[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ6YxwvjeYnFEfmz9i1p46w0R-LC6_htYP0ATGhM2yW0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2999,"Niilo Bonpoika Sture II Kuninkaankruunu","Starbäck, C. Georg",null,"2999-starback-c-georg-niilo-bonpoika-sture-ii-kuninkaankruunu","2999__Starbäck_C._Georg__Niilo_Bonpoika_Sture_II_Kuninkaankruunu","romaani",[],[],"fi",1870,1899,153775,969535,false,49825,[21,22],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[24],"Historical Novels","\"Niilo Bonpoika Sture II: Kuninkaankruunu\" by C. Georg Starbäck is a historical novel written in the late 19th century. This work depicts the political intrigues and personal conflicts during the reign of King Charles VIII and King Christian I, focusing on prominent figures such as Archbishop Jöns Pentinpoika Oxenstjerna. The narrative likely centers on the complex relationships within the royal court, highlighting the struggles of its characters against the backdrop of their historical context.  The opening of the narrative introduces a scene along a wooden bridge where two monks engage in a heated discussion about the political situation and the personality of the king. Their conversation hints at betrayal and the king's trusting nature, setting the stage for a plot driven by political betrayal and the desire for power. The reader is introduced to Eerikki, a young man who observes their conversation with interest and is later revealed to be writing a chronicle. The monks express their concerns over the fate of the kingdom as they discuss key political figures and their rivalries, leading to an atmosphere filled with tension and foreshadowing conflicts to come in this intricate tale of loyalty and treachery. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Kahma, Uuno",155,"Kolmiosainen historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun Ruotsiin ja kuvaa valtataistelua kuningas Kaarle VIII:n ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernan välillä. Teos seuraa Niilo Bonpoika Sturen vaiheita poliittisten juonittelujen ja historiallisten murrosten keskellä.","C. Georg Starbäckin 'Niilo Bonpoika Sture II: Kuninkaankruunu' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2999. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NIILO BONPOIKA STURE II: KUNINKAANKRUUNU\n\nKolmijaksoinen historiallinen romaani\n\n\nKirjoittanut\n\nC. GEORG STARBÄCK\n\n\nSuomentanut\n\nUUNO KAHMA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1899.\n\n\n\n\n\n\nKUNINKAANKRUUNU\n\nKolmiosainen historiallinen kertomus kuninkaista Kaarlo VIII\nja Kristian I sekä arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernasta\n\n\n\n    Ja mailma se täynnä on vilppiä,\n    Niin usein oon huomannut sen;\n    Se köyhiä, rikkaita kahlehtii —\n    Mistä uskotun löytänen?\n\n                      _Kansanlaulu_.\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa: Tord Bonde.\n\n    I. Tuleva kronikankirjoittaja.\n   II. Vanki.\n  III. Hammarstadissa.\n   IV. Satavuotias piispa.\n    V. Kaarle kuningas ja kavaltajat.\n   VI. Petettynä.\n  VII. Valonsäde.\n VIII. Sanansaattaja.\n   IX. Arkkipiispa Tuve.\n    X. Neitonen Borgebyn linnassa.\n   XI. Kuolleen kuningattaren rukous.\n  XII. Salainen sanansaattaja.\n XIII. Nuori marski.\n  XIV. Axevallassa.\n   XV. Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan\n       vastaväitteitä.\n  XVI. Valkoinen ruusu.\n XVII. Ennustus.\n\nToinen osa: Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.\n\n    I. Kellojen soidessa.\n   II. Sovinnonhieroja.\n  III. Hagbart ja Signe.\n   IV. Tuomioherran matkaseurue.\n    V. Skånen linnassa.\n   VI. Kuninkaan tikari.\n  VII. Sulhanen.\n VIII. Häät.\n   IX. Punaisen ruusun kodissa.\n    X. Neuvottelu.\n   XI. Kaarlo kuninkaan vastaus.\n  XII. Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.\n XIII. Sattuiko arkkipiispan nuoli?\n\nKolmas osa: Katillo Kaarlonpoika Vaasa.\n\n    I. Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.\n   II. Kolmårdenilla.\n  III. Vieras asepalvelija.\n   IV. Katillo piispan leirissä.\n    V. Ritari ja asepalvelija.\n   VI. \"Dei kraden Pape.\"\n  VII. Eräänä yönä Ekolsundissa.\n VIII. Östenin sillan luona.\n   IX. Voiton hedelmä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\nTord Bonde.\n\n\n\n\nI.\n\nTuleva kronikankirjoittaja.\n\n\nSillä puusillalla, joka johtaa Munkbro'sta Gråmunkeholmaan, seisoi\nkaksi harmaaveljestä vilkkaasti keskustellen. Vähäsen matkaa heistä oli\nnuori mies, joka hyvin tarkasti näytti katselevan luostarikirkkoa ja\nsen ympärillä olevia rakennuksia, aina tuon tuostakin tehden\nmuistiinpanoja kädessään olevalle paperille. Silloin tällöin harhaantui\nhänen katseensa sillan alitse kulkevaan virtaan, mutta munkkien\nkeskusteluun ei hän näyttänyt huomiota kiinnittävän, eivätkä nämätkään\nhänestä mitään välittäneet.\n\nOli jälkeenpuolenpäivä alkupuolella kesäkuuta ja taivas oli niin kirkas\nja ilma niin suvinen, että se kyllä voikin viekotella ihmiset ulos\nvapaaseen luontoon.\n\n\"Paratkoon Jumala\", sanoi toinen munkeista, lyhyenläntä, laiha mies,\n\"kuninkaana on hän kokonaan toista maata kuin marskina, ja sitäpaitsi\novat he osanneet punoa kaikki niin hyvästi kokoon, että hän tuskin\ntulee siinä silmuja huomaamaankaan, vaikkapa ne hänelle\nnäytettäisiinkin.\"\n\n\"Hm!\" oli toisen ainoa vastaus.\n\n\"Saatte nähdä, että Norja vielä liukuu hänen käsistään, niinkuin\nGotlannin jo on käynyt ja sitten kai tulee Ruotsin vuoro... Mikä onkaan\nhänen järkensä niin pimittänyt, tuon hyväsydämisen kuninkaamme!...\ntarkotan, että tuskin hänellä sellaista vihamiestä onkaan, johon hän ei\ntäydellisesti luottaisi. Ajatelkaapa vain herra Maunu Gren'iä,\najatelkaa hänen armoaan, arvoisaa isää, Jöns arkkipiispaa Upsalasta ja\nhänen heimolaisiaan ja ystäviään... Hyvää loppua kaikella tällä ei tule\nolemaan, sen saatte nähdä.\"\n\nToinen munkki, pitkä, hartiakas mies, jota kaukaa katsoen olisi voinut\nluulla ritariksi, ellei samalla olisi huomannut köyttä hänen\nvyötäisillään, näytti tyytyvän vain kuulijan osaan. Niin hän nytkin\nainoastaan päännyökkäyksellä ilmaisi, että kyllä tarkkuudella seurasi\ntoisen puhetta. Kertojaa taas puolestaan näytti puhuminen huvittavan,\nja niin teki hän selvää, tietojensa mukaan, ajan merkillisimmistä\ntapauksista, kysymättäkään, miellyttikö se toista vai ei.\n\n\"Tulette Upsalasta,\" jatkoi hän, \"ja aiotte Nyköpingiin...?\"\n\n\"Niin, olen ruvennut tämän nuoren miehen seuralaiseksi tässä\", vastasi\npuhuteltu lyhyeen.\n\n\"Hyvä ilma ... puhalteleekin kai iltaan asti, ja vieläpä pohjoisesta,\nniin että te mahdatte saada hyvän myötätuulen... Armollinen herramme,\nkuningas, myös meni tässä aamulla laivaan matkustaakseen Arbogaan ja\nodottaakseen siellä Halmstadista palaavia herroja. Kuningatar oleskelee\nvielä linnassa ja lähtee vasta myöhemmin kesällä sisämaahan päin\nterveytensä tähden...\"\n\n\"Näytte tuntevan asiat hyvin\", virkahti siihen matkustavainen.\n\n\"Ja miksi en tuntisi\", vastasi toinen hiukan närkästyneenä, \"miksi en\ntuntisi, sillä kuuluuhan se velvollisuuksiini luostarin päiväkirjan\nlaatijana!\"\n\nTämä ilmoitus näytti herättävän lähellä seisovan nuoren miehen huomiota\nja hän lähestyi keskustelevia. Mutta hänen matkatoverinsa virkkoi:\n\n\"Siis tiedätte myöskin hyvin, mitä kansa täällä Tukholmassa puhuu\nkuninkaasta ja kaikesta siitä, mitä nykyään tapahtuu?\"\n\n\"Porvarit ne tahtoisivat kantaa häntä käsillään\", ilmoitti munkki,\n\"niin on hän rakas kaikille. Se sade, jonka taivas lähetti, silloin kun\nhän keväällä kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tuli Suomesta, juuri\nsilloin kun hän valittiin kuninkaaksi, ja te muistatte kai hyvin, mitkä\nkatovuodet silloin rasittivat maatamme, ja kuinka pelättiin, että\nsamallainen olisi taas oven edessä uhkaamassa — panni jauhoja maksoi\nsilloin kokonaista 12 äyriä — niin, se sade, se virkisti yhtä paljon\nkansan mieltä, kuin se kasteli maata, ja vielä tänäänkin, siitä on nyt\ntasan kaksi vuotta, levittelee se vihreyttä ympärilleen ja houkuttelee\nilmi kukkasia kuninkaalle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä ... sitä kannattaa kuunnella!... Mutta Gotlanti...?\"\n\n\"Niin, mitäpä siitä on muuta sanottavaa, kuin että kuningas on tehnyt\nminkä on voinut... Häntä ympäröivät kavaltajat, hän on liian\nhyväsydäminen, liian herkkäuskoinen, ja siksi häntä juuri petetään...\nVarmaa on, ja sen myöntää jokainen kunnon kansalainen, että jos joku\nhänen vanhoja, kokeneita sotapäälliköitään olisi ollut armeijaa ja\nlaivastoa johtamassa kuningas Eerikkiä vastaan, niin olisi kaikki\nsaanut aivan toisen käänteen... Mutta nyt te tulette näkemään, että\nkaikki käy, Jumala paratkoon, niinkuin olen sanonut... He kyllä\npäättävät niin yhdestä kuin toisestakin, niin Gotlannista kuin\nNorjastakin, nuo herrat siellä Halmstadissa, mutta tokko siitä\npäätöksestä meidän kuninkaamme kostuu, sen saamme pian nähdä.\"\n\n\"No, mutta onhan hänellä ystäviäkin kokouksessa...\"\n\n\"Ystäviä, niin ... niitä olisi kai sitten Maunu piispa Turusta ja Niilo\nLinköpingistä sekä hänen vävynsä, herra Eerikki Eerikinpoika; arvelen,\nettä nämät ovat valtuutettujen joukossa... Mutta muut ovat kaikki\npaljastaan sellaisia, joita hän ei ennen ole voinut pitää ystävinään...\nArvoisa isä, Jöns arkkipiispa on tosin Upsalassa. Mutta tiedättehän te\ntämän kaiken yhtähyvin kuin minäkin...\"\n\n\"Hän on Upsalassa\", mutisi pitkä, \"mutta onhan hänellä toinen\nsijallaan...\"\n\n\"Niinkö luulette!... Ja kuka?\" kysyi pieni munkki innolla, joka herätti\ntoisenkin huomiota.\n\n\"Helmich!\" virkkoi toinen hiljaa.\n\n\"Helmich!\" toisti pieni munkki vallan kalpeana tuijottaen\nvoimakkaampaan kumppaniinsa, niinkuin olisi nähnyt näyn, tai tuntenut\nkylmän käärmeen luikahtavan kaulansa yli.\n\n\"Mitä nyt, veli ... mitä on teillä Helmichiä vastaan?\"\n\n\"Oi, veli, veli,\" sopersi pikku munkki, jonka lempeä ääni, vihasta ja\ntuskasta huolimatta, joka hänen silmissään kuvastui, tuskin muuttui,\n\"mitäkö minulla on häntä vastaan, jonka nimeä en tahdo mainita...\nMuistatte kai arvoisan isän, arkkipiispa Olavin? Niin, miksette\nmuistaisi, mutta te ette tuntenut häntä, niinkuin minä... Te ette\nnähnyt hänen vuolaita kyyneliään, te ette kuullut hänen huokauksiaan ja\nvalitustaan, kun huomasi, ettei voinut pelastaa tuota uljasta ritaria,\nEerikki Pukea. — Te ette tiedä, kuinka lempeä, hyvä ja ystävällinen\nhän oli kaikille, mutta minä sen tiedän, sillä minä olin hänen\nseurassaan, olinpa mukana hänen viime matkallaankin, jonka hän teki\nKristeri Niilonpojan luokse Nyköpingiin, jossa hän sitten...\"\n\nHänen täytyi pysähtyä, rauhoittaakseen itseään. Rakkaan arkkipiispan\nkuolema, sen muisto näytti kokonaan valtaavan hänen mielensä. Hänen\nkuulijansa ei häirinnyt hänen suruaan, vaan antoi muiston ottaa osansa.\nSitten vasta hän kysyi:\n\n\"Ja Helmich, hän, jolle arkkipiispa nyt ennen muita korvansa kallistaa,\nhän siis jollain tavoin vaikutti arkkipiispa Olavin kuolemaan?\"\n\n\"Rakas armollinen herrani myrkytettiin!\" virkkoi pikku munkki\nnyökäyttäen samalla kiivaasti päätään, ikäänkuin olisi sillä tahtonut\npuheensa vahvistaa, \"ja myrkkyä sai hän mantelimaidossa ja\nmantelimaidon...\"\n\n\"Sen hän sai Helmichin välityksellä. Mutta mistä...?\"\n\n\"Niin mistä...?\" kertoi sureva, \"en koskaan ole mitään nimeä maininnut,\nen yhden enkä toisen. Mutta yksi löytyy, joka tietää, ja hän\ntuomitsee... Kuitenkin olen halukas näkemään, voiko arkkipiispa Jöns\nPentinpoika aina liukua myötämäkiä, niin mahtava kuin onkin... Olin\nUpsalan tuomiokirkossa, kun hän vihittiin virkaansa, päivää jälkeen\nkuningas Kaarlon kruunajaisten ... kruunaus oli lauantaina ja\narkkipiispa vihittiin sunnuntaina, se oli kai kesäkuun 31 päivänä viime\nvuonna ... ah! ei se ollut vanha, autuas herrani, ei arkkipiispa\nNiilokaan, hän, joka kuoli surusta kuullessaan Kristoferin kuoleman;\nei, ei ... heissä molemmissa ilmeni sydämen hyvyys vakavan totisuuden\ntakaa, mutta Jöns arkkipiispalla ... sen sanon, hänellä ei ole\nsydäntä.\"\n\n\"Hm!\" mutisi toinen.\n\n\"Vaarallisempi ei voinut käärmeen silmä olla, kun hän sen ensimäiseen\nihmiseen suuntasi ja, Jumala sen minulle anteeksi antakoon, mutta\nsenjälkeen, kun näin arkkipiispan kuninkaan hovissa, näin hänen\npuhelevan kauniin Kaarina rouvan, armollisen kuningattaremme kanssa, ja\nhymyilevän vanhalle viholliselleen kuningas Kaarlolle, niin senjälkeen\ntuli aina mieleeni käärme paratiisin yrttitarhassa ja muistin aina\nsamalla herravainajani sanat hänen kuolinhetkellään: Juudas, Juudas,\nmiksi suunantamisella petät? Ja kun kuulen puhuttavan, kuinka kaikki\nnyt menee menoansa kuninkaan hovissa, kuinka kaikki siellä nyt on uutta\nja kuinka ainoastaan harvat hänen vanhoista, kokeneista miehistään ovat\nenää jälellä hänen ympärillään ... olen kuullut linnanväeltä, että\nhänkin, joka oli muinoin kuninkaalle niin rakas, häntä kutsuttiin\nviheriäksi ritariksi, että hänkin on kadonnut ... kun kuulen kaiken\ntämän, niin tulee mieleeni vanha satu paratiisin liljasta, joka muuttui\ntulipunaiseksi, kun käärme valeli siihen myrkkyään, ja käärme,\nkäärme ... se on hän, jonka nimeä en tahdo mainita!\"\n\nPitkä munkki nyökäytti taas vain päätänsä pienen puheelle ja tämä, joka\nnyt oli vähitellen vapautunut surustaan, alkoi taas ladella toiselle\ntietojaan kuninkaasta ja kuningattaresta ja huomattavimmista\nhenkilöistä heidän hovissaan, kuin myöskin niistä, joita kansa piti\nkuninkaan vihollisina.\n\nMutta nyt ei toinen munkki enää pysynytkään yhtä tarkkaavana kuulijana\nkuin ennen, tai hän kuuli kyllä, mutta hänen silmänsä seurasivat\nihmisjoukkuetta, joka juuri tuli ulos kaupungin portista ja hiljalleen\nratsasti Munkbrota kohti, vähän vasempaan luostarisillasta, jolla\nmunkit seisoivat. Ylhäinen nainen siinä tuli ratsastaen loistavan\nseurueen kanssa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti ritari, jonka\nkanssa hän tarinoi, vasemmalla taas nuori, noin kahdenkymmenenvuotias\ntyttö. Myös tukholmalaismunkin katse kääntyi lopulta näihin, jotka\nnäyttivät hänen vieraan toverinsa huomion kokonaan vetävän puoleensa.\n\n\"Siinä ratsastaa Briita Olavintytär!\" selitti edellinen, \"herra\nErengislen rouva Hammarstadista.\"\n\nPitkä munkki näytti katseellaan tahtovan tunkea jalon rouvan\nkasvonpiirteitten läpi. Oli siis onni hänelle, että päähine oli niin\nhyvin pään ympärille vedettynä, ettei hän liiaksi paljastanut itsessään\nilmenevää, luostariveljelle hyvinkin sopimatonta taipumusta tämän\nmaailman suuruuteen ja loistoon. Siitä kaikesta voitiin kyllä puhella,\nvaihtaa ajatuksia ja arvostella sitä, mutta sopimatonta oli sille\nsellaista huomaavaisuutta osottaa, kuin pitkän munkin katse nyt\nilmaisi.\n\nPieni tukholmalaismunkki, joka näki häivähdyksen sitä tulta, joka\nliekehti suurissa silmissä vieraan päähineen alla, mutta ei käsittänyt\nsen merkitystä, hymyili sävyisästi ja antoi kernaasti toiselle ne\ntiedot, mitä tämä halusi.\n\n\"Ylhäinen neito vasemmalla\", sanoi hän, \"hän, joka niin kauniisti\nritarille hymyilee, on Iliana Åkentytär, Briita rouvan orpana... Hän on\noleskellut jo muutamia vuosia Ruotsissa ja seuraa nyt kai heimolaistaan\nHammarstadiin.\"\n\nMutta Iliana neiti hymyili ja nosti, munkin tätä juuri sanoessa,\nsormensa uhkaavasti ritaria kohti, ja samassa nojautui hän eteenpäin\nikäänkuin olisi oikein vakavasti tahtonut tätä varottaa tai muistuttaa\njostain.\n\n\"Ritari on herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin\nhän nykyään itseään kutsuu, olen kuullut sen luostarimme\nkartanoteiniltä.[1] Sture nimi on hänellä enonsa, ritari Sven Sturen\njälkeen, mutta siitä huolimatta kantaa hän yhä isänsukunsa vanhaa\nsukumerkkiä. Ei hän juuri nyt iloiselta näytä, tuo jalo ritari. Hän\nmyöskin on yksi niitä, jotka ovat menettäneet Kaarlo kuninkaan\nsuosion.\"\n\nSamassa pisti vene soutajineen esiin sillan alta ja laski rantaan, ja\nnuori mies, joka uudestaan oli kääntänyt huomionsa ensin luostariin\nsitten ylhäissukuisiin naisiin ja ritariin, jotka rantaan saavuttuaan\nastuivat siellä odottavaan suurempaan, ajan tavan mukaan\nkallisarvoisilla matoilla ja pehmeillä tyynyillä sisustettuun\nveneeseen, lähestyi nyt taas molempia munkkeja.\n\n\"Tässä on kai meidän veneemme\", sanoi hän.\n\nSehän se oli. Molemmat munkit ottivat nyt sydämelliset jäähyväiset\ntoisiltaan, ja pikku munkki virkkoi toisen kättä pudistaen:\n\n\"Kiitos teille, hurskas veli, tästä hetkisestä keskustelusta ... ehkei\najatuksemme eroakaan niin suuresti toisistaan, kun ne koskevat\ntunnettuja henkilöitä, joiden nimiä en tahdo mainita... Kuitenkaan ei\nteidän pidä erota minusta siinä luulossa, että olisin yhtä kernas\njakelemaan tietojani kaikille kuin nyt teille olen ollut... Jos\nauttavaa kättä joskus tarvitsette, niin pankaa mieleenne autuaan\narkkipiispa Olavin vanha kansleri, veli Andreas!\"\n\nSen sanottuaan kääntyi hän kulkemaan lähimpää kaupunginporttia kohti.\nMutta vieras munkki ja hänen nuori seuralaisensa astuivat veneeseen ja\ntämä lähti rannasta melkein samassa silmänräpäyksessä kuin toinenkin\nvene, jossa ritari ja ylhäissukuiset naiset istuivat. Matka kävi\nonnellisesti. Tuuli oli hyvä ja hyvin purjehtivat veneetkin. Ne\nseurasivat toisiaan aina Teljeen asti ja koko ajan istui munkki silmät\nBriita rouvaan kiinnitettyinä. Vielä maalle saavuttuaankin pysähtyi hän\nerään puun juurelle tien vierellä ja katseli rouvaa, kun tämä\nseuralaisineen nousi hevosten selkään, ikäänkuin olisi hän oikein\npysyväisesti tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä.\n\nHänen seuralaisensa ei virkannut mitään, mutta ei hänkään voinut olla\nhuomaamatta munkin omituista käytöstä. Kun he sitten olivat hankkineet\nkaupungissa itsellensä hevoset ja ratsastivat sieltä pois, kysyi hän\nmunkilta, oliko tuo ylhäinen rouva hänelle tuttu.\n\n\"Vain kuulopuheitten mukaan!\" vastasi munkki ja kysymykseen, mitä\nmerkillistä voi hän hänessä huomata, lisäsi hän: \"Niin paljon olen\nhuomannut, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, te voitte panna\nhänen nimensä muistoon sitä kronikkaa varten, jonka tulevaisuudessa\naiotte kirjoittaa!\"\n\n\"Merkillisiä asioita tulee hän silloin toimittamaan!\" virkkoi siihen\ntuleva kronikankirjoittaja.\n\n\"Tepä sen sanotte\", lausui munkki, \"ja hyvä olisi, jos kaikki\nsalakäytävät olisivat yhtä helposti löydettävissä, kuin se, jota te\naiotte etsiä Nyköpingin vanhassa Folkungatornissa.\"\n\n\"Niin olisitte voinut olla kuuntelematta vanhan veli Andreaksen\ntiedonantoja, hurskas veli\", virkkoi nuori mies ja katsoi hymyillen\nmunkkia.\n\nTämä käänsi hitaasti päänsä ja katsahti seuralaiseensa, mutta ei\npuhunut mitään. Vasta jonkun ajan kuluttua kysyi hän:\n\n\"Ja mihin aiotte suunnata matkanne Nyköpingistä?\"\n\n\"Matkustan herrani, arkkipiispa Jöns Pentinpojan asioissa,\" sanoi hän,\n\"ja ratsastan Lundiin arkkipiispa Tunen luo!\"\n\n\"Ja kuitenkin voitte uhrata aikaa omiinkin asioihinne Nyköpingissä?\"\n\n\"Siihen on minulla herrani lupa ... hän se oikeastaan onkin, joka on\npyytänyt minua tutkimaan Nyköpingin linnaa. Siellä sanotaan tapahtuneen\nmerkillisiä asioita hänen armonsa enon, herra Krister Niilonpojan\naikana, ja hänen armonsa on sitä mielipidettä, ett'ei niitä voi muuten\nselittää, kuin että linnan alla täytyy löytyä joku salakäytävä...\"\n\n\"Onko herranne kertonut mitään niistä merkillisistä asioista, joita\nsiellä olisi tapahtunut, ja onko teillä oikeutta puhua niistä?\"\n\n\"Enpä tiedä, mikä minua siitä estäisi... Vanhaa drotsia sanotaan siellä\neräänä jouluna varoitetun onnettomuudesta, joka häntä sitten kohtasi\nRäfvelstassa...\"\n\n\"Ja kuka?\"\n\n\"Valdemar herttuan haamu, väitti vanha herra siitä puhuessaan, sillä\nkansa uskoi ja uskoo kai vieläkin, että kuollut herttua kuljeskelee\nsiellä entisessä vankilassaan...\"\n\n\"Eikö Krister herra nähnyt sitä, joka häntä puhutteli?\"\n\n\"Ei ... mutta eräs asepalvelija hakiessaan tulisoihtua, jota oli\nkäytetty eräässä tärkeässä kokouksessa tornihuoneessa, näki pitkän\nvarjon häviävän, tietämättä kuitenkaan, kuka tai mitä se oli.\"\n\n\"Se on siis tämä tornihuone, jonka luullaan olevan käytävän kanssa\nyhteydessä ja jota te tahdotte tutkia.\"\n\n\"Sehän se on, ja sen teen yhtä kernaasti omasta kuin herranikin\npuolesta... Sillä tapaus Nyköpingin linnassa on siksi merkillinen, että\nkronikankirjoittajan on mielestäni omin silmin nähtävä herttuain\nvankila!... Sallitte kai minun nyt, hurskas isä\", lisäsi\nkronikankirjoittaja, \"sallitte kai minun nyt kysyä, miten te olette\nsaanut tiedon tämän salakäytävän olemassaolosta...\"\n\n\"Mielelläni, Eerikki Olavinpoika\", lausui munkki, \"se tapahtui\nnuoruuteni päivinä. Vitaliveljekset ovat tämän Nyköpingin linnaan\njohtavan salakäytävän tunteneet ja käyttäneetkin sitä, ja kun kuningas\nEerikki asetti Arendt Styken linnanherraksi, toimitettiin monta kamalaa\ntekoa, joiden alku- ja loppukohtana oli Nyköpingin linna.\"\n\n\"Ja te muistatte vielä hyvin, missä tämä käytävä on?\"\n\nMunkki nyökäytti päätään.\n\n\"Sitten voin kiittää onneani, joka saattoi minut yhteen teidän\nkanssanne, vaikka en voikaan ymmärtää, mistä te saitte tiedon, että\ntulisin matkustamaan Nyköpingiin.\"\n\n\"Seisoin tuomiokirkon rapuilla, kun hänen armonsa, arkkipiispa, tuli\nulos ja nousi hevosensa selkään ratsastaakseen Arbogaan, ja näin hänen\npuhelevan teidän kanssanne, vaikka en kuullutkaan muuta hänen\npuheestaan, kuin viimeiset sanat.\"\n\n\"Niin, hän pyysi, etten unhottaisi Nyköpingiä, ne olivat hänen viime\nsanansa.\"\n\nVilkkaasti puhellen jatkettiin matkaa ja keskustelun kuluessa tutustui\nmunkki yhä lähemmin seuralaiseensa. Tämä oli hiljan saapunut kotiin\nulkomailta, jossa oli eräässä pohjoismaalaisille hyvin tunnetussa\nyliopistossa saanut maisterin arvon, ja nyt oli arkkipiispa luvannut\nhänelle koulunopettajan paikan Upsalan koulussa. Ja maisteri eli\nmestari, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, sai myös yhä suuremman\nluottamuksen munkkiin, jota enemmän oppi tätä tuntemaan ja jota enemmän\nhänelle selvisi se laaja maailmankokemus, joka tällä oli. Lopuksi kysyi\nEerikki munkin nimeä, mutta siihen vastasi tämä vältellen ja lyhyesti:\n\"Johannes!\"\n\n\"Mutta tiedättehän te enemmän kuin yleensä on tavallista\nFransiskaaniveljesten kesken... Jos olen voittanut luottamuksenne, niin\nvoisitte kyllä sanoa, mikä oli nimenne, ennenkuin otitte tuon puvun!\"\n\n\"Voisinpa kyllä\", vastasi veli Johannes, \"mutta munkin puvussa ilmenee\ntotuus, joka helposti unhotetaan, se että mies on kadonnut elävien\nilmoilta ja uponnut suureen mereen, jossa hän on pisara vain ... hän\nkuuluu kyllä ihmismaailmaan, mutta häntä ei huomata, häntä ei\neroiteta ... ainoastaan Herra lukee vesipisaratkin meressä niinkuin\nhiekankin meren rannalla.\"\n\nHetkisen levättyään saapuivat he illan suussa seuraavana päivänä\nyhdessä Nyköpingin ulkopuolelle, ja munkki näytti seuralaiselleen\nkäytävän suun, joka johti syvältä metsästä pari kivenheittoa rannasta\nNyköpingin linnaan ja vanhaan Folkungatorniin.\n\n\"Mutta olkaa tarkasti varoillanne, Eerikki Olavinpoika\", sanoi munkki,\n\"jos todellakin aiotte kulkea tuon käytävän läpi. Sillä siitä on pitkiä\naikoja jo kun ihmisjalka viimeksi polki noita salaisia teitä... Olkaa\ntarkasti varoillanne, sen neuvon antaa teille vanha vitaliveljes!\"\n\n\"Kiitos teille, hurskas isä\", lausui Eerikki mestari, \"kiitos kaikista\nvaivoistanne, joita olette minun tähteni nähnyt. Mielelläni tahtoisin\njollain tavalla osottaa kiitollisuuttani teille, jos se vain olisi\nminulle mahdollista...\"\n\n\"Hm!\" mutisi munkki, omituisin katsein tarkastellen merta, ikäänkuin\nolisi joku muisto muinaisajoilta kangastanut hänen mieleensä, mutta\nlisäsi sitten hetkisen kuluttua, \"jos joskus kohtalo sattuisi tuomaan\nteidän tiellenne vitaliveljeksen, niin älkää kohta häntä kolhiko...\nPaljon pahaa, Jumala paratkoon, löytyi tosin heidän keskellään, mutta\nmyös moni rehellinen ja urhoollinen mies on polkenut vitaliveljesten\nlaivan kantta ... ja heidän joukossaan löytyi monta enemmän Jumalan\npelkäävää ja ihmisrakasta miestä, kuin mitä maan mahtavien keskellä\nniitä ehkä onkaan.\"\n\nMelkein liikutuksella lausui munkki nämät sanat. Ja vielä kerran lensi\nhänen katseensa kauas merelle, mutta sitten hän yhtäkkiä havahtui\nunelmistaan, joihin oli vajonnut, ja matkaa jatkettiin keskustellen\nkuningas Eerikistä, Gotlannista ja Ruotsin oikeudesta tähän saareen,\nsekä mitä toiveita voitiin panna Halmstadissa paraillaan pidettävään\nkokoukseen. Nyköpingiin saavuttuaan jätti munkki tiedonhaluisen\nUpsalamestarin hyvästi ja ratsasti kaupungista pois.\n\nMutta jo samana iltana lähti Eerikki Olavinpoika linnaan ja pyysi saada\ntavata linnanhaltiaa Pietari Antinpoikaa. Viipymättä päästettiinkin hän\nsisään ja, näytettyään arkkipiispan kirjeen, sai hän luvan tarkastella\nlinnan rakennuksia. Sitä tehdessään ei hän suinkaan pitänyt salassa,\nettä hän pääasiassa oli tullut tutkimaan Folkungatornia ja erittäinkin\nsen pohjakerrosta. Mutta juuri siinä hän kohtasikin vastustusta. Herra\nPietari ei sanonut voivansa laskea häntä tähän tornihuoneeseen, ja kun\nEerikki kysyi syytä siihen, vastasi hän:\n\n\"Siellä on jo kauan aikaa ollut eräs vanki, ja herra Niilo Juhonpoika,\nuskoessaan linnan minun käsiini, käski minun siitä tarkoin huolta\npitämään.\"\n\n\"Ja kuka on sitten tämä vanki?\" kysyi Eerikki.\n\n\"Eräs vitaliveljes\", vastasi linnanhaltia, \"ja vieläpä pahinta lajia.\"\n\n\"Tiedättekö mitään enempää hänestä?\"\n\nVanhan munkin sanat tulivat yht'äkkiä niin elävinä Eerikin mieleen, ja\nniiden vaikutuksesta sai hän halun urkkia lähempiä tietoja\nvitaliveljeksestä, kuin muuten ehkä olisi tullut tehneeksikään.\nKysymyksiinsä, jotka linnanhaltian mielestä välistä tuntuivat hyvinkin\nnenäkkäiltä, joka taas oli luonnollinen seuraus kyselijän nuoruuden\ninnosta, sai hän aluksi vältteleviä vastauksia. Mutta kun Eerikki osasi\ntaitavasti sekottaa arkkipiispan asian, kun hän lupasi ottaa asian\nesille, ellei kaikki vangin suhteen olisi niinkuin olla pitäisi, kun\nhän lopuksi oikein innolla vakuutti ettei omasta puolestansa millään\ntavalla, ei julkisesti eikä salaisesti saamillaan tiedoilla\nlinnanhaltiaa vahingoittaisi, tuli tämä puheliaammaksi, ja Eerikki voi\nnyt eri vastaukset yhteen sovittamalla saada kokoon seuraavan\nkertomuksen:\n\n\"Eräänä sysimustana yönä myöhään syksyllä noin kahdeksan vuotta sitten\noli herra Niilo Juhonpojan luokse tullut eräs ritari, joka oli\nKristofer kuninkaan suuressa suosiossa. Sitä paitsi oli hän sekä herra\nNiilolle että hänen veljelleen Pentti Juhonpojalle tehnyt monta\npalvelusta ja vaati nyt puolestaan herra Niilolta vastapalvelusta. Kun\nherra Niilo oli siihen suostuvainen, ilmaisi ritari asiansa. Hänellä\noli muassaan vanki, joka oli tehnyt ja yhä vieläkin voi tehdä hänelle\npaljon pahaa. Hänen elämäänsä ei hän kuitenkaan tahtonut lopettaa ja\nsiksi oli hän päättänyt kätkeä hänet maailman silmistä ja siten tehdä\nvaarattomaksi sekä itselleen että herralleen ja yleensä kaikille\nEerikki kuninkaan vastustajille. Vaatimuksensa tueksi näytti hän vielä\nKristofer kuninkaan kirjallisen käskyn Nyköpingin linnanhaltialle\nolemaan ritarille hänen toimissaan avullisena. Herra Niilon täytyi\nsitten vannoa kallis vala, ettei koskaan kellekään ilmaisisi, mitä\nhänen huostaansa niin oli uskottu.\"\n\n\"Herra Niilo Juhonpojan on kuitenkin täytynyt luopua Nyköpingin\nlinnasta\", huomautti siihen Eerikki. \"Sitooko teitä siis sama vala kuin\nhäntäkin.\"\n\n\"Ei\", virkkoi linnanhaltia, \"mutta minä annoin kuitenkin sanani herra\nNiilolle, että tarkasti vartioisin vankia. Herra Niilo aikoi ensin\nottaa hänet mukaansa ja jättää ritarin omiin käsiin, mutta sitten\nkatsoimme me molemmat paraimmaksi, että ritari saisi hakea hänet itse,\njos ja milloin sen soveliaimmaksi näkee...\"\n\n\"Mutta ajat ovat toiset nyt\", keskeytti Eerikki, \"nyt on Kaarlo\nKnuutinpoika kuninkaana, ja mikä oli hyödyllistä ja tarpeellistakin\nKristofer kuninkaan aikana, ei ole nyt enää. Ajat ovat muuttuneet.\"\n\n\"Niin, te kyllä sanotte, että ajat ovat muuttuneet, mutta minä sanon\nteille, että sitä ritaria, joka toi vangin tänne, suosii kuningas\nKaarlo yhtä suuresti, kuin ennen aikoinaan Kristofer.\"\n\n\"Ja te sanotte sen, herra Pietari\", virkkoi Eerikki miettivästi tämän\nilmoituksen kuultuaan, \"tahdotteko mainita minulle tuon ritarin nimen?\"\n\n\"En!\" vastasi herra Pietari jäykästi, \"olen sitä mieltä, että minun\ntulee pitää sanani, vaikka en olisikaan sitä valalla vahvistanut ja\nsiksi kieltäydyn kysymykseenne vastaamasta, tapahtukoon sitten mitä\ntahansa... Yhtä vähän halukas olen ilmoittamaan teille ritarin nimeä,\nkuin olin halukas päästämään teitä torniin vankia katsomaan. Ja siinä\non luullakseni rehellinen vastaus utelemisiinne!\"\n\n\"Vasten omaatuntoaan ei miehen pidä menetellä\", sanoi siihen Eerikki,\nja jättäessään hyvästi linnanhaltialle virkkoi hän: \"Kiitos kumminkin\nteille palvelevaisuudestanne, käytän sitä ehkä vieläkin hyväkseni,\nvaikka, sen sanon suoraan, minulla siihen nyt on paljon vähemmin halua,\nkun käyntini päätarkotus jäi saavuttamatta.\"\n\nNe sanat sanottuaan poistui Eerikki linnasta ja suuntasi askeleensa\nasuntoansa kohti, joka oli kaupungissa.\n\n\n\n\nII.\n\nVanki.\n\n\nHetkisen levättyään lähti Eerikki Olavinpoika taas matkaan,\nmuassaan lyhty, jonka vähillä puhutteluilla oli saanut lainaksi\nFranciskaaniluostarin kartanoteiniltä. Tätä oli näet kovasti\nmiellyttänyt Eerikin tiedonannot vanhasta ystävästään, arkkipiispa\nOlavin kanslerista, joka kauan aikaa piispan äkillisen kuoleman jälkeen\noli luostarissa oleskellut. Tämä lyhty ja pieni teroitettu rautatanko\nmukanaan lähti Eerikki matkaan kaupungin ulkopuolelle.\n\nOli ihana kevätilta, ja kaduilla ja ulkopuolella kaupunkiakin oli\nkansaa summalta liikkeessä. Eerikki tarkasteli mennessään kaikkia\nvastaantulijoita, herättäisikö ehkä kulkunsa jossain heistä epäluuloja.\nMutta hän rauhottui pian siinä suhteessa ja jatkoi siis matkaansa.\nPäästyään riittävän matkan päähän kaupungista, joudutti hän\naskeleitansa niin paljon kuin voi. Aurinko laskeusi hänen takanaan\ntaivaanrannan taa ja selittämättömän herttainen puolihämärä, joka on\npohjolan illalle niin ominaista, peitti maan.\n\nPian ehti hän viidakkoon, jossa vähää ennen oli käynyt upsalaisen\nharmaaveljeksen kanssa. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen ja, kun\nhuomasi olevansa yksin, alkoi etsiä salakäytävän suuta. Ilman vaivaa ei\nhän sitä löytänytkään ja sitä tehdessä repivät oksat hänen vaatteensa\nnaarmuja täyteen. Mutta siitä hän vähän välitti ja hän tunsi itsensä\ntäysin tyydytetyksi, kun vihdoin viimeinkin tuli käytävään, jonka\nvähäsen matkaa sen suusta, puita ja pensaita kasvavan kummun alla,\nhuomasi muuratuksi.\n\nSytytettyään lyhdyn, alkoi Eerikki se toisessa ja teroitettu rautatanko\ntoisessa kädessä rohkeasti vaelluksensa. Ja mitä kauemmaksi hän kulki,\nmitä enemmän vaikeuksia hän kohtasi, sitä innokkaammin jatkoi hän vain\nmatkaansa ja sitä elävämmin kajahtelivat hänen korvissaan\nharmaaveljeksen sanat, ettei liian ankarasti tuomitsisi jokaista\nvitaliveljestä, joka sattuisi hänen tielleen. Kärsimyksetkin jo, joita\nvanki raukka seitsenvuotisen vankeutensa aikana oli saanut kestää,\nnekin tuntuivat hänestä niin äärettömiltä, että riittivät hänen\nmielestään täydellisesti korvaamaan sen, mitä mies kerran mahdollisesti\noli rikkonut. Salaperäisyys, joka vankia ympäröi, sekin osaltaan\nkiihotti vielä Eerikin mieltä ja esti häntä väsymästä.\n\nUmmehtunut, kalsea ilma vallitsi käytävässä, ja vasten tahtoaankin\nkauhistutti Eerikkiä pimeässä askelten kamala, kumahteleva ääni. Sieltä\ntäältä kuuli hän käärmeen kihinää ja tunsi, että joku noita eläviä\nlivahti hänen jalkansakin ylitse. Lyhty, jota hän kantoi kädessään,\nalkoi yhä huonommin toimittaa tehtäväänsä. Lopulta valaisi se\nainoastaan kättä ja pientä piiriä sen ympärillä. Kun hän oli vielä\nhetkisen matkaa kulkenut, oli se jo vähältä sammua.\n\nSilloin pysähtyi Eerikki ja tuumi, jatkaisiko vielä matkaa vai ei.\nPienet kivet, joita putoili hänen päänsä päällä olevasta holvista,\ntoivat hänen mieleensä sen hirvittävän ajatuksen, että holvi voisi\nluhistua kokoon ja haudata hänet elävänä alleen.\n\nSamassa sammui lyhty.\n\nSe seikka kenties olisi ratkaisevasti vaikuttanut muiden, mutta ei\nEerikki Olavinpojan rohkeaan mieleen. Hänessä se päinvastoin herätti\nuinuvan kunniantunnon uudestaan eloon. Hän häpesi sitä ajatustakin,\nettä pelosta oli aikonut luopua alotetusta yrityksestään. Ja juuri kun\ntämä ajatus selveni hänelle ja hän päättävästi taas alkoi vaelluksensa,\ntuli hänen korviinsa outoja ääniä.\n\nNe sai aikaan hiljainen kolkutus, joka arvattavasti syntyi siitä, että\njoku seisoi ja hakkasi kiviä. Ääni oli matala ja tukehtunut, niinkuin\nolisi se kuulunut hyvin kaukaa. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta tuli\nlopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi jo olla lähellä linnanmuuria\nja että siellä oltiin jossain työtoimessa, joka sai tuon äänen aikaan.\nTärinä, joka siitä syntyi, oli epäilemättä myös syynä kivien\nputoamiseen holvista.\n\nSiitä eneni hänen intonsa, ja hetken taas jatkettuaan vaellustaan teki\nhän sen huomion, että ensi otaksumisensa oli ollut oikea.\n\nHänen jalkansa näet sattui portaaseen. Sitä seurasi toinen ja Eerikki\nnousi, rautatangolla kopeloiden eteensä, rappuja ylöspäin, lukien niitä\nkymmeneen asti. Kymmenennestä asti alkoi käytävä vähitellen luisua\nalaspäin tasaisena ja sileänä, parin kyynärän korkuisena ja noin\nkyynärän levyisenä, mutta sitten se yhtäkkiä päättyi. Eerikki hapuili\nkädellään odottaen tapaavansa rautaoven, jonka olemassaolon\nharmaaveljes oli unhottanut mainita, mutta tunsi vastassaan vain suuren\nhakatun kiven sileän pinnan.\n\nHän kuunteli. Kolkuttava ääni oli tauonnut. Se ihmetytti häntä, sillä\nluonnonlain mukaan olisi sen pitänyt kuulua selvemmin, hän kun oli nyt\netäämpänä muurista. Epäilys ei kuitenkaan enää saanut jalansijaa hänen\nmielessään ja niin hän alkoi rautatangollaan tutkia suuren kiven\nliitteitä, kiven, jonka alaosa oli noin kyynärän korkeudella maasta.\n\nPian huomasi hän, että kiven häntä lähimpänä olevassa mutkassa oli\nlujat rautasinkilät, ja se huomio sai hänet jo epäilemään yrityksensä\nonnistumista. Epäilemättä oli käytävä keksitty ja suljettu sekä vielä\nvarmemmaksi vakuudeksi kivi rautasinkilöillä muuriin kiinnitetty. Se\nkai selitti myöskin, miksei vanki, jolla varmaankin oli kiihkeä halu\nvapautua vankeudestaan, ollut keksinyt tätä salaista käytävää, tai jos\nolikin sen keksinyt, ei kuitenkaan ollut voinut käyttää keksintöään\nhyväkseen työkalujen puutteessa.\n\nMutta mitä vanki ei voinut yksin saada aikaan, sen saisivat he\nyhteisvoimin, jos hän, Eerikki, auttaisi ulkoapäin. Ja siinä mielessä\nasetti hän suunsa erääseen liitokseen ja huusi:\n\n\"Onko ketään siellä sisäpuolella?\"\n\nKumeina kajahtelivat sanat ja Eerikki tarkisti kuuloaan, mutta ei\npienintäkään ääntä tavottanut hänen korvansa. Siinä huutaessaan tuli\nhän pitäneeksi kättään ylimmässä rautasinkilässä, ja nojautuessaan\nsivulle huomasi hän, ettei se ollutkaan mikään sinkilä, vaan\nrautavaarna, joka tuntui mukaavan. Hän tarttui heti rautatankoonsa ja\nalkoi hangottaa sitä. Ja hän saikin sen suureksi kummakseen lykätyksi\nseinään sitävarten hakattuun reikään. Samaten kävi toistenkin\nvaarnojen. Nyt oli vain enää saatava kivi tilaltaan pois.\n\nHelposti huomasi hän nyt, että kivi oli vaarnojen poistettua irrallaan\nseinässä ja että sitä voi ylhäältä edestakaisin liikuttaa. Sen voi siis\npudottaa alaskin. Mutta jos niin kerran oli, tarvittiin siihen\nväkevämpi mies kuin Eerikki pitämään vastaan, ettei kivi pudotessaan\nmusertaisi häntä alleen. Varovasti koetteli Eerikki kuinka pitkälle\nhänen voimansa riittäisivät, mutta tuskin oli kivi vielä alkanut\npaikoiltaan liikkua, kun hän jo kuuli sivultaan kitinää, niinkuin olisi\nmuurin sisässä jotkut kahleet rahisseet. Eerikki työnsi silloin kiven\ntakaisin sijalleen ja alkoi miettiä syytä rahinaan.\n\nHetkisen kuluttua tarttui hän kuitenkin taas kiveen käsiksi ja antoi\nsen nyt luisua vähän enemmän alas. Silloin huomasi hän päinvastoin mitä\noli peljännyt, että kivi hervottomasti putoaisi hänen päälleen,\nsaavansakin panna osan voimistaan liikkeelle voidakseen työntää sen\nulos muurista. Pian tunsikin hän käteensä kiven kummassakin yläkulmassa\nlujat rautakahleet. Nämät kahleet ne pidättivät kiveä ja sallivat sen\nainoastaan hiljalleen luisua alas. Luultavasti ne siis kannattivat\nmuurin sisässä tarkoin määrättyä painoa, jonka avulla kiveä helposti\nvoitiin nostaa ja laskea.\n\nItse kivi oli erittäin taitavasti sisäpuolelta muuriin sovitettu ja kun\nse työnnettiin tilalleen muurissa, oli sen liitteitä mahdoton erottaa\nmuista kivistä.\n\nEerikki pysähtyi nyt työssään ja kuunteli taas. Huoneessa, johon\nkyynärän korkuinen aukko johti, vallitsi haudan hiljaisuus. Mutta\nläheltä ikäänkuin maan sisästä tunki hänen korviinsa uudestaan tuo\nkolkuttaminen ja hakkaaminen, jonka hän jo käytävässä oli kuullut.\nAlentaen ääntään kysyi hän, oliko ketään siellä — mutta ei saanut\nmitään vastausta. Kuitenkin tuntui hänestä, niinkuin olisi kolkutus\nhetkeksi lakannut.\n\nHeti kuitenkin alkoi se taas uudestaan kuulua ja Eerikki astui\nvarovasti kiven ylitse, joka, vaikka kyynärän korkuinen, nyt käytävän\nlattialle luisuneena muodosti vain ikäänkuin korkeamman portaan.\nSisäpuolelta oli aukko kuitenkin, kuten sanottu, vaan kyynärän\nkorkuinen, joten siis Eerikin täytyi ryömiä sen läpi. Se onnistui ja\nsilmänräpäys sen jälkeen oli hän jo vankihuoneessa. Nyt kuului kolkutus\naivan selvään. Se saapui korvaan sivultapäin niin kaukaisena, niinkuin\nolisi sielläkin joku maanalainen käytävä ollut olemassa.\n\n\"Onko siellä ketään?\" äänsi Eerikki äänellä, joka tuskin erosi\nkuiskauksesta.\n\nHänen kuiskauksensa kuultiin kumminkin, sillä kolkutus lakkasi heti.\n\nHiipivin askelin läheni joku häntä ja yhtäkkiä kuuli hän äänen ihan\nvieressään sanovan:\n\n\"Jumalan nimessä... kuka puhuu?\"\n\nÄäni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä\noli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis\nponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti\nkiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta\nvapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.\n\n\"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!\" kuului taas ääni. \"Jos et henki ole,\non elämäsi minun käsissäni ... vastaa!\"\n\n\"En tule vihollisena, vaan ystävänä\", sammalsi Eerikki.\n\n\"Ystävä!\" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä\nkäsivarresta kiinni, \"ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä\nsellainen tänne tulee...?\"\n\n\"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon\", vastasi Eerikki.\n\nVanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi\ntahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.\n\n\"Vapauteen!\" huudahti hän, \"vapauteen ja valoon...! Puhutko totta ...\nkuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut\nseitsenvuotiseen hautaani...\"\n\nMies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen\nmielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin\nyhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen\nitselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä\nkuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän\nasti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia\nylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden\nkamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei\nvoinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen\nsielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.\n\nHän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti\nääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei\nEerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.\n\n\"Puheeni on totta!\" virkkoi Eerikki, \"vapaa olet, mies raukka, ellei\nmeitä vaan täällä yllätetä...\"\n\nEerikki ei ennättänyt vielä sanoa sanottavaansa loppuun, kun mies jo\nhypähti pystyyn kuumeentapaisella levottomuudella. Pitkällisessä\npimeydessä olivat hänen silmänsä niin teroittuneet ja hänen tuntonsa\nniin harjautunut, että hän voi vankilassaan liikkua niinkuin valoisalla\npäivällä. Eerikki kuuli hänen juoksevan rappusia ylöspäin, ja sitten\nseurasi kolina niinkuin olisi hyvin sovitettu kivi pudonnut tilaansa.\nHeti senjälkeen oli vanki taas pelastajansa luona.\n\n\"Nyt ei meitä kukaan täällä yllätä, jollei koko linna maahan luhistu\",\nsanoi hän, \"sillä, tämä huone, josta linnassa varmaankaan ei kellään\nole aavistustakaan, on kokonaan maanalainen, ja jos löytyisikin joku\nrako muurissa, niin ei valonsädekään voisi kuitenkaan tunkeutua siitä\nläpi...\"\n\n\"Mutta kuinka olet päässyt tänne alas?\" kysyi Eerikki Olavinpoika\nkummastuneena.\n\n\"Kun minut oli vapautettu kahleistani, joilla olin tämän yläpuolella\nolevassa huoneessa seinään kiinnitettynä ... ja se tapahtui uuden\nlinnanhaltian virkaan tullessa, niinkuin vanginvartia minulle ilmoitti,\nniin oli itsestään luonnollista, että tarkasti tutkin vankilani. Ja\nniin löysinkin lopulta muurissa aivan lattian reunalla kiven, joka\nniukasi, kun työnsin sitä... Siitä pääsin tänne alas, ja sydämeni\ntäytti toivo, että täältä löytäisin tien ulos vapauteen. Täällä on\nkaikilla puolin muurissa syvennyksiä, suuria ja pieniä. Vihdoin\nvalitsin yhden suurimmista, koska mielestäni siellä oleva kivi tuntui\nolevan enemmän muurista irrallaan kuin muut... Mitä kovimpain\nponnistusten jälkeen onnistui minun irroittaa se seinästä, mutta siellä\noli taas toinen vastassa, jota oli paljon vaikeampi saada liikkeelle...\nOnnistui sekin lopulta, mutta vuoden vaivat ja ponnistukset vaati se,\nennenkuin irtautui. Senjälkeen olen vielä kolmannenkin kiven kiskonut\nmuurista... Kaikki ovat ne nyt täällä huoneen lattialla... Silloin\nhuomasin tunkeutuneeni jo tornin perusmuurin läpi... Ja senjälkeen on\ntyö käynyt kuin itsestään, vaikka aikaa se on vienyt, kun en ole liian\nnopeaan uskaltanut ylöspäin tunkeutua... Jos olisi tulta, voisitte\nnähdä, minkä työn minä olen parin vuoden kuluessa toimittanut kahdella\ntyhjällä kädellä ja rautapuikolla, jonka muurista sain irroitetuksi.\"\n\nVastaamatta iski Eerikki tulta ja sytytti lyhdyn. Sen himmeässä valossa\nerotti hän ensin vangin. Se oli vankka, roteva mies, silmät erittäin\nvilkkaat ja eloisat, mutta muuten kuihtunut ja muodoltaan niin vaalea\nja kellahtava, että täytyi kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen\nliikkuvan, sillä muuten olisi luullut häntä luurangoksi. Vaikka lyhdyn\nvalo olikin niin himmeä, huikaisi se kuitenkin vangin silmät siihen\nmäärin, että hänen täytyi niitä kädellään varjostaa. Mutta\nkasvonpiirteensä olivat jalot ja avonaiset. Eerikkiä se ihmetytti ja\nihastutti samalla kertaa, \"nuo kasvot\", niin mietti hän itsekseen, \"ne\neivät ole konnan kasvot.\"\n\nMies viittasi aukkoon, ja Eerikki näki, kuinka hän oli tunkeutunut\nmuurin läpi syvälle maahan asti ja, niinkuin hänestä ensi silmäyksellä\nnäytti, suuntaan, joka olisi tuonut hänet lopulta aivan tuon vanhan\nkäytävän sivulle. Siitä siis johtui, että hän käytävässä kulkiessaan\noli kuullut kolkutusta.\n\nMutta muukin tässä maanalaisessa huoneessa kiinnitti Eerikin huomiota.\nHän näki näet eräällä seinällä kirjoitusta, joka tosin muutamin paikon\noli kulunut, mutta yleensä kuitenkin oli vielä luettavaa. \"Kostoa,\nKostoa, Kostoa\", — oli ylimpänä suurilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ja\nsen alla yhdellä rivillä: \"Sinä pöyhkeilet, Krister Niilonpoika, sillä\nturpeella, joka vihertää veljeni haudalla\", ja sen alapuolella taas:\n\"Voi sinua, se turve sortuu vielä altasi.\" Seuraavasta rivistä ei\nvoinut saada selvää, mutta sen alla seisoi taas: \"jota sinä rakastat,\nsitä minä vihaan, jota sinä vihaat, sitä minä rakastan\", — ja edempänä\nvielä: \"minä seuraan sinua, niinkuin oma varjosi, aina. Olet kuullut\nkostonhuutoni.\" Sitten oli taas epäselvä paikka, mutta kaikista\nalimpana seisoi, vapisevalla kädellä piirrettynä: \"Räfvelstassa, siellä\ntapaamme toisemme, Krister Niilonpoika!\" —\n\nKirjoitus oli maalattu mustalla värillä, mutta kosteus oli sen monessa\nkohdin jo pilannut. Eerikki luki ja luki mitä näki, ja ollen aina\npaperilla ja kynällä varustettu, hän otti ja kirjoitti kirjoituksen\nmuistiin. Hänen tätä tehdessään tarkasteli vanki häntä suurella\nhuomaavaisuudella, ja kun hän oli lopettanut muistiinpanonsa, virkkoi\nhän:\n\n\"Joku on oleskellut täällä ennen minua, sillä tuolla nurkassa on hiilen\nja tuhan jätteitä ja tuolla taas puolimäränneitä olkia.\"\n\nNäin puhuessaan kuljetti hän lyhtyä ympäri niin että se valaisi sekä\ntuhkaläjää että olkia. Eerikki ollen taas nyt omalla alallaan,\nhuomautti sitä mahdollisuutta, että huoneessa voi tuli palaa, vaikka\nsiellä ei ollut mitään ilmanvetoa. Mutta vanki huomautti, että\nhiilikasa oli ihan lähellä ylähuoneeseen johtavia rappuja ja että\nsillä, joka kerran oli oleskellut siellä, oli ollut pääsy tähänkin\nhuoneeseen, jossa tulisija ja siis myöskin savujohto olivat.\n\n\"Muistuu mieleeni nyt\", jatkoi vanki, \"että kerran monta vuotta\ntakaperin, kun kuningas Eerikin palveluksessa merta risteilin, olin\nnäilläkin vesillä. Herra Maunu Pentinpoika kävi silloin täällä linnassa\nja oli täältä tullessaan kovasti synkkä ja harvasanainen. Lopulta hän\nsitten kertoi, että oli käynyt Folkungaherttuain vankilassa ja että\nkansa kertoi Valdemar herttuan liikkuvan siellä taas...\"\n\nMietteisiin vaipuneena seisoi Eerikki siinä, ajatellen, kuka se oli\nmahtanut olla, joka oli oleskellut tässä maanalaisessa huoneessa. Se\noli tietysti sama, jota sekä kansa, että Krister herra pitivät Valdemar\nherttuan haamuna. Mutta herännyt tutkimisinto sai hänen ajatuksensa\ntaas heti toiseen suuntaan kääntymään, ja tuhkaläjästä kohosivat hänen\nsilmänsä vaaleaan vankiin.\n\n\"Kysyit, kuka minut on lähettänyt sinua pelastamaan?\" virkkoi hän.\n\n\"Niin tein\", puhkesi mies sanomaan, ja kyyneleet tunkivat taas\nuudestaan hänen silmiinsä, \"kysymykseni on kuitenkin turha, sillä\nkukapa se muu voisi olla koko maailmassa kuin hän ... kuitenkaan en voi\nkäsittää, miten hän on päässyt olinpaikkani perille.\"\n\n\"Silloin olen pakotettu tekemään sinulle kaksi kysymystä\", keskeytti\nEerikki, \"ensiksikin: Kenen luulet lähettäneen minut?\"\n\n\"Kukapa se muu voisi olla, kuin herra Niilo Bonpoika...\"\n\n\"Herra Niilo Bonpoika\", jupisi Eerikki, \"herra Niilo Bonpoika, tuo\nköyhä ritari, joka nykyään ... no eihän se kuulu tähän. Toiseksi: miten\nolet joutunut tänne?\"\n\n\"Se on pitkä juttu\", lausui mies, \"mutta niin varmaan kuin nyt toivon\nteidän vapauttavan minut, niin varmaan luulen tietäväni sen kurjan\nmiehen nimen, joka petoksella ja kavaluudella tempasi minut ihmisten\nilmoilta ja elävänä hautasi tähän luolaan.\"\n\n\"Ja kuka ... kuka oli hän?\"\n\n\"Ritari Jost von Bardenvleth!\"\n\n\"Hänkö!\" jupisi Eerikki, jonka ajatuksiin tuli linnanhaltijan sanat,\nettä ritari, joka oli tuonut vangin Nyköpingin linnaan Kristofer\nkuninkaan aikana, oli nyt Kaarlo kuninkaankin suuressa suosiossa.\n\n\"Niin\", jatkoi vanki, \"hän se oli. Näin hänet vain häivähdykseltä. Se\ntapahtui silloin kun olivat minut jo seinään kiinnittäneet ja side\notettiin pois silmiltäni, sillä ritari oli tullut aina torniin asti\nomin silmin nähdäkseen, että tulisin varmaan säilöön... Mutta vaikka en\nolisikaan häntä nähnyt, niin tietäisin sittenkin, että se oli hän,\nsillä kuulin hänen äänensä useamman kerran matkalla... Mutta elääkö\nRuotsinmaalla vielä sen niminen jalo ritari, koska näytti äsken siltä,\nkuin olisitte tuntenut hänet?\"\n\n\"Kyllä hän elää ... ja yhtä mahtava on hän kuin ennenkin.\"\n\n\"Hyvä!\" lausui vanki terävällä äänellä ja pannen painoa joka sanalle,\n\"voi siis vielä sattua, että tapaamme toisemme, ritari Jost ... voi\nsattua.\"\n\nRitari Jostin muisto vaikutti vankiin siihen määrin, että hänen koko\nvoimansa ja jäntevyytensä uudestaan palautuivat. Kun Eerikki seisoi\nsiinä ja mietti, mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti vielä voi\ntapahtua, jos vanki ja tuo vaikutusvoimainen ritari joutuvat yhteen,\nsaattoi vanki hänen ajatuksensa taas todellisuuteen, paon\nvälttämättömyyteen, jollei tahdottu uskaltaa enemmän kuin tarpeellista\noli linnasta poispääsemiseen. — Eerikkikin katsoi kiiruhtamisen\nvälttämättömäksi, ja siksi tarttui hän vangin käteen ja sanoi:\n\n\"Olen halpa, vähäarvoinen mies, tulevaisuuteni riippuu hänen armostaan\narkkipiispa Jöns Pentinpojasta, korkeasta suojelijastani... Joku\npäähänpisto hänessä vaikutti tuloni tänne, ja sen lisäksi vielä\nonnellinen sattuma toi tielleni miehen, joka tunsi tänne johtavan tuon\nsalakäytävän.... Nyt voi sattua, että sinun pelastuksesi on minun\nturmioni... En tunne sinua, mutta luotan sanoihisi ja nimeen, jonka\näsken mainitsit, nimittäin herra Niilo Bonpojan, sillä hänet tiedän\nhyväsydämiseksi, hurskaaksi ja oikeutta rakastavaksi mieheksi, vaikka\nonni ei olekaan hänelle hymyillyt... Siksi on sinun vannottava pyhä\nvala minulle ... pyhä vala, ettet koskaan, kuuletko mies, et koskaan\nkellekään, kuka sitten olkoonkin, sano, kuka sinut on tästä vankilasta\npelastanut...\"\n\nVanki asetti kätensä rinnoilleen ja vannoi vaaditun valan.\n\n\"Niin kiiruhtakaamme nyt Jumalan ja pyhimysten nimessä pois täältä!\"\nsanoi Eerikki tarttuen lyhtyynsä sekä astuen matalan aukon luo, josta\nhän vangin seuraamana ryömi ulos.\n\nUlostultuaan aikoi Eerikki jatkaa matkaansa, mutta vanki pidätti hänet\nja huomautti, että aukko välttämättä oli suljettava. He tekivät sen ja\nEerikki muisti vielä nuo neljä rautavaarnaakin, jotka olivat kiven\neteen vedettävät, ja niin työnsivät he nekin mitä tarkimmasti\npaikoilleen.\n\nKevein askelin kävi matka takaisin ja hetkisen kuluttua olivat he jo\nkummun alla, joka varjosi käytävän suuta.\n\nTässä lankesi vapautettu polvilleen ja kohotti kätensä kohti korkeutta,\njossa tähdet loistivat ja kimaltelivat kaikessa katoamattomassa\nylevyydessään, ja sanomattoman hurmauksen valtaamana vei hän kädet\nrinnoilleen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä ilmaa, jota\nhengitti. Vihdoin nousi hän ja tarttui liikutettuna Eerikki Olavinpojan\nkäteen.\n\n\"Kiittää on liian vähän\", sanoi hän ja hänen äänensä sai lujan ja\njuhlallisen soinnun. \"Mutta jos Herran tahto on, että vielä joskus\nkohtaamme toisemme täällä elämässä, niin voihan sattua, että minä\npuolestani voin tehdä teille palveluksen, joka on myös jostain\narvosta... Nyt lähden hakemaan sitä miestä, joka, kuten kuulin teidän\nsanovan, voi olla ystävän sekä sanan että kädenpuristuksen tarpeessa...\nMutta ennen eroamme pyytäisin saada tietää nimenne, voidakseni, kun\naika myöntää, osottaa teille kiitollisuuttani ei ainoastaan sanoissa\nvaan myöskin töissä.\"\n\n\"Nimeni on Eerikki Olavinpoika\", vastasi tämä, \"ja palattuani\narkkipiispa Tuven luota, tulen luullakseni jäämään Upsalaan. Mutta sano\nsinäkin nimesi ... sillä esiintymisesi on vaikuttanut, että tulen\nmielihyvällä sinua muistelemaan.\"\n\n\"Hurja Haukka oli nimeni, niin kauan kuin meriä myllertelin ... mutta\nkastenimeni on Brodde!\"\n\n\"Niin olkoon Herra kanssamme nyt ja aina\", sanoi Eerikki, \"mutta\nennenkuin eroamme, voin sinua vielä vähän hyödyttää... Hän, jota etsit,\nherra Niilo Bonpoika, oleskelee nykyään Briita Olavintyttären luona\nHammarstadissa.\"\n\n\"Hammarstad!\" toisti Hurja Haukka ja Eerikki kertoi hänelle, missä se\nsijaitsi sekä kuinka hän oli saanut tietää, että Niilo herra oli sinne\nmennyt. Sitte he erosivat.\n\n\n\n\nIII.\n\nHammarstadissa.\n\n\nHurja Haukka alkoi heti vaelluksensa. Pitkällinen vankeus oli kuitenkin\nliiaksi riuduttanut hänen voimansa. Ja niin huomasi hän pian olevansa\npakotettu etsimään lepoa ja ravintoa. Aamupuolella yötä, uskallettuaan\nulos metsästä, näki hän sitten yhtäkkiä edessään talonpoikaistalon.\nSinne suuntasi hän askeleensa ja siellä sai hän yhdessä talonväen\nkanssa syödä vatsansa täyteen. Murkinan jälkeen meni talonväki omiin\ntöihinsä, mutta väsynyt vaeltaja suuntasi askeleensa taas metsään ja\nlöydettyään tiheän viidakon korkeiden, pilviä tavottelevien kuusien\nalla, laskeutui hän sinne lepäämään ja nukkui heti.\n\nKun heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän tunsi polttavan\njanon vaivaavan itseään. Vähän matkan päässä oleva lähde poisti\nkumminkin sen tuskan, ja unen ja raittiin ilman vahvistamana jatkoi hän\nmatkaansa. Niin läheni hän taas metsänrantaa, mutta suurella\nvarovaisuudella ja pian huomasikin hän sen tarpeellisuuden.\n\nKaksi ratsumiestä tuli näet ratsastaen pitkin tietä, joka siinä juuri\nluikerteli puitten välistä esiin. He eivät kumminkaan vielä olleet\nhuomanneet häntä, mutta turvatonna oli hänen kuitenkin pakko\nsilmänräpäyksessä etsiä piilopaikka itselleen. Olihan nimittäin\nmahdollista, että ratsumiehet olivat Nyköpingistä lähetettyjä, jossa\nvarmaan hänen pakonsa jo oli huomattu, kun vanginvartija aamulla oli\ntavannut kopin tyhjänä. Hän oli nyt erään suuren kiven sivulla aivan\ntien vieressä, jolle hän oli ollut juuri astumassa, kun huomasi\nratsumiehet. Toisella puolen kiveä ratsastajiin päin kasvoi muutaman\nkyynärän korkuisia tuuheita kuusenalkuja. Sinne voisi hän kyllä\nkätkeytyä. Nyt oli vaan kysymys, mitenkä hän pääsisi sinne, sillä kiven\ntakana hänen ja tuon viidakon välillä oli avonainen paikka, jossa\nkasvoi korkeaa sanajalkaa. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavissa. Hän\nheittäytyi siis kiven viereen maata ja ryömi takaisin, kiven takaa\nyhäti seuraten ratsastajia katseellaan ja aina sitä muka kuin ne\nlähenivät muutteli hänkin itseään kyynäspäillään eteenpäin kiven\nympäritse ja katosi lopulta kuusikkoon.\n\nVilkkaasti puhelivat ja nauroivat ratsastajat keskenään, kulkiessaan\ntietä eteenpäin. Ehdittyään suuren kiven viereen pysähtyivät molemmat\nja toinen virkkoi:\n\n\"Niin varmaan, kuin tämä auringon helle minua ylenmäärin rasittaa, niin\nvarmaan on tämä ratsastuksemmekin aivan turhaa... Miksemme mene metsään\netsimään tuota haamua ... sillä karkuria me emme löydä ei täältä eikä\npoltetusta Trosastakaan, ei, vaikka ratsastaisimme maailman loppuun\nasti.\"\n\n\"Niin arvelen minäkin!\" vastasi toinen ja huokasi.\n\n\"Sehän on selvää, että hän on marssinut alimmaiseen helvettiin\", sanoi\ntaas edellinen. \"Ei halkeamaakaan näkynyt muurissa. Olin itse herra\nPietarin kanssa tornissa ja voin vakuuttaa, että kuka tuo vanki liekin\nollut, ei hän ainakaan ollut samaa maata, kuin joku meistä ... siitä\nvoin panna vaikka pääni pantiksi!\"\n\n\"Että tornissa asiat eivät ole oikein, sitä olen aina sanonut\", lausui\ntoinen, \"ja mitä Valdemar herttuasta puhutaan, että hän silloin tällöin\nkulkisi entisessä vankilassaan, niin ei sekään liene niin tuulesta\ntemmattua... Mutta miksi menisimme metsään, kun ihan edessämme on talo,\njossa voimme saada hyvän aterian ja mukillisen olutta?\"\n\n\"Sinäpä sen sanot ... ja sellaista ei luullakseni olekaan Trosassa\ntarjolla, vitaliveljesten ansio sekin, jotka polttivat kaupungin\nperustuksia myöten...\"\n\nSamassa lähtivät he jo liikkeelle ja auringon polttavista säteistä\nvälittämättä ratsastivat täyttä laukkaa taloa kohti, jossa päivällinen\nja olut heitä odottivat.\n\nHurja Haukka hiipi varovasti esiin piilostaan kiven takaa ja tähysteli\ntarkasti ympärilleen. Ainoasti tomupilvi osotti enää suuntaa, johon\nritarit olivat kadonneet. Mutta muuten vallitsi kaikkialla tyyni rauha\nja hiljaisuus. Taivaalla paistoi aurinko täydellä terällä ja sen\nsäteily tuntui niin paahtavan kuumalta puittenkin keskellä metsässä.\n\nVaara antoi vainotulle uusia voimia ja herätti hänen synnynnäisen\nrohkeutensa ja päättäväisyytensä taas eloon. Hetkisen viivähti hän\nvielä paikallaan, mutta sitten kulki hän nopein, rivakin askelin\nsanajalkaa kasvavan kentän yli. Vasta metsään saavuttuaan hengähti hän\ntaas ja hiljensi hetkiseksi askeleitaan. Mutta päästyään onnellisesti\ntalon ohitse, jossa isännän oli herra Pietarin ratsumiehille laitettava\npöytä kuntoon, ei häntä enää mikään vaara uhannut ja niin saapuikin hän\niltapuolella päivää Trosaan. Sen poltetut talot osottivat kyllältä\nniitä kärsimyksiä, joita Eerikki kuningas vitaliveljeksineen\nGottlannista päin oli Ruotsin rantamaille Kristofer kuninkaan aikana\ntuottanut.\n\nSiellä ja täällä kohosi jo uusi talo entisen tilalla ja väsynyt\nmatkalainen tuumi siinä, mihin ottaisi yöksi asuntonsa, kun Trosa-joen\nrannalla tapasi kalastajan, joka oli veneellensä menossa. Ensin aikoi\nhän kysyä kalastajalta neuvoa, mutta nähdessään, että hän oli vesille\nlähdössä, muutti hän mielensä ja kysyi häneltä, mihin matka kävi.\n\n\"Hm!\" vastasi mies lyhyeen.\n\n\"Jos olette Töristä kotoisin\", tiedusteli Haukka taas, \"niin voisitte\nottaa minut mukaanne.\"\n\n\"Töristä olen kyllä kotoisin\", lausui kalastaja epäluuloisena ja\nynseänä. Sellaiseksi oli kansan näillä seuduin saattanut kärsimykset ja\nonnettomuudet, joita \"Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet\"\nolivat harjoittaneet. Mutta kun nyt Eerikki kuninkaan valtakin oli jo\nGottlannissa loppunut ja muukalainen muutenkaan ei näyttänyt\nepäilyttävältä, lisäsi hän: \"mihin te sitten aiotte?\"\n\n\"Olen matkalla Hammarstadiin\", vastasi vieras, \"minulle on sanottu,\nettä herrani Niilo Bonpoika oleskelee nykyään siellä.\"\n\n\"Hm!\" keskeytti kalastaja, \"olen Nynäsin alustalaisia, jonka omistaa\nherra Gottskalk Pentinpoika, ja herra Niilo kävi siellä eilen\nvieraisilla, niin kertoi ainakin asepalvelija, joka toi minulle\nGottskalk herran sanan, että lähtisin Trosaan...\"\n\nHetkisen tuumittuaan myöntyi kalastaja vieraan pyyntöön ja pian kiiti\nvene navakan tuulen puhaltaessa Trosasta, joka siihen aikaan oli puoli\npeninkulmaa pohjoisempana kuin nyt, yli ulapan Sorundamaalle päin.\nMatkalla tuli kalastajasta ja hänen seuralaisestaan mitä paraimmat\nystävät ja kun vene aamupuolella yötä laski maihin kalastajan\nkotirantaan, jäi Haukka hetkeksi aikaa hänen vieraakseen, ennenkuin\njatkoi katkaansa Hammarstadiin.\n\nTämä kartano, joka nykyään kuuluu Häringeen, sijaitsee Osmon pitäjässä\nSödertörnin kaakkoisella rannalla eteläpuolella sitä Itämeren lahtea,\njoka erottaa sen Häringestä. Tämän lahden molemmin puolin on taas muita\nlahtia, niin että Häringe ja Hammarstad ovat kumpikin omalla\nniemellään. Jälkimäinen on aivan lähellä erään pienen joen suuta, joka\njoki, Muskan järvestä lähdettyään suuresti kierrellen milloin itään\nmilloin pohjoiseen sekä lopulta Hammarstadin luona taas itäiseen\nsuuntaan, viimein laskee mainittuun lahteen. Molemmat talot sijaitsivat\nkauniilla paikalla metsien keskellä ja niistä oli avara näköala kauas\nItämerelle.\n\nHammarstadin omisti tähän aikaan herra Erengisle Niilonpoika, ollen\nsukua, joka niinkuin Yö- ja Päivä-sukukin kantoi kaksijakoista kilpeä,\npuoleksi mustaa, puoleksi valkoista, mutta pitkittäin, jonka tähden\nsukua kutsuttiinkin \"Yö ja  Päivä pitkittäin\". Sekä Erengislen isä että\nisän-isä olivat jo omistaneet Hammarstadin kartanon, mutta sitäpaitsi\nomisti Erengisle vielä muitakin ja oli hän niin ollen yksi Ruotsin\nrikkaimpia herroja. Hänen äitinsä, rouva Katarina Kaarlontytär,\nvuodesta 1440 leskenä herra Niilo Erengislenpojan jälkeen, asui Nynäsin\ntilalla Bälingen pitäjässä. Itse oli herra Erengisle Stegsborgin\nlinnanhaltiana. Suvulla oli myöskin Smålannissa maatiloja ja\nkartanoita. Herra Erengislen veljellä, Bo Niilonpojalla, oli siellä\nGrip-suvun vanha sukukartano Vinäs. Hän oli ottanut tämän suvun\nvaakunankin: aarnikotkan pään, omakseen, tullen siten uuden suvun\nkantaisäksi, jolla suvulla oli siis Bo Juhonpojan (Gripin) vanha\nsukumerkki.\n\nRouva Briita Olavintytär eli rouva Briita Tott, niinkuin häntä\ntavallisesti kutsuttiin, oli kotoisin Tanskasta ja kuului rikkaaseen,\nmahtavaan ja laajalle levinneeseen n.k. Akselinpoikien sukuun. Tällä\nherra Akselilla, joka Varbergin linnanhaltiana tuli kuuluksi\nritarillisesta uskollisuudestaan Eerikki kuningasta kohtaan, oli\nuseampia lapsia. Hänen Olavi poikansa, sama, joka kaadatti Cecilia\nneidin vaunut, saatuaan kuulla, että oli jalkavaimolle päänsä\npaljastanut, oli nyt viimeksi kunnostanut itseään siinä sodassa, jolla\nKaarlo kuningas tahtoi riistää Gottlantin ja Visborgin Eerikki\nkuninkaan käsistä, mutta oli puuhannut siinä Tanskan kuninkaan Kristian\nI:sen hyväksi. Tämän Olavi herran tytär oli Briita rouva. Toinen näitä\nAkselinpoikia oli Eerikki Akselinpoika, jota pidettiin jo ruotsalaisena\naatelismiehenä ja oli nytkin valittujen joukossa Halmstadissa. Hän\nomisti Lagnön kartanon Aspon saarella Mälarissa, ja oli se hänen\nvaimonsa, ritari Matti Ödgislenpojan (Liljan) tyttären, perintötalo.\nIliana neiti, joka nyt oleskeli Hammarstadissa serkkunsa luona, oli\nkolmannen veljen Åke Akselinpojan tytär. Tämä Åke Akselinpoika omisti\nHjulebergin lähellä Falkenbergiä ja hänen vaimonsa oli myös Ruotsista\nkotoisin.\n\nVanha Akseli Pietarinpoika kuoli 1446, mutta hänen poikansa Eerikki ja\nIivari, neljäs veli tätä merkillistä sukua, pitivät yhä edelleen\nVarbergin hallussaan ja saivat, kuningas Kristoferin määräyksen mukaan,\npitää sen aina vuoteen 1452.\n\nJo enemmän iltapuolella päivää saapui tuo Nyköpingistä niin\nonnellisesti vapautunut vanki Hammarstadiin. Kapeaa polkua hän sinne\nkulki, joka polku rannan mukaan kierrellen ulottui Nynäsistä aina\nHammarstadiin asti. Joskus kääntyi se ihan metsään ikäänkuin meren\nlaineita paeten, mutta sitten se rohkasi taas itsensä ja suuntasi\nkulkunsa rantaa kohti. Eräästä paikasta, josta yli puitten voi\netäisyydessä erottaa Hammarstadin kartanon rakennukset, huomasi hän\nkaksi henkilöä lähestyvän, kulkien samaa polkua kuin hänkin.\n\nKun ei hän tahtonut näyttää itseään kellenkään, ennenkuin oli päässyt\nNiilo herran puheisiin, vetäytyi hän nopeasti metsään antaakseen\nkulkijain häiritsemättä mennä ohi.\n\nToinen heistä oli nainen, jolla oli huntu kasvoilla, mutta hänen\nylpeästä käynnistään ja ryhdistään huomasi heti, että hän kuului\nylhäiseen ja mahtavaan sukuun, toinen taas näytti olevan asepalvelija.\nUlkopuolella lahtea oli pieni alus, josta asepalvelijan viittauksesta\nvene laskettiin vesille. Ylhäinen rouva ja asemies, jolla näkyi olevan\naikomus nousta laivaan, jatkoivat matkaansa pitkin pientä polkua, mutta\npysähtyivät lopulta hetkisen matkaa siitä, missä Hurja Haukka oli\npiiloutuneena. Heidän aikomuksensa näytti olevan tästä lähteä niemelle,\njoka juuri siinä mereen pisti, ja sieltä kai sitten nousta veneeseen.\n\nAsepalvelija oli varovan ja salaperäisen näköinen ja se herätti tuon\naina huomaavaisen Haukan epäluuloja. Siksi yrittikin hän salaa lähestyä\nkeskustelevia ja se onnistuikin hänelle, kun ylhäinen nainen oli\nistuutunut kivelle erään jättiläispetäjän alle, jota kokonaan ympäröi\nnuoria kuusia kasvava, tiheä viidakko. Asepalvelija seisoi\nkunnioittavasti hetkisen matkaa hänestä ja molempain silmät olivat\nmerelle suunnattuina. Sieltä laivalta lähti juuri vene maata kohden\nkulkemaan.\n\n\"Mutta varovainen. Gumme\", virkkoi rouva, \"enemmän varovainen täytyy\nsinun olla!\"\n\n\"Varovaisuutta tulen aina noudattamaan\", vastasi Gumme, \"mutta\nkuitenkin täytynee teidän myöntää, että tällä kertaa olen tehnyt, mitä\ntehdä olen voinut ... ja olenpa melkein varma, ettei kukaan ole minua\nhuomannut, koska sattui niin onnellisesti, että tapasin teidät\nulkopuolella kartanoa...\"\n\n\"Näin purjeen, Gumme ... näin purjeen ja aavistin heti, että joku toi\nminulle tietoja... Siksi riensin ulos... Mutta ei se tämä sovi... Jos\nen tulekaan epäilyksenalaiseksi siitä, että olen vastaanottanut isäni\nlähettilään, niin on minun kuitenkin hyvin vaikea olla hänelle avuksi\nja onhan siksi toiseksi myös herrani ja mieheni, herra Erengisle,\nkuningas Kaarlon ystävä...\"\n\n\"Mutta mitenkä te sitten tahtoisitte tätä asiaa ajettavan, rouva\nBriita?\" kysyi asepalvelija.\n\n\"Missä tahansa laskettekin maihin, jossa minä satun oleskelemaan\",\nvastasi Briita rouva hetkisen mietittyään, \"niin älkää koskaan,\nolkoonpa asia mikä tahansa, ajatelkokaan antaa minulle läsnäolostanne\ntietoa ennen tuntia jälkeen puolenyön...\"\n\n\"Mitä sanottekaan Briita rouva!\" keskeytti hänet asepalvelija kovasti\nkummastuneena. \"Kuinka se olisi mahdollista?\"\n\n\"Se on minun asiani, Gumme. Sano vain nämät sanat Olavi herralle,\nisälleni!\"\n\n\"Siis tunti jälkeen puolenyön...\"\n\n\"Niin, tunnin kuluttua jälkeen puolenyön voi isäni lähettiläs varmasti\ntavata minut, jos hän vain antaa merkin, jonka nyt sinulle ilmoitan.\"\n\nBriita rouva viittasi kädellään asemiestä lähemmäksi, jonka korvaan hän\nsitten kuiskasi jotain. Asemies nyökäytti päätään, että oli asian\nymmärtänyt, ja ääneensä lausui Briita rouva taas:\n\n\"Siitä ymmärrän, että sanansaattaja on saapunut, ja päivän kuluessa\nlaitan kyllä asiat niin, ellei sitä heti voi panna täytäntöön, että\nsaan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Mutta ei mitään muuta\nkuin...\", tässä teki hän mieltä kuvaavan liikkeen päällään, \"ei\nenempää, ja sitten kadota, kunnes ilmoitan itseni. Elämme sellaisena\naikana, ettei minkäänlainen varovaisuus ole kyllin riittävä\nvälttyäksemme epäluuloilta... Oletko nyt edes pannut mieleesi, mitä\nolen sanonut, Gumme, sekä tästä että siitä asiasta, josta herra isäni\non pyytänyt minulta tietoja?\"\n\n\"Olen, kaikki olen muistiin pannut\", vastasi Gumme.\n\n\"Niin vie hänelle sitten onnentoivotukseni, sillä tuuli on nyt\nmyötäinen hänelle ja tulee vastaisuudessa olemaan vielä enemmän\nmyötäinen... Kaarlo kuningas on kuin kypsynyt omena, jonka ensi tuuli\ntempaa mukaansa... Mutta sanoppa sinäkin nyt minulle, mikä se on\nmiehiänsä tuo kuningas Kristian?\" kysyi Briita rouva.\n\n\"Ulkomuodoltaan\", vastasi asepalvelija, \"on hän yhtä muhkea kuin\nKristofer oli mitätön. Olen nähnyt hänen ottavan täysissä varuksissa\nolevan asemiehen kainaloista kiinni ja heittävän hänet päänsä ylitse\nmaahan toiselle puolelle.\"\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroi Briita rouva, \"käsivoimia ei siis kuningas\nKristianilta puutu ... ja niitä voi hän ehkä vielä tarvitakin.\"\n\n\"Näin minäkin hänet kerran\", jatkoi asepalvelija, \"se onni sattui\nminulle Köpenhaminassa. Olavi herra ja monta muutakin oli silloin\nkuninkaan seurassa... Minä seisoin muiden herrain asepalvelijain kanssa\nvähän etäämpänä, mutta näin ja kuulin kuitenkin kaikki, mitä he\npuhuivat ja tekivät ... silloin näin minä kuninkaan ottavan maljasta\nkätensä täyteen pähkinöitä ja pusertavan ne kaikki rikki, niin että\nkuoret vain putoilivat sormien välistä ja ainoastaan sydämet olivat\nkädessä jälellä, kun hän sen avasi...\"\n\n\"Täytyy myöntää\", hymähti Briita rouva, \"että pähkinänpusertajan\ntaitokin voi olla tarpeen näinä aikoina.\"\n\nBriita rouvan kasvojen ilme ja äänenpaino kuitenkin ilmaisi, ettei\nhänellä ollut niin erinomaisen suuria ajatuksia tanskalaisesta\nkuninkaasta, ja asemies, joka myös sen selvästi huomasi, sanoi:\n\n\"Mutta teillä näkyy olevan näistä asioista samoja ajatuksia, kuin\nisällännekin ja monella muulla, rouva Briita...\"\n\n\"Ja minkälaisia sitten?\" kysyi Briita rouva mitä viattomimmalla\näänellä.\n\n\"Että Tanskan jalot herrat ovat taas Tanskan kruunu mukanaan tehneet\nkerjuumatkan Saksaan!\" virkkoi asepalvelija.\n\n\"Hm!\" yskäsi Briita rouva, \"enpä voi sitä kieltää!\"\n\n\"Mutta sekä Olavi herra että muutkin ovat siinä suhteessa jo muuttaneet\najatustaan.\"\n\n\"Ja kuningatar Dorotea?\" kysäisi Briita rouva taas.\n\n\"Nuori kuningatar\", lausui asepalvelija, joka näytti tuntevan hyvin\nasiat, \"on iloisen ja onnellisen näköinen, hyvinkin yhtä onnellisen,\nkuin silloin kun kuningas Kristofer oli hänen sivullaan...\"\n\n\"Sitä on hauska kuulla. On muuten sanottu, että hän olisi lempein\nsilmin tähystellyt Knuutti Heikinpoikaa ja ehkä mielellään nähnytkin\nhänen kantavan autuaan herransa tanskalaista kruunua, niinkuin herra\nKaarlo Knuutinpoika kantaa molempia toisia, Ruotsin ja Norjan.\"\n\n\"Voihan se totta ollakin, mutta Knuutti herra ei ollut yhtä mahtava\nkuin Kaarlo herra...\"\n\n\"Mahtava!\" kertoi Briita rouva selvästi närkästyneenä.\n\n\"Niin, tai oli hänellä mahtavampia vastustajia, kuin Kaarlolla\nRuotsissa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", lopetti Briita rouva keskustelun, kun näki veneen\nlaskevan rantaan, \"vie nyt sanani sellaisinaan Olavi herran tietoon ja\nvakuuta hänelle, että hän voi tyttäreensä luottaa ... mutta pane\nmuistoon neuvoni ... varovaisuutta, enemmän varovaisuutta!\"\n\nKunnioittavasti kumarsi asepalvelija hänelle ja läksi sitten niemelle\npäin. Briita rouva kääntyi ympäri ja antoi katseensa kulkea pitkin\nkapeaa sinne tänne kiertelevää polkua. Sitten läksi hänkin hiljalleen\nkulkemaan kartanoa kohti.\n\nMutta vene laski rannasta ja hetken kuluttua nosti alus jo purjeensa ja\nläksi liukumaan ulos Hammarstadin lahdesta.\n\nErään puun takana metsässä istui Hurja Haukka ja tähysteli laivan\nliikkeitä kasvoissa ilme, joka selvään osotti, että hänen ajatuksensa\nkulkivat kokonaan toisia teitä. Niin olikin asian laita. Kuulemansa\nvaivasi häntä, ilman että itsekään ymmärsi syytä, miksi. Oloja ei hän\ntosin tuntenut niin tarkasti, että olisi voinut kuulemansa täyttä\nmerkitystä käsittää. Mutta hän ymmärsi kuitenkin niin paljon, että hän\ntässä oli käteensä saanut pienen langanpätkän siitä vyyhdistä, jota oli\npunottu tai vieläkin ehkä punottiin Kaarlo kuninkaan turmioksi ja jonka\nsiis myöskin täytyi koskea herra Niiloa, vaikka asema olisi kuinkakin\nmuuttunut senjälkeen, kun Kaarlo Knuutinpoika oli tullut Ruotsin ja\nNorjan kuninkaaksi.\n\nJa yksin tämän tähden jo pani hän tarkasti mieleensä, mitä oli kuullut,\najatellen ja selvitellen sitä itselleen ymmärryksensä mukaan, jättäen\ntulevaisuuden tehtäväksi valaista ja selvittää sen, mitä siinä oli\nhämärää ja salaperäistä. Näistä mietteistä, joiden loppukohtana oli\naina lopulta Niilo Bonpoika, kääntyivät ne vähitellen häneen yksistään\nja siihen, miten hän helpoimmin ja sopivimmin voisi tavata hänet.\n\nVaatteensa olivat rääsyiset ja repaleiset ja vanukkeinen parta sekä\nhiukset tekivät hänet metsäläisen näköiseksi. Jos joku sattuisi hänet\ntässä asussa näkemään rakkaan Niilo herran seurassa, voisi se tälle\nolla vain vahingoksi. Siksi päättikin hän odottaa yön tuloa, mutta\nkuitenkin hiipiä taloa niin lähelle kuin mahdollista.\n\nVarovasti metsän läpi liikkuen tuli hän, itsekään sitä huomaamatta,\nlopulta kauniiseen lehtoon, josta käytävä vei aina taloon asti. Aurinko\nalkoi jo laskeutua metsän taa ja puitten varjot pitenivät yhä. Mutta\nhän hiipi vain puulta puulle ja saapui lopulta lehdossa olevaan\ntuuheaan viidakkoon. Siellä hänen eteensä yhtäkkiä avautui linnan\nkäytävä. Silloin vasta huomasi hän uskaltaneensa liian kauas. Ja sen\nhuomion tehtyään aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta samassa kohtasi\nhänen silmäänsä näky, joka sai vetämään hänet jo ojennetun jalkansa\ntakaisin ja ikäänkuin lumosi hänet siihen paikalleen.\n\nVähäsen matkaa hänestä istuivat ruohopenkillä Niilo herra ja Iliana\nneiti. Voi, hän tunsi heidät molemmat niin hyvin! Ja kuitenkin, kuinka\nmuuttunut oli Niilo herra siitä kuin viimeisen kerran näki hänet\nkahdeksan vuotta takaperin. Sama tyyni, miehekäs ryhti, samat jalot\nkasvonpiirteet, mutta mistä tuo surumielinen ilme, tuo ankara,\nmelkeinpä synkkä vakavuus? Yksinäisen tarkastelijan sydän oli pakahtua,\nnähdessään tuon oudon muutoksen. Ja aivan kuin sitä varten, että se\nolisi tullut vielä selvemmästi näkyviin, istui hänen vierellään Iliana\nneiti, nuoruuden kauneutta uhkuen, onnellisemman ja iloisemman\nnäköisenä kuin koskaan ennen...\n\nKaunis ilma oli houkutellut Iliana neidin puistoon iltakävelylle ja hän\noli ottanut Niilo herran mukaansa melkein vasten hänen tahtoansa.\n\n\"Voi, kuinka iloinen olen tänään!\" sanoi neitonen heidän siinä\nkävellessä, \"mieli on niin riemua täynnä...\"\n\n\"Sen voi teistä huomatakin!\" vastasi Niilo sydämellisesti hymyillen.\n\"Teillä on siis jotain syytä olla tänäpäivänä iloisempi kuin muulloin?\"\n\n\"Niin on Niilo herra ... olen saanut Ingeborg siskoltani kirjeen. Hän\ntulisi niin mielellään tänne pohjolaan.\"\n\n\"Olette ehkä kuvannut kaikki täällä kauniimmaksi, kuin se\ntodellisuudessa onkaan, neiti Iliana, ja silloin käy teidän huonosti,\nkun sisarenne kerran tulee ja näkee kaikki omilla silmillään.\"\n\n\"Puheestanne tuntuu, herra Niilo\", hymähti Iliana, \"niinkuin luulisitte\nminut kuvanneen ainoastaan maata, mutta unhottaneen henkilöt!\"\n\n\"Niin, te olette oikeassa... Onhan täällä ihmisiäkin...\"\n\n\"Ja sellaisia, että...\", neitonen punastui hieman ja näytti arvelevan,\nmutta syrjäsilmäys, jonka heitti vieressään kulkevan tyyneisiiin ja\ntotisiin kasvoihin, poisti hänen epäilynsä ja hän jatkoi: \"sellaisia,\nettä ne nuoressa tytössä voivat herättää halua näkemään ja oppia\ntuntemaan heitä.\"\n\n\"Onko siskonne jo vanha, jalo neiti\", kysyi Niilo.\n\n\"Vallan lapsihan hän on vielä, herra Niilo!\"\n\n\"Lapsi vielä, sanotte, ja kuitenkin ikävöi hän jo tänne nähdäkseen ja\ntullakseen tutuksi miesten kanssa, joita Kaarlo kuninkaan hovissa\nparveilee... No, voin kuitenkin käsittää, että se koskee tällä kertaa\nerästä määrättyä henkilöä, joka teille on kaikki kaikessa ja joka siis\nnytkin on ollut kuvailun esineenä.\"\n\n\"Arvelunne on liian syvämietteinen\", nauroi Iliana ja lyöden herra\nNiiloa hansikkaallaan lisäsi hän: \"luulette siis, ettei kuningas\nKaarlon nuorten aseenkantajain joukossa ole ketään, joka olisi sen\narvoinen, että häneen kannattaisi tutustua.\"\n\n\"Aseenkantajani joukossa?\" toisti Niilo hajamielisenä.\n\n\"Mitä pidätte nuoresta Steen Kustaanpojasta?\"\n\n\"Nuori Steen Sture! Hän on kuningas Kaarlon suosikki ja epäilemättä hän\nsen ansaitseekin.\"\n\n\"Mutta sitä en nyt kysykään teiltä, herra Niilo! Sen tiedän itse yhtä\nhyvin kuin muutkin, mutta mitä te pidätte hänestä, te itse, herra\nNiilo?\"\n\nTutkistellen kiinnitti Niilo silmänsä neitoon, mutta nähdessään hänen\nhyväntahtoisen hymyilynsä, vastasi hän ilman epäilystä:\n\n\"Minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, tuota reipasta poikaa ... ja\nkelpo mies hänestä varmaan tulee, jos vain elää saa.\"\n\n\"No niin, se on tämä sama nuorukainen, josta Ingeborg siskoni on\nkuullut puhuttavan ja jota hän, niinkuin kirjeessään sanoo, ikävöi\nnähdä. Mutta huomaan kyllä, että ajatuksenne ovat tänä iltana\ntoisaalla, herra Niilo... Lyön veikkaa, että voin sanoakin, millä\nmailla mielenne liikkuu.\"\n\n\"Sitä epäilen, jalo neiti!\"\n\n\"Jos en pety, ajattelette erästä nuorta tanskalaista herraa ... sanonko\nhänen nimensä?\"\n\n\"Jättäkää sanomatta!\" huudahti Niilo ja pysähtyen äkisti laski hän\nkätensä neidon käsivarrelle... \"Ei, älkää sanoko, jättäkää se asia\nsikseen, neiti Diana, sitä pyydän!\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, herra Niilo ... kuitenkin olisi luullakseni\nparempi, jos vähän kuuntelisitte minuakin... Ja kun oikein ajattelen\nyhtä ja toista asianhaaraa, tuntuu minusta, kuin pitäisi minun puhua\neikä olla vaiti... Muistatte kai vielä erään illan monta vuotta sitten\nPenningebyssä...?\"\n\n\"Voi, neiti Iliana ... menneenvuotisesta lumesta, niinhän sanotaan, ei\nole enää mitään puhuttavaa, vielä vähemmän siis siitä, jolla on jo\nmonta vuotta takanaan.\"\n\n\"Lumesta, niin sanotte te, herra Niilo\", lausui taas Iliana ja kauniit\nsilmät harhailivat kukissa, joita kasvoi hänen jalkainsa juurella,\n\"pelkään, ettei se lumi koskaan ole sulanut ... että senjälkeen on vain\ntalvi ollut vallalla, mutta minä haluaisin niin mielelläni saada\npäivänkin vielä kerran paistamaan... Mitä arvelette, herra Niilo ...\neivätkö kinokset todellakaan enää voi sulaa ja kadota?\"\n\n\"Epäilen sitä!\" vastasi Niilo vallan hiljaa.\n\n\"Se epäilys, se on jo liittolaiseni...!\" huudahti Iliana iloisena ja\nkatsoi niin sydämellisesti ritaria silmiin.\n\n\"Ei, ei, sellaista ei teidän pidä otaksua jalo neiti... Mutta huomaan,\netten voi tällä tavalla suoriutua teidän tutkistelemuksistanne, ja\nkoska ne tulevat sydämestä, tahdon minäkin avata teille sydämeni.\nOlette puhunut asiasta, joka tapahtui kahdeksan vuotta sitten.\"\n\n\"Muistonne on parempi kuin luulinkaan, jalo ritari... Se ilahuttaa\nminua, sillä siinäkin on minulla taas liittolainen...!\"\n\n\"No niin\", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, \"tahdon johdattaa\nmieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta... Oli kerran Ruotsissa\njaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja\narvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu\nei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär,\nRichissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika,\njaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti\ntulla Norjan kuningatar. Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän\nosakseen — hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan\nseurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän.\nHänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari...\"\n\n\"Mutta ritari...\", toisti Iliana innolla, \"mitä teki hän, herra Niilo?\"\n\n\"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan\nkuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja\ntaisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella,\nkunnes viimein sortui taistelukentälle... Siinä on selitys\nkysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni.\"\n\n\"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut\", virkkoi Iliana hetkisen\nvaiti oltuaan, \"mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta\nasiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että\nviivymme ainoastaan edellisessä.\"\n\n\"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon\nminäkin säilyttää kaipaukseni\", virkkoi Niilo totisena, \"samalla\nrohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin... Ei ei, neiti Iliana, älkää\nkysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja\ntuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä\nminulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia...\"\n\n\"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan\",\nhuomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi.\n\"Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin\nsotureja eivät he enää ole...\"\n\n\"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla\nristiritariksi.\"\n\n\"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?\"\nkysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta\nhuolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.\n\nMutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun\nkuuli ritarin jalot, ylevät sanat.\n\n\"Maani viholliset\", vastasi Niilo, \"ne ovat niitä pakanoita, joita\nvastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei\nkuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun\nritarivalani, neiti Iliana!\"\n\nNiinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa.\nNeidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa\nsaivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän\nnousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja\nsanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.\n\nMutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle,\npuro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin\nolisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen\nkieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli\nsellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset\ntanssinsa.\n\nMitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä.\nPaikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat\njättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain,\nvienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta\nmuinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja\ntaistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?\n\nHurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa\nritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta\npysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä\nhaamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun\nHaukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.\n\nToisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän.\nMutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja\nsiksi kulki hän kuin unissaan.\n\nHän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän\nitseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi\nliikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.\n\nHänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.\n\nKeskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset,\nhuoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet\nulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle\npaikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä\nmainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa\njuureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota\nnuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin\noli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.\n\n\"Mies, kuka olet\", sanoi hän, \"ja mitä tahdot?\"\n\nMutta vastaukseksi ei hän saanut muuta kuin nyyhkytystä.\n\n\"Rauhoitu mies\", jatkoi Niilo, \"ja kuule sanojani!... Jos apua etsit,\nniin kohtasit varmaan väärän henkilön!\"\n\n\"Herra Niilo, herra Niilo\", puhkesi polvistunut puhumaan, \"ettekö tunne\nminua enää, muistatte kai ainakin vielä Silfverhättanin ja vanhan\nhaukankesyttäjän tuvan Penningebyssä?\"\n\n\"Brodde!\" huudahti Niilo vetäen miehen esiin puitten varjosta ja\ntarkastellen hänen kasvojaan, \"niin, niin ... sinähän se olet!\"\n\nJa hän levitti kätensä ja sulki uskollisen asepalvelijan syliinsä.\n\n\"Niin tekee Jumala ihmeitänsä!\" sanoi hän, \"koska hän sallii\nkuolleittenkin nousta haudoistansa... Missä olet ollut, Brodde, kaiken\ntämän pitkän ajan? Olen pitänyt sinua kuolleena ja sinä elät! Mutta\nmenkäämme sisälle! Siellä minun huoneessani voimme rauhassa jutella.\"\n\nBrodde koetti kyllä estellä, mutta se ei auttanut. Hänen kurja asunsa,\nparhain syy hänen estelyynsä, se sai juuri Niilon pysymään\nvaatimuksessaan. Sillä olihan hänellä vielä takki hänelle ja sakset,\njoilla voisi leikata hiukset ja parran. Ja niin menivät he yhdessä\nNiilo Bonpojan huoneeseen.\n\nSiellä kertoi Brodde sitten seikkailunsa sen illan jälkeen kun viimeksi\nerosivat haukankesyttäjän tuvassa toisistaan ja kun hän luuli eroa\nikuiseksi.\n\n\"Syksyn ja talven kuluessa parannuin kuitenkin vähitellen asemiehen\nhoidossa, joka teidän pyynnöstänne ja marskin hyväntahtoisuudesta jäi\njälelle. Kuitenkaan ei se olisi käynyt niin nopeasti ellei Briita neiti\nolisi...\"\n\n\"Briita neiti?\" keskeytti Niilo.\n\n\"Niin ... kertoi asemies, että ilman neiti Briitaa ei ritari, jolle\nannoitte sen toimeksi, olisi saanut marskin suostumusta. Mutta neiti\npyysi niin kauniisti, ettei hän voinut kieltää... Ja senjälkeen kävi\nhän vielä monta kertaa luonani ja kertoi minulle teistä ja Turun\nmatkasta... Ja kevään tullessa olin jo niin terve, että voin ajatella\nmatkaa teidän luo. Ja yhdyin siis asemiehen seuraan, joka myös aikoi\nViipuriin...\"\n\n\"Niin, hän tuli\", keskeytti Niilo, \"ja häneltä sain tietää, että olit\nkadonnut, hänen tietämättä, mihin ja ketä epäillä sellaisesta\nkonnantyöstä.\"\n\n\"Sellainen konna löytyi kumminkin... Hyvin kai arvaatte, kuka hän\noli...\"\n\n\"Tiedän yhden, joka kyllä olisi sellaiseen tekoon valmis, ja jos ei\nolisi sellainen, kuin on, olisi jo aikoja saanut sovittaa mustat\nkonnantekonsa oikeuden ja totuuden kanssa... Mutta hän se ei voi olla,\nsillä mitäpä syytä hänellä olisi sinun henkeäsi vainota?\"\n\n\"Hänen nimensä, sillä olen varma, että meillä siihen aikaan oli\nyhteinen vihollinen!\"\n\n\"Jost von Bardenvleth...?\"\n\n\"Hän se oli, Niilo herra, sama mies! Hän se on haudannut minut\nNyköpingin linnan komeroon, jossa olisin saanut olla vaikka\ntuomiopäivään asti, ellei joku pyhimys olisi Jumalalta rukoillut armoa\npuolestani...\"\n\n\"Mutta miten Jost sai sinut käsiinsä?\"\n\n\"Se tapahtui saman päivän iltana, jona saavuimme Tukholmaan. Olin juuri\nmenossa Själagårdkatua laivasillalle, kun luulin näkeväni tuon tuiman\nritarin ja huomasin, että hänkin näki minut, mutta en pannut sitä\nsilloin niin merkille, vaan menin matkaani ja toimitin asiani... Laivan\npiti lähteä illalla. Olin juuri puhelemassa asemiehen kanssa, joka oli\nminusta taas tehnyt miehen. Hänen näet piti myös samalla laivalla\nmatkustaa Suomeen. Kaksi tuntia oli ainakin jo silloin kulunut siitä\nkun tulin laivaan... Puhelimme eräästä asiasta, jonka hänen ennen\nlaivaan menoaan vielä piti toimittaa. Hänen oli vietävä laamannin käsky\nherra Ove Lauritsinpojalle, joka silloin oleskeli Tukholmassa, että\nsaapuisi Penningebyhyn. Muistan kaiken vielä niin selvään, kun olisi se\nkaikki aivan äsken tapahtunut... Silloin tuli joku ja löi minua olalle\nja kun käännyin, seisoi siinä edessäni Jösse Bonpoika, entinen\npäällikköni Kurjelta. Hän kysyi, minne matka ja miten olin sen\nonnettoman illan jälkeen voinut, kun häntä itseäkin Tord herra niin\npahoin piteli Raision kirkossa.\"\n\n\"Se konna!\" keskeytti Niilo. \"Hän ei siis vielä ollut vanhaa\nammattiansa unhottanut!\"\n\n\"Ei, ei, te erehdytte, Niilo herra! Hän ei olisi voinut sillä tavoin\nminua kohtaan menetellä, ei, ei... Hän oli myöskin muuttanut mielensä,\nsanoi hän, ja oli nyt kuninkaan asemiehenä. Mutta siinä laivasillalla\nemme tietysti voineet puhella ja niin pyysi hän minua mukaansa erääseen\nolutpuotiin kaupungissa, jossa käski minut odottaa itseään, kunnes hän\nitse toimittaisi erään asian linnassa.\"\n\n\"Siinähän se nyt on, Brodde!\" keskeytti Niilo ja nousi vihastuneena\nistuimeltaan.\n\n\"Ei, hän se ei ollut...! Te tulette sen pian itsekin huomaamaan...\nMenin, niinkuin hän pyysi, olutpuotiin, ja asemies meni herra Ovea\ntapaamaan, jonka jälkeen hänen myös oli määrä tulla kapakkaan. Menin\nsiis oluttupaan, joku oli väkeä täynnä. Pian tuli joku luokseni ja\nkuiskasi korvaani: 'Jumalan ystävä!' — 'Kaikkien vihamies!' —\nkuiskasin vastaan. Hän kysyi sitten, olenko Hurja Haukka? — ja kun\nnyökäytin siihen päätäni, viittasi hän salaa minulle seuraamaan\nitseänsä, jonka teinkin. Hän avasi erään oven ja me tulimme ahtaaseen\nkäytävään, josta rappuset veivät kellariin. Siellä alhaalla istui\nuseita asemiehiä pöydän ympärillä, jota tulisoihtu valaisi. Kaikkien\nheidän kasvojaan peitti naamari, niin etten voinut ketään heistä\ntuntea. Vitaliveljes, joka oli tuonut minut alas, sulki oven takanani\nja samassa lausui eräs miehistä: Hurja Haukka, sinua syytetään\nkavalluksesta ... mitä on sinulla puolustukseksesi sanottavaa? En\nvastannut sanaakaan ja hän uudisti kysymyksensä.\"\n\nKertomus alkoi tulla mieltä kiinnittäväksi ja Niilo, joka tähän asti\noli kädet ristissä rinnoilla kuunnellut, astui Brodden luo ja\ntarkasteli häntä syvin, tutkivin katsein, ikäänkuin olisi epäillyt\nkertomuksen totuutta.\n\n\"Ja mitä sinä siihen lopulta vastasit?\" kysyi hän.\n\n\"Kuka olet sinä, joka kyselet, sanoin minä, ja te toiset, keitä olette\nte? Näyttäkää kasvonne minulle ja minäkin olen silloin tekevä teille\nselvää toimistani ja jos olen väärin tehnyt, riistäkää nuori elämäni.\nMutta niin kauan kun en tiedä, keitä olette, tunnetteko edes minua\ntai ei, onko teillä oikeutta tutkia ja tuomita minua tällaisissa\nasioissa ... niin kauan en sano sanaakaan! Vielä kolmannen kerran\ntehtiin minulle sama kysymys, mutta minä pysyin vaiti. Silloin nousivat\nhe istuimiltaan. Huomasin, että siinä oli tosi edessä ja päätin\nmyydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Mutta he eivät\nliikahtaneetkaan paikaltaan. Heidän puhemiehensä sanoi vain:\n'elinkautinen vankeus!' ja toiset toistivat nuot kauheat sanat. Kaikki\ntämä hervaisi minut siihen määrin, etten huomannutkaan, ennenkuin olin\njo vankina. He panivat kapulan suuhuni, peittivät silmäni ja sitoivat\nlujasti käteni yhteen... Sitten jättivät he kellarin toinen toisensa\njälkeen ja pian oli siellä hiljaista kuin haudassa. Toinnuin pian\nhämmästyksestäni ja koitin irroittaa siteitäni, mutta en onnistunut.\nSilloin panin viimeisen toivoni asemieheen...\"\n\n\"Hän kävikin siellä, mutta hänelle vastattiin, ettei hänen kysymäänsä\nhenkilöä ollut käynytkään siellä. Hän meni silloin toiseen lähellä\nolevaan olutpuotiin, mutta ei sielläkään ollut nähty hänen\nkuvailemaansa miestä.\"\n\n\"Siihen arveluun jäin minäkin lopulta, kun vankihuoneessa myöhemmin\nasiaa mietin...\"\n\n\"Mutta Jösse Bonpoika?... Mitä olet hänestä arvellut?\" kysyi Niilo.\n\"Etkö huomaa, että hänellä myös on ollut osansa tässä konnanpelissä?\"\n\n\"Ei, herra Niilo ... olen kyllä tullut sitäkin ajatelleeksi, mutta aina\nolen kohta sen mielestäni karkottanut. Sellaista konnantyötä ei hän\nolisi voinut minulle tehdä... Olenhan pelastanut hänen henkensä...\"\n\n\"Mutta kaapannut hänen aluksensa\", keskeytti Niilo, \"ja Kurkea\nluullakseni piti hän suuremmassa arvossa, kuin omaa henkeänsä!\"\n\n\"Kurki oli minun, Niilo herra ... jos ei niin olisi ollut, jos se olisi\nvain ollut minun huostaani uskottu, ette ikänä olisi sitä valloittanut,\nainakaan niin kauan kun minussa olisi henki pysynyt... Suonette\nanteeksi, mutta niin se on asianlaita... Se oli minun ainoa\nisänperintöni ja täytettyäni kaksikymmentä vuotta, sain sen mummoltani,\nhäneltä, jonka hengen te pelastitte...\"\n\n\"Hm!\" mutisi Niilo, Brodden tietämättä oliko se hänelle moitteeksi vai\nkiitokseksi.\n\n \"Ja siksi, herra Niilo\", jatkoi hän, \"siksi en voi uskoa, panempa\nsiitä vaikka pääni pantiksi, ettei Jösse Bonpojalla ole osaa tässä\nkonnantyössä!\"\n\n\"Kaikki kuitenkin viittaa sinnepäin, Brodde\", alkoi Niilo taas\nlempeämmällä äänellä, \"mutta sinä puhuit Jost von Bardenvlethistä ...\nmistä sait tietää hänen olevan tässä mukana?\"\n\n\"Aika kului ... olin siellä pimeässä jo maannut lähelle keskiyötä, kun\novi yhtäkkiä avattiin ja käskevä ääni komensi minut nousemaan ylös ja\nseuraamaan mukana. Eräs mies tarttui käsivarteeni ja niin menimme me\nrappusia ylös käytävän läpi ja tulimme ulos.\"\n\n\"Oliko ääni sama, joka salaisessa oikeudessa oli puhetta johtanut?\"\n\n\"Ei ... ei se sama ollut... Hän, joka nyt komensi, oli ritari Jost.\nOlin tuntevinani hänet jo äänestä, mutta varmuuteen pääsin vasta\nNyköpingissä.\"\n\nBrodde alkoi kertoa tapahtumia pitkältä vankeusajaltaan. Ensiksi,\nkuinka heidän perille päästyä ritari oli nauttinut siitä näöstä, kun\nhänet seinään kiinnitettiin. Ja lopuksi, miten oli päässyt vankilastaan\nkarkuun. Viimeksi kertoi hän huomionsa Hammarstadissa, Briita rouvan\nkeskustelun asemiehen kanssa ja varjosta, jonka oli lehmusten alla\nnähnyt.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi Niilo Brodden lopetettua, \"mitä viimeksi ilmoitit,\nansaitsee miettimistä, mutta nyt tarvitset sinä pitkän vaelluksesi\njälkeen lepoa ja huomenna olet asemieheni, joka on tuonut tietoja\nminulle. Kaikissa tapauksissa täytyy minun huomenna matkustaa Arbogaan,\nBriita rouvakin sen jo tietää eikä se siis voi häntä ihmetyttää.\nArbogassa kohtaa kuningas neuvoston ja siellä on hän vastaanottava\nHalmstadin kokouksesta palaavat herrat!\"\n\nTätä sanoessaan otti Niilo satulalaukustaan takin ja mitä muuta Brodde\ntarvitsi, jotka tämä sitten nopeasti muutti rääsyjensä sijaan.\nSenjälkeen läksi Niilo lainaamaan saksia Trulin räätäliltä, joka juuri\noli talossa valmistamassa vaatteita herra Erengislen asemiehille. Isä\nTrul, sikeästä unesta herätettynä, hypähti pelästyneenä ylös, luullen\nvitaliveljesten tulleen ja sytyttäneen koko Hammarstadin tuleen —\njonka kaiken ehkä vain vaikutti illalla nautittu väkevä olut. Mutta\nsaatuaan silmänsä auki ja huomatessaan, kuka hänen edessään seisoi,\nryntäsi hän suoraa päätä ikkunan vieressä olevan pöydän luo ja ojensi\nsuuremmoisella liikkeellä vaaditut sakset Niilolle.\n\nNiiden avulla siistittiin Brodde ennen pitkää, jonka toimitettua hän\nsitten läksi alas miestupaan saadakseen yösijan siellä.\n\nVarhain seuraavana aamuna oli Niilo herra jo Briita rouvalle hyvästi\njättelemässä ja vähän senjälkeen istui hän satulaan ja ratsasti pois\nHammarstadista oman ja rouva Briitan asemiehen saattamana, joka\nviimeksimainittu seurasi palatakseen taas hevosten kanssa takaisin\nSöderteljestä, jossa herra Niilon omat hevoset odottivat.\n\n\n\n\nIV.\n\nSatavuotias piispa.\n\n\nArbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja\nherroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin\nyksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden\nseuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden\njoukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli\nnykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta\nainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.\n\nHankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi\npurppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.\n\nSinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin\ntäytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista\npalaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen\nkeskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä.\nMutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään\nolisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän\nuudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän\nkuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen\ntahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.\n\nVäkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi\njoukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan\nhuoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä\nvaruksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja\nmuita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen\nodotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän\ntoiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta\nhänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun\novet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.\n\nHän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli\ntulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä,\nkäskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota\nvaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove\nLauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle.\nAlentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi\nhuoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään\ntoisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi\npuheille.\n\nOmituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja\npöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:\n\n\"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi\nkuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen\nmielivallasta!\"\n\nPäällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä\nvälähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa\nja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven\nlukkoon.\n\nOnneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin\nhämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen\nilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle\ntervehdykseen.\n\n\"Niilo, sinäkö täällä!\" huudahti hän, \"kuka olisi voinut aavistaa tätä\nkohtausta!\"\n\nPäällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord\npanneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan\nmiehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei\nsiellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan\nhuoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät\nystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.\n\n\"Toimeni on onnistunut!\" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin,\n\"ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle\nannettavana... Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä\npäättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun\nviimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa.\"\n\n\"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla\",\nvastasi Tord hartioitaan kohottaen.\n\n\"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan\nkuninkaani luo!\"\n\n\"Niin tulet, Niilo\", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä,\n\"sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin\",\nlisäsi hän, \"olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin\nkoskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni\ntulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin\nvastaan.\"\n\nNiilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:\n\n\"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla\nherroilla siellä tekeillä.\"\n\n\"Tietääkö kuningas mitään siitä?\"\n\n\"Ei ... epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä\nhänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä.\"\n\n\"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan...\nArvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa\nvihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole\nnäkynyt kuninkaan hovissa?\"\n\n\"Ei ... hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui\nheimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista\npelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä\nsuosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän\nturvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin.\nItse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen\npikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen\nkuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun\nkuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki\non onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä\nretkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi\ntultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista.\nSe myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli\npohjoistuntureille ... se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna ... ja\nettä voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin\noli mahdoton päästä eteenpäin.\"\n\nNiilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka\nitsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus\nvoi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa\nhänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka\npitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä\nalentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni\nhänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että\nkuitenkaan keskeytti puhettaan:\n\n\"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen\njätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti\nratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä\nsiitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman\nkulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen\nsiihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen\ntäyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei\njäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi\nne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me\nratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite\nkirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla\nuskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää.\nPäivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille,\njotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka...\nKuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin\nlopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on\ntehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa... Olisi se kuitenkin hyvä,\njos joku voisi hänen silmänsä avata ... minä sitä en voi!\"\n\n\"Kaarina kuningatar!\" kuiskasi Niilo.\n\n\"Ei hän\", lausui Tord päätään puristellen, \"ei ... näyttää melkein\nsiltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni\nkuin ennen... Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo\", lausui hän\ntarttuen taas ystävänsä käteen, \"me kahden pysymme lupauksellemme\nuskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin\nmyötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan\nvaikka kuninkaankin puolelta.\"\n\n\"Lupaukseni pidän, Tord!\" vastasi Niilo lujasti, vaikka poskensa\nhehkuivat ja silmänsä leimahtelivatkin pidätetystä harmista. \"Ruotsin\ntähden olen hänelle uskollinen, vaikka henkeni menisi.\"\n\nSyvästi liikutettuna puristi Tord toisen kättä omassaan. Mutta ei\nhänkään, eläen sen loiston keskellä, joka heimolaistaan ympäröi, voinut\nkäsittää sen uskollisuuden koko arvoa, joka pysyi muuttumattomana,\nvaikka saikin vain ilmeistä ylönkatsetta ja unhotusta osakseen.\n\nSamassa tuli herra Ove kuninkaan puheilta. Hän pysähtyi hetkiseksi ja\nylpeä, töykeä silmäys lennähti hänen kulmainsa alta huomatessaan\nNiilon. Mutta samassa ilmautui kuningaskin sisähuoneen kynnykselle, ja\nNiilo riensi häntä vastaan. Herra Ove poistui ja samaten Tord, niin\nettä Niilo ja kuningas jäivät aivan kahden kesken.\n\nOmituinen, selittämätön ilme kuvasteli kuninkaan kasvoilla huomatessaan\nNiilon. Halu vetäytyä takaisin, välttää ritarin seuraa näytti siinä\nolevan määräävänä, ilman että kukaan voi sanoa, oliko se harmista ja\nvastenmielisyydestä, vai itsensä soimauksesta. Kun näki tuon äkillisen,\nselittämättömän muutoksen kuninkaan kasvoissa, tuli ikäänkuin itsestään\nmieleen totuus, jonka vanhat sadut tuovat esiin vuoreen vietellyn\nritarin kuvassa. Vuorenhaltian tyttären ihanuus, hänen isänsä asunnon\nloisto ja prameus, kaikki ne huumaavat ritarin mielen — hän on\ntyhjentänyt unhotuksen maljan. Isä, äiti, kaikki, joka hänelle kerran\non ollut rakasta, kaikki se on enää utua vain. Hänen sielunsa ei saa\nkuitenkaan rauhaa. Ja siksi haluaa hän heittäytyä yhä vain syvemmälle\nhuvitusten huumaavaan pauhuun. Mutta mikä voima medessä onkin, kuinka\nsyvälle hän unhotuksen maljan onkin tyhjentänyt, kuitenkin tuntee hän\njoskus, miten entinen sydän vielä lyö siellä rinnassa. Tosin yhä\nheikompana ja heikompana, mutta lyö kuitenkin. Ja hänen olentonsa\nsärkyy tuon muiston ja häntä vallitsevan huumauksen, hyvän ja pahan,\nristiriitaan — tavallinen taru, joka ritarilauluissa on pukeutunut\naikansa muotoon.\n\nJotain sellaista ilmeni nyt kuninkaan kasvoissa. Suuret silmät olivat\nritariin suunnattuina ja ilme niissä oli niin puhuva, vaikka sanaakaan\nei tullut huulilta. Silmänräpäyksen se kesti vain, tämä syvän\nristiriidan ilme hänen silmissään, niinkuin heitetyn kiven jättämä\nväreily veden kalvossa. Senjälkeen levisi hänen kauniille kasvoilleen\ntaas kylmä, raudankova piirre ja hän tarkasteli Niiloa tiukasti, joka\nitse asiassa osotti vain sen lumouksen voimaa, jonka alaisena hän oli,\neikä siis sitä, jonka puolueettoman katsojan täytyi kuitenkin myöntää\nsiinä olevan.\n\n\"Mitä tahdotte, Niilo Bonpoika?\" kysyi hän niin vieraalla ja kylmällä\näänellä, että puhuteltu tarvitsi koko voimansa säilyttääkseen\nmalttinsa.\n\n\"Tulen tekemään selvää siitä, mitä teidän nimessänne olen Suomessa\ntoimittanut, herra kuningas!\" vastasi Niilo.\n\n\"Hyvä!\" keskeytti kuningas ja viittasi kädellään, \"kertomuksen siitä\nvoitte jättää kanslerilleni! Tahdotteko jotain muuta?\"\n\nNiilo ei vielä ennättänyt vastata kuninkaan kysymykseen, kun Tord Bonde\navasi ulko-oven ja piispa Maunu Tavast astui sisään. Ulkonäöltään oli\nvanhus erittäin arvokkaan näköinen. Hänen korkea otsansa, ryppyiset\nkasvonsa ja hopeanharmaa partansa ilmaisivat korkeaa ikää, samalla kun\nuljasrakenteinen pää ja suora vartalo puhuivat voimakkaasta\nvanhuudesta. Mutta jos vanhuksen kasvot olivatkin jalot ja ankarat,\nniin säteili niistä kuitenkin silmät, niin lempeät ja hurskaat, että\nkaikki se yhdessä herätti yhtä paljon luottamusta ja rakkautta kuin\nkunnioitustakin.\n\nSellainen oli vanha, nyt jo lähes satavuotias piispa Maunu Olavinpoika\nTavast Turusta, yksi Suomen merkillisimpiä piispoja keskiajalla, jota\nkerran jo aiottiin Upsalan arkkipiispan istuimellekin. Turun hiippaa\noli hän kantanut jo vuodesta 1412 eli Margaretha kuningattaren\nkuolemasta alkain. Hänellä oli siis rikas kokemus entisajoilta ja\nmuutenkin nautti hän yleistä ja ansaittua kunnioitusta. Nyt oli hän\npaluumatkalla Halmstadista, jossa oli ollut yhdessä Ruotsin muitten\nlähettilästen kanssa.\n\nYstävällisenä meni kuningas sisääntulevaa vastaan ja vei hänet\nsisähuoneeseen. Tord Kaarlonpoika poistui myös ja niin oli Niilo yksin\njälellä ikkunasyvennyksessään, miettien itsekseen, odottaisiko piispan\nja kuninkaan keskustelun loppumista päästäkseen sitten kuninkaan\npakinoille, vai poistuisiko. Hän jäi jälelle. Hänellä oli sanottava\nvakava sana kuninkaalle ja jos hän nyt ei käyttäisi tilaisuutta\nhyväkseen, oli vaikea tietää, koska hän sen taas saisi.\n\nMutta sisähuoneessa puhelivat kuningas ja piispa keskenään.\n\n\"Tiedän teidän vaaranne, herra kuningas\", sanoi vanhus huoaten, \"ja jos\npuhun tai olen vaiti, on se yhtä paha.\"\n\n\"Tämähän on kummallista puhetta, Maunu piispa!\" sanoi kuningas\nhymyillen ja lisäsi: \"se ei ole kuitenkaan luullakseni niin\nvaarallista, kuin minä te sen pidätte.\"\n\n\"On, on\", huokasi piispa, \"vala sitoo minua vaitioloon, kun taas toinen\nkuninkaalle vannomani pakottaa minua puhumaan. Herra minua rankaiskoon,\netten kieltäytynyt sellaisesta luottamuksesta, jota ei muuten voitu\nminulle osottaa, kuin saattamalla minut vääränvalantekijäksi... Sillä\nsitä en voinut aavistaa, että salaisuus koskisi teitä, herra kuningas!\"\n\nKuningas katseli ihmeissään piispaa, keskeyttämättä kuitenkaan hänen\npuhettaan ja kun piispa oli päässyt ensi liikutuksestaan, joka hänet\nvaltasi seisoessaan vastatusten kuninkaan kanssa, jatkoi hän:\n\n\"Kavallus vaanii teitä!\"\n\n\"Kavallus!\" huudahti kuningas, silmät ja kasvojen ilme sellaiset, kuin\nei oikein olisi käsittänyt tai tahtonut käsittää, mitä sanottiin.\n\n\"Niin\", lausui Maunu piispa. \"Ja punnitessani valoja vastakkain, tuntuu\nminusta, kuin kuninkaalle vannomani olisi painavampi sitä, jonka he\nminulta houkuttelivat saadaksensa minutkin liittoutuneitten puolelle...\nSiksi tahdonkin nyt sanoa teille kaikki.\"\n\n\"Sen voitte kyllä tehdä, jos minä vain uskon teitä\", virkkoi kuningas.\n\n\"Kunpa olisinkin siitä varma, herra! — Voisin silloin ainoastaan\nvaroittaa ja katsoa tehneeni sillä jo kylliksi, rauhoittaakseni\nomantuntoni ääntä... Mutta kun nyt teille kerron kaikki, teen sen\navatakseni teidän silmänne näkemään vaaraa, johon syöksytte, ellette\naikanansa pidä silmällä vihollisianne. Tältä kannalta, täyttäen valani\nteille, arvioitakoon sitä valan rikkomista, jonka olen vannonut\nliittoutuneille.\"\n\nKuningas muuttui synkäksi muodoltaan piispan sanat kuullessaan. Mutta\npiispa jatkoi:\n\n\"Me ratsastimme Halmstadista, jossa kaikki jo oli päättynyt. Herra\nNiilo Juhonpoika ratsasti sivullani ja me puhelimme kokouksesta ja\nrauhasta, jota, jos Herran tahto niin on, nyt saisimme nauttia. Silloin\nalkoi ritari jutella, miten hänen mielestään hyvä hallitus paraiten\nmeidän maassa vakaantuisi. Puheeni antoi ritarille aihetta ilmaisemaan,\nettä julkisten keskustelujen ohessa oli Halmstadissa salaisiakin\npidetty. Ja saatuaan minut vannomaan valan, julkaisi hän, mihin\npäätöksiin niissä oli tultu.\"\n\n\"Ilmoittakaa lyhyesti nuo päätökset, arvoisa isä!\" kiiruhti kuningas\nsanomaan, kun piispa tuon tuostakin keskeytti puheensa. \"Mitä salaisia\npäätöksiä ovat liittoutuneet tehneet!\"\n\n\"He aikovat riistää Ruotsin teidän käsistänne, herra kuningas!\" lausui\npiispa.\n\n\"Riistää valtakuntani minulta, arvoisa isä?\" huudahti Kaarlo ja korskea\nhymy levisi hänen kasvoillensa. \"Oletteko kuullut edes oikein ritarin\nsanat?\"\n\n\"Arvelette siis Maunu Tavastin kulkevan kuninkaansa luona kertomassa\nasioita, joita ei ole kuullut! Ei, ei, herra kuningas ... mitä sanon,\non totta. Teitä vastaan toimii taas liitto, yhtä voimakas ja mahtava\nkuin ennenkin. Ja sen voimansa on se imenyt siitä suosiosta, jota\nolette liittoutuneille osottanut. Kuningas Kristian ja tanskalaiset\ntäyttävät sen, mitä puuttuu ja sitten ... niin sitten otetaan kruunu\npäästänne, ettekä Te voi sitä silloin enää estää!\"\n\n\"Mutta millä tavalla tämä kaikki sitten tapahtuu?\" tutki kuningas.\n\nHän luotti vain lujasti onneensa. Taivas oli selkeä ja täytyi pysyä —\nniin kuului hänen tahtonsa eikä hän halunnut taivaanrantaa tarkastella,\njosta synkkiä pilviä jo alkoi kohoutua. Maunu piispa, tuo satavuotias\nvanhus, tahtoi kiinnittää kuninkaan huomion juuri tälle taholle ja\nhänen ikänsä, kokemuksensa, tyyni arvokkaisuutensa yhtä paljon kun\nhänen oikeudentuntonsa ja ihmisrakas henkensä, kaikki se saattoi\nkuninkaan ainakin hetkeksi punnitsemaan asiaa, jolle näytti niin vähän\narvoa antavan. Mutta eivät ne ajatukset sittenkään saaneet hänen\nmielessään pysyvää jalansijaa. Sumu peitti hänen silmiltään esineet ja\nesti hänet näkemästä niitä niiden oikeassa valossa. Nämät piispan sanat\nne vasta toivat valoa niihin, ne valaisivat sumunkin läpi ja näyttivät\nesineet kaikessa alastomuudessaan. Ja tämän näköharhauksen ja\ntodellisuuden välillä hapuillen teki kuningas nyt kysymyksensä:\n\n\"Ja miten kaikki tämä on tapahtuva?\"\n\n\"Linnaläänien avulla, herra kuningas!\" vastasi piispa.\n\nKuninkaasta näytti kuin ei hän olisi tästä sanaakaan käsittänyt.\n\n\"Te ette ole antanut mitään hallitsijavakuutusta, niinkuin esim.\nKristofer kuningas...\" alkoi piispa, mutta kuningas keskeytti hänet\nkiivaasti:\n\n\"Hallitsijavakuutusta!... Ovatko sitten nuo jalot herrat unhottaneet,\netten ole, niinkuin Kristofer, ulkomaalainen, vaan vanhaa, jaloa\nruotsalaista sukua... Ovatko unhottaneet, mitä laki määrää?...\nLuulevatko he, että minä laillisena kuninkaana sitoudun enempään, kuin\nmitä Ruotsin laki käskee? Ei, hyvät herrat ja ritarit ... jos sellaista\nalatte veisata, kyllä suunne pian tukin!\"\n\n\"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra kuningas!\" alkoi piispa taas.\n\"Hallitsijavakuutuksesta ei tulla mitään puhumaan. Teidän toivotaan\nvain mukautuvan neuvoston tahdon mukaan, kun linnoja ja läänejä\nannetaan, toivotaan vain, ettette tule niitä keltään riistämään ilman\nneuvoston suostumusta...\"\n\n\"Tämäkö on kaikki, mitä tiedätte, Maunu piispa?\" kysyi Kaarlo hetken\nmietittyään.\n\n\"Siinä on kaikki!\" vastasi piispa.\n\n\"Sitten ihmetyttää minua, kuinka nuo jalot herrat eivät ole tulleet\najatelleeksi sitä asianhaaraa, että minä voin sanoa tähän kaikkeen ei\nja että kuninkaallinen valtani ulottuu toki pitemmälle kuin heidän...\"\n\n\"Totta kyllä, herra ... mutta heillä on puolellaan kuningas Kristian ja\nsodan tulisoihtu uhkaa Tanskasta samalla hetkellä kun kavallus vaanii\ntäällä kotona!\"\n\n\"Ja Ruotsin kuninkaan on siis valittava kahden välillä, joko taistella\nkruunustaan kuolema tai voitto taikka taas tulla mahtavain herrain\nleikkipalloksi... Hyvä, olen valinnut jo, Maunu piispa!\"\n\n\"Kunpa se vain olisi tapahtunut onnellisella hetkellä, herra\nkuningas!... Itse asiassa ette kuitenkaan ole mitään vaalia tehnyt,\nsillä jos neuvostolle antaisitte tuon kuninkaallisen vallan, johon\npyritään, ja jonka salaiset vihollisenne todella uskovat teidän sille\nantavan, niin käyttäisi se heti sitä saadakseen linnat haltuunsa ja\nsiten tullaan samaan päämaaliin, kuin nyt kieltäytyessänne.\"\n\nKalpeana vihasta istui kuningas ja hänen silmänsä tuijottivat\nkallisarvoiseen mattoon, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Syntyi pitkä\nhiljaisuus, jonka kuluessa piispa koetti kuninkaan kasvoista nähdä,\nminkä vaikutuksen puheensa oli tähän tehnyt.\n\n\"Sotaa ja taistelua vain\", keskeytti piispa lopulta vaitiolon, \"se on\nsiis se viimeinen sanoma, joka vanhalla Maunu Tavastilla on\nkuninkaalleen tuotavana, sillä nyt haluan minä vetäytyä pois maailman\nmelskeistä rakkaaseen Naantaliini. Mutta siksi varotankin sinua ja\npyydän, ettet unhota piispa vanhuksen sanoja: ympäröi itsesi\nuskollisilla, luotetuilla miehillä ja varustaudu sotaan. Sillä\nainoastaan yksi on ja hän on onnen ja voiton herra!\"\n\nSyvä vakavuus kuvastui kunnia-arvoisen vanhuksen silmissä ja mitä\nankarammilta tuntuivat sanat, sitä lämpimämmin välkkyivät silmät.\n\n\"Muistutan teille vielä virkaveljeni, autuaan vainajan, arvoisan isän,\nTuomas piispan sanoja, jotka hän kerran teille kirjoitti. Te näytitte\nniitä minulle ollessani kerran teidän luonanne Turussa. Mitä hän sanoi,\ntahdon minäkin nyt toistaa: 'säilytä ystäväsi, äläkä riko välejäsi\nkaikkien kanssa. Pidä myös toinen mieli kuolemasta, jonka Jumala\nkärsinyt on. Hyvin käy hänelle, joka toisten virheistä välttyä voi!'\nSitä miettikää, herrani, ja te tulette silloin todella toimittamaan\nsellaista, joka elää satoja vuosia, niinkuin kerran olette sanonut. Ja\nvielä virkkoi kuollut ystäväni: 'tahdon antaa sinulle hyvän neuvon:\nToimi tänäpäivänä niin, että voit siitä vielä huomennakin vastata, tänä\nvuonna niin, että voit milloin hyvänsä siitä vastata. Joka toisin\nneuvoo, hän sokaisee sinua. Ota omastatunnostasi vaari!'\"\n\nKuninkaan kasvot synkistyivät yhä. Mutta piispa jatkoi:\n\n\"Jumala minua niin sielun kuin ruumiinkin puolesta auttakoon, sillä\nmitä sanonut olen, sen olen sanonut hyvässä tarkoituksessa, rakkaudessa\nja ystävyydessä, niinkuin ystävä toiselle. Valitse siitä, mitä\nparhaaksi katsot; mitä et hyväksy, jätä!\"\n\nNyt nousi kuningas ja astuen piispan luo tarttui hän tämän käteen.\n\n\"Ei, vanha Maunu piispa\", sanoi hän, \"tarkoitatte neuvoillanne hyvää\nminulle, niinkuin ennen Tuomas piispakin... Kiitos teille kaikesta\nsiitä. Matkustakaa Jumalan nimessä takaisin hiippakuntaanne tai, jos se\nteitä paremmin miellyttää, menkää nauttimaan rauhaa ja lepoa rakkaaseen\nNaantaliinne...\"\n\nLiikutettuna tarttui piispa kuninkaan ojennettuun käteen kiinni ja\nkatsoi häntä vakaasti ja lämpimästi silmiin.\n\n\"Herra Jumala ja kaikki pyhimykset suojelkoot Ruotsin kuningasta\",\nsanoi hän.\n\nPiispa meni ja kuningas seurasi häntä siihen huoneeseen, jossa Niilo\nseisoi. Kuninkaan posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi nähdessään\nritarin, jonka oli jo kokonaan unhottanut, ja myös piispa pysähtyi ja\nkiinnitti silmänsä häneen. Mutta ennenkuin kukaan vielä ehti sanaakaan\nsanoa, astui Niilo esiin ja virkkoi:\n\n\"Olen kuullut keskustelunne, mutta te, herra kuningas, tunnette minut\nliian hyvin voidaksenne suuttua minuun ja teille, herra piispa, annan\nritarisanani, että pidän salassa mitä olen kuullut.\"\n\n\"Ja sillä luulette sovittaneenne, mitä olette ritaritapoja ja kunniaa\nvastaan rikkonut, kun ilman kuninkaanne lupaa olette kuunnellut hänen\nsalaista keskusteluaan toisen kanssa?\" huudahti kuningas kiiluvin\nsilmin ja vihan puna poskilla.\n\nNiilo vaikeni. Sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tätä miestä,\njonka seurassa jo niin monta vuotta oli elänyt ja jota oli aina oppinut\nkunnioittamaan. Epävarmaa on, miten lopulta olisi käynyt, sillä\nkuninkaan viha nousi joka hetki ja Niilo myöskin tunsi syvimmässä\nsydämessään itsensä loukatuksi. Ylpeys kielsi siis häntä enää mitään\npuolustuksekseen puhumasta. Mutta piispan silmät tarkastelivat heitä\nmolempia ja hänellä mahtoi olla ihmeellinen vaisto erottaa hopea\nkuonasta, pääasia sivuseikkojen keskeltä — hän astui väliin.\n\n\"Eikö tämä ritari ole ystävänne, herra kuningas?\" lausui hän, \"minä\nainakin pidän häntä miehenä, jolle, jos Herra olisi päiväni päättänyt,\nennenkuin olisin luoksenne ehtinyt ja hänet silloin olisin tavannut,\njolle olisin uskonut kaiken sen teille sanottavaksi, mitä nyt olen itse\npuhunut...\"\n\nKuninkaan viha lauhtui vähän nämät piispan sanat kuullessaan. Ei\nkuitenkaan kauemmaksi, kuin että antoi piispan rauhassa poistua. Sitten\nhän kääntyi taas Niiloon, joka tyyneenä kesti kaiken sen kylmyyden,\njota kuninkaallinen herransa hänelle osotti.\n\n\"Miksi viivytte, Niilo Bonpoika?\" oli kuninkaan kysymys.\n\n\"Tehdäkseni teille kysymyksen, kuningas Kaarlo\", vastasi Niilo.\n\n\"Tehkää se sitten ... minä kuuntelen!\"\n\n\"Tuskin se nyt enää on tarpeellista, sillä mitä olen kuullut ja nähnyt,\non minulle jo täysi vastaus...!\"\n\nHänen aikomuksensa oli ollut, astuessaan kuninkaan eteen ja jäädessään\nodottamaan piispan poismenoa, vaatia selitystä kuninkaan kylmään,\nmelkeinpä loukkaavaan käytökseen häntä kohtaan. Mutta huomatessaan,\nmiten kuningas häntä nyt kohteli, selvällä tarkoituksella sulkea\nhäneltä korvansa, nousi koko hänen synnynnäinen uljuutensa vastaan,\neikä hän tahtonut sanaakaan enää sanoa lauhduttaakseen kuninkaan mieltä\ntai vaikuttaa hänen sydämeensä muistuttamalla entisiä palveluksia tai\ntoisia suhteita.\n\nOtsa synkkänä seisoi kuningas ja näytti odottavan, mitä ritari sanoisi,\nmutta kun tämä aina vain pysyi vaiti, virkkoi hän:\n\n\"Kovin tuntuvat sananne röyhkeiltä, ritari ... on kuitenkin olemassa\nero minun ja teidän välillänne, jonka yli astuessanne teette itsenne\nsolvaukseen syypääksi.\"\n\n\"Jos niin on käynyt, olen sen tehnyt vasten tahtoani\", lausui Niilo,\n\"mutta jos nyt puhuisin, olisi se suosion kerjäämistä ja sellaiseen en\nkoskaan alennu...!\"\n\n\"Niilo Bonpoika!\" huudahti kuningas vihasta kalpeana, jota ritarin\ntyyni käytös vielä vain kiihdytti.\n\n\"Ryömikööt muut ja etsikööt imarteluilla suosiotanne, kuningas Kaarlo.\nMinä en ole oppinut sitä taitoa... Ja siksi en peräytä sanaakaan\npuheestani, vaikka henki menisi. Mistä olette saanut häjyt ajatuksenne\nminusta, aioin kysyä, sillä luulin kuninkaassani itselläni olevan\nystävän, jonka harhaluulot saisin poistumaan... Mutta kuninkaani\nystävyys on minulta mennyt, näen sen, kuulen sen ja siksi vaikenen...\nVähän vain tahdon vielä lisätä... Olette loukannut minua tavalla, jota\nei mikään todellinen ritari voi kärsiä. Että jäin kuuntelemaan teidän\nja piispan keskustelua, olisi ollut rikos, ellen olisi ystävänne ja jos\nolisin voinut keksiä jonkun toisen keinon päästäkseni puheillenne...\nMutta hyvin kyllä tiedätte, miten ovenne samaten kuin sydämennekin on\nollut minulta suljettuna, ja mihin rangaistukseen nyt tuomitsettekin\nminut rikoksestani, siihen tulen alistumaan, olkoon se sitten millainen\ntahansa!\"\n\nÄänetönnä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina seisoi kuningas. Näytti\nmelkein siltä, kuin olisi ritarin puhe miellyttänyt häntä, kuin olisi\nhänen täytynyt sisässään tehdä vastarintaa sille miehevälle, jalolle\nvaikutukselle, jonka se häneen teki, ettei hellät tunteet vain saisi\nmielessä valtaa. Niin kului hetkinen, jonka kuluessa ilme kuninkaan\nsilmissä jäykkeni taas.\n\n\"En vaadi rangaistusta!\" sanoi hän viimein. \"Mutta erotkaamme, Niilo\nBonpoika... En ole enää teidän palveluksenne tarpeessa.\"\n\nNiilo vaaleni ja valtava liikutus sai hänen huulensa värisemään. Ankara\ntaistelu raivosi hänen rinnassaan. Mutta ennenkuin hän ehti tyynnyttää\nmielensä, saada sanaakaan vielä huuliltaan, avautui ovi ja useita\nkuninkaan ritareja astui sisään, niiden joukossa ritari Jost von\nBardenvleth ja Ove Laurinpoika.\n\nJa näiden läsnäollessa toisti kuningas uudelleen sanansa:\n\n\"Voitte vetäytyä Ekesjöhön, ritari Niilo, veljenne luo\", sanoi hän,\n\"ehkä hän voi saada teidät taas ajattelemaan, mitkä ovat ritarin\nvelvollisuudet kuningastaan kohtaan?\"\n\nNiilo Bonpoika katseli kuningasta, silmissä ilme, jota tämä ei voinut\nkestää. Siinä kuvasteli suru, tuska ja viha sekaisin, mutta myös\nrakkaus ja ylevyys puhtaimmassa jaloudessaan. Se oli niinkuin\nlasinpalaksi luultu timantti, joka oli tullut syrjään viskatuksi, mutta\njoka vielä sielläkin kimalteli kaikessa katoamattomassa kirkkaudessaan.\nSe oli ikäänkuin pyhyyden kirkas loiste, joka kuvastui noista jaloista,\nmiehevistä piirteistä.\n\nHän tervehti kohteliaasti kuningasta ja poistui.\n\n\"Aina suuri, aina jalo on armollinen herramme, kuningas Kaarlo!\"\nvirkkoi ritari Jost.\n\nMutta kuningas ei näyttänyt kuulevan, ei näkevän häntä. Hänen silmänsä\nseurasivat vain poistuvaa ja vielä tämän kadottuakin seisoi kuningas\nsiinä ja katseli tämän jälkeen, niinkuin olisi ritari vielä ollut\nhuoneessa. Jotain tapahtui kuninkaan povessa ja siksi vaikenivat\nläsnäolijat. Vihdoin havahtui kuningas kuitenkin mietteistään ja astui\nsisähuoneeseen, jonne ritari Jost heti seurasi häntä.\n\n\"Käsitän kyllä\", sanoi ritari pehmeällä, korvia hivelevällä äänellä,\n\"käsitän kyllä sen tuskan, jonka kuningas povessaan tuntee, kun on\npakotettu hylkäämään sen, joka on nauttinut hänen suosiotansa, vaikkapa\nsitten huomaisisikin sen tulleen ansaitsemattoman, kavaltajan\nosaksi...\"\n\n\"Kavaltajan?\" keskeytti kuningas ja loi ritariin murhaavan silmäyksen.\n\n\"Uskallan toistaa sanani\", vastasi ritari, \"sillä luulen, että varmaan\nvoin, jos se vain on kuninkaani tahto ... saattaa päivän valoon\npahuuden ja teeskentelyn kaikessa alastomuudessaan ... ja ehkä se\njoskus tekee kuninkaallekin hyvää nähdä totuus omilla silmillä, kuulla\nse omilla korvilla.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, ritari Jost?\" kysyi kuningas.\n\n\"Kaupungissa oleskelee juuri paraikaa Tanskan lähettiläs, joka on\ntekemisissä karkotetun ritarin kanssa...\"\n\nKuninkaan silmissä välähti tuli, niin kauhea, niin hurja, että itse\nritari Jostkin kalpeni sen nähdessään.\n\n\"Ilmeinen kavaltaja siis!\" huudahti kuningas ja toisti vielä, \"ilmeinen\nkavaltaja!\"\n\n\"Niin\", alkoi ritari hetkisen vaitioltuaan, \"ilmeinen kavaltaja ... ja\njos suvaitsette seurata minua, tulette siitä mitä silloin kuulette\nkyllä huomaamaan, että pikemmin saatte katua lempeyttänne kuin\nankaruuttanne.\"\n\nKysyvin, tutkistelevin silmin katseli kuningas ritaria, mutta tämä\nvirkkoi vain mitä rauhallisin ilme kasvoissa:\n\n\"Tänä iltana on herra Niilolla ja tuolla lähetillä salainen yhtymys\nHarmaaveljesten luostarissa. Jos tahdotte, saatte siellä kuulla kaikki,\njota kirvelevä sydämenne tarvitsee rauhoittuakseen.\"\n\nHetkisen mietittyään vastasi kuningas:\n\n\"Minä tulen!\"\n\nHeti tämän jälkeen kulki kuningas lukuisan ja loistavan seurueen kanssa\nFranciskaanien luostariin, jonne suuri neuvosto oli kokoutunut. Ja\nihastunein silmin seurasi kokoutunut kansa tuota korkeaa,\nmajesteetillista olentoa, toivoen Jumalan siunausta hänelle, jolle\nlopultakin oli onnistunut tuo suuri yritys aito ruotsalaisen\nkuningaskunnan perustaminen.\n\n\n\n\nV.\n\nKaarlo kuningas ja kavaltajat.\n\n\nSuuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo\nlumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt\nkokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman\nkasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat\nluuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän\nvahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa\nlujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut\njuurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.\n\nEnsin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut\njuuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan\nkorkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti\nhänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen\npoissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti\nJuhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi. Samaten oli myös\njälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka\nedellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt\nvalittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä\npuolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui\nSuomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat\nja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta\nmahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis\nkuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.\n\nMutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi\nvastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti\nkun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää\ntarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan\nalistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä\ntahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt\nsamat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten\nkuninkaiden aikana. Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin\nkuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä\nalkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta,\njonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies,\neläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen\nruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi,\nrahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen\ntoiminut — itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa. Nyt esiintyi\nKaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen.\nNiinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama\nylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena.\nMutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja\njonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.\n\nUusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki,\nmitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui.\nVimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan\nvalmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona.\nMutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin\nkuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen\nrukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika\nsai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava\nriemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat,\njotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja\nmahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen\nhelmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi,\nkuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen\nhänellekin tuottaneen.\n\nHeti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa\nonni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn\nkaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin\nkaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta\ntäytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan\nhänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas\nsiitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon\nkäskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto,\nettä myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.\n\nEipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa\nmuuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia\nyrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen\ntavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi\nKaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat\nhänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja\ntavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään.\nNiin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten\nMaunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella\ntarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen,\nliittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian\nkauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä\nvallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain\nheidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta,\njoka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi\npitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan —\nnimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.\n\nTällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin\nvallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli\nmyös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla\nkäytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan\nvaltaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku,\nTord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä\nsilloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin\nrosvolaivaa takaa ajamassa. Mutta avomielisesti tunnusti ritari\nrakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt,\noli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien\nkanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa\nmuuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut\nritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan\nluonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti\nkuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.\n\nSe olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja\nhänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän\nkuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti\nsillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että\nritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin.\nKun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari\ntaas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut\nGrislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa\nuhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain\nkuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti\nkunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä\nalhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. — Tämän\nkaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan,\nmiten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli\nritarin puhe, luottamusta täynnä. Niin kauniisti osasi hän asian\nherkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen\nsydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä.\nKun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen\nsuhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi\ntämä hiukan närkästyneenä:\n\n\"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai\nkauppalaivalla?\"\n\n\"En ollut!\" täytyi Tordin siihen vastata.\n\n\"No niin\", oli kuningas vastannut, \"älä sitten suotta tuomitse!\"\n\nTord oli tahtonut vielä huomauttaa, että hän luotti enemmän Niilo\nBonpoikaan, kuin muukalaiseen ritariin, mutta kuningas oli alkanut heti\npuhua kokonaan toisista asioista ja kun Tord siitä huomasi, ettei sillä\nkertaa voinut asian hyväksi mitään vaikuttaa, oli hän jättänyt sen\ntoiseen aikaan.\n\nSitäpaitsi ei Tord tuntenutkaan tuota kavalaa ritaria niin tarkoin kuin\nNiilo. Ystävä ei ollut kertonut hänelle asiaa kokonaisuudessaan. Mitä\nhän oli saanut tietää, oli tapahtunut enemmän sattumalta. Kuitenkaan ei\nhän siltä epäillyt Niilon tiedonantojen todenperäisyyttä, niin lyhyet\nja epätäydelliset kuin olivatkin. Mutta epäilemättä olisi hän nähnyt\nenemmän vaivaa asian vuoksi, jos hänellä vain olisi ollut vähänkin\naavistusta niistä kavalista vehkeistä, joita muukalainen punoi. Sitä\nhänellä nyt ei ollut ja hänen avonainen, rehellinen luontonsa olisi\ntuskin uskonutkaan sellaista mahdolliseksi, vaikkapa joku olisi ne\nhänelle ilmaissutkin. Kuitenkin epäili hän aina ikäänkuin\nvaistomaisesti Jost ritaria. Ja monta kertaa voi hän vain vaivoin\nhillitä vastenmielisyyttänsä ilmi puhkeemasta.\n\nKaarlo kuninkaasta taas, joka sitäpaitsi ei tuntenut heimolaisensa\nrakkautta neiti Iliana Tottiin, oli ritarin selitys täysin tyydyttävä.\nEikä siinä kyllin. Vaan hän osotti tuolle liehakoivalle ritarille vielä\nhyväntahtoisuuttakin ja luottamusta sellaista, joka yhä kohoten lopulta\nteki ritarin hänelle aivan tuiki tarpeelliseksi. Ja silloin alkoi\nritari tuon puuhansa, jonka kautta hän sitten sai Niilo Bonpojan\nkuninkaan ystävyydestä syrjäytetyksi. Se olikin välttämätön ehto\nritarin omalle menestykselle sekä kuninkaan hovissa että yleiseenkin.\nSillä tiesihän Niilo Bonpoika asian, joka olisi ollut hänen varma\nturmionsa, jos ilmi olisi tullut. Siksi vainosi ritari Hurjaa Haukkaa,\nsiksi pani hän kaikkensa liikkeelle pitääkseen Niilo Sturen ja\nkuninkaan ainakin erillään toisistaan. Niilon tai hänen, jommankumman\ntäytyi kukistua... Ritarin puolelta oli se siis taistelua elämästä ja\nkuolemasta.\n\nNäissä puuhissaan tuki häntä aivan huomaamatta kuningas itse. Tämä näet\nei voinut koskaan salata itseltään, että kaulaketju, jota piti\nhallussaan, oli toisen omaisuutta, johon hänellä ei ollut mitään\noikeutta. Hän koetti kyllä nukuttaa sitä omantuntonsa ääntä. Eihän\nNiilo itse välittänyt koko koristuksesta mitään ja tuskin oli koskaan\nsen menettämistä surrutkaan. Mutta omatunto, se ei vain antanut\nnukuttaa itseään. Joka kerta, kun sattui tuon uskollisen, jalon\naatelismiehen kanssa yhteen, tunsi hän sen soimaavan, nuhtelevan äänen\nrinnassaan. Siksi alkoi hän karttaa Niilo Bonpoikaa, pitää häntä\netäällä itsestään antamalla hänelle toimen toisensa perään. Ja lopulta\nse arkuus hänessä muuttui inhoksi. Hän koetti paeta omantuntonsa ääntä\nja kun se ei onnistunut, rupesi hän pitämään Niilo Bonpoikaa, joka oli\nikäänkuin hänen elävä omatuntonsa, vainoojanaan, oman onnensa\nvihollisena. Hän alkoi vihata ja vainota häntä.\n\nSiksi kallisti hän myös niin kernaasti korvansa ritarin puheille, joka\nepätoivoisen vimmalla koetti mustata ja saattaa huonoon valoon Niilo\nBonpojan jalon, puhtaan olennon. Kun ritari tämän huomasi, tuli hän\nvain yhä rohkeammaksi puuhissaan. Ja niin solmun solmuun liittäen kutoi\nhän verkkonsa valmiiksi, — kaiken sen kuninkaan puolinaisella\nmyötävaikutuksella. Kuin lumottuna eli Kaarlo. Ja se lumous, hänen sitä\nitsekään huomaamatta, kietoi hänet kokonaan pauloihinsa. Se kovensi\nhänen sydämensä. Sillä sydän vaatii elääkseen totuuden ja rakkauden\npuhdasta ilmaa, muuten se kuihtuu ja kuolee, ja sinne rintaan tulee\ntilalle vain puunpala tai kivimöhkäle, niinkuin satu sen kertoo.\n\nMutta joskus vielä hiipivät vanhat, tutut ajatukset hänen mieleensä,\njoskus vielä tunsi hän rintansa niille heikosti sykähtävän. Ja silloin\nse jää suli sydämestä ja mieli heltyi. Mutta hetkisen vain se kesti.\nMyrsky ja pakkanen hiipivät taas esiin vahvistunein voimin ja rinnan\nvaltasi sama kylmä, hyytävä tunne. Kuitenkaan ei liehakoiva suosikki\nvielä ollut uskaltanut vihatun Niilo Bonpojan henkeä vaatia. Eikä\nkuningaskaan olisi silloin hänelle korvaansa kallistanut. Päinvastoin\nolisi sellainen vaatimus vain voinut kukistaa hänen suurella vaivalla\nja taitavuudella kokoonpanemansa rakennuksen. Mutta Jost herralla\nolikin kärsivällisyyttä.\n\nNyt oli hän kuitenkin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen. Tämä päivä\noli siis hänelle yhtä tärkeä kuin korkealle suosijalleenkin, jota hän\nkahleissaan piti. Sentähden seurasikin hän kuningasta neuvoston\nkokoushuoneeseen ahdistus rinnassa ja mieli jokseenkin levottomana.\nHänen suunnitelmansa oli jo aikoja ollut valmiina. Ja heti, nähdessään\nnyt että Niilo Bonpoika oli palannut Suomen matkaltaan, jonne kuningas\noli hänet lähettänyt kohta kruunauksensa jälkeen, oli hän myös valmis\npanemaan tuumansa toimeen. Sopivampaa tilaisuutta ei hän olisi\nsitävarten voinut valitakaan. Sillä nyt, kun kaupunki oli väkeä\ntulvanaan täynnä, voi hän luottaa yrityksensä onnistumiseenkin. Ja niin\nsuosii aurinko myrkyllistenkin ruohojen kasvamisyrityksiä, että ne\nvoivat joskus muutamassa silmänräpäyksessä kohota korkeammalle, kuin\nmonessa päivässä. Samoin suosi se nyt Jost herrankin yritystä. Sillä\ntuolla suuressa neuvostonkokouksessa sai hän aivan odottamattoman\nvälikappaleen käsiinsä. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaaveljesten luostarisaliin Arbogassa kokoontui tänä päivänä\nedelläpuolisen kaikki, mitä Ruotsissa tähän aikaan oli vallan,\nsukuperän ja rikkauden puolesta loistavaa ja suurta.\n\nKuningas istui valtaistuimellaan salin toisessa päässä. Hänen oikealla\npuolellaan istui arkkipiispa alapiispoineen, vasemmalla etevimmät\nmaalliset neuvosherrat, edessä taas muut kokoukseen osaaottavat.\n\nKaikki meni menoansa vanhan Maunu piispan ilmoittamaan suuntaan.\n\nKokous alkoi Halmstadin päätöksien julkilukemisella. Tyyneenä istui\nkuningas paikallaan, kunnes sai kuulla päätöksen, joka määräsi hänet\nluopumaan Norjasta. Sitä hän ei ollut odottanut ja ellei hän olisi jo\nedeltäpäin valmistunut suurempiakin menetyksiä odottamaan, niin olisi\nhän varmaankin nyt jo jyrkästi kieltäytynyt sellaiseen päätökseen\nsuostumasta. Pitkällinen keskustelu syntyi asian johdosta. Ja paljon\ntuotiin siinä puolustavia ja vastustavia seikkoja esiin, ennenkuin\nkuningas saatiin perään antamaan. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin\nmyöntyä. Pakotus oli liian suuri. Neuvosto puhui tässä niinkuin yhdestä\nsuusta. Kun tämä asia sitten näin oli saatu onnelliseen päätökseen,\notettiin esille kysymys linnalääneistä. Siis aivan niinkuin Maunu\npiispa oli kuninkaalle sanonut.\n\nVihaa säihkyvin silmin katseli kuningas ympärilleen ja kysyi ensinnä\narkkipiispalta, mikä tämän mielipide oli asiasta. Arkkipiispa ilmoitti\nolevansa kokonaan tehdyn ehdotuksen puolella kuninkaan vallan\nrajottamisen suhteen. Ja hänen jälkeensä nousi sitä vielä puolustamaan\nStrengnäsin Sigge piispa. Kuningas kääntyi sitten maallisten herrain\npuoleen ja kysyi vuorostaan heidän mielipidettään asiassa. Näistä\npuolustivat sitä etenkin Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) ja Maunu Gren,\njoka viimemainittu lavealti selitteli tämän vaatimuksen kohtuutta ja\noikeutta, ettei nimittäin Ruotsin herroilta saisi ilman laillista syytä\nottaa heidän läänejänsä pois, niinkuin oli tapahtunut edellisten\nkuninkaiden aikana.\n\nSilloin nousi Kaarlo kuningas istuimeltaan ja koko hänen ryhtinsä oli\nkuninkaan kun hän lausui:\n\n\"Paljon olen tällä hetkellä tullut huomaamaan sellaista\", sanoi hän,\n\"jonka olemassa oloa en olisi voinut ajatella, en edes uneksia siitä.\nLuulin lähettäneeni ruotsalaisia miehiä neuvottelemaan vihollisen\nkanssa Halmstadiin, mutta päätöksistä päättäin ovat Ruotsin omat\nedustajat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaataan kohtaan. Niin, Ruotsin\nkunniaa ja minun kuninkaallista arvoani eivät nämät miehet ole\nmuistaneet eivätkä tahtoneetkaan silmällä pitää. Päin vastoin ovat he\nniin huonosti valvoneet maansa etuja, että meillä tuskin nyt enää on\nlupa Ruotsin miehinä ajatella ja hengittääkään, ei edes vaikka kunnia\nja maat ovat menneet. Tähän kaikkeen täytyy minun nyt kuitenkin tyytyä,\nkoska puheistanne selvästi käy ilmi, ettei minun teiltä tarvitse tässä\nasiassa kannatusta odottaakaan ja koska sentähden sota, ilman\ntodellista hyötyä, voisi tuottaa vain kovat ajat Ruotsinmaahan. Mutta\nmitä nyt viimeksi olette esille tuonut koskeva linnoja ja läänejä ja\nminun oikeuttani kuninkaana, ottaa ja antaa niitä, niin teette te sillä\nhyökkäyksen Ruotsin lakia vastaan. Ja sitä Ruotsin kuninkaana en tahdo\nenkä voi sallia tapahtuvan.\"\n\nIhmeissään katselivat herrat toisiaan. Niin tulista ja voimakasta\npuhetta eivät he olleet tuolta aina niin myönteliäältä kuninkaalta\nodottaneet. Sillä paitsi noita muutamia salavehkeilijöitä, oli jo\npaljon muitakin, joihin oli juurtunut se luja vakaumus, että kuningas\najan pitkään ei voisi, miten hän sitten toimisikin, välttää sitä\nonnettomuutta, joka alinomaa oli häntä uhkaamassa. Mutta vaalenivat nyt\nvehkeilevät herrat, kun kuningas jatkoi:\n\n\"Niitä ei tosin puutu, jotka omantuntonsa sitä estämättä vain\nkuningastaan pakottaakseen voivat turvautua vaikka väkivaltaan, vieläpä\nvihollisenkin apuun. Mutta muistakaa toki, hyvät herrat, että vielä\nminä osaan miekkaakin käyttää, että vielä löytyy Ruotsissa sellaisiakin\nmiehiä, jotka eivät kiellä kuninkaaltaan apuaan, kun on kysymyksessä\nmaan lakien ja itsenäisyyden puolustaminen. Kysyn tässä siis vielä\nkerran niiltä, jotka ovat minun kuninkaallisen valtani rajottamista\nvaatineet, toisin sanoen vihollisvallan vahvistamista Ruotsissa —\nkysyn niiltä vielä kerran, tahtovatko he ottaa sanansa takaisin vai\nei?\"\n\nKaikki vaikenivat. Kuninkaan kotkansilmät lensivät yli salin ja\npysähtyivät lopulta tutkivina arkkipiispaan. Tämä nousi ja ilmoitti ei\nvoivansa luopua vaatimuksestaan. Ja samaten tekivät Sigge piispa, Niilo\nJuhonpoika ja Maunu Gren. Arkkipiispa koetti vielä tuoda syitä ja\nperusteitakin kieltoonsa.\n\nSilloin otti kuningas sananvuoron.\n\n\"Jos niin on, arvoisa isä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, niin julistan\nminä täten teidät lääninne menettäneeksi, niin teidätkin, Sigge piispa\nja te muut, joita yhtymys oman kuninkaanne vihollisiin ei ole\narveluttanut.\"\n\nTällaista päätöstä asialle ei kukaan ollut odottanut. Niin rohkeaa\naskelta ei oltu luultu kuninkaan uskaltavan ottaa. Ja siinä määrässä\nkuin rangaistujen salavehkeilijäin viha nyt kohosi, kasvoi enemmistön\nrakkaus häneen.\n\nJa kumarrukseen painuivat kaikki päät, kun kuningas seurueineen jätti\nsalin.\n\nMennessään oli Jost ritari antanut salaisen merkin Maunu Grenille ja\nheti jälkeen puolisen tapasivatkin he toisensa, ikäänkuin sattumalta,\nneuvoshuoneen edustalla. Kylmän kohteliaasti tervehtivät he toisiaan ja\nmenivät sitten kumpikin omalle suunnalleen, niin että jokainen, joka\nnäki tuon kohtauksen, voi vakuuttaa Jost ritarin kohdelleen kavaltajaa\ntavalla, jota kuninkaan suosikilta voi odottaakin. Mutta siitä\nhuolimatta kohtasivat he kuitenkin heti senjälkeen toisensa erään\nsivukadun varrella sijaitsevassa talossa. Tänne voi näet päästä aivan\nvastakkaisilta suunnilta sisään kahta vieretysten kulkevaa katua\nyhdistävän pihamaan kautta. Tässä talossa piti Jostin lapsuusystävä\nasuntoa.\n\nKokouksen lopputulos oli heti Jost herran aivoissa synnyttänyt sen\najatuksen, että Maunu Gren olisi sopivin sen kohtauksen vaarallisinta\nosaa esittämään, jota näkemään hän oli luvannut tänä iltana kuninkaan\nviedä. Se tulisi, tämä kohtaus — niin mietti ritari itsekseen —\nriistämään kuninkaalta hänen uskollisimman ystävänsä ja liittoutuneilta\nnäitten vaarallisimman vihollisen. Kauan ei keskustelu kestänyt. Eikä\nse ollut tarpeellistakaan, sillä Maunu Gren huomasi heti tämän\nsotajuonen suuren merkityksen eli kepposen, niinkuin hän sitä\nomaatuntoaan rauhoittaakseen nimitti. Saatuaan siten Maunu herran\nsuostumuksen, kertoi ritari tälle kaikessa lyhykäisyydessä uhrin kanssa\npidettävän keskustelun pääpiirteet. Ja sen tehtyään poistui hän. Ettei\nherättäisi epäluuloja, meni hän samaa tietä takaisin, kuin oli\ntullutkin. Maunu herra sitävastoin viipyi vielä hetken aikaa, osaksi\nsentähden ettei kukaan huomaisi hänen olleen ritaria tapaamassa, osaksi\ntaas saadakseen Jostin aseenkantajalta vielä muita asiaa valaisevia\ntietoja.\n\nTämä, joka oli seurannut herraansa aina lapsuudesta asti, oli\ntälle hänen puuhiaan varten aivan välttämättömän tarpeellinen.\nTerävä-älyisenä ja kekseliäänä, johon vielä tuli lisäksi vaiteliaisuus\nja uupumattomuus yrityksissä, olisi hän kyllä ansainnut paremmankin\nasian edestä ponnistella. Harvoin hän kuitenkin siltä ritarin\naseenkantajana esiintyi tämän väreissä ja hänen vaakunansa takkiin\nommeltuna. Päinvastoin kulki hän tavallisesti omassa asussaan ja\nsukelsi silloin, kun herransa tarvitsi häntä, esiin milloin\nrihkamakauppiaana, milloin laivurina, milloin taas jonain\nkäsityöläisenä. Käyttipä hän pyhää munkinkaapuakin yhtä taitavasti ja\ntyyneesti kuin mitä muuta pukua tahansa. Herransa harrastukset, niin\njulkiset kuin salaisetkin olivat hänellä täydelleen selvillä. Siksi\nvoikin heitä katsoa pikemmin kahdeksi kauppatoveriksi, jotka olivat\nliittyneet yhteen yhteistä voittoa varten, kuin herraksi ja\npalvelijaksi. Aseenkantajan nimi oli Heikki.\n\nHän, tämä Heikki, neuvoi nyt Maunu herraa paraimman kykynsä mukaan,\nmiten tämän pitäisi puhua, ja kertoi, miten hän itse oli ajatellut osaa\nnäytellä, jos hänen olisi siinä esiintyä pitänyt, niinkuin alussa oli\naikomus ollut. Mutta kylmänä, niinkuin kuninkaan suosikille sopikin,\nesiintyi Jost ritari kuninkaankartanossa, kylmänä niitä kohtaan, joilta\nei hänellä ollut mitään voitettavaa, imartelevana ja hymyilevänä, kun\ntuli kuninkaan seurapiiriin tai niitten, jotka voivat häntä\nvahingottaa.\n\nMitään erinomaista ei kuitenkaan jälkeen puolisen kuninkaan luona\ntapahtunut.\n\nNiin tuli ilta ja kuningas ja ritari lähtivät vaellukselleen. Ulkona\nennusti kaikki hurjan rajuilman tuloa. Päivä oli ollut, vaikka kaunis\nja aurinkopaisteinen, tukahduttavan kuuma. Neuvosherroilla ja muilla\nkokoukseen osaaottavilla oli ollutkin täysi työ kestää kokoussalin\nhikoilevaa ilmaa. Mutta nyt oli taivas synkkään pilveen peittynyt ja\nukkonenkin alkoi jo jyrähdellä.\n\nJa vettä tuli jo taivaan täydeltä, kun kuningas seuralaisineen astui\nportista ulos. Mutta he kietoutuivat vaippoihinsa ja jatkoivat\näänettöminä matkaansa suunnaten askeleensa harmaaveljesten luostariin.\nTänne laski heidät sisälle eräs harmaaveljes, jonka ritari jo ennen oli\ntähän kohtaukseen valmistanut ilmaisemalla hänelle osan salaisuutta.\nMunkki saattoi kuninkaan ja ritarin pieneen huoneeseen, jonka ikkuna\nantoi luostarin keskusteluhuoneeseen päin. Tässä keskusteluhuoneessa\noli Niilo Bonpoika yhtyvä kavaltajan kanssa.\n\nKuningas, vaikka olikin ollut tyly Niiloa kohtaan ja vaikka hän\nkiihkeästi halusikin päästä lopullisesti erilleen hänestä, ei\nkuitenkaan siltä ollut vielä koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan.\nKun hän nyt tuli tuohon pimeään, ahtaaseen huoneeseen, alkoivat hänestä\nritarin väitökset uskottomuudesta ja kavalluksesta tuntua aivan\nmahdottomilta. Hän oli melkein varma, että ritari oli tehnyt vääriä\nhuomioita ja antanut liiallisen innon johtaa itsensä harhaan. Ja mitä\nkauemmin hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän luulossaan tuli. Siksi\nei hän, kun he hetken aikaa olivat siellä istuneet ja odottaneet,\nsaattanutkaan olla kuiskaamatta:\n\n\"Tätä ajattelinkin heti... Te olette saanut vääriä tietoja... Hän ei\ntule.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä vain, herra kuningas\", vastasi Jost, \"olen niin varma\nhänen tulostaan, että uskallan panna vaikka pääni siitä pantiksi!\"\n\nVarmuus, jolla nämät sanat lausuttiin, sai kuninkaan asettamaan kaikki\nvain sen yhden heiton varaan, oliko Niilo Bonpoika saapuva\nluostarisaliin vai ei. Jos hän todella saapui salaiseen kohtaukseen\nkavaltajan kanssa, oli hän silloin itsekin jo epäiltävä. Kuninkaasta se\nyhä vielä kuitenkin tuntui mahdottomalta ja ritari, joka ei koskaan\njättänyt soveliasta tilaisuutta käyttämättä, virkkoi:\n\n\"Mutta koska teillä, herra kuningas, on kylliksi rohkeutta katsoa\nkohtaloanne silmiin ja jos te annatte jotain arvoa sille, että nyt\npaljastan teille kenties vaarallisimman kavaltajan, joka koskaan on\nsuosiotanne nauttinut, niin saanko odottaa myöntymystänne...\"\n\nRitari alkoi sammaltaa, ikäänkuin olisi peljännyt sanoa sitä, mitä\nhänellä sydämellään oli. Mutta kuningas lausui kehoittavasti:\n\n\"Sanokaa arastelematta vain, Jost von Bardenvleth, mikä asia sydäntänne\npainaa! Sillä sellaista ei ole, joka voisi väittää, että olen\nuskollisen palveluksen palkitsematta jättänyt!\"'\n\n\"Tiedän sen, armollinen herrani\", alkoi ritari taas puhumaan, \"ja sillä\nperusteella sekä tuntien teidän hyvyytenne ja jalomielisyytenne,\nuskallankin muistuttaa teitä nyt entisistä sanoistanne. Te lausuitte ne\nsilloin, kun heimolaisenne, jalo ritari, herra Tord Kaarlonpoika teki\nminua kohtaan väärän syytöksensä, kaikessa ystävyydessä tosin.\nSävyisyydellä ja tyyneydellä sain sen ikävän kohtauksen silloin\nkeskeytetyksi...\"\n\n\"Ja mitä minä sanoin?\" kysyi kuningas uteliaana.\n\n\"'Olette rehellinen ja nuhteeton ritari, Jost' ... niin kuuluivat\nsananne ... 'ja olen huomannut, että olette ystävänä luotettava ja\nuskollinen. Siksi saatte myös puolestanne luottaa minuun, kun avun\ntarpeessa olette...!' Kiitin teitä nöyrästi ja vastasin, että ehkä\ntulenkin sitä vielä tarvitsemaan. Sillä ken totuutta harrastamalla\nvoittaa kuninkaansa suosion, hänellä on paljon vihamiehiä ja\nkadehtijoita, jotka väärillä syytöksillä yrittävät häntä turmioon\nsaattaa...\"\n\n\"Ja mitä tällä kaikella tarkoitatte, Jost\", kysyi kuningas, \"muistan\nsen kaiken vallan hyvin ... mutta mitä varten juuri nyt otatte tämän\nasian puheeksi?\"\n\n\"Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, herra kuningas\", kuiskasi Jost ja\näänestä voi päättää, että hän istui siinä silmät maahan luotuina,\n\"niin, olen tullut sitäkin ajatelleeksi, että se tuska, jota kuninkaani\nsaa tuntea, nähdessään nyt kavaluuden koko alastomuudessaan, että se\ntuska on avaava hänen korvansa kuuntelemaan kadehtijaini kuiskauksia.\nSiksi herra kuningas, olen juuri nyt tahtonut muistuttaa teitä\nlupauksestanne, varsinkin kun samalla on kysymyksessä asia, joka koskee\nminua itseä mitä lähimmin.\"\n\n\"Puhukaa arastelematta vain, Jost, ja luottakaa minuun!\" kehotti taas\nkuningas.\n\n\"Se koskee rakkauttani, kuningas Kaarlo\", virkkoi teeskentelijä\nliikutetulla äänellä, \"se koskee ainoaa onneani elämässä, lähinnä\nteidän armonne suosiota.\"\n\n\"Rakkauttanne, ritari ... kuinka se on ymmärrettävä?\"\n\n\"Tiedättehän te, että neiti Iliana Tott on saanut sydämeni...\"\n\n\"Iliana Tott!\" toisti kuningas.\n\n\"Niin, herrani ... neiti Iliana, enkä luullakseni olisi niin ilman\ntoiveitakaan, jos vain...\"\n\n\"Hauskaa kuulla, ritari\", keskeytti kuningas, \"mutta sittenkään en\nkäsitä mitä yhteyttä tällä asialla voi olla kavaltajain kanssa.\"\n\n\"Akselinpojat eivät ole ystäviänne, herra kuningas, sen tiedätte te\naivan hyvin... Olavi herra pitää Gotlantia hallussaan, Åke herra, neiti\nIlianan isä, taas Varbergia. Iivari herralla on hallussaan Lillö\nSkånessa. Ja kaikki ovat he Kristian kuninkaan puoluelaisia. Eerikki\nherra on tosin teidän miehiänne, mutta veri on kuitenkin sakeampaa kuin\nvesi, sanotaan... Jos nyt tulee tiedoksi, että minä olen antanut\nkavaltajat ilmi, niin pitävät tietysti heti mahtavat Akselinpojatkin\nminua vihamiehenään...\"\n\n\"Ah... Nyt alan ymmärtää tarkoituksenne... No niin ritari, mutta miten\nluulette sen heidän tiedoksi tulevan. En aio ainakaan minä käydä sitä\nheille kertomassa...\"\n\n\"Kuningas, kuningas\", puhkesi Jost teeskennellyllä närkästyksellä\npuhumaan, \"kuinka voitte ajatellakaan sellaista. Enhän ole koskaan\ntahtonut salassa pitää tai katua, mitä kerran kuninkaani hyväksi olen\ntehnyt... Päinvastoin olen aina pitänyt sitä suurimpana kunnianani...\nEi, ei ... kokonaan toista aioin teiltä pyytää...\"\n\n\"Sanokaa se pelkäämättä vain, Jost\", kehotti kuningas, jonka sydän yhä\nenemmän heltyi hyväätarkoittavan ja uskollisen palvelijansa puheesta,\n\"tapaan pitää sanani, koski se sitten asiaa mitä tahansa.\"\n\n\"Mahtavan kuninkaani puoltosanaan olen pannutkin kaiken toivoni\",\nvirkkoi ritari kainosti. \"Siten olen ajatellut voivani asettaa mahdin\nmahtia vastaan... Ja jos kerran teidät saan puoltajakseni, niin en\nsilloin pelkää salaisia vihollisiani täällä kotona, enkä julkisia\nKristian kuninkaan kannattajissa, en edes herra Olavi Akselinpoikaa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", virkkoi kuningas, \"voimme siis ajatella asiaa.\"\n\n\"Siinä teette oikein kuninkaani... Kuitenkin täytyy minun tunnustaa,\nettä olisin onnellisin mies maailmassa, jos ainakin niin paljon\nlupaisitte, ettette vastusta rakkauspuuhiani. Sillä suoraa\nmyötävaikutusta ei minun kai sovi teiltä odottaa?\"\n\n\"En tiedä, miksi en voisi myöntyä, Jost ... miksi en auttaakin\nuskollista ystävääni sellaisessa asiassa?\"\n\nRitari lankesi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käteensä ja\nsuuteli sitä.\n\n\"Minulla on siis sananne, kuningas ... olen saanut sen... Oi,\ntoistakaapa se kerta vielä!\"\n\n\"Sanani saatte!\" kertoi kuningas, \"mikäli voimissani on, tahdon auttaa\nteitä!\"\n\nKuninkaan vielä puhuessa astui harmaaveljes ulommaiseen huoneeseen ja\nantoi sovitun merkin. Ja heti senjälkeen ilmestyi Niilo Bonpojan\nkalpeat kasvot oviaukkoon.\n\n\"Voimmeko keskustella täällä kenenkään sitä kuulematta?\" kysyi hän\nmunkilta.\n\nTämä ei vastannut mitään, teki vain myöntävän liikkeen päällään. Ja\nNiilo astui yli salin ikkunan luo, johon jäi liikkumatonna seisomaan.\nMunkki kierteli edestakaisin huoneessa, avasi kaksi oveakin ja sulki ne\ntaas ilmeisesti tarkoituksessa saada ritari siihen vakuutukseen, että\nkokoushuone oli kaikin puolin turvattu ja varma. Hänen siinä juuri\nparaillaan puuhatessa astui herra Maunu Gren sisään. Pilariin\nkiinnitetty soihtu levitti valoaan huoneeseen ja valaisi molempia\nritareja. Munkki, taas kaikki kuntoon saatuaan, hipsutteli pois\nhuoneesta ja sulki oven peräänsä.\n\nKiihkeänä kuunteli Kaarlo kuningas ikkunassa ritarien puhetta. Ja siinä\nkiihkossaan sulki hän sen niin kokonaan ruumiillaan, ettei ritarille\ntilaa jäänytkään. Mutta tämä voikin vain sitä paremmin tarkastella\npienintäkin ilmeenvaihtelua kuninkaan kasvoilla.\n\n\"Olette tuhannesti tervetullut, Niilo herra\", alkoi Maunu Gren ja astui\npuhutellun luo. \"En juuri uskonut, että pyyntöni tulisi kuulluksi.\"\n\n\"Sellaisen asian vuoksi, joka minut nyt on tänne tuonut\", vastasi\nNiilo, \"sellaisen asian vuoksi ei myöhästytä.\"\n\n\"Hyvä, sitä kuulla kannattaa\", alkoi taas Maunu reippaalla, varmalla\ntavallaan. \"Emme kai ole tavanneetkaan toisiamme näin tuttavallisessa\nkeskustelussa sitten kun viimeksi näimme toisemme drotsi vainajan,\nherra Krister Niilonpojan luona Nyköpingissä. Niinpä niin, tuskin me\nsenjälkeen olemme saaneet, Jumala paratkoon, paremmin rauhaa nauttia\nkuin sitä ennenkään. Ja nyt se sota taas uhkaavana kummittelee ... vai\nmitä arvelette te asiasta?\"\n\n\"Samaa kuin tekin, Maunu herra!\"\n\n\"Ja nyt luulen teidänkin jo kernaammin kuin ennen ryhtyvän vaaraa\nisänmaastamme poistamaan.\"\n\n\"En koskaan ole mielestäni jättänyt siinä suhteessa tekemättä, mitä\ntehdä olen voinut. Päinvastoin olen aina ollut sitä mieltä, että kuta\nsuurempi vaara on, sitä tarmokkaammin on miehen esiinnyttävä...\"\n\n\"Kuitenkin mahtanette myöntää, Niilo herra\", keskeytti Maunu vähän\ntulistuen, \"että, kun kärsityn väkivallan ja vääryyden synnyttämä viha\nrinnassa myllertää, että silloin mieskin lyö rivakammin kuin\nmuulloin... Tiedän, mitä olette saanut kärsiä ja, jos vähänkin\nheimolaistenne verta suonissanne virtaa, tiedän myöskin, ettette\nsellaista häväistystä kostamatta jätä... Vai mitä arvelette asiasta\nitse, Niilo Bonpoika?\"\n\n\"Hm!\" lausui Niilo synkästi ympärilleen katsellen, \"näytätte kokonaan\nunhottavan, Maunu herra, mitä varten tänne olemme tulleet... Jättäkää\nte minun omat asiani itse hoidettavakseni!\"\n\n\"Ettehän vain ajattele jättää häväistystä kostamatta! Ritarivalallani\nvakuutan, etten silloin voi täydellä luottamuksella teidän kanssanne\nkeskustella, Niilo Bonpoika!\"\n\n\"No voinhan sanoa teille, etten kostamatta jätä\", puhkesi Niilo\npuhumaan.\n\n\"Sellaista vastausta odotinkin teiltä. Ja vaikka olenkin saanut teistä\nparemmat ajatukset senjälkeen kun kruunu siirtyi Kaarlo Knuutinpojan\npäähän, niin en kuitenkaan ole ennen luottanut teihin niin lujasti kun\nnyt tuon ainoan sanan sanottuanne... Toistakaapa se vielä kerta, Niilo\nBonpoika, sanokaa, onko korvani todellakin kuulleet oikein. Sanoihinne\nluottaen voin silloin toimenikin paremmin suunnitella... Tahdotteko\nsiis kostaa Kaarlo kuninkaalle?\"\n\n\"Tahdon, kostaa tahdon!\" toisti Niilo. Hänen rintansa kohoili\ntuskallisesti ja hän ikäänkuin työnsi sanat suustaan. Näytti siltä kuin\nolisi jo tuo vaatimus häntä kovasti liikuttanut. Tuntui, kuin olisi hän\nollut pakotettu niin sanomaan, että hänellä oli siihen hyvät syynsä.\nNähtävästi tahtoikin hän varmentaa sillä sitä luottamusta, jonka Maunu\nritari ilmoitti häneen jo saaneensa.\n\n\"Sitten en tahdokaan salata, mitä tekeillä on...\"\n\nJäykkänä istui kuningas paikallaan. Ainoastaan yhteenpuristuneet huulet\nja säkenöivät silmät kertoivat siitä hyytävästä kylmyydestä, joka hänen\nsielussaan oli vallalle päässyt. Ehkä tunsikin hän nyt selvemmin kuin\nkoskaan ennen, miten kallisarvoinen ja rakas se hänelle oli, jonka oli\nmenettänyt. Hauta oli avoinna, nyt sulki kylmä kivi sen ja talvi\nheitteli sitten paksulta lunta siihen hautakivelle. Mutta siellä lumen\nalla, siellä oli kiveen hakattuna Niilo Bonpojan nimi.\n\n\"Nyt sitten haluaisin kuulla, mitä teillä on minulle sanottavaa\",\nvirkkoi Niilo, kun Maunu pysähtyi keskellä puhettaan miettimään.\n\n\"Tiedätte kai\", alkoi Maunu puhumaan, \"tiedätte kai, että Halmstadissa\ntehtiin päätös, jonka uhriksi minäkin tänäpäivänä jouduin, kun uskalsin\nsitä puolustaa...?\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"No niin, Kaarlo kuningasta on petetty, viety harhaan... Ne, joita hän\nvaltansa rajottamisyrityksistä epäilee, joiden luulee valtaa hänen\nkäsistään yrittävän, ne ovat aivan viattomia, niillä ei ole asian\nkanssa mitään tekemistä. Rangaistuksillaan yllyttää hän vain heitä\nvihaan ja kostoon itseänsä kohtaan, samaten kuin teitäkin on\nkiihottanut...\"\n\n\"Kuitenkin ovat nuo herrat, niinkuin te itsekin, Maunu herra, kaikki\nhänen vanhoja vihamiehiään.\"\n\n\"Niin no, Niilo herra ... ottakaa kumminkin huomioon, että me olimme\nmarskin, valtionhoitajan Kaarlo Knuutinpojan vihamiehiä ja vastustajia,\nemmekä kuningas Kaarlon.\"\n\n\"Ja kutka ovat sitten nyt hänen salaisia vihollisiaan?\" kysyi Niilo.\n\n\"Sen tiedätte te paremmin kuin minä, Niilo...\"\n\n\"En tiedä!\" keskeytti tämä.\n\n\"No, kyllähän nähdään, kylläpä aika näyttää, kun hankkeet ehtivät vain\nensin teoiksi kypsyä... En tunne minäkään heitä, mutta tiedän\nkuitenkin, mitä tekeillä on.\"\n\n\"Ja niin tulemme siis lopulta itse asiaan, Maunu herra!\" virkkoi Niilo\nkiihkeästi. Sen kiihkon kyllä käsitti puhuteltu ja ritarikin kuninkaan\nvierellä, mutta kuningas sen kokonaan väärin ymmärsi.\n\n\"Teitä polttaa kiihko päästä toimimaan, Niilo herra. Se ilahuttaa\nminua, sillä siitähän huomaan taas, että vanhan Yö- ja Päivä-suvun veri\nkuohuu suonissanne... Tahdon siis ilmoittaa teille mitä asiasta tiedän.\nHalmstadin kokouksessa päätettiin myös, että molemmat kuninkaat\nkohtaisivat toisensa keskikesän ajoissa tulevana vuonna. Kuningas menee\nsilloin Kalmariin ja Kristian kuningas Sölvesborgiin ja he kohtaavat\nsitten toisensa Ronnebyssä. Siellä ratkaistaan Gotlannin asiakin.\"\n\n\"Mutta eihän tämä ole mikään salaisuus!\" huomautti Niilo\nkärsimättömänä. \"Tämänhän tuntee Kaarlo kuningas yhtä hyvin kuin\nminäkin.\"\n\n\"Mutta ei sitä, mitä siellä tapahtuu. Siksi olen tullutkin teille\nilmoittamaan asian, että tietäisitte sen mukaan toimia tekin...\"\n\n\"Ja mikä on sitten tuo asia?\"\n\n\"He ottavat Kaarlo kuninkaan siellä vangiksi!\"\n\n\"Kaarlo kuninkaan vangiksi!\" puhkesi Niilo sanomaan kuohuen harmia ja\nvihaa, jota ei enää voinut kauemmin pidättää ilmi puhkeemasta.\n\n\"Niin, hän vangitaan siellä ja viedään Köpenhaminaan. Ja kuningas\nKristian, hän ottaa Ruotsin vaivoistaan.\"\n\n\"Niin totta kuin elän!\" huudahti Niilo lyöden kädellänsä miekan\nkahvaan, mutta huomasi samassa liian kauas menneensä ja vaikeni\nsenvuoksi heti.\n\n\"Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Niilo herra!\" varoitti Maunu, \"teillä on\nmuutenkin kyllä hyvää aikaa valmistaa itseänne tapahtumain varalta.\nMutta huomannette kai nyt itsekin, että myös teillä on tässä jotain\nvaariinotettavaa. Katsokaa nyt vain, ettei se luisu käsistänne!\"\n\n\"Niin, tepä sen sanotte\", virkkoi Niilo verkalleen, \"minullakin on\ntässä jotain vaariinotettavaa!\"\n\n\"Ja pankaa samalla mieleenne, Niilo Bonpoika, tämä on myös koetuksena\nteille. Siitä nähdään sitten, uskalletaanko teihin luottaa vai ei.\nSuuri on silloin palkintonne oleva, jos toiveemme täytätte, ja parempaa\nkostoa, kuin tämä, en todellakaan voi keksiä teille...\"\n\n\"Kyllä!\" huudahti Niilo oikeaa kättään kohottaen, \"neuvonne kyllä\nmieleeni panen, mutta koston tiedän itse vielä paremman ja Jumalan\navulla olen nauttivakin siitä!\"\n\n\"Sitä parempi!\" virkkoi Maunu innokkaana, laskien kätensä Niilo\nBonpojan olkapäälle, hänkin vuorostaan kiihkeästä äänestä erehtyen,\n\"jos siihen auttajaa tarvitsette, voitte luottaa minuun!\"\n\n\"Ei, Maunu ritari, minä luotan ainoastaan Jumalaan ja hyvään\nmiekkaani... Mutta nyt ei meillä luullakseni ole siis enää mitään\ntoisillemme sanottavaa!\"\n\nJa kiirein askelin riensi Niilo ulos luostarisalista. Maunu Gren jäi\nkatselemaan hänen menoaan ja helpotuksen huokaus kohosi hänen\nrinnastaan, kun keskustelu niin oli päättynyt. Sillä epäilemättä olisi\nritarin jalo, perin rehellinen luonne ennen pitkää tehnyt keskustelun\njatkamisen samaan suuntaan aivan mahdottomaksi. Heti senjälkeen poistui\nMaunu herrakin ja niin istui siellä vain kuningas, rinta hyytä täynnä,\nhuono neuvonantaja vierellään.\n\n\n\n\nVI.\n\nPetettynä.\n\n\nVettä tuli virtanaan ja tiheästi välähtelivät salamat, kun Niilo\nBonpoika asuntoonsa saapui. Hän kysyi heti Broddea, mutta tämä oli\nollut koko jälkeenpuolisen ulkona eikä ollut vieläkään kotiin tullut.\nNiilo istuutui ikkunapenkille ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan.\nHän oli nyt taas yksin, tuska ja epätoivo povessaan. Ja hänen silmäinsä\nohitse kulki siinä kaikki edellisaikain tapahtumat. Hän näki Kaarlo\nKnuutinpojan onnen suosikkina, sen runsaimpia lahjoja nauttien.\nEhdottomasti tuli hänen mieleensä kaulaketju. Ja hänen täytyi itsekseen\nmyöntää, että siitä alkain kun oli ketjusta luopunut, hän oli saanut\nvain pelkkää vastoinkäymistä osakseen. Oliko mitta sitten täysi nyt.\nvai saisiko hän vielä pahempaakin kärsiä, kuin mitä tämän päivän\nkuluessa jo oli tapahtunut?\n\nPäämäärä oli hänellä niin selvä. Hän tahtoi omistaa henkensä, sielunsa,\nkaikki voimansa rakkaan kansansa, rakkaan maansa hyväksi. Mutta\nkeskellä näitä innokkaita puuhia ja kun itse uskoo kulkevansa kunnian\ntietä, kohtaa hän vastustusta. Mies, jota hän palvelee, koska hän on\nikäänkuin hänen korkean päämääränsä vertauskuva, se mies tulee ja\nsanoo: Sinä olet kunniaton! Ja antaa hänen vajota siihen tomuun, jota\nhänen suosikkinsa polkevat! Onko sitten enää pisaraakaan jälellä siinä\nkalkissa, jonka hänen on tyhjentää täytynyt?\n\nHänen päätänsä poltti ja hänen rintansa aaltoili tuskallisesti. Hän\nikäänkuin kaivautui sen kylmän kallion sisään, joka kieppui hänen\npäänsä päällä, luullen voivansa särkeä sen ja nähdä vielä edes\nhäivähdyksen taivaan ihanuudesta. Ja vielä tunsi hän voimaa rinnassaan.\nSen toi sinne hyvä omatunto, joka sai hänet pitämään itseään voittajana\nalennuksessaankin.\n\nHän uinui siinä puolivalveella kevyttä unta. Kallio, jonka tahtoi\nsärkeä, oli pettyneitten toiveitten ja ilkkuvien unikuvien muodostama.\nJa se kertoi kaiken, mitä nuorukainen oli ajatellut suurta ja jaloa,\nmitä sitten mies oli kokenut. Ja miehenä ei hän ollut tavannut muuta\nkuin vääryyttä, varjoa ja virvatulta vain. Siksi huokuikin hänen\nrintansa niin raskaasti, unessa ja yhteenpuristuneet kädet vapisivat\nkuumeentapaisesti. Silloin ilmeni yhtäkkiä keskellä öistä pimeyttä\nvalonsäde. Niinkuin tähti valaisi se kauas ympärilleen vuoren sisässä.\nHän pyrki sitä lähelle ja sieltä valon keskeltä ojentui käsi ja tarttui\nhänen omaansa kiinni. Se käsi saattoi häntä ylöspäin. Hän sai kiivetä\nnäkymättömiä tikapuita läpi vuoren. Ja siinä kulkiessa tunsi hän\nsydämensä niin vapaaksi ja keveäksi. Jota korkeammalle hän tuli, sitä\nenemmän pulppusi puhdasta ilmaa hänen rintaansa, samalla kuin hänen\nnäköpiirinsä yhä joka silmänräpäys vain laajeni. Mutta maailma, sen\njyske, puuha ja rauhattomuus, kaikki ne olivat jääneet kauas\nalapuolelle. Valo purkautui sitten, leviten yli koko avaruuden ja\nkaukana, hyvin kaukana erotti hän rakkaitten vainajain valoisat haamut.\nNe ne olivat häneen istuttaneet tuon syvän rakkauden kaikkeen toteen ja\nhyvään, tuon lujan tahdon, joka ennemmin antoi hengen mennä, kuin\nsuostui lupausta rikkomaan.\n\nKun Niilo vihdoin heräsi horrostilastaan, valaisi huonetta\nruusunpunainen valo ja korkealta taivaalta kuului leivon laulu. Brodde\noli tullut jo kotiin ja huomatessaan herransa nukkuvan, avannut\nikkunan. Se raitis, lauha kesäinen ilma, joka siitä huoneeseen tulvasi,\nse kai oli hänelle unessa tuon keveän, vapauttavan tunteen rintaan\ntuonut. Ukkonen oli jo lakannut. Taivas oli taas vaalea ja sininen ja\nalaslaskeutuva aurinko valoi loistettaan huoneeseen. Mutta uneksimansa\nuni, se jäi hänen mieleensä. Ja sen kuvat vielä ikäänkuin kuvastelivat\nruusunpunaisessa pöytäliinassa, johon aurinko niitä näytti kutovan.\nToivo, rohkeus ja uljuuden tunne valtasi taas nuoren ritarin mielen.\n\"Eteenpäin, ylöspäin\", kajahteli aamuinen sävel hänen rinnassaan. Ja\nhän tunsi nyt samaa rohkeutta povessaan, kuin ristiritari, kun tämä\nväsyneenä, voimatonna, tuhansien vaivojen, vaarojen ja taistelujen\njälkeen vihdoinkin näki ristiinnaulitun kuvan kimaltelevan pilvissä\npyhän kaupungin yläpuolella.\n\n\"Eteenpäin, ylöspäin!\" kuiskasi hän itsekseen katsellen taivasta kädet\nristiin liittyneinä.\n\n\"Viivymmekö vielä kauan aikaa Arbogassa, herra Niilo?\" kuului ääni\nhänen takanaan.\n\nSe oli Brodde. Hän oli ikkunan avattuaan mennyt ulos hevosia\ntarkastamaan, olipa satuloinutkin ne jo, sillä niin varma oli hän\nlähdöstä. Niilon katse oli kirkas ja eloisa, kun kääntyi puhumaan.\nAinoastaan suun ympärillä oli vielä surumielinen piirre näkyvissä.\n\n\"Ei!\" vastasi hän, \"me ratsastamme heti... Kunpa istuisin satulassa\njo.\"\n\n\"Sen hyvin tiesinkin ... ja sentähden ovatkin hevoset valmiina!\"\n\n\"Tiesit Brodde...? Oletko sitten kuullut minun puhuvan unissani?\"\n\n\"En, mutta olen muitten kuullut puhuvan valveillaan. Ja siitä tiedän\nsen, mitä tiedän... Saatte tekin sen heti tietää, kun ensin olemme\npäässeet pois tästä lemmonpesästä. Sanon vain nyt aluksi niinkuin\neräässä gotlantilaisessa laulussa lauletaan:\n\n    \"Korppioonit kun leikkiin saa,\n    Ne kielellä kutkuttaa,\n    Varo purstoa sinä vaan.\n    Sillä suuntaa ne iskujaan.\"\n\nMyös Niilon mielestä oli tämä viisasta puhetta ja aurinko ei ollut\nvielä ehtinyt laskeutua taivaanrannan taa, kun hän ja Brodde jo\nratsastivat ulos Arbogasta. Tuskin he olivat vielä ehtineet pappilan\nohitse — nykyään kuuluu se Strömnäsin alle —, kun Brodde jo alkoi\nkertomuksensa, johon tuo lemmonpesä ja laulu oli ollut johdatuksena.\n\n\"Onpa olemassa eräs kauppasaksa, joka on hiideltä taitonsa oppinut\",\nalkoi hän. Mutta kun Niilo kysyvin katsein tarkasteli häntä, niinkuin\nolisi tämä ollut vielä suurempi arvoitus hänelle kuin se, että Arbogaa\näsken oli kutsuttu lemmonpesäksi, lisäsi Brodde, \"tarkoitan palvelijaa,\njoka eilen luonamme kävi ja jolla oli teille niin tärkeitä asioita\nkerrottavana, että minä en saanut edes sisällä olla.\"\n\n\"Mitä sitten, Brodde ... mitä tietoja on sinulla hänestä? Hänhän\ntarkoitti puuhallaan vaan paljasta hyvää sekä minulle että\nkuninkaalle!\"\n\n\"Niin, samoinkuin metsänpeikkokin, kun se näyttää kauniimman puolensa\nmetsästäjää eksyttäessään... Mutta minä olen sattunut näkemään\ntakapuolenkin, minä. Ja siellä oli vain ontto puunrunko\nkoljottamassa...\"\n\n\"Erehtynyt olet, Brodde\", sanoi Niilo vakavasti. \"Ja jos hän\ntarkottikin puheellaan pahaa, on se siltä kääntynyt hyväksi. Sillä ne\nolivat tärkeitä uutisia, joita hänen kauttaan tietää sain.\"\n\n\"Valhetta vain, herra, ilkeää petosta kaikki, mitä hän sanoi. Eikä\nsekään ole niin suurenarvoista, mitä luostarissa kuulla saitte!\"\n\nBrodde hieroi käsiänsä yhteen ja katsoi herraansa tiukasti silmiin. Ja\nennenkun Niilo ehti vielä mitään kysyä, jatkoi hän:\n\n\"Aavistin heti petosta... Se on minussa ikäänkuin synnynnäinen, se\naavistus... Siksi läksinkin seuraamaan tuota palvelijaa, kun hän\nhuoneesta poistui... Hänen asuntonsa ei ollutkaan kaukana meistä. Ja\nkun ei hän kiinnittänyt erityistä huomiota minuun, voin seurata häntä\nepäluuloja herättämättä. Hän viipyi kauanlaisesti luhdissa, jossa hänen\nhuoneensa oli. Ja minä luulin jo ensikerran eläissäni erehtyneeni\nkonnan suhteen...\"\n\n\"Sellaiset nimitykset voit jättää, Brodde\", sanoi Niilo, \"millä\noikeudella kutsut häntä konnaksi?\"\n\n\"Sen saatte pian kuulla... Muuten luulen, että jos olisitte oikein\nmiestä tarkastellut, antaisitte itse hänelle ehkä pahemmankin\nnimityksen kuin minä nyt.\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti Niilo kummastuneena.\n\n\"Muistatteko vielä tupaa Altunan kirkon vieressä ja miestä, jonka\nsiellä maahan nukersitte?\"\n\n\"Altunan kirkkoa!\" toisti Niilo ja silmänsä säkenöivät tulta.\n\n\"Tuo kauppasaksa ja ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja ovat\nyksi ja sama mies!\"\n\n\"Totta tosiaan, Brodde, mitä uskallat väittää!\"\n\n\"Se mitä viime yönä olen tietää saanut, on sellaista, joka pitää\npaikkansa, eikä vain kauniita saippuakuplia, joilla teidän mieltänne\nharmaaveljesten luostarissa viehätettiin, silloin kun taivaan Herra\npuhui totuutta, niin että ilmapiirit vapisivat.\"\n\n\"Ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja!\" mutisi Niilo pääsemättä\nvieläkään hämmästyksestään.\n\n\"Siellä kun seisoin ja odotin\", jatkoi Brodde, \"alkoi vihdoin\nviimeinkin kuulua kolinaa rappusista. Olin siinä luulossa, että sieltä\njoku oli nyt alas tulemassa, mutta vasten odotustani etääntyivätkin\naskeleet aivan päinvastaiselle suunnalle. Lopulta näin erään miehen\ntulevan pihan vastaiselta puolelta ulos. Siellä olikin siis läpikäytävä\nja pian huomasin, että ulostullut mies purjehti samoilla vesillä kuin\nkauppasaksakin, vaikka taklaus olikin toinen. Minä siis seurasin\nhäntä... Se oli Jost ritarin aseenkantaja ja hän suuntasi askeleensa\nsuoraan kuninkaan asuntoon. Mutta minä en päästänyt häntä silmistäni,\nen hetkeksikään ja Pyhän Nikolain kirkonkello ilmoitti siinä\nodottaissani vuorokaudenkin jo loppuneeksi.\"\n\nNiilo vaipui ajatuksiinsa. Hän istui ja katseli vain eteensä, antaen\nhevosen mennä, miten itse tahtoi. Mutta Brodde jatkoi:\n\n\"Ihmisiä meni ja tuli. Olenpa varma, että kuninkaalla itselläkin oli\njotain asiaa iltamyöhään kaupungilla. Tunsin hänet hänen uljaasta\nkäynnistään ja muhkeasta vartalostaan. En voi hänen suhteensa erehtyä,\nvaikkapa hän olisi munkin kaapuun pukeutuneena... Hänellä oli mukanaan\npieni mies, jonka sittemmin sain kuulla olleen Jost ritarin...\"\n\n\"Ja mihin he menivät, Brodde?\" kysyi Niilo.\n\n\"Heistä en silloin välittänyt... Pidin vain palvelijaa silmällä ja\nodotin siis häntä. Kesti kauan aikaa, ennenkuin sain hänet taas\nsilmiini ja silloin käveli hän edestakaisin harmaaveljesten luostarin\npäädyllä. Seisoin erään puun suojassa ja siinä kauheassa ukonilmassa en\nnähnyt ketään muita ulkona liikkeellä kuin me kahden vain... Niin\nseisoimme kauan aikaa, hän silmät luostariporttiin suunnattuina, minun\ntaas häneen. Vihdoin näin teidän poistuvan luostarista ja heti\nsenjälkeen tuli toinenkin ritari, jota en kuitenkaan pimeässä voinut\ntuntea. Mutta silloin tuli palvelijalle yhtäkkiä kiire. Hän vetäytyi\npuitten suojaan niin nopeasti, että olin jo vähällä kadottaa hänet\nnäkyvistäni. Sain hänet kuitenkin lopulta kiinni taas ja niin kuljimme\nnyt nopein askelin kadulta kadulle, kunnes saavuimme viimeiseen taloon\npohjoisharjulla. Tänne meni hän sisään ja näytti olevankin siellä hyvin\nkotiutunut. Talo oli autio. Hetkisen kuluttua tuli hän ulos sieltä,\npysähtyi, katseli joka suunnalle ja kuunteli. Mutta ei mitään näkynyt,\nei kuulunut muuta kuin ukkosen jyrinää. 'Pian hänen pitäisi olla\ntäällä', kuulin hänen sanovan ja niin lähti hän taas kulkemaan katua\neteenpäin. Olin ensin epätietoinen seuraisinko häntä vai en. Mutta kun\nolin varma, että hänet kyllä saavuttaisin, päätin pistäytyä\ntarkastelemassa tupaakin vähän ja sen teinkin...\"\n\n\"Kertoisit vain suoraan mitä siellä kuulla sait, Brodde!\"\n\n\"Sitä jo ajattelinkin tässä, koskapa nuo tiet eivät näytä olevan teidän\nmieleenne. Mutta totuutta ajan minäkin takaa, minä myös... Ja koska\npöllökin totuuden ymmärtää, niin saan kai kulkea pöllön teitäkin...\nTänä yönä sain siis kaksi totuutta tietooni, toinen koskee kuningasta\nja siis myöskin teitä, Niilo herra, toinen taas Iliana neitiä ja siis\nmyöskin teidän ystäväänne, Tord herraa, ja kai sen kautta vähän teitä\nitseännekin.\"\n\nNiilo oli nyt taas kuninkaan asioihin niin kiintynyt, ettei hän voinut\njättää huomioon ottamatta, mikä vain jollain tavalla siinä suhteessa\nhänelle antoi valaistusta. Mutta muuten inhosi hänen ritarillinen\nmielensä kaikkea, mitä ainoastaan salateitä voitiin päivänvaloon saada.\nVieläpä se keskustelukin, joka hänellä oli yhdessä ilmeisen kavaltajan\nkanssa ollut, sekin jo herätti hänessä omantunnon vaivoja. Ja kuitenkin\noli häntä kehotettu siihen siinä tarkoituksessa, että sen kautta saisi\ntietoonsa vaarallisen salahankkeen kuningasta vastaan, jos vain vähän\nosaisi mieltään hillitä yhtymyksessään Maunu ritarin kanssa. Tähän oli\nNiilon täytynyt suostua. Tiedot noista salavehkeistä, joita tuo\nsatavuotias piispa aamusella oli kuninkaalle kertonut, ne olivat\nsaaneet hänet voittamaan vastenmielisyytensä ja antamaan pyydetyn\nlupauksen. Eräs heidän molempain sekä kuninkaan että hänen ystävänsä,\njoka tahtoi pysyä tuntematonna, oli lähettänyt kauppasaksan hänen\npuheilleen. Niilo oli heti silloin tullut ajatelleeksi vanhaa piispaa\nja se oli vielä enemmän tukenut häntä päätöksessään.\n\nTämä oli nyt kuitenkin kokonaan toista, kuin salaisesti vakoilla\nvihollista. Sellaiseen ei hän itse koskaan voinut suostua eikä\nsuvainnut sitä miehensäkään tekevän. Brodde olikin jo monta kertaa\nsaanut ankaroita nuhteita tällä lyhyellä yhdessäoloajallakin herraltaan\nsellaisista puuhista. Hän ei kuitenkaan siinä asiassa voinut koskaan\nolla herransa kanssa yhtä mieltä, vaan pysyi hän kaikessa\nvitaliveljesten valiolauseelle uskollisena: \"Jumalan ystävä ja kaikkien\nmuitten vihamies.\" Hän siis piti maailmaa pahana ja pahaa vastaan piti\nmyös pahalla taistella. Siksi päättikin Brodde aina pitää salassa\nherraltaan, miten oli päässyt totuuden perille. Nyt hän kuitenkin\ninnoissaan, saadakseen Niilon vakuutetuksi, että häntä oli petetty,\nunhotti viisaan päätöksensä. Tällä kertaa ei siitä kuitenkaan ollut sen\nsuurempaa haittaa, sillä Niilo oli nyt niin kiihkeä totuutta kuulemaan,\nettei tullut ajatelleeksikaan tapaa, jolla se oli hankittu. Ja hänen\nintonsa lisääntyi vain vielä enemmän tuosta pitkällisestä\nselvittelystä.\n\n\"Ja mitä sait kuninkaasta kuulla?\" kysyi hän.\n\n\"Tultuani tupaan\", jatkoi Brodde, \"ehdin tuskin vielä ympärilleni\nvilkaista, kun jo kuulin nopeitten askelten ääniä ulkopuolelta...\nKatselin piilopaikkaa itselleni, sellaista ei ollut. Jos he ottaisivat\ntulta, huomaisivat he heti minut, ja askeleet kuuluivat jo aivan tuvan\noven edustalta. Yhtäkkiä lensi ajatus päähäni ja ukkonen auttoi minua\nyrityksessäni. Hyppäsin takalle ja siitä onnistui minun kömpiä ylös\nuuninpiippuun. Kiviä putoili alas. Mutta samassa jyrähti ukkonenkin ja\nniiden kolina hämmentyi kokonaan sen pauhinaan... Niin mitä sain kuulla\nkuninkaasta?\" kiiruhti Brodde lisäämään, kun näki, että herransa enää\nvain vaivoin voi hillitä itseään. \"Kuningasta kohtaa onnettomuus, kun\nhän sitä vähimmin odottaa. Hänellä ja kuningas Kristianilla on yhtymys\nkeskikesän ajoissa...\"\n\n\"Aivan niin, Brodde\", keskeytti Niilo vilkkaasti, \"siinähän se nyt on\nja siellä se onnettomuuskin hänelle tapahtuu.\"\n\n\"Ei, ei, Niilo herra, sellaista en siellä kuulla saanut. Mutta kyllä,\nettä, kun kokouksessa paraillaan rauhasta tuumitaan, tehdään hyökkäys\nRuotsiin ja herra Maunu Gren sen leikin alkaa...\"\n\n\"Mahdotonta, Brodde, mahdotonta ... silloin käsitit asian aivan varmaan\nväärin.\"\n\n\"Rakkauteni nimessä, Niilo herra, joka sana on totta\", vakuutti Brodde\ninnokkaana. \"Ja että paremmin uskoisitte minua, voin sanoa senkin, että\nJost ritari, sillä hän se oli, joka oli huoneeseen tullut, että Jost\nritari ja hänen aseenkantajansa kovasti nauroivat teille. Tuntui\nritarin puheesta, niinkuin olisi hän omin korvin kuullut keskustelun\nluostarissa... Te olitte mennyt ansaan yhtä helposti, kuin nälkäinen\nhauki tarttuu ongen syöttiin, mutta eräälle toiselle on siitä vielä\nenemmän vahinkoa...\"\n\n\"Ja kelle sitten...?\" kuului Niilon ääni soinnuttomana. Tuntui kuin\nolisi hän kysynyt sitä, ilman että siltä aikoi siihen sen enempää\nhuomiota kiinnittää tai niinkuin olisi hän harhaillut totuuden ja\nvalheen rajalla ja odotti nyt vain nimeä voidakseen sitten valita\njommankumman välillä.\n\n\"Kuninkaalle!\" vastasi Brodde, \"kuninkaalle on siitä vielä enemmän\nvahinkoa ... ritari sanoi, että kuningas itse tulisi nyt pitämään\nainoastaan Kristian kuningasta silmällä ja sillä aikaa sitten...\"\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, Brodde!\" huudahti Niilo ja pysäyttäen\nhevosensa tujotti hän hämmästynein silmin kertojaan.\n\n\"Vieläkö nytkin epäilette, vai mitä, Niilo herra?... Tiedänpä minä\nvielä jotain muutakin. Herra Maunu Gren lähtee jo ennen syksyä Kristian\nkuninkaan luo. Hänestä tulee siis Kristianin mies. Niin pian kun on\nTurkuun saapunut, kirjoittaa hän kuninkaalle, että tulee Söderköpingiin\ntekemään hänelle tiliä lääneistään. Se tilinteko tapahtuu kuitenkin ase\nkädessä kokouksen aikana... Jos vielä nytkin epäilette, niin voitte\nodottaa tietoja ritarin paosta. Silloin kai ainakin jo huomaatte, kellä\ntässä asiassa on totuus puolellaan, minulla vai teillä!\"\n\n\"Herra armahtakoon!\" huudahti Niilo voimatta päästä tyrmistyksestään.\n\n\"Siinä on kaikki mitä tiedän Kaarlo kuninkaasta,\" alkoi Brodde taas.\n\"Mutta jos tahdotte tietää, miksi tuo jalo ritari oli määrännyt juuri\ntäällä yhtymyksen aseenkantajansa kanssa, niin koskee se asia kyllä\nkuningastakin, mutta samalla myös Tord herraa ja juuri se asia olikin,\nmikäli minä voin käsittää, pääsyynä Jost herran tuloon. Heidän puheensa\nnäet kuningas Kaarlosta tapahtui enemmän sivumennen... Niin, tuon\nviekkaan palvelijan oli heti matkustettava Briita rouvan luokse\nHammarstadiin ja siellä oli hänen sitte kerrottava tälle kaikki mitä\noli tapahtunut... Miksi juuri hänen piti ne kaikki tietää saada, sitä\nen olisi ymmärtänyt, ellei mieleeni olisi samalla tullut tuo keskustelu\nhänen ja hänen isänsä palvelijan välillä siellä meren rannalla... Hän,\ntämä Briita rouva, on myös kavaltaja, siitä olen yhtä varma, kuin että\nnuoleni tavottaa hylkeen puolta pitemmälle matkalle kuin muitten!\"\n\n\"Ja Iliana neiti, mitä hänestä?\" tutki Niilo.\n\n\"Siitä asiasta en tiedä muuta, kuin että palvelijan piti muistuttaa\nBriita rouvaa hänen lupauksestaan, nyt kun näki, että ritarikin\noli hyvällä alulla asiassaan ja että tämä ajattelisi samalla\nsukulaistaankin siinä suhteessa. Myös Kaarlo kuningas, niin oli\nasemiehen ilmoitettava, oli antanut myöntymyksensä hänen, Jostin ja\nIliana neidin yhdistykseen, vieläpä luvannut myötävaikuttaakin.\"\n\nHämmästyksestä sanattomana istui Niilo hevosensa seljässä tirkistäen\nkoko ajan Broddea tämän puhuessa. Mutta yhtäkkiä painoi hän sitten\njalkansa hevosen kylkiin kiinni ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin.\nBrodde seurasi herraansa ihmetellen, mikä hänen päähänsä nyt niin\nyhtäkkiä pisti lähteä sellaista kyytiä ajamaan. Sitä kesti sellaista\nmenoa sitten kokonaisen peninkulman. Joskus tosin vähän hiljennettiin.\nMutta sittenkään ei hevonen näyttänyt vievän herraansa kyllin nopeasti\neteenpäin. Vasta puolipäivän ajoissa lepäsivät he parisen tuntia. Mutta\nNiilo oli koko ajan hiljainen ja itseensä sulkeutunut.\n\n\"Kuningas Kaarlo!\" mutisi hän pari kertaa itsekseen ja väliin taas:\n\"Tord!\" — Mutta mihinkään muuhun ei hänen ajatuksensa näyttänyt\nkiintyvän, kaikista vähimmän omaan itseensä. Brodde oli nyt ikäänkuin\nhänen toinen minänsä ohjaten kaikkea, pitäen huolta kaikesta. Hän ei\nollut tosin mikään pyhäinkoristus, mutta kuitenkin täysi korvaus siitä\nkoristuksesta, josta Niilo vapaaehtoisesti oli luopunut. Ja jos puhtain\nalttius, omaa voittoa halveksiva rakkaus on jostain arvosta, niin oli\nse aarre ainakin kätkettynä tämän vitaliveljeksen poveen. Ja Niilolla,\nhänellä oli nyt tämä aarre vetäytyessään syrjäiseen nurkkaansa asumaan,\nhänellä, jota kuningas epäili ja jota kuninkaan vastustajat vihasivat.\n\nSeuraavana päivänä illan tullen ratsastivat he sisään Vadstenaan.\n\nTäällä oleskeli Kaarina kuningatar. Matkalla Fågelvikiin oli hän\näkillisesti sairastunut Linköpingissä, josta sitten vähän toinnuttuaan\noli saapunut Vadstenaan. Täällä oli hän senjälkeen oleskellut erään\ntaitavan harmaaveljeksen hoidon alaisena, jolle eräs kuningattaren\nritareista oli tämän sairastumisesta tiedon vienyt. Munkki olikin\nsaapunut Vadstenaan vain paria päivää myöhemmin, kuin kuningatar.\n\nHarmaaveljeksen hoidon alaisena alkoi kuningatar taas tuntea itsensä\nvirkeämmäksi. Tosin oli ankara taudinpuuska saattanut hänet heti\nVadstenaan tulonsa jälkeen uudestaan tautivuoteelle, mutta siitä oli\nhän noussut jo viikkoa ennen keskikesän tuloa. Silloin oli harmaaveljes\nlähtenyt matkalle Tukholmaan ja Upsalaan, mutta kuningattaren pyynnöstä\noli hän luvannut pian taas palata. Sillä kuningatar ei uskaltanut\njatkaa matkaansa ellei munkki ollut mukana. Tämä oli palannutkin\ntakaisin kaksi päivää sitten.\n\nVaikka kuningatar ei uskaltanutkaan liikkua huoneistaan, oli kuitenkin\nhänen läsnäolonsa siltä tuonut vilkkautta kaupunkiin. Tosin veti myös\nsen kuuluisa luostari tähän vuodenaikaan enemmän pyhiinvaeltajia\npuoleensa kuin tavallisesti muulloin ja nyt odotettiin sinne vielä\nkuningastakin Arbogan kokouksen päätyttyä. Vadstenassa, niinkuin\nyleensä kaikkialla maassa iloittiin kuninkaan tulosta, iloittiin kun\nsaatiin vastaan ottaa tuo uljas, onnellinen hallitsija, joka ikäänkuin\nkuljetti onnea mukanaan, mihin sitten saapuikin.\n\nKun siis Yö- ja Päivä-suvun vaakunaa kantava ritari tuli ratsastaen\nkaupunkiin, pidettiin sitä heti varmana merkkinä siitä, että kokous oli\npäättynyt ja että hän tuli kuninkaan tuloa ilmoittamaan. Ja niin levisi\nheti yli kaupungin tieto Niilo Bonpojan tulosta. Hän oli aikonut jo\nvarhain seuraavana aamuna jatkaa matkaansa etelään ehtiäkseen samana\npäivänä Ekesjöhön, mutta sana tulla kuningattaren luokse esti hänen\npäätöstänsä toimeenpanemasta.\n\nTämän sanan toi kuningattaren lääkäri, jo ennenmainittu harmaaveljes.\nHän oli korkeakasvuinen, hartiakas mies, enemmän ritarin kuin\nluostariveljen näköinen. Kukaan ei voinut sanoa nähneensä hänen\nkasvojaan, sillä hän kulki aina pää peitettynä kuningattarenkin luona.\nNiilosta tuntui kuin olisi ääni ollut tuttu. Mutta toiset seikat, jotka\nnyt hänen sielussaan saivat vallan, estivät häntä siihen sen enempää\nhuomiota kiinnittämästä. Siksi toiseksi muistuttihan toisen ihmisen\nääni usein omituisesti toisen ääntä, joten siihen ei siis voinut sen\nsuurempaa painoa panna.\n\n\"Onko kuningattaren tila arveluttava?\" kysyi Niilo, kun harmaaveljes\noli esittänyt hänelle kuningattaren pyynnön saada seuraavana päivänä\ntavata häntä.\n\n\"Hyvä kuningattaremme on kovasti heikko ja riutunut\", vastasi\nharmaaveljes, \"mutta Herra se on, joka elämästä määrää.\"\n\n\"Toisin sanoen on hän...\" Niilo epäili lausua ajatustaan julki, mutta\nmunkki ymmärsi kuitenkin, mitä hän tarkoitti ja virkkoi päätään\npudistaen:\n\n\"Niin hän on, Niilo herra... Ja onnellinen hän, jos hän nyt, kun\nkuninkaallisen herransa aurinko niin korkealla taivaalla kimaltelee,\njos hän nyt saa poistua täältä murheen laaksosta!\"\n\n\"Luuletteko siis, ettei onni enää olisikaan Kaarlo kuninkaalle niin\nsuosiollinen kuin ennen?\" kysyi Niilo hymyillen.\n\n\"Kun aamu on synkkä, tulee päivästä usein kirkas ja kaunis, useammin,\nkuin jos aamu on kaunis, Niilo herra\", lausui harmaaveljes.\n\n\"Mutta arvoisa isä, eikö ne vuodet Suomessa, eikö ne olleet synkkiä\nkyllä?\"\n\n\"Ne muodostavat vain päivän yhteensä, ne vuodet, ja ne olivat ehkä\nonnellisimmat ajat, mitä meidän kuninkaallamme koskaan on ollut...\nMutta kuninkaan päivä, se on uusi päivä ja se alkoi mitä kauneimmalla\npäivänpaisteella. Tuskin on aurinko minkään muun kuninkaan ensi\naskeleita niin lempeästi valollaan suosinut!\"\n\n\"Jumala varjelkoon hänen taivastaan himmentymästä, sillä kuninkaan\ntaivas on valtakunnankin taivas!\" lausui Niilo huolestuneena.\n\n\"Kuitenkin voi sekä kuninkaalle että valtakunnallekin joskus olla\nhyödyllistä, että ukkonen puhdistaa ilman. Onnettomuudet ja\nvastoinkäymiset ovat saman Herran lapsia, kuin onni ja\nmyötäkäyminenkin.\"\n\n\"Voittepa olla oikeassakin!\" lausui Niilo.\n\n\"Kansain elämä on niinkuin yksityisten ihmistenkin. Synkkä päivä\nvalmistaa vain tilaa kirkkaalle ja näyttää sen arvon. Usein vallitsee\nhyytävä kylmyys juuri silloin, kun puut ovat lehteen puhkeamassa. Ja\nkeskellä vastoinkäymisten hyytävintä hallaa, synkintä yötä, voi,\nihmisen sitä huomaamatta, siemen itää, josta hänen elämänsä kaunein\nkukka puhkeaa... Mutta miksi puhunkaan surullisista asioista nuorelle\nritarille. Älkää vain unhottako lupaustanne. Siis huomenna, mutta ei\nennen kello 5 jälkeen puolisen.\"\n\nNiilo jätteli munkin hyvästi, hymyillen hänen hurskaalle\nyksinkertaisuudelleen, hän kun voi epäillä, että ritari unhottaisi\nhetken, jolloin kuningattarensa halusi häntä puhutella. Mutta\nvaroittavasti kohotti munkki sormeaan ja sanoi vaikka ääni lempeänä:\n\n\"Sellaistakin voi sattua, että nuorukainen mielellään jättäisi\nlupauksensa täyttämättä, olipa se sitten vaikka omalle\nkuningattarellekin annettu.\"\n\n\"Ja mitäpä voisi sellaista tapahtua, joka sen saisi aikaan?\"\n\n\"Mistäpä minä sen tietäisin?... Ero rakkaasta ystävästä, kohtaus\nvihamiehen kanssa yhtähyvin kuin ystävänkin ... jälleentapaaminen,\nrakkaus...!\"\n\n\"Ei, ei, hurskas isä\", hymyili Niilo. \"Ei mikään sellainen voi estää\nminua kuningattareni luokse saapumasta.\"\n\nMunkki meni ja Niilo jäi yksikseen.\n\nNoin kaksi tuntia tämän jälkeen tuli Brodde kotiin kaupungilta, jossa\ntapansa mukaan oli nähnyt yhtä ja toista ja aavistanut jotain pahaa\ntaas olevan tekeillä. Hän kertoi, että kuningas todennäköisesti\nseuraavana päivänä saapuisi kaupunkiin. Hän oli lähtenyt Arbogasta\nmuutamaa tuntia myöhemmin kuin Niilo, mutta kulkien hitaammin kuin\ntämä, ei hän voinut ehtiä kuin vasta seuraavana päivänä Vadstenaan.\nJoukko hänen palvelijoitaan oli kuitenkin jo saapunut ja näiltä oli\nBrodde saanut tietonsa.\n\nNiiloon nämä tiedonannot koskivat omalla tavallaan. Enemmän\nsopimattomaan aikaan ei Kaarlo kuningas koskaan olisi voinut tulla. Ja\nNiilo jo puolittain katui lupaustaan saapua kuningattaren puheille.\nBroddekin huomasi hänen ajatusjuoksunsa ja sanoi:\n\n\"Hevoset ovat jo kylläksi levänneet. Me voimme ratsastaa täältä, vaikka\nkuinka aikuisin aamulla.\"\n\nNiilo mietti hetkisen, mutta vastasi sitten varmasti:\n\n\"Me jäämme tänne vielä huomiseksi.\"\n\n\"Jäämme tänne?\" huudahti Brodde kovasti hämmästyneenä.\n\n\"Niin, me jäämme!\" oli Niilo Bonpojan vastaus.\n\n\n\n\nVII.\n\nValonsäde.\n\n\nTieto kuninkaan tulosta varmistui. Seuraavan päivän kuluessa tuli\nasemiesjoukko toisensa perään. Myös yksi ja toinen kuninkaan\nritareistakin saapui jo kaupunkiin. Kuningas itse oli tuleva vasta\njälkeen puolisen. Brodde alkoi tulla levottomaksi. Hän pelkäsi, että\nuusi yhtymys kuninkaan kanssa veisi viimeisetkin toiveet vanhan, hyvän\nsuhteen uudistumisesta kuninkaan ja hänen herransa välillä. Siksi\ntahtoi Brodde mitä pikimmin jättää Vadstenan ja kävi hän jo kaksikin\nkertaa kysymässä herraltaan, eikö tämä jo ollut muuttanut\nmielipidettään.\n\nMutta päätöstään ei Niilo ollut muuttanut, vaikka synkät kasvonsa\nselvään ilmaisivatkin kuinka levottomuus myllerti hänen sielussaan.\nBrodden levottomuus kasvoi samassa määrässä kuin herransakin. Ja\nkekseliäässä päässään mietti hän jo keinoa, miten saisi Niilon, vaikka\nvasten hänen tahtoaankin, kaupungista lähtemään. Kuka voi siis kuvailla\nhänen hämmästystään, kun hän näki herransa yhtäkkiä ottavan\nritarikappansa, heittävän sen hartioilleen ja menevän ulos. Brodde\nseurasi häntä ja hänen hämmästyksensä kohosi yhä, kun näki hänen\nsuuntaavan askeleensa kuningattaren asuntoon.\n\nTämän asunnon eteläpuolella levisi aidattu ala, jossa kasvoi tuuheita\npuita. Näiden väliin oli erinomaisella taidolla istutettu kukkasia\nsinne tänne. Aidattu ala ulottui aina Vetterin rannalle asti. Tämä\nlevitteli siellä vesiään korkeiden lehtiholvien takana ja kimalteli\nniinkuin hopeapeili vihreitten puitten välistä. Niilo kulki itäpuolista\nkäytävää ja kun portti oli auki täällä, meni hän sisään puistoon ja\nkatosi ennen pitkää sen tuuheitten puitten keskelle.\n\nPian senjälkeen seisoi hän jo Kaarina kuningattaren edessä.\n\nHämmästyneenä jäi Niilo paikalleen, sittenkun oli ensin tervehtinyt\nkuningatartaan ja kun lähemmin ehti siinä tarkastella hänen ihmeen\nkauniita kasvojaan. Niiden paljas hymy oli saanut miehen sydänsurunsa\nunhottamaan. Mutta nyt oli poski niin kalvas niinkuin liljan\nkuihtumisajallaan. Hervottomana vallan lepäsi kaunis pää tyynyjen\nkeskellä, joihin kuningatar oli hautautuneena. Ja suuret silmät, itse\nhymykin hänen huulillaan, ne kuvastelivat vain tuskaa, sanomatonta\ntuskaa. Kuningattaren vuoteen vieressä seisoi hänen veljensä, ritari\nKustaa Kaarlonpoika ja hänen rehellisissä kasvoissaan, niissäkin\nikäänkuin kuvastui sama tuska.\n\nNiilon astuessa sisään piti kuningatar veljensä kättä omassaan ja\nojensi nyt toisen kätensä Niilolle.\n\n\"Kuningatar, kuningatar!\" sammalsi Niilo voimatta salata liikutustaan.\n\nMutta kuningatar viittaili vain kädellään ja hymyili niin herttaisesti.\nEikä Niilo voinut pidättää kyyneleitään.\n\n\"Tervetullut, tuhannesti tervetullut olette!\" sanoi hän. \"Olen niin\nkauan odottanut teitä... Missä olette ollut näinä kahtena vuotena,\nNiilo Bonpoika?\"\n\n\"Herrani ja kuninkaani asioilla!\" lausui Niilo.\n\n\"Kuinka hyvä, että saavuitte kotiin nyt kun olen elossa vielä! Kuinka\nhyvä, että satuitte tätä tietä kulkemaan. Sillä kukapa tietää\nolisitteko itsestänne tullut kuningatartanne tapaamaan.\"\n\n\"Voin sanoa vain, niinkuin laulussa lauletaan\", vastasi Niilo,\n\"kuningattaren luo kuinka menisin, kun puetettu on hän vain hurstihin?\"\n\n\"Mutta sitä ei teidän olisi pitänyt sanoa, Niilo Bonpoika... Sillä\nluulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte sanoillanne?\"\n\nKysyvästi katseli Niilo kuningatarta, mutta tämä jatkoi ääni\nsisällisestä liikutuksesta väristen:\n\n\"Te tarkoitatte herraani, kuningastani ja mitä hän teille Arbogassa\nsanoi!\"\n\n\"Te siis tiedätte sen, kuningatar?\" huudahti Niilo hämmästyneenä.\n\n\"Te tahdotte kysyä, miten minä sen tiedän... Minä näen sen teistä,\"\nlausui kuningatar. \"Mutta jättäkää se minun salaisuudekseni. Siinä\nkyllä, minä tiedän sen. Ja kun se kerran nyt on tullut puheeksi, niin\nsallinette kai minun lausua teille muutaman ystävällisen sanan tässä\nveljeni läsnäollessa?\"\n\n\"Jättäkää se, Kaarina kuningatar\", pyysi Niilo, \"jättäkää se! Minun ja\nkuninkaan välillä on nyt kaikki kaikki!\"\n\n\"Ei, ei, te erehdytte, Niilo Bonpoika\", alkoi kuningatar taas\nlempeällä, sulavalla äänellä puhumaan. \"Teidän välillänne on vielä\npaljon puhuttavaa. Mutta ennen kaikkea, onko teidän mielenne sovintoon\nja anteeksiantoon myöntyväinen?...\"\n\nNiilon silmä välähti. Ei hän tiennyt, kuinka olisi kuningattarelle\nvastannut eli kuinka hänen piti hänen sanansa käsittää. Mitäpä hän\nmuuta halusi, kuin sovintoa. Mutta sovinnon sana, koska tai missä\ntulisi se lausutuksi? Kukapa voisi kuningas Kaarlon mielen niin\nkääntää, että hän vääryyttä kärsineelle kätensä sovintoon ojentaisi? Ja\nsitä kerjäämään, siihen ei Niilo ollut luotu.\n\nMutta kuningatar luki hänen ajatuksensa ja sanoi vastausta odottamatta:\n\n\"Tiedän kyllä, millä puolella syy on... Tiedän myöskin, että pitkä aika\nkuluu vielä, ennenkuin ne pois häipyvät, jotka kuninkaan silmää nyt\nhämmentävät. Mutta valoisakin päivä on koittava vielä. Se sana, jota te\nodotatte, se tulee vielä sanotuksi. Olen siitä niin varma, kuin Jumalan\nanteeksi annosta taivaassa, jossa pian hänen kasvojensa edessä\nseison... Ja silloin, Niilo Bonpoika, myönnyttekö te silloin sovintoon\nja anteeksiantoon?\"\n\n\"Kuningatar, kuningatar!\" huudahti Niilo. \"Henkeni ja vereni, ne ovat\naina kuuluneet maalleni ja kuninkaalleni, kohdatkoon hänen vihansa\nsitten minua tai ei. Mutta sitä päivää, jolloin kuningas lausuu, mitä\nte nyt olette sanonut, sitä päivää tulen pitämään onnellisimpana\nelämässäni.\"\n\nKyynel kimalteli kuningattaren silmässä ja hiljaa valui se vaaleaa\nposkea alas. Selittämätön ilme kauniissa kärsivissä kasvoissaan ojensi\nhän kätensä Niilolle.\n\n\"Ah!\" lausui hän pudistaen Niilo Bonpojan kättä. \"Ette voi aavistaa,\nmiten sananne tekee sydämelleni hyvää. Ei, että olisin epäillytkään\nteitä. Mutta oli niin hauskaa kuulla sen kuitenkin teidän suustanne.\nSillä tiedän, että teidän yksi sananne on enemmän arvoinen kuin muitten\nkalliimmat valat. Mutta antakaa anteeksi, Niilo Bonpoika, voitteko siis\ntässä Jumalan kasvoin edessä luvata pysyä samana aina kuin mitä olette\nollut herralleni, kuningas Kaarlolle?\"\n\n\"Voin!\" vastasi Niilo kyyneleisiin asti liikutettuna.\n\nKuningatar oli niin vakava ja hänen ympärillään vallitsi omituinen pyhä\nrauha. Rakkaus, joka hänen sydäntänsä lämmitti, loisti koko hänen\nolennostaan. Se levitti valoa ympärilleen niinkuin olisi enkeli\nseisonut hänen sivullaan ja huokunut tuon taivaallisen ylevyyden hänen\nolentoonsa, ympäristöönsä. Niilosta tuntui kuin olisi hän seisonut\nJumalan alttarin edessä ja kuningattaren henki tehnyt hänelle nuo\nkysymykset.\n\nJa hän laskeutui polvilleen ja suuteli kunnioituksella kuningattaren\nkättä, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut lupauksensa vahvistaa.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Niilo Bonpoika!\" lausui kuningatar kyyneleet\nsilmissä. \"Ja jos ihmisrukous Jumalan edessä voi jotain auttaa,\nJumalan, jonka kasvoin eteen olen menossa, niin olette te tuleva niin\nonnelliseksi, kuin ihmislapsi sitä voi...\"\n\nHuoneessa oli kaikki niin hiljaa, että olisi voinut kuulla oman\nsydämensä lyövän rinnassa. Niilo polvistuneena siinä kuningattaren\nvuoteen vieressä. Ja kuningattaren sanat, ne kaikuivat niin kauniina\nhänen korvissaan. Ei hän voinut päätään kohottaa. Hän oli siinä vain ja\nantoi tuon taivaallisen soiton väleillä sielussaan.\n\nMutta kun kuningatar loi taas silmänsä ylös, jäivät ne yhteen paikkaan\ntujottamaan. Ne leimahtivat, niinkuin olisi hän nähnyt jonkun rakkaan\nnäyn. Mutta sitten ilmestyi niihin suuri tuska ja heikko ruumis vaipui\nvoimatonna tyynyjen keskelle.\n\nKuningas oli tullut huoneeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa,\navannut oven äänettömästi ja pehmeällä matolla ei hänen käyntinsä\nsynnyttänyt mitään kolinaa. Hänen silmässään kuvastui kaipaus ja\nrakkaus. Hän tahtoi rientää esiin ja sulkea kuningattaren syliinsä.\nMutta sitten huomasi hän yhtäkkiä polvistuneen ritarin ja hänen\nkasvonsa synkistyivät, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja kauniit\npiirteet ilmaisivat vihaa. Hän seisoi siinä ikäänkuin täydentääkseen\ntaulun, johon kuningatar ja Niilo Bonpoika loivat valoa, täydentääkseen\nsen synkällä varjollaan. Kuningatar henki paljasta rakkautta, hyvyyttä,\npuhtautta, — kuningas itsekkäisyyttä, vihaa. Ja ilkeänä\njättiläishaamuna kohotti hän jo kätensä musertaakseen tuon itsensä\nuhraavan hengen alttarin pirstaleiksi.\n\n\"Mitä kaikki tämä merkitsee?\" kysyi kuningas äänellä, joka\ntäydellisesti ilmaisi, kuinka viha jättiläislaineina kuohui hänen\nrinnassaan.\n\nNiilo hypähti ylös. Kuninkaan ääni leikkasi niinkuin kaksiteräinen\nmiekka hänen rintaansa. Vaaleana, mutta tyyneenä jäi hän seisomaan\nkuningattaren viereen. Kustaa ritari taas, joka hartaana oli nauttinut\nkukkain tuoksua, jota nuo kaksi levittivät ympärilleen, tunsi nyt\nkuinka kuninkaan tullessa hyytävä halla kävi yli huoneen palelluttaen\nkaikki.\n\n\"Kaarlo!\" kuiskasi kuningatar ojentaen kauniin, valkoisen kätensä häntä\nkohti.\n\nMutta kuningas seisoi siinä silmät tujottavina ja huulet vapisten ja\nkuningattaren käsi vaipui hervottomana takaisin sängyn peitteelle.\n\n\"Näinkö käskyäni tottelette!\" kysyi kuningas ja lisäsi\nylenkatseellisesti hymyillen: \"Uljas ritari, hän, joka ei ole tottunut\nryömimään, hän kerjää nyt armoa kuningattareni jalkain juuressa!\"\n\nNiilo tunsi kuinka veri kuumeentapaisesti tunki hänen otsalleen ja\nposkiinsa. Ja hän astui jo askelen eteenpäin ryhti ylpeänä kuningasta\nkohti, mutta ennenkuin vielä ennätti sanaakaan sanoa kohtasi hän\nkuningattaren katseen, joka oli häneen ja kuninkaaseen suunnattuna.\n\n\"Jättäkää vihanne, herra kuningas!\" pyysi kuningatar ja suuret, kuumat\nkyyneleet vierivät hänen lempeistä silmistään poskia alas, \"minä olen\nselittävä teille kaikki!\"\n\nMutta kuningas ei nähnyt, ei kuullut mitään. — Mitä tarvitsi hän\nmuuten nähdä, mitä kuulla? Kuningatar oli sokea, niinkuin hänkin oli\nollut. Hyvä sydämensä luotti hyveeseen, jota hänenkin oli ollut vaikea\nkieltää. Mutta juuri se enensikin nyt hänen vihaansa. Hän ei mitään\nselitystä tarvinnut! Hän itse vain voi sellaisen esiin tuoda.\n\nNiilo huomasi, kuinka tuska särki kuningattaren sydäntä. Hän kiiruhti\nsiis, tehdäkseen lopun tuskallisesta kohtauksesta, kuningasta kohti ja\nlausui selittämätön ilme kasvoissa:\n\n\"Asettakaa minut vaikka oikeuden eteen, kuningas Kaarlo, en vaadi\nenempää ... mutta ei täällä, ei täällä!\"\n\n\"Uskallatko puhua oikeudenkäynnistä kuninkaasi kanssa ... kurja\npetturi, kavaltaja!\" huudahti kuningas ylenmäärin vimmoissaan.\n\nLoukattu voi ainoastaan vaivoin hillitä niitä tunteita, jotka nyt\nhurjina alkoivat hänen povessaan kuohua.\n\n\"Uskallan, herra kuningas\", sanoi hän värisevällä äänellä, \"minä\nuskallan sen!\"\n\nKuningattaren veli astui nyt kuninkaan luo ja asetti kätensä hänen\nkäsivarrelleen, mutta rajusti työnsi kuningas hänen luotaan ja huusi\nsilmät salamoiden Niilolle:\n\n\"Pois ... pois näkyvistäni! Inhottavampaa miestä, kuin se, joka\nystävällisten kasvojen taa kätkee vihamiehen, kavaltajan olennon, ei\nmaa ole synnyttänyt ja sinä olet minusta vielä inhottavampi, Niilo\nBonpoika...! Sinulla oli minun luottamukseni ja sinä olit minulle\nrakas...\"\n\nTuntui, kuin olisi hellempi tunne saanut valtaa kuninkaan\nsydämessä, kuin olisi se tahtonut saada äänensä kuultaviin. Mutta\nsilmänräpäyksessä kuoli se taas pois, niinkuin myös myrskyn tempaama\nkukka loistaa hetkisen kuohujen keskeltä, mutta katoaa heti taas\naaltoihin. Niiloon teki kuitenkin tämä ohimenevä värähdys kuninkaan\npuheessa vaikutuksen, jota ei viha eivätkä ankarat sanat olisi aikaan\nsaaneet. Niissä muutamissa sanoissa ilmeni ikäänkuin vivahdus\nkuningattaren rukousta ja se antoi hänelle malttinsa jälleen.\n\nHän meni kuninkaan luo ja tarttui tämän käteen.\n\n\"Kuulkaa minua, kuningas!\" sanoi hän ja taivutti toisen polvensa. \"Mitä\nolette minusta nyt sanonut, on pirullisten vehkeitten aikaansaamaa,\nniitten, joita on kudottu ja yhä kudotaan teidän ympärillänne. Ja ne\nvievät teidät lopulta perikatoon, sittenkun te ensin olette tullut\nuskotuistanne erotetuksi.\"\n\nKuningas seisoi siinä hetkisen liikkumatta, niinkuin olisi käärme\nkietoutunut hänen jalkoihinsa ja tarttunut kiinni hänen käteensä. Inhon\nilme koko olennossaan työnsi hän ritarin käden luotaan.\n\n\"Pois, pois näkyvistäni!\" huudahti hän, \"ei hetkeäkään enää täällä. Ja\nkiitä minun lempeyttäni ja kuningattareni esirukousta, etten tässä\nsilmänräpäyksessä anna vangita sinua ja hirttää ensimäiseen puuhun...!\nPois, pois, äläkä saastuta ilmaa täällä hengelläsi!\"\n\nKuningas unhotti itsensä siihen määrin, että laski kätensä miekan\nkahvaan. Hänen silmänsä kiiluivat hurjaa tulta ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi. Hänen lankonsa Kustaa riensi hänen luokseen ja tarttui hänen\nkäteensä viitaten samalla Niilolle, että poistuisi. Ja Niilo poistui.\nHän huomasi näet, että pieninkin viivytys voi vain kiihdyttää kuninkaan\nvihan niin, että sitä olisi mahdoton enää estää puhkeemasta. Ja verta\nolisi silloin vuotanut, päinvastoin mitä kuningatar oli toivomuksellaan\ntarkottanut. Siksi poistui hän ja kuningas jäi yksin lankonsa ja\nkuningattarensa kanssa.\n\nMutta kokonkyyristyneenä makasi kuningatar tyynyjensä keskellä. Ja\nkasvonsa olivat vaaleammat kuin se vaalea kangas, jolla ne lepäsivät.\nKuningas kiiruhti hänen luokseen, heittäytyi polvilleen hänen vuoteensa\nviereen ja tarttui hänen käteensä. Mutta kuningatar ei hengittänyt\nenää. Tuntui, kuin olisi tuo kaunis henki paennut sitä kamalaa näkyä,\njonka äsken oli nähnyt. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskain askelin kulki Niilo ulos kuninkaan kartanosta. Hänestä tuntui,\nkun olisi kohtalo tahtonut hänet pala palalta musertaa, rouhia. Ja\ntuska oli sitä kamalampi, kun ei hän voinut saada hyvitystä muuten,\nkuin tarttumalla aseisiin omaa kuningastaan vastaan. Mutta sitä\najatusta taas vastusti hänen omatuntonsa. Se olisi ollut samaa, kuin\nsuoraa päätä heittäytyä kurjuuden syvimpään kuiluun. Kääntyessään nyt\ninholla pois tästä tuumasta, joka oli ainoa keino saadakseen kunniansa\npuhdistetuksi, näki hän jo edessään ilkkuvan maailman leimaamassa häntä\nrikolliseksi ja pelkuriksi raukaksi.\n\nPelkuri, raukka! — kuiskasi ääni hänen rinnassaan. Se sai hänet\nvapisemaan, sai veren hurjasti suonissa pulppuamaan ja hän tarttui\nmolemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi peljännyt sen halkeevan. Olla\nritarivalalleen uskollinen, siitä esti häntä kuningas. Pitää\nritarimainettansa yllä niinkuin maailma sitä silloin vaati, siitä esti\nhäntä omatuntonsa. Ja näiden molempain välillä harhaili nyt hänen\najatuksensa, pääsemättä selville, voimatta lopulta tuskin enää\najatella, päättää. Vasemmalla rapuista kasvoi korkea, tuuhea lehmus.\nSen turvissa ihmissilmän häntä näkemättä, niinkuin hän uskoi, kulki hän\nedemmä ja edemmä, kunnes saapui varjoisaan, viileään lehtoon järven\nrannalla.\n\nTäällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan.\nLuostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi\nhänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä\nkuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä\nsiihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi\nviileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin\nrauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä\ntyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi\npolvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella\nHerransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa\nVetterin rannalla.\n\nSilloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä\nkäsi laskeutui hänen päänsä päälle.\n\nNiilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis\ntemppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi\nenkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli\nkuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän\nkatsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja\naikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen,\nsuruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja\nsuloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan,\nkauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se\noli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt. Neito oli\nBriita Kaarlontytär.\n\nHän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.\n\n\"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?\" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa\nkätensä hänen kädestään.\n\n\"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?\" virkkoi neitonen ja katseli\nritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin\nihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen\nmuinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.\n\n\"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti\", lausui hän, \"niin olen\npakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos\npuhella minun kanssani.\"\n\n\"Siksi juuri tulenkin...! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu\nsukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä... Sydämeni\nsanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te ... että te, Niilo\nherra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla.\"\n\n\"Briita!\" huudahti Niilo, unhottaen kaikki, ja tarttui neitosen käteen.\n\nMutta hän pidätti heti taas itsensä ja laski neidon käden irralleen. Ja\ntuskan ilme hänen kasvoillaan muuttui vienoksi surumielisyydeksi. Se\nosotti, että hän täydellisesti käsitti sen uhrin arvon, jonka neitonen\nteki, vaikka tämä ei voinutkaan toisen valittuna morsiamena sydämensä\ntunteita lämpimämmin tulkita. Neitosen esiintyminen toi Niilon mieleen\ntuhansia muistoja menneiltä ajoilta. Ne muistot saivat hänen sydämensä\njänteet värisemään ja loihtivat esiin ääniä, jotka veivät hänet kauas\nsinne entisaikoihin.\n\n\"Olin silloin kuningattaren luona\", sanoi Briita, \"antanette sen\nanteeksi minulle, Niilo Bonpoika. Se oli kuningattaren tahto ja se oli\nmyös ... se oli myös minun... Tahdon sanoa teille nyt kaikki, sillä\ntämä hetki on pyhä hetki ja minä haluaisin niin hartaasti, ettei meidän\nvälillämme olisi mitään himmentävää, ei mitään väärää suhdetta\nolemassa... Kuningattaren aikomus oli saattaa meidät yhteen, sillä hän\ntuntee meidät molemmat, sanoi hän, ja hän kyllä tietäisi, miten sanat\nolisivat sovitettavat, niin etteivät ne loukkaisi teitä... Mutta sitten\nunhotti hän koko asian tärkeämpien vuoksi, nimittäin kuninkaan tähden\nja sitten tuli kuningas itse...\"\n\n\"Briita, Briita...!\" lausui Niilo ja katseli kysyvästi ja tutkivasti\njaloa neitoa, joka seisoi siinä hänen edessään silmät maahan luotuina\nja kädet yhteenliitettyinä.\n\n\"Antakaa se minulle anteeksi, Niilo Bonpoika!\" kuiskasi hän, \"myös minä\nolen unhottanut itseni sen tuskan vuoksi, joka teitä on kohdannut. Ja\nsiksi olen tullut tänne teidän luoksenne herättääkseni rohkeutta ja\ntoivoa teidän sielussanne, jos se on vallassani, jos pyhä neitsyt antaa\nminulle siihen voimaa...\"\n\n\"Kiitos teille siitä, Briita neiti\", lausui Niilo tarttuen lämmin katse\nsilmissään hänen käteensä, \"en koskaan ole unhottava hyväntahtoista,\nsydämestä tullutta tarkoitustanne... Olen laskeva sen vanhojen\nmuistojen joukkoon. Ja ne ovat seuraavat, niinkuin hyvät hengettäret,\nminua läpi elämäni. Niitä muistellen tahdon vetää viimeisen\nhenkäykseni!\"\n\nRitari lausui nämät sanat syvällä, sointuvalla äänellä. Ja miehekäs\nvakavuus ja maltti palasivat taas nuorukaisen sydämeen. Sen vaikutti se\nlämpö, jota Briitan sekä teko että sanat osottivat. Ja samassa heräsi\nhänessä myös tuo sankarimieli, kieltäytyä ilmaisemasta neidolle, toisen\nvalitulle, tunteitansa, vaikka hän, tämä neitonen, mitä sitten\ntapahtuisikin, aina tulisi olemaan ja pysymään hänen sydämensä unelmien\nesineenä.\n\n\"Ja nyt sitten erotkaamme\", sanoi hän. \"Jalo mielenne, joka sai teidät\nminun luokseni elämäni katkerimpana hetkenä, älköön se nähkö\ntaistelujeni uudistumista. Ne ovat ne rinnan riidat kauan jo uinuneet,\nmutta tämä teidän tekonne voi ne taas eloon herättää. Hyvästi, Briita\nneiti... hyvästi!\"\n\n\"Ja eikö mitään väärää, hämmentävää ole meidän välillämme siinä\nsuhteessa, jota sydämeni sanoo minulle, teidän tarkoittavan?\" kysyi\nBriita ja purppurapilvi häilyi hänen kauniilla kasvoillaan.\n\n\"Ei minun tietääkseni... Te olette ystävänä tullut luokseni, enkä tahdo\nteille senvuoksi tuskaa saattaa. Se voisi sattua, jos kauemmin\npuhelisimme.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", vastasi neitonen. \"Kuinka voisitte te tuottaa\ntuskaa minulle, jos ei se teille samalla tuskaa tuota. Sanokaapa se\nminulle, Niilo Bonpoika, eli luuletteko minun ottaneen tämän askeleen\nsanoakseni ainoastaan puoleksi totuuden... Ei, minä tahdon, että te\ntunnette minut oikein ja jos ette te nyt puhu kaikkea selville, niin\npelkään että ... että ovat puhuneet minulle totta sanoessaan, että\nsama, joka on erottanut teidät ja kuninkaan, myöskin erottaisi\nmeidät...\"\n\n\"Ja se olisikin parainta, Briita-neiti, ainakin minulle!\" vastasi\nNiilo.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Neitoa vapisutti se syvä vakavuus, joka\nNiilossa ilmeni. Ja hänen mieleensä hiipi synkkä, kauhistava ajatus. Se\nkohosi kuin kummitus sieltä esiin. Se oli ero, ikuinen ero. Niilo taas\noli kuin keskellä yötä ja päivää samalla kertaa. Kuluneet vuodet siitä\nhetkestä alkaen kun näki rakastetun neitosen ja herra Ove Laurinpojan\nkohtaavan toisensa ja kuuli jälkimäisen kysymyksen, ne vuodet näki hän\ntaas häilyvän ohitsensa. Niinä pitkinä vuosina senjälkeen oli tuo\nkauhistava totuus, että hänen toivonsa oli turha, juurtunut hänen\nsydämeensä. Se oli saanut vielä vahvistusta osaksi Ove herralta\nitseltä, joka ei vaatinut hyvitystä Niilolta, vaikka hänellä siihen oli\noikeus. Ja sen hän epäilemättä olisi tehnyt ellei olisi ollut\nonnellinen rakastaja. Osaksi huhuista, joita oli muilta tahoilta\nkuullut, niinkuin marskilta itseltään jo silloin kun heidän välinsä\nvielä oli mitä parhain.\n\nLuonnollisesti ei Niilo Bonpoika kuitenkaan olisi pannut näihin\nhuhuihin mitään arvoa ellei niitä olisi hänen omat huomionsa\nvahvistaneet. Varmaan olisi hän siis välttynyt näitten vuosien\nkatkeralta tuskalta, ellei olisi antanut väärän kunniantunnon saattaa\nharhaan itseään, ellei olisi karttanut Briitaa sen asemesta, että olisi\nvaatinut selitystä tai antanut itse. Mutta varmaa oli myös, että kun se\naskel kerran oli otettu, se oli oleva peräymätön. Hän voi kyllä surra\nsitä kohtaloansa, hän voi kaivata entisaikoja, jolloin eli paljaitten\nkukkain keskellä vain ja taivas oli kirkas aina. Mutta hänelle ei\ntullut mieleenkään valittaa sitä, jota ei enää voinut muuttaa. Koko\ntämä selittämättömän onnen, selittämättömän surun maailma oli nyt vain\nhäneen itseensä suljettuna. Ja se maailma se muuttui yhä enemmin ja\nenemmin saduksi vain, jota kauemmaksi se etääntyi siitä ajasta, jolloin\nse oli ollut vielä totta.\n\nSiinä oli tämä aika meidän ajastamme eriävä, että hallittiin paremmin\nitseänsä, oltiin vähemmin satunnaisten mielipiteiden ja oikkujen orjia.\nRakastettiin ja vihattiin silloinkin, mutta vain elämän tähden. Jalo\nmieli vaikka oli pettynytkin rakkaudessaan, ei alentunut vihaamaan. Se\nsäilytti rakkautensa omaan poveen suljettuna.\n\nNiin oli Niilonkin laita. Hän tiesi Briitan rakastavan Ove herraa. Hän\noli kuullut, että suuri, mahtava suku oli antanut suostumuksensa heidän\nliittoonsa. Ja enkeli, joka paljastettu miekka kädessä seisoi hänen\nsydämensä eedenin edessä, sai hänet pitämään sitä rikoksena nyt\nyksinäisyydenkään pyhänä hetkenä luomaan sinne silmiään. Niin peitti yö\nhänen sielunsa. Ajatus mitä oli tapahtunut ja mitä olisi tapahtua\nvoinut, se kimalteli nyt hänen silmissään valon yhä lisääntyessä, mutta\ntähtenä vain, jota hän ei saanut eikä voinut saavuttaa.\n\nJa nyt tuntui hänestä, niinkuin olisi se tähti tullut lähemmäksi. Se\nvalaisi niinkuin aamuaurinko hänen nuoruusunelmaansa, hänen\nparatiisiaan. Ja kenttä kentän perään sukeltautui esiin sen ihanaan\nvaloon. Enkeli näytti kimaltelevalla miekallaan viittovan häntä\nastumaan kukkivalle, kesäiselle maalle.\n\nHän katsahti ylös ja aamuaurinko nousi korkeammalle hänen rinnassaan\nnähdessään tuon ihmeen kauniin neitosen edessään. Tämä seisoi siinä\nikäänkuin vakuuttaakseen enkelin viittausta. Itse olikin hän siivetön\nenkeli vaaleassa puvussaan. Kaulassa kimalteli jalokivi ja vyötäisillä\noli kullalla kirjaeltu vyö. Mutta sydämen koko rikkaus loisti ihanista\nsilmistä.\n\nNeitosen koko olennossa kuvastui niin katkera suru, että Niilo tarttui\nhänen käteensä voimatta enää hillitä itseään, pakottaa sydäntään.\n\n\"Se on rakkauteni, joka karkottaa minut luotanne...!\" sanoi hän\nvapisevalla äänellä. Ja kostea kiilto hänen silmissään muuttui\nkyyneleeksi, joka vieri alas hänen poskilleen.\n\nHän tunsi, kuinka pieni käsi vapisi hänen omassaan ja tuskin oli hän\nsaanut sanotuksi lausettaan loppuun, kun jo katui sitä.\n\n\"Tiedän sen, tiedän sen\", vastasi neitonen kiireesti, \"mutta en\nkuitenkaan koskaan ole voinut uskoa, että se olisi totta.\"\n\n\"Mitä te tiedätte?\" kysyi Niilo, \"mitä tiedätte, Briita, sellaista,\njota ette koskaan ole uskonut?\"\n\n\"Että teidän lempenne on eräs neitonen saanut, ja ettette te voi häntä\nsaavuttaa, koska...\"\n\nLiikutus valtasi tyttösen mielen. Hänen täytyi ponnistaa saadakseen\nsanotuksi sanansa. Mutta se ponnistus, se vei hänen voimansa. Vaaleana\nkuin lumi seisoi hän siinä. Ja koko hänen olentonsa vapisi niinkuin\nvilutaudin puistamana.\n\n\"Oikeassa olette, Briita, oikeassa olette\", lausui Niilo verkalleen,\n\"mutta onko teille myös sanottu, miksi ei hän voi tyttönsä kättä\nvoittaa?\"\n\n\"On!\" kuiskasi Briita vapisevalla äänellä.\n\n\"Ja tahdotteko sanoa sen minulle?\"\n\n\"Koska ... koska ystävänne rakastaa häntä, Niilo Bonpoika, ja koska te\nolette liian jalo ryöstääksenne häneltä hänen elämänsä ilon, vaikka sen\nkyllä voisittekin.\"\n\nSe oli käännös asiassa, jota Niilo ei ollut odottanut. Ja samassa tuli\nhänen mieleensä ajatus, eikö neitonen ollutkin harhaan joutunut. Se\ntotuus, että niin todellakin voi olla laita, sai hänet vavahtamaan.\n\n\"Tahdotteko myös sanoa minulle, kuka tuo minun ystäväni on?\" kysyi hän\npudistaen neidon kättä omassaan.\n\n\"Veljenihän se on!\" vastasi Briita voimatta enää pidättää kyyneleitään.\n\nMutta nyt toi hänen surunsa vain iloa ja riemua Niilo Bonpojan\nsydämeen. Ja tyttösen kyyneleet, ne kimaltelivat hänestä nyt niinkuin\naamukaste ennen auringonnousua.\n\n\"Ja niin olisi siis Iliana neiti sydämeni valittu?\" kysyi Niilo\nhymyillen hymyä, josta näki, että aurinko taas paistoi hänen\nrinnassaan.\n\n\"En ole sitä koskaan uskonut!\" sammalsi Briita.\n\n\"Ja siinä olette tehnyt oikein!\" lausui Niilo. \"Mutta nyt tahdon minä\npuolestani sanoa teille, kuka sydämeni valittu on... Ja siihen olen\npakotettu, että sumu haihtuisi väliltämme. Sillä voihan sekin olla\nvalhetta vain, mitä minulle on kerrottu, vaikka se onkin sopusoinnussa\nsen kanssa, mitä kerran itse näin ja kuulin.... Neitonen, joka on\nsydämeni saanut ja aina tulee sen pitämään, hän on...\"\n\nHänen ei tarvinnut lausuakaan nimeä. Briita huomasi että hän se oli ja\nkoko hänen olentonsa ikäänkuin muuttui sen kuullessaan.\n\nMutta onnellisuuden partaalla, kun se jo niin autuaasti hymyili\nhänelle, hillitsi Niilo itsensä ja sanoi:\n\n\"Sinua, Briita, sinua yksin olen rakastanut. Enkä voi sanoa, koska se\nrakkaus ensiksi sydämessäni syttyi... Nyt olen sen sitten sanonut ja\nJumala minulle anteeksi antakoon, jos olen siinä väärin tehnyt... Olen\nenemmän kuin onneton ja maailma on tuomitseva minut kunniattomaksi\nraukaksi... Kuinka puhunkaan sinulle silloin rakkaudesta...!\"\n\nVastauksen asemesta kietoi neitonen kätensä ritarin kaulan ympärille ja\nnojasi päänsä hänen rinnoilleen, niin että ritarin täytyi siirtää\nsivulle immen runsaat kiharat nähdäkseen oman taivaansa hänen\nsilmissään.\n\n\"Ja sinä et siis pelkää ihmisten tuomiota?\" kysyi Niilo sulkien\nneitosen lujemmin syliinsä.\n\n\"En, en\", kuiskasi neitonen ja katsoi niin lämpimästi ja varmasti\nritaria silmiin. \"Mitäpä välittää rannan kukka siitä liasta, jota\naallot hänen vierelleen ajavat. Hän kasvaa vapaana, varmana ja katselee\nkuvaansa kuvastimessaan. Sellaisena on hän vain onnellinen. Ja hyvä\nJumala puhdistaa aaltojen ajaman lian lemmitystään.\"\n\n\"Voi, sinä et tunne vielä maailmaa ja ihmisiä, suloinen lemmittyni!\"\n\n\"Mutta minä tunnen Jumalan ja pyhän neitsyen!\"\n\nNeitosen puheessa ilmeni sellainen luja usko, syvä vakuutus ja sillä\noli sellainen tenbova vaikutus, että Niilokin tunsi rintansa kuohuvan\ntaas iloa ja rohkeutta ja hän siunasi itsekseen hetkeä, joka oli tämän\nsanomattoman autuuden mukanaan tuonut.\n\nSilloin ilmestyi varjo lehtoon. Kaksi voimakasta kättä sulki rakastavat\nkeskeensä ja reipas ääni lausui:\n\n\"Tämä se on minun mieleeni ja tätä olen jo kauan odottanut ja\nhalunnut.\"\n\nSe oli Tord Kaarlonpoika, joka oli lähtenyt Niiloa etsimään. Hän oli\nkuninkaansa ja lankonsa puheesta, jota kuningattaren toinnuttua vielä\noli jatkettu, kuullut miten auttamattomasti kuningas oli hänen, Niilon,\nkanssa välinsä rikkonut. Niin tämä, kuin nyt kohtaus lehdossakin sai\nhänen mielensä kuohumaan ja herätti hänessä liikutuksen, jota hän vain\nvaivoin voi salata.\n\nBriita neiti tarttui lämmöllä veljensä käteen ja Niilo laski myös\nkätensä hänen olkapäälleen samalla kun toinen yhä oli vielä\nkietoutuneena rakastetun vyötäisten ympärille. Mutta Tord ei antanut\nkummallekaan aikaa selittelemisiin.\n\n\"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se on tarpeetonta\", lausui hän.\n\"Tunnen sinut, Niilo, tunnen ehkä paremminkin, kuin sisareni\ntunteekaan. Ja vaikka ei minulla olekaan mitään mahtia ja vaikutusta,\nvaikka olen varma, että kuninkaallinen sukulaiseni kieltää\nyhdistyksenne, kun sen kerran tietää saa, niin sanon kuitenkin:\nrohkeutta, Niilo. Luota onneen yhtä varmaan kuin voit luottaa minuun ja\nBriitaankin.\"\n\nNiilo oli liian liikutettu voidakseen vastata sanaakaan. Hän tarttui\nvain ystävänsä käteen ja puristi sitä lujasti, samalla kun kyynel\ntoisensa perään vieri alas hänen poskiaan.\n\n\"Kohtalosi on kilpimerkkisi kaltainen\", jatkoi Tord, \"puoleksi\nvalkoinen, puoleksi musta. Kun olet kerran yösi kulkenut tulee päivä\npikemmin kuin aavistatkaan. Niin, sen olet vielä näkevä, Niilo!\" lisäsi\nhän nauraen ja kääntyi samassa toisaalle, sillä hän ei tahtonut\nnäyttää, kuinka liikutettu hän oli.\n\nMutta sitten alkoi hän uudestaan puhumaan:\n\n\"Ja nyt täytyy minun erottaa teidät!... Kuningatar odottaa sinua,\nBriita... Sinun täytyy rientää hänen luokseen. Minä seuraan taas Niiloa\nja silloin voit olla varma, ettemme puhu sanaakaan sinusta, ei\nsanaakaan!\"\n\nNiin menivät he kukin taholleen. Ja lehdossa vallitsi taas tyyni rauha.\n\nMutta korkealla taivaalla lauloi leivo. Tuuli kulki hyväillen yli\nmaitten. Vätterin laineet välkkyivät. Ja rakkautta, rauhaa se varmaan\nkoski, josta lintu lehdossa lauloi, tuuli suhisi, sillä kukat\ntuoksuivat nyt suloisemmin kuin koskaan ennen ja Vätterin laineet ne\nlöivät leikkiään auringonpaisteisella rannalla.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSanansaattaja.\n\n\nMolemmat ystävykset suuntasivat askeleensa Niilo Bonpojan asuntoon ja\nsiellä saivatkin he rauhassa puhella kaikesta, mitä heillä toisilleen\nkerrottavaa oli. Ikäänkuin huomaamatta kääntyi keskustelu kuitenkin\nheti kuningasta ja valtakuntaa koskeviin asioihin. Tord oli varma, että\nsotaa ei voitu enää välttää ja hän iloitsi jo, että he saisivat taas\nyhdessä taistella, hän ja Niilo. Ja silloin olisi Niilokin taas\nraivaava miekallaan tien kuninkaan ystävyyteen. Surullisesti hymyili\nNiilo ystävän kuvitteluille, huomautti, kuinka kaikki olosuhteet\nsotivat niitä vastaan, mutta Tord kumosi ne hänen väitteensä. Ja niin\njoutuivat he vähitellen taas puhelemaan omista asioistaan ja Tord\nilmaisi silloin Niilolle, että hän pian aikoi viettää häänsä neiti\nIliana Tottin kanssa.\n\n\"Oletko siis jo saanut hänen isänsä suostumuksen?\"\n\n\"En, mutta aion ennen pitkää hankkia sen!\" vastasi Tord. \"Ja sille\nretkelle tulet sinä kai mukaan? Olen ajatellut, että jo syksyllä\nlähtisimme matkalle.\"\n\nNiilolla ei ollut mitään sitä vastaan ja he sopivat, että Tord niihin\naikoihin tulisi Ekesjöhön Niiloa hakemaan, josta he sitten yhdessä\nmatkustaisivat Tanskaan neitosen isän, herra Åke Akselinpojan luokse\nHjulebergiin.\n\nKättä puristaen erosivat he sitten toisistaan. Oli tullut aamu jo\nheidän siinä puhellessa. Ja Niilo ratsasti sen vielä kestäissä Brodden\nkanssa Vadstenasta.\n\nViikkoja kului. Kuningatar oli tointunut jo niin paljon taudistaan,\nettä voi ajatella matkaa Tukholmaan. Ennen lähtöään määräsi hän\nkuitenkin Vadstenan luostarikirkossa lepopaikan itselleen Filippa\nkuningattaren viereen. Kuningas oli kyllä levoton hänen tähtensä, mutta\nei hän silti tullut ajatelleeksi, että voisi kadottaa hänet. Niin pian\nsiis kuin kuningatar oli tointumaan päin, jätti hän hänet ja matkusti\nTukholmaan, jossa hänellä oli joukko hallitusasioita hoidettavana,\nsamalla kuitenkin pitäen rangaistuja herroja tarkasti silmällä.\n\nNäytti kuin olisi Kaarlo nyt saanut entisen voimansa ja reippautensa\njälleen. Sillä moneen vuoteen ei hän ollut sellaista toimi-intoa\nosottanut, kuin mitä hänessä nyt taas huomattiin. Mutta uusi suosikki,\nherra Jost von Bardenvleth, kohosi päivä päivältä yhä suurempaan\nsuosioon. Ja hädin tuskin vain sai kuningatar Tukholmaan palattuaan\nhänet niin paljon ritarista erilleen, että vietti edes sen hetken ajan,\njonka valtiotoimet myönsivät, hänen seurassaan. Kuitenkin oli hänen\notsansa aina kirkas ja suunsa hymyyn vetäytyneenä, kun astui\nkuningattaren huoneeseen ja näki hänet siellä tyttäriensä ja\nhovineitojensa keskellä. Heillä oli ollut kaikkiaan yhdeksän lasta,\nmutta neljä poikaa ja yksi tyttö oli kuollut, niin että ainoastaan\nneljä tyttöä oli nyt enää jälellä. Vanhin näistä oli Magdalena, äidin\nkuva ja isän lemmitty.\n\nEräänä päivänä, kun kuningas mitä parhaimmalla tuulella tuli\nkuningattarensa luota, kohtasi hän Tord Bonden.\n\n\"Mitä on teillä sydämellänne serkku?\" kysyi kuningas, \"näytätte niin\njuhlallisen näköiseltä!\"\n\n\"Aion matkustaa Gotlantiin kosioretkelle!\" vastasi Tord.\n\n\"Gotlantiin!\" huudahti kuningas. \"Mitä sanottekaan, Tord Kaarlonpoika,\nvihollisenko luokse kosioretkelle?\"\n\n\"Ja sen te sanotte niin varmana, kuin tietäisitte jo kenen luokse olen\nmenossa,\" virkkoi Tord, \"kuitenkin, Jumala paratkoon, vihollisen luokse\nolenkin nyt matkalla ja siksi olen tullut pyytämään teidän\nsuostumustanne siihen.\"\n\n\"Ja ketä tähtää tämä kosiomatkasi?\" kysyi kuningas vallan vakavana.\n\n\"Neiti Iliana Åkentytärtä, joka nykyään oleskelee serkkunsa, Briita\nrouvan, luona Hammarstadissa.\"\n\n\"Neiti Ilianaa!\" huudahti kuningas. \"Mitä sanottekaan, serkku, neiti\nIlianaa?\"\n\nTordia kummastutti, että kuningas sitä niin ihmetteli, enemmän kuin\näsken hänen ilmoitustaan, että oli vihollisen luokse kosioretkelle\nmenossa. Hän näytti paljoa vähemmän kiinnittävän mieltään Åke\nAkselinpoikaan, kuin hänen tyttäreensä.\n\n\"Tuntuu siltä\", uskalsi Tord huomauttaa, \"kuin olisi teillä enemmän\nneitoa, kuin hänen isäänsä, omaa vihollistanne, vastaan.\"\n\n\"Niin!\" vastasi kuningas, \"niinhän se onkin asianlaita...! Täytyy\ntunnustaa, että olen antanut tässä asiassa toiselle sanani...\"\n\n\"Ja kelle sitten?\" kysyi Tord tulistuneena, posket punottavina.\n\nKuningas katseli tutkivasti häntä ja vastasi sitten ulkomuodoltaan\naivan tyyneenä:\n\n\"Tässä asiassa olen luvannut puoltolauseeni ritari Jost von\nBardenvlethille.\"\n\n\"Jost von Bardenvlethille!\" huudahti Tord, mutta hillitsi heti itsensä\nja lisäsi: \"Vähän se häntä hyödyttää...\"\n\n\"Älkää liikoja siinä suhteessa kuvitelko, Tord ... ritarilla on sekä\nneidon että suvun suostumus.\"\n\n\"Sen näyttää tulevaisuus...!\"\n\n\"Niin ja lähin tulevaisuus vielä\", lisäsi kuningas hyväntahtoisesti.\n\"Te huomaatte siis, etten voi antaa suostumustani teidän\nkosiomatkaanne.\"\n\nNämät sanat sanottuaan käänsi kuningas hämmästyneelle Tordille selkänsä\nja meni huoneisiinsa.\n\nTordilla oli reipas, päättävä luonne. Hän teki heti päätöksensä. Ei se\nveisi paljon aikaa, vaikka hän matkustaisi Hammarstadiinkiin ottaakseen\nsiellä selvän kuninkaan sanojen todenperäisyydestä. Keskustelu Niilon\nkanssa Vadstenassa, jonka kuluessa oli tullut puheeksi Jost ritarin\nrakkauskin Ilianaan, tuli siinä nyt myös Tordin mieleen. Mutta\nepäilemättä ei Niilo ollut kertonut siiloin kaikkea mitä asiasta tiesi.\nSiitä oli pidättänyt häntä ehkä epävarmuus hänen, Tordin tunteista, ja\nehkä myöskin se, ettei tuntenutkaan asiaa muuta kuin epäilyttävien,\nlentävien huhujen kautta. Ja niin päätti Tord ratsastaa Hammarstadiin.\n\nSamana iltana lähti hän jo Tukholmasta. Mutta saapuessaan Hammarstadiin\nei hän tavannut kumpaakaan siellä ei Briita rouvaa eikä Iliana neitiä.\nEdellinen oleskeli Örebrossa, jossa miehensä nyt oli linnanhaltiana\nNiilo Juhonpojan (Oxenstjernan) jälkeen. Jälkimäisestä ei kukaan\ntiennyt sen enempää, kuin että hän illalla ennen Briita rouvan lähtöä\noli mennyt erään ritarin kanssa lahdella keinuvaan laivaan, joka sitten\noli purjehtinut pois. Kuitenkin oli se tapahtunut Briita rouvan\nsuostumuksella, sillä itse oli hän seurannut heitä rantaan ja katsonut,\nkun neito nousi laivaan ja purjehti ulapalle.\n\nLinnantuvassa sai Tord nämät tietonsa. Ja hän seisoi siellä otsa\nsynkkänä, silmät tulta iskien, niin hurjana ja pelottavana, että\nErengisle herran uskolliset, vanhat palvelijat menivät matkaansa\npäästäkseen enemmistä tiedusteluista. Ainoastaan talon vouti jäi\njälelle. Hän oli nuori, vilkassilmäinen mies ja tarkasti seurasi hän\nritarin pienintäkin kasvojen ilmettä. Ritari juoksi vuodin luokse,\ntarttui tätä käsivarresta kiinni ja puristeli sitä niin, että vouti\nmuuttui melkein mustaksi muodoltaan.\n\n\"Kuka oli tuo ritari?\" kysyi hän.\n\n\"Armollinen herra, häntä en tuntenut\", lausui vouti. \"Kuka hän oli, sen\ntietää ainoastaan Briita rouva.\"\n\n\"Kautta Jumalan, murskaksi lyön sinut, mies, ellet heti sano, kuka\nritari oli!\" huudahti Tord. Hänen katseensa, yhteenpuristuneet\nnyrkkinsä, se voima, jolla miestä piteli, kaikki se oli riittävänä\ntodistuksena, että tässä oli tosi edessä, että hänen hetkensä olivat\nluetut, ellei täyttäisi ritarin pyyntöä.\n\n\"Armoa, herra, armoa!\" ähkyi hän. \"Tahdon ilmoittaa hänen nimensä, jos\nritarisanallanne vakuutatte, ettette ilmaise minua, sillä asia on\npidettävä salassa. Ei kellään saa siitä olla vähintäkään aavistusta.\"\n\nTord tuli yhä levottomammaksi tätä puhetta kuullessaan. Ryöväys\nRaisiossa, merirosvojen takaa-ajo, Iliana ja Briita kavalan Jostin\nvallassa, kaikki se tuli taas hänen mieleensä. Kaikki se muodosti\nkamalan yhteyden tämän kanssa. Ja ritarin teko sai taas Tordin mielessä\ntoisen värin, kuin mitä tämä itse oli siitä koittanut kuninkaalle\nuskotella. Hän oli jo varma, että se oli Jost von Bardenvleth, joka oli\nIlianan vienyt. Ja vihassaan unhotti hän aivan, että oli nähnyt juuri\nvähää ennen ritarin kuninkaan luona Tukholmassa.\n\n\"Heti hänen nimensä!\" huusi hän voudille, välittämättä ollenkaan tämän\nvaatimuksesta.\n\n\"Se oli herra Maunu Gren!\" tunnusti vouti.\n\n\"Maunu Gren!\" toisti Tord epäilevänä. Vouti, huomattuaan, ettei\nsanojaan uskottu, kertoi tapauksen asianhaaroja myöten, kuinka laiva\noli saapunut ja kuinka levoton ritari oli ollut, ennenkun taas sai\nnostaa purjeet ja jättää Ruotsin rannikon.\n\nTord ei voinut epäillä enää. Hän vain ihmetteli mihin Maunu herran\nmatka kulki. Ja niin unhotti hän heti omat asiansa kuullessaan jotain,\njoka koski kuningasta ja valtakuntaa.\n\n\"Ja mihin oli ritari matkalla?\" kysyi hän voudilta.\n\n\"Tanskaan, herra\", lausui vouti, joka ei luullut enää olevan tarpeen\npitää asiaa salassa, kun kerran jo oli ritarin nimen ilmoittanut,\n\"Tanskaan kuningas Kristianin luo.\"\n\nSiis kavaltaja, joka tahtoi näyttää koko maailmalle, mikä hän\ntodellisuudessa oli.\n\nTord jätti heti senjälkeen Hammarstadin. Hän päätti nyt jatkaa\nmatkaansa suoraan Tanskaan Hjulebergiin, joka oli aivan lähellä\nFalkenbergia Hallannissa. Hän suuntasi senvuoksi matkansa\nSödermanlannin ja Itägöötinmaan kautta ja tuli muutamien päivien\nkuluttua Ekesjöhön Smålannissa, jossa asui Svante Bonpoika (Yö ja\nPäivä), Niilo Bonpojan veli.\n\nTordin saapuessa oli Niilo metsästämässä, mutta tuli jo illalla kotiin\nja oli valmis seuraavana päivänä matkaan Tordin kanssa. Niilo oli yhtä\nhämmästynyt kuin Tordkin, kuullessaan Ilianan lähdön Maunu herran\nkanssa ja että tämä ritari nyt todella oli poistunut maasta ja mennyt\nKristianin palvelukseen. Hän uskoi nyt aseenkantajansa kertomuksen ja\njutteli ystävälleenkin, mitä Brodde oli yöllä Arbogassa kuullut.\nSeuraus oli, että Brodde kutsuttiin molempain herrain luo ja sai ottaa\nheidän kanssaan yhdessä osaa neuvotteluihin.\n\nPäätökseksi tuli, että Brodde lähtisi Skåneen päin tietoja hankkimaan,\nkun sitävastoin molemmat ystävykset ratsastaisivat Hjulebergiin.\nSeuraavana päivänä lähtivät he sitten matkaan. Brodde kääntyi heti\netelään, mutta Niilo ja Tord ratsastivat Jönköpingiin jatkaakseen\nsieltä yhä eteenpäin kulkuansa.\n\nRatsastaessaan kaupungin raatihuoneen ohitse, tapasivat he miehen, joka\ntarkasteli heitä tutkien, etenkin Tordia. Viimein tuli hän heidän\nluokseen ja kysyi, eikö toinen heistä ollut herra Tord Kaarlonpoika.\n\n\"Kyllä, minä olen!\" vastasi Tord.\n\n\"Minulla on teille eräs kirje, mukanani, Tord herra!\" lausui mies.\n\n\"Keltä?\" kysyi Tord.\n\nSitä ei mies kuitenkaan tahtonut sanoa, vaan halusi hän tavata Tordia\nhänen asunnossaan. Tord ilmoitti kyllä, ettei hän aikonut kaupungissa\nasuntoa itselleen hankkia, vaan päinvastoin jatkaa yhä matkaansa\neteenpäin, mutta silloin virkkoi mies:\n\n\"Niin paljon voin sanoa, että mitä minulla on teille kerrottavana,\nansaitsee kyllä tunnin, kahdenkin pysäyksen!\"\n\nSe tiedonanto sai Niilon ja Tordin jäämään hetkiseksi kaupunkiin. Mies\nseurasi heitä, odottaen, kunnes he saivat hevoset talliin ja löysivät\nasunnon, jossa voivat rauhassa puhella. Tord, tultuaan sisään ja\nluotuaan silmänsä mieheen, joka jo ennenkin oli tuntunut hänestä\ntutulta, luuli nyt tuntevansa hänet. Sanantuoja oli tanakka mies ja\nahavoituneet, arpiset kasvot osottivat selvään, että hän oli ollut\nmonessa leikissä mukana. Hän näytti jo edeltäpäin aavistavan, mitä\nritari aikoi kysyä. Ja vältti sitä sillä, että heittäytyi hänen\njalkoihinsa ja pyysi anteeksi.\n\n\"Mitä tarkoitatte!\" kysyi Tord astuen askeleen takaperin. \"Mitä on\nminulla teille anteeksi annettavaa?\"\n\n\"Ettekö muista enää Raision kirkkoa?\" kysyi mies. \"Minä olen sama Jösse\nBonpoika, joka silloin toin Niilo herralta sanan, että tulisitte\nkohtaamaan häntä Raision kirkkoon. Siitä on nyt kulunut jo enemmän kuin\nkahdeksan vuotta.\"\n\nNyt muisti Tordkin. Sama merirosvo, joka oli tahtonut nutistaa hänet,\nmutta jota hän päinvastoin oli niin pahoin pidellyt että tämä sai koko\nkesän maata sairaana Raision kirkkoherran luona, joten vasta syksyllä\nmyöhään oli voinut ajatella matkaa Ruotsiin. Hän oli sitten antautunut\nKristoferin palvelukseen ja oli nyt kuningas Kaarlon asemiesjoukon\npäällikkönä.\n\n\"Voitteko unhottaa sen, mitä silloin yritin teille tehdä?\" jatkoi mies.\n\"Olen aikoja sitten jo jättänyt ne, jotka kutsuivat itseään Jumalan\nystäviksi ja kaikkien muitten vihollisiksi, ja palvelen nyt samaa\nkuningasta kuin tekin.\"\n\n\"Sydämestäni sen anteeksi annan\", vastasi Tord tarttuen miehen käteen\nja nostaen hänet ylös. \"Mitä silloin tahdoitte minulle tehdä, oli\nvihollisena! Ja nyt saa se olla minun puoleltani unhotettu, varsinkin\nkun luulen jättäneeni teille siitä muiston, jota teidän tilallanne en\nniinkään hevillä luulisi voivani unhottaa! Mutta älkäämme puhuko enää\nsiitä... Ennen kaikkia, mikä on se asia, joka teillä on minulle\nilmoitettavana.\"\n\nJösse Bonpojan silmät harhailivat ympäri huonetta, kun nousi ylös, eikä\nhän uskaltanut katsahtaakaan ankaraan ritariin. Mutta se ehkä johtui\nvain hänen ankarasta mielenliikutuksestaan. Hän kopeloi kiireesti\nröijynsä alustaa ja otti lopulta sieltä esiin pienen kirjeen, jonka\njätti Tordille.\n\nTord avasi kirjeen ja luki sen. Se oli aivan lyhyt:\n\n\"Minut viedään yhdessä herra Maunu Grenin kanssa vangittuna Lybeckiin\",\noli siinä. \"Älkää kuitenkaan ryhtykö mihinkään pelastushommiin. Se\nolisi nykyisissä olosuhteissa samaa, kuin turmella kaikki. Mutta\nluottakaa minuun. Ennen kuolen, kuin rikon lupaukseni. Iliana\nÅkentytär.\"\n\nVihaa kuohuen ja hämmästyneenä jätti Tord kirjeen Niilolle kääntyen\nsamassa Jösse Bonpoikaan ja kysyi tältä, kuka oli hänelle kirjeen\nantanut.\n\n\"Iliana neiti itse\", vastasi Jösse ja lisäsi: \"Pääsin Maunu Grenin\nlaivaan, kun hän läksi Turusta. Olin näet siihen aikaan Suomessa\nkuninkaan asioilla ja saavuin juuri Viipurista Turkuun, kun Maunu\nherrakin sinne Ruotsista saapui jättääkseen Turun linnan herra Eerikki\nAkselinpojan haltuun. Maunu herra sanoi lähtevänsä Ruotsiin kuninkaan\nluokse, enkä minä siis epäillyt seurata häntä. Hän purjehtikin todella\nRuotsin rantamalle, mutta pysähtyi Hammarstadin lahteen ja sittenkun\noli saanut sieltä Iliana neidin laivaansa, nosti hän taas purjeet ja\nmatka kulki nyt hyvässä myötätuulessa etelää kohti.\"\n\n\"Mutta miksette eronnut Maunu herrasta Hammarstadissa?\" kysyi Niilo.\n\"Siellähän olisitte päässyt maihin!\"\n\n\"Minut pidettiin vankina laivalla\", vastasi Jösse, \"eikä kukaan saanut\nhenkensä uhalla jättää alusta, muutamia luotettuja miehiä\nlukuunottamatta, jotka soutivat veneen maihin ja taas takaisin.\"\n\n\"Eikö siis Maunu herra tiennyt, että olitte kuninkaan asemiehiä?\" kysyi\nNiilo, joka ollen tyyneempi kuin Tord tahtoi tutkia asian tarkemmin\nkuin tämä.\n\n\"Kyllä hän sen tiesi. Sanoinhan minä sen hänelle. Mutta hän tahtoi,\nettä rupeisin hänen miehekseen. Ja siihen ei minulla tietystikään ollut\nhalua, koska muutan herraa mieluummin omasta kuin muitten tahdosta...\nKun en siis suostunut, piti hän minut vangittuna niin kauan kun laiva\noli lahdessa.\"\n\n\"Ja Iliana neiti?\" kysyi Tord.\n\n\"Neitoa kohdeltiin niinkuin ylhäissukuista neitoa pitääkin\", vastasi\nentinen merisissi, \"ja merelle tultua päästettiin minut myös taas\nvapaaksi ja sain sitten olla, miten itse halusin. Silloin tuli neito\neräänä päivänä luokseni ja kysyi, kuka olen ja mihin aioin... Se\ntapahtui vähää ennemmin, kuin saimme kaksi kauppalaivaa näkyviimme,\njoita Maunu herra heti alkoi ajaa takaa ja saikin hän ne lopulta\nonnellisesti käsiinsä. Ylhäinen neito tuskin ehti kuulla vastaukseni,\nettä pyrin Ruotsiin, kun hänet jo komennettiin kannen alle. Pian\nsenjälkeen tapahtui sitten tuo onnettomuus.\"\n\n\"Onnettomuus?\" huudahti Tord ja Niilo samalla kertaa.\n\n\"Niin\", jatkoi Jösse, \"luulin, että siitä kirjeessä puhutaan... Suuri\nlybeckiläinen sotalaiva hyökkäsi Maunu herran kimppuun. Ja ankaran\ntaistelun jälkeen täytyi hänen antautua väkineen vangiksi, vaikka\nhänellä olikin laivassaan kaksisataa miestä.\"\n\n\"Herra armahtakoon, Jösse Bonpoika!\" puhkesi Tord puhumaan, mutta Jösse\nkiiruhti heti lisäämään:\n\n\"Vaara on ohitse nyt. Sillä Lundin läpi kulkiessani sain kuulla, että\nkuningas Kristian, Norjasta kruunausmatkalta palattuaan, oli heti\nlunastanut Maunu herran, joka nauttii hänen erityistä suosiotaan.\nMyöskin Iliana neiti kuuluu nyt olevan Köpenhaminassa, mutta odotetaan\npiakkoin saapuvaksi Iivari Akselinpojan luokse Lillöhön.\"\n\n\"Missä saitte sitten tämän neidin kirjeen?\" kysyi Tord.\n\n\"Se tapahtui silloin\", jatkoi Jösse, \"kun lybeckiläinen sotalaiva sai\nMaunu Grenin aluksen haltuunsa, kun sen miehistö ei enää voinut pitää\npuoliaan. Seisoin maston vieressä, sillä en voinut olla minäkään\ntaisteluun osaa ottamatta. Silloin kuulin neitosen huutavan nimeäni ja\nkun kiiruhdin hänen luokseen jätti hän kirjeen minulle.\"\n\n\"Kauan olette sitä viivyttänytkin!\" lausui Niilo epäluuloisena.\n\"Varmaankin on teillä ollut siellä Skånessa päin paljon puuhaamista.\"\n\n\"Siltähän se voi tuntua ja tavallaan olettekin oikeassa... Luulen\nkuitenkin hyödyttäneeni kuningas Kaarloa ja Ruotsin valtakuntaa\nviipymiselläni. Kun lybeckiläinen oli voittanut, ei se tiennyt aluksi,\nmitä tehdä niin monilla vangeilla. Siksi laski se heistä heti osan\nSkånen rannikolle. Niiden joukkoon satuin minäkin. Toisen osan lähetti\nse Danzigiin ja niille kävi onnettomasti, sillä ne mestattiin joka\nainoa. Ja niin olisi kai käynyt Maunu Grenillekin Lybeckissä ellei\nkuningas Kristian olisi väliin mennyt... Tulin maihin lähellä\nTrelleborgia ja siellä kuulin jo puhuttavan kiihkeästä riidasta, joka\noli syntynyt Iivari Akselinpojan ja Lundin arkkipiispan Tuven välillä.\nEräässä oluttuvassa sen kuulin, jonne menin juomaan mukillisen olutta.\nSiellä kaksi miestä puheli asiasta. Toinen heistä oli Ruotsista ja hän\noli tuonut herra Tuure Tuurenpojalta Axewallasta sanaa Iivari\nherralle.\"\n\n\"Tuure Tuurenpojalta!\" huudahti sekä Tord että Niilo.\n\n\"Niinkuin sanoin, oli hän herra Tuure Tuurenpojan lähetti. Ja oli hän\ntullut kuulustelemaan, miten Maunu herran oli käynyt. Siitä asiasta oli\nminulla paraimmat tiedot annettavana ja siten tulin kuulleeksi\nkaikenlaista, sillä olut oli hyvää ja mies puhelias. Tuure herra ja\nmoni muukaan eivät ole kuninkaan ystäviä. Kun tahdoin saada asiasta\nvielä tarkempia tietoja ja kun mies muutaman päivän kuluttua oli\nlähtevä Lillöhön niin päätin seurata häntä sinne. Mutta Iivari herra\noli niin kiintynyt riitaansa arkkipiispan kanssa, ettei häneltä muuhun\naikaa riittänytkään. Kun sanoin hänelle lähteväni Ruotsiin, pyysi hän\nminua tervehtimään veljeänsä, herra Eerikki Akselinpoikaa ja sanomaan,\nettä tuuli oli kääntymässä ja että oli paras hänenkin nyt katsoa\neteensä... Niin hän sanoi ja sitten matkusti hän Lundiin. Siellä\nviivyin minäkin hetkisen aikaa. Mitä sain tietää, sisältyy siis\npääasiassa siihen, että Tanskan ja Ruotsin herroilla on salahankkeita,\njoista hedelmät näkyvät vuoden, kahden kuluttua... Tuure herra\noleskelee nykyään täällä kaupungissa, näin hänet, ja Eggert herra tuli\nmyös tänne eilen Rumlaborgista.\"\n\nTuure Tuurenpoika (Bjelke), Kråkerumin herra, ei ollut vielä Axevallan\nlinnanhaltia, mutta oleskeli siellä nyt satunnaisesti serkkunsa Knuutti\nSteeninpojan (Bjelken) luona, joka oli saanut Axevallan linnan\nkuninkaan apen, vanhan ritarin, Kaarlo Orminpojan kuoltua. Vasta\nseuraavana vuonna sai Tuure herra Axevallan läänityksekseen. Tähän asti\noli häntä luultu kuninkaan puoluelaiseksi. Hänellä oli kova ja julma\nluonne. Rahvasta vihasi hän sydämensä pohjasta, eikä voinut kärsiä,\nettä Engelbrektin nimeäkään mainittiin hänen läsnäollessaan.\nSen lisäksi oli hän erittäin röyhkeä eikä saattanut hillitä\nkerskailuhaluaan kuninkaankaan seurassa, jonka ensimäinen vaimo oli\nollut Tuure herran sisar. Äitinsä puolelta oli Tuure herra myös sukua\nJönköpingin ja Rumlabergin linnanhaltialle, herra Eggert Krummedikille,\njoka myöskin, ilman että ansaitsi sitä, nautti Kaarlo kuninkaan\nsuosiota.\n\nNämät tiedonannot tekivät niin Tordin kuin Niilonkin mielen\nalakuloiseksi. He olivat kuitenkin varmoja, ettei kuningas Kristian\nsodallaan Ruotsia vastaan mitään voittaisi, vaikka kavaltajat kyllä\nehkä voisivatkin hetkeksi aikaa antaa kuninkaalle ja hänen ystävilleen\ntekemistä. Ja siksi saivat nämät asiat nyt väistyä yksityisasiain\ntieltä. Jösse Bonpojan poistuttua joutuikin heti taas keskustelun\nalaiseksi Tordin retki ja sen tarkoitus. Tord oli aluksi kahden\nvaiheilla, jatkaisiko matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin vai ei.\nVoisihan sillä todella olla odottamattomia seurauksia. Mutta toiselta\npuolen taas voi ajatella, että Iliana neiti oli tuskan pakottamana\nkirjeensä kirjoittanut, jota tarkemmin asiaa mietittyään ei olisi\ntehnytkään. Kun hän vielä mietti, mitä Jost ritari voisi sillä aikaa\naikaan saada, niin tuli hän lopulta siihen päätökseen, että matkaa oli\njatkettava. Jos Åke herra kieltäisi, olisi asia sitten selvä. Tord\ntietäisi silloin, ettei hänellä enää olisi mitään muuta keinoa\nvoittaakseen morsiamensa, kuin anastaa se väkivallalla. Ja sen tehtyä\nvoitaisiin sitten asiasta keskustella sekä kuningas Kaarlon että Åke\nherran kanssa.\n\n\"Kävi miten kävi\", sanoi hän lopulta lyöden Niiloa olkapäälle, \"sotaa\nminä vain haluan ja silloin me taistelemme rinta rinnassa ja vedämme\nnuo kurjat kavaltajat päivänvaloon.\"\n\nEi hän tullut ajatelleeksikaan, ettei Niilo tahtoisi mukana olla. Ei\nhän sitä miettinyt, kuinka katkeralta tästä mahtoi tuntua taistella nyt\nhalpa-arvoisena ja huomaamattomana miesten joukossa, jotka olivat aina\ntottuneet näkemään hänet kaikkien etunenässä. Mutta Niilo oli aivan\nsamaa mieltä kuin Tordkin, eikä hänelle tullut mieleenkään vetäytyä nyt\nsyrjään, kun isänmaan pelastaminen oli kysymyksessä. Hänen vankka, jalo\nluonteensa oli vuosien kuluessa varsinkin nyt Arbogan ja Vadstenan\ntapausten jälkeen saanut lopullisen tulikasteensa. Satunnaiset\ntapahtumat, onnen vaihtelut, ihmisten arvostelut eivät saaneet häntä\nenää päämäärästään horjumaan. Hän katseli nyt maailmaa ikäänkuin\nylhäältä päin. Ja siksi voikin hän paremmin kuin muut nähdä ja\narvostella niitä voimia, jotka olivat siinä vaikuttamassa, niitä\ntarkotusperiä, joita etsittiin, samalla kun ei voinut olla hymyilemättä\ntuolle turhamaiselle kiihkolle, olla etunenässä.\n\nKohtaus Briitan kanssa, tieto hänen rakkaudestaan, sekin osaltaan\nkohotti hänen mieltään, vapautti sen tomun ja pikkumaisuuden kahleista.\nJa hänestä tuntui, kuin olisi edellinen jakso, joka päättyi siihen,\nollut vain valmistusaika hänen sisällisessä kehityksessään ja nyt\ntullut korkeampien aatteiden, suurempien taistelujen hetki. Briitan\ntunnustus toi muassaan yhtä hyvin voiton seppeleen kuin manauksenkin,\nedellisen, mitä kuluneeseen aikaan tuli, jälkimäisen taas mitä\ntulevaan. Mutta ne koettelut, mitä nyt voi tulla, ne olivat hänestä\nenää pikkuasioita vain. Sellainen sattui hänelle jo tänäkin päivänä.\n\nHerra Eggert Krummedik lähetti sanan, että Tord herra tulisi\npäivälliselle hänen luokseen linnaan. Se herätti niin Tordin kuin\nNiilonkin kummastusta, että kutsu koski ainoastaan Tordia. Tarkemmin\nmietittyään huomasivat he kuitenkin, että eihän Eggert herra voinut\nkutsua vieraakseen sellaista kuin Niilo, jonka kuningas niin julkisesti\noli seurastaan erottanut. Tord meni siis yksin. Tuskin oli hän vielä\nehtinyt poistua, kun jo Tuure Tuurenpoika saapui Niilon luokse.\n\nEnsimäiset tervehdyssanat lausuttuaan, alkoi ritari ilman pitempiä\nkiertelyjä selittää, miksi oli tullut. Hän puheli kuninkaan\nherkkäuskoisuudesta, hänen kykenemättömyydestään erottaa ystäviä\nvihollisista sekä hänen julmasta menettelystään jälkimäisiä kohtaan. Ja\ntämän puheen jälkeen kysyi hän muitta mutkitta, mitä Niilo asiasta\nmietti. Kysyi, eikö hän jo kaiken senjälkeen mitä oli saanut kärsiä\nniin monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen, eikö hän jo nyt ollut\nvalmis yhtymään niihin, jotka aikoivat saada asiain tilan Ruotsissa\nmuuttumaan.\n\nTarkkaavaisena kuunteli Niilo ritarin puhetta, mutta heti kuin huomasi,\nmitä tämä oikeastaan tarkotti sillä, antoi hän jyrkän kiellon.\nKuitenkin koska Tuure ritari oli puhunut hänelle siinä luulossa, että\ntapaisi hyvinkin kernaan kuuntelijan, tahtoi hän perustella kieltoaan,\nmiksi ei voinut ritariin ja hänen puoluelaisiinsa yhtyä. Hän koetti\nsitten vielä osottaa ritarille, että tämän sanat sisälsivät kavallusta,\nmutta lupasi kuitenkin pitää asian salassa, jos ritarikin jättäisi\nsalahankkeensa kuningasta vastaan sikseen. Siinä suhteessa hän\nkuitenkin puhui kokonaan kuuroille korville. Tuure ritari oli pitänyt\naivan varmana, että mies, jota oli niin kohdeltu kuin Niiloa, ei\nhetkeäkään epäilisi nostaa miekkaansa kostoon siten hyvitystä\nvaatiakseen, koska sitä kuninkaalta ei ollut muuten saatavissa. Hän\nsiis käsittikin Niilon puheen vain estelyksi, jonka kautta tämä tahtoi\nkiskoa voittoa itselleen ennenkuin kuninkaan vastapuolueeseen astui, ja\nsiksi alkoi hän kuvailla Niilolle sitä valtaa, niitä linnoja ja\nläänejä, joita palkinnoksi oli odotettavissa.\n\nAika kului siinä puhellessa ja ennenkuin herrat sitä huomasivatkaan oli\npäivällinen linnassa loppunut ja Tord herra isäntänsä, Eggert herran,\nseurassa matkalla majataloon.\n\nSiellä sai keskustelu sillä aikaa ihan odottamattoman käänteen. Niilo\nkieltäytyi aivan jyrkästi kaikista kavalluspuuhista.\n\n\"Ei löydy maailmassa sellaista palkkaa, Tuure ritari\", sanoi hän, \"jota\npitäisin sen arvoisena, että sentähden voisin omantuntoni pantiksi\npanna. Olen siis edelleenkin Kaarlo kuninkaan mies tai oikeammin\nRuotsin mies... Tämän maan, tämän kansan edestä vain tahdon elää ja\nkuolla, vaikka minulle sitten olisi seitsemän kuningaskuntaa sen\nasemesta tarjolla!\"\n\nNyt tulistui jo Tuure herra. Häntä harmitti, että oli paljastanut\nitsensä, nähnyt niin paljon vaivaa turhan asian vuoksi. Ja hänestä\nalkoi Niilo tuntua enemmän pelkurilta raukalta kuin urhokkaalta\nritarilta.\n\n\"Kautta viiden haavan\", huudahti hän, \"te olette pelkuri, Niilo\nBonpoika!\"\n\nHymyillen katseli Niilo vihastunutta ritaria. Juuri tällä hetkellä\nastui Tord Eggert herran kanssa sisään huoneeseen.\n\n\"Voi olla\", lausui Niilo, \"että olemme siinäkin eri mieltä, niinkuin\nolemme edellisessäkin.\"\n\n\"Olette mitä kurjin raukka!\" huudahti taas Tuure herra kuuntelematta\nollenkaan mitä Niilo sanoi ja tullen vielä rohkeammaksi ystävänsä\nEggert herran samoinkuin Tordinkin tulosta. Tord, niin vilpitön\nkuninkaan ystävä kuin olikin, ei kuitenkaan koskaan olisi kärsinyt\nsellaista loukkausta, kuin mitä Niilo nyt Tuure herran puolelta sai\nkärsiä.\n\n\"Ajatelkaa ensin Tuure ritari\", vastasi Niilo sävyisästi, \"ajatelkaa,\nennenkuin lausutte sanoja, jotka voivat saada verenvuodon aikaan.\nMinulla on toki jossain määrin kunnianne vallassani!\"\n\n\"Kunniani on varmemmin miekkani terässä, Niilo Bonpoika... Jättäkää\nkauniit lorunne, sillä kukaan ei niitä enää usko ja kaikista vähimmin\nminä.\"\n\n\"Mikä antaa aihetta sellaiseen solvaukseen?\" keskeytti Tord astuen\nuhkaavana suuttunutta ritaria kohti.\n\nKysymys saattoi ritarin hämmennyksiin. Hän oli mielestään niin selvästi\nlausunut vihastuksensa syyn, että Tordin kysymys oli hänestä aivan\ntarpeeton. Ja lähempi selvittely oli sitä vaarallisempi, koska siitä\nolisi käynyt ilmi, mitä ritari ei suinkaan halunnut, nimittäin hänen\ntodellinen mielenlaatunsa kuningasta kohtaan. Senkautta hän todellakin\noli Niilon vallassa ja tämä olisi myös voinut käyttää sitä\npuolustuksekseen, ellei olisi halveksinut sellaista keinoa.\n\nTähän aikaan oli aivan tavallista, että pieninkin sana, joka kävi\nkunnialle, sai kaksintaistelun aikaan. Sentähden ei Tord olisikaan nyt\nsiihen niin erityistä huomiota kiinnittänyt, ellei se olisi ollut\nNiilo, jota asia koski. Kun kuitenkin Tordin omatkin sanat ehkä olivat\nvoineet kunniastaan arkaa ritaria loukata ja kohottaa vielä hänen\nvihaansa, kun ei niitä peräytetty, niin otti Tord asian omakseen ja\nsanoi:\n\n\"Pysyn sanassani ja Niilo Bonpojankin täytyy sen suvaita!\"\n\nHerra Eggert Krummedik huomasi kuitenkin asian oikean laidan paremmin\nkuin Tord. Ja hän sai välit lopulta sovitetuksi niin, että Tuure ritari\nperäytti syytöksensä. Mutta se taas herätti Tordissa epäluuloja. Ja\nmuistaessaan samalla, mitä oli Jösse Bonpojalta kuullut, kävi hänen\naavistuksensa varmuudeksi ja hän sanoi:\n\n\"Jos ystäväni Niilo Bonpoika onkin liian jalo antaakseen kevytmielisen\nsanan houkutella kaksintaisteluun itseään, niin vaadin minä, Tord\nKaarlonpoika, teidät nyt heti tässä ainakin ilmoittamaan, mikä antoi\naihetta solvaaviin sanoihinne. Sillä sellaisia sanoja ei kukaan\ntodellinen ritari kehtaisi julki lausua.\"\n\n\"Mutta siihen minä en suostu!\" vastasi Tuure herra.\n\n\"Ja silläkö luulette voivanne minua tyydyttää!\" kysyi Tord silmät tulta\niskien. Hän tuli aina vain enemmän vakuutetuksi siitä, että ritarilla\noli jokin arka asia omallatunnollaan, joka ei kärsinyt päivänvaloa. Ja\nsiksi lisäsi hän: \"ette ilman tärkeämpää syytä voi kutsua Niilo\nBonpoikaa kurjimmaksi raukaksi...\"\n\n\"Mutta sehän on asia, joka ei koske teitä, Tord herra!\" keskeytti\nTuure.\n\n\"Ja mitä sanot sinä tähän, Niilo Bonpoika\", kysyi Tord Niiloon\nkääntyen, välittämättä ollenkaan siitä, mitä Tuure ritari puhui, \"onko\nse asia, joka ritarin vihan on herättänyt, sellainen, että sinä voit\nsen minulle ilmaista?\"\n\nNiilo tarkasteli läpitunkevin katsein Tuure Tuurenpoikaa ja vastasi\nsitten:\n\n\"Sen voin ja sen teenkin, kun aika niin vaatii, jollette te, Tuure\nherra, itse teoillanne todista, että puheenne on ollut valhetta.\"\n\n\"Hyvä, Tuure herra!\" alkoi taas Tord puhumaan, \"minä, joka pidän Niilo\nBonpoikaa urhoollisimpana miehenä, mitä tunnen, minä tahdon odottaa\nkunnes hän puhuu. Mutta sen saatte uskoa, ettei sellaista muuria ole,\njoka suojelisi teitä miekaltani, niin pian kuin Niilo Bonpoika on\npuhunut... Se on sanani ja nyt voimme erota!\"\n\nEpäilemättä olisi se terävä soimaus, joka näissä sanoissa piili,\nlopultakin synnyttänyt sen kaksintaistelun, joka juuri äsken oli\nestynyt, ellei Eggert ritari taaskin olisi saanut sitä hyvillä sanoilla\npidätetyksi. Tuure herra antoi näet vielä toisen kerran sovittavien\nsanojen vaikuttaa itseensä, vaikka ne jo tuntuivatkin enemmän vain\nsuojalta, jonka taakse hän koetti edes jollain tavoin vielä\nsotamaineensa pelastaa. Vaara olikin kahdessa suhteessa suuri.\nEnsiksikin hänelle itselleen, koska hän, jos salavehkeet olisivat ennen\naikaa ilmi tulleet, ei olisi voinut saavuttaakaan niiden tuottamaa\nhyötyä. Toiseksi taas itse hankkeelle ja kaikille niille, jotka olivat\nsiihen sekautuneina. Ja nämät kyllä puolestaan olisivat kostaa\nosanneet.\n\nNiin poistuivat herrat ja Niilo ja Tord jäivät taas kahden.\n\nIllan kuluessa tulivat he sitten lopullisesti siihen päätökseen, että\nmatkaa Åke herran luokse Hjulebergiin oli yhä jatkettava. Mutta kohtalo\noli nyt niin määrännyt, ettei siitä matkasta saisi totta tulla.\n\nYöllä saapui lentoviesti Tukholmasta. Se toi Tordille tämän sisarelta,\nBriita neidiltä, kirjeen. Kuningatar makasi kuolinvuoteella. Hän oli\npuhunut Niilo Bonpojasta, oli puhunut kerran Tordista ja Iliana\nneidistäkin, kun Briita oli ollut kahden kesken hänen kanssaan\nhuoneessa. Hän oli myöskin lausunut toivomuksen saada vielä ennen\nkuolemaansa puhella Tordin kanssa. Briita oli silloin kertonut hänelle\nveljen matkasta Hjulebergiin, sillä hän, kun tiesi, miten rakas\nveli oli aina kuningattarelle ollut, ei luullut asiaa sillä\nvahingoittavansa, vaikka sen kuolevalle kuningattarelle ilmoittikin.\nKuningatar oli silloin pyytänyt, että Briita neiti lähettäisi sanan\nveljelleen.\n\nTämä muutti nyt kokonaan Tordin tuumat.\n\nHeti keskeyttivät he matkansa ja Tord riensi yötä päivää Tukholmaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nArkkipiispa Tuve.\n\n\nKaarina kuningatar kuoli ja Kaarlo suli kyyneliin hänen ruumisvuoteensa\nääressä. Pienet lapset, ne itkivät niinkuin näkivät isänkin tekevän,\npaitsi vanhin, Magdaleena, joka jo paremmin käsitti, mitä oli\nmenettänyt. Tämä tapahtui 7 päivänä syyskuuta vuonna 1450.\nKuningattaren ruumis asetettiin ensin Mustainveljesten luostariin,\nmutta vietiin sitten talvella Vadstenaan, jonne kuningas oli antanut\nrakennuttaa komean kuorin muistokivineen. Tänne lahjotti hän myös\nkallisarvoisen niin kutsutun ciborion eli kauniisti koristellun\nrippileipäin säilytyskaapin. Väitettiin, ettei sen vertaista löytynyt\ntoista Ruotsissa.\n\nMutta kuinka katkerasti kuningas surikin niin oli ja pysyi kuningatar\npoissa. Ja niin alkoi uusi ajanjakso kuninkaan elämässä. Tähän asti oli\nhän purjehtinut myötätuuleen. Vieläkin kulkee hän eteenpäin, mutta\ntuuli on nyt vastainen.\n\nEnsin kääntyi hän kavaltajia vastaan, joiden vehkeet oli Arbogassa\nselville saanut. Mutta huomio, jonka Harmaaveljesten luostarissa teki,\nsai hänet taas vihollisten kanssa sovintoon taipuvaiseksi. Tämä\ntapahtuikin sitten Tukholman kokouksessa vähän jälkeen kuningattaren\nkuoleman. Arkkipiispa ja Strengnäsin Sigge piispa saivat taas lääninsä\ntakaisin. Maunu Gren oli paennut maasta ja tuomittiin nyt omista ja\nvaimonsa varoista korvaamaan sen, mitä oli kruunun varoista tuhlannut,\nkoska ei ollut saapunutkaan, niinkuin oli kuninkaalle luvannut,\nSöderköpingiin tiliä tekemään.\n\nTanskaan ja Kristian kuninkaaseen nähden tuli väli aina vain\nkireämmäksi. Avaskärissä oli kyllä ollut kokous, mutta mitään tuloksia\nei se tuottanut. Kaarlo kuningas jätti Kalmarin vetäytyen Moratorppaan\nja siitä saivat tanskalaiset aiheen keskeyttää kokouksen. Kaarlo oli\nryhtynyt suojeluskeinoihinsa, mutta vahinkoa ne hänelle nyt vain\ntuottivat. Hyökkäys Kristian kuninkaan puolelta, josta Maunu Gren oli\npuhunut, jäi tekemättä. Kristian itse vain pakeni, kuullessaan, että\nRuotsin kuningas laivastoa varusteli. Sen sijaan uhkasi vaara Kaarlo\nkuningasta kokonaan toiselta suunnalta. Se viivähti kuitenkin hetkisen,\neikä saanutkaan enää sitten sitä voimaa, joka sillä epäilemättä olisi\nollut, jos olisi tullut silloin, kun Kaarlon huomio vielä oli aivan\ntoiseen suuntaan kääntyneenä.\n\nKuningas kulki Kalmarista Vadstenaan ja täällä sai hän tietää, että\nvihollinen oli hyökännyt Norjan puolelta rajan ylitse ja hävitteli\nparaikaa Vermlannissa. Heti senjälkeen ilmestyi myös Maunu Gren\nlaivastoineen Itämerelle ja laski väkensä maihin Kolmärdenin juurelle,\nsamalla kun Olavi Akselinpoika teki Gotlannista päin maallenousun\nStäkeholman luona hävittäen ja raastaen pitkin Tunan lääniä.\n\nKaikki siis osotti, että Kaarlon täytyi, jos tahtoi kruununsa\nedelleenkin pitää, puolustaa sitä ase kädessä. Niin päätettiinkin\nsitten Tukholman kokouksessa 6 päivänä tammikuuta 1452 kuninkaan\nkehotuksesta tarttua aseisiin petollista Kristian kuningasta vastaan.\nSana kulki yli valtakunnan ja niin kernaasti toteltiin kuninkaan\nkäskyä, että ennen pitkää oli 50,000 miestä eri tahoilta rajaa kohti\nkulkemassa, jossa Markaryd Lounais-Smålannissa oli määrätty kaikille\nyhtymäpaikaksi.\n\nKun kuningas saapui Markarydiin ja ratsasti noiden lukemattomien\nlaumojen ohitse, täytti hänen rintansa uljuus ja voitonriemu. Ja hänen\nsilmänsä säteilivät pelkkää iloa, kun otti vastaan ne uskollisuuden\nosotukset, joita sekä talonpoikaisjoukkojen että järjestetyn sotaväen\npuolelta osakseen sai. Kaikki osastot eivät olleet edes vielä\nsaapuneet, mutta kuningas päätti siitä huolimatta marssia rajan yli,\nkoska sellainen väenpaljous, jos se olisi omaan maahan sijoitettu,\nolisi ennen pitkää saattanut sen tuhon omaksi.\n\nLähetettyään ensin vanhan tavan mukaan sodanjulistusilmoituksen\nKristian kuninkaalle, marssi hän rajan ylitse Fagerhultin pitäjääseen\nja kääntyi sitten sieltä lounaiseen päin Herrevadin luostaria kohden.\nSinne oli hän päättänyt ottaa pääkortteerinsa, ja siellä aikoi hän myös\nodottaa matkalla olevain joukkojen saapumista.\n\nMutta pienen maakirkon tornissa istui Tuve arkkipiispa lämpöiseen\nturkkiin kietoutuneena ja katseli kun Ruotsin sotajoukko samosi\neteenpäin pitkin talvista tietä. Oli silloin jäikeenpuolenpäivä\nhelmikuussa ja omituisesti kimalteli helmikuun aurinko tuhansia\nhaarniskoita ja keihäänteriä vasten. Sekava häly, jonka eri joukoista\nkajahtelevat laulut aikaansaivat, sorisi niin ilkeästi arkkipiispan\nkorvissa, samalla kun jääkenttä vapisi ja roskui hevosten ja miesten\njalkojen alla. Arkkipiispan sivulla seisoi ritari kypärinsilmikko\nsuljettuna ja tämä kuvaili hänelle eri osastot aina sitä mukaa kuin\nohitse kulkivat. Ensin samosi siinä suuri joukko, suksilla hiihtäen,\noma lippu mukanaan.\n\n\"Se on hiihtomiesten lippu!\" sanoi ritari. \"Ne miehet, ollen keveästi\nvarustettuja, kulkevat nopeammin kuin virkuin hevonen.\"\n\nHetkinen senjälkeen alkoi kuulua kumeaa ääntä, niinkuin suuri\nratsuparvi olisi jäälle laskeutunut. Pian alkoikin kypärintöyhdöt ja\nhaarniskat kimallella auringon valossa keveän usvan keskeltä, jonka\npäristelevät hevoset aikaansaivat, mutta jonka taas heti vieno\ntuulenhenki puhalsi pois. Osaston etunenässä ratsasti komea, kookas\nritari vierellään lippu, johon oli kuvattuna Pyhä Yrjänä hevosen\nseljässä ja täysissä varuksissa.\n\n\"Siinä on ratsumiesten lippu!\" selitti mies. Ja ihmetellen katseli\narkkipiispa tuota uljasta joukkoa rivi riviltä, kunnes väsyi niitä\nlukemaan.\n\nTuskin oli tämä osasto vielä kadonnut, kun jo pyökkimetsän takaa, joka\nvasemmalla näköalaa rajoitti, tuli esiin uusi joukko, Se oli\njoutsimiesten lippu, jota lippua koristi Ruotsin ja Norjan\nsuojeluspyhimysten, Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin kuvat. Kaikkia näitä\nkolmea lippua ympäröi vielä erityinen suojelusjoukko.\n\n\"Mutta mikä osasto se tuolta vielä tulee?\" huudahti arkkipiispa\nnojautuen eteenpäin paremmin nähdäkseen.\n\nAlas jäälle oli taas ilmestynyt pieni joukkue. Sen etunenässä ratsasti\nmuhkea herra valkoisen hevosen seljässä. Ja satula ja hevosen suitset\nloistivat hänellä vain paljasta kultaa. Samaten olivat haarniskatkin\nnäillä kallisarvoisemmat ja ratsut kauniimmat, kuin edellisillä\nosastoilla.\n\n\"Siinä ratsastaa Kaarlo kuningas kahdensadan hovimiehensä kanssa!\"\nlausui ritari värähtelevällä äänellä, ikäänkuin ei hän enää olisi\nvoinut pidättää liikutustaan kuninkaan ilmaantuessa kentälle.\n\nKuninkaan ja hänen hovimiestensä jälkeen kulki kaksikymmentä kanuunaa\nja niiden mukana rekiä, joissa oli ruutia ja kiviä. Se oli jotain uutta\narkkipiispalle. Ritari kuvaili hänelle, kuinka niitä käytettiin, kuinka\nyksi ainoa hyvin suunnattu laukaus voi silmänräpäyksessä tehdä enemmän\nturmiota kuin kymmenen urhokkainta ritaria tunnissa. Silloin vaaleni\nvanha mies ja näytti kädet yhteenliittyneinä vaipuvan rukoukseen.\n\nLuodessaan taas silmänsä ylös, näki hän korkealle kohoovan, suuren\nlipun kimaltelevan pyökkimetsän takaa. Kun se tuli lähemmäksi, huomasi\nhän siinä neitsyt Marian sädekehän keskelle kuvattuna. Lippua jota,\nniinkuin edellisiäkin, vahva suojelusjoukko ympäröi, seurasi joukko\nratsumiehiä. Näillä, niinkuin kuninkaankin seurueella, oli kauniit ja\nsuuret hevoset.. Monet eriväriset ja erimerkkiset kilvet, samaten kuin\nkypärätöyhdötkin osottivat, että siinä ratsasti aateli, ritarit\nasepalvelijoineen.\n\nHeitä seurasi jalkaväki lukemattomissa parvissa sekä kaupunki- ja\nmaarahvasta lippuineen. Viimeisenä ratsasti eri joukkona kaksisataa\nritaria.\n\n\"Herra Jumala!\" huokasi arkkipiispa, \"miesmuistoon ei sellaista\nsotajoukkoa ole nähty Ruotsista Tanskan rajan yli kulkevan!\"\n\nHänen vielä puhuessa alkoi pohjoisella taivaanrannalla punainen valo\nleimahdella. Se vielä enemmän kuin sotajoukon suuruus sai arkkipiispan\nhuomaamaan, mitä kohtaloja kohti hänen maansa nyt kulki. Se oli tulen\nloistetta, joka johtui palavista, sytytetyistä taloista.\n\n\"Ja tuo ei ollut vielä koko sotajoukko?\" kysyi arkkipiispa. \"Väkeä on\nvielä enemmänkin tulossa, sanotte?\"\n\n\"Ratsastan heitä vastalle, saattaakseni heidät kuninkaan luokse!\"\nlausui ritari.\n\n\"Mutta kutka ovat eri osastojen johtajina ja kuka on järjestänyt tuon\nsuuren armeijan?\" jatkoi piispa tutkistelujaan.\n\n\"Kuningas itse on sotajoukon järjestänyt\", selitti ritari, \"ja siinä\nonkin hän koko mestari... Hän on oppinut taitonsa kotimaassani. Ja\nyksityiskohdissa huomaakin helposti suuren isänmaani eri maitten\nsotatapoja jäljitellyn.\"\n\n\"Niin, Kaarlo kuningashan oleskeli nuoruudessaan kauan aikaa\nulkomailla!\"\n\n\"Hän on ollut Puolassa, Unkarissa, Itävallassa, Baijerissa,\nMeissenissä, Saksissa sekä Reinin rannoilla!\" lausui ritari.\n\n\"Ilmoittakaapa minulle päällikköjenkin nimet, niin olen silloin\nluullakseni jo kuullut ja nähnyt kylliksi\", virkkoi arkkipiispa.\n\n\"Hiihtäjien etunenässä kulki Herman Berman, ratsumiehiä johtaa herra\nTord Kaarlonpoika ja joutsimiehiä herra Erengisle Niilonpoika.\nRitarijoukkoa johtaa kuningas itse ja hänen lähin miehensä on herra\nKustaa Kaarlonpoika, hänen lankonsa.\"\n\n\"Jumala ja pyhimykset suojelkoot Tanskan maata\", puhkesi arkkipiispa\npuhumaan. \"Kristian kuningas on nykyään Wilsnachissa ja ennenkuin hän\nehtii sieltä kotiin palata, voi koko Skåne jo olla erämaana, niinkuin\nHallanti ja Blekingekin.\"\n\n\"Kuitenkin voidaan sitä välttää!\" huomautti ritari verkalleen ja\npainolla.\n\n\"Ja kuinka ... kenen avulla?\"\n\n\"Teidän itsenne, herra arkkipiispa... Keskustelussa kuninkaan kanssa,\njos siihen myönnytte, on teillä Skånen kohtalo käsissänne. Jos te ja\nSkånen rahvas suostutte kuninkaan ehtoihin, niin pelastuu Skånen\nmaakunta hävityksestä.\"\n\nHetken vaitiolo syntyi. Lopulta nousi arkkipiispa ylös ja katseli\nsurullisin, huolestunein silmin ritaria.\n\n\"Tervehtikää herraanne ja kuningastanne!\" sanoi hän sitten, \"ja\nilmoittakaa samalla hänelle, että Tuve arkkipiispa on kyllä\nkeskusteluun saapuva, milloin hän vain niin haluaa. Mutta sanokaa myös\nkuninkaalle, että ellei hänellä ole muuta lisättävää, kuin mitä te nyt\nolette lausunut, niin ei hän niillä keskusteluilla ole mitään voittava.\nSillä koskaan en tahdo puhua tai tehdä mitään sellaista, joka minulle,\nTanskan valtakunnan arkkipiispana, arvotonta ja alentavaa olisi!\"\n\nNäillä sanoilla jätti arkkipiispa Kaarlo kuninkaan lähettilään hyvästi,\njoka jäi siihen seisomaan ja katselemaan vanhuksen jälkeen, ikäänkuin\nei olisi oikein käsittänyt tämän sanojen sisällystä. Heti riensi hän\nkuitenkin reippain askelin arkkipiispan jälkeen tornin rappusia alas.\nAlhaalla odotti reki, johon arkkipiispa istuutui, lähtien viipymättä\netelää kohti ajamaan. Lähtiessään ei hän katsahtanutkaan ritariin, joka\nseisoi siinä reen vierellä kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla\nsilatuissa varuksissaan, päässä tiikerinpään kaltaiseksi mukaeltu\nkypärä, josta mustanpunainen töyhtö kohosi. Se sama kultaan kuvattuna\nkimalteli myös hänen tulipunaisesta kilvestään.\n\nNäytti melkein siltä, kuin olisi arkkipiispa halunnut mitä pikimmin\nvihollisritarista etääntyä, samaten kuin suuresta sotajoukostakin,\njonka näkö hänessä herätti vain pelkoa ja surua. Myös tässä pysähtyi\nritari katselemaan vanhuksen menoa, ennenkuin heittäytyi mustan\nratsunsa selkään ja antoi sen laukata pohjaa kohti.\n\nArkkipiispa tuli Helsingborgista ja oli juuri matkalla Lundiin, kun sai\nkuulla, että Ruotsin armeija oli kulkenut rajan yli. Hän ei voinut\nsilloin pidättää haluaan nähdä omin silmin tämän sotajoukon voidakseen\nsitten määrätä vastustuksen vaaran mukaan. Ja niin oli hän poikennut\npieneen maakirkkoon, jonka ohi kuninkaan sanottiin kulkevan. Tänne oli\nsaapunut sitten kuninkaan lähettiläs pyytämään herransa puolesta\nkeskustelua arkkipiispan kanssa.\n\nMutta sillä aikaa kun arkkipiispa jatkoi matkaansa Lundiin, kun ritari,\njolla oli tiikerinpää vaakunassaan, laukkasi pohjaa kohti, sillä aikaa\nistui Kaarlo kuningas Herrevadin luostarissa, ritariensa ja\npäällikköjensä ympäröimänä, jaellen suullisesti ja kirjallisesti\nkäskyjään. Ja siinä osotti hän sellaista varmuutta ja taitoa, että\njokaisen täytyi myöntää hänen olevan niinkuin luodun suurta armeijaansa\njohtamaan. Reippaudella ja voimalla teki hän tehtävänsä ja oli\nsitäpaitse niin iloa ja riemua täynnä, että mitä parain mieliala pääsi\nvallalle niin ritareissa kuin koko armeijassakin.\n\nSaatuaan myöhästyneet joukot armeijansa vahvistukseksi ja arkkipiispa\nTuven vastauksen, läksi hän taas matkaan Herrevadin luostarista\nkolmantena päivänä sinne tulonsa jälkeen. Erityiset osastot olivat jo\njättäneet luostarin samoten pitkin Helsingborgiin johtavaa tietä, kun\nkuningas astui rappusia alas ja nousi hevosensa selkään. Ritari, jonka\ntulipunaisessa kilvessä kultaan kuvattu tiikerinpää upeili, seisoi\nsiinä juuri kuninkaan vierellä, kun tämä asetti jalkansa jalustimeen.\nKuningas kääntyi hänen puoleensa ja lausui:\n\n\"Olkaa huoletta vain, Jost ritari, pian saavumme me Lundiin. Ja silloin\nsaa kyllä teidänkin asianne tyydyttävän käänteen yhtä varmaan, kuin\nitsekin toivon parempaa vastausta Tuve arkkipiispalta, kun sillä tavoin\ntulen häntä tervehtimään.\"\n\nNöyrästi kumarsi ritari korkealle ystävälleen, mutta ei tämä eivätkä\nmuutkaan huomanneet sitä hymyä, joka hänen kasvoilleen levisi. Se\nvoikin yhtä hyvin olla heijastusta kuninkaan suosiollisesta hymystä,\nkuin jostain muustakin.\n\n\"Jos tätä pakkasta vielä kestää edes pari yötä, siksi kun olemme\nehtineet saada Helsingborgin käsiimme\", lisäsi kuningas päästyään\nsatulaan ja katseli luottavasti ympärilleen, \"niin silloin, hyvät\nherrat ja ritarit, teemme me teon sellaisen, josta meille on yhtä\npaljon iloa, kuin Kristian kuninkaalle surua... Aikomukseni on näet,\nettä ratsastamme sitten suoraan yli jäätyneen salmen Seelantiin. Vai\nmitä arvelette te asiasta, hyvät herrat?\"\n\nSuostumushuuto kajahti kuninkaan puheelle vastaan.\n\n\"Ja luulempa, että sillä tavoin voimme jättää rakkaalle naapurillemme\nmuiston sellaisen, jota hän ei niinkään helposti ole unhottava!\"\n\nRohkeutta ja toivoa täynnä ratsastivat kuningas ja hänen ritarinsa\nluostarista ulos kulkien samaa tietä, kuin vähää ennen sotajoukko oli\nmennyt. Ja valtavat eläköönhuudot kajahtelivat kuningasta vastaan hänen\nratsastaissa eri osastojen ohi.\n\nSaman päivän iltana saavuttiin jo Helsingborgin edustalle. Jääkenttä\nkahlehti salmen ja riemusta täyttyi kuninkaan rinta suunnatessaan\nkatseensa tuolle mahtavalle sillalle, joka oli vievä hänet Seelantiin.\nHeti käski hän, että jään kestävyyttä oli tutkittava. Samassa kutsutti\nhän myös Helsingborgin linnanhaltian luokseen ja vaati häntä heti\nlinnasta luopumaan. Tämä kieltäytyi ja seuraus oli, että kaupunki\nvallattiin ja poltettiin perustuksia myöten.\n\nJääntutkijat tulivat ja toivat sen tiedon tullessaan, että raivoisa\netelämyrsky oli särkenyt jääkentän hiluiksi. Mitä silmä näki, oli siis\nvain ajojäätä. Kaarlo seisoi siinä rannalla katsellen salmea ja jäätä,\njoka näytti yhä lujemmin kokoon puristautuvan. Mutta rosoisesta\npinnasta huomasi kuitenkin, että se oli ainoastaan paljasta ajojäätä ja\nhuokaus tunki silloin hänen rinnastaan esiin. Vaan sitten hän taas\nyhtäkkiä havahtui, heittäytyi hevosensa selkään ja huusi ritareilleen:\n\n\"Nyt me ratsastamme Landoraan!\"\n\nJa niin lähdettiin taas liikkeelle.\n\nLandora eli Landskrona, niinkuin kaupunkia nykyään nimitetään, oli\nsiihen aikaan vielä aivan nuori kaupunki. Sen oli näet kuningas Eerikki\nPommerilainen perustanut. Mutta siitä huolimatta kävi kansassa jo\nsellainen taru, että jokainen Tanskan kuningas, joka siellä maihin\nnousi, menetti senjälkeen henkensä vuoden kuluttua. Helsingborgin\nkohtalosta peljästyneinä kiiruhtivat Landskronan asukkaat heti\ntunnustamaan Kaarlon kuninkaakseen. Kuningas viipyi siellä kaksi\nvuorokautta ja lähetti sinä aikana herroille, papistolle ja rahvaan\nmiehille kutsun, että saapuisivat hänen luokseen uskollisuutta\nvannomaan.\n\nSkånen kaupungeista oli nyt enää jälellä tällä rannalla vain Malmö ja\nLund. Hän päätti nyt suunnata matkansa viimemainittuun, koska se oli\nlähimpänä ja koska toivoi siellä saavansa arkkipiispan puolelleen. Se\nolisi ollutkin hänelle tärkeä ja suuri voitto. Siellä epäilemättä olisi\ntuo arvossapidetty mies vetänyt kansankin mukanaan. Mitään\nyksimielisyyttä ei ollut maan suurellisten ja mahtavain kesken ja\nkuningas Kristianilta ei voinut apua odottaakaan, niin kauan kuin\najojäät salmen sulkivat. Yksityiset herrasmiehet kokosivat kyllä väkeä\nympärilleen, mutta eivät voineet vähillä voimillaan mitään aikaansaada\nruotsalaisten ylivoimaa ja yksimielisyyttä vastaan.\n\nTuve arkkipiispa istui suuressa salissa Lundagårdissaan, niinkuin\npiispankartanoa kutsuttiin, puhellen tuomiorovastinsa, herra Pietari\nAkselinpojan (Tottin) kanssa, joka myöskin oli Akseli ritarin poikia.\nMolemmat herrat päivittelivät siinä pahoja aikoja ja sitä ahdinkotilaa,\njohon maa nyt sodan kautta oli joutunut. Se koski yhtä paljon heitä\nkuin kansaakin, puhelivat he. Silloin saapui Kaarlo kuninkaan lähetti\ntuoden kirjeen, jossa esitettiin vaatimus alistumiseen ja uudistettiin\npyyntö saada keskustelu arkkipiispan kanssa aikaan.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi arkkipiispa tuomiorovastiltaan laskien kätensä\nkutsumuskirjeen päälle ja katsellen huolestuneen näköisenä puhuteltua.\n\n\"Taipua myrskyn mukaan ja odottaa aikaa, se on ainoa neuvo, jonka\ntiedän\", sanoi tuomiorovasti.\n\n\"Mutta minun laitani on sama, kuin isänne, jalon Akselin. En voi\ntaipua, jos sillä tarkoitetaan, että pitää ajatella toista, kuin\npuhua ... en Jumal'auttakoon\", sanoi hän ja asettaen yhteenliitetyt\nkätensä pöydän syrjälle lisäsi: \"jospa eivät olosuhteet olisikaan\nsellaiset kuin ovat minun ja veljenne, Iivari herran välillä, niin\nkyllä meillä vielä neuvoja olisi...\"\n\nViereiseen huoneeseen johtavalla ovella seisoi ritari, jolla oli Jost\nvon Bardenvlethin vaakuna kallisarvoiseen takkiinsa ommeltuna. Tämä\nritari oli Jostin veli, Kuntz von Bardenvleth, ja oli hän arkkipiispan\nlinnanvoutina Lundin lähellä sijaitsevassa Borgebyn linnassa. Hän\nkuunteli siinä molempain ylipappien puhetta. Eikä se mikään ihme\nollutkaan, jos se hänelle myönnettiin, sillä hän oli arkkipiispan\nsuosikki, eikä sekään, että hän nyt astui esiin ja sekautui\nkeskusteluun. Hän mainitsi, että eräs kauppasaksa oli tullut Borgebyhyn\nritarin siellä vielä ollessa ja tältä oli hän saanut kuulla, että\nIivari herra kokosi suuria joukkoja Lillön tienoilla ympärilleen. Mutta\nkoskiko yritys kuningasta vai arkkipiispaa, sitä ei mies ollut tiennyt.\n\n\"Jumala paratkoon!\" kuiskasi arkkipiispa luoden vakavat silmänsä\npyhimyksen kuvaan, joka seisoi eräässä seinäkomerossa palava lamppu\njalkojen juuressa. \"Myöntyisin, vaikka mihin, kun vaan tietäisin, että\nsillä saisin teidän veljenne, tuomiorovasti Pietari, kuninkaan asian\npuolelle.\"\n\n\"En tiedä muita suvussani, kuin Eerikki veljeni, joka olisi kantanut\nnurjaa kilpeä isänmaataan vastaan!\" lausui tuomiorovasti.\n\nSamassa kajahti torventörähdys ja pihalla piispankartanon edustalla\nhuomasi Kuntz ritari, joka oli rientänyt ikkunan luo, asemiesjoukon.\nPeljästyneinä katsahtivat arkkipiispa ja tuomiorovasti toisiinsa ja\nmolempain huulilta pääsi sana: kuningas. Mutta Kuntz ritari kääntyi\nheihin ja sanoi:\n\n\"Luulen asemiesten kantavan teidän kilpimerkkiänne, arvoisa Pietari\nherra. Ja jos en näe väärin, on se Iivari herra itse, joka seisoo\ntäällä ulkopuolella.\"\n\n\"Hän tahtoo siis pakottaa minua!\" sanoi arkkipiispa tullen miettivän\nnäköiseksi. \"No niin... Tanskan onni ennen kaikkia! Kiiruhtakaa, Kuntz\nritari\", lisäsi hän, \"ja saattakaa Iivari herra heti tänne saliin.\"\n\nHetkisen kuluttua seisoikin Iivari Akselinpoika jo arkkipiispa Tuven\nedessä. Hän oli muhkea ritari, silmät salamoivat ja ryhti niin uljas,\nettä yksin sekin jo kunnioitusta vaati. Mutta myös arkkipiispa oli\nkunnianarvoisen näköinen ukko. Halvasta tilasta oli hän kohonnut\nasemaansa. Ja syvä vakavuus, joka silmistä loisti, arvokkaisuus, joka\nilmeni hänessä, liikkui hän sitten vaikka kuninkaankin seurassa, se\nkaikki vaikutti, ettei kukaan tullut ajatelleeksikaan hänen halpaa\nsyntyperäänsä, vaan ainoastaan, että hän oli ensimmäinen mies\nvaltakunnassa kuninkaan jälkeen.\n\n\"Kaikista vähimmin odotin teitä tällä hetkellä luokseni, Iivari\nherra\", lausui arkkipiispa ritarille. Mutta tämä astui ukkoa kohti\nsellainen lämmin ilme kasvoissa ja koko olennossa, että se ihmetytti\nkaikkia huoneessa olijoita.\n\n\"Voin sen kyllä käsittää\", virkkoi ritari. \"Se on kai kaikki riidan\nvuoksi, joka välillämme vallitsee. Ja sen asian tähden olen minä nyt\nsaapunutkin luoksenne.\"\n\nRitarin ulkonäkö, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa sanojen\nsisällyksen kanssa, erhetytti arkkipiispaa. Siksi ei hän heti\ntuonutkaan esille sovintoehdotustaan, vaikka muuten olikin jo kernas\nsen esittämään. Mutta Iivari herra jatkoi:\n\n\"Ehdotukseni on nyt teille, arvoisa arkkipiispa Tuve, että antaisimme\nyksityisriitain levätä, niin kauan kun vihollinen on maassa...\"\n\n\"Herra Iivari!\" puhkesi arkkipiispa sanomaan tarttuen liikutettuna\nritaria kädestä kiinni.\n\n\"Ensin rauha maahan\", jatkoi tämä, \"ja sitten vasta keskinäiset riidat\nratkaistakoon. Ja ehkä me siinä silloin onnistummekin paremmin kuin\ntähän asti, kun ei Ruotsin kuningas vielä ollut maahan tullut...\"\n\n\"Puhutte niinkuin ainoastaan ritari puhua voi!\" virkkoi vanha\narkkipiispa hymyn levitessä hänen vakaville, kurtistuneille\nkasvoilleen.\n\nPuhe kääntyi sitten sotaan ja Kaarlo kuninkaan kehotukseen, että\nSkånelaiset kiirehtisivät vannomaan uskollisuusvalaa, sekä lopulta\nhänen vaatimuksensa, että arkkipiispan oli persoonallisesti hänen\nluokseen saavuttava. Arkkipiispa vakuutti lujan päätöksensä olevan\nennen hautautua Lundagårdinsa ja tuomiokirkkonsa raunioihin, kuin\nluopua kuninkaasta, jonka päähän omin käsin oli kruunun asettanut,\nmutta kysyi kuitenkin nyt ritarilta tämänkin mielipidettä asiassa.\n\nTarkkaavasti kuunteli Iivari herra piispan puhetta ja mietti sitten\nhetkisen ennenkuin ajatuksensa lausui. Hänestä ei toisen asian\ntarvinnut estää toista. Ei ainoastaan Lundagårdia ja tuomiokirkkoa,\nvaan koko suurta ja rikasta arkkipiispankaupunkia oli puolustettava.\nMutta sen ei suinkaan tarvinnut estää arkkipiispan käyntiä kuninkaan\nluo. Päinvastoin pitäisi yrittää, eikö vaaraa hyvällä voitaisi välttää\ntai ainakin olisi saatava muutamaksi päiväksi aselepo aikaan. Sen\nkuluessa jo voisi Iivari herran väki saapua paikalle sekä yksi ja\ntoinen muistakin herroista. Itse tahtoi Iivari herra jäädä kaupunkiin\nja odottaa siellä väkensä tuloa. Ja vaikka ei se ehtisikään, kuitenkin\nkärsiä vaivat tasan arkkipiispan kanssa.\n\nKeskustelu kesti pitkän aikaa. Mutta juuri kun Iivari herra aikoi\npoistua arkkipiispan luota, astui Kuntz ritari sisään taluttaen kädestä\npiispan vanhaa palvelijaa, joka, kasvot kauhua kuvastellen, syöksyi\nherransa eteen.\n\n\"Herra meitä armahtakoon!\" huusi hän ja vaipui itkien arkkipiispan\njalkoihin. \"Ruotsin kuningas on Borgebyssä!\"\n\n\"Kuningas Borgebyssä!\" huudahtivat arkkipiispa ja Iivari herra samalla\nkertaa.\n\n\"Niin, armollinen herrani!\" sammalsi palvelija. \"Tuskin oli vielä tunti\nsiitä kulunut, kun voutinne, jalo Kuntz ritari, linnan jätti, niin\nkuulimme jo ulkoa torvien törinää. Ja kun katsoimme sinne, seisoi\nainakin tuhannen ratsumiestä jo siinä porttimme edustalla. Ratsumiesten\npäällikkö, joka kutsui itseään Tord Kaarlonpojaksi ... tulisoihdun\nvalossa näimme, että hänellä oli sama kilpimerkki, kuin itse kuningas\nKaarlolla ... vaati päällikköä antaumaan...\"\n\n\"Ja päällikköni?\" kysyi arkkipiispa levottomana.\n\n\"Hän kieltäytyi jyrkästi...\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huudahti arkkipiispa, \"siitä olkoon hänelle ikuinen\nkunnia!\"\n\n\"Niin, mutta vähän siitä hyötyä oli\", jatkoi palvelija. \"Tuskin olivat\nvielä linnan portit suljetut, kun jo tuo ankara ritari, Tord herra,\nantoi ryntäyskäskyn... Heillä oli rynnäkköportaita mukanaan ja meitä\noli vähän... Armollinen herra, Borgeby on nyt Kaarlo kuninkaan käsissä.\nHädin tuskin vain onnistui minun ja muutamain harvain paeta sieltä.\nMuut, niiden joukossa urhoollinen päällikkökin, ovat vankina.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei ole aikaa yhtään menetettävänä!\" puuttui Iivari\nherra puheeseen. \"Kuningas saapuu kai pian itsekin linnaan, ja silloin\nei viipyne monta tuntia ennenkuin hän on täällä, jollette te, arvoisa\nisä, voi saada sitä aikaa pidennetyksi.\"\n\nEi kauan tämän jälkeen lähetti Kaarlo kuningas uuden tervehdyksen,\nettä, ellei arkkipiispa viipymättä saapuisi, olisi Lund ennen aamun\nkoittoa jo porona. Arkkipiispa vastasi nyt olevansa melkein yhtäpian\nkuninkaan luona, kuin ritarikin, joka oli sanan tuonut.\n\nMutta tuskin teki kuitenkaan kertomus Borgebyn menetyksestä keneenkään\nsellaista vaikutusta, kuin arkkipiispan linnanhaltiaan. Ei se ollut\npelkoa, ei vihaa, eikä levottomuuttakaan, vaan pikemmin kaikkea\nyht'aikaa, joka hänen kasvoillaan kuvasteli. Pian hän kuitenkin taas\nhämmästyksestään toipui.\n\nJa kiirein askelin jätti hän suuren salin. Laittaessaan sitten kaikkia\nkuntoon arkkipiispan matkaa varten, johon kuului myös aseellinen\nsuojelusjoukko, hänen oman johtonsa alaisena, tapasi hän pihalla\nkauppasaksan. He eivät näyttäneet olevan tuntemattomia toisilleen ja\nritari iski heti miehelle silmää, jonka merkityksen tämä näytti hyvin\nymmärtävän, sillä hän pysähtyi. Ritari jakeli kiireesti käskynsä\nkahdelle miehelle, jotka olivat seuranneet häntä. Nämät etääntyivät\nheti määräykset saatuaan. Ja kauppasaksa astui esiin.\n\n\"Huonosti ovat nyt asiat!\" sanoi hän.\n\n\"Tiedän\", vastasi ritari lyhyeen, \"ja siksi minä lähdenkin nyt itse\narkkipiispan mukaan.\"\n\n\"Mutta ylhäinen neito?\"\n\nRitari silitteli kädellään vaatekappaletta, joka kauppasaksalla oli\nsiinä käsivarrellaan näkyvissä, ikäänkuin olisi hän muka ollut sen\nkaupoissa ja puhellut vain sen hinnasta. Eikä terävinkään silmä olisi\naavistanut, mitä heidän kesken tapahtui.\n\n\"Ole huoletta vain\", sanoi hän, \"ei kukaan kuninkaan sotajoukossa tunne\nBorgebyn linnan salaisia käytäviä ja huoneita... Ja jos en minä voi\nJostin kanssa puheisiin päästä, niin voit sen tehdä sinä...\"\n\nMies antoi merkin, että oli asian täydellisesti käsittänyt ja heti\nsenjälkeen jätti hän piispankartanon. Mutta ritari puolestaan riensi\nvalmistamaan piispan matkaa.\n\n\n\n\nX.\n\nNeitonen Borgebyn linnassa.\n\n\nBorgebyn linnan sekä sisä- että ulkopuolella vallitsi vilkas liike. Osa\nRuotsin armeijaa oli näet siellä ja uusia joukkoja tuli yhtämittaa.\nMuurien sisäpuolelle olivat kuninkaan ja hänen kahdensadan ritarinsa\nhevoset ja aseenkantajat sijoitetut, mutta myös Tord herra muutamien\nmiestensä kanssa, jotka kuuluivat ratsulipulliseen, oli saanut siellä\nsijansa linnan kaivon ympärille. Se synnytti ahdinkoa pihalla. Ja kun\neräs miehistä piteli vähän kovakouraisesti oman ratsunsa vieressä\nolevaa hevosta, hurjistui tämä ja alkoi hyppiä. Se vaikutti toisiin ja\nennen pitkää oli siinä kauhea rymäkkä kaivon ympärillä.\n\nSilloin huomattiin Tord herran oma hevonen, upea, korskuva ori,\npäässeen irralle ja tuota pikaa oli se syöksynyt keskelle ritarien\nhevosia. Kahdelle miehelle onnistui tosin lopulta saada se kiinni,\nmutta siinä metelissä oli se jo ehtinyt pudottaa kallisarvoisen\nkilpikoristuksen, joka oli ollut kilpeen kiinnitettynä sen kärjeksi.\nSitä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.\n\nVihdoin eräs miehistä, tirkistellessään alas kaivoon, huomasi siellä\npohjassa jonkin kimaltelevan. Hän ei voinut varmaan erottaa, oliko se\nkilpikoristus vai joku muu, mutta päätti kuitenkin laskeutua sinne\nalas. Pian olikin hän sitonut tavarakuormista löytämänsä köyden\nerääseen rautarenkaaseen kaivon kannella ja hinasi sitten sitä myöten\nitsensä kaivoon.\n\nTord herran kilpikoristus oli todellakin siellä. Ja mies aikoi jo taas\nkiivetä ylös, kun yhtäkkiä huomasi takanaan ruostuneen rautaoven, joka\noli puoleksi raollaan. Hän työnsi oven rohkeasti sivulle ja katosi.\n\n\"Brodde!\" huusi samassa Tord herra linnan rappusilta.\n\nMiehet katselivat ympärilleen, mutta Broddea ei näkynyt. He vastasivat\nsenvuoksi Tordille, että hän kyllä aivan hiljan oli ollut paikalla,\nmutta että hän varmaankin oli mennyt etsimään kilpikoristusta tieltä,\njota Tord herra oli kulkenut. Tord herra kuunteli, mitä oli tapahtunut\nja käski sitten toisen miehen ratsastaa ratsulipullisen luo ja viedä\nNiilo Sturelle käskyn, että suuntaisi kulkunsa enemmän itään Dalbyn\nluostaria kohden.\n\nSenjälkeen meni Tord herra taas rappusia ylös ritarisaliin, jossa\nkuningas ritariensa keskellä istui.\n\n\"Heissaa, rakas serkku?\" huusi kuningas iloisena ojentaen samassa\nkätensä Tordille, \"luulenpa, että onni taas hymyilee meille, niin että\nvoimme nyt täydellä syyllä antautua ilon valtaan!\"\n\n\"Jumalalle siitä kiitos, korkea serkkuni!\" vastasi Tord.\n\nKuningas lopetti kirjeen, joka oli pöydällä hänen edessään, ja ojensi\nsen sitten eräälle ritarille Herman Bermanille vietäväksi.\n\n\"Teillekin on minulla käsky annettavana, serkkuni\", lausui kuningas\nTordiin kääntyen, \"mutta sen saatte te vasta sitten, kun keskusteluni\narkkipiispa Tuven kanssa on päättynyt... Hänestä se riippuu nyt Skånen\nkohtalo.\"\n\nRitari, jonka piti viedä käsky hiihtomiesten päällikölle, poistui.\nKuningas jakeli siinä vielä useampia käskyjä talonpoikaisjoukkojen\npäälliköille ja otti vastaan tietoja eri osastoista. Silloin\nilmoitettiin hänen armonsa, arkkipiispa Tuve Lundista, saapuneeksi.\n\nOli jo enemmän iltapuoli päivää. Suuressa, pieni-ikkunaisessa\nlinnansalissa olisi jo varmaankin ollut hämärä, ellei loimuava\ntakkavalkea olisi levittänyt sinne valoaan komeasta, rikkailla\nhakkauksilla koristellusta liedestä. Sitäpaitsi paloi kuninkaan\npöydällä hopeajalustoissaan paksut vahakynttilät.\n\nArkkipiispan astuessa sisään, syntyi salissa heti syvä hiljaisuus.\nKuningas meni kunnianarvoista vanhusta vastaan tervehtien häntä\nystävällisyydellä, jota hän koska tahansa voi osottaa. Kuitenkin ilmeni\nnyt hänen sanoissaan vakavuus, joka olikin helposti selitettävissä, kun\nmuisti, kuinka vastahakoisesti arkkipiispa oli hänen pyyntöään\nnoudattanut.\n\n\"Tervetuloa Ruotsin kuninkaan luokse arvoisa isä, arkkipiispa Tuve\",\nsanoi hän. \"Se on teidän eikä minun syyni, että nyt otan teidät vastaan\nomassa linnassanne... Toisinkin olisi se olla voinut ja Jumala tietää,\nettä minä puolestani olisin sen kernaimmin niin halunnut.\"\n\n\"Unhotatte, herra kuningas\", lausui arkkipiispa, \"että olette maani ja\nkuninkaani vihollinen ja etten voi totella käskyänne rikkomatta oikeaa\nherraani ja kuningastani vastaan.\"\n\n\"Oikein puhuttu, arkkipiispa... Mutta senkautta pakotatte te minut\nväkivaltaan.\"\n\n\"Ja minä alistun siihen, herra kuningas!\"\n\n\"Itsenne kanssa, arvoisa isä\", keskeytti kuningas, saattaen\narkkipiispan selkätuoliin istumaan, jonka eräs hänen hovipojistaan\nkantoi esiin, ja istuutuen itse toiseen, \"itsenne kanssa voitte kyllä\nmenetellä, miten itse haluatte, mutta teillä on muitakin kohtaan\nvelvollisuuksia, nimittäin Skånen maata ja rahvasta kohtaan...\"\n\n\"Olisiko siis toinen laki olemassa Skånen asukkailla kuin on Tanskan\narkkipiispalla ja muilla Tanskan miehillä?\" kysyi arkkipiispa\nkuningasta katsellen.\n\n\"Puhukaamme ilman kaunisteluja, arkkipiispa Tuve\", vastasi kuningas.\n\"Olette vanha mies ja voitte siis puhua ja ajatella kiihtymättä. Teillä\non jalo sydän, sillä sitä toimintatapanne minua, vihollistanne, kohtaan\nosottaa... Siksi uskonkin puhuvani nyt miehelle, joka näkee kauemmaksi,\nhuomaa olosuhteet tarkemmin kuin kukaan muu Tanskan valtakunnassa.\"\n\n\"Ilman kaunisteluja, herra kuningas!\" kertoi arkkipiispa keveästi\nkumartaen, \"ilman kaunisteluja... Niin pääsemme helpommin asiaan.\"\n\n\"No niin, arkkipiispa Tuve... Minusta tuntuu, että tässä on kaksi asiaa\nvalittavana ja molemmat riippuvat teistä. Toinen on synkkä ja kauhea.\nSe on Skånen hävitys... No älkää siitä nyt niin pahastuko, arkkipiispa,\nvaan sallikaa minun puhua loppuun. Tiedätte kyllä, että me Ruotsissa\nhaluamme rauhaa Tanskan kanssa, kestävää rauhaa. Mutta sitä me emme saa\nennenkuin molemmilla valtakunnilla on luonnolliset rajansa...\"\n\n\"Ja sen rajan pitäisi siis teidän mielestänne olla erämaa, kuningas\nKaarlo.\"\n\n\"Joko niin, arkkipiispa Tuve, tai myös meren laineet — Juutinrauma.\"\n\nArkkipiispa ei voinut kääntää silmiään kuninkaasta, jonka huulilla hymy\nkuvasteli, vaikka puheessa ilmenikin kamala vakavuus.\n\n\"Niin on teillä nyt siis kaksi asiaa valittavana. Rikas, kaunis Skåne\nerämaana, kaupungit, linnat, kirkot tuhkana tai taas onnellisena,\nvarakkaana, kuten tähänkin asti, mutta Ruotsiin yhdistettynä. Tähän\nvaltakuntaan ovat ne ennenkin kuuluneet, nuo maakunnat Hallanti, Skåne\nja Blekinge. Miten ne siltä ovat joutuneet hukkaan, siitä älkäämme nyt\npuhuko. Mutta muistatte kai tekin vielä, kuinka Engelbrektin ollessa\nRuotsin valtakunnan etunenässä tuo vanha ajatus taas virkosi eloon...\nUskokaa minua, arvoisa isä, aika on kerran koittava, kun se ajatus käy\ntäytäntöön... Sillä Jumala on tehnyt salmen Ruotsin valtakunnan\nrajaksi!\"\n\nKuningas vaikeni ja arkkipiispa istui siinä kauan aikaa ajatuksiin\nvaipuneena.\n\n\"Ja näistä on minun nyt valittava jompikumpi, kuningas Kaarlo?\" kysyi\nhän vihdoin.\n\n\"Niin, arkkipiispa\", lisäsi kuningas, \"ja jos te nyt yhdessä Skånen\nherrain kanssa seuraatte erään edeltäjänne esimerkkiä Lundin\narkkipiispan istuimella, joka ei epäillyt vannoa uskollisuutta Ruotsin\nkuninkaalle, niin ette ole ainoastaan pelastanut näitä rikkaita maita\nhäviöstä, vaan myöskin hankkinut itsellenne nimen, jota jälkimaailma ei\nole koskaan unhottava... Toiselta puolen taas täytynee teidän huomata,\nettä Skånen häviö on teidänkin häviönne. Lund ja sen arkkipiispanistuin\neivät näet voi asiain niin muuttuessa enää pysyä ensimäisenä Tanskan\nvaltakunnassa... Arkkipiispansauvanne on silloin vaihtuva\nkerjäläiskeppiin, arkkipiispa Tuve!\"\n\nArkkipiispa muuttui yhä vakavammaksi kuninkaan puhuessa ja otsansa\nvetäytyi syviin ryppyihin. Mutta lopulta nousi hän istuimeltaan\narvokkaana ja tyyneenä, niin juhlallisen näköisenä, että helposti voi\nhuomata hänen nyt tehneen päätöksensä.\n\n\"Olen nähnyt suuren voimanne, Kaarlo kuningas. Poltetut talot ja\nhävitetty Helsingborg viittovat mitä Skånella on odotettavana...\nMahdollisesti kyllä muodostuu myös tulevaisuudessa salmi Ruotsin ja\nisänmaani rajaksi. Mutta minua sitoo uskollisuusvalani tähän maahan ja\nsen kuninkaaseen, enkä tahdo kallistaa harmaata päätäni hautaan\nomassatunnossani tunne, että olen rikkonut sitä vastaan. Yksin se vain\nmäärää toimintatapani. Teidän uhkanne, teidän lupauksenne eivät pelota\nminua, eivätkä houkuttele... Sillä suuremmaksi ette kuitenkaan voi\nminua koskaan tehdä, kuin Lundin arkkipiispana ja Ruotsin primaksena\nolen. Ette halvemmaksikaan kuin olen ollut, kun köyhänä koulupoikana\njoka miehen ovella leipääni kerjäsin.\"\n\nLiikahtamatta kuunteli jokainen salissaolija uljaan arkkipiispan sanoja\nja kun hän oli lopettanut, kääntyivät kaikkien silmät kuninkaaseen;\nMutta tämä seisoi siinä tyyneenä ja suorana. Ei hän näyttänyt\nvihastuneelta, ei ajatellut, että arkkipiispa oli hänen vallassaan,\nettä hän voisi pakottaakin tätä. Hän vastasi vain äänellä, joka tosin\nilmaisi pettymystä toiveissa, mutta ennen kaikkea surua siitä, että\nkukoistava, rikas maakunta oli nyt häviön omaksi joutuva.\n\n\"No niin, arkkipiispa Tuve, me olemme siis vihollisia... Kuitenkin\npyydän, viekää se muisto kanssanne tästä yhtymästä Kaarlo kuninkaan\nkanssa, että hän on teissä aina näkevä jaloimman vihollisensa!\"\n\nArkkipiispa, johon kuninkaan arvokas ryhti näytti vaikuttavan, ei\nvoinut siltä jättää tilaisuutta käyttämättä. Hän esitti aselepoa. Mutta\nsiitä kieltäytyi kuningas jyrkästi virkkoen:\n\n\"Ei, ei arkkipiispa... Aselepo ei kuitenkaan teidän mieltänne\nmuuttaisi. Se olisi vain teille eikä minulle hyödyksi... Ei, vaan siitä\nhetkestä alkaen, kun Borgebyn linnan jätätte, olette viholliseni,\narkkipiispa Tuve, ja sellaisena teitä kohtelen. Kuitenkin sallin teidän\nrauhassa matkustaa piispankartanoonne Lundissa... Ja nyt ehkä olemmekin\nsitten toistemme mielipiteistä selvillä.\"\n\nTervehtien kuningasta jätti arkkipiispa salin.\n\nHänen juuri rekeen istuutuessa pamahti kanuunan laukaus.\nPeljästyneenä kysyi hän, mitä sillä tarkoitettiin.\n\n\"Lundin häviötä!\" vastasi reippaasti eräs palvelija, joka reen vieressä\nseisoen piti tulisoihtua kädessään.\n\nArkkipiispa kalpeni, mutta asettui sitten tyyneenä rekeensä. Ritari\nJost von Bardenvleth, joka eräästä sivuovesta tullen pysähtyi\narkkipiispan reen viereen, selitti hänelle, että se oli merkki kahdelle\nratsuparvelle hajoomaan ympäri maata ja hävittämään sitä.\n\nRatsulipullinen ja joutsimiehet, ne olivat nyt saaneet tehtäväkseen\nhävittää maata niin laajalta kuin mahdollista. Herra Erengisle\nNiilonpoika, viimeksimainittujen johtaja, lähti heti liikkeelle\nniinkuin käsketty oli ja myös Tord riensi jo alas linnanrappusia\nlähteäkseen osastoineen matkaan.\n\nMutta silloin tuli Brodde häntä pihalla vastaan, tarttui hänen käteensä\nkiinni ja jätti hänelle kilpikoristuksen, jonka tämä kiinnitti heti\nvyöhönsä.\n\n\"Tord herra!\" sanoi Brodde ja lisäsi kuiskaten: \"neito on täällä\nlinnassa!\"\n\nTord pysähtyi ja tarkasteli tiukasti miestä sekä käski hänen heti\nselittämään mitä tarkoitti sanoillaan.\n\n\"Iliana neiti on linnassa!\" toisti tämä ja kertoi sitten, miten oli\ntuon tärkeän salaisuuden perille päässyt.\n\nPäästyään kaivon pohjalle ja työnnettyään sitten tuon ruostuneen\nrautaoven syrjään, oli hän löytänyt sen takaa pitkän, mutta matalan ja\nahtaan käytävän. Kokemuksesta tietäen, mikä merkitys sellaisilla\nkäytävillä voi olla, oli hän lähtenyt ryömimään tuota ahdasta solaa ja\ntullut lopulta toiselle rautaovelle, joka oli samoin avoinna.\nEpäilemättä olivat salakäytävän ovet jääneet lukitsematta, kun sitä\nviimeksi oli käytetty. Myös vesi oli kuivunut, sillä ellei niin olisi\nollut, ei käytävää mitenkään olisi voinut löytää. Brodde oli siellä\nulommaisen rautaoven vieressä huomannut aukon muurissa. Siitä oli\nvarmaankin vesi virrannut kaivoon, kun ei sulkuovi sitä muualle\njohtanut. Hän oli näet vielä käytävää ryömiessään tavannut\nrautarenkaan, joka riippui puikossa kiinni. Kun hän oli vetänyt sitä ja\nlaskenut irralle taas, oli hän kuullut äänen, niinkuin olisi sulkuovi\npudonnut kiinni.\n\nTämän kaiken kertoi Brodde muutamalla sanalla Tordille, joka tietysti\nei halunnut muuta kuin kuulla vain pääasian.\n\n\"Päästyäni toisen oven ohitse\", jatkoi Brodde, \"huomasin tulleeni\nsuureen huoneesen ja sinne pysähdyin, sillä kuulin tuttuja ääniä\nviereltäni... Siellä oli näet seinässä kivien lomassa rako, josta\npilkisti valoa. Ja sen kautta kuulin myös puhujan äänen ja toisen, joka\nvastasi...\"\n\n\"Ja keittenkä äänet kuulit?\" kysyi Tord mieli kovasti jännityksissä.\n\n\"Puhuja oli ritari Jost von Bardenvleth ja se, joka vastasi, oli Iliana\nneiti.\"\n\nRitari seisoi siinä niin vaaleana kuin lumi hänen jalkainsa juuressa ja\nhän tarttui Broddea käsivarresta kiinni pusertaen siitä niin hurjasti,\nkuin olisi tämä ollut ritari Jost von Bardenvleth omassa persoonassaan.\nMutta Brodde, jota ei nyt mikään liikutus hämmentänyt, näki asian sen\noikeassa valossa ja kiirehti senvuoksi vastaamaan:\n\n\"Jos tahdotte pelastaa neidon, Tord ritari, niin vaaditaan siihen nyt\nennen kaikkea tyyneyttä... Vähinkin varomaton sana voi jo syöstä hänet\nturmioon. Yksi tie vain vie nyt pelastukseen ja se on — salainen\nkäytävä...\"\n\n\"Minä revin linnan hajalle perustuksia myöten... Ei kiveäkään kiven\npäälle saa jäädä!\" raivosi Tord.\n\n\"Ajatelkaa kuningasta, Tord herra!\" hätäili Brodde. \"Jos neito onkin\ntäällä linnassa, ei se siltä asiaa muuta. Olen kuullut teidän ja Niilo\nherran kertovan, että kuningas on antanut lupauksensa Jost ritarille.\nJos te nyt syytätte ritaria, että hän pitää neitoa täällä vangittuna,\nniin ette te voi sitä toteen näyttää. Sillä ennenkuin ehdimme\ntuntemaamme tietä vankilaan, on neitonen jo kuljetettu sieltä toista\ntietä pois.\"\n\nTordin täytyi myöntää, että Brodde oli oikeassa.\n\nMutta velvollisuus johtaa omaa joukkoansa hävitysretkellä nyt, kun\nolisi pitänyt auttaa neitosta, se sai hänet epätoivoon.\n\n\"Kautta Jumalan kalliin veren, mitä pitää minun tekemän?\" sammalsi hän\nhuulet vapisten.\n\n\"Olkaa huoletta, herra. Jos jätätte vain tänne kaksi luotettavaa miestä\nhevosineen odottamaan, niin pelastan minä neidon komerostaan... Hän on\nteille uskollinen, sen kuulin siellä alhaalla, eikä hän anna kurjan\nJostin pakottaa itseään.\"\n\nTord mietti, ennenkuin vastasi, mutta lausui sitten:\n\n\"Minun täytyy nähdä hänet, puhua hänen kanssaan. Näytä minulle tie\nhänen luokseen Brodde!\"\n\nBrodde teki vastaväitteitä, mutta se ei auttanut. Onni olikin aluksi\nainakin jossakin määrin heidän puolellaan, sillä se puoli pihaa, jossa\nkaivo sijaitsi, sattui olemaan tyhjä. Tordin omat miehet olivat näet jo\nlähteneet ja ritarien hevoset taas olivat linnanrappusten ympärille\nsijoitettuina. He pääsivät siis onnellisesti kaivoon ja siitä\nvaivalloisen käytävän läpi aina Iliana neidin vankilan vieressä olevaan\nhuoneeseen asti.\n\nTäällä näkivät he valon pilkistelevän eräästä raosta ja Tord syöksyi\nheti sen luo Ilianan nimi huulillaan.\n\nVankilasta kuului samalla kolinaa, niinkuin olisi ovi suljettu, mutta\nsitten oli kaikki taas aivan hiljaista. Brodde tarttui kiivaasti\nritaria kädestä kiinni ja kuiskasi:\n\n\"Hiljaa, Tord herra, jos ette kerran neitoselle kuolemaa halua...\nLuulen, että hänen vainoojansa on paraikaa siellä sisällä vankilassa.\"\n\nTord työnsi otsansa niin lujasti kiviseinää vasten, että sen olisi\nluullut siihen merkin jättävän, mutta hillitsi kuitenkin sitten itsensä\nja alistui kuuntelemaan. Kauan viipyi, kauemmin melkein, kuin hänen\ntulinen luontonsa voi kestääkään, ennenkuin vähintäkään ääntä sisältä\nkuului. Epäilemättä oli sisälläolija kuullut huudon, mutta, kun ei\ntiennyt tai saattanut aavistaakaan, että ketään voisi lähellä löytyä,\npiti hän kai selvänä, että joku oli seurannut hänen jälkiään. Ja siksi\nkai hän viivyttelikin nyt, kunnes voi saada varmuuden, ettei niin ollut\nasianlaita.\n\n\"Tuon teille vain veljeni käskyn, ylhäinen neito!\" kuului lopulta ääni\nsisältä. \"Olosuhteet ja te itse pakotatte veljeni pitämään teidät\nvankina täällä, mutta teiltä ei tule siltä puuttumaan mitään niistä\nmukavuuksista, joita yhteiskunnallinen asemanne vaatii, ei ainakaan\nniin kauan kuin täällä oleskelette.\"\n\nEi mitään vastausta. Oven narina vain, kun se suljettiin, tunkeutui\nraon läpi heidän korviinsa. Brodde jätti samassa huoneen, pitääkseen\nvahtia kaivossa. Mutta Tord asettui ihan raon viereen ja kuiskasi:\n\n\"Iliana, oletko yksin?\"\n\nHetkinen kului ja Tord uudisti taas kysymyksensä. Silloin kuului ääni\nmuurin läpi:\n\n\"Kuka kuiskaa nimeäni?\"\n\n\"Se on Tord, oma Tordisi, Iliana!\" lausui tämä jo kovempaa ja lisäsi,\nsamassa kun rautaanpuetulla kädellään tahtoi ikäänkuin musertaa\nmureniksi edessään olevan kiven: \"Jumala armahtakoon meitä, Iliana,\nvelvollisuuteni kieltää minua nyt viipymästä, mutta yöllä annan murtaa\nmuurin tästä ja pelastan sinut. Voit huoleti luottaa siihen mieheen,\njoka kuiskaa sinulle minun ja Niilo Bonpojan nimen... Oletko kuullut\nnyt?\"\n\n\"Olen, olen, Tord\", kuiskasi Iliana murtuneelle äänellä, \"mutta\nkiiruhda Tord!... Hän oli äsken täällä, tuo kurja ritari, ja sanoi\nsilloin, että minut vietäisiin kauas pois, ja että vankeuteni kestäisi,\nkunnes hänen pyyntöönsä myönnyn.\"\n\n\"Mutta miten olet joutunut sen konnan valtaan?\" kysyi Tord.\n\n\"Olin matkalla setäni luota Lillöstä isäni linnaan Hallannissa, kun\nkeskellä yötä majatalossani Helsingborgissa isäntäni tytär tuli juosten\nluokseni ja ilmoitti, että Kaarlo kuningas koko Ruotsin armeijan kanssa\nlähestyi kaupunkia. Seurueeni päällikkö oli sentähden lähettänyt\nminulle sanan, että rientäisin, sillä hän aikoi lähteä matkaan jo\nsamana yönä. Riensin matkaan ja istuin rekeen, joka saattoikin minut ei\nisäni luo, vaan tänne linnaan.\"\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, Iliana... Tahdonpa, sen vannon, vielä kerran\nnähdä tuon kavalan ritarin veren vuotavan! Nyt on vain ensin saatava\nsinut vapautetuksi. Sitten Iliana ... sitten vihitämme me itsemme jo\ntänä yönä... Olen hankkiva papin sillä aikaa kun odotan sinua.\"\n\nIliana ei puhunut mitään, mutta Tord piti sen selvänä, että hän\nsiinä asiassa oli hänen kanssaan samaa mieltä. Ja nyt kun asia oli\nhänen mielestään selville puhuttu, muisti hän yht'äkkiä taas\nvelvollisuutensa. Hän sanoi siis Ilianalle hyvästi ja riensi käytävää\npitkin kaivoon, jossa tapasi Brodden.\n\n\"Reippaasti vain toimeen, Brodde!\" sanoi hän lyöden tätä olkapäälle,\n\"pelasta ylhäinen neito ja sinä olet silloin minulle yhtä rakas kuin\nystäväni Niilo... Hollinger ja hänen isänsä, luulen, että heihin voit\nluottaa...\"\n\n\"Heidän kanssaan otan vaikka minkälaisen uhkatyön toimittaakseni!\"\nvakuutti Brodde.\n\n\"No niin, he odottavat sinua ja neitoa hevosten kanssa ulkopuolella.\nKoska luulet olevasi valmis?\"\n\n\"Alan työni heti, Tord herra, mutta ennen keskiyötä en luule siltä\nvoivani päättää sitä. Olisi suotavaa, että neito saisi miehen vaatteet,\nsillä vaikka onkin keskiyö, on kuninkaan vahdeilla siltä silmät terävät\nkuin ilveksellä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, puolen tunnin kuluttua on sinulla vaatteet... Ja nyt\nJumala vain kanssamme!\"\n\nTord kiipesi köyttä myöten kaivosta ylös. Juuri kun hän pääsi kannelle\ntuli musta varjo hiipien häntä kohti. Tord hätkähti ja tarttui jo\ntikarinsa kahvaan, joka riippui hänellä miekan hihnaan kiinnitetyissä\nhopeavitjoissa. Jost ritari seisoi siinä hänen edessään.\n\n\"Tekö täällä, Tord herra\", lausui ritari pehmeällä, hivelevällä\näänellä, \"ja kuningas kun varmaan luulee teidän olevan jo hyväsen\nmatkan päässä Borgebyn linnasta!\"\n\nVaikka Tord tiesikin olevansa nyt ritarin suhteen voiton puolella, oli\nkuitenkin vähiltä, ettei hän siltä ilmaissut itseään. Kiusaus oli kovin\nsuuri saada nyt kahden kesken kerrankin oikein masentaa tuon kavalan\nritarin. Ja hän sai panna koko hillitsemiskykynsä liikkeelle, joka\nhänellä muuten ei ollutkaan niin erittäin suuri, voidakseen tyynnyttää\nmielensä ja salata ritarilta hänen tappionsa Ilianan suhteen. Hän siis\nvain koitti saada ritarin ymmärtämään, mitä oli ollut kaivosta\nhakemassa, osottaen hänelle kilpikoristusta ja kertoen samalla, miten\noli sen kadottanut ja löytänyt taas.\n\n\"Se mahtaa olla teille erittäin rakas, tuo kilpikoristus!\" huomautti\nJost herra hymyillen.\n\n\"Tepä sen sanotte! Rakas se onkin minulle ja onneton se, joka\nuskaltaisi ojentaa kätensä sitä minulta riistääkseen... Silloin ei hän\nolisi suurenarvoinen.\"\n\n\"Ja niin tulinen olette tuon asian vuoksi, Tord herra!\"\n\n\"Olen saanut sen eräältä ystävältäni... Se on mitä hienointa tekoa...\nTulkaa mukaan, niin kerron teille sen historian. Se on tehty teidän\nisänmaassanne...\"\n\n\"Joka on ollut isänmaani\", ojensi Jost seuraten Tordia, joka halusi\nsaada hänet pois kaivon läheltä. \"Joka on ollut isänmaani, sillä Kaarlo\nkuninkaan, armollisen herrani, maa on nyt minunkin maani, minunkin\nisänmaani.\"\n\n\"Ja korkea serkkuni tuntee varmaankin sentähden onnelliseksi itsensä...\nMutta kuunnelkaa nyt! Tässä on kolme kuvausta hopeaan kaiverrettuna.\nEnsimäinen esittelee ritaria, joka paistaa vanhaa naista hiljaisella\ntulella.\"\n\n\"Sehän on ollut merkillinen kultaseppä, joka sen on koristellut\",\nkeskeytti Jost vilkkaasti, mutta kuitenkin huomasi helposti, että nuoli\noli osunut maaliinsa.\n\n\"Niin on, merkillinen kultaseppä todella... Mutta asiaan taas. Toinen\nkuvaus esittää saman ritarin jalosukuisen neidon ryöstäjänä. Polvillaan\nrukoilee neito vapauttaan takaisin, mutta ritari ei kuuntele häntä...\nMitä siitä taulusta arvelette Jost herra?\"\n\n\"Hm, erittäin merkillinen kultaseppä!\" mutisi Jost ritari.\n\n\"Ja kolmas taulu sitten! Siinä sama ritari hautaa miehen elävänä maan\nalle ja toisen riistää hän kavaluudella kuninkaaltaan. Näillä on näet\nhänen konnantekonsa tiedossa... Mitä sanotte nyt, Jost herra...? Eikö\nsellaista kilpikoristusta kannata säilyttää?\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi Jost aivan rauhallisena. \"Minun mielestäni olisi\nse saanut pysyä piilossaankin. Sillä se näyttää herättävän teissä vain\npahoja ajatuksia! Ystävänänne neuvoisin teitä jättämään tuon kalun,\njolle sairas mielikuvitus on kuviaan maalaillut!\"\n\n\"Säilytän sen yhtä hyvin itseni kuin ystävänikin vuoksi.\"\n\n\"Ja kuka on sitten tuo ystävä, jonka tähden te niin paljon vaivaa\nnäette?\"\n\n\"Se on Niilo Sture!\" sanoi Tord katsellen ritaria, joka vaaleni, ja\nlisäsi sitten: \"Mutta vielä on koristuksessa tyhjä paikka, johon\nkultaseppä ei ole mitään piirtänyt... Ja sitä ei hän tule tekemäänkään,\nsillä itse olen vielä piirtävä siihen kuvan, joka ei saa olla toisia\nhuonompi. Tiedättekö, mikä siihen kuvataan, herra Jost von\nBardenvleth?\"\n\n\"En...!\"\n\n\"Kosto, eikä mitään muuta!\" virkkoi Tord.\n\nHe olivat nyt saapuneet pitkään, valaistuun porttiholviin ja sanat\nkajahtelevat siellä täydellä voimallaan, ikäänkuin olisivat ne\nmuuttuneet eläviksi olennoiksi ritarin suusta tultuaan.\n\nTäällä odotti eräs ratsastaja, pitäen Tordin hevosta suitsista kiinni.\nTord hyppäsi satulaan. Mutta ennen lähtöään kääntyi hän vielä ritarin\npuoleen ja hänen suuret, rehelliset silmänsä tarkastelivat tätä\nhetkisen halveksivasti.\n\n\"Hyvä on, jos olette minua ymmärtänyt, Jost ritari\", sanoi hän,\n\"jollette, toivon pian voivani antaa paremmankin selityksen.\"\n\nHurjan hevosen kaviot iskivät tulta sen laukatessa pois porttiholvista.\nMutta Jost ritari seisoi siinä hetkisen ja katseli pirullinen hymy\nhuulillaan poistuvan jälkeen. Kauaksi ei hän kuitenkaan siihen\nseisomaan jäänyt, vaan riensi pihalle taas. Siellä heti kaksi varjoa\nläheni häntä muurin viereltä.\n\n\"Olin sittenkin oikeassa\", sanoi toinen, \"siellä on siis todella\nolemassa salakäytävä, josta en ole tähän asti tiennyt mitään. Jos siis\nedelleenkin tahdot tällä tavoin saada neitosen itseesi rakastumaan,\nveli Jost, niin luulen, että nyt on kiire tarpeen. Sillä ei ritari\nsuinkaan jätä keksintöään käyttämättä... Se oli hänen äänensä, jonka\nkuulin alhaalla vankilassa.\"\n\n\"Sinäpä sen sanot, Kuntz! Tässä ei ole nyt todellakaan aikaa\nhukattavana... Siis Axevallaan, Heikki, Axevallaan!\"\n\nViime sanat lausuttiin kauppasaksalle, samalle, joka vähää ennen\narkkipiispan lähtöä oli ollut keskustelussa ritari Kuntz von\nBardenvlehtin kanssa Lundin piispantalon pihalla. Tämä oli pannut\ntoimeen silloin saamansa käskyt. Hän oli tavannut Tuure Tuurenpojan ja\ntehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka Jost ritari oli katsonut\ntarpeelliseksi, sekä tullut nyt ilmoittamaan toimensa tuloksia.\nSelonteko siitä oli jo tapahtunut linnan salahuoneessa, jonne Kuntz\nritari oli suoraa päätä Ilianan luota mennyt. Ääni, jonka oli siellä\nalhaalla kuullut Ilianan nimeä mainitsevan, oli tehnyt hänet\nlevottomaksi ja kertoessaan veljelleen sitten huomionsa, oli se tehnyt\ntähän saman vaikutuksen.\n\nKuntzille oli hänen monivuotisen linnassaolonsa aikana eräs piispan\nvanhoista palvelijoista kertonut salaisista maanalaisista käytävistä ja\nhuoneista ja oli hän heti ottanut tarkan selon niistä. Nyt muisti hän\nsaman miehen kertoneen vielä yhdestä salakäytävästä, josta tämä mies\noli kuullut puhuttavan ilman että itsekään oli tiennyt missä se\nsijaitsi. Ritarin mieleen muistui, että vanhus oli silloin epäillyt\nlinnan kaivoa. Ja siksi oli hän esittänyt, että se olisi heti\ntutkittava.\n\nSiinä tarkoituksessa olivat he sitten kulkeneetkin alas pihalle,\nkuulleet kolinaa kaivosta ja vetäytyneet piiloon, kunnes olivat nähneet\nritarin nousevan ylös sieltä. Jost oli silloin mennyt hänen puheilleen.\nJa nyt oli asia selvä. Kaivosta johti käytävä vankilaan. Mitä suurin\nkiire oli nyt siis tarpeen, sillä voitaisiin muuten ylhäinen neito\nmillä hetkellä tahansa siepata heidän käsistään.\n\nMitään tutkimusta kaivon suhteen ei joudettu nyt toimeen panna. Iliana\nneiti oli vain heti pois vietävä, samaa tietä, jota oli tuotukin.\n\n\"Riennä miesten luokse vanhan tornin juurelle!\" sanoi Jost\nkauppasaksalle ja tämä katosi heti portista.\n\n\"Ja sinä, veljeni...!\" virkkoi Jost veljeensä kääntyen. Mutta tämä\nkeskeytti hänet äkisti.\n\n\"Sananen, Jost... Onko todella tarpeellista, että tämän asian vuoksi\nantaudut niin suurelle vaaralle alttiiksi?\"\n\n\"Minä rakastan neitoa, siinä kyllä\", vastasi Jost kiivaasti ja lyhyeen.\n\"Hän on valmis kieltäytymään vaikka morsiustuolissa, siinäkin on jo\nminulle kyllin. Ja vaikka minulla onkin kuninkaan ja Briita rouvan sekä\ntämän isän, Olavi herran, suostumus asiassa puolellani, niin ei minulla\nole Åke herran, Iliana neidin oman isän suostumusta.\"\n\n\"Oletko sitten sitä Äke herralta pyytänyt, Jost?\"\n\n\"Olen, sen olen tehnyt. Ja olen saanut vastauksen, jota ei kukaan\nsaksalainen ritari saata sulattaa... Mutta enemmän siitä toisella\nkertaa, veli Kuntz! Jos sinä autat nyt minua, niinkuin toisillemme\nlupasimme tänne lumiseen Pohjolaan lähtiessämme, niin saat olla varma,\nettä hankin sinulle linnan Ruotsissa. Sillä kaikki onnistuu nyt\nparemmin tämän kotimaisen kuninkaan kuin Kristofer Baijerilaisen\naikana.\"\n\n\"No hyvä! En tahdo rikkoa lupaustani!\" vastasi veli.\n\n\"Niin laita siis heti neitonen vanhan tornin luo, jossa Heikki häntä\nrekineen odottaa... Minä pidän sillä aikaa kaivoa silmällä.\"\n\nKuntz poistui ja ritari läheni taas kaivoa, jonka reunalle pysähtyi.\nNojautuessaan alas, kuuli hän, kuin olisi joku liikkunut siellä\nalhaalla. Hän seisoi siinä kauan aikaa tuskallisessa jännityksessä ja\nkuunteli. Muutama silmänräpäys vain ja kaikki voisi olla mennyttä, jos\nnäet Tord Kaarlonpoika saapuisi ja todistajain läsnäollessa tunkeutuisi\nvankilaan juuri kun neitoa sieltä poisviedään. Ja sitä tuskin voisi\nkuningas Kaarlokaan enää kärsiä niin suuresti kuin suosikin ritaria.\n\nMutta juuri ritarin ollessa enimmin levoton taukosi työ alhaalla\nyhtäkkiä. Ritari kuunteli henkeään pidättäen. Hän kuuli tukehtuneen\nsydäntäsärkevän huudon syvyydestä, eikä senjälkeen mitään enää. Jost\nseisoi siinä sitten kauan aikaa vielä kuunnellen, mutta kääntyi lopulta\npihalle päin, jossa luuli tapaavan veljensä onnistuneen toimen jälkeen.\n\nEräs mies tuli juosten kaivolle ja ritari suuntasi askeleensa häntä\nkohti. Miehellä oli jotain kainalossa. Jost ei erottanut kuitenkaan,\nmitä se oli. Ja kun hän aikoi ottaa siitä selvän, kuuli hän yht'äkkiä\nkolinaa takanaan ja samassa tarttui jäntevä käsi häntä niskasta kiinni.\n\n\"Alas, alas, lemmon konna!\" Kuului ääni hänen vieressään ja ennenkuin\nhuomasikaan oli hän jo kaivoon menossa.\n\nMies jäi typertyneenä paikalleen seisomaan, mutta Brodde riensi hänen\nluokseen.\n\n\"Liian myöhään, Hollinger!\" huudahti hän.\n\n\"Liian myöhään!\" kertoi Hollinger.\n\n\"Heti matkaan!\" komensi Brodde. \"Ehkä saavutamme ryövärit vielä, sillä\nkaukana linnasta eivät he voi olla.\"\n\nJa heti sen jälkeen riensi kolme ratsastajaa hurjaa vauhtia eri\nhaaroille pois Borgebyn linnasta.\n\n\n\n\nXI.\n\nKuolleen kuningattaren rukous.\n\n\nTunnin ratsastettuaan saapui Tord osastonsa luo, joka jo oli ehtinyt\neteläpuolelle Dalbyn luostaria. Erengisle herra sitä vastoin oli\nsuunnannut kulkunsa siitä enemmän lounaiseen. Tord kiiruhti heti\nperille päästyään Niilo Sturen puheille. Mutta tämä oli muutamain\nmiesten kanssa ratsastanut Dalbyn luostariin ottamaan selvää, kokosiko\nniinkuin kansa puhui, vihollinen sen ympärille joukkojaan. Tord käski\nsilloin Hollingerin ja tämän isän, nyt jo vanhan miehen, joka yhdessä\nviheriän ritarin kanssa oli tullut Kaarlo Knuutinpojan hoviin ja jäänyt\nsinne ritarin katoamisen jälkeen, Tord käski näiden kahden nyt\nratsastaa Borgebyhyn Broddelle avuksi. Sitten läksi hän väkensä kanssa\nliikkeelle ja aamulla jo ilmoittivat liekit ympäri maata, mistä hänen\ntiensä kulki.\n\nSaman kohtalon alaiseksi joutui Borgebyn linnakin. Se näet poltettiin\nperustuksia myöten, niin että ainoastaan muurit jäivät jälelle\nkertomaan, missä tuo ennen niin komea linna oli ollut. Senjälkeen\nsamosi kuningas pääjoukkonsa kanssa Lundia kohti. Tämä oli siihen\naikaan suurellainen kaupunki. Todistukseksi sen rikkaudesta ja\nväkiluvusta voi mainita, että kaupungissa oli ei vähemmän kuin\nkaksikymmentä yksi kirkkoa. Huomattavin niistä oli Pyhän Laurin eli\ntuomiokirkko. Kuin morsian neitojensa keskeltä kohosi se siellä\ntaivasta kohti. Se oli todella uljas ja mahtava temppeli, niinkuin\nPohjan etevimmän arkkipiispankirkon pitikin olla.\n\nMutta kaikki tämä komeus sai nyt surullisen lopun.\n\nVerisenä kohosi talviaurinko sinä päivänä taivaanrannalle, jona Ruotsin\narmeija kaupungin edustalle saapui. Ja ennenkuin päivä oli vielä\nloppuun kulunut, valaisivat jo palavasta Lundista kohoavat liekit\ntaivaan laajalti punaisella valollaan. Koko kaupunki oli kuin yhtenä\ntulimerenä. Mutta kaiken sen keskeltä kohosi tuomiokirkko juhlallisena\nja mahtavana, rauhaa huokuen, niinkuin ajatus kohoo kohti\nijankaikkisuutta keskeltä kuohuvia intohimoja.\n\nLundin asukkaat kadottivat kaiken toivonsa ja rohkeutensa. Ainoastaan\narkkipiispa pysyi lujana ja järkähtämättömänä niinkuin tuomiokirkkonsa\ntuon melskeen ja kauhistuksen keskellä. Ainoa, joka arkkipiispaa\nlukuunottamatta osotti intoa ja päättäväisyyttä, oli herra Iivari\nAkselinpoika. Mutta hän se olikin väsymätön ja hänen rohkeutensa ja\nreippautensa sai arkkipiispan huulet tuon tuostakin vetäytymään\nlempeään hymyyn. Näitten miesten yhteisten ponnistusten kautta\nsaatiinkin sitten tuomiokirkko ja piispankartano pelastetuksi. Mutta\nkoko muu osa kaupunkia, sen luostarit ja kaksikymmentä kirkkoa\njoutuivat liekkien uhriksi. Ja tästä iskusta ei kaupunki enää koskaan\nnoussut. Entistä loistoaan ei se koskaan enää saavuttanut.\n\nKaarlo kulki palavasta Lundista lounaiseen päin suunnaten kulkunsa\nMalmötä kohti, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt neljännestäkään\nmatkastaan suorittaa, kun sai kuulla, että vihollinen kokosi joukkojaan\nDalbyn luostarin ympärille. Sinne oli Jost ritari Borgebystä viety. Hän\noli näet yöllä arkkipiispan käynnin jälkeen, ollessaan tarkastamassa,\njos eri osastot kuninkaan käskyjä noudattivat, tulista laukkaa ajaessa,\nyht'äkkiä kaatunut hevosineen ja taittanut siinä kolauksessa pahoin\ntoisen jalkansa. Tämä seikka ehkä yhtä paljon kuin sekin, että oli\nvaarallista jättää taakseen vihollisjoukkoja, vaikka pieniäkin, sillä\nvoisivathan ne kasvaa ja tulla uhkaaviksi — ne molemmat yhdessä saivat\nkuninkaan kääntymään heti takaisin ja suorinta tietä rientämään\njoukkoineen Dalbyn luostaria kohti.\n\nVihollinen oli kuitenkin voimakkaampi kuin kuningas oli luullutkaan ja\nmuutenkin oli se enemmin sotaan harjaantunut kuin se väki mitä hänellä\nmukanaan oli. Mutta siitä huolimatta iskivät kuningas ja hänen\nkaksisataa ritariansa kannukset hevosten kylkiin kiinni ja hyökkäsivät\nsuoraa päätä vihollisen niskaan. Toiset joukot seurasivat esimerkkiä ja\nsädekehänsä keskeltä loisti neitsyt Maaria kauas yli ruotsalaisten\nrintaman. Maa tuntui notkuvan raskaitten, rautaanpuettujen hevosten\nkavioiden alla ja sotahuudot kohosivat korkealle ilmaan.\n\nVihollisjoukko oli harjaantunutta, kunnollista väkeä. Sen etunenässä\nratsasti muhkea ritari mustansinisissä varuksissa, Tottien vaakana\nkilvessään. Hän kulki pitkin linjaa ja asettui lopulla vasemmalle\nsivustalle sekä kehotti miehiään hyökkäykseen samassa kun Kaarlo\nkuningas jo ritareineen tuli kohti.\n\nAnkara ottelu syntyi. Rivit hajautuivat ja lopulta taisteltiin siinä jo\nmies miestä vastaan, jolloin tietysti ainoastaan ruumiillinen voima ja\nnotkeus sekä maltti tuli kysymykseen. Kuningas ennen muita kunnosti\nitseään ja hänen valkoinen töyhtönsä heilui aina siellä, missä vaara\noli suurin. Ja aina se hajautui myös joukko hänen syöksyessä esiin.\nNiin oli hän jo raivannut itselleen tien toiselta sivustalta toiselle,\nkun häntä vastaan syöksyi tuo ennenmainittu ritari mustansinisissä\nvaruksissa.\n\n\"Tässä se nyt sinun onnesi aurinko laskeutuu, kuningas Kaarlo!\" huusi\nhän ryntäävälle kuninkaalle.\n\n\"Ennen sitä kuitenkin vielä leikki leikitään!\" vastasi tämä hyökäten\nhurjalla vimmalla ritarin kimppuun.\n\nTaitavasti puolusti tämä itseään osottaen siinä voimaa, josta helposti\nhuomasi, että Kaarlo kuningas oli hänessä nyt tavannut vertaisensa.\nNiinkuin salama olisi leimahdellut, niin iskivät miekat tulta. Lopulta\nhalkaisi ritarin miekka kuninkaan kilven, mutta samassa putosi ritarin\ntöyhtö ja kypäränkoristuskin maahan. Kuningas tulistui. Kypäränkoristus\nei ollut kilven arvoinen. Näytti siltä, kun olisi ritari nyt pääsevä\nvoitolle. Se ajatus jo sai Kaarlon veren hurjaan kuohuun, niin että hän\nunhotti kaiken varovaisuuden ja jakeli vimmassaan aivan sokeasti\niskujaan.\n\nSamallaista se oli ottelu joka taholla. Ja voitonhuudot, joita\nkajahteli milloin tanskalaisten milloin ruotsalaisten riveistä, saivat\nhaavoitettujen ja kuolevien valitushuudot vaikenemaan, Mutta jota\nenemmän taistelu näin oli muuttunut kaksinkamppailuksi, sitä enemmän\noli myöskin kukin jätetty oman itsensä varaan. Elämä ja kuolema riippui\nsiis miekanterässä pitkin koko linjaa. Ja sitä kaksintaistelua jatkui\nherkeämättä. Jos joku oli saanut vihollisensa kaadetuksi, kohtasi hän\nheti toisen, joka oli tehnyt samaten. Ja niin oli laita kaikkialla yli\nkoko laajan kentän.\n\nSenvuoksi saivat kuningas ja ritarikin häiritsemättä jatkaa\nkamppailuaan.\n\n\"Varo itseäsi, Kaarlo!\" huusi ritari. \"Näyttää siltä, kuin olisivat\npoltetun Lundin liekit panneet pääsi pyörälle!\"\n\nKuningas ei vastannut. Hän hyökkäsi vain yhä kiivaammin ja vaivoin vain\nvoi ritari välttää hänen hyvin suunnattuja, voimakkaita iskujaan.\nSilloin katkesi kuninkaan miekka kahvasta poikki.\n\n\"Nyt olet vankini, kuningas!\" huusi ritari ja tarttui äkisti kuningasta\nvyötäisillä olevasta, jalokivillä rikkaasti koristellusta nahkavyöstä\nkiinni.\n\nMutta kuningas kannusti hevostaan, repäisi samassa tikarillaan vyön\npoikki ja syöksähti ulos vapaalle kentälle ritarin takaa-ajamana. Tämä\nhuusi miehilleen, että kuningas pakeni, ja kaikkien huomio kääntyi\nsilloin tälle suunnalle. Ja heti kiirehti myös muutamia miehiä, sitten\njo useampiakia ulos kentälle kuninkaan ja ritarin jälkeen. Kuninkaan\nhevonen oli kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi kuin vainoojan ja hän\npääsikin sentähden hyvän matkaa vastustajastaan edelle.\n\nPieni metsäsaareke tuli kuninkaan eteen ja silmänräpäyksessä katosi hän\npuitten sekaan. Hänen takaa-ajajansa panivat silloin viimeisetkin\nvoimansa liikkeelle ehtiäkseen ennen häntä metsän läpitse.\n\nKaarlo huomasi uhkaavan vaaran. Metsä oli tiheää ja hän alkoi jo katua,\nettei tullut kiertäneeksi sitä. Selvää oli, että vainoojansa nyt ennen\npitkää saavuttaisivat hänet. Silloin kuuli hän jonkun edestäpäin\nlähestyvän. Oksat taittuivat ja raskaat askeleet tömistivät maata.\nKuningas kalpeni, veri jähmettyi hänen suonissaan. Jos se oli\nvihollinen, oli hän turmion oma. Hän seisoi siinä tikari kädessä,\ntuntien selvään tunnossaan, että hänellä oli nyt vain valittavana joko\nkuolema tai vankeus — vankeus jossain Kristian kuninkaan linnassa.\n\nSilloin ilmestyi ritari mustissa varuksissa hänen eteensä. Hän katseli\nkuningasta tarkkaan alaslasketun kypäräsilmikkonsa läpi, mutta näytti\nheti tajuavan koko aseman ja sen vaaran, joka kuningasta uhkasi.\n\n\"Astukaa alas, Kaarlo kuningas, ja antakaa tänne kaapunne... Hevosella\ntäällä ette minnekään pääse. Metsän rannassa on minun hevoseni. Sillä\nvoitte pelastua vielä.\"\n\n\"Kuka olette?\" kysyi kuningas katsellen vain ritaria ja unhottaen oman\nvaaransa.\n\n\"Eräs, joka uhraisi henkensäkin teidän edestänne!\" vastasi ritari.\n\"Mutta kiirehtikää, kuningas... Ettekö kuule, kuinka oksat jo ratisevat\nmetsän rannassa... Alas, alas, Kaarlo kuningas!\"\n\nKuningas hypähti hevosensa seljästä ja ennen pitkää riippui jo hänen\nkallisarvoinen kaapunsa mustan ritarin hartioilla.\n\n\"Nimesi?\" kysyi kuningas.\n\nMutta ritari oli jo kääntänyt kuninkaan hevosen ja hypähtänyt satulaan.\n\n\"Tässä on sitten muisto sinulle!\" huusi kuningas ojentaen ritarille\ntikarinsa, jonka kullalla ja jalokivillä koristeltu kahva kimalteli\nhämärässä. \"Jos pääset hengissä takaisin, niin anna se minulle...\nTahdon lunastaa sen takaisin linnalla.\"\n\nKuningas katosi mustan ritarin kaapu hartioillaan. Pian saapui hän\nritarin kulkemaa polkua metsänrantaan, jossa tämän hevonen seisoi ja\nodotti, levottomana maata kavioillaan kaapien.\n\nMusta ritari oli tullut muutamain miesten kanssa ratsastain pitkin\nmetsän rantaa ja siitä, jossa metsä loppuu, oli hän nähnyt taistelun\nluostarin edustalla sekä myöskin pakenevan, jonka heti tunsi\nkuninkaaksi. Kuningas oli juuri silloin metsän rantaan saapumassa.\nRitari käski silloin miestensä kiiruhtaa taistelukentälle. Mutta itse\nkäänsi hän hevosensa ja riensi niinkuin nuoli metsään erään aukeaman\nkautta, jonka ohi ratsastaessaan oli huomannut. Siellä hyppäsi hän\nsatulasta alas, sitoi hevosensa puuhun ja alkoi sitten tunkeutua\nmetsään, raivaten miekalla tietä itselleen ja aina vähän väliä\npysähtyen kuuntelemaan.\n\nPian kuulikin hän, miten kuningas metsässä pyrki eteenpäin ja silloin\npani hän kaiken voimansa liikkeelle saavuttaakseen hänet.\n\nSe oli nyt onnistunut ja siksi riensi hän nyt taas eteenpäin ikäänkuin\nhurjan raivon valtaamana kuninkaan hevonen allaan. Vähäsen matkaa\nmetsän rannasta kohtasi hän kuninkaan takaa-ajajan.\n\nTämä pysähtyi äkisti nähdessään aseettoman kuninkaan tulevan vastaansa.\nHänen ensi ajatuksensa oli, että tämä, huomattuaan paon mahdottomaksi,\noli katsonut paraimmaksi antautua vapaaehtoisesti vangiksi. Mutta ei\nhän ehtinyt vielä päästä siitä hämmästyksestään, kun jo tuo luuloteltu\nkuningas hyökkäsi häntä vastaan voimalla, jota hänen ja hänen hevosensa\noli mahdoton kestää. Tämä syöksyi ritareineen maahan. Vähän senjälkeen\nratsasti kuningas jo ohjat höllällään yli kentän heiluttaen kädessään\nsäkenöivää miekkaa.\n\n\"Voitto on meidän!\" huusi hän päästyään omain miestensä luo.\n\nSe kävi kuin salama läpi rivien ja se vaikutti, että voitto todellakin\nkääntyi ruotsalaisten puolelle. Turhaan hakivat tanskalaiset kadonnutta\nritariaan tai jotain muuta, joka olisi järjestänyt heidän hajonneet\nrivinsä. Ei ketään löytynyt. Ja ruotsalaiset tunkivat yhä\nhurjistuneempina eteenpäin.\n\nKului hetkinen vielä ja kaikki muuttui paoksi.\n\nKuningas oli rientänyt Lundiin tuodakseen sieltä apua joukoilleen.\nPaluumatkalla tapasi hän jo sanansaattajan, joka toi voitonsanoman.\nKuningas riensi paikalle. Kaksisataa vihollista makasi kuolleena\nkentällä ja kaksituhatta oli joutunut vangiksi.\n\nMutta kukaan ei huomannut kuninkaan tuloa. Olihan hän ottanut osaa\ntaisteluun aina siitä alkain, kun niin onnellisella tavalla oli\nvihollisjohtajan taistelukentältä pois houkutellut. Kuningas kyseli\nmustaa ritaria. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Ja vallitsevassa\nhämärässä oli myös ollut vaikea erottaakin, olivatko varukset siniset\nvai mustat.\n\nKuninkaan tätä vielä kysellessä tuli eräs mies taluttaen hänen\nvalkoista hevostaan, jonka selkään hänen purppuranpunainen\nkärpännahkaisella kauluksella varustettu kaapunsa oli kiinnitetty.\nHevonen oli ollut luostariporttiin sidottuna.\n\nKuninkaan pää vaipui rintaa vasten, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi.\n\nPian sai hän kuitenkin muuta ajattelemista, kuin kuka tuo tuntematon\nystävä mahtoi olla. Paha kyllä ympäröi häntä nyt vain vihamiehet,\njoiden vehkeet ennen pitkää oli tuleva tuntemaan.\n\nSittenkun nuo siihenaikaan suuret ja kukoistavat kaupungit Åhus ja Vä\nolivat myöskin saaneet sodan hävityksen osalleen — edellisestä\nkiskottiin paloveroja, jälkimäinen poltettiin — vetäytyi kuningas\nkoilliseen Skåneen, jossa otti pääkortteerinsa Bäckaskogin luostariin\nviipyen siellä vielä hetkisen aikaa ennenkuin Ruotsiin palasi. Täältä\nlähetti hän yhden osaston lankonsa Kustaa Kaarlonpojan ja Birger\nTrollen johdolla Blekingeen, toisen taas Tuure Tuurenpojan, Eggert\nKrummedikin ja Kustaa Olavinpojan (Stenbockin) johdolla Hallantiin\nsaattamaan nämätkin maakunnat saman kohtalon alaiseksi kuin Skånen.\n\n6 päivänä maaliskuuta oli Kaarlo sitten jo matkalla Ringstaholmaan\nItägöötinmaalla ja pari viikkoa senjälkeen saapui hän Tukholmaan.\nTullessaan oli hän mitä parhaimmalla tuulella. Sellainen isku, kuin hän\noli nyt Tanskalle antanut hävittämällä Skånen, jonka Blekingen ja\nHallannin häviöllä vielä toivoi täydentävänsä, sellainen isku olisi\nantava viholliselle hyväksi aikaa tekemistä. Ja jos Kristian kuningas\nsiitä huolimatta aikoi Ruotsiin hyökätä, niin oli hänellä toisella\npuolen Smålannin vuoret ja sen sotaisa rahvas vastassa, toisella puolen\ntaas rajalinnotukset, jotka Kaarlon toimesta oli mainioon kuntoon\nlaitettu. Siksi olikin hänen otsansa niin kirkas tullessaan Tukholmaan\nja tervehtiessään sen porvareja.\n\nLaivaston varustaminen oli saanut kuninkaan Tukholmaan. Hänen\nkäskystään saapui Suomesta 45 alusta ja asettuivat ne Nyköpingin ja\nSöderköpingin satamiin. Sitä paitsi laitettiin Tukholmassa ja monessa\nmuussakin paikassa suuri joukko laivoja lähtökuntoon. Helluntain\naikoihin piti näet koko laivaston purjehtia Ölannin pohjoisniemeen\nodottamaan vihollisen hyökkäystä meren puolelta.\n\nMutta tuskin oli hän ehtinyt linnaansa Tukholmassa, kun jo tuotiin\ntietoja, jotka suuressa määrässä häntä huolestuttivat ja suututtivat.\nHerra Jost von Bardenvleth saapui Tukholmaan vähän myöhemmin illalla\nsamana päivänä kuin kuningaskin. Tultuaan meni hän heti kuninkaan\npuheille ja kertoi tälle hyvin tärkeännäköisenä, kuinka oli päässyt\nuuden salaliiton perille tai oikeammin saanut vain uuden langan\nvanhasta verkosta käsiinsä.\n\nVadstenassa oli nimittäin holsteinilainen ruhtinatar, Ingeborg,\nabbedissana. 11-vuotiaana oli Margareeta kuningatar tuonut hänet\nRuotsiin ja asettanut tähän arvossapidettyyn luostariin. Se oli\ntapahtunut vuonna 1408. Ruhtinaallinen abbedissa, joka nyt oli 55\nvuoden vanha, oli saanut valtiollista merkitystä sen kautta, että\nTanskan nykyinen kuningas oli hänen sisarensa poika. Ja ritarin\ntiedonantojen mukaan oli hän halukas toimimaan tämän hyväksi Kaarlo\nkuningasta vastaan, jota pidettiin ainoastaan vallananastajana,\nkruunattuna kapinoitsijana, ei juuri parempana Engelbrektiä.\n\nKuningas kuunteli tarkasti ritarin kertomusta miettien jo itsekseen\nmitä tekisi. Pian olikin hän tehnyt päätöksensä. Hänellä oli vanha\nvoimansa taas rinnassa ja menestys, joka häntä oli Skånen retkellä\nseurannut, sai hänen nyt reippaammin päättämään ja rohkeammin\ntoimimaan. Ingeborg abbedissa oli poistettava toimestaan. Jostin\nlähtiessä oli asia jo ratkaistu.\n\nSamaan aikaan kuin Jost ritari oli kuninkaan puheilla, oli toisessa\nosassa linnaa eräs harmaaveljes polvillaan kallisarvoisen\nristiinnaulitunkuvan edessä ja rukoili. Se oli samassa huoneessa, jossa\nKaarina kuningatar oli kuollut. Sureva kuningas oli antanut laittaa\nsiitä rukoushuoneen. Sinne tapasi hän usein vetäytyä muistoinensa,\njoiden viehätys yhä vain lisääntyi, mitä kauemmaksi ne hänestä\npakenivat.\n\nHarmaaveljes rukoili kauan ja hartaasti. Hän näytti olevan syvän\nliikutuksen vallassa ja raskaat kyyneleet valuivat tuon tuostakin\npitkin kuihtuneita poskia alas partaan. Silmät olivat kiinni ja\nvapisevat huulet liikkuivat hitaasti. Pieni, musta lakki peitti hänen\npäätään ja sen alta pilkisteli karhea, leikattu tukka. Hänen kasvonsa\nolivat rumat, mutta hartaus, joka niitä valaisi, esti rumuutta heti\nhuomaamasta, niinkuin iltaruskokin kolkoimmankin kallion kauniiksi\nkultaa.\n\nLopetettuaan rukouksensa nousi hän jakkaralta ylös ja astui\nristiinnaulitunkuvan luokse, jonka varovasti nosti paikoiltaan\nlattialle. Sen takana oli tapeetti leikattu halki ja kun syrjät\npoistettiin, tuli siellä seinäkivessä mustaksi maalattu risti\nnäkyviin. Tämän kiven voi helposti nostaa pois ja sen takana oli tyhjä\npaikka, jota munkki katseli samalla hartaudella, kuin äsken\nristiinnaulitunkuvaa. Tässäkin pysähtyi hän rukoilemaan. Tehtyään\nsitten ristinmerkin pani hän kiven taas varovasti paikoilleen, veti\ntapeetin kiinni ja ripusti ristiinnaulitunkuvan tilalleen seinään.\n\nHän pysähtyi sitten vielä hetkiseksi huoneeseen, ikäänkuin olisi\ntahtonut kerran vielä tuumia asiaa, jonka aikoi toimeenpanna. Mutta\nsitten veti hän päättävästi peitteen kasvoilleen, jätti huoneen ja\nlukitsi oven mennessään.\n\nHiljalleen kulki hän tyhjien, autioiden huoneitten läpitse, joissa\nennen Kaarina kuningatar oli vallinnut levittäen rauhaa ja rakkautta\nympärilleen, niinkuin sadussa neitonen, jonka jalan jäljistä heti\nkauniit kukkaset elämään puhkesivat. Munkin vartalo oli suora, hänen\nryhtinsä niin uljas, että siinä hämärässä olisi luullut häntä\nritariksi, joka oli vielä jäänyt maan päälle katselemaan tuttuja\npaikkoja, missä ennen oli elämän iloa nauttia saanut.\n\nPian saapui hän huoneeseen, jossa kuninkaan palvelijat asuivat. Nämät\neivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä aina kuningattaren\nsairastumisesta asti oli hän saanut linnaan tulla ja mennä, koska itse\nhalusi. Hän suuntasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti, avasi oven ja\nastui sinne sisään.\n\nSiellä sisällä istui kuningas käsi poskeen nojautuneena. Kallisarvoinen\nlipas oli hänen edessään pöydällä. Monta kalleutta, monta muistoa oli\nsiihen kätkettynä. Ehkä muistelikin kuningas siinä lippaan ääressä nyt\nmuinaisaikoja, sen taisteluja ja riemuja, voittoja ja vastoinkäymisiä.\nEi hän ainakaan huomannut munkkia ennenkuin tämä jo seisoi ihan hänen\nvieressään ja laski kätensä hänen hartioilleen.\n\nKuningas havahtui uinailustaan ja katsoi ylös.\n\n\"Herran rauhaa, kuningas!\" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä,\n\"tuon sinulle sanan kuningattareltasi.\"\n\n\"Kuningattareltani?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan.\"\n\n \"Mahtanette uneksia hurskas isä\", virkkoi kuningas surumielisesti\nhymyillen. \"Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja\nennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut.\"\n\n\"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä\", lisäsi munkki.\n\n\"Mitä rohkenet väittää, munkki... Tiedätkö edes, mitä kuningattareni\npuhui minulle?\"\n\n\"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole\nvoinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut.\"\n\nKuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain\nvihastuneena.\n\n\"Kuningatar puhui todellisesta onnesta\", jatkoi munkki aivan\nrauhallisena. \"Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun\nkysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain\nJumalaa... Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin\ntahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua.\"\n\nKuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei\nainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja\nsalaperäinen esiintymistapakin.\n\n\"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle\", lausui\nhän vihdoin, \"sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin\nkun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on\nuskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis... tahdon täyttää\nhänen pyyntönsä.\"\n\n\"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin\nkuulustelematta tuomita... Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei\nuskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää...\nAjatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!\"\n\nKuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.\n\n\"Vadstenaa!\" huudahti hän, \"Niilo Sturea!... Jos kavaltaja sisältyy\nkuningattareni rukoukseen ... niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo\nenää mitään kuulla.\"\n\n\"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan...\nJuuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä\nsyöksytte, olen nyt luoksenne tullut... Tahdon puhua teille\nkuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon!\nAjatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas... Laskekaa käsi\nsydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja\ntoistaa tuon sanan kavaltaja.\"\n\nTaistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla,\nantaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa\npuhettaan.\n\n\"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?\" kysyi kuningas huulet yhteen\npuristettuina.\n\n\"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota\nsyytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin\nlinnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas\nkuoli.\"\n\n\"Viipurin linnantornin!\" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden\nikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.\n\n\"Niin, kuninkaani... Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota\nkannatte kaulassanne...\"\n\n\"Munkki!\" huudahti kuningas, \"oletko kaikkitietävä?\"\n\n\"Kaulaketju on Niilo Sturen\", lausui säälimätön munkki.\n\nMykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin\nolisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja\nonnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet\nkiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja\nhänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän\nkaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:\n\n\"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi\nteidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi,\nkuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne,\noli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille\nmitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa\nteille tuottanut... Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja\nvälittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin\nmääräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta\nhänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te...\"\n\n\"Sano sanottavasi vain!\" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden\npysähtyi, \"kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun\nasti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät\nkalpenemaan.\"\n\n\"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää... Ja\nsen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä\nonnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä\nvallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä\nhenkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta.\"\n\nSanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen\nrakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja\nkylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee.\nJumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän\nystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla\nauringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla.\nKuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä\nkaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin\non jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja\nvaloa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa,\nriippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut.\nVain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin\nilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat.\nMahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta\npakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.\n\n\"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas...\nKaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan\ntoisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla\njalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit,\njotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne.\nMolemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun\nhaluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen,\nkummanko kaulaketjun valitsette.\"\n\nMunkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa\nmäärässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin\nääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja\nystävälliseksi.\n\n\"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille... Tahdotteko kuulla ne\nnyt?\"\n\nKuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.\n\n\"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!\"\n\nMunkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei\nliikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen\nyhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa\nkuiskasivat rukouksen.\n\n\"Katsele kuningatar!\" lausui hän murtuneella äänellä, \"katsele alas\ntaivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen\nvelvollisuuteni tehnyt...! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä,\nrukoile kuninkaan puolesta!\"\n\nNämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa\ntaas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja\nkääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui\nulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse,\npuolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista\novea.\n\nSiihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä\nhetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.\n\nSamassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi\navattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi\nhuoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.\n\nNiin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar\noli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen\nja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven\nja astui sisään.\n\nOmituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista\nriippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä\nyötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit,\nrukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta\nja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin\nolisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi\nsitä ajatellessa hänen poveensa.\n\nSilloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan\nkysymyksensä:\n\n\"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä.\"\n\n\"Tahdon!\" kuiskasi kuningas.\n\n\"Niin kuunnelkaa sitten!... Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu\nteille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten\non teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta\nsenjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te\nvaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan...\"\n\nMunkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi\ntapeetin ja irroitti kiven tilastaan.\n\n\"Edellinen\"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, \"on teille helppo\nasia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei\nole... Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se\nkokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on\nteidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne... Sitten\nvoitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne,\nniin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei\ntakaisin tuo... Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt.\nMatkani määrä on nyt kaukana täältä... Voin kuitenkin vielä, jos Herra\nvoimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne...\nMuussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme... Herra suokoon\nsinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se\ntoisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!\"\n\nKului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan\nsydämeen.\n\nSitten katosi hän hiljaa ovesta.\n\nKuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai\nKaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat\nuutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.\n\nPääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli\nSkåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan\nelättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin\nedustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi\nennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen\nkimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski\nKlaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman\nlinnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.\n\nKaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman\nesiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin.\nMutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja\nennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa.\nSilloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat\ntehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän\nhyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa\nVagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi\nkuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin\nlähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput — se oli varhain\naamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen — kun hän sai\njo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.\n\nHän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan\ntakaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi,\njos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan.\nLaivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi\nvihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja\nkatselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa\nja kiiti ulos merelle.\n\nSilloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän\nheidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää\nelokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita\nKristianin uhkaamia linnoja.\n\n\n\n\nXII.\n\nSalainen sanansaattaja.\n\n\nMyöhään eräänä iltana astui Erengisle Niilonpoika Örebron linnan\nritarisaliin. Hän oli Vadstenasta tulossa, oli juuri noussut hevosensa\nseljästä ja kiiruhti nyt, varukset riisuttuaan, vaimoansa tervehtimään.\n\nTämä tuli häntä jo ystävällisesti vastaan. Niinkuin tavallisesti aina,\nmiehen tullessa jostain kokouksesta kotiin, niin menivät he nytkin\nsalakammioon. Siellä vaihtoivat he sitten ajatuksiaan. Ja ritari kertoi\nkaikki, mitä toiset olivat puhuneet, mitä itse oli puhunut, miettinyt,\nsekä mitä lopullisesti oli päätetty. Samaten tapasivat he aina\nneuvotella, ennenkuin ritari lähti mihinkään kokoukseen tai tärkeämpään\ntoimeen. Briita rouva oli, niin kauan kuin Ringstaholma ja Stegeborg\noli hänen miehellään läänityksenä, tavallisesti oleskellut\nHammarstadissa, mutta nyt asui hän Örebrossa.\n\nTuskin olivat he vielä ehtineet istuutua salakammiossaan, kun jo Briita\nrouva kysyi, mitä Vadstenassa oli tapahtunut, ja Erengisle herra\nkertoi:\n\n\"Kuningasta\", lausui hän, \"huolettaa kovasti ne esteet, joita\nkaikkialla kohtaa. Hän ei kuitenkaan siltä tahdo lähteä sotajoukon\nkanssa matkaan, koska sellaisen joukon ylläpito saattaisi rahvaan\nturmioon, joko hän sen sitten sijoittaisi linnoihin tai pitäisi\ntaisteluvalmiina kuningas Kristiania vastaan. Tanskalaiset pysyvät\nkumminkin rauhassa siellä, missä ovat, ja niin saisimme me vain häpeän\nja vahingon osaksemme.\"\n\n\"Kuinka sinä puhut, Erengisle!\" keskeytti Briita rouva. \"Tuntuu kuin\nemme enää olisikaan siitä asiasta yhtä mieltä, että meidän tuon suuren\ntuuman kolmen valtakunnan yhdistyksen vuoksi täytyy sallia Kristian\nkuninkaan, jolla jo on Norja, myöskin...\"\n\n\"Ymmärrän tarkoituksesi puhumattasikin\", keskeytti mies. \"Minä vain en\nkoskaan voi käsittää tuota kaunista puhetta kolmen valtakunnan\nyhdistämisestä, jossa Ruotsi itse asiassa tulisi olemaan vain osa\nTanskaa... Olen ollut Engelbrektin seurassa, olen ollut kuningas\nKaarlon. Ja sitä puhetapaa, jota he ovat käyttäneet, olen aina paljoa\nparemmin ymmärtänyt. Siksi ottaakin nyt sydämeeni kipeää, kun näen,\nmiten huolet kuninkaan mieltä murtavat... Kuitenkin toivon, että Jumala\nvielä armahtaa Ruotsinmaata.\"\n\n\"Sitä samaa toivon minäkin yhtä hartaasti kuin sinä itsekin\nErengisle... Mutta minkälainen oli muitten mieliala kokouksessa?\"\n\n\"Paljon he lupasivat ja kauniita sanoja oli heillä yltäkyllin!\"\n\n\"Sitähän kuunnella kannattaa...!\"\n\n\"Niin, muitten suusta kyllä!\" vastasi ritari kiukkuisena, \"mutta ei\nniitten, jotka eivät ole kyenneet kuninkaan käskyjä täyttämään...\"\n\n\"Keitä tarkoitat?\" kysyi Briita rouva viekas ilme kasvoissa.\n\n\"Niitä kolmea, jotka olivat suuriäänisimmät ja lupasivat nyt mitä\nlupasivatkaan Vadstenassa...\"\n\n\"No keitä he olivat?\"\n\n\"Herra Kustaa Olavinpoika Älfsborgista, herra Tuure Tuurenpoika\nAxevallasta ja herra Eggert Krummedik Rumlaborgista!\"\n\n\"Se on siis Hallanti joka taas aivoissasi kummittelee!\" huomautti\nBriita rouva hymyillen.\n\n\"Niin, Hallanti se on\", lausui ritari. \"Jos nämät herrat olisivat\ntäyttäneet kuninkaan määräykset, niinkuin hänen lankonsa Kustaa\nKaarlonpoika teki, niin olisi Hallanti nyt yhtä autio, kuin Skåne ja\nBlekingekin. Ja silloin ei olisi Tanskan kuningas koskaan voinut niin\npian ehtiä Älfsborgiin tai Lödösen edustalle, kun hän nyt todella\nehtinyt on.\"\n\n\"Ehkä olettekin oikeassa siinä, herrani ja mieheni.\"\n\n\"Ja mikä häpeä vielä, että kuninkaan nyt todella täytyy tyytyä näihin\nheidän lupauksiinsa sen asemesta, kuin hänen pitäisi rangaista heitä...\nOnko sellaista siedettävä, Briita? Sano, onko siedettävä?\"\n\n\"Suuren tieltä täytyy pienen aina väistyä... Sillä voimme lohduttaa\nitseämme, Erengisle!\" vastasi Briita rouva avainkimppuaan kalistellen\nja oikaisi samassa pari poimua hameestaan.\n\n\"Ja kuka on suuri ja kuka on pieni?\" kysyi Erengisle kiukkuisen\nnäköisenä.\n\n\"Kukako on suuri, kysyt?... Niinkuin se nyt vastausta kaipaisi! Kumpi\non suuri, kun on Tanskasta ja Ruotsista kysymys?\"\n\n\"Ruotsi, Briita rouva!\" huusi ritari lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan\ntammipöytään, niin että Briita rouva hypähti peljästyneenä\nistuimeltaan.\n\n\"Mainitsemasi totuus vaatii kai noin sitovan vahvistuksen!\" virkkoi\ntämä ylpeä hymy huulillaan.\n\n\"Rakas Briita, sinun täytyy nyt kerrankin muistaa, että ruotsalainen on\nruotsalainen ja tanskalainen tanskalainen... Ja sille en nyt mitään\nvoi, etten saata ruotsalaista vertani tanskalaiseksi muuttaa!\"\n\n\"Ja kuitenkin saattaisit vuodattaa sen, jos niin tarvitaan... Kuinka\nvoit muuten ruveta vertaamaankaan tätä syrjäistä maata Tanskaan,\nTanskaan, jonka koko maailma tuntee... Missä on Ruotsilla Valdemar\nsuurensa tai Valdemar Sejerinsä...? Ja koska olet Euroopassa kuullut\npuhuttavan Ruotsista? Meneppä pyhän isän luo Roomaan ja sinä saat\nkuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat\nosia.. Mene Pariisiin. Sen yliopistossa saat kuulla puhuttavan Tanskan\nmaakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia! Ja niinkuin Eurooppa ei\ntunne mitään muita kuninkaita pohjoismaista, kuin meidän Valdemarimme,\nniin eivät paavi, keisari ja oppineet koskaan puhu Ruotsista tai\nNorjasta, vaan ainoastaan Tanskasta. Kun he sanovat Tanska,\ntarkoittavat he sillä Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa... Niin on asianlaita\nja sitä ei voi muuttaa...\"\n\n\"Niin, sitä ei voi muuttaa...!\" mutisi mies harmistuneena.\n\n\"Ja miksi tulla sitten sanomaan, että Ruotsi, joka on osa tästä\nkokonaisuudesta, että se olisi suurempi kuin kokonainen, kuin\nTanska!... Todellakin, Erengisle herra, vaikkapa puhtain ruotsalainen\nveri virtaisikin suonissanne, niin totuutta ette siltä voine kieltää.\"\n\n\"Tuota puhetta en käsitä, Briita, käsitän vain, että jos karhu meidän\nmetsissämme repii revon, joka on tunkeutunut hänen metsästysmailleen,\nniin on karhu väkevämpi repoa, vaikka ei sitten kukaan auringon alla\ntuntisikaan hänen urostekojaan ja voimaansa... Ja siinä kyllin, Briita\nrouva!\"\n\nBriita rouva, joka tunsi miehensä paremmin kuin tämä itse tunsikaan\nitseään, ei koskaan koskettanut hänen heikkoon kohtaansa enemmän kuin\ntarpeellista oli ja sen teki hän siinä tarkoituksessa, ettei\nsynnyttäisi miehessään epäluuloja itseänsä kohtaan. Siksi siirtyikin\nhän nyt heti huomatessaan ritarin kiihtymyksen toiseen aineeseen, joka\ntälle oli suuremman arvoinen. Muuten Erengisle herraa enemmän miellytti\nvain, että vaimonsa niin suoraan uskalsi ajatuksensa julki lausua.\nHäntä ei näet miellyttänyt sellainen väki, joka kaikkeen myöntyi.\nPäinvastoin rakasti hän rohkeaa väittelyä yhtä paljon kuin rohkeaa\nmiekan iskuakin. Molemmat vaativat uljuutta ja ketään ei hän niin\nkernaasti uskonut kuin sitä, joka pelotta uskalsi häntä vastaan\nväittää.\n\n\"Keitä oli kuninkaan seurassa hänen Vadstenaan tullessaan?\" kysyi\nBriita rouva.\n\n\"Hänen seurassaanko, kysyt?\" lausui Erengisle herra itsetyytyväinen\nhymy huulillaan. Hän luuli nyt kerrankin voivansa kurittaa nokkelaa\nvaimoansa, vaikka ei siltä voinutkaan heti luopua jäykkyydestään.\n\"Hänellä oli serkkunsa mukanaan, uljas Tord herra... Siinä se on ritari\nminun mieleni mukainen!\"\n\n\"Sitä en suinkaan epäile... Mutta eikö hänellä muita ollut seurassaan?\"\n\n\"Oli myös tuo saksalainen ritari Jost von Bardenvleth...\"\n\n\"Hän on nyt kai parantunut jo Skånessa saamastaan vammasta?\"\n\n\"Parantunut... vammasta, hm!\" mutisi Erengisle herra. \"Mikä vamma se\nmuuten mahtoi olla, sen lempo arvatkoon. Jaloillaan hän vain nyt taas\non ja yhtä suuressa suosiossa kuin ennenkin... Hän kuuluu saavan\nViipurin linnan!\"\n\n\"Ritari raukka!\" lausui Briita rouva tuskin voiden salata\nmielihyväänsä. Se jäi hänen mieheltään kuitenkin kokonaan huomaamatta.\nJa saattaakseen häntä vielä enemmin harhateille, lisäsi hän:\n\"Sanottiin, että hän taittoi jalkansa yöllisellä retkellä.\"\n\n\"Niinhän sitä sanottiin\", selitti Erengisle herra. \"Kuinka sen asian\nlaita muuten lienee, sen tietää hän itse paraiten... Palatessani\npimeänä aamuna retkeltäni takaisin Borgebyn linnaan, kuulin pihalla\nkuninkaan luokse mennessäni niinkuin olisi siellä pimeässä joku\nvaikeroinut... Käskin erään miehistäni tutkia, mistä se kuului. Silloin\nlöysi hän ritarin puolikuolleena kaivosta. Hän oli loukkautunut\nratsastusretkellä, mutta hänellä oli kumminkin ollut vielä niin paljon\nvoimaa, että oli saanut hevosensa talliin. Pihan yli kulkiessaan oli\nhän vasta uupunut, ei ollut kauemmaksi jaksanut... Ja nyt oli ritarilla\ntaas surua. Veljensä oli kaatunut Älfsborgin edustalla Tanskan\nkuninkaan sitä piirittäissä.\"\n\n\"Mitä kerrotkaan, Erengisle!\" keskeytti Briita rouva.\n\n\"Kerron vain, mitä olen muilta kuullut... Linnan edustalle marssiessa\noli ritari ratsastanut aivan joukon etunenässä ja lakissaan oli hänellä\nollut kultainen solki. — Olisi pitänyt silloinkin rautalakkia\npäässään. — Linnasta tähtäsivät ne solkeen. Ja luoti sattui silmäin\nväliin, sillä seurauksella että mies putosi heti hevosensa seljästä\nalas. Hän oli arkkipiispa Tuvella linnanhaltiana, ennenkuin muutti\nkuninkaan palvelukseen.\"\n\nSamaan suuntaan jatkui keskustelu hyvän aikaa. Mutta kun ritari sitten\noli mennyt maata ja kun talossa jo kaikki uinui vanhurskaan unta, nousi\nBriita rouva taas ylös juuri kellon kahtatoista lyödessä. Jo\nlapsuudesta oli häntä öillä vaivannut unettomuus ja noin vuoden ajan\noli se säännöllisesti rasittanut häntä keskiyön aikana. Mutta tunnin\nkuluttua rupesi häntä taas unettamaan ja silloin meni hän uudestaan\nmaata. Sama se oli nyt asianlaita tänäkin yönä. Hetkisen istui hän\nmakuukamarinsa ikkunassa. Mutta sitten heitti hän viitan hartioilleen\nja astui viereiseen huoneeseen, josta oli laaja näköala yli vallihaudan\nkauas toiselle puolelle virtaa.\n\nTäällä käveli hän levottomana edestakaisin, mutta pysähtyi sitten\näkisti.\n\nKimeä, vihlova vihellys kuului toiselta puolen virtaa.\n\nHän kiirehti ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Varovasti pisti hän\npäänsä esiin katsellen joka suunnalle. Linnanmuuri ulottui tällä puolen\nvirtaan asti, niin että mitään vahtimiestä ei siis peljätä tarvinnut.\n\nToisella puolen virtaa liikkui haamu, joka hiljalleen kulki pitkin\nrantaa nostosillalta poispäin.\n\nNopeasti tarttui Briita rouva joutseen, joka hänellä oli huoneen\nnurkassa verhon taakse kätkettynä. Huolellisesti tarkasteli hän nuolta,\njonka ympärille oli paperikaistale kierrettynä, asetti sen sitten\njänteelle ja ampui aivan samaan suuntaan nostosillasta, kuin äsken oli\nmiehen nähnyt kulkevan. Sen tehtyään istui hän vielä hetkisen aikaa\nikkunassa katsellen ulos, mutta sulki sen sitten. Kesäyön puhdas ilma\ntai itse ruumiin liikunto näytti vaikuttaneen häneen erittäin\nvirkistävästi, sillä tuossa paikassa katosi hänen unettomuutensa ja\nennen pitkää uinui hänkin jo vanhurskaan unta.\n\nSeuraavana aamuna saapui Neriken laamanni, herra Pentti Steeninpoika\nÖrebrohon, jossa hänen oli määrä yhtyä veljenpoikansa, herra Niilo\nBonpojan, kanssa erään perintöasian vuoksi. Hän astui linnaan Erengisle\nherran luo ja ennen pitkää saapui sinne myös Niilo herra. Erengisle\nherra kertoi vierailleen sotauutisia ja vanha laamanni kuunteli\ntarkkaavasti. Niin kertoi hän muitten muassa myöskin kuninkaan voitosta\nDalbyn luostarin luona päivää jälkeen Lundin hävityksen. Paljon hänellä\noli myöskin kerrottavaa urhoollisesta Iivari Akselinpojasta (Tottista)\nja hänen ottelustaan kuninkaan kanssa sekä kuninkaan omituisista\ntiedusteluista, kun taistelu hämärän tullen oli loppunut.\n\n\"Kuulitte kai tekin siitä puhuttavan, Niilo herra?\" sanoi hän tämän\npuoleen kääntyen, \"vaikka ette sattunutkaan silloin mukana olemaan?\"\n\n\"Olin Tord herran seurassa\", vastasi Niilo, \"ja tunnen siis asiaa yhtä\npaljon tai yhtä vähän kuin tekin, sillä te kai olitte silloin matkalla\nMalmöhön...\"\n\nMutta ritarien näin istuessa ja puhellessa ritarisalissa, meni Briita\nrouva kaupungille. Hän kulki pitkin kiertelevää katua ja saapui lopulta\npienen, mitättömän näköisen mökin eteen, jossa asui erään Erengisle\nherran sodassa kaatuneen asepalveljan leski. Briita rouva piti hänestä\nhuolta. Ja kaikki ylistivät hurskasta rouvaa, joka sillä tavoin hoiti\nomaa väkeänsä. Mutta heti kun siitä puhumaan ruvettiin, pakeni Briita\nrouva aina kainona pois.\n\nLeski oli tuvassa yksinään ja Briita rouva kysyi häneltä, oliko kukaan\nodottamassa häntä.\n\n\"On!\" vastasi vaimo tanskalle murtaen ja viittasi samalla\nsisähuoneeseen päin. Sitten meni hän ulos ja sulki oven huolellisesti\njälkeensä. Briita rouva voi siis olla varma, ettei tullut yllätetyksi.\n\nJäätyään yksin avasi hän heti sisähuoneen oven ja samassa astui sieltä\nritari Jost von Bardenvleth esiin.\n\n\"Te itse, Jost ritari!\" huudahti Briita rouva, hämmästyen kovasti\nritarin nähdessään.\n\n\"Niin, minä itse, Briita rouva!\" vastasi ritari, joka oli\nyksinkertaiseen aseenkantajan pukuun puettuna. \"Minä itse ja toivon,\nettä tämä kohtaus on teillekin mieluinen!\"\n\n\"Miksipä ei!... Tulette isäni luota?\"\n\n\"Niin tulen, vaikka vasta pitkien mutkien kautta. Kuitenkin luulen sen\nasiallemme olleen enemmän hyödyksi kuin vahingoksi.\"\n\n\"No niin, Jost ritari... mitä tietoja tuotte isältäni.\"\n\n\"Ennen kaikkia sen, että hän sai onnellisesti sananne, ennenkuin se oli\nliian myöhään... Kun Kaarlo kuninkaan kanssa saavuimme Tukholmaan, oli\nhän jo ulkona saaristossa. Olin sitten mukana kuninkaan lähettämällä\nlaivastolla. Voitte uskoa, Briita rouva, että siinä oli vaivaa,\nennenkuin sai päälliköt alallaan pysymään... Lopulta se kuitenkin\nonnistui...\"\n\n\"Olen kuullut siitä huhuja\", keskeytti Briita rouva.\n\n\"Vaara oli suuri?\"....\n\n\"Olavi herralla ei näyttänyt olevan enää mitään pelastuksen toivoa, hän\noli näet syvemmällä lahdessa kuin Maunu. Epäilemättä olisikin hän ollut\nmennyttä kalua, ellei sama keino, joka jo niin monta kertaa on maalla\nsaanut ihmeitä aikaan, olisi nyt laivastossakin vaikutustaan tehnyt...\nSaattepa nähdä Briita rouva, että me tuota pikaa saavutamme\npäämäärämme. Puhelin isänne kanssa eräänä synkkänä yönä. Meillä oli\nyhtymys Vindön saarella.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi...?\"\n\n\"Hän käski teidän luottaa vain arkkipiispaan!\"\n\n\"Arkkipiispaan!\" kertoi Briita rouva ajattelevasti päätään pudistellen.\n\"En tiedä miksi, mutta koskaan en ole voinut luottaa siihen mieheen...\nTosin hän on Kaarlo kuninkaan vihamies, on ollut aina, mutta ei hän\nsiltä Kristian kuningastakaan kauemmin puolusta, kuin itselleen hyväksi\nnäkee. Saatte vielä nähdä, Jost ritari, että aavistuksessani on perää\nvaikka en voikaan itselleni enkä muille selittää, mistä ne tulevat...\nVallan kernaasti olisin siis nähnyt isäni jättävän tuon miehen omaan\nrauhaansa Almarestäkeen.\"\n\n\"Teillä mahtaa olla terävä silmä, Briita rouva\", lausui ritari\nkohteliaasti. \"Mutta luulen teidänkin pian tulevan huomaamaan, että\nAlmarestäke ja Tynnelsö ovat hyvät olemassa. Molempiin heihin sekä\nSigge piispaan Tynnelsössä, että arkkipiispaan voimme täydellisesti\nluottaa. Ja molemmat odottavat he nyt vain linnoissaan monta sataa\nritaria ympärillään Kristian kuninkaan tuloa...\"\n\n\"Mutta sitä ennen jo voi Kaarlo kuningas heidät perin pohjin\nnöyryyttää... Se oli perin onneton sattumus että kuningas niin aikaisin\nsai tietoonsa isäni hyökkäyksen Tukholmaa vastaan... Jos se hyökkäys\nolisi menestynyt ja molemmat piispat sitten yhdistyneet häneen, samalla\nkun Kristian kuningas olisi tehnyt hyökkäyksen Länsigöötinmaalle, niin\nolisi Kaarlo joutunut kahden tulen väliin... Nyt se ei enää voi käydä\npäinsä.\"\n\n\"Ja kuitenkin täytyy sen niin tapahtua.\"\n\n\"Millä tavoin, Jost ritari, millä tavoin?\"\n\n\"Kristian kuninkaan täytyy tunkeutua Länsigöötinmaalta Tivedenin ylitse\nUplantiin... Siitä sopi arkkipiispa Olavi herran kanssa tämän ollessa\nTukholman edustalla. Ja teidän on siitä nyt annettava kuninkaalle\ntieto. Kaikki on sitä varten jo valmiina, niin valmiina, että jos\nKaarlo kuningas nyt, kun tulee Vadstenasta Tukholmaan, uskaltaa ryhtyä\npuuhiin heitä vastaan, he heti kieltäytyvät uskollisuuden valastaan.\nKaikki menee siis onnellista rataansa loppuun asti, Briita rouva, sen\nsaatte nähdä.\"\n\n\"Mutta jollei Kristian kuningas suostukaan tunkeutumaan Tivedenin yli?\"\nhuomautti Briita rouva. \"Jos hän ensin tahtookin saada Länsigöötinmaan\nvarmaan talteen ja sitten sen tehtyään suuntaa matkansa Vetterin\neteläpuolitse Itägöötinmaalle?\"\n\n\"Se olisi paha asia\", vastasi Jost miettivänä, \"sillä se veisi aikaa...\nMutta se voi hänelle hänen omasta mielestään olla ainoa mahdollisuus\nja kun nyt oikein ajattelen asiaa, niin onkin se tie hänelle\nturvallisempi. Siellä on hänellä Eggert Krummedik Jönköpingissä ja\nRumlaborgissa vastassa ja itse Itägöötinmaalla on hänellä paljon\nystäviä. Mutta silloin voi myös sopiva aika liukua hänen käsistään.\nKaarlo kuningas ehtii nöyryyttää piispat. Eikä hän suinkaan tunne\nsilloin sääliä Ruotsin kirkon päämiestä kohtaan. Parempi olisi\nsittenkin, jos Kristian kuningas seuraisi isänne neuvoa. Kaikissa\ntapauksissa on teidän saatettava isänne pyyntö perille ja kehotus, että\nhän noudattaisi sitä. Eikä hän muuten enää taida niin kaukana ollakaan.\nSillä Lödösestä saamaini tietojen mukaan aikoo hän näinä päivinä\ntunkeutua Länsigöötinmaalle ja silloin on hänellä heti Skara ja\nAxevalla käsissään.\"\n\nKeskustelu näytti molempia kovasti huvittavan sekä Briita rouvaa että\nritaria. Ja niinhän aina onkin tavallista, että kun kaksi samanväristä\nliekkiä yhtyy, tulee tuli kirkkaammaksi ja hulmahtaa korkeammalle. He\ntulivatkin ennen pitkää samaan päätökseen siitä, mitä oli tehtävä.\nBriita rouvan oli jo samana päivänä lähetettävä luotettava\nsanansaattaja Kristianin leiriin. Kun tämä asia siten oli päättynyt,\ntarttui ritari Briita rouvan käteen ja kysyi silmät maahan luotuina,\nnöyrällä, vapisevalla äänellä, oliko tämä saanut tietoja Hjulebergistä\nja herra Äke Akselinpojalta.\n\n\"Olen\", vastasi Briita rouva. \"Setäni on kovasti huolissaan tyttärensä\ntähden, joka on jäljettömiin kadonnut. Sillä tiellä on hän vieläkin,\nkun talvella lähti Iivari herran luota Lillöstä, juuri samaan aikaan\nkun Kaarlo kuningas Skåneen hyökkäsi.\"\n\n\"Ja hänellä ei ole yhtään aavistustakaan, kuka hänelle on sellaisen\nsurun saattanut?\"\n\n\"Ei yhtään! Hän pyytää nyt minun olemaan itsellensä apuna... Hänen\nkorviinsa on näet tullut, että Kaarlo kuninkaan lanko, herra Tord\nKaarlonpoika, on ollut aikomuksessa pyytää neidon kättä omakseen. Siitä\non hän saanut sen ajatuksen, että Tord olisi ryövännyt hänet, koska\nhänellä ei ollut toivoa saada setäni suostumusta.\"\n\n\"Tord herrako ryöstänyt hänet?\" lausui ritari teeskennellen. \"Mitä nyt\nsanotte, Briita rouva, en pidä uskottavana. Tosin ei Iliana neidillä\nole mitään Tord herraa vastaan, sen kyllä tiedän... Kuulin sen rouva\nMargareeta Krummedikiltä, herra Krister Niilonpojan leskeltä. Minulle\nkertoi hän sen jo aikoja sitten.\"\n\n\"Hyvä on, Jost ritari\", lohdutti Briita rouva, \"siitä konnantyöstä\notetaan vielä selvä... Ja setäni tahto on, niin, hän on vannonut\nkalliin valan, että kuka tahansa tuokin Iliana neidin vapaana takaisin,\nhän on saava neidon, sanokoon tämä siihen itse mitä tahansa...\nLuottakaa vain minuun, Jost. Olen teidän ystävänne. Kun saan vain\npienenkin langan käteeni, niin kyllä vyyhdin selvitän.\"\n\n\"Hyvä, Briita rouva, ja silloin ei kiitollisuudellani tule rajoja\nolemaan... Mutta sanokaapa minulle te, joka paremmin kuin muut tunnette\nserkkunne mielen, eikö hän, jos häntä pakotetaan ... eikö hän ennemmin\nsilloin riistä henkeä itseltään, kuin myöntyy?\"\n\n\"Riistä henkeä itseltään!\" puhkesi Briita rouva puhumaan, ikäänkuin ei\nhänen mieleensä olisi koskaan sellaista johtunutkaan.\n\n\"Sanotaan\", lausui ritari mairittelevasti, \"sanotaan, että Akselinpojan\njälkeläiset eivät anna pakottaa itseään.\"\n\n\"Akselinpojan jälkeläiset\", kertoi Briita rouva uljas katse silmissä,\n\"Akselinpojan jälkeläiset, niin kyllä he oikeassa ovat, jotka niin\nsanovat. Eivät he itseään pakottaa anna... Mutta en ole sittenkään\nkoskaan kuullut, että neito ennemmin riistäisi hengen itseltään, kuin\nastuisi morsiustuoliin.\"\n\n\"Mutta jos hän on todella Tord herraan mieltynyt, niin voi se kyllä\ntapahtua, koska ei hän saa astua siihen morsiustuoliin, johon itse\nhaluaa.\"\n\n\"Emmehän sitä varmuudella tiedä\", lausui Briita rouva. \"Jos Tord herra\non hänet ryöstänyt ja pitää nyt häntä vankinaan, niin on ainakin se jo\nsaanut tytön mielen muuttumaan. Ja siitä voitte olla varma, että sillä\nnuorukaisella, joka pelastaa neitosen vaarasta ja esiintyy hänen\npuolustajanaan, että sillä on hänen sydämensäkin.\"\n\nRitarin mustat silmät välähtivät nämät sanat kuullessaan, niinkuin\nolisi uusi ajatus yht'äkkiä hänen aivoihinsa lentänyt.\n\n\"Ja jos nyt tuo pahin otaksuma olisi totta\", lisäsi Briita rouva, \"että\nnäet julkea Tord on antanut salaa vihkiä itsensä Ilianaan ja pitää\nhäntä nyt kätkettynä, niin pysyy setäni sittenkin sanassaan. Pyhä isä\nRoomassa purkaa kyllä sen rikollisen yhdistyksen ja antaa neitosen\npelastajalleen. Ellei tyttö siihen suostu niin kuolkoon, riistäköön\nhenkensä niinkuin pelkäätte hänen tekevän...\"\n\n\"Niin kuolkoon!\" toisti ritari kalveten ja Briita rouva lisäsi: \"Sekin\nparempi, kuin että hän kuuluu toiselle, niin ajattelen ainakin minä.\"\n\n\"Parempi on!\" myönsi ritarikin siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki voimat olivat nyt liikkeessä. Lähenevä aika oli ratkaiseva\nRuotsin ja Tanskan kohtalon. Siksi ponnistivatkin molemmat kuninkaat\näärettömiin saavuttaakseen päämääränsä. Mutta Tanskan kuninkaan puuhat\nolivat siinä suhteessa paljoa helpommat. Joka taholla, missä kulkikin,\nkohtasi hän vain puoluelaisia. Nämät eivät muuta halunneetkaan, kuin\nyhdistyä vain häneen, toiset salaisemmin toiset julkisemmin, aina sen\nmukaan, miten kunkin mieli tavotteli joko kunniaa tahi ainoastaan sen\nvarjoa. Kaarlo kuninkaan sitä vastoin täytyi taistella ei ainoastaan\nulkonaista, vaan vielä sisällistäkin vihollista vastaan. Ja niinkuin\ntavallisesti, oli nytkin sisällinen vaarallisempi. Se oli sitä\nvarsinkin sen vuoksi, että kuningas ei voinut erottaa todellisia\nystäviä vääristä eikä voinut siis myöskään jälkimäisiä seurastaan\npoistaa.\n\nOn omituista nähdä, miten Kaarlo on muuttunut, kuinka hänen voimansa\nnyt uinuu aina hymyilevän onnen nukuttamana. Kuningaskruunun loisteessa\nei hän ole enää sama, kuin taistellessaan Eerikki kuningasta ja suuria\nvastustajiaan Eerikki Pukea, Krister Niilonpoikaa ja Niilo\nSteeninpoikaa vastaan. Hän on nyt ikäänkuin lumottu. Valta on kasvanut,\nmutta persoonallinen voima vähentynyt. Vaikea on käsittää hänen\nmenettelyään niitä kohtaan, jotka leppymättöminä vastustajina ensin\nsalaisesti sitten yhä julkisemmin valmistavat hänen perikatoaan.\nKavaluus kypsyy ja tuottaa jo yhden ja toisen tuloksen näkyviin. Hän\nnäkee kyllä rikoksen, on siitä harmissaan, mutta jättää rikollisen\nrankaisematta tai jos rankaiseekin, on hän taas heti jälkeenpäin valmis\nanteeksi antamaan. Ja niin saa myrkyllinen puu kasvaa hänen vierellään.\nHän irroittaa siitä kyllä yhden ja toisen kukkasen, mutta runkoa ei\nriko, ei revi juuria pois. Oliko siihen syynä puuttuva rohkeus tai\nsydämen hyvyys eli vaikuttiko sen usko omaan voimaan ja valtansa\nlujuuteen, usko, että hän vain voi kaikessa rauhassa nauttia\npuolipäivän aurinkopaistetta vähääkään välittämättä niistä voimista,\njotka tekivät työtänsä hänen ympärillään?\n\nKavallus vei Gotlannin häneltä, samoin siepattiin Norjan kruunu hänen\npäästään ja annettiin Kristianille ja lopulta nostavat kavaltajat\njulkeasti päänsä itse Ruotsissakin. Silloin, kun sen kärki sattuu\nrintaan jo, silloin herää hän taas haaveilustaan ja tekee tuon retkensä\nSkåneen. Mutta sittenkin on salainen vastarinta yhtä voimakas kuin hän\nitse. Ja huolimatta toimeliaisuudestaan, olisi hän epäilemättä\nkukistunutkin ellei pelastus olisi tullut suunnalta, jonka hän näytti\nkokonaan unhottaneen — Ruotsin rahvaan puolelta. Tämä rahvas se aina\non ollut Ruotsin sydän ja sen rakkaus on kaikkina aikoina ollut sen\nkuninkaitten ihanin koristus, heidän onnensa parhain tuki.\n\nKristian kuningas tunki Länsigöötinmaalle. Skaran Pentti piispa otti\nhänet avoimin sylin vastaan ja samaten teki Tuure Tuurenpoika\nAxevallassa. Vastustusta tapaamatta samosi Kristian kuningas sitten\nVarnhemin luostariin asti, jonne otti pääkortteerinsa. Siellä pidetyssä\nkokouksessa lupasivat Länsigöötiläiset vannoa hänelle uskollisuutta,\nellei Kaarlo kuningas itse saapuisi heille avuksi ennen ensimäistä\npäivää elokuuta. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin kuninkaalle\nTukholmaan. Mutta Kristian ei suostunutkaan marssimaan Tivedenin\nylitse, vaan kulki päinvastoin Vetterin ympäri Itägöötinmaalle\nottaakseen senkin maakunnan haltuunsa.\n\nHerra Eggert Krummedik teki nyt samalla tavalla kuin herra Tuure\nTuurenpoika vähää ennen. Sekä Jönköping että Rumlaborg jätettiin\nviholliskuninkaalle. Mutta näiden seutujen rahvas oli vienyt pois tai\nmuuten hävittänyt kaikki ruokavarat, niin että vihollinen, Eggert\nherran ponnistuksista huolimatta oli nälkään kuolemaisillaan. Sen\nlisäksi kävivät talonpojat tanskalaista vastaan alituista sissisotaa,\nniin että tämän armeija päivä päivältä pieneni. Kristianin täytyi\nsentähden jatkaa matkaansa Itägöötinmaalle. Sillä matkalla kohtasi hän\ntalonpoikaisjoukon, joka Holavedenin synkissä metsäseuduissa otti häntä\nnuolilla ja kirveillä sillä tavalla vastaan, että hänen täytyi mitä\nkiireimmiten kääntyä takaisin. Ei auttanut, vaikka ritarit olivatkin\ntäysin vakuutettuja, etteivät ruotsalaisraukat uskaltaisi heitä vastaan\nottaa, ja vaikka hän itsekin vannoi alasaksan murteellaan: \"Ik soll där\növer in 1,000 dyvels namen!\"[2]\n\nKaiken tämän tapahtuessa kulki Briita rouva uljaana ja onnellisena\nhuoneissaan Örebron linnassa. Ja tuon tuostakin vaihtoi hän\nsalakamarissa miehensä kanssa teräviä pistopuheita. Tämä oli tullut yhä\nynseämmäksi ja hiljaisemmaksi, mitä enemmän hänen vaimonsa näytti\nvilkastuvan ja ottavan osaa elämään.\n\nBriita rouvan tavallinen unettomuus kesti kuitenkin edelleen ja tuntui\nolevan yhteydessä hänen kiihottuneen ja riemuisen mielentilansa kanssa.\nSillä kun niin sattui, ettei häntä keskiyön jälkeen ollenkaan\nunettanut, joka kuitenkin tapahtui perin harvoin, niin oli hän sitten\ntavallisesti kauan aikaa mitä parhaimmalla tuulella. Silloin hän\nmyöskin antoi miehellensä perään, kuinka lujasti muuten alussa\nlausuikin mielipiteensä.\n\nNiin tuli syksy ja joka päivä odotettiin Itägöötinmaalta tietoja\nKristian kuninkaan tulosta Örebron edustalle. Yhtä mittaa kulki\nErengisle herra muureilla ja torneissa katsellen, että kaikki oli sitä\nvarten täydessä kunnossa. \"Hän se ainakin vielä näyttäisi Tanskan\nkuninkaalle, mitä ruotsalainen aatelismies aikaan saa!\" lausui hän\ntaputellen ystävällisesti yhtä ja toista miehistään olkapäälle.\n\nOli jo syyskuu eikä vieläkään kuulunut mitään Kristian kuninkaan\ntulosta. Tyytyväisenä hieroi Erengisle herra käsiään, mutta Briita\nrouva oli taas mitä huonoimmalla tuulella.\n\n\"Eipä hän uskaltanutkaan tulla näkyviin, tuo sinun Kristianisi!\" sanoi\nhän sydämellisesti nauraen Briita rouvalle eräänäkin iltana.\n\n\"Ei, ei hän uskalla!\" vastasi Briita rouva myöntyväisesti. Erengisle\nherra siiristi silmiään katsellen rakasta vaimoaan, ikäänkuin olisi hän\nihmetellyt, että se oli todellakin hän, joka puhui.\n\n\"Hän ei uskalla!\" toisti ritari kohottaen äänensä melkein kirkunaksi.\n\n\"Ei, hän ei todellakaan uskalla!\" kuului Briita rouvan vastaus.\n\nPosket punottaen katseli ritari vielä hetkisen vaimoaan, mutta sitten\nlöi hän nyrkkinsä rajusti pöytään ja meni ulos. Sisällä hän ei voinut\nviihtyä, kun ei saanut tuttua, reipasta vastausta puheeseensa.\n\nMutta seuraavana aamuna oli Briita rouva taas entisellään. Ja hän se\npuolestaan alkoi nyt kiistan puolustaen Kristianiaan tulisesti ja\nvoimakkaasti.\n\n\"Jumalalle kiitos!\" huudahti Erengisle herra käsiään yhteen lyöden.\n\"Viime yönä olet varmaankin ollut kauan valveilla, Briita!\"\n\n\"Niin olen ollut\", vastasi tämä. \"Ja sen kuluessa olen päässyt\nvarmuuteen siitä, josta vielä eilen olin epävarma.\"\n\n\"Mistä sitten?\" kysyi mies silmät ilosta säkenöiden, kun voi taas\nrauhassa ja levossa keskustella vaimonsa kanssa. \"Mistä pääsit\nvarmuuteen, Briita rouva?\"\n\n\"Että Kristian kuningas kyllä uskaltaa... Saapa nyt nähdä, onko sinulla\nrohkeutta, Erengisle herra!\"\n\n\"Sittenpähän nähdään, kun seisomme kuninkaan kanssa silmä vasten\nsilmää... En ole mies enkä mikään, ellen hänelle täällä Örebron\nedustalla laita samallaista kohtaloa, kuin hänen saksalainen ritarinsa\nÄlfsborgin edustalla sai osakseen.\"\n\nPaljasta tyytyväisyyttä loisti vain ritarin kasvoista, kun hän katseli\nvaimoaan ja kuunteli tämän puhetta. Sillä hyvin tiesi hän, ettei tämä\nkuitenkaan sydämessään toivonut sellaisen surun häntä kohtaavan\nnimittäin että hänen pitäisi nähdä maansa vihollisen kuninkaan hänelle\nuskoman linnan edustalla. Ja tavallisuudesta poikkeavalla innolla\nriensi hän taas linnantupaan miestensä luo.\n\nMutta Briita rouva poistui linnasta ja kiirehti vanhan lesken luo,\njossa salainen sanansaattaja häntä jo odotti. Ei se kuitenkaan nyt\nollut Jost von Bardenvleth, vaan tuo jo ennenmainittu palvelija, joka\ntavallisesti tietoja hänen ja hänen isänsä välillä kuljetti.\n\n\"Hauskaa nähdä sinua, Grumme\", lausui Briita rouva kumartavalle\nlähetille. \"Sinä tuot aina iloisia uutisia... Tuletko nyt isäni vai\nkuninkaan luota?\"\n\nBriita rouva oli riemua täynnä. Hän oli vakuutettu, että saisi kuulla\nvain hyviä sanomia. Siksi ei hän kiinnittänytkään huomiotansa miehen\nkasvoihin. Ja kuitenkin oli niissä, tavallista jäykkyyttä\nlukuunottamatta, ilme, joka ei olisi pitänyt jäädä häneltä huomaamatta.\nVasta miehen vastauksen kuullessaan, säpsähti hän ja heitti häneen\ntutkivan silmäyksen. Se tarkastus sai hänen kalpenemaan.\n\n\"Kuninkaan luota tulen\", lausui lähetti, \"ja sanomat, joita tuon,\nvoivat sellaisinaan olla joko hyviä tai huonoja. Kuitenkin uskon, että\nse hedelmä joka kypsyy hitaasti, kypsyy samalla myös varmimmin.\"\n\n\"Pyhä neitsyt, mitä sinulla nyt onkaan kerrottavana? Onko Kristian\nkuningas kuollut vai onko Kaarlo kuningas päässyt puuhiemme perille?\"\n\n\"Ei kumpaakaan ole tapahtunut, Briita rouva, Kristian kuningas vain on\npalannut kotiin jälleen ja kauan kai nyt luullakseni viipyy ennenkuin\nhän taas takaisin tulee. Ette voi aavistaakaan, minkälainen vastaanotto\nhäntä kohtasi Holavedenin yli kulkiessa!\"\n\nHän kertoi sitten juurta jaksain koko taistelun kulun, kuinka\ntanskalaiset olivat pitkässä rivissä soittokunta etunenässä metsään\nsukeltaneet, ja miten itägöötiläiset talonpojat olivat siellä\nhyökänneet heidän kimppuunsa ja tuhonneet koko joukon. Sitten kertoi\nhän, miten smålantilaisten hyökkäykset ja ruokatavarain puute olivat\nsaattaneet kuninkaan johtamat joukot nälän ja perikadon partaalle.\nNäiden kuninkaan joukkojen oli vasta jälestäpäin ollut määrä seurata\netujoukkoa, jota sitten tuo onnettomuus Holavedenin metsässä kohtasi.\nSen lisäksi vielä olivat saksalaiset ratsumiehet alkaneet vaatia\npalkkaansa ja jättäneet kuninkaan huutaen:\n\n    \"I Sweden kome wij nimmer mer,\n    Ik quam hir mit Hengzte grote,\n    Nu mo'st Ik lopen van hir to fote!\"[3]\n\nMykkänä kuunteli Briita rouva kertomusta. Ja aivoissaan teki hän jo\nsuunnitelmia, miten vahinko taas paraiten korjattaisiin. Hän mietti\nmielessään, voitaisiinko hänen ja muitten unionipuolueeseen kuuluvain\nvehkeet paljastaa, jos Kaarlo kuningas taas heräisi uinailustaan ja\nryhtyisi vihollisiaan vastaan toimiin. Siinä suhteessa hän kuitenkin\npian rauhoittui. Hänen ja isänsä väliset tiedonannot, langat, jotka\nhänet yhdistivät Kristian kuninkaaseen ja hänen ruotsalaisiin\nystäviinsä, olivathan ne niin hienosti punotut ja niin tarkasti\nsalatut, ettei terävämpikään silmä kuin Kaarlo kuninkaan olisi niitä\nvoinut erottaa.\n\nHän jäi siis vain miettimään, mitä lähimmässä tulevaisuudessa oli\ntehtävä.\n\n\"Ja mitä Kristian kuningas on Ruotsissa voittanut, on siis taas tyhjiin\nrauennut?\" kysyi hän eli oikeammin lausui hän sen ikäänkuin pitkien\nmietteittensä lopputuloksena.\n\n\"Aivan varmaa ei se vielä ole\", vastasi Grumme. \"Kaarlo kuningas tuli\nsuuren sotajoukon kanssa marssien Itägöötinmaalle. Ja sekin osaltaan jo\nsai Kristian kuninkaan takaisin palaamaan. Kaarlo kuningas pysähtyi\nsilloin Vadstenaan ja nimitti siellä serkkunsa, Tord Kaarlonpojan,\nmarskiksi. Se tapahtui aivan hiljan, minun jo ollessani matkalla teidän\nluoksenne.\"\n\n\"Tord herran ... marskiksi!\" huudahti Briita rouva hymy huulilla, joka\nselvään ilmaisi, kuinka vähän merkitystä hän tälle nimitykselle antoi.\nSe ilmaisi myös samalla, kuinka vähän hän yleensä antoi arvoa Kaarlo\nkuninkaan puuhille, olivat ne sitten minkälaisia tahansa.\n\nHänen katseessaan ilmeni melkein halveksimista asetellessaan siinä\nsilkkinauhaa paikalleen, josta hänen kauniisti koristeltu laukkunsa\nriippui. Ja sama näytti olevan sanansaattajankin laita, mikäli sen\nhänen jäykistä, kylmistä kasvoistaan voi huomata.\n\n\"Niin\", lausui hän, \"Tord herra on nyt Ruotsin marski ja hän se on\nvalloittava Länsigöötinmaankin takaisin... Sain sen kuulla Jost\nritarilta. Ja kaikki ovat siitä yhtä mieltä, etteivät kenenkään muun\ntoimet paremmin jouduta Ruotsia vihollisten käsiin kuin kuninkaan omat.\nTuure ritari Axevallasta nauroi sille, herrojen siitä puhellessa, niin\nettä hampaat suussa loukkua löivät.\"\n\n\"Tuure ritari Axevallasta?\" tutki Briita rouva ihmetellen.\n\n\"Niin, hän oli kuninkaan luona Vadstenassa... Kuningas oli kutsunut\nhänet sinne vastaamaan teoistaan Kristianin sotaretken aikana.\"\n\n\"Ja miten puolusti Tuure ritari itseään?\"\n\n\"Hyvin hän puolusti... Hädällä ei ole määrää, katsokaas, ja sen osasi\nritari kuninkaalle niin mainiosti maalata, että hän tulollaan enemmän\nvoitti, kuin tappasi. Kuningas luottaa häneen nyt aivan sokeasti ja\nmarskikin on saanut käskyn, ettei ryhtyisi mihinkään tärkeämpään\ntoimeen kysymättä, ensin Tuure herran mielipidettä asiassa.\"\n\n\"Sen kyllä voin uskoa... Kaarlo kuningas on siis yhä edelleenkin\nsokea.\"\n\n\"Sokea!... Tepä sen sanotte, Briita rouva, sokea on hän ja kun hänen\nsilmänsä aukeevat taas, loistaa kruunu jo Kristian kuninkaan päässä. Te\nhuomaatte siis tästä, että sanomat olisivat voineet olla huonompiakin\nkuin ovat, koska näet Kristian kuninkaan nyt on täytynyt lykätä\ntoiveittensa täyttyminen kauas tulevaisuuteen.\"\n\n\"Mutta nuori marski voi huimapäisyydellään ja tyhmällä rohkeudellaan\nsaada aikaan, että kauniit suunnitelmamme ajaantuvat karille\", virkkoi\nBriita rouva puhujan viime sanoista välittämättä. \"Olisi ollut\npaikallaan, että Jost ritari olisi tunkeutunut hänen neuvonantajakseen,\nkoska ei itse tuota luottamustointa saanut.\"\n\n\"Niin hän kyllä aikoikin\", kertoi lähetti, \"ja kuningaskin sitä halusi,\nmutta...\"\n\n\"Mutta?\" toisti Briita rouva kiihkeänä. \"Mutta ... lausukaa se... Mikä\nesti?\"\n\n\"Tord herra kieltäytyi suostumasta siihen!\"\n\n\"Sinä hämmästytät minua, Grumme\", huudahti Briita rouva, \"kieltäytyikö\nTord herra todella suostumasta?\"\n\n\"Kyllä hän todella kieltäytyi... 'Yksin ja omalla vastuullani tahdon\nmarskinsauvaani kantaa', lausui hän kuninkaalle, 'muulla ehdolla en\nsitä vastaan ota'!\"\n\n\"Ja kuningas?\"\n\n\"Kuningas hymähti vain ja mukaantui hänen tahtoonsa... Tord herra\nratsastaa nyt siis yksin kuninkaan miehet mukanaan Länsigöötinmaalle.\nTuure herra, niin ajatteli Kaarlo kuningas, valvoo kyllä marskin\ntekoja.\"\n\n\"Tuskin siltä Tuure herra yksin\", lisäsi Briita rouva miettivästi,\n\"mutta yhdessä Skaran Pentti piispan ja laamanni herra Pentti Gyltan\nkanssa...\"\n\n\"Pentti piispalla ja herra Pentti Gyltalla ei ole enää mitään\nsanottavaa... Molemmat ovat he paenneet valtakunnasta ja seuranneet\nKristian kuningasta Tanskaan!\"\n\n\"Enemmän rohkeutta ja viisautta olisin toki noilta herroilta\nodottanut!\" lausui Briita rouva. \"Ei koskaan pitäisi mennä kauemmaksi,\nkuin jää kannattaa, varsinkaan ellei ole venettä mukana, vaikka tosin\ntaisi moni olla siinä luulossa, että silta todellakin tällä kertaa\nrakennettaisiin Tanskasta Ruotsiin.\"\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen lausui sitten lähettiläs, että hänen\naikomuksensa oli nyt suunnata matkansa Upsalaan ja Almarestäkeen ja\nsieltä sitten Olavi herran luokse Visborgiin. Ja hän kysyi Briita\nrouvalta, oliko tällä ehkä mitään sanaa lähetettävänä näihin\npaikkoihin.\n\nMitään sellaista ei Briita rouvalla ollut ja siksi palasi hän linnaan\ntakaisin.\n\nMutta nyt huomasi Erengisle herra taas suureksi hämmästyksekseen, että\nvaimonsa uljuus oli peljättävässä määrässä alentunut. Ja sen kokemuksen\nteki hän sitten useampana päivänä perätysten. Kaikella on kuitenkin\nmääränsä ja Briita rouvakin rauhoittui vähitellen vastustaen taas\nvanhaan uljaaseen tapaansa herraansa ja miestänsä. Niin tuli tieto,\nettä Tord Kaarlonpoika oli nimitetty valtakunnan marskiksi. Briita\nrouva uskalsi paheksua sellaista nimitystä, mutta silloin löi Erengisle\nherra vanhan tapansa mukaan nyrkkinsä pöytään ja sanoi:\n\n\"Niin totta kuin elän, sillä kertaa teki Kaarlo kuningas jotain, jota\nhänen ei koskaan tarvitse katua!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nNuori marski.\n\n\nMutta Tord herra ratsasti miehineen Neriken läpi ja tunkeutui Tivedenin\nylitse Länsigöötinmaalle. Hänellä oli vain pieni joukko mukanaan, mutta\njoka mies siinä oli valittua väkeä, ja hänen vierellään ratsasti Niilo\nSture. Joukkonsa pieni lukumäärä pakotti Tordia kiirehtimään. Hänen\ntäytyi tulla aavistamatta, iskeä yhtäkkiä kuin salama. Ja sellainen\nmenettelytapa se sopi hänen luonteelleenkin.\n\nEnsin tahtoi hän puhdistaa maan tanskalaisista, joita siellä vielä oli\njälellä. Siksi ratsastikin hän melkein herkeämättä suoraan Lödöseen.\nMiehiäkin se nopea matka miellytti. He näet olivat intoa täynnä päästä\nvihollisen kanssa käsikähmään, näyttää sille mitä merkitsi syyttää\nruotsalaisia pelkurimaisuudesta. Ja itägöötiläisten voitto Holavedenin\nluona lisäsi vielä heidän kiihkoansa. Siksi eivät he tunteneet\nuupumusta, eivät vaatineet lepoa, he tahtoivat vaan eteenpäin. He\ntuntuivat olevan rautaisia ponnistuksissaan. Etunenässä ratsasti Tord\nja Niilo ja heidän perässään miehet kolmittain.\n\nEräänä päivänä hämärän tullen ratsastivat he jo alas Tivedenin\nviimeisiltä rinteiltä. Äänettöminä ajoivat nuori marski ja hänen\nystävänsä eteenpäin. He olivat kumpikin omissa ajatuksissaan ja vaikka\nedessäoleva puuha olikin enimmän sydämellä, lentelivät heidän\najatuksensa kuitenkin siitä huolimatta kaukana muilla mailla.\n\nTie vei pienen metsäjärven ohitse. Heidän ratsastaessaan sen rantaa,\npilkisti kuu pilvien lomasta esiin ja koko seutu muuttui kuin\ntaikaiskusta toisen näköiseksi. Järvi oli kirkkaan sininen niinkuin\nteräskilpi. Ja sen kalvossa kuvasteli kuu niin kainona ja ujona, kuin\nneitonen tuntiessaan lemmen ensi tunteen rinnassaan.\n\nHurmaava näköala sai ystävät pysähtymään.\n\n\"Tiedätkö, missä ajatukseni juuri nyt lentelivät, Niilo?\" kysyi Tord\nnojautuen samassa sivulle ja laskien kätensä ystävän olkapäälle, joka\noli siihen hänen vierelleen hevosensa pysäyttänyt.\n\n\"Jonkun tutun luona kai!\" lausui Niilo hymyillen ja katseli uneksivan\nnäköisenä eteensä.\n\n\"Oikein arvattu, ystäväni, mutta missä?\"\n\n\"Olisit kysynyt, kenen luona, niin olisin voinut helposti vastata.\nMutta kun kysyt, missä, niin on minun sitä mahdoton tietää, Tord.\"\n\n\"Ajattelin noita-akkaa Raisiosta!\" lausui Tord vakavana.\n\nNiilo katsahti kysyvästi ystäväänsä. Hän oli luullut, että tämän\najatukset liitelisivät sydämensä valitun ympärillä ja nyt kuuli hän,\nettä hän ajattelikin noita-akkaa Raisiosta. Sitä oli hän kaikista\nvähimmin voinut aavistaa. Hän itse oli sen jo aikoja unhottanut eikä\nhän koskaan ollut sitä pitänytkään muuna kuin vain enteenä niihin\ntapauksiin, jotka olivat hänen ruusunväriset aamu-unelmansa synkkään\nyöhön peittäneet. Mutta toisin oli Tord asian ottanut. Hänen äänensä,\nhänen silmäinsä vakava ilme osottivat selvään, että ennustus oli häneen\nsyvästi koskenut, niin omituiselta kuin se muuten tuntuikin, kun otti\nhuomioon hänen reippaan ja voimakkaan luonteensa.\n\n\"Muistanet kai vielä tuon ennustuksen kahdesta ruususta ja käärmeestä,\njoka iskee hampaansa koivun kylkeen heti kun valkoinen ruusu\nuskollisena sen suojaan päänsä kallistaa?\"\n\n\"Hyvin sen muistan\", vastasi Niilo, \"mutta ketä sitten luulet\nennustuksen tarkoittaneen valkoisella ruusulla ja ketä punaisella?\"\n\n\"Kun kuu pisti äsken pilvien lomasta esiin, tuntui kuin olisin nähnyt\nIlianan kasvot, jotka kauas etäisyyteen häipyivät ja siellä muuttuivat\nvalkoiseksi ruusuksi... Kas, tuollahan se nytkin taas aalloilla\nvälkkyy, onneni harhakuva.\" Hän vaikeni ja katseli surumielin\nväreilevää kuvaa vedessä. Sitten hän lisäsi: \"Valkoinen ruusu, se on\nminun, Niilo, saat sen nähdä ... se on minun!\"\n\n\"Pois sellaiset ajatukset, Tord ... mistä ovatkaan moiset mietteet\npäähäsi pälkähtäneet?... Jos jollain olisi aihetta surra, niin luulen,\nettä sitä olisi minulla eikä sinulla!\"\n\n\"Ei, ei, Niilo ... sinulle se kuuluu punainen ruusu. Aamu aukenee\npäiväksi ja sinun ruususi ennustaa aurinkopaisteista päivää. Usko\nminua, Niilo! Kerran on kaikki selviävä vielä ja silloin koittaa\nsinulle kirkas, kaunis päivä... Minun on silloin päättynyt jo. Niinhän\nse lausui noita-akka... Ja muistoni on haihtuva, himmenevä niinkuin kuu\nauringon noustessa.\"\n\nNämät sanat sanottuaan tempasi hän hevostaan suitsista, iski kannukset\nsen kylkiin kiinni ja kiiti niinkuin salama pois.\n\nKoko yön oli hän sitten synkkä ja harvasanainen. Aamulla levätessään\nistuivat he vieretysten eräällä kivellä kahden mahtavan hongan alla.\nTord laski silloin kätensä ystävän polvelle ja lausui:\n\n\"Unhota se, mitä yöllä puhuin, Niilo!\"\n\n\"Parempi olisi, että itse unhottaisit... Sellaiset ajatukset eivät\nsinulle sovi!\"\n\n\"En tiedä sopivatko\", vastasi Tord päätään pudistellen, \"mutta minulla\non niitä niin usein. Olen niihin tottunut jo. Alinomaa näen vasten\ntahtoanikin valkoisen ruusun edessäni... Mutta älkäämme puhuko siitä\nenää... Unhota siis, Niilo, unhota, mitä tänään ja viime yönä olen\nsiitä sinulle puhunut!\"\n\nHänen vielä puhuessaan tuli kaksi ratsastajaa näkyviin suunnaten\nkulkunsa heitä kohti. Ne olivat Jösse Bonpoika ja Brodde.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Tord kiivaasti.\n\n\"Anteeksi, marski\", vastasi Brodde, \"olin viime yönä vähältä tehdä\nmurhan...\"\n\n\"Tekemätön työ tuskin katumista ansaitsee, Brodde!\" lausui Tord\nystävällisesti miehelle.\n\n\"No sitä minäkin arvelin, mutta Jösse Bonpoika tässä on toista mieltä.\nHäntä saan kiittää, etten tehnyt murhaa viime yönä, vaikka Jumala sen\ntietää, ettei enää ollut pitkältä käteni ja miekan väliä... Tahdon\nilmoittaa nyt teille, kuinka se tapahtui. Ratsastin viime yönä vähän\njälempänä muista. Siinä ratsastaessani kuulin äkisti hevoskavioitten\nkopinaa metsästä sivultani. Pysähdyin ja samoin pysähtyi näkymätön\nratsastajakin. Se herätti uteliaisuuttani. Hyppäsin hevosen seljästä ja\nhiivin hiljaa puitten väliin, kunnes sain ratsastajan näkyviini. Kuu\nlevitti silloin valoaan metsään, niin että aivan helposti voin erottaa\nhänen kasvonsa. Se oli ritari Jost von Bardenvleth.\"\n\n\"Jost ritari!\" huudahti Tord kummastuen.\n\n\"Hän eikä kukaan muu, herra marski!\" jatkoi Brodde. \"Vereni nousi ja\ntartuin miekkaani jo. Mutta ritari oli kai huomannut minut. Ainakin\nlopetti hän heti puheensa sanoilla: 'Ratsastan Tuure herran luokse\nAxevallaan!' ja niin iski hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja\nkatosi synkkään metsään. En voinut nähdä, ketä hän puhutteli, sillä\ntämä seisoi puun varjossa, riensin vain nopeasti hevoseni luo ajaakseni\ntuota kalpeaa kuutamoritaria takaa. Olin jo satulassa, kun kuulin\njonkun tulevan täyttä laukkaa ajaen perässäni ja kun käännyin\nkatsomaan, seisoi Jösse Bonpoika siinä sivullani.\"\n\n\"Olitko sinäkin huomannut ritarin?\" kysyi Tord katsellen Jösseä.\n\n\"Olin\", vastasi tämä, \"minä se olinkin, joka puhelin hänen kanssaan.\"\n\nNiilo, johon heti miehen ensi esiintyminen Jönköpingissä oli tehnyt\nvastenmielisen vaikutuksen, kiinnitti häneen nyt tyyneen, tutkivan\nkatseen ja näytti siltä, kuin ei Jösse olisi voinut sitä tarkastelua\nkestää.\n\n\"Sinäkö!\" virkkoi Tord hämmästyen, \"sinäkö puhelit ritarin kanssa?\"\n\n\"Niin!\" vastasi Jösse aivan rauhallisena, \"minä se olin! Ratsastin myös\njälkijoukossa ja kuulin saman kavioiden kopinan metsästä. Päätin ottaa\nselvän, kuka siellä kulki, sillä luulin sitä viholliseksi, mutta\nkovasti hämmästyin kun näinkin yhtäkkiä ritarin edessäni. Hän kyseli\nkaikkia teistä, muun muassa mihin matkanne kävi, mutta luoksenne ei hän\njoutanut tulla, sillä hänen piti kiirehtiä Axevallaan Tuure herran luo,\njolle hänen oli vietävä kuninkaan käsky. Mitä maksamattomia velkoja\ntällä vanhalla ystävälläni on ritarille, en tiedä. Mutta tuskin olen\nkoskaan nähnyt häntä niin vimmoissaan, kuin tavatessani hänet tuon\nkohtauksen jälkeen. Hädin tuskin vain onnistuin hillitä hänen vihansa\nja taivuttaa hänet muita seuraamaan.\"\n\nMies puhui niin vapaasti ja oli siinä puhuessaan niin levollisen\nnäköinen, että Tordilta aivan sentähden jäi asian tarkempi tutkiminen\nkokonaan sikseen. Ja muuten ei hän olisi juuri voinutkaan, vaikka olisi\ntahtonutkin, siinä suhteessa tyytymättömyyttänsä osottaa, ainakaan niin\nkauan kuin ritari oli ja pysyi kuninkaan tunnustettuna suosikkina. Mutta\nNiilolle jäi asiasta omat ajatuksensa ja ne vahvistuivat vielä\nnähdessään Brodden kasvoilla ilmeen, joka ei suinkaan Jösselle mitään\nhyvää ennustanut. Tord oli kuitenkin alkanut yhä enemmän suosia tuota\nentistä vitaliveljestä ja tämäkin puolestaan näytti käyttävän kaikkia\ntilaisuuksia hyväkseen saavuttaakseen hänen suosionsa. Reippaampaa ja\nvalppaampaa miestä tuskin olikaan löydettävissä ja Tord oli enemmän\nkuin yhden kerran tullut Skånen retkellä huomaamaan, kuinka huimasti\nhän miekkaansa heiluttaa osasi. Ja tämä jo, jos mikään puhui\npuolestaan. Vieläpä huomasi Tord nyt tarkemmin asiaa ajatellessaan,\nettä Jösse oli menetellyt aivan oikein asemassaan. Sillä jos Brodde\nolisi saanut tehdä tekonsa, jos Jost ritari olisi kaatunut, niin olisi\nse epäilemättä herättänyt Kaarlo kuninkaassa ja kaikissa muissakin mitä\nsuurinta paheksumista. Se olisi voinut vaikuttaa vahingollisesti ei\nainoastaan Tordin toimiin Länsigöötinmaalla, vaan myöskin hänen\nsuhteeseensa Iliana neitiin ja tämän isään. Sitäpaitsi ei Tordia mikään\nniin inhottanut, kuin salakavala hyökkäys, josta olisi voinut olla\nsalamurha seurauksena.\n\nHän kielsi siis ankarasti Broddea millään tavalla päästämästä\ntunteitansa vallalle, jos sattuisi vielä ritarin tapaamaan. Ja niin\nantoi hän lähtömerkin joukolleen.\n\nRatsastusta jatkettiin sitten herkeämättä ja seuraavana päivänä\nlähestyttiin jo Lödösetä.\n\nLödöse oli tähän aikaan Ruotsin ainoa kaupunki länsirannalla. Se\nsijaitsi Götajoen varrella ja oli vilkkaan kauppansa vuoksi hyvinkin\ntärkeä, vaikka tosin joen mataloittuminen ja se tulli, jota norjalaiset\nkiskoivat Bohusläänissä, osaltaan sen edistymistä ehkäisi. Kaarlo\nkuningas olikin jo ajatellut muuttaa kaupungin lähemmäksi joen suuta,\nmutta sota oli tullut esteeksi. Tämän Lödösen oli Kristian kuningas\nvalinnut hyökkäyksensä lähtöpaikaksi Länsigöötinmaalle. Siksi olikin\nhän sen suurella huolellisuudella vahvistanut, turvannut valleilla ja\nhaudoilla ja hankkinut sinne runsaat ruokavarat. Poistuessaan oli hän\nsinne vielä jättänyt vahvan varustusväen muutamien ritarien komennon\nalle sekä myös osan kansliastaan.\n\nTanskalaiset ritarit ja varustusväki pitivät täällä iloista elämää ja\njoka kerta kun tuli tietoja Kristian kuninkaan voitoista, laitettiin\nkaupungissa komeat kemut, joissa sima ja viini virtanaan vuoti. Nyt oli\ntullut jo toisenlaisiakin tietoja, mutta iloista elämää siltä\njatkettiin, osaksi koska oltiin vakuutettuja, että kuningas pian\npalaisi, osaksi koska katsottiin tarpeelliseksi pitää rohkeutta\nvihollista odottaissa vireillä, jota he eivät kuitenkaan koskaan\nuskoneet saavansa Lödösen edustalla nähdä.\n\nOli yö, kun Tord mitä hurjimman rajuilman vallitessa läheni kaupunkia.\nVesi valui virtanaan alas taivaasta ja myrsky ulvoi niin rajusti kuin\nolisi se tahtonut vierittää koko Pohjanmeren aallot Ruotsin yli. Mutta\neteenpäin sitä mentiin vain, vaikka sade pieksikin miesten kasvoja niin\nettä he tuskin voivat viereisensä miehen erottaa.\n\nPäivän sarastaessa tuli jo itse Lödöse näkyviin. Ei ketään näkynyt sen\nvalleilla. Koko kaupunki näytti sikeään uneen vaipuneelta, niinkuin\nolisi eletty keskellä syvintä rauhaa.\n\n\"Eteenpäin, Kaarlo kuninkaan miehet!\" huudahti Tord heiluttaen miekkaa\nkädessään ja hyökäten ohjat höllällään kaupunkia kohti.\n\nJa miehet seurasivat häntä.\n\nKaupunginportille saavuttua antoi Tord puhaltaa torveen ja heti\naljettiin ryntäys. Sieltä täältä pisti unen pöhryksissä oleva\ntanskalainen päänsä esiin. Mutta ennenkuin vihollinen ehti vastustusta\najatellakaan, oli jo kaksi Tordin miehistä kiivennyt vallien yli\nkaupunkiin ja avannut portit. Ja Ruotsin marski ratsasti koko joukkonsa\nkanssa sisään.\n\nKaikki tanskalaiset joutuivat vangeiksi. Saalis oli erittäin runsas,\nhevosia, pyssyjä, haarniskoita, ruoka- ja muita tavaroita ja heti kun\nvangit olivat saatetut varmaan säilöön ja vahdit asetetut paikoilleen,\njaettiin se kaikkien kesken. Sen tehtyä tyydyttivät Tord ja Niilo sekä\nmuut nälkänsä ja janonsa ja ottivat sitten tarpeelliset levot.\n\nMarski itse meni Niilo Sturen kanssa huoneeseen, jossa kuningas itse\noli asunut. Siellä oli vielä kaikki samassa järjestyksessä, kuin\nkuningas ne oli jättänyt. Olipa siellä vielä joukko kuninkaan\nhovipoikiakin, kamarimestari ja kaksi kirjuria jälellä odottamassa\nkuninkaan paluuta. Koska näitä ei oltu tavattu ase kädessä, saivat he\npitää vapautensa ehdolla etteivät poistuneet huoneista. Entisessä\nkuninkaan kansliahuoneessa olivat muutamat Tordin miehistä saaneet\nsijansa. Siellä oli Broddekin, jota herransa aina tahtoi pitää\nläheisyydessään.\n\nTässä huoneessa oli suuri tammikaappi. Lukko oli siinä erinomaisen\nlujaa tekoa ja miehet tuumivat jo keskenään, eikö kaapin sisällys\nmahtanut olla sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaisi oven särkeä.\nPuuhasta ei kuitenkaan tullut sen enempää ja ennen pitkää nukkuivat\nmiehet jo vanhurskaan unta. Silloin avautui ovi hiljaa ja Kristian\nkuninkaan kamarimestari astui varovasti huoneeseen sisään.\n\nHän katseli tarkasti ympärilleen ja lähestyi sitten kaappia.\nSuurimmalla varovaisuudella ja niin hiljaa, ettei siitä rottakaan olisi\npakoon peljästynyt, avasi hän kaapin ovet ja kopeloi käsillään siellä\nsisällä. Lopulta sai hän sieltä käsiinsä nahkalaukun jota tarkasteli\nhuolellisesti. Luultavasti tahtoi hän tulla vakuutetuksi, että se\ntodella oli oikea. Nahkanauha, jolla toinen kaapissa oleva paperikäärö\noli yhteensidottu, oli jollain tavalla tarttunut laukkuun kiinni.\nKamarimestari ei sitä laukkua tarkastellessaan huomannut. Innoissaan,\nkun oli löytänyt, mitä etsi, tuli hän temmanneeksi laukun kaapista\nliian kovaa ja paperikäärö oli pudota lattialle. Hänen onnistui\nkuitenkin saada se ennen kiinni ja siten estää kolina, joka epäilemättä\nolisi saanut miehet hereille. Mutta kun hän sen johdosta nopeasti\nkatsahti ympärilleen, huomasi hän kaksi terävää silmää tarkastelevan\nitseään.\n\nHän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan sulki kaapin ovet ja poistui\nlaukkuineen ovelle. Mutta silloin kohosi sieltä makaavien joukosta pää\nesiin ja järeä ääni käski häntä pysähtymään.\n\n\"Olen kohta takaisin\", vastasi kamarimestari pelokkaana, mutta\ntuttavallisella ja mielistelevällä äänellä. \"Olen vain hakemassa täältä\nlaukkua, joka sisältää armollisen herrani ruoanpitolaskut.\"\n\n\"Odotahan kuitenkin vähän!\" kuului ääni, \"minun mielestäni ei täältä\nsaa viedä mitään pois ilman marskin suostumusta...\"\n\n\"Ei, ei tietysti!\" vakuutteli kamarimestari, \"ei tietystikään! Kaikki\nonkin kaapissa sattumatta paikoillaan ja huomenna niin pian kuin marski\nherää, jätän hänelle avaimen. Mutta nämät ovat kokonaan arvottomia\npapereita.\"\n\nMies hypähti ylös kamarimestarin vielä näin puhuessa ja asettui oven\neteen sekä ojensi kätensä esiin.\n\n\"Olkoonpa arvottomia tai ei\", virkkoi hän, \"mutta laukku ja avain ovat\nheti minulle jätettävät!\"\n\n\"Jätähän sikseen, Brodde\", kuului nyt uninen ääni huoneen toiselta\nsyrjältä, \"ja anna miehen mennä, kun ei hän kerran kellenkään mitään\npahaa ole tehnyt.\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\" huudahti tämäkin nyt roihkaistuneena, kun kuuli, että\nhäntä puollettiin. \"Olenhan siltä talossa, vaikka jätänkin tämän\nhuoneen!\"\n\n\"Niin, siihen olette te, paha kyllä, pakotettu. Poistua ette voi\",\nnauroi Brodde. \"Mutta nyt on teidän kuitenkin jätettävä sekä laukku\nettä avain minulle. Sitten voitte minun puolestani mennä vaikka uunin\npiippuun, jos niin haluttaa.\"\n\nMutta kamarimestari oli yksipäinen ja kun Brodde uhkasi käyttää\nväkivaltaa, uhkasi hänkin takaisin. Silloin loppui Brodden\nkärsivällisyys ja yhdellä iskulla kaatoi hän tanskalaisen maahan.\nSenjälkeen anasti hän ilman vaikeutta haluamansa esineet.\n\nMutta samassa oli jo tuo toinenkin mies jaloillaan ja kiiruhti Brodden\nluo. Se oli Kurjen entinen päällikkö Jösse Bonpoika. Hänelle oli nuori\nmarski uskonut komennon niitten miesten yli, jotka nyt toimivat\nikäänkuin hänen henkivartijoinansa kuninkaankartanossa.\n\n\"Luulen, että olet kadottanut järkesi, Brodde!\" sanoi hän kiukkuisella\näänellä. \"Mitä sinuun tuo vanha mies ja hänen laskunsa koskevat. Jos\nhän jollekin Lödösen kauppiaalle tahtoo maksaa herransa laskut, niin ei\nluullakseni Kaarlo kuningas eikä marskikaan sen kautta mitään\nkadota...\"\n\n\"Siltä se kumminkin minusta tuntuu!\" lausui Brodde peljästymättä.\n\"Jollei siellä todellakaan muuta ole, niin saakoon laukkunsa\ntakaisin... Mutta tanskalaiseen en luota enempää kuin kettuun ja siksi\ntahdon ensin tarkastella, mitä se sisältää...\"\n\n\"Oletko järjiltäsi mies!\" huudahti Jösse. \"Koska olet oppinut\nkirjoitusta lukemaan?\"\n\n\"En ennemmin enkä myöhemmin, kuin sinä itse, Jösse!\" lausui Brodde.\n\n\"No, mutta silloinhan on sinulle aivan samaa, näetkö eli et, mitä\nkuninkaan laukussa piilee...\"\n\n\"Jollen itse osaakaan lukea, niin osaa ainakin herrani ja marski itse\nja siksi vienkin nyt laukun heille!\"\n\nHän tarttui lukkoon ja kamarimestari katseli laukkua niinkuin olisi\nsielunsa autuus ollut sen panttina. Kamala epätoivo kuvastui hänen\nkasvoillaan.\n\nJösse Bonpoika huomasi nyt selvään, että Brodde aikoi panna päätöksensä\ntoimeen. Ja joko hän sitten oli salaisesti kamarimestarin puolella tai\nei, hän käski ainakin Broddea pysähtymään lausuen sen käskyn äänellä,\njosta kuuli hänen tottuneen komentamaan.\n\n\"Pysähdy, Brodde, ja sananen vielä...! Luuletko siis, että tässä on\nkavallus kysymyksessä?\"\n\n\"Niin luulen!\" oli Brodden vastaus.\n\n\"Silloin voit antaa laukun tänne ... niin vien sen itse marskille.\"\n\nBrodde epäili, mutta samassa tarttui Jösse häntä kauluksesta kiinni.\n\n\"Minä se olen päällikkö täällä\", virkkoi hän. \"Ja minun velvollisuuteni\non ilmoittaa niin tärkeä asia marskille. Anna laukku tänne, Brodde, eli\non ystävyytemme ainiaaksi lopussa, niin totta kun kerran olen ollut\npäällikkösi.\"\n\nHän tempasi laukun ja Brodde salli sen tapahtua. Tanskalaisen silmä\nvälähti ilosta ja hän kiiruhti huoneesta pois Jösse Bonpojan perään.\nMutta Brodde aavisti petosta ja työnsi hänet syrjään sellaisella\nvoimalla, että hän lensi aina lähimpään seinään asti. Sitten riensi hän\nitse Jösse Bonpojan jälkeen.\n\nBrodde luuli siinä mennessä huomaavansa, miten Jössen viha kiehui hänen\ntähtensä, mutta siitä hän vähän välitti. Hän seurasi vain häntä aivan\nkintereillä. Ja hänen takanaan tulla läähätti tanskalainen lyöden\nkiireissään itsensä tuon tuostakin seinään. He olivat tuskin vielä\nehtineet puoliväliin rappusia, kun Brodde huomasi, miten käsi ojentui\nhänen takaansa esiin ja hän näki myös tai ainakin luuli näkevänsä,\nkuinka Jössen käsi laukkuineen kurotteli taaksepäin. Aikomus oli kai\nsaada laukku tällä tavoin kamarimestarin käsiin tai ainakin Brodden\nseljän takana vaarallisimmat paperit sieltä pois, jos siellä todella\nsellaisia oli. Pian saivat kuitenkin sekä Jösse että tanskalainen\nhuomata yrityksensä mahdottomuuden.\n\nOli ainoastaan kaksi rappusta enää jälellä, kun Jösse Bonpoika yhtäkkiä\nkompastui ja lausui:\n\n\"Tämä on taas niitä sinun kujeitasi, Brodde... Uni rasittaa minua, niin\nettä tuskin pääsen tästä koskaan enää entiselleni!\"\n\nBrodde huomasi, kuinka hän juuri tätä sanoessaan pudotti laukun, ja\nsamassa näki hän myös, miten käsi takaa ojentui sitä tavottamaan.\nRappusissa vallitsi puolihämärä, sillä ilta oli jo myöhä. Mutta Brodden\nsilmät olivat tottuneet pimeäänkin ja samalla hetkellä kun käsi tarttui\nlaukkuun iski hän jalkansa siihen.\n\nKamarimestari kirkaisi ja Jösse Bonpoika kääntyi kiukkua puhkuen\nympäri.\n\n\"Kautta viiden haavan!\" huusi hän. \"Joko lempo on kintereillämme vai\nmikä on hätänä?\"\n\n\"Laukku!\" vaikeroi kamarimestari, \"laukku!\"\n\n\"Laukkuko?\" kysyi Jösse Bonpoika kummastuneena, tavotellen samassa\nkylkiään, niinkuin olisi laukku unen painostamana hänen käsistään\nirtaantunut.\n\n\"Sinä olet pudottanut sen!\" lausui Brodde totisena.\n\n\"Olenko pudottanut sen?... Niin, pudottanut olen! Jumal'auta, niin\nolenkin... Annappa se tänne!\"\n\n\"Aioin ottaa sen ylös ja jättää teille\", valitti tanskalainen, jonka\nkäsi oli vieläkin satimessa.\n\nBrodde kumartui alas ja otti laukun.\n\n\"Minä en ole yhtään uninen, Jösse... Minä voin siis viedä laukun kyllä\nmarskille.\"\n\n\"Ei, Brodde ... ei uni minuakaan enää paina. Annappa laukku tänne!\"\n\nBrodde antoi, mutta silloin olivatkin he jo sen huoneen ovella, jossa\nTord ja Niilo nukkuivat. Myös nämät olivat levänneet parisen tuntia ja\nnousseet juuri vähää ennen ylös, kuin ovi avattiin.\n\nMutta vain Jösse ja Brodde astuivat sisään. Kamarimestari sitä vastoin\nkääntyi ympäri ja riensi rappusia nopeasti alas. Jösse astui kuitenkin,\nsiitä huolimatta esiin ja antoi laukun marskille kertoen samalla, mitä\noli tapahtunut.\n\n\"Katsokaamme pian, mitä laukku sisältää, että mies rukka saisi taas\nomansa takaisin!\" virkkoi Tord astuen samassa ikkunan luo. Siellä avasi\nhän sen ja otti ylinnä olevan paperin käteensä.\n\nHän alkoi lukea sitä. Mutta tuskin oli hän vielä ehtinyt kahtakaan\nriviä, kun kirje jo putosi hänen käsistään, samalla kun otsansa\nsynkkeni ja silmät iskivät tulta.\n\n\"Jumal'auta!\" huudahti hän, \"mitä tämä merkitsee?\"\n\nJa hän otti kirjeen uudestaan käteensä ja jatkoi lukemista. Luettuaan\nojensi hän sen Niilolle ja otti laukusta uuden. Silläkin näytti olevan\nsama vaikutus häneen. Niin jatkoi hän sitten kirjeiden lukemista\nojentaen ne luettuaan vuoronperään Niilolle, johon ne näyttivät tekevän\naivan saman vaikutuksen, kuin marskiinkin.\n\nMutta Brodden silmät olivat koko ajan Jösse Bonpoikaan kiintyneinä,\nilman että tämä huomasi sitä, hän kun seisoi kauempana huoneessa. Hänen\nkasvoistaan ei voinut kuitenkaan mitään huomata. Ainoastaan silmät\nliikkuivat levottomina puoleksi sulkeutuneiden silmälautasten alla.\nMutta sen voi vaikuttaa väsymyskin. Hän oli tosin itse väittänyt\nolevansa aivan virkeä taas. Mutta sittenkin kai painoi uni häntä,\nkoskapa laukun nähtävästi tärkeä sisällys ei peljättänyt häntä\npakosalle. Brodde oli nyt varmasti vakuutettu, että entinen\npäällikkönsä ei ollut se, joksi tahtoi luulotella itseään. Niin\nhyvin tuo omituinen kohtaus Tivedenin metsässä, kuin nyt hänen\nvälinpitämättömyytensäkin laukun ja kirjeitten suhteen, molemmat ne\ntekivät hänen syyllisyytensä uskottavaksi. Mutta näillä todisteilla ei\nvoinut vielä Jösseä tuomita. Brodde puolestaan uskoi niihin aivan\nvarmasti, mutta niin ei marski ja tuskinpa olisi niitä uskonut Brodden\noma herrakaan, Niilo Sture, vaikka hänellä muuten olikin miehen suhteen\nomat epäilyksensä. Näistä mietteistä johtuivat Brodden ajatukset sitten\nkauas menneisyyteen. Ja siellä ajan liikkuvilla laineilla näki hän nyt\nkamalan merieläimen selkäpiit nousevan ja laskevan. Tutkivalle silmälle\nosoittautuivat ne pian suureksi hirviöksi, joka, ajan aaltojen yhä\naletessa, lopulta kiemurteli inhottavassa rapakossa.\n\nNämät ajatukset, jotka nyt selvinä ja vakuuttavina tunkivat Brodden\nmieleen, olivat häntä usein ennenkin vaivanneet, aina siitä alkaen kun\nensi kerran kohtasi Jössen Tukholman laivasillalla tuon Suomessa\ntapahtuneen eron jälkeen, jolloin Kurki neitoset mukanaan oli\npurjehtinut pois ja Niilo herra oli sitä Hirvellä takaa ajanut. Mutta\nBrodde oli aina inholla karkottanut ne ajatukset mielestään. Ei voinut\nhän nyt kuitenkaan kieltää, ettei tuo kohtaus laivasillalla olisi\nsaattanut olla yhteydessä kapakassa tapahtuneen konnantyön kanssa.\nPäivän tapaukset päinvastoin osottivat, ettei vanha ystävänsä\nansainnutkaan hänen luottamustaan, ja hän päätti pitää miestä tästä\nalkain silmällä. Epäilemättä oli Jösse Bonpoika salaisessa liitossa\nJost ritarin ja vihollisen kanssa. Siitä se kai oli johtunut Brodden\noma vangitseminenkin samaten kuin ne salahankkeetkin nuorta marskia\nvastaan, joista ei suinkaan tämä ensimäinen onnettomuus häntä\npeljättäisi.\n\nBrodden ajatusjuoksu keskeytyi tähän, sillä marski lausui yhtäkkiä\nJösselle, samalla kun kääri kirjeet kokoon ja pani ne huolellisesti\nlaukkuun takaisin:\n\n\"Kolmekymmentä miestä satulaan, Jösse Bonpoika!\"\n\nTämä pyyhkäsi kädellä kasvojaan ja tuli samassa hehkuvan punaiseksi.\n\n\"Kolmekymmentäkö miestä?\" sanoi hän. \"Ratsastatteko sitten heti, herra\nmarski? Miehet tarvitsisivat ensin ainakin yhden yön levon.\"\n\nTord katsoi Jösseen, niinkuin olisi epäillyt, että se oli hän, joka oli\npuhunut.\n\n\"Kolmekymmentä miestä heti satulaan\", toisti hän sitten uhkaavalla\näänellä, jollaista ei tavallisesti käyttänyt Jösse Bonpoikaa\npuhutellessaan. \"Lähden kohta matkaan!\"\n\nJösse Bonpoika meni.\n\n\"Nyt ratsastamme me Axevallaan, Niilo!\" virkkoi Tord ystäväänsä\nkääntyen.\n\n\"Häneltä neuvoa pyytämään, niinkuin Kaarlo kuningas on käskenyt!\"\nlausui tämä äänellä, joka olisi kuulunut ivalta, elleivät jalot kasvot\nolisi samalla ilmaisseet mitä suurinta tuskaa ja vakavuutta.\n\n\"Niin, neuvoa pyytämään!\" toisti Tord. \"Jumal'auta, niin tanssimmekin\nvielä Axevallassa ja monessa muussakin paikassa tanssin sellaisen,\nettä siitä humu kuuluu Köpenhaminaan asti ja edemmäksikin!\"\n\nMarski laittoi sitten Lödösen puolustuskuntoon ja vaati sen porvareilta\nuskollisuusvalan. Sen tehtyään nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti\nyhdessä Niilo Sturen kanssa kolmekymmentä miestä mukanaan kaupungista\nulos kääntyen Axevallaan vievälle tielle.\n\n\n\n\nXIV.\n\nAxevallassa.\n\n\nItäänpäin Axevallan nykyisestä harjoituskentästä, missä nyt Husgärdetin\ntalo sijaitsee, kohosi muinoin Axevallan linna, joka oli yksi Ruotsin\nvaltakunnan lujimpia varustuksia. Nyt on paikalla enää tuskin kiveä\nkiven päällä. Vain lehtipuitten latvoissa kuiskaa tuuli vielä vanhoista\nmuistoista. Täällä ratsasteli muinoin Inge kuningas miehineen, hän,\njoka Kunghällan kokouksessa tunnustettiin urhollisimmaksi urhollisten\njoukossa ja jonka tytär oli tuova rauhan Pohjolaan. Täällä piti vanha\nSverker kuningas iloista hoviaan, jossa runoilijat ylistivät hänen\ntyttärensä ihanuutta ja suloutta. Täällä metsästeli ritari haukka ja\nkoira seurassaan, sillä aikaa kun neitonen linnassa neuloi kankaaseen\nhänen kuvansa kultaan ja hopeaan. Mutta myös vehkeillä ja\nkavalluksellakin oli ollut kotinsa Axevallan linnassa. Pietari Porse\nkovisteli kerran täällä kuningas Maunu Latolukkoa. Eräs ulkomaalainen\nGerdt Snakenborg, joka oli saanut linnan kuningas Maunu Eerikinpojalta,\nmeni sodassa, siitä huolimatta, Albrekt kuninkaan puolelle.\n\nAxevallan linna sijaitsi Husejärven rannalla erään niemen kärjessä,\njonka kaksi vallihautaa erotti mantereesta. Se oli rakennettu neliön\nmuotoon sulkien keskeensä pihan, joka oli noin 120 jalkaa pitkä ja 100\njalkaa leveä. Järven puolelta suojeli linnaa vahva paaluvarustus.\n\nTäällä vallitsi nyt ritari Tuure Tuurenpoika linnanherrana nauraen\nitsekseen Kaarlo kuninkaan herkkäuskoisuudelle ja uinaillen jo vallasta\nja arvosta, jonka ennen pitkää toivoi saavuttavansa. Ritari Jost von\nBardenvleth, joka jo parisen päivää oli ollut linnassa vieraana,\nvahvisti vielä Tuure herrassa niitä toiveita eikä suinkaan säästänyt\nlupauksia saadakseen siten hänet vain lujemmin itseensä kiinnitetyksi.\n\nEräänä päivänä illan tullen — kaksi päivää senjälkeen kun marski oli\nvallannut Lödösen, josta ei Axevallassa kuitenkaan vielä mitään tietty\n— istuivat Tuure ritari ja Jost herra tuttavallisesti keskustellen\nlinnan salakammiossa. Jost herra aikoi vielä samana päivänä lähteä\nAxevallasta ja odotti vain nyt pimeän tuloa.\n\n\"Kiitos teille Tuure herra\", lausui Jost ritari nousten seisomaan.\n\"Minulle osottamaanne ystävällistä palvelusta en koskaan tule\nunhottamaan, siitä saatte olla varma. Ja tiedänpä muitakin, jotka ovat\nteille siitä kiitollisia. Ja mitä meidän keskemme on...\"\n\n\"Neitonen!\" lausui Tuure ritari tuttavallisella äänellä.\n\nJost ritari nyökkäsi päätään ja jatkoi:\n\n\"Te pysytte siis siinä, mistä olemme sopineet... Te ette tiedä\nmitään... Marski on kavaluudella tuonut hänet tänne linnaan...\"\n\n\"Voitte täydellisesti luottaa minuun, Jost ritari, olenhan antanut\nsanani teille. Ja luulenpa sen painavan, mitä Åke herraan Hjulebergissä\ntulee, yhtä paljon kuin ilmeisen vihollisenkin sanan.\"\n\n\"Hyvä...! Niin jaamme me siis yhdessä myötä- ja vastoinkäymiset... Jos\njoku onnettomuus kohtaa minua, kohtaa se samalla teitäkin, Tuure\nritari!\"\n\nTuure herra puristi hyvästijätöksi ritarin kättä. Hänen täytyi myöntää,\nettä vieraan sanoissa oli perää. Ja epäilemättä oli tämä lausunutkin ne\nmuistuttaakseen hänelle seurauksia, jos unhottaisi lupauksensa ja\npaljastaisi jotain, mitä hänellä ja ritarilla oli salassa pidettävää.\n\nJost ritari poistui salakammiosta ja Tuure herra seurasi häntä\nritarisaliin, jonne asettui istumaan suuren tammipöydän ääreen komea\nparaimmalla oluella täytetty hopeakannu edessään. Mennessään heitti\nJost vielä terävän, tutkivan silmäyksen isäntäänsä. Sitten tarttui hän\nlukkoon ja poistui huoneesta rientäen nopein askelin linnanpihalle,\njossa tapasi yhden miehistään. Tämä kulki siellä edestakaisin kävellen\nja oli jo epäilemättä kauan aikaa odottanut herraansa. Heti hänen\nluokse saavuttuaan, kysyi Jost, oliko kaikki niinkuin olla piti, ja\nmies vastasi myöntäen.\n\n\"Mutta yksi asia vielä, Jost herra\", lisäsi hän. \"Äsken juuri saapui\ntänne läntistä tietä mies ja hän vakuutti, että marski on tulossa\nlinnaan.\"\n\n\"Marski!\" huudahti Jost herra kalveten.\n\n\"Niin, mutta ei hän tietysti vihollisena tule.\"\n\n\"Hän tulee\", lausui Jost herra hetkisen mietittyään, jonka kuluessa hän\ntaas täydellisesti rauhoittui, \"hän tulee neuvottelemaan Tuure ritarin\nkanssa, niinkuin kuningas on käskenyt... Meillä ei siis tällä kertaa\nole mitään peljättävää. Mutta pidä kuitenkin hänen miehiään tarkasti\nsilmällä. Kaikissa tapauksissa ratsastamme me täältä jo tänä iltana\nniinkuin päätetty on. Laita siis hevoset valmiiksi ihan tornin\nviereen!\"\n\nMies kumarsi ja poistui linnantupaan, mutta ritari jatkoi kulkuansa\nlinnan sisäänvievää käytävää pitkin ja tuli lopulta rappusille, jotka\njohtivat maanalaisiin huoneisiin.\n\nTäällä avasi hän erään oven ja seisoi heti senjälkeen Iliana Tottin\nedessä.\n\nVankikomeroa täällä ei voinut verrata Borgebyn linnan maanalaiseen\nhuoneeseen. Tosin oli täälläkin yhtä ja toista, joka ei tavallisesti\nvankilaan kuulu. Mutta sittenkin oli se vain vankila kaikessa\nalastomuudessaan.\n\nIliana neiti itse oli enemmän haamun kuin ihmisen näköinen. Mutta siitä\nhuolimatta hehkui vielä neitseellinen uljuus hänen otsallansa ja\nliekehti hänen silmistään ja ritari seisoi ikäänkuin häveten siinä\nhänen edessänsä, melkeinpä arkana, vaikka tiesikin neidon olevan\nvallassaan. Pian voitti hän kuitenkin sen arkuutensa ja julkea uhka\nkuvastui hänen silmissänsä. Viimeinen jalouden ja ihmisyyden kipinä\nnäytti hävinneen hänen rinnastaan.\n\n\"Viimeisen kerran annan nyt teille tilaisuuden valita, Iliana neiti!\"\nlausui ritari.\n\nHän pysähtyi, antaakseen neidolle aikaa vastaukseen. Mutta tämä oli\nvaiti eikä edes katsahtanutkaan ritariin, vaan seisoi vain siinä kädet\npöytään nojautuneina ja katse kiintyneenä ristiin, jonka oli pöydän\nkanteen piirtänyt.\n\n\"Rakkauttanne en voi voittaa\", jatkoi ritari, \"tiedän sen ja vaikka\nette olisi sitä sanonutkaan minulle, niin tietäisin sen sittenkin,\nsillä olen sen itse jo edellisillä kerroilla huomannut teistä niinkuin\nnytkin taas. Ja kuitenkin täytyy teidän, Iliana neiti, olla minun eikä\nkenenkään muun, minä vannon sen ... minun yksinäni. Voi, ettekö sitten\nkoskaan tahdo kuulla pyyntöäni, kuulla sydämeni huokausta, ajatella\nniitä tuskia, joita olen kärsinyt ja yhä vielä kärsin... Jos kaikki ne\ntietäisitte, ette niin kylmästi, niin ylönkatseellisesti työntäisi\nminua luotanne.\"\n\nRitari riensi neidon luo ja tarttui hänen käteensä kiinni. Koko hänen\nolentonsa vapisi intohimosta ja silmistä leimusi hurja, kalvaava tuli.\nMutta Iliana väistyi sivuun ja suuntasi ritariin katseen, jonka voimaa\ntämä ei voinut kestää.\n\n\"Te tiedätte aivan hyvin\", lausui neito, \"ettette vieläkään,\nuhkauksistanne huolimatta, ole saanut minua kuolemaa pelkäämään.\"\n\n\"Kuinka julmaa ja kauhistavaa puheenne on!\" huudahti Jost tehden\nsamalla kädellään ehkäisevän liikkeen, rukoileva ilme kasvoissaan.\n\n\"Toistan ainoastaan, mitä jo ennen olen sanonut... Te olette antanut\nminulle kaksi ehtoa, joko tulla omaksenne tai taas kuolla... Ja te\ntiedätte, että olen valinnut jälkimäisen... Miksi siis viivyttelette\nvielä?\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, kuinka voikaan niin kova sydän sykkiä noin kauniin\nkuoren alla!\" huudahti taas ritari tujottaen kädet ristissä ylös\nkiviholviin, josta käryävä lamppu levitteli valoansa.\n\n\"Parempi kova, kuin ei ollenkaan, ritari!\" keskeytti Iliana. \"Jospa\ntietäisinkin, että povessanne sykkii sydän, niin alentuisin ehkä vielä\nrukoilemaan... Nyt en siihen vaivaan rupea!\"\n\nJost seisoi siinä kädet ristissä ja katseli neidon uljasta, kaunista\nvartta. Hän oli niin turvaton ja hyljätty, niin kokonaan hänen\nvallassaan ja kuitenkin uskalsi hän tuskin lähestyä häntä. Nyt oli hän\nkumminkin tästäkin arkuudestaan päässyt. Hän oli taas sellainen kuin\noli, puutteineen ja vikoineen, niinkuin metallipalanen, jonka täytyy\njoko sulattaa uudestaan valettavaksi taikka heittää arvottomana pois.\nIntohimoinen ilme katosi hänen kasvoiltaan jättäen tilaa jäykälle,\nkylmälle piirteelle.\n\n\"Hyvä on, Iliana neiti\", sähisi hän puoleksi tukehtuneella äänellä,\n\"hyvä on... tahdon täyttää toivomuksenne. Te saatte, teidän täytyy\nkuolla!\"\n\nIliana liitti kätensä yhteen ja katseli ylös yliluonnollinen loiste\nsilmissään.\n\n\"Mutta siinä ei ole vielä kaikki\", lisäsi ritari. \"Kuolema, joka tulee\nosaksenne, ei kohtaa teitä yht'äkkiä. Ei, ei ... ennen sitä täytyy\nteidän ainakin jossain määrin tulla tuntemaan ne kauheat tuskat, joita\nolette minulle tuottanut... Siksi saattekin nyt heti tietää kaikki,\nkoska sekin voi antaa teille jotain ajateltavaa. Isänne, Åke herra, on\nluvannut teidät sille, joka, kuka tahansa sitten olkoonkin, pelastaa\nteidät ja tuo takaisin hänen luokseen...\"\n\nIliana katsahti ylös ja hänen silmissään välähti jo toivon kipinä\nmahdollisesta pelastumisesta.\n\n\"Minä se olen, joka pelastan teidät, Iliana neiti!\" lausui ritari\nlyöden samalla rintaansa, \"minä se vien teidät isänne, Åke herran\nluokse ja hän, niinkuin todellisen ritarin velvollisuus on, antaa\nteidät minulle... Ajattelette kai nyt voivanne vakuuttaa hänelle, etten\nole pelastajanne, että päinvastoin olen juuri ryöstänyt teidät,\nkiduttanut teitä...!\"\n\nToivon ilme hävisi Ilianan kasvoilta ja väristys kävi läpi hänen\nruumiinsa.\n\n\"Tahdon nyt lopuksi vielä ilmoittaa teille, kuka on ryöstänyt teidät\neli kuka isällenne uskotetaan siksi... Se on herra Tord Kaarlonpoika!\nKuuletteko, Iliana neiti, Tord Kaarlonpoika!... Ja vaikka kuinka\nvastaan väittäisitte, niin pysyy se sittenkin hänen tekonaan. Te olette\nlumottu ja siksi olette asian suhteen sokea. Minulla on todistajat,\nluotettavat todistajat, jotka vakuuttavat, että minä yksin olen\nlöytänyt teidät ja vapauttanut teidät... Ja alttarin edessä tulette te\nvastaväitteistä huolimatta omakseni...\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, armahda minua!\" puhkesi onneton neito puhumaan\nvaipuen kokonaan murtuneena polvilleen.\n\nTuntui, kuin olisi sydän särkynyt hänen rinnassaan, niinkuin olisivat\naivot tahtoneet pakahtua hänen päässään. Mutta ritarissa ei se siltä\nmitään sääliä herättänyt. Hän jatkoi vain kylmää kylmempänä:\n\n\"Ajattelette kai nyt, että teillä vielä tämänkin jälkeen on tilaisuus\nvalita joko minut tai tuskaton, äkillinen kuolema, mutta ei... Silloin\nvasta se vankeutenne todella alkaakin... Silloin vasta täydellisesti\nsaatte kokea miltä se minun kostoni tuntuu. Seuraksi teille koitan\nsinne vielä laittaa Tord herran verisen pään... Tahdon näet antaa\nteille siellä edes jotain puuhaa, jolla voisitte lohduttaa itseänne\nonnettomuudessanne... Mitä nyt asiasta arvelette, Iliana neiti?...\nToivottavasti olette ainakin ymmärtänyt minua? Minä voin vannoa vielä\nkalliin valankin, että kaikki tapahtuu sanasta sanaan, niinkuin olen\nsanonut!... Kumpaanko nyt suostutte, jos vielä kerran antaisin teidän\nvalita?\"\n\nTuskallisena väänteli Iliana itseään ritarin jalkain juuressa kohottaen\nanovasti käsiään häntä kohti.\n\n\"Armoa, armoa!\" kuiskasi hän vapisevin huulin itsekään oikein\ntietämättä, mitä teki.\n\n\"Jaa tai ei, jalo neiti... Te saatte nyt itse ratkaista kohtalonne!\"\n\n\"Oi ... onko teillä sydän?... Onko ihminen todella synnyttänyt teidät,\npaatunut hirvittävä mies!\" sopersi Iliana.\n\n\"Myöntykää, myöntykää vain ... ja koko maailman hekkuma ja nautinto on\nteidän! Myöntykää, Iliana neiti, ja kaikki voidaan peräyttää vielä!\"\n\nHetkinen kului, pitkä, kauhistava hetki. Ahmivin silmin katseli ritari\nkaunista anojaa jalkainsa juuressa ja uskalsi tuskin hengittää, ettei\nvain millään tavoin kiiruhtaisi kohtalonsa ratkaisua.\n\nIlianan pää oli vaipunut alas lattialle ja huulet liikkuivat ikäänkuin\nsanoja tavotellen, joita ei kuitenkaan mikään ihmiskorva voinut kuulla.\nHän ne kumminkin kuuli, joka yksin on väkevä ja voimakas ja joka yksin\nvain voi auttaa silloin kun ei enää toivoa ole.\n\nHän oli auttamattomasti kadotettu. Ainoastaan ihme voi hänet enää\npelastaa. Mutta sitä ei hän nyt rukoillut, joka hänestä oli sula\nmahdottomuus. Hän rukoili vain voimaa kestämään ja kärsimään\nraskaintakin tuskaa. Ja sanat, jotka hän epätoivoa täynnä tällä\nhetkellä kuiskasi, ne toivat häneen uutta uskallusta.\n\nHän nousi ylös ja katseli leimuavin silmin kiduttajaansa.\n\n\"En myönny!\" lausui hän lujalla äänellä. \"Ennen kuolema, tulkoon se\nsitten missä muodossa tahansa!\"\n\nSilloin astui Jost esiin, tarttui häntä kädestä kiinni ja laahasi hänet\nkeskelle huonetta heittäen pitkän, jalkoihin asti ulottuvan vaipan\nhänen hartioilleen. Suun eteen sitoi hän kokoonkäärityn huivin.\n\n\"Hevoset odottavat valmiina meitä\", kuiskasi hän neitosen korvaan, \"ei\nsiis muuta kuin satulaan vain ja sitten suoraa päätä Hjulebergiin!\"\n\nJost tarttui neitoa vielä lujemmin käsivarresta kiinni ja niin jättivät\nhe vankihuoneen.\n\nHämärässä holvikäytävässä tuli heitä vastaan joku, joka hätäisenä\nkuiskasi:\n\n\"Jumalan ystävä!\"\n\n\"Kurki!\" vastasi Jost.\n\n\"Tekisitte nyt paraiten, jos kääntyisitte takaisin\", kuiskasi ääni,\n\"Tord herra on paraikaa Tuure ritarin luona...\"\n\nRitari vavahti ja Iliana kärsi sanomattomia tuskia. Hän näki jo varman,\nvälttämättömän kuoleman edessään, kuoleman, joka olisi kohtaava häntä\nhitaasti, verkalleen, aivan kuin jos hän tuuma tuumalta upotettaisiin\nsyvään mereen. Hän oli jo sopinut sen kanssa. Hänellä oli rohkeutta\nkatsoa sitä silmiin, sillä hän oli jo tätä kamalaa kuolemaa vavisten\ntullut elämälle ja sen iloille tunnottomaksi. Ja nyt juuri tällä\nelämänsä toivottomimmalla hetkellä kuulee hän äänen yhtäkkiä\nkuiskaavan, että pelastajansa on lähellä. Ja rakkaus elämään heräsi\ntaas, toivo, että pelastajan käsi hänet nyt vihdoinkin saavuttaisi,\nelpyi uudelleen.\n\nMutta silmänräpäyksessä toipui ritari taas hämmästyksestä, joka oli\nhänet vallannut.\n\n\"Onko hänellä montakin miestä mukanaan?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on itse neljäntenä, mutta toiset tulevat perässä ja tuskin ehditte\nte vielä jättää linnan, kun ne jo ovat kimpussanne.\"\n\n\"Hyvä!\" keskeytti Jost päättävästi, \"en ymmärrä, miksi sen asianhaaran\npitäisi minuun vaikuttaa... Pankaa mieleenne nyt\", lausui hän sitten\nIlianaan kääntyen ja asettaen suunsa ihan hänen korvansa viereen,\n\"pankaa mieleenne nyt ... pieninkin huudahdus, pieninkin liike vain,\njoka viittaa siihen suuntaan, että aiotte pelastua, ja tikarini terä\ntunkeutuu sydämeenne!\"\n\nSen sanottuaan kiirehti hän nopein askelin käytävän läpi laahaten\nneitoa perässään.\n\nNiin saapuivat he lopulta pienelle ovelle aivan muurin viereen\nlinnanpihan toisella kulmalla. Oli synkkä, sateinen syksyiltä. Ja\nlinnanpihalla oli vielä synkempi, pimeämpi korkeitten muurien vuoksi.\nLinnan ikkunoista leveni kyllä valo yli koko linnanpihan, mutta siihen\nosaan, jossa Jost von Bardenvlethin miehet ja hevoset odottivat, ei se\npäässyt ollenkaan tunkeutumaan.\n\nPian olivat he hevostensa seljässä ja kenenkään sitä estämättä\nratsastivat he ulos linnanportista pitkin siltaa, joka johti\nvallihautojen yli.\n\nSiellä ulkona oli vähän valoisampi, mutta ei kuitenkaan niin, että\nolisi viittaan käärityssä haamussa vangin erottanut. Tuon tuostakin\nnojautui ritari Ilianan puoleen toistaen hiljaa äskeisen uhkauksensa.\n\nEtäällä tuli kolme ratsastajaa hevosineen näkyviin. Linnasta lähtijät\nhuomasivat sen vasta viimeisellä sillalla, josta kenttä koko\nlaajuudessaan levisi heidän silmäinsä eteen. Jost varjosti silmiään\nparemmin nähdäkseen, kuinka monta heitä oli, ja jatkoi sitte taas\nmatkaansa antaen hevosten käydä, kunnes ehti erään eteläänpäin\nkääntyvän tien haaraan. Tätä kääntyi hän menemään vauhtia kuitenkaan\nlisäämättä. Mutta kun hän luuli saaneensa nuo kolme miestä, jotka\nkovempaa ratsastaen olivat yhä lähenneet heitä, siihen uskoon, ettei\nhän peljännyt kohdata heitä eikä siis heidän tähtensä myöskään kiirettä\npitänyt, niin löi hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja kiiti ohjat\nhöllällään ulos aavalle kentälle.\n\nEräs miehistä, joka yhtä mittaa piti noita kolmea haamua silmällä,\nhuudahti äkisti:\n\n\"Meitä ajetaan takaa!\"\n\n\"Mahdotonta!\" vastasi Jost ollen itse puolestaan estetty tarkastamasta\nasianlaitaa. Hän näet ei uskaltanut hetkeksikään hellittää vankiansa,\njonka vyötäisten ympärille hänen oikea kätensä oli kiedottuna ja jossa\nhän myös piti paljastettua tikaria varalla. \"Mahdotonta!\" lausui hän,\n\"eivätkä ne nyt enää voisi saavuttaakaan meitä.\"\n\nMutta mies katsahti kerran vielä taakseen ja lausui ritarille:\n\n\"Kyllä, herra, kyllä ne saavuttavat vielä meidät, sillä ne ovat jo\nhuomattavasti lähenneet!\"\n\nRitari kääntyi satulassaan niin paljon kuin se hänelle oli mahdollista\nja hänkin erotti silloin nuo heitä seuraavat varjot. Etumaisella niistä\nhäämötti korkea kypäräntöyhtö ja täytyi sen siis olla ritari. Jostilta\npääsi kirous ja hän pani hevosensa viimeisetkin voimat liikkeelle.\nÄkisti huudahti hän:\n\n\"Kautta Herramme kalliin veren ... me olemme pelastetut!\" ja miehiin\nkääntyen virkkoi hän; \"näettehän tuon yksinäisen kallionkielekkeen\ntuolla puitten välissä vähän matkaa eteenpäin... Siihen tultua\nkannustatte te yhä vain edelleen, ettekä välitä minusta mitään.\nHoukuteltuanne siten vainoojamme minusta erilleen, hajoatte te kukin\ntahollenne ja pyritte taas minun luo!\"\n\nTätä lausuessaan saapuivat he jo korkean puun viereen josta\nkellastuneita lehtiä lenteli tielle. Ja heti sen takana kohosi\nkallionkieleke esiin.\n\n\"Ponnistakaa vain hurjasti eteenpäin!\" huusi ritari puun ohi ajettaissa\nja kiven tullessa näkyviin.\n\nJa samassa heittäytyi hän jo hevosineen nopeasti kuin salama sivuun ja\nasettui vankineen kiven viereen kätköön, sillä aikaa kuin miehet yhä\nvain jatkoivat hurjaa ajoansa. Kaikki se kävi niin nopeasti, että\ntakaa-ajajain oli ollut mahdoton nähdä sitä ja pirullinen hymy levisi\nJost von Bardenvlethin kasvoille, kun kaikista päättäin huomasi\nolevansa pelastettu.\n\nMutta nuo kolme varjoa lähenivät yhä. Kaviot iskivät jymisten maahan ja\njo kuului, miten hevoset läähättivät ankarasta juoksusta.\n\nSilloin kohotti Jost tikarinsa iskuun ja puristi samalla vankinsa\nkallioseinään kiinni.\n\n\"Nyt, jalo neiti,\" virkkoi hän, \"nyt voi tahtonne täyttyä. Joko\nkuolette tässä tai ratsastamme me vielä yhdessä eteenpäin. Pieninkin\nhuudahdus ja te olette kuoleman oma.\"\n\nVainoojat olivat nyt aivan kiven vieressä. Jost uskalsi tuskin\nhengittää. Hän oli varmasti päättänyt ottaa neidolta hengen, jos hän\nvain huudollaan saattaisi vainoojat heidän piilopaikkansa huomaamaan.\nJa vaikkapa hän nyt olisikin tullut ajatelleeksi tekonsa seurauksia\nitseensä nähden, niin ei hän kuitenkaan nyt, niin kiihottunut hän oli,\nolisi voinut siitä kättänsä pidättää.\n\nKumiseva kavioin kapse toi Ilianan mieleen Tordin kuvan. Ja heti kypsyi\nhänessä ajatus ennemmin kuolla hänen läheisyydessään, hänen sylissään,\nkuin kauemmin kärsiä ilkeän konnan väkivaltaa.\n\nSydäntäsärkevä huuto tunki hänen huuliltaan. Vaate, joka oli sidottu\nhänen suunsa eteen, vei tosin osan äänestä, mutta kuitenkin oli se\nsiltä kyllin voimakas tunkeutuakseen ratsastajain korviin. Nämät\npysähtyivät.\n\nKauhea, hirveä kirous pääsi Jostin huulilta samalla kun jänteet hänen\nkäsissään pingottuivat. Jos hän nyt vain näki hevosenpään kiven\nviereltä esiin pistävän, niin oli hän heti valmis panemaan uhkauksensa\ntoimeen.\n\nJuuri samalla hetkellä tulikin musta hevosenpää näkyviin.\n\nIliana huudahti taas ja samalla työnsi Jost tikarin hänen rintaansa.\n\nHöyhentöyhtöinen ritari kiiti esiin ja otti käsivarsilleen putoavan\nruumiin. Mutta myrskyn tavoin riensi ilkityöntekijä ulos nummelle\nkäyttäen hyväkseen hämmästystä, jonka tekonsa oli aikaansaanut.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!\" huudahti ritari vetäen samassa viitan varovasti\nsyrjään.\n\nMutta tuskin oli hän vielä nähnyt, kuka uhri hänen käsivarsillaan oli,\nennenkuin hän jo huusi kahdelle miehelleen:\n\n\"Kiinni murhaaja... Se oli Jost von Bardenvleth!\"\n\nToinen miehistä olikin jo syöksynyt murhaajaa takaa ajamaan ja ennen\npitkää alkoi hetkisen matkan päästä kuulua kalisevain miekkain ääniä.\n\nMutta Axevallan linnan ritarisalissa, josta kirkas valo levisi yli\npihamaan, istuivat herra Tuure Tuurenpoika ja Kaarlo kuninkaan nuori\nmarski, herra Tord Kaarlonpoika.\n\nKeskustelu ei tahtonut oikein sujua. Miehiä kulki siinä yhtä päätä\nmilloin ulos milloin sisään. Ja Tuure herra vastaili vain hitaasti\nmarskin kysymyksiin pidättäen siltä kuitenkin lempeän, ystävällisen\nhymyilyn huulillaan. Tordin avonaiset, jalot kasvot ilmaisivat lujaa\npäättäväisyyttä, joskin samalla jonkinlaista levottomuuttakin. Eikä se\nsuinkaan jäänyt Tuure herraltakaan huomaamatta, vaikka hän käsittikin\nsen toisella tavalla kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä.\n\nVadstenassa ollessaan oli hän luvannut Kaarlo kuninkaalle, että\nauttaisi hänen nuorta marskiaan neuvoillaan. Ja sitä varten oli marski\nkai nyt tullut, vaikka joku varomaton sana Tuure herran puolelta teki\nhänelle vaikeaksi esittää asiaansa.\n\nTuure herra pyysi arvoisaa vierastaan illalliselle ja kun ei Tordilla\nollut mitään sitä vastaan, jättivät he ritariluhdin, jossa siihen asti\nolivat istuneet, ja menivät ruokasaliin. Siinä mennessään huomasi Tord,\nettä huoneissa ja linnankäytävissä oli vain Tuure herran miehiä, omiaan\nei hän nähnyt missään. Ja synkkä piirre hänen kasvoillaan tuli vieläkin\nsynkemmäksi.\n\n\"Mitään ilahuttavia tietoja ei teillä kai ole, marski\", sanoi\nTuure herra istuutuen pöytään ja tarttuen samalla olutkannuun.\n\"Harvasanaisena olette saapunut luokseni, antakaa nyt ruuan ja oluen\navata sydämenne!... Mistä viimeksi olette tulossa, koska mielenne on\nniin painuksissa?\"\n\n\"Lödösestä, Tuure herra!\" vastasi Tord.\n\n\"Kristian kuningas on sen kai lujasti varustanut, niin on ainakin\nsanottu. Tuskinpa se siis koskaan joutuu Kaarlo kuninkaan käsiin!\"\n\n\"Ja kuitenkin on kaupunki jo miesteni hallussa!\" selitti Tord.\n\n\"Miehenne ... ovatko ne jo Lödösessä, marski...! Mitä sanotte, onko\nkaupunki todella jo Kaarlo kuninkaan hallussa?\"\n\nTuure ritari lausui nämät sanat kiihkeänä ja siiristeli samassa\nsilmiään nähdäkseen paremmin vieraansa kasvot. Sillä tämä odottamaton\nuutinen oli saanut hänet hämmennyksiin. \"Vähän se uutinen Kristian\nkuningasta ilahuttaa\", jatkoi hän sitten. \"Hän luuli Lödösestä saavansa\nlujan keskustan hankkeilleen Ruotsin valtakuntaa vastaan.\"\n\n\"Mutta tälle valtakunnalle on siitä luullakseni sen suurempi ilo!\"\nlausui Tord. \"Tämän asian johdosta olen myöskin nyt saapunut\nluoksenne...\"\n\n\"Olette kai tullut pyytämään hyviä neuvoja minulta, Tord marski?\" kysyi\nritari nyt jo vuorostaan pahaa aavistaen.\n\n\"Olen!\" vastasi Tord pitämättä kuitenkaan mitään kiirettä siinä\nsuhteessa.\n\nJa tarjoilijat kulkivat vateineen palvellen herroja heidän syödessään.\nJa Tuure herra vilkaisi tuon tuostakin vieraaseensa huulilla\nteeskennelty hymy, odottaen vain, koska tämä ilmaisisi asiansa. Kun\nTord sen kuitenkin jätti tekemättä, sai Tuure herra taas vähitellen\nmalttinsa takaisin.\n\n\"Teillä on ollut suuri menestys matkallanne, marski!\" sanoi hän, \"ja\nkuitenkin siitä huolimatta tuntuu, kuin ette olisi tyytyväinen\ntoimiinne... Minä ainakin uskon, että jos loppu on yhtä hyvä kuin alku,\non koko Länsigöötinmaa ennen pitkää Kaarlo kuninkaan hallussa taas...\nMikä siis asiain tällä kannalla ollessa voi vielä mieltänne painaa,\nTord marski?\"\n\n\"Ei mikään muu kuin se, joka estää minua mainitsemaanne päämäärää\nsaavuttamasta!\" vastasi Tord suunnaten samassa katseensa ovelle.\n\nSieltä astui juuri mies sisään kaalivatia kantaen. Yhtäkkiä välähti\nTordin silmä. Linnanpalvelijan takana oli hän nähnyt erään omista\nmiehistään. Se huomio sai heti Tordin koko käytöksen muuttumaan. Hänen\nsilmänsä paloivat ja hän katseli nyt Tuure herraa, niinkuin katsellaan\nsyytettyä, jonka syyllisyys on varmasti todistettu. Tuure herra huomasi\nkyllä tuon äkkinäisen muutoksen vieraassaan, mutta ei ollut sitä siltä\nhuomaavinaan, vaan kysyi aivan viattoman näköisenä:\n\n\"Ja mikä sitten estäisi teitä tuota päämäärää saavuttamasta?\"\n\n\"Sama, joka voisi saattaa Kaarlo kuninkaan ja Ruotsin valtakunnankin\nturmioon.\"\n\n\"Ja mikä se sitten on?\" kysyt Tuure herra.\n\n\"Kavallus!\" huusi Tord katsoen Tuure herraa terävästi silmiin.\n\n\"Kavallus!\" virkkoi tämä ja lihanpala, johon hän jo oli kiinni iskenyt,\njäi suuhun viemättä samalla kun harmaat silmät kääntyivät tutkivina\nvieraaseen. \"Kavallus... Onko teillä sitten perusteita sellaisiin\nluuloihin, Tord marski?\"\n\n\"Muuten en olisi nyt luonanne, Tuure Tuurenpoika!\"\n\n\"Mitä kaikella tällä tarkoitatte?\" keskeytti ritari laskien veitsen\nluotaan ja tarttuen molemmin käsin pöydän syrjään kiinni, ikäänkuin\nolisi ollut aikomuksessa ylös hypähtää. \"Sanoitte olevanne vain neuvon\ntarpeessa...\"\n\n\"Niin sanoin. Aluksi näet aioin ottaa teidät mukaani kuninkaan luo\nneuvotellaksemme siellä yhdessä, mutta nyt olen muuttanutkin\nmielipiteeni... Nyt tiedän itse, mitä minun on tehtävä...\"\n\n\"Niin ilmoittakaa se!\"\n\n\"Muitta mutkitta otan kavaltajat kiinni, missä niitä tapaan vain, ja\nvien ne vangittuina kuninkaan luo.\"\n\n\"Jos todella voitte tavata sellaisia, Tord marski, niin tuntuu\nminustakin tuo menettely ainoalta oikealta... Mutta luulen, että\nkavaltajat kyllä pitävät huolen, etteivät joudu teidän eikä kuninkaan\nkäsiin.\"\n\n\"Mitä itse arvelette asiasta\", virkkoi silloin Tord, \"oletteko te itse\nsiinä suhteessa menetellyt, niinkuin kunniallinen ritari on herraansa\nja kuningastansa kohtaan velvollinen menettelemään?\"\n\n\"Mitä uskallatte kysyä, marski?\" kuohahti ritari puhumaan. \"Tiedättehän\naivan hyvin, että sellaiset sanat koskevat henkeä ja kunniaa.\"\n\n\"Tahdon vain sanoa yhden asian teille, Tuure ritari... Te näytätte\nkokonaan unhottaneen, että Kaarlo kuninkaan käsi voi ulottua teihinkin\nasti...\"\n\nRitari, joka huomasi nyt, että hän oli jollain tavalla joutunut ilmi,\nhypähti istuimeltaan ylös vihaa puhkuen ja huusi miehilleen:\n\n\"Ottakaa heti julkea kunnianloukkaaja kiinni ja heittäkää hänet\ntorniin!\"\n\nRitarin huudosta syöksyivät miehet saliin ja ryntäsivät marskia kohti.\nMutta tämä viittasi heille kädellään ja lausui aivan rauhallisena:\n\n\"Hiljaa miehet...! Ei askeltakaan...! Seison tässä kuninkaan määräämänä\nja hänen nimessään vangitsen minä teidät, ritari Tuure Tuurenpoika.\"\n\nIvallisesti nauraen vetäisi Tuure herra miekkansa aikoen pistää Tordin\npaikalla kuoliaaksi, mutta tämä, ehtien ennemmin, tarttui vasemmalla\nkädellään nopeasti kuin salama Tuure herran kohotettuun käteen kiinni,\nkiersi oikean kätensä hänen kaulansa ympärille ja samassa saapuivat jo\nhänen omat miehensäkin apuun, niin että Tuure herra heti huomasi kaiken\nvastustuksen aivan mahdottomaksi.\n\n\"Hengellänne saatte vielä kerran tästä solvauksesta vastata!\" huusi\nTuure herra raivoa kuohuen.\n\nMutta Tord oli nyt taas aivan tyyni.\n\n\"Henki on Jumalan vallassa\", sanoi hän, \"mutta kunniastaan pitää joka\nmies itse huolen. Ja sitä ette luullakseni tekään voi koskaan minulta\nriistää. Matkaan miehet!\" lisäsi hän sitten omiinsa kääntyen, \"heti\nsatulaan ja viekää vanki Varnhemiin. Tulen huomenna itse sinne.\"\n\nPari miestä laahasi Tuure herran ulos, joka oli vimmaa ja raivoa\ntäynnä. Muut pysähtyivät marskin viereen. Tämä puhutteli sitten Tuure\nherran miehiä ja antoi näille määräyksensä, miten linnan kanssa oli\nmeneteltävä.\n\nHän oli juuri paraillaan näissä toimissa, kun eräs ritari tuli\nratsastaen yli nostosillan ja pyysi päästä linnaan. Vahtimies ei ollut\nvielä ehtinyt sulkea porttia niitten jälkeen, jotka olivat lähteneet\nviemään Tuure herraa Varnhemiin ja päästi siis ritarin, jonka hyvin\ntunsi, empimättä sisään. Siinä ohimennessään kysyi tämä mieheltä\nmarskia ja tämä ilmoitti hänen aivan hiljan kulkeneen linnanpihan yli.\n\nRitari ratsasti porttiholvin läpi suoraan päärappusten eteen, johon\npäästyään huusi palvelijaa luokseen. Useampia niitä heti kiirehtikin\npihan yli ritarin luo, joka piti käsissään viittaan käärittyä joko\nkuollutta tai nukkuvaa ihmistä.\n\n\"Missä on marski?\" kysyi ritari.\n\n\"Hän meni koilliseen torniin!\" vastasi eräs miehistä.\n\n\"Hanki sitten hänet tänne mies, ja pian...\"\n\nRitari jäi istumaan hevosensa selkään ja ennen pitkää tulikin marski\njuosten hänen luokseen.\n\n\"Tord, Tord\", lausui ritari tälle, \"minulla on täällä jotain, jota en\ntahdo uskoa kenenkään muun käsiin kuin sinun!\"\n\n\"Jumalan tähden, Niilo! Mitä on sinulla minulle tuotavana?\" olivat\nainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi.\n\n\"Tule, tule, Tord!\" kehotti Niilo hätäisenä. Ja hänen\nhöyhentöyhtönsäkin näytti soihdun valossa viittovan niin merkitsevästi.\n\"Meidän on nyt heti päästävä katon alle.\"\n\nNiin vielä puhuessaan laski hän kantamuksensa Tordin käsiin ja huusi\nsitten miehiin kääntyen:\n\n\"Kuka tahtoo uhrata hevosensa marskin hyväksi?\"\n\nKaikki juoksivat esiin ollen kukin puolestaan valmis uhraukseen. Mutta\netumaisena seisoi hartiakas, komea mies, jonka kasvoja soihdun valo\nkokonaan valaisi. Se oli Hollinger ja häneen ne Niilo Sturen silmät\nlopulta pysähtyivät.\n\n\"Satulaan, Hollinger!\" sanoi hän tälle, \"ja riennä Varnhemiin, minkä\nkaviot kannattaa, sillä tässä on ihmishenki kysymyksessä... Ratsasta\nja pyydä valtakunnan marskin nimessä, että lähettävät tänne heti\nlääketaitoisen munkin.\"\n\nTuskin oli käsky annettu, kun Hollinger jo oli menossa. Ja ennenkuin\nNiilo vielä ehti avata sen huoneen ovea, johon Tord oli kalliin\ntaakkansa kantanut, kuului kavioiden kapse jo nostosillalta.\n\nKun Niilo astui alikerrassa olevaan huoneeseen, jonne eräs palvelija\nviittasi hänet menemään, kohtasi häntä siellä kauhea näky.\n\nVuoteella lepäsi Iliana neiti kuolon kalpeus kasvoillaan. Hänen\nsilmänsä olivat kiinni ja henki näytti jo aikaa paenneen hänen\npuoliavoimilta huuliltaan. Rinnassa törrötti tikari, jota murhaaja oli\nuhrinsa surmaamisessa käyttänyt.\n\nJa kauniin, kuolemassakin vielä ihmeen ihanan neitosen vuoteen vieressä\nseisoi Tord, yhtä kalpeana, yhtä jäykkänä kuin neitonen itsekin, seisoi\nsiinä kädet ristissä, puoleksi pois kääntyneenä, mutta silmät kuitenkin\ntyttöön kiintyneinä, eikä hän kuullut, vaikka Niilo avasi oven ja\nlähestyi häntä, tuskin tunsi hänen kätensä kosketusta olkapäällään.\n\n\"Ei hän ole kuollut!\" kuiskasi Niilo ystävänsä korvaan.\n\nTord raukka sulautui kyyneliin nämät sanat kuullessaan. Vuolaina\nvirtasivat ne hänen silmistään. Ja hän vaipui vuoteen viereen nojaten\npäänsä sitä vastaan, samassa kun hiljainen kuiskaus kuului hänen\nhuuliltaan:\n\n\"Minun valkoinen ruusuni!\"\n\nHuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, jonka Tordin nyyhkytykset vain\nsilloin tällöin keskeyttivät. Mutta Niilonkin silmät olivat nyt niin\nkyyneleitä täynnä, että hän tuskin huomasi, mitä tapahtui. Kuitenkin\nluuli hän näkevänsä, miten neito heräsi tuskastaan ja vei verkalleen\nkäteensä vuoteensa vieressä lepäävän pään päälle. Häneen olivat tämän\nillan tapaukset tehneet syvän vaikutuksen. Ja ystävän surulliset sanat\nyöllä heidän ratsastaessaan pienen metsäjärven ohitse, ne häilyivät nyt\ntaas niin elävinä hänen mielessään, että hän oli ikäänkuin unen\nvallassa.\n\nSilloin näki hän Tordin hiljaa kohottavan päätään. Vieno hymy levisi\nsilloin kuolevan kasvoille ja Niilo kuuli, kuinka vaaleat huulet\nkuiskasivat Tordin nimen.\n\nKuinka kauan kaikki tämä oli kestänyt, ei Niilo voinut sanoa, mutta kun\nhän kääntyi ympäri, seisoi siinä ihan hänen takanaan pitkä munkki ja\nläheni verkalleen sänkyä. Kasvot olivat hänellä peitetyt, mutta pään\nsuunnasta ja liikkeistä voi päättää, että hän tarkasti katseli kuolevaa\nja rinnasta esiin pistävää tikarin vartta, jota kohti heti hänen\nkätensä kurottui.\n\n\"Iliana, armas Iliana!\" sammalsi Tord tarttuen vaaleaan käteen, joka\nlepäsi hänen päänsä päällä, \"onko Jumala kaikkivaltias säästänyt kaiken\ntämän tälle hetkelle vain sentähden, että onni alkoi nyt juuri niin\nkauniisti hymyillä minulle.\"\n\nEnkelin hymy levisi Ilianan kasvoille, vaikka ei hän jaksanutkaan\npuhua.\n\n\"Sano minulle\", lausui Tord ääretöntä tuskaa täynnä, \"sano minulle,\njätätkö sinä nyt minut, Iliana... Näenkö sinun vain nyt, erotaksemme\ntaas ikuisesti?\"\n\n\"Eihän toki ritari!\" kuului samassa juhlallinen ääni ihan hänen\nviereltään ja munkki tarttui tikarinkahvaan kiinni. \"Neitonen jää\nelämään. Se on yhtä varma, kuin sekin, että ennenkin päivinäni olen\nvetänyt tikarin ihmisrinnasta.\"\n\nJa hän tempasi tikarin irti estäen samalla kädellään veren vuodon.\n\nMutta neitonen sulki silmänsä. Kuitenkin häilyi vielä autuaallinen hymy\nhänen huulillaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nErengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan vastaväitteitä.\n\n\nKaarlo kuningas oli silloin Vadstenassa, kun marskin sanansaattaja toi\nhänelle tiedon Lödösen valloituksesta ja mitä muuta siellä oli\ntapahtunut.\n\nTukholman harmaaveljesten apotti, herra Niilo Ryting, pitkä, vaalea\nmies, kasvonpiirteet voimakkaat, mutta samalla ystävälliset ja lempeät,\noli sanansaattajan tullessa kahden kuninkaan kanssa huoneessa\nkirjoittaen kirjettä tämän sanelun mukaan. Kuninkaalta pääsi huudahdus\nmarskin kirjettä lukiessa. Se sai apotin kohottamaan päänsä paperista,\njota paraikaa oli kirjoittamassa. Ja huomatessaan, miten väri kuninkaan\nkasvoilla vaihteli, päästi hän kynän kädestään ja jäi tarkastelemaan\nherraansa.\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman!\" huudahti kuningas ojentaen kiireesti\nlukemansa kirjeen apotille. \"Kautta Jumalan kuoleman, mies, missä on\nlaukku?\"\n\nMies ojensi hänelle saman laukun, jonka Jösse Bonpoika oli jättänyt\nmarskille Lödösen kuninkaankartanossa. Ja nopeasti rikkoi kuningas sitä\nympäröivän kääreen katsottuaan kuitenkin ensin, että heimolaisensa\nsinetti oli vahingottumatta. Sitten heitti hän kirjeet vieressään\nolevalle pöydälle, ottaen kiireesti yhden niistä, jonka avasi ja luki.\nSen sisällys näytti tekevän häneen erittäin tuskallisen vaikutuksen.\nHän löi kädellään otsaansa ja luki sen yhä uudelleen ja uudelleen.\n\nHämmästyksestä ei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta povi se\naaltoili hurjasti, huulet vapisivat ja kuumeentapaisella kiivaudella\nkurotti hän kirjeen apotille.\n\n\"Lukekaa se, veli Niilo!\" olivat ainoat sanat, jotka hän voi lausua.\n\nVeli Niilo luki ja kuningas otti taas uuden kirjeen esille, joka näytti\nsaavan hänen mielensä vielä enemmän liikutetuksi, kuin edellinen.\nSenkin ojensi hän kanslerilleen. Ja niin jatkoi hän, kunnes kaikki\nkirjeet olivat luetut.\n\nSitten pani hän kädet ristiin rinnoilleen ja vaipui syviin mietteisiin.\nMutta apotti silmäili läpi viimeisenkin kirjeen ja luki sitten vielä\nuudestaan muutamia, jotka hänestä olivat tuntuneet muita\nmerkillisemmiltä.\n\nLopulta kääntyi kuningas sanansaattajan puoleen ja lausui:\n\n\"Huomenna varhain täytyy sinun ratsastaa takaisin marskin luo ja viedä\nhänelle kirje minulta... Voit myöskin sanoa hänelle, että kauan ei\nviivy, ennenkuin olen hänen luonaan Axevallassa!\"\n\nMies poistui ja kuningas vaipui taas ajatuksiinsa kävellen edestakaisin\nhuoneessa.\n\nMitä hän serkkunsa kirjeestä oli saanut tietää oli aivan samaa, kuin\nmitä vanha Maunu Tavast oli hänelle kaksi vuotta sitten kertonut,\nvaikka nyt uudistuneena. Häntä ympäröivät kavaltajat. Paraimmat\nuskottunsa olivat hänen pahimmat vihamiehensä. Se oli myrkytettyä, se\nviini, jota hän, varoituksista välittämättä, yhä joi, oli jo kauan\naikaa juonut. Ja vaikka hän huomasikin nämät varoitukset mitä selvimmin\ntodistetuiksi, niin unhotti hän ne kuitenkin pian ja asetti\nmyrkkypikarin taas huulilleen. Hän oli aivan lyhyen ajan kuluessa\nsaanut jo kaksi kertaa tyhjentää tämän pikarin ja nyt taas kohtasi\nhäntä varoitushuuto esittäen selviä todisteita siitä, että kavaltajat\nolivat yhä liikkeellä.\n\nPitäisikö hänen nyt lopultakin ryhtyä voimakkaisiin puuhiin ja yhdellä\nkertaa vapauttaa itsensä kaikesta, joka painajaisena uhkasi hänen\nonneaan ja Ruotsin itsenäisyyttä?\n\n\"Mitä te tästä arvelette, veli Niilo!\" huudahti hän pysähtyen äkisti ja\nkatsellen apottia.\n\n\"Jumala paratkoon...! Huonoja ovat sanomat, armollinen herra!\"\n\n\"Voitte nyt itse huomata, veli Niilo, te, joka tulette kanslerikseni,\nmitä kaikkea Ruotsin kuningas saa kestää, ennen kuin voi rauhassa\nkruunuansa kantaa!\" lisäsi kuningas synkein silmin. \"Arkkipiispa, Sigge\npiispa, Pentti piispa ja kaikki nuot maalliset herrat ja ritarit,\nkuinka hartaasti olenkin heidän suosiotaan hakenut ja kuinka hartaasti\nyrittänyt sitoa heitä itseeni ja kuitenkin...!\"\n\n\"Yksi asia on teiltä kokonaan unhottunut, armollinen herra\", sanoi\napotti kumartaen. \"Olette luullut, että vihollistenne voima on\nmurtunut, senjälkeen kun vanha vastustajanne Krister Niilonpoika,\nJumala hänen sieluaan armahtakoon, hautaan laskettiin... Mutta teiltä\non jäänyt huomaamatta, että silloin jo ja aina yhä vieläkin on hänen\nsisarenpoikansa, Jöns Pentinpoika, teidän vaarallisin vihamiehenne.\"\n\n\"Arkkipiispa Jöns Pentinpoika!\" huudahti kuningas.\n\n\"Niin, armollinen herra, arkkipiispa! Luulenpa, että kun kaikki tulee\nilmi niin että voidaan verrata toista seikkaa toiseen, luulenpa, että\nsilloin huomataan arkkipiispallakin olevan osansa tässä sopassa, jonka\nhe nyt ovat keittäneet polttaakseen teiltä sormet sen asemesta, kun ne\nheiltä itseltään nyt ovat palaneet.\"\n\nKuningas ei vastannut mitään ja huoneessa vallitsi taas hetken aikaa\nhiljaisuus.\n\nTuleva kansleri, jonka jalot kasvonpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta\nja vilpitöntä uskollisuutta, oli vetänyt kätensä kaapunsa hihain sisään\nja tuijotti lattiaan silloin tällöin vain kohottaen silmänsä\nhuolestuneeseen kuninkaaseen.\n\nTämä pysähtyi vihdoin ja tarttui vasemmalla kädellään lujasti miekkansa\nkahvaan kiinni samassa kun salama välähti hänen suurissa silmissään ja\nkuninkaallinen ylevyys levisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Tahdon kuitenkin kerran vielä näyttää noille herroille\", lausui hän,\n\"niin mahtavia kuin luulevatkin olevansa, tahdon näyttää heille, että\nRuotsin kuningas on sittenkin heitä mahtavampi... Kirjoittakaa nyt\nkirje serkulleni, marskille, veli Niilo!\" lisäsi hän. \"Tahdon tehdä\nkiertomatkan valtakunnassani ja käydä sekä Uplannissa, Nerikessä että\nLänsigöötinmaalla. Huomenna jo lähden Erengisle herran luo Örebrohon ja\nteidän on oltava sillä matkalla mukana, Niilo Ryting.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna istuivat Erengisle herra ja Briita rouva salakammiossaan\nÖrebron linnassa ja Erengisle herra oli mitä paraimmalla tuulella.\nTerävästi ja kiivaasti vastusteli Briita rouva taas vanhan tapansa\nmukaan herraansa, antaen kuitenkin aina ajoissa perään. Ja siksi\npitikin Erengisle herra häntä naisten naisena ja omaa onneansa\nsaavuttamattomana. Briita rouva oli yön kuluessa saanut merkin, että\nisänsä lähetti odotti häntä. Ja nyt varttoi hän vain keskustelun\npäättymistä herransa ja miehensä kanssa rientääkseen sitten heti\nlähettiä tapaamaan. Sentähden koitti hän myös nyt olla enemmän\nErengisle herran mieleen, kuin muuten moneen aikaan oli ollut.\n\nTänä aamuna oli heidän keskustelunsa koskenut kaukaisille sukulaisille\nkuuluvain tilain omistusoikeutta. Erengisle herra väitti kiven kovaan,\netteivät ne kuuluneet hänelle ja ettei hänellä ollut niitten kanssa\nmitään tekemistä. Olipa puolittain vihoissaankin rakkaaseen vaimoonsa,\njoka voi ottaa sellaista kysymykseenkään. Mutta Briita rouva pysyi\nvaatimuksessaan ja kun Erengisle herra tapansa mukaan löi nyrkkinsä\npöytään ja rypisteli kulmiaan, virkkoi hän aivan tyyneenä:\n\n\"Jos et usko sanojani, Erengisle herra, niin omia silmiäsi sinun\nainakin täytyy uskoa, kun näet kirjeet. Kas tässä ne ovat!\"\n\nHän veti huoneen etäisimmässä nurkassa olevasta tammikaapista laatikon\nesiin ja otti sieltä muutamia sinetillä varustettuja kirjeitä laskien\nne miehensä eteen. Tämä luki hitaasti kirjeet ja tutki sitten erittäin\nhuolellisesti niissä olevat sinetit.\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman! Sinä olet todellakin oikeassa\", lausui hän\nsurullinen ilme kasvoissaan.\n\n\"Mutta sinussa ei se siltä näytä mitään erityistä iloa herättävän,\nErengisle herra...!\"\n\n\"Heimolaiseni joutuvat näitten kautta äärimmäiseen köyhyyteen... He\neivät voi säilyttää rälssioikeuttaan... Totta tosiaan! Tämä käy todella\nsydämelleni, Briita rouva... Mistä olet keksinyt nämät onnettomat\nkirjeet?\"\n\n\"Olen tuuminut asiaa, Erengisle... Heimolaisesi eivät voi näillä\ntiloillaan korvata velkaansa sinulle... Mutta minä olen ajatellut, että\nvoisit lahjoittaa heille siitä jäännöksen.\"\n\n\"Lahjoittaa jäännöksen, Briita rouva...! Minä lahjoitan kaikki...\nkuuletko sinä, kaikki! Enhän Herran tähden voi niiltä siipiä katkaista,\njoilla on samaa verta suonissaan, kuin minullakin. Sitenhän\nkäyttäytyisin heitä kohtaan tylymmin kuin korpit ja kotkat keskenään!\"\n\n\"Älkäämme puhuko enää siitä\", virkkoi Briita rouva. \"Ehkä voimmekin\nsaada asian ilman suurempaa huomiota päätökseen. Se olisi minullekin\nmieluisinta, koskapa tilat sijaitsevat Gotlannissa, ja me siis isäni,\nOlavi herran, avulla voisimme koska tahansa saada vaatimuksemme\nperille.\"\n\n\"Ei...!\" huudahti nyt Erengisle herra istuimeltaan kohoten. \"Ei koskaan\nsaa se tapahtua, niin kauan kuin minulla on asiassa jotain sanottavaa!\"\n\nBriita rouva puri huultaan ja vaikeni. Ja kummastellen katseli\nErengisle herra häntä. Mutta pian osasi hän taas kääntää puhelun\ntoiseen suuntaan. Ja keskustelun aineeksi tuli nyt kuninkaan nuori\nmarski ja mitä hän mahdollisesti tulisi Länsigöötinmaalla aikaan\nsaamaan. Erengisle herra pysyi kiinni entisissä sanoissaan ja Briita\nrouva teki asiasta ivaa ja pilkkaa.\n\n\"Olette varmaankin nähnyt viime yönä merkillisiä unia, Erengisle\nherra\", lausui hän, \"sillä muuten ette voisi puhuakaan herra Tord\nKaarlonpojan urotöistä. Minulla vain ei vielä ole ollut tilaisuutta\nkuulla mitään sieltä päin, jossa tuo urho nyt miekkaansa heiluttelee.\"\n\n\"Odotahan, Briita rouva, niistä voit saada kuulla pikemmin, kuin\nluuletkaan! Tord herra on urhollinen ritari, eikä hän henkeään säästä,\nkun niin vaaditaan.\"\n\n\"Rantahauki hän on, joka tarttuu heti ensimäiseen verkkoon ellei jo ole\ntarttunutkin ja suomustettukin, koskapa hänestä ei niin mitään kuulu.\"\n\n\"Briita rouva!\" huusi Erengisle herra. \"Briita rouva, sinulla ei ole\nvähintäkään käsitystä siitä, minkälaisen urhollisen ritarin tulee\nolla!\"\n\n\"Kuitenkin olen aina luullut, että herra Olavi Akselinpojan tytär ja\nherra Akseli Varbergilaisen pojan tytär voisi jotain sellaisista\nasioista tietää, Erengisle herra, vai mitä itse arvelette?\"\n\n\"Herra Akseli Varbergilainen oli uljas herra ja nuhteeton ritari. Minä\nkunnioitankin häntä suuresti, vaikka hän olikin viholliseni. Mutta mitä\nappeeni tulee, niin tuntuu hän minusta olevan liian paljon tekemisissä\nilmeisten kavaltajain kanssa voidakseen olla...\"\n\nRitari ei tahtonut rouvansa tähden sanoa, mitä ajatteli. Mutta Briita\nrouva heitti häneen terävän silmäyksen ja virkkoi uljaasti päätään\nkohottaen:\n\n\"Mitä mahdattekin isästäni ajatella, Erengisle herra, niin se päivä ei\nole vielä koittanut, jolloin Kaarlo kuninkaan marski voitaisiin asettaa\nhänen rinnalleen.\"\n\nErengisle herra tarttui vaimonsa käteen kiinni, aikoen lepyttää häntä,\nmutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää miestään.\n\n\"Minun mielestäni voisimme me jättää tämän kysymyksen siksi\", sanoi\nhän, \"kun ehdimme saada tietoja Länsigöötinmaalta.\"\n\nBriita rouva näytti halveksivan odottamista asian suhteen, joka hänen\nmielestään oli aivan selvä, varsinkin kun otti huomioon marskin\nnuoruuden ja kokemattomuuden. Mutta hän antoi kuitenkin nyt asian jäädä\nsilleen. Hän oli keskustelun alussa jo niin nöyrtynyt, että hän näissä\nasioissa, jotka koskivat omistusseikkoja ja Tord herraa, arveli kyllä\nvoivansa pysyä mielipiteessään, varsinkin viimeisen kysymyksen suhteen,\nkoskapa Erengisle herrakaan ei sitä tavallisella kiivaudellaan\npuolustanut.\n\nNiin poistuivat he salakammiosta. Erengisle herra meni miestensä pariin\nja Briita rouva riensi tapaamaan isänsä lähettiä.\n\nTällä ei ollut mitään uutisia lännestä päin tuotavana. Päinvastoin oli\nhän tullut Olavi herran puolesta kysymään, miten asiat kuninkaan ja\nLänsigöötinmaan herrain välillä olivat selvinneet. Briita rouva jutteli\nkaikki, mitä siinä suhteessa tiesi. Mutta hänellä oli nyt toinenkin\nasia sydämellään — nuo tilanomistuspuuhat Gotlannissa. Lähetin oli\ntultava linnaan tuomaan muka kirjettä Olavi herralta Briita rouvalle.\nSiellä pitäisi hänen sitten ikäänkuin sattumalta ottaa puheeksi nuo\nomistusasiat. Ja saatuaan siten Erengisle herran asiaan sekaantumaan,\npitäisi hänen yrittää istuttaa häneen Briita rouvan mielipiteitä.\n\nBriita rouva palasi sitten linnaan. Ja hetken kuluttua ilmaantui sinne\nlähettikin ja sai Erengisle herran suostumuksella, tämän ensin hetken\naikaa asiaa mietittyä, astua linnaan sisään antaakseen kirjeensä Briita\nrouvalle.\n\nMies katosi heti linnan rappusiin. Mutta Erengisle herra jäi pihalle,\njossa hänellä vielä oli jotain toimitettavaa. Hänen siellä juuri\nparaillaan puuhatessaan tuli eräs palvelijoista juosten hänen luokseen\nja huusi:\n\n\"Erengisle herra, luulen, että kuningas on tulossa linnaan... Näin\nhänen äsken, kun olin tornissa, tulevan suuren seurueen kanssa\nkaupunkiin!\"\n\n\"Aina on kuningas tervetullut Erengisle Niilonpojan luokse!\" virkkoi\ntämä. \"Hän saa huomata, että Örebron linna on mitä paraimmassa\nkunnossa!\"\n\nTuskin oli hän vielä ehtinyt lausua nämät sanat, kun jo kuului hevosten\nkavioiden kapsetta. Ja heti senjälkeen kajahti torvien törähdys linnan\nulkopuolella. Erengisle herra riensi silloin linnanportille, joka\nsamassa avattiin, ja kohteliaasti kumartaen otti hän vastaan Kaarlo\nkuninkaan.\n\nTämä pysähtyi ja katseli ritaria, ilman että hänen kasvoistaan siltä\nvoi päättää, mitä ajatuksia hänen sisässään liikkui. Ja kun ei hän\nainakaan missään tapauksessa tahtonut ritarille näyttää, että jotain\ntavatonta oli tekeillä, iski hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja\nratsasti seurueineen pihalle.\n\n\"Sulkekaa portti, Erengisle herra\", sanoi kuningas vielä hevosensa\nseljästä. \"Ketään ei saa päästää ulos eikä sisälle niin kauan kuin minä\nolen linnassa. Ja että käskyni tulisi tarkalleen täytetyksi, voitte\njättää avaimen minun huostaani.\"\n\nSynkkä pilvi lensi Erengisle herran kasvoille. Hän ei voinut\nkääntää silmiään ankarasta kuninkaasta eikä tahtonut voida päästä\nhämmästyksestäänkään, kun huomasi, miten synkkä ja totinen tuo muuten\nniin lempeä ja ystävällinen kuningas oli. Mutta nyt ei ollut aikaa\nmiettimiseen. Kuningas istui ja odotti.\n\nTuimalla äänellä antoi Erengisle herra lähimmälle miehelleen käskyn\nsulkea linnanportti ja tuoda avain muassaan. Käsky pantiin heti toimeen\nja avain jätettiin kuninkaalle. Tämä jätti sen vuorostaan eräälle\nritareistaan. Vasta sitten astui hän alas hevosensa seljästä ja kulki\nylös linnanrappusia kanslerinsa, Niilo Rytingin, ja ritariensa\nseuraamana.\n\nSaavuttuaan suureen saliin, pysähtyi kuningas ja kiinnitti taas\nsilmänsä Erengisle herraan. Tämä ei tiennyt, miten selittää kuninkaan\nomituisen käytöksen. Mutta hänen hämmästyksensä nousi korkeimmilleen,\nkun kuningas totisena ja käskevällä äänellä lausui hänelle:\n\n\"Haluan puhutella rouvaanne, Erengisle herra!\"\n\nHitain askelin lähti Erengisle herra hakemaan vaimoansa, jonka löysikin\nviereisestä huoneesta. Mutta niin ällistynyt oli hän vielä kaikesta,\nmitä oli kuullut ja nähnyt, niin rajusti virtasi veri vielä hänen\nsuonissaan, että hän tuskin kykeni muuta ajattelemaan kuin, mitä\nkuningas oli hänelle sanonut.\n\nBriita rouvan puolestaan valtasi myös ihmetys ja kummastus. Turhaan\nahdisti hän kuitenkin miestään kysymyksillään. Tämä ei kuunnellut\nhäntä, eikä siis vastannutkaan.\n\n\"Armollinen herramme, kuningas!\" oli ainoa vastaus, joka tuli hänen\nhuuliltaan.\n\nBriita rouva ei ollut koskaan nähnyt kuningasta. Kruunauksessa ei hän\nollut sattunut olemaan läsnä. Ja senjälkeen oli hän oleskellut vaan\nparhaasta päästä Hammarstadissa, ilman että niilläkään harvoilla\nkerroilla, kun Tukholmassa kävi, oli kuningasta nähnyt. Kristofer\nkuninkaan aikana oli kuningas sitäpaitsi oleskellut suurimmaksi\nosaksi Suomessa. Hän muisti hänet siis ainoastaan marski Kaarlo\nKnuutinpoikana. Ja tämän uhkaylpeys, se oli häntä aina loukannut ja\nantoi nytkin hänelle rohkeutta ja malttia, jota hänellä ei ehkä muuten\nolisi ollutkaan, kun näin äkkiarvaamatta käskettiin kuninkaan eteen\nastumaan.\n\nNiin avautui ovi ja hän seisoi yht'äkkiä silmä vasten silmää kuninkaan,\ntuon halveksitun, pilkatun ja petetyn Kaarlo kuninkaan kanssa.\n\nMutta nähdessään tuon korkean, majesteetillisen olennon, nuo kauniit,\njalot piirteet ja arvokkaan ryhdin sekä tuon syvän, melkeinpä\nsurullisen vakavuuden hänen silmissään, — silloin murtui hänen ylpeä\nmielensä. Ja hän painoi päänsä alas, tuntien itsessään, että siinä\nseisoi sittenkin todellinen kuningas hänen edessään.\n\nMutta kuningas käänsi tutkivat silmänsä Briita rouvasta Erengisle\nherraan ja kysyi:\n\n\"Ymmärrättekö oikein ne velvollisuudet, joita minulle ja valtakunnalle\nvannomanne vala teiltä vaatii, Erengisle herra?\"\n\nSellainen kysymys olisi herra Erengisle Niilonpojan tapaiselle miehelle\nollut loukkaus, ellei kuninkaan äänessä ja katseessa, koko hänen\nesiintymistavassaan samalla olisi ollut jotain, joka soti sitä vastaan.\nErengisle herra tunsikin sen johdosta enemmän liikutusta kuin vihaa.\nHän ikäänkuin vaistomaisesti käsitti, että kuningas tarvitsi\nlohdutusta. Siksi astuikin hän luottavana esiin ja hänen äänensä oli\nniin syvä ja sointuva, kun vastasi, että siitäkin jo voi päättää hänen\nolevan kuninkaaseen sydämestään kiintyneen.\n\n\"Koska olen säästänyt itseäni, Kaarlo kuningas, kun teidän ja Ruotsin\netu on ollut kysymyksessä?\" kysyi hän.\n\nKuningas tarttui lämmöllä ja arvokkaisuudella hänen käteensä kiinni ja\nsanoi:\n\n\"Ja kuitenkaan ei minulla nyt ole muuta kuin surua ja huolta teidän\nhuoneeseenne tuotavana, Erengisle herra!\"\n\nTuo rehellinen mies tujotti hämmästyneenä kuninkaaseen, mutta ei\nehtinyt vielä mitään kysyä, kun kuningas jo kääntyi Briita rouvan\npuoleen.\n\n\"Briita rouva!\" lausui hän, \"kuinka olette voinut saattaa miehellenne,\nkuinka kuninkaallenne sellaisen surun, kuin todella olette saattanut?\"\n\nIhmisluonnossa on kätkettynä itsepuolustusvaisto välttää kaikkea\nvaaraa, joka uhkaa häntä. Ja Briita rouva ei suinkaan ollut sellainen\nnainen, joka kohta ensi hyökkäyksestä olisi peljästynyt. Tietäen\ntarkasti, miten helposti kuningasta voitiin pettää ja miten helposti\nhän oli taas lepytettävissä, toivoi hän yhä vielä voivansa torjua tämän\nvihaa.\n\n\"En ymmärrä teitä, kuningas!\" sanoi hän. \"Ja minusta tuntuu hyvin\nomituiselta, että niin painavassa asiassa, kuin tämä näyttää olevan,\nkäännytte naisen puoleen, koska mielestäni ainoastaan miehet voivat\nsellaisia puuhata.\"\n\n\"Kuka se oli, Briita rouva, joka antoi herra Olavi Akselinpojalle\ntiedon tulostani Tukholmaan, mikä tieto hänet pelasti?\" kysyi kuningas\nkumealla äänellä.\n\nBriita rouva koetti tekeytyä viattoman ja kummastuneen näköiseksi.\n\n\"Kuka se oli, joka samalla hetkellä ilmoitti Kristian kuninkaalle\nkaikki, mitä Ruotsin kuningas puuhasi, vieläpä kehoitti häntä\ntunkeutumaan Tivedenin ylitse Pohjoismetsiin?\"\n\n\"Tarkoitatteko tällä kaikella, että se olisin ollut minä?\" kysyi Briita\nrouva, vaivoin koettaen saada ääneensä ilmettä, niinkuin olisi hän\nollut viaton uhri mitä alhaisimmille panetteluille.\n\n\"Sitä tarkoitan!\" vastasi kuningas ja hänen katseensa sai jo Briita\nrouvan rohkeuden horjumaan.\n\nMutta tämä ei voinut aavistaakaan, että kuningas todellakin voisi\nnäyttää toteen syytöksensä. Päinvastoin uskoi hän, että tämä vain\nkäytöksellään tahtoi peljättää hänet tunnustukseen, jota hän sitten\nvoisi käyttää välikappaleena salaisia vihollisiaan vastaan. Kuningas\noli arvattavasti saanut jonkun epävarman vihjauksen, että kavaltajat\nolivat taas liikkeellä, että salavehkeitä taas punottiin häntä vastaan.\nYhtä ja toista epäiltiin syylliseksi ja niiden joukkoon oli nyt hänkin\njoutunut. Kuningas kääntyi ensin hänen puoleensa luullen hänet\nhelpoimmin peljättävänsä. Siihen suuntaan kävivät hänen ajatuksensa ja\nsen mukaan koitti hän myöskin nyt sovitella sanojansa.\n\nKuninkaan katseessa vaihteli vakavuus ja tuska keskenään. Rehellistä\nErengisle herraa kohdannut suru sai sen aikaan. Mutta Briita rouva piti\nsen vain todistuksena arvelujensa todenperäisyydestä. Kuningas oli\nilmeisesti epävarma ja kahden vaiheilla jo, arveli hän. Ei muuta kuin\nlujasti nyt vain vakuuttaa viattomuuttansa ja voitto olisi hänen.\n\n\"Jos en olisi asiani oikeudesta niin varma kuin olen\", lausui hän\nsentähden, \"niin olisin jo kokonaan murtunut teidän ankarista\nsanoistanne, herra kuningas... Mutta minä vannon...\"\n\n\"Älkää vannoko!\" keskeytti kuningas kiivaasti ja viittasi kädellään\nSteen Sturelle, joka yhdessä erään toisen hovipojan kanssa seisoi\novella.\n\nSteen astui esiin ja jätti kuninkaalle laukun, johon oli punaisella\nneulottu Kristian kuninkaan nimi ja sen yläpuolelle kolme kruunua.\n\nKuningas tarttui laukkuun ja otti sieltä muutamia kirjeitä esiin,\nnäyttäen niitä yhä kalpenevalle Briita rouvalle.\n\n\"Tunnetteko näitä?\" kysyi hän.\n\nBriita rouvalta pääsi huudahdus ja hän olisi varmaankin vaipunut\nlattialle, ellei Erengisle herra olisi rientänyt apuun ja tukenut\nhäntä.\n\n\"Liian kauan jo\", jatkoi kuningas, \"on tämä tuskallinen kuulustelu\nkestänyt... Mutta uskokaa minua, Erengisle herra, sillä en suinkaan ole\ntahtonut teidän tuskaanne lisätä, päinvastoin olen tahtonut nähdä, eikö\ntodellakaan lempeämpää tulkitsemistapaa voisi löytää rikokselle, joka\ntässä on tehty... Olette nyt itse nähnyt, Erengisle herra, onko se\nollut minulle mahdollista.\"\n\nErengisle herra seisoi siinä silmät maahan luotuina. Viha ja suru\ntaistelivat vallasta hänen rinnassaan. Ja toinen käsi puristui\nsuonenvedon tapaisesti nyrkkiin toisen taas pitäessä Briita rouvaa\npystyssä. Kuullessaan nyt kuninkaan ystävälliset sanat ja ajatellessaan\nsitä kauheaa onnettomuutta, joka häntä näin oli kohdannut vaimonsa\nkautta, vaimonsa, jota oli kunnioittanut ja josta aina oli ollut niin\nylpeä, silloin katkesi estävä side hänen rinnassaan ja silmät\nvalahtivat kyyneleitä täyteen.\n\nKun Briita rouva toipui taas ja huomasi, että kaikki oli nyt menetetty,\nkohosi hänen päänsä entistä uljaampana pystyyn ja uhka ja viha sai\nvallan hänen rinnassaan. Hän aikoi puhua, mutta silloin viittasi\nkuningas kädellään ja sellainen mahti oli hänen persoonallaan, että\nsanat ikäänkuin itsestään kuolivat Briita rouvan huulilla.\n\n\"Huonosti sopii teille uhkaava hymynne\", lausui hän. \"Mutta luulen,\nettä se vielä katoaa, kun saatte kuulla, etten suinkaan anna tuskani\nhoukutella itseäni teidän suhteen armahtavaisuuteen.\"\n\n\"Kuningas...\" alkoi Briita rouva, välittämättä ollenkaan kuninkaan\nsanoista.\n\nMutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti.\n\n\"Ei sanaakaan enää\", huusi hän säkenöivin silmin. \"Minun pitäisi viedä\nteidät oikeastaan vangittuna Tukholmaan, mutta\", ja tässä katsoi hän\nErengisle herraan, \"mutta minä en tahdo turhaan surua lisätä. Ja\nsentähden olette te, Erengisle herra, minulle vastuunalainen siitä,\nettä vaimonne neljäntoista päivän kuluttua saapuu minun ja valtakunnan\nneuvoston eteen Tukholmaan.\"\n\nKuningas tarttui sitten äkisti huolestuneen ritarin käteen kiinni,\npuristi sitä ja riensi ulos.\n\nMutta Erengisle herra seisoi siinä kauan aikaa, voimatta liikahtaa\npaikaltaan. Hän katseli ja yhä vain katseli vaimoansa.\n\n\"Briita rouva!\" virkkoi hän, \"älä vastusta koskaan enää minua! Ja\nJumala sen sinulle anteeksi antakoon, että sillä tavalla olet voinut\nleikitellä kunniallisella nimelläni ja ritarillisella kilpimerkilläni!\"\n\nAlhaalla linnanpihalla juuri kuninkaan noustessa satulaan tuotiin hänen\nluokseen eräs mies, joka vähää ennen hänen tuloaan oli päästetty sisään\nlinnaan. Kaksi Erengisle herran miestä oli ottanut hänet nyt vangiksi.\nSamassa astui myös reipas, mustaan ja vaaleaan puettu mies kuninkaan\nluo ja tervehti häntä kunnioittavasti.\n\n\"Tämä henkilö se on, joka on kuljettanut sanaa Briita rouvan ja hänen\nisänsä välillä, herra kuningas\", sanoi mies.\n\nKuningas katseli ihmetellen puhujaa ja kysyi sitten kenen miehiä hän\noli, koska ei kantanut Erengisle herran värejä.\n\n\"Olen Niilo Sturen miehiä!\" vastasi mies reippaasti.\n\nKuninkaan katse synkistyi Niilo Sturen nimeä mainittaissa, mutta mies\njatkoi:\n\n\"Herrani on paraikaa Axevallassa marskin luona ja minä kuljen nyt hänen\nasioillaan, mutta matkalla oli minun myöskin jätettävä kirje Briita\nrouvalle Örebrossa ja sentähden...\"\n\nKuninkaan poski yhä vaaleni. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että\nNiilo Sturekin olisi liitossa kavaltajain kanssa. Mutta niinkuin aina,\nkun tuli Niilosta kysymys, niin ei kuningas nytkään asiaa sen tarkemmin\ntutkinut. Nähtävästi tahtoi hän välttää sitä, ettei pakotettaisi\nrankaisemaan ritaria, jota kuningattaren ja hänen entisten ansioittensa\ntähden tahtoi niin kauan kuin mahdollista sellaisesta säästää. — Se\noli kyllä hänen puoleltaan jalomielisyyttä, mutta jalomielisyyttä, joka\njohtui vääristä luuloista.\n\n\"Anna kirje tänne!\" lausui kuningas ja mies antoi sen hänelle.\n\nKuningas ei katsonutkaan siihen, pisti vain sen taskuunsa. Sen sijaan\nkääntyi hän vangin puoleen, joka jo ennenkin oli käynyt linnassa Briita\nrouvan isän, Olavi herran, sanansaattajana eikä siis voinut väittää\ntuntemattoman miehen tiedonantoa valheeksi. Kuningas kysyi, mistä tämä\ntiesi, että vanki oli kuljettanut salaisia tietoja Olavi herran ja\nBriita rouvan välillä. Ja mies kertoi kaikki, mitä hänelle oli\ntapahtunut ja etenkin, miten oli päässyt osalliseksi Briita rouvan ja\nvangin välisestä keskustelusta Hammarstadin metsässä.\n\nSilloin käski kuningas, että salainen sanansaattaja oli vangittava ja\nvietävä Tukholmaan. Mutta Niilo Sturen miehelle virkkoi hän:\n\n\"Kun olet toimittanut herrasi asian, niin tule minun luokseni\nTukholmaan... Sinä näytät tietävän enemmän, kuin mitä minulla nyt on\naikaa kuunnella.\"\n\nJa niin ratsasti kuningas pois Örebron linnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukholmaan, jonne kuningas nyt matkusti, kutsui hän valtakunnan\nneuvoston ja Uppsalan ja Strengnäsin tuomiokapitulit. Myös\nrikokselliset pääpapit, arkkipiispa ja Sigge piispa, saapuivat,\nsaatuaan kuninkaalta vakuutuksen, ettei heidän turvallisuuttaan\nuhattaisi, sekä vielä kuusi ritaria sen pantiksi.\n\nKunnon ritari, Erengisle herra, saapui myös Tukholmaan tuoden vaimonsa\nmukanaan. Se oli hänelle raskain matka, mitä hän koskaan eläissään oli\ntehnyt. Ja joka kerta kun silmänsä sattuivat Briita rouvaan, joka\nmuuten ei tapahtunut kuin lepopaikoissa vain, pääsi huokaus hänen\nhuuliltaan ja kyynel valahti poskelle.\n\nPyhän neitsyen veljeyden saliin oli neuvosto tuona kauheana päivänä\ntullut kokoon, jolloin rikokselliset olivat tuomittavat. Kaksitoista\nvapaasukuista miestä määrättiin lautakuntana langettamaan tuomio.\nSitten vietiin Briita rouva ja hänen uskottunsa, Olavi herran\npalvelija, sisään. Heidän suhteensa ei enää voinut mikään todistaminen\ntulla kysymykseen. Rikos oli aivan ilmeinen. Eikä Briita rouva\nvoinutkaan kieltää, ettei käsiala ja sinetti olleet hänen, yhtä vähän\nkun palvelijakaan voi sitä tehdä. Molemmat tuomittiin he kuolemaan,\nmies mestattavaksi, Briita rouva roviolla poltettavaksi. Tuomion\njulistettua saivat vangit poistua. Ja sitten kutsuttiin arkkipiispa ja\nSigge piispa sisään.\n\nEdellisiin verraten olivat nämät siihen nähden paremmassa asemassa,\nettä korkeat, hengelliset virkansa suojelivat heitä ruumiillisesta\nrangaistuksesta. Mutta heidät tuomittiin sen asemasta menettämään\nkaikki maalliset lääninsä ja luopumaan sotaväestään. Koko neuvosto ja\neri tuomiokapitulit menivät heidän puolestaan takaukseen, etteivät he\nenää vehkeilisi kuningasta vastaan.\n\nYlpeinä ja synkkinä, vihaa kuohuen ja vimmaa täynnä poistuivat molemmat\npääpapit.\n\nKaarlo kuningas oli kaltaisensa, väkevä, voimakas ja taipumaton, niin\nkauan kuin valtaa tavotteli, horjuva ja heikko, kun oli saanut sen\nvallan käsiinsä. Sellaisena esiintyy hän nyt Briita rouvankin suhteen.\nRukouksista heltyneenä jätti hän rangaistuksen sikseen. Ja pian\nsenjälkeen lähetettiin Briita rouva Kalmarin nunnaluostariin. Eikä edes\nBriita rouvan luotettu palvelijakaan kärsinyt rangaistustaan. Toinen\nsai sen kärsiä hänen sijastaan. Tuon tunnottoman konnan onnistui näet\ntälläkin kertaa, joskin tuskalla, pelastaa nahkansa.\n\nSaatuaan nämä toimet Tukholmassa päätetyksi, valmisteli kuningas matkaa\nLänsigöötinmaalle. Illalla ennen hänen lähtöään saapui linnaan hänen\nluokseen Niilo Sturen aseenkantaja, jonka oli Örebrossa tavannut.\n\n\"Nimesi?\" kysyi kuningas, kun mies seisoi hänen edessään.\n\n\"Brodde!\" kuului vastaus.\n\nKuningas kysyi sitten kuinka kauan mies oli ollut Niilo Sturen\npalveluksessa. Niin antoi yksi kysymys aihetta toiseen. Ja Brodde\nkertoi kaikki, eikä suinkaan jättänyt siinä mainitsematta omia ja\nherransa vastoinkäymisiä. Kuningas kuunteli häntä keskeyttämättä, mutta\nei näyttänyt siltä tulevan sen iloisemmaksi siitä, mitä kuuli.\n\nKatkeruus tosin katosi, kauan tukahutettu viha suli pois, mutta syvä\nsuru, ankara tuska tuli sijaan. Katse muuttui levottomaksi ja araksi.\nHän tuskin uskalsi katsoa mieheen, eikä kuitenkaan saattanut olla\nkyselemättä.\n\nKauan kesti tämä keskustelu Niilo Sturen aseenkantajan kanssa. Kun se\nvihdoin loppui, nousi kuningas, viittasi kädellään ja poistui\nhuoneesta.\n\nBrodde jäi seisomaan, luullen, että kuninkaalla olisi hänelle vielä\njotain sanottavaa. Mutta aika kului, eikä kuningasta ruvennut\nkuulumaan. Silloin päätti hän jättää huoneen.\n\nMutta samassa astui sisään vanha, hurskaan ja hyväntahtoisen näköinen\nukko, jonka paljasta päälakea ympäröivät hopeanharmaat hiukset. Hän\nkävi ihan Brodden viereen ja laski kätensä hänen olkapäälleen kyynelten\nkiiluessa hänen silmissään.\n\n\"Ystäväni!\" lausui ukko, \"oletko puhellut armollisen herrani, kuninkaan\nkanssa?\"\n\n\"Olen puhunut hänelle ainoastaan itsestäni ja herrastani, Niilo\nSturesta!\"\n\n\"Hyvät henget ovat mahtaneet sovittaa sanat suuhusi... Sillä kuningas\non tehnyt nyt, mitä ei ole moneen Herran aikaan tapahtunut, ei sitten\nkuin viimeksi tuli kotiin Skånen sodasta.\"\n\n\"Mitä on sitten kuningas tehnyt...?\" kysyi Brodde ihmetellen.\n\n\"Hän on mennyt kuningattaren kuolinhuoneeseen. Jumala kuningattarelle\ntaivaan riemun suokoon!\"\n\nBrodde ei tästä kaikesta paljoa käsittänyt, mutta käsitti kuitenkin\nniin paljon, ettei hänen nyt tarvinnut kuningasta odottaa. Hän tervehti\nsiis tuota hyväntahtoista ukkoa ja aikoi poistua.\n\nMutta ukko ojensi etusormensa ja tavotteli sillä Brodden rintaa,\npuhutellen häntä niinkuin vanhaa tuttua.\n\n\"Olet puhunut Niilo herrasta, tuosta kelpo ritarista... Muista minun\nsanani. Sinä saat vielä nähdä, että se, mitä olet puhunut, on jättänyt\njäljen kuninkaan mieleen... Minä tunnen Kaarlo kuninkaan minä. Vie nyt\nvanhan Erlandin tervehdys herrallesi!\"\n\n\"Sen kyllä teen!\" vastasi Brodde katsoen ukkoa ujostelematta silmiin.\n\n\"Ah, niin kauan kuin kuningas oli vain Fågelvikin herra!\" kuiskasi\nhyväntahtoinen ukko, mutta keskeytti yhtäkkiä usein lausumansa\najatuksen ja lisäsi: \"Kuningas käski minun heti ilmoittaa sinulle, että\nsinun on huomenna yhdessä hänen kanssaan ratsastettava Axevallaan!\"\n\nKaksi päivää senjälkeen saapui Kaarlo kuningas ratsastaen Axevallaan...\n\nTord ja Niilo istuivat kahden suuressa ritarisalissa, kun torvet\nyhtäkkiä törähtivät linnan edustalla ja kiireinen sana tuotiin, että\nkuningas itse oli tulossa. Tord hypähti seisaalleen ja riensi alas\nottaakseen herraansa vastaan.\n\nMutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun tämä jo avautui ja\nkuningas astui sisään.\n\n\"Tord serkkuni!\" huudahti kuningas ja syleili marskia. Hänen silmänsä\nsäteilivät ilosta, niinkuin ennen onnen päivinä.\n\nSama ilo loisti kuninkaan silmistä vielä, kun hän katsahti salin yli\nsinne, missä Niilo Sture seisoi. Ja hän otti jo pari askelta sinne päin\nikäänkuin olisi aikonut tervehtiä tätäkin samalla lämmöllä.\n\nMutta äkisti laskeutui omituinen, selittämätön varjo kuninkaan\nkasvoille. Ja epäilevänä pysähtyi hän... Niin Tord kuin Niilokin\nhuomasivat, että joku tunne sai hänet valtaansa, joka esti häntä\nseuraamasta sydämensä ensi kehotusta. Mutta mikä se oli, sitä eivät he\nvoineet tietää.\n\nNiilolle oli kuninkaan ajattelematon esiintyminen Arbogassa ja\nVadstenassa aivan luonnollisena esteenä sovintoon. Ja se ehkä vaikutti\nmyös ehkäisevästi kuninkaaseenkin. Vaaditaan näet usein enemmän sielun\nvoimia tunnustamaan, että on väärässä, kuin kärsimään vääryyttä\nrakkautensa tähden. Mutta loukkaus vaatii avonaista tunnustusta,\nvoidakseen tulla unhotetuksi ja tämä tunnustus jäi nyt tekemättä. Niilo\nhalusi sovintoa, mutta kuninkaan ehtoja ei hän voinut täyttää.\n\nHän ojensi kätensä Niilolle ja Niilo astui esiin ja tarttui siihen\nkiinni.\n\nSe oli sanaton tunnustus kuninkaan puolelta, että halusi korjata\nerhetyksensä, Niilo Sturen, että unhotti ne.\n\nOmituinen hymy, yhtä selittämätön kuin varjo kuninkaan otsalla, väreili\nNiilo Sturen miehekkäillä kasvoilla.\n\nHänen päämääränsä oli niin kaukana ja korkealla, että itse kuningaskin\noli siihen nähden enemmän välikappale vain, satunnainen voima, jonka\nalle hän vain siksi alistui, koska ainoastaan sen kautta voi\npäämääränsä saavuttaa. Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisi hän\nilman epäilystä työntänyt kuninkaan käden luotaan. Mutta Ruotsin asian\nasetti hän muitten edelle. Hän näet voi — niinkuin ainoastaan harvat\ntähän aikaan — pitää isänmaan etuja omiaan ylempänä, oli sitten\nkysymys vaikka oikeutetun kostonkin nautinnosta. Sitä paitsi oli hän\nvielä varmasti vakuutettu, että kuninkaan edellinen menettelytapa oli\npahain neuvonantajain aikaansaama, jota hänen heikkoutensa ei ollut\nvoinut vastustaa. Tämä ja lupauksensa Kaarina kuningattarelle, ne\nmolemmat vaikuttivat nyt yhdessä hänen toimintatapansa.\n\nJa hän oli näkevinään edessään kauniit, vaaleat kasvot, joitten huulet\npuhuivat hänelle tulevasta sovinnosta hänen ja kuninkaan välillä,\nlupasivat, että kuningas kerran vielä peräyttäisi, mitä\najattelemattomassa vimmassaan oli lausunut. Niilo muisteli siinä\nhyväsydämistä kuningatarta ja joku ääni kuiskasi hänen rinnassaan, että\nhyvityksen hetki ei ollut enää kaukana, koska kuningaskin näytti jo\nsovintoon taipuvaiselta.\n\n\"Tekonne tuottavat teille kunniaa, serkku!\" lausui kuningas yhtäkkiä\nmarskiin kääntyen. \"Ilman teitä olisin tuskin enää Ruotsin kuningas!\"\n\n\"Kuningas!\" keskeytti Tord ajatellen vain Niiloa ja miettien\nmielessään, että kuninkaallinen sukulaisensa oli kohdellut häntä liian\nväärin. \"Mitä minun on onnistunut toimittaa, sen olen saanut aikaan\nmiesteni avulla ja tuskin tarvinnee minun sanoa kumpiko, he eli minä,\novat siinä suhteessa tehneet enemmän.\"\n\nHän oli aikonut mainita Niilo Sturen nimen. Hän pidättyi kuitenkin\nsiitä osaksi koska ei uskaltanut liian äkisti hajoittaa muuria, joka\nnämät erotti toisistaan, osaksi taas koska luuli heimolaisensa\nmuutenkin ymmärtävän, ketä hän tarkoitti. Mutta kuningas ei näyttänyt\nkallistavan korvaansa sellaiselle puheelle.\n\n\"Teidän on nyt tämä linna, Tord serkku\", virkkoi hän. \"Toivon teistä\nsaavani ainaisen ja valppaan ystävän, joka pitää vihollisiani tällä\nmaankulmalla silmällä. Ja että voisitte kokonaan murtaa heidän\nvoimansa, olette te tästä lähin minun ensimäinen mieheni koko\nLänsigöötinmaalla...\"\n\nKuningas tarttui vielä kerran reipasta ritaria käteen.\n\n\"Te se olette, Tord\", lisäsi hän, \"joka olette pakottanut onnen taas\nhymyämään minulle...! Kunpa Jumala kaikkivaltias sallisi vain minun\npitää teidät samoin kuin onnenikin vielä kauan, kauan!\"\n\nKuninkaan seuraan kuuluvat ritarit saapuivat nyt saliin. Kuningas\npäästi sentähden serkkunsa käden irti ja sanoi, syvien kurttujen\nlaskeutuessa hänen otsalleen:\n\n\"Tuottakaa ne tänne ylös ... ettei kidutus kestäisi kauan!\"\n\nHänen oli vaikea mainita miehen nimeä, joka oli ollut hänelle niin\nläheinen kuin Jost von Bardenvleth. Ehkä olikin hän täälläkin aluksi\naikonut jättää tuomitsemisen lautakunnalle. Mutta Niilo Sturen läsnäolo\nmuistutti nyt hänelle, että hänen oli tälle hyvitys velkaa, jonka hän\nainoastaan tällä tavoin voi maksaa.\n\nTord kiiruhti ilmoittamaan viereisessä huoneessa oleville miehille,\nettä hakisivat Jost von Bardenvlethin tornista. Sitten kääntyi hän\nkuninkaaseen ja ilmoitti Tuure herran edellisenä yönä karanneen\nVarnhemista. Munkkien tietojen mukaan oli hän paennut herra Eggert\nKrummedikin luokse Rumlaborgiin.\n\nTiedonanto sai kuninkaan mielen kovasti kuohuksiin. Näytti niinkuin\nolisi hänellä ollut jotain mielessä, jonka hänen nyt täytyi jättää.\nEhkä olikin hän täällä aikonut ottaa monin kerroin takaisin sen, mitä\nTukholmassa oli myöntyväisyydellään menettänyt. Kiivaasti kysyi hän,\neikö marski ollut koittanut saada karkuria kiinni.\n\n\"Lähetin heti sanan Eggert herralle\", selitti Tord, \"ettei hän millään\nehdolla sallisi Tuure herran päästä pakoon... Kuitenkin luulen, ettei\nhän ole sen luotettavampi mies kun Tuure herrakaan.\"\n\nTuskin oli marski vielä ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun\nkuningas jo antoi eräälle ritarille käskyn ratsastaa Jönköpingiin tai\nRumlaborgiin ja viedä Eggert herralle hänen oma määräyksensä Tuure\nTuurenpojan vangitsemisesta.\n\nRitari riensi ulos ja heti senjälkeen avautui ovi taas ja vangittu\nritari Jost von Bardenvleth astui kahleisiin kytkettynä kahden miehen\nseuraamana sisään. Hänen päänsä oli pystyssä, suorempana kuin koskaan\nennen. Ilonväre levisi hänen kasvoilleen nähdessään kuninkaan, mutta se\nmuuttui heti röyhkeäksi ivanauruksi, kun silmänsä siirtyivät\nkuninkaasta Tordiin ja Niilo Stureen.\n\n\"Jumalalle kiitos!\" huusi hän, \"että tulette, herra kuningas... Nyt\nvoitte itse nähdä, minkälaista kohtelua teidän uskollinen ystävänne on\nsaanut kärsiä niitten puolelta, jotka myös nimittävät itseään teidän\nystäviksenne.\"\n\n\"Niin, niin\", lausui kuningas, \"olen herännyt kauheaan todellisuuteen!\"\n\nKuninkaan silmäin synkkä vakavuus samoin kuin hänen äänensäkin, ne\nmolemmat saivat Jostin kokonaan harhaan. Hän ymmärsi sen suruksi ja\ntuskaksi, jota kuningas tunsi, nähdessään nyt, miten heimolaisensa oli\nkohdellut hänen uskollista ystäväänsä. Ettei kuningas heti käskenyt\nirroittaa hänen kahleitaan, sitä katsoi hän vain luonnolliseksi\nseuraukseksi samoista tunteista.\n\n\"Niin ovat siis minun sanani sittenkin käyneet toteen!\" huudahti taas\nJost. \"Olisitte totellut minun neuvoani, herra kuningas, ja antanut\ntuon kavaltajan Niilo Sturen pään vieriä hänen jalkoihinsa, silloin kun\nkeksitte hänen ilkeät vehkeensä Arbogassa. Siten olisitte varmaan\npäässyt monesta surusta...\"\n\nInholla kääntyi Niilo pois julkeasta valhettelijasta ja vehkeilijästä.\nMutta tämä ollen kokonaan tietämätön tapausten kulusta, koska hänen\nmurhatekonsa jälkeen oli täytynyt antautua vangiksi Niilo Sturen\nmiehille, joista Hollinger, hänen oikea voittajansa, oli saattanut\nhänet totuuden suhteen kokonaan harhaan, jatkoi yhä kiihkeämmällä\näänellä:\n\n\"Käänny pois, inhottava kavaltaja, pakene ... niin kauan kuin vielä on\ntilaisuutta siihen... Sinä, joka olet harjoittanut naisten ryöstöä\nyhdessä merirosvojen kanssa ja ottanut vitaliveljeksen uskotuksesi ...\nsinä, joka olet vehkeillyt kuninkaan vihollisten kanssa ja vieläpä\ntavoitellut hänen omaa henkeäänkin. Minä huudan nyt sinulle, mitä sinä\nkerran korvaani huusit, muista tupaa Altunan kirkon vierellä. Minä\nhuudan vieläkin, ajattele, kuinka yhdessä merisissien kanssa ajoit\ntakaa kuninkaan serkkua ja tämän ystävää, Iliana neitiä. Nyt olet sinä\nlopuksi houkutellut kuninkaan marskin, jalon Tord herran, tekemään\nteon, jota hän vielä saa katua.\"\n\n\"Ja mitä sanotte te tähän, Niilo herra?\" kysyi kuningas kääntämättä\nsilmiään vangista.\n\nHänen äänensä oli niin levollinen ja kasvonsa niin tyyneet, että vanki\nyhä enemmän vain vakaantui luuloissaan. Selvää oli, että hän nyt oli\nsaavuttava ahdistajistaan loistavan voiton. Mitä sitten siihen tulisi,\njos keksittäisiin, että hän olikin murhannut Iliana neidin, niin oli se\nsellainen asia, johon hän kyllä ehtisi jälkeenpäin hankkia tyydyttävän\nselityksen.\n\n\"Jos sallitte sen, herra kuningas\", kuului Niilo Sturen vastaus, \"niin\nen tahdo enää kauemmin olla kuulemassa, mitä tuo harhaan joutunut mies\nsyöttää teille!\"\n\n\"En!\" virkkoi kuningas melkein ankarana, \"sitä en salli! Mutta te, Jost\nvon Bardenvleth\", ja tässä hänen silmänsä tujottivat tuimina vankiin,\n\"te olette antanut minulle opetuksen, johon en koskaan olisi luullut\nteidän kykenevän ... sen nimittäin, ettemme koskaan rankaisematta\nkallista korvaamme panetteluille... Silmäni ovat kyllä auenneet, mutta\ntotuus onkin kokonaan toinen, kuin te väitätte... Minä sanon teille,\nettä mitä olette puhunut on valhetta alusta loppuun. Minä tunnen\nkaikki. Mitä te olette yrittänyt pimittää, se on nyt minulle selvää\nselvempi. Ikuisesti kadun sitä hetkeä, jolloin ensi kerran kallistin\nkorvani liukkaan kielenne imarteluille... Ja vaikka teitä nyt on\ntällainen onnettomuus kohdannut, ei se ole sittenkään saanut mieltänne\nmuuttumaan. Siitä huolimatta olette te jatkanut vanhaan tapaanne ja\nsyöttänyt minulle mitä julkeimpia valheita... Kaikki tämä on\nsammuttanut minussa viimeisenkin säälin kipinän...\"\n\nJost von Bardenvleth seisoi siinä kuin kiveksi muuttuneena. Hänen\nkasvonsa tulivat kellanvaaleiksi ja silmäin tuike näytti sammuvan.\n\n\"Polvillesi, Jost von Bardenvleth!\" lausui kuningas juhlallisen\nvakavana, \"polvillesi ja rukoile taivaan Jumalaa ja tätä jaloa ritaria\ntässä, herra Niilo Sturea, että he antaisivat sinulle anteeksi julkeat\nvehkeesi ... sillä sinun täytyy kuolla!\"\n\nKuningas kääntyi hänestä pois kasvoissa syvää inhoa osottava ilme.\n\n\"Jätän teidän tehtäväksenne, serkkuni\", sanoi kuningas Tordiin\nkääntyen, \"niillä todistuksilla, joita meillä on, vakuuttaa tälle\nkurjalle hänen rikoksensa minua ja Ruotsin valtakuntaa kohtaan... Mitä\nteihin itseenne ja teihin, Niilo herra, tulee, niin on minulla täällä\nmukana mies, joka voi myös siinä suhteessa totuuden ilmaista.\"\n\nHän viittasi eräälle miehistään, joka kiirehti heti ulos, ja vähän\nsenjälkeen astui Brodde sisään. Kuninkaan käskystä asettui hän ritarin\neteen ja kertoi tälle hänen kavalan menettelynsä häntä itseään kohtaan\nsekä sitten hänen keskustelunsa uskottunsa kanssa yöllä Arbogassa ja\nvihdoin lopuksi hänen konnantyönsä Iliana neitiä kohtaan.\n\nJota edemmäksi kertomus jatkui, sitä enemmän laskeutui kurjan\nrikoksellisen rohkeus. Se vei ikäänkuin liisteen toisensa perään siitä\npanssarista, joka oli häntä ympäröinyt ja joka oli antanut hänelle\nhänen arvonsa rehellisenä, kelpo ritarina. Se oli nyt tomuun vaipunut\nniinkuin lainattu koristus ja itse seisoi hän siinä kaikessa\ninhottavassa alastomuudessaan.\n\n\"Onko mies puhunut totta?\" kysyi kuningas.\n\nJost ei vastannut. Hän lankesi vain kuninkaan jalkainjuureen ja kerjäsi\narmoa, kiemurrellen kuin mato loassa.\n\n\"Lähettäkää hänen luokseen Varnhemista joku munkki, että hän saa\nripittää itsensä ja valmistautua kuolemaan, ja pankaa sitten tuomio\ntäytäntöön!\" sanoi kuningas.\n\nSitten jätti hän kiireesti huoneen.\n\nMutta kasvoissa kuvastui syvä suru ja tuska.\n\n\n\n\nXVI.\n\nValkoinen ruusu.\n\n\nHelmikuussa vuonna 1455 kokoontui Vadstenaan suuri joukko Ruotsin\nylhäisimpiä herroja. Sinne saapui myös Tanskasta rauhaneuvotteluja\nvarten Lundin arkkipiispa Tuve, marski Klaus Rönnow ja molemmat\nveljekset Åke ja Iivari Akselinpojat (Tott) muista puhumatta.\n\nKaarlo kuningas oli nyt näinä vuosina, varsinkin sitten kun myrsky,\njoka oli syntynyt hänen menettelynsä johdosta kavaltajia kohtaan, oli\nehtinyt laskeutua, nauttinut vain paljasta rauhaa ja lepoa. Suuresti\noli siihen myös vaikuttanut se menestys, joka yhäti oli seurannut hänen\nuljaan marskinsa aseita. Niinkuin rajuilma oli Tord herra riehunut\nkaikkialla, missä vihollinen vain kokosi joukkojaan ja yritti maahan\ntunkeutua, oli se sitten Norjan tai Tanskan puolelta. Linnoitus, jonka\ntanskalaiset rakensivat Smålantiin Toftajärven rannalle kutsuen sitä\nylpeästi Danaborgiksi,[4] sekin hävitettiin ennenkuin se oli vielä edes\nvalmiiksi saatu. Sitä kutsuttiinkin senjälkeen \"Danasorgiksi\".[5] Itse\nrakenteli Tord pitkin Norjan rajaa Bohuslääniin koko joukon pieniä\nlinnoja, joihin varustusväeksi jätti luotettavia miehiä. Ja vielä ennen\nvuotta 1453 sai hän loistavan voiton Norjan armeijasta, jossa oli 3,000\nmiestä. Itsellään hänellä ei ollut kuin muutama sata.\n\nNorjaan pyydettiin myös Kaarlo kuninkaalta apua Kristiania vastaan ja\nruotsalainen sotajoukko, jonka Kaarlo sinne lähetti, ottikin halttuunsa\nTrondhjemin. Vannoipa osa rahvastakin jo hänelle uskollisuutta.\n\nMutta kun onni näin taas hymyili Kaarlolle, hiipi salainen\ntyytymättömyys yli maan. Ja se oli sitä vaarallisempi, kun se nyt sai\nalkunsa kansan syvistä riveistä. Se ei ollut nyt enää tuo vanha\nvastustuspuolue, johon kuului vain harvoja maan ylimyksistä ja\nprelaateista. Ei, vaan tuo nurkuminen alkoi nyt kuulua rahvaan ja\nalhaisemman papiston piiristä. Kuningas oli muka loukannut kirkon\noikeuksia — niin väittivät papit — kun oli ryhtynyt ehkäisemään\nvallalla olevaa pahaa tapaa, jonka kautta yksinkertaisia ihmisiä\nhoukuteltiin laittomaan anteliaisuuteen. Tautivuoteella, vieläpä\nkuolinhetkelläkin, kuvailivat papit ja munkit kuolevalle kiirastulen\nkaikkia kauhuja selittäen katuvaiselle syntiselle ainoaksi keinoksi\nvapautua niistä esirukousten eli niin kutsuttujen \"sielumessujen\"\nostamista. Ja niin saivat kirkot ja luostarit maatilan toisensa perään.\nMutta kun ne joutuivat kirkon omaisuudeksi, ei niistä enää maksettukaan\nveroa kuninkaalle ja valtion tulot vähenivät siten huomattavassa\nmäärässä. Tässä tahtoi nyt Kaarlo kuningas pitää kiinni laista, joka\nselvään kielsi testamenttia tekemästä, ellei testamentintekijä itse\nollut terve ja täydellä järjellä. Mutta vielä enemmän loukkasi hän\nkirkkoa sillä, että ulotti tämän vaatimuksensa luostareihinkin. Näitten\njäsenet olivat luostarien rikastuttua vähitellen jättäneet vanhat\nankarat tapansa, pukeutuivat nyt kallisarvoisiin vaatteisiin, olivat\nylellisiä ruoan ja juoman suhteen, pitivät komeita hevosia ja makasivat\nuntuvapatjoilla olkien asemesta.\n\nRahvas taas napisi ja valitti kuninkaan voutien ankaruutta ja hänen\nsotamiehiään, jotka eivät aina noudattaneetkaan sitä kohtuutta, kuin\nolisi tarpeellista ollut. Varsinkin tapahtui tämä silloin, kuin heitä\njohdattivat nuoret päälliköt, jotka nuoruuden huimuudessa eivät tulleet\najatelleeksi, kuinka suurenarvoinen kansan rakkaus on kuninkaan\nvallalle..  Tätä yleistä tyytymättömyyttä käytti nyt kuninkaan vanha\nvastustuspuolue hyväkseen, jonka päämiehenä alkoi yhä julkisemmin\nesiintyä Upsalan arkkipiispa.\n\nSekä hän että Sigge piispa olivat läsnä Vadstenassa ja ottivat osaa\njulkisiin keskusteluihin Kristian kuninkaan valtuutettujen kanssa.\nMutta julkisten keskustelujen ohessa, joissa ei mitään erinomaista\nvilkkautta kummaltakaan puolen ollut huomattavissa, pidettiin vireillä\nsalaisia keskusteluja, jotka kantoivat ennen pitkää näkyvämpiä hedelmiä\nkuin edelliset. Näissä oli päämiehet vähemmin näkyvissä.\n\nMitä arkkipiispa Jöns Pentinpoikaan tulee, niin olivat ne vaikeudet,\njotka hänellä olivat esteenä, todella sellaisia, ettei niitten tähden\nmitenkään voinut tulla lähempään yhteyteen Tanskan kirkon päämiehen\nkanssa. Tämän vaikutti osaksi arkkipiispa Tuven kaikin puolin\nrehellinen ja jalo luonne osaksi myös Upsalan arkkipiispan oma puuha\nsaada Ruotsin kirkko riippumattomaksi Tanskan kirkosta. Arkkipiispa\nTuve oli näet Ruotsin kirkon primas ja sellaisena oli hänellä etusija\nUpsalan arkkipiispan rinnalla, jonka esimies hän siis oli.\n\nVarhain aamulla toisena sunnuntaina paastosta eli 9 päivänä maaliskuuta\nkäveli Ruotsin arkkipiispa levottomana edestakaisin piispantalossaan\nluostarikartanolla. Julkiset keskustelut olivat nyt päättyneet. Mutta\nnähtävästi ei mahtava pääpappi ollut niihin tyytyväinen, tai sai hänet\ntaas levottomaksi jokin muu asia, jonka päättymistä hän vielä odotti.\nAinakin tuntui hänen kansleristaan, joka istui aivan viereisessä\nhuoneessa, että korkean herransa käytös oli taas samallaista kuin\ntavallisesti aina hänen johonkin tärkeään puuhaan ryhtyessään, joka\nerityisesti veti hänen huomiotansa puoleensa ja jonka toimeenpanosta\nhän oli vielä kahden vaiheilla. Hänen askeleensa olivat milloin kiivaat\nmilloin taas hitaat. Välistä pysähtyi hän äkisti ja mutisi jotain\nitsekseen.\n\n\"Kaarlo kuningas!\" kuuli kirjuri hänen huudahtavan, kun hän kerrankin\nniin pysähtyi kävellessään.\n\nSiinä arkkipiispan äänessä ilmeni katkeruutta ja vihaa. Ja kansleri\nkuuli, kuinka hän samassa löi jonkun kirjan kiinni, niinkuin olisi hän\nseisonut ja lukenut sitä ja lukemisen lopetettua sitten huudahtanut\nkuninkaan nimen.\n\nSamassa avautui arkkipiispan huoneeseen johtava ulkopuolinen ovi ja\nheti senjälkeen suljettiin se, joka vei kanslerin huoneesta sinne.\n\nHuoneeseen oli astunut eräs Upsalan kaniikkeja ja kiireesti riensi\narkkipiispa hänen luokseen taluttaen hänet peremmälle huoneeseen.\n\n\"Sananne ovat tuottaneet minulle paljon huolta, Helmich\", alkoi\narkkipiispa... \"Pelkään, että liiaksi kiirehditte asiain kulkua...\nVoimmehan antaa niiden kypsyä itsestään... Ne kulkevat kuitenkin varmaa\nrataansa ja hedelmäkin vain tulee silloin kypsemmäksi... Luulen, ettei\nmeidän ennen pitkää tarvitse muuta kuin ojentaa vain kätemme\nottaaksemme sen...!\"\n\n\"Mutta kaksi valtavaa oksaa riippuu vielä kauniin hedelmän edessä\",\nlausui Helmich. \"Minun mielestäni ovat ne ensin taivutettavat syrjään\ntai, ellei se ole mahdollista, katkaistavat...\"\n\n\"Ja ne oksat ovat...?\" kysyi arkkipiispa.\n\n\"Kuninkaan lanko ja hänen serkkunsa.\"\n\n\"Herra Kustaa Kaarlonpoika ja nuori marski!\" mutisi arkkipiispa\nmietteisiinsä vaipuen.\n\n\"Edellinen vartioi niinkuin voittamaton karhu Kalmarissa ja herra Maunu\nGren ei ole luullakseni enää ainoa, joka varoo joutumasta hänen\nvoimakkaan kätensä ruhjottavaksi.\"\n\n\"Turhaa pelkoa!\" keskeytti arkkipiispa. \"Karhu on kyllä väkevä, mutta\nsen voi kiertää. Eivätkä Eerikki herra Borgholmassa ja herra Birger\nTrolle ainakaan ole missään suhteessa peljättäviä... Väki heillä kyllä\non uljasta ja urhollista... Mutta mikä kerran on tapahtunut sitä ei\nsekään enää voi muuttaa. Ja sitten puolustaa se jo uutta asiaintilaa\nyhtä hartaasti kuin ennen vanhaakin! Toista maata on marski...\nKuitenkin, kun aika vaatii, voimme häneenkin nähden kyllä keinoja\nkeksiä.\"\n\n\"Hän on kotka, armollinen herrani\", virkkoi Helmich, \"ja hän se pitää\nKaarlo kuninkaan kruunua lujasti voimakkailla kynsillään kiinni. Ellei\nnuoli pian tapaa häntä lennossaan, on Kaarlo Knuutinpojan kruunu ennen\npitkää korkeammalla, kuin että sitä enää ihmiskäsillä voidaan\nsaavuttaa.\"\n\n\"Erehdytte, Helmich... Ruotsin kuningaskruunusta eivät enää määrää\nRuotsin herrat, vaan Ruotsin rahvas... Sen olen vasta hiljan tullut\nhuomaamaan ja vanha sukulaiseni, herra Krister vainaja, Jumala hänen\nsieluansa armahtakoon osasi aivan oikealle uralle, yllyttäessään\ntaalalaiset mahtavaa vihollistaan, nykyistä kuningastamme vastaan...\nMutta hän oli liian vanha jo. Marski ruhjoi hänet. Enoni ehti laulaa\nvasta ensi värsyn, minä tahdon nyt laulaa toisen ja luulenpa, että se\nlaulu tulee kuulumaan kauas yli maan...\"\n\n\"Mutta muistakaahan toki Arbogaa, armollinen herra... Muistakaa, mitä\nnyt viimeksi Tukholmassa tapahtui...\"\n\n\"Pari jännettä katkesi vain ... siinä kaikki, Helmich, sellaisista ei\nnyt saa pitää lukua! Jälellejääneillä laulan minä vielä lauluni\nloppuun, niin ensi värsyn kuin toisenkin! Tord Kaarlonpoika, sanotte...\nTord Kaarlonpoika!\"\n\n\"Älkää pitäkö häntä liian vähäpätöisenä, armollinen herra\", lausui\nHelmich. \"Totta kyllä on, että rahvaan rakkaus kuninkaaseen on\nvähentynyt. Kaksi katovuotta vielä lisää ja se on jo valmis vaikka\nkapinoimaan... Mutta urhous ja onni sodassa ovat sille aina olleet\nmieleen. Sellaiselle kallistaa se hyvin kernaasti korvansa ja minun\nmielestäni on sitä parempi, jota pikemmin siitä kaikesta tehdään\nloppu.\"\n\n\"Kerranhan senkin täytyy päättyä, Helmich ... hyvin tähdätty miekan tai\nkeihään isku... Paljon voi tapahtua sodassa, joka silmänräpäyksessä\nmuuttaa kaikki.\"\n\n\"Ja tuolle tähtääjälle, armollinen herra ... mitä annatte te hänelle\npalkkioksi?\"\n\nArkkipiispa ei vastannut mitään, rummutti vain sormillaan pöytään,\njossa muutamia kirjoja ja papereja oli esillä.\n\n\"Hänestäkö tahdoitte eilen puhua, kun teillä oli tuo tärkeä yhtymys?\"\n\n\"Hänestä juuri\", lausui kaniikki, \"eräs marskin omista miehistä olisi\nvalmis ottamaan hänet osalleen.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Jösse Bonpoika!\"\n\n\"Miten olette hänet löytänyt?\"\n\n\"Tanskalaiset kaniikit, joitten kanssa olen keskustellut...\"\n\n\"Tanskalaiset!\" keskeytti arkkipiispa hypähtäen ylös kasvoilla syvä\ninhon ilme.\n\n\"He ovat sopineet hänen kanssaan\", täydensi kaniikki hieno hymy\nhuulilla, \"eikä hän liene suuresti vastaan pannutkaan, sillä hänellä on\nentisestä vanhaa vihaa Tord herralle, vaikka onkin nyt hänen suuressa\nsuosiossaan... Viime yönä näin minä miehen ja todistin hänen\nsopimuksensa tanskalaisten kanssa sekä myös sen valtakirjan, jossa\nhänelle luvattiin päällikkyys eräällä Kristian kuninkaan laivalla, niin\npian kuin tehtävänsä toimitettua saapuu Tanskaan. He ovat suorastaan\nepätoivoissaan marskin menestyksestä ja Kristian kuningas on\nvakuutettu, että se on ainoastaan marski, joka enää estää häntä Ruotsin\nkruunua saamasta.\"\n\nTaas vaipui arkkipiispa syviin mietteisiin ja kaniikki, joka tunsi\nhänet tarkalleen, vaikka ei milloinkaan voinutkaan käsittää hänen\najatustensa koko syvyyttä, katseli häntä tarkkaavasti.\n\n\"Sellaista\", lausui arkkipiispa vihdoin, \"sellaista voivat kyllä\ntanskalaiset puuhata, miten parhaiten hyväksi näkevät! Mutta me emme\nryhdy sellaisiin, Helmich ... me jätämme ne!\"\n\n\"He vaativat kuitenkin nimeänne, armollinen herra... He vaativat sitä,\nkoska he silloin teon tehtyä voivat olla varmat suojeluksesta, jos\ntodella jotain jälkilaskuja sattuisi tulemaan, niinkuin tapahtui\nKristofer kuninkaan aikana, kun enonne, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, syytti nykyistä kuningastamme!... Minä olenkin antanut\nheidän ymmärtää, ettei teillä suinkaan ole siinä suhteessa mitään\nvastaan pantavaa, vaan että te mielellänne...\"\n\n\"Helmich!\" huudahti arkkipiispa luoden murhaavan silmäyksen\nhämmästyneeseen tuomioherraan.\n\n\"Teidän on annettava se minulle anteeksi, armollinen herra... Sillä kun\najattelin, mitä meidän kesken jo entuudesta on...\"\n\nUusi murhaava silmäys sai kaniikin vaikenemaan. Mutta sanaakaan ei\narkkipiispa siltä sanonut. Kun kuitenkin oli vaarallista jättää hänet\ntietämättömyyteen asiasta, joka kerran oli hänen huomiotansa\nherättänyt, oli se sitten mikä tahansa, ja kun Helmich sitäpaitsi\ntahtoi omastakin puolestaan muistuttaa, että heillä todellakin oli\nsellaisia keskinäisiä suhteita, jotka sitoivat heidät onnessa ja\nonnettomuudessa toisiinsa, niin lisäsi hän nöyrällä ja alamaisella\näänellä:\n\n\"Ajattelin arvoisaa isää, arkkipiispa Olavia, Jumala suokoon hänelle\ntaivaan rauhan!\"\n\n\"Jumala antakoon teille sen ajatuksen anteeksi!\" lausui arkkipiispa.\n\"Antakoon yhtä täydellisesti kuin minäkin sitä anteeksi pyydän, että\ntulin sekoittaneeksi itseni asiaan, joka koski tuon rehellisen, kelpo\nmiehen...\"\n\nHän ei täydentänyt ajatustaan, vaan alkoi taas kävellä edestakaisin\nhuoneessa. Ja Helmich seisoi siinä kokonaan ällistyneenä, voimatta\nkäsittää, mitä tuo arvoituksenkaltainen mies mietti. Hän voi, ilman\nettä omatuntonsa siitä häntä vähääkään syytti, vehkeillä herraansa ja\nkuningastansa vastaan. Mutta kun tuli voimakas isku kysymykseen,\nsilloin vetäytyi hän heti takaisin, vain sentähden, että se tapahtui\nsalassa.\n\n\"On ollut hetkiä\", alkoi arkkipiispa taas puhua, \"on ollut hetkiä,\njolloin olen arkkipiispa Olavin tavoin pitänyt itseni tähän virkaan\nkelpaamattomana. Silloin olen aikonut niinkuin hänkin pyytää pyhää isää\nRoomassa vapauttamaan minut korkeasta virastani... Te tiedätte kaiken\ntämän, Helmich, te, joka tunnette tuon onnettoman salaisuuden ja itse\nvalmistitte kauhean juoman... Te tiedätte myös, miksi en ole pannut\naiettani toimeen...\"\n\nKellon läppäys keskeytti arkkipiispan puheessaan. Sitä seurasi\nuseampia. Ja pian alkoi luostarien ja kaupungin kirkkojen kellot soida.\nPäivän juhlallisuus oli alkanut. Kaarlo kuninkaan tytär, Birgitta, oli\nvihittävä nunnaksi ja arkkipiispa oli itse luvannut toimittaa\nvihkimisen.\n\nTämä sai hänen ajatuksensa yht'äkkiä kääntymään toiselle suunnalle ja\nhän kysyi tuomioherraltaan äkisti:\n\n\"Ja miksi tarvitaan vakuutusta, sillä onhan kysymys miehen kaatumisesta\navonaisessa taistelussa?\"\n\n\"Kuinka ja koska hän kaatuu, sitä ei voida niinkään tarkkaan määrätä\",\nselitti Helmich.\n\n\"Siis taaskin salamurha tekeillä!\"\n\n\"Niin, sekin voi kyllä tapahtua!\"\n\n\"Tervehtikää tanskalaisia, Helmich!\" sanoi arkkipiispa päättävällä\näänellä, \"ja sanokaa heille, että minun nimeäni eivät he koskaan saa!\"\n\n\"Mutta teidän armonne\", uskalsi Helmich huomauttaa, \"te olette antanut\nminulle vapaat kädet toimimaan ja selittänyt olevanne tyytyväinen\nkaikkeen, mitä tähän asti olen tehnyt. Kuinka voisin minä nyt\ntässä...?\"\n\n\"Olette kuullut jo sanani\", keskeytti arkkipiispa ankarana, \"ja\nvarmemmaksi vakuudeksi, että näet voin olla rauhassa tämän asian\nsuhteen, on teidän näytettävä minulle molemminpuoliset sitomuskirjeet\nja sen täytyy tapahtua ennemmin, kuin kokoonnumme kuninkaan luokse\nhäihin vihkimisen jälkeen.\"\n\nTuomioherra vaaleni. Hänestä oli niin odottamatonta, että arkkipiispa\ntässä nyt vetäytyi takaisin ja siksi hän ei tahtonutkaan ensin voida\nuskoa korviaan. Mutta näitten miesten väli oli kokonaan toisenlainen\nkuin se tavallisesti on, kun joku on valinnut konnan palvelijakseen.\nSillä tässä hallitsi herra kokonaan palvelijaansa eikä päinvastoin.\nHelmich näet, joka, oltuaan alussa ylhäisen kaniikin, herra Jöns\nPentinpojan kirjurina, oli kohonnut sitä mukaa kuin tämäkin ja tullut\nlopulta tuomiokapitulin jäseneksi tai, niinkuin sitä sanottiin,\nkaniikiksi, Upsalaan, oli kokonaan tästä herrastaan riippuvainen. Ja\nhänen kunnianhimonsa, se oli ehkä arkkipiispalle parain apukeino, jolla\nvoi ohjata häntä. Hänen ylennyksensä riippui näet yksinomaan\narkkipiispan mielivallasta.\n\nHelmichillä ei siis ollut enää mitään keinoa, millä päästä vaikeasta\ntehtävästään, vaan täytyi hänen nyt keinoilla millä hyvänsä saada\narkkipiispan nimi poistetuksi salaisen päätöksen alta. Tosin olisi hän\nkyllä voinut vain yksinkertaisesti ilmoittaa arkkipiispan jyrkän\nkiellon asiassa, mutta hän oli antanut jo houkutella itsensä liian\nkauas. Hänen oma arvonsakin oli jo vaarassa.\n\nMutta vielä toinenkin vaikeus tuli hänen eteensä. Miten voisi hän\ntavata nuo toiset nyt juuri sunnuntaina kirkkojuhlallisuuden kestäessä,\njossa kaikki luonnollisesti olivat läsnä. Hänen täytyi kuitenkin\nvälttämättä kohdata heidät, sillä yksin siitä riippui nyt koko asian\nonnistuminen. Ja pää täynnä ajatuksia, miten viisaimmin menettelisi,\npoistui hän piispantalosta.\n\nEnsin tahtoi hän kuitenkin kohdata päällysmiehen. Ja onni suosikin\nhäntä siinä suhteessa, sillä juuri kun astui luostariportista kadulle,\nkohtasi hän miehen, jonka oli nähnyt yhdessä mainitun päällysmiehen\nkanssa. Tältä kysyi hän heti päällysmiestä, mutta sai sen masentavan\nvastauksen kysymykseensä, että marski juuri samana aamuna oli\nlähettänyt hänet tärkeissä asioissa Länsigöötinmaalle.\n\n\"Ja onko hän todella jo lähtenyt täältä?\" kysyi Helmich voimatta enää\nsalata levottomuuttaan.\n\n\"Ellei hän vielä ole lähtenyt, niin lähtee hän ainakin pian!\" selitti\nmies. \"Tahdotteko te sitten niin välttämättä puhella hänen kanssaan?\"\n\n\"Aivan välttämättä!\" vastan tuomioherra. \"Minä voinkin seurata sinua\nmajataloon nähdäkseni, onko hän enää tavattavissa.\"\n\nJa niin lähtivät he katua pitkin kulkemaan. Koko ajan kuului kellojen\nsoittoa ja juhlallinen laulu kaikui luostarikirkosta. Juhlapukuisia\nritareja, rouvia ja neitosia tuli kaikkialla vastaan. Ne riensivät\njuhlallisuuteen luostarikirkossa ollakseen sitten hääpöydässä läsnä.\nKaikki se alkoi herättää tuomioherran levottomuutta, niin että hän\nlopulta pyysi miestä, jos sattuisi päällikkönsä tapaamaan, sanomaan\ntälle, että hän, tuomioherra, odotti häntä luokseen. Hänellä oli näet\nkerrottavana tälle tärkeitä uutisia Visbystä, jossa tuomioherralla\nitselläkin oli sukulaisia.\n\nMies hymyili kaniikin sanat kuullessaan, mutta lupasi kuitenkin ottaa\nasian toimittaakseen. Ja niin erosivat he. Kaniikki riensi takaisin\nkirkkoon, mutta mies jatkoi matkaansa majataloon, jossa tapasikin\npäällysmiehensä ja ilmoitti tälle heti tuomioherran asian. Tämä heitti\nepäluuloisen silmäyksen mieheen.\n\n\"Siitä lienee pitkä aika, kun viimeksi toit minulle tietoja, Brodde!\"\nvirkkoi hän.\n\n\"Tiemme ovat käyneet niin erilleen\", vastasi tämä, \"ja näyttää siltä,\nkuin erkanisivat ne tästä alkaen vielä enemmän toisistaan.\"\n\n\"Hyvä, sitten emme ainakaan ole toistemme tiellä, Brodde!\"\n\n\"Sinä olet nyt päällikkö, Jösse, niinkuin olit kerran päämieheni\nKurjellakin... Niin kauan kuin sinä palvelet marskia, joka on herrani\nystävä, niin kauan käy tiemmekin samaan suuntaan, vaikka emme\nratsastakaan vieretysten...\"\n\nNäin puhelivat he, ilman että kumpikaan siltä erityisesti kiinnitti\nhuomiota sanotun sisällykseen. Päällysmies mietti itsekseen, miten\nparaiten voisi välttää Brodden terävää huomiokykyä, kiroten sattumusta,\njoka oli juuri tämän miehen saattanut kaniikin tielle. Brodde taas\npuolestaan näytti tahtovan katsoa miehen läpi.\n\n\"Kova on kohtaloni\", virkkoi lopulta Jösse Bonpoika, \"sillä koska nyt\nensi kerran saan tavata hurskaan kaniikin, siitä ei minulla ole\nvähääkään tietoa... Nyt täytyy minun vain kiirehtiä marskin asioille!\"\n\nJa Brodden suureksi kummastukseksi heittäytyi hän samassa jo satulaan\nja ratsasti pois.\n\nBrodde seisoi hetkisen siinä miettien itsekseen päällysmiehen sanoja,\nmutta kulki sitten hitaasti pihalta ulos ja kääntyi samalle suunnalle,\njonne Jösse Bonpoikakin oli mennyt.\n\nÄkisti pysähtyi hän ja suuntasi sitten askeleensa luostaria kohti, jota\nrajoittavat kadut olivat kansaa ahdinkoon asti täynnä. Ja se ahdinko\ntuli aina vain suuremmaksi, jota lähemmäksi hän luostaria pääsi.\n\nBrodden mieli voi kiintyä vähäpätöisiinkin seikkoihin, jotka sattuivat\nhänen tielleen. Sen lisäksi oli hän vielä varustettu terävällä\nhuomiokyvyllä ollen samalla niin kestävä ja uupumaton, että hänellä\nsiinä suhteessa tuskin oli vertaista. Siksi lensikin heti ensi hetkellä\nhänen päähänsä, kuullessaan, miten välttämättä kaniikki tahtoi Jösse\nBonpoikaa tavata, että siinä punottiin jotain salavehkeitä, joista\nhänen täytyi saada selvän. Hän epäili jo muutenkin kovasti Jösse\nBonpoikaa ja kaniikki kuului arkkipiispa Jöns Pentinpojan\ntuomiokapituliin. Siinä oli hänelle jo kyllin, varmistuakseen\nepäluuloissaan. Mutta että joku tiedonanto voisi tapahtua näitten\nvälillä, täytyi heidän molempain tavata toisensa. Ja kun hänen oli\nmahdoton seurata toista, päätti hän sitä tarkemmin pitää silmällä\ntoista.\n\nHän oli vasta niin hetken aikaa ollut kaniikista erillään, että tämä\noli tuskin muuta kuin kirkkoon ehtinyt. Ja aluksi tarvitsi hänen\nseurata tätä vain silmillään.\n\nMutta ihmispaljous teki odottamattomia esteitä ja hänen levottomuutensa\nnousi samassa määrässä kuin ahdinko kasvoi, joka oli tietysti suurin\nkirkon sisäänkäytävän lähellä.\n\nSamassa tuli juhlakulkue esiin ja ihanan ihana musiikki täytti\nsäveleillään ilman.\n\nSiinä kulki kuningas valkoiseen silkkiin puettuna, jalkoihin asti\nulottuva purppuraviitta leveillä hartioillaan ja kuningaskruunu\npäässään. Hänen edellään kulki ritari kantaen kullattua miekkaa, mutta\nitse kantoi kuningas omenaa toisessa ja valtikkaa toisessa kädessä.\nMolemmat olivat ne paljasta kultaa ja kimaltelevia jalokiviä täynnä.\n\nKuninkaan takana kulkivat arkkipiispa sekä Linköpingin, Strengnäsin,\nVexiön ja Vesteråsin piispat. Kaikki olivat he täydessä juhlapuvussa,\nyllään viitat, jotka kalleudessa olivat kuninkaan manttelin arvoiset.\nHeidän jälkeensä tulivat eri tuomiokapitulien kaniikit.\n\nBrodde näki kaiken tämän sieltä, jossa seisoi, ja hänen lämmin\nsydämensä sykähteli kunnioituksesta nähdessään majesteetillisen\nkuninkaan ja piispat, etenkin Linköpingin Niilo piispan, joka samoin\nkuin arkkipiispa Tuvekin oli halvasta asemasta kohonnut korkeaan\narvoonsa ja nyt viimeksi kunnostanut itseään ottamalla tehokkaasti osaa\nHolavedenin taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Mutta vaikka loisto\nja komeus näin lumosikin hänen silmänsä, ei hän siltä kuitenkaan\nhetkeksikään unhottanut mitä varten oli tullut.\n\nPian huomasikin hän, missä kaniikki Helmich kulki muitten Upsalan\nkaniikkien keskellä, ja silloin hän rauhoittui taas ja voi siis jälleen\naivan huoleti antautua kaikkea komeutta katselemaan.\n\nPääpappien ja heidän kaniikkiensa jäljessä kulkivat ritarit mitä\nupeimmissa puvuissa ja näitten jälkeen joukko ylhäissukuisia rouvia ja\nneitoja. Niiden joukossa näki Brodde Briita neidinkin, joka ihanana\nkuin Jumalan enkeli asteli siellä muitten keskellä.\n\nLopuksi tulivat nuo neljä neitosta, jotka piti nunniksi vihittämän ja\nniiden joukossa kuninkaan pieni tytär, Birgitta, joka tähän aikaan oli\nainoastaan yhdeksän vuoden vanha. Kuningas oli saanut paavilta\nerityisen luvan panna tyttärensä luostariin, vaikka tämä olikin vielä\nlapsi. Luostarisääntöjen mukaan ei näet kukaan päässyt nunnaksi,\nennenkuin oli täyttänyt 18 vuotta. Kaikki, jotka näkivät lapsen,\nihmettelivät hänen ulkonäköään ja käytöstään. Ei ylpeyden\nvivahdustakaan huomannut hänen hienoissa kasvoissaan. Ne ilmaisivat\nvain viattomuutta, hurskasta välinpitämättömyyttä. Eräs Vadstenamunkki\nonkin kirjoittanut hänestä luostarin päiväkirjaan, että hänen\nkasvoillaan ei huomannut surua, jos ei iloakaan.\n\nSaaton tullessa kirkkoon, tunkeutui kansajoukko joka taholta yhteen,\nniinkuin tavallisesti aina tällaisissa tilaisuuksissa. Brodde sai\nkumminkin paikan itselleen, josta voi nähdä koko kirkon ja ne, jotka\nennen muita kiinnittivät hänen huomiotaan.\n\nKirkko oli koristeltu mitä kauniimmalla tavalla. Koko kuori oli\nkallisarvoisilla verhoilla puetettu. Lattiaa peittivät matot aina\nläntiselle ovelle asti, joka johti nunnaluostariin. Ja kaiken tämän\nkomeuden keskeltä loisti kulta ja hopea, helmet, jalokivet ja korkeat\nvahakynttilät. Erittäinkin oli kuningatar vainajan hauta kuninkaan\nrakennuttamassa Pyhän neitsyen kuorissa kirkkaasti valaistu. Siellä\nloistivat vahakynttilät korkeissa jalustoissaan ja upeissa kruunuissa.\nJotkut luulivat nähneensä pari kyyneltä kuninkaan poskella, kun hän\nkulki kuorin ohi ja kääntyvän samassa ympäri, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut nähdä pienen tyttärensä.\n\nKuningas kulki suoraan munkkien kuoriin, jonne molemmat arkkipiispat\nhäntä seurasivat. Sillä myös Lundin arkkipiispa oli täällä läsnä.\nKuitenkaan ei hän nyt kantanut sitä korkeamman arvon merkkiä, joka\nasetti hänet Ruotsin arkkipiispan yläpuolelle, luultavasti siitä\nsyystä, ettei tahtonut loukata virkaveljeään ja Ruotsin papistoa.\nToiset piispat ja kaniikit saivat paikkansa keskelle käytävää kuorin\nalapuolelle. Siihen oli heille kullekin varattu oma istuimensa. Muut\njuhlakulkueeseen osaaottavat asettuivat taas heidän eteensä sitä mukaa\nkuin kirkkoon tulivat. Kun sitten nunniksi aikovat olivat ehtineet\nkuorin viereen, jossa vihkimyksen piti tapahtua, otti kuninkaantytär\npaikkansa isänsä viereen.\n\nSilloin nousi Kaarlo kuningas ylös istuimeltaan ja avasi juhlallisuuden\nsanoilla:\n\n\"Dominus vobiscum!\"[6] ja luki sitten kappaleen Johanneksen\nevankeliumista.\n\nLinköpingin Niilo piispa vastasi siihen:\n\n\"Gloria tibi, domine!\"[7]\n\nPiispa luki sitten päivän evankeliumin ja niin astui lopulta\narkkipiispa Jöns Pentinpoika esiin toimittaakseen itse vihkimyksen.\nPieni kuninkaantytär piti isäänsä kädestä kiinni ja katseli hartaana\nsynkkää, kylmää arkkipiispaa, joka nyt erotti hänet kaikista maallisen\nelämän riemuista.\n\nBroddesta ja ehkä monesta muustakin tuntui omituiselta nähdä\narkkipiispa ja kuningas yhdessä juhlallista vihkimystä toimittamassa.\nSiinä oli aikakauden päivä ja yö vieretysten. Ja lapsi heidän välillään\noli ikäänkuin uhri, uhri sellainen, jonka joka aika kantaa Jumalalleen,\noman tapansa mukaan sovitusta hakien.\n\nMutta samassa kääntyivät Brodden silmät kokonaan toisaalle. Kun virsi\naloitettiin taas ja kuninkaan soittajat yhtyivät siihen, nousi alhaalla\nkirkossa kaniikki Helmich istuimeltaan estäen ruumiillaan sen osaksi\nnäkymästä mitä kuorissa tapahtui. Kuninkaantytär ilmautui silloin juuri\nsinne nunnapukuun puettuna ja näytti ikäänkuin sen kunnian\nliikuttamana, joka hänen osakseen tuli, tahtovan irtautua isästään ja\nheittäytyä abbedissan syliin, jota kaikkea pidettiin todistuksena hänen\nhalustaan mennä luostariin. — Ja kaiken tämän keskeltä kohoutui nyt\nkaniikin paljastunut päälaki esiin, vetäen Brodden koko huomion\npuoleensa.\n\nÄänettömin askelin kulki kaniikki sivukäytävää pitkin itäiselle ovelle\nja samalla hetkellä nousi myös kaksi Tanskan lähettilästä istuimiltaan\nja katosivat muiden sitä huomaamatta. Vähääkään arvelematta jätti\nBrodde myös heti kirkon ja suuntasi kulkunsa pitkän luostarimuurin\nvierustalle. Hänen täytyi pitää silmällä noita kolmea, jotka\nepäilemättä tulisivat luostariportista ulos, ellei Jösse Bonpoika\nodottanut heitä jossain luostarihuoneessa. Jos niin taas oli, niin oli\nJösse Bonpoika varmaankin siellä jo. Mutta siinä tapauksessa päätti\nBrodde odottaa häntä ja kaivaa miekallaan totuuden esiin.\n\nTuskin oli hän ehtinyt vielä muurinkulman ohi, kun jo näki kaniikin\nastuvan portista ulos ja kiirein askelin rientävän katua eteenpäin.\nNopeasti hypähti Brodde erään puun taa, niin että kaniikki kulki ohitse\nhäntä huomaamatta. Pian senjälkeen ilmaantuivat nuo toisetkin herrat\nkadulle. Ne lähtivät kuitenkin kokonaan toiseen suuntaan astelemaan ja\nkun Broddella ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä, antoi hän\nheidän mennä ja seurasi vain kaniikkia.\n\nTavallisissa oloissa olisi se seuraaminen hänelle tuskin onnistunut,\nniin syviin ajatuksiin vaipuneena kuin Helmich kulkikin, mutta nyt, kun\nkadut vilisivät kansaa täynnä, nyt se onnistui. Siinä tuli joukottain\nvastaan alhaista herrasväkeä, joka ei ollut päässyt juhlallisuuteen\nmukaan sekä myös rahvasta. Siksi oli Brodden niin helppo seurata\nkaniikkia.\n\nTämä katosi pian erääseen taloon kaupungin itäkulmalla ja ihan\narvelematta seurasi Brodde häntä aina pihalle asti. Silloin huomasi hän\nsuureksi kummastuksekseen molempain tanskalaisten suuntaavan kulkunsa\nsamaan taloon. He eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään\nhuomiota, vaan menivät sisään ja Brodde jäi siis yksin pihalle. Hän\nmeni heti tapaamaan talonomistajaa saadakseen tältä lähempiä tietoja\nsisälläolevasta kokouksesta, mutta huomasi pian tämänkin olevan jollain\ntavoin asiasta osallisen, sillä hän koitti kaikilla tavoin saattaa\nhäntä harhateille.\n\nViekas Brodde antoikin heti uskotella itselleen, ettei siellä mitään\nsalaista kokousta pidetty, käyttäen itsensä siinä puhuessaan niin\nyksinkertaisesti kuin suinkin, ettei vain millään tavalla herättäisi\nisännässä epäluuloja itseänsä kohtaan. Kun hän sitten luuli\nsaavuttaneensa sen, mitä tarkotti, lähti hän ulos osottaen kaikin\ntavoin, että aikoi poistua. Talonisäntä seisoi kauan aikaa portilla ja\nkatseli hänen jälkeensä, mutta lopulta hän kumminkin poistui ja Brodde\nkääntyi silloin heti toiselle kadulle saapuen takaisin kadunkulmaan,\njosta mukavasti voi pitää silmällä epäilyksenalaista taloa, niin että\nkukaan ei päässyt sieltä ulos hänen sitä huomaamatta.\n\nNiin kului noin puolitoista tuntia. Kellojen soitto ilmoitti\njuhlallisuuden loppuneeksi ja kuninkaantyttären tulleen vihityksi\nKristuksen morsiameksi. Ja nyt kulki juhlasaatto paraillaan luostarista\nkuninkaan kartanoon, jossa Tord herran ja neiti Iliana Åkentyttären\nhäät olivat vietettävät. Ja niinkuin varjot näkyvät selvimmin\nkirkkaassa valossa, niin kuvasteli Brodden kiihottunut mielikuvitus\ntämän onnen ja riemun keskelle kamaloita varjoja, tuhoa ja turmiota\ntuottavia. Hän luuli jo näkevänsä, kuinka käärme mateli kukkien\nkeskellä ja sillä käärmeellä, sillä oli Jösse Bonpojan pää. Hän\nsäpsähti itsekin siinä seisoessaan. Niin elävästi näki hän, miten\nkavallus ja petos tapasi mitään pahaa aavistamattoman marskin juuri\nhänen onnellisuutensa keskellä.\n\n\"Hyvä, että näen sinut!\" mutisi hän itsekseen. \"Sillä luulen toki, että\ntikarissani on vielä yhtä hyvä terä kuin sinunkin!\"\n\nJa näin oli hän jo noussut sen vuoren huipulle, jonka oli itselleen\nrakentanut ja joka kohosi samassa määrässä hänen levottomuutensa\nkanssa, kun ei noita kolmea pappia ruvennutkaan kuulumaan. — Silloin\nkun hänen mielikuvituksensa oli juuri kiihkeimmillään kuuli hän\nyht'äkkiä kiliseväin kannusten äänen mainitun talon pihamaalta. Brodde\nvetäytyi heti takaisin erään kulmatalon piin varjoon, jossa hän oli\nnäkymätönnä, mutta itse siltä voi erään raon kautta hyvin nähdä portin\nsekä ulos- ja sisäänmenevät.\n\nKannusten ääni tuli lähemmäksi ja samassa näyttäytyi Jösse Bonpoika\nportilla.\n\nBrodde uskalsi tuskin hengittää. Hän ei olisi tahtonut näyttää itseään,\nmutta ei siltä päästää päällysmiestäkään silmistään.\n\nTämä katsahti nopeasti ympärilleen ja poistui sitten äkisti portilta\nsuunnaten kulkunsa suoraan kaupungin pohjoisporttia kohti.\n\nYhtä nopeasti ja varovasti jätti Broddekin paikkansa seuraten\nkavaltajaa, jolla kuitenkaan ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta\nmuuttaa alottamaansa suuntaa. Tämä ihmetytti Broddea kovasti. Sillä hän\noli saanut päähänsä, että, jos jotain tapahtui, tapahtui se nyt heti,\nkun ilo ja siis myöskin varomattomuus olivat suurimmillaan.\n\nMutta Jösse kulki yhä vain katua eteenpäin ja askeleensa tulivat sitä\nnopeammiksi, jota lähemmäksi kaupunginporttia pääsi. Brodde, jonka ei\nnyt kauemmin tarvinnut salata itseään, koska näkönsä ei enää voinut\nherättää Jössessä mitään epäluuloja ja saattaa tätä varovaisemmaksi,\nkiirehti askeleitaan ja ehtikin sillä tavoin juuri parhaaseen aikaan\nkaupunginportille nähdäkseen, miten Jösse Bonpoika heittäytyi hevosensa\nselkään ja hurjaa vauhtia lähti kiitämään maantietä pitkin.\n\nBrodde seisoi siinä hämmästyneenä. Nyt täytyi hänen repiä alas osan\nsiitä rakennuksesta, jonka epäluulonsa jo olivat niin korkeaksi\nkohottaneet. Se kävikin nopeasti, mutta perustus jäi kuitenkin jälelle.\nJotain oli tekeillä, siitä oli hän varma, ja oli se sitten mitä\ntahansa, niin täytyi marskin ainakin saada siitä tieto samoin kuin\nhänen herransakin Niilo Sturen. Siksi päättikin hän heti lähteä\nhäätaloon Tord herraa tapaamaan ja sitten viipymättä ratsastaa\nAxevallaan varoittamaan myöskin omaa herraansa vaarasta. Matkalla\nkuninkaankartanoon tuli hän ajatelleeksi, että mahdollisesti kaniikki\nitse oli ottanut marskin tuossa salaisessa kokouksessa omalle osalleen,\nkun sitävastoin Jösse Bonpoika sillä aikaa anastaisi linnat\nlänsirajalla haltuunsa. Ja niin oli hän taas uudestaan täysissä\nrakennuspuuhissa.\n\nKuninkaankartanon pihalla oli ahdinko yhtä suuri jollei suurempikin\nkuin vähää ennen luostarin edustalla, sillä tänne oli kokoontunut\npaljon palvelijoitakin kuuluen joko kuninkaan tai monien ritarien ja\npääpappien seurueisiin. Broddella oli täysi työ päästä näitten kaikkien\nohitse. Kuitenkin onnistui se hänelle lopulta. Se seikka, että hänellä\noli marskille tärkeä tieto vietävänä, avasi hänelle tien. Mutta kun hän\noli tullut sen viereiseen huoneeseen, jossa kuningas, morsiuspari ja\nylhäisimmät vieraat istuivat, oli hänen mahdoton enää päästä edemmäksi.\n\nNämät häät, senaikuisten kertomusten mukaan, olivat komeimmat häät,\nmitä Ruotsissa koskaan on vietetty. Häähuonetta koristivat\nkallisarvoiset verhot ja upeat matot. Ja lukemattomat vahakynttilät\nlevittivät valoa ympärilleen. Pöydät, joita oli katettu moneen\nhuoneeseen, notkuivat kullan ja hopean painosta. Ei vähemmän kuin 1,400\nhopeavatia, muita helmillä ja jalokivillä koristeltuja maljoja ja\njuoma-astioita lukuun ottamattakaan, upeili pöydillä. Etenkin olivat ne\njuoma-astiat, jotka olivat kuninkaan ja morsiusparin edessä,\nerinomaista tekoa. Kuninkaan oma oli tornin muotoon laitettu ja oli\nsiinä valkoinen emalji kullatun hopean päällä. Sen ympärille alhaalle\njalkaan oli vielä sovitettu kolme hopeaista maljaa.\n\nValtaistuinteltta oli mitä kauniinta tekoa ja Ruotsin kolme kruunua\nkimalteli sinisellä samettipohjalla kuninkaan yläpuolella, kuin\nsitävastoin hänen vaakunansa oli kummallekin sivulle kuvattuna. Myös\nsulhasen ja morsiamen yläpuolelle, jotka istuivat kuninkaan kummallakin\nsivulla, oli teltta laitettu. Näiden alapuolella istuivat sitten\nvirka-arvonsa mukaan arkkipiispat ja pääpapit sekä neuvostoherrat ja\nritarit rouvineen niin paljon kuin huoneeseen mahtui. Muut istuivat\nulommissa huoneissa.\n\nRuokalajit olivat sitä mukaa kuin muutkin. Jaloimmat viinit vuosivat ja\nkaikki olivat yksimielisiä siitä, että kuningas näillä häillä\ntäydelleen kunnioitti urhollista marskiaan. Mutta tanskalaiset vieraat\n— sanotaan — ne eivät suinkaan suosiollisin silmin katselleet\ntätä loistoa ja rikkautta. \"Tällä hetkellä juuri\", sanoo\nkronikankirjoittaja, \"kasvoi tanskalaisissa kateus suuri.\"\n\n    \"Ja tällöin täytyi Tanskan miesten, täytyi hymyellä,\n    Vaikka suru oli sydämellä.\n    Ja tällöin alkoi heissä myöskin näihin himo tulla,\n    Siitä tietoa monta on mulla.\"\n\nKuningasta itseä palveli kaksi nuorukaista, joista Brodde toisen tunsi\nnuoreksi Steen Stureksi. Nämät seisoivat kuninkaan takana kummallakin\npuolen kunniaistuinta. Toiset kuninkaan miehet, niinkuin ylhäisimpäin\nherrainkin, olivat sijoitetut muitten vieraitten taakse, niin paljon\nkuin tilaa huoneessa oli. Huoneessa, jossa Brodde oli, oli taas toisia\nmiehiä palveluspuuhissa, ja Brodde esiintyi myös yhtenä näistä. Sieltä\nvoi hän nähdä kuninkaan huoneeseenkin ja katsella sulhasta ja\nmorsianta.\n\nKaunis oli morsiuspari ja monelle tuli mieleen uljasta marskia ja hänen\nkukoistavaa morsiantaan katsellessa se päivä, jolloin kuningas itse\nmarskina myös saattoi Kaarina rouvan vihkituoliin. Mutta yhtä kaikki\ntuntui Broddesta, kuin olisi synkkä pilvi leijaillut heidän päänsä\npäällä. Ja morsiamen ilokyyneleet olivat hänestä vain sen surun\nsynnyttämiä, jonka hämärä aavistus tulevasta onnettomuudesta sai\naikaan. Soittokunta soitti juuri silloin yhden noita vienonsuruisia\nlauluja, jotka nyt ovat tunkeutuneet rikkaitten ja ylhäistenkin kotiin\nlumoten kaikki kauneudellaan, kuin jos olisivat ulkomailta tulleet,\nvaikka ovatkin puhjenneet ilmi kansan omasta rinnasta. Niin,\nsoittokunta soitti juuri yhden näistä luoden siihen tunnelman, joka\nBrodden turmeltumattomassa sydämessä sai pyhän väreilyn aikaan. Hänen\nsilmäinsä kostea kiilto ilmaisi sen.\n\n Hääateria kesti myöhäiseen iltaan.\n\nSoittokunta alkoi tanssin säveleen ja sulhanen vei morsiamensa tanssiin\nihaillen häntä ehkä enemmän kuin itse olikaan ihailtu. Silloin näki\nBrodde yht'äkkiä, miten musta varjo liukui pitkin seinää siinä\nhuoneessa, jossa itse oli.\n\nSe oli kaniikki Helmich ja Broddessa heräsivät taas vanhat epäluulot\nuuteen eloon. Hän seurasi herkeämättä kaniikin liikkeitä ja hänen\nterävä silmänsä näki, mitä muut ehkä eivät olisi huomanneetkaan, kuinka\nkaniikki teki päällään huomaamattoman liikkeen ja katosi sitten\nnopeasti huoneesta.\n\nBrodde seurasi häntä hillityin, äänettömin askelin.\n\nAlhaalla pihalla pysähtyi kaniikki parin suuren lehmuksen varjoon ja\nBrodde pääsi helposti ja huomaamatta ihan puitten taa.\n\nPaljon ei hän kuitenkaan matkastaan hyötynyt. Arkkipiispa jätti vain\nkaniikille muutamia papereja ja kysyi, miten tämä oli onnistunut.\n\n\"Paremmin kuin luulinkaan\", vastasi kaniikki, \"he ja päällysmies olivat\ninnokkaammat asiassa, kuin olin voinut odottaakaan... Päällysmies\ntyytyi Kristian kuninkaan lupaukseen.\"\n\nArkkipiispa ei puhunut siihen sen enempää, vaan meni sisään ja myös\nkaniikki poistui.\n\nBrodde oli siis kerran taas pettynyt odotuksessaan. Hänen täytyi\nvieläkin repiä alas rakennustaan, niin että ainoastaan kulmakivet\njäivät jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma. Mutta\nmitä...? Koskiko se kuningasta ja valtakuntaa, vai marskia? Hänen siinä\nmiettiessään, pitäisikö hänen puhutella marskia ja kaataa siten tippa\nmyrkkyäkin hänen hääviiniinsä, tuli muutamia nuoria herroja ulos\nvilvottelemaan tanssin jälkeen. Ne hajautuivat eri suunnille, mutta\nkaksi suuntasi askeleensa sinnepäin, jossa Brodde oli.\n\n\"Olette onnellinen, Ove herra\", virkkoi toinen. \"Kauniin lähinnä\nmorsianta on teidän mielitiettynne!\"\n\n\"Olenhan sen teille jo sanonut ja sanon sen vaikka koko maailmalle...\nJa hyvä miekkani tuhotkoon sen, joka uskaltaa toista väittää!\" huusi\nOve herra, astellen pitkin pihamaata ylpeänä ja tyytyväisenä, käsi\nystävän olkapäällä.\n\n\"Ja kuitenkin sanotaan, että Briita neiti lempii toista!\"\n\n\"Ja kuka se sitten olisi?\" kysyi Ove herra halveksivasti nauraen.\n\n\"Herra Niilo Sture!\"\n\n\"Hm!... Mitenkä hän häntä, jota ei kuningas kärsi näkyvissäänkään...\nSitäpaitsi on minulla hänen isänsä lupaus. Ukko on tosin kuollut jo,\nJumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta Briita neiti tietää yhtä\nhyvin kuin minäkin, mikä hänen viimeinen tahtonsa oli. Ja saatte sen\nvielä nähdä, ystäväni, että ennen vuoden loppua olen minä jo isäntänä\nPenningebyssä.\"\n\n\"Penningebyssä?\" toisti ystävä.\n\n\"Briita neiti saa sen kartanon myötäjäisikseen!\" selitti Ove herra.\n\nSamassa kääntyivät he jo menemään toiselle puolen pihaa eikä Brodde\nsiis enää voinut kuulla heidän puhettaan. Mutta mitä oli kuullut, oli\nkylliksi. Tämähän koski hänen omaa herraansa, jonka tunteet Briita\nneitiin hän oli jo aikaa tullut huomaamaan. Ove herran puheesta hän\nvähän välitti, mutta olihan usein tapahtunut, että neitosen oli pakosta\ntäytynyt mennä miehelle, jota ei rakastanut. Ja sellaista sydänsurua ei\nhän tahtonut herralleen sallia. Ei, ennen täytyi vaikka Ove herran\nsydänveren vuotaa.\n\nAjatus, että marskia ja kuningasta uhkasi vaara, sai nyt väistyä\nsyrjään, varsinkin kun hän oli tullut huomaamaan, että asia oli vasta\nalulla. Niilo Sture yksinomaan oli nyt taas hänen herransa ja hän\npäätti, maksoi mitä maksoi, päästä Briita neidin puheille ja viedä\ntältä tervehdyksen Axevallaan.\n\nSoitto alkoi uudestaan kuulua ja riemuiten kävi tanssi\nkuninkaankartanon suuressa salissa. Brodde tunkeutui muitten\npalvelijain joukkoon asettuen ovelle, jonka kautta Briita neidin oli\nkuljettava, jos tahtoi naisten huoneeseen mennä.\n\nSiinä sai hän seisoa kauan aikaa ja toinen tanssin sävel toisensa\nperään kajahti salissa, mutta Briita neitiä ei vain kuulunut. Ja hänen,\nalhaisen palvelijan oli mahdoton tavata neitoa täällä muuta kuin\nsattumalta. Hänestä tuntui, kuin olisi tämä päivä ollut hänelle\nonnettomuuksien päivä. Pian oli jo se hetki käsissä, jolloin kruunu\nmorsiamelta tanssittaisiin, ja senjälkeen oli enää turha odottaa.\nVinoon kahden oven kautta voi hän muitten katsojain päitten yli nähdä\nsaliin, jossa tanssivat parittain kiitivät esiin, näkyivät hetkisen ja\nkatosivat taas.\n\nOve herra tanssi siellä Briita neidin kanssa. Brodde näki heidät\nkiitävän esiin yhden kerran ja pian taas toisen kerran perään ja\nsilloin huomasi hän, miten Ove herra kuiskasi jotain neidolle, joka\nnopeasti loi silmänsä alas. He katosivat pian, mutta tulivat hetken\nperästä taas kolmannen kerran näkyviin. Silloin oli neitosen poski\nvaalea, mutta Ove herra oli uljaan ja onnellisen näköinen.\n\nSamassa loppui tanssi. Brodde mietti siinä, mitä Ove herra oli mahtanut\nsanoa ja mitä neitonen vastata, kun yhtäkkiä huomasi tämän lähestyvän\nitseään yhtä vaaleana vielä kuin äsken tanssissa, painellen tuon\ntuostakin nenäliinalla silmiään. Broddesta näytti, kuin olisi hän\nitkenyt, mutta voihan se olla kuumuudenkin tähden, kun hän niin teki.\nMorsian kulki säteilevän ihanana hänen vierellään.\n\nMiehet väistyivät kunniottavasti syrjään, mutta Brodde jäi seisomaan\novelle.\n\n\"Briita neiti!\" kuiskasi hän, juuri kun tämä astui naisten huoneen\nkynnyksen yli.\n\n\"Brodde!\" huudahti samassa Iliana rouva kovasti iloissaan ja lisäsi,\n\"tuletko Axevallasta? Mitä puuhaa Niilo herra...? Ehtiikö hän saada\nkaikki valmiiksi siksi kun tulemme?\"\n\nBrodde, jonka silmät olivat Briita neitiin kiintyneinä, huomasi, miten\ntämä punastui, kun hänen herransa nimeä mainittiin. Ja se sai hänenkin\nsydämensä lämpenemään.\n\n\"Tule tänne\", virkkoi Iliana rouva, \"minulla on sinulle jotain\nsanottavaa!\"\n\nBrodde astui huoneeseen ja Iliana rouva lausui hänelle kuiskaavalla\näänellä, niin ettei kukaan olisi vain sitä kuullut:\n\n\"Pyydä Niilo herraa kiinnittämään tämä ruusu naiskammion oven\nyläpuolelle!\"\n\nJa hän antoi samassa Broddelle erinomaisen kauniin, vaaleanpunaisen\nruusun, jonka eräs Vadstenan luostarin nunna oli kasvattanut.\n\nNäytti siltä, kuin olisi Briita neidin poski tämän nähdessään tullut\nvieläkin vaaleammaksi ja Brodde huomasi aivan selvään, miten kyyneleet\ntunkivat hänen silmiinsä. Mutta äkisti sulki neitonen morsiamen\nsyliinsä ja sanoi:\n\n\"Jumala sinulle onnea suokoon, armas Iliana... Aina olen sitä\nsanonutkin, että punainen ruusu on sinun ja valkoinen minun!\"\n\n\"Odotahan vain\", vastasi Iliana hyväillen taputellen Briitaa poskelle,\n\"niin saat vielä nähdä, että löytyy se lopulta punainen ruusu\nsinullekin... Luulin jo minäkin, että valkoinen ruusu on minun ruusuni,\nmutta Herra on kääntänyt kaikki hyväksi taas... Valkoinen ja punainen\nkulkevat rinnan joka ihmisen elämässä, muuta ei ennustus merkitsekään.\nJoku ääni kuiskaa rinnassani, että vielä kerran, kun aika koittaa, saan\nkiinnittää useammankin kuin yhden punaisen ruusun kutreihisi, Briita!\"\n\nKunnioituksesta oli Brodde jäänyt oven viereen seisomaan pitäen\npunaista ruusua kädessään, tietämättä oikein miten paraiten esittäisi\nherraansa koskevan kysymyksen.\n\nMutta silloin lausui Iliana rouva hyväntahtoisesti hymyillen:\n\n\"Tervehdi Niilo herraa sekä minun että Briita neidin puolesta ja sano\nhänelle, että vaikka hän kiinnittääkin punaisen ruusun minun\nnaiskammioni oven päälle, niin ei hänen siltä pidä luulla, että hänen\nitsensä sentähden tarvitsisi kiinnittää valkoisen omalle ovelleen.\"\n\n\"En voi muuta kuin kiittää niin ystävällisestä tervehdyksestä!\" vastasi\nBrodde. \"Ja Niilo herra varmaan tulee iloiseksi sen kuullessaan!\"\n\nPuhuessaan katseli hän Briita neitiä ja taas hehkuivat punaiset ruusut\ntämän poskilla.\n\nHänen ei tarvinnut tutkia enempää. Olihan hänellä nyt jo kyllin tietoja\nkerralleen vietävänä. Mitä itse neitoseen tuli, voi hänen herransa olla\nvarma asiastaan.\n\nJa niin luuli hän tehneensä ainakin jotain tänäkin päivänä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nEnnustus.\n\n\nRiemuhuutojen kaikuessa ajoi Ruotsin nuori marski ihanan nuorikkonsa\nkanssa sisään Axevallan linnaan. Siellä oli Niilo Sture jo järjestänyt\nkaikki erinomaiseen kuntoon heidän vastaanottoansa varten. Ja monta\nsukkelaa pilapuhetta laskettiin linnassa illan kuluessa.\n\nPunainen ruusu oli samanvärisellä nauhalla naiskammion oven yläpuolelle\nkiinnitettynä, niinkuin Iliana rouva oli määrännyt. Kun Tord sai nähdä\nsen ja muisti samalla ennustuksen, levisi kaunis hymy hänen jaloille\nkasvoilleen ja hän sulki vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä, niin että\ntämäkin muuttui punaiseksi kuin kaunein ruusu.\n\nNiilo seisoi vähän edempänä heistä ja katseli ulos linnanikkunasta.\n\nTord kääntyi ja astui yhdessä Ilianan kanssa hänen luokseen. Molemmat\ntarttuivat he hänen käsiinsä kiinni ja Tord lausui:\n\n\"Luota minuun, Niilo...! Minä olen siskoni naittaja! Valkea ruusu ei\nole vielä sinun.\"\n\nKaikki olivat he liikutetut ja juhlallinen hiljaisuus syntyi.\n\nMutta Niilo rakasti liian paljon jaloa ystäväänsä voidakseen\nkatkeroittaa tämän kotiintuloa surulla, joka painoi hänen omaa\nmieltään. Siksi panikin hän kaiken tarmonsa liikkeelle saadakseen ilon\nvalloilleen linnanhuoneissa. Ja se onnistuikin hänelle. Kaikkialla\nmissä Tord nuoren vaimonsa kanssa kulki, niin linnantuvassa kuin\nmuuallakin, kaikkialla kohtasivat he vaan iloisia ja tyytyväisiä\nkasvoja.\n\nJa pitkän aikaa jälkeenpäin kerrottiin, että iloisempaa päivää ei\nAxevallan linna koskaan ollut nähnyt, kuin oli se, jolloin Tord marski\nnuoren vaimonsa kanssa otti linnan haltuunsa.\n\nKauan ei Tord herra kuitenkaan saanut Axevallassaan rauhaa nauttia.\nJoulu meni, meni uusivuosikin ja kevät alkoi lähestyä. Silloin tuli\nsana rajalta, että vihollinen likeni uhkaavana ja että Kristian\nkuningas oli itse laivastoineen tulossa Elfsborgiin. Sen oli\nruotsalaisen kavaltajan, Kustaa Olavinpojan, täytynyt jättää erään\nkapinoivan norjalaisylimyksen haltuun. Kristian oli riistänyt tältä\nhänen lääninsä ja tämä oli sentähden anastanut Elfsborgin.\n\nMutta Ruotsin marski riensi kuin myrskyilma rajalle — se oli vähän\njälkeen helluntain vuonna 1455 — ja hänen tulonsa vaikutti\nratkaisevasti Tanskan kuninkaan toimiin. Tämä antoi näet heti\nnorjalaiselle hänen lääninsä takaisin ja sai siten Elfsborgin\nhaltuunsa. Ja silloin olivat Tordin ponnistelut häntä vastaan turhat.\nVihollinen oli liian voimakas. Mutta toiselta puolen taas raukesivat\nmyös Kristian kuninkaan yritykset tunkeutua rajan ylitse tyhjiin.\nMarski puolusti vanhaan uljaaseen tapaansa Ruotsin rajaa.\n\nJa niin meni kesäkin menojaan.\n\nMarraskuussa oli Axevallassa suuri ilo. Tord herra oli saapunut kotiin\nja Iliana rouva oli synnyttänyt hänelle tyttären. Mutta kuukausi ei\nollut vielä loppuun kulunut, kun jo Tord herra taas oli poissa. Ja niin\nkului koko talvi. Marski puuhasi näet vahvaa varustusta Bohuslääniin ja\nrakennutti sitä sellaisella innolla, kuin olisi koko Ruotsin onni tai\nonnettomuus riippunut kokonaan siitä. Uljaitten ponnistusten perästä\nsaikin hän sen valmiiksi.\n\n\"Nyt olen laittanut yhden kulmakiven lisää serkkuni kuningaskuntaan!\"\nlausui hän iloisena eräänä päivänä maaliskuussa vuonna 1456,\nsaapuessaan aivan odottamatta muutamain miesten seurassa rajalta\nkotiin.\n\nIliana rouva otti hänet ystävällisenä ja lemmekkäänä vastaan ja kysyi,\nminkä nimen hän aikoi linnalleen antaa.\n\n\"Karlsborgiksi[8] se kastetaan, serkkuni Kaarlo kuninkaan kunniaksi!\"\nvastasi Tord sulkien vaimonsa syliin.\n\nAinoastaan muutamia päiviä vain voi marski viipyä kotona, mutta ne\nolivatkin kaikki paljasta päivänpaistetta. Onnellisella hetkellä oli\nIliana rouva antanut punaisen ruusun ovensa yläpuolelle kiinnittää.\nKukka oli tosin kuihtunut jo, mutta Ilianasta tuntui se aina tuoreelta\nja puhtain riemu tuoksahteli siitä hänelle vastaan.\n\n\"Ota pois tuo kuihtunut kukka!\" sanoi Tord ollessaan viime iltaa\nkotona. \"Paremmin ne tuoreet kukat onnemme säilyttävät.\"\n\nMutta Iliana rouva rukoili kukkansa puolesta ja niin sai  se jäädä\npaikalleen.\n\nHän meni sitten puuhailemaan neitojensa kanssa ja sillä aikaa puhelivat\nTord ja Niilo keskenään lähestyvästä Elfsborgin retkestä. Tord aikoi\nnäet vallata linnan takaisin, jollei muuten niin väkirynnäköllä. Niilo\npyysi saada marskin asemasta sen tehtävän toimittaakseen, koska tämä\nitse tarvitsi jo lepoa, mutta siihen ei marski suostunut.\n\nSilloin kajahti yhtäkkiä torventörähdys linnanportilta. Iliana rouva\nsaapui silloin juuri saliin ja heti hänen jäljessään kiiruhti pölyinen\nasepalvelija marskin luo.\n\n\"Tulen Karlsborgista\", sanoi tämä, \"lukuisa norjalaisjoukko on saapunut\nsinne ja piirittää nyt ankarasti linnaa.\"\n\n\"Jos tunnen Jösse Bonpojan oikein niin pitelee hän kyllä puoliaan\ntuossa vahvassa linnassa!\" virkkoi marski.\n\n\"Mutta hänen täytyy saada lisäväkeä\", jatkoi asemies, \"vihollinen on\nliian voimakas ja siksi toiseksi ei meillä ole siellä kylläksi\nruokavarojakaan.\"\n\nMarski näytti punnitsevan asiaa mielessään, mutta Niilo keskeytti\nhänet.\n\n\"On nyt jo nähty, ettei vihollinen enää uskalla näyttäytyä Axevallan\nedustalla... Voit siis antaa minun lähteä Karlsborgiin ja tahdonpa\nsilloin näyttää, enkö saa norjalaisia yhtä hyvin nöyrtymään kuin herra\nTuure Steninpoikakin aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon! Sinä\nitse tietysti et kuitenkaan tahdo luopua Elfsborgin retkestä?\"\n\n\"Ei!\" lausui marski hetkisen mietittyään, \"sinun täytyy lähteä nyt\nElfsborgiin, Niilo... Minä itse menen Karlsborgiin... Tahdonpa nähdä,\nmihin linnoitus kelpaa, ansaitseeko se todella nimeänsä ja voiko se\nikuisiksi ajoiksi liittää Vikenin Ruotsiin!\"\n\nJa niin se jäi.\n\nSeuraavana aamuna jätteli marski vaimonsa hyvästi. Ja kun Niilo Sture,\ntehtyään tarkastusmatkan linnan ympäri, tuli taas sisään, sanoi marski\nhänelle hänen käteensä tarttuen:\n\n\"Kun tulemme takaisin tältä retkeltä, Niilo, niin ratsastamme kuninkaan\nluo, ja silloin sitä hypellään sinun häitäsi!\"\n\nSitten syleili hän vielä kerran vaimoaan ja niin jätti hän yhdessä\nNiilon kanssa salin.\n\nSaman päivän iltana erosivat he jo toisistaan. Tord riensi Lödösen\nkautta Karlsborgiin, Niilo taas jatkoi matkaansa Elfsborgiin koottuaan\nensin läheisistä linnoista riittävän määrän miehiä seuraansa.\n\nTordia seurasi tavallinen onnensa. Jo ensi hyökkäyksessä karkotti hän\npiirittävät norjalaiset pakoon ja marssi voittoisana Karlsborgiin,\njossa hänet riemulla vastaanotettiin. Jösse Bonpoika erittäinkin oli\niloinen eikä voinut kyllikseen ylistellä marskin rivakkuutta, verraten\nhäntä Esbern Snareen, tanskalaiseen sankariin, joka oli elänyt\nkaksisataa vuotta takaperin. Tord itsekin oli mitä paraimmalla tuulella\nja puheli vain, miten hän nyt suuntaisi kulkunsa Elfsborgia kohti.\nSiellä yhtyisi hän sitten Niilo Stureen, jonka jälkeen he kyllä yhdessä\nottaisivat linnoituksen haltuunsa.\n\nPari päivää tahtoi hän kumminkin vielä viipyä Karlsborgissa, saadakseen\nsen tyydyttävään puolustuskuntoon. Hän tahtoi omin silmin nähdä, että\nkaikki tulisi siellä hyvään järjestykseen ja että kylliksi ruokavaroja\nhankittaisiin. Päällysmiehensä, Jösse Bonpoika auttoi häntä niissä\npuuhissa verrattomalla innolla, tavalla, joka läheni melkein\nlevottomuutta. Vieläpä voitti hän itse Tordinkin väsymättömyydessä ja\ntarkkuudessa.\n\nMutta missä hän liikkuikin valleilla, aina olivat hänen silmänsä\nsuunnattuina ulos merelle, joka kieritteli siinä laineitaan aina\nkallion reunalle asti. Ja joka kerta vääntyi hänen naamansa silloin\nuhkaavaan irvistykseen. Sitten kulki hän taas eteenpäin ja kiirehti\ntöitä vihaa puhkuen. Tord herra itsekin huomasi lopulta, miten Jössen\nsilmät yhäti olivat merelle kääntyneinä ja minkälaisen omituisen\nvaikutuksen se meri Jösseen teki. Siksi kysyikin hän hymyillen tältä,\nmitä hän tarkasteli. Päällysmies hymyili hänkin ja näytti odottavan\nenempiä tutkisteluja. Tord herra lisäsikin:\n\n\"Vainuatko vihollista sieltä?\"\n\n\"Eihän näihin norjalaisiin tiedä luottaa\", vastasi siihen Jösse, \"he\novat nyt kiukuissaan ja voivat kyllä hämmästyttää meitä. Mutta kun me\",\nlisäsi hän, \"saamme tänne kaikki; mitä tarvitaan, niin saa vihollinen\nluullakseni pitkän nenän!\"\n\nJa niin tarttui hän jättiläisvoimillaan kanuunaan, jota muutamat miehet\nolivat juuri vallille kuljettamassa, ja työ kävi taas kuin tanssien\nvain. Tordin sydän sykähteli ilosta nähdessään reippaat miehensä ja\ntoimeliaan voutinsa sellaisessa innossa. Ja samana päivänä kirjoitti\nhän jo Niilo Sturelle, ettei viivyttelisi, vaikka väki ei niin\nehtisikään paikoilleen, vaan ryntäisi rohkeasti Elfsborgin kimppuun.\nMuutamain päiväin kuluttua olisi hän näet itsekin jo siellä.\n\nSanansaattaja, joka toi kirjeen tapasi Niilon Kinnaholman lähellä\nmatkalla Öresteniin. Hänellä oli viisikymmentä miestä mukanaan, mutta\ntoivoi Örestenissä seuraavana päivänä tapaavansa aseisiin nostettua\nrahvasta ja saman määrän asepalvelijoita sekä osan rälssiä. Tordin\nkirje sai nyt hänen muuttamaan matkansa suuntaa. Hän päätti\nviidenkymmenen miehensä kanssa ratsastaa pysähtymättä eteenpäin, mutta\nlähetti kuitenkin useille tahoille sanoja, että eri osastot\nkokoontuisivat yhteen vanhan Lindholman linnan ympärille, joka sijaitsi\neräällä Götajoen saarella. Hän istui nämät toimitettuaan taas yksin\nmiettien itsekseen, oliko tämä muutos suunnitelmassa sittenkään oikein\nonnistunut, kun ovi yhtäkkiä avautui ja Brodde astui sisään kuljettaen\nmukanaan talonpoikaispukuun puettua miestä.\n\nBrodde selitti, mistä oli miehen löytänyt sekä että hän epäili tätä\nvakoojaksi, joka oli kuljettamassa vihollisilta tietoja Karlsborgin\nvoudille. Hän oli ottanut hänet mukaansa, että Niilo herra itse saisi\nkuulustella häntä. Niilo tekikin sen, mutta ei voinut huomata miehessä\nmitään epäilyttävää. Hän päätti kuitenkin ottaa hänet mukaansa ja\nvaihtaa Elfsborgissa omaan mieheen. Mies oli noussut laivaan\nKöpenhaminassa, mutta laiva oli joutunut haaksirikkoon Hallannin\nrannikolla. Silloin oli hän päättänyt matkata maitse ja oli sitä varten\nlainannut talonpoikaisvaatteet, sillä itse asiassa oli hän\nkauppamatkustaja ja aikoi Lödöseen. Niilo käski viedä miehen kellariin\nsäilöön huomista varten, jolloin taas matkaan lähdettäisiin.\n\nMutta myöhään yöllä tuli Brodde taas herransa luo.\n\n\"Nyt on asia selvillä\", sanoi hän, \"Tord herran henki on vaarassa!\"\n\nNiilo säikähtyi ensin, mutta ei voinut sitten muuta kuin hymyillä\nBrodden innolle, joka rukoili ja pyysi, että heti noustaisiin hevosten\nselkään ja riennettäisiin Karlsborgiin. Kun ei Niilo kuitenkaan\nnäyttänyt välittävän hänen kehotuksestaan, kertoi hän, miten oli\nvangilta houkutellut hänen salaisuutensa. Hän oli tyytymätön asemaansa,\nniin oli Brodde hänelle kertonut, ja siksi oli hän päättänyt jättää\nNiilo herran ja vetäytyä merelle taas. Vanki olikin silloin vähitellen\nalkanut kiinnittää huomiota hänen puheeseensa, varsinkin kun Brodde\noli antanut hänen ymmärtää, että hänellä oli tieto salaisista\nkeskusteluista Vadstenassa. Ja niistä hän ei tietysti olisi mitään\ntiennyt ellei olisi ollut liitossa mukana. Nyt tahtoi Brodde näin\nsopivan tilaisuuden tarjoutuessa paeta hänen kanssaan yhdessä Jösse\nBonpojan luokse Karlsborgiin. Siellä hän sitten auttaisi heitä tarpeen\nmukaan ja seuraisi senjälkeen vanhaa päällikköään Jösse Bonpoikaa,\nniinkuin sopineet olivat. Brodde ei tietysti kertonut herralleen\nasiasta enempää kuin mikä hänen mielestään tarpeellista oli tehdäkseen\nasian uskottavaksi, mutta se ei nyt riittänytkään.\n\nBrodde oli jo useamman kuin yhden kerran jutellut herralleen, mihin\nhuomioihin Vadstenassa oli tullut ja lausunut myös niiden johdosta\npelkonsa marskia ja kuningasta uhkaavan vaaran suhteen. Aluksi oli\nNiilokin niitä uskonut, hän oli näet alkanut yhä enemmän luottaa\nBrodden terävään huomiokykyyn, mutta jota enemmän aika kului ilman että\nasiasta mitään kuului, sitä vähemmin todenperäisiltä olivat luulot\nalkaneet hänestä tuntua. Siksi ei hän nyt ottanutkaan kuunnellakseen\naseenkantajansa sanoja. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi Tordin\noikeutettua tyytymättömyyttä ja sen aivan ansiosta, jos nyt vastoin\nhänen selvää käskyään panisi aikaa hukkaan ratsastamalla Karlsborgiin.\nHän piti sitä kaikkea vain tuon viekkaan vangin kavaluutena, joka siten\ntahtoi Brodden kautta vapautua vankeudestaan ja pysyi siis\ntaipumattomana.\n\n\"Ja kuitenkin olen aivan varma asiastani\", lausui lopulta Brodde.\n\"Vanki jätti Köpenbaminan kolme viikkoa sitten aikoen matkustaa\nElfsborgiin ja sieltä sitten maitse Karlsborgiin. Haaksirikko teki\nlaskuissa virheen, mutta hän oli lähtenyt niin hyvään aikaan matkaan,\nettä olisi ehtinyt sittenkin vielä helposti Karlsborgiin marskin siellä\nollessa.\"\n\n\"Ja mitä Jösse Bonpoika sitten vielä odottelee?\"\n\n\"Hän odottelee alusta, jonka on määrä saapua samaan aikaan Karlsborgiin\nkun norjalaiset tekevät hyökkäyksensä linnaan! Alus onkin juuri\nparaillaan matkalla sinne, mutta ellei Jösse Bonpoika tunne sovittua\nmerkkiä...\"\n\n\"Niin lykkää hän vielä konnantyönsä toimeenpanon tuonnemmaksi, jos\nhänellä nyt todella on jotain sellaista mielessä!\" keskeytti Niilo.\n\n\"Niin, sen hän tekee! Mutta siten riippuu marskin henki vain\nhiuskarvasta, varsinkin kuin Jösseä vielä pidetään siellä Tordin\nparaimpana miehenä. Nyt voidaan kuitenkin vehkeet paljastaa ja\npaljastaa ajoissa... Sallinette minun kai ainakin yksin lähteä sinne,\nNiilo herra. Pyydän sitä teidän itsenne vuoksi... Sillä jos jotain\nodottamatonta Tord herralle tapahtuu, niin ette te kuitenkaan silloin\nvoi koskaan unhottaa, ettette tehnyt, mitä siinä asiassa olisitte tehdä\nvoinut!\"\n\nNiilo jäi miettimään asiaa ja Brodde poistui. Mutta pian senjälkeen\nkutsuttiin hän taas sisään ja Niilo antoi nyt hänelle luvan istua\nsatulaan ja lähteä matkaan.\n\n\"Jos Jösse on kunnon mies\", virkkoi hän, \"niin hän kyllä sen koetuksen\nkestää ja silloin ei ainakaan mitään vahinkoa ole tapahtunut. Ellei\ntaas niin ole asianlaita, niin Jumala antakoon sinulle voimaa, että\nsaisit hänet paljastetuksi ja vahingottomaksi!\"\n\nViipymättä riensi Brodde heti pohjaa kohti. Hevonen sai panna kaikki\nvoimansa liikkeelle ja matkustavat, jotka näkivät hänen yössä kiitävän\neteenpäin, liittivät kauhistuksesta kätensä yhteen ja heille tuli\nmieleen Odinin hurja metsästys.\n\nEräänä iltana saapui hän Karlsborgin muurien edustalle. Linna sijaitsi\nsyvän laakson toisella sivustalla korkealla kalliolla, joka\näkkijyrkkänä luisui mereen noin 300 jalan korkuisena. Se näytti\nvalleineen ja etuvarustuksineen voittamattomalta. Etuvarustukset\nulottuivat aina kahdelle vuoren pengermälle asti maan puolella ja nämät\npengermätkin olivat 50 ja 60 kyynärän korkuisia. Kallion korkeimmalla\ntasaisella huipulla kohosi itse linna torneineen ja muureineen\nkorkeitten maavallien ympäröimänä. Juuri linnan kohdalla oli meressä\npieni saari ja Brodde luuli huomaavansa eräälle kummulle tullessaan,\nettä laiva oli sen vieressä ankkurissa ja että laivalta laskettiin ulos\nvene, joka suuntasi kulkunsa salmen yli linnaan päin.\n\nHän kannusti hevostaan ja kiirehti eteenpäin. Mutta silloin huomasi hän\nlinnasta itäänpäin olevalta vuorelta, että vihollinen oli piirittänyt\ntaas uudestaan Karlsborgin maan puolelta. Vasta viime hetkellä hän sen\nhuomasi. Hän oli näet kulkenut rantatietä ja norjalaiset olivat\nilmaantuneet aivan odottamatta takaisin, niin ettei niillä harvoilla\ntalonpojillakaan, joita oli puhutellut, ollut siitä vielä mitään\ntietoja ollut. Norjalaiset olivat sijoittaneet etujoukkonsa alas\nlaaksoon linnavuoren kummallekin puolelle, mutta päävoima oli asettanut\nleirinsä linnasta itäänpäin olevalle vuorelle. Vuori oli jo paljas\nsiinä, missä Brodde seisoi, ja epäilemättä olisi vihollinen keksinyt\nhänet heti, jos olisi vielä jatkanut kulkuansa hevosella. Sentähden\nnousi hän alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun kiinni ja ryömi\nvarovasti vuorta ylös. Hitaasti se kävi ja kun hän vihdoin saapui\nlinnanportille, kuuli hän vartijan linnassa ilmoittavan, että oli jo\nkulunut tunti ohi puolen yön.\n\nHän kolkutti porttiin ja kun ei sitä kuultu, alkoi hän huutaa. Silloin\nkuuli hän miehen varovasti lähenevän.\n\n\"Sanansaattaja herra Niilo Sturelta!\" vastasi hän miehen kysymykseen.\n\nMies poistui luultavasti kysyäkseen linnanvoudilta, oliko lähetti\npäästettävä sisään vai ei. Ja Brodden levottomuus kohosi siinä\nodottaissa joka hetki.\n\nMutta sisällä linnassa makasivat kaikki syvään uneen vaipuneina\nlinnanvoutia ja muutamia vahteja lukuunottamatta, jotka kuljeksivat\nympärinsä tehdäkseen velvollisuutensa ja katsoakseen perään, että\nkaikki oli niinkuin olla piti.\n\nTord herra oli, niinkuin Niilo Sturelle kirjoitti, aikonut samana\npäivänä lähteä matkaan etelää kohti, mutta silloin oli Norjan armeija\nyht'äkkiä ilmaantunut takaisin linnan edustalle ja asettanut leirinsä\nlaakson toisella puolen kohoavalle vuorelle. Tämä ei suinkaan saanut\nTordia suunnitelmaansa muuttamaan, mutta viivytti sen toimeenpanoa,\nsillä nyt täytyi hänen ensin karkottaa vihollinen takaisin\nKarlsborgista. Hetkeäkään ei hänelle tullut mieleen, että jäisi linnaan\nodottamaan vihollisen vapaaehtoista poistumista, sittenkun se oli\nnähnyt turhaksi uhrata siihen voimiaan.\n\nHän antoi vain heti käskyn miehilleen olla valmiina huomisen päivän\notteluja varten. Silloin tahtoi hän heidän etunenässään ajaa viholliset\npakosalle ja jättää sitten Karlsborgin kokeneen Jösse Bonpojan haltuun,\nkun hän sitävastoin itse suuntaisi kulkunsa Niilo Sturen luo Elfsborgin\nedustalle.\n\nJösse Bonpoika puuhasi tavallisella innollaan ja uutteruudellaan ja kun\nmiehet illalla kokoontuivat linnantupaan, oli kaikki jo täydessä\nkunnossa. Kanuunat olivat ladattuina valleilla ja ne kyllä tekisivät\ntehtävänsä, sillä ne kannattivat aivan helposti vihollisleiriin asti.\nSe oli tultu ennen jo kokeista huomaamaan. Tord herra kulki itse vielä\nkerran linnan ympäri ja astui sitte vanhan tapansa mukaan linnantupaan\nmiesten kanssa pakinoimaan. Hän tutki heidän mielipiteitään ja sai\nsilloin kuulla, etteivät he mitään muuta niin kernaasti halunneet kuin\ntaistelua. Siksi menikin hän tyytyväisenä matkaansa.\n\nLäntisellä linnanmuurilla tapasi hän Jösse Bonpojan, joka seisoi siinä\nkatsellen merelle. Aurinko laskeutui kirkkaana alas levittäen lempeää\nvaloaan yli koko laajan maiseman, joka aukeni siinä silmien eteen.\n\n\"Miksi seisotte täällä, Jösse Bonpoika?\" kysyi Tord. \"Vai luuletteko\nvieläkin, että Kristian kuninkaan laivasto tulee sieltä purjehtien ja\nhyökkää selkäämme?... Tuo purje nyt ei kumminkaan näytä sotalaivan\npurjeelta!\"\n\nKaukaa siinti todellakin purje ja Jösse Bonpoika näytti tarkkaavana\nseuraavan sen liikkeitä. Mutta Tord ei voinut saada silmiään\nauringosta, joka loistavana, ruusunpunaisena mereen vaipui. Ja puna\nlevisi siinä hänen omille kasvoilleenkin. Ehkä muisti hän nyt juuri\nennustuksen, joka kerran oli häneen niin herpaisevasti vaikuttanut,\nmutta joka niin ihmeellisellä tavalla oli aivan toiseksi muuttunut,\nkuin miltä se alussa oli näyttänyt. Tai ehkä se olikin vain tämä\nonnellinen käänne, joka nyt hänen sielunsa silmäin edessä häilyi,\npäättäen uneksivasta katseesta ja huulien vienosta hymystä? Ehkä\nkuvastelikin vaipuva illan aurinko hänen sieluunsa punaisen ruusun\nkuvan, joka punaisine nauhoineen niinkuin onnen haltija leijaili hänen\nvaimonsa ja pienen tyttärensä pään päällä.\n\nTämä kaunis kuva mielessään kääntyi hän kulkemaan huonettaan kohti\nlinnassa. Enemmän vanhasta tottumuksesta, kuin että olisi katsonut sitä\ntarpeelliseksi, sanoi hän mennessään linnanvoudille:\n\n\"Pidä vihollista tarkkaan silmällä ja anna taattujen miesten vartioida\nportteja!\"\n\n\"Älkää huolehtiko, Tord herra\", virkkoi vouti hymyillen, \"tänä yönä\nvalvon itse, niin että te ja miehenne voitte levätä aivan rauhassa ja\nkoota voimia huomisen päivän taisteluja varten.\"\n\nMarski nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui. Ja ilta heitteli\nyhä synkempiä varjoja maan ja meren yli. Ja tähdet kiiluivat niin\nlempeinä korkealla, sinisellä taivaalla. Ennen pitkää oli linnassa jo\nkaikki syvään uneen vaipuneina.\n\nLinnanvouti kulki ympäri katsellen, jos vahdit tekivät\nvelvollisuutensa. Jäykkinä astelivat nämät paikoillaan, eivät\nliikkuneet edemmäksi kuin mitä sallittu oli, sillä he tiesivät, että\nvalpas vouti voi millä hetkellä hyvänsä olla heidän niskassaan. Ja\nvanhastaan tiesivät he jo, että mitä ankarin rangaistus kohtasi\npienintäkin laiminlyöntiä. Valleilta kulki vouti linnantupaan ja\ntoisiin huoneisiin, joissa miehet makasivat ja nukkuivat. Täällä viipyi\nhän kauan aikaa ja kun hän vihdoin tuli ulos, lukitsi hän ovet\nhuolellisesti niin ettei kukaan voinut päästä ulos eikä sisälle.\n\nSitten kulki hän linnanrappusia ylös ja lähestyi aivan hiljaa sen\nhuoneen ovea, jossa marski lepäsi. Sieltä sisältä ei kuulunut\nhivahdustakaan. Vouti avasi hiljaa oven, niin hiljaa, ettei edes hänen\noma korvansa erottanut sen äännähdystä ja pisti päänsä varovasti\nsisään.\n\nTord makasi siellä uinuen keveää unta ja vouti uskalsi sen nähdessään\npari askelta lattialle. Siinä sattui hänen jalkansa erääseen\nesineeseen, joka kalisten putosi maahan. Nukkuva hypähti peljästyneenä\nsängystään ja kysyi, kuka se oli.\n\n\"Minähän se olen!\" vastasi Jösse mielittelevästi. \"Luulin, ettette\nvielä nuku ja tulin sentähden sanomaan teille, että kaikki on hyvin,\nniin että voitte aivan rauhassa levätä. Vihollinen ei näytä odottavan\nmitään hyökkäystä teidän puoleltanne huomenna!\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" sanoi Tord laskeutuen uudestaan levolle ja nukkui\nheti.\n\nMutta ulosmennessään veti vouti suunsa kamalaan hymyyn. Hän riensi nyt\nalas linnanpihalle, kulki taas vahtien ohitse ja lähestyi sitten\nläntistä muuria, jossa mitään vartijoita ei ollut, sillä muuri oli\nsiellä aivan ylipääsemätön. Täällä katseli hän taas merelle ja\nposkijänteet pingottuivat kiukusta samalla kun silmät näyttivät\ntahtovan tunkea läpi avaruuden. Mitään purjetta ei ollut enää näkyvissä\nja kauhea kirous pääsi hänen huuliltaan.\n\nMutta silloin pisti yhtäkkiä vene saaren eteläisestä päästä esiin ja\nläheni kallion juurta voimakkaiden käsien kuljettamana.\n\nSe näky näytti tuottavan voutiin uutta eloa. Hän hypähti näet heti ylös\nja riensi muurin luo, jossa avasi pienen oven. Kukaan ei voinut häntä\ntäällä huomata ja vartijat pelkäsivät häntä muutenkin siihen määrin,\netteivät uskaltaneet jättää paikkojaan vaikka olisivat kuulleetkin\nmelua. Pian tuli hän sieltä takaisin kantaen pitkää, paksua köyttä,\njonka sitoi kiinni muurissa olevaan koukkuun. Köyden toiseen päähän\noli kiinnitetty järeä rautahaka. Tähän solmisi hän suuren, hyvin\nkierretyn tavaramytyn, jonka sitten hinasi ylös muurin harjalle.\n\nAlhaalta kallion juurelta kuului heikko vihellys ja silloin alkoi hän\nhiljaa laskea alas köyteen kiinnitettyä tavaramyttyä. Kun köysi tuli\nkireälle ja tavaramytty siis nähtävästi oli jo alhaalla veneessä, jätti\nhän äkisti köyden ja juoksi muurihuoneeseen. Sieltä tuli hän heti ulos\npitäen jotain kädessään.\n\nVähän senjälkeen seisoi hän taas herransa oven ulkopuolella hiljaa\nkuunnellen, mutta kun ei mitään kuulunut avasi hän sen ja astui sisään.\nSiellä oli kaikki aivan rauhallista ja Jösse uskalsi edemmäksi.\n\nMarski heräsi kuitenkin tälläkin kertaa, kun ovi avattiin, ja kysyi:\n\n\"Sinäkö se olet, Jösse Bonpoika?\"\n\n\"Minä!\" vastasi tämä ja lähestyi sänkyä.\n\n\"Olen nähnyt pahaa unta\", sanoi marski, \"veripunainen aurinko, jonka\neilen illalla näin, kummittelee vieläkin aivoissani... Tuotko hyviä\nsanomia, Jösse?\"\n\n\"Kaikin puolin hyviä!\" vastasi Jösse. \"Muistatteko vielä Raision\nkirkkoa... Tässä on teille nyt maksu siitä, mitä silloin jäin velkaa!\"\n\nJa samassa sattui kirveen isku Tordia kaulaan.\n\n\"Ja nyt olen saanut sen vihdoinkin maksetuksi!\" karjaisi hurja\nmurhaaja, halkaisten voimakkaalla kirveen iskulla sankarin pääkallon.\n\nNiin nopeaa kuin jalat kannattivat juoksi hän sitten rappusia alas\nmuurille. Siellä tarttui hän köyteen kiinni, laskeutui muurin yli ja\nkatosi sen taa alas syvyyteen.\n\nVähän senjälkeen pisti pää muurin takaa esiin katsellen varovasti joka\nsuunnalle ja lopulta ryömi sieltä mies köyden avulla ylös muurin\nharjalle.\n\nHeti siihen päästyään veti hän miekkansa ja hakkasi köyden poikki.\nVähän senjälkeen kuului kauhea mylvinä alhaalta kallion juurelta.\n\nMutta vartijat astelivat jäykkinä paikoillaan ja taivaan tähdet ne\nloistivat.\n\n\n\n\n\n\nTOINIEN OSA.\n\nJöns Pentinpoika Oxenstjerna.\n\n\n\n\nI.\n\nKellojen soidessa.\n\n\nJuhlallisesti kajahtelivat kirkkojen kellot Vadstenassa. Hitaasti\nja verkalleen vain kuoleutui niiden ääni avaruuteen. Mutta\nluostarikirkosta, sieltä kuului munkkien kaunis laulu.\n\nRuotsin valtakunnan marski, Tord Bonde, oli päivällä laskettu maan\nmustaan multaan. Ja kuningas ja valtakunnan ylhäisimmät miehet olivat\nsaattaneet häntä hautaan. Haudalta palattuaan oli kuningas sulkeutunut\nhuoneisiinsa, eikä kukaan uskaltanut häiritä häntä. Siksi saikin kaksi\nmustiin puettua miestä, joilla oli paksut hopeaketjut rinnoillaan,\nodottaa suuressa salissa turhaan puheillepääsyä.\n\nMiehet olivat kaksi lybeckiläistä kauppiasta ja olivat he nyt\npaluumatkalle lähdössä, koetettuaan turhaan yhdessä muitten\nlähettiläitten kanssa rakentaa rauhaa kuninkaan ja Tanskan välillä.\nKristian kuningas oli näet pyytänyt hansakaupunkeja rauhanvälittäjiksi,\nmutta sitäpaitsi oli näillä vielä toinenkin tärkeä asia kuninkaalle\nesitettävänä. Se koski heidän kauppaoikeuksiaan, joita Kaarlo ei ollut\nvahvistanut. Kummankaan asian ajaminen ei heille kuitenkaan vielä tähän\nasti ollut onnistunut. Ja nyt jäähyväisillä kuninkaan luona olivat he\npäättäneet tehdä viimeisen yrityksen.\n\nIlmoittautuessa ei kuningas ollut antanut mitään vastausta, ottaisiko\nheitä puheilleen vai ei. Siksi seisoivatkin he siellä kahden vaiheilla,\nmenisivätkö pois vai odottaisivatko vielä kuninkaan kutsua.\n\nSilloin alkoi kuulua kovaa kavioiden kapsetta kadulta ja heti\nsenjälkeen pysähtyi joku kuninkaankartanon edustalle. Ennen pitkää\nkuului jo kannusten kilinää rappusista ja ovi avautui. Sisään astui\nupeasti puettu nuorukainen kuninkaan aseenkantajan seuraamana, joka\nviimeksimainittu kiirehti suoraa päätä ilmoittamaan äskentullutta.\n\nAseenkantaja tuli heti taas ulos, mutta kuningas viipyi vielä. Ja\nnuorukainen, jota ei näyttänyt miellyttävän odottaminen yhdessä\nkauppiasten kanssa, käveli huoneessa edestakaisin ylpein askelin.\n\nVähän ajan kuluttua astui kuningas kuitenkin sisään.\n\nHänen päänsä, joka tavallisesti oli niin uljaassa asennossa, oli nyt\nalas painunut. Ja syvää surua ja kaipaavaa huolta ilmaisivat kuihtuneet\nkasvonsa. Nähdessään odottavat ojentui hänen vartalonsa ja pää harmaine\nhiuksineen kohosi pystyyn. Nuorukainen sai häneltä kehottavan\nnyökkäyksen puhumaan.\n\n\"Tulette kai Kalmarista, Ove herra?\" lausui hän. \"Mitä uutisia jalolta\nheimolaiseltani, herra Kustaa Kaarlonpojalta?\"\n\n\"Häneltä itseltään on minulla vain hyviä uutisia tuotavana, herra\nkuningas\", vastasi Ove kohteliaasti kumartaen, \"mutta niin ei\nvävyltänne, herra Eerikki Eerikinpojalta, Borgholmasta!\"\n\n\"Ilmoittakaa heti vain tietonne, Ove herra...! Surua ne soivat nyt\nkirkonkellot ja sanainhan pitää olla säveleen mukaan, arvelen minä.\"\n\nSynkkä, toivoton hymy kuvastui kuninkaan kasvoilla.\n\n\"Herra Maunu Gren ja herra Olavi Akselinpoika ovat Blekingestä päin\nhyökänneet Ölantiin ja vallanneet koko saaren sekä sulkeneet Eerikki\nherran Borgholman linnaan. Kustaa herra, lankonne, pyytää teitä\nsentähden mitä pikimmin kiirehtimään Ölannin ja Borgholman avuksi,\nsillä huhutaan, että Kristian kuningas olisi sinne itsekin jo suuren\nlaivaston kanssa tulossa.\"\n\n\"Ja siinäkö on kaikki?\" kysyi kuningas, kun Ove herra näytti jäävän\nhänen vastaustansa odottamaan.\n\n\"Hyvät uutiset säästetään aina viimeiseksi\", lisäsi Ove herra\nreippaasti. \"Kuusisataa miestä ilmautui Kalmarin edustalle vaatien\nkaupunkia antautumaan. Heitä kohteli Kustaa herra samalla tavalla, kuin\nvähää ennen Maunu Greniä. Hän karkotti heidät menemään niin että kenttä\npölisi! Mutta itse ei Kustaa herra voi auttaa Ölantia ja Borgholmia.\nTanskan kuningas on liian voimakas...\"\n\n\"Hyvä on, Ove herra!\" keskeytti kuningas. \"Kristian kuningas saadaan\nkai sittenkin lopulta nöyrtymään!\"\n\nJa kääntyen Ove herrasta molempain kauppiaitten puoleen viittasi hän\nheitä kätensä liikkeellä astumaan esiin. Nämät kumarsivat nöyrästi ja\nvanhempi heistä alkoi puhua. Hän uskalsi vieläkin, sanoi hän,\nmuistuttaa kuninkaalle sodan onnettomuuksia. Niistähän kertoivat nyt\nnämätkin tiedot Ölannista. Lopuksi pyysi hän, että kuningas suostuisi\nrauhaan, lahjottaisi kansalleen levon ja onnen jälleen, pyysi sitä mitä\nnöyrimmällä tavalla.\n\n\"Voidakseni arvostella teidän menettelyänne tässä asiassa, täytyy minun\nvalita kahden seikan välillä\", virkkoi kuningas levollisena, vaikka\nvähän katkerana, kun kauppias oli lopettanut puheensa. \"Joko puhutte te\nvasten parempaa tietoanne, tai ette te, niin omituiselta kuin se\ntuntuukin, tunne koko sitä asiaa, josta nyt minulle puhutte. Aivan\nhyvin tietää Kristian kuningas, että hän yksin on syyllinen tähän\nsotaan, joka nyt pohjoismaissa raivoaa. Petoksella ja kavaluudella on\nhän riistänyt Norjan minulta samaten kuin Gotlannin Ruotsilta. Petosta\nja vilppiä käyttäen on hän hyökännyt Ruotsin kimppuun ja kavalluksen\nkautta koittaa hän saada tämänkin valtakunnan haltuunsa... Sanokaapa\nnyt itse, kumpaako meistä teidän pitäisi rauhaan kehottaa! Jos varas\nvie teiltä takkinne, niin pitääkö teidän silloin ojentaa kätenne ja\nrukoilla vapautusta rangaistuksesta?\"\n\nMykkänä jäi kauppias miettimään kuninkaan sanoja, mutta tämä jatkoi:\n\n\"Ja ennen kaikkia, miettikää tarkoin, mille kannalle asetutte tässä\nasiassa, te Lybeckin, Rostockin ja Greifswaldin kauppiaat, miettikää\ntarkoin, ennenkuin toimitte... Jos Kristian kuninkaan todella onnistuu\nvallata Ruotsi, niin on teillä sama leikki edessä kuin Eerikki\nkuninkaan aikana. Kauppanne saa kärsiä suuria vaurioita... Ei ole\nsuinkaan sanottu, että se, joka nyt luvataan, myöskin pidetään!\"\n\nKun kuningas oli lopettanut, alkoi kauppias taas puhua. Hän ei suinkaan\ntahtonut kieltää kuninkaan sanojen todenperäisyyttä ja selitti, ettei\nhansa mitään mieluummin halunnut, kuin että rauha vallitsisi\npohjoismaissa. Mutta samassa toi hän myöskin esiin hansaliiton\nvaatimuksen saada kauppaoikeutensa vahvistetuksi ja osotti miten\ntarpeellista se oli varsinkin nyt sodan aikana.\n\nKun kuningas antoi siihen välttelevän vastauksen, tuli kauppias vain\ninnokkaammaksi. Ja lavealti alkoi hän selitellä hansan ja varsinkin\nsynnyinkaupunkinsa Lybeckin rikkautta ja sitä vaaraa, joka Ruotsia\nuhkaisi, ellei hänen kotikaupunkinsa laivat enää saisi tulla Ruotsin\nsatamiin. Silloin leimahtivat kuninkaan silmät ja uljaasti vastasi hän:\n\n\"Viekää tervehdykseni kaupungeille ja samalla vastaus, että, elleivät\nenää tahdo tulla Ruotsiin, niin pysykööt kotona!\"\n\nTämä äkillinen käännös sai kauppiaat kokonaan hämmennyksiin. Vastaus\noli jyrkkä ja epäävä. Eikä kuningas antanut heille edes tilaisuutta\nenempiin sovitteluihin, vaan lisäsi heti:\n\n\"Ja se on nyt viimeinen sanani tässä asiassa!\"\n\nKunnioittavasti kumartaen poistuivat lybeckiläiset ja kuningas jäi\nkahden kesken Ove Laurinpojan kanssa, joka ilolla näytti tervehtivän\ntätä tilaisuutta saada puhella kuninkaan kanssa. Hänen näytti kuitenkin\nolevan vaikea päästä alkuun. Hän katseli kuningasta, joka seisoi siinä\nselkä häneen kääntyneenä ja tujotti ulos ikkunasta, ikäänkuin\nkuunnellen kirkonkellojen valittavia ääniä, jotka yhäti vain\nmuistuttivat hänelle kärsimäänsä tappiota. Ove herra ryki ja muutteli\njalkojaan mutta sittenkään eivät ne sanat vain kirvonneet hänen\nsuustaan. Huulet sulkeutuivat jo samassa kuin avautuivat.\n\nHetki oli myös huonosti valittu, sen huomasi hän kyllä. Kuningas\ntietysti ajatteli nyt vain kuollutta marskiaan ja Borgholman menetystä.\nJa kellojen valittava ääni, se ei näyttänyt lakkaavankaan. Silloin\nkääntyi kuningas äkisti ympäri ja tuntui ihmettelevän, kun Ove herra\noli vielä huoneessa.\n\n\"Onko teillä vielä jotain minulle ilmoitettavaa?\" kysyi hän.\n\n\"On, armollinen herra!\" sai Ove sanotuksi. \"Minulla on vielä jotain\nteille puhuttavaa... Tahtoisin...\"\n\n\"Koskeeko se minua vai valtakuntaa?\" kysyi kuningas kiihkeänä. Hän näet\nodotti saavansa kuulla vieläkin jostain onnettomuudesta, josta Ove\nherra ei ollut tahtonut puhua muukalaisten läsnäollessa.\n\n\"Ei\", vastasi Ove herra, \"se koskee vain minua ... minua ja Briita\nneitiä.\"\n\nSana oli nyt sanottu ja Ove herra veti syvään henkeään niinkuin olisi\nsuurenkin työn toimittanut. Mutta sitten jatkoikin hän aivan vapaasti:\n\n\"Te tiedätte kyllä, että minulla on hänen isä vainajansa, herra Kaarlo\nTordinpojan lupaus, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Minä pyytäisin\nnyt, herra kuningas, että koska te nyt veljen kuoltua olette neidon\nlaillinen naittaja, että te, noudattaen hänen isänsä tahtoa, antaisitte\nhänet minulle avioksi!\"\n\n\"Kiire tuntuu teillä olevan, Ove herra\", vastasi kuningas hyvin\nvälinpitämättömän näköisenä. \"Briita neiti rakasti veljeänsä\nsuuresti... Luuletteko että hänellä nyt jo olisi häämietteet mielessä,\nvaikka veli on tuskin vielä kylmennyt haudassaan?\"\n\n\"Kiirettä ei asialla ole\", alkoi Ove herra taas tavallisella\nreippaudellaan puhua, \"ellei Briita neiti vain muuta mieltään, niin\nsaatte lykätä häät niin kauas tulevaisuuteen, kuin itse haluatte!\"\n\n\"Mikäpä serkkuni mielen muuttaisi!... Vai onko teillä jotain aihetta\nsellaisiin luuloihin?\"\n\n\"En luule olevani niinkään ilman...!\"\n\n\"Ja kuka se sitten olisi?\"\n\n\"Herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin hän nykyään\nkutsuu itseään!\"\n\n\"Niilo Sture!\" huudahti kuningas kalveten. \"Kuinka tulee mieleennekään\najatella sellaista!\"\n\n\"Se ajatus ei ole niinkään eilispäivän lapsi, armollinen herra\",\nvastasi Ove. \"Niin, voinpa sanoa, että neidon rakkaus hävisi samalla\nhetkellä kun se alkoikin... Siitä on nyt jo monta vuotta kulunut.\nBriita neiti eli silloin vielä lapsena Penningebyssä. Heti senjälkeen\nkun hän oli pelastunut vitaliveljesten kynsistä, huomasin ensikerran,\nettä hän rakasti minua. Ja pian tulin näkemään, etten todellakaan ollut\npettynyt asian suhteen. Minun kanssani tanssi hän aina mieluimmin,\nleikitteli ja laski pilaa ja oli melkein vallattomin kilpailijani\nläsnäollessa... Mutta sitten muuttui kaikki yht'äkkiä. Voinpa sanoa,\nettä muutos tapahtui sinä iltana, jolloin hänen haukkansa pakeni Niilo\nSturen kaulaketjun kanssa...\"\n\nKuningas vavahti ja kääntyi pois, ikäänkuin olisi nuorukaisen laaja\nrakkausjuttu alkanut väsyttää häntä. Mutta tämä jatkoi, kerran alkuun\npäästyään, aivan vapaasti kertomustaan välittämättä ollenkaan siitä,\nhuvittiko se kuningasta eli ei.\n\n\"Suriko hän haukkaansa, vai kaulaketjua vaiko taas kaulaketjun\nomistajaa, niin, sitä en tiedä... Se vain on varmaa, että hän sinä\npäivänä kokonaan muuttui ... ja sellaisena on hän pysynyt tähän asti.\"\n\n\"Ja jos se nyt koskisi todella kaulaketjun omistajaa, Ove herra ...\nmitä silloin tekisitte?\"\n\n\"Jumala siitä varjelkoon, herra kuningas!\" puhkesi Ove puhumaan ja löi\nsamalla miekkaansa. \"Se ajatus voisi saada järjen päästäni!\"\n\n\"No, no\", keskeytti kuningas rauhoittaen, \"mielikuvituksenne vain\nliioittelee teille asian suuremmaksi kuin se onkaan, Ove herra...\nSerkkuni kyllä pysyy sanassaan ja minä myös hänen isänsä puolesta,\nsiitä saatte olla varma, vaikka häitä ei nyt voidakaan viettää,\nennenkuin rauha on saatu!\"\n\nMutta nyt heittäytyi Ove herra polvilleen.\n\n\"Ei, herra kuningas, ei, ei!\" huudahti hän kiihkeänä ja intohimoisena,\njosta kaikesta kuningas huomasi, että asia oli hänelle henkeäkin\nkalliimpi. \"Jos olen saavuttanut suosionne, jos joskus olette tuntenut\niloa siitä, kun olette saanut tehdä toisen onnelliseksi, niin antakaa\nnyt minulle sananne, että pian, hyvin pian panette setänne lupauksen\ntäytäntöön!\"\n\nKuningas nosti polvistuneen ylös ja koetti rauhoittaa häntä, niin\nvaikeaa kuin se olikin. Vihdoin sanoi hän:\n\n\"Jouluna, Ove herra, jouluna voimme ottaa asian uudestaan puheeksi...\nMutta nyt se jääköön!\"\n\nJa kuningas poistui salista huoneisiinsa.\n\nOve herra jäi siihen seisomaan ja ankara tuska tunki hänen rintaansa.\nHän rakasti todellakin kuninkaan kaunista serkkua, mutta menetteli\nsiinä rakkaudessaan samalla tavalla kuin ajaessaan otusta metsässä. Se\npiti käydä rientoaskelin ja hän katsoi otusta jo omakseen, joskin\nnuolensa ei ollutkaan vielä muuta kuin vain sipaissut sitä. Kiivaana,\ntulisena, mutta samalla iloisena ja reippaana, sellaisena voitti Ove\nherra kaikkien sydämet puolelleen. Mitään pahaa ei hänessä oikeastaan\nollutkaan, vaikka hän, intohimojen kohotellessa jättiläislaineitaan,\nvoikin yhtä helposti ottaa askeleen pahaan kuin hyväänkin.\n\nKauan mietti hän siinä itsekseen, vaivaisiko vielä kuningasta\npyynnöillään vai antaisiko asian jäädä siihen eli ryöstäisikö vanhan\nhyvän tavan mukaan muitta mutkitta morsiamen itselleen. Lopulta ei hän\nenää tiennyt, mikä olisi paras, ja kiukuissaan iski hän nyrkkinsä\nrintaan. Kellojen valittava ääni sai vielä myrskyn hänen rinnassaan\nkohoamaan. Hän syöksyi jo kuninkaan ovelle.\n\nMutta siinä maltti hän mielensä ja pysähtyi. Hänen mieleensä juolahti\nnäet yht'äkkiä ajatus, että jos hän nyt suututtaisi kuninkaan, pilaisi\nhän vain sillä koko asiansa. Ennen kaikkia oli hänen nyt noudatettava\nkuninkaan tahtoa, varsinkaan kun ei ollut varma rakastettunsa\nmielentilasta ja kun ei missään tapauksessa tahtonut alentua sellaiseen\nkonnantyöhön, että ryöstäisi immen vasten hänen omaa tahtoaan. Ja\nsittenkun tunteitten kuohu vähitellen oli ehtinyt laskeutua, voi hän jo\nhelpommin katsella asiaa sen eri puolilta, ajatella kuninkaan lupausta\nja sitäkin mahdollisuutta, että neitonen voisi vaikuttaa kuninkaaseen\njonkun toisen hyväksi. Hän kääntyi ulko-ovelle ja riensi ulos. Nopein\naskelin poistui hän sitten kuninkaankartanosta ja kellojen soitto se\nsoi siinä mennessä niin rauhoittavasti ja lohduttavasti hänen\nkorvissaan. Mutta ne ajatukset, kuinka voittaisi Briita neidin\nitselleen, ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, ettei hän edes\nhuomannut, miten kaksi naishaamua hiljaa hiipi hänen jäljessään\nrappusia alas ja kiirein askelin suuntasi kulkunsa luostaria kohti.\n\nKevyestä, sulavasta käynnistä päättäen oli toinen heistä vielä vallan\nnuori. Toisen näytti olevan vaikea seurata häntä ja pari kertaa\ntarttuikin hän jo seuralaistaan kädestä kiinni, pidättääkseen tätä.\n\n\"Hiljempaa, hiljempaa, jalo neiti!\" sanoi hän, \"noin ei koskaan Kaarina\nkuningatar lentänyt!\"\n\n\"Antakaa se minulle anteeksi, Inga äiti!\" lausui neitonen nöyränä ja\nhiljensi samassa kulkuaan. \"Mieltäni painaa vain se ajatus, että ritari\nraukka saa odottaa siellä, nyt kun hän on enemmän lohdutuksen tarpeessa\nkuin milloinkaan ennen, nyt kun ystävä on poissa ja hän seisoo taas\naivan yksin maailmassa.\"\n\n\"Niin, mene\", puhkui vanhus helposti lepytettynä, \"ritari raukka,\nritari raukka ... ja hän, joka kerran oli marskille melkein kuin oikea\nkäsi...! Niin omituisesti muuttuu maailman meno...! Muistan aivan\nhyvin vielä kun hän pelasti kuningatar vainajan, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, tuona kauheana päivänä, jolloin talonpojat raastoivat\ntaalalaisvoudin luostarista ulos ... jaa, jaa, voi, voi, sitä nuorta\nherraa! Ja nytkö hän on aivan yksin maailmassa eikä ole ketään muuta,\nkuin te, jalo neiti, joka lohduttaisi häntä!\"\n\n\"Ei ketään muuta kuin minä!\" huokasi neitonen ja askeleensa tulivat\ntaas joutuisammiksi hänen itsekään sitä huomaamatta.\n\nVanhus ojensi kätensä pidättääkseen vielä kerran neitosta ja\nmuistuttaakseen tälle, ettei Kaarina kuningatar koskaan lentänyt, ei\nvaikka asia olisi koskenut herra Kaarlo Knuutinpoikaa, mutta silloin\nolivatkin he jo luostarinportilla. He astuivat hiljaiseen kirkkoon ja\nkulkivat käytävää pitkin kuoriin, jossa kynttilät paloivat Kaarina\nkuningattaren haudalla. Siihen pysähtyi vanhus, lankesi polvilleen ja\nrukoili. Ja hänen mieleensä tuli siinä kuluneet hetket, kun hän vielä\nsai koristella kuningatarta, omaa Kaarinaansa, lempilastansa. Ja pyhä\ntoivo täytti hänen sielunsa saada palata hänen luokseen taas, elää\nhänen lähellään, jos se syntiselle ihmiselle vaan oli mahdollista\nlähestyä sellaista Jumalan enkeliä.\n\nAivan lähellä tuota yllämainittua kuoria kohosi ihan uusi hautapatsas,\njohon oli piirrettynä marski Tord Bonden nimi, kuolinpäivä ja vuosi\nsekä alle tuo tavallinen lause: \"requiescat in pace, levätköön\nrauhassa!\" Vahakynttiläin valossa, jotka paloivat kahdessa seinään\nkiinnitetyssä metallikoukussa, kimaltelivat kirjaimet sankarin nimessä\nniinkuin jalokivet.\n\nTai ehkä ne olivatkin kyyneleitä vain, joita joku ystävä oli\nvuodattanut siinä kuolleen muistolle.\n\nHautapatsaan juurella, pää alas painuneena ja silmät kiinnitettyinä\nTord Bonden nimeen, oli yksinäinen mies polvistuneena.\n\nHänen takkinsa oli mustansinistä samettia. Ja yli rinnan kulki hänellä\nkallisarvoinen vyö, johon Yö- ja Päivä-suvun vaakuna oli kirjailtu\nmustaan ja valkoiseen. Jaloissa oli hänellä saappaat kultaisine\nkannuksineen ja hattua, jota piti yhteenliitetyissä käsissään, koristi\nvalkoinen kameelikurjen sulka.\n\nNähdessään ritarin pysähtyi viittaan kietoutunut neitonen hartaana\npaikalleen. Hänen kätensä menivät ristiin ja hänkin rukoili samalla kun\nvuolaat kyynelet virtasivat alas hänen poskiaan viitalle ja\nhautakivelle asti.\n\nRitari nousi lopulta ylös, katseli vielä hetkisen nimeä jalkainsa\nvierellä ja lausui sen sitten hiljaa itsekseen. Samassa kuuli hän ihan\nvierellään oman nimensä lausuttavan.\n\nHän käännähti ympäri ja peräytyi askeleen nähdessään naishaamun\nseisovan edessään. Mutta tämä veti hunnun syrjään ja sen takaa\npaljastuivat Briita neidin kauniit, ihanat kasvot. Ja ritari riensi\nesiin ja tarttui lämmöllä liikutettua tyttöä kädestä kiinni.\n\n\"Briita, Briita!\" kuiskasi ritari, \"onko veljesi henki saattanut sinut\nluokseni osottaakseen, ettei kanna vihaa minulle!... Voi, Briita, en\ntiedä, kuinka voin kestää sen kauhean ajatuksen painoa, että olisin\nehkä voinut pelastaa veljesi hengen, jos olisin totellut uskollisen\naseenkantajani neuvoa...! Mutta taivaan Jumala tietää, missä määrin\nolen syyllinen siihen!\"\n\n\"Ja minä, Niilo\", huudahti Briita ääni lämpöä täynnä. \"minä tiedän,\nettä olisit uhrannut vaikka henkesi hänen edestään, jos se vain olisi\nsinulle ollut mahdollista.\"\n\n\"Kiitos sanoistasi, Briita ... ne tuovat rintaani rauhan taas. Tuntuu\nniinkuin kuulisin veljesi ne lausuvan.\"\n\n\"Mutta miten voit sellaisia ajatella, rakas Niilo?\" virkkoi Briita\nhymyillen.\n\nNiilo kertoi nyt lyhyesti hänelle, miten aseenkantajansa oli saanut\nselvän salavehkeistä, joita Vadstenassa Tordin ja Ilianan häitten\naikana oli punottu. Sitten oli hän vanginnut miehen, joka oli viemässä\nKarlsborgin linnanvoudille sanaa, että tuo pirullinen teko oli heti\npantava toimeen. Niilo ei ollut voinut uskoa, että niin kamalaa tekoa\nvoitaisiin ajatellakaan, mutta oli kuitenkin lopulta antanut Brodden\nlähteä sitä ehkäisemään. Kun sitten tieto tuosta kamalasta konnantyöstä\noli tullut hänen korviinsa, olivat kauheat omantunnon tuskat saaneet\nhänessä vallan.\n\n\"Mutta niinhän se on, kuin sanotaan, että susi pitää tapansa vielä\nkesynäkin!\"\n\n\"Ja tuo mies oli veljelleni kuitenkin niin rakas!\" huokasi Briita\nvoimatta pidättää kyyneleitään.\n\n\"Niin, Jumala paratkoon, rakas oli hän todella hänelle, tuo kavala\nkonna!... Niinkuin Juudas petti herransa, niin petti Jösse Bonpoikakin\nveljesi! Mutta sureeko kuningas hyvin hänen kuolemaansa?\"\n\n\"Kaarina kuningattaren kuoleman jälkeen en ole koskaan nähnyt häntä\nniin murheellisena kuin nyt saadessaan kuulla veljeni kamalan lopun.\nMonta kertaa olen kuullut hänen huudahtavan, kun on luullut olevansa\nyksinään: 'Tord, Tord, kuka auttaa nyt minua suojelemaan Ruotsin\nmaata?' — Tiedätkö, Niilo, olen ajatellut monta kertaa sanoa hänelle,\nkuka sen on tekevä...\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Sinä itse, Niilo!\" huudahti Briita viehättyneenä, \"sinä tulet nyt\nveljeni sijasta suojelemaan Ruotsinmaata!\"\n\nNiilo veti haaveksivan tytön rinnoilleen ja surumielinen hymy levisi\nhänen kasvoilleen.\n\n\"Suuremmaksi uskot minun kuntoni, kuin itse Kaarlo kuningas... Ja\nkuitenkin tahdon nyt puhutella häntä... Katsos, jalo, ylevä kuningatar,\njoka lepää tässä aivan lähellämme, hän pyysi minulta ja minä annoin\nhänelle lupaukseni, etten koskaan kantaisi vihaa kuningasta kohtaan...\nSuokoon Jumala niille anteeksi, jotka ovat soaisseet kuninkaan mielen.\nMutta minuun ei se vaikuta... Tordin haudalta aion mennä hänen\nluokseen. Se oli ajatukseni, kun sinä saavuit... Tahdon puhella hänen\nkanssaan...\"\n\n\"Voi, kuinka hauskaa\", kuiskasi Briita säteilevin silmin ja kietoi\npienet kätensä Niilon kaulan ympärille, \"voi, kuinka hauskaa on kuulla\nsinun niin puhuvan, Niilo! Jos rukoukseni jotain auttaa ja\nkuningattaren ja veljeni henget seuraavat sinua matkallasi, niin\nvarmaan saat kuninkaan sydämen taipumaan.\"\n\n\"Suokoon sen Jumala, Briita!\" vastasi Niilo, vaikka tukehtunut huokaus\nsamassa ilmaisi, että hän itse sitä epäili.\n\n\"Usko vain minua, Niilo ... heimolaiseni silmät täytyy lopultakin aueta\nja silloin korvaa hän kyllä erehdyksensä!\"\n\n\"Mutta yhdestä asiasta tahdon vielä puhua hänelle, Briita\", alkoi Niilo\ntaas ja katseli lämpimästi rakastettuansa silmiin, \"tahdon puhua\nhänelle rakkaudestamme... En voi, en saata salata sitä. Julkisesti ja\nkaikkein nähden tahdon saavuttaa onneni. Auringon täytyy valaista\ntietäni. Yötä en rakasta!\"\n\nBriitan poski vaaleni ja hän hiipi lähemmäksi Niiloa ikäänkuin peläten,\nettä itse ilmakin jo erottaisi heidät toisistaan.\n\n\"Se on luultavaa, että hän kieltäytyy... Mutta onhan minulla sinun\nsanasi, ja silloin eivät voi kuukaudet eivät vuodetkaan erottaa meitä,\nvaikka emme tapaisikaan toisiamme... Sano, Briita, ethän koskaan hylkää\nminua?\"\n\n\"En, en\", kuiskasi Briita ja katsoi Niiloa silmiin, \"kuolla voin, mutta\nketään muuta en koskaan voi rakastaa kuin sinua!\"\n\n\"Niin suojelkoon Jumala meitä ja meidän rakkauttamme, Briita... Mutta\nKaarlo kuningas on saava sen tietää ja ilman hänen tahtoaan emme me\nenää tapaa toisiamme!... Vaan poskesi on niin vaalea, rakas Briita,\nniinkuin olisi pelko halvannut jo sydämesi! Et luotakaan asian\nonnistumiseen!\"\n\nBriita nojasi päänsä ritarin rinnoille.\n\n\"En luota\", lausui hän, \"mutta koitan olla luja niinkuin sinäkin,\nvaikka sydämeni hyytyy, ajatellessani kohtaloa, joka meitä odottaa.\nSillä tiedäthän sinäkin, että isäni kuolinvuoteellaan määräsi, että\nminusta oli tuleva herra Ove Laurinpojan morsian!\"\n\n\"Olen kuullut siitä!\" virkkoi Niilo synkein silmin. \"Ja olisi hauskaa\nkuulla, mitenkä se oikein on tapahtunut. Kerro sentähden se minulle,\nBriita! Kohtalonsa täytyy oppia tuntemaan perin pohjin.\"\n\n\"Minä en siitä paljoa tiedä\", vastasi Briita vapisevalla äänellä, \"en\nollut näet silloin isäni luona, kun tuo kauhea lupaus tuli annetuksi.\nSiellä olivat ainoastaan kaniikki Helmich ja Ove herra itse\nsaapuvilla.\"\n\n\"Ja ketään muita ei ollut sitä kuulemassa?\"\n\n\"Ei ... ei edes äitini... Isäni teki juuri silloin loppua ja me\nistuimme viereisessä huoneessa. Ovi suljettiin ja kun meidät taas\nkutsuttiin sisään, ei hän enää jaksanut muuta kuin pusertaa äitini\nkättä ja laskea kätensä minun ja sisareni pään päälle... Sitten veti\nhän viimeisen henkäyksensä!\"\n\n\"Hän antoi siis lupauksensa todistajain läsnäollessa?\"\n\n\"Niin, kaniikki Helmich oli läsnä!\"\n\nNiilo ei kysellyt enempää. Hän huomasi nyt liiankin hyvin, mitkä\nvaikeudet kohosivat hänen onnensa tielle. Niitä oli aivan mahdoton\npoistaa, ellei Kaarlo kuningas itse suostuisi vaikuttamaan pyhään isään\nRoomassa, että tämä peräyttäisi vanhan laamannin määräyksen, koska se\noli annettu hänen jo ollessa puoleksi tunnottomana.\n\nMutta sitä suurempi syy nyt olikin kääntyä kuninkaan puoleen. Hän yksin\nvain voi auttaa. Ja sitä epäilemättä oli Tordkin tarkoittanut\nsanoessaan, että he yhdessä ratsastaisivat jouluna Tukholmaan häitä\nvarten. Kaikki nämät tulivat Niilon mieleen ja siitä lujeni vain hänen\npäätöksensä puhua jo samana iltana asiasta kuninkaalle.\n\nHe vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, kuiskasivat toivoa ja\nuskallusta toistensa sydämiin ja vahvistivat sitten kädenlyönnillä\nuskollisuusvalansa. Senjälkeen erosivat he. Briita ja Inga vanhus\npoistuivat heti. Mutta Niilo jäi vielä seisomaan sinne suureen\ntemppeliin, jossa kellojen ääni kajahteli niin kumeasti ja raskaasti.\nJa hänestä tuntui kuin olisivat ne nyt tuoneet hänelle tervehdyksen\nylhäältä, jossa kuolleitten kirkastetut henget oleskelivat. Hän loi\nvielä viimeisen silmäyksen hautapatsaaseen ja kuningattaren kalliiseen\nlepokammioon. Sitten otti hän purppurakaapunsa, jonka kuumuuden tähden\noli kirkkoon astuessa yltään riisunut, ja poistui päättävin askelin\nsieltä suunnaten kulkunsa suoraan kuninkaankartanoa kohti.\n\nKuninkaan luona olivat useimmat huoneet valaistut, sillä paljon herroja\noli saapunut kaupunkiin marskin hautausta varten. Niilo kulki pihalle\nja astui rappusia ylös siihen huoneeseen, jossa oli viimeisellä\nVadstenan matkallaan puhellut Kaarina kuningattaren kanssa. Siellä sai\nhän taas rintaansa rohkeutta ja voimaa ja kevein askelin kulki hän\nlopun matkaa suureen kuningassaliin.\n\nNiilon sisäänastuessa kääntyivät kaikkien silmät häneen. Selvään\nhuomasi, että hän oli nykyään harvinainen vieras kuninkaankartanossa.\nHerrat seisoivat siellä kaksittain ja kolmittain yhdessä ja puhelivat\nkeskenään. Kuningas keskusteli juuri paraikaa Upsalan kaniikin\nHelmichin kanssa. Kehenkään ei tuon uljaan ja totisen ritarin\nilmestyminen näyttänyt tekevän sellaista vaikutusta kuin häneen.\n\nHän katseli ovelle, ikäänkuin olisi nähnyt haamun sieltä kohoavan, ja\nvarjo levisi hänen kasvoilleen, ilman että kuitenkaan voitiin sanoa,\noliko se viha eli suru, joka sai vallan hänen sydämessään. Se varjo jäi\nsiihen sitten uhkaavana, talvista kylmyyttä huokuen. Niin sen ainakin\nläsnäolevat käsittivät. Kaikille heille oli tuttu kuninkaan ja ritarin\nvälinen kireä suhde. Ja kaikki he myöskin jäivät ihmettelemään ritarin\nrohkeutta astua niin monen todistajan läsnäollessa kuninkaan eteen.\nVielä olivat myös jäljellä Jost von Bardenvlethin taitavan kutomuksen\njätteet. Ja harvoille vain oli tuttu Niilon ja urhoollisen marskin\nvälillä vallinnut suhde.\n\nJos Niilo tuon myrskyisen kohtauksen jälkeen Arbogassa olisi noussut\nkuningastaan ja maataan vastaan, tai niinkuin Maunu Gren mennyt\nKristian kuninkaan puolelle, ei sitä varmaankaan kukaan olisi\nihmetellyt. Eikä sitäkään, vaikka olisi tehnyt liiton niiden monien\nsalavehkeilijäin kanssa, joita tähän aikaan oli niin viljalta.\nPäinvastoin olisi hän silloin löytänyt paljon auttavia käsiä, jotka\nolisivat tukeneet häntä toimissaan. Mutta nyt oli hän aivan yksin,\nhyljättynä ja halveksittuna. Harvat vain tunsivat ja osasivat antaa\ntäyden arvon hänen esiintymiselleen Skånen sodassa ja nyt viimeksi\nhänen uupumattomille puuhilleen marskin seurassa. Suuri enemmistö piti\nniitä aivan vähäarvoisina. Ja useimmat pitivät suorastaan hänen\nesiintymistään pelkurimaisen ja orjallisen mielen ilmauksena. Sen\nsijaan, että hän olisi voimakkaasti noussut vääryyttä vastaan ja\nkostanut häväistyksen, taipui hän vain nöyränä kuninkaan rankaisevaa\nkättä suutelemaan. Eivät edes kuninkaan kannattajat, vaikka useat\nheistä olivatkin kelpo miehiä, voineet käsittää tämän miehen sielun\njaloutta. Aika ei antanut arvoa, ei ymmärtänyt kunnioittaa yleviä\nhengenkykyjä, sisällistä jaloutta. Sen mieli tavotteli vain maallista\nkunniaa, valtaa ja rikkautta.\n\nSiksi ilmaisivatkin nyt kaikkien katseet joko hämmästystä, kummastusta\ntai suoraan inhoa, aina sen mukaan mikä mielipide heillä kullakin oli\nNiilosta. Mutta uljaana ja vakavana kulki tämä kuningasta kohti,\njaloimmat aikeet mielessä, vaatimattomana ja itseuhraavana.\n\nUseat läsnäolevista herroista tekivät häneen vastenmielisen\nvaikutuksen. Ja hän katui jo, ettei sittenkään ollut odottanut, jos\nmahdollista sopivampaa tilaisuutta. Hän olisi pysähtynytkin jo vaikka\nhuoneen etäisimpään nurkkaan, ellei kaikki olisi välttänyt häntä\nniinkuin ruttotautista. Myös takaisinkääntyminen oli jo liian\nmyöhäistä. Hänellä ei siis ollut muuta ehtoa, kuin käydä esiin ja sanoa\nsanottavansa tai joutua taas yleisen mielipiteen pilkattavaksi.\n\nKuningas seisoi jäykkänä paikallaan ja ikäänkuin tunnottomana kaikelle,\nmitä ympärillä tapahtui. Ainoastaan synkkä varjo hänen otsallaan\nilmaisi toista. Kaikkien kummastukseksi ojensi hän kätensä kumartavalle\nritarille.\n\n\"Herra kuningas\", alkoi tämä, \"meille molemmille tärkeällä hetkellä\nastun nyt eteenne... Voitteko myöntää minulle tunnin keskustelun\nkanssanne?\"\n\nKuningas huokasi, mutta ei puhunut mitään.\n\n\"Mitä minulla on sanottavaa, sen sanoisin mieluummin kahden kesken\",\nvirkkoi Niilo.\n\nMutta tämä taas ei näyttänyt kuningasta miellyttävän. Ja hän vastasi\nkylmästi, niin että kaikki sen huomasivat, vaikka erehtyivätkin sen\noikeasta tarkoituksesta:\n\n\"Olen valmis kuuntelemaan teitä, herra Niilo!\"\n\nNiilo heitti puhuvan, melkein rukoilevan silmäyksen kuninkaaseen, mutta\ntämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää häntä. Ja Niilon täytyi siis tuoda\nsiinä esiin, mitä hänellä oli sydämellään.\n\n\"Suurellisilta voivat ehkä teistä tuntua, herra kuningas, ja monesta\nmuustakin, mitä nyt aluksi aion lausua. Mutta väärinkäsitysten\nestämiseksi voin ilmoittaa, että sillä vain täytän sen lupauksen, jonka\nkuolleelle serkullenne olen antanut. Minä tarjoon teille nyt käteni ja\nmiekkani käytettäväksi teidän omia ja valtakunnan vihollisia\nvastaan...\"\n\n\"Kuolleelle serkulleni...!\" mutisi kuningas, ilman että kukaan voi\nymmärtää, mitä hän tarkoitti sillä.\n\n\"Valtakunta on vaarassa\", jatkoi Niilo ja innostuksen hehku levisi\nhänen jaloille kasvoilleen, \"valtakunta on vaarassa, herra kuningas.\nTeitä ympäröivät ulkonaiset ja sisälliset viholliset ja nämät\njälkimäiset ovat ehkä vaarallisemmat kuin edelliset. Mutta kaikki\nvoidaan pelastaa vielä, herra kuningas, jos vain tahdotte kääntyä\nniitten puoleen, jotka vielä voivat auttaa teitä!\"\n\nUjostelematon, rohkea puhe näytti tekevän hyvä vaikutuksen\nkuninkaaseen. Ja jännitetyin mielin katselivat herrat rohkeaa puhujaa\nja kuningasta. Tämä näytti kuitenkin tahtovan vain pian päästä\nritarista ja mitä pikimmin lopettaa tuon hänelle kiusallisen\nkohtauksen. Siksi virkkoikin hän kylmällä äänellä, joka oli räikeässä\nristiriidassa hänen katseessaan ilmenevän lämmön kanssa:\n\n\"Mistä avusta te puhutte, herra Niilo?\"\n\n\"Puhun siitä avusta\", vastasi tämä, \"joka kerran jättiläisvoimin työnsi\nvihollisen ulos maastamme, vihollisen, joka jo niinkuin matojoukko oli\nlevinnyt yli valtakunnan jokaiseen linnaan imien kaiken mehun ja voiman\nvaltioruumiista... Siitä avusta muistutan teitä, kuningas, ja se voi\nvieläkin kerran saattaa Ruotsi valtiolaivan vaarallisten karien ohitse,\njos te vain rakkaudella ja luottamuksella käännytte sen puoleen...\nPuhun nyt Ruotsin rahvaasta. Se, yksin se vain, voi ja tahtookin\nmuodostaa voittamattoman varustuksen ympärillenne, puhdistaa maan\nkavaltajista, niinkuin ennen muukalaisista voudeista ja lopuksi\nvapauttaa teidät ja valtakunnan kaikesta pelosta Tanskan kuninkaan\nsuhteen. Niinkuin teidän vaaraanne, herra kuningas, on kasvattanut yhä\nsuureneva erkaantuminen rahvaasta, niin on teidän voimannekin taas\nsiinä, että yhdistytte uudestaan tämän rahvaan kanssa. Talonpojan ja\nvaltakunnan herran välillä on suuri ero. Se ero on siinä, että\ntalonpoika on kokonaan ruotsalainen, että hän uhraa ennemmin talonsa ja\ntavaransa, vieläpä henkensäkin, kuin heittäytyy vieraan kuninkaan\nalamaiseksi. Mutta valtakunnan herrain suhteen olette itsekin tullut\nkokemaan, ettei aina aitoruotsalainen sydän syki heidän kullalla\nkirjailtuin viittainsa alla...\"\n\nSynkkä pilvi, joka jo hetkiseksi oli hälvennyt kuninkaan otsalta,\nilmaantui taas. Hän pisti kätensä kullalla koristetun vyönsä taakse ja\nseisoi siinä ulkonäöltään kylmänä, voipa sanoa välinpitämättömänä\nverrattuna muihin kuulijoihin, etenkin mitä tulee kaniikki Helmichiin.\nTämän vilkkaat, terävät silmät katselivat näet salaisella mielihyvällä\nuljasta ritaria, joka kuninkaan salissa ja hänen itsensä kuullen\nuskalsi käyttää puhetapaa, jonkalaista ei siellä moneen aikaan oltu\nkuultu.\n\n\"Sentähden, kuningas\", jatkoi Niilo yhä enenevällä lämmöllä, \"sentähden\nyhdistykää taas tähän kauan unhossa olleeseen ja halveksittuun\nrahvaaseen. Tanskan kuningas ei ole silloin voittava tuumaakaan Ruotsin\nmaaperästä. Silloin kerääntyvät todelliset ystävät ympärillenne, jotka\ntahtovat uhrata kaikki teidän edestänne. Nyt piirittävät teitä vain\nsalaiset viholliset, joiden ainoana päämääränä on saattaa kruunu\nKristian kuninkaan päähän!... Antakaa minulle vapaat kädet, Kaarlo\nkuningas, ja minä lähden heti taalalaisjoukon kanssa liikkeelle. Te\nvoitte silloin aivan rauhassa istua valtaistuimellanne ja kuunnella ja\nkatsella vain, miten miekat välkkyvät vapauden ja oikean asian\npuolesta. Voiton huudot kajahtelevat silloin tuhansista rinnoista,\nvaikka ei meidän ensimäisten olisikaan sallittu taistelusta takaisin\npalata... Sillä se on varmaa, että taistelussa vapauden ja isänmaan\npuolesta kymmenen sotilasta kohoaa yhden kaatuneen tilalle!\"\n\nNiilo vaikeni ja kaikki odottivat, mitä kuningas sanoisi. Mutta silloin\nastui esiin ritari, jonka purppuraviittaan oli häränpää kuvattuna.\nRitari oli arkkipiispan veli, herra Krister Pentinpoika, ja hän lausui:\n\n\"Suuremmoisesti puhuu ritari tässä rahvaasta ja mitä kaikkea se voi\naikaansaada... Minusta ja monesta muustakin tuntui äsken, kuin olisi\nEngelbrekt yht'äkkiä ilmaantunut keskellemme puhumaan. Mutta Jumalan\nnimessä toivon ainakin minä, että ne ajat nyt ovat jo olleet ja\nmenneet. Koskaan en voi uskoa, että herra kuningas, joka itse on vanhaa\nruotsalaista aatelissukua, hetkeksikään kallistaisi korvaansa\nsellaiselle puheelle. Onhan nyt jo nähty, mitä Skånen sodassa ja\nviimeksi Länsigöötinmaalla saatiin aikaan, vaikka ei talonpoikia\nollutkaan mukana... Engelbrektistä ja hänen taalalaisjoukoistaan,\nniistä varjelkoon meitä Herra Jumala ja pyhä Eerikki kuningas!\"\n\nNiin lausui ritari liittäen kätensä ristiin ja painaen päänsä alas\nrinnoilleen.\n\nMutta Niilo hypähti sivuun, niinkuin olisi myrkyllinen käärme pistänyt\nhäntä. Ja hänen silmänsä salamoivat hurjaa tulta, kun ne siirtyivät\nkuninkaasta kumartavaan Krister herraan. Heti kuitenkin katosi taas\nhehku hänen poskiltaan ja tuli hänen silmistään ja syvä, katkera suru\nilmaantui hänen jaloille kasvoilleen. Ja se tuli niissä vielä selvemmin\nnäkyviin, kun useimmat läsnäolevista yhtyivät Krister herraan lausuen\nmonet heistä vielä ankarampia arvosteluja kuolleesta kansansankarista\nkuin hän. Mutta kuningas seisoi yhä vain ääneti. Kuitenkin voi huomata,\nettä hän nyt suuremmalla osanotolla kuunteli näitten puhetta, kuin\näsken Niilo herran.\n\nKun kaikki taas vaikeni salissa, alkoi Niilo kuninkaaseen kääntyen\npuhua:\n\n\"En tullut tänne\", sanoi hän, \"puolustamaan kansansankaria, jota minä\npidän, niinkuin useat muutkin, lähinnä pyhää Eerikki kuningasta,\nkuuluisimpana ruotsalaisena. Sitä varten en tullut. Vaan minä tulin\ntänne, niinkuin vapaasukuisen miehen velvollisuus on, lausumaan teille,\nherra kuningas, mielipiteeni isänmaani asioista. Ja minä sanon sen\nvieläkin kerran teille, kuningas, tämä rahvas, Engelbrektin rahvas, se\nvain on teidän voimanne ja Ruotsin ainoa pelastus. Rahvas on voima,\njota ei lahjota, ei kullalla eikä hopealla. Siksi voikin Ruotsin\nkuningas luottaa siihen ja levollisesti laskea päänsä sen helmaan!\nSellaisen rakkauden eteen uhraa talonpoika ilolla henkensä!... Vielä\nkerran, herra kuningas! Tahdotteko antaa rakkautenne sellaisesta\nrakkaudesta? Jos sen tahdotte, silloin seuraatte neuvoani ja nimenne on\nsäilyvä siunattuna ja rakastettuna tuleviin aikoihin!\"\n\nNyt oli kuninkaan annettava vastauksensa. Voi huomata, miten hänen\nkasvonjänteensä vavahtelivat, ja suurella jännityksellä odotti\njokainen, mitä hän sanoisi.\n\n\"Kun tarvitsen teitä, niin kutsun silloin teidät luokseni, Niilo\nherra!\" kuuluivat kuninkaan sanat.\n\nHyytävä kylmyys laskeutui Niilo Sturen sydämeen. Hänestä tuntui, kuin\nolisi talvinen myrsky alkanut raivota siellä, kuolettanut kaiken\nelämän, kylmännyt kauneimmat toiveet. Ja hänen poskensa olivat niin\nvaaleat, kuin valkoinen kaulus hänen kaulassaan.\n\nMutta herrat ne hymyilivät salaa ja kaniikki oli niin hartaan näköinen.\n\n\"Onko teillä ehkä vielä muutakin puhuttavaa?\" kysyi kuningas.\n\nNiilo viivytteli hetkisen ennenkuin vastasi. Mitä hänellä vielä oli\nsanottavaa, sitä ei hän olisi tahtonut ilmilausua kaikkien kuullen.\nOlivathan he kaikki täällä hänen vastustajiaan, sen huomasi hän heidän\nkatseistaan ja kuuli heidän puheistaan. Kuitenkin päätti hän sittenkin\npanna tuumansa toimeen. Olihan se hänelle aivan epävarmaa, koska taas\npääsisi kuninkaan puheille. Ja siksi toiseksi tahtoi hän, että kuningas\nnyt jo saisi tietää kaiken, mitä hänen mielessään liikkui.\n\n\"On!\" vastasi hän sentähden, \"on minulla vielä jotain teille\nsanottavaa!\"\n\n\"Ja mitä sitten...?\"\n\n\"Pyydän teiltä serkkuanne, Briita neitiä, avioksi!\"\n\nKuningas astui askeleen taaksepäin tujottaen ritariin ikäänkuin ei\nolisi voinut uskoa omia korviaan.\n\n\"Serkkuani, Briita neitiä...?\" kertoi hän.\n\n\"Niin, armollinen herra\", jatkoi Niilo. \"Ehkä on se sopimatonta, että\nnyt puhun teille tästä asiasta. Mutta rohkenen sen tehdä, vedoten\nentisiin aikoihin ja koska, tavatessamme toisemme Axevallassa Tord\nherran luona, minusta tuntui kuin olisi mielenne minun suhteeni\nmuuttunut. Enkä tahdo ainakaan minä, että jokin salaisuus minun\npuoleltani antaisi aihetta uusiin väärinkäsityksiin välillämme... Siksi\ntahdon nyt sanoa asiani suoraan julki...!\"\n\nEntinen hyväntahtoinen sävy ilmaantui kuninkaan kasvoille, mutta se\nkatosi taas yhtä pian kuin oli tullutkin. Ja hän virkkoi, kuitenkin\nilman katkeruutta äänessään:\n\n\"Mitä tähän asiaan taas tulee, niin sitoo minut siinä suhteessa setäni\nlupaus, jonka mukaan Briita on tuleva toisen omaksi. En voi siis\ntässäkään asiassa teidän hyväksenne toimia!\"\n\n\"Jos tämä todella on teidän mielestänne ainoa este, joka erottaa minut\nja Briita neidin toisistaan, niin luulen kyllä Ruotsin kuninkaan voivan\nvaikuttaa pyhään isään Roomassa niin paljon, että päätös tässä\nsuhteessa muutetaan. Niin, sitä juuri olen tullut teiltä nyt\npyytämäänkin!\"\n\n\"Sehän olisi samaa, kuin muuttaa kuolleen heimolaiseni viimeinen\ntahto!\" virkkoi kuningas.\n\n\"Te siis kieltäydytte, Kaarlo kuningas?\"\n\nRitarin ääni värisi mielenliikutuksesta tehdessään tämän kysymyksen ja\nhänen katseensa näytti tahtovan tunkea kuninkaan sielun pohjaan asti.\nMutta kuningas katseli eteensä eikä siis huomannut tuskaa, joka ilmeni\nritarin katseessa, vaikka tosin kuulikin äänen värinän.\n\n\"Niin!\" sanoi hän hitaasti, \"minä kieltäydyn!\"\n\nMutta jos ritarin äänessä oli jotain, joka ilmaisi, että asia oli\nhänelle henkeäkin kalliimpi, niin oli kuninkaan äänessä taas jotain\nepävarmaa, joka voi merkitä yhtä hyvin sitä, että asia oli nyt päätetty\nkuin että se oli jäänyt päättämättä.\n\nRitarin silmät kiintyivät kuninkaaseen ja kohtasivat hänen katseensa.\n\nMitä se kuninkaan katse ilmaisi, sitä oli mahdoton kenenkään selittää.\nNiilo herra itse, poistuessaan kuninkaankartanosta, luuli, kuninkaan\njyrkästä kiellosta huolimatta, sittenkin voivansa olla varma asiastaan.\n\nMutta hiljalleen hävisivät Tord Bonden hautuukellojen viimeiset äänet\navaruuteen, kun Niilo Sture kulki pitkän luostarimuurin vierustaa\nasuntoonsa.\n\n\n\n\nII.\n\nSovinnonhieroja.\n\n\nYön kuluessa, kun tyyni hiljaisuus taas vallitsi vilkkaassa\nluostarikaupungissa, saivat omituiset ajatukset nuoren ritarin mielessä\nvallan. Hänelle alkoi näet siinä miettiessä yhä selvemmäksi selvitä,\nettä Kaarlo kuningas tuskin hetkeäkään enää voisi valtaansa ylläpitää.\nKavaltajat olivat saaneet hänet jo niin kokonaan verkkoihinsa\nkierretyksi, ettei hän edes enää erottanut, mistä tie pelastukseen\nkulki. Mutta kuninkaankruunun takaa alkoi yhä selvemmin häämöttää hänen\nsilmiinsä Ruotsin valtakunta ja Ruotsin kansa. Ja se ajatus tunki nyt\nvoimakkaana ja selvänä hänen mieleensä, että miten sitten Kaarlo\nkuninkaan kävisikin, niin olisi valtakunta ainakin ennen kaikkia\npelastettava. Sillä ruotsalaisena mieleltään täytyi kuningaskunnan\nruotsalaisella maaperällä säilyä. Mutta kuka oli nyt astuva\nEngelbrektin tilalle pelastamaan maata ja kansaa vaarasta?\n\nKirkkaan auringonsäteen tavoin lumosi äkkinäinen ajatus hänen mieltään.\nJa hän vei kätensä otsalleen ikäänkuin olisi tahtonut sillä\nulkonaisella liikkeellä estää valon häikäisevää vaikutusta ja hillitä\nveren hurjaa kuohua, joka sydämestä tunkeutui aivoihin. — Hän lähtisi\nilman kuninkaan suostumusta, vaikkapa vasten hänen tahtoaankin,\nTaalaihin, nostaisi sen rahvaan aseisiin ja kulkisi sitten niinkuin\nmyrskyilma yli maan, puhdistaisi ilman ja valmistaisi siunatulle\nrauhalle tietä. Sen kaiken tekisi hän kuitenkin kuninkaan nimessä ja\nhänen puolestaan, niin että kunnia kaikesta siitä tulisi vain hänelle.\nJa silloin kun hän tulisi ja laskisi miekkansa hänen jalkojensa\njuureen, silloin varmaan sulaisi jää kuninkaan rinnasta ja entiset\nsuhteet uudistuisivat taas. Mutta keskeltä tätä aurinkopaisteista\ntaulua hiipi toinenkin kuva hänen mieleensä. Se oli synkkä ja kamala.\nJa ennen pitkää ei hän enää nähnytkään muuta kuin sen. Saattaisihan\nkuningas sokeudessaan lähettää väkeä kukistamaan häntä. Hän voisi\njoutua silloin taistelemaan omaa kuningastaan vastaan. Sillä välin\nvoisi vihollinen hyökätä omalta taholtaan ja sekä Kaarlo kuningas että\nRuotsi saattaisivat siinä taistelussa sortua.\n\nSe ajatus sai Niilon kauhistumaan. Hänestä tuntui, kuin olisi kuollut\nkääreliinoissaan kohonnut noilta äsken vielä niin päiväpaisteisilta\nkentiltä, osottanut kylmällä kädellään häntä ja kuiskannut hänen\nkorvaansa: \"Voi sinua, sillä sinä se olet, joka olet surmannut minut!\"\n— Ja hänen mieleensä tuli siinä rukous, jonka kuningatar oli\nvapisevilla huulillaan kuiskannut, sekä ne lupaukset, jotka oli antanut\nTuomas piispalle ja Engelbrektille. Ja Niilo hypähti ylös ja kätensä\npuristuivat lujasti yhteen. Sisällinen taistelu sai hänen rintansa\nkuohuksiin. Se vei hänet toisesta liiallisuudesta toiseen, eikä hän\nkuolemakseen voinut löytää selvää, viitoitettua tietä, jota olisi\nsaattanut lähteä astumaan.\n\nLopulta nukahti hän ja näki sellaista unta, että surmattu ystävänsä\nhymyillen ja lempeänä tuli hänen luokseen. Hän laski kätensä hänen\nkiihottuneille ohimoilleen ja osotti hänelle sisartansa, joka koko\nlumoavassa kauneudessansa seisoi vähän matkaa heistä pitäen punaisia\nruusua kädessään. Niilo hymähti unessa ja selittämätön rauhan tunne\ntäytti hänen rintansa. Mutta armas olento hymyili yhä sydämellisemmästi\nja eteni, eteni kauas pois, kunnes hän ei enää häntä erottanutkaan\nmuuta kuin vaaleana, kaukaisena pilkkuna. Ja ympärillä vallitsi synkkä\npimeys. Mutta surua se ei kuitenkaan hänessä herättänyt, eikä kaipausta\nhänen sielussaan. Päin vastoin, loistava pilkku kimalteli hänelle\nsieltä vastaan niinkuin kaukainen tähti, viittoi hänelle tietä\nvaloisampiin piireihin, missä ei kukaan rinnan rauhaa häiritse. Sinne\nhänkin kulkisi, se oli hänestä aivan luonnollista. Ja ne ajatukset\nleijailivat vielä hänen mielessään kun aamulla heräsi.\n\nHerättyään sai hän kuulla, että kaniikki Helmich lähettinsä kautta oli\npyytänyt päästä hänen puheilleen ja että tämä lähetti nyt jo toista\nkertaa oli odottamassa. Niilo käski saattaa hänet luokseen ja heti\nsenjälkeen astuikin vaatimattoman näköinen, mustapukuinen mies sisään.\n\n\"Odotan vain vastaustanne, jalo ritari!\" virkkoi tämä sisään päästyään.\n\nMiehen kasvonpiirteet olivat vakavat, silmät syvät ja ajattelevat.\nKasvoja voi pitää kauniinakin, mutta vartalo ei vastannut ruumiillisen\nkauneuden vaatimuksia. Mies oli nimittäin pienikasvuinen, kulki\netukumarassa ja hänen ajatuksensa näyttivät lentelevän kokonaan\ntoisaalla, kuin niiden olisi pitänyt.\n\n\"Kukas te olette?\" kysyi Niilo välittämättä ollenkaan asiasta, jonka\nvuoksi mies oli saapunut.\n\n\"Olen maisteri Ericus Olai\", vastasi mies, \"scholasticus Upsalasta.\nSatuin täällä yhteen herra Helmichin kanssa ja hän lähetti heti minut\nluoksenne.\"\n\n\"Vai niin, hurskas kaniikki lähettää sellaisen miehen pyytämään minulta\npuheillepääsyä. Mahtava mahtaakin hän jo itse olla, koskapa te\nluullakseni olette mies, joka ette ainakaan arvoinenne aio pysähtyä\nkirkon alimmille portaille.\"\n\n\"Kaniikki Helmich\", vastasi maisteri Eerikki, \"on herrani,\narkkipiispan, oikea käsi ja nauttii hänen ystävyyttään ja suosiotaan\nsiinä määrässä, kuin se ihmiselle on mahdollista. Minä itse saan\npuolestani kiittää hänen armoaan, arkkipiispaa, monesta hyvästä työstä\nja siksi autankin mielelläni hänen ystäväänsä tämän asioissa.\"\n\nNiilo katsahti epäluuloisena pappiin, mutta tämä jatkoi:\n\n\"Elän ja toimin vain pääasiallisesti muinaisuudessa, mutta avaimet\nsiihen maailmaan ovat suureksi osaksi hänen armonsa, arkkipiispan\nkäsissä. Hän se kiihottaa minua toimessani.\"\n\n\"Puhutte arvoituksilla vai oletteko ehkä se mies, josta olen kuullut\nkerrottavan, että hän kirjoittaa kirjaa kaikesta, mitä Ruotsinmaassa on\ntapahtunut?\"\n\n\"Olen sama mies!\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Niilo nousten istuimeltaan ja kiinnittäen samalla\ntutkivat silmänsä historioitsijaan. \"Mitä aiotte kirjoittaa Engelbrekt\nEngelbrektinpojasta?\"\n\n\"Totuutta!\" vastasi Eerikki Olavinpoika lyhyeen ja katseli hymyillen\ntulista ritaria.\n\n\"Lorua, paljasta lorua!\" keskeytti tämä, \"totuuttahan aiotte kirjoittaa\nkaikista, mutta mikä on teidän mielestänne totuus Engelbrektiin nähden?\nOnko se totuus, jonka kuulette käyvän herrain saleissa totuudesta,\nmuiden muassa arkkipiispankin, vai sekö on totuus, joka elää kansan\nhuulilla ja säilyy sen sydämessä?\"\n\n\"En ole velvollinen, ankara herra\", lausui Eerikki vielä sama hymy\nhuulilla, \"en ole velvollinen muuttelemaan ajatuksiani en yhden enkä\ntoisen tahdon mukaan. Etsin vain totuutta. Mutta minä haen sitä omilla\nsilmilläni enkä tahdo lainata toisilta mielipiteitä koskekoot ne sitten\nEngelbrektiä tai jotain muuta...\"\n\n\"Verukkeita, mestari, turhia verukkeita vain\", keskeytti Niilo,\n\"sanokaa suoraan ajatuksenne, mitä ajattelette Engelbrektistä?\"\n\n\"Ajattelen samaa kuin kansakin, herra Niilo\", lausui Eerikki hitaasti\nja syvällä vakavuudella, \"häneen nähden voi täydellä syyllä sanoa: vox\npopuli, vox veritatis.\"[9]\n\n\"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista!\" huudahti Niilo ja hypähti\ntaas kiivaasti istuimeltaan. \"Kirjoittakaa, kirjoittakaa Jumalan\nnimessä ja lähettäkää minulle pian Engelbrektin historia luettavaksi.\nEn epäile sanojanne... Kuitenkin, voihan sattua, että ilma, jota\nhengitätte arkkipiispan hovissa, voisi sisältää teillekin myrkyllisiä\naineita, jotka huomaamattanne saastuttavat mielenne... Mutta minä\ntahdon puhdistaa niistä sekä teidän, että kaikkien muittenkin mielen,\njotka tulevat lukemaan tuon suuren miehen kronikkaa. Ja sentähden\nluvatkaa nyt minulle tässä, että heti lähetätte tiedon kun olette\nsaanut historianne valmiiksi. Te voitte sitten joko itse lukea sen\nminulle eli taas lähettää se luettavakseni. Tahdotteko sen, Eerikki\nOlavinpoika, tahdotteko luvata sen minulle?\"\n\nRitarin tulinen kiihko näytti saaneen oppineen miehen lämpenemään,\nsillä suuremmalla innolla, kuin hänen rauhalliselta, säveältä\nluonnoltaan olisi voinut odottaakaan, tarttui hän ritarin käteen.\n\n\"Jumala antakoon minulle voimia kirjoittamaan tämän jalon miehen\nelämäkerran. Te saatte sen lukea ja tulette olemaan siihen tyytyväinen,\nsen takaan teille, Niilo herra!\"\n\nHe puhelivat vielä hetkisen keskenään. Ja oppinut koulumestari sai sen\nkuluessa monta valaistusta teokseensa, jotka kaikki hän suurella\nhuolella kirjoitti ylös. Saatuaan sitten asiaansa, jota varten\noikeastaan oli tullut, myöntävän vastauksen jätti hän ritarille hyvästi\nja poistui.\n\nMeni hetkinen, jonka kuluessa Niilo pukeutui. Tuskin oli hän vielä\nehtinyt valmiiksi kun jo tuo arvossapidetty ja vaikutusvoimainen\ntuomioherra saapui hänen luokseen. Niilo meni häntä vastaan ja\ntuomioherra tervehti häntä lämmöllä ja samalla imartelevan\nkunnioittavasti. Sellainen esiintyminen herätti Niilossa kummastusta,\neikä hän yrittänytkään salata sitä. Mutta tuomioherra näytti pitävän\nsitä aivan luonnollisena ja kiirehti sanomaan:\n\n\"Rauha olkoon kanssanne, poikani ... ja siunatkoon Herra hetkeä, jona\nnyt astun kynnyksenne yli!\"\n\nNiilo Sture otti kumartelevan tuomioherran vastaan ylpeä, läpitunkeva\nkatse silmissään. Edellisenä iltana oli sydämensä valittu kertonut\nhänelle, että tämä mies oli ollut todistajana hänen isänsä\nkuolinvuoteen vieressä, kun tuo onneton lupaus annettiin. Ja nyt oli\nviimeksi mestari Eerikki Olavinpoika muistuttanut hänelle siitä\nläheisestä suhteesta, joka oli olemassa kaniikin ja hänen herransa,\narkkipiispan, välillä. Mutta tuomioherra ei näyttänyt tahtovan\nkiinnittää mitään huomiota tapaan, jolla hänet vastaan otettiin. Hänen\ntarkka ihmistuntemuksensa ja terävä silmänsä sanoivat hänelle heti,\nettä ritari pian, ellei siitä jollain tavoin tulisi estetyksi, puhuisi\nsellaista, joka veisi häneltä kaiken mahdollisuuden saavuttaa aiottua\ntarkoitustaan. Siksi lausuikin hän äänellä, joka täydelleen osotti,\nmiten hyvin hän voi hillitä itseään:\n\n\"Ette katsele suinkaan lempein silmin minua, Niilo ritari. Ja minunkin\ntäytyy tunnustaa, että ellen olisi ollut näkemässä esiintymistänne\neilisiltana kuninkaan luona, tämä käyntini varmaankin olisi jäänyt\ntekemättä... Mutta mitä eilen kuulin ja näin, on nyt lopullisesti\nvarmistanut minut niissä aikeissa, joita minulla jo kauan aikaa on\nteidän suhteen mielessä ollut. Ja nyt tahdon panna aikeeni toimeen,\nellei teillä itsellänne ole vain mitään sitä vastaan ettekä siis\nkieltäydy kuuntelemasta ehdotustani.\"\n\nKaniikin puhe teki toivotun vaikutuksen. Niiloa hämmästytti se, mitä\nkuuli. Ja puhujan levollinen, varma esiintymistapa sai hänen\nvastenmielisyytensä ja ennakkoluulonsa horjumaan.\n\n\"Omituiselta tuntuu puheenne minusta\", sanoi Niilo. \"Teidän ei pidä\npahastua, jos niin sanon. Mutta oletteko todella ajatellut, arvoisa\nherra, että tunnette ajatuksiani ja toimiani perin vähän ja että se\nvähä, minkä tunnette, voi saattaa teidät vain harhaan...\"\n\n\"Muuta en tarvitse tunteakaan, kuin mitä itse eilen lausuitte\nkuninkaalle ja kuninkaan vastauksen teille... Olette onneton, Niilo\nritari, mutta minä voin saattaa teidät onnelliseksi taas... Rakastatte\ntätä maata, niin teen minäkin... Puheestanne Kaarlo kuninkaalle kävi\nselville, että teillä on sama ajatus valtakunnan pelastamisesta kuin\nminullakin... Mutta kukin asia erikseen. Ensin tahdon teille puhua nyt\nsiitä, joka epäilemättä on lähinnä sydäntänne, nimittäin Briita\nneidistä ja hänen isänsä lupauksesta... Voin ilmoittaa teille, että\nteillä on mahdollisuus toisiakin teitä, kuin Ruotsin kuninkaan kautta,\nsaavuttaa päämääränne!\"\n\n\"Ja mitkä olisivat ne tiet!\"\n\n\"Varmimmin ja nopeammin voitte saavuttaa tarkoituksenne Ruotsin\narkkipiispan kautta.\"\n\n\"Ah!... Mitä sanottekaan, arvoisa herra... Ruotsin arkkipiispako, herra\nJöns Pentinpoika, tahtoisi auttaa minua onneen, jota Kaarlo kuningas ei\nkatso voivansa minulle suoda?\"\n\n\"Niin, sellainen on hänen halunsa!\" virkkoi kaniikki tyynesti.\n\n\"Ennen olisin uskonut tulen ja veden voivan yhdistyä kuin arkkipiispan\ntahtovan tehdä jotain minun hyväkseni!\" sanoi Niilo yrittämättäkään\nsalata sitä epäilystä, jonka tuomioherran sanat hänessä herättivät.\n\"Niin eri suuntaan ovat tiemme heti alusta alkaen kulkeneet, että\nteidän on vaikea saada minua vakuutetuksi sanojenne totuudesta.\"\n\n\"Te ette tunne arkkipiispaa!\"\n\n\"En tosin niin hyvin kuin te, mutta kuitenkin tarpeeksi tietääkseni,\nettei hän voi olla ystäväni... Sillä minä en ole hänen ystävänsä, sen\nte kyllä hyvin tiedätte samoinkuin arkkipiispa itsekin!\"\n\n\"Niin, jos pinnalta katsotaan, silloin ette ole arkkipiispan ystävä.\nMutta työskenteleväthän auringon valo ja lämpökin yhdessä samaa\ntarkoitusta varten, saattaa maa vihreäksi ja siten elättää ihmiset ja\neläimet. Niin ovat he siis toisiinsa sidotut, vaikka vaikuttavatkin\nkumpikin erikseen. — Tältä kannalta katsottuna olette tekin ja\narkkipiispa toistenne ystäviä!\"\n\n\"Minä sanotte ... minäkö ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika ... mekö\ntyöskentelisimme samaa päämäärää varten?\"\n\n\"Sitä uskallan väittää, jalo ritari!\"\n\nMolemmat vaikenivat ja Niilo kiinnitti tutkivat silmänsä mahtavaan\ntuomioherraan, joka kuitenkin kesti hänen katseensa. Lopulta levisi\nhymy Niilo Sturen kasvoille.\n\n\"Toimistaan mies tunnetaan\", sanoi hän, \"ja sitä te ette ainakaan voi\nväittää, että minun ja arkkipiispan tekoja voisi verrata toisiinsa, ei\nsellaisinaan, eikä lopulliseen päämääräänkään katsoen. Vai onko hänen\narmonsa, arkkipiispa, niin ihmeellisesti muuttunut, että hän nyt on\nkuninkaan ystävä? Sellaiseksi ei hän ainakaan tähän asti ole\nosottautunut.\"\n\n\"Niin sanotte te, jalo ritari, ja kuitenkin saatte heti nähdä, että se,\nmitä olen sanonut, on totta. Sanokaapa nyt minulle, ettekö tekin pidä\ntärkeämpänä itse kelloa kuin kellotapulia, joka sitä kannattaa!... Sen\nasian suhteen, Niilo ritari, ei arkkipiispa koskaan ole ollut kahden\nvaiheilla. Kellon tähden tahtoo hän uhrata henkensä ja verensä ja\nkaikki mitä hänellä on... Ja niinhän tahdotte tekin!\"\n\n\"Toisin sanoen, arvoisa herra, te tahdotte tällä väittää, että Ruotsi\nolisi hänelle yhtä rakas ja kallis kuin minullekin... Mutta silloin\nnäyttäköön hän sen myös teoissa. Ja sitä älkää sanokokaan, että hän,\njoka Jumala paratkoon on kantanut nurjaa kilpeä Ruotsin kuningasta\nvastaan, että hän rakastaisi Ruotsinmaata.\"\n\nSynkkä varjo ilmaantui tuomioherran kasvoille ja terävät, tutkivat\nsilmät kiintyivät Niiloon. Mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli\ntullutkin, se varjo, ja tyyni levollisuus sai hänessä taas vallan. Ja\naivan säveänä vastasi hän tehtyyn väitteeseen.\n\n\"Vaikea on lukea miehen ajatuksia hänen kasvoistaan ja sitä ihmistä ei\nole, joka voisi väittää tuntevansa arkkipiispa Jöns Pentinpojan. Mutta\nse, mitä olen sanonut, on totta ja sen tulette te kerran vielä\nhuomaamaan, vaikka tekonsa teistä nyt näyttävätkin, huomatkaa, että\nsanon näyttävät, näyttävät puhuvan sitä vastaan. Te saatte vielä nähdä,\nettä hän ennen kaikkia tahtoo vain Ruotsin kunniaa, Ruotsin hyvää... Ja\nsiinä suhteessa, jalo ritari, siinä suhteessa seisotte te samalla\nmaapohjalla. Siksi voittekin te aivan hyvin tulla hänen miehekseen ja\nvoimakkaalla kädellänne viedä tätä yhteistä, suurta asiaa eteenpäin...\nHuomaan, että epäilette, mutta poistakaa se epäilyksen tunne\nrinnastanne, Niilo ritari. Tahdon vannoa valan, pyhän, kalliin valan,\nottakaa vaikka henkenikin, ellei se, mitä nyt olen puhunut, ole aivan\ntotta. Te olette kunnon mies, ritari, jolla ei ole vertaa. Siksi\nolenkin puhunut teille ilman mitään edellytyksiä varmana siitä ettette\nväärinkäytä vilpittömyyttäni...\"\n\nTaas kiintyivät kaniikin terävät silmät läpitunkevina ritariin. Mutta\ntämä seisoi siinä ääneti ja, niinkuin näytti, ajatuksiinsa vaipuneena,\nkädet ristissä rinnoillaan. Ja Helmich jatkoi:\n\n\"Arkkipiispa ei mitään muuta niin kernaasti halua kuin Ruotsin\npelastusta. Sitä varten tahtoo hän koota ympärilleen kaikki samaa\najattelevat, yhdistää ne lujaan liittoon, joka uskaltaa uhrata kaikki,\nkaikki Ruotsin edestä...! Te olette ylhäistä sukua, olette nuori,\nurhoollinen. Teidät tuntee ja teitä rakastaa rahvas. Te voitte nostaa\naseisiin talonpoikaisjoukon, niinkuin eilen kuninkaan luona sanoitte,\nte voitte nostaa sen aseisiin ja puhdistaa valtakunnan! Sitä vaatiikin\narkkipiispa nyt teiltä. Siitä kaikesta nyt huomaatte, miten arkkipiispa\non seurannut teidän askeleitanne näinä pitkinä vuosina, kun olette\nelänyt erotettuna kuninkaasta, kaikkien ihmettelyn, etten sanoisi\nhalveksimisen esineenä. Arkkipiispa on ihmetellyt, mitä muutkin ovat\nihmetelleet. Ja kun nyt kuninkaan luona kuulin teidän vapaan,\nvoimakkaan ja lämpimän puheenne, niin vahvistui minussa se mielipide,\njoka sekä minulla että arkkipiispalla teistä jo kauan aikaan on ollut.\nOjentakaa nyt minulle kätenne suostumuksen merkiksi ja sallikaa minun\nviedä arkkipiispalle sellainen tervehdys, että tahdotte liittyä\nhäneen... Silloin on teistä tuleva ensimmäinen mies Ruotsissa ja\nsilloin voitte te myös vuoden ja päivän kuluttua kuljettaa sydämenne\nvalitun, kauniin Briita neidin, morsianna linnaanne!\"\n\nOllen varma jo asiansa onnistumisesta katseli tuomioherra nyt\ntyytyväisesti hymyillen ritaria, joka oli tullut aina vain\nvaaleammaksi, mitä kauemmin puhetta jatkui. Ei ollut muuten mikään\nihme, jos tämä arkkipiispan kavala välitysmies erehtyikin ritarin\nsuhteen. Onhan ihmissydän yleensä niin samallainen. Intohimot,\nturhamaisuus, kunnianpyyntö, kosto, ne hallitsevat enemmässä tai\nvähemmässä määrässä kaikkia. Ja Niilo ritarilla oli paljon kostettavaa,\npaljon voitettavaa. Hän oli saanut kärsiä häväistystä, hänet oli\nsyrjäytetty, unhotettu. Hänen jaloimmat pyrkimyksensä oli\nväärinkäsitetty. Hänen onnensa oli kylmästi poljettu ja tyhjäksi tehty.\nKukapa siis ei hänen tilallaan olisi kuunnellut, viehättynyt\nsellaisesta puheesta, sellaisesta tarjouksesta, kuin kaniikki Helmich\nnyt esiin toi. Epäilemättä oli hetkikin onnellisesti valittu. Ja\ntaitavammin ei olisi voitu asiaa ajaa kuin se nyt tehtiin. Hieno\ntuomioherra saattoi siis täydellä luottamuksella odottaa ritarin\nvastausta.\n\nMutta Niilo Sture vastasi:\n\n\"Te olette tehnyt minulle ehdotuksen, että yhtyisin liittoon\narkkipiispan kanssa ja, niinkuin suvaitsitte sanoa, Ruotsin tähden.\nSamalla olette jo ilmoittanut palkinnonkin, joka on tuleva osakseni,\njos suostun arkkipiispan tarjoukseen. Tahdon antaa nyt teille\nvastaukseni. Jos asia on todella niinkuin sanotte, niin on meidän\ntarkoituksemme Ruotsin suhteen samat. Ja silloin olemme ystäviä, hän ja\nminä, ilman välipuheitakin, samaten kuin vastaisessa tapauksessa siksi\nemme koskaan tule. Mitä taas tulee Briita neitiin ja hänen isänsä\nviimeiseen tahtoon, niin suoraan sanottuna tekee se minuun inhottavan\nvaikutuksen, että käytätte sitä syöttinä minulle tarkoituksianne\nvarten. Jos tunnette neitosen mielen ja jaksatte ajatella, että tämä\nhänen isänsä viimeinen tahto perille asti ajettuna voi saattaa hänet\nkuolemaan, niin on teidän velvollisuutenne ihmisenä ja pappina tehdä\nkaikki mitä voitte, että tämä määräys tulisi kumotuksi. Ainoastaan\nsillä ehdolla, siitä saatte olla varma, suostun arkkipiispan\ntarjoukseen tässä asiassa. Mutta palkintona en koskaan jotain lupausta\nvastaan, joka sitoisi vapaan tahtoni. Lopuksi tahdon vielä huomauttaa,\nettä jos tarkoitusperä meillä onkin sama, niin emme siltä suinkaan ole\nyhtä mieltä keinoista, joilla se on saavutettava...\"\n\nNiilo pysähtyi ja hänen levolliset silmänsä tarkastelivat tutkivina\nkaniikkia. Mutta tämän, niin hyvin kuin voikin hillitä itseään, oli nyt\nvaikea salata kummastusta, joka hänet valtasi kuullessaan ritarin\nsanat.\n\n\"Mikä on tarkoituksenne?\" kysyi hän hieno hymy huulillaan. Sillä ei hän\nmitään sen enempää tarkoittanut. Hän tahtoi vain siten kääntää ritarin\nhuomiota itsestään ja saada miettimisaikaa. Ritarin sanoista ja\nkasvojen ilmeistä huomasi hän näet aivan selvään, ettei tämä ollutkaan\nse mies, joksi sekä hän että arkkipiispa olivat luulleet häntä.\n\n\"Puheestanne kävi selville\", jatkoi Niilo taas, \"että arkkipiispa pitää\ntietä, käytettäviä välikappaleita kokonaan sivuasioina. Sitä en minä\nvoi ja ... luottamus luottamuksesta ... en koskaan luovu Kaarlo\nkuninkaasta. Voitte sanoa sen hänen armolleen! Tapahtukoon mitä\ntahansa, hänelle ja valalleni pysyn sittenkin uskollisena. Se on totta,\nmitä sanotte, synkkä on polku, jonka valitsen. Niinkuin kuihtunut kukka\non kunnia sitä astellessa. Jos taas suostuisin tarjoukseenne, olisin\nepäilemättä ensimäisten rivissä ja voittaisin kai onnenikin ennen\npitkää, onneni, jota niin kaipaan. — Mutta minä luotan siihen, että\nyksi vielä on olemassa, joka tuomitsee toisin kuin mitä ihmiset\ntekevät. Hänen edessään toivon kerran voivani seisoa pää pystyssä,\nniinkuin todellisen ritarin tapa on!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua?\"\n\nRitarin puhe oli niin levollista ja samalla niin lämpöä täynnä. Huomasi\nkyllä, miten syvästi hän suri onnensa menettämistä, onnen, jota hän oli\njo niin monta vuotta uneksinut. Myöskin ajatellessaan sitä tuskaa, jota\nBriita tuntisi, jos häntä uhkaava kova kohtalo todellakin täyttyisi —\nmyöskin se liikutti hänen mieltään. Tuhat ääntä hänen rinnassaan\nkuiskasi hänelle, että myöntyisi, suostuisi tehtyihin ehdotuksiin. Ja\nkaikki ne toivat puolustuksekseen tuomioherran väitteen, että Ruotsin\nonni oli arkkipiispankin korkein tarkoitusperä. — Mutta Niilo Sturen\nsielussa soi jänne, joka ei koskaan katkennut, jänne, jonka muodosti\nniitten muisto, jotka olivat olleet hänelle rakkaat. Ne olivat\nohjanneet hänen kulkuaan. Ja heidän sanansa säilyivät hänen mielessään\nniinkuin yksinäinen kukka keskellä kuohuvaa merta, niinkuin kaukainen\ntähti taivaan sinilaella johdattaen häntä hänen pimeällä polullaan.\nKaikki se yhdistyi lopulta hänen rakastettunsa puhtaan kuvan ympärille.\nTämä oli nyt hänelle jo itse asiassa etäämpänä kuin tähti viimeöisessä\nunessa. Mutta hän näki hänet kuitenkin. Ja hänestä tuntui niinkuin\nolisi neitonen juuri tämän etäisyyden avulla kiinnittänyt hänet vain\nlujemmin itseensä ja siihen valon, rauhan ja sovinnon maailmaan, jossa\nhän hallitsi.\n\nMonituisella tavalla ja monen muotoisina kohtaavat taistelut ja\nkiusaukset ihmistä hänen elämänsä tiellä, mutta totuus, se on yksi\nvain, ja onneton se, joka ei voi suojella kunniataan, lupauksiaan,\ntoiveitaan maailman myrskyiltä. Onni liukuu hänen käsistään ennenkuin\nhän huomaakaan sitä. Lumottuna käy sellainen elämän läpi, meri kohoaa\nhänen ympärillään ja hän vaipuu verkalleen ja hukkuu, uppoaa lopuksi.\nEikä muisto levittele lehviään hänen haudallansa. Mutta voitettu\nkiusaus, tunne, että on voittanut, se tuo sanomattoman rauhan rintaan,\nantaa lisää voimia uusiin taisteluihin.\n\nSiksi seisoikin nyt halveksittu ritari niin levollisena. Siksi katseli\nhän nyt niin uljaana, ylevänä maailmaa ja mahtavan arkkipiispan\nlähettiä. Tämä myös puolestaan luuli nyt tulleensa tuntemaan miehen,\njoka seisoi siinä hänen edessään. Ja niinkuin muutkin, piti hän tätä\njalon mielen ilmaisua yksinkertaisuutena. Mutta vielä tahtoi hän lyödä\nviimeisen valttinsa pöytään ennenkuin antoi asiansa niin raueta.\n\n\"Toimistanne määräätte itse, jalo ritari\", sanoi hän, \"mutta oletteko\nedes oikein ajatellut, että ystävän käsi, joka teille nyt tarjotaan voi\nmuuttua vihamiehen kädeksi, kun se takaisin työnnetään... Oletteko edes\noikein ajatellut, mikä mies se on, jonka ystävyyden tarjousta näin\nkohtelette?\"\n\n\"Olen kyllä!\" huudahti Niilo, \"kaikkia olen tarkoin ajatellut!\"\n\n\"Arkkipiispan valta on suuri ... monessa suhteessa suurempi kuin\nkuninkaan!\"\n\n\"Jumala on häntäkin mahtavampi!\"\n\n\"Hyvä... Välimme ovat siis aivan selvät... Kunpa ette vain katuisi\nvielä, sillä käsi, joka minun kauttani nyt tarjottiin teille, sitä ei\ntarjota enää toista kertaa!\"\n\nKaniikki viivähti vielä hetkisen, ikäänkuin olisi hän tahtonut antaa\nritarille miettimisaikaa ja saada alkuun uuden keskustelun. Mutta\nnähdessään nuo lujat ja päättävät, vaikka samalla vaaleat kasvot\nedessään, jätti hän hyvästi ja meni.\n\nNiilo jäi siihen yksin seisomaan ja katselemaan poistuvan jälkeen.\nEpäilysten tulva täytti hänen mielensä ja nuo vanhat ajatukset koskien\nkuningasta ja valtakuntaa palasivat taas. Mutta hän tempautui väkisin\nirti alakuloisuudestaan, käveli muutaman kerran lattian yli ja pysähtyi\nsitten ikkunan eteen.\n\nElämä ulkona hänen huoneensa edustalla oli vilkastunut. Rahvasta\noli lukuisasti saapunut kaupunkiin ja monet ritarit, joista toiset\nolivat saapuneet hautausta varten, toiset taas tulleet kuninkaan\nseurassa, toivat asepalvelijoineen siihen vielä uutta vaihtelua.\nVälinpitämättömänä katseli Niilo ohikulkevaa liikettä. Hänen\najatuksensa kulkivat omia teitään, niinkuin ihmisetkin kadulla. Niin\nseisoi hän siinä mistään välittämättä kauan aikaa. Mutta äkisti\nvilkastuivat hänen silmänsä, niinkuin olisi joku siellä ulkona\nkiinnittänyt hänen mieltään.\n\nSiellä alhaalla ikkunan vieressä seisoi kaksi miestä keskustellen.\nToinen oli kaniikki Helmich, toinen herra Ove Laurinpoika. He erosivat\njuuri toisistaan, kun Niilo huomasi heidät. Ove herra kääntyi pihalle\nja heti senjälkeen kuuli Niilo Sture hänen askeltensa äänen rappusista,\njotka johtivat hänen omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nIII.\n\nHagbart ja Signe.\n\n\nKuninkaankartanon puistossa tuuheitten puitten varjossa istui eräänä\nvarhaisena aamuhetkenä Briita neiti käsi poskeen nojautuneena.\nKirkkaansinisellä taivaalla helotti elokuun aurinko, valoi valoaan yli\nmaan, pilkisteli puitten oksien välistä uneksijaan, jonka vaalealle\nposkelle silloin tällöin kimalteleva kyynel ilmautui tipahtaen siitä\nalas vihreälle nurmelle hänen jalkainsa juuressa. Hänen katseensa oli\nkiintynyt poljettuun kukkaan, jonka oli ottanut ylös ja jota paraikaa\npiti kädessään. Mutta mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat oli vaikea\nsanoa. Tuo puoleksi kuihtunut, tallattu kukka oli kai aluksi antanut\nhänen ajatuksilleen suunnan, mutta nyt lentelivät ne jo kaukana siitä.\nSillä näytti siltä kuin olisi hän itse tahtonut päättää hävitystyön,\njonka luonto oli alkanut, koskapa välinpitämättömästi väänteli kukkasen\nlehtiä käsissään.\n\nMutta sitä ei hän nyt huomannut, hänen ajatuksensa liitelivät muilla\nmailla kaukana lähtökohdastaan, vaikka hän vielä huomaamatta pitikin\nkukkasta kädessään, ehkä juuri tuolla tajuttomalla liikkeellä\nilmaisten, mitä hänen mielessään liikkui.\n\nSilloin ilmestyi nuori ritari erään puun taakse.\n\nSe oli herra Ove Laurinpoika. Hän seisoi sivuun neidosta, joten tämä ei\nvoinut huomata häntä. Ja hurmaantuneena katseli hän siitä paikaltaan\nkauan aikaa kaunista tyttöä, niinkuin ei olisi koskaan tahtonut häiritä\nsitä, mitä näki.\n\nHuokaus ja neitosen nimen lausuminen ilmaisivat kuitenkin lopulta\nhänet.\n\nBriita neiti katsahti peljästyneenä sivulleen. Ja nähdessään Ove herran\ntuli hänen poskensa vielä vaaleammaksi ja hän hypähti ylös niinkuin\nsäikähtynyt hirvi, kun se yhtäkkiä huomaa metsästäjän jännitetyin\njousin seisovan puun alla.\n\n\"Mitä tahdotte, Ove herra?\" kysyi hän enemmän katseella kuin sanoilla.\n\n\"Niin kylmänä, Briita neiti?\" lausui tämä käyden esiin ja aikoi tarttua\nhänen käteensä. \"Katseestanne päättäen voisin pitää itseäni nyt\nonnettomimpana nuorukaisena, mitä maa päällään kantaa!\"\n\n\"Niinkuin minä todella olen onnettomin tyttö... Kuitenkin on suuri ero\nminun ja teidän välillänne siinä suhteessa...\"\n\n\"Ja mikä sitten?\"\n\n\"Minä olen onneton teidän tähtenne, Ove herra...\"\n\n\"Minun tähteni...! Kuinka voitte puhua niin julmasti, vaikka kyllä\ntiedätte, että tahtoisin uhrata kaikkeni, mitä minulla on, henkenikin,\nteidän ja teidän onnenne edestä!\"\n\n\"Niin te sanotte ... mutta sanoissanne ei ole sydäntä, kuori vain.\nMuistatteko vielä tuota iltaa monta vuotta takaperin, kun ensi kerran\npuhuitte minulle rakkaudestanne? Muistatteko, mitä silloin vastasin\nteille?\"\n\n\"Mutta paljon on senjälkeen muuttunut, jalo neiti, ja isänne tahto ...\nhänen viimeinen tahtonsa...\"\n\n\"Ove herra!\" huudahti Briita ja katsoi ylpeästi ritaria silmiin.\n\"Vakaalla aikomuksellako muistutatte minua tästä lupauksesta.\"\n\nOve herra punastui kuullessaan nämät neitosen sanat. Mutta muuten eivät\nne näyttäneet tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Päinvastoin meni\nhänen suunsa hymyyn, vaikka se kohta kuoleutuikin taas hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Niin kyllä, miksi emme me molemmat muistelisi isänne viimeistä\ntahtoa?\"\n\n\"Ensiksikin koska hän ilmoitti tämän viimeisen tahtonsa ollessaan jo\ntajuttomana, ja toiseksi koska sen muistuttaminen alentaa teidän\nrakkausvakuutuksienne luotettavaisuutta.\"\n\nSellaista puhetta näytti Ove herran olevan vaikea käsittää. Hän oli\nsellainen kuin oli, avosydäminen, sodassa nopsa ja uhkarohkea ja\nvieraspöydässä itse ilo. Mutta samalla oli hän kiivas, hillitön ja\nsiveellistä ryhtiä vailla, joka yksin vain antaa miehelle hänen oikean\narvonsa. Hän ei ollut luonnostaan paha, mutta voi tulla siksi, koska\nhäneltä juuri puuttui itsenäisyys ja sellainen luja tahto, joka ei\nhyväksy muitten johtoa. Hän oli iloa kuohuva, mutta samalla itsekäs.\nLeikin täytyi ennen kaikkia tuottaa hänelle itselleen huvia. — Ja\nleikkiä oli hänestä kaikki paitsi ehkä rakkautensa Briita\nKaarlontyttäreen. Oli hänellekin kunnia kallis, mutta ainoastaan\nmaailman, ei se, joka sydämessä pitää asuinsijaansa. Maailman tuomio\nvoi särkeä hänen kunniansa niinkuin saippuakuplan. Sen kautta oli hän\nkokonaan ihmisten vallassa, joiden tuomio usein on aivan armoton.\nKunniasta, joka näkymättömillä langoilla on taivaaseen kiinnitetty,\nmutta joka juuri siksi onkin muuttumaton ja kukoistaa kauniimmin, kuin\nmaailma sitä armottomimmin tuomitsee — siitä kunniasta ei hänellä\nollut aavistustakaan. Hän voi pysyä hyvässä kiinni niin kauan kuin ei\nhänen arvonsa siitä kärsinyt. Mutta jos tuli kysymykseen uhrata\nulkonainen maailman kunnia todellisen edestä, luopua ihmisten\nkiitoksesta oikean hyvän tähden, silloin lankesi Ove.\n\nVaikka hän todella rakastikin Briita neitiä, niin sai tämä tunne\nkuitenkin siitä huolimatta alistua hänen luonteensa ja\nennakkoluulojensa alle. Koko maailma tiesi, että hän rakasti neitoa ja\nettä hän oli saanut tämän isän myöntymyksen asiassa. Koskaan ei siis\nvoinut, kun olosuhteet kerran olivat tällaiset, tulla Ove Laurinpojan\nmieleenkään antaa perään ja luopua rakkaudestaan ja oikeudestaan.\nPäinvastoin olivat ne hänelle tukikohtana, johon nojautuen tahtoi nähdä\nennemmin rakastettunsa vaikka kuolevan kuin itse antautua maailman\npilkattavaksi, joksi varmaan tulisi, ellei puuhansa, saada Briita\nKaarlontytär omakseen, onnistuisi.\n\nSiksi tahtoikin hän nyt keskustelussa Briitan kanssa välttää kaikkea,\njosta hänellä oli se hämärä aavistus, että joutuisi tappiolle. Hän\nvastasi:\n\n\"Isänne ilmoitti kuitenkin tämän tahtonsa todistajan läsnäollessa.\"\n\n\"Mutta mitä merkitystä on tällä todistuksella, jos tunnette isäni\ntodellisen tahdon... Ja tiedättehän aivan hyvin, että jos olisitte\npuhutellut isääni tässä asiassa hänen vielä terveenä ollessaan, niin\nolisi hän yhtä vähän myöntynyt pyyntöönne kuin minäkin.\"\n\n\"Briita, Briita!\" huudahti Ove rukoilevana kurottaen kätensä neitoa\nkohti, \"kuinka voit puhua näin, työntää minut luotasi, vaikka kyllä\ntiedät, miten sydämellisesti rakastan sinua!\"\n\n\"Jättäkää sellaset puheet, Ove Laurinpoika... Rakkaus, joka tarvitsee\ntoisen mahtikäskyn avukseen, ja vielä enemmän se, joka ei häpeä käyttää\nsitä hyväkseen — sellainen rakkaus ei ole minun silmissäni rakkautta\nvaan päinvastoin. Jos olisitte pitänyt muistossanne, mitä tuona iltana\nsanoin teille, kun ensi kerran puhuitte minulle tästä asiasta, niin\nvarmaan olisitte säälinyt minua ettekä rikkonut lupaustanne, jonka\nsilloin annoitte minulle... Ja silloin myös Ove Laurinpoika, silloin\nolisin pitänyt teitä nuhteettomana ritarina ja ystävänäni...\"\n\n\"Tapaan pitää sanani!\" huomautti Ove tulistuen. \"Kukaan ei voi\nkasvojeni edessä väittää, että olisin sanani rikkonut, mutta katsokaas,\njalo neiti, tässä asiassa...\"\n\n\"Tässä asiassa, arvelette, ei teidän tarvitse sanaanne pitää...\"\n\n\"Ei, ei ... ei niin ... kun erosin teistä, oli aikomukseni, että ...\nniin, olisinpa ennemmin antanut hakata itseni vaikka kappaleiksi, kuin\nmuuttaa kirjaintakaan siitä, mitä teille lupasin... Mutta asia ei\nolekaan niin, kuin se ehkä voi näyttää. Katsokaas, lupauksen annoin\nmielenkuohussa, en ollut silloin oma herrani... Makasin jalkojenne\njuuressa, ihanuutenne oli hurmannut, vanginnut minut. Kauneudella on\ntyrannin mahti... Lupaus, joka on annettu sellaisella hetkellä, on siis\npakotettu, sitä ei voi sanoa vapaaehtoiseksi...\"\n\n\"Ah... Ove herra, kuinka oppineella mietelmällä puolustatte itseänne.\nArvelen, että teillä on ollut paljon päänvaivaa, ennenkuin saitte\nasianne selvitetyksi tähän tapaan...\"\n\nKauniin neitosen kasvoilla kuvastui inho ja harmi. Ja hänen silmissään\noli sellainen moittiva ilme, kun katseli ritaria, että tämä ei voinut\nkestää sen painoa, vaan käänsi kasvonsa pois.\n\n\"Niin, asia on yhäti sydämelläni. Ja olen toistanut nuo sanat jo niin\nusein, etten pian enää muusta tiedäkään...\"\n\n\"Se todistaa vain, ettei oikeuden tunne ole vielä kokonaan rinnassanne\nsammunut. Sillä ellei niin olisi, ette varmaankaan tarvitsisi\ntuollaisilla mietelmillä omaatuntoanne nukuttaa... Sanokaapa nyt\nrehellisesti minulle, Ove Laurinpoika, oletteko itse keksinyt tuon\noppinne lupauksesta, jota ei tarvitse pitää?\"\n\n\"En, sitä en ole!\" vastasi Ove ja huokaus pääsi hänen rinnastaan,\nikäänkuin olisi hän tuntenut helpotuksen tunteen povessaan tehtyään\ntämän tunnustuksen.\n\nJa ikäänkuin palkinnoksi sellaisesta rehellisestä vastauksesta ojensi\nBriita neiti hänelle kätensä. Ove herra tarttui siihen ja hänestä tuli\nheti aivan kuin toinen ihminen. Se oli hänen parempi puolensa, joka\nleimahti esiin. Se oli heikko maininki todellisesta kunniantunnosta,\njoka pääsi näkyviin hänen harhaan vievien ennakkoluulojensa lomasta.\n\nBriita neiti huomasi tuon äkkinäisen muutoksen ritarissa. Ja naisen\nhienolla huomiokyvyllä ja terävällä aistilla kiirehti hän heti\nkäyttämään sitä hyväkseen, varmana siitä, että silmänräpäyksen kuluttua\nse jo olisi myöhäistä.\n\n\"Sanokaapa minulle vielä yhtä rehellisesti, Ove ritari\", pyysi hän\nkatsellen tätä ystävällisesti silmiin, \"sanokaapa vielä yhtä\nrehellisesti, kuka on teille neuvonut tuon opin?\"\n\n\"Pyhä kirkko\", vastasi Ove vilkkaasti.\n\n\"Ja kenen kautta?\" kysyi Briita yhä vain jatkaen tutkistelemuksiaan.\n\"En ymmärrä, miksi ette voisi sitä sanoa, kun ette kuitenkaan mitään\nsen kautta voi menettää, vaikka tunnenkin sen. Sanokaapa siis minulle,\nkuka on teille neuvonut tämän pyhän kirkon opin?\"\n\n\"Kaniikki Helmich on sen tehnyt!\"\n\n\"Kaniikki Helmich!\" huudahti Briita vaaleten ja liitti kätensä ristiin.\nHänelle selviytyi siinä yhtäkkiä, että tässä oli kauas tähtäävä\nsuunnitelma pohjana, jonka suunnitelman välikappaleena Ove Laurinpoikaa\nvain käytettiin, mutta jonka uhriksi hän ja Niilo olivat joutuneet.\nSyitä ei hän voinut itselleen selvittää, mutta hän tuli kuitenkin\nsiihen päätökseen, että niin oli asianlaita. Hän oli varma, että isässä\nei olisi voinut herätä ajatustakaan pakottaa häntä. Siksi hyvin tunsi\nhän hänet. Vieraan kaniikin tulo Penningebyhyn, hänen huolehtimisensa\nsairaan sielun suhteen, lempeän isä Johanneksen syrjäyttäminen —\nkaikki ne yhdessä toisiinsa verrattuina saivat hänet lopulta aivan\nvarmaksi asiasta.\n\nSe ei kuitenkaan nyt riittänyt, että hän itse oli asiasta varma. Hänen\ntäytyi saada se niin selväksi, että voisi esittää sen kuninkaallekin\nniin, että tämäkin saattaisi erottaa mikä siinä oli totta mikä\nvalhetta. Se verkko, johon hän oli kiedottu, voi yhtä hyvin koskea\nkuningasta ja valtakuntaakin. Ja siksi päätti hän houkutella Ovelta\nkaikki hänen tietonsa ilmi. Ove olikin sitäpaitsi ainoa, jolta voi\njotain valaistusta saada tässä asiassa.\n\n\"Olette toki pohjalta rehellinen ja jalo nuorukainen, Ove ritari\",\nsanoi hän, \"mutta kun nyt kerran olette sanonut jo näin paljon, niin\nvoitte sanoa kohta kaikki. Mistä johtui tuo synkkä tuomioherra teille\nsellaisen neuvon antamaan?\"\n\nHänen äänensä oli niin hellä, että Oven sydän suli ja hän oli valmis\nilmoittamaan kaikki.\n\n\"Olen tuntenut kaniikin jo kauan aikaa\", lausui hän. \"Tutustuin häneen,\nkun hän oli vielä nykyisen arkkipiispan kirjurina. Kerran siihen aikaan\nUppsalassa ollessani tapasimme toisemme. Hän kyseli silloin minulta\nPenningebyn tapahtumia, kyseli teistäkin ja Niilo Sturesta\nkaikellaista. Ja siinä sai hän myöskin tietää, miten kiihkeästi\nrakastin teitä. Hän hymyili vain surulleni ja vakuutti asian olevan\nhelposti korjattavissa. Ja siinä tahtoi hän auttaa minua vanhan\nystävyytemme vuoksi, sanoi hän...\"\n\n\"Ja niin lähditte te sitten matkalle isäni kartanoon...?\"\n\n\"Niin, arkkipiispa lähetti Helmichin jonkun toimituksen tähden isänne\nluokse, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!... Me läksimme matkaan ja\nsenjälkeen tiedätte kyllä itse, miten kaikki kävi niinkuin kävi.\"\n\n\"Ei, ei, Ove herra ... en tiedä sitä, mitä puhelitte isälleni, joka\nniin sai hänet eksymään. Sen täytyy teidän vielä sanoa minulle!\"\n\n\"Helmich siinä puhui vain...\"\n\n\"Ja isäni ... eikö hän sanonut mitään?\"\n\n\"Ei, hän vain katseli, katseli meitä suurilla silmillään ja hymyili\nniin omituisesti kaniikin puheelle... Mutta varmaa on, että hän lopuksi\nnyökkäsi myöntävästi päätään suostumuksen merkiksi. Briita, Briita,\nanna se minulle anteeksi ... anna anteeksi rakkauteni tähden! Vannon\nkaiken pyhän nimessä, että kaikki tapahtui vain rakkauteni tähden.\nNiin, minä rakastan sinua niin suuresti, että tahdon taistella vaikka\ntaivaan ja helvetin voimain kanssa sinusta... Usko minua, minä tahdon\njoko voittaa sinut tai kuolla!\"\n\n\"Niin teette te vain meidät kaikki onnettomiksi, Ove Laurinpoika...\nÄlkää luulkokaan, että ylpeät ja julmat sananne voivat minua taivuttaa.\nVieläkin voi uljaan Signen henki elää näillä mailla. Ja sen sanon\nteille, ettei mikään maailmassa voi muuttaa mieltäni tai saada\nuskollisuuttani häneen horjumaan, jonka sydämeni kerran on valinnut.\nJos todellakin aiotte pakottaa minut siihen, niin olen silloin pitävä\nuljaan Signen kohtalon paraimpana onnenani.\"\n\nTerävästi katseli Ove Laurinpoika edessään seisovaa päättävän näköistä\nja nyt rakkaudessaan vielä ihanampaa neitosta. Näytti kuin olisi hän\ntahtonut nähdä aina sydämeen asti. Ja jota kauvemmin hän katseli, sitä\nselvemmäksi kävi hänelle, että toiveensa olivat turhat, että tuo ihana\nneito ei kuulunutkaan hänelle. Silloin synkistyivät hänen silmänsä ja\nposkille hiipi kalman vaaleus. Ja aivan hiljaa ikäänkuin itsekseen\nhyräili hän Hagbartin ja Signen laulusta nuo säkeet:\n\n    Kun tulivat he lehtoon ihanaan,\n    Oli Hagbart silloin jo kuollut.\n\nHyytävä tunne tunki Briita neidin rintaan. Hänestä tuntui, kuin\nolisivat ne sanat ennustaneet hänelle jotain kamalaa ja kauhistavaa,\njota hän ei voinut välttää.\n\n\"Mitä sanotte, Ove herra?\" kysyi hän henkeään pidättäen.\n\n\"Mitä sanoin\", lausui Ove, \"sen kuulitte te kyllä ja ketä minä\ntarkoitan Hagbartilla, senkin voitte aivan hyvin arvata, sillä omain\nsanainne mukaan en ainakaan minä voi se olla.\"\n\n\"Niiloa!\" huudahti Briita neiti äänellä, joka ilmaisi hänen sisällisen\nlevottomuutensa.\n\n\"Niin, Niiloa!... Tahtonne on täyttyvä, ylhäinen neito! Jo tänä päivänä\non maan päällä yksi mies vähemmän. Sillä Niilo Sturen eli minun ...\njommankumman meistä täytyy sortua... Sitten voitte kyllä näytellä\nuljaan Signen osaa, jos mielenne tekee... Niilo Sturen morsiameksi ette\nkoskaan tule!\"\n\nJa hän riensi pois kuulematta epätoivoisen tytön rukouksia ikäänkuin\nolisivat Signen palavan neitikammion liekit jo soaisseet ja samentaneet\nhänen silmänsä. Neitonen huusi hänen nimeään, kutsui häntä luokseen —\nse sai vain hänen kiiruhtamaan askeleitaan. Ennen pitkää oli hän jo\nkadonnut puitten taakse. Ja hänen askeltensa ääni, se hävisi kadun\nkohinaan.\n\nTyttö seisoi hetkisen siinä paikallaan, ikäänkuin kiveksi muuttuneena,\npainaen suonenvedontapaisesti käsiään sydämelleen. Mutta äkisti\ntempautui hän hervastuksestaan ja pari kyyneltä ilmaisi jälleenpalaavaa\nelämää hänen rinnassaan.\n\nNopein askelin kiirehti hän sitten kuninkaankartanoon. Täällä tapasi\nhän vanhan Erlandin ja pyysi tämän hankkimaan hänelle sisäänpääsyn\nkuninkaan luokse. Ukko ei voinut salata hämmästystään, kuullessaan\nneitosen pyynnön ja nähdessään, miten kalmankalpeat tämän kasvot\nolivat. Mutta neito ei antanut hänelle aikaa kyselemisiin, hän tahtoi\nvain heti tietää, oliko kuningas yksin huoneissaan, niin että hän voisi\ntavata häntä. Oli hän, aivan yksin ja heti senjälkeen oli Briita jo\nkuninkaan luona.\n\nKaarlo kuningas istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan. Niin oli\nBriita hänet usein ennenkin tavannut senjälkeen kun veljensä kamala\nkuolema hänelle ilmoitettiin. Kun hän astui sisään katsahti kuningas\nylös ja ojensi lempeästi hymyillen kätensä hänelle.\n\n\"Mikä tuo teidät näin aikaseen luokseni, serkkuni?\" kysyi kuningas,\nmutta lisäsi heti nähdessään tämän säikähtyneen muodon, \"mitä on\ntapahtunut, onko taas joku uusi onnettomuus kohdannut, joka koskee\nminuakin?\"\n\n\"Se voi ainakin tapahtua!\" vastasi Briita ja kertoi kohtauksensa Ove\nLaurinpojan kanssa sekä mitä he keskenään olivat puhuneet.\n\nKuningas kuunteli tarkasti ja hänen korkea otsansa rypistyi ja katse\nsynkkeni. Vielä vaikka Briita oli jo lopettanut istui hän siinä ääneti\neteensä katsellen. Mutta äkisti tarttui hän neitoa kädestä kiinni.\n\n\"Rakastatko sitten Niilo Sturea, Briita?\" kysyi hän.\n\nHän näki sen jo hänen kasvoistaan, ilman että neidon tarvitsi sitä\njulki lausua. Siksi ei hän odottanutkaan hänen vastaustaan, vaan lisäsi\nheti:\n\n\"Isäsi viimeisen tahdon voi kuitenkin todistaa mies, joka ei koskaan\njätä sitä käyttämättä.\"\n\n\"Siitä määrätköön sitten Herra Jumala\", vastasi Briita, \"mutta nyt\ntäytyy teidän tulla minun ritarikseni, korkea heimolaiseni... Ove herra\nei kauhistu mitään keinoa...\"\n\n\"Rehellisessä taistelussa luulen kuitenkin\", huomautti kuningas\nraukeasti hymyillen, \"Niilo Sturen aina kykenevän Ove Laurinpoikaa\nvastustamaan!\"\n\n\"Ja kuka voi väittää, että tässä on rehellinen taistelu kysymyksessä?\"\n\n\"Huonoja ajattelet Ove raukasta!\" oli kuninkaan vastaus.\n\n\"Ette siis tahdokaan olla Briitanne ritari, Kaarlo kuningas.\"\n\n\"Ole huoleti vain, lapseni\", lausui kuningas, \"vielä ei ole sydämeni\nsulkeutunut sinulta!\"\n\nHän nyökäytti päätään ja viittasi kädellään, että tahtoi olla yksin. Ja\nBriita jätti hänet mieli kuohuksissa. Sillä koska ryhtyisi nyt kuningas\npanemaan lupaustansa toimeen? Mitä kaikkea voisikaan tapahtua,\nennenkuin hän ehtisi vielä alkuunkaan. Ja joka silmänräpäys oli kallis.\n\nSuruisena kulki hän luhtisillalle mennäkseen huoneeseensa. Siihen hän\nkuitenkin hetkeksi pysähtyi ja katseli puitten latvoja, jotka\nsyksyisessä kauneudessaan kohosivat taivaalle, niinkuin rivi liikkuvia\nhautakumpuja. Pian oli niiden uhkea komeus hajoava tuuleen ja ennen\npitkää sortuisi se maahan masentuneena, kauniit kesäiset muistot\nmukanaan, kylmän lumivaipan alle. Niin oli kai hänenkin lyhyt\nkesäunelmansa murtuva. Sekin hautaantuisi peiton alle kylmemmän vielä\nkuin talvinen lumisohjo. Ja nunnanhuntu häämötti jo hänen silmissään\nviimeisenä turvana maailman pahuutta vastaan.\n\nHevosen kavioiden kapse havautti hänet näistä surumielisistä\nmietteistä. Hän katsahti pienestä luhdinikkunasta alas pihalle. Siellä\npysäytti juuri kookas mies kauniin, korskuvan ratsunsa.\n\nBriita löi kätensä yhteen, katsahti taivasta kohti ja hänen huuliltaan\npääsi huudahdus:\n\n\"Herman Berman!\"\n\nHänen päähänsä pälkähti siinä yhtäkkiä ajatus, että Herman voisi auttaa\nhäntä ja pelastaa hänen lemmittynsä. Olihan hän Niilo Sturen ystävä,\nvanha tuttu hänen kanssaan. Epäilemättä tekisi hän siis mielellään\ntämän palveluksen Niilolle. Mutta hänellä näytti nyt olevan kiire\nkuninkaan puheille eikä Briita sentähden uskaltanut viivyttää häntä.\nHän päätti odottaa. Ja hänen odotuksensa tuli lyhemmäksi, kuin aluksi\nluulikaan.\n\nHerman, jolla oli ollut niin kiire kuninkaan puheille, että tuskin oli\nennättänyt neitoa ohimennessään tervehtääkään, tuli nimittäin hetkisen\nkuluttua takaisin ja heti riensi Briita puhuttelemaan häntä. Mutta\nritari oli saanut kuninkaalta toimen tehtäväkseen, joka ei sallinut\nviivyttelyä. Hän tervehti siis, kohteliaasti ja kunnioittavasti neitoa,\nniinkuin luonnollista olikin, ja kiirehti sitten heti annettua käskyä\ntäyttämään.\n\n\"Minulla on teille jotain sanottavaa, ylhäinen neito\", virkkoi hän\nohimennessään, \"mutta kuninkaan käsky on ensin pantava toimeen...\"\n\n\"Ehkä on se asia kuitenkin tärkeämpi, josta minä tahtoisin teidän\nkanssanne puhua\", kiirehti Briita vastaamaan ja kasvonsa olivat vaaleat\nkuin palttina.\n\n\"Sitten, sitten... Jos Jumala suo, on tämä hyvinkin pian toimeenpantu!\"\nlausui Herman.\n\nJa niin oli hän jo menossa. Muutamien miesten seurassa jätti hän\nkuninkaankartanon. Ja keihäiden kalina kaikui vielä kauan aikaa heidän\nmentyäänkin Briitan korvissa, kunnes se lopulta hävisi kadun kohinaan.\n\nHän aikoi nyt rientää kuninkaan luokse ja tutkia häneltä asiaa. Mutta\njuuri kun hän lähestyi kuninkaan huoneen ovea, tapasi hän taas Erland\nvanhuksen, joka ilmoitti hänelle, että kuningas juuri paraikaa\nkeskusteli siellä sisällä muutamain herrain kanssa.\n\n\"Ole toki huoleti, lapseni\", lisäsi ukko sillä tuttavallisuudella,\njonka ikänsä ja pitkällinen palveluksensa kuninkaankartanossa hänelle\nmyönsi, \"ole aivan huoleti... Kuningas on suostunut pyyntöösi... Herman\nBerman on jo matkalla Niilo herran luokse!\"\n\nBriita tarttui lujasti ukkoa käteen ja puserti sitä\nsuonenvedontapaisesti.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä sanoistanne, Erland isä!\" sanoi hän ja\nkyyneleet tulivat hänen silmiinsä. \"Kunpa se vain ei olisi jo liian\nmyöhäistä!\" huokasi hän sitten perään ja riensi omaan huoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRientoaskelin kulki Ove Laurinpoika katua eteenpäin. Ja sittenkään ei\nmatka hänen mielestään käynyt kyllin nopeasti. Hän ei nähnyt mitään\nmuuta kuin tuon surullisen kuutamoritarin, niinkuin hän kilpailijaansa\nnimitti, ei kuullut muuta kuin neitosen sanat, että hän pysyisi\nHagbartilleen uskollisena, vaikka sitten Signenkin kohtalo häntä\nodottaisi. Vimmassaan oli hän jo karkottaa itse kaniikki Helmichinkin\nkiukkuisilla sanoillaan pakosalle. Tämä, joka tapasi hänet matkalla,\nkoetti vaivojansa säästämättä saada selville, mikä ritarin vihan oli\nsaanut niin hillittömästi kuohumaan ja ennen kaikkia, mikä oli syynä\nhänen tuliseen kiireeseensä. Ja niin paljon sai kaniikki siinä tietää,\nettä vihastunut ritari oli matkalla Niilo herran luokse, ja ettei se\nsuinkaan tapahtunut ystävällisissä aikeissa, sen osotti koko\nkäytöstapa.\n\nKaukana siitä, että olisi koittanut hillitä vimmastuneen ritarin\nmieltä, huomasi kavala tuomioherra päinvastoin vain asialleen\nedullisemmaksi kiihottaa sitä äärimmäisiin asti. Ja niin erosivat he\njuuri Niilo Sturen majatalon portilla toisistaan. Ove herra kiiti\nrappusia ylös, tempasi oven auki ja seisoi yhtäkkiä kasvot hohtavina ja\nsilmät säkenöiden kilpailijansa edessä.\n\n\"Täällä te seisoskelette, Niilo Sture\", huusi hän, \"ja töllistelette\nkuninkaankartanolle, odottaen vain niinkuin toinen Hagbart aikaa,\njolloin pääsisitte astumaan kuninkaallisen immen neitsytkammioon...\nMutta minä sanon teille, koskaan ette te sinne sisään astu, ette\nainakaan niin kauan kuin minun suonissani veri virtaa!\"\n\n\"Perin omituinen aamutervehdys, Ove Laurinpoika!\" keskeytti Niilo.\n\"Varmaankaan eivät viimeöiset oluthöyryt ole vielä ehtineet päästänne\nhälvetä, sillä muuten ette suinkaan tuolla tavoin puhuisi!\"\n\n\"Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, mitä puhun, jalo Hagbart, ja muuta\nen haluakaan. Kaksi ehtoa on teillä nyt valittavana, joko luopua Briita\nneidistä tai taistella kanssani. En tahdo kantaa kunniallista nimeäni,\nellei miekkani kärki jo tänään saa vertanne vuotamaan. Jos haluat\nnäytellä Hagbartin osaa, niin tahdon olla telottajasi. Ja usko minua,\nNiilo Sture, koskaan ei Briita Kaarlontytär tule sinun omaksesi!\"\n\n\"Sellainen puhe vaatii hyvitystä, Ove Laurinpoika\", lausui Niilo\ntotisena. \"Miettikää siis, ennenkuin puhutte, ja peräyttäkää sananne,\nsillä hyvin tiedätte, ettei teillä ole mitään oikeutta minua komentaa.\"\n\n\"Jaa eli ei, Niilo Sture!\"\n\nSalama välähti Niilo Sturen silmässä ja hänen muotonsa muuttui niin,\nettä sen kyllä olisi pitänyt saada vastustajankin kalpenemaan. Hän\nastui askeleen Ove Laurinpoikaa kohti ja lausui hitaasti ja painolla,\novea osottaen:\n\n\"Ei sanaakaan enää tähän suuntaan tai heitän minä teidät ulos pihalle\nja heti!\"\n\nTämän uhkauksen kuullessaan tuli Ove raivoa täyteen ja vihan vimmassa,\nsilmitöntä kiukkua kuohuen, paljasti hän miekkansa.\n\nSe teko sai Niilon taas hillitsemään mielensä ja jättiläisvoimin\ntarttui hän käteen, joka piteli miekkaa.\n\n\"Luulen, ettette voi tänä aamuna punnita sanojanne ja tekojanne, Ove\nLaurinpoika\", sanoi hän, \"eli ettekö voi käsittää, että tällaiset\naikeet voivat leimata teidät kurjaksi konnaksi. Pistäkää miekkanne\ntuppeen. Sitä asiaa varten voidaan valita sopivampikin aika kuin tämä,\njos se nyt todella on sen arvoinen, että sen täytyy miekalla\nratkaista... Mutta ei nyt, eikä täällä! Ajatelkaahan, missä olemme!\nTuskin sadankaan askeleen päässä kuninkaankartanosta... Niin paljon\nvoitte ainakin ajatella, vaikka olisitte kuinka suutuksissa, ettette\nminun ruumiini ylitse kulkien voi saavuttaa kuninkaan heimolaisen\nkättä.\"\n\nNämät tyynesti lausutut sanat eivät kuitenkaan näyttäneet Ove herraan\ntekevän mitään vaikutusta.\n\n\"Totta ovat puhuneet ne, jotka ovat sanoneet Niilo Sturea pelkuriksi\",\nhuusi hän: \"ja pahantekijäksi ei voi koskaan sanoa sitä, joka surmaa\npelkurin... Ha-ba-haa, nyt pitäisi tuon ihanan immen nähdä valittunsa,\njoka varmaankin on lumonnut hänen mielensä jollain taikajuomalla...\"\n\nHän tempasi itsensä irti ja suuntasi miekkansa Niilo Stuuren päätä\nkohti. Tämän miekka riippui naulassa lähellä ikkunaa, niin että hän\nseisoi siinä aivan turvattomana. Mutta hänen levolliset silmänsä\nseurasivat tarkasti hyökkääjän pienimpiäkin liikkeitä ja yhtäkkiä\nheittäytyi hän Oven päälle ja yritti tarttua käteen, joka piti miekkaa,\ntehdäkseen hänet siten aseettomaksi.\n\nSamassa avautui ovi ja Herman Berman, muutamain kuninkaan miesten\nseuraamana astui sisään.\n\n\"Jumalan nimessä, hyvät herrat!\" huudahti hän, \"mitä tämä\nmerkitsee...?\"\n\nNiilo Sture päästi heti nämät sanat kuullessaan vastustajansa käden\nirti, mutta Ove herra kohta kun tunsi kätensä vapaaksi, tähtäsi\nsisääntulleista todistajista välittämättä miekallaan vihollistansa\npäähän. Se olisi epäilemättä ollut Niilo Sturen loppu ellei Herman\nsamassa olisi rientänyt esiin ja voimakkaalla kädenlyönnillä antanut\niskulle toista suuntaa.\n\nMiekka sattui pöydän syrjään, johon jäi kiinni, niinkuin naulattuna.\n\n\"Tässä on tehty kolmenkertainen rikos\", virkkoi Herman kiinnittäen\nterävät silmänsä Oveen, \"ensiksikin koti- ja kuninkaanrauhaa vastaan ja\nsen lisäksi vielä oikeita ritaritapoja vastaan, joiden loukkaamista\njokainen rehellinen mies pitää arvolleen alentavana!\" Ja osottaen\nkädellään Niiloa lisäsi hän: \"Sillä tavalla menettelee vain kurja\nhenkipatto, kuin te nyt olette menetellyt, Ove Laurinpoika!\"\n\nOve herra tujotti puhujaan, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa korviaan,\nja päänsä kohosi uljaana pystyyn.\n\n\"Kuka uskaltaa puhua minulle ritaritavoista...? Ette luullakseni\nainakaan te, Herman Berman?\"\n\n\"Täällä Ruotsissa uskaltaa jokainen vapaasukuinen mies puhua teille\nritaritavoista, Ove Laurinpoika...! Voi olla, että teidän kotimaassanne\npidetään ritaritapoihin kuuluvana myöskin kaksintaistelu epätasaisilla\naseilla, ehkäpä suora hyökkäys turvattomankin kimppuun. Mutta meillä\nRuotsissa, jossa jokainen talonpoika on yhtä hyvällä oikeudella\nvapaasukuinen kuin ritarikin, meillä on siinä suhteessa toinen tapa...\nSiitä voitte te kuitenkin päästä paraiten selville siellä, johon teidät\nnyt vien!\"\n\nHermannin levollinen, varma puhe- ja esiintymistapa, samaten kuin\naseellisten miesten läsnäolokin, kaikki ne saivat lopulta ylpeän\nnuorukaisen miettimään asemaansa ja mitä hänellä mahdollisesti olisi\nedessä. Pöyhkeys ja viha väistyivät vähitellen kysyvän ilmeen tieltä\nhänen kasvoiltaan. Kuitenkaan ei hän ehtinyt vielä mitään puhua, kun jo\nHerman lausui:\n\n\"Kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät, herra Ove Laurinpoika!\"\n\nHän antoi viittauksen miehilleen, jotka astuivat heti esiin ja panivat\ntoimeen hänen käskynsä.\n\n\n\n\nIV.\n\nTuomioherran matkaseurue.\n\n\nVähän myöhemmin päivällä edelläkerrottujen tapausten jälkeen lähti\nkaniikki Helmich Vadstenasta mestari Eerikki Olavinpojan ja parin\narkkipiispan miehen seurassa. Äänettöminä ratsastivat molemmat\nhengelliset herrat eteenpäin, tuomioherra ajatuksiinsa vaipuneena,\nkoulumestari taas epäilemättä kunnioituksesta esimiestään kohtaan. Hän\nkatseli kumminkin kauniita maisemia ympärillään, kuin sitävastoin\ntuomioherra istui vain pää alhaalla, kulmakarvat rypistyksissä ja\ntujotti suoraan eteensä niinkuin olisi hevosen harja ollut ainoa\nmaailmassa, jota kannatti katsella.\n\nNiin kulkivat he noin puoli peninkulmaa. Siellä täällä tuli heidän\nvastaansa toivioretkeläisiä, jotka olivat matkalla Pyhän Briitan\nkuuluisaan luostariin. Moni niistä rukousnauha käsissään luki\nrukouksiaan tien syrjällä, tuulen tuodessa yksinäisiä kellon ääniä\nluostarista heidän korviinsa. Toisinaan taas tapasivat he joukon\nasepalvelijoita, joilla oli herrojensa vaakunat neulottuina takkinsa\netupuolelle. Tulipa muutaman kerran tavarakuormakin heidän vastaansa.\nNe sisälsivät kaikki ruoka-aineita luostarille ja tuotiin kai niitä\njoltain sen monista maatiloista, joista useimmat sijaitsivat\nrajapitäjissä.\n\nMutta kaikesta tästä ei tuomioherra mitään välittänyt. Hän ratsasti\nvain äänetönnä eteenpäin ja koulumestari ei tahtonut tai ei uskaltanut\nhäiritä häntä.\n\nTuomioherran matka kävi pohjaa kohti pitkin Vetterin rantaa Motalaan,\njosta sitä sitten oli määrä jatkaa Neriken ja Örebron kautta Stäken\nlinnaan, missä arkkipiispa tähän aikaan oleskeli. Helmich oli valinnut\ntämän tien, koska toivoi Örebrossa saavansa kuulla tärkeitä uutisia.\nMotalaan pysähtyivät he hetkiseksi lepäämään. Siinä levätessä yllätti\nheidät eräs munkki, joka hiljalleen ratsastaen saapui pihalle, astui\nalas hevosensa seljästä ja antoi apetta sille.\n\nMunkki oli kookas mies ja hänen hitaat liikkeensä eivät voineet\nkatsojalta salata, että hän ennen luostariin menoaan oli harjoittanut\naseidenkäyttöä toimenaan. Hänen päähineensä oli kasvojen eteen\nvedettynä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen muotoaan. Hevosen\nsyödessä istui hän itse vieressä erään hirren päällä. Mestari Eerikki\nseisoi hetkisen matkan päässä hänestä ja katseli häntä tutkien. Hän\nluuli tuntevansa tuon kookkaan munkin, vaikka ei nähnytkään hänen\nkasvojaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut antautua ennemmin keskusteluun\ntämän kanssa, kuin oli varma asiastaan.\n\nMutta kun hän seisoi siinä ja mietti itsekseen, oliko munkki se, joksi\nhän häntä luuli, nousi tämä hitaasti ylös ja lähestyi häntä.\n\n\"Ettekö ole Eerikki Olavinpoika?\" kysyi munkki.\n\nTämä nyökkäsi päätään.\n\n\"No kuinka pitkälle olette ehtinyt kronikkanne kirjoittamisessa\nsenjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme?\"\n\n\"Oikein!\" huudahti koulumestari. \"En erehtynytkään luuloissani... Tehän\nse todellakin olette!\"\n\n\"No oletteko päässyt tunkeutumaan tuota pimeää käytävää pitkin\nFolkungaherttuain torniin?\" keskeytti munkki hänen puheensa ja sanoista\nvoi kuulla, että hän hymyili, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan.\n\n\"Kiitos avustanne, harmaaveli...! Niin kauas en vielä ole ehtinyt,\nmutta maanalaisen käytävän perille pääsin... Muut toimet ovat\nsenjälkeen vieneet niin aikani, etten ole muuta ehtinyt kuin lisätä\nvarastojani arvokkailla löydöillä teostani varten. Kunpa pääsisinkin\npian työpöytäni ääreen!\"\n\n\"Matkustitte silloin, ellen väärin muista, hänen armonsa, arkkipiispan,\nasioissa Lundiin?\"\n\nKoulumestari nyökäytti päätään.\n\n\"Silloin voitte ehkä sanoa\", jatkoi munkki, \"aikooko arkkipiispa Tuve\nvieläkin, aina joka kerta, kun saapuu ruotsalaiseen kaupunkiin,\nkannattaa arkkipiispanristiä edellään? Niin teki hän kuningas Kristofer\nvainajan aikana tullessaan Kalmariin vähän enemmän kuin kymmenen vuotta\nsitten.\"\n\nTanskan arkkipiispa oli antanut, tullessaan erääseen kokoukseen\nKalmariin vuonna 1444, kantaa suurta arkkipiispan ristiä edellään sen\nmerkiksi, että hänellä oli etusija ennen Upsalan arkkipiispaa ja että\narvonsa puolesta oli pohjoismaitten hengellinen päämies lähinnä paavia\neli, latinalaisella sanalla sanottuna, primas. Kalmarissa silloin\nläsnäolevat piispat vastustivat arkkipiispan oikeutta tässä suhteessa.\nJa tämä selitti heille, että kaikki oli tapahtunut vain kristillisestä\nhurskaudesta ja kuninkaalle kunniaksi sekä että hän kyllä mielellään\nomasta puolestaan sallisi Upsalan arkkipiispan esiintyä samalla tavalla\nTanskassa.\n\n\"Voihan se kyllä vieläkin tapahtua\", vastasi koulumestari sävyisästi ja\nmiettivän näköisenä, mutta hänen puheensa keskeytti tässä yhtäkkiä\ntuomioherra, joka oli lähestynyt keskustelevia heidän sitä huomaamatta.\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti Helmich. \"Sellaista oman arvonsa loukkaamista ei\nhänen armonsa, arkkipiispa, koskaan tule sallimaan. Enkä luule, että\nsitä sallii kukaan hänen jälkeisistäänkään... Mutta kuka olette te,\nharmaaveli, ja mihin olette matkalla?\"\n\n\"Olen ollut luostarini puolesta erityisten asiain tähden Tukholmassa\",\nvastasi munkki, \"ja olen nyt matkalla Örebrohon. Välillä täytyi\nturvautua hevoseen, koska olen viipynyt matkallani liian kauan ja kun\nkuitenkin siitä huolimatta pitää olla määrätyllä hetkellä takaisin.\"\n\n\"Tottumattomalle ratsastajalle tuottaa sekin matka jo kyllin tuskaa\",\nvirkkoi kaniikki ja jatkoi sitten keskustelua munkin kanssa, kunnes\nlepohetki loppui ja hänen taas oli noustava hevosen selkään.\n\nSamaan aikaan laittoi munkkikin itsensä kuntoon ja tielle tultua oli\nkeskustelu taas ennen pitkää täydessä vauhdissa. Mahtavaa\ntuomioherraakin näytti se yhä enemmän alkavan huvittaa, jota paremmin\noppi tuntemaan seuralaisensa laajan kokemuksen ja tiedot aikakauden\nmerkillisimmistä henkilöistä. Munkki näytti myös tahtovan mikäli\nmahdollista olla tuomioherralle mieliksi. Aluksi tietysti puhelivat he\nvain yleisistä asioista. Mutta jo sen kuluessa tuli tuo kokenut ja\nterävännäköinen tuomioherra useamman kerran huomaamaan munkin\nmonipuoliset tiedot ajan oloista.\n\nLopulta joutuivat he taas uudestaan puhelemaan Lundin ja Upsalan\narkkipiispain välisestä riidasta koskien primasoikeutta pohjoismaissa.\nJa siitä siirtyi puhe sitten ikäänkuin itsestään arkkipiispa Jöns\nPentinpoikaan.\n\n\"Luulenpa, että arkkipiispan sanoilla nyt tulee olemaan kokonaan toinen\nkaiku Ruotsin valtakunnassa, kun niiden tukena on Stäken luja linna\",\nvirkkoi munkki.\n\nKaniikki nyökäytti päätään, mutta jätti ajatuksensa julkilausumatta.\n\n\"Hyvällä syyllä voitanee kai myös sanoa, että se on hänen omain\nkättensä työtä?\"\n\n\"Hän on pannut paljon huolta linnan varustamiseen, itselleen ja\narkkihiippakunnalleen kunniaksi ja iloksi.\"\n\n\"Niin, olen kuullut sanottavan, että linnan rakentaminen jo alusta\nalkain on ollut hänen johtonsa alla.\"\n\n\"Hänen armollaan, Jöns arkkipiispalla, on ollut suuri vaikutusvoima\nlähimpäin edeltäjäinsä aikana\", myönsi tuomioherrakin.\n\n\"Ja epäilemättä on se ollut onneksi Ruotsinmaalle!\" lisäsi munkki\näänellä, joka riittävästi ilmaisi hänen ihmettelynsä ja\nkunnioituksensa, tai jota ainakin voitiin ymmärtää niin.\n\n\"Epäilemättä!\" vastasi tuomioherra lyhyeen.\n\nHäntä ei näyttänyt keskustelu tästä asiasta huvittavan, vaikka muuten\nehkä mielellään kuuntelikin tuon kokeneen munkin ylistyksiä\nesimiehestään. Mutta tämä jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:\n\n\"Omituista kyllä on hänen armonsa molempia edeltäjiä\narkkipiispanistuimella kohdannut kuolema, joka kansan kesken on ollut\npaljon puheen aineena. Niilo arkkipiispa rakasti tosin kuningastaan\nyhtä suuresti, kuin Jonatan Taavettia, mutta kuinka hän, vaikka niin\nolikin asianlaita, voi surra itsensä kuoliaaksi kuninkaan kuolemasta\ntiedon saatuaan, sitä on kansan hyvin vaikea käsittää...\"\n\n\"Siinä on teille jotain tutkittavaa, Eerikki Olavinpoika!\" keskeytti\nHelmich kiireesti ja lisäsi sitten: \"luulen kuitenkin, että sille, mitä\nkansa tällaisissa tapauksissa uskoo ja ajattelee, on yleensä annettava\nhyvin vähän arvoa. Sitä näet voi kuitenkin aina taitava henkilö johtaa,\nmihin itse tahtoo.\"\n\n\"Epäilemättä on väitteessänne perää, mutta...\"\n\n\"Kuinka esiintyivät esimerkiksi taalalaiset drotsin, herra Krister\nNiilonpojan aikana, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!\"\n\n\"Niin, taalalaiset...\", keskeytti munkki miettivän näköisenä. \"Ilman\nvaivaa ei se kuitenkaan koskaan näytä onnistuvan. Tunsin erään miehen,\njoka koetti johtaa suuren virran uomastaan tilustensa ylitse. Se\nonnistuikin hänelle. Mutta siitä tuli kuitenkin vain pieni puro. Suuri\nvirta juoksi edelleenkin raivoisana ja kuohuen omaa rataansa. Jos hän\nolisi saanut joen kokonaan suljetuksi, olisivat hänen tiluksensa olleet\nmennyttä kalua. Mies muistuttaa minusta jossain määrin vanhaa drotsia\nja ehkä, jos asiaa tarkemmin katselemme, muitakin...\"\n\nTuomioherra vilkaisi salaa munkkiin, mutta kasvoille vedetty päähine\nesti hänet mitään näkemästä. Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka\nkuluessa kukin matkustavaisista antautui omien ajatustensa valtaan. Sen\nkeskeytti lopulta munkki, joka lisäsi kääntäen samassa hevosensa harjan\ntoiselta puolen toiselle:\n\n\"Hänen armonsa, Jöns arkkipiispa, näyttää voivan paremmin selviytyä\nasiasta. Uskokaa minua, armollinen herra, jos hän vain ryhtyy toimeen,\nkääntää hän varmaan virran kulun, mihin itse tahtoo, eikä hänen\ntarvitse peljätä tulvaa, eikä sitäkään, että siitä syntyisi vain pieni\npuro joen asemesta. Olenpa varma, ettei hän myöskään puolusta teidän\najatustanne, armollinen herra, mitä kansan tuomioon tulee...\"\n\n\"Hm, hm!\" yski kaniikki katsellen sinertäviä vuoria, joitten yli heidän\noli kuljettava.\n\n\"Kunpa hän vaan saisi elää!\" virkkoi munkki.\n\n\"Elää...? Mitä tarkoitatte, harmaaveli? Hänen armonsahan on mitä\nparaimmissa voimissa!\"\n\n\"Ajattelin vain arkkipiispa Olavia ja hänen äkillistä kuolemaansa!\"\n\nMunkki käänsi samalla kasvonsa sivulle, niin että hän selvästi voi\nnähdä kaniikin koko muodon. Tämä kalpeni kovasti ja tempasi samassa\nikäänkuin tajuttomasti uljasta juoksijaansa suitsista, niin että se\npeljästyneenä hypähti eteenpäin. Mutta samassa käänsi munkki jo\nkasvonsa takaisin ja kaikki kävi taas vanhaa rataansa, vaikka\nkeskustelua painostikin se mieliala, johon kaniikki oli joutunut. Tätä\nei se enää näyttänyt huvittavan tai tuntui se hänestä liian\ntuskalliselta voidakseen jatkaa sitä.\n\n\"Jumala paratkoon!\" virkkoi munkki, \"vieläkään ei olla varmoja siitä,\nmikä aiheutti tämän äkillisen kuolemantapauksen... Mikä on teidän\nmielipiteenne siitä, armollinen herra...? Onkohan mitään perää kansan\njutuissa mantelimaidosta?\"\n\n\"Manteli ... mantelimaidosta ... niin, olenhan minäkin kuullut\nsellaisia huhuja... Siitä nyt huomaatte, harmaaveli, kuinka paljo voi\nluottaa kansan puheisiin.\"\n\n\"Te tunnette siis asian tarkemmin?\"\n\n\"Enhän toki, kaukana siitä ... mitenkäs minä sen paremmin voisin\ntuntea, mutta sen tiedän kumminkin varmaan, että...\"\n\n\"Arkkipiispa Olavi kuoli luonnollisen kuoleman... Äkisti se kuitenkin\njoka tapauksessa tuli, sitä ei voitane kieltää!\" keskeytti munkki ja\näänessä ilmeni sellainen omituinen varmuus, että se vaikutti melkein\npäinvastaisesti tuomioherraan, kuin mitä sillä ehkä tarkoitettiin.\n\n\"En tahdo sitäkään väittää\", virkkoi tämä välinpitämättömästi\nhymyillen, \"hänen kuolemansa tapahtui, niinkuin äsken sanoitte, ihan\näkkiarvaamatta. Olin itse läsnä Nyköpingin linnassa...\"\n\n\"Vai niin ... no siinä tapauksessa en tahdo puhua mitään, sillä\nsilloinhan te itse paraiten tiedätte, kuinka kaikki tapahtui. Mutta\nkansan puhetta voi sittenkin verrata uuninpiipusta nousevaan savuun.\nNiinkuin savu nousee ylöspäin, kiertelee ja kaartelee sinne tänne, aina\ntuulen mukaan, milloin lukemattomissa renkaissa, milloin taas muissa\nsupistuksissa ja laajennuksissa, niin puhekin, joka käy miehestä\nmieheen. Sekään ei anna ohjata itseään...\"\n\n\"Ja on sillä myös yhtä vähän merkitystä kuin savullakin!\" lisäsi\nkaniikki päättävällä äänellä.\n\n\"Kokonaan merkitystä vailla ei se siltä ole, armollinen herra. Voihan\nse esimerkiksi hyvin helposti mustata puun, joka levittelee tuvan\nylitse oksiaan.\"\n\n\"Ja kenen voisivat jutut mantelimaidosta mustata?\" kysyi kaniikki\näkisti ääni katkerana.\n\nItse tyyni ja sävyisä mestari Eerikki Olavinpoikakin heitti nämät sanat\nkuullessaan peljästyneen ja tutkivan silmäyksen kaniikkiin, niin\nhämmästytti häntä tämän äkillinen kysymys. Mutta munkki vastasi aivan\nrauhallisena:\n\n\"Mitään nimeä en ole kuullut koskaan mainittavan, sanotaan vain, että\nmantelimaidon laittoi hänelle eräs korkea herra.\"\n\n\"Ja tuo korkea herra ei voi arvattavasti olla kukaan muu kuin...!\"\n\n\"Häntä, jota te nyt ajattelette, en ainakaan minä siksi usko... Enkä\nole kuullut kenenkään muunkaan häntä syyttävän, ja jos joku olisi\nkuullutkin sellaisia huhuja, niin on aivan selvää, mistä ne ovat\nalkunsa saaneet. Yleensä olen huomannut niiden, jotka tahtovat antaa\nhuhuille varman, määrätyn suuntansa, ja sellaisia on kyllä olemassa,\nyleensä olen huomannut niiden onnistuvan yrityksissään yhtä huonosti,\nkuin jos joku jättiläispalkeilla tahtoisi pakottaa uuninpiipusta\nnousevan savun kulkemaan vastatuuleen... Onhan toki Ruotsin\nvaltakunnassa vielä muitakin korkeita herroja!\"\n\nOlisi odottanut Helmichin nyt vuorostaan kysyvän munkilta, ketä tämä\nkatsoi eli ketä oli kuullut syytettävän mantelimaidon antajaksi,\nkoskapa niin varmaan väitti, ettei se ollut se korkea herra, jota\nHelmich itse siksi arveli. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan lausui vain\nentistä vertausta jatkaen:\n\n\"Sanotaan myös: ei mitään savua ilman tulta, harmaaveli, ja tässä ei\nole tulta. Sillä täytyyhän teidän ymmärtää, ettei pyhä kirkko koskaan\nolisi jättänyt sellaista rikosta rankaisematta, jos vain jotain syytä\nepäluuloihin olisi ollut. Mutta mitään sellaista ei kuolemantapauksen\njälkeen esiin tuotu, vaikka sitä kysyttiin. Asia on siis aivan selvä!\"\n\n\"Tepä sen sanotte, armollinen herra ... asia on todellakin aivan\nselvä\", lausui munkki. Ja niin kääntyi keskustelu vähitellen ja\nikäänkuin huomaamatta toiselle alalle, jossa he näyttivät paremmin\nsopivan yhteen.\n\nPuhelunaineeksi tuli näet nyt ei enemmän eikä vähemmän kuin itse Kaarlo\nkuningas, sekä se sota, jota paraikaa käytiin Tanskan kuningasta\nKristiania vastaan. Kaniikki ei yrittänytkään salata, mistä kuningasta\npääasiassa moitti. Tämä oli aivan liiaksi veltto. Näytti siltä, kuin ei\nhänellä enää olisi ollut ollenkaan omaa tahtoa, tai niinkuin ei hän\nenää olisi uskaltanut toimia, kuten itse tahtoi ja niinkuin epäilemättä\nolisi pitänyt. Sen lisäksi ei hänestä ollut miestä valitsemaan väkeä\nitselleen, päinvastoin käytti yksi ja toinen häntä välikappaleena\nvoittaakseen siten omat tarkoitusperänsä. Hän oli nyt jo leikkipallo\njokaisen taitavan miehen käsissä, joka vain ymmärsi johtaa ja kuljettaa\nhäntä, ja oli siksi vielä enemmän tuleva.\n\nKaiken tämän munkki myönsi ja lisäsi, että valitettavasti kyllä Jost\nvon Bardenvlethin tapaisia miehiä oli aivan ... liiankin paljon\nolemassa.\n\n\"Mutta sellainen asiaintila ei ajan pitkään saata olla Ruotsin\nvaltakunnalle hyödyksi\", jatkoi Helmich. \"Se ei ole enää Kaarlo\nkuningas, joka hallitsee, vaan se on milloin mikin hänen suosikeistaan\nja lopulta kai ne kaikki, jotka vain hänen armostaan ovat osallisiksi\ntulleet. Sellainen järjestys ei voi ajan pitkään pystyssä pysyä. Sehän\non aivan samaa kuin jos asettaisi yhtä monta kuskia johtamaan tulista\nnelivaljakkoa, kuin vaunuissa on ajavia. Ruotsalainen vaatii ennen\nkaikkia voimakasta ja lujaa johtoa hallitsijoiltaan... Talonpoika ei\nole vieläkään unhottanut Engelbrektiänsä, vaikka Kaarlo kuningas on jo\naikaa sitten unhottanut talonpojan. Se unhottaminen, se juuri onkin\nhänen heikoin puolensa.\"\n\nTämäkin oli munkista aivan oikeaa puhetta ja hän surkutteli urhokkaan\nmarskin, jalon Tord herran, aikaista kuolemaa sekä kysyi sitten huoaten\nkaniikilta, kuka hänen mielestään nyt paraiten sopisi kuninkaan asiaa\nkunnialla ajamaan.\n\n\"Te kysytte sitä, harmaaveli\", puuttui Helmich lämmöllä puheeseen, \"ja\nminun puolestani saatte te kyllä sitä kysyä. Mutta oma ajatukseni on,\nettä se nyt auttaa hyvin vähän asiaa, kuka hänen kunniaansa ylläpitää,\nkun ei hän kumminkaan enää sitä itse tee. Tarvittaisiin ainoastaan\nhiukkanen Engelbrektin henkeä ja se jo saisi Kaarlo kuninkaan\nvaltaistuimen musertumaan pirstaleiksi.\"\n\n\"Ja sellainen mies kyllä arvattavasti löytyy, joka omistaa tämän\nhiukkasen Engelbrektin henkeä\", virkkoi munkki ikäänkuin täydentääkseen\nkaniikin ajatuksen, ja loi samalla salaisen katseen häneen.\n\"Toivottavasti kuitenkin yhä edelleenkin pidetään pääasiana, ettei\nvaltakunnan etu mitään sen kautta kärsi!\"\n\n\"Kyllä, harmaaveli, sitä pidetään yhä edelleenkin pääasiana...\nValtakunta ei sen kautta mitään vahinkoa kärsi, päinvastoin hyötyy,\nsiitä olen varma.\"\n\n\"Mutta jos Kristian kuningas käyttää tilaisuutta hyväkseen...?\"\n\n\"Kristian kuningas...!\" virkkoi kaniikki ajattelevasti ja vilkkaat\nsilmänsä kiintyivät hevosen harjaan. \"Rauha ja rauhan säilyttäminen\nvaltakuntien kesken, onhan se aina pidettävä pääasiana\", lisäsi hän\nsitten, \"ellei sitä voida säilyttää vähemmällä, niin suostuttakoon\nJumalan ja pyhimysten nimessä vaikka siihenkin... Pahemmaksi ei voi\nasiaintila kuitenkaan koskaan tulla, kuin se nyt on! Katsokaas, rauha\nvaltakuntain kesken, sehän on juuri se suuren kuningattaren meille\njättämä perintö, jonka me voimme ja jonka meidän pitää säilyttää. Ja\nsentähden, sitä saavuttaaksemme, täytyy meidän myös olla vähän enemmän\nmyöntyväisiä.\"\n\n\"Paljon totta on puheessanne, armollinen herra\", virkkoi munkki, \"mutta\ntuskin on uskottavaa, että muukalainen kuningas koskaan oppii antamaan\noikeaa arvoa Ruotsin laille, ja jos laki rikotaan, vallitsee laittomuus\nmaassa.\"\n\n\"Silloin on myös Kristian kuninkaan valta lopussa.\"\n\n\"Ja mies, joka omistaa tuon hiukkasen Engelbrektin henkeä, ottaa\nhallitusohjat käsiinsä\", virkkoi munkki päättävällä äänellä, joka puhe\nnäytti suuresti kaniikkia miellyttävän. \"Luulenpa tietäväni, ketä te\nsillä tarkoitattekin.\"\n\nHän nojautui sivulle, asetti suunsa ihan kaniikin korvan viereen ja\nkuiskasi:\n\n\"Te tarkoitatte arkkipiispa Jöns Pentinpoikaa!\"\n\nKaniikki yskäsi ja vei äkisti kätensä suun eteen, mutta ei kumminkaan\nkieltänyt, jos ei myöntänytkään. Niin ratsastivat he hetken ääneti.\nMunkki ei tahtonut sanoa enempää kuin oli sanonut ja kaniikin näytti\nkuiskaus saaneen syviin mietteisiin. Vähäsen matkaa tieltä oikealle\nsijaitsi eräällä mäen rinteellä talonpoikaistalo ja joko oli kaniikilla\naivan rehellinen aikomus tai teki hän sen vain saadakseen keskustelun\nlopetetuksi, totta ainakin on, että hän yhtäkkiä käänsi hevosensa\nkapealle polulle, joka johti taloon, ilmoittaen, että hän siellä tahtoi\nlevätä ja syödä päivällistä.\n\nMunkki tervehti ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta kun kaniikki pyysi\nhänen tekemään seuraa itselleen, suostui hän.\n\nPäivällisen loputtua ja ojennettuaan itsensä mukavaan asentoon\nauringonpaisteessa, viittasi kaniikki munkin luokseen.\n\n\"Kuulkaapa, harmaaveli\", sanoi hän, \"te olette kauasnäkevä ja\nteräväjärkinen mies. Teidän vertaistanne harvoin tapaa luostariveljien\njoukossa... Siirtäkää siis päähineenne syrjään, että näen kasvonne.\nMuistan silloin teidät paremmin.\"\n\n\"Jumala paratkoon, armollinen herra\", vastasi munkki, \"minä olen vain\nköyhä ja syntinen ihminen ja olen tehnyt lupauksen, etten koskaan\npaljasta päätäni muualla kuin Jumalan alttarin edessä. Jos olen teitä\nmiellyttänyt, niin voittehan muistaa, että se oli eräs harmaaveli,\njolla ei ollut nimeä...\"\n\nÄänen vieno värinä ei olisi jäänyt kaniikilta huomaamatta, ellei hänen\npäänsä olisi ollut niin täynnä muita ajatuksia.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi hän, \"minä voin tehdä jotain teidän hyväksenne...\nTeidän ei saa jäädä siihen alhaiseen asemaan, jossa nyt olette...\nMuistatte kai tekin vielä, sillä eihän siitä niin pitkä aika ole, kun\neräästä Vadstenan munkista tehtiin Vesteråsiin piispa?\"\n\n\"Sen muistan aivan hyvän...\"\n\n\"Niin, harmaaveli, sellaista voi vieläkin tapahtua... Sanokaapa nyt\nminulle, ajattelematta ollenkaan, kelle puhutte, sanokaa aivan suoraan,\nmitä tarkoititte sillä, kun äsken mainitsitte arkkipiispa Jönsin nimen\nsamalla kertaa kuin Engelbrektin?\"\n\n\"Mitäpä muuta voisin sillä tarkoittaa, kuin että hänellä juuri on se\nvoima ja tarmo, jota nykyiset olot vaativat, jos hän vain tahtoo\nkäyttää sitä...\"\n\n\"Me puhumme nyt ilman todistajia, harmaaveli... Voimme siis ymmärtää\ntoisiamme, puhua kaunistelematta ja suoraan, ilman että kummankaan\ntarvitsee peljätä mitään... Edellä puolisen olimme jo yhtä mieltä siitä\nhädästä, joka valtakunnassa vallitsee. Tyytymättömyys, joka sen\njohdosta on noussut kuningasta vastaan, on suurempi kuin hän\naavistaakaan... Herrat samoinkuin papit, porvarit ja talonpojatkin,\nkaikki ovat ne häneen perin kyllästyneet ja vihaavat hänen\nhallitustaan... Hänen menettelynsä kirkkoa ja luostareita kohtaan,\nhänen sotaväkensä ja voutinsa, — kas siinä ne petolinnut, jotka jo\novat iskeneet kyntensä kiinni hänen kuninkaanmantteliinsa ja jotka\neivät siitä ennen hellitä, kuin hän itse makaa maan tomussa... Mutta\nasiaan, mitä arvelette te siis, voiko arkkipiispa...\"\n\n\"Pelastaa valtakunnan? aiotte sanoa\", täydensi munkki kaniikin puheen,\n\"kyllä, armollinen herra, uskon, että arkkipiispa Jöns sen aivan hyvin\nvoi...\"\n\nMunkki ei ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun. Kaniikki keskeytti hänet.\nTämä oli mielestään nyt jo kuullut kylliksi, vaikka itse asiassa ei\nollut ollenkaan sanottu, että hän ja munkki siltä samalla tavalla\nkäsittivät arkkipiispan merkityksen olojen muodostajana ja valtakunnan\npelastajana. Mutta keskustelu asiasta oli koko ajan käynyt siihen\nsuuntaan, että munkilla todella aina oli tilaisuus valita kahden\nvälillä, nimittäin asettua joko kuninkaan puolelle tai häntä vastaan.\nSitävastoin tuo viekas kaniikki paljasti yhä vain enemmin itsensä,\nosottautuen lopulta kiihkeäksi arkkipiispan puoluelaiseksi. Ei ollut\nmuuten mikään ihme, jos ei kaniikki nyt huomannutkaan munkin sanoissa\npiilevää kaksimielisyyttä. Hänet oli näet vallannut kokonaan toinen\nasia, jonka tahtoi perille ajaa, ja sentähden ei häneltä muuhun\ntarkasteluun aikaa riittänytkään. Siksi hän myöskin nyt keskeytti\nmunkin puheen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui\ntuttavallisesti, alamainen hymy huulillaan, hänen puoleensa.\n\n\"Tunnetteko Niilo Sturen?\" kysyi hän ja lisäsi sitten selittäen:\n\"hänet, joka kuuluu Yö- ja Päivä-sukuun, mutta on ottanut Sture-nimen\näitinsä jälkeen...\"\n\nMunkki nyökäytti päätään.\n\n\"Hän on meidän miehiämme!\" virkkoi kaniikki, mutta vaikeni äkisti ja\nkiinnitti tutkivat silmänsä munkkiin.\n\nTämä hätkähti ikäänkuin olisi kouristus häntä kohdannut, mutta sitä\nkesti vain silmänräpäyksen ja sen voi yhtä hyvin tulkita mielihyvän\nkuin vastenmielisyydenkin osoitteeksi kaniikin asialle.\n\n\"Teitä se hämmästyttää!\" virkkoi tämä, \"mutta mitä on teillä häntä\nvastaan muistuttamista? Löytyykö ehkä Ruotsin valtakunnassa joku\ntoinen, joka paremmin kuin hän kykenisi talonpoikaisjoukkoa johtamaan?\"\n\n\"Sitä en suinkaan tahdo sanoa, armollinen herra. Niilo Sture on\ntodellakin ainoa, joka tähän aikaan siihen kykenee!\"\n\nHän lausui nämät sanat epäillen, mikä kaniikista tuntuikin aivan\nluonnolliselta. Sillä ei ollut hänen mielestään ollenkaan ihme, jos\nmunkkia, joka niin tarkasti tunsi ajan olot, vähän epäilyttikin sen\ntiedonannon todenperäisyys, että Niilo Sturesta oli tullut arkkipiispan\nmies. Hieno, selittämätön hymy huulillaan lisäsi hän sentähden:\n\n\"Koska tunnette miehen ja muutenkin olette yhtä mieltä minun kanssani,\nniin voisitte hyödyttää yhteistä ja Ruotsin asiaa, jos tekisitte...\"\n\n\"Jos tekisin, armollinen herra ..!\"\n\n\"Niilo Sturen meidän mieheksemme eli oikeammin sanoen arkkipiispan\nmieheksi. Te voisitte silloin vaatia mitä tahansa, eikä arkkipiispa\nolisi sitä teiltä kieltävä...\"\n\n\"Ah...!\"\n\nMunkki asetti kätensä rinnoilleen ja hengähti syvään. Kaniikki piti\ntätä liikettä ja huudahdusta osoitteena siitä, että tuon karkean\nmunkkikaapun alla siltä löytyi hiukkanen kunnianhimoakin, jota hän\nkeskustelun kuluessa jo oli alkanut epäillä, vaikka ei tosin ollutkaan\nvoinut vielä kokonaan niistä luuloista luopua. Ja samalla se myöskin\nhänen mielestään osoitti, että munkki ei ainoastaan suostuisi hänen\npyyntöönsä, vaan että hän sen lisäksi tekisi sen mielelläänkin.\n\n\"Te suostutte siis?\" kysyi kaniikki ja laski tuttavallisesti kätensä\nmunkin olkapäälle.\n\n\"Oletteko sitten aivan varma, että onnistuisin yrityksessäni?\" kysäsi\nmunkki.\n\n\"Toimi on vaikea, se myönnettäköön ... hyvinkin vaikea. Olen näet itse\njo käynyt ritarin puheilla ja koettanut saada häntä taipumaan, mutta\nturhaan... Te olette kuitenkin harvinaisten ominaisuuksienne vuoksi\nkuin luotu tähän toimeen. Toivon, ettette väärin ymmärrä minua,\nharmaaveli, sanon todella, mitä ajattelen... Jos joku voi Niilo herran\ntaivuttaa, niin täytyy sen olla juuri sellaisen miehen, jolla on teidän\nkokemuksenne ihmisistä ja oloista... Menkää siis ja palatkaa voittajana\ntakaisin... Pyhän kirkon nimessä, isänmaan nimessä ... menkää, minä\npyydän sitä... Ruotsin tulevaisuus, sen onni tai onnettomuus, se on nyt\nteidän käsissänne!\"\n\nMunkki näytti miettivän kaniikin suurella juhlallisuudella lausuttuja\nsanoja. Kuitenkaan ei hän siltä mitään varmaa vastausta antanut.\nPäinvastoin pyysi hän ensin saada lähempiä tietoja tuomioherran ja\nritarin välillä tapahtuneesta keskustelusta.\n\nTähän ei kuitenkaan tuomioherra katsonut voivansa myöntyä, sillä,\narveli hän, ellei munkki kerran suostunut hänen pyyntöönsä, tälle oli\naivan yhdentekevää, tiesikö hän sen, mistä hän oli keskustellut ritarin\nkanssa, tai ei. Tämän kuultuaan suostui munkki tuomioherran pyyntöön ja\ntämä kertoi silloin hänelle keskustelunsa ritarin kanssa sekä muuta,\nmitä munkin tehtäväänsä varten oli tarpeellista tietää.\n\n\"No, mutta Ove Laurinpoika, armollinen herra!\" virkkoi munkki kun\nkaniikki oli lopettanut kertomuksensa, \"oletteko te sitten jo kokonaan\nunhottanut hänet. Jos niin on, on se minusta aivan samaa kuin jos\nlähtisitte hakemaan vettä joen toiselta puolen... Hänethän voisi saada\npaljon helpommin taipumaankin kuin Niilo Sturen, varsinkin nyt kun hän\nvielä on kuninkaalle vangitsemisenkin tähden vihoissaan. Sitäpaitsi on\nhän minun mielestäni aivan kuin luotu tähän toimeen. Hän on reipas,\nuhkarohkea ja ilomielinen, kaikki juuri sellaisia ominaisuuksia, joista\nkansa pitää... Hänestä varmaan tulisi mainio nuija, kun vain joku\npitäisi varresta kiinni ja suuntaisi iskut...\"\n\n\"Hänestäkö...!\" keskeytti kaniikki ja teki kädellään halveksivan\nliikkeen, \"siinä suhteessa on hän kokonaan ala-arvoinen. Siihen vähään,\njohon hän kelpaa, on häntä jo siksi toiseksi käytetty... Mutta tähän\ntoimeen ... tähän ei hän ollenkaan sovi!\"\n\n\"Kuitenkin johonkin, armollinen herra, koskapa kerran itse sanoitte...\"\n\nHieno, tuskin huomattava hymy ilmestyi kaniikin kasvoille ja hänen\nsilmissään, kun hän ne munkkiin suuntasi, oli puoleksi tutkiva puoleksi\ntuttavallinen ilme.\n\n\"Kun tahdotaan ottaa joku hevonen kiinni, joka vallattomuudessaan\njuoksee, minne itse tahtoo, niin käytetään paulaa, harmaaveli... Ove\nherra on ollut sellainen paula, hän ja...\"\n\nHän ei täydentänyt ajatustaan, vaan nyökäytti vain päätään ja hieno,\nselittämätön hymy, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, esti enempää\nnäkemästä.\n\n\"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte\", puuttui munkki puheeseen,\n\"Briita neiti...! Hänestä tehtiin kultaiset ohjakset tuolle\nvallattomalle varsalle, hän oli se hinta, joka teki tästä arkkipiispan\nmiehen...? Mahdollista kyllä\", lisäsi hän sitten, \"että olette\noikeassa. Ehkä ei Ove herra olekaan se mies, jota te tarvitsette. Mutta\nkun tuo toinen ei kuitenkaan ole myynyt itseään sillä hinnalla, jonka\nte olette tarjonnut hänelle, niin ei mielestäni niin urhokasta miestä\nkuin Ove herra on siltä olisi kokonaan heitettävä...\"\n\n\"Urhoollisia miehiä löytyy kosolta, harmaaveli, mutta sellaista, jolla\nsen ohessa on vielä pää paikallaan ... sellaista me tarvitsemme.\nSitäpaitsi, kuka on sanonut, että me hylkäämme tuon urhean herran,\nvarsinkaan nyt, kun kuninkaan menettely on hänet liittänyt meihin\nlujemmin kuin koskaan ennen... Ei, ei ... hänenkin vuoronsa kyllä\nkerran tulee... Hänkin on saava sopivan toimen tehtäväkseen...\"\n\n\"Te ette siis ollenkaan pelkää kuninkaan rangaistusta?\"\n\n\"Siitä ei koskaan mitään tule...!\"\n\nHetken hiljaisuus seurasi. Sen keskeytti viimein munkki, joka kysyi:\n\n\"Mitkä ovat tarkoituksenne, armollinen herra, Niilo Stureen nähden?...\nMitäpä minä voisin tarjota hänelle sellaista, joka saisi hänen\ntaipumaan, kun ei kerran rakkauskaan ole voinut sitä aikaan saada?\"\n\n\"Te muistutatte minua asiasta\", mutisi kaniikki, \"jota todellakin\nkannattaa ajatella. Kuitenkin luulen, että meillä on hänelle jotain\ntarjottavaa, jolla pitäisi olla kylliksi hurmaava vetovoima ja loistava\nsulo, impi paljon verrattomampi kuin vanhan Kaarlo Tordinpojan tytär\nonkaan...\"\n\n\"Ja se on...?\"\n\n\"Ruotsin kuningaskruunu!\" kuiskasi kaniikki ja hänen huulensa menivät\ntaas hienoon hymyyn.\n\n\"Ruotsin kuningaskruunu!\" huudahti munkki teeskentelemättömällä\nhämmästyksellä.\n\n\"Niin!\" virkkoi kaniikki, \"luulenpa, että sellainen impi on jo jonkin\narvoinen ja sen voimme me hänelle kyllä tarjota... Jos hän ottaa\ntarjouksen vastaan, niin asetamme me ehdot... Ellei hän sitä tee, niin\njätämme me hänet. Hänestä tulee meidän vihollisemme ja pyhän kirkon\nvalta ei ole vielä niin vähäinen, ettei se voisi musertaa häntä.\"\n\n\"Paratkoon Jumala sen ritarin, jolle sellainen morsian ei kelpaa!\"\nvirkkoi munkki.\n\n\"Ryhtykää siis heti toimeen, harmaaveli ... aika on kallista... Mitä\ntehdään, se pitää tehtämän heti!\"\n\n\"Parastani olen koittava, siitä saatte olla varma, armollinen herra, ja\nkauan ei viivy ennenkuin taas saatte kuulla minusta...\"\n\nNyt nousi kaniikki ylös. Palvelijat toivat hevoset esiin ja mestari\nEerikki Olavinpoika tuli myös vaellukseltaan takaisin, jonka lähimpään\nmetsään oli tehnyt.\n\n\"Stäken linnassa Jöns arkkipiispan luona\", virkkoi kaniikki, \"siellä\ntapaatte minut!\"\n\nSitten nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti pienen seurueensa kanssa\npois, jättäen munkin siihen pihamaalle yksin seisomaan.\n\n\n\n\nV.\n\nStäken linnassa.\n\n\nStäken linna oli uudestaan rakennettu. Se oli ehditty päättää jo\nnykyisen arkkipiispan edeltäjän aikana, sillä työtä oli tehty tulisella\nkiireellä. Mutta nyt olikin se aivan valmis. Tornit, ympärysmuuri ja\nnostosilta olivat täydessä kunnossa ja linnan pihalla kohosi komea\npalatsi. Arkkipiispa asusti juuri tähän aikaan linnassa ja hänen\nluonaan olivat hänen molemmat veljensä, herrat Taavetti ja Krister\nPentinpojat, sitäpaitsi vielä Strängnäsin Sigge piispa, Olavi piispa\nVesteråsista ja useita ritareja, niiden joukossa herra Fader Ulvinpoika\n(Sparre), herra Eskil Iisakinpoika (Banér) ja herra Juhani\nKristerinpoika (Vaasa).\n\nMieliala kokoontuneessa seurassa oli erittäin katkera kuningasta\nkohtaan ja niinkuin tavallista, oli toinen toistaan äänekkäämpi\nsyytämään syytöksiä, jotka tulivat sitä ankarampina esiin, mitä\nmyöhemmin kukin oli ne tilaisuudessa julkilausumaan. Mutta sillä aikaa\nkun herrat näin suuressa salissa, jossa arkkipiispan palvelijat\nkulkivat edestakaisin pikareja täytellen, antoivat vihalleen ja\nsuuttumukselleen kuningasta kohtaan vallan, sillä aikaa istui\narkkipiispa eräässä toisessa linnanhuoneessa ja keskusteli muutamain\nUpplannin ja Taalain talonpoikain kanssa.\n\nArkkipiispa istui siellä yllään violettivärinen, kallisarvoisella\nnahalla vuorattu takki ja hänen päänsä nojasi korkean selkätuolin\ntopattua karmia vasten. Kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suljettuina.\nEi yksikään piirre niissä ilmaissut, mitä hänen sisässään liikkui. Ne\nolivat yhtä tyynet, kuin tavallisesti aina, ikäänkuin ei hänellä olisi\nnytkään ollut muuta tekemistä, kuin vaihtaa vain luettu kirja uuteen\nkirjahyllyllään. Talonpoikain kasvoista huomasi, että he odottivat\nvastausta häneltä. Mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, alkoivat he\ntähystellä toisiaan, ja lopulta astui eräs taalalaisista esiin.\n\nTämä oli kookas, hartiakas, mustatukkainen mies, jolla oli älykkäät,\nläpitunkevat silmät. Hän pyöritteli hattua toisessa kädessään, samalla\nkun toinen oli pistettynä nahkavyöhön, johon myöskin kintaat olivat\nnapilla kiinnitetyt.\n\n\"Sinun on heti suoraan sanottava, kumpaako näistä kahdesta tahdot!\"\nvirkkoi hän. \"Se on kyllä aivan totta, mitä tässä nyt olet sanonut ja\nmitä lähettisi jo ennen ovat meille puhuneet, että Kaarlo kuningas on\nmeitä rasittanut laittomilla veroilla ja aivan kokonaan jo unhottanut\nmeidät, köyhät talonpojat, mutta me emme kuitenkaan missään tapauksessa\ntahdo lähteä sotaan häväistäviksi, kuten tapahtui lankosi, Krister\nNiilonpojan aikana, Jumala hänen sieluaan armahtakoon... Eikä meillä\nmyöskään ole halua vaihtaa Kaarlo kuningasta johonkin muukalaiseen\nhallitsijaan, joka ei tunne Ruotsia ja Ruotsin lakia. Nyt on sinun siis\ntässä sanottava, kumpaako sinä haluat. Jos sinun tarkoituksenasi on\nsaattaa Tanskan kuningas täällä vallan päälle, niin kieltäydymme me\njyrkästi auttamasta sinua puuhissasi... Jos taas tarkoituksesi on\nkohottaa kotimainen mies valtaistuimelle, joka turvaa meille lain ja\noikeuden, niin tahdomme me seurata sinua mies talosta!\"\n\nJöns arkkipiispa antoi miehen puhua loppuun, ja vielä senkin jälkeen\nkun tämä oli jo vaiennut, istui hän kauan aikaa äänetönnä sama kylmä,\njäykkä ilme kasvoissaan. Mutta äkisti nousi hän sitten ylös, astui\ntaalalaisen luo ja tarttui tämän käteen kiinni.\n\n\"Sinä pyydät minun ilmoittamaan, kuka on tuleva kuninkaaksi ... no\nhyvä, minä tahdon vastata sinulle. Suokoon Jumala ja Pyhä Eerikki\nkuningas, että te voisitte luottaa minuun! Vastatkaa siis ensin\nminulle, te Taalain rehelliset miehet ja te, jotka olette Upplannista\nkotoisin, kuinka te menettelette silloin, kun te tahdotte tehdä peltoa\nsellaiselle maalle, jossa kasvaa metsää ja jossa suuri kallionlohkare\non keskellä maata. Väännättekö te ensin kallionlohkareen pois ja\nhakkaatte sitten vasta metsän kaskeksi, vai teettekö päinvastoin?\nLuullakseni annatte te kiven jäädä paikalleen, kunnes muu työ on tehty.\nVai mitä itse arvelette?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi talonpoika, \"kyllä sinä siinä suhteessa oikeassa\nolet, kunnia-arvoisa isä! Niin me todella teemme.\"\n\n\"No niin, samalla tavalla täytyy meidän menetellä Kaarlo kuninkaan\nkanssa. Saattaa tosin sattua, että me yhdellä voimakkaalla iskulla\nvoimme vapauttaa itsemme siitä kivestä, joka Ruotsin kaunista\nyrttitarhaa rumentaa, nimittäin Tanskan kuninkaasta ... mutta voi myös\nsattua niinkin, että meidän välttääksemme tarpeetonta verenvuodatusta\ntäytyy ainakin jonkun ajan kärsiä kiveä pellollamme... Toivon, että\nymmärrätte nyt minua oikein, kun vannon teille, että jos kaikki vain\nsaa tapahtua minun tahtoni mukaan, koskaan muukalainen kuningas ei\nkanna Ruotsin kruunua, tuli siksi sitten kuka kotimainen mies tahansa.\"\n\nArkkipiispan puhuessa tujotti talonpoika lattiaan. Ja kun hän oli\nlopettanut, tarkastelivat tämän silmät kauan ja tutkivasti häntä.\nMahdollisesti oli kuitenkin ylipapin jäykissä, ankaroissa piirteissä\njotakin, joka puhui hänen puolestaan ja herätti luottamusta. Jo tuo\nvilpitön tunnustuskin puolestaan, että lupausta ei voitu yhdessä\nsilmänräpäyksessä täyttää, sekin jo oli omiansa vahvistamaan semmoista\nvaikutusta.\n\n\"Teidän täytyy itsekin myöntää\", jatkoi arkkipiispa, \"että siitä\nhetkestä alkain, kun me luovumme Kaarlo kuninkaasta, on hän paneva\nkaikki voimansa liikkeelle saadakseen meidät alistumaan. Mutta ei siinä\nkyllin. Myöskään Tanskan kuningas Kristian ei ole missään tapauksessa\njättävä sellaista tilaisuutta käyttämättä, jolloin hänellä on toivoa\nvoittaa kolmaskin edeltäjänsä kruunuista. Niin ollen olisi meitä siis\nkolme, jotka kaikki kävisimme keskenämme sotaa tästä maasta ja kuka voi\nsanoa, kestäisikö Ruotsi sellaista melskettä sortumatta. Sentähden en\nvoikaan nyt tällä hetkellä mitään muuta varmuudella luvata, kuin mitä\njo luvannut olen. Mutta sen tahdon myös kalliilla valalla vahvistaa.\nOletteko nyt ymmärtäneet minua?\"\n\nTalonpojat myönsivät ja arkkipiispa jatkoi:\n\n\"No siinä tapauksessa, kunnon miehet, voitte palata takaisin omille\nseuduillenne ja laittaa itsenne valmiiksi! Te taalalaiset tapaatte\nminut Vesteråsissa. Kauan ei viivy, ennenkuin saatte minusta kuulla. Te\ntaas, jotka asutte täällä Upplannissa, saatte myöskin laittaa itsenne\nkuntoon, en voi nyt tällä hetkellä sanoa päivää ja hetkeä milloin,\nmutta siitä saatte te kyllä ajoissa tiedon.\"\n\nSittenkun arkkipiispa oli vielä lähemmin sopinut yhdestä ja toisesta\nasiasta talonpoikain lähettien kanssa, jättivät nämät hyvästi ja\npoistuivat linnasta, mennen kukin omalle taholleen. Ainoastaan vähäsen\naikaa senjälkeen, kun talonpojat olivat jättäneet linnan, saapui sinne\nuljaan ja reippaan näköinen nuorukainen komealla hevosella. Hän pyysi\npäästä linnaan sisään ja kun tämä oli hänelle myönnetty, kysyi hän\narkkipiispaa.\n\nVastatullut oli nuori Steen Sture.\n\nHän toi Kaarlo kuninkaan pyynnön arkkipiispalle, että tämä saapuisi\njoulun ajoissa Tukholmaan, jossa kuningas silloin aikoi viettää erään\nmiehensä häitä.\n\n\"Herra Ove Laurinpojanko?\" kysyi arkkipiispa.\n\nSteen Sture vastasi myöntäen, mutta tavalla, joka selvään osoitti, mitä\nhän itse asiasta ajatteli. Se antoi arkkipiispalle aihetta uuteen\nhuomautukseen.\n\n\"Näyttää siltä, kuin ette olisi ollenkaan häämietteissä, ystäväni...\nNiin synkkä katse ei sovi sulhaspojalle, joka tuo kutsun lankonsa\nhäihin...\"\n\nHieno, tuskin huomattava hymy kuvasteli arkkipiispan kasvoilla hänen\ntätä sanoessaan. Mutta nuorukaisen posket hehkuivat ja hän katsoi\narkkipiispaa rohkeasti ja pelkäämättä silmiin kun vastasi:\n\n\"Antaisin vaikka henkeni, kun nämät häät vain jäisivät pitämättä!\"\n\n\"Mitä me emme voi estää, sen täytyy meidän kestää\", virkkoi arkkipiispa\nkylmästi ja lisäsi sitten: \"tervehdä Kaarlo kuningasta ja sano, että\nJöns arkkipiispa on saapuva määrättyyn aikaan.\"\n\n\"Minulle on sanottu, että arvoisat isät, Strängnäsin ja Vesteråsin\npiispat, ovat nykyään täällä teidän vierainanne\", alkoi Steen taas\npuhua, vastaamatta mitään arkkipiispan kylmään huomautukseen.\n\"Sallitteko, että vien myöskin heille kuninkaan pyynnön?\"\n\nArkkipiispa soitti ja käski sisäänastuvan palvelijan saattaa Steen\nherran suureen saliin, jossa herrat olivat koolla. Palvelija ja Steen\nherra poistuivat, joten arkkipiispa jäi taas aivan yksin.\n\nOli kylmä joulukuun päivä. Huurre oli peittänyt puut ja pensaat, joten\nne auringon valossa kauniisti kimaltelivat. Myös ikkunaruutuihin\narkkipiispan huoneessa oli pakkanen maalaillut kaikenlaisia kuvioita,\njotka loistivat ja välkkyivät häntä vastaan, kun hän kädet seljän\ntakana käveli ikkunain puoleista seinää kohti. Suuressa liedessä paloi\nloimuava takkavalkea.\n\nArkkipiispa pysähtyi erään ikkunan eteen ja hänen silmänsä kiintyivät\nkuvioon, jonka pakkanen oli siihen ruudulle maalannut. Vallan selvään\nvoi siinä erottaa kuninkaankruunun ja vähän sivuun siitä pitkän sauvan,\njonka toinen pää oli käyrä aivan niinkuin piispansauvan. Mutta linnan\nsuuren tornin varjo lankesi juuri tähän osaan huonetta ja sattumus oli\nasettanut niin, että arkkipiispansauva oli varjossa, kun sitävastoin\nkuninkaankruunu kimalteli tuhansissa sateenkaaren väreissä.\n\nJöns Pentinpoika katseli kauan siinä noita pieniä kristalleja. Se ei\nollut kuitenkaan niiden ihmeellinen rakennus, joka sai hänet niitä\ntarkastelemaan, ei, vaan kuninkaankruunu johti hänen ajatuksensa kauas\ntulevaan aikaan loiston ja vallan keskelle. Hänen katseensa ikäänkuin\nimeytyi välkkyviin kristalleihin kiinni ja silmät suurenivat samassa\nkun rauhan ja mielihyvän ilme levisi hänen kalpeille kasvoilleen.\n\nHän nojautui alas ja hengitti ruutuun sille kohdalle, jossa\nkuninkaankruunu oli, ensin aivan hiljaa, sitten jo kovempaa raapien\nsitä samalla etusormellaan, kunnes se oli siitä kokonaan hävinnyt.\n\nJa kun hän sitten katseli tyhjää paikkaa, josta kruunu vielä äsken oli\nkimallellut häntä vastaan, hymähti hän, ikäänkuin olisi hän todella\ntätä pientä hävitystyötä pitänyt suuren valtansa osoitteena. Himmentää\nhenkensä huounnalla kuninkaankruunun, saada sen häipymään ja häviämään,\n— niin, voihan sitä myöskin tavallaan pitää vallan osoitteena. Mutta\narkkipiispa, joko oli se häneltä ajattelematonta leikkiä vain taikka\nteki hän sen todella vakaassa aikomuksessa ja tarkoituksella, — totta\nainakin on, että hän alkoi piirtää kruunua arkkipiispansauvan\nympärille, ja hymy muuttui yhä ylpeämmäksi hänen huulillaan.\n\nMutta kruunun muodostaminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa kuin vähää\nennen sen hävittäminen. Hän hengitti jäähän tehdäkseen sen pehmeämmäksi\nja piirsi uudestaan, hengitti taas ja koitti jälleen, mutta kruunua ei\nvain enää syntynyt ruudulle. Hän yritti muodostaa sen alemmaksi, jossa\njää oli paksumpaa ja lujempaa, mutta yhtä turhaan.\n\nSilloin vetäytyivät mustat kulmakarvat kokoon, salama välähti silmissä\nja äkisti kääntyi hän ja poistui ikkunan luota.\n\n\"Valtaa!\" huudahti hän intohimoisesti ja painoi kädellään otsaansa,\n\"valtaa vain haluan, en muuta. Sen kun saan käsiini, en välitä, saanko\nkuninkaankruunua eli en!\"\n\nSamassa tarttui joku oven lukkoon kiinni ja hän oli heti\nsilmänräpäyksessä taas sama kylmä, tyyni ja tutkimaton mies, kuin\nennenkin.\n\nOvi avautui ja kaniikki Helmich astui sisään. Arkkipiispa näytti häntä\nlevottomuudella odottaneen, sillä kaniikin ilmestyminen sai hänet\nkovasti ilostumaan. Kasvojen vilkkaista liikkeistä voi myös helposti\nhuomata, että kaniikki oli hänelle uskottu, jonka edessä hän ei\nkatsonut tarvitsevansa siihen määrin sitoa itseään, kuin muitten.\n\n\"Kuningas?\" oli arkkipiispan ensi kysymys.\n\n\"Sokea niinkuin tavallisesti aina!\" vastasi kaniikki ilkeästi\nhymyillen. \"Varmoin askelin kulkee hän perikatoansa kohti. Hän ei\naavista vielä mitään. Onnelliset tapahtumat etelässä ovat hänet\nkokonaan sokaisseet.\"\n\n\"Mutta häät?\" kysyi arkkipiispa, kiinnittämättä huomiota kaniikin viime\nsanoihin.\n\n\"Niitä puuhataan paraikaa\", oli tämän vastaus.\n\n\"Ja sulhanen?\"\n\n\"Siksi tulee Ove Laurinpoika!\"\n\n\"Mutta hänhän on vielä vankeudessa?\" huomautti arkkipiispa.\n\n\"Niin on, mutta hän viedään sieltä suoraan vihkituoliin... Hän on nyt\nmeidän miehemme ja pysyy sinä. Kaikki se, mitä te, arvoisa isä, olette\nhänen hyväkseen tässä asiassa tehnyt, kiinnittää hänet lujasti meihin.\nVihkituolista voitte te lähettää hänet, mihin itse tahdotte. Hän on\nmenevä teidän edestänne vaikka kuolemaan!\"\n\nArkkipiispa kuunteli kaikkea tätä, ilman mitään erityistä\nmielenkiintoa. Ja kaniikki, joka täydelleen ymmärsi hänet, jatkoi:\n\n\"Niilo herran vertainen ei hän tosin ole, mutta urhoollinen käsi ja\npelkäämätön mieli ovat myös jonkin arvoiset, varsinkin kun ne ovat\nvihollisen omasta leiristä kotoisin... Niilo herra ei anna houkutella\nitseään.\"\n\n\"Te ette ole vielä ilmoittanut minulle, Helmich, kuinka tuo teidän\nvaltuutettunne on yrityksessään onnistunut. Ellen väärin muista,\npiti hänen houkutella Niilo herraa ei vähemmällä kuin itse\nkuningaskruunulla.\"\n\n\"Kuinka yritys onnistuu, on minun vaikea sanoa... Harmaaveli on mies,\njonka vertaista yleiseen hyvin harvoin tapaa. Pankaa hääkellot vain\nsoimaan, virkkoi hän minulle erotessamme, se on sellaista soittoa, joka\nsaa nuorukaisen mielen värisemään, ja silloin on aika asettaa hänet\nkoetukselle...\"\n\nArkkipiispa nyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n\"Hän on nykyään Tukholmassa\", jatkoi Helmich, \"kaikki on täydessä\njärjestyksessä ja onnistuu, niin ainakin toivon, laskujen mukaan. Se\nvain on varmaa, että parempiin käsiin ei tätä asiaa koskaan olisi voitu\njättää.\"\n\nArkkipiispa siirsi tuolinsa lieden eteen ja asettui siihen istumaan.\nKaniikki jäi yhä edelleenkin seisomaan, mutta kumpikaan ei puhunut\nsanaakaan hyvään aikaan. Vihdoin virkkoi arkkipiispa silmiään liedestä\nkääntämättä:\n\n\"Mitä uutisia on kuningas saanut etelästä?\"\n\n\"Ne ovat Kalmarista, herra Kustaa Kaarlonpojalta!\"\n\n\"Hyviäkö...?\"\n\n\"Niin, Kustaa herra on hyökännyt kuninkaan laivaston kimppuun, joka oli\nasettunut linnan edustalle, ja tuskin olisi se muuten pelastunut hänen\nkäsistään, ellei onni ja tuuli olisi suosinut kuningasta.\"\n\n\"Mutta Borgbolman ja Ölannin on Kaarlo kuningas kumminkin toivottavasti\nmenettänyt?\"\n\n\"Niin on ja Eerikki herran aarteet on Tanskan laivasto kuljettanut\nmukanaan Tanskaan\", lisäsi Helmich.\n\n\"Herra Eerikki Eerikinpoikaako tarkoitat, kuninkaan vävyä?\" kysyi\narkkipiispa.\n\n\"Niin, häntä juuri\", selitti kaniikki, \"kun Eerikki herran tavaroita\nkuljetettiin pois Borgholman linnasta, katkesi eräästä tynnöristä vyö.\nTynnöri oli täynnä pelkkää kultaa ja hopeaa, joka juoksi ympäri maata.\nKuningas julisti heti tynnörin kalliine sisältöineen omaisuudekseen:\nkaikki mitä onni rannalle ajaa, virkkoi hän, on rantaoikeuden mukaan\nminun omaisuuttani. Eerikki herra istuu nyt vankina Tanskassa, mutta\nhänen kultansa ja hopeansa vapautti kuningas kahleista...\"\n\nTapaus Borgholman linnassa ja se tapa, jolla kuningas käytti hyväkseen\nlakia: \"was meinen Grund beröhret, mir gehöret\", — herätti aikoinaan\npaljon huomiota ja puhuttiin siitä kansankin keskuudessa aivan\nyleisesti. Riimiä käyttävä kronikankirjoittaja kirjoitti siitä myös\naikakirjaansa. Hän tekee tapauksen johdosta seuraavan huomautuksen:\n\n    Siis nyt on tapa sellainen,\n    Ei mikään turvass' olla voi,\n    Jonk' kerran maalle meri toi.\n\nMutta arkkipiispa ei näyttänyt kiinnittävän mitään erityistä huomiota\ntähän asiaan. Hän istui siinä aivan jäykkänä ja mustat silmänsä\ntujottivat tuleen. Yhtäkkiä havahtui hän ikäänkuin horrostilasta,\ntarttui lujasti peukalollaan ja nuolusormellaan soopelinnahalla\nreunustettuun takinliepeeseen kiinni, työnsi sen syrjään ja ojensi\nsamassa jalkansa suoraan eteenpäin. Se ei ollut mikään mukavuudesta\njohtunut liike, kaikki jäntereet ja lihakset saattoi se jännitykseen.\n\n\"Kustaa Kaarlonpoika!\" virkkoi hän hitaasti ja lisäsi sitten: \"urhea\nKustaa Kaarlonpoika!\"\n\n\"Urhoollisia miehiä on muitakin kuin hän Ruotsin valtakunnassa\",\nvirkkoi kaniikki, ikäänkuin olisi arvannut arkkipiispan ajatuksen\njuoksun, \"ja jos katselette asiaa sen oikeassa valossa, niin täytynee\nteidän myöntää, että urhoollisimmat miehet ovat juuri teidän\npuolellanne eikä kuninkaan. Ne herrat, jotka nyt oleskelevat Tanskassa\nKristian kuninkaan luona, painavat myös jotain vaa'assa, kun he nyt\nteidän kehotuksestanne saapuvat kotiin takaisin. Herra Maunu Gren,\nherra Tuure Tuurenpoika ja herra Kustaa Olavinpoika, niin myös tuo\nkunnianarvoisa herra, Skaran Pentti piispa, jonka Kaarlo kuningas on\npakottanut jättämään piispanistuimensa, — niistä ei luullakseni kukaan\njää toimettomana katselemaan, kun on kysymyksessä... Minä en voi siis\nmuuta kuin onnitella teitä, Jöns arkkipiispa! Uusi vuosi ei ole ehtinyt\nvielä pitkälle kulua, kun te jo ratsastatte Tukholman linnaan Ruotsin\nvaltakunnan herrana, siitä olen varma.\"\n\nArkkipiispa loi kaniikkiin halveksivan silmäyksen.\n\n\"Sinä puhut aivan kuin lapsi, Helmich!\" virkkoi hän ja veti\ntakinliepeen uudestaan ojennettujen jalkojensa yli.\n\nKaniikki katsahti hämmästyneenä mestariinsa, mutta rämä lisäsi:\n\n\"Ensi tapahtumia ei ole katsottava muuta kuin alkutanssiksi vain.\nLöytyyhän Ruotsissa vielä monta herrasmiestä, jotka uskaltavat\nkilpailla arkkipiispa Jönssin kanssa etusijasta... Sellaisia on\nesimerkiksi Eerikki Akselinpoika, Nyköpingin linnanhaltija. Oletko\nhuomannut, kuinka hän pöyhistelee itseään! Ja kuinka korkealle luulet\nhänen maalinsa asettaneen...? Kuten sanoin, on se alkuna vain tapausten\nsarjalle, joiden loppu vasta vähitellen ja hitaasti kehittyy. Kun se on\ntapahtunut, silloin vasta voit tulla luokseni ja onnitella minua. Ja\nminä en ole silloin unhottava sitä palkkiota, jonka uskollisuudestasi\nja suurista palveluksistasi olet oikeutettu saataaan. Mutta älä heti\nylistä sitä jäätä, jolla olet vasta ensi askeleen ottanut.\"\n\nKaniikki tarkasteli puoleksi uneksiva katse silmissään korkeaa\nesimiestään, jonka suunnitelmain kauastähtääviä tarkoituksia ei edes\nhän, joka tunsi hänet niin tarkasti, voinut seurata.\n\nArkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, sellaisena kuin hän\nhistoriassa esiintyy, on suuri, voimakas henki, jollaista harvoin\ntapaa. Se kanta, jolle hän asettuu ajan oloihin nähden, sekä yleensä\nkoko hänen menettelytapansa todistaa sitä. Taistelu hänen enonsa, herra\nKrister Niilonpojan, ja Kaarlo Knuutinpojan välillä, jälkimäisen voitto\nsilloin ja vielä enemmän Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen, jolloin\narkkipiispan oman isän ja sedän täytyi väistyä loistavan, onnen\nsuosiman marskin tieltä, kaikki nämät yhdessä synnyttivät jo\naikaisin Jöns Pentinpojassa vihan Kaarloa vastaan, joka ei koskaan\nsammunut. Mutta se ei ollut siltä yksin viha ja kosto, eikä pelkkä\nkunnianhimokaan, joka johti hänen askeleitaan. Nämät pyyteet olisi hän\nsaattanut paljoa vähemmälläkin vaivalla tyydyttää ja kosto olisi\nmuutenkin helposti voinut sammuttaa janonsa, kun oli sellainen\nvihollinen vastassa kuin Kaarlo kuningas. Ei, Jöns Pentinpoika uneksi\njotain suurempaa, hänen päämääränsä tähtäsi korkeammalle, ja keinot,\njoilla se oli saavutettavissa, ne kypsyivät hitaasti siirtyen vuodesta\nvuoteen, hetkestä hetkeen ja kohoten samassa määrässä kuin päämääräkin.\nKaarlo kuninkaan kukistaminen oli oleva ainoastaan alkutanssi vain,\nniinkuin hän sanoi, ja siihen ehkä sisältyi joku määrä kostoakin niiden\nvastoinkäymisten synnyttämää, jotka olivat kohdanneet sukua sen\ntaistelussa marskia vastaan. Mutta ensi askeleen otettua oli otettava\nvielä monta muuta.\n\nJa ne otettiin, yhtä tyynesti ja kylmäverisesti, yhtä tarkan harkinnan\njälkeen kuin ensimmäinenkin. Hän noudatti eteenpäin kulkiessaan\nsellaista menestystapaa, että hänen ei koskaan, jos hän vain voi kaikki\nasianhaarat huomioon ottaa, tarvinnut tehdä mitään toistamiseen. Hän ei\nmilloinkaan pitänyt kiirettä, mutta kun hetki löi, jota hän oli\nodottanut, iski hän koko voimallaan. Uupumatta ja järkähtämätönnä kulki\nhän päämääräänsä kohti ja oli peljättävän voimakas, ehkä juuri enimmin\nsentähden, että hän vähän välitti keinoista, joita käytti, kunhan ne\nvain johtivat toivottuun tulokseen.\n\nMitä hän sitten tahtoi, tämä rohkea, lannistumaton mies, jonka henki ei\nkoskaan väsynyt, jonka tahto ei milloinkaan masentunut, joka\nvastustamattomalla voimalla kulki rataansa ja itse vastoinkäymisistäkin\nniitti vain hyötyä, — mitä hän tahtoi? Vastaus, sellaisena kuin se\nilmenee hänen teoissaan ja historiassaan, ei ehkä tullut aivan siksi,\nkuin hän itse tarkoitti. Tämän tarkoituksen voimme me ainoastaan\narvaamalla likimaille päättää, osaksi historian jäävittömäin\ntodistusten, osaksi niiden hämäräin viittausten nojalla, joita meillä\non hänen omalta ajaltaan. Ruotsia on hallittava ilman kuningasta, —\nkas siinä kaikki, mitä voi erottaa siitä sekavasta vyyhdistä, jota\narkkipiispa piti käsissään, jääden ratkaisematta oliko sitä johtava\nyksi tai useampi mies. Ulkopuolelle tätä rajaa emme saa kuitenkaan\notaksua hänen ajatuksiensa menneen. Sillä hän oli sielultaan ja\nmieleltään herrasmies, vaikka hän tosin olikin vertaisiaan edellä\nsiinä, että otti oppia monesta seikasta, jotka nämät jättivät huomioon\nottamatta. Meillä ei ole oikeus kiiruhtaa tapausten edelle, mutta\nvarmaa on, että se hallitusmuoto, joka hänen jälkeensä tuli\ntavalliseksi Ruotsin valtakunnassa, tuli siksi vasta hänen toimestaan.\nMe tarkoitamme tässä valtionhoitajia, jotka tästalkain lähes puolen\nvuosisataa pitivät Ruotsissa hallitusohjia käsissään, kun ne sitä\nvastoin ennen hänen aikaansa olivat olleet enemmän satunnaisia,\nharvinaisissa poikkeustapauksissa valittuja, jotka taas, kun pakottava\nsyy oli hävinnyt, luopuivat vallastaan.\n\nHelmich oli arkkipiispan rinnalla aivan vähäpätöinen suuruus. Hän oli\nkavala, viekas ja osasi käyttää sellaisiakin keinoja hyväkseen, joiden\nolemassaolosta toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta hän oli myös\njulma ja sydämetön, jollaiseksi juuri paljas itsekkäisyys ihmisen\ntekee. Hänellä ei näet ollut mitään sen korkeampaa päämäärää kuin oma\nitsensä. Hän oli kunnianhimoinen, niinkuin Jöns Pentinpoikakin, mutta\nhänen kunnianhimonsa rajoittui paljoa ahtaammalle alalle. Hänellä oli\nkeltaiset kynnet samaten kuin kotkallakin, mutta aurinkoa kohti ei hän\nkoskaan lentoansa suunnannut. Arkkipiispa Jönsin käsissä oli hän\nkumminkin mainio välikappale ja tämä osasikin käyttää häntä\nerinomaisella tavalla.\n\nHelmich tuskin käsitti, mitä arkkipiispa oikeastaan tarkoitti hämärillä\nsanoillaan, ja tämä ei näyttänyt pitävän lähempää selvittelyä\ntarpeellisena. Niin vaipui kumpikin heistä omiin ajatuksiinsa.\n\nSilloin avautui ovi äkisti ja arkkipiispan molemmat veljet astuivat\nsisään.\n\n\"Mitä sanotte te siihen, veli\", huudahti Krister herra posket\nhehkuvina, \"mitä sanotte te siihen, me olemme tehneet lupauksen, minä\nja Taavetti veljeni, ja meissä on myöskin molemmissa miestä panemaan se\ntoimeen.\"\n\n\"Vannon sen kautta Herramme katkeran piinan ja kuoleman\", lisäsi\nTaavetti herra, \"miekkani ei ole toimetonna lepäävä, niin totta kuin\nkannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!\"\n\nMolemmat herrat olivat luonteeltaan tulisia ja sitä mielentulisuutta\noli heissä nyt vielä kohottanut se olut ja viini, jota linnan\nritarisalissa olivat ylenmäärin nauttineet.\n\nArkkipiispa istui ääneti paikallaan ja katseli tutkivin silmin molempia\nritareja. Selvään huomasi, ettei hän antanut paljon arvoa heidän\nsanoilleen, mutta oli kumminkin vaiti, koska ei tahtonut, tuntien\nveljiensä hurjan luonteen, antaa näille mitään aihetta\ntyytymättömyyteen itseänsä kohtaan.\n\n\"Me tahdomme uskaltaa jotakin Ruotsin hyväksi\", lisäsi Taavetti herra\nja astui veljensä luokse, niin että koko hänen jykevä vartalonsa ja\npunottava naamansa tulivat takkavalkean valossa näkyviin.\n\n\"Sen lupauksen olemme tehneet\", keskeytti Krister herra, \"että Kaarlo\nkuningas on ensi jouluna rypevä omassa veressään!\"\n\nSekä arkkipiispa että Helmich vavahtivat nämät sanat kuullessaan.\nJälkimäinen katsahti säikähtyneenä kiukustuneeseen ritariin, edellinen\ntaas loi häneen pitkän, tutkivan katseen, joka olisi voinut toisessa\nmielentilassa saada ritarin sydämen jähmettymään.\n\n\"Kaunis joulu on siitä aivan varmaan tuleva!\" puuttui Taavetti herra\npuheeseen lyöden kädellään miekkansa kahvaan, \"tuo mahtava herra on\nsaava minulta silloin syleilyn, jonka hän on aina muistava...\"\n\n\"Se on siis toisin sanoen kuninkaanmurha, josta te pikareja kilistellen\nminun salissani olette keskustelleet?\" virkkoi arkkipiispa.\n\n\"Murha!\" huudahtivat molemmat herrat samalla kertaa.\n\n\"Niin, minä ainakin sitä siksi kutsun!\" virkkoi arkkipiispa aivan\ntyyneenä.\n\nVeljekset seisoivat ja tujottivat häneen, ikäänkuin eivät olisi oikein\nymmärtäneet hänen sanojaan. He olivat luulleet, että tehty päätös\narkkipiispaa miellyttäisi ja siinä tarkoituksessa olivat he tulleet\nsitä ilmoittamaankin. Mutta nyt huomasivatkin he kokonaan erehtyneensä.\n\n\"Antakaa te teolle mikä nimi tahansa\", virkkoi vihdoin Krister herra,\n\"siinä pysyn sittenkin, mitä olen päättänyt ja tahdonpa nähdä sen, joka\nuskaltaa pelastaa Kaarlo kuninkaan, kun kostava käteni tarttuu häneen!\"\n\nNe sanat sanottuaan meni julmistunut ritari matkoihinsa. Taavetti herra\nsitä vastoin viipyi vielä hetkisen ja koetti veljen katseesta saada\nselville, mitä tämä ajatteli. Mutta synkkä veli istui siinä jäykkänä ja\nkylmänä, soopelitakkiinsa kietoutuneena, eikä hänestä voinut mitään\npäättää.\n\nSekavin tuntein poistui Taavetti herra. Ja kaniikki jäi taas yksin\narkkipiispan kanssa, joka kauan aikaa istui siinä ajatuksiinsa\nvaipuneena, kuulematta ja näkemättä mitään.\n\nÄkisti nousi hän reippaasti ylös, niin reippaasti, että se herätti itse\nkaniikki Helmichissäkin ihmettelyä, viittasi tätä seuraamaan itseään ja\npoistui huoneesta. Arkkipiispa nousi pimeitä rappusia ylös ja pysähtyi\nerään raudoitetun oven eteen, jonka avasi.\n\nHe astuivat sisään pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä\nhaarniskoita, kypärejä, satuloita, suitsia, sanalla sanoen kaikkia,\nmitä hyvin varustettuun varuskamariin kuuluu. Kaikki oli täällä\nlaadultaan mitä parainta ja näytti se olevan varattu arkkipiispan\nuljaimpia ja taitavimpia asepalvelijoita varten. Lattialla oli suuri\ntammiarkku, jonka kansi oli auki.\n\nArkkipiispa astui erään varustuksen luo, joka täydessä kunnossa seisoi\nerillään muista. Se oli myöskin mitä hienointa tekoa, aivan erinomaista\nlaadultaan, niinkuin yleensä kaikki, mikä kaniikin silmää täällä\nkohtasi. Kypärä ja haarniska olivat kullalla ja hopealla moninaisesti\nkoristellut. Kypäräntöyhtö oli muodostettu erilaisista höyhenistä,\njotka osottivat Oxenstjernojen värejä, ja yli haarniskan kulki\nkallisarvoinen vyö. Suuresta kilvestä taas, joka oli nojallaan,\nvarustusta vasten, kimalteli Oxenstjernasuvun vaakuna.\n\nVarovasti nosti arkkipiispa kypärän alas ja laski sen arkkuun.\nSenjälkeen irroitti hän vyön haarniskan ympäriltä ja asetti sen myöskin\narkkuun ja niin lopulta koko varustuksen, osan osan perään, jonka\njälkeen hän sulki kannen ja lukitsi sen kahdella lujalla rautaisella\nmunalukolla.\n\nTämän tehtyään, kääntyi hän Helmichin puoleen ja katseli kauan tätä\ntutkien. Sitten lausui hän:\n\n\"Tämän arkun tulee teidän kuljettaa Uppsalaan, Helmich, ja asettaa se\ntuomiokirkkoni sakaristoon. Sillä tulevaisuudessa voin ehkä tarvita\nsitä! Jos tarvitsen teitä Tukholmassa, jonne nyt lähden joulua\nviettämään Kaarlo kuninkaan luo, niin saatte te kyllä siitä aikanansa\ntiedon. Ellei taas mitään käskyä tule, niin jäätte te Uppsalaan siksi,\nkunnes itse saavun sinne!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nKuninkaan tikari.\n\n\nEräänä päivänä vähää ennen joulua ratsasti yksinäinen mies eteläisestä\nportista sisään Tukholmaan. Koko päivän oli satanut räntää ja illalla\nkääntyi tuuli pohjoiseen muuttuen samalla kolean kylmäksi, niin että\njokainen pieni lumensekainen vesipisara oli kuin hieno jääneula. Ne\ntulivat vinhan tuulen kanssa pieksien armottomasti ritaria kasvoihin.\nJa tämän täytyi tuon tuostakin viedä kätensä silmiensä eteen saadakseen\nedes hetkeksi helpotusta. Mutta muuten ei hän näyttänyt huolivan ilman\nhurjuudesta, joko hän sitten oli tottunut sellaista kestämään, tai oli\nhän niin niiden ajatusten vallassa, jotka täyttivät hänen sielunsa,\nettei edes ehtinyt kiinnittää mieltänsä siihen, mitä hänen\nulkopuolellaan tapahtui.\n\nKulkija oli Niilo Sture. Hän oli Vadstenasta matkustanut Ekesjöhön,\njossa sitten oli hetken aikaa asustanut Svante veljensä luona. Mutta\njota enemmän se aika läheni, jolloin kuningas oli naittava serkkunsa\nherra Ove Laurinpojalle, sitä levottomammaksi hän kävi ja sitä\ntuskallisemmalta alkoi hänestä tuntua vanhassa isäinkodissa vallitseva\nrauha ja lepo. Hänen täytyi lähteä liikkeelle, kulkea kauas, kauas\npois. Hän tahtoi unhottaa itsensä, paeta sydänsuruansa. Mutta suru, se\nseurasi sittenkin alinomaa häntä, surun kalvaava henki, eikä se\nluopunut koskaan hänestä. Missä hän sitten kulkikin, metsässä tai\nnummella, aina näki hän vaaleakutrisen immen edessään, joka\nkyynelsilmin kurotti käsiänsä häntä kohti, rukoillen häneltä turvaa ja\napua.\n\nJa niin ratsasti hän yhä edemmäksi ja edemmäksi kotoisilta mailta. Hän\ntuskin tiesi, minne meni. Oikeastaan se olikin hevonen, joka piti\nhuolta matkan suunnasta. Ja hän melkein peljästyi, kun huomasi, että\neläin kiiti pohjaa kohti. Itse pohti hän mielessään viime aikain\ntapahtumia, joissa kuningas, Ove Laurinpoika ja Herman Berman olivat\npäähenkilöinä. Viimemainittu oli vanginnut Ove herran kuninkaan\nkäskystä, mutta hän oli sitten jälkeenpäin kertonut Niilolle, että\nkuninkaan tarkoitus ei suinkaan ollut rangaista tuota hurjaa\nnuorukaista tai ryöstää häneltä hänen morsiantansa, jonka sekä hän itse\nettä hänen setänsä olivat luvanneet hänelle. Eikä tämä ollutkaan mitään\nodottamatonta tai tavatonta kuninkaan puolelta, niin horjuvaksi ja\nepävakaiseksi oli hän viime aikoina tullut. Sitä paitsi pelkäsi hän\nnyt, että ankaralla menettelyllään Ove Laurinpoikaa kohtaan loukkaisi\nmahtavia herroja, jotka, vaikka eivät pitäneetkään Ove Laurinpoikaa\nvertaisenaan, kuitenkin voisivat siitä saada sopivan aiheen\nhyökkäykseen häntä vastaan. Jalo Herman Berman oli kertonut asian\nNiilolle surun valtaamana. Niilo oli huomannut hänestä, että hän ei\nhyväksynyt kuninkaan toimia ja tarkoituksia tässä suhteessa. Jouluna\noli häitä vietettävä ja nyt oli joulu jo ovella. Kuningas ei olisi sitä\npaitsi nyt enää voinutkaan rikkoa lupaustaan, jonka hän oli antanut\nvaltakunnan ylhäisimpäin herrain läsnäollessa.\n\nMutta Briita itse, kysyi hän usein itseltään, kuinka olisi hän kestävä\ntämän raskaan koettelemuksen? Mitä voisi hän muuta viime hädässä tehdä,\nkuin joko kuolla tai mennä luostariin, jos näet hänellä todella olisi\nrohkeutta vastustaa kuninkaan ja mikä vielä oli vaarallisempaa, pyhän\nkirkon tahtoa. Niitä mietteitä hän hautoi yhä uudelleen ja uudelleen\nmielessään ja hänen verensä jähmettyi ajatellessaan immen kohtaloa. —\nKuolla tai mennä luostariin! — Kerran myös tuli hänen mieleensä\nkadotettu kaulaketju ja hänen täytyi itselleen myöntää, että siitä\nalkain kun hän oli sen kadottanut, oli nurja onni leppymättömästi\nvainonnut häntä. Mitä hän oli kuluneina vuosina voittanut ja nauttinut,\noli aina ollut vain puolinaista. Hän omisti rakkaan olennon ja hänellä\noli ystävä, mutta edellistä ympäröi läpipääsemätön panssari ja\njälkimäinen temmattiin häneltä pois juuri samalla hetkellä, kun hän\ntoivoi saavansa vastaan ottaa elämänsä paraimman lahjan, sovinnon\nkuninkaansa kanssa.\n\nNyt tahtoi hän vielä kerran nähdä sydämensä valitun, puristaa hänen\nkättänsä jäähyväisiksi ja sitten matkustaa pois, kauas vieraaseen\nmaahan, jossa aina joku oli urhoollisen ritarin palveluksen tarpeessa.\nNäissä mietteissä ratsasti hän nyt eteläisestä portista sisään\nTukholmaan ja jatkoi sitten matkaansa sen avonaisen paikan ylitse,\njosta tie vie läntiselle Pitkällekadulle.\n\nSilloin kuuli hän, juuri kun saapui tälle kadulle, nimeänsä huudettavan\nja kun hän katsoi eteensä, huomasi hän siinä ihan vieressään kookkaan\nmunkin, joka jo oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin kiinni.\n\n\"Myöhään tulette, Niilo herra\", virkkoi hän, \"kuitenkin toivon, ettei\nse siltä vielä ole liian myöhään.\"\n\n\"Olisiko siis joku olemassa, jolle minun tuloni saattaisi olla joko\nliian myöhäinen tai liian aikainen?\" kysyi Niilo epäluuloinen hymy\nhuulillaan.\n\n\"Sen sanansaattajan, joka ratsasti aina Ekesjöstä asti teitä tänne\nhakemaan, sen olisi pitänyt saada teidät siitä vakuutetuksi!\"\n\n\"Sanansaattaja minun luokseni!\" huudahti Niilo ja lisäsi: \"mutta minun\ntyköni ei mitään sellaista ole saapunut.\"\n\n\"Ja kuitenkin olisi sen pitänyt olla taattu mies, joka luoksenne\nlähetettiin... Mutta saman tekevää on, oletteko saanut minun sanaani\nvai oletteko omin päin tänne tullut, pääasia vain on, että olette\nsaapunut ja saapunut oikeaan aikaan... Olenpa varma, että hyvät henget\novat askeleitanne ohjanneet, kun ne ovat johtaneet tänne. Minä olen jo\nkauan aikaa tähystellyt teitä täällä tullissa, sillä minulla on\ntärkeitä asioita, joista tahdon teidän kanssanne keskustella...\nSallitteko, että seuraan teitä nyt heti majataloonne?\"\n\nNiilolla ei ollut mitään syytä, jonka tähden olisi kieltäytynyt munkin\npyyntöön suostumasta. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihminen on\nvälinpitämätön kaikkiin nähden. Isänmaa oli ainoa, joka vielä sai hänen\nsydämensä kielet värisemään. Ja sekin oli tällä hetkellä enemmän\nsivulle joutunut, eli oikeammin sanoen, se lepäsi kyllä hänen\nsydämellään, mutta kahlehdittuna, sen tenhopiirin ympäröimänä, jonka\nyli hän ei voinut astua. Rakkaus kansaan, jonka asian oli ottanut\nomakseen, ja lupaus, jonka oli antanut kuningattarelle, että nimittäin\npysyisi kuninkaalle uskollisena, — kas siinä ne langat, jotka sitoivat\nhäntä. Hänellä oli nyt tuskin mahdollisuutta vaikuttaa toisen hyväksi\nrikkomatta jo toista vastaan. Tämä yksin jo olisi voinut saada miehen\nepätoivoiseksi ja kuitenkin tuli siihen vielä lisäksi hänen\nrakkautensa, jonka hänen täytyi tukahuttaa ja kieltää itseltään.\n\nEmme saa siis ihmetellä, jos tuo kohtalon vainooma mies oli joutunut\ntilaan, joka välistä läheni unen kaltaista tylsyyttä, emme sitäkään,\njos hän nyt mitä välinpitämättöminmällä äänellä maailmassa pyysi\nmunkkia seuraamaan itseään.\n\nEnnen pitkää olivat he jo majatalossa ja sittenkun Niilo oli pyytänyt\nmunkkia istumaan, alkoi tämä:\n\n\"Minä tulen nyt tänne teidän luoksenne sellaisessa asiassa, jota\ntärkeämpää teille ei vielä koskaan elämässänne ole esitetty, Niilo\nritari, ja minä pyydän, ettette ennen aikaansa kiivastu, vaan että\ntarkoin mietitte ja punnitsette vastausta, ennenkuin annatte sen. Te\nolette hyljännyt sen tarjouksen, johon suostumalla olisitte voinut\nvoittaa morsiamenne...\"\n\nNiilo vavahti ja kiinnitti synkät silmänsä munkkiin, jonka kasvoja ei\nhän kuitenkaan voinut nähdä.\n\n\"Teitä kummastuttaa, kuinka minä tunnen tämän asian, ritari ... minua\nkummastuttaa vielä enemmän, kuinka te voitte vastustaa niin suurta\nkiusausta. Mutta se todistaa vain ne puheet tosiksi, joita teistä on\nliikkeellä, että te olette todellinen ritari, sellainen kuin ritarin\ntulee olla...\"\n\n\"Olisin teille oikein kiitollinen\", keskeytti Niilo, \"kun heti vain\nsuoraan sanoisitte asianne... Jos teillä on hyvät ajatukset minusta,\nniin ilahuttaa se minua, mutta minulla ei ole siltä halua kuulla siitä\npuhuttavan.\"\n\n\"Hm —\", mutisi munkki, \"jokaisella on heikkoutensa... Mutta olkoon\nmenneeksi, tahdon noudattaa pyyntöänne. Tulen teidän luoksenne\nvaltakunnan nimessä ja pyydän teitä nyt ottamaan sen asian omaksenne ja\nsaattamaan sen niitten myrskyjen läpi, jotka sitä uhkaavat,\nrauhalliseen satamaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte puheellanne, harmaaveli...? Kuka voi syyttää minua,\nettä olisin vetäytynyt syrjään, missä minun vain on sallittu\nvaikuttaa...? Ja millä tavalla sitten mielestänne voisin minä nyt ottaa\nsellaisen asian ajettavakseni, minä, joka harhailen kuin haamu ympäri\nmaata, henkipattona ja suojatonna? Olenhan minä nyt tähän aikaan\nkaikkien joko säälin tai halveksimisen esineenä, aina sen mukaan\nuskovatko he minun surevan kuninkaani suosion menettämistä tai että\nraukkamaisuudesta en uskalla kohottaa miekkaani häntä vastaan ja kantaa\nnurjaa kilpeä isänmaatani kohtaan.\"\n\n\"On niitäkin, Niilo ritari, jotka ajattelevat toisin teistä ja niiden\nvaltuuttamana seison minä nyt teidän edessänne. Niitten nimessä tarjoan\nminä nyt teille Ruotsin kuningaskruunun. Ruotsin rahvas jo teroittaa\nkeihäitänsä ja hioo miekkojansa ja mahtava ritarijoukko on valmis\nottamaan teidät millä hetkellä hyvänsä vastaan, jos vain myönnytte\nsiihen, mitä teille tässä olen ehdottanut!\"\n\nNiilo katsahti hämmästyneenä munkkiin.\n\n\"Niin kauas on siis jo tultu eikä yhtään ainoaa ystävää ole Kaarlo\nkuninkaalla, joka avaisi hänen silmänsä ja saattaisi hänet puolustamaan\nitseään uhkaavalta vaaralta!\"\n\n\"Kaarlo kuningas on sokea ja on sentähden auttamattomasti turmion\noma... Mutta nyt on kysymys, pitääkö myös Ruotsin valtakunnan joutua\nhänen kanssaan perikatoon? — ja siihen täytyy jokaisen ruotsalaisen\naatelismiehen vastata kieltävästi... Mitä sanotte te, Niilo ritari?\"\n\nVähääkään arvelematta virkkoi Niilo:\n\n\"Te tulette minulle ehdottamaan, että ottaisin osaa kapinaan, jota\npuuhataan herraani ja kuningastani vastaan, ja te kysytte vielä, mitä\nminulla on siihen sanottavaa...\"\n\n\"Mutta tehän ette ota huomioon tärkeintä asiaa, josta olen teille\npuhunut, vaan ainoastaan...\"\n\n\"On aivan tarpeetonta teidän vaivata ajatuksianne keksiäksenne kauniin\nkiillon huonolle asialle...! Tässä ei ole nyt sen vähemmästä kysymys\nkuin itse valtion kavalluksesta ja valanrikkomisesta ja siihen ei\nminulla ole muuta kuin yksi vastaus. Sellaiseen en suostu ja nyt pyydän\nteidät jättämään minut. Kavalluksella ei Niilo Sture tahdo koskaan\nkäsiänsä tahrata!\"\n\n\"Mutta se on aivan täyttä totta, tuo minun puheeni\nkuninkaankruunusta...\"\n\n\"Munkki!\" huudahti Niilo ja otti jo askeleen tätä kohti.\n\nMutta munkki nousi hitaasti ja arvokkaasti ylös ja astui vihastuneen\nritarin luo. Hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli kauan ja\ntutkien ritarin avonaisiin ja rehellisiin, mutta nyt niin surullisiin\nsilmiin.\n\n\"Rauhoittukaa, jalo ritari!\" virkkoi hän, \"minun huuliltani ette te saa\nenää kuulla sanaakaan tästä asiasta. Se on yhtä varmaa kuin jo\nedeltäpäin tiesin, minkälaisen vastauksen olin teiltä saava...\"\n\n\"Kuka te olette, harmaaveli?\" kysyi Niilo uteliaana ja yritti samassa\ntyöntää päähineen syrjään hänen kasvoiltansa. \"Teidän äänenne olen\nennenkin kuullut...\"\n\n\"Mitäpä hyötyä teille siitä olisi, vaikka saisittekin nimeni tietää?\"\nvirkkoi munkki hymyillen. \"Me olemme tavanneet toisemme, muutaman\nkerran kuningattaren luona hänen vielä eläessään. Voin ilmoittaa\nteille, että olin hänen rippi-isänsä.\"\n\nNiilo muisti hänet nyt aivan selvään ja hänen huulillaan pyöri jo\nkysymys, kuinka hän, joka oli elänyt lempeää kuningatarta niin lähellä,\nkuinka hän saattoi ryhtyä sellaista välitystointa harjoittamaan, jota\nvarten nyt oli tullut. Mutta munkki esti hänet niistä tuumista ruveten\npuhumaan kokonaan toisista asioista.\n\n\"Minulla on vielä muutakin asiaa teille, Niilo ritari\", sanoi hän, \"ja\nyhtä varma, kuin olin teistä, mitä edelliseen tulee, yhtä epävarma olen\nnyt tästä asiasta. Ja vaikka nyt, kun ikä on heitellyt lunta\nohimoilleni ja rypistellyt poskeni, voisin sanoa, kuinka itse\nsellaisessa tapauksessa tekisin, niin en siltä kuitenkaan uskalla\nväittää, että olisin samoin menetellyt, kun olin teidän ijässänne.\"\n\n\"Se mahtaa olla merkillinen asia!\" virkkoi Niilo katsellen kysyvästi\nmunkkia.\n\n\"Eräs vanki, jonka ei pitäisi olla teille tuntemattoman, kituu täällä\nTukholman linnan vankikomerossa... Se on herra Ove Laurinpoika!\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\" huudahti Niilo. \"Herra Ove Laurinpoikako kituisi\nvankeudessa ja kuitenkin on minulle sanottu, että kuningas juuri\nparaikaa valmistelee hänen häitään!\"\n\n\"Mikä kuninkaan ajatus on, sitä en minä tiedä, mutta se vain on varmaa,\nettä Ove herra istuu vankeudessa linnan tornissa ja että hän on\nkuoleva... Ehkä on kuningas muuttanut mieltään siinä suhteessa, ehkä...\nMutta minä olen puhellut Ove herran kanssa ja hän on nykyään kokonaan\ntoinen mies kuin silloin, kun hän tahtoi tappaa teidät, Niilo herra.\nHän myöntää käyttäytyneensä alhaisesti ja katuu sitä katkerasti sekä\nhaluaisi nyt saada puhella teidän kanssanne voidakseen pyytää anteeksi\nja sopia. Mitä sanotte te siihen, Niilo herra?\"\n\n\"Ja sitä te vielä kysytte, harmaaveli!\" huudahti Niilo. \"Tiedänhän\naivan hyvin, kuinka helposti onneton rakkaus voi miehen mielen\nvillitä...! Ei, ei... Olen valmis saapumaan hänen luokseen, koska hän\nvain itse haluaa, vaikka jo tällä hetkellä.\"\n\n\"Te olette ritari, jolla ei ole vertaa, Niilo herra\", lausui harmaaveli\näänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta. \"Tahdotteko, niin\nlähdemme heti tuon mies raukan luo, sillä mikäli minä olen saanut\nkuulla, on huominen päivä oleva hänen viimeisensä.\"\n\nNiilo oli heti valmis seuraamaan ja viipymättä riensivät he linnaan.\n\nMunkki, joka näytti täällä olevan kuin kotonaan, haki heti linnanvoudin\nkäsiinsä ja sai tältä luvan mennä tervehtimään vangittua ritaria. Ja\nniin menivät he yhdessä Niilon kanssa alas vankilaan. Kun he olivat\nsaapuneet vankihuoneen ovelle, kuiskasi munkki:\n\n\"Jos tarvitsette minua Ove herran luota tultua niin tapaatte minut\nlinnankappelissa.\"\n\nMunkki meni, rautaovi ratisi saranoissaan ja Niilo saatettiin sisään\nvankilaan. Vanginvartija, joka oli seurannut heitä tulisoihtu kädessä,\npisti sen sisälle tultua erääseen muurin rakoon, jonka jälkeen hänkin\npoistui sulkien oven mennessään.\n\nSamassa kuului kahleitten kalinaa vankihuoneen pimeimmästä loukosta ja\nkun silmä oli ehtinyt paremmin tottua pimeään, näki Niilo kilpailijansa\nja vihollisensa, Ove Laurinpojan, astuvan sieltä esiin. Mutta se ei\nollut nyt enää tuo uljas, hurja nuorukainen, joka mielettömässä\nvimmassaan oli tahtonut pakottaa hänet kaksintaisteluun, ja kun ei se\nollut onnistunut, yrittänyt tappaa hänet. Ei, vaan hänen edessään oli\nnyt kalpea, murtunut mies, joka joka suhteessa herätti sääliä.\n\nVanki seisoi hetkisen käsi otsalla. Soihdun valo teki häneen saman\nvaikutuksen, kuin pimeys Niiloon. Mutta kun hän ehti huomata kuka\ntullut oli, kävi kova väristys läpi koko hänen ruumiinsa, ja hän vaipui\nalas polvilleen peittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Rauhoittukaa, Ove herra\", sanoi Niilo ja koitti nostaa häntä ylös,\n\"ellei mikään raskaampi taakka omaatuntoanne paina, kuin se mitä meillä\non välillämme, niin voitte olla aivan levollinen!\"\n\n\"Te olette siis antanut anteeksi minulle?\" huokasi vanki.\n\n\"Olen, olen!\" vakuutti Niilo, \"kaiken sen, mitä te olette minua vastaan\nrikkonut, kaiken sen minä mielelläni anteeksi annan. Onko teillä ehkä\nmitään muuta toivomusta, jonka näkisitte mielellänne täyttyvän...?\nSanokaa se vain arastelematta julki, Ove herra, mikäli voimissani on,\ntahdon auttaa teitä!\"\n\nOve Laurinpoika nousi hitaasti ylös ja katseli ensin arasti sitten jo\nrohkeammin Niilo Sturea silmiin. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein\nvoinut uskoa, mitä näki ja kuuli. Vihdoin puhkesi hän itkuun ja peitti\nkäsillään kasvonsa, samalla kun raskaat kahleet, joilla hän oli seinään\nkiinnitetty, kalisivat, ikäänkuin olisivat nekin joka hetki tahtoneet\nmuistuttaa hänelle hänen surullista kohtaloaan.\n\n\"Vain paljaalla hyvällä tahdotte te kaiken sen pahan palkita, jota olen\nteille yrittänyt tehdä\", virkkoi hän lopulta, kun oli ehtinyt niin\npaljon rauhottua, että voi selvään lausua ajatuksensa. \"Mitä minä vielä\ntässä elämässä toivoisin, on mahdoton saavuttaa, eikä siitä sentähden\nkannata puhua...\"\n\n\"Mutta voisihan teillä olla sellainen ystävä tuttavienne joukossa, joka\nmielellään tekisi teille haluamanne palveluksen...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Ove herra kiivaasti, \"ei yksikään ainoa heistä\ntahdo tehdä minulle haluamaani palvelusta, ja sitäpaitsi ei sitä voisi\nkukaan muu toimittaakaan kuin minä itse... Se juuri tekeekin asian\ntoimeenpanon mahdottomaksi. Minä tarvitsisin sitä varten aikaa ja\nvapautta, ehtiäkseni Tanskaan ja sieltä takaisin. Ja huomenna jo täytyy\nminun kuolla...\"\n\nOve herra liitti kätensä ristiin ja tuijotti eteensä alas kosteaan\nkivilattiaan. Niin seisoi hän kauan aikaa. Ja kun hän taas loi silmänsä\nNiiloon, kimalteli niissä pari suurta kyyneltä, jotka hiljalleen\nvierivät hänen poskiansa alas.\n\n\"Jos minä nyt sanoisin teille, Niilo herra, että minä tahtoisin antaa\nvaikka henkeni teidän edestänne, niin uskoisitteko te sitä?\" kysyi hän\nja äänestä, katseesta, koko miehen olennosta huomasi, että hän\ntodellisella tuskalla odotti vastausta. \"Minä olen käyttäytynyt teitä\nkohtaan alhaisesti ja raukkamaisesti, kuinka voisinkaan asiain niin\nollen pyytää, että te uskoisitte sanojani... Voisihan sattua, että minä\nkiusauksen hetkenä taas unhottaisin kaikki ja menettelisin uudelleen\nkunniattoman miehen tavoin... Älkää siis puhuko enää mitään minulle,\nälkää katsoko minuun ... sanokaa vain, että olette antanut minulle\nanteeksi ja jättäkää sitten minut, että voisin yksinäisyydessä itkeä\nonnettomuuttani, johon itse olen syypää... En voi odottaa mitään\narmahdusta täällä, enkä uskalla toivoa sitä toisella puolenkaan\nelämää...\"\n\n\"Tämä on jo epätoivoisen puhetta, Ove Laurinpoika\", puuttui Niilo\npuheeseen, kun vangin voimat näyttivät ikäänkuin murtuvan\nitsesoimausten painosta, \"minä en ainakaan puolestani soisi, että te\nsiltä joutuisitte epätoivoon... Ja paremmin en mielestäni voi osoittaa\nteille, että luotan sanoihinne, kuin menemällä takaukseen edestänne,\nettä te saatte matkustaa Tanskaan ja sieltä takaisin...\"\n\n\"Niilo herra!\" huudahti Ove Laurinpoika vaipuen alas maahan, kokonaan\nniiden tunteiden valtaamana, jotka täyttivät hänen sydämensä. \"Oletteko\nte enkeli vai ritari, jonka henkeä ja onnea minä sokeudessani olen\ntavotellut...\"\n\n\"Ove Laurinpoika!\" lausui Niilo. \"Me emme ole tunteneet toisiamme\nennenkuin nyt vasta... Hyvä ja paha ovat tässä maailmassa sekautuneet\ntoisiinsa ja siitä sekoituksesta on jokainen ihminen saanut oman\nosansa, siis myöskin minä ja te... Me olemme molemmat pyrkineet samaan\npäämäärään ja se on erottanut meidät ja saattanut meidät väärin\nkäsittämään toisiamme!\"\n\n\"Mutta te olette tämän päämäärän saavuttava, Niilo Sture\", lisäsi Ove\nloistavin silmin, omituisen lämpimällä ja varmalla äänellä, \"te yksin\nvain ansaitsette tämän enkelin, te eikä kukaan muu...! Ja minä vannon\nsen kautta Herramme kalliin veren, että hänestä on tuleva teidän\nmorsiamenne ... niin paljon voi vielä Ove Laurinpoika aikaansaada\nvastoin arkkipiispan ja kuninkaankin tahtoa.\"\n\n\"Arkkipiispan ja kuninkaan?\" kysyi Niilo hämmästyneenä.\n\n\"Niin\", jatkoi Ove herra, \"arkkipiispa on tahtonut voittaa minut ja\nkuningas taas on tahtonut voittaa arkkipiispan, mutta minä teen\nsellaisen käännöksen, jota he eivät koskaan olisi voineet\najatellakaan...\"\n\n\"Ja se on...?\"\n\n\"Jättäkää se minun asiakseni ... ja luottakaa vain minuun! Te saatte\nkerran nähdä, että Ove Laurinpoikakin osaa toimia miehen tavoin! Tiedän\nkyllä, että kuningas ei ole teille suosiollinen, ja että teidän vielä\nminun kuoltuanikin on melkein mahdoton saada häntä suostumaan... Mutta\nminä tahdon ainakin antaa kuninkaalle mietittäväksi asioita, joita hän\nei ole niinkään helposti unhottava.\"\n\nHän puhui sellaisella varmuudella ja hänen katseensa oli! niin\nluottamusta herättävä, että Niilo oikein lämpeni siitä ja tarttui\nliikutettuna vankia kädestä kiinni.\n\n\"Kiitos teille, Ove Laurinpoika!\" virkkoi hän, \"niitä sanoja, jotka\ntällä hetkellä olette lausunut minulle, niitä en tule koskaan\nunhottamaan... Ja minä pysyn vieläkin lujana siinä, mitä jo olen\nsanonut, että menen takaukseen teidän puolestanne, kunnes te olette\nehtinyt käydä Tanskassa asianne toimittamassa. Mutta...\"\n\nNiilo pysähtyi äkisti ja katsahti ylös, ikäänkuin olisi joku uusi\najatus aivan yhtäkkiä sukeltanut hänen sieluunsa tai niinkuin olisi hän\nnyt vasta muistanut jonkin keinon, joka tähän asti oli häneltä jäänyt\nkokonaan huomaamatta. Ove Laurinpoika taas puolestaan koetti, tuskaa\ntäynnä, lukea Niilo Sturen avonaisista kasvoista, olisiko tämä\nmahdollisesti jostain hänelle tuntemattomasta syystä muuttanut\nmielipiteensä.\n\n\"Mitä mietitte...?\" kysyi hän vihdoin. \"Kadutteko ehkä\njalomielisyyttänne... Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli\nkerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra,\nritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa\npuolesta... Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti...\nHänet tahtoisin minä nyt hyvittää... Mutta te olette oikeassa ... minun\nei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua,\nettä te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin\nkaksintaistelussa kotimaassani... Siitä voitte itse huomata, kuinka\najattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!... Ei,\nei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!\"\n\n\"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!\" virkkoi Niilo hymyillen.\n\n\"Ei tarvitse?\" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.\n\n\"Minä tiedän toisenkin keinon, joka on saattava teidät toivomuksenne\nperille!\" sanoi Niilo.\n\nOven hämmästys nousi korkeimmilleen, mutta Niilo veti ihokkaansa\nsisästä tikarin näyttäen sitä Ovelle.\n\nTikari oli mitä hienointa tekoa. Kahva oli koristeltu jalokivillä ja se\npäättyi nappiin, jolla oli kuninkaankruunun muoto. Sen syrjään oli\nkaiverrettu nimi: Carolus Canuti R.S. (Rex Suecorum). Tuppi oli hopeaa\nmainiota tekoa sekin.\n\nKallisarvoinen tikari oli nahkakotelossa, josta Niilo otti sen esiin.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän, \"ottakaa tämä, lähettäkää se Kaarlo kuninkaalle\nja te olette saava tahtonne täytäntöön ilman takaustakin!\"\n\n\"Ja sellaista kalua te salaatte, Niilo Sture\", virkkoi Ove ja hänen\nsilmänsä paloivat ihmetyksestä. \"Vaikka teidän ei olisi tarvinnut muuta\nkuin näyttää sitä saadaksenne toivonne täytetyksi, niin te ette\nkuitenkaan ole tehnyt sitä...\"\n\n\"Sellaista keinoa käyttämään olen liian ylpeä, Ove Laurinpoika...\"\n\n\"Niin olen minäkin!\"\n\n\"Mutta teidän kunnianne ei tarvitse kärsiä siitä, vaikka käytättekin\nnyt kuninkaan tikaria tätä asiaa varten! Tikari on pakottava Kaarlo\nkuninkaan toimimaan antajan tahdon mukaan, mutta minä en tahdo sillä\ntavalla onneani saavut taa... Teillä taas, Ove Laurinpoika, ei ole\nmitään valitsemisen varaa ... ja jos teidän kunnianne siitä kärsii,\nniin kärsii se kai sentähden, että...\"\n\n\"Ei, ei ... ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitatte, Niilo herra\",\nhuudahti Ove. \"Ja Jumala on todistajani, että tahdon pitää teille\nantamani lupauksen. Rangaiskoon hän minua ikuisella piinallaan, jos\nrikon sen!\"\n\nHe olivat sitten molemmat hetkisen aikaa ääneti, mutta yhtäkkiä virkkoi\nOve:\n\n\"Teidän täytyy kuitenkin sanoa minulle vielä yksi asia, Niilo herra...\nJos kuningas kerran on antanut tämän kalleuden teille, niin on se\ntuntuva hänestä omituiselta, että minä sen hänelle jätän ja käytän sitä\nhyväkseni...\"\n\n\"Kuningas on antanut sen minulle, tietämättä itsekään, kuka\nvastaanottaja oli. Jos niin sattuisi, että hän todella kysyisi teiltä\njotain siitä, niin sanokaa vain: Metsässä Dalbyn luostarin luona! ja\nhän käsittää kohta kaikki.\"\n\n\"Ja minä anastaisin siis teiltä teidän rehellisesti ansaitun kunnianne\nvoittaakseni...\"\n\n\"Ei, ei, Ove herra, te lainaatte sen vain, joten te siis voitte\npalauttaa sen taas minulle, kun tulette takaisin, ja vaikka ette\ntulisikaan, niin on teillä sittenkin aina keinoja, joilla voitte tässä\nasiassa omaatuntoanne keventää.\"\n\nHetken mietittyään päätti Ove ottaa tikarin vastaan. Hänellä ei ollut\nnyt valitsemisen varaa, jos kerran tahtoi antaa loukatulle\nnuoruusystävälleen sen hyvityksen, jonka tämä oli oikeutettu saamaan.\nVoisihan hän sitäpaitsi sen tapauksen varalta, että itse kaatuisi\ntaistelussa, antaa jonkun toimeksi saattaa asian todellinen laita\nkuninkaan tietoon. Epäilemättä olisi Niilo Sture, jos hänelle tällainen\ntapaus olisi sattunut, jyrkästi kieltäytynyt. Mutta niinhän se on, kun\nkerran on alkanut alentaa omantuntonsa vaatimuksia, että tällainen\nahdinko joskus sattuu. Täytyy silloin usein hyvääkin asiaa ajaessa,\nryhtyä tai tyytyä keinoihin, joita tarkka siveellisyystunto ei\nsaattaisi oikeiksi myöntää.\n\nHerra Ove Laurinpoika otti siis tikarin vastaan ja heti senjälkeen\njätti Niilo Sture vankilan.\n\n\n\n\nVII.\n\nSulhanen.\n\n\nNiilo Sture meni vankilasta linnan kappeliin. Hän halusi, tietämättä\noikein itsekään minkätähden, vielä kerran puhutella vanhaa munkkia.\nMutta vaikka tämä oli luvannut odottaa Niiloa kappelissa ei häntä siltä\nkuitenkaan ollut siellä ja Niilon täytyi siis tyhjin toimin palata\ntakaisin. Hän poistui linnasta ja kulki kaupunkiin, jossa jo päivän\npuuhain synnyttämä liike illan lähestyessä alkoi vähetä ja porvarit\nsulkivat juuri paraillaan puotiensa ovia ja ikkunoita, kun hän kulki\nkatua pitkin asuntoonsa.\n\nHän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt mieltänsä niihin erilaisiin puuhiin,\njoilla porvarit päivätyönsä lopettivat, eikä hän myöskään huomannut\npuotipalvelijain reipasta kulkua ja vilkkaita liikkeitä kun ne tulivat\nhäntä vastaan kadulla. Vasta kaksi kuninkaan asepalvelijaa, jotka\nseisoivat eräässä kadunkulmassa ja tuntuivat odottavan jotain,\nherättivät hänen huomiotansa.\n\nHe puhelivat kuolleesta marskista, Tord herrasta, Niilo kuuli sen aivan\nselvään, ja kun hän meni heidän ohitsensa, katsahti toinen yht'äkkiä\nylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Niilo herra pysähtyi ja\ntarkasteli tutkien miestä, jonka kasvot hänestä tuntuivat tutuilta.\n\n\"Ettekö tunne enää minua, Niilo herra?\" kysyi silloin asepalvelija\nujostelematta ja Niilon täytyi tunnustaa, että hän oli unhottanut\nmiehen nimen.\n\n\"No tahdon teille muistuttaa matkaa, jolloin tulin tuntemaan teidät,\nNiilo herra... Me ajelimme silloin Hirvellä Itämerta, ja minä pidin\nperää, kun me kohtasimme kuninkaan laivan, joka alkoi ahdistaa meitä,\nmutta joutuikin alakynteen...\"\n\nEnempää ei tarvittukaan. Niilo muisti nyt kaikki aivan hyvin.\n\n\"Hollinger!\" huudahti hän.\n\n\"Niin, sehän se on kunniallinen nimeni\", vastasi asepalvelija leveä,\nhyväntahtoinen hymy huulillaan.\n\n\"Olen sinulle kiitollinen viimeisistä palveluksistasi, Hollinger!\"\nvirkkoi Niilo, mutta asepalvelija keskeytti hänet äkisti:\n\n\"Toiseen suuntaan uskoin minä silloin ja moni muukin minun kanssani\nyhden ja toisen miehen tulevan purtensa ohjamaan ... tarkoitan,\nnähkääs, että häissä, joita kuningas nyt paraikaa valmistelee, olisi\npitänyt olla toinen mies sulhasena, kuin joka siksi nyt todella näyttää\ntulevan... Ja marskin sisar ... marskin sisar, tuo nuori jalo\nneitonen...\"\n\nHänen vielä puhuessaan alkoi joku laulaa sisällä huoneessa, jonka\nulkopuolella he seisoivat.\n\n    Kerran yleni Ruotsissa ruusunen,\n    Ken hänen petti, petti Kristuksen,\n    Se ruusutarhass' kasvanut oli.\n\nSe oli alku siitä laulusta, jota oli aljettu laulaa Tord herran\nkuoleman johdosta. Kukaan ei voinut kuunnella sitä tulematta syvästi\nliikutetuksi. Myös Niiloon teki laulu syvän vaikutuksen ja se vaikutti\nhäneen vielä enemmän sentähden, että laulaja alkoi laulunsa juuri\nsilloin kun asepalvelija puhui murhatun marskin sisaresta. Mutta\nlaulaja jatkoi:\n\n    Oli marski väsynyt taisteluun,\n    Hän halusi lepoon siunattuun,\n    Hän luotti Jöns Bonpojan kuntoon:\n    \"Nyt tahdon mennä mä nukkumaan\n    Suhun miehistäni luotan vaan\n    Olet rakkaampi muita sä mulle.\"\n\nHollinger pyyhkäsi kädellään silmiään ja myös toinen asepalvelija\nnäytti syvästi liikutetulta. Se teki heihin aivan saman vaikutuksen,\nkuin juhlallinen kirkkolaulu, joka keskeltä elämän kuohuvia intohimoja\ntahtoo kohottaa ihmismielen johonkin korkeampaan ja parempaan. —\nIsänmaallinen tunne, kosto ja viha maan vihollisia vastaan levisi\nikäänkuin pisaroittain näitten laulujen kautta yli koko Ruotsinmaan. Se\noli historiaa, sellaisena kuin kansa sen käsitti, ja vaikka se oli\nyksinkertaista ja teeskentelemätöntä eikä pitänyt niin tarkkaa lukua\nnimistä, ajasta ja paikasta, niin vaikutti se kuitenkin sitä mitä se\njulistikin, — rakkautta siihen maahan, jossa sen sankarit olivat\neläneet ja vaikuttaneet, halua kohota heidän vertaisekseen miehuudessa\nja jalossa rohkeudessa.\n\nMutta laulaja, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, alkoi taas:\n\n    Pään halkaisi hältä hän kokonaan,\n    Se isku oli turma Ruotsinmaan,\n    Kas sellaisen palkan konnalta saa.\n    Kuin Juudas Herransa ennen möi,\n    Niin möi myös Jösse kun marskin löi.\n    Sitä itkee nyt vaimot ja neidot.\n\nSitten yhtyi jo muitakin ääniä loppuvärsyä laulamaan:\n\n    Ja vaimot ja neidot ne vaikertaa:\n    \"Herra suojaa murhalta meidän maa,\n    Isä, Poika ja Henki pyhä,\n    Hän suojatkoon maatamme yhä!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Niilo Sture ja miehet toistivat sanan.\n\n\"Jumala myöskin marskin sisarta suojelkoon, ettei suru häntä hautaan\nveisi...! Pelkään näet, että häistä, joita nyt paraikaa valmistellaan,\ntuleekin hautajaiset sen asemasta kuin...\"\n\n\"Häistä!\" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa\noli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin\nKaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan\npäinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin\noman ja setänsä lupauksen mukaan.\n\nMies elvytti nyt hänen muistoaan.\n\n\"Ettekö sitten tiedäkään\", virkkoi hän, \"että linnassa valmistellaan\nhäitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?\"\n\n\"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva\", huomautti\nNiilo.\n\n\"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo\nherra... Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy\nvaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen, on poissa, nyt...\"\n\n\"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?\" virkkoi Niilo.\n\n\"Niin, aivan niin ... joka mies sen linnassa tietää... Mutta niin\nvarmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte\nluottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä... Minä ja\nmoni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään\nvaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen\nonni...\"\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger... Mitä rohkenet puhua?\" huudahti\nNiilo peljästyneenä.\n\nMutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: \"Siinä,\nmitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä\nsen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala\nteitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus\ntarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!\"\n\n\"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!\" virkkoi Niilo. Hän sanoi\nsen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka\navomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian\nvapaan vallan sydämensä tunteille.\n\nMutta tämä ei päästänytkään niin helposti ritaria.\n\n\"Täällä sisällä\", virkkoi hän, \"on mies, joka mielellään tahtoisi tulla\nteidän palvelukseenne... Se on hän, joka laulun lauloi. Hän on teille\njo ennestäänkin tuttu.\"\n\n\"Ja kuka on hän...?\"\n\n\"Eerikki, Herman Bermanin aseenkantaja... Hänen herransa elää nyt\nkaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa tiloillaan Itägöötinmaalla, mutta\nEerikkiä ei se sellainen elämä miellytä, ja siksi on hän lähtenyt\nmatkaan astuakseen joko kuninkaan tai jonkun ritarin palvelukseen.\"\n\nTies kuinka kauan asepalvelija olisi jatkanutkaan puhettaan, ellei eräs\nkuninkaan päällysmiehistä, joka tuli kävellen katua pitkin, olisi\nhuutanut häntä luokseen. Päällysmies oli Klaus Lang. Hän tervehti\nkunnioittavasti Niiloa, kun oli päässyt niin lähelle, että voi tuntea\nhänen ja Niilo poistui vaihdettuaan muutaman sanan päällikön kanssa.\n\nAsepalvelijan sanat antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta,\nsitä enemmän, kun ne olivat aivan yhtäpitäviä niitten tiedonantojen\nkanssa, jotka Herman Bermanilta Vadstenassa oli saanut. Kuningas\nvalmisteli häitä, se oli nyt varmaa, ja jos kerran Briita neiti oli\nmorsian, niin oli myöskin aivan varmaa, että Ove Laurinpoika oli\nsulhanen. Mutta voitiinhan häitä valmistella jollekin toiselle\nkuninkaan miehistä, jolloin tietysti morsiankin oli toinen kuin Briita\nKaarlontytär. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä kulkiessa sinne\ntänne, mutta aina ne sittenkin lopulta palasivat neitoon, jonka kohtalo\nniin läheisesti oli liittynyt hänen kohtaloonsa.\n\nNiissä mietteissä lähestyi hän majatalonsa porttia. Likemmäksi tultuaan\nhuomasi hän tuon kookkaan munkin seisovan sen ulkopuolella kädet\nristissä rinnoilla ja odottavan häntä. Hän joudutti silloin\naskeleitansa ja heti kun munkki havaitsi hänet, kiirehti hänkin\nvastalle.\n\n\"Oletteko hakenut minua?\" kysyi munkki ja Niilo vastasi myöntäen.\n\n\"Minulle tuli toinen kohtaus esteeksi\", selitti munkki, \"sentähden en\nvoinut odottaa teitä linnankappelissa, mutta kun kuitenkin halusin\ntavata teitä keskustelunne jälkeen vangin kanssa, kiirehdin\nmajataloonne heti kun sain tietää, että olitte jättänyt linnan. Toivon,\nettette pahastu, Niilo ritari, kun nyt pyydän saada tietää, millä\nkannalla asianne vangin kanssa ovat...\"\n\n\"En suinkaan, hurskas isä\", keskeytti Niilo ystävällisesti, \"aivan\nmielelläni sen teille ilmoitan ... mutta astukaamme ensin huoneeseen!\nTäällä kadulla emme voi sellaisista asioista keskustella!\"\n\nNiin menivät he sisään. Siellä oli majatalon emäntä laittanut lieteen\nkomean takkavalkean, joka levitteli valoaan yli koko huoneen valaisten\nkaikki kirkkaalla loistollaan. Kaikki oli puhdasta ja kiillotettua ja\njärjestävä käsi oli tehnyt huoneen niin kodikkaan näköiseksi, että\nvaikka kohtalon vainooman ritarin mieli olikin musta, sen kuitenkin\ntällaisen ympäristön olisi luullut saavan elpymään ja lämpenemään.\n\nSittenkun he olivat istuutuneet penkille vähäisen matkan päähän\nliedestä, toisti munkki kysymyksensä ja Niilo virkkoi:\n\n\"Luulen, että mitä vankiin tulee, asiat ovat hyvällä kannalla, sillä me\nerosimme ystävinä.\"\n\n\"Oletteko aivan varma siitä, ritari\", kysyi munkki ja äänestä voi\npäättää, että hän pani paljon painoa juuri tähän asianhaaraan, \"ettehän\nvain ole antanut hänen onnettoman kohtalonsa, puheensa ja kyyneleensä\npettää itseänne?\"\n\n\"Tuntuu siltä, harmaaveli, kuin panisitte te erityistä painoa juuri\ntähän seikkaan!\" huomautti Niilo.\n\n\"Aivan, oikein, niin teenkin!\" vastasi munkki. \"Ja te saatatte minut\nonnelliseksi, jos voitte sanoa minulle, että olette varmasti vakuutettu\nOve Laurinpojan ystävyydestä.\"\n\n\"Jos kerran miehen sanaan voi luottaa, joka luulee seisovansa haudan\npartaalla, niin uskallan olla vakuutettu siitä. Ja minä uskon, olenpa\naivan varma siitä, että jos hän nyt vain voisi käyttäytyisi hän\nkokonaan toisin minua kohtaan, kuin mitä ennen on tehnyt.\"\n\n\"Hm!\" mutisi munkki ja päänsä vaipui rinnoille, kätten mennessä\nikäänkuin itsestään ristiin.\n\n\"Mutta Ove herralla\", jatkoi Niilo, \"ei ole sellainen luonne, että hän\njärkähtämättä voisi pysyä siinä, mitä on luvannut. Jos on totta, mitä\npuhutaan, niin ei ole mahdotonta, että hän vielä mielensä muuttaa...\nJoka tapauksessa olen minä velvollisuuteni tehnyt.\"\n\n\"Mitä sitten puhutaan...?\" kysyi munkki totisena.\n\n\"Että kuningas ei ole koskaan tarkoittanutkaan totta\nkuolemantuomiollaan, vaan päinvastoin sen asemasta, että antaisi Ove\nherran pään pudota, valmistelee hänen häitään neiti ... neiti Briita\nKaarlontyttären kanssa... Te voitte sanoa, harmaaveli, onko siinä\npuheessa perää!\"\n\n\"Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä siinä perää on!\"\n\n\"No silloin\", virkkoi Niilo ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan,\n\"silloin suojelkoon Jumala Briita raukkaa murtumasta.\"\n\n\"Hänen onnensa on siis teille kallis?\" kysyi munkki hymyillen.\n\nNiilo ei vastannut kysymykseen, eikä munkkikaan siitä sen enempää\npuhunut, vaan alkoi vain tarkemmin tutkia, mitä Niilon ja Ove herran\nvälillä oli tapahtunut, pyytäen tämän kertomaan kaikki. Niilo teki sen,\nainoastaan kuninkaan tikarista ei hän mitään puhunut. Kun hän sitten\noli lopettanut, istui munkki kauan aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän:\n\n\"Minulla on teille Briita neidiltä pieni pyyntö... Tahdotteko suostua\ntapaamaan häntä? Hänellä olisi vähän puhuttavaa teille.\"\n\nNiilo vavahti nämät sanat kuullessaan, mutta loi sitten munkkiin\nsydämellisintä ihastusta ilmaisevan silmäyksen. Kuitenkin hillitsi hän\nheti taas itsensä.\n\n\"Vaikeampi on tällaisessa asiassa kieltää kuin myöntää... Mutta\npyytäkää ylhäistä neitoa muistamaan, mitä puhuimme silloin, kun\nviimeksi tapasimme toisemme hänen veljensä haudalla... Vähän voitamme\nme sillä, että yhdessä valitamme kohtaloamme...\"\n\n\"Kuulkaa ensin loppuun, ennenkuin puhutte!\" keskeytti munkki.\n\"Neitosella on ainoastaan yksi toivomus enää tässä elämässä ja se on,\nsanoa hyvästi teille. Vasta senjälkeen tahtoo hän päättää, meneekö\nluostariin vai ei... Ennen sitä tahtoo hän kuitenkin sanoa viimeiset\njäähyväiset teille itse kuninkaan läsnäollessa ja tämä on suostunut\nsiihen... Riippuu siis nyt vain teistä, tahdotteko myöntyä hänen\npyyntöönsä eli ei.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" huudahti Niilo, \"minä tahdon tavata hänet itse\nkuninkaan läsnäollessa.\"\n\n\"Niin olkaa sitten huomenna kello 8 valmiina... Erland vanhus tulee\nhakemaan teitä ja on hän vievä teidät kuninkaan luo.\"\n\nNämät sanat sanottuaan nousi munkki ylös, heitti hyvästi ja poistui\njättäen Niilon taas yksinään harhailevine ajatuksineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain aamulla seuraavana päivänä oli Briita neiti polvillaan\nhuoneessaan kädet korkeutta kohti kurotettuina ja rukoili. Kyynel\ntoisensa perään raivasi tiensä alas hänen hienoja, marmorivaaleita\nposkiansa, samalla kun rinta kohoili tuskallisesti, ikäänkuin olisi hän\nturhaan koettanut rauhoittaa siellä sisällä raivoavaa myrskyä.\n\nHänen rukouksensa kesti kauan ja kun hän viimein nousi ylös oli hänen\nkasvoillaan sellainen ylevä ja puhdas ilme, jonka ainoastaan tieto\nsiitä, että kykenee uhrautumaan ja olemaan ilman, voi antaa ihmiselle.\nHänen suuret silmänsä olivat tällä hetkellä loistoa täynnä, joka teki\nhänet kahta vertaa kauniimmaksi ja kun hän heitti pitkät kiharansa\ntaaksepäin ja katsahti taivasta kohti, näytti kuin olisi hän jo\npuhdistanut maan tomun jaloistaan ja ollut valmis vaeltamaan sinne,\njossa ei mitään surua ole olemassa, vaan sydämen rauha, lepo ja autuus.\n\nHän seisoi vielä hetkisen hiljaa paikallaan. Ehkä väreili hänen\nsielussaan vielä rukouksen sanat, vahvistaen hänessä sitä rohkeutta ja\nuljuutta, jota hän kaipasi. Inga vanhus, vanha uskollinen palvelija,\njoka oli hoitanut kuningatarta kehdosta hautaan asti ja hänen kuoltuaan\nkohdistanut kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa Briita neitiin, avasi\nhiljaa oven ja astui sisään, mutta jäi seisomaan paikalleen, nähdessään\nneitosen rukoilevan. Hän ei tahtonut tai ei hennonut häiritä impi\nraukkaa, jolle hänellä itsellään ei enää ollut mitään lohdutusta. Vasta\nkun Briita taas käänsi ajatuksensa ulkomaailmaan ja huomasi vanhuksen,\nastui tämä esiin, laski kätensä neidon käsivarrelle ja ilmoitti, että\nmunkki halusi puhella hänen kanssaan.\n\nBriita poistui heti kamarista ja meni siihen huoneeseen, jossa munkki\nodotti häntä.\n\n\"Oletteko tavannut ritaria\", kysyi hän, \"ja minkä vastauksen hän antoi\nminun pyyntööni?\"\n\n\"Hän on tuossa paikassa täällä!\" ilmoitti munkki.\n\nNeitosen silmät täyttyivät kyynelillä. Hänen nuori sydämensä oli niin\nkauan ja hartaasti toivonut, ikävöinyt ja uneksinut onnea ja rakkautta,\nmutta todellisuus ei täyttänytkään haaveita, se musersi ne kaikki. Mitä\noli elämä siis enää hänelle muuta kuin vaellusta hautaan! Ja tämä\nkohtaus, jonka hän oli vielä tinkinyt itselleen, kylmän juhlallinen,\njollaiseksi se oli tuleva, — mikä se oli muu sekään, kuin vain hänen\nonnettomuutensa vahvistusjuhla, ilonvälähdys itse turmion hetkellä,\nniinkuin sudenkorentokin auringonvalossa vielä räpyttelee siipiään,\nmutta sen laskettua jo makaa hengetönnä.\n\nHän tahtoi kuitenkin olla luja, hänen täytyi rohkeasti katsoa\nkohtaloansa silmiin! Hän toivoi vain, että hänen sydämensä valittu\nmuistaisi hänet aina, eikä hän itse aikonut koskaan unhottaa tätä eron\nviime hetkeä.\n\nJa katsahtaessaan taas munkkiin hymyili hän enkelin hymyä. Joku kysymys\nnäytti häilyvän hänen huulillaan, mutta se ikäänkuin häipyi pois ja\nhautautui hymyyn. Ehkä oli se sydämen viimeinen toivo, joka murtuneena\nkatosi. Siinä hymyssä ilmeni lujuutta, mutta myöskin alistumista ja\nepäilemättä näki harmaaveli sen, sillä hän laski kätensä neitosen\npäälaelle.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!\" virkkoi hän ja hänen äänensä oli\nhellä ja kätensä vapisi. \"Huomaan, että olet valmis kaikkeen, ennemmin\nkuitenkin vastoin- kuin myötäkäymiseen.\"\n\nNeitonen kätki kasvonsa käsiinsä ja syvä huokaus tunki myös munkin\npäähineen alta esiin.\n\n\"Paljon ei meidän tosin sovi hankkeeseemme luottaa, mutta kuitenkin\nluulen, ettei kaikki vielä ole aivan hukassa.\"\n\n\"Teillä on siis vielä jotain toivoa, hurskas isä?\" tutki Briita.\n\n\"En ole aivan kokonaan pettynyt Ove herran suhteen. Hänessäkin löytyy\nhitunen kultaa, vaikka se onkin syvällä ja vaikeasti keksittävissä. Me\nolemme kuitenkin löytäneet sen hitusen... Jos se on oikeaa ja puhdasta,\nniin voimme me vielä toivoa ja silloin täytyy teidän korkean serkkunne\nsydämen lopultakin heltyä... Mutta jotain on tapahtunut, joka on ehkä\nmeidän hankkeillemme esteeksi...\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Briita.\n\n\"Tätä pelkään!\" lausui munkki ottaen esiin tikarin, jonka Niilo oli Ove\nLaurinpojalle jättänyt.\n\nBriita tarkasteli sitä ja tunsi heti kallisarvoisen aseen\nkuninkaallisen lankonsa omaksi. Hän katsahti tutkien munkkiin\nsaadakseen tietää, mitä se voisi asiaan vaikuttaa.\n\n\"Tänä aamuna puhelin minä taas hänen kanssaan\", selitti munkki, \"ja\nkehotin häntä nyt vihdoinkin panemaan toimeen, mitä usein ennen jo on\nluvannut, että nimittäin pyytäisi päästä kuninkaan puheille ja siellä\nsitten juhlallisesti luopuisi teistä. Mutta kun minä nyt tänään lupasin\npuuhata hänelle puheillepääsyn sitä varten, vastasi hän minulle, ettei\nsitä tarvittaisi. Ja samalla pyysi hän minun jättämään kuninkaalle\ntämän tikarin... Sillä, sanoi hän, voitaisiin kaikki saavuttaa.\"\n\n\"Ove herra ei siis tiedä vielä mitään?\"\n\n\"Ove Laurinpoika on siinä luulossa, että hänen tänäpäivänä pitää\nkuoleman.\"\n\n\"Ja koristellusta hääsalista, vieraspöydästä ja korkeista herroista,\njoita on tullut ja yhä tulee vain, siitä kaikestako ei hän tietäisi\nmitään ... ei mitään?\"\n\n\"Ei mitään... hänellä ei ole aavistustakaan!\"\n\nVäristys kävi läpi neidon sydämen, kun hän ajatteli kaikkea\nsitä loistoa ja komeutta, joka tulisi kaunistamaan hänen\nhyvästijättöjuhlaansa maailman iloille. Mutta katse pysyi siltä selvänä\nja kirkkaana. Huomasi, että hän voi hallita itseään.\n\nKuningas oli todellakin sovittanut asiat niin, että kuolemaan tuomittu\nritari oli vankilasta astuva hääsaliin. Hän tahtoi sillä tavoin voittaa\narkkipiispan puolelleen, jonka uskollisuus hänelle nyt varsinkin oli\ntarpeen, kun hän alkoi tuntea itsensä yhä enemmän yksinäiseksi\nvaltaistuimellaan. Sentähden oli hän myöskin antanut valmistaa\ntavallista loistavammat ja komeammat häät, joissa mitään, mitä rikkaus\nja valta vain voi tarjota, ei puuttunut.\n\nOsa kutsutuista vieraista oli jo saapunut kaupunkiin, mutta useita\nodotettiin vielä, niiden joukossa Jöns arkkipiispaa.\n\nNeito seisoi siinä kauan aikaa jalokivillä koristeltu tikari kädessään,\nikäänkuin olisi hän tahtonut etsiä muististaan jotain, joka selittäisi\narvoituksen.\n\n\"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?\" kysyi hän vihdoin. \"Eikö\nteidänkin mielestänne tikari ole jossain yhteydessä sellaisen asian\nkanssa, joka saattaa kiinnittää kuninkaan sydämen vielä lujemmin Ove\nherraan...!\"\n\nMunkki ei vastannut.\n\n\"Pitääkö minun siis itse saattaa loppuun se työ, joka on musertava\nminut?\" Mutta vastausta odottamatta lisäsi hän heti: \"niin, niin, minä\nteen sen... Herra on kuitenkin sittenkin väkevämpi, kuin se voima, joka\ntässä aseessa saattaa piillä!... Minä vien tikarin kuninkaalle.\nSeuratkaa minua, hurskas isä ... luulen, että hetki on käsissä.\"\n\nHän riensi ovelle, mutta munkki ei liikahtanutkaan paikaltaan ja kun\nneito ihmetellen kääntyi hänen puoleensa, virkkoi tämä:\n\n\"Minun aikani ei ole vielä tullut, Briita neiti... Minä olen näet\nmuualla määrännyt kohtauksen Kaarlo kuninkaan kanssa! Mutta minun\nsiunaukseni ja rukoukseni, ne seuraavat teitä!\"\n\nNe sanat sanottuaan poistui munkki. Briita katseli kauan ajattelevasti\nmunkin jälkeen, mutta sitten tarttui hän päättävästi lukkoon kiinni,\navasi oven ja astui siihen huoneeseen, jossa hänen kuninkaan kasvojen\nedessä oli määrä sanoa jäähyväisensä Niilo Sturelle.\n\nKamari, jossa kuningas asusti, oli suuri kolmi-ikkunainen huone, jossa\nikkunain edessä riippuivat raskaat uutimet samanväriset kuin\nkallisarvoiset seinätapeetitkin. Kun Briita astui sisään kuninkaan\nluo, oli Niilo Sture jo saapunut ja kuningas, joka nähtävästi\nvastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän kohtaukseen, antoi\nmerkin vanhalle uskolliselle palvelijalleen Erlandille, että saattaisi\nodottavan ritarin sisään.\n\nHeti senjälkeen astuikin Niilo huoneeseen.\n\nHän tervehti kunnioittavasti kuningasta, jonka kasvojen väri ritarin\nnähdessään huomattavasti muuttui. Mutta neitosen kasvot tulivat ensin\nhehkuvan punaisiksi ja sitten niin vaaleiksi kuin lumi, samalla kun\nkauniit silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.\n\nKuninkaan katse kääntyi ritarista neitoon ja siinä pisti hänen\nsilmäänsä yhtäkkiä tikari, jota neitonen piti kädessään, muistamatta\nenää antaa sitä kuninkaalle. Mutta kuningas tunsi heti entisen\nkalleutensa ja hänen huomionsa näytti niin kokonaan kiintyvän siihen,\nettä hän vallan sen tähden unhotti sekä Briitan että Niilon.\n\nMyös Niilo Stureen teki tikari valtaavan vaikutuksen, ei kuitenkaan\nsellaista, kuin kuninkaaseen, joka koko sielullaan näytti kiintyvän\nsitä katselemaan. Päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut olla\nkaukana poissa. Se oli aivan vasten Niilon luontoa, että hänen piti\nolla läsnä tikaria kuninkaalle jätettäessä, varsinkin kun hän nyt\nhuomasi, kuinka elävästi kuningas vielä muisti sen ja sen tapauksen,\njonka pakottamana hän oli siitä luopunut.\n\n\"Mikä se on, joka sinulla on kädessäsi, Briita?\" kysyi kuningas\nkiihkeänä ja hypähti tuoliltaan sekä kurotti kätensä tikaria kohti.\n\"Mistä olet sen saanut?\"\n\n\"Herra Ove Laurinpoika on antanut sen minulle teille jätettäväksi!\"\nvastasi Briita.\n\n\"Ove Laurinpoikako!\" huudahti kuningas ja löi kädellään otsaansa.\nSamassa tarttui hän tikariin kiinni ja huudahti taas, \"Ove\nLaurinpoika!\"\n\nHuoneessa oli kaikki niin hiljaa, että kuningas olisi voinut kuulla\noman sydämensä lyövän. Briita seisoi aivan tyrmistyneenä siitä\nvaikutuksesta, jonka tikari näytti kuninkaaseen tekevän. Ja myös Niilo\nseurasi suurella tarkkaavaisuudella jokaista liikettä, pienintäkin\nvärähdystä kuninkaan kasvoissa.;\n\nSillä välin oli kuningas tarttunut tikariin, temmannut sen tupestaan ja\nhuolellisesti tarkastellut sitä. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein\ntahtonut voida uskoa, että se oli sama tikari, jonka hän kerran oli\nomistanut. Mutta sittenkun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että se\ntodella oli hänen omansa, laski hän sen nopeasti pöydälle, kiirehti\novelle ja huusi palvelijaa. Silmänräpäyksessä astui tämä sisään ja\nkuningas antoi hänelle määräyksen, että Ove Laurinpoika oli heti\nvapautettava vankeudestaan ja tuotava hänen luokseen.\n\nKului sitten muutama silmänräpäys tuskallisessa jännityksessä. Kuningas\nei näyttänyt enää muistavankaan niitä kahta, jotka paitsi häntä olivat\nhuoneessa, ja nämät eivät myöskään puolestaan uskaltaneet tai eivät\ntahtoneet häiritä häntä. Vihdoin kuului nopeitten askelten ääniä\nviereisestä huoneesta, ovi temmattiin auki ja Ove Laurinpoika syöksyi\nsisään huoneeseen ja heittäytyi kuninkaan jalkojen juureen.\n\n\"Nouskaa ylös, nouskaa ylös vain, Ove herra\", virkkoi kuningas mitä\nhyväntahtoisin hymy huulillaan ja ojensi kätensä hänelle, \"te voitte\npyytää minulta mitä tahansa ja minä olen ilolla täyttävä pyyntönne. Sen\nsaatte yhtä varmaan uskoa, kuin että te nyt olette vapaa ja ennenkuin\npäivä on loppuun kulunut, myöskin lankomieheni!\"\n\nTämä oli enemmän kuin mitä Ove herra oli uskaltanut ajatellakaan ja\nsanat kajahtelivat hänen korvissaan niinkuin lumoavan ihana soitto.\nIhmisen elämässä on ehkä vaarallisimpia hetkiä se kun hän, kärsittyään\nvastoinkäymisten kaikkia kauhuja, toivottomuuden katkeraa tuskaa,\nyht'äkkiä kohotetaan piiriin, joka on vapaa, valoisa ja avonainen. Hän\non silloin ikäänkuin lumouksen vallassa. Hän unhottaa pimeyden ja\nkurjuuden, kulunut aika häipyy kauas etäisyyteen niinkuin paha uni. Ja\nuudistunein mielin hengittää hän takaisinvoitetun vapauden puhdasta\nilmaa. Mutta kärsitty paha vetää usein muassaan myös ne hyvät\npäätökset, joita kukin on itsekseen tehnyt, ja ne häviävät niinkuin\naamusumu onnen nousevan auringon tieltä.\n\nOve herra hypähti pystyyn. Kaikki meni sekaisin hänen päässään. Hän ei\nvoinut keskellä sitä ajatusten, toiveiden ja ilon kuohuvaa merta, joka\nsuurena tulvana tunki hänen päälleen, löytää mitään vakavaa kohtaa,\njohon olisi voinut kiinni tarttua. Hän tunsi vain, että hän yht'äkkiä\noli tullut onnettomimmasta ihmisestä onnellisimmaksi maan päällä.\n\n\"Onko se todella totta, mitä sanotte, kuningas?\" huusi hän, \"olenko\ntodella vapaa ja tuleeko minusta teidän lankonne...?\"\n\n\"On, on, totta se on\", vastasi kuningas, \"jos se vain minun vallassani\non, tahdon tehdä teidät niin onnelliseksi kuin mahdollista, urhoollinen\nritari!\"\n\nIhastuksen vallassa tarttui Ove kuninkaan käteen kiinni ja suuteli\nsitä. Mutta kuningas levitti kätensä ja syleili häntä.\n\n\"Siitä olen teihin loukkautunut\", virkkoi kuningas, \"ettette ennen ole\nminulle salaisuuttanne ilmaissut. Te voitte huomata, etten ole\nunhottanut sitä päivää vielä ja kuinka tukalassa asemassa silloin olin,\nkun musta ritari tuli ja tarjosi minulle hevosensa... Jumala paratkoon,\nkun ajattelen sitä, ystäväni ... minä olisin silloin voinut tehdä teon,\njota ikuisesti olisin saanut katua...\"\n\nKuningas tarttui oikealla kädellään ritarin käteen kiinni, laski\nvasemman hänen olkapäälleen ja katsoi häntä lämpimästi ja\nsydämellisesti silmiin.\n\nMutta nyt näytti siltä, kuin olisi Ove herran onni yhtäkkiä alkanut\npolttaa häntä. Hän loi silmänsä maahan ja varjo levisi hänen\nkasvoilleen. Kuninkaaltakaan ei se jäänyt huomaamatta, mutta hän piti\nsitä vain hienotunteisuudesta johtuneena, jonka täytyi katsoa\npääpiirteeksi tuon urhokkaan ritarin luonteessa. Hän kiirehti sentähden\nlisäämään:\n\n\"Joutuun, joutuun, jalo ritari ... morsian ja vihkituoli odottavat ja\nhääsalissa ovat jo koolla Ruotsin valtakunnan mahtavimmat herrat ja\nmiehet valmiina todistamaan teidän ja minun onneani. Tulkaa, tahdon\nitse antaa teille sulhaspukunne!\"\n\nKuningas otti Ove herraa kädestä kiinni ja astui ovea kohti.\n\nOven vieressä seisoi Niilo Sture, yleväryhtisenä ja vaaleana ja mitä\nsyvin suru kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan. Hänen silmänsä\ntarkastelivat Ove herraa ja sellainen voima oli siinä katseessa, että\ntuo onnellinen sulhanen säpsähti, pysähtyi ja kasvonsa tulivat kalman\nkalpeiksi. Sanat, joita tällä hetkellä ei olisi voinut odottaa hänen\nsuustaan, näyttivät pyörivän jo hänen kielellään, saavan elämän ja\nkuolevan taas, samassa kun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Mutta\nikäänkuin temmatakseen itsensä irti siitä lumouksesta, johon Niilo\nSturen tyyni, syyttävä katse oli hänet saattanut, otti hän yht'äkkiä\naskeleen ovea kohti ja vei pikemmin kuninkaan mukanaan kuin\npäinvastoin.\n\nMutta Briitalta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta. Päästyään ensi\nhämmästyksestään ja tarkastellessaan sitten pakollisen sulhasensa\nkäytöstä, kun kuningas kiitti häntä pelastuksestaan, tuli se ajatus\nyhtäkkiä niinkuin leimaus hänen mieleensä, että joku toinen kuin Ove\nLaurinpoika oli tehnyt tuon urotyön. Ja nähdessään sitten Niilo Sturen\nkatseen, kun Ove meni hänen ohitsensa, muuttui se aavistus hänessä\nvarmuudeksi.\n\n\"Niilo!\" huudahti hän, sittenkun olivat jääneet kahden kesken, ja\nsamassa riensi hän jo hänen luokseen ja tarttui innostuksen hurmaamana\nhänen käteensä kiinni. \"Niilo, sinä olet pelastanut kuninkaan hengen.\"\n\nNiilo aikoi poistua vastaamatta, mutta tyttö ei päästänytkään häntä\nniin helpolla.\n\n\"Pyydän sinua rakkauteni nimessä, Niilo ... sano, enkö ole oikeassa...?\nSinä olet se musta ritari, joka pelastit korkean lankoni hengen ja sait\nhäneltä tikarin muistoksi ... sano, sano!\"\n\n\"Älä kysele minulta sellaisia, Briita, pyydän sinulta sitä\", lausui\nNiilo, \"se on salaisuus, jota minä en saa ilmaista kellenkään, en edes\nsinulle... Kuinka voit muuten uskoa, että Ove Laurinpoika...\"\n\n\"Ove Laurinpoika on ja pysyy aina kaltaisenaan!\" virkkoi Briita\ninnokkaana. \"Hän on saanut tuon kallisarvoisen tikarin sinulta, siitä\nolen varma... Se käy minulle nyt yhä selvemmäksi! Pyhä Jumalan äiti,\nNiilo, jos asia olisi, niinkuin sydämeni sanoo sen olevan.\"\n\n\"Ja mitä sitten, jos se niin olisi?\" kysyi Niilo.\n\nBriita oli tällä hetkellä aivan samannäköinen, kuin naispappi tai\nennustajatar, joka yhtäkkiä on käsittänyt jumalallisen totuuden ja\nvärisee vielä sen synnyttämästä mielenliikutuksesta.\n\nMitään vastausta ei hän vielä kuitenkaan ehtinyt antaa viime\nkysymykseen. Palvelija näet astui sisään ja ilmoitti, että hänen\nmorsiusneitonsa odottivat häntä puetettavaksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHäät.\n\n\nKun Ove herra jätti kuninkaan laittaakseen niinkuin tämäkin valmiiksi\nitsensä lähestyvää juhlallisuutta varten, kulki hän vielä niinkuin\nunessa. Vankeus, kuolema, äkillinen vapautus ja ennen kaikkia onni,\njoka hymyili häntä vastaan, hänen toiveittensa päämäärä, joka nyt\nhäilyi hänen edessään, niinkuin ihmeen ihana kukkanen tarjoten vartensa\nkatkaistavaksi, — kaikki se kulki nyt hänen sielunsa silmäin ohitse\nväriloistossa, joka huikaisi ja huumasi häntä. Sieltä täältä pisti\ntosin tikarinterä esiin ja sen takaa tarkasteli häntä pari tyyntä,\nsurullista silmää, mutta silloin heittäytyi hän aina arkana sivuun ja\nsyöksyi siihen ilon huumaavaan pauhuun, jonka täytetyt toiveet tuovat\nmukanaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei ajatella mitään muuta, hän oli\nniinkuin harhaan joutunut perhonen, joka lekuttelee vielä tulen\nympärillä, vaikka se jo on tarttunut hänen siipiinsä.\n\nTässä mielentilassa meni hän ulos linnasta. Hän ei ollut ehtinyt vielä\nmonta askelta, kun kohtasi hengellisen herran, joka pysähtyi ja\nmainitsi häntä nimeltä. Ove herra katsahti ylös. Siinä seisoi kaniikki\nHelmich hänen edessään. Tämä oli tullut Jöns arkkipiispan seurassa\nkaupunkiin ja oli juuri nyt etsimässä päivän sankaria, tulevaa\nsulhasta.\n\nOve herra kysyi, minkätähden häntä etsittiin, mutta kaniikki antoi\nhänelle vain salaperäisen viittauksen ja sanoi:\n\n\"Mustainveljesten luostarissa, siellä saatte tietää kaikki!\"\n\nJa niin suuntasivat he askeleensa mustainveljesten luostariin.\n\nSiellä asusti Jöns arkkipiispa. Ja siellä vilisi myöskin kaikki paikat\ntäynnä komeasti puettuja asepalvelijoita, munkkeja, prelaatteja ja\nritareja. Nämät viimeksimainitut varsinkin esiintyivät peräti\nloistavissa puvuissa, ritariketjut rinnoillaan ja kallisarvoiset kaaput\nyllään, jotka olivat vuoratut soopelin ja mäyrän nahalla. Niitä kulki\nyhtä mittaa joko luostariin sisälle tai taas ulos sieltä. Kaniikki vei\nOve herran erääseen syrjähuoneeseen ja täällä selvitti hän hänelle\ntavallisella varovaisella tavallaan, mitä oli tekeillä sekä mitä hän\nnyt Ovelta vaati korvaukseksi siitä voimakkaasta avusta, jota\narkkipiispalta päämääräänsä tavotellessaan oli saanut.\n\nKysymyksessä ei ollut mikään sen vähempi asia kuin itse salaliitto\nkuningasta vastaan. Ja Ove Laurinpojalle oli uskottu kunniakkain toimi\nkoko yrityksessä. Hänestä näet oli tuleva kuninkaan murhaaja.\n\n\"Mitä siihen sanotte?\" kysyi kaniikki lopulta äänellä, joka osoitti,\nettei hän mitään vastustusta odottanut ja että hän teki tuon\nkysymyksensä vain ikäänkuin vanhan tottumuksen mukaan.\n\nOve Laurinpoika viivytteli kuitenkin ennenkuin vastasi. Taulu, joka nyt\navautui hänen silmiensä eteen, oli aivan vastainen sille, joka tähän\nasti oli hänen onnekkaassa mielessään välkkynyt. Hän oli vaeltanut\nihanassa lehdossa kaunisten kukkain keskellä ja hengittänyt niitten\nsuloista tuoksua sisäänsä ja nyt hiipi yhtäkkiä musta haamu hänen\needeniinsä ja lausui: kaikki tämä on vain petosta, varjoa ja turhuutta!\nAinoastaan sillä ehdolla, että vuodatat verta, voi se tulla\ntodelliseksi. Kaikki muuttui sysimustaksi hänen ympärillään, synkän ja\nkylmän koleaksi, ja turhaan tähysteli hän tähteä, joka olisi valaissut\nhänen tietään. Silloin tuli yhtäkkiä kaksi tähteä näkyviin. Ne\nkimaltelivat häntä kohti niinkuin kaksi silmää, mutta niissä kuvastui\nsyvä, kalvaava suru. Hän huomasi sen ikäänkuin hienon harson läpitse,\njoka oli kyyneleistä kudottu. Ihmeellistä kyllä olivat nämät silmät\nainoat, jotka jäivät jälelle, kun kaikki se ihana lumous, joka oli\nhuumannut häntä, katosi ja häipyi pimeään. Mutta nyt vaikuttivat ne\nmyös häneen sellaisella voimalla, jota hän ei olisi uskonut niillä\nolevankaan. Hän ei kuitenkaan nyt enää väistynyt arkana niiden tieltä,\nvaan katsoi säikkymättä niihin ja tahtoi myös totella niiden antamaa\nkehotusta.\n\nHänen koko sisäisessä maailmassaan tapahtui äkillinen muutos, eli\noikeammin sanoen, se ilkeä ja inhottava tuuma, joka paljastettiin\nhänelle, sai hänen luomaan silmänsä omaan itseensä. Ja hän kauhistui\nnyt niitä ajatuksia, jotka vankeudesta päästyä olivat hänen mielensä\nsaastuttanet ja muodostuneet siksi rakennukseksi, joka nyt rymisten\nkaatui maahan. Hän heräsi ikäänkuin unesta, lumous hävisi ja hänen\nparempi puolensa sai taas hänessä vallan.\n\n\"Mitä ajattelette, Ove herra?\" kysyi vihdoin kaniikki, jonka mielestä\nvastaus alkoi viipyä arveluttavan kauan. \"Onko teillä ehkä jotain sitä\nvastaan, mitä tässä olen puhunut?\"\n\n\"On minulla!\" vastasi Ove päättävällä äänellä.\n\n\"Ja mitä se sitten olisi?\"\n\n\"Te olette erehtynyt minun suhteeni ... minä en sellaista tekoa koskaan\nota toimittaakseni!\"\n\n\"Ha-ha-haa!\" nauroi Helmich, \"mikä on nyt näin yhtäkkiä mielenne\nmuuttanut? — Onko selvä järki jo niin kokonaan hyljännyt teidät...?\nVai olisitteko todella unhottanut, ettei teillä tässä asiassa ole\nvalitsemisen varaa! Teidän täytyy ottaa tämä työ tehdäksenne taikka\ntaas kuolla ... siinä kaikki, mitä tahdon sanoa teille.\"\n\nKaniikki ei ehtinyt puhua enempää, sillä herra Krister Pentinpoika\nastui sisään ja heti hänen jälkeensä pari muuta herraa. He eivät\npuhuneet sanaakaan, mutta tervehtivät erittäin tuttavallisesti Ove\nherraa. Vähän senjälkeen tuli vielä pari ritaria ja lopuksi herra\nTaavetti Pentinpoika. Jokainen heistä näytti olevan siinä luulossa,\nettä Ove Laurinpoika oli sielultaan ja ruumiiltaan heidän miehiään ja\nsiksi ei kukaan salannutkaan häneltä, mitä tekeillä oli.\n\nKuningas oli hääjuhlallisuuksien kestäessä murhattava. Oxenstjernan\nveljesten ja sulhasen oli yhdessä pantava se työ toimeen ja tarkoin\nmääriteltiin siinä jo, kuinka kaikki oli käyvä.\n\nOve Laurinpoika istui äänetönnä. Hänen kielensä oli kuin halvattu.\nMutta jota enemmän hän kuuli ja jota tarkemmin hän itsekseen asiaa\nmietti, sitä voimakkaammin pääsivät paremmat taipumukset hänessä\nvaltaan. Hän näki nuo surulliset silmät edessään ja ne olivat nyt\nhänelle samanarvoiset, kuin tähdet harhaanjoutuneelle purjehtijalle.\n\nKun kaikki siinä juuri paraillaan solvasi tuota vihattua kuningasta\ntoinen toistaan ilkeämmillä syytöksillä, avautui ovi äkisti ja\narkkipiispa astui sisään.\n\nHän oli kylmän ja jäykän näköinen, niinkuin tavallisesti aina, ja kun\nhänen silmänsä kulkivat tutkien ympäri salia, levisi ikäänkuin\ntalvipakkanen hänestä huoneesen. Hän kysyi, mistä keskusteltiin ja\nherra Krister Pentinpoika vastasi:\n\n\"Me olemme nyt ajaneet tahtomme läpi. — Kaikki ovat yksimielisiä\nsiitä, että päätös on pantava toimeen ja että tuon jumalattoman\nkuninkaan siivet ovat katkaistavat... Ja se on tapahtuva nyt ... nyt\njuuri keskellä hääiloja!\"\n\nArkkipiispa punnitsi hetken aikaa veljensä sanoja, ennenkuin vastasi.\n\n\"Mitä päämäärään tulee, ei meillä luullakseni siitä ole kuin yksi\najatus, minulla ja teillä kaikilla, jotka olette täällä koolla\",\nvirkkoi hän, \"mutta millä tavoin aiotte panna tuumanne toimeen, siitä\nette vielä ole minulle mitään puhuneet.\"\n\n\"Aivan yksinkertaisella tavalla\", selitti Krister herra, \"mitä suorempi\ntie, sitä parempi... Täällä on monta miekkaa, jotka kaikki kyllä\nhelposti löytävät tien kuninkaan sydämeen.\"\n\nTaas syntyi hiljaisuus ja kaikkein katseet tähystelivät arkkipiispaa,\njonka silmissä liekehti kamala tuli.\n\n\"Ei!\" huudahti hän vihdoin innokkaammin kuin häneltä olisi voinut\nodottaakaan, \"sellaiset keinot eivät kelpaa. Miekka on kyllä ratkaiseva\nasian, mutta toisella hetkellä ja toisella tavalla...\"\n\n\"Vähän ne sellaiset syyt siltä mahtavat asiaan vaikuttaa\", keskeytti\nTaavetti herra kovalla äänellä.\n\nArkkipiispa suuntasi rohkeaan veljeensä katseen, joka sai tämän luomaan\nylpeät silmänsä maahan.\n\n\"Ei!\" huudahti hän sitten ääntään korottaen, \"sellaista ei saa\ntapahtua. Me olemme tulleet tänne vierasystävyyttä nauttimaan, sitä ei\nsaa loukata. Kuningas on meidän isäntämme ja me hänen vieraitaan...\nMinä en ainakaan tahdo, että itseäni tai jotain puoluelaisistani\nsyytettäisiin siitä, että he kuninkaan vieraina ollessaan olisivat\nväijyneet hänen henkeään... Jättäkää siis sellaiset ajatukset\nmielestänne! Se päivä ei ole muutenkaan enää kaukana, jolloin te olette\ntilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka paremmin sopii\nritareille!\"\n\nArkkipiispan sanojen vaikutus oli ratkaiseva. Jokainen läsnäolevista\ntiesi näet aivan hyvin, etteivät he hankkeillaan saisi mitään aikaan,\nellei arkkipiispa joko välillisesti tai välittömästi auttaisi heitä.\n\n\"Ja sentähden, hyvät herrat ja ritarit\", lisäsi arkkipiispa, \"on minun\nmielipiteeni se, että me nyt eroamme. Kun hetki on lyönyt, jolloin\nmiekat ovat paljastettavat, saatte te siitä minulta tiedon...! Nyt vain\nhäihin!\"\n\nHän viittasi kädellään, tervehti joka taholle ja poistui huoneesta.\nMyös muut herrat alkoivat tehdä lähtöä jättäen salin toinen toisensa\nperään. Viimeisinä poistuivat arkkipiispan molemmat veljet. Niin olivat\nlopulta kaniikki Helmich ja Ove herra taas aivan kahden huoneessa.\nMutta kaniikilla ei ollut nyt enää mitään puhuttavaa ja Ove herra\npuolestaan ei millään ehdolla tahtonut enää keskusteluun sekaantua.\nSiksi poistui hän myös heti, vaikka hitain askelin, mustainveljesten\nluostarista. Kulkiessaan pitkää luostarikäytävää ulos, kuuli hän\nmunkkien kokoushuoneesta juhlallisen messun säveleet. Ja hän nojasi\nsiinä tulikuuman päänsä muuria vasten ja sulki silmänsä laulun säveleen\nyhä väreillessä hänen korvissaan.\n\nMutta äkisti havahtui hän tuskastaan ja hänen silmänsä välähtivät. Hän\npainoi höyhentöyhtöisen lakin lujemmin päähänsä ja riensi päättävin\naskelin ulos luostarista. Portille pysähtyi hän hetkiseksi ja katsahti\nnopeasti ympärilleen. Vähäsen matkan päässä hänestä seisoi erästä\npilaria vasten nojaten kookas harmaamunkki kädet ristissä rinnoilla.\nHän näytti tahtovan katsoa nuorukaisen sydämeen, niin herkeämättä\nseurasi hän silmillään tätä. — Munkin näkö sai Oven rinnassa vielä\nvahvistumaan ja lujittumaan sen päätöksen, jonka hän viimeisten hetkien\nkuluessa oli tehnyt.\n\nHän kiirehti rientoaskelin Isolle torille ja sieltä Isonkirkon ja\nneuvoshuoneen välistä katua pitkin linnaan. Munkki seurasi häntä hitain\naskelin. Linnanpihalla ei hän kuitenkaan enää voinut Ove herraa\nseurata, vaan meni linnantupaan ja sieltä ylös ritariluhtiin.\n\nHäävieraat alkoivat kokoutua. Joukko ritareja käveli jo edestakaisin\nluhtisillalla ja alhaalla linnanpihalla seisoi asepalvelijajoukko\ntoisensa vieressä. Munkki kääntyi pimeään sivukäytävään, jossa\nyksinäinen asepalvelija seisoi vahtina.\n\nHän kuiskasi jotain miehen korvaan ja tämä vastasi. Mutta samassa\nkuului kiivaitten askelten ääniä toisesta päästä käytävää, jossa\nnaisten huone sijaitsi sekä ne huoneet, jotka olivat kuuluneet Kaarina\nkuningattarelle. Askeleet lähenivät ja ennen pitkää tuli pimeästä\nnäkyviin Ove Laurinpojan kalmankalpeat kasvot.\n\n\"Oletko nähnyt kuningasta, mies?\" kysyi hän läähättävällä äänellä.\n\n\"En!\" vastasi vahtin\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, minulle sanottiin, että hän on mennyt\nkuningatar vainajan huoneisiin ... minun täytyy välttämättä tavata\nhänet... Sehän se on tuo perällä oleva huone, jossa kuningatar kuoli ja\njossa kuningas tapaa käydä rukoilemassa... Mutta siellä ei häntä ole.\nMinä olen koputtanut ovelle, ei hän ainakaan päästä minua sisään...\"\n\nMies raukka oli aivan epätoivoissaan. Hän löi kädellään otsaansa ja\nnäytti punnitsevan asemaansa, sikäli kuin riehuvat ajatuksensa sen\nhänelle sallivat.\n\n\"Niin kauan kuin kuningas viipyy kuningatar vainajan huoneessa, ei\nkukaan pääse sinne sisään!\" selitti mies jyrkällä äänellä.\n\nSanat eivät kuitenkaan näyttäneet tekevän mitään vaikutusta Ove\nherraan. Munkki seisoi vähän edempänä muurin vieressä ja katseli nyt\nniinkuin luostarin portillakin herkeämättä ritaria. Hetken siinä niin\nseisottuaan havahtui tämä taas yht'äkkiä mietteistään.\n\n\"Nyt tiedän, mitä teen!\" huudahti hän ja riensi sitten munkin ohitse\nritariluhtiin sekä sieltä käveleväin herrain ohitse luhtisillalle ja\nkiertorappusia alas linnanpihalle.\n\nRitarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. Yksi ja toinen riensi hänen\nperäänsäkin ja kutsui häntä takaisin, mutta hän ei sitä kuullut.\n\n\"Se oli sulhanen!\" kuiskailtiin joukossa.\n\nVähän aikaa senjälkeen tuli kuninkaan kamaripalvelija, nuori Sten\nherra, kävellen yli linnanpihan ja suuntasi kulkunsa luhdinrappusia\nkohti. Hän oli täydessä hääpuvussa ja lyhyt, vaaleansininen viitta\nheilui upeana hänen vasemmalla olkapäällään. Mutta häämielellä ei hän\nsiltä näyttänyt olevan, sillä valkoisen kypäräntöyhdön alta säihkyivät\nhänen silmänsä synkkinä ja uhkaavina. Kun hän oli saapunut\nluhtisillalle, keräytyivät ritarit heti hänen ympärilleen ja kyselivät\nhäneltä, oliko hän tavannut sulhasta.\n\n\"Olen!\" vastasi Steen melkein äkäisesti, \"hän sai minulta miehen, joka\nlähti opastamaan häntä Niilo Sturen asunnolle!\"\n\n\"Niilo Sturen!\" melusivat ritarit. \"Sulhanen on mennyt Niilo Sturen\nluo!\"\n\nMutta Steen Sture jätti ihmettelevät ritarit siihen ja meni\nritariluhdin kautta pimeään käytävään, jossa tuo yksinäinen vahtimies\nseisoi. Juuri kun saapui sinne, kuuli hän niinkuin olisi joku salaovi\nmuurissa avattu ja suljettu taas.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi hän mieheltä.\n\nMutta tämä ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Munkki vain oli\nhävinnyt. Steen herra tutki levottomana käytävän päästä päähän. Äkisti\npysähtyi hän. Hän kuuli uudelleen ovea avattavan ja samassa huomasi hän\nvalon loisteen käytävän päästä. Mutta nyt ei hän enää ollut levoton\neikä hänen myöskään nyt enää tarvinnut miehelle mitään kysymystä tehdä.\nKuninkaan korkea haamu häämötti näet sieltä tulen loisteesta esiin.\nMutta niin suorana, niin levollisen ja majesteetillisen näköisenä kuin\nkuningas nyt oli, ei Steen muistanut häntä hyvään aikaan nähneensä, ei\nsenjälkeen kun hän marskina vallitsi Viipurin linnassa. Se voi\nkuitenkin olla näköhairauskin tai oli se vain ohimenevä ilmaus siitä\nsisällisestä rauhasta, jonka rukous kuninkaan rinnassa oli synnyttänyt.\n\nSteen herra riensi hänen luokseen ja pysähtyi kunnioittavasti kuninkaan\nviereen juuri kun tämä sulki rukoushuoneen oven. Hän kuuli siinä\nkuninkaan huokaavan. Mutta se ei ollut sellainen huokaus, jonka huoli\nja levottomuus pusertaa ihmisrinnasta esiin, vaan oli se enemmän\nhelpotuksen huokaus kunnialla kestetyn vaikean hetken jälkeen.\n\nJa niin todella olikin asianlaita. Kun kuningas astui pimeästä esiin\nritariluhtiin, johon yhä enemmän herroja oli kokoutunut, oli hänen\nkauniilla, vaikka nyt jo vuosien rypistämillä kasvoillaan yhä vielä\nsama sisällistä rauhaa kuvastava ilme. Sellaista hymyä ei Kaarlo\nkuninkaan kasvoilla oltu pitkiin aikoihin nähty.\n\nKuningas kulki kevein askelin kumartelevan ritarijoukon ohitse ja\nohjasi askeleensa samalle suunnalle kuin sulhanenkin, ainoastaan\nkamaripalvelija seurassaan.\n\nRitarit sitä kovasti ihmettelivät. Ja heidän kummastuksensa vielä\nkohosi, kun vähän senjälkeen eräs palvelija, jolta he asiaa utelivat,\nilmoitti kuninkaan menneen herra Niilo Sturen luokse.\n\nMutta synkässä holvikäytävässä kuuli yksinäinen vahtimies taas oven\nnarinan, kun se avattiin ja suljettiin, ja miehen viereen ilmautui heti\nsenjälkeen tuo kookas munkki. Nyt oli hänen päähineensä niskaan\nvalunut, joten asemies selvästi erotti rumat, arpiset kasvot, joista\npari rehellistä, älykästä ja sydämellistä silmää tähysteli häntä.\n\n\"Nyt on Kaarina kuningatar voittanut!\" virkkoi munkki loistavin silmin\nja laski samassa kätensä asepalvelijan olkapäälle sekä asetti suunsa\nihan tämän korvan viereen, \"kuningas on luopunut kaulaketjusta!\"\n\nMies katseli hetkisen epäillen munkkia, mutta sitten kirkastuivat\nhänenkin kasvonsa ja hän nyökäytti vallan tyytyväisenä päätään.\n\n\"Jumala paratkoon, kunpa hän olisi teidän neuvoanne noudattaen jo\nennemmin hyljännyt tuon lemmonkalun\", virkkoi hän jurosti.\n\nMutta munkki veti päähineen taas kasvojensa eteen ja riensi pois\nlinnasta samaa tietä kuin kuningaskin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieli mustana oli Niilo Sture jättänyt linnan, paeten sitä iloa, joka\nsiellä kuninkaan valitsemaa sulhasta odotti. Häävalmistukset\nsynnyttivät hänessä vain tuskaa ja koko linna tuntui hänestä suurelta\nhaudalta, joka ennen pitkää oli synkkään syliinsä kätkevä hänen\nviimeisenkin ilonsa ja onnensa tässä maailmassa. Kamala epätoivo\nraateli hänen sydäntänsä kun hän raskain askelin kulki katua eteenpäin\nja mielikuvituksessaan näki hän jo kauniin morsiamensa kuoleman uhrina\ntai mikä oli vielä sitäkin kauheampaa, — toisen omana.\n\nPäästyään kotiin istahti hän penkille ikkunansyvennykseen ja antoi\najatustensa lentää. Onnensa lyhyt taru kulki siinä hänen silmiensä\nohitse. Kuva kuvan perään sukelsi mieleen, valoisat ensin, sitten\nsumeat, lopulta synkän synkät. Ja hurja tuli alkoi palaa hänen\nsilmissään, mitä lähemmäksi hän ajatuksissaan tuli sitä aikaa, jota\nparaillaan eli. Hänen kätensä menivät nyrkkiin ja huulensa puristuivat\nyhteen. Mutta näytti niinkuin olisi hän itsekin hävennyt voimatonta\nvihaansa, sillä heti taas hillitsi hän mielensä ja sielunsa vihlovat\nepäsoinnut hävisivät huokaukseen ja surumielisen hymyn varjoon.\n\nHän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut edes niitä\nkiirehtiviä askeleita, jotka yhä lähenivät hänen asuntoansa. Vasta kun\novi avautui ja kalpea, hengästynyt ja vielä enemmän sortuneen näköinen\nmies, kuin hän itse olikaan, syöksähti sisään, vasta silloin havahtui\nhän unelmistaan. Tulija oli herra Ove Laurinpoika.\n\n\"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt, kun ne sallivat\nminun löytää teidät, Niilo herra!\" huudahti hän. Hän oli vallan\nkiihtynyt. Ja selvästi voi huomata, että hän ainoastaan mitä\nankarimmilla ponnistuksilla pysyi seisaallaan.\n\n\"Herra Ove Laurinpoika!\" virkkoi Niilo ja nousi istuimeltaan,\n\"etsittekö minua?\"\n\n\"Kyllä, teitä juuri etsin... Seuratkaa minua heti... Joka silmänräpäys\non nyt kallis!\"\n\n\"Mihin sitten tahdotte viedä minut...?\" kysyi Niilo hämmästyneenä.\n\nHän jäi seisomaan paikalleen ikkunansyvennykseen, joka sijaitsi\nvasemmalla seinällä ovesta, ja Ove herra astui hänen luokseen.\n\n\"Älkää kyselkö minulta, Niilo herra!\" sanoi hän, \"nyt tahdon minä vain\nyksin toimia. Sitten vasta kun te olette nähnyt tekoni, sitten vasta\ntahdon puhua. Sitten saatte te myöskin vapaasti ottaa hengen minulta...\nMutta nyt seuraatte te vain minua... Meidän täytyy mennä kuninkaan\nluokse.\"\n\nNiilo alkoi aavistaa, mitä tuon kiihottuneen miehen mielessä liikkui.\nMutta hän ei voinut siltä käsittää, miksi hänen itsensä juuri piti\nseurata häntä kuninkaan luo. Siksi kysyikin hän, tahtoiko Ove herra\nviedä hänet kuninkaan luokse sentähden, että hänen läsnäollessaan voisi\nilmoittaa tälle salaisuuden, joka oli tikariin kätkettynä, ja siten\nehkä saada hänen kohtalonsa muuttumaan. Jos se oli tarkoituksena,\nkieltäytyi hän jyrkästi seuraamasta. Tämän kuullessaan tuli Ove herra\nepätoivoa täyteen. Ja Niilon täytyi vetäytyä niin syvälle\nikkunasyvennykseen kuin pääsi tunkeilevan Ove herran ahdistamana.\n\nSilloin avautui ovi hiljaa ilman että kumpikaan läsnäolevista huomasi\nsitä. Niin olivat he molemmat omaan kiistaansa kiintyneet.\n\n\"Niin tietäkää siis\", virkkoi Ove lopulta, \"että minä aion sanoa\nkuninkaalle totuuden, tai teen minä lopun elämästäni ja kaadun\nkuolleena teidän jalkainne juureen...! Kuninkaan täytyy saada tietää,\nkuka on pelastanut hänen henkensä, hänen täytyy kerrankin oppia\ntuntemaan se jalo ja uljas sydän, joka voi pysyä ritaritavoille\nuskollisena, vaikka kaikki onkin liittoutunut häntä kukistamaan...\"\n\nNiilo teki kädellään liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut estää tuota\nkiivasta ritaria puhumasta, mutta tämä jatkoi:\n\n\"Ja se morsian, jota varten Kaarlo kuningas on loistavan hääjuhlansa\nvalmistanut, hän on tuleva teidän omaksenne, Niilo Sture, tai tulee\ntäällä muuten häät ilman sulhasta... Kaiken tämän tahdon kuninkaalle\nsanoa. Hän on uskova minua ja hän on ojentava teille taas kätensä\nystävyydellä ja rakkaudella niinkuin ennenkin. Ja teistä on tuleva\nonnellinen ja kunnioitettu mies, jonka kaiken jalo sydämenne täydelleen\nansaitseekin...\"\n\n\"Kyllin, kyllin!\" sai Niilo vihdoin sanotuksi. \"Kaikki tämä on kyllä\nkaunista, Ove herra, mutta te unhotatte kuitenkin yhden asian.\nMorsiantani en minä koskaan aio ottaa armolahjana vastaan, en,\ntarjotkoon sen sitten kuka tahansa. Se on sanani tässä asiassa!\"\n\n\"Te olette sekä uljas että ylpeä, Niilo herra!\" keskeytti Ove säihkyvin\nsilmin.\n\n\"Niin, herra Ove Laurinpoika, minä olen ylpeä, niin ylpeä, ettei se\nkalleus, jonka sain kuninkaalta muistoksi pelastaessani hänen henkensä,\neikä edes teidän jalo uhrauksennekaan ole minulle kyllin riittävät\nsaattamaan vaakaa minun ja kuninkaan välillä tasapainoon... Se riippuu\nainoastaan kuninkaasta...\"\n\n\"Ja sentähden on kuningas nyt täällä!\" kuului samassa ääni keskeltä\nhuonetta.\n\nKumpaankin keskustelevaan teki ääni, jonka he aivan hyvin tunsivat,\nvaltaavan vaikutuksen. He riensivät esiin ikkunansyvennyksestä ja\nsiellä seisoi kuningas keskellä huonetta ojennetuin käsin ja silmissä\nilme, josta kuvastui ainoastaan valo, rauha ja sovinto.\n\nNähdessään Niilo Sturen tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän aikoi\njo rientää häntä vastaan. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä.\n\n\"Tässä seisoo kuningas edessänne, Niilo Sture\", virkkoi hän, \"ei\nkuitenkaan kuninkaana, vaan Kaarlo Knuutinpoikana, teidän\nvertaisenanne. Ja sellaisena tuon minä kaikki vanhat muistot mukanani,\nkaiken sen katkeruuden, jota mielessäni olen hautonut teitä kohtaan,\njokaisen solvauksen, jolla olen teitä loukannut. Minä tulen luoksenne\nsokeana ja kuurona, jollaiseksi panettelut ja oma herkkäuskoisuuteni\novat minun saattaneet... Kas sellaisena seison nyt tässä edessänne! Te\nolette jalon kilvoituksen kilvoitellut, Niilo Sture. Te olette ritari,\njolla ei ole vertaa ja minun täytyy häpeästä luoda silmäni alas...\nMutta kaiken sen, millä voin hyvittää teidät itsenne ja maailman\nsilmissä, kaiken sen tahdon tehdä ja siksi olenkin nyt luoksenne\ntullut...\"\n\n\"Herrani ja kuninkaani!\" huudahti Niilo ja vaipui kuninkaan jalkain\njuureen.\n\n\"Ei, ei, Niilo herra, ei niin ... miehinä seisokaamme vastatusten,\nteidän edessänne en tahdo olla kuningas. Mutta ennenkuin ratkaisemme\nasiamme on teidän määrättävä se sija, joka teille minun sivullani\nkuuluu... Sanokaa itse, Niilo, mitä vaaditte!\"\n\n\"En mitään, en mitään!\" huudahti Niilo. \"Tällainen hetki kuin tämä\nhaihduttaa kaikki menneet tapahtumat mielestäni... Taivaan Jumala\nsiunatkoon teitä, herra kuningas, niistä sanoista, jotka nyt olette\nlausunut.\"\n\n\"Te annatte siis minulle anteeksi, Niilo Sture\", sanoi kuningas\nmurtuneella äänellä, \"te voitte unhottaa ja sopia.\"\n\n\"Sydämestäni sen teen!\" vastasi Niilo ja suuteli kuninkaan kättä.\n\nMutta tämä nosti hänet ylös, painoi rintaansa vasten ja suuteli häntä\notsalle.\n\n\"Teitä ehkä ihmetyttää\", virkkoi kuningas ja katseli sydämellisesti\nritaria, \"että minä juuri nyt tulen luoksenne asian tähden, joka jo\nmonta vuotta on sydäntäni painanut... Te saatte kyllä vielä tietää syyn\nsiihen, ette kumminkaan nyt... Kukin asia vaatii näet määrätyn aikansa\ntullakseen oikealle tolalle taas...! Oletteko tyytyväinen minuun,\nNiilo...?\"\n\nHän puristi lämpimästi ritarin kättä ja katsoi häntä sydämellisesti\nsilmiin. Ja tällä hetkellä ajatteli Niilo kaikista vähimmin sitä, mikä\noli antanut aihetta kuninkaan tekoon.\n\n\"Mutta mitä puhuitte te äsken tässä, Ove Laurinpoika?\" virkkoi kuningas\nja kääntyi tämän puoleen. \"Ettekö te olekaan pelastanut henkeäni,\nettekö te olekaan se, joka...?\"\n\n\"En, herra kuningas!\" vastasi Ove lujalla äänellä, vaikka kasvonsa\nolivatkin kalmankalpeat.\n\nJa sitten kertoi hän samalla päättävällä äänellä kaikki kuninkaalle, ei\nainoastaan sitä, mikä koski tikaria, jonka Niilo Sture oli hänelle\nedellisenä iltana vankilassa antanut, vaan myöskin, kuinka oli saanut\nvanhan herran Kaarlo Tordinpojan suostumuksen ja kuinka kaniikki\nHelmich oli hänelle siinä ollut avullisena.\n\nKuningas kuunteli tarkkaavasti ja suuret kyyneleet vierivät alas hänen\nrypistyneitä poskiansa.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!\" huudahti hän ja katseli kädet yhteen liitettyinä\nkohti korkeutta, \"kuinka voin minä hyvittää kaiken tämän... Kuinka voin\nminä toimia niin, että sinä olet tyytyväinen minuun, Kaarina, siellä,\njossa henkesi nyt leijailee pyhimysten keskellä Herran taivaassa?\"\n\nSitten tarttui hän molemmin käsin Niilo Sturen käteen kiinni ja katseli\nhäntä kauan.\n\n\"Ja neidosta luovun minä\", puhkesi Ove Laurinpoika puhumaan. Hän oli\nvallan kalpea ja vapisi niin, että helposti voi huomata, miten vaikeaa\nse luopuminen hänelle oli. Vain hädin tuskin sai hän lisätyksi: \"ja\nteidän lupauksenne, herra kuningas, annan minä takaisin.\"\n\nHän pysähtyi ikäänkuin uusia voimia kootakseen ja jatkoi sitten yhä\nkiihtyvällä innolla:\n\n\"Yhden asian täytyy minun kuitenkin vielä ilmoittaa teille, Kaarlo\nkuningas... Te ette voi olla kyllin varovainen ... salamurhaajat\nväijyvät teitä, teidän elämäänne yritetään lopettaa... Jo nyt\njuhlallisuuksien aikana olisi sen pitänyt tapahtua, ellei eräs mahtava\nmies olisi tullut väliin ja estänyt sitä. Voi kuitenkin tapahtua, että\ntuuma vasten hänen tahtoaankin pannaan toimeen...\"\n\n\"Väijytystä ... kavallusta!\" puhkesi kuningas puhumaan ja päästi Niilo\nSturen käden irti, \"oletteko varma siitä, mitä nyt puhutte, Ove\nLaurinpoika...\"\n\n\"Aivan varma, herra kuningas ... ne tahtoivat saada minun murhaamaan\nteidät!\"\n\nKuningas seisoi siinä kuin ukonnuolen iskemänä. Myös Niilo Sturea\nhämmästytti tuo odottamaton uutinen, vaikka hän tosin ei pitänytkään\nsellaista mahdottomana niillä tiedoilla, jotka hänellä oli kuninkaasta\nja tämän mahtavista vihollisista.\n\n\"Minua alkaa jo väsyttää nämät ikuiset salahankkeet!\" huudahti kuningas\nja hänen kasvoillaan kuvastui katkera viha, \"ja aina, aina ovat niitä\nvirittelemässä ne, joille minä olen osoittanut vain paljasta\nhyväntahtoisuutta ja mitä suurinta luottamusta... Omituisesti\nleikittelee onnetar minun kanssani, sillä ne, joita olen vainonnut, ne\novat ainoat, jotka ovat pysyneet minulle uskollisina...\"\n\nJa taas tarttui kuningas Niilo Sturen käteen ja hymyili hänelle. Mutta\näkisti siirtyi hän sitten toiseen asiaan ja virkkoi:\n\n\"Mutta minun käteni on sittenkin vielä kerran saavuttava teidät kaikki,\njotka nyt tavottelette minun kuningaskruunuani... Ruotsi, Ruotsi,\nkuinka väkevä ja mahtava sinä olisitkaan, jos vain sopu ja\nyksimielisyys vallitsisi sinun lastesi välillä! Mutta keitä ovat nyt ne\njalot herrat, jotka ovat unhottaneet isänmaansa ja virittävät\nkuninkaalleen samanlaisia pauloja, kuin pahin vihamies?... Kuitenkin,\nmitäpä turhia kyselenkään! Tunnenhan minä heidät aivan hyvin! Onhan\nheidän henkensä jo monta kertaa ollut minun vallassani! Mutta minä olen\nlahjoittanut sen heille takaisin ja unhottanut heidän pahat tekonsa,\nniinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan...! Jöns Pentinpoika, Jöns\nPentinpoika, mitä tarkoittavat, mihin lopulta vievät nuo sinun ilkeät\nkonnankujeesi...?\"\n\nKuningas vaikeni. Hänen ajatuksensa kuohuivat niinkuin myrskyn ajamat\naallot. Mutta Ove Laurinpoika, joka oli yhtä liikutettu kuin\nkuningaskin, tahtoi sovittaa nyt kaikki, mitä hurjan ja hillittömän\nrakkautensa kautta oli rikkonut ja virkkoi sentähden vaitiolon\nkeskeyttäen:\n\n\"Ei niin, herra kuningas. Tällä kertaa teette te arkkipiispa Jönsille\nväärin! Hän se juuri oli eikä kukaan muu, joka tänäpäivänä\nmustainveljesten luostarisalissa väänsi murha-aseet liittoutuneitten\nkäsistä. Hän se pyysi näitä ajattelemaan, että he kaikki olivat tulleet\nhäihin teidän vieraaksenne ja että olisi jumalatonta ja raakaa\nmenetellä niinkuin he aikoivat... Se päivä on vielä tuleva, sanoi hän,\njolloin te olette tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka\nparemmin sopii ritareille. Niin kuuluivat hänen sanansa.\"\n\n\"Jöns arkkipiispako\", huudahti kuningas ja viha hänen kasvoillaan\nlauhtui, \"Jöns arkkipiispako olisi puolustanut minua vihollisiani\nvastaan?\"\n\n\"Ja nyt kun minä olen sanonut teille kaikki, Kaarlo kuningas ... pyydän\nminä teiltä lupaa saada matkustaa kotimaahani. Jos tulen takaisin, on\nhenkeni ja vereni kokonaan teidän, ellen\", tässä kääntyi hän Niilon\npuoleen, \"niin luulen, että löytyy ainakin yksi, joka kiitollisella\nmielellä tahtoo muistella Ove Laurinpoikaa.\"\n\nNämät sanat sanottuaan syöksähti hän ulos huoneesta.\n\nOvella seisoi Steen Sture ja myös hänen silmänsä olivat kyyneleitä\ntäynnä. Hän antoi Ove Laurinpojan mennä häiritsemättä matkoihinsa,\nvaikka hänellä nyt olikin kiihkeä halu painaa häntä rintaansa vasten.\nNiin oli hänen sydämensä iloa täynnä, nähdessään nuo molemmat, jotka\nolivat hänelle niin rakkaat, seisovan siellä huoneessa kaikessa sovussa\nja rauhassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuressa hääsalissa ja sitä ympäröivissä huoneissa kulkivat vieraat\nedestakaisin. Kaikki olivat saapuneet. Ainoastaan kuningas oli vielä\npoissa. Kuitenkin oli odotusta kestänyt jo niin kauan, että hänenkin\npian täytyi tulla näkyviin.\n\nHänestä ja hänen sekä sulhasen menosta Niilo Sturen, tuon halveksitun\nja nyt jo puoleksi unhotetun ritarin luo, puhuivat siinä odottaissa\nkaikki. Ja jokaisella oli jotain ojennettavaa tai lisättävää niihin\njuttuihin, jotka olivat jo valmiiksi muokattuja ja sellaisina\nkiertelivät ympäri salia.\n\nAinoastaan kaniikki Helmichillä ei näyttänyt olevan halua keskusteluun,\nsillä kun joku kääntyi siinä tarkoituksessa hänen puoleensa, vastasi\nhän kyllä tavallisella kohteliaalla tavallaan, mutta samalla kuitenkin\nniin, että kysyjä heti jätti hänet. Hän koetti päästä puheisiin\narkkipiispan kanssa, joka seisoi joukko ylhäisimpiä herroja ympärillään\nsalin toisessa päässä. Mutta se ei onnistunut hänelle.\n\nSillä välin puetettiin naisten huoneessa Briita neitiä morsiameksi. Oi,\nse oli surullinen toimitus! Morsian istui kalpeana ja äänetönnä, povi\nvain joskus kohosi ja syvä huokaus tunkeutui silloin tällöin hänen\nhuuliensa välistä. Huoneessa olivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa,\nkuin olisi siellä puetettu ruumista eikä morsianta. Ei mitään hymyilyä\neikä leikkisanoja — ainoastaan tukehtuneita huokauksia ja pidätettyjä\nkyyneleitä. Morsiusneidot veivät ja toivat kukkasia, koristuksia ja\nnauhoja, katsahtivat toisiinsa ja osoittivat, mikä oli sopivin. Ja niin\nnyökkäsivät he hyväksyvästi toisilleen ja asettivat sen paikalleen.\n\nEräs neitosista kurotti morsiamelle erittäin kauniin punaisen ruusun.\n\nMorsian katsahti ylös ja suuteli kukkasta, mutta pani sen sitten pois\nkädestään.\n\n\"Ei, ei!\" sanoi hän, \"punainen ruusu ei sovi minulle ... se muuttuisi\nkuitenkin heti valkoiseksi!\"\n\nKukaan ei käsittänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti. Mutta hän\nhuokasi niin syvään, että kaikissa heräsi säälintunne.\n\n\"Kas tässä ruusu sinulle, ota se!\" virkkoi silloin pieni tyttönen, joka\nseisoi juuri hänen sivullaan. \"Sisareni sanoi tosin, etten saisi ottaa\nsitä ja etten ainakaan missään tapauksessa saisi antaa sitä sinulle,\nmutta minusta on se niin kaunis ja koska sinä, samoinkuin minäkin,\npidät valkoista ruusua itsellesi sopivimpana, niin ota minun kukkani.\"\n\nTyttö oli Ingeborg Åkentytär (Tott), Iliana rouvan nuorempi sisar, joka\njuuri tähän aikaan vieraili hänen luonaan ja nyt morsiusneitojen mukana\noli tullut linnaan.\n\nBriita neiti kumartui alas ja suuteli tyttöä. Ja kyyneltulva valui\nsiinä alas lapsen poskelle ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi siitä\nvaistomaisesta kyvystä, jolla tämä osasi toisen tuskia keventää.\n\n\"Niin, niin, niinhän se on!\" virkkoi hän kyyneleet silmissä, \"valkoinen\nruusu se minulle paraiten sopii.\"\n\nJa hän otti kukan ja kiinnitti sen rintaansa. Mutta Ingeborg seisoi\npaikallaan ja katseli häntä, eikä oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa\nvai itkeä.\n\nBriita neiti oli, jätettyään kuninkaan huoneen, rientänyt tapaamaan\nheimolaistansa. Hän näet tahtoi mitä pikimmin ilmoittaa tälle sen\nhuomion, jonka oli tehnyt. Niilo se oli pelastanut kuninkaan hengen,\nsiitä oli hän aivan varma. Mutta hän ei tavannutkaan heimolaistaan\nmissään. Ja kun hän vihdoin pitkän hakemisen jälkeen löysi hänet —\ntämä oli silloin rukoushuoneeseen menossa — suuteli tämä häntä vain\notsalle ja sanoi: \"Laita itsesi valmiiksi, Briita, ja ajattele, että\nmeidän täytyy tyytyväisenä ottaa vastaan se, jota emme voi välttää.\nKohtalonsa alle täytyy joka ihmisen alistua!\" Ne sanat sanottuaan oli\nhän sitten, rukouksista välittämättä, mennyt kappeliin ja lukinnut oven\njälkeensä.\n\nNiin oli hän sitten, itsekään oikein tietämättä, kuinka, tullut\nhuoneeseen, jossa morsiusneidot odottivat häntä. Nämät peräytyivät\nhämmästyneinä, nähdessään sen syvän surun, joka koko hänen olennossaan\nilmeni. Mutta kaikkiin heidän utelemisiinsa ei hänellä ollut mitään tai\naivan lyhyt vastaus. Inga vanhus näytti olevan yhtä epätoivoinen kuin\nBriitakin, mutta hän voi itkeä ja siten keventää tuskaansa. Sitä ei\nBriita voinut.\n\nKuitenkin voi jokainen huomata, että kauniin neitosen rinnassa oli joku\nrohkea tuuma kypsynyt lujaksi päätökseksi. Sitä ilmaisivat hänen\nkasvojensa päättävät piirteet, sitä myös se täydellinen\nvälinpitämättömyys, jolla hän antoi toisten pukuansa järjestellä ja\nvalmistaa itseään morsiameksi. Vasta valitessaan kukkaa itselleen\nlausui hän ajatuksensa julki ja antoi tuskalleen vallan.\n\nJa siinä istui hän nyt kukka kädessä ja tarkasteli sen hienoja lehtiä,\nikäänkuin olisi niihin ollut kirjoitettuna se satu, joka yksin vain nyt\nenää voi hänen sydämelleen rauhan lahjoittaa — elämänsatu lempeästä\nenkelistä, joka saattaa väsyneen hengen maan mustasta mullasta taivaan\nikuiseen iloon. Valkoinen oli kukka, mutta vaaleampi vielä neitosen\nposki. Näytti niinkuin olisi sielu paennut pois ja jälellä ollut\nainoastaan ihmeen kaunis ruumis, joka lepäsi siinä istuvassa asennossa\nkatkaistu kukkanen kädessään.\n\nIngeborg ei saattanut sellaista tuskaa nähdä. Hän juoksi itkien pois ja\nkätki kasvonsa oviverhoihin. Mutta äkisti katsahti hän ylös ja\nkuunteli. Ulkoa kuului selvästi askelten ääniä, jotka tulivat yhä\nlähemmäksi ovea.\n\n\"Kuulkaa!\" huudahti hän, \"joku on tänne tulossa ... kuulen kannusten\nkilinää... Ajatelkaa, jos se olisi...\"\n\nHän ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa pysähtyi joku ulkopuolelle\nja koputti hiljaa ovelle. Inga vanhus riensi heti avaamaan, mutta\nperäytyi hämmästyneenä takaisin.\n\nKynnyksellä seisoi kuningas itse. Hänen kasvonsa olivat lempeän\nnäköiset ja silmissä oli loistava, auringonpaisteinen ilme. Nähdessään,\nettä morsian oli jo valmiiksi puetettu, astui hän sisään huoneeseen ja\nkiiruhti tämän luo.\n\nHän pysähtyi kuitenkin äkisti ja hymy hänen huuliltaan hävisi. Morsian\nistui jäykkänä ja liikkumatonna paikallaan ja katseli valkoista kukkaa\nkädessään. Kuningas oli jo aikomuksessa lausua Briitan nimen, mutta\nmuutti sitten äkisti päätöksensä ja viittasi pienen Ingeborgin\nluokseen.\n\n\"Kysyppä Briita neidiltä\", kuiskasi hän lapselle, \"tahtooko hän antaa\nkätensä sille, jolle minä jätin tikarini metsässä Dalbyn luostarin\nluona.\"\n\nMutta Ingeborg ei ehtinyt täyttää kuninkaan pyyntöä. Morsian oli itse\nkuullut joka sanan. Ja kaikkien hämmästykseksi nousi hän ylös\nistuimeltaan ja astui kasvot kalpeina serkkunsa luo. Ei katkeruutta\neikä vihaa näkynyt hänen kasvoillaan, mutta niissä oli äänetön,\nsyyttävä ilme, jonka tarkoituksen kuningas aivan hyvin käsitti. Niin,\nneitosen katse oli samallainen kuin joutsenen, kun se peilikirkkaalla\njärvellä kääntyy rantaa kohti, josta hänen puolisoonsa sattunut,\nkuolettava nuoli on lähtenyt.\n\n\"Te kysytte minulta, mikä on tahtoni, serkku\", sanoi hän, \"ja kuitenkin\ntiedätte te sen... Te tiedätte, kuinka kauheita tuskia kärsin, ja te\nkysytte yhtä kaikki, tahdonko kantaa niitä?\"\n\n\"Katso minuun, Briita!\" virkkoi kuningas ja tarttui rakkaudella, jonka\nsydämmellisyyttä oli mahdoton selittää, vaalean morsiamen käteen\nkiinni, \"katso minuun, Briita ja sano sitten vasta, olenko sen\nnäköinen, joka tahtoo sinulle tuskaa tuottaa?\"\n\nBriita katsahti kuninkaaseen. Mutta päivänpaisteinen katse, lämmin hymy\nei tehnytkään häneen tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin lisäsi kuin\nhelpotti sitä raskasta taakkaa, joka hänen mieltään painoi. Hän värisi,\nniinkuin paleltunut kukka varressaan, ennenkuin auringon viimeinen\nsuudelma on sen tuhonnut.\n\n\"Tiedätkö, kuka se ritari oli, joka pelasti henkeni metsässä Dalbyn\nluostarin luona?\" kysyi taas kuningas.\n\n\"Tiedän!\" vastasi Briita ja loi jäykät silmänsä kuninkaaseen.\n\n\"Sanoppa se sitten minulle...!\"\n\n\"Se oli mies, jota te olette väärin kohdellut aina siitä päivästä\nalkaen, kun saitte tiedon Viipuriin, että Kristofer kuningas oli\nkuollut!\"\n\n\"Briita!\" huudahti kuningas kiivaasti ja katseli tutkien neitosta.\nMutta äkisti hillitsi hän itsensä ja lisäsi: \"mielesi on katkeroittunut\nvanhaa serkkuasi kohtaan ja siihen on sinulla kyllä syytäkin. Mutta\npyydän, että hillitset vihasi ja uskot minua, kun vakuutan, että jos\nkaikki vain olisi riippunut minusta, olisit varmaankin tästä surusta\nsäästynyt...! Jos hämärällä puheellasi todella tarkoitat sitä, jota\nluulen, niin on hän nyt minun ystäväni...\"\n\n\"Ystävänne?\" huudahti Briita ja samassa välähti salama hänen silmissään\nja purppurapilvi ilmautui hänen kasvoilleen. Mutta hän oli jo niin\nkauan hautonut omaa onnettomuuttansa mielessään, että epäilys voitti ja\ntoivo hävisi jo samassa silmänräpäyksessä, kun se syntyi. Ja niin\nseisoi hän taas siinä marmorivaaleana, kylmänä ja jäykkänä niinkuin\nkuva.\n\n\"No niin, Briita\", lisäsi kuningas, \"minä annan hänelle kaiken sen\nhyvän, mitä minulla on ... minä annan sinut hänelle... Sentähden olen\nnyt tullutkin sinulle kertomaan, mitä tapahtunut on ja että nyt voit\njättää surusi...\"\n\n\"Mitä sanottekaan, kuningas! Onko kaikki tämä totta puhetta? Ettekö te\nenää tahdokaan pakottaa minua, ettekö enää kauemmin pitää lupauksesta\nkiinni, jonka isäni sanotaan antaneen...?\"\n\nKysymykset seurasivat niin tiheään toinen toistaan, että selvästi\nhuomasi toivon ja luottamuksen taas palanneen hänen rintaansa.\n\n\"Paljon sinä kyseletkin, serkku, mutta kaikkeen siihen vastaan minä\nkuitenkin myöntäen ja suostunpa vielä muuhunkin, jos vain itse\ntahdot...\"\n\n\"Jos vain itse tahdon...\"\n\n\"Niin, jos vain itse haluat, niin vietetään hääsi jo tänä päivänä...\nKutsutut vieraat tulevat vain tapaamaan toisen sulhasen, kuin mitä ovat\nodottaneet. Mutta ... minun täytyy täyttääkseni tämän lupaukseni saada\nkäsiini paperi, jota minulla nyt vielä ei ole. Sen on kuitenkin minulle\nluvannut mies, johon sekä sinä että minä voimme luottaa... Ennemmin tai\nmyöhemmin jätetään se minulle, mutta koska, sitä en niin täsmälleen\ntiedä... Se ei kuitenkaan estä meitä nyt menemästä hääsaliin, niin että\nkaikki saavat nähdä, kuka sinut on vihkituoliin vievä.\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!\" huudahti Briita ja vaipui korkean lankonsa syliin.\n\nMutta kuningas antoi kädellään merkin ja heti riensi eräs neitosista\navaamaan ovea. Niilo Sture ilmautui kynnykselle. Hän astui kuninkaan\nluo, joka vapaalla kädellään tarttui hänen käteensä kiinni.\n\n\"Kas tässä!\" virkkoi kuningas, \"kas tässä henkeni pelastaja! Hänelle\nsuon minä kaiken sen, mitä ihminen tässä maailmassa suoda voi. Ja nyt\ntoistan minä kysymykseni, Briita. Suostutko sinä.\"\n\nKuka voi tulkita katseen naisen silmissä, kun hän koettelemusten ja\ntaisteluiden jälkeen yhtäkkiä huomaa kaivatun päämäärän edessään, kun\nhän näkee armaimman unensa sukeltavan pimeydestä esiin, saavan määrätyn\nmuodon, muuttuvan todeksi. Armaammin ei aalto hymyile, kun siinä\nmyrskyn jälkeen taivas tähtineen kuvastuu, kauniimmin ei bardin laulu\ntaistelun jälkeen soi. Siinä on silloin valoa, lämpöä, siinä on elämä,\nsiinä on autuus. Taulu, jonka kauneutta ei ihmiskieli voi kuvata,\nsalaperäinen soitanto, jonka säveleet ainoastaan sydän voi käsittää,\naavistus, pyhä aavistus taivaan olemassaolosta — kaikki tosi ja hyvä\nheijastuu silloin aamuloistossa ja virtaa esiin immen sydämen\nsalaisista sopukoista. Autuas hymy huulillaan sulki Niilo Sture\nmorsiamensa syliinsä.\n\nJa kuningas laski kätensä heidän päänsä päälle.\n\n\"Sokea, peräti sokea olen ollut\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"mutta\nminä kiitän Jumalaa, että hän on ajoissa avannut silmäni. Ja minä\ntoivon, että hän nyt kuulee sydämeni pyynnön, kun rukoilen teille hänen\nrunsainta siunaustansa.\"\n\nKaikki seisoivat liikutettuina ja Inga vanhus nyyhkytti ääneensä. Mutta\nkuningas lisäsi:\n\n\"Ja nyt hääsaliin. Vieraani ovat saaneet odottaa jo muutenkin liian\nkauan!\"\n\nHän astui itse ovelle ja muut seurasivat perässä.\n\nHääsalissa vaikenivat kaikki kun ovet avattiin ja kuningas astui\nsisään. Kaikkien silmät kääntyivät jännitettyinä häneen ja kauan\nodotettuun morsiuspariin. Mutta kun he näkivät Niilo Sturen Ove herran\nsijalla, kävi humaus yli koko salin.\n\nSelvää oli, että sovinto oli tapahtunut kuninkaan ja tuon kauan\nväärinymmärretyn ritarin välillä. Ja mikään ei voinut olla heille\nkummallenkaan enemmän vaarallista. Salahankkeet olivat tähän asti\nkohdistuneet yksinomaan kuninkaaseen. — Niilon olivat näet\nliittoutuneet katsoneet aivan välttämättömäksi itselleen, jonka tähden\nhe olivatkin kaikella tavoin koittaneet saada häntä puolelleen. —\nMutta nyt kääntyivät ne suorastaan häntä kohtaan, josta jokainen heistä\nheti huomasi kuninkaalle tulevan vahvimman tuen. Ja niinkuin\ntavallisesti aina, kun tällaista tapahtuu, niin näytti nytkin\nodottamaton yhdistys ensi hetkellä vastustajille pelottavan\nvaaralliselta. Itse arkkipiispastakin, joka seisoi siellä kylmänä ja\ntyynenä, tuntui vaara niin suurelta, että hän päätti estää sitä millä\nkeinoilla tahansa.\n\nSiinä tarkoituksessa astui hän kuninkaan luokse, joka tervehti häntä\nteeskentelemättömällä ystävyydellä. Sen vaikutti Ove Laurinpojan\ntiedonanto, että arkkipiispa väliinmenollaan oli estänyt jo valmiiksi\nsuunniteltujen salahankkeiden toimeenpanon. Mutta ennenkuin arkkipiispa\nehti vielä sanaakaan sanoa, alkoi kuningas:\n\n\"Minä lausun teidät kaikki, jalot herrat ja kunnon miehet,\ntervetulleiksi tähän juhlaan ja toivon samalla, että ilo ja riemu hyvin\nviihtyisivät täällä meidän keskellämme... Tällä kertaa on minulla\nitsellänikin syytä iloon enemmän kuin ehkä kellään muulla. Minä olen\nnäet löytänyt uskotun ystäväni jälleen, joka muinoin oli minulle\nerittäin rakas, mutta jonka minä onnen auringonpaisteessa vähitellen\nunhotin... Niin, teinpä vielä enemmänkin, — minä työnsin hänet luotani\nalhaisten epäluulojen sokaisemana. Tämän ystävän olen minä nyt taas\nlöytänyt. Ja sen hyvityksen tahdon minä antaa hänelle tässä teidän\nläsnäollessanne, että julkisesti tunnustan kohdelleeni häntä tavalla,\njoka ei ollenkaan kunnon miehelle sovi, vielä vähemmin kuninkaalle...\"\n\nKuningas pysähtyi hetkiseksi ja hänen silmänsä, joitten kostea kiilto\nilmaisi sisällistä liikutusta, hakivat sillä välin Niilo Sturea.\n\n\"Ja nyt olkoon menneisyys unhotettu, niinkuin ei sitä koskaan olisi\nollutkaan,\" jatkoi hän sitten, \"minä olen saanut entisen ystäväni\ntakaisin ja niin totta kuin elän tahdon minä myös, mitä itseeni tulee,\npitää hänet. Te tiedätte hyvin, kuka tämä ystävä on. Se on herra Niilo\nSture. Ja osoitteeksi siitä, että meidän välillämme ei nyt enää ole\nmitään, joka erottaisi meitä toisistamme, ilmoitan minä täten, että\nminä laillisena naittajana annan hänelle serkkuni, neiti Briita\nKaarlontyttären, avioksi...\"\n\nOlisi turhaa yrittääkään kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat\ntekivät läsnäoleviin vieraisiin. Enemmistö, joka nytkin niinkuin aina\norjallisesti noudatti kuninkaan tahtoa, kiirehti yleisen ilon\nvallitessa onnittelemaan kuningasta ja morsiusparia. Ainoastaan\nmuutamat vain jäivät paikoilleen, osaksi jo ennenmainituista syistä,\nosaksi koska katsoivat kuninkaan menettelyä uudeksi hyökkäykseksi\nkirkkoa vastaan, jolle morsiamen isä oli uskonut viimeisen tahtonsa\ntoimeenpanon. Itse asiassa löytyi tuskin ainoatakaan, ainakaan\nylhäisempäin vierasten joukossa, jotka vilpittömästä sydämestä olisivat\nottaneet osaa kuninkaan iloon.\n\nKun onnittelevat olivat poistuneet astui arkkipiispa kuninkaan luokse\nja salissa syntyi taas syvä hiljaisuus.\n\n\"Ilahuttava on se sanoma, jonka nyt olette ilmoittanut meille, Kaarlo\nkuningas\", virkkoi hän. \"Kuitenkin toivon, ettette pahastu, vaikka\nmuistutankin teitä eräästä asiasta, jonka te ehkä ilon ensi huumeessa\nolette kokonaan unhottanut...\"\n\n\"Ja mikä asia se sitten olisi, Jöns arkkipiispa?\" keskeytti kuningas\nkiivaasti.\n\n\"Teidän setänne, herra Kaarlo Tordinpojan, testamentti, Jumala hänen\nsieluansa armahtakoon. Kuolevan tahto on jo itsessään pyhä, Kaarlo\nkuningas, ja vielä enemmän on se sitä silloin kun se on uskottu pyhän\nkirkon huostaan. Ja Kaarlo herra, setänne, on antanut tyttärensä\ntoiselle miehelle, kuin joka nyt tässä edessämme seisoo!\"\n\nHiljaista kolinaa kuului siitä osasta salia, josta ovi johti\nritariparvelle. Se oli voimakkaan miehen jalan astuntaa ja kerran\nkuului jo kannusten kilinäkin. Yksi ja toinen lähinnäolevista katsahti\nsiinä taakseen, mutta nähtävästi ei siellä ollut mitään erityistä\nhuomattavaa, sillä he käänsivät taas heti kaiken huomionsa kuninkaaseen\nja arkkipiispaan. Tänne asti ei kolina kuulunutkaan.\n\n\"Ruotsin kirkon päämiehenä\", jatkoi arkkipiispa, \"täytyy minun, niin\nikävää kuin se minulle onkin, Kaarlo kuningas, panna vastalauseeni tätä\navioliittoa vastaan.\"\n\n\"Sillä näyttää olevan kovasti kiire, tällä teidän vastalauseellanne,\nJöns arkkipiispa!\" huomautti kuningas.\n\n\"Niin on\", lausui arkkipiispa, \"sillä tämä minun vastalauseeni on\ntodella otettava huomioon, Kaarlo kuningas?\"\n\n\"Te arvelette siis, että Ruotsin kuningas ei voi saada pyhän isän\nsuostumusta kahden nuoren liittoon, neitosen, jonka naittaja hän on, ja\nritarin, joka on hänelle yhtä rakas kuin oma veli?\"\n\n\"Se on teidän asianne, herra kuningas, tutkia kuinka sen laita lienee!\nLuulen kuitenkin, että Ruotsin arkkipiispallakin on sana sanottavana\npyhän isän luona Roomassa ennenkuin tuomio langetetaan.\"\n\n\"Ha-ha-haa!\" kuului samassa kova nauru ritariluhdin ovelta.\n\nSalissa syntyi yhtäkkiä yleinen hiljaisuus ja kaikkien silmät\nkääntyivät ritariparvelle päin.\n\nSiellä seisoi kynnyksellä kookas, hartiakas mies, yllään vihreä ihokas\nja sen päällä jalkoihin asti ulottuva, valkoinen mantteli, josta vain\nristiritarin punainen risti puuttui. Muuten olisikin luullut hänen\nkuuluvan johonkin hengelliseen ritarikuntaan. Hänen hiuksensa olivat\nlyhyeksi leikatut, hänen kasvonsa arpien peittämät, joka teki ne vielä\nrumemman näköisiksi kuin ne luonnostaan olivatkaan. Huulilla häilyi\nhymy, joka tuntui teeskennellyltä ja luonnottomalta. \"Viheriä ritari!\"\nkävi kuiske yli salin. Mutta viheriä ritari astui tukevin askelin\ntoiseen päähän huonetta, jossa kuningas ja arkkipiispa seisoivat.\nEdellinen tähysteli iloisella hämmästyksellä ritaria. Hänen kasvoillaan\noli sama ilme, kuin sen, joka äkkiarvaamatta tapaa vanhan tutun, jota\nkauan ja turhaan on etsinyt. Ja senhän tietää jokainen itsestään, että\nse, joka kerran on ollut jollenkin oikein rakas, pysyy sinä, vaikka he\neivät vuosikausiin näkisikään toisiaan.\n\n\"Heissaa, viheriä!\" huudahti kuningas, \"missä olette nämät pitkät\nvuodet viettänyt, ja mistä nyt viimeksi tulette?\"\n\n\"Kaksi kysymystä yhdellä kertaa, herra kuningas\", lausui ritari, \"niin\nmoneen en jaksa vastatakaan... Mistä tulen, kysytte... Minä vastaan\nsiihen: kuolleen tyköä!\"\n\n\"Kuolleen?\" kysyi kuningas ja arkkipiispa ynnä muut vieraat tekivät\nkatseellaan saman kysymyksen.\n\n\"Niin, kuolleen\", vastasi ritari, \"herra Kaarlo Tordinpojan luota,\njonka viimeksi näin Penningebyssä ... kuinka monta vuotta siitä nyt on\nkulunut en niin tarkalleen muista... Kuitenkin on minulla kirje teille\ntältä jo aikoja kuolleelta herralta sekä myös sen ohessa eräs tärkeä\ntiedonanto.\"\n\n\"Antakaa se sitten tänne!\" huudahti kuningas.\n\n\"Ensin toinen asia, herra kuningas\", vastasi ritari aivan tyynenä.\n\"Vanhalla laamannilla oli ystävä, johon hän sokeasti luotti, ja tällä\nystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi vanhalle herralle...\"\n\n\"Ei, ei, viheriä!\" keskeytti kuningas kärsimättömänä, \"älkäämme puhuko\nsiitä nyt. Nyt on meillä tärkeämpiäkin asioita ratkaistavana. Vai\nettekö tiedä, että tämä mahtava mies, Ruotsin arkkipiispa, joka seisoo\ntässä edessänne, tahtoo repiä sen hajalle, mitä minä tahdon yhdistää...\nOn kysymyksessä setä vainajani tyttären...\"\n\n\"Häntä juuri, kuningas, koskee minunkin tiedonantoni\", keskeytti\nritari. \"Mutta pyydän, ettette keskeytä minua, sillä pitäisihän teidän\nentisestä muistaa, kuinka vaikea minun on enää saada sitä liitetyksi\nyhteen, joka kerran on rikki mennyt!... Katsokaas, herra kuningas, ja\nvoitte tekin sen kuulla, Jöns arkkipiispa, asia oli niin, että vanhan\nherran ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi tälle. Se salaisuus\nkoski tämän tytärtä, joka rakasti erästä nuorukaista, samaten kuin\nnuorukainenkin rakasti häntä, vaikka hän luulikin, niinkuin yleensä\nkaikki nuorukaiset luulevat, että neitonen ei pitänyt hänestä, ja että\nhän sentähden oli onnettomin nuorukainen maan päällä. Kaarlo herraa ei\nniin paljon ihmetyttänyt tyttärensä rakkaus, kuin se, mitä ystävällä\nvielä oli kerrottavaa. Tämä näet tiesi ilmoittaa hänelle, että petos ja\nkavaluus kutoi lankojansa hänen rakkaan tyttärensä ympärillä ja että\ntätä aiottiin käyttää paulana houkuttelemaan hänen sydämensä valittu\ntekoihin, joita tämä elinaikansa saisi katua.\"\n\nTässä pysähtyi ritari hetkiseksi ja katseli tutkien ympäröiviä herroja.\nVähän syrjässä, herra Krister Pentinpojan takana, erotti hän kaniikki\nHelmichin kalmankalpeat kasvot. Näihin kiintyi hänen katseensa ja\nhäneltä pääsi siinä omituinen, käheä nauru. Kaniikista, joka äkisti\nvetäytyi Krister herran leveän selän suojaan, siirtyivät ritarin silmät\ntarkastelevina muuhun joukkoon ja kiintyivät lopulta arkkipiispaan.\nMutta tämä seisoi kylmänä ja jäykkänä. Eikä pienintäkään värähdystä\nhuomannut hänen kasvoillaan.\n\n\"Ja nyt teki vanha Kaarlo herra\", jatkoi hän sitten, \"niinkuin ystävä\npyysi häntä. Hän kirjoitti kirjallisen määräyksen, jossa hän sääsi,\nettä hänen tyttärensä Briita oli hänen tahdostaan ja suostumuksellaan\nannettava avioksi herra Niilo Bonpoika Sturelle, ilman että kellään\nolisi oikeutta järkähyttää hänen näin täydellä tajulla tehtyä\npäätöstään... Kas tässä on kirje, kas tässä ... ritarin vahasinetti\nsamoinkuin todistajainkin riippuu siinä?\"\n\nRitari otti manttelinsa alta pergamentille kirjoitetun kirjeen, josta\nkolme sinettiä riippui, ja jätti sen kuninkaalle. Tämä otti pergamentin\nkäteensä ja sittenkun oli lukenut sen, ojensi hän kirjeen\narkkipiispalle, joka myös tarkasti tutki sen sisällön.\n\n\"Mutta miksi\", kysyi kuningas saatuaan kirjeen takaisin, \"miksi tämä\nsetäni määräys nyt vasta tulee päivän valoon? Niiden monien vuosien\nvieriessä, jotka hänen kuolemastaan ovat kuluneet, olisi luullut olevan\nkyllin aikaa tällaisen kirjeen jättämiseen. Jumala paratkoon, sehän\nolisi voinut tulla aivan liian myöhään!\"\n\n\"Liian myöhään, kuningas\", keskeytti ritari, \"liian myöhään ... se ei\nole ennen onnettomuutta! Mutta tämän kirjoituksen jätti vanha Kaarlo\nherra kappalaiselleen, mestari Johannekselle, valallisella\nvelvoituksella, ettei antaisi sitä ennenkuin vasta viimeisessä\nhätätilassa. Hän ei näet uskonut, että asia koskaan voisi mennä näin\nkauas, kun se nyt todella on mennyt.\"\n\n\"Mutta kuinka on kirje tullut teidän käsiinne?\" tutki kuningas. \"Minä\nolen odottanut sitä, sillä sen lupasi minulle tänä päivänä eräs veli\nharmaamunkkien luostarista...\"\n\n\"Luostarissa oleskelee myöskin teidän setänne vanha huonekappalainen...\nHän on ilmaissut salaisuutensa sille harmaaveljelle, josta te puhutte,\nja tämän harmaaveljen asioita käyn minä nyt... Mitä taas minuun, teidän\nomaan ritariinne, tulee, niin olen minä tänä päivänä saapunut pitkältä\nmatkalta takaisin kotimaahan. Ensiksi pohjastuin täällä harmaaveljesten\nluostariin ja... Niin siinähän se sitten onkin koko asia!\"\n\nKuningas seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan käännellen pergamenttia\nkädessään ja katsellen siinä riippuvia sinettejä, joista toinen oli\nhuonekappalaisen, toinen Kustaa Anundinpoika Sturen. Sitten loi hän\nsilmänsä arkkipiispaan ja virkkoi:\n\n\"Mitä arvelette, Jöns arkkipiispa? Voimmeko pitää näitä häitä, joita\nvarten nyt olemme tänne kokoon tulleet, laillisina, vaikka sulhasena ei\nolekaan se, jonka aluksi luultiin siksi tulevan?\"\n\nArkkipiispa vaikeni ja kuningas katsoi sen suostumisen merkiksi sekä\nantoi soittajilleen viittauksen puhaltamaan. Ja niin lähtivät kaikki\nmusiikin ja kellojen soidessa kirkkoon, jossa vihkiminen toimitettiin.\nSenjälkeen kokoontuivat vieraat komeille päivällisille, missä\nhopealautasia ja -astioita luettiin sadottain, muita hopea- ja\nkultakalleuksia lukuunottamatta, joita tuo rikas kuningas omisti.\n\n\"Mitä arvelet, veli, onko aika sopiva?\" kysyi Krister Pentinpoika\nsynkältä arkkipiispalta, kun he menivät yhdessä rappusia ylös linnaan.\n\nMutta tämä ei vastannut mitään. Ja vihkimisen sekä hääaterian kestäessä\nei kukaan voinut hänessä huomata mitään muuta, kuin paljasta\nhyväntahtoisuutta. Hän istui pöydässä kuninkaan vieressä ja hänen\nsivullaan istui Strängnäsin Sigge piispa sekä muut pääpapit ja ritarit,\naina arvonsa mukaan. Herra Niilo Kristerinpoika (Vaasa) teki drotsin\nvirkaa ja herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), arkkipiispan serkku,\nleikkasi ja asetti kaikkien eteen ruoat.\n\nUlkonaisen kohteliaisuuden ohessa huomasi kuitenkin silloin tällöin\nyhden ja toisen myrkyllisen silmäniskun pitkässä pöydässä. Oxenstjernan\nveljeksillä oli tuon tuostakin jotain kuiskattavaa toisilleen ja toinen\npoistui jo pari kertaa pöydästäkin ja meni ulos, mutta tuli taas heti\ntakaisin sisään. Linna vilisi täynnä aseellisia miehiä. Kuningas voi\nolla aivan rauhallinen. Sillä valppaat silmät valvoivat tänä ja\nseuraavina päivinä tarkasti kaikkia vähänkin epäiltäviä liikkeitä ja\nvoimakkaita käsiä oli aina valmiina tarttumaan kiinni, koska ja missä\nvain tarvittiin.\n\n\"Onko aika sopiva?\" kysyi Taavetti herra Krister veljeltään.\n\n\"Ei!\" vastasi tämä, \"täällä voisi kompastua heti ensimäiseen mieheen!\"\n\n\"Niin antakaamme sitten veljemme, arkkipiispan, toimia!\" virkkoi\nTaavetti herra tarttuen samassa raskaaseen hopeapikariin, josta joi\nsulhasen maljan.\n\nHääaterian jälkeen, jonka kuluessa kuninkaan soittajat puhalsivat\nkappaleen toisensa perään, alkoi tanssi ja muut leikit. Seuraavana\npäivänä oli määrä pitää turnajaiset. Kaikkialla oli elämää ja iloa ja\nmoni sydän syttyi, leimahti täyteen liekkiin kauniitten silmäin\nlumoomana. Lupauksia annettiin ja otettiin. Tuntui niinkuin olisi hyvän\nja lempeän Kaarina kuningattaren henki hiipinyt ympäri huoneita.\nSellaista, niin iloista ja valoisaa päivää ei Tukholman linna ollut\nnähnyt hänen kuolemansa jälkeen. Kuningas itsekin näytti tällä hetkellä\nunhottavan kaikki raskaat huolensa ja antautuvan kokonaan ilon valtaan.\nHänen kauniit kasvonsa vilkastuivat, nähdessään kaiken sen onnen, joka\njoka taholta hymyili häntä vastaan. Mutta useimmin kääntyivät kuitenkin\nhänen silmänsä kauniiseen morsiuspariin. Paljon, paljon muistoja, sekä\nvaloisia että synkkiä, toi se näky hänen mieleensä! Mutta niitä ympäröi\nnyt hetken pyhä rauha.\n\nLeikkien lomassa meni kukin ulkohuoneisiin raitista ilmaa hengittämään.\nSellaisella vilvottelumatkalla harhautui morsiuspari aina luhtisillalle\nasti. Siellä valoi kuu valoansa yli linnanpihan ja heitti myös\nloistettaan luhtisillalle valaisten morsiamen kauniit kasvot. Etäältä\nsalista alkoi kuulua tanssinsävel ja kaikki riensivät heti sinne, niin\nettä nuo kaksi nuorta jäivät siihen aivan yksin. Synkkä varjo lähestyi\nheitä takaapäin, mutta pysähtyi sitten äkisti ja jäi hiljaa paikalleen\nseisomaan.\n\nSamassa laskeutui käsi Niilo Sturen olkapäälle. Hän käännähti äkisti\nympäri ja myös morsian katsahti taakseen.\n\nSiinä seisoi aivan heidän vieressään Ove Laurinpoika. Kuun valossa\nnäyttivät tämän kasvot vallan vaaleilta, joka teki, että hän oli\nenemmän hengen kuin ihmisen näköinen.\n\n\"Minä ratsastan jo tänä yönä kaupungista\", sanoi hän, \"mutta ennen sitä\ntahdoin vielä tavata teidät! Sydämeni halusi vielä kerran saada\nvakuutuksen siitä, että te olette antanut minulle anteeksi ja että te\nilman katkeruutta voitte muistella Ove Laurinpoikaa!\"\n\nNiilo sulki hänet syliinsä.\n\n\"Jos tarvitsette joskus ystävän apua, Ove Laurinpoika\", sanoi hän,\n\"niin muistakaa silloin minua!\"\n\n\"Sitten kiitän sydämestäni Jumalaa!\" virkkoi Ove ja lisäsi, tarttuen\nsamassa morsiamen käteen kiinni: \"Ja te, voitteko myöskin te unhottaa\nkaikki ja ajatella hyvää minusta?\"\n\n\"Voin!\" vastasi Briita ja puristi lämpimästi Ove herran kättä, \"minä\ntahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että hän antaisi teille kaiken sen\nonnen, jonka te niin hyvin ansaitsette. Kiitos, sydämmellinen kiitos\nteille, Ove Laurinpoika... Ajatelkaa te myös ilman katkeruutta minua!\"\n\nOve suuteli kättä, jota piti omassaan, laski sen sitten Niilo Sturen\nkäteen ja riensi pois rappusia alas linnanpihalle. Mutta kun hän oli\nkadonnut, astui korkea haamu esiin ja kuun valossa tulivat näkyviin\nkuninkaan kauniit kasvot.\n\n\"Myös minulla on teille pyyntö\", virkkoi hän, \"anteeksi pyydän teiltä\nmolemmilta, mitä teitä kohtaan olen rikkonut... Niin onnelliseksi kuin\ntänäpäivänä en ole hyvään aikaan tuntenut itseäni. Ja sentähden olen\nmonta kertaa itseltäni kysynyt, onko tämä kaikki vain mielikuvituksen\nleikkiä, vai onko se täyttä totta, mitä edessäni näen. Onneni on\nniinkuin kultainen hedelmä. Se riippuu kiinni meidän välisestä\nsovinnosta... Auttakaa te siis minua suojelemaan tätä onneani! Oi, minä\nhuomaan selvään, etten enää ole se, joka ennen olen ollut... Kaarina,\nKaarina, kunpa olisinkin ajoissa sinun neuvoasi seurannut!\"\n\nHän sulki sulhasen ja morsiamen syliinsä.\n\n\n\n\nIX.\n\nPunaisen ruusun kodissa.\n\n\nSeuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua\nkuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä\nnäinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän\njo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta,\njoka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli\nhän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja\nsukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.\n\nHäitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka\nlinnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he\ntoistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan\nrauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan\nluona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis\nkaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.\n\n\"Mutta keväällä\", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään,\n\"keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat\nkaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen... Silloin on myös\nteidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan\nkokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan\nBorgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu\nGrenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo... Toivon siitä\nasiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns\narkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon\nsotaanlähtöä varten!\"\n\nSamana päivänä, jona Niilon rouvineen oli määrä lähteä Tukholmasta, oli\nneitsyt Maarian veljeyden salissa neuvoston kokous. Kun kuningas\nkokouksen loputtua saapui linnaan, jossa Niilo ja Briita odottivat\nhäntä, oli ilo poissa hänen kasvoiltaan. Neuvostossa oli syntynyt kova\nriita. Arkkipiispa oli vaatinut korvausta kaikesta siitä väestä,\naseista ja laivoista, jotka edellisenä kesänä oli sodassa menettänyt.\nKuningas oli kovasti pahastunut hänen vaatimuksestaan, joka tuotiinkin\nesiin aivan sopimattomalla ajalla, varsinkin kun arkkipiispa aivan\nhyvin tiesi, että kuningas oli juuri sotaan lähdössä. Tämä olikin\nselittänyt, ettei hän ollut velvollinen semmoisia suorittamaan. Mutta\nhän oli kuitenkin suostunut jättämään asian tuomarein ratkaistavaksi ja\nnämät olivat langettaneet tuomion arkkipiispan eduksi. Se oli\nsuututtanut kuningasta, niin että hän oli esiintynyt loukkaavasti sekä\ntuomareja että arkkipiispaa kohtaan.\n\nMuutamalla sanalla vain kertoi kuningas neuvoston kokouksesta\npalattuaan keskustelun kulun. Mutta se jo riitti Niilolle selittämään,\njos ei kaikkia mitä oli tapahtunut, niin kuitenkin niin paljon, että\nhän heti huomasi asiain ei olevan oikealla kannalla. Ja kaikki se, mitä\nsalavehkeistä tiesi, tuli siinä yht'äkkiä niin selvänä hänen mieleensä.\n\n\"Minä olen valmiina jättämään teidät, Kaarlo kuningas\", sanoi hän,\n\"mutta Jumala tietää, että toinen halu sydämessäni palaa. Antakaa nyt\nminulle se määräys, jonka aiotte kevääseen säästää...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti kuningas kiivaasti, \"tahtoni on, että matkustatte\nvaimonne kanssa Penningebyhyn. Sinne tulen minäkin sitte viettämään\npääsiäistä teidän kanssanne. Kuuletteko, Niilo, ja sinä, Briita,\npääsiäisenä jo olen miesteni kanssa teidän luonanne... Teillä on minun\ntähteni jo ollut liian monta surullista päivää, teillä molemmilla. Minä\ntahdon, että te ainakin hetken saatte nauttia rauhaa ja lepoa omassa\nkodissanne... Eli kuinka, Briita, mitä sanoisit sinä, jos minä nyt heti\ntaas tempaisin tämän innokkaan ritarin sinun sivultasi?\"\n\nHän hipaisi samassa hiljaa kädellään punastuvan Briitan poskea ja\nhymyili vallattomasti hänelle.\n\n\"Kuinka voin minä tai mieheni\", vastasi tämä innokkaasti, \"kuinka\nvoimme me nauttia rauhaa ja lepoa Penningebyssä, jos tiedämme, että\nteitä ja valtakuntaa uhkaa vaara?\"\n\n\"Mitä siihen tulee, voitte te olla aivan levolliset\", virkkoi kuningas\ntullen taas yhtäkkiä vakavaksi.\n\n\"Älkää kumminkaan missään tapauksessa antako arkkipiispalle oikeutta\nkutsua rahvasta kokoon...! Se on ainoa asia, mitä pyydän teiltä\",\nlausui Niilo.\n\nKuningas katsahti ihmetellen häneen. \"Mitä ajattelettekaan! Minunko\npitäisi peräyttää arkkipiispalle antamani määräyksen!\" huudahti hän.\n\"Onko se todella tarkoituksenne, Niilo?... Onko Jöns arkkipiispa\nmielestänne koskaan ollut lempeämmällä tuulella, kuin nyt häitten\naikana? Pitäisikö minun nyt sitten rikkoa tämä hyvä suhde ja saada\nhänen vihansa kuohumaan, joka varmaan tapahtuisi, jos neuvoanne\nseuraisin...\"\n\n\"Mutta arkkipiispa ei ole teidän ystävänne ja hän etsii vain\ntilaisuutta päästäkseen teidän kimppuunne!\"\n\n\"Tämänpäiväisessä neuvostonkokouksessa on hän saanut, mitä on\nhalunnut...\"\n\n\"Mutta vasten teidän tahtoanne, jos oikein olen sananne käsittänyt...\nAjatelkaahan toki, Kaarlo kuningas! Sellaista miestä pidetään aina\ntyhmänä, joka karkottaa karhun metsään ja lisää sen voimia\nheikontamalla omaa itseään.\"\n\nKuningas katseli hetkisen ajattelevasti eteensä, mutta kääntyi sitten\näkisti ympäri ja astui pöydän luo, jolla kallisarvoinen lipas seisoi.\nSiinä säilytti hän kalleuksiansa.\n\n\"Kun palaan takaisin Borgholmasta, niin voimme me keskustella tästä\nasiasta, Niilo... Te saatatte kyllä olla oikeassa, mutta nyt täytyy\nensin panna toimeen se, mikä kerran päätetty on.\"\n\nHän avasi lippaan ja otti sieltä esiin kahdet kallisarvoiset\nkultavitjat. Sitten astui hän Niilon luo ja ripusti toiset hänen\nkaulaansa sekä toiset Briitan, jota hän suuteli otsalle.\n\n\"Nämät ketjut\", sanoi hän, \"saatte te muistoksi langoltanne,\nkuninkaalta! Ja nyt matkustakaa Jumala mukananne. Jos hän sen suo, olen\nteidän luonanne pääsiäisenä ja minä tuon silloin mukanani lankoni,\nuskollisen ritarin, herra Kustaa Kaarlonpojan... Silloin saatamme me\nkolme yhdessä neuvotella valtakunnan asioista, Niilo... Nyt ei muuta\nkuin hyvästi, hyvästi vain!\"\n\nHän viittasi kädellään ja riensi sitten nopein askelin pois huoneesta.\n\nNiilo auttoi Briitan päälle turkiksilla sisustetun päällyskapan. Sitten\nmenivät he rappusia alas linnanpihalle, jossa heidän rekensä jo\nodottivat valmiina sekä joukko asepalvelijoita. Näitten etunenässä\noikealla sivustalla istui hevosen seljässä jykevärakenteinen, paraassa\nijässä oleva mies. Se oli Erkki, Herman Bermanin aseenkantaja, joka nyt\noli astunut Niilo Sturen palvelukseen. Hänen sivullaan ratsasti\nHollinger, joka saatuaan kuninkaalta luvan oli eronnut hänen ja mennyt\nsulhasen palvelukseen.\n\nInga vanhus, jonka oli määrä seurata Briita rouvaa, sillä\nkuninkaankartanossa ei hänellä nyt enää ollut mitään tehtävää, istui jo\nreessä peiteltynä. Ja hän hymyili niin sydämellisesti nuorelle\nemännälleen, kun tämä tarkasti oliko kaikki reessä niinkuin olla piti.\n\nSen komeasti koristellun reen vieressä, jolla Niilo herran rouvineen\noli määrä matkustaa, seisoi vanha mies paljain päin, niin että tuuli\nliehutteli hänen harventunutta, hopeaista tukkaansa edestakaisin.\nVanhus oli Erland ukko.\n\n\"Jumalan rauha ja siunaus seuratkoon teitä matkallanne!\" sanoi hän ja\nkyyneleet tulivat hänen silmiinsä.\n\n\"Kiitos, sydämellinen kiitos teille, isä Erland!\" virkkoi Briita ja\ntarttui ukkoa kädestä kiinni. \"Toivon, ettette sure meidän menoamme, me\ntapaamme luullakseni pian taas toisemme.\"\n\n\"Oh, miksi en surisi\", keskeytti ukko surullinen hymy huulillaan,\n\"sillä katoaahan teidän kanssanne viimeinenkin ilonkukkanen herrani\nkartanosta... Oi, voi, Fågelvikiin emme me koskaan enää tule ja siellä\noli kuitenkin herrani sekä mahtava että rikas ... niin, sitä hän oli!\"\n\nSamassa tuli Niilo herra reen luo. Hän oli kulkenut ympäri\ntarkastamassa ja huomannut kaikkien olevan täydessä kunnossa sekä\nkuormarekien että ratsastajain. Hänellä oli siinä vielä monta muuta\npuuhaa ennen lähtöä. Lopuksi kietoi hän upean karhunnahan vaimonsa\nympärille. Sitten sanoi hänkin tuolle hopeahapsiselle vanhukselle\nhyvästi. Hän tarttui ystävällisesti ukkoa kädestä kiinni ja kiitti\nhäntä kaikista vanhoista muistoista, joita heillä oli yhteisiä. Ja\nkyyneleet valuivat virtanaan ukon kuumia poskia alas. Hän hymyili,\nhymyili vain ja lopulta kääntyi hän pois salatakseen liikutustaan.\n\nNiilo herra asettui rekeen. Torventörähdys kajahti, ratsumiehet\nlähtivät liikkeelle ja pian oli koko tuo pieni joukko kadonnut ukon\nnäkyvistä.\n\n\"Siinä katosi viimeinen ilonkukkanen kuninkaankartanosta!\" huokasi hän\nitsekseen, nähdessään viimeisen vilahduksen Niilo herrasta ja Briita\nrouvasta. Ja niin meni hän horjuvin askelin takaisin linnaan.\n\nMutta Niilon ja hänen nuoren, kauniin vaimonsa silmien eteen kohosi\njoka askeleella, mitä kauemmaksi he Tukholmasta tulivat, mitä\nlähemmäksi tulevaa kotiansa saapuivat, ei ainoastaan kukkia vaan\nkokonaisia kukkakenttiä, joilla ilo ja riemu karkeili, löi leikkiään.\nNyt vasta oli heillä aikaa katsella ympärilleen ja nähdä kaikki\noikeassa valossaan sekä menneet että nykyhetken tapahtumat. Ja heitä,\nniinkuin luonnollista olikin, kiihotti edellinen, synkkä menneisyys,\npitämään sitä lujemmin kiinni jälkimäisestä. Koko matkan tuntui heistä\nkuin olisivat he olleet lumouksen vallassa, niinkuin olisivat he\nhiisien synkistä asunnoista olleet matkalla valon ja elämän maailmaan.\n\nPenningebyssä oli kaikki järjestetty juhlallista vastaanottoa varten.\nJoukko ympärillä asuvia, alhaisempia rälssimiehiä oli rientänyt\nottamaan vastaan vanhan laamannin tytärtä, joka nyt palasi takaisin\nvanhaan isäin kotiinsa ottaakseen siellä emännyyden omaan huostaansa.\nKaikkien kasvot loistivat ilosta, niin vanhain kuin nuortenkin. Ja\nkaikki yrittivät ainakin jotain puuhata, niin että mitään ei puuttuisi\nNiilo herran ja Briita rouvan saapuessa taloon. Eräs tallipalvelija oli\nsaanut toimekseen pitää läheiseltä mäen kukkulalta silmällä, koska\nvieraat olivat tulossa, että tiedettäisiin olla varalla.\n\nKartanonvouti kulki levottomana edestakaisin katsellen, että kaikki\nvain oli täydessä kunnossa, että vieraspöytä oli tarpeellisella\nhuolella katettu ja huoneitten seinät ja penkit puhtaat. Saapuneet\nvieraat kävelivät linnantuvassa edestakaisin puhellen entisistä\najoista, jolloin laamanni vielä eli. Ja kertomus antoi aihetta toiseen\nsaattaen mielet vilkkaasen liikkeeseen. — Tähän aikaan oli elämä niin\nylhäisten kuin talonpoikainkin taloissa kokonaan toisenlaista kuin\nmeidän päivinämme. Kukin eli enemmän itsekseen. Seurustelupiiriin\nkuului vain lähin naapuristo ja sen ulkopuolella oli kaikki vierasta,\njosta huhu silloin tällöin kuljetti merkillisimmät tapaukset näittenkin\ntietoon. Niinkuin valtakunta sulki itseensä kokonaisuuden, jonka\nulkopuolella olevia kutsuttiin \"ulkomaalaisiksi\", niin myös pienessä\nmuodossa talo. Eikä valtakunnan ylimyksistäkään muut kuin ylhäisimmät\nviettäneet liikkuvaa elämää. Kuningas sitävastoin kulki kaupungista\nkaupunkiin, talosta taloon aina sen mukaan, missä paraiten hänen\nläsnäoloansa vaadittiin. Tästä kaikesta oli tietysti selvänä\nseurauksena, että talonväki joka kartanossa liittyi lähemmin yhteen ja\nmuodosti isäntäväkensä kanssa oman omituisen maailman itselleen.\n\nSiitä myöskin johtui, että suhde isäntäväen ja palvelijain välillä oli\nkokonaan toisellainen, kuin mitä se nyt on meidän päivinämme. Palvelija\nsyntyi ja kuoli herransa tilalla ja siihen sekä herraansa ja tämän\nsukuun kiintyi kaikki hänen lapsuusmuistonsa, siihen myös miehuusikänsä\nharrastukset. Palvelija piti itsensä sukuun kuuluvana. Tämän ilot ja\nsurut olivat myöskin hänen ja mikään ei ollut hänelle suuremman\narvoinen kuin suvun kunnia ja maine.\n\nPenningeby oli monta vuotta ollut autiona. Cecilia rouva oli herra\nKaarlo Tordinpojan kuoleman jälkeen paraasta päästä asustanut toisen\ntyttärensä, Sigridin, ja tämän miehen, Tapani Ulvinpojan, luona. Ja kun\nsitten tieto saapui hänen poikansa, Tord herran, kauheasta kuolemasta,\ntuli Penningeby hänelle vielä vastenmielisemmäksi, siellä kun kaikki\npaikat muistuttivat hänelle hänen rakasta poikaansa. Nyt oli elämä\nmuuttuva taas. Ja nuori Briita rouva oli jokaisen mielestä, jotka nyt\ntäällä levottomina odottivat hänen tuloaan, ilonkukkanen, niinkuin\nKaarlo kuninkaan vanha hovimestari lähtiessä oli sanonut.\n\nVouti tuli, tehtyään viimeisen kierroksen huoneissa, ulos pihalle,\njossa kaikki palvelijat, sekä miehet että naiset, jo seisoivat koossa\nja odottivat vierasten tuloa. Hän hymyili tyytyväisenä partaansa, sillä\nhän oli huomannut, että sisällä kaikki oli täydessä kunnossa. Pihalle\npäästyään asetti hän kätensä silmilleen ja tähysteli ylös mäelle, jossa\ntallipalvelija seisoi ja odotti. Mutta mitään merkkiä ei sieltä vielä\nnäkynyt. Vouti oli koittanut määrätä ajan, koska vieraat tulisivat, sen\ntiedon perusteella, jonka eräs herra Niilo Sturen miehistä oli hänelle\nTukholmasta tuonut. Ja tämä oli ratsastanut sieltä aikaisin aamulla\nsamana päivänä, jona Niilo herran ja Briita rouvan oli määrä lähteä\nmatkaan.\n\nVieraat viipyivät kuitenkin kauemmin, kuin vouti oli laskenut. Ja tämä\nalkoi jo tulla vähän levottomaksi viivytyksestä. Hän käveli\nedestakaisin pihalla, tempasi siellä täällä jotain naista huivista,\ntyrkkäsi rengin sivuun, ikäänkuin olisi hän joka hetki, mitä kauemmin\nodotusta kesti, keksinyt yhä uusia vikoja ja puutteita.\n\nÄkisti antoi mies mäeltä merkin, että odotetut olivat tulossa. Ja vähän\nsenjälkeen tuli hän jo itse hengästyneenä linnanpihalle ja kiirehti\nvoudin luokse, joka sanoi:\n\n\"Ellei se olisi ilosanoma, jonka meille tuot, niin saisit istua tänä\niltana jalkapuussa siitä, ettet ennemmin antanut merkkiä!\"\n\nMies mutisi kyllä jotain, ettei hän voinut antaa ennemmin merkkiä, kuin\nnäki tulijat, mutta käskemään tottunut vouti löi häntä hyväntahtoisesti\nolkapäälle ja asetti hänet kiireesti samaan riviin muitten palvelijain\nkanssa.\n\nJo kuului hevosten kavioiden kapsetta sillalta, jo kajahteli niitten\nääni porttiholvissa ja aina vain päättävämmin katseli vouti eteensä.\n\nRatsastava asepalvelijajoukko ajoi ensin pihaan. Se kääntyi oikealle,\njonne asettui seisomaan. Ja heti heidän jälkeensä tuli reki, jossa\nNiilo herra ja Briita rouva istuivat. Valtavat eläköönhuudot täyttivät\nilman ja väkijoukko tunki rekeä kohti, niin että Niilon useamman kerran\ntäytyi ystävällisesti hymyillen pyytää heitä väistymään.\n\nMutta Briita rouva nyökäytteli ystävällisesti päätään joka taholle ja\nkiihotti sillä vain enemmän lähenteleviä. Hän kutsui heitä nimeltänsä\nja ojensi valkoisen kätensä ulos, nähdessään jonkun, johon hän oli\nlähemmin kiintynyt. Lopulta pysähtyi reki päärappusten viereen, jonne\nherrat linnantuvasta olivat kokoontuneet.\n\nKului hyvän aikaa, ennenkuin kaikki olivat ehtineet päästä esiin ja\ntervehtiä nuorta ritaria ja hänen rouvaansa. Mutta vihdoin päästiin\nkuitenkin vierassaliin, jossa vieraiden rouvat ja tyttäret odottivat.\nJa sittenkuin asianmukaiset tervehdykset olivat tehdyt, istuttiin\npöytään.\n\nSilloin avautui ovi ja viheriä ritari astui sisään. Hän nauroi\ntavallista omituista nauruaan, lähestyessään kunniaistuinta, johon\nNiilo oli ottanut sijansa. Tämä nousi ja astui häntä vastaan.\n\n\"Tuotteko sanan kuninkaalta?\" kysyi hän vilkkaasti.\n\n\"Tuon!\" vastasi ritari.\n\n\"No sen kohta arvasinkin!\" keskeytti Niilo ja katsahti Briitaan sekä\nlisäsi, \"olen valmis matkaan, vaikka jo tällä hetkellä... Ilmoittakaa\nsiis heti, ritari, minkä käskyn tuotte minulle kuninkaalta?\"\n\n\"Sen, että te nyt vain nautitte elämästä, Niilo herra, ettekä ole\nturhista levoton... Kuningas marssii paraillaan miestensä kanssa etelää\nkohti Kustaa herran luokse Kalmariin... Sanomat ovat siis hyviä.\"\n\nNiilo vaipui ajatuksiinsa ja unhotti kokonaan velvollisuutensa\nisäntänä. Mutta iloinen ritari ei siitä hämmästynyt.\n\n\"Siinä te seisotte, Niilo herra\", virkkoi hän, \"ettekä edes lausu minua\ntervetulleeksi taloonne tai tarjoa minulle viinipikaria...\"\n\nMutta Briita rouva kaatoi itse pikarin täyteen kirsikkaviiniä ja ojensi\nsen ritarille. Tämä otti maljan vastaan kasvoissaan ilme, joka oli\ntäynnä surumielisyyttä, mutta samalla niin lämmin ja sydämellinen, että\nse herätti sekä Briita rouvassa että tämän miehessä ihmetystä. Se kesti\nkuitenkin vain silmänräpäyksen ja heti oli ritari taas sama naurua\nherättävä mies, joka näytti olevan ikäänkuin luotu synnyttämään\ntoisissa pilkanhalua itseään kohtaan.\n\nSittenkun hän oli ottanut paikan pöydässä ja kaikki taas meni vanhaa\nrataansa, alkoi Niilo uudelleen kysellä tietoja kuninkaasta ja myös\nminkätähden ritari oli jättänyt hänet sekä tullut Penningebyhyn.\n\n\"Kuningas tarvitsee nyt tähän aikaan minua yhtä vähän kuin teitäkin,\nNiilo herra!\" vastasi tämä. \"Ja minulla on nyt se paha tapa, jota ei\nvoi auttaa, että tahdon kierrellä maailmaa ja katsella vähän\nympärilleni. Niin sain nytkin yhtäkkiä halun tulla vierailemaan tänne\nteidän luoksenne, niinkuin ennen vierailin äitinne, Kaarina rouvan,\ntalossa... Ettehän kiellä sitä minulta, Niilo Sture...?\"\n\n\"En, en suinkaan\", keskeytti tämä vilkkaasti ritarin puheen ja myös\nBriita rouva nyökkäsi ystävällisesti päätään. \"Te olette sydämellisesti\ntervetullut taloomme!\"\n\n\"Hyvä, niin ollen jään minä tänne siksi, kun pois lähden!\" vastasi\nritari ja tyhjensi pikarin.\n\nJa hän jäi Penningebyhyn ja eleli siellä vanhalla tavallaan, ilman että\nkukaan voi päästä selville, mikä hän oikeastaan oli. Joskus puhui hän\nerinomaisen viisaasti, joskus taas niin yksinkertaisesti, että monesta\ntuntui, kuin olisi hän tehnyt sen aivan tahallaan, koska siten paraiten\nvoi ympäröidä itsensä läpinäkymättömällä hunnulla. Niilo yritti monta\nkertaa tutkia häntä, mutta juuri kun luuli onnistuneensa yrityksessään,\nliukui tämä jo pois hänen käsistään. Usein, etenkin silloin kun hän oli\nyksin, voitiin hänet tavata jossain ikkunasyvennyksessä katselemassa\nlumipeitteisiä kenttiä silmät kyyneleitä täynnä. Mutta heti kun\nhuomasi, että joku lähestyi, tuli hän niinkuin taikaiskusta taas\nentiselleen ja alkoi naputella sormillaan ikkunalautaan tai lauloi hän\nmuutaman säkeen jostain laulusta, ensimäisestä, joka mieleen sattui.\n\nParaiten näytti hän viihtyvän, kun Niilo ja Briita istuivat\npalvelijainsa keskellä suuren lieden ääressä, jossa tuli leimusi ja\nvalaisi kotoisen elämän kaunista kuvaa. Mutta niin Penningebyn\ntalonväki kuin lähimmät naapuritkin pitivät häntä yksinkertaisena ja\nvetivät aina suunsa hymyyn, kun hän lasketteli omituisia\nsukkeluuksiaan.\n\nToiselta puolen oli Penningebyn ritarilla ja hänen nuorella rouvallaan\naivan vähän aikaa tutkistella, mikä viheriä ritari oikeastaan oli. Sitä\npaitsi olihan hänen käytöksensä aivan samallainen kuin muinoin marskin\nhovissa, josta tämän kuninkaaksi tultua yht'äkkiä oli kadonnut. Taikka\noikeammin sanoen oli hän hävinnyt jo tuona kauheana myrsky-yönä, jona\nKristoffer kuningas kuoli ja Viipurin linnan katto lensi ilmaan. —\nNiin, heillä oli nyt vähän aikaa muuhun, he nauttivat vain toistensa\nseurasta. Ja mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin tämä hiljainen\nmaaelämä, jossa he levollisina voivat vaeltaa tietänsä ja muistella\nmennyttä aikaa, sen suruja ja iloja. Itse vastoinkäymisetkin näyttivät\nheistä nyt kauniilta kukilta, jotka pilkistivät menneisyydestä esiin.\nJa Penningeby sitten, kuinka paljon muistoja se jo herättikään? Metsä,\njärvi, lehto, itse muuritkin, haukkatarha ja torni, jossa Niilo asusti,\npuhuivathan ne kaikki heille sydämen suruista ja taisteluista?\n\nTurun matka, Tord ja Iliana sekä Brodde olivat heillä tavallisimpana\nkeskusteluaineena ja, monta rakkauden ja kiitollisuuden synnyttämää\nhuokausta kohosi näitten puolesta taivasta kohti. Brodden muisto\nliittyi heidän kuluneen elämänsä tärkeimpiin tapauksiin ja hänen\nkuolemansa — sillä Niilo oli varma, että hän oli kaatunut koittaessaan\npelastaa urhoollista marskia — se verhosi hänet yliluonnollisella\nloistolla.\n\n\"Niin tuli punainen ruusu sittenkin sinun omaksesi, Briita!\" virkkoi\nNiilo kerran, kun he istuivat yhdessä tuttavallisesti keskustellen, \"ja\nitse olet sinä punainen ruusu minun elämässäni! Kunpa Jumala vaan\nsoisi, että se aina pysyisi kukkatarhana, jossa ruusuni hyvin\nviihtyisi...!\"\n\nBriita hymyili sydämellisesti hänelle ja nojasi päänsä hänen rintaansa\nvasten.\n\n\"Älä muistuta minulle tuota kauheaa ennustusta!\" sanoi hän. \"Sydämeni\nvapisee, kun ajattelen, kuinka äkisti Ilianan punainen ruusu muuttui\nvalkoiseksi.\"\n\n\"Voimmehan jättää sen, jos se sinua niin peljättää, mutta sinä olet\nkumminkin minun punainen ruusuni, puhukoon ennustus sitten totta tai\nei!\"\n\nNiin meni aika päivästä päivään ja ennenkuin huomattiinkaan oli\nmaaliskuu kulumassa. Sen 17 päivänä oli pääsiäinen. Niilo alkoi ja\ntulla levottomaksi, kun ei kuninkaalta ruvennut mitään kuulumaan. Aika\noli pian käsissä, jona hän oli luvannut saapua Penningebyhyn ja täällä\naljettiin jo valmistella yhtä ja toista kuninkaan vastaanottoa varten.\n\nMutta päivä kului päivän perään ja kuningasta ei vain kuulunut, ei edes\nmitään tietoa tullut häneltä. Viheriä ritari, joka seisoi ihan lähellä,\nkun Niilo lausui sen johdosta Briitalle huolensa, virkkoi:\n\n\"Kaikki hyvin kun ei mitään kuulu, sanotaan... Pysykää vain alallanne,\nniinkuin kuninkaan tahto on!\"\n\nJa Niilo pysyi alallaan ja pääsiäisilta tuli. Sinä päivänä vietti hän\naikansa ylhäällä tornihuoneessa, jossa hän kerran itse oli asustanut.\nSe oli vielä samassa kunnossa kuin silloinkin. Pöytä oli entisellä\npaikallaan ja aurinko pilkisteli ystävällisesti ikkunasta sisään ja\nvalaisi pöydänkannen, jossa hän viimeisen kerran oli nähnyt\nkallisarvoisen kaulaketjunsa kimaltelevan. Ja hän hymyili itsekseen,\najatellessaan, kuinka paljoa kalliimpi koristus hänellä nyt oli\nrakkaassa vaimossaan.\n\nSamassa kuului portilta torventörähdys. Niilo katsahti ulos ikkunasta.\nPölyinen ratsastaja ajoi linnanpihalle. Hänen mieleensä tuli heti\nsanansaattaja, jota kuninkaalta jo kauan oli odottanut, ja nopein\naskelin kiirehti hän alas. Hän tunsi siinä mennessään ahdistusta\nrinnassaan, jonka syytä ei voinut itselleen selittää. Eikä se tahtonut\nollenkaan kadota, kun hän tuli ajatelleeksi sitä pitkää aikaa, joka oli\nkulunut siitä, kun viimeksi kuninkaan tapasi. — Hän huomasi nyt\nyhtäkkiä tehneensä anteeksiantamattoman virheen, kun ei ollut\nlähettänyt luotettavaa palvelijaa tietoja hankkimaan.\n\nAlhaalla suuressa salissa kohtasi hän ryvettyneen ratsumiehen. Se oli\nSteen Sture. Heti sisäänastuessaan huomasi Niilo, että jotain oli\ntapahtunut, sillä reippaan nuorukaisen mieli oli kovasti kuohuksissa.\nHänen tavallisesti niin vilkkaat ja eloisat silmänsä säihkyivät hurjaa\ntulta. Se oli tuskin ystävän tervehdys, jolla hän otti Niilon vastaan.\n\n\"Täällä te istutte, Niilo herra\", sanoi hän, \"ja annatte kotkan ja\nkorpin kaikessa rauhassa repiä Ruotsin valtakunnan hajalle...\"\n\n\"Tämäpä on omituinen tervehdys\", virkkoi Niilo, \"minä odotan joka hetki\nkuninkaan oman määräyksen mukaan tietoja häneltä. Mutta mitä puhutte te\ntässä kotkasta, korpista ja Ruotsin valtakunnasta?\"\n\n\"Kotka on Ruotsin arkkipiispa, Niilo herra, ja korppi, niin se on\nKristian kuningas!\"\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman!\" huudahti Niilo aavistaen heti mitä pahinta,\n\"sanokaa suoraan, Steen herra, mitä tietoja tuotte mukananne!\"\n\n\"En mitään muuta kuin että Jöns arkkipiispa on nyt Tukholman linnan\nherrana mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa ja että Kristian kuningas\nennen pitkää kantaa Ruotsin kruunua!\"\n\n\"Mutta Kaarlo kuningas?\" änkytti Niilo.\n\n\"Kaarlo kuningas on paennut meren ylitse Danzigiin!\"\n\nTieto tuli niin äkkiä, että Niilo Sturen täytyi panna kaikki\nsielunvoimansa liikkeelle voidakseen pysyä pystyssä. Ja sittenkin oli\nse kokonaan lamata hänet. — Kauan aikaa kului, ennenkuin hän voi\ntyrmistyksestään päästä ja sanaakaan lausua. Hämmästys, viha ja suru\nvaihtelivat vuoron perään hänen silmissään, mutta posket olivat\nkalmankalpeat ja koko ruumis vetäytyi kokoon, ikäänkuin olisi siinä\njoka lihas koonnut voimia jotain voimakasta tekoa varten.\n\n\"Kaarlo kuningas paennut\", sai hän vihdoin sanotuksi, \"ja arkkipiispa\nTukholman linnanherrana Ruotsin valtakunnan hallitsija!\"\n\n\"Mutta ettekö sitten tiedäkään tästä kaikesta mitään, Niilo herra?\"\npuuttui Steen jo paljon lempeämmällä äänellä puhumaan. \"Ettekö ole\nsaanut kuninkaan sanaa tai niitä viestejä, jotka sekä minä että Olavi\nDrake Tukholman linnasta teille lähetimme?\"\n\n\"Te olette ensimäinen, Steen herra\", vastasi Niilo ja hänen äänensä\nvärisi ja katseensa oli tuskaa täynnä, \"te olette ensimäinen, joka\ntuotte minulle tietoja Tukholmasta senjälkeen kuin sieltä lähdin.\"\n\nNyt oli Steen Sturen vuoro hämmästyä ja hänen täytyi myöntää, että\nystävänsä, jota hän jo itsekseen oli syyttänyt petturiksi, oli aivan\npuhdas ja viaton. Se huomio sai hänen kylmän ja loukkaavan käytöksensä\nmuuttumaan ja lämmöllä tarttui hän Niilo Sturea kädestä kiinni, Miten\nhe siinä sitten koittivatkin selittää sitä omituista asianhaaraa, ettei\nyhtä ainoaa lähettiä ollut saapunut Penningebyhyn, niin eivät he\nlopultakaan voineet ymmärtää sitä muuten, kuin että ne kaikki olivat\njoutuneet arkkipiispan väen käsiin.\n\nViheriä ritari tuli saliin heidän juuri paraillaan siitä\nkeskustellessa. Hän pysähtyi hetkeksi lattialle ja kuunteli, mutta meni\nsitten äkisti toiseen päähän huonetta ja lauloi hiljaa mennessään:\n\n    Ja mailma se täynnä on vilppiä,\n    Niin usein oon huomannut sen.\n    Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,\n    Mistä uskotun löytänen?\n\n\"Sellaista voittekin kyllä laulaa, ritari!\" virkkoi Steen Sture, \"mistä\nuskotun löytänen! Sitä on kuningas raukka mahtanut runsaissa määrin\nkokea, jonka niin äkisti täytyi rikkauden ja vallan kukkuloilta lähteä\nmaanpakoon. Kuitenkin luulen, ettei kauan viivy, ennenkuin hän taas on\ntakaisin valtakunnassaan!\"\n\nBriita oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa ja muuttui\nkalmankalpeaksi, kun kuuli Steen Sturen puheen. Niilo riensi hänen\nluokseen ja tarttui hänen käteensä kiinni.\n\n\"Me emme voikaan nyt odottaa Kaarlo kuningasta vieraaksemme!\" lausui\nhän.\n\n\"Maanpaossa?\" huudahti Briita katsellen milloin Niiloa milloin Steeniä,\n\"mitä ovat ne onnettomat uutiset, joista te täällä puhelette?\"\n\n\"Kuninkaan on täytynyt paeta maasta!\" selitti Niilo.\n\nUutinen näytti koskevan kovasti nuoreen rouvaan, mutta sitä kesti vaan\nmuutaman silmänräpäyksen. Heti taas hillitsi hän mielensä ja kaksi\nkyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas hänen poskiaan, osoittivat\nhänen suruaan, jonka hän oli voittanut.\n\n\"Äkisti, aivan liian äkisti kohtasi onnettomuus meitä!\" sanoi hän.\n\"Tuskin on vielä kahta kuukautta kulunut siitä, kun häämme vietettiin,\nja nyt on suru jo tullut kotiimme vierailemaan! Mutta\", lisäsi hän\nkohottaen uljaasti kaunista päätänsä, samalla kuin silmät säihkyivät\ntoivoa ja luottamusta: \"minä uskallan toivoa, että Ruotsin\nvaltakunnassa on vielä sellaisia miehiä, jotka voivat hankkia\nserkulleni, Kaarlo kuninkaalle, hänen kruununsa jälleen?\"\n\n\"Niistä ei puutetta ole!\" vakuuttivat Niilo ja Steen juhlallisen\nvakavina.\n\nMutta viheriä ritari lauleli nurkassaan:\n\n    Ja lehmus lehvii ja lehdet varisee,\n    Vaan maan päällä vihertävät metsät.\n\n\n\n\nX.\n\nNeuvottelu\n\n\nEnsi hämmästyksestä päästyä voi jokainen tarkemmin miettiä sitä suurta\nonnettomuutta, joka oli tapahtunut, sekä niitä keinoja, joilla se vielä\nmahdollisesti oli korjattavissa. Ja niin pyysi Niilo Steen Sturea\nkertomaan alusta loppuun saakka, miten kaikki oli tapahtunut.\n\nIlta alkoi lähestyä, joten sisällä oli jo vähän hämärä. Sentähden\nasettuikin talonväki vieraineen lieden ääreen, johon eräs palvelijoista\noli laittanut komean takkavalkean. Viheriä ritari otti paikkansa ihan\ntulen viereen. Siinä istui hän sitten koko ajan ja leikitteli\nsammuneiden hiilien kanssa, joita hän halolla sai kootuksi siihen\nmelkoisen kasan, ennenkuin ne vielä ehtivät muuttua hehkuviksi. Näistä\nalkoi hän senjälkeen vähitellen keskustelun jatkuessa, rakentaa ja\ntaidokkaasti sovitella tornia, joka kohosi kohoamistaan. Näytti\nniinkuin olisi hän tahtonut sillä jollain tavalla jäljitellä tai matkia\nkertomuksen kulkua, aina sen mukaan minkä vaikutuksen se kulloinkin\nhäneen teki.\n\nMutta Steen Sture kertoi vilkkaasti ja lämmöllä:\n\n\"Me olimme juuri päässeet Kolmårdenin eteläpuolelle ltägöötinmaalla,\nkun eräs ratsupalvelija saavutti meidät. Hän tuli kiireesti ratsastaen\nvaahtoisella hevosella ja jätti kuninkaalle kirjeen. Kuningas avasi sen\nja tuli sen luettuaan kalmankalpeaksi kasvoiltaan. Kuitenkin hillitsi\nhän heti itsensä ja virkkoi hymyillen, heittäen samalla kirjeen\nluotaan: 'Se ei ole mahdollista!' Ja niin kertoi hän minulle kirjeen\nsisällön. Arkkipiispa oli, niin kerrottiin kirjeessä, saavuttuaan\nhäämatkalta kotiin Uppsalaan, mennyt tuomiokirkkoonsa ja riisunut\narkkipiispan puvun yltään. Sitten oli hän pukenut itsensä haarniskaan,\nasettanut kypärin päähänsä ja kiinnittänyt miekan vyölleen sekä\nvannonut kalliin valan, ettei ennen panisi arkkipiispan viittaa ylleen,\nkuin oli karkottanut Kaarlo kuninkaan pois valtakunnasta.\nAsepalvelijajoukon etupäässä, joitten herrat olivat liittyneet häneen,\noli hän sitten marssinut Svartsjöhön ja Hagaan sekä, heti kun rahvas\noli ehtinyt kokoontua, rientänyt Vesteråsiin, jonka oli määrännyt\ntaalalaisille yhtymäpaikaksi.\"\n\n\"Niin ovat siis Taalain kunnon miehet vieläkin kerran antaneet johtaa\nitseään harhaan!\" puhkesi Niilo surumielisenä puhumaan. \"Arkkipiispa\nnäyttää myöskin ajaneen asiansa paremmin kuin hänen enonsa, vanha herra\nKrister Niilonpoika!\"\n\n\"No kääntyikö kuningas takaisin?\" kysyi Briita rouva kiihkeänä.\n\n\"Kääntyi, mutta vasta sitten, kun oli saanut vielä muita kirjeitä,\njotka kaikki vahvistivat ensimäisessä olleet tiedot. Hän ratsasti ensin\nNyköpingiin, jossa antoi vangita herra Eerikki Akselinpojan. Matkalla\nsai hän kolmensadan miehen suuruisen apujoukon, joten hänellä oli\nkaikkiaan seitsemänsataa ratsumiestä. Kaupunkiin saavuttuaan sijoitti\nhän joukkonsa järven rannalle kaupungin ja Hirvisalmen välille. Kauan\nemme olleet vielä kaupungissa ollut, kun huhu levisi, että arkkipiispa\nsamosi Strängnäsiä kohti. Kuningas käski silloin, se oli jo myöhään\nillalla, erään osaston ratsastaa tiedustelemaan, oliko huhussa perää.\nNämät ratsastivat aina Vårfrubergan luostariin Voutisaarelle, mutta\nmitään vihollista eivät he nähneet, eikä kukaan tiennyt heille siitä\nmitään kertoa. Pari tuntia puoliyön jälkeen tulivat he takaisin leiriin\nja kuningas antoi silloin väkensä mennä nukkumaan. Samoin heittäytyi\nhän itsekin, kokonaan uupuneena, vuoteelleen, nauttiakseen edes hetken\nlepoa.\"\n\nBriita rouva siirtyi uteliaana lähemmäksi kertojaa, mutta Niilon silmät\ntähystelivät ritaria, joka innokkaana rakenteli torniansa. Eikä tähän\nnäyttänyt se ollenkaan vaikuttavan, mikä toisten mielet sai niin\nkiihkeään jännitykseen.\n\nSteen herra jatkoi:\n\n\"Mutta vähän jälkeen auringonnousun syöksähti eräs ritari kuninkaan\nhuoneesen ja ilmoitti, että arkkipiispa oli samonnut jään yli\nVesteråsista ja hyökkäsi paraillaan kaupunkia kohti. Kuningas hypähti\nunen horroksissa ylös vuoteeltaan ja sotahuudot ja aseitten kalske,\njotka kuuluivat hetken matkan päästä, vahvistivat ritarin sanojen\ntodenperäisyyden. Voin tuskin sanoa, kuinka me ehdimme asettaa\nhaarniskan päällemme, mutta silmänräpäyksessä olimme me hevosten\nseljässä. Ja niin syöksyimme me, kuningas, muutama ritari ja joukko\nasepalvelijoita, eteenpäin ääntä kohti. Arkkipiispa oli tehnyt\nhyökkäyksensä Hirvisalmen puolelta. Harmaassa aamuhämärässä näimme me\nsiellä varjojen liikkuvan pitkin koko leiriä, mutta järjestymättöminä,\nsikin sokin ja hajallaan. Rummut pärisivät ja torvet soivat, mutta\nkaikki olivat niinkuin unen horroksissa. Ratsastajat eivät ehtineet\nhevosten selkään ja jos jotkut ehtivätkin eivät he siltä koskaan\ntulleet sen edemmäksi. Kuningas ei kuitenkaan siitä peljästynyt.\nNiinkuin myrskytuuli syöksähti hän kuohuvimpaan melskeeseen. 'Kuningas,\nkuningas!' kaikui huuto yli kentän ja hetkisen näytti jo siltä, kuin\ntäytyisi vihollisen väistyä sen hurjan innostuksen tieltä, jonka hänen\nläsnäolonsa synnytti. Itse taisteli hän niinkuin ainoastaan kuningas ja\nritari taistella voi. Sotamelske erotti hänet omasta väestään, mutta\nsiitä huolimatta heilutti hän herkeämättä miekkaansa. Näytti siltä,\nkuin olisi hän tahtonut raivata tien itse arkkipiispan luo, joka istui\njoukkonsa keskellä mustan hevosen seljässä niinkuin ilkeä vuorenpeikko.\nSilloin sattui hänen hevoseensa pyssynluoti...\"\n\nBriita huudahti kauhistuksesta, mutta Steen katsoi vain hymyillen\nhäneen.\n\n\"Älkää peljästykö, Briita rouva!\" sanoi hän, \"sillä kertaa pelastui\nkyllä kuningas. Hän sai hevosen, ja sen, joka ratsun hänelle antoi,\nonnistui myös saada toinen itselleen, joten he pelastuivat molemmat!\"\n\n\"Ja kuka antoi hänelle hevosen?\" kysyi Briita, mutta lisäsi sitten\näkisti poskien tullessa hehkuvan punaisiksi, \"kiitos, jalo Steen herra,\nmitäpä kyselenkään... Te se olitte, joka pelastitte kuninkaan hengen!\"\n\n\"Siitä ei kiittää kannata, Briita rouva!\" virkkoi Steen herra\npunastuen, \"kysykääpä mieheltänne, onko sellainen teko kiitoksen\narvoinen. Se oli kuitenkin hädin tuskin kun kuninkaan sillä kertaa\nonnistui pelastaa itsensä. Mutta arkkipiispa tunki päälle ei niinkuin\nHerran pappi vaan niinkuin Belialin palvelija. Hän käski väkensä aivan\narmotta hakata ja murhata, missä tahansa vain tapaisivat kuninkaan\nmiehiä, oli se sitten kirkossa tai luostarissa. Ja veri valui virtoina\nympäri kenttää.\"\n\n\"Mutta kuningas, kuinka hänen kävi?\" kysyi Briita rouva.\n\n\"Myöhään illalla samana päivänä, se oli 10 päivä helmikuuta, pysähtyi\nkaksi yksinäistä ratsumiestä Tukholman portin ulkopuolelle. Ratsastajat\nolivat kuningas ja eräs köyhä nuorukainen, joka hänen edestään olisi\nuhrannut vaikka sata henkeä sen yhden asemesta, josta hän vain voi\nmäärätä. Heti kun kuningas oli päässyt sisään linnaan, antoi hän sitoa\nhaavansa. Kun se oli tehty, meni hän rukoushuoneeseen ja viipyi siellä\nkauan aikaa. Koskaan en unhota sitä syvää surua, joka hänen kasvoillaan\nkuvastui, kun hän sieltä takaisin palasi. Seisoin suuressa salissa ja\nolin siellä sillä hetkellä aivan yksin. Hän tuli hiljaa kävellen\nsisään, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: 'Sinä olet tänä päivänä\ntehnyt suuren teon, Steen... Oi, jospa kuningattareni voisi myöskin\nsanoa samaa minusta!... Taistelu on ollut ankara, mutta minä olen\nvoittanut'! — Hän löi sitten rintaansa ja sanoi, kyynelten tunkiessa\nsilmistä esiin: 'Se on kuitenkin nyt jo liian myöhäistä, aivan liian\nmyöhäistä!...' Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en kuolemakseni\nvoi käsittää. Senjälkeen jätti hän minut ja meni omiin huoneisiinsa.\"\n\nSteen pysähtyi kertomuksessaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tarvinnut\nkaikki voimansa ehkäisemään sitä surua, joka oli hänen mielensä\nvallannut, muistaessaan kuninkaan katkeran surun.\n\n\"Kuningas raukka, onneton kuningas raukka!\" huudahti Briita, \"raskaalta\nmahtoi sinä iltana varmaankin tuntua sinulle kuninkaankruunu!\"\n\nItse viheriä ritarikin oli hetkeksi heittänyt rakentamisensa ja loi\nnopean silmäyksen kertojaan. Sitten tarttui hän yht'äkkiä raskaasen\nhalkoon kiinni ja asetti sen torninsa päälle niin että se ramisten\nsortui maahan. Kiukustuneena kun torni luhistui iski hän nyrkkinsä\npolveen ja katseli hajonnutta rakennustaan. Mutta Niilo seurasi synkeän\nsilmin hänen leikittelyään ja virkkoi:\n\n\"Vähän näyttää teitä kuninkaanne onnettomuus surettavan, koska tuolla\ntavoin voitte leikitellä, juuri siitä puhuttaissa.\"\n\nRitari loi Niiloon viattoman, melkein lapsellisen katseen ja sanoi\nsitten rukoilevalla äänellä:\n\n\"Älkää pahastuko, Niilo herra, vaan antakaa minun olla omissa\noloissani... Jokainen käyttäytyy omalla tavallaan niin surun kuin\nilonkin hetkellä!\"\n\nHän alkoi uudestaan rakentaa torniansa ja Niilo salli sen tapahtua.\nHänen ajatuksensa näet harhailivat kuningas raukassa, jota kohtalo nyt\nniin kovakouraisesti piteli. Tämä oli ehtinyt toteuttaa hänen armaimman\nunelmansa siten palkiten sen kovuuden, jolla hän ennen hänen elämänsä\noli katkeroittanut. Hänen surunsa olikin nyt suurempi, kuin hän voi\nilmaistakaan, juuri sentähden, ettei hän näinä päivinä saanut taistella\nkuninkaan sivulla ja näyttää, kuinka lämpimästi ainakin hän olisi\ntahtonut hänet kaikesta sellaisesta säästää.\n\n\"Ja kuninkaani lähetit eivät voineet tänne päästä!\" huudahti hän.\n\nMutta Steen kertoi kertomuksensa loppuun:\n\n\"Seuraavana aamuna kutsui kuningas Tukholman porvarit kokoon ja kysyi\nheiltä, tahtoivatko he pysyä uskollisina hänelle. Nämät vastasivat\nmyöntäen, nostamalla kätensä ylös, ja samaa vakuuttivat he vielä, kun\nkuningas arkkipiispan saavuttua kaupungin edustalle, — se oli\nlauvantaipäivä kun hän tuli — uudisti kysymyksensä. Arkkipiispan\nratsumiehet saapuivat kahdeksan päivää myöhemmin kaupungin luo kuin me,\nja talonpoikaisjoukko tuli vähitellen jälestä päin. Kuningas ehdotteli\nrauhaa, mutta sitä ei arkkipiispa tahtonut ja niin päätti kuningas\nvielä kerran koittaa sotaonnea. Mutta miten porvarien laita lienee\nollut, sen tietää Jumala... Sellainen huhu kävi, että arkkipiispalla\noli salaisia kätyrejä niiden joukossa. Ja se ainakin on varma asia,\nettä heti kun taistelu oli alkanut, he käänsivät selkänsä viholliselle\nja riensivät kaupunkiin takaisin. Kuningas huusi, pyysi ja rukoili\nheitä pysähtymään, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Ja\nlopulta täytyi kuninkaankin seurata mukana, sillä muuten olisi hän\njoutunut arkkipiispan käsiin. Niin päättyy Kaarlo kuninkaan satu...\nTuorstaina, Pyhän Matiaan päivänä, nousi hän laivaan ja jätti Tukholman\npurjehtien Danzigiin.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Niilo kiivaasti, \"vielä ei ole Kaarlo kuninkaan satu\nloppunut, jos kerran rehellisiä, kunnon miehiä löytyy Ruotsin maassa!\"\n\nJuhlallinen hiljaisuus syntyi salissa. Niilo herra oli lausunut niin\nhyvin Steen Sturen kuin vaimonsakin sisäisen ajatuksen julki.\nAinoastaan ritari yhä puuhasi torninsa kanssa, jonka hän taas oli\nsaanut nousemaan koko korkealle. Mutta myös hänen kasvoillaan ilmeni\njuhlallinen vakavuus, kun hän loi silmänsä Steen Stureen ja toisen\nkerran tarttui halkoon kiinni.\n\n\"Katsokaas\", sanoi hän, \"kuinka uljaana torni tuossa nyt kohoaa...\nOnhan se aivan sen näköinen, että sen luulisi voivan kestää minkälaista\npainoa tahansa... Pitäkää varalla, nyt asetan minä sen päälle halkoni!\"\n\nTahtomattaan kuunteli Niilo ritarin puhetta ja toiset tekivät samoin.\nHalko laskeutui tornin päälle ja ramisten sortui se taas maahan.\n\n\"Niin\", huudahti ritari, \"tämä torni tässä on todistuksena siitä, että\nmikä on pilalle palanut, se on palanut... Tuhka ei ole muuta kuin\ntuhkaa ja siksi ei tämä kasakaan voi minun halkoni painoa kestää.\"\n\n\"Mutta Kaarlo kuningas on kerran vielä kantava Ruotsin kruunua ...\nsanoihini saatte luottaa ritarit. Hänen on vielä Ruotsin valtikka,\nvaikka minulta sitten henki menisi!\"\n\nSilmät säihkyivät ja ojennettu käsi vapisi. Mutta viheriä ritari\nviittasi vain hiililäjään ja tällä hetkellä oli hänen silmissään niin\nälykäs ilme ja kasvoillaan sellainen vakavuus, että Niilo ja muutkin\ntulivat ajatelleeksi, eikö hän sittenkin omituisella leikittelyllään\ntarkoittanut jotain erikoista.\n\n\"Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja sinä se pysyy!\" virkkoi hän ja\npoistui sitten hitaasti salista, laulaen mennessään:\n\n    Ja mailma se täynnä on vilppiä,\n    Niin usein oon huomannut sen.\n    Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,\n    Mistä uskotun löytänen?\n\n\"Mitä tarkoitti ritari?\" kysyi Steen Sture, sittenkun tuo omituinen\nmies oli poistunut salista.\n\n\"Hyvin käsitän hänen ajatuksensa!\" sanoi Niilo miettivänä, mutta Briita\nkeskeytti hänet.\n\n\"Lankoni ei ole enää pelastettavissa!\" lausui hän, \"oi, voi, se on ehkä\nliiankin totta.\"\n\n\"Ei, hänen sanoillaan on syvempi tarkoitus\", huomautti Niilo. \"Kaarlo\nkuningas ei voi enää kantaa Ruotsin kruunua, oli hänellä sitten\nkuninkaan nimi tai ei. Hän on niinkuin palanut rakennus ... hänen\naikansa on ollut eikä enää takaisin tule... Sellainen on ritarin\najatus.\"\n\nMeni hetkinen, jonka kuluessa kukin itsekseen tuumi paenneen kuninkaan\nkohtaloa. Lopulta kysyi Steen Stuure:\n\n\"Mutta mikä mielipide on teillä asiasta, Niilo herra? Onko se sama kuin\nviheriällä ritarilla?\"\n\nNiilo mietti hetken, ennenkuin vastasi.\n\n\"Ei, kaukana siitä!\" sanoi hän vihdoin, \"minä päinvastoin olen varmasti\nvakuutettu, että Kaarlo kuningas vielä kerran saa entisen valtansa\ntakaisin, jos minä nimittäin jotain voin toimittaa.\"\n\n\"Ja siinä tahdon minä olla teille apuna!\" lisäsi Steen herra\nvilkkaasti.\n\nKumpikin näki aivan selvään ne vaikeudet, jotka tässä työssä oli\nkohtaava heitä. Heidän voimansa oli liian vähäinen. Omilla miehillään\neivät he voineet mitään aikaan saada. Heidän täytyi siis, jos tahtoivat\npanna aikeensa toimeen käyttää talonpoikaisjoukkoa tukenaan, niinkuin\narkkipiispakin oli tehnyt. Mutta saada rahvas nyt luopumaan\narkkipiispasta ja nousemaan häntä vastaan, se tuntui tällä hetkellä\nmahdottomalta. Epäilemättä oli arkkipiispakin saanut kauan puuhata\nennenkuin oli voittanut taalalaiset asiansa puolelle. Sitä paitsi\noli Niilo näille nyt jo melkein vieras, joten hänen vaikutuksensa olisi\nvoinut supistua hyvinkin pieneen, jos nyt olisi astunut vastustamaan\nmiestä, joka niin hyvin oli osannut tehdä omat yksityiset asiansa\nyleisiksi, niin hyvin, että talonpojatkin olivat ne tunteneet ikäänkuin\nomikseen.\n\nKaikki riippui nyt vain siitä, antaisiko arkkipiispa huutaa jonkin\nsukulaisistaan kuninkaaksi vai kutsuisiko Kristian kuninkaan Tanskasta\nvaltaistuimelle. Jos hän ryhtyi Kristiania puuhaamaan, oli hänen\nrahvaansuosionsa samalla hetkellä mennyttä. Sillä vielä oli\nEngelbrektin muisto niin tuore ja elävä, että taalalaiset eivät millään\ntavalla voineet suostua muukalaista kuningasta vastaanottamaan. Mutta\nellei arkkipiispa sitä aikonut, jos hän tahtoikin nyt ajaa perille\npuolueensa suuret tuumat, jotka Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen\nolivat karille ajautuneet, jos hän sitä tahtoi, niin olivat Kaarlo\nkuninkaan toiveet peräti pienet, samoinkuin niittenkin, jotka tahtoivat\nniitä perille ajaa.\n\nSteen herra, joka oli viettänyt viime ajat Tukholmassa ja tunsi siis\nyleiset huhut, oli aivan vakuutettu, että arkkipiispa kutsuisi Kristian\nkuninkaan, mutta Niilo oli toista mieltä. Hänen mieleensä muistui\nelävästi kaniikin sanat Vadstenassa, kun tämä yritti houkutella häntä\narkkipiispan puolelle. Ja siksi olikin hän aivan varma, ettei\narkkipiispa koskaan luopuisi puuhastaan saada kuninkaankruunu jonkin\nheimolaisensa päähän. Keskustelun, jota Briita itse siihen osaa\nottamatta kuunteli, keskeyttivät palvelustytöt, jotka saapuivat saliin\ntöineen. Mutta sinä iltana sai Briita istua yksin tyttöineen\nlinnantuvassa. Niilo vetäytyi Steen Sturen kanssa salakammioon, jossa\nhe viipyivät myöhään yöhön. Kun hän sitten sieltä palatessaan tapasi\nBriitan, sanoi hän:\n\n\"Huomenna täytyy meidän erota, Briita... Minä tahdon lähempää seurata\nasiain menoa ja katsoa, voidaanko enää mitään tehdä lankomme, Kaarlo\nkuninkaan hyväksi, vai täytyykö pitää hänen asiaansa jo auttamattomasti\nmenneenä.\"\n\n\"Arkkipiispanko luo aiot?\" kysyi Briita levottomana.\n\n\"Niin, ensin arkkipiispan ja sitten...\"\n\n\"Sitten?\" toisti Briita tutkien, kun Niilo vaipui mietteisiinsä eikä\ntäydentänytkään ajatustaan.\n\n\"Sitten\", sanoi hän mietteistään havahtuen, \"sitten tahdon minä käydä\ntutkimassa, miten asiat Engelbrektin kotimaassa ovat. Ihmeellinen\npuhelahja on täytynyt sillä miehellä olla, joka on voinut nuo kunnon\nmiehet niin harhaan viedä.\"\n\n\"Ajattele toki tarkoin\", huomautti Briita hetken kuluttua, \"ennenkuin\nsellaisiin puuhiin ryhdyt. Eikö olisi esimerkiksi parempi lähettää\nensin sanansaattaja kuninkaan luo ja pyytää hänen myöntymystään.\"\n\nEpäilemättä oli Briitalla yhtä suuri halu kuin hänen miehelläänkin\nauttaa maanpakolaista kuningasta ja saattaa hänet valtaistuimelleen\ntakaisin. Mutta me emme saa tuomita kokematonta naissydäntä, jos se\nratkaisevan hetken tullessa alkoi vapista ja etsiä keinoja saadakseen\nsen lykätyksi niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista, kunnes kaikki\noli ehditty saada sitä varten valmiiksi. Ja niinkuin usein sattuu, että\nnainen näkee kauvemmaksi kuin mies, niin oli nytkin asianlaita. Sekä\nSteen, että Niilo eivät olleet tulleet innoissaan ajatelleeksi, että\nennen kaikkia oli heti ensi hetkestä alkain asetuttava yhteyteen\nkuninkaan kanssa. Nyt vasta vaimonsa huomautus saattoi sen hänelle\nselväksi. Asia näyttäytyi hänelle yhtäkkiä aivan uudessa valossa.\n\nJuuri sillä tavalla oli tuuma suunniteltava ja järjestettävä, Hän\ntäällä kotona oli muokkaava ihmisten mieliä sitä varten valmiiksi,\nkuningas oli sillä aikaa kokoova voimansa yhteen. Ja sitten, sitten\nolisi se vain pieni työ temmata Ruotsin valtikka arkkipiispan käsistä.\n\nNiilo sulki vaimonsa syliinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.\n\n\"Sinäpä sen sanot, Briita!\" huudahti hän, \"meidän täytyy heti alusta\nalkain saada kuningas mukaamme. Ja kun minulla vain olisi taattu\nlähetti, niin en menettäisi hetkeäkään, vaan lähettäisin hänet heti\nKaarlo kuninkaalle ilmoittamaan, mitä kaikkea urhoolliset miehet\ntahtovat hänen edestään alttiiksi panna.\"\n\n\"Sellainen lähetti kyllä on!\" kuului samalla ääni toisesta päästä\nhuonetta.\n\nNiilo ja Briita, jotka seisoivat ja puhelivat siinä osassa suurta\nsalia, missä tulisoihtu seinäkoukussa paloi, katsahtivat peljästyneinä\nsinnepäin, josta ääni kuului, sillä se, mitä he olivat puhuneet ei\nollut aiottu kaikkien kuultavaksi. Pimeästä ikkunakomerosta nousi\nhitaasti ylös tumma haamu ja astui vakavin askelin heidän luo. Se oli\nviheriä ritari.\n\n\"Minä kyllä vien teidän sananne Kaarlo kuninkaalle!\" virkkoi hän.\n\n\"Tekö tahtoisitte viedä minun sanani kuninkaalle?\" puhkesi Niilo\npuhumaan, ja hämmästys sekä katkeruus, jota hän ei yrittänytkään\nsalata, kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n\"Niin, minä tahdon!\" oli ritarin vastaus.\n\nHän seisoi siinä tyynenä ja melkein juhlallisen vakavana, jollaisena\nhänet vain harvoin sai nähdä. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt tahtonut\nhälventää sitä vaikutusta, jonka loukkaavilla sanoillaan kuninkaasta\noli aikaansaanut. Se vaikutti, että Niilon katkeruus katosi ja\nainoastaan hämmästys jäi jälelle.\n\n\"Mutta kuinkas tuhkaläjän sitten käy?\" ei Niilo kuitenkaan saattanut\nolla kysymättä.\n\n\"Jättäkää se minun asiakseni, Niilo herra!\" vastasi ritari,\n\"luullakseni saatan siltä viedä teidän sananne Kaarlo kuninkaalle,\nvaikka sitten itse ajattelisinkin hänestä mitä tahansa.\"\n\nJa niin katsoi Niilo lopulta paraimmaksi ottaa ritarin tarjous vastaan.\nHänellä oli ainakin se hyvä puoli, että oli kuninkaan tuttu. Sitä\npaitsi oli Niilo usein huomannut, että kuningas antoi hänelle suuremman\narvon, kuin mitä itse tahtoi tunnustaa. Mutta yhden ehdon pani tuo\nomituinen mies.\n\n\"Se täytyy teidän kuitenkin luvata minulle, Niilo herra\", sanoi hän,\n\"ettette ryhdy mihinkään toimiin, ennenkuin olen palannut takaisin\nkuninkaan vastauksen kanssa.\"\n\n\"Te tahdotte siis sitoa minut?\" kysyi Niilo ja loi läpitunkevan katseen\nritariin.\n\n\"Niin, teidän itsenne vuoksi!\" virkkoi ritari.\n\n\"Teillä on kaikenlaisia huolenpitoja, vihreä... Mutta olkoon teille nyt\nkerta kaikkiaan sanottuna, että omissa asioissani määrään ainoastaan\nminä itse.\"\n\nNiilo Sturen ääni oli tavattoman terävä, kun hän lausui nämät sanat.\nMutta ritariin eivät ne siltä näyttäneet mitään vaikuttavan, joko hän\nsitten ei nyt välittänyt mistään nuhteista tai teki hän itsensä\ntahallaan sellaiseksi. Ohimenevä ilme vain, joka osoitti pikemmin surua\nkuin vihaa, kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten oli hän taas yhtä\ntutkimaton kuin ennenkin, sama omituinen hymy huulillaan ja kostea\nkiilto silmissään.\n\n\"En tahdo sitoa teitä, Niilo herra\", sanoi hän, \"ehkä voittekin te\nnähdä kauemmaksi kuin viheriä ritari. Mutta miettikää kumminkin siltä,\neikö minun ehtoni sittenkin ole sekä kuninkaalle että teille\nitsellennekin kaikista parhain.\"\n\nNiilo mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Hän huomasi nyt tarkemmin\nasiaa ajateltuaan, että ritarin vaatimukseen kyllä voi suostua.\nAinoastaan yhden ehdon tahtoi hän panna.\n\n\"Teidän täytyy myös luvata minulle puolestanne, ritari\", sanoi hän,\n\"että olette täällä takaisin...\"\n\nMutta ritari ymmärsi hänen tarkoituksensa ja keskeytti hänet:\n\n\"Niin nopeaan kuin hevonen voi juosta ja purje kiitää eteenpäin aavalla\nmerellä, niin nopeaan kuljen minäkin ja tuon teille kuninkaan sanan!\"\n\nLupaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja hetken kuluttua nukkui jo\nPenningebyssä jokainen vanhurskaan unta. Mutta seuraavana päivänä aamun\nsarastaessa nähtiin viheriän ritarin ratsastavan pois kartanosta ja\nmuutama päivä senjälkeen ratsastivat myöskin Niilo herra itse ja Steen\nSture pois sieltä samalle taholle, jonne ritarikin, ainoastaan vähäinen\njoukko asepalvelijoita mukanaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nKaarlo kuninkaan vastaus.\n\n\nTukholman linnassa kulki Jöns arkkipiispa levottomasti kävellen\nedestakaisin huoneessaan, hautoen mielessään jotain asiaa, joka näytti\ntuottavan hänelle paljon päänvaivaa. Hänen edessään seisoi Tukholman\nharmaamunkkien apotti, Niilo Ryting.\n\n\"Te käytätte rohkeaa puhetapaa, Niilo Ryting\", sanoi arkkipiispa ja\nhänen mustat silmänsä salamoivat hurjaa tulta. \"Mutta muistakaa, kelle\npuhutte ja pankaa ennen kaikkia mieleenne, että teidän vanhan\nkuninkaanne valta on nyt ikäpäiviksi loppunut. Mitä minä teen ja\ntoimin, se ei kuulu teille. Tukholman harmaamunkkien päämies ei seiso\nniin korkealla, ettei arkkipiispan käsi häneen ulottuisi.\"\n\n\"Mitä te nyt puhutte, sen puhutte te vihassa, Jöns arkkipiispa!\"\nvirkkoi apotti lempeällä ja sointuvalla äänellä, mutta samalla suurella\narvokkaisuudella. \"Kuitenkin pysyn minä siinä, mitä olen sanonut. Jos\nte rikotte kaupunkien porvareille ja rahvaalle antamanne lupauksen,\njoitten avulla te olette vallankumouksen tehnyt, niin pian on silloin\nteidänkin mahtinne lopussa. Sillä älkää luulkokaan, että me täällä\nRuotsissa enää kärsimme muukalaista kuningasta, joka ei tunne eikä\ntahdo mitään tietää meidän laeistamme ja yleisistä, totutuista\ntavoistamme.\"\n\n\"Kuinka te rohkenette sanoa, etten minä pysyisi annetussa sanassani?\"\npuhkesi arkkipiispa puhumaan.\n\n\"Sellainen huhu käy kaupungissa! Ja sentähden, Jöns arkkipiispa,\nmiettikää tarkoin, mitä kaikkea Kaarlo kuningas on teille tehnyt.\nSopikaa hänen kanssaan ja näyttäkää maailmalle, että mitä te olette\ntehnyt, sen olette te tehnyt oikeuden rakkaudesta... Mutta ennen\nkaikkia, älkää saattako enää muukalaista kuningasta tänne maanvaivaksi.\nSe voi tuottaa ei ainoastaan Ruotsille vaan teille itsellennekin\nenemmän vahinkoa, kuin mitä te nyt voitte aavistaakaan!\"\n\nArkkipiispa antoi miehen puhua ja vielä, kun tämä oli jo lopettanut,\nseisoi hän hetkisen aikaa ääneti paikallaan.\n\n\"Te olette tullut\", sanoi hän vihdoin aivan levollisena, \"te olette\ntullut puhumaan minulle sen kuninkaan puolesta, jonka kanslerina te\nolette ollut... No niin, Niilo Ryting, kuulkaa sitten vastaukseni: Mitä\ntahansa tapahtuneekin, niin ei siltä koskaan, kuuletteko, ei koskaan\nole Kaarlo Knuutinpoika, niin kauan kuin Jöns arkkipiispa jotain voi,\nenää nouseva Ruotsin valtaistuimelle... Kas siinä kaikki, mitä minulla\non teille tässä asiassa sanottavaa, ja nyt ei muuta kuin hyvästi.\"\n\nLempeä, surumielinen hymy häilyi apotin huulilla, sillä hän huomasi nyt\naivan selvään, ettei tuohon kylmään, jäykkään pääpappiin mitään voinut\nvaikuttaa. Hän kumarsi sentähden ja poistui. Ja niin jäi arkkipiispa\ntaas aivan yksin.\n\nTämä käveli hetkisen aikaa edestakaisin huoneessa, mutta pysähtyi\nsitten äkisti ja katsahti eteensä, ikäänkuin olisi saanut jonkin uuden\najatuksen tai keksinyt jotain, joka sai hänessä vanhan vahvistumaan ja\nlujittumaan. Silmät säihkyivät ja kiinteästi suljetut huulet\navautuivat, samassa kun käsi ojentui eteenpäin. Näytti siltä, kuin\nolisi hän tahtonut tarttua sillä kiinni johonkin.\n\nSe oli maanpakolaisen kuninkaan huone, jossa hän oli, ja kaikki oli\nsiellä vielä, samaten kuin toisissakin huoneissa, ehjänä ja\nkoskematonna paikallaan, sellaisena kuin kuningas ne lähteissään oli\njättänyt. Seiniä verhoovat tapeetit olivat sinisen ja keltaisen väriset\nja peräseinällä, jota vastapäätä arkkipiispa seisoi, kimalteli suuri,\nkultaan neulottu kuninkaankruunu.\n\nAluksi, kun hänen sielunsa vielä oli äskeisten ajatusten vallassa, ei\nhän sitä huomannut. Mutta vähitellen alkoi se kiiltää hänen silmäänsä\nja tuntui siltä, kuin olisi se ollut jossain yhteydessä hänen\najatustensa kanssa, sillä hän ei kääntänytkään katsettaan siitä pois,\nvaan läheni lyhyin, hitain askelin kimaltelevaa kruunua.\n\nKauan tähysteli hän siinä sitä, katseen tullessa yhä kylmemmäksi ja\nsynkeämmäksi ja vihdoin pani hän käsivartensa ristiin rinnoille ja\npoistui ikkunan luota.\n\nHän oli tällä hetkellä Ruotsin mahtavin mies. Sen kohtalo oli nyt hänen\nkäsissään. Työ, jota hän oli hiljaisuudessa vuosikausia tehnyt, se työ\nlähestyi nyt loppuansa, sillä vaikein osa oli jo toimitettu. Hän oli\nvalmistanut itseänsä siihen ja suorittanut jo opinnäytteensä suurella\ntaidolla niissä sodissa, joita enonsa, Krister Niilonpoika, kävi\nsilloista marskia, Kaarlo Knuutinpoikaa, vastaan. Rikas kuningas, hän,\njoka niin ratkaisevasti oli voittanut Oxenstjernat ja Vaasat, hän oli\nnyt kukistettu ja voittaja voi nyt vuorostaan mielensä mukaan määrätä\nRuotsin kohtalon.\n\nHän oli kostanut omasta ja puolueensa puolesta. Nyt oli vain vielä\nsuoritettava työn toinen osa, voitettua voittoa oli kaikin puolin\nhyväkseen käytettävä. Mutta tuon synkän miehen ajatusta siinä suhteessa\nvoi tuskin saada selville. On vaikeaa otaksua, että hän olisi\ntahallansa pettänyt niitä, jotka seurasivat häntä hänen kostoretkellään\nKaarloa vastaan, kun hän vakuutti heille, niin hyvin rahvaalle kuin\nTukholman porvareillekin, ettei koskaan tahtonut kutsua Kristian\nkuningasta valtaistuimelle.\n\nJa kuitenkin, siitä huolimatta, kutsui hän hänet.\n\nTanskaan paenneet herrat, Maunu Gren, Tuure Tuurenpoika, Skaran Pentti\npiispa y.m., palasivat takaisin, toinen toisensa perään ja senjälkeen\nnäytti arkkipiispan alkuperäinen puuha muuttuvan yhä enemmän Tanskaa\nsuosivaksi. Tälle kai selvisi ennen pitkää, ettei hänellä ollut voimaa\ntaistella sen mahtavan puolueen kanssa, joka puuhasi karkoitettua\nkuningasta uudestaan valtaistuimelle, ja samalla kertaa pitää puoltansa\nTanskan kuningasta vastaan. Ja kun hän huomasi, että hänen oli\nannettava perään, teki hän sen jälkimäisen hyväksi. Mutta vielä ei hän\nkumminkaan tahtonut peräytyä muuta kuin näön vuoksi. Eräässä\nneuvostonkokouksessa, vähän jälkeen Tukholman valloituksen, esitti hän\nne ehdot, joihin jos Kristian kuningas suostuisi hänet voitaisiin\nkohottaa Ruotsin valtaistuimelle. Ensi ehtona oli, ettei kuningas\nkoskaan saisi tulla Ruotsiin, jossa hän sitäpaitsi ei saisi omistaa\nenempää kuin kaksi linnaa; toisena, että neuvosto hallitsisi;\nkolmantena, että veroista ainoastaan se, joka jäi jälelle, kun\nkaikki hallintokustannukset Ruotsissa olivat tulleet maksetuiksi,\nlähetettäisiin kuninkaalle Tanskaan.\n\nNeuvosto olisi niin ollen tullut Ruotsin näennäiseksi hallitukseksi ja\narkkipiispa, neuvoston mahtavimpana miehenä ja itseoikeutettuna\npuheenjohtajana, todelliseksi hallitsijaksi. Sellainen olikin\nepäilemättä Jöns Pentinpojan sisäisin ajatus. Ja sentähden saattoikin\nhän toiselta puolen vakuuttaa kansalle, ettei koskaan tahtonut kutsua\nviholliskuningasta valtakuntaan, kun hänellä taas toiselta puolen oli\ntilaisuus lekotella kuningasmahdin loistossa, jos hänen täytyikin olla\nkuninkaannimeä ja kruunua vailla.\n\nMutta maanpakolaiset herrat saivat kotiin palattuaan aikaan, että hän\nvähitellen luopui tästä ajatuksesta ja ohjasi purtensa toiseen\nsuuntaan. Nämät näet eivät tahtoneet tahi eivät voineetkaan erota\nKristian kuninkaasta. He olisivat siis ratkaisevan käänteen tapahtuessa\nmenneet tämän puolelle. Sitäpaitsi oli Ruotsissa jo entiseltään mahtava\nmies, joka varmasti olisi asettunut arkkipiispaa vastaan ja tullut\ntyytymättömien johtajaksi, jos hän olisi tuumissaan pysynyt. Tämä mies\noli Nyköpingin linnanhaltija, Kaarlon vangitsema, mutta heti hänen\npakonsa jälkeen taas vapaalle jalalle laskettu Eerikki Akselinpoika\n(Tott), mies, jonka voimaa ei sopinut mitata sen mukaan, mitä hän itse,\nvaan mitä hän yhdessä monien veljiensä kanssa voi aikaansaada. Ja nämät\nveljekset muodostivat yhdessä mahtavimman ylimyssuvun, mitä Ruotsissa\nja Tanskassa tähän aikaan oli. Mutta tämä samainen Eerikki herra, joka\nyhdessä veljiensä kanssa nyt seisoi arkkipiispan puolella, hän olisi\nvoinut asettua häntä vastaan, jos hän todenteolla olisi yrittänyt panna\nsuunnitelmansa toimeen ja tehdä itsensä Ruotsin hallitsijaksi. Nytkin\njo, ennenkuin vielä edes mitään ratkaisevaa oli edes tehty, oli\narkkipiispa saanut tyytyä siihen, että Eerikki herra astui hänen\nsivulleen valtion hoitoon, joten Ruotsilla nyt todellisuudessa oli\nkaksi valtionhoitajaa.\n\nVihdoin mitä itse Kristian kuninkaaseen tulee, niin oli hänen valtansa\narkkipiispaan nähden liian suuri, voidakseen hetkeäkään epäillä,\nottaisiko asetetut ehdot vastaan vai ei. Ainoastaan tasaväkisenä olisi\narkkipiispa voinut puolustaa asiaansa. Ja jos hän olisi osannut oikein\narvostella niitä, joitten apuun oli turvautunut syöstessään Kaarlo\nkuninkaan pois valtaistuimelta, niin olisi hän epäilemättä pitänyt\nsanansa eikä koskaan sallinut Tanskan kuninkaalle jalansijaa Ruotsissa.\nMutta hän ei tätä voimaa ymmärtänyt. Hän käytti sitä tosin paremmin\nkuin edeltäjänsä, paremmin kuin Krister Niilonpoika ja Kaarlo\nKnuutinpoika, mutta ei hänkään siltä voinut kokonaan irtautua\nherrasmiehen ajatustavasta. Kuilu oli olemassa vielä hänenkin ja\nEngelbrektin välillä ja sillä miehellä, joka voi puuhata yhdessä\nrahvaan kanssa, piti ehdottomasti olla Engelbrektin henki. Mutta\nsellaisen miehen saattoivat vasta uudet olot kasvattaa. Engelbrektin\nomasta ajasta, johon kaikki tässä mainitut kuuluivat, ei hänen\nvertaistaan voinut kohota. Sitä täytyi etsiä nousevasta polvesta.\n\nSiten vaan voi selittää, että arkkipiispa ynnä neuvosto kutsuivat\nKristianin Ruotsin kuninkaaksi. Ja kun se sitten oli tehty, päätettiin\nettä herra Eerikki Akselinpojan piti lähteä Suomeen ja ottaa se maanosa\nhaltuunsa, sillä aikaa kun arkkipiispa marssi etelää kohti\ntäydentääkseen linnojen valloituksella voittonsa.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun Niilo Sture ja hänen ystävänsä, nuori\nSteen herra, ratsastivat sisään Tukholmaan.\n\nSe oli saman päivän aamuna, jona fransiskaanien apotti kävi\narkkipiispan luona ja tämä alotti marssinsa etelää kohti. Molemmat\nherrat suuntasivat ensin kulkunsa harmaaveljesten luostariin ja\nkysyivät sen johtajaa. Tältä saivat he tietää kaikki, mitä neuvostossa\noli päätetty. Ja vaikka ei vielä ollutkaan aivan varmaa, oliko\narkkipiispa kutsuva Kristian kuninkaan vai ei, luuli herra Niilo Ryting\nkuitenkin voivansa vakuuttaa, että niin olisi käyvä. Sen ohessa kertoi\nhän myöskin omasta käynnistään arkkipiispan luona ja kuinka se oli\npäättynyt.\n\n\"Meidän on siis heti ryhdyttävä toimeen\", virkkoi Niilo Sture,\npunnittuaan ensin hetken aikaa luostarinjohtajan sanoja. \"Meidän täytyy\naina olla valmiina, niin että heti, kun Kaarlo kuninkaalta tulee käsky,\nvoimme iskeä iskun sellaisen, joka saa koko valtakunnan vapisemaan.\"\n\nSteen herra oli samaa mieltä ja niin päättivät he, että Niilo itse\nviipymättä matkustaisi Taalaihin, mutta Steen suuntaisi kulkunsa etelää\nkohti ja koettaisi päästä yhteyteen urhollisen Kustaa Kaarlonpojan\n(Gumsehufvudin), Kaarina kuningattaren veljen, kanssa, joka oli\nlinnanhaltijana Kalmarissa.\n\nHeti lähtivät he myös panemaan päätöstänsä toimeen. Steen herra\nratsasti eteläisestä portista muutamia tuntia ennemmin kuin arkkipiispa\nja jos hän vain jossain tapasi jonkun Kaarlo kuninkaan puoluelaisen,\nkoetti hän saada tätä asettumaan vastustavalle kannalle arkkipiispaan\nnähden. Mutta harmikseen huomasi hän tämän joukon päivä päivältä\nvähenevän, kun sitä vastoin vihollisen voima lisääntyi. Ja mitä\nkauemmaksi etelään hän pääsi, sitä vähemmin välitettiin hänen\npuheestaan. Kristian kuninkaalta oli tullut kirje, jossa mitään\nlupauksia ei säästetty, ja ne olivat ehtineet levitä jo kaupunki- ja\nmaarahvaankin keskuuteen. Vihdoin saapui hän Kalmariin herra Kustaa\nKaarlonpojan luo. Tämä oli rohkeutta ja toivoa täynnä eikä suinkaan\naikonut ensi hädässä heittää hänelle uskottua linnaa. Ja hän tuli\nkovasti iloiseksi kuullessaan, mitä puuhia Niilo herralla oli\nTaalaissa.\n\n\"Jos lankoni, Kaarlo kuningas, vain tuo riittävästi väkeä mukanaan!\"\nsanoi hän, \"niin on hän kyllä saava valtakuntansa takaisin, siitä olen\naivan varma, varsinkin kun tunnettu asia on, että koko Suomi on hänelle\nuskollinen kuin kulta. Herra Eerikki Akselinpoika saa siellä varmaan\nkauan aikaa puuhata, ennenkuin hänen onnistuu saada linnat haltuunsa.\nMutta ellei Kaarlo kuningas palaa, ellei yritäkään palata, niin on\nminun mielipiteeni se ... te voitte tervehtiä Niilo herraa ja ilmoittaa\nse hänelle ... että meidän täytyy mukautua ajan oloihin. Sillä siitä ei\nole mitään hyötyä, jos me uhraamme veremme ja henkemme taistelussa,\njota me kolme tai neljä köyhää miestä emme ajan pitkään kuitenkaan voi\nkestää. Viheriän ritarin neuvo oli ainoa oikea... Jos hän nyt tuo\nmeille kuninkaan sanan, että hän on pian meidän keskellämme, silloin\nolemme me valmiit ja silloin saavat myös arkkipiispa ja hänen ystävänsä\ntulla tuntemaan leikin, joka on täyttävä heidän sydämmensä kauhulla.\nMutta ellei ritari sellaista sanaa tuo, sanokaa silloin Niilo herralle,\nettä hän tekee viisaimmin, antamalla arkkipiispan vallita aikansa...\nUskokaa minua, siitä ei ole meille vahinkoa, meidän aikamme on\nsittenkin kaikesta huolimatta vielä kerran koittava... Matkustakaa\nJumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, Steen herra...! Minulla on\naivan vähän toivoa, että tänä tai tulevanakaan vuonna saisin paljastaa\nmiekkaani Kaarlo kuninkaan asian hyväksi!\"\n\nTällaiset terveiset mukanaan saapui Steen herra kevätpuoleen Taalaihin,\njossa tapasi Niilon. Tällä oli ollut parempi menestys. Suurin osa\nTaalalaisista, etenkin vuoristolaiset, olivat näet vähitellen saaneet\ntoisen käsityksen arkkipiispan puuhista, tulleet huomaamaan ne oikeassa\nvalossaan, mutta vanhaa rakkautta Kaarlo kuninkaaseen ei hän siltä\nollut voinut heissä vireille saada.\n\nTämän hänen menestyksensä olivat ensi sijassa vaikuttaneet ne huhut,\njoita Taalaissakin jo tähän aikaan alkoi kierrellä, että nimittäin\narkkipiispa vasten lupauksiansa aikoi kutsua Tanskan kuninkaan\nvaltaistuimelle. Osalta oli sen myös vaikuttanut ne suositukset, joita\ntuolla yksinäisellä ritarilla oli Herman Bermanilta. Herman, joka juuri\ntähän aikaan makasi tautivuoteella, oli, myös heti taudista toivuttuaan\nluvannut saapua Taalain miehiä puhuttelemaan. Ritarin aseenkantaja,\nErkki, oli täällä joka paikassa tuttu, minne sitten menikin, ja hän\nkoetti myös puolestaan saada talonpoikia oikeaan käsitykseen ajan\noloista. Niin kehittyivätkin asiat sille kannalle, että lopulta jo\nasiamiehetkin, jotka olivat olleet keskustelemassa ja sopimassa\narkkipiispan kanssa saivat varoa itseänsä. Sillä sitä mukaa kuin\nmieliala kääntyi karkoitetun kuninkaan puolelle, tuli se vihamieliseksi\nniitä kohtaan, jotka olivat kiiruhtaneet rahvaan aseisiin tarttumista\nhallitsijataan vastaan.\n\nKaikki siis onnistui siinä suhteessa Niilo herralle. Hän voi nyt koska\ntahansa nostaa, jos niin vaadittiin, taalalaisjoukon, marssia sen\nkanssa etelään ja tehdä niinkuin Engelbrekt aikoinaan teki, jonka aivan\nyksin rahvaan avulla onnistui vapauttaa valtakunta muukalaisten\nsorrosta. Hän alkoikin jo sentähden katua sitä lupausta, jonka\nviheriä ritari oli häneltä saanut, katsoen sitä pikaisuudessa\nannetuksi. Kun Steen Sture sitten saapui ja ilmoitti hänelle Kustaa\nKaarlonpojan tervehdyksen, pudisti hän epäillen päätänsä ja osoitti\ntalonpoikaisjoukkoa, jonka kanssa hänellä aivan hiljan oli ollut\nneuvottelu.\n\n\"Kun meillä on nämät puolellamme\", sanoi hän, \"ei meitä voi kukaan\nvastustaa!\"\n\nKuitenkaan ei hänelle siltä tullut mieleenkään rikkoa lupaustaan, vaan\nodotti hän kärsivällisesti viheriän ritarin tuloa. Kun sitten vihdoin\nviimeinkin sana saapui, että tämä odotti Niilo herraa Tukholmassa, oli\nkaikki jo valmiina hyökkäystä varten. Monta tuhatta taalalaista odotti\nvaan merkkiä Niilo Sturelta lähteäkseen taistelemaan Kaarlo kuninkaan\nasian puolesta. Ja mieli alakuloisena erosi hän noista rehellisistä,\nkunnon miehistä. Hän oli sen lisäksi saanut tietää, että Tanskan\nkuningas jo oli saapunut mahtavalla laivastolla Djurshamniin Tukholman\nulkopuolelle ja että lähetit kuljettivat tietoja hänen ja Tukholman\nlinnassa asustavan arkkipiispan välillä sekä että tuleva kuninkaanvaali\noli määrätty tapahtuvaksi keskikesän ajoissa. Ei ole siis kummaa, jos\nsellaiset sanomat saivat hänen mielensä rauhattomaksi. Synkkänä\nratsasti hän Steen Sturen rinnalla tietä eteenpäin ja jos hän joskus\npuhuikin, niin tapahtui se vain muutamalla sanalla.\n\nKun he niin ratsastaen lähestyivät Tukholmaa, kohtasivat he solakan,\nmustapukuisen miehen, joka tuli hiljalleen ajaen pitkin tietä. Mies oli\nmestari Eerikki Olavinpoika. Tämän kasvoilla kuvastui huoli ja suru,\nmutta Niilon nähdessään näytti hänen muotonsa kirkastuvan.\n\n\"Terve, Niilo herra!\" sanoi hän, \"menettekö tekin Tukholmaan\nvalitsemaan vieraan kuninkaan tänne meidän vaivoiksemme?\"\n\n\"Mikä antaa teille aihetta tekemään minulle sellaisen kysymyksen?\" kysyi\nNiilo vuorostaan, ystävällisesti vastaten hengellisen herran\ntervehdykseen.\n\nHän käytti samassa tilaisuutta kysellen tarkasti, mitä viimeisinä\npäivinä oli tapahtunut. Ja Eerikki Olavinpoika vastasi kernaasti hänen\nkysymyksiinsä. Hän kertoi, että kaikki keskustelut Kristian kuninkaan\nja Ruotsin herrain välillä olivat jo päättyneet ja että kuninkaanvaali\noli määrätty pidettäväksi seuraavana päivänä kello 8.\n\n\"Pian, peräti pian on siis sopimus vihollisen kanssa aikaansaatu!\"\nvirkkoi Niilo.\n\n\"Pian se kävi!\" keskeytti Eerikki Olavinpoika kiivaasti. \"Ja miksi ei\nolisi käynyt? Jos voitte sanoa minulle ehdon, johon Tanskan kuningas ei\nolisi valmis myöntymään, niin olette sukkelampi muita. Hän myöntyy\nkaikkeen, ennenkuin mitään vielä on edes ehditty esittää hänelle. Ja\nmitäpä voi vaatia miehiltä, jotka eivät pidä Jumalaa eikä helvettiä\nsilmäinsä edessä!... Kautta Jumalan kuoleman, Niilo herra, kaikissa\npidetään nyt kiirettä, niinkuin seisoisi Kaarlo kuningas jo kohotetuin\nmiekoin heidän selkänsä takana uhkaamassa. Lupauksia luvataan,\nvahvistetaan ja valalla vakuutetaan, jo ennemmin kuin niitä vielä on\nedes ilmilausuttukaan, ja riemulla tulee Kristian kuningas\nsaatettavaksi Tukholmaan... Mutta minä sanon ja moni muukin yhtyy\nminuun: Älköön kukaan iloitko ennenkuin on päässyt kaikkien ojien yli!\"\n\nTuo rehellinen mies tuli yhä kiivaammaksi puhuessaan ja pelkäämättä\nantoi hän harmilleen vallan. Niilon ja nuoren Steen herran korvissa oli\nmestarin puhe mitä suloisinta soittoa ja edellinen tahtoi häntä\npalamaan heidän seurassaan takaisin kaupunkiin. Mutta siihen ei tämä\nvoinut suostua. Hänen näet täytyi rientää Upsalaan, jonka\ntuomiokapitulille hänellä oli sana vietävänä. He erosivat siis ja\nmolemmat herrat jatkoivat edelleen matkaansa.\n\nRatsastaessaan Klaaran luostarin ohitse, näkivät he vielä toisen\nhengellisen herran, joka oli sinne menossa. Se oli kaniikki Helmich ja\nhän pysähtyi tuon tuostakin katselemaan tielle päin, jota Niilo ja\nSteen miehineen ratsastivat. Nämät eivät kuitenkaan kiinnittäneet\nsiihen mitään huomiota, vaan ratsastivat suoraa päätä kaupunkiin ja\nottivat asuntonsa samaan majataloon, jota Niilo tavallisesti tapasi\nkäyttää. Heti sinne päästyään ryhtyi hän toimiin saadakseen selville,\nmissä viheriä ritari asusti. Sitä varten lähetti hän miehiä joka\ntaholle kaupunkiin, mutta nämät eivät onnistuneet etsimisessään. Hän\npäätti silloin mennä linnaan itse arkkipiispan puheille. Hän näet\ntahtoi ainakin koettaa eikö arkkipiispan mieltä vielä voisi saada\nmuuttumaan.\n\nJöns arkkipiispa ei ollut ollenkaan sellaisessa mielentilassa, kuin\nniin suuren menestyksen jälkeen olisi voinut odottaa. Hän oli\npäinvastoin kylmempi ja synkempi kuin milloinkaan ennen kävellessään\nympäri linnaa ja katsoessaan, että kaikki oli asianmukaisessa\njärjestyksessä kuninkaan vastaanottoa varten.\n\nViimeinen, johon hän tarkastusmatkallaan saapui, oli pieni rukoushuone.\nKun hän tuli sisään sinne ja näki sammuneen lampun, tomuiset\nseinäverhot ja rukoustuolin, jossa hänen vihollisensa oli polvillaan\nJumalaa rukoillut, pysähtyi hän, ikäänkuin olisi ollut kahden\nvaiheilla, mitä tehdä. Hänen hovimestarinsa oli epäilemättä\nkunnioituksesta jättänyt kaikki entiselleen, eikä ollut vielä ehtinyt\nkysyä hänen mielipidettään asiasta.\n\nRistiinnaulitunkuva, joka riippui seinällä alttarin yläpuolella, oli\nerittäin kallisarvoinen ja kiinnitti suuressa määrin arkkipiispan\nhuomiota puoleensa. Hän astui likemmäksi ja tarkasteli sitä lähemmin ja\njota tarkemmin hän katseli sitä, sitä enemmän herätti hänessä ihmetystä\nsen mestarillinen kokoonpano. Lopulta otti hän sen alas voidakseen\nkatsella sitä tarkemmin jossain valoisammassa paikassa. Hänen sitä\ntehdessään putosi osa seinäverhosta maahan paljastaen muurin, jossa hän\nsuureksi kummakseen erotti yläosan maalatusta rististä. Heti asetti hän\nristiinnaulitunkuvan seinää vasten seisomaan ja veti seinäverhot\nsyrjään. Silloin huomasi hän, että risti oli maalattu irtonaiseen\nseinässä olevaan kiveen. Hän ojensi kätensä ja työnsi hiljaa sitä.\n\nSen liikkuessa kuului muurin sisästä kalinaa ja se herätti siihen\nmäärin hänen uteliaisuuttansa, että hän veti kiven varovasti pois\nsijaltaan ja työnsi kätensä koloon saadakseen selville, mikä se oli,\njoka oli kätkettynä tähän salaperäiseen paikkaan.\n\nKaulaketju, mitä erinomaisinta tekoa, tuli sieltä hänen käteensä.\n\nArkkipiispa katseli sitä tarkasti, piti sitä päivää vasten sekä luki\nlopulta siihen kiinnitetyt kivet, joita oli kaksitoista. Ja yhä enemmän\nja enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa, ilmaisten hämmästystä, iloa ja\nvarmuutta.\n\n\"Olen löytänyt sen!\" huudahti hän ja lisäsi sitten: \"mutta mikä voima\non saattanut siirtää ketjun sinun kaulastasi, Kaarlo, tähän\npiilopaikkaan?\"\n\nNopeasti työnsi hän jalkoihin asti ulottuvan, violettivärisen takkinsa,\njoka hänellä oli yllään, taaksepäin ja asetti sitten tuon\nkallisarvoisen koristuksen kaulaansa, jonka jälkeen hän peitti sen\nhuolellisesti vaatteillansa. Samassa astui kaniikki Helmich sisään ja\nilmoitti, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin.\n\nMutta vasten odotusta ei tiedonanto tehnytkään mitään vaikutusta\narkkipiispaan. Tämä katseli vain hetken aikaa hämmästynyttä kaniikkia\nja sanoi sitten pistäen samassa molemmat kätensä takinhihainsa sisään:\n\n\"Elääkö se vanha sisar vielä, joka ripitti itsensä minulle siihen\naikaan kun Kaarlo kuningas samosi Skåneen?\"\n\n\"Kuinkas minä sen tietäisin\", kysyi kaniikki vuorostaan, vielä enemmän\nhämmästyneenä. \"Teidän armonne pitäisi muistaa, kuinka heikko hän jo\nsilloin oli. Häneltähän oli jo niin voimat lopussa, että luostarin\nabbedissa pelkäsi hänen ei enää voivan ripittääkään itseään...\"\n\n\"Onni ... valta ... kuningaskruunu\", virkkoi arkkipiispa ja hänen\nkatseensa oli uneksiva, äänensä kuiskaava ja kiihkeä, niinkuin olisi\nhän puhutellut jotain henkiolentoa tai toistellut sanoja, jotka kerran\noli kuullut, \"kaikki se on tämän kalleuden varassa ja siitä, joka\nomistaa sen, on tuleva...!\"\n\n\"Teidän armonne!\" uskalsi kaniikki keskeyttää, saadakseen taas hänen\nhuomionsa asiaan kiinnitetyksi.\n\n\"Niin sanoi hän ... aivan varmaan hän niin sanoi\", jatkoi tämä, \"no\nniin, minä tahdon ottaa tämän onnen vastaan ja minun nimeni, se on\nsäilyvä jälkimaailmalle kuuluisana ja mahtavana, minun aikani\nloistavimpana.\"\n\nHän vaikeni ja vähitellen kirkastuivat hänen silmänsä taas ja entinen\nvoima ja terävyys palautui niihin jälleen. Hän katseli hetkisen\nkaniikkia ja virkkoi sitten aivan välinpitämättömän näköisenä:\n\n\"Tahdotteko pitää huolta siitä, että tämä huone tulee siistityksi ja\nuudestaan sisustetuksi, niinkuin toisetkin huoneet!\"\n\n\"Mutta Niilo herra?\" huomautti kaniikki. \"Minä olen nähnyt hänen\nratsastavan kaupunkiin ja teidän pitäisi aivan hyvin tietää, mitä\npuuhia hänellä on ollut Taalaissa, koska kerran olette käskenyt pitää\nhäntä tarkasti silmällä.\"\n\n\"Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei hän voi enää mitenkään meitä\nvahingoittaa!\" virkkoi arkkipiispa ja astui ovea kohti, huolimatta\nsiitä asiasta enää sen enempää puhua.\n\nSamassa astui palvelija sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture pyysi\nsaada keskustella arkkipiispan kanssa.\n\nTämän kuullessaan vavahti tuo tavallisesti niin tyyni mies, mutta antoi\nkuitenkin palvelijalle käskyn saattaa odottava ritari sisään. Hetken\nkuluttua astuikin tämä huoneeseen, mutta samalla hetkellä ilmaantui\novelle toinenkin mies. Se oli viheriä ritari.\n\nNiilo astui esiin täynnä jaloa arvokkaisuutta ja jäi seisomaan mahtavan\npääpapin eteen pää pystyssä, otsa kirkkaana. Viheriä ritari katseli\ntuota korkeaa, uljasta haamua onnellisen ja ylpeän näköisenä, ikäänkuin\nolisi Niilo ollut hänen oma poikansa. Mutta arkkipiispa kallisti päänsä\ntaaksepäin ja virkkoi silmät puoleksi ummessa:\n\n\"Te tulette myöhään, Niilo ritari, voisinpa sanoa: liian myöhään ...\nmitä te tahdotte?\"\n\n\"Ruotsin miehenä, ruotsalaisena mieleltäni, tulen nyt teidän luoksenne,\nJöns arkkipiispa\", vastasi Niilo, \"puhumaan yhteisen isänmaan asian\npuolesta ja minä uskallan toivoa, että vielä ruotsalainen sydän sykkii\nteidän takkinne alla. Minä tahdon nyt puhua teille kieltä, jota koko\nRuotsin kansa puhuisi, jos se vain tällä hetkellä voisi teidän eteenne\nastua... Sanotaan, että teillä on aikomus kohottaa Kristian kuningas\nRuotsin valtaistuimelle. Ja kun minä katselen ympärilleni täällä\nTukholmassa, enkä näe sen puolustajina muita kuin teidän omat miehenne,\nmutta sen sijaan näen valmistuksia tehtävän, ikäänkuin olisi\nvieraspidot tulossa, niin mahtaa huhuissa olla perää ja kansalla syytä\npelkoonsa... Ja siksi, arkkipiispa, tulen minä teidän luoksenne, ilman\naseita ja koottua sotajoukkoa, vain köyhänä ritarina, joka tahtoo\nuhrata viimeisenkin veripisaransa maansa ja kansansa edestä, — ja\npyydän minä teitä punnitsemaan asiaa, ennenkuin se on liian\nmyöhäistä... Mitä teillä sitten lieneekin muistuttamista Kaarlo\nkuningasta vastaan, niin sen täytyy teidän kuitenkin myöntää, että\nKaarlo kuningas oli mieleltään ruotsalainen. Mutta muukalaista\nkuningasta ei Ruotsin kansa koskaan kärsi.\"\n\n\"Joka kerran on valittu Ruotsin kuninkaaksi, hän ei ole enää\nmuukalainen, vaan on todella Ruotsin kuningas!\" virkkoi arkkipiispa\nlyhyesti ja hyytävän kylmänä.\n\n\"Niin, jos hän on valittu Mooran kivillä, niinkuin Ruotsin laki määrää,\nniin olette te oikeassa\", vastasi Niilo, \"mutta sillä tavalla ei\nTanskan kuningasta koskaan täällä suostuta valitsemaan. Herrain\nvalitsemaksi kuninkaaksi hän voi tulla, mutta kansan valitsema täytyy\nhänen olla, muuten ei kansa voi häntä kuninkaaksi tunnustaa eikä\nRuotsin laki pysyä voimassa.\"\n\n\"Te käytätte tässä niin suuria sanoja, jalo ritari, niinkuin olisi\nteillä todella valta määrätä, kuka on tuleva Ruotsin kuninkaaksi!\"\nkeskeytti arkkipiispa ja hänen äänensä oli täynnä purevaa ivaa.\n\n\"Te ette siis tahdo ottaa puhettani huomioon, Jöns arkkipiispa?\" kysyi\nNiilo ja hänen poskensa hehkuivat.\n\n\"Rahvas, jonka puolesta te tässä puhutte\", lausui arkkipiispa, \"saattaa\npuhua yhtä hyvin minun kuin teidänkin kauttanne!\"\n\nArkkipiispa oli kylmän kylmä. Vähintäkään harrastusta ei huomannut\nhänessä siihen asiaan, jonka edestä Niilo Sture tahtoi henkensä uhrata.\nSen lisäksi oli hänen äänensä ja katseensa täynnä ilkeää, purevaa ivaa.\n— Kaikki ne yhdessä saivatkin tuon jalon ritarin mielen sellaiseen\nkuohuun, että hänen täytyi ponnistaa itseänsä viimeisiin asti\nvoidakseen hillitä myrskyä rinnassaan.\n\nViheriä ritari, joka oli tarkkaavana seurannut puhuvien joka sanaa ja\nliikettä, huomasi nyt ajan tulleen. Hän astui väliin. Se tapahtuikin\noikeaan aikaan, sillä Niilo ei olisi voinut enää hillitä itseään.\n\nNiilo ei ollut sisäänastuessaan huomannut häntä, niin oli hän omaan\nasiaansa kiintynyt. Kun hän nyt äkisti ja aivan odottamatta näki hänet\njuuri täällä, jossa kaikista vähimmin odotti tapaavansa, ei hän voinut\nsalata sitä hämmästystä, joka hänet valtasi.\n\nRitari näytti esiintyvän yhtä vapaasti arkkipiispan kuin kuninkaankin\nhovissa ja välittämättä ollenkaan siitä, mitä toinen voi ajatella\nhänestä, otti hän kirjeen esiin ja ojensi sen Niilolle.\n\n\"Se on häneltä!\" virkkoi hän, \"ja te saatte syyttää itseänne, että\njätän sen teidän käsiinne juuri täällä, jossa yhtä hämmästyneenä tapaan\nteidät, kuin tekin ehkä tapaatte minut... Olin matkalla teidän\nluoksenne, kuin näin teidän menevän Leijonatornin ohitse, ja niin\nläksin seuraamaan teitä...\"\n\n\"Omituiselta tuntuu minusta, että saan kirjeen juuri tällä hetkellä!\"\nvirkkoi Niilo, jonka ajatukset näyttivät saaneen kokonaan uuden\nkäänteen ja samassa kun pisti kirjeen ihokkaansa sisään, lisäsi hän\näkisti, viheriään ritariin kääntyen: \"tunnetteko te sen sisällön?\"\n\n\"Tunnen!\" oli ritarin vastaus.\n\n\"Ja kuinka se kuuluu?\"\n\n\"Odottaa.\"\n\n\"Nyt olisi minun vuoroni tutkia, Niilo Sture!\" alkoi arkkipiispa. \"Minä\nen kuitenkaan tahdo olla niin laajaperäinen, minä kysyn teiltä vain\nlyhyesti: tahdotteko te olla minun ystäväni vai viholliseni?\"\n\n\"Teidän ystävänne en minä ole?\" vastasi Niilo lujasti, \"ja tuskin siksi\nkoskaan tulenkaan... Mutta en ole teidän vihollisennekaan. Minä\nratsastan nyt kotiini Penningebyhyn. Jos tahdotte jotain minulta, niin\ntapaatte minut siellä!\"\n\nNe sanat sanottuaan poistui Niilo. Mutta hän oli niin liikutettu, että\nitse viheriän ritarin huuliltakin katosi hymy ja kuoleutui pois. Kun\nritari oli mennyt ja viheriä oli taas jäänyt yksin arkkipiispan kanssa,\nvallitsi syvä hiljaisuus kauan aikaa huoneessa.\n\n\"Olenko pitänyt sanani, arkkipiispa\", virkkoi hän vihdoin, \"saako tuo\njalo ritari kulkea vapaana?\"\n\n\"Te olette pitänyt sananne!\" vastasi arkkipiispa kylmästi.\n\n\n\n\nXII.\n\nArkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.\n\n\nSuruisella sydämellä ratsasti Niilo Sture sillä kertaa Tukholmasta. Hän\noli aivan varma, että olisi voinut estää sen onnettomuuden, joka nyt\nvaltakuntaa uhkasi. Mutta tehdä se aivan yksin, myöskin vasten sen\ntahtoa, jonka asianajajana hän ensi sijassa esiintyi ja jonka\nmyötävaikutus siihen oli välttämättömän tarpeellinen, — se olisi ollut\naivan samaa kuin hukuttaa isänmaa veritulvaan. Ainakin täytyi hänen\nsaada kauemman aikaa valmistella yritystänsä, ennenkuin voi yksin\nsamota sellaista vihollista vastaan kuin arkkipiispa yhdessä kahden\nvaltakunnan kuninkaan kanssa kieltämättä oli. Näitten lisäksi tuli\nvielä tärkeä asianhaara, jolta hän ei voinut sulkea silmiänsä. Hän oli\nnimittäin sen syrjäisen aseman tähden, jossa hän Kaarlo kuninkaan\naikana oli ollut, liian vähän tunnettu tämän vilpittömimmillekin\nkannattajille, joten hän ei uskaltanut oikein luottaa heidän apuunsa.\nSillä jos nämät eivät olisikaan hyväksyneet häntä, olisi välttämättömin\nkaikista — sopu ja yhteisvaikutus samoin ajattelevien kesken mennyt\nhukkaan. Hän olisi silloin sanan oikeassa merkityksessä seisonut\nkokonaan yksin. Eikä rahvaaseen voinut täydelleen luottaa. Kärsitty\ntappio, veronmyönnytys arkkipiispan puolelta tai jotkut muut kultaiset\nkuvittelut, jos eivät olisikaan voineet saada taalalaisia luopumaan\nhänestä, niin olisivat ainakin voineet saada rahvaan muissa osissa\nvaltakuntaa aseisiin häntä vastaan. Ja siten olisi hän vasten tahtoansa\nja rehellistä aikomustaan saanut sisällissodan vireille, samalla kun\nTanskan kuningas olisi paljastetuin miekoin hyökännyt maahan ja\nyhdistynyt hänen vihollisiinsa.\n\nSentähden katsoi Niilo herra paraimmaksi vetäytyä Penningebyhyn\nodottamaan parempia aikoja.\n\nMutta Tukholmassa valittiin Tanskan kuningas Kristian hallitsijaksi.\nHeti sen tapahduttua marssi hän kaupunkiin ja otti haltuunsa linnan,\njonka hänelle jätti arkkipiispa itse. Kristian oli kookas, miehekkään\nja tukevan näköinen mies. Sitä paitsi oli hänellä iloinen ja\nystävällinen luonne, niin että ei ole kumma, vaikka kansa alussa\nkiittelikin häntä paljon. Tukholmasta ratsasti vasta valittu kuningas\nUpsalaan ja Mooran kiville, jossa hän tehtiin kuninkaaksi. Sen jälkeen\nkruunasi hänet Upsalan tuomiokirkossa arkkipiispa.\n\nTämä palasi nyt takaisin arkkipiispan virkaansa hoitamaan, mutta se,\njoka uskoi, että Jöns Pentinpoika nyt katsoi toimensa päättyneen,\npettyi suuresti. Aluksi sai kuitenkin kaikki olla niinkuin oli.\nKuningas hallitsi ja jos jotain vääryyttä harjoitettiin, tuli siitä\nkaikki syy hänen niskoilleen, kun se sitä vastoin oli arkkipiispalle\nvain pelkäksi eduksi. Niin muodostui esimerkiksi asianlaita karkotetun\nkuninkaan perintö-, osto- ja panttitiloihin nähden, jotka sitä\ntarkoitusta varten asetettu tuomioistuin tuomitsi Kristianille. Vihatun\nKaarlo kuninkaan valta masennettiin, ilman että Kristianin valta siltä\ntodellisesti kasvoi. Sillä itse asiassa oli hän raha-asioissa niinkuin\nkansa sanoi — \"pohjaton säkki\". Alituinen, loppumaton rahantarve oli\nse mato, joka lopulta oli nakertava Kristian kuninkaan ruotsalaisen\nkuningaskunnan hajalle. Ja kauasnäkevä arkkipiispa antoi madon\nnakertaa. Jokainen kullalla ja hopealla täytetty kirstu, joka Ruotsista\nkuljetettiin Tanskaan, sai vihan ja tyytymättömyyden yhä enemmän\nkohoamaan kuningasta vastaan. Mitä karkotettu kuningas oli jättänyt\njälkeensä, se ei riittänyt tyydyttämään Kristian kuninkaan\nrahantarvetta. Kaarlo oli, jättäessään valtakunnan, vienyt suuren\njoukon kalleuksia Mustain veljesten luostariin. Kristian sai aarteen\ntietoonsa ja vei seitsemän suurta arkkua, täynnä kultaa ja hopeaa —\nniissä sanotaan olleen kaikkiaan 16,000 markkaa — Tanskaan. Myös\nVadstenan luostarissa menetteli hän samalla tavalla. Eerikki kuningas\noli jättänyt luostarille suuren rahasumman pappiskollegion perustamista\nvarten, jonka tulisi pitää messuja hänen ja hänen kuningattarensa\nsielujen edestä. Tämänkin rahasumman anasti kuningas.\n\nArkkipiispa antoi kaikki mennä menoansa ja tyytymättömyys tunki\nniinkuin maanalainen vesi syvälle maahan tehden tuhollista työtänsä sen\nmaapohjan alla, jolla kuningas seisoi. Mutta kuninkaan rahantarve, se\njohtui asioista, jotka olivat Ruotsille kokonaan vieraat. Sellaisia oli\nHolsteinin lunastaminen, kuninkaan tyttären myötäjäiset, kalliit matkat\nulkomaille, erittäinkin Roomaan tehty. Se ajoi, tämä rahantarve,\nkuninkaan polulle, jolta Eerikki kuninkaan varottavan esimerkin olisi\npitänyt saada hänet pysymään poissa, mutta jota pitkin hän päinvastoin\nlähti kulkemaan paljoa ajattelemattomampana kuin tämä. Rahvasta\nrasitettiin veroilla, joista toinen oli toistaan raskaampi. Kumpanakin\nvuonna 1460 ja 1461 määrättiin maksettavaksi, paitsi tavallisia veroja,\nvielä markka joka talosta yli koko valtakunnan. Ja tästä verosta eivät\nedes olleet kirkkojen ja luostarien talonpojat vapaat. Luonnollista oli\nettä asiain tähän suuntaan kehittyessä tyytymättömyys yhä vain kasvoi\nja samaa mukaa Kristian kuninkaan valtaa uhkaava vaara. Niinkuin\ntulipalossakin viipyy kauan aikaa ennenkuin liekit lyövät ulos, niin\nvoi pitää niitä huutojakin, jotka nyt kohosivat, vain varoitushuutoina.\nNe ilmaisivat ainoastaan että vaara oli lähellä. Mutta ne eivät\nsaapuneet kuninkaan korviin ja jos olisivat saapuneetkin, niin eivät ne\nluultavasti sittenkään olisi suurta vaikutusta tehneet. Kuningas asusti\npääasiallisesti Tanskassa ja arkkipiispa hoiti hallitusta Ruotsissa.\nMutta arkkipiispa ei tehnyt mitään helpottaakseen hätää. Hän antoi vaan\nkuninkaan iskeä iskun iskun perään, kunnes tyytymättömyys ei enää ollut\ntukahutettavissa.\n\nSe ei kuitenkaan vielä arkkipiispalle riittänyt, että kuningas tällä\ntavoin teki itsensä mahdottomaksi hallitsemaan. Saavuttaa häneen\nkatsoen päämääränsä, jos tämä päämäärä oli erottaa hänet Ruotsin\nvaltaistuimelta, oli hänelle verrattain helppo tehtävä, sillä Ruotsin\nkansan sydäntä eivät nämät muukalaiset kuninkaat koskaan voineet\nvoittaa puolelleen. Mutta niinkuin arkkipiispa jo oli käyttänyt\nkuningasta tämän itsekään sitä aavistamatta välikappaleena heikontamaan\nKaarlo Kuninkaan valtaa tältä hänen rikkautensa ryöstämällä — joka\nsilloin niinkuin nytkin oli vallan välikappale — niin aikoi hän\nmyöskin vielä käyttää häntä välikappaleena karkoitetun kuninkaan\npuoluelaisia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden päivänä vuonna 1463 istui arkkipiispa työhuoneessaan\nUpsalan arkkipiispankartanossa. Vanha uskottu, kaniikki Helmich, seisoi\nhänen edessään.\n\n\"Ja tuo mies on mielestänne sopiva tähän toimeen?\" kysyi arkkipiispa.\n\n\"Sopivaisuus, teidän armonne\", vastasi kaniikki hymyillen, \"on\nluullakseni tässä suhteessa asetettava vasta toiseen sijaan... Siinä on\njo mielestäni kylläksi, että hän on suostunut ottamaan toimen vastaan.\nSitten voimme me kyllä löytää keinoja, joilla saamme hänet millaisiin\ntunnustuksiin tahansa...\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi taas arkkipiispa.\n\n\"Kaksi asiaa on tässä otettava huomioon\", selvitti kaniikki ajatustaan,\n\"jos mies pysyy tunnustuksessaan on hän sopiva ja peli on silloin\nmeidän. Vastaisessa tapauksessa ... tarkoitan, ellei hän tahdo\ntunnustaa, niinkuin sitä on kutsuttava ... niin täytyy häntä\nkiduttamalla tutkia ja silloin...\"\n\n\"Ja ... mikä on miehen nimi?\"\n\n\"Pietari Hättelös!\"\n\n\"Pietari... Pietari Niilonpoika\", virkkoi arkkipiispa, \"Pietari\nNiilonpoika, luullakseni tunnen minä hänet jo entisestä?\"\n\n\"Hän oli teidän asioillanne Danzigissa samana vuonna, jona Kaarlo\nkuningas pakeni sinne.\"\n\nArkkipiispa nyökkäsi päätään. Hän muisti nyt aivan hyvin miehen ja\nkäski kaniikin tuottaa tämän hänen eteensä, lisäten samalla, että hän\ntahtoi kuulustella häntä suuressa salissa niitten ritarien\nläsnäollessa, jotka siellä paraikaa olivat.\n\n\"Mutta jos hän ilmaisee itsensä!\" uskalsi kaniikki huomauttaa.\n\n\"Sitten on hän sopimaton ... ja on hänet siinä tapauksessa heti\nvangittava.\"\n\nVähän tämän jälkeen astui arkkipiispa sisään suureen saliin, jossa\nuseita ritareja oli koolla, ei ainoastaan sellaisia, jotka kuuluivat\nhänen omaan piiriinsä, vaan muitakin, jotka olivat tulleet\nkeskustelemaan hänen kanssaan hallitusasioista. Mahtava pääpappi, joka\nnyt oli valtionhoitaja, tervehti armollisesti joka taholle ja asettui\nsitten valtaistuimelle karmosiinipunaisen teltan alle, jonka koristeina\nolivat paksut kultaneulokset ja raskaat, riippuvat hetaleet. Samalla\nhetkellä avautui ovi ja pieni paksuniskainen ja lihavanläntä mies\nsaatettiin sisään.\n\n\"Te olette Pietari Hättelös?\" kysyi arkkipiispa ja mies kumarsi\nmielittelevä hymy huulillaan, jonka ohessa hän hypisteli lakkiansa ja\nkatseli vilkkailla viekastelevilla silmillään ympärilleen, milloin\narkkipiispaa, milloin taas muita herroja.\n\n\"Minulle on kerrottu, että te hiljan olette tullut kotiin Danzigista?\"\n\nTaas kumarsi paksu mies.\n\n\"Tulin viipyneeksi kauemman aikaa, kuin luulinkaan\", sanoi hän, \"ja\npäälle päätteeksi täytyi minun vielä tehdä kierrosmatka pitkin rantaa.\nSentähden tulenkin nyt viimeksi Lybeckistä, josta Malmön ja Kalmarin\nkautta kiertäen saavuin maantietä Tukholmaan ja sieltä sitten tänne...\nKatsokaas, näinä aikoina, jos saan sanoa, on oltava varoillaan ... ja\nmarkkinatkin ovat nyt jo alkaneet...\"\n\nHän puhui nopeasti ja kumarsi ainakin joka kolmannen sanan jälkeen,\nsuureksi huviksi arkkipiispan ylhäissukuisille hovipojille. Mutta\narkkipiispa itse ei suinkaan ollut siinä mielentilassa, että hän olisi\nvoinut katsoa asiaa sen hauskalta puolelta. Hän istui niin totisena,\nkuin olisi ollut kysymyksessä hengen rikos. Äkisti lausui hän\nsellaisella äänellä, kuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla\niskulla vetää rikoksellisen päivän valoon:\n\n\"Missä ovat Kaarlo kuninkaan kirjeet?\"\n\n\"Kirjeet, teidän armonne!\" sopersi Pietari Hättelös vaaleten, \"Kaarlo\nkuninkaan kirjeet ... mistä kirjeistä te puhutte?\"\n\n\"Niistä, jotka hän on lähettänyt herra Kustaa Kaarlonpojalle, herra\nErengisle Niilonpojalle ja herra Niilo Sturelle... Missä ne ovat?\"\n\nKauppias raukka vakuutti, ettei hän sellaisista kirjeistä mitään\ntiennyt. Hän oli tosin sattumalta nähnyt karkoitetun kuninkaan, kun\ntämä tuli ratsastaen Danzigiin eräästä linnasta, jonka Puolan kuningas\noli pantannut hänelle suuresta rahasummasta. Mutta hän ei ollut edes\npuhellut hänen kanssaan, vielä vähemmin ottanut mitään kirjeitä\nvastaan.\n\n\"Kieltäyminen ainoastaan pahentaa asiaasi\", virkkoi taipumaton\narkkipiispa, \"vain suora tunnustus voi pelastaa sinut... Sinä tulet\nDanzigista, tunnustat nähneesi kuninkaan, siinä on jo kylliksi... Jätä\nnyt vain kirjeet käsiini, niin pääset heti vapaaksi. Ja oikea\nkuninkaasi ei ole tulevaisuudessakaan unhottava sinua.\"\n\nMutta Pietari Hättelös vakuutteli itku kurkussa, ettei mitään\nkirjeistä tiennyt. Sen kuullessaan antoi arkkipiispa viittauksen\nhovimestarilleen, joka heti astui esiin muutamain miesten kanssa ja vei\npois vapisevan kauppiaan.\n\nHiljan kotiin tulleen kauppiaan äkillinen vangitseminen herätti suurta\nhuomiota kaupungissa, jonne melkoinen joukko kansaa oli kokoontunut,\nsekä rahvasta että kaupunkilaisia, markkinoita varten. Mutta vielä\nsuurempaa levottomuutta herätti mielissä se sanoma, josta arkkipiispa\nkokoontuneelle rahvaalle puhetta pitäessä tiesi kertoa, että nimittäin\nKaarlo kuningas paraillaan kokosi suurta sotajoukkoa, jolla hän aikoi\nensi avovedellä hyökätä Ruotsiin. Sen ohessa tiettiin myöskin kertoa,\nettä paljon ruotsalaisia herroja oli salaisesti Kaarlo kuninkaan\npuolella. Mutta jos olisi otettu tarkemmin mielialasta selvää niin\nolisi helposti tultu huomaamaan, että Kaarlo kuninkaan yritys ei\nollenkaan herättänyt ihmetystä eikä vastenmielisyyttä.\n\nItse asiassa oli se kuitenkin kokonaan toista, jota arkkipiispa ajoi\ntakaa. Hän tarvitsi laajemman alan tuleville aikeilleen. Oli olemassa\njoukko mahtavia herroja, jotka yhdellä tai toisella tavalla olivat\nhänen tiellään ja tähänkin työhön aikoi hän käyttää tavallista\nvälikappalettaan, kuningasta. Siksi kirjoitti hän heti tälle pyytäen\ntätä kiireesti saapumaan valtakuntaan.\n\nKuningas asusti tähän aikaan Köpenhaminassa, mutta Ruotsista saapuneet\nsanomat, joita vielä vahvistivat arkkipiispan kirjeet, olivat sitä\nlaatua, ettei hän hetkeäkään epäillyt lähteä matkalle, vaikka\nvuodenaika olikin sitä varten aivan sopimaton. Maaliskuussa saapuikin\nhän sitten Itägöötinmaalle, jonne oli kutsunut Vadstenaan arkkipiispan\nja suurimman osan neuvostosta kokoon. Neuvottelujen tulos oli se, että\nherra Kustaa Kaarlonpoika, karkotetun kuninkaan lanko, menetti\nStäkeholman ja herra Erengisle Niilonpoika Stegeborgin.\n\n\"Kuitenkin on niitä muitakin, muistaakseni, joilla on osansa tässä\nsopassa!\" virkkoi kuningas arkkipiispaan kääntyen, \"te olette\nnimittänyt minulle herra Niilo Sturen, herra Niilo Rytingin, kanslerin\nja vielä muitakin...?\"\n\n\"Niin olen, armollinen herra\", vastasi arkipiispa, \"heidän aikansa\ntulee myöskin vielä ... kunhan vain tässä ensin ehdimme Tukholmaan.\nMutta herra Tuure Tuurenpoika, jonka huostaan olette uskonut Tukholman\nlinnan...\"\n\n\"Se on totta, hänenkin nimensä on listassa\", keskeytti kuningas\nvilkkaasti, \"mutta oletteko häneen nähden varma asiastanne, Jöns\narkkipiispa?\"\n\n\"Niin varma asiastani olen\", lausui arkkipiispa ja asetti kätensä\nrinnoilleen, \"että jos hän saa pitää Tukholman linnan kesään asti, niin\nette te enää Martinpäivänä ole Ruotsin kuningas!\"\n\n\"Se vielä puuttuisi... Ja minä kun luulin, että riittävän suuri kuilu\nerottaisi Tuure herran ja hänen lankonsa, kuningas Artturin,\ntoisistaan...\"\n\n\"Meillähän on selviä todistuksia, että asia on niin, kuningas...\nKauppiaan tunnustusta tarkoitan. Te voitte vaikka itse kuulustella\nhäntä kun saavumme Tukholmaan. Te laskette vain leikkiä kuningas\nArtturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Mutta olkaa\nvaroillanne kuningas, pöytä voi olla suurempi ja sen ympärille saattaa\nmahtua enemmän ritareja, kuin voi olla teidän vallallenne\nterveellistä.\"\n\nKuningas vaipui ajatuksiinsa, mutta hieno hymy kuitenkin yhä väreili\nhänen huulillaan kun hän ajatteli kuningas Artturia, niinkuin hän\ntapasi maanpakolaista kuningasta kutsua. Hetken niin vaitioltuaan\nkatsahti hän arkkipiispan puoleen ja sanoi:\n\n\"Ja kenenkä haltuun tahtoisitte te, että uskoisin Tukholman linnan...\nTuntuu siltä, kuin olisivat nyt ahtaat ajat tulossa, sillä itäisenkin\nnaapurin käytös näyttää kovasti uhkaavalta... Minä tarvitsisin\nsentähden luotettavan, teräväsilmäisen ja tarmokkaan miehen, juuri\nsellaisen kuin te olette, Jöns arkkipiispa!\"\n\n\"Tepä sen sanotte, kuningas ... minä voin, jos se vain on teidän\ntahtonne, säilyttää Tukholman linnan teille...\"\n\n\"Hyvä on, arvoisa isä!\" huudahti kuningas ja löi tyytyväisenä kätensä\nyhteen. \"Te olette saava Tukholman linnan ja Tuure herra saa hakea\nmuuta itselleen... Mitä ajattelette te laivaverosta?\"\n\nTämä kysymys tuli aivan odottamatta. Ehkä synnyttivät kuninkaan\nmielessä nuo levottomuutta herättävät huhut Kaarlo kuninkaan\nvarustuksista ajatuksen, että hän mahdollisesti raskailla veroillaan\nvoisi ärsyttää kansan ja siten valmistaa oman häviönsä. Mainittu vero\noli nyt neuvostossa päätetty kannettavaksi ja voi se aivan hyvin antaa\naihetta huoleen, koska se oli raskaampi kuin mikään edellisistä.\n\nArkkipiispa viivytteli kuitenkin, ennenkuin vastasi, ja kuningas\nselitteli sentähden asiaa laajemmin sekä uudisti sitten taas lopulta\nkysymyksensä.\n\n\"Siitä ei ole mielestäni mitään sanottavaa\", vastasi arkkipiispa,\n\"neuvosto on päättänyt veron kannettavaksi ... edelliset verot ovat\nmyöskin kannetut, miksei siis myöskin tätä...\"\n\n\"No niin, me voimme sitten rauhallisella mielellä lähteä Tukholmaan?\"\n\nTukholmaan saavuttua alkoi epäluulonalaisten tutkiminen ja kuulustelu,\njossa meneteltiin ilman vähintäkään sääliä. Itse fransiskaanimunkkien\njohtajankin, Niilo Rytingin, täytyi kestää kiduttava kuulustelu.\nLopulta muuttui se julmaksi vainoksi. Vankeutta, piinapenkkiä ja muita\nkidutuskeinoja käytettiin huolimatta ollenkaan ijästä tai arvosta.\nMuutamat kuolivat sentähden, toiset tulivat raajarikoiksi koko\nelinajakseen. Ja epäluulonalaisten kodeissa revittiin lattiatkin irti\nja tutkittiin joka paikka pienimpään muurin rakoon asti. \"Tämä koskee\nRuotsin miesten sydänjuuriin saakka?\" — virkkoi vihastunut kansa.\n\nJa tyytymättömyys tuli vielä suuremmaksi, kun kesä saapui eikä Kaarlo\nkuningasta kuulunutkaan. Kaikki julmuus, jota oli harjoitettu, oli siis\nollut aivan turhaa, kaikki se veri, joka oli vuodatettu, ei siis ollut\ntuottanut mitään hedelmiä. Vihan ja suuttumuksen sorina kävi läpi maan.\n\nMutta kuningas ei tietänyt tästä kaikesta mitään, taikkapa jos\ntiesikin, ei hän osannut antaa oikeaa arvoa sille. Hänen edeltäjänsä,\nEerikki kuningas, oli menetellyt aivan samalla tavalla, mutta hänen\nhistoriansa oli jo unhotettu ja tuuli, joka puhalsi hänen hautansa yli,\nei tuonut Kristian kuninkaalle siitä mitään tietoa.\n\nKeskikesän ajoissa päätti kuningas purjehtia meren ylitse Suomeen\nsamotakseen Venäjää vastaan, josta alituisia hävitysretkiä tehtiin\nruotsalaiselle alueelle. Joukko neuvosherroja ja ritareja seurasi\nkuningasta. Muitten muassa oli Linköpingin piispa, Katillo Kaarlonpoika\n(Vaasa), joukossa. Arkkipiispa sitä vastoin jäi Ruotsiin hoitamaan\nhallitusta kuninkaan poissa ollessa.\n\nOtettuaan kuninkaalta hyvästi ja palattuaan takaisin linnaan, seisoi\narkkipiispa kauan aikaa ja katseli ikkunasta ulos merelle, jossa\nlukuisa laivasto juuri täysin purjein kiiti myötätuulessa ulos\nsaaristoon.\n\nOli juuri keskikesän aika ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla\nvalaisten säteillään torninhuippuja, kirkkoja ja luostareja. Ja\nkalalokit ne kiertelivät leveissä piireissä Käpplingeholman ja linnan\nvälisessä salmessa. Arkkipiispa oli kuumuuden takia avannut\nkarmosiinipunaisen manttelinsa, joten kaulassa oleva kallisarvoinen\nkaulaketju tuli näkyviin.\n\nHänen sivullaan seisoi hänen vanha uskottunsa, kaniikki Helmich.\n\n\"Nyt on jousi pian täydessä jänteessä, kunpa vain nuoli olisi hyvin\nsuunnattu, että se edes sattuisi maaliinsa!\" virkkoi arkkipiispa\npaikaltaan kääntymättä.\n\nSillä, mitä hän lausui, voi olla hyvinkin yleinen tarkoitus. Mutta niin\nei sitä käsittänyt kaniikki. Ja hän tahtoi nyt tilaisuuden tullessa\nkiinnittää arkkipiispan huomiota erääseen asiaan, jonka tämä hänen\nmielestään oli, jos ei unhottanut, niin ainakin suuressa määrin\nlaimiinlyönyt.\n\n\"Te olette, luullakseni, unhottanut jotain!\" virkkoi hän.\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi arkkipiispa kiivaasti ja vavahti vasten tahtoaan.\n\n\"Että leijonan ollessa vankeudessa sen vapautti sieltä pieni rotta?\"\n\nOn mahdoton kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät\narkkipiispaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut itsensä\npaljastetuksi ja yllätetyksi, mutta myös niinkuin olisi hän tahtonut\nkatsoa edessään seisovan miehen sielun pohjaan asti. Siinä katseessa\noli terävyyttä, ylpeyttä ja hämmästystä sekaisin.\n\n\"Kuka on rotta?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Kukapa muu se voisi olla kuin Niilo Sture?\"\n\n\"Ja hänkö yrittäisi ... missä ovatkaan ajatuksenne, Helmich ...\nvapauttaa Kristian kuninkaan?\"\n\n\"Sen kruunun takana, jota Kristian kuningas kantaa, kimaltelee\ntoinen... Minusta näyttää se paljon vaarallisemmalta, ja verkon, jota\nsen ympärille kudotaan, ei Niilo herra anna kauankaan aikaa enää olla\nkoskematonna...\"\n\n\"Onko teillä todistuksia?\"\n\nArkkipiispan ääni oli intohimoisen kiivas.\n\n\"Niilo herra ratsastelee Taalaissa!\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Hyvä on, Helmich ... hän ratsastelkoon siellä vain, tuo jalo ritari.\nHänenkin hetkensä kerran vielä lyö!\"\n\nNe sanat sanottuaan poistui hän huoneesta ja kaniikki vaipui nyt\nvuorostaan ajatustensa valtaan.\n\nVaaleansininen taivas suvisine aurinkoineen, välkkyvät aallot, jotka\nlepäämättä ilman rauhaa kiitivät eteenpäin uomassaan, koko tuo kaunis\nmaisema metsäisine vuorineen — kaikki se ei näyttänyt tekevän häneen\nmitään vaikutusta, vaikka vaanivat silmät olivatkin siihen luotuina.\n\nKun hän kääntyi ympäri, seisoi ovella fransiskaanimunkki, jonka päähine\noli niskaan vedetty, niin että paljas päälaki näkyi. Munkin silmät\nolivat kaniikkiin luotuina ja syvistä silmäkuopista säihkyi omituinen,\nkamala tuli. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja koko muoto oli aivan\nsaman näköinen kuin kuolleilla.\n\nHelmich peräytyi kauhistuneena taaksepäin ja hirveä munkki hyökkäsi\nesiin kohottaen kättänsä, jossa tikari välkkyi. Mutta samassa kuului\naskelten ääni ulommaisesta huoneesta ja käsi tarttui oven lukkoon\nkiinni.\n\n\"Miksi ihmisen pojan suunantamisella petät?\" sähisi munkki ja katosi.\n\nKaikki se tapahtui silmänräpäyksessä ja Helmich vei kätensä otsalleen,\nikäänkuin olisi hän tahtonut tempautua irti kauhistavasta unesta. Hän\nkysyi sisäänastuvalta palvelijalta, oliko tämä nähnyt munkkia,\nharmaaveljeä, joka juuri oli huoneessa sisällä, mutta häntä ei ollut\nkukaan nähnyt ja kaikki tutkimiset hänen suhteensa olivat ja pysyivät\nturhina. Mieliala harmaaveljesten luostarissa olikin Niilo Rytingiä\nkohdanneen häväistyksen johdosta niin kiihkeä, että tuskin kaniikki,\nkaikkein ankarimpiakan tutkimuksia toimeen panemalla, olisi saanut\nselville sitä, mitä halusi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nSattuiko arkkipiispan nuoli?\n\n\nNiinkuin voitiin aavistaakin, herätti viimeinen vero, tuo niin kutsuttu\nlaivavero, mitä suurinta tyytymättömyyttä. Ja kauan ei viipynytkään\nkuninkaan matkan jälkeen, kun suuri, tuhansiin nouseva joukko Upplannin\ntalonpoikia saapui Tukholmaan. Tuimin sanoin selittivät nämät, \"että\nheillä niin monta laitonta veroa maksettuansa ei enää ollut juuri\nmitään, millä uusia suorittaa. Sitäpaitsi oli jokaista uutta veroa\nkannettaissa luvattu, ettei mitään sellaista enää vaadittaisi. Mutta\nkoska olivat nyt tulleet huomaamaan, että kuningas tahtoi ryöstää\nheidät puti puhtaiksi, niin olivat he päättäneet ennemmin kuolla kuin\nenää sellaisia veroja maksaa.\" Kiihottunut rahvas ei rauhoittunut,\nennenkuin arkkipiispa vapautti heidät verosta eräällä määräyksellä,\njonka hän luetutti julki Tukholmassa.\n\nTämä arkkipiispan askel, jonka kautta hän arveluttavalla tavalla\nloukkasi kuninkaan valtaa, herätti kaikissa mitä suurinta hämmästystä.\nMutta rahvas oli siitä iloissaan ja se alkoi pitää arkkipiispaa\ntodellisena ystävänään. Siten joutui hänen tekonsa sen silmissä mitä\nkauneimpaan valoon. Myös Niilo Sture, joka juuri tähän aikaan saapui\nTaalaista kotiinsa Penningebyhyn, alkoi ajatella parempaa Kaarlo\nkuninkaan leppymättömästä vastustajasta. Ja sitä ei hän suinkaan ennen\nollut tehnyt. Niissä puheissa, joita hän oli kuullut Vadstenassa, voi\nsittenkin olla jotain perää. Arkkipiispa saattoi täydellä todella\ntarkoittaa Ruotsin parasta, vaikka hänen suunnitelmansa kypsyivät\nhitaasti ja hän nyt vasta katsoi ajan tulleen niiden toimeen\npanemiseen.\n\nMutta arkkipiispan lähimmät ystävät valtasi pelko ja kun tämä itse\nkirjoitti kuninkaalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut, uskoivat he, että\nhän oli aivan kokonaan menettänyt järkensä. Vaan rohkea pääpappi painoi\njärkähtämättömän levollisena arkkipiispansinettinsä kirjeen alle ja\nlähetti sen luotettavan palvelijan mukana kuninkaalle.\n\n\"Mitä sanotte te tästä?\" kysyi hän Helmichiltä, kun kirjeenviejä oli\nlähtenyt ja hän taas oli tullut kansliasta omaan huoneeseensa.\n\n\"Minä sanon niinkuin tekin\", vastasi tämä, \"jousi on vireessä, kaikki\nriippuu vain nyt siitä sattuuko nuoli maaliinsa!\"\n\nJa siihen nyökäytti arkkipiispa merkitsevästi päätään.\n\nSenjälkeen kului suunnilleen niin pitkä aika, kuin matka Suomeen\nedestakaisin vaatii, ja arkkipiispan ankarista, terävistä piirteistä,\nyhteen puristuneista huulista ja päättävästä katseesta voi huomata,\nettä ratkaiseva hetki lähestyi.\n\nNiin tuli sitten eräänä aamuna Tukholman linnaan tieto, että kuningas\npurjehti satamaan Valdemar saaren ohitse. Mutta arkkipiispaan ei se\nmitään vaikutusta tehnyt. Hän oli yhtä kylmä ja tyyni kuin\ntavallisesti. Ainoastaan linnanvoudin kutsui hän luokseen ja antoi\nhänelle määräyksen, kuinka kuningas oli vastaanotettava.\n\nLinnanvouti poistui määräyksen saatuaan ja neuvosherrat, jotka myöskin\nolivat saaneet tiedon kuninkaan tulosta, alkoivat tulla kokoon\narkkipiispan luo, toinen toisensa jälkeen. He olivat uteliaat näkemään,\nmitä nyt tapahtuisi. Aikoiko tuo rohkea mies todella sulkea Tukholman\nlinnan portit ja alkaa sodan kuningasta vastaan, vai taivuttaisiko hän\nylpeän päänsä sen vihan ja rangaistuksen alaiseksi, joka aivan\nepäilemättä uhkasi häntä kuninkaan puolelta. Jälkimäinen ei ollut\nollenkaan luultavaa. Sentähden he tuskin voivat pidättää hämmästystänsä\nkun saivat nähdä tuon tyynen miehen ja kuulla hänen puhuvan kuninkaan\nvastaanotosta.\n\n\"No niin, hyvät herrat\", virkkoi arkkipiispa, kun kaikki olivat koolla,\n\"menkäämme nyt alas linnanlaiturille ottamaan vastaan armollista\nherraamme kuningasta saattaaksemme hänet tänne ylös linnaani.\"\n\nSamassa kuului sotainen marssin sävel alhaalta linnanpihalta ja vähän\nsenjälkeen avautui ovi siihen huoneeseen, jossa herrat olivat. —\nKuningas astui sisään useampain ritarien seuraamana.\n\nHän oli täydessä sotapuvussa, haarniska yllään ja kypärä päässä ja\nhänen kilvestään kimalteli kolmen valtakunnan vaakuna purppuraan,\nsiniseen ja kultaan kuvattuna. Kuninkaan katse kierteli uhkaavana ja\ntuimana läpi salin ja pysähtyi lopulta arkkipiispaan, jonka nähdessään\nhänen pulleille huulilleen ilmestyi katkera hymy.\n\n\"Yhden asian luulen teidän unhottaneen, Jöns arkkipiispa, tai taas\ntulen minä liian aikaisin teitä tervehtimään, koskapa ette ole ehtinyt\nsulkea linnan portteja ja nostaa vipusiltaa ylös.\"\n\nKuninkaan ääni oli yhtä kiihkeä, kuin hänen katseensa kova ja terävä.\nHänen poskensa hehkuivat, mutta sen voi vaikuttaa yhtä hyvin ankara\nratsastus, kuin vihakin. Nähtävästi oli hän odottanut jotain paljoa\npahempaa, kuin mitä nyt tapasi, koskapa tällä tavalla oli yrittänyt\nhämmästyttää pääpappia.\n\nTämä vastasi jäykästi:\n\n\"Mitään en ole unhottanut, armollinen herra... Luulin vain ehtiväni\nyhdessä näitten muitten herrain kanssa rantaan teitä vastaan ottamaan.\"\n\n\"Vai niin ... minä voin siis täydellä syyllä sanoa ... että te toisella\nkädellä tempaatte minulta minun kuningasmanttelini ja toisella taas\ntahdotte auttaa sen repaleiset jäännökset ylleni. Mutta sellaisesta\nkunniasta me kiitollisuudella kieltäydymme, Jöns arkkipiispa!\"\n\n\"Tällaista kohtelua en luule teiltä ansainneeni, herra kuningas!\"\nlausui arkkipiispa.\n\n\"Ja sen te uskallatte vielä sanoa minulle!\" huudahti kuningas lyöden\nnyrkkiin puristetulla kädellään rintaansa niin että haarniska kalisi.\n\"Toista kieltä puhuvat kuitenkin nämät talonpojat, jotka minun\npoissaollessani ovat hyökänneet tänne Tukholmaan... Mitä on teillä\nsiihen sanottavaa, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa?\"\n\n\"Samaa, mitä jo kirjeessäni lausuin, armollinen herra... Rahvas ei\njaksa kantaa tätä taakkaa.\"\n\n\"Rahvas! ... rahvas ei jaksa!... Nuo sanat olette te oppinut sillä\naikaa, kun minä olen ollut Suomessa ja ne sopivat teille mainiosti.\nVahinko vain, ettei teillä nyt ole kuningas Artturi vastustajana, vaan\nherra, joka täydelleen oivaltaa teidän vehkeenne. Te itse se olette,\narvoisa isä, te ja teidän kaltaisenne, jotka olette saattanut tämän\nkaiken aikaan ja tehnyt rahvaan tottelemattomaksi!\"\n\n\"Jumala paratkoon, herra kuningas, kuka on uskaltanut sellaisen\nsyytöksen tehdä!... Joka sellaista on sanonut, se on hävittömästi\nvalhetellut ja rehellisenä miehenä ei hän koskaan voi sitä todistaa.\"\n\nKuninkaan viha kohosi sitä enemmän, jota kylmempänä arkkipiispa pysyi.\nSuonet pullistuivat hänen otsassaan, posket hehkuivat ja silmät\nsalamoivat hurjaa tulta.\n\n\"Olkaa varoillanne arkkipiispa!\" huudahti hän ääntään korottaen. \"Halua\nteillä kyllä arvattavasti on leikittelemään minun kanssani samalla\ntavalla, kuin Kaarlo kuninkaankin kanssa, mutta minussa olette te\ntapaava kokonaan toisellaisen herran, siitä saatte olla varma... Millä\nlailla sitten kääntelettekin kaapuanne, niin minua ette sillä petä...\nJa nyt ensi työksi on teidän annettava minulle takaisin Tukholman\nlinna!\"\n\nArkkipiispan otsa synkkeni kuullessaan nämät sanat. Mutta synkistyikö\nse sentähden, että hän oli menettävä Tukholman linnan, vai siksi että\nkuningas oli huomauttanut hänelle hänen suhdettaan karkotettuun\nkuninkaaseen, on vaikea sanoa.\n\n\"Mitä siihen tulee, että te tahdotte ottaa Tukholman linnan minulta\",\nsanoi hän, \"niin muistutan minä vain, mitä sanoin teille Vadstenassa,\nkun te tulitte tänne viime maaliskuussa... Jos te otatte Tukholman\nlinnan minulta, niin ette te voi siinä tapauksessa säilyttää Ruotsin\nkruunua kauvemmin kuin Martin messuun asti!\"\n\n\"Ja kuitenkin otan minä sen teiltä ... sillä minä en luota enää teihin,\narvoisa isä, Jöns arkkipiispa! En tahdo asettaa teitä enää kiusaukseen,\nettette taas toistamiseen rikkoisi kunniaanne ja lupaustanne... Julkean\npetollisesti menettelitte te Kaarlo kuningasta kohtaan, mutta minuun\nnähden ei se ole onnistuva! Ja tänä päivänä on neuvosto tuleva kokoon\ntuomitsemaan teitä!\"\n\nNämät sanat sanottuaan meni vihastunut kuningas salin läpi huoneisiinsa\nja kaikki hänen ritarinsa seurasivat häntä.\n\nArkkipiispa jäi seisomaan paikalleen ja yleinen hiljaisuus syntyi\nsalissa. Mutta vähitellen rauhoittuivat mielet ja ne, jotka kuuluivat\narkkipiispan lähimpään ympäristöön ja luulivat omaavansa hänen\nluottamuksensa, alkoivat pyydellä häntä, että heti jättäisi linnan ja\nkaupungin kuninkaan haltuun. Mutta siihen ei tämä myöntynyt,\nilmoittaen, ettei siinä suhteessa tahtonut kenenkään neuvoja noudattaa.\n\nNeuvosto kokoontui ja kuningas kutsutti myöskin kaupungin kolme\npormestaria linnaan, että nämätkin olisivat läsnä tuomiota\nlangetettaessa. Tämä tuli jokseenkin ankara. Kuningas oli saava\nTukholman linnan haltuunsa ja arkkipiispa oli pidettävä vankeudessa\nniin kauvan kunnes iso neuvostonkokous oli ehditty pitää, jossa asia\noli tarkemmin tutkittava.\n\nSiihen päättyi päivän puuhat. Mutta kuningasta ei vielä sekään\ntyydyttänyt. Hän huomasi nyt selvään menneensä jo niin pitkälle, ettei\nvoinut enää peräytyä. Siksi lähettikin hän arkkipiispan päällysmiehelle\nStäken linnaan ilmoituksen, että se oli heti hänelle luovutettava.\nPäällysmies kieltäytyi ja kuningas marssi heti itse sinne ja otti sen\nasevoimalla valtaansa. Siinä osoitti hän suurta tarmoa ja\npäättäväisyyttä. Sunnuntaina 14 päivänä elokuuta otti hän Tukholman\nlinnan haltuunsa ja perjantaina samalla viikolla vallitsi hän jo\nvoittajana arkkipiispan omassa linnassa, Almarestäkessä.\n\nLauvantaipäivänä jälkeen puolisen istui kuningas arkkipiispan\ntyöhuoneessa ja mietti yhdessä herra Klaus Rönnowin kanssa niitä\ntoimenpiteitä, joihin oli ryhdyttävä, ettei arkkipiispan puoluelaiset\nvoisi vapauttaa tätä tai kostaa hänen puolestaan. He olivat jo\npäättäneet, että arkkipiispan veli, Krister herra, jolla oli\nKastelholman linna Ahvenanmaalla läänityksenä, oli ainakin menettävä\nsen. Mutta monta muuta vielä oli, joita täytyi peljätä, ja kaikki nämät\nolivat nyt kuninkaan ja herra Klaus Rönnowin keskustelun esineenä.\nKuningas oli vieläkin kiihottuneessa mielentilassa. Hän oli niin\ntäydellisesti luottanut arkkipiispaan ja niin kokonaan antautunut hänen\njohdatettavakseen, että hän tunsi itsensä loukatuksi ei ainoastaan\nkuninkaana, vaan myöskin yksityisenä miehenä.\n\n\"Mutta kautta Herramme ristin, minä vielä näytän tuolle kalpealle\npääpapille, ettei hän rankaisematta saa leikitellä kuninkaansa\nkruunulla ja valtikalla!\" puhkesi kuningas puhumaan ja löi jykevän\nnyrkkinsä pöytään, niin että kansi halkesi. \"Hän tuli talonpoikineen ja\nkuningas Artturi pakeni. Kaikki kävi kuin laskiaisleikki vain. Ja nyt\narvelee hän, tuo suuriluuloinen herra, voivansa peljättää myöskin minut\nsamalla tavalla pakosalle kuin kuningas Artturin...! Tulkoot he, nämät\nkaranneet orjat, kautta kolmen kruunun kilvessäni, minä olen opettava\nheitä käyttämään toisenlaista kieltä kruunattua kuningastansa ja\nherraansa kohtaan!\"\n\n\"Muistakaahan toki Eerikki kuninkaan kohtaloa!\" virkkoi Klaus herra,\njoka paremmin kuin kuninkaansa tunsi Ruotsin olot. \"Myös hän ajatteli\nja puhui samalla tavalla, kuin te nyt ajattelette ja puhutte, ja\nkuitenkin veivät nämät samaiset talonpojat häneltä kruunun ja\nvaltakunnan. Epäilemättä on viekas, kavala arkkipiispa valinnut oikean\ntien, sillä jos hän vain saa talonpojat puolelleen, niin...\"\n\n\"Niin tallautan minä sekä hänet että hänen talonpoikansa ritarieni\nhevosilla kuoliaaksi, Klaus Rönnow!\" huudahti kuningas ja nousi\nylös penkiltä koko jättiläismäisessä pituudessaan. \"Hallitsija,\njoka antaa orjien voittaa itsensä, ansaitsee koko ijäkseen tulla\nhäpeällä leimatuksi... Missä olette muualla kuullut puhuttavan\ntalonpoikaislaista, kuin tässä maassa? Ja onko talonpoika täällä\nparempi kuin Tanskassakaan, joita edeltäjäni, Kristofer kuningas, niin\nperin pohjin kuritti Husbyn luona vuonna 1441? Orjaksi on talonpoika\nluotu, sellaisena hoitaa hän parhaiten toimensa ja jättää kuninkaansa\nrauhaan ja lepoon. Kautta hyvän miekkani, minä tahdon vielä näyttää\nmaailmalle, että voin kukistaa nämät Ruotsin kirotut talonpojat, jotka\ntahtovat pyrkiä herroiksi, vaikka jokaisen kristityn ritarin täytyy\nmyöntää, etteivät he mitään muuta ole kuin orjia!\"\n\nKuningas lausui ajatuksensa sellaisella innolla ja varmuudella, että\ntuo kohtelias hovimies ei katsonut voivansa enää mitään huomautusta\ntehdä, joka muuten ei nyt ollutkaan tarpeen. Mutta kiihottuneella\nkuninkaalla, joka kiivaasti käveli edestakaisin huoneessa, näytti\nolevan vielä paljon muutakin sanottavaa.\n\nSilloin avautui ovi ja pölyinen ritari astui sisään. Hän tervehti\nkohteliaasti kuningasta, joka pysähtyi ja loi silmänsä häneen. Tämä\naikoi puhua, mutta kuningas ei antanut hänelle tilaisuutta siihen.\n\n\"Mitä on tekeillä, jalo ritari\", sanoi hän, \"onko maailma jo\nsaumoistaan pääsemäisillään, koska ratsastatte, niinkuin olisi henki\nkysymyksessä?... Mitä on teillä ilmoitettavana?\"\n\n\"Lukematon joukko talonpoikia on samonnut Tukholmaan\", vastasi ritari,\n\"heitä on ainakin kymmenen tuhatta miestä ellei enemmänkin...\"\n\n\"Peljästyneen ritarin laskujen mukaan kai!\" keskeytti kuningas.\n\n\"Teidän oman päällysmiehenne sanojen mukaan\", vastasi ritari\narvokkaasti ja kuninkaaseen, joka sydämestään oli hyvä herra, vaikutti\nritarin arvokas ryhti niin, että hän leppyneenä astui miehen luo ja\ntaputti häntä olalle.\n\n\"Älkää pahastuko, Stränge herra\", virkkoi hän, \"te olette urhokas\nritari, minä tiedän sen, ja teidän hyvä miekkanne tekisi kyllä muutaman\nkymmenen miestä näistä talonpojista kykenemättömiksi... Mitä on teillä\nmuuta ilmoitettavaa, mitä tahtovat nuo talonpoika lurjukset?\"\n\n\"He huutavat yhdellä suulla, että arkkipiispa on päästettävä\nvankeudestaan vapaaksi...\"\n\n\"Ha-ha-haa!\" nauroi kuningas, \"eipä ne vähiä pyydäkään ... luulen, että\nhe ovat menettäneet järkensä...\"\n\n\"He saapuivat eilen illalla myöhään kaupunkiin\", jatkoi ritari, \"ja\nsaivat heti Helgeandsholman käsiinsä. Jos heillä vain olisi ollut\nmuutamakin lauta mukanaan, että olisivat voineet ne heittää\nylösvedetylle nostosillalle, niin olisivat he saaneet koko kaupungin\nhaltuunsa... Mutta leirinsä ovat he kumminkin asettaneet\nHelgeandsholmalle ja Brunkevuorelle, johon ovat rakentaneet varustuksen\nvarustuksen viereen.\"\n\n\"Hyvä on!\" huudahti kuningas hetkisen mietittyään, \"meidän on nyt heti\nnoustava hevosten selkään ja ratsastettava Tukholmaan. Toivon jo\nhuomenna voivani pitää vangitun arkkipiispan sijasta talonpojille\nmessun, mutta kautta viiden haavan, se messu on oleva sellainen, ettei\nsitä niinkään helposti unhoteta.\"\n\nVähän senjälkeen ratsasti kuningas Stäken linnasta seurassaan Klaus\nRönnow ja joukko ritareja sekä pieni parvi asepalvelijoita. Hurjaa\nvauhtia kulki joukko eteenpäin kuutamoisena elokuun yönä ja kuningas ei\nmuuta ajatellutkaan kuin huomispäivän messua. Saavuttuaan Ulfsundaan,\njonka omisti Björn Jönsinpoika, astui hän miehineen siellä oleviin\nvalmiisiin veneisiin ja purjehti Tukholmaan, jossa nousi maalle\nKedjeskärin luona.\n\nPyhäaamu valkeni kauniina ja aurinkopaisteisena. Ja pikkulintujen\nviserrys kuului kaukaa metsästä. Muuten oli niin hiljaista kaikkialla,\nkuin olisi luontokin tiennyt, että päivä oli sunnuntai, ja tahtonut\nviettää sen rauhassa. Tuuli puhalteli niin hiljaa Mälarilla, ettei se\nsaanut edes sen pintaa väreilemään. Mutta vähitellen, jota enemmän\npäivä kului, voi kaupunginmuureilta ja linnasta nähdä, kuinka\ntalonpoikaisleirissä elämä ja liike alkoi elpyä. Kuningas seisoi itse\nKärnantornissa ja katseli seutua. Hänen vierellään herra Tuure\nTuurenpoika kuvasi ja selitti sitä taulua, joka siinä silmien eteen\nlevisi.\n\nHelgeandsholmalle oli asettunut muutamia satoja talonpoikia — Tuure\nherra ilmoitti niitä olevan kolme sataa — mutta Brunkevuori oli aivan\nmustanaan niistä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan tuhatta miestä, väitti\nTuure herra.\n\n\"Pian he kuitenkin saavat nopeat jalat\", sanoi kuningas katseltuaan\nensin hetkisen näitä aamuauringon valossa, \"me ajamme heidät niinkuin\nkarjan alas vuorelta... Vai mitä arvelette te, Tuure ritari?\"\n\n\"Kautta kilpeeni kuvatun hirren, tepä sen itse sanotte!\" huudahti Tuure\nherra. \"Olisipa meillä vain, Jumala paratkoon, ollut sellainen kuningas\njo kolmekymmentä vuotta ennemmin, niin olisimme varmaankin kaikesta\ntästä metelistä säästyneet!\"\n\n\"Kas sellainen puhe minuakin miellyttää\", virkkoi kuningas vilkkaasti,\n\"te olette todellakin rehellinen ja luotettava mies, Tuure herra,\nniinkuin ritarin pitääkin olla... Totta tosiaan en olisi ottanutkaan\nTukholman linnaa teiltä, Tuure ritari, jos silloin olisin tiennyt, mitä\nnyt tiedän... Mutta sen saatte te kirjoittaa vanhan ystävänne,\narkkipiispan, syntiluetteloon.\"\n\nTukholman kirkoissa alettiin soittaa messuun ja kellojen äänet\nkajahtelivat niin vienonsuruisesti kirkkaalla aamuhetkellä. Mutta\nkuningas riensi alas tornista. Linnanpihalla seisoi hänen uljas\nsotaratsunsa kuolaimiaan pureskellen niin, että vaahto vain räiskyi\nympärille. Kaikki ritarit ja miehet istuivat jo täysissä varuksissa\nhevostensa seljässä.\n\nKuningas katseli uljaana ympärilleen ja nousi sitten satulaan.\n\n\"Näyttäkääpä nyt, että te voitte toimittaa messupalvelustakin!\" huusi\nhän miehilleen. \"Ratsastakaa suoraan noitten kömpelöjen talonpoikain\npäälle, niin tulette näkemään miten he katoavat teidän silmistänne\nniinkuin hyttyisparvi myrskyn tieltä.\"\n\nMiehet vastasivat kuninkaan puheeseen raikuvilla eläköönhuudoilla.\nKuningas antoi torvensoittajilleen merkin puhaltamaan ja niin ratsasti\nkoko tuo loistava ja uljas ritarijoukko linnanportista ulos,\nasepalvelijain seuraamana. Avonaisella paikalla linnan ulkopuolella\ntuli vielä toisia joukkoja lisää. Siinä jakeli kuningas käskynsä ja\nniin ratsastivat he Pohjoisportille ja sieltä hurjaa vauhtia sillan\nylitse suoraan Helgeandsholmalle. Ja kuninkaallinen lippu, jonka\nympärillä valituimmat ritarit ratsastivat, liehui enemmän kiivaan ajon\nkuin tuulen vaikutuksesta.\n\nHerra Tuure Tuurenpoika teki ensimmäisen osaston kanssa kierroksen\nvasemmalle ja hyökkäsi niiden talonpoikain kimppuun, jotka olivat\nottaneet asemansa saarelle. Mutta koko muu joukko jatkoi pysähtymättä\nmatkaansa toisen sillan ylitse, joka oli mainitun saaren ja ulomman\nPohjoisportin välillä, suunnaten kulkunsa suoraan Norrmalmille. Täällä\njärjestyivät lopullisesti eri osastot, torvet törähtivät ja hurjasti\nhuutaen rynnättiin ylös vuorelle karkoittamaan talonpoikaisjoukkoa\nsieltä pois, niinkuin myrsky hajoittaa hyttysparven. Kuninkaan laivasto\npurjehti samalla hetkellä Norrmalmin ja Helgeandsholman väliseen\nsalmeen, joten siellä olevat talonpojat tulivat kokonaan erotetuksi\npääjoukosta.\n\nNiin alkoi taistelu. Nuolet lensivät ja keihäät halkoivat suhisten\nilmaa. Ja kuninkaan ritarit ja asepalvelijat hyökkäsivät hyvin\njärjestetyssä taistelulinjassa keskelle talonpoikaisjoukkoa iskien\nsiihen koko voimallaan. Mutta talonpojat ottivat kirveillään ja\npitkillä keihäillään hyökkäävät vastaan tavalla, jota kuningas ja hänen\nritarinsa eivät olleet heiltä odottaneet. Moni ritari ja palvelija\nvaipui siinä kuolleena hevosen seljästä maahan sekoittaen verensä\ntalonpoikain kanssa. Päivä alkoi tulla kuninkaalle kuumaksi ja monta\nkertaa jo näytti siltä, kuin aikoisivat nuo halveksitut talonpojat\nopettaa kuninkaalle paremman messun, kuin mitä tämä heille oli\nluvannut.\n\nPäivällishetki jo lähestyi, eikä kukaan vielä voinut sanoa, kummallenko\npuolelle voitto kallistuisi. Lopuksi, kun pari tuntia oli jo kulunut\nohi puolenpäivän, tuli Tuure herra Helgeandshohnalta avuksi. Hän oli\nsanan oikeassa merkityksessä teurastanut nuo kolmesataa talonpoikaa ja\ntämän työn tehtyään karkuutti hän nyt hurjaa vauhtia paikalle ja\nhyökkäsi Brunkevuorelle asettuneen talonpoikaisarmeijan kylkeen. Tämä\nsekä myöskin kunnollisten johtajain puute talonpoikaisjoukossa\nvaikutti, että kuningas lopulta sai voiton.\n\nTuhannen kaatunutta talonpoikaa makasi vuorella. Muitten täytyi nöyrtyä\nja jättää kuninkaalle johtajansa.\n\nKuningas ratsasti hiljalleen vuorta alaspäin, hänen joukkojensa\njärjestyessä päättyneen tappelun jälkeen. Tuon tuostakin pysähtyi hän,\nkäänsi hevosensa ympäri ja katseli talonpoikain pitkää riviä, joka\nilta-auringon valossa näkyi vuorenhuipulta pienten rakennusten takaa.\nNe olivat nyt voitetut, nämät talonpojat, mutta vasta useampia tunteja\nkestäneen taistelun jälkeen hyvin varustettua, harjaantunutta sotaväkeä\nvastaan, jota johtivat etevät, kokeneet päälliköt. Jos kelvolliset\npäälliköt olisivat johtaneet tätä talonpoikaisjoukkoa, niin kuka voi\nsanoa, miten tappelu olisi päättynyt? — Epäilemättä oli se tähän\nsuuntaan, kuin kuninkaan ajatukset kulkivat. Hän oli itse urhokas\nritari ja ymmärsi myös antaa arvon urholliselle väelle.\n\nHänen siinä niin miettiessään tuli kaksi ritaria ratsastaen pitkin\ntietä. Heillä oli kauniit, korskuvat hevoset ja pyrkivät nähtävästi\nTukholmaan. He katselivat ympärilleen joka taholle ja synkkä suru\nlevisi hänen kasvoilleen, nähdessään ne monet haavoitetut ja kuolleet,\njoita varsinkin heidän tiensä varrella, missä taistelu oli ollut kovin,\nmakasi kasoittain.\n\nKuningaskin huomasi vihdoin nämät kaksi ratsastajaa ja kysyi, keitä nuo\nmolemmat herrat olivat. Nuori herra Iivari Gren, joka oli aivan\nkuninkaan vieressä, mutta toiselle suunnalle kääntyneenä, pyöräytti\nhevosensa ympäri ja katsahti tielle, jota pitkin nuo molemmat herrat\nlähestyivät.\n\n\"Ritari on herra Niilo Sture!\" selitti hän, \"ja ellen erehdy, on se\nnuori Steen Sture, joka ratsastaa hänen sivullaan.\"\n\n\"Vai niin!\", huudahti kuningas, \"no sen ritarin pitää minun ainakin\ntulla tuntemaan!\"\n\nJa niin löi hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja ratsasti vuorelta\nalas tielle, jossa molemmat Sturet pian sattuivat hänen kanssaan\nyhteen. Nämät tervehtivät kuningasta ja tämä vastasi heidän\ntervehdykseensä tuttavallisella ujostelemattomuudella, joka oli hänelle\nominaista.\n\n\"Te tulette myöhään, Niilo herra\", sanoi hän. \"Kuitenkin olen siltä\niloinen nähdessäni teidät. Senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme,\non minulle sanottu, että te olette oivallisin ritari Ruotsin\nvaltakunnassa...\"\n\n\"Teidän armonne\", virkkoi Niilo, \"mies, joka sen on sanonut, tuntee\nhuonosti Ruotsin ritariston!\"\n\n\"Tunnetteko herra Ove Lauritsinpojan?\" kysyi kuningas keskeyttäen ja\nlisäsi, kun Niilo päännyökkäyksellä ilmoitti, että niin oli asian\nlaita. \"Hän se on minulle kertonut, mikä mies te olette... Hyvä, toivon\nsaavani vielä enemmänkin puhella teidän kanssanne. Nyt ratsastamme me\nkaupunkiin tuomitsemaan vilpillistä arkkipiispaa ja teidän on myös\noltava yhtenä tuomarina, Niilo herra.\"\n\nSe ei ollut ensi kerta, kun Kristian kuningas ja Niilo Sture tapasivat\ntoisensa, vaikka Niilo olikin kuluneina vuosina pysynyt niin paljon\nkuin mahdollista erillään suurista tapauksista. Sen oli hän tehnyt\nvoidakseen aivan esteettömästi puuhata sen asian hyväksi, jonka oli\nasettanut päämääräkseen ja jota katsoi ainoaksi oikeaksi ruotsalaiselle\nritarille. Ja se asia oli Kaarlo kuninkaan takaisin kutsuminen.\n\nPahimpana esteenä tälle asialle oli arkkipiispa ja nyt kukisti hänet\nkuningas itse. Niilo ei epäillyt hetkeäkään astua tuon vilpillisen\npääpapin tuomariksi, mutta sitä vastoin ei hän ollut ollenkaan\nselvillä, miten hänen oli käyttäydyttävä kuningasta kohtaan. Tämä oli\nhänen vihollisensa ja mikäpä muu hän olisi voinut olla, kun Niilo ei\nkerran voinut hyväksyä niitten toimien oikeellisuutta, joitten kautta\nKaarlo kuninkaalta oli hänen kruununsa ja valtakuntansa riistetty.\nMutta siitä huolimatta täytyi hänen tunnustaa Kristian kuninkaaksi ja\nnäitten vastakohtien välillä hän nyt häilyi, ilman että vielä oli\nsaanut tilaisuutta ottaa ratkaisevaa askelta ja antaa kuninkaan\nymmärtää, kuinka mahdotonta heidän molempain oli toimia yhdessä.\n\nMonta kertaa oli hän jo aikonut lähettää kuninkaalle\ntaisteluunvaatimuksen, päästäkseen kerrassaan selville hänen kanssaan.\nMutta aina silloin tuli hänen mieleensä isänmaa ja Kaarlo kuningas,\njoitten asia epäilemättä sellaisen menettelytavan kautta ei olisi\nollenkaan edistynyt, vaan päinvastoin kärsinyt siitä. Edellinen ajatus\noli tietysti ajanhengen tuote, jälkimäinen taas oli Engelbrektin\nelämäntarun synnyttämä. Se oli tulevaisuuden lupaus, jonka voima voitti\nhetken vaatimuksen esiintyä ritarillisesta ja urhokkaasti.\n\nNiin meni hän kuninkaan kanssa kaupunkiin, ratsastaen voitonylpeän ja\niloisen Kristianin sivulla kylmänä, melkeinpä synkkänä. Ja todellisessa\nsieluntuskassa nousi hän ylös Tukholman linnan rappusia noudattaakseen\nkuninkaan kutsumusta olla yhdessä muitten herrain kanssa läsnä hänen\nvoittojuhlassaan.\n\nNiinkuin kaniikki Helmich arkkipiispalle kertoi, oli Niilo taas\nratsastellut Taalaissa ja laittanut siellä jo toisen kerran kaikki\njärjestykseen kapinaa varten. Mutta hän oli nytkin pyytänyt siihen\nKaarlo kuninkaalta lupaa ja odotti nyt hänen suostumustaan, sillä ilman\nsitä ei hän tahtonut liikkeelle lähteä. Tuntuu kyllä omituiselta, mutta\nitse asiassa oli Niilo Sture kuitenkin ainoa, joka oli todella\nvaarallinen arkkipiispalle, ja sitä oli hän vähemmin valtansa kuin\ntapojensa puhtauden ja luonteensa lujuuden tähden. Mutta niinkuin\ntavallisesti on tapa, niin ei arkkipiispakaan pannut painoa\nviimemainittuihin, vaan ainoastaan edelliseen. Vasta kun hänen valtansa\nalkaisi tulla peljättäväksi, vasta silloin, niinkuin hän kaniikille\nlausui, löisi hänenkin viimeinen tuntinsa. Ja nyt tällä hetkellä luotti\narkkipiispa aivan täydellisesti rahvaan suosioon. Hänen mieleensä ei\nsiis voinut tullakaan, että sellaisesta ritarista, kuin Penningebyn\nherra oli, saattaisi koitua hänelle vaarallinen henkilö.\n\nMutta jos Kaarlo kuninkaan kirje nyt vain olisi saapunut oikeaan aikaan\nNiilo Sturen käteen, niin olisi epäilemättä tällaiset luulot\narkkipiispasta hävinneet. Vieläpä olisi voinut hänen kauastähtäävä\nsuunnitelmansakin sen kautta ajautua karille. Tämän kirjeen tähden\nolikin nyt Niilo ritari yhdessä nuoren Steen Sturen kanssa saapunut\nTukholmaan. Näistä miehistä oli vähitellen vuosien kuluessa tullut\nerottumattomat ystävät. Ei siis ihme, jos he olivatkin nyt taas yhdessä\nliikkeellä. Niilo ei ollut tiennyt mitään tästä Upplannin rahvaan\nsotaanlähdöstä arkkipiispan asian puolesta. Vasta Penningebyssä oli hän\nsaanut siitä kuulla palattuaan sinne matkaltaan Taalaista. Kuninkaan\nvoitto, jonka hän oli omin silmin nähnyt, ja talonpoikain erhetys,\njotka pitivät arkkipiispaa oman asiansa marttyyrina, toisena\nEngelbrektinä, ne molemmat vaikuttivat häneen nyt ratkaisevasti. Hän\npäätti todenteolla ryhtyä toimeen.\n\nMitään kirjettä ei kuitenkaan Kaarlo kuninkaalta saapunut. Niin kului\npäivä päivän jälkeen ja herrat, jotka kuningas oli kutsunut\narkkipiispaa tuomitsemaan, alkoivat vähitellen saapua. Etevimmät niistä\nolivat Linköpingin piispa Katillo Kaarlonpoika (Vaasa) ja herra Eerikki\nAkselinpoika (Tott). Mutta myös piispan molemmat sedät, Juhana ja Niilo\nKristerinpojat (Vaasat), ja arkkipiispan veli, herra Taavetti\nPentinpoika (Oxenstjerna), sekä tämän serkku, herra Eerikki Niilonpoika\n(Oxenstjerna), kaikki korkean vangin läheisimpiä sukulaisia ja\nluotettavimpia kannattajia, olivat kutsutut ja myöskin saapuivat.\nKarkotetun kuninkaan ystävistä oli täällä läsnä paitsi Niilo Sturea\nmyöskin hänen lankonsa, herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud).\n\nOikeudenkäynti arkkipiispaa vastaan ei kuitenkaan ollut mikään helppo\nasia. Oli aivan luonnollista, että hänen ystävänsä neuvostossa astuivat\npuolustamaan häntä. Eikä kuninkaan voitto talonpojista yhtä vähän kuin\nhänen ilmeiset ahkeroimisensakaan rauhoittaa ja voittaa kiihottuneita\nmieliä puolelleen voineet tehdä näihin mitään vaikutusta. Lämpimimmin\npuhui Katillo piispa lankonsa puolesta sekä yleisesti että\nyksityisesti.\n\nPiispa oli kookas, lihavanläntä mies. Luonteeltaan oli hän avomielinen\nja rehellinen, mutta samalla erittäin kiivas. Hän oli ollut kuninkaan\nmukana tämän Suomen retkellä ja sieltä palatessa, kun kuninkaan viha\noli kuumimmillaan arkkipiispaa kohtaan, saanut käskyn vetäytyä takaisin\nhiippakuntaansa. Nyt taas, kun kuningas oli voittanut ja hänellä oli\nvalta käsissään, antoi hän tuon kiivasluontoisen piispan olla omaan\ntapaansa. Kun aika kuitenkin yhä kului, eikä tuomiota langetettukaan,\nalkoi kuningas tulla levottomaksi ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun\nsai kuulla, että arkkipiispan ystävät puuhasivat hänen vapauttamistaan.\nSe oli Ruotsin kunnia, joka kärsi, pyhän kirkon oikeus, jota loukattiin\n— lausui Katillo piispa neuvostossa — ja se olisi ikuiseksi häpeäksi\nheille, jos sillä tavoin antaisivat Ruotsin arkkipiispaa nöyryyttää ja\nkohdella. Piispa puolusti asiaansa jalolla lämmöllä ja kun neuvosherrat\nsinä päivänä erosivat toisistaan, ei heissä enää ollut monta, joka ei\nseuraavana päivänä, kun tuomio kuninkaan tahdon mukaan oli\nlangetettava, olisi aikonut puolustaa arkkipiispan vapauttamista.\n\nVarhain aamulla Pyhän Ristin-aattona (13 päivänä syyskuuta), jona\npäivänä tuomarein oli määrä viimeisen kerran kokoontua kello kymmenen\najoissa, istui Katillo piispa huoneessaan harmaaveljesten luostarissa\nja luki kirjettä, joka edellisenä iltana oli tullut hänelle\nSöderköpingistä. Silloin keskeytti hänet lukemisessaan palvelija. Tämä\nilmoitti, että kaniikki Helmich halusi puhutella häntä.\n\nPiispa pani kirjeen pois kädestään ja nousi vastaanottamaan kaniikkia,\njota hän näytti levottomuudella odottaneen.\n\n\"Kautta Jumalan viattoman piinan ja kuoleman!\" huudahti hän ja kiiruhti\nsisääntulleen luokse. \"Te olette asettanut minun kärsivällisyyteni\nkovalle koetukselle... Mitä tietoja te tuotte.\"\n\n\"Omituisilta ja melkein käsittämättömiltä tuntuvat minusta arvoisan\nisän sanat\", virkkoi kaniikki, jonka kalpeat kasvot olivat suorana\nvastakohtana piispan punottavalle muodolle. \"Minä olen täyttänyt teidän\ntahtonne ja uskoin yhtä varmasti kuin tekin, Katillo piispa, että tuo\niloinen sanoma olisi herättävä jalossa herrassani riemua, mutta...\"\n\n\"Mutta, ilmoittakaa ... mitä sanoi hän sitten, mitä tahtoo hän, että me\ntekisimme?\"\n\n\"Tervehtikää lankoani, sanoi hän, ja ilmoittakaa hänelle samalla, että\nhän antaa asian mennä menoansa ja kuninkaan saada tahtonsa täytäntöön!\"\n\nPiispa seisoi hämmästyksestä sanatonna.\n\n\"Minä en kuitenkaan antanut asian vielä siihen jäädä\", jatkoi kaniikki,\n\"sillä myös minä luulin, että olin ymmärtänyt väärin hänen\ntarkoituksensa. Siksi muistutin minä hänelle keskustelua, joka meillä\noli samana aamuna, kun kuningas lähti Suomeen. Onko siis teillä todella\naikomus, sanoin minä, uhrata henkenne aivan turhaan... Lujalle olette\nte jännittänyt jousen ja korkealle tähdännyt nuolenne, onko siis teidän\ntarkoituksenne nyt antaa nuolelle väärä suunta, niin ettei se satukaan\nmaaliinsa? Tämän sanoin minä hänelle ja hän vastasi, hetkisen eteensä\nkatseltuaan...\"\n\n\"Mitä hän vastasi ... pian, kaniikki Helmich, sanokaa heti, mitä hän\nvastasi?\"\n\n\"Koskaan ei ole nuolta paremmin tähdätty, koskaan ei se myöskään ole\nparemmin sattunut maaliinsa!\"\n\n\"Oi, minua mies raukkaa!\" huudahti piispa ja löi kätensä yhteen,\n\"pelkään, että lankoni on saanut vankeudessa vikaa järkeensä.\"\n\n\"Hän pyysi minun vielä sanomaan teille\", jatkoi kaniikki, \"että vasta\nsitten, kun kuningas on vienyt hänet vankina pois valtakunnasta, sillä\nse tulisi tapahtumaan, sanoi hän, vasta sitten olisi aika tullut,\njolloin teidän on ryhdyttävä panemaan toimeen, mitä sydämenne vaatii\nteiltä!\"\n\nSinä päivänä ei Katillo piispa ollut kaltaisensa neuvostossa. Hän oli\nhajamielinen ja nyreän näköinen ja kun hänen ääntänsä vaadittiin,\nvastasi hän aivan niinkuin kuningas tahtoi. Yleinen hämmästys syntyi,\nmutta samalla tavalla tekivät muutkin. Kuningas ensin siitä ällistyi,\nmutta pian poisti mielihyvä muut ajatukset hänen mielestään. Niin oli\nhän nyt siis saanut aivan täydellisen voiton. Neuvosto tuomitsi\nkuitenkin arkkipiispan vain vankeuteen.\n\nSillä välin kasvoi levottomuus Tukholmassa arveluttavassa määrässä,\njonka tähden kuningas päätti viedä vaarallisen vankinsa pois\nvaltakunnasta, ja hän esitti tämän tuumansa neuvostolle. Tämä myöntyi\nKatillo piispan vaikutuksesta kuninkaan pyyntöön. Kuningas saisi viedä\narkkipiispan, mihin itse tahtoi. Ja niin jättivät herrat Tukholman\npalaten kukin kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana marraskuussa oli suuri joukko kansaa kokoutunut linnan\nympärille ja myöskin Norrmalmin ja Käpplingeholman rannat olivat väkeä\ntäynnä. Useitten katseet olivat suunnattuina virralle, jossa kuninkaan\nlaivat seisoivat ankkuroituina, toinen toisensa vieressä. Mutta eniten\ntähystelivät kuitenkin uteliaat ihmiset linnan viereiselle\nlaivasillalle, jossa kuninkaan asepalvelijat seisoivat valmiina lähtöön\nja ritareja juoksi edestakaisin.\n\nLinnanlaiturin vieressä oli suuri vene valmiiksi laitettuna ja soutajat\nistuivat odottaen airot käsissään.\n\nÄkisti syntyi suuri liike kuninkaan asepalvelijain joukossa.\n\nKalpeakasvoinen, kuihtunut mies kulki kumarassa rantaa kohti ja moni\nluuli kuulevansa, miten kahleet kalisivat hänen käsissään ja\njaloissaan.\n\nHän vietiin odottavaan veneeseen, joka heti laski ulos rannasta ja\nlähti kulkemaan lähinnä olevaa kuninkaanlaivaa kohti.\n\nVähän senjälkeen nähtiin kookkaan kuninkaan menevän samaa tientä\nmiestensä keskitse ja astuvan toiseen veneeseen, joka souti samaan\nlaivaan.\n\nAnkkurit vedettiin ylös, purjeet nostettiin ja myötätuulessa kiiti\nKristian kuninkaan laivasto pois Tukholman satamasta.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nKatillo Kaarlonpoika Vaasa.\n\n\n\n\nI.\n\nKohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.\n\n\nEräänä päivänä tammikuussa vuonna 1464 ratsasti joukko ratsumiehiä\npitkin Linköpingiin menevää tietä. Oli ihana talvinen päivä enemmän\nviileä, kuin kylmä, joten ratsastaminenkaan ei voinut tuntua\nvastenmieliseltä. Siitä huolimatta näytti kuitenkin joukon etunenässä\nratsastava ritari hyvin levottomalta. Tuon tuostakin sai uljas juoksija\ntuntea hänen kannustensa iskut kyljissään, varsinkin jos sattui jotain\nesteitä tiellä. Oli varhainen aamuhetki ja harmaa puolihämärä täytti\nvielä ilman. Tähdet kimaltelivat taivaalla. Mutta siellä ja täällä\ntorneista kohoava savu ilmoitti, että ihmiset olivat jo ylösnousemassa.\n\nVihdoin alkoi kaukaa häämöttää kaupunki ja sen keskeltä kokosi korkea\ntuomiokirkon torni ilmaan.\n\n\"Totta tosiaan, kunpa olisimmekin jo Kolmårdenilla...! Mutta tuoltahan\nnäkyy Linköpingin tuomiokirkko!\" lausui ritari lähimmälle miehelleen.\n\n\"Jos tällaista vauhtia menemme\", vastasi tämä, \"niin olemme siellä jo\nennen iltaa.\"\n\n\"Mutta meidän pitäisikin jo sitä ennen jättää se taaksemme, Erkki!\"\nvirkkoi ritari iskien samassa kannuksensa hevosen kylkiin ja kiitäen\nLinköpingiä kohti.\n\nHeidän lähestyessään kaupunkia alkoivat kirkkojen kellot soida. Ritari\npysäytti hevosensa.\n\n \"Luulen, että tulemme liian myöhään, Niilo herra!\" sanoi Erkki ja\nlähestyi ritaria.\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, mitä tarkoitat?\"\n\n\"Saattepa nähdä, että siinä on perää, mitä Vadstenassa eilen illalla\nkuulin. Paksu Katillo piispa on todella aikeissa tarttua miekkaan.\nSiksi luulenkin, että kaikista viisainta olisi nyt sivuuttaa\nLinköpinki... Siten ehdimme Taalainmaahankin vain pikemmin...\"\n\n\"Voit kyllä olla oikeassa\", vastasi ritari, \"mutta niin ollen tahdon\nainakin ensin puhua muutaman sanan Katillo piispan kanssa... Hän on\nkunnian mies, rehellinen ja nuhteeton eikä häntä kiinnitä muu kuin\nsukulaisuus noihin kavaltajiin, jotka karkottivat Kaarlo kuninkaan\nvaltakunnasta.\"\n\nNämät sanat sanottuaan kannusti ritari hevostaan ja ratsasti kaupunkiin\nmiestensä seuraamana.\n\nKadut olivat kansaa täynnä. Siellä täällä tuli vastaan\nasepalvelijajoukkoja nopein, kiirehtivin askelin.\n\nEpäilemättä riensivät ne asuntoihinsa noustakseen satulaan ja\nkokoontuakseen herrainsa ympärille. Tätä luuloa varmistivat vielä ne\nkaksisataa ratsumiestä, jotka jo täysissä varuksissa istuivat\nhevostensa seljässä piispantalon edustalla. Mutta muu kansa, porvarit\nvaimoineen ja kaupunkiin kokoontunut rahvas, virtasi tuomiokirkkoon.\n\nTämä ihana temppeli, jota oli aljettu rakentaa jo vuonna 1138, ei vielä\ntähän aikaan ollut lähimaillekaan valmis. Vuosisadan alussa (1416) oli\nukonnuoli iskenyt sen kattoon polttaen sen melkein kokonaan poroksi.\nTosin heti oli aljettu korjata sen tekemiä tuhoja, mutta ajan\nlevottomuus ja puuttuvat varat viivyttivät valmistumista. Suurempi syy\noli ehkä kuitenkin puuttuva into ja harrastus silloisissa piispoissa\nsamalla kuin uusi tulipalo vuonna 1422 tuhosi paljon mitä jo oli\nvalmiiksi saatu. — Kaikki nämät vaikuttivat, että työ edistyi\nhitaasti. Siinä kunnossa oli kirkko kuitenkin jo, että siellä\njumalanpalvelusta voitiin pitää.\n\nKirkon lähellä oli tungos suurin. Juuri kun ritari seurueineen saapui\nsen viereen kulki joukko pappeja ja laulavia kuoripoikia hiljaista\ntahtia eteenpäin kantaen suitsutusastioita ja lippuja mukanaan. Piispa\noli siis itsekin jo tuomiokapitulinsa kanssa tulossa. Ja kauan ei\nviipynytkään ennenkuin hän tuli näkyviin.\n\nTäydessä piispanpuvussa hiippa päässä ja sauva kädessä asteli hän\neteenpäin. Salamoivat silmät ja hehkuvat posket ilmaisivat\nmielenliikutusta ja levottomuutta. Milloin tähystelivät hänen silmänsä\ntaivasta, ikäänkuin kellojen kaikua kuunnellen, milloin taas\nasemiesparvia ja kansanjoukkoa. Saapuessaan tuon yksinäisen ritarin\nääreen, jonka kilpeen Yö- ja Päiväsuvun vaakuna oli maalattuna,\npysähtyi hän. Ja siinä loi hän ritariin katseen, jossa ilmeni osaksi\nhämmästystä, osaksi närkästystä ilman että kuitenkaan voitiin sanoa,\nkumpaako siinä oli enemmän.\n\nTuskin sitä piispan pysähdystä kuitenkaan muut huomasivat kuin ritari\nitse ja jotkut lähinnä kulkevista kaniikeista. Mutta kuoripojat ne\nlauloivat yhä, kellot soivat ja hiljaa toinen toisensa perään katosivat\nensin piispa ja tuomioherrat sitten lopulta koko tuo juhlallinen kulkue\nkirkkoon.\n\nViimeisenä kulki joukko ritareja. Niiden keskellä näkyi Vaasain\nvaakuna, jota kantoi piispan setä, Niilo Kristerinpoika. Vielä kulki\nsiinä arkkipiispan veljet, Taavetti ja Krister Pentinpojat, sekä herra\nIivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan, leppymättömän vastustajan, Maunu\nherran, poika. Heti näiden jälessä tunki kansa kirkkoon, niin että se\nennen pitkää oli ahdinkoon asti täynnä.\n\nSiioin kumartui asepalvelija, joka oli varottanut kaupunkiin\nratsastamasta, Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantavan ritarin puoleen ja\nkuiskasi:\n\n\"Emmekö ratsasta pois täältä, Niilo ritari?... Täällä ei näytä meillä\nolevan mitään hyvää odotettavana!\"\n\nRitari näytti sitä itsekin miettivän.\n\n\"Katillo piispa on nähnyt teidät!\" lisäsi mies, \"ja jos ymmärsin hänen\nkatseensa oikein, olisi parempi puhutella häntä Taalain miesten kuin\npienen asepalvelijajoukon etunenässä. Taalalaiset takananne ymmärtäisi\nhän teitä paljon paremmin. Nyt on vaara lähellä, että hän ei katso sitä\nitselleen ollenkaan tarpeelliseksi.\"\n\n\"Hän on nähnyt minut!\" keskeytti ritari vilkkaasti, \"en voi siis täältä\npakolaisen tavoin lähteä... Siksi toiseksi on se välttämätöntä, että\nsaan puhella nyt hänen kanssaan, ennenkuin hän panee tuumansa toimeen.\"\n\nNämät sanat sanottuaan hyppäsi ritari maahan hevosensa seljästä, heitti\nohjakset aseenkantajalleen ja tunki väkijoukon läpitse kirkkoon. Kansa\nväistyi kunnioittavasti kookkaan ritarin tieltä. Ja vielä sisällä\nkirkossakin koitti se auttaa, mikäli mahdollista, ritaria eteenpäin.\nKauas ei hän kuitenkaan siltä päässyt. Mutta erään pilarin vieressä oli\nrappu ja siihen nousi hän seisomaan. Siitä voikin helposti nähdä yli\nkirkon aina kuoriin asti, jossa kaniikit seisoivat ja kuoripojat\nheiluttelivat suitsutusastioitaan.\n\nAivan alttarin edessä seisoi kookas piispa upea piispanpuku yllään. Ja\nalttarilla palavain, monien vahakynttiläin valo muodosteli tuhansia\nsateenkaaren värejä kallisarvoisen hiipan loistavissa jalokivissä. Kun\nlaulu oli lakannut ja hiljaisuus taas vallitsi kirkossa, nousi piispa\npuhumaan ja hänen mahtava äänensä vieri holvista holviin, niin että\nkaukaisimmatkin voivat kuulla hänen sanansa. Räikein värein kuvasi hän\nhätää, joka rahvasta, ritaristoa ja kirkkoa kuluneina vuosina oli\nrasittanut. Hän kertoi miten Tanskan kuningas oli riistänyt maalta ei\nainoastaan sen laillisia veroja, vaan myöskin suuret määrät rahaa ja\njoukon kalleuksia, joita oli säilytetty luostareissa ja jätetty sinne\nkuolleitten sielumessuja varten. Mutta ei nämätkään vielä riittäneet,\nsillä nyt oli taas määrätty maksettavaksi vero kahta vertaa\nrasittavampi kuin mikään edellisistä. Lopuksi kuvaili hän häväistystä,\njoka valtakuntaa oli kohdannut, kun sen arkkipiispa, Jöns Pentinpoika,\noli vankina viety Tanskaan.\n\nSitten lausui hän lyöden kädellään rintoihinsa:\n\n\"Kaikella tavoin olen koittanut taivuttaa Kristian kuningasta\nlähettämään arkkipiispamme takaisin kotimaahan, mutta siinä suhteessa\novat puuhani olleet turhat. Ja kuitenkaan ei olisi kuningas Kristian\nkoskaan saanut Ruotsin kruunua haltuunsa ilman arkkipiispan\nmyötävaikutusta. Siitä on tämä saanut vain vankeuden ja häväistyksen\npalkakseen. Siksi vannonkin nyt tässä Kaikkivaltiaan kasvojen edessä,\netten ennen hiippaani ja piispanpukuani ylleni pane, kuin tämä\nhäväistys on tullut kostetuksi. Sen eteen tahdon uhrata henkeni ja\nvereni, kaikkeni mitä minulla on. Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas\nauttakoot meitä kaikkia, että kunniamme ja maamme hyvinvointi\nvoitaisiin palauttaa jälleen!\"\n\nNämät sanat sanottuaan otti hän hiipan päästään ja jätti sen ynnä\nsauvan vieressä seisovalle kaniikille. Kaksi muuta kaniikkia riisui\npiispankaapun hänen yltään. Sitten astui pari ritaria esiin ja\nkiinnittivät haarniskan hänen ympärilleen, miekan hänen vyötäisilleen\nja asettivat kypärin hänen päähänsä.\n\nRautaan puettu piispa veti nyt miekan tupesta, kääntyi alttaria kohti,\nlankesi polvilleen ja rukoili samalla kuin suuteli miekan kahvaa. Kun\nhän taas kääntyi yleisöön päin, oli hän kovasti liikutettu, käveli\nympäri ja otti kaniikkejansa kädestä kiinni. Kyyneleet silmissä puhui\nhän sitten taas hädästä, joka pakotti hänet, kirkonmiehen, miekkaan\ntarttumaan.\n\n\"Koska köyhät huokaavat ja vaivaiset rasitetut ovat, tahdon minä auttaa\nheitä, sanoo Herra!\"\n\nNämät sanat Taavetin psalttarista toisti hän, kääntyi sitten menemään\nja astui ritarien luo.\n\n\"Ratsaille, jalot herrat ja uljaat ritarit!\" lausui hän. \"Sidottuani\nnyt miekan kupeelleni tahdon myöskin, että Kristian kuningas saa sen\ntietää. Ja jos elää hetkenkin saan, niin varmaan on se tieto kulkeva\nkautta Ruotsinmaan!\"\n\nReippain askelin astui hän sitten ritarien seuraamana alas kuorista ja\nkulki läpi kirkon ihmisjoukon väistyessä kunnioittavasti sivuun ja\nantaessa tilaa hänelle.\n\nPylvään vieressä seisoi vielä Yö- ja Päiväsuvun vaakunaa kantava\nritari. Kun hän nyt näki piispan lähestyvän, astui hän alas ja meni\nhäntä vastaan. Tämä pysähtyi ja katseli tutkivin silmin ritaria.\n\n\"Ihmeelliseltä tuntuu minusta tavata teidät täällä, Niilo ritari!\"\nsanoi hän. \"Ja jos on totta, mitä teistä olen kuullut, on teidän nyt\nheti tässä minulle vastattava, tapaammeko toisemme ystävinä vai\nvihollisina.\"\n\n\"Suvainnette kai kuitenkin ensin sanoa, mitä tässä tapauksessa\ntarkoitatte ystävällä ja vihollisella, Katillo piispa?\" vastasi ritari,\ntyynesti kestäen piispan leimuavan silmäyksen.\n\n\"Olettehan ajellut Taalainmaassa, Niilo ritari, aina siitä alkain kun\nviimeksi erosimme toisistamme Tukholmassa, Jumala paratkoon,\nhäpeällisimmän teon jälkeen, mitä silmäni koskaan ovat olleet\nnäkemässä... Niin, olettehan ajellut siellä ja koonnut miehiä yhteen!\nMikä on tarkoituksenne sillä, ritari?\"\n\nKiinnittämättä huomiota piispan kiivaaseen ja liian käskevään\npahetapaan, josta kunniastaan arka ritari jo olisi loukkaantunut,\nvastasi Niilo herra:\n\n\"Huomaan nyt, että teille on puhuttu samaa minusta, kuin minulle\nteistä... Mutta olen tuntenut teidät samaten kun veljenne Eerikinkin jo\nniiltä ajoilta asti, kun vanha herra Krister Niilonpoika, isänisänne,\nvielä eli, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen... Ja siitä ajasta\nasti olen aina nähnyt ja kuullut teidän toimivan ja puhuvan, niinkuin\nkelpo ja kunnon miehen tulee. Sentähden olenkin nyt ratsastanut\nluoksenne vetoomaan teidän ritarilliseen mieleenne.\"\n\nRitarin sanat näyttivät tekevän hyvän vaikutuksen piispaan.\nHyväntahtoisuus, joka yhdessä kiivauden kanssa oli hänen luonteensa\npäätunnusmerkkejä, pilkisteli heti syvältä silmistä esiin, samalla kun\ntäyteläiset huulet värisivät sanojen painosta, joita ei kuitenkaan\nkukaan kuullut.\n\n\"Totta on, mitä teille on sanottu, Katillo piispa\", jatkoi ritari\nylevällä lämmöllä. \"Olen ratsastellut Taalainmaassa ja siellä on nyt\njoka jousi jännitettynä, joka miekka teroitettuna. Ei muuta kuin sana\nvain ja kymmenen tuhatta talonpoikaa marssii Brunbäck-virran ylitse...\nTotta on myöskin, mitä minulle on sanottu teistä. Myös te olette\nlähettänyt arpakapulan kulkemaan yli maan ja aiotte kootun sotajoukon\netunenässä rynnätä esiin...\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ritari, mutta mitä tällä tarkoitatte?\" lausui piispa\nkiirehtien. \"Tiedättehän aivan hyvin, että meillä täytyy olla toistemme\naikeet selvillä. Siksi kysyn nyt teiltä vielä kerran, olemmeko ystäviä\nvai vihollisia?\"\n\n\"Ja jos olisimme toistemme vihollisia?\"\n\n\"Silloin, Niilo ritari ... silloin täytyy teidän jättää miekkanne\nminulle ja antautua vangikseni!\"\n\n\"Ja silloin olisi teillä kaksi vihollista yhden asemesta. Ja sen saatte\nuskoa ... taalalaiseni ovat reipasta, vaarallista väkeä! Niin kauas en\nkuitenkaan usko asian menevän!... Meillä on tosin eri päämäärä, mutta\nminusta tuntuu kun soveltuisivat ne sittenkin yhteen. Siten\nvälttäisimme me keskinäistä kinaa ja pelastaisimme isänmaamme\nsisällisen sodan jaloista, jonka turmiolliset seuraukset meille\nolisivat arvaamattomat. Te tartutte miekkaan arkkipiispan asian\nvuoksi... Tehkää se! En tahdo estää teitä niissä puuhissa, kunhan vain\nrauha ja lepo taas palaavat valtakuntaan. Minä taas, Katillo piispa,\nlähden taistelemaan Ruotsin ja Kaarlo kuninkaan asian puolesta. On näet\naika jo, että tehdyt vääryydet korjataan.\"\n\n\"Kaarlo kuninkaan puolesta!\" toisti hitaasti piispa, mutta ritari\nkeskeytti heti hänet.\n\n\"Niin piispa!\" huudahti hän käsi koholla ja silmät säihkyen jalosta\ninnostuksesta. \"Me kaksi, me voimme ajaa sen asian perille. Minkälaiset\novat jo olot ja minkälaisiksi vielä tulevatkaan, jos tämä muukalainen\nkuningas saa tahtonsa täytäntöön! Ennen pitkää sortuu maan itsenäisyys\nja varallisuus ankarain kiskomisien ja raskaitten verojen alle.\nRuotsista tulee Tanskan vasallivaltio ja me ja meidän jälkeläisemme\nsaamme täällä orjina ikämme kitua. Rehellisenä Ruotsin miehenä haluatte\nte kai sitä yhtä vähän kuin minäkin... Siksi olisi nyt, Katillo piispa,\nehdotukseni teille se, että me ojentaisimme toisillemme kätemme lujaan\nliittoon. Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ennen kaikkia isänmaa.\nLujana, koskemattomana täytyy Ruotsin säilyä tuleville polville, ennen\nsitä ei miekka saa vaipua meidän turtuneista käsistämme.\"\n\n\"Hyvin ymmärrän puheenne,\" sanoi piispa vilkkaasti ja tarttui hänelle\nojennettuun käteen kiinni, \"ja Jumala tuomitkoon tekoni viimeisellä\nhetkellä, jos joskus ryhdyn sellaiseen, joka tuottaa turmiota\nisänmaalleni... Siksi onkin paikallaan, että taistelemme nyt yhdessä\nyhteistä vihollista vastaan ja kun maa on vapaa ja arkkipiispa\npalannut, voimme katsoa, onko mahdollisuutta saada Kaarlo kuningas\ntakaisin valtakuntaansa palautetuksi.\"\n\nLupaus itsestään ei ollut suuriarvoinen, niin rehellinen kuin tarkoitus\nmahtoikin olla. Sillä epäilemättä oli arkkipiispan palaus Kaarlo\nkuninkaan asialle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Mutta toiselta\npuolen oli siitä asialle voittoakin. Maa välttyi vaurioista, joita\nsisällinen sota olisi saattanut tuottaa, ja piispa ei nyt ollut\nmyöskään esteenä ritarin puuhille saada kuningas takaisin\nvaltakuntaansa palautetuksi. Eikä ollut mahdotonta sekään, että\nolosuhteiden vaihtuessa piispasta vielä tulisi kuninkaan\npuoluelainenkin. Olihan sitäpaitsi vankeus myös voinut muuttaa\narkkipiispan mielen niin, että hänkin nyt, kun vapauttamisensa olisi\nyhdistetty yhteen Kaarlo kuninkaan palauttamisen kanssa, unhottaisi\nentiset vihat. Ja niin voisi onni taas hymyillä Ruotsille, sen voima ja\nvalta kasvaa mahtavain ojentaissa kätensä sovintoon toisilleen.\n\nTämä tulevaisuuden kuva sai tulen ritarin silmissä välähtämään ja ihana\ninnostuksen hohde levisi hänen vakaville kasvoilleen.\n\n\"Sydämellinen kiitos sanoistanne, Katillo piispa!\" lausui hän, \"jumala\nja pyhä Eerikki kuningas meitä nyt vain suojelkoon ja auttakoon sillä\ntiellä, jota lähdemme kulkemaan.\"\n\n\"Amen\" lisäsi piispa.\n\nHe astuivat sitten kirkon ovelle, jossa piispa vielä pysähtyi ja puheli\nhetkisen aikaa ritarin kanssa, selittäen hänelle lyhyesti aikomuksensa\nja tuumansa. Välttämätöntä oli kuitenkin, että yhteinen suunnitelma\ntehtiin ja sitä tarkoitusta varten määräsi piispa yhtymäpaikaksi\nRingstaholman linnan. Sinne toivoi piispa ehtivänsä jo kuukauden\nloppupuolella. Ja sillävälin oli ritarin koottava väkensä kokoon\npohjoismetsissä, niin että voisi tavata piispan riittävän joukon\netunenässä Tukholman edustalla. Siitä oli kuitenkin lähemmin vielä\nkeskusteltava Ringstaholmassa.\n\nPiispa nousi satulaan ja ratsasti pois jättäen rakkaan tuomiokirkkonsa\nHerran haltuun. Ja kellot ne soivat ja rummut pauhasivat. —\n\nHänen jälessään ratsastivat ritarit, sukulaiset ja ystävät sekä muutama\nsata aseellista miestä.\n\nSiinä ahdingossa, joka syntyi, kun kansa joka taholta tunki piispan\nperään nähdäkseen hänet niin kauan kuin mahdollista, alkoi ritari etsiä\nmiehiänsä. Hän huomasikin heidät ennen pitkää kirkkoaidan vierellä\nseisomassa. Ja hän oli jo menossa sinnepäin noustakseen hänkin\nvuorostaan satulaan ja rientääkseen matkaan.\n\nMutta silloin tunsi hän, kuinka vapiseva käsi laskeutui hänen\nolkapäälleen, ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi siinä hänen edessään\nvanha harmaapäinen ja kumaraselkäinen ukko. Tämä nojasi toisella\nkädellään pitkään sauvaan, samalla kun hän toisella viittasi ritaria\nluokseen.\n\n\"Erland!\" huudahti ritari huomatessaan, että ukko oli Kaarlo\nKnuutinpojan vanha, uskollinen palvelija Fågelvikin ja Tukholman\najoilta.\n\nMutta vanhus viittaili vain ja kulki sitten tungoksen läpi kirkkoon\npäin. Ritari seurasi häntä ja ukko vei hänet erääseen kuoriin kirkossa,\njossa he voivat kenenkään häiritsemättä puhella keskenään.\n\nTäällä tarttui hän ritarin käsiin kiinni ja kertoi hänelle asiansa,\nsamalla kuin vuolaat kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan.\n\n\"Rakas Niilo ritari!\" sanoi hän, \"kuinka on mahdollista, että näemme\ntoisemme taas. Niin, niin, pyhä Jumalan äiti, miksi ei herra raukkani\npysynyt rauhassa Fågelvikissaan. Silloin olisi hän välttynyt\ntällaisesta onnettomuudesta. Ja minä vanha, haudan partaalla seisova\nmies raukka, joka olen nähnyt herrani ja kuninkaani jo kun hän vielä\npienenä, kultakiharaisena poikana juoksenteli isänsä, Knuutti herran\ntalossa ... minä olen saanut kokea ja nähdä tämän kaikki. Ja kuitenkaan\neivät kyynellähteeni vielä ole kuivuneet eikä onnettomuuksille määrää\ntullut!\"\n\n\"Rauhoittukaa rakas Erland ukko\", keskeytti ritari, \"onni palaa taas\nyhtä äkisti kuin se pakenikin.\"\n\n\"Ah, te ette tiedä, kuinka asiat ovat, rakas Niilo herra!\"\n\n\"Koskeeko asia teitä itseänne? Sanokaa suoraan vain, mielelläni tahdon\nauttaa teitä kykyni mukaan.\"\n\n\"Kyllä, kyllä ... koskeehan se minuakin, kun se koskee herrani\ntytärtä.\"\n\n\"Kuninkaan tytärtäkö?\" kysyi Niilo ja häntäkin alkoi jo peljättää se\nhuoli, joka ukon kasvoilla ilmeni.\n\n\"Niin, Magdaleena neitiä!\" jatkoi ukko. \"Hän on nyt täysin kehkeytynyt\nkukkanen, ihanan äitinsä kuva, mutta vihollinen hiipii ja hiipii... Hän\non se verkko, tämä ihana tyttönen, jolla hänen isänsä aiotaan\npyydystää...! Ah, Niilo herra, mitä kaikkea onkaan jo tapahtunut\nsenjälkeen kun viimeksi näin teidän lähtevän Tukholman linnasta kauniin\nmorsiamenne kanssa! Vanha herrani kuningas petettynä ja maanpaossa.\nEikä siinä kyllin. Viholliset ovat vielä ryöstäneet häneltä hänen\nomaisuutensa ja kartanonsakin. Rikkaus ja loisto on mennyt. Ja\nkavaltaja, hän kääntyilee nyt kuninkaallisen herrani huoneissa nauttien\nonnestaan ja vallastaan. Häneltä on Tanskan kuningas saanut herrani\nkruunun vastaanottaa, hän, joka nyt varkaan tavoin raastaa kaiken\nkullan ja hopean maasta... Kaiken tämän olen nähnyt jo. Ja nyt täytyy\nminun vielä nähdä, miten petos ja kavaluus vievät kuninkaani tyttären\nturmioon, häväisevät onnettoman herrani kunnian ja tuottavat hänelle\nsellaisen sydänsurun, josta ei hän enää koskaan nouse.\"\n\n\"Mitä Kaarlo kuninkaaseen tulee, niin toivon sen päivän pian koittavan,\njolloin hän taas on kuninkaana Ruotsin valtakunnassa... Mutta miksi\nolette huolissanne Magdaleena neidin suhteen? Onhan hän täydessä\nturvassa sisarensa, Kristiina rouvan luona.\"\n\n\"Ei, ei, hän on täällä muassani kaupungissa. Me olemme matkalla rouva\nBriita Olavintyttären luokse Hammarstadiin... Mutta nyt kun näin teidän\ntäällä kaupungissa tuli mieleeni, että ehkä saisimmekin tulla sinne\nteidän luoksenne Penningebyhyn. Silloin voisi surunikin muuttua iloksi\ntaas.\"\n\n\"Jos ei muu asia mieltänne paina\", lausui ritari hyväntahtoisesti\nhymyillen, \"niin on se helposti autettavissa.\"\n\nVanhus huokasi syvään ja jatkoi sitten:\n\n\"Eräs kuljeksiva, nuori kauppasaksa on mieltynyt kuninkaantyttäreen!\"\n\n\"Kauppasaksako?\" keskeytti Niilo.\n\n\"Niin, ja mikä pahempi, hän näyttää voittaneen tytön sydämen\npuolelleen!\" lisäsi ukko.\n\nMitä vanha palvelija nyt kertoi oli kokonaan ennen kuulumatonta. Niilo\nSturekin, joka kuitenkin katseli kansaa kokonaan toisilla silmillä,\nkuin muut aikansa herrasmiehet, kauhistui sitä onnettomuutta, jonka\nsellainen rakkaus tuottaisi kohtalon vainoomalle kuninkaalle. Tähän\naikaan samoin kuin sitä seuraavinakin katsottiin tarkasti, että\nnaimisiin menevät olivat samaa säätyä. Ei edes rälssimies, toisin\nsanoen talonpoika, joka teki ratsupalvelusta talonsa puolesta, ei edes\nhänkään voinut kosia neitoa, jos tämä vain kuului johonkin vanhaa\nylhäiseen herrassukuun. Ja tämä, joka nyt oli kuninkaan omaan tyttäreen\nkiinnittänyt silmänsä, oli vain halpa-arvoinen kauppasaksa. Se oli\nsamaa kuin tahrata ikuisella häpeällä maanpakolaisen kuninkaan olento,\nsaattaa huippu hänen onnettomuudelleen. Mitään pirullisempaa olisi\ntuskin voitu ajatella.\n\nRitari mietti kauan ennenkuin vastasi. Asia, jonka vuoksi oli\nliikkeelle lähtenyt, ei olisi sallinut päivänkään viivytystä.\n\nMutta tässä oli nyt kuningas Kaarlon tyttären onni kysymyksessä ja\nsitäpaitsi olivat olosuhteetkin paljon muuttuneet yhtymisen jälkeen\npiispan kanssa. Siksi vastasikin hän:\n\n\"Tahdon noudattaa pyyntöänne ja viedä kuninkaantyttären\nPenningebyhyn!... Oletteko valmis matkalle?\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon niistä sanoista, Niilo herra!\" virkkoi vanhus,\n\"me olemme valmiit vaikka heti, sillä tänä aamuna jo oli meidän määrä\nmatkustaa kaupungista, mutta teidän näkönne sai minut yhtäkkiä\nmuuttamaan aikeeni. Vaimonne, Briita rouvan sukulainen, nuori Ingeborg\nneiti, on myös mukana.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ei muuta siis kun saada vain neitoset myöntymään tuumiimme\nja sitten heti matkaan.\"\n\nNiin poistuivat he kirkosta ja kulkivat jo jokseenkin tyhjiä katuja\npitkin majataloon, jonka vanhus oli kuninkaantyttärelle ja tämän\nystävättärelle valinnut. Se sijaitsi Riukukadun varrella, joka kulki\npohjoista kohti aina vanhalle Riukusillalle asti lähelle nykyistä\nUusmyllyä. Talo, joka oli jokseenkin iso, kuului eräälle nahkurille,\njoka samalla myös oli kaupungin raatimiehiä.\n\nJuuri kun ukko ja Niilo herra lähestyivät taloa, astui sieltä ulos\nkauppiaan pukuun puettu nuori mies. Vanhus tarttui heti hänen\nnähdessään ritarin käteen kiinni.\n\n\"Siinä se nyt taas on!\" kuiskasi hän osoittaen samalla miestä joka\nreippain askelin poistui katua pitkin.\n\nNuorukainen oli uljaan näköinen, kookas ja hartiakas ja käyttäytyi\nkokonaan toisella tavalla kuin kauppasaksat tapasivat. Hänen paljaasta\nkäynnistäänkin jo ja tavasta, jolla piti päätään, voi huomata, että hän\noli tottunut kokonaan toisellaiseen seuraan kuin kauppiaan tiskin\ntakana oli tilaisuudessa.\n\n\"Kautta hyvän miekkani!\" huudahti Niilo herra, \"kaikkein vähimmin tuo\nmies kauppiasta muistuttaa... Kunpa vain saisin nähdä hänen kasvonsa\nniin voisin ehkä tunteakin, kuka hän on, sillä varmaan olen tuon miehen\nennenkin nähnyt!\"\n\n\"Olkoonpa sitten kuka tahansa\", huomautti vanhus, \"mutta kuninkaan\nystävä ei hän ainakaan ole, koska sillä tavoin viitsii hiipiä hänen\ntyttärensä suosioon... Jospa kuulisitte vain hänen puhuvan, Niilo\nherra, niin huomaisitte kyllä, että kauppasaksa hän on kiireestä\nkantapäähän, niin ritaria kuin käytöksensä ja vartalonsa\nmuistuttaakin.\"\n\n\"Voi olla, että hän todellakin on vihollinen!\" virkkoi Niilo herra\nhitaasti ja ikäänkuin itsekseen.\n\nHe astuivat nyt rappusia ylös huoneeseen, jossa kuninkaantytär ja\nIngeborg neiti asuivat.\n\nEdellinen istui siellä pää alhaalla ja katseli kädessään olevaa ruusua.\nIngeborg seisoi hänen vieressään ja katseli hänkin kukkaa, jonka\ntaidokas muoto näytti herättävän hänessä ihmetystä. Ritarin astuessa\nsisään, katsahtivat he molemmat ylös. Ingeborg hypähti heti pystyyn,\nhuudahti riemusta ja riensi häntä vastaan.\n\nMyös Magdaleena neiti nousi istuimeltaan, mutta sävähti samassa\nkasvoiltaan purppuranpunaiseksi, ikäänkuin olisi jostain luvattomasta\nteosta tavattu. Hän oli sekä vartaloltaan että kasvoiltaan lumoavan\nkaunis, tämä kuninkaantytär. Paljon muistutti hän äitiään. Häneltä oli\nperintöä kauniisti muodostunut suu ja leuka sekä myöskin kädet, mutta\notsa ja nenä olivat isän. Suurissa sinisilmissä, jotka loistivat\nsamettihienojen silmäripsien alta, oli sama lempeä, haaveksiva ilme,\nkuin äidinkin silmissä, mutta samalla myös jotain uljasta ja kopeaa,\njoka juuri Kaarlo kuninkaalle oli niin ominaista. Hieno, kuultava\nhipiä, muotojen jalo sopusointu, korkea, sulava vartalo — kaikki ne\nyhdessä aikaansaivat sanomattoman lumoavan ja hurmaavan kauneuden.\n\n\"Tuhannesti tervetullut, jalo ritari!\" sanoi hän ja ojensi kätensä\nkumartavalle ritarille. \"Tuotte kai terveisiä sukulaiseltani, Briita\nrouvalta. Miten hän jaksaa?\"\n\n\"Mitään terveisiä ei minulla ole tuotavana\", lausui Niilo herra, \"sillä\ntulen veljeni, Svante herran, tyköä Ekesjöstä... Päinvastoin olen\nmatkalla vaimoni luokse ja siksi tulin kysymään teiltä ja Ingeborg\nneidiltä, tahtoisitteko ehkä seurata minua Penningebyhyn ja jäädä\nsinne, kunnes saamme tietoja isältänne, Kaarlo kuninkaalta. Ja niitä\nluullakseni ennen pitkää saammekin! Mutta mitä itse asiasta arvelette,\njalo neiti?\"\n\n\"Me tulemme, me tulemme!\" huudahti Ingeborg ja taputti ihastuksesta\nkäsiään, kun kuuli että he pääsisivät rakkaan ja hyvän Briita rouvan\nluokse, joka oli saanut hänen valkoisen ruusunsa hääpäivänään.\n\nMyös kuninkaantytärtä näytti aluksi ritarin ehdotus ilahuttavan. Mutta\naluksi vain. Sillä heti senjälkeen sävähtivät hänen poskensa taas\npurppuranpunaisiksi ja hän kääntyi pois, ikäänkuin salatakseen sitä\najatusta, joka oli hänen mielensä vallannut. Niilo herra huomasi kaiken\ntämän ja sentähden kysyikin hän neidolta, oliko tällä ehkä jotain hänen\nehdotustaan vastaan. Ja kun neito ei puhunut mitään, alkoi ritari\nlaajalti selitellä hänelle niitä vaaroja, jotka voivat uhata häntä\njuuri nyt, kun hänen isänsä ystävät tämän asian vuoksi olivat aseisiin\ntarttuneet. Kuninkaan viholliset voisivat näet anastaa hänet haltuunsa\nja pakottaa siten hänen isänsä tyytymään mihin ehtoihin tahansa.\nSellaisille vaaroille olisi hän nyt vähemmin alttiina Penningebyssä,\nkuin Hammarstadissa. Ja muutenkin sopisi hänelle paremmin asua\nsukulaisten ja ystävien, kuin Hammarstadin Briita rouvan luona, joka\nsitäpaitsi oli vielä hänen isänsä, Kaarlo kuninkaan kiukkuisimpia\nvastustajia.\n\nKuninkaantytär myönsi kyllä kaiken tämän, mutta levottomuus, joka oli\nhänen mielensä vallannut ei siltä poistunut. Ja näytti melkein kuin\nolisi hän sittenkin, vaaroista välittämättä, mieluummin mennyt\nHammarstadiin kuin tullut Penningebyhyn. Tai ehkä suri hän sitä, että\nne vaarat voisivat uhata häntä juuri siellä. Asiaa siinä niin\nharkittaissa avautui ovi ja eräs ritarin miehistä astui sisään.\n\nHänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana ja kun Niilo herra viittasi\nhäntä puhumaan, alkoi mies.\n\n\"En tiedä\", niin sanoi hän, \"mitä itse asiasta ajattelette, Niilo\nherra, mutta ainakin minä teidän sijassanne kulkisin nyt toista\ntietä... Katsokaas, me tulimme ratsastaen tänne ja pysähdyimme pihalle\nja kun astuin alas hevoseni seljästä siivotakseni teidän ratsuanne,\ntuli eräs nuori kauppasaksa siihen pihalle ja alkoi puhella Hollingerin\nsivustoverin, Tapanin, kanssa. En kiinnittänyt niin huomiotani hänen\npuheeseensa, mutta kuulin kuitenkin hänen ainakin pari kertaa kysyvän,\naiotteko te ratsastaa Norrköpingin kautta. Ja kun sanottiin teidän\naikomuksenne niin olevan, jätti hän talon...\"\n\nRitari kiitti miestä hänen hyvästä tarkoituksestaan, mutta ilmoitti\nmyös samalla, ettei se suinkaan saanut häntä matkasuunnitelmaansa\nmuuttamaan. Mies jätti huoneen ja Niilo kääntyi taas kuninkaantyttären\npuoleen. Mutta nyt ei näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä\nlevottomuudesta tämän kasvoilla ja mitä lämpimimmällä tavalla kiitti\nhän ritaria hänen tarjouksestaan. Se herätti Niilo herrassa epäluuloja\nja Erland ukon rykäykset ja päännyökkäykset saattoivat hänelle\nselväksi, että miehen sanat ne olivat tehneet kuninkaantyttäreen tuon\näkillisen ja kummastuttavan muutoksen. Mutta asia ei ollut nyt enää\nautettavissa. Ja Penningebyhyn saavuttua keksittäisiin kyllä keinoja,\nmillä tuo julkea kauppasaksa voitaisiin pitää sopivan matkan päässä\nkuninkaantyttärestä.\n\nKun sitten kaikki näin oli tullut päätetyksi, ei viipynyt kauan\nennenkuin he jo jättivät Linköpingin. Molemmat neitoset ajoivat samassa\nreessä, Erland ukko yksin toisessa. Mutta rekien edessä ja perässä\nratsastivat Niilo Sturen miehet. Ja itse ajoi hän neitosten reen\nsivulla.\n\n\n\n\nII.\n\nKolmårdenilla.\n\n\nKaunista ilmaa jatkui yhä. Jälkeen puolen päivän satoi tosin vähäsen\nlunta, mutta sekin lakkasi illan tullen, juuri kun ritari seurueineen\nsaapui Norrköpingiin. Siellä levättiin hetkisen aikaa. Sillä välin\nselkeni taivas ja kaunis yö näytti olevan tulossa. Siksi ehdottelikin\nNiilo herra, että matkaa jatkettaisiin yhä edelleen Krokekin\nluostariin, jossa sitten voitaisiin levätä yli yön.\n\nEhdotus otettiin mielihyvillä vastaan ja niin lähdettiin taas pari\ntuntia levättyä matkalle. Reippaasti kävi kulku vielä tuoreella lumella\nNorrköpingistä pohjaan päin läpi metsän, joka siellä silloin kasvoi ja\nulottui aina Kolmårdenin juurelle asti. Hevoset hypähtelivät ilosta ja\nritarin miehetkin tunsivat riemua rinnassaan. Eräs heistä lauloi,\nlauloi niin, että metsä kaukaa kajahteli kuljettaen äänen yli seudun:\n\n    \"Mun täytyy jo päivän tullen\n    pois sydänmaille ajaa,\n    sillä ylhäisen neidon vuoksi\n    ei tuskallani oo rajaa.\"\n    Vaan kilpeni kauas se loistaa.\n\n    Niin huokasi Arnfrid herra,\n    hän neitosta rakastaa,\n    vaan neito on luostarissa,\n    se hänen niin tuskaan saa.\n    Vaan kilpeni kauas se loistaa.\n\nHollinger se niin lauloi. Hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen. Ja\nniin se kuin laulun sisältökin sai kuulijat puolelleen. Laulu kertoo\nritarista, joka ryöstää morsiamensa luostarista ja pakenee hänen\nkanssaan Norjaan. Siellä elävät he sitten onnellisina kahdeksan pitkää\nvuotta, kunnes kuolema tempaa ritarin ja ihana Benedit on taas yksin ja\nilman turvaa vieraalla maalla. Sydän surua täynnä palaa hän Ruotsiin,\njossa hänen veljensä Birger on kuninkaana.\n\n    Täällä istut sä, kuningas Birger\n    rakas, kallis veljeni mun,\n    kai anteeksi annat nyt kaikki,\n    taas tullut kun siskos on sun.\n    Vaan kilpeni kauas se loistaa.\n\nKuningas vastaa ja surkuttelee jälleen palanneen köyhyyttä. Mutta kun\ntämä selittää sen aiheutuneen ritarin kuoleman johdosta tulee kuningas\nsääliä täyteen.\n\n    Ylös nousi kuningas Birger\n    ja syliin siskonsa sai.\n    \"Kaikki se, mikä kuuluu mulle,\n    Se riittänee sullekin kai.\"\n    Vaan kilpeni kauas se loistaa.\n\nRatsastajajoukko, joka hurjaa vauhtia tuli ajaen kaupungista päin,\nkeskeytti laulun ja kiinnitti kaikkien huomion puoleensa.\n\n\"Kenenkä miehiä olette?\" kysyi Niilo, kun ne rekien ohi ajaissa vähän\nhiljensivät vauhtia.\n\n\"Herra Taavetti Pentinpojan!\" vastasi etunenässä ratsastava.\n\n\"Onko hän sitten eronnut Katillo piispasta?\"\n\n\"On. Piispa ratsasti aivan yksin Vadstenaan... Muut herrat lähtivät\nkukin taholleen. Taavetti herra suuntasi kulkunsa Norrköpingin kautta\nSödermanlantiin. Ja meidän on määrä tavata hänet Krokekin luostarissa.\"\n\n\"Hyvä!\" lisäsi Niilo herra, \"siellä toivon minäkin ennen pitkää olevani\nTaavetti herraa tervehtimässä.\"\n\nTaavetti herran miehet ratsastivat matkaansa ja ritari kulki hänkin,\nvaikka hiljalleen, seurueineen eteenpäin. Hänen rintansa oli riemua\ntäynnä. Ilma oli niin lauha. Pilvettömällä, talvisella taivaalla loisti\nkuu. Ja laulu kajahti laulun perään kohottaen sekin puolestaan iloista\ntunnelmaa. Mutta ennen kaikkia ilahutti häntä toivo saada taas pian\nnähdä Kaarlo kuningas omassa valtakunnassaan. — Kaikki nämät yhdessä\ntekivät hänen mielensä tällä hetkellä niin autuaan onnelliseksi.\n\n\"Mitä pidätte jalon Arnfridin ja ihanan Benedit neidon laulusta?\" kysyi\nhän kuninkaantyttäreltä.\n\n\"Se laulu on kyllä Magdaleena neidin mielen mukainen\", huomautti\nIngeborg äkisti, \"siitä olen aivan varma.\"\n\n\"Hyvinpä osasikin mieheni sitten valita laulunsa niitten monien\njoukosta, joita hän osaa... Mutta jos oikein näen teistä, jalo neiti,\nniin erehtyi nuori heimolaiseni arvelussaan.\"\n\n\"Ei, sitä hän ei tehnyt\", virkkoi kuninkaantytär, \"minä ajattelin vain\nsitä totuutta, jonka tuo laulu sisältää...\"\n\n\"Ja mikäpä sitten on se totuus?\"\n\n\"Eikö teistäkin tunnu siltä, että jokainen nuori neitonen on ikäänkuin\nluostariin suljettuna, jonka muurit hänen sydämensä valitun täytyy\nhajoittaa, ennenkuin voi hänet omakseen saada... Usein on myös luostari\nainoa turvapaikka, jossa hän, ihmisistä erotettuna, voi elää ja itkeä\ntuskaansa kaukana siitä maailmasta, joka on hänelle sydänsurun\ntuottanut.\"\n\n\"Rohkeasti puhutte ylhäinen neito\", lausui siihen Niilo herra, \"sillä\nkuninkaan ja kirkon rauhaa, sitä ei meidän pidä rikkoa...\"\n\n\"Jumala paratkoon ... sellainen on nyt tapa, Niilo herra.\"\n\n\"Niinpä kyllä, sellainen on nyt tapa, Jumala paratkoon. Mutta kerran on\nvielä aika tuleva, kun kuningas istuu vankkana ja turvattuna\nvaltaistuimellaan ja kun kirkon päämies lujassa liitossa hänen kanssaan\nturvaa rauhan ja levon Ruotsinmaalle!... Mutta miksi olet niin\nhiljainen tänä iltana, Erkki? Se ei ole sinun tapojesi mukaista...!\"\n\nErkki ratsasti herraansa lähimpänä juuri etumaisen reen vieressä ja\nsamalla puolella sitä kuin ritarikin.\n\n\"Minä laulan vain omaa lauluani tänä iltana\", vastasi puhuteltu, \"ja\nsen teen mieluummin hiljaa. Vasta kun olemme jättäneet Krokekin\nluostarin taaksemme, alkaa minunkin ääneni kajahdella.\"\n\nHän, tämä Erkki, oli ehkä enimmin kokenut Niilo Sturen miesten\njoukossa. Lapsuudesta oli hän jo ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen\nselkään. Ja melkein koko ikänsä oli hän palvellut Herman Bermania ensin\nEngelbrektin vapautussodan aikoina, sitten Eerikki Puken ja Niilo\nSteninpojan synnyttämissä meteleissä. Siksi olikin hänellä nykyisen\nherransa täysi luottamus. Ja sen oli hän täydelleen ansainnutkin\npalvelustensa kautta, joita oli ritarille tehnyt kotiseuduillaan\nTaalainmaassa.\n\nHänen synkkä vastauksensa nyt ritarin puheeseen sai tämänkin ajatukset\nkääntymään kokonaan toiselle suunnalle. Ne valoisat kuvat, jotka\nritarin sielun olivat täyttäneet, katosivat yhtäkkiä ja vakavana\nlähestyi hän hiljaista aseenkantajaansa.\n\n\"Laula vain laulusi, Erkki\", sanoi hän. \"Mitä on sydämelläsi...\nAavistatko jotain pahaa?\"\n\n\"Tällä tiellä, jota nyt kuljemme, herra\", vastasi aseenkantaja,\n\"muistuttaa joka puu, joka kivi minulle muinaisaikoja. Ensi kerran\nratsastin tästä Engelbrektin ja Herman Bermanin seurassa. Ja kun nyt\najattelen, miten petos kaatoi tuon rehellisen miehen, kaatoi hänen sitä\nvähimmin aavistaissa, niin tulevat vasten tahtoanikin synkät ajatukset\nmieleeni. Itse laulullakin, jonka Hollinger lauloi, tuntuu minusta\nolevan oma omituinen sisältönsä. Sillä Ruotsi, tämä isänmaani, oli\nmyöskin vanki, joka huokasi ja valitti vankilassaan, niinkuin neitonen\nluostarissa, ja sitten lauletaan laulussa näin:\n\n    \"Löi luostarmuurin rikki hän,\n    tie kulki vankilaan\n    ja rukoilevan neitosen\n    toi urho seurassaan!\"\n\nMiehen sanat ja hänen tapansa tulkita laulu, jonka kuninkaantytär jo\noli omalla tavallaan selittänyt, antoi Niilolle paljon ajattelemisen\naihetta. Ja hänen sielunsa silmäin eteen sukelsi kuva toisensa perään\ntoinen toistaan tutumpi ja rakkaampi. — Hän näki rakkaitten vainajain,\nonnellinen rauhan ilme kasvoillaan, vaeltavan ohitsensa ja ne kertoivat\nhänelle elämäntarinansa osoittaen samalla maata, jonka hyväksi henkensä\njaloimmat voimat olivat uhranneet. Se oli todellakin morsian, jonka\nkahleet vapauttaja keskellä rukousta kirvotti, tämä maa, Engelbrektin\nköyhä, vaan samalla kaunis, ihana syntymämaa! Mutta tämän valoisan,\npäiväpaisteisen taulun keskeltä sukelsi nyt esiin musta, verinen haamu\n— petos, joka kaatoi sankarin hänen suurten töittensä keskelle. Ja\nNiilo kysyi mieheltään:\n\n\"Mikä antaa sinulle aihetta juuri nyt, kun muistelet tätä synnyinmaata,\npuhumaan petoksesta?\"\n\n\"Koska petos ja vilppi eivät koskaan häviä maailmasta\", lausui mies,\n\"vaan väijyvät aina jokaisen kelpo miehen seljän takana.\"\n\n\"Kauppasaksa kummittelee vielä aivoissasi, Erkki!... Mutta katsahda\nympärillesi ja sano sitten vasta, voiko yksi mies, olkoon sitten kuinka\nurhea tahansa, saada nämät reippaat mieheni pelkäämään!\"\n\n\"Tepä sen sanotte, Niilo herra ... kauppasaksa se kummittelee\naivoissani... Mutta mistä päätätte hänen tulevan yksinään? Jos hän\nkerran tulee, niin tuo hän kai myös muita mukanaan.\"\n\n\"Luulin toki jokaisen teistä ainakin yhden miehen pitelevän ja vähän\nenemmänkin... Kuitenkin pane mieleesi, Erkki, mitä tahansa\ntapahtuneekin ... älä jätä kuninkaantytärtä! Ja jos niin on, että\notteluja matkalla syntyisi, on sinun yhä vain omain miestesi kanssa\najettava eteenpäin. Sillä molempia rekiä on ennen kaikkia suojeltava.\nEikä sinun suinkaan pidä välittää minusta, vaikka ei vihollinen\nolisikaan niin ylivoimainen. Sillä itsekin kyllä ymmärrät, että jos\npetos kerran väijyy meitä, on se kuninkaantyttären tähden...! Olet kai\nnyt käsittänyt minut?\"\n\n\"Aivan täydelleen, Niilo herra!\"\n\n\"Kun pääsemme Krokekin luostariin, niin luulen silloin pahimman vaaran\njo välttäneemme, sillä sinne jäämme yöksi ja päivällä eivät vilppi ja\npetos tavallisesti menesty.\"\n\n\"Oletteko sitten niin varma luostarin suhteen?\" kysyi epäluuloinen\naseenkantaja.\n\n\"Luostarinko suhteen?\" mutisi Niilo ja lisäsi, \"siihen nähden voimme\nluullakseni turvata itsemme, jos otamme sen kokonaan haltuumme!\"\n\nJa niin ajoi hän taas reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja\nalkoi puhella hänen kanssaan. Mutta äskeinen hauska ja iloinen tunnelma\noli poissa. Sillä myös kuninkaantytär istui nyt ajatuksiinsa\nvaipuneena. Aljettu keskustelu loppuikin sentähden heti alkuunsa ilman\nettä kumpikaan oikein voi sanoa, miksi.\n\nMutta Hollinger viritti taas uuden laulun, laulun Alf Erlinginpojasta,\njoka yksinään laskeusi rosvolaivaltaan veneeseen ja sousi yhdeksää\nkalliilla tavaroilla lastattua kauppa-alusta vastaan, jotka kaikki\nsitten yhdessä miestensä kanssa ryöväsi. Reipas, hilpeä ääni ilmaisi,\nettä se laulajalle oli erittäin rakas. Ja hän lauloikin sen sellaisella\nsydämellisellä riemulla ja ilolla, että kaikkien täytyi vasten\ntahtoaankin kuunnella sitä.\n\n    Niin seilaa hän aaltoja pitkin vain,\n    Vapaakulkija olla hän tahtoo ain'.\n        Siitä tunnette Alfin.\n    Ensin rantahan ristin piirtää hän,\n    Sitten laivahan hyppää hyllyvähän.\n        Siitä tunnette Alfin.\n\nLaulua kuunnellessa oli tultu paikalle, jossa metsä aukenee alas\nBråvikiin päin. Täällä istui erään jättiläiskuusen suojassa vähän\nmatkaa tieltä mies hevosensa seljässä niin hiljaa ja liikkumatonna,\nettä tarvittiin todellakin Erkin terävä ja valpas silmä huomaamaan\nhänet. Erkki lähestyi herraansa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa\nviitaten samalla puuta kohti. Ja Niilo herrakin luuli erottavansa\nratsumiehen haamun siellä puun alla. Mutta laulu ei lakannut. Se jatkui\nyhä kertoen, miten pieni Alf keskusteli miestensä kanssa, miten hän\nsitten hyökkäsi ja taisteli:\n\n    \"Hei reippaasti eespäin joukkoni mun!\n    Nuo köydet poikki ja taisteluhun!\n        Saavat nähdä he Alfin!\"\n    Alf herra hän hurjilla iskuillaan\n    Sai viistoista miestä tuonelaan\n        Siitä tunnette Alfin.\n    Ne yhdeksän laivaa hän sitten vei\n    Ja vapaana seilaa hän Norjahan, hei!\n        Nyt tunnette Alfin.\n\n\"Nuoli on jänteellä valmiina ... annanko hänelle muistomerkin, jota hän\nei helposti unhota?\" kysyi Erkki.\n\nMutta joko oli ratsastaja jo nähnyt, mitä tahtoikin, tai valoi kuu\nsiellä puitten keskellä varjojaan niin todellisen näköisiksi —\nratsastaja oli vain hävinnyt. Erkki ponnisti kuullakseen edes hevosen\nkavioiden kopinasta, mihin suuntaan ratsumies oli kadonnut, ja kysyi\nsitten herraltaan, lähtisikö hän miestä takaa ajamaan, mutta sitä ei\nNiilo herra sallinut.\n\n\"Kuka hän sitten lieneekin, niin erota ei meidän sovi toisistamme\",\nsanoi hän, \"kuninkaantyttären tähden täytyy meidän niin kauan kuin\nmahdollista pysyä yhdessä.\"\n\nYksinäisen, liikkumattoman ratsumiehen näkö sai Niilo herran kuitenkin\nalakuloiseksi ja karkotti äskeiset iloiset kuvat hänen mielestään. Se\noli ikäänkuin äänettömästi katoava ilmiö henkimaailmasta, jonka muisto\nyhä rasitti häntä. Eikä edes laulu ja sen loihtimat kuvat voineet saada\nhänen ajatuksiaan toisaalle kääntymään.\n\nHiljaisena ja itseensä sulkeutuneena ratsasti hän eteenpäin. Ja samaten\nkulki myös Erkki, tarkastellen joka puuta, kuunnellen jokaista ääntä,\njoka jollain tavoin herätti hänen epäluulojaan. Mitään ei kuitenkaan\ntapahtunut, joka olisi antanut vahvistusta hänen aavistuksilleen.\nKaikki meni vain tavallista menoansa ja ennen pitkää alkoi jo\npimeydestä häämöittää esiin Krokekin luostari, jonka ikkunoista tulet\nheitä tervehtivät.\n\nNiilo antoi rekien pysähtyä luostarin ulkopuolelle ja asetti\nratsastajat piiriin niitten ympärille.\n\n\"Tahdon itse käydä ensin luostarissa\", sanoi hän, \"ole varoillasi,\nErkki, äläkä unhota, mitä matkalla sanoin!\"\n\nErkki lupasi kaikki ja Niilo meni luostariportille ja soitti.\n\nKrokekin luostari oli fransiskaanien perustama ja vasta tähän aikaan\naljetaan sitä ensi kerran mainita. Tällä munkkikunnalla ei yleensä\nollut maaseuduilla luostareja, vaan se, niinkuin dominikaanitkin, pysyi\npääasiallisesti kaupungeissa. Mutta joskus tavataan yksi ja toinen\nasutus maallakin. Ehkä olikin Krokek juuri sellainen fransiskaanein\nuudisasutus joko Tukholmasta tai Söderköpingistä päin. Koska se oli\njuuri Itägöötinmaalta pohjaan päin vievän tien vieressä keskellä suurta\nmetsää, tapahtui usein, että matkustavat poikkesivat sinne lepäämään.\nNiin avattiin nytkin portti ilman pitempiä viivyttelyjä.\n\n\"Onko teillä vieraita, harmaaveli?\" kysyi Niilo munkilta, joka avasi\nportin.\n\n\"Herra Taavetti Pentinpoika!\" vastasi munkki.\n\n\"Niin viekää minut hänen luokseen... Mutta jos voitte sitä ennen\nsaattaa talonteinin puheilleni, niin pyytäisin teiltä sitä.\"\n\nNiilon täytyi ennen kaikkia saada tietää, keitä vieraita luostarissa\noli, ellei tahtonut syöstä kuninkaantytärtä suoraan häntä uhkaavaan\nturmioon, josta tuo ratsumies metsässä oli häntä muistuttanut. Sillä\nhän, samoin kuin Erkkikin, piti metsässä näkemäänsä haamua\nkauppasaksana. Ja kun hän tämän huomion yhteyteen asetti miehen\ntutkistelemukset Linköpingissä, ei hän voinut saada sitä ajatusta\nmielestään, että jos kuninkaantytär kerran aiottiin ryöstää häneltä, se\ntapahtuisi nyt täällä yksinäisessä luostarissa keskellä synkkää metsää.\nNiilosta oli tämä vielä sitä luultavampaa, koska hän ei hetkeäkään\nvoinut uskoa kauppasaksaa siksi, joksi tämä teki itsensä.\n\n\"Talonteini onkin juuri ritarin luona!\" vastasi munkki, \"ja vielä eräs\nkolmaskin henkilö istuu refektoriossa,[10] jota minä en kuitenkaan\ntunne... Hän näyttää kokonaan toiselta kuin sanoo olevansa, mikäli\nvanhat silmäni voivat erottaa ihmisiä.\"\n\nNäin puhuessaan oli munkki sulkenut portin ja läksi nyt saattamaan\nritaria luostariin. Hän pysähtyi eräälle ovelle, jonka avasi, ja kun\nNiilo astui sisään refektorioon, huomasi hän siellä talonteinin,\nniinkuin guardiaaneja kutsuttiin, ja herra Taavetti Pentinpojan sekä —\nkauppasaksan.\n\nTaavetti herra istui lieden ääressä ja piteli suurta viinipikaria\nkädessään. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, johon syynä voi\nyhtähyvin olla liedestä leviävä kuumuus kuin pikarin sisältökin.\n\n\"Hyvin sattui, Niilo ritari!... Me puhelemme tässä juuri paraillaan\nteistä!\" virkkoi Taavetti herra heittäen samalla sisäänastuvaan\nsilmäyksen, joka ei suinkaan ollut ystävällisintä lajia.\n\nNiilo hätkähti. Ritarin vastaanottotapa oli puolittain loukkaava. Mutta\nennenkuin hän ennätti vielä lausua sanaakaan, lisäsi Taavetti herra\nnousten istuimeltaan:\n\n\"Te kuljette pää täynnä suuria tuumia, Niilo herra, mutta minä olen\nottava teiltä sellaiset ajatukset pois. Te luulette olevanne mahtava\nmies ja tahdotte voimakkailla käsillänne asettaa taas kruunun Kaarlo\nKnuutinpojan päähän... Minä olen nyt näyttävä teille, ettei se tule\nkoskaan tapahtumaan, vaan että päinvastoin juuri se, jota te kaikista\nvähimmin haluatte käy täytäntöön, ja sillä aikaa...\"\n\n\"Mitä puhetta tämä on?\" keskeytti Niilo. \"Mikä lieneekin\ntarkoituksenne, Taavetti herra ... niin pitäisi teidän kuitenkin niin\npaljon ajatella, että aika tällaisiin loukkauksiin ja riidan hakuun on\nkovin huonosti valittu... Sillä täällä vihityssä luostarissa olen minä\nluullakseni yhtä turvattuna kuin tekin. Vai mitä sanotte te siihen,\ntalonteini?\"\n\nTalonteini teki ristinmerkin ja vastasi nöyrällä, alamaisella äänellä:\n\n\"Ankara ritari, kuinka voisi muu tulla kysymykseenkään?\"\n\nJa niin jätti hän refektorion. Mutta Taavetti herra sanoi aivan\ntyynenä:\n\n\"Ja kuitenkin jäätte te nyt vieraakseni, Niilo herra, vaikkapa vasten\ntahtoannekin siksi, kunnes veljeni, arkkipiispa, taas vapaana ja\nturvattuna vallitsee Ruotsinmaassa. Hän se saa sitten tuomita teidät!\"\n\nOlisi turhaa kuvaillakaan sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät\nNiilo Stureen. Isku tuli niin odottamatta. Hän ei ollut osannut sitä\naavistaakaan. Tosin ei hän ollut suoraan ilmoittautunut arkkipiispan\nasian puolelle, mutta hän ei ollut pannut sitä vastaankaan.\nAikomuksensa ei ollut estää arkkipiispan vapauttamista ja virkaansa\npalauttamista. Mitä Katillo piispalle Linköpingin tuomiokirkossa oli\nlausunut, sitä oli hän tarkoittanutkin. Nyt huomasi hän kuitenkin\nepäiltävän itseänsä. Ja tämä hänen vangitsemisensa oli tietysti\nvarokeino, jolla arkkipiispan ystävät tahtoivat helpoimmalla päästä\nhänen vastahankkeistaan.\n\nEnsi kertaa ei hän nyt suinkaan saanut kokea, että ritarin parain\nkaunistus, avonainen, rehellinen luonne, oli samalla hänen vaarallisin\nvihollisensa. Ja hän tunsi tuskaa sentähden rinnassaan, mutta sen\nohessa jotain muutakin, joka tunkeutui aina sielun pohjaan asti ja sai\nsiellä kamalan epätoivon aikaan. — Se oli syytös, ankara moite\nitseänsä kohtaan.\n\nToisen kerran jo sysättiin hänet syrjään päämaalistaan — ja vain oman\nherkkäuskoisuutensa tähden. Kuinka toisin olisivatkin olosuhteet\nmuodostuneet, jos hän olisi tehnyt sopimuksensa Katillo piispan kanssa\ntaalalaisjoukon etunenässä. Sellainen voima takanaan ja hänen\nsanoillaan olisi ollut silloin merkitys, joka niiltä nyt kokonaan\npuuttui. Eikä hänen luottamuksensa ritarillisuuteen olisi myöskään\ntullut silloin näin kamalalla tavalla loukatuksi!\n\nKaikki nämä ajatukset tunkivat nyt yhtaikaa hänen mieleensä. Hän oli\nkuitenkin jo liian kauan käynyt vastoinkäymisten koulua, antautuakseen\nniin helpolla. Selvästi huomasi hän heti, että miekkaan ei tässä ollut\npaljon luottamista. Vasta viime hädässä oli siihen tartuttava. Ensin\ntahtoi hän koettaa, eikö puheella voisi mitään vaikuttaa.\n\n\"Siitä, mitä teillä nyt on mielessä, Taavetti herra\", lausui hän, \"näen\nselvään, ettei minun sovi vedotakaan teihin ritarina... Mutta minulla\non kuitenkin jotain teille ilmoitettavana, joka saa ehkä mielenne\nmuuttumaan...\"\n\n\"Ja mitä se olisi?\" kysyi Taavetti Pentinpoika ivahymy huulillaan.\n\n\"Pelko, Taavetti herra ... pelko veljenne suhteen! Voisihan sattua,\nettä minun vapauteni on hänen vapauttamisensa ehtona.\"\n\nPöyhkeä ritari katsahti ylös niin uhkaavan ja julman näköisenä, että\nselvästi huomasi sanojen sattuneen paikalleen. Myös hänelläkin oli\nheikko puolensa — sukunsa kunnia, ja se taas riippui kokonaan hänen\nveljensä, arkkipiispan, kohoamisesta. Taavetti Pentinpoika oli muuten\nraaka ja hurja herra, niinkuin useimmat siihen sukuun kuuluvat tähän\naikaan. Yksinään näitten veljesten isä on vain saanut kiittävän\nlausunnon osakseen. \"Hän kantoi ritarinimeään kunnialla\", sanotaan\nsuuressa riimikronikassa, samassa kuin se pojista lausuu: \"Jumalalle\nkiitos, ettei heitä ollut useampia\". Ei edes arkkipiispa pääse tästä\nyleisestä syytöksestä erilleen, vaikka hän ei koonnutkaan ympärilleen\nmerisissejä ja muita hurjia veijareita, kuten veljensä tekivät. Jotain\ntäytyi näet senkin asianhaaran vaikuttaa, että hän oli saanut aikansa\nkorkean sivistyksen. Mutta siitä huolimatta pisti joskus halpamielisyys\nja ilkeys esiin papinkin kaapun alta. Ja hienosti sivistynyt konna,\nonhan se aina paljon vaarallisempi kuin raaka maantierosvo.\n\n\"Te luulette, että kaikki on hyvin\", jatkoi Niilo ja katseli terävästi\nTaavetti herraa silmiin, \"kun vain minun persoonani suhteen olette\nvarma. Mutta silloin ette ajattele, että löytyy sellaisia, jotka eivät\nunhota minua ja jotka eivät koskaan suostu palauttamaan veljeänne niin\nkauan kuin minua pidetään vangittuna.\"\n\nRitari hiveli kädellään partaansa ja tuijotti tuleen. Nähtävästi olivat\nNiilo Sturen sanat saattaneet hänet epäilemään, mitä tekisi.\n\nSilloin astui esiin kauppasaksa, joka koko ajan oli seisonut äänetönnä\nja huomaavana katsellut hämmästyneen Niilo Sturen miehekkään hienoja ja\njaloja kasvonpiirteitä. Hän laski nyt kätensä Taavetti herran\nolkapäälle ja lausui:\n\n\"Ne sanat ansaitsevat ajattelemista... Seuratkaa neuvoani, Taavetti\nherra, ja antakaa ritarin mennä menojansa!\"\n\n\"Ei!\" huudahti Taavetti herra seisaalleen kavahtaen, ikäänkuin olisi\nyhtäkkiä selvinnyt epäilyksistään. \"Ei! Se ei saa tapahtua... Te olette\nvankini, Niilo Sture, niin totta kuin nimeni on Taavetti Pentinpoika.\nJa yhtä varmaan kuin myrskyn raivotessa olen synkässä pimeydessä\nohjannut laivaani salakarien keskellä, yhtä varmaan vältän niitäkin\nkareja, joista nyt olette varottanut minua... Ja te\", tässä kääntyi hän\nkauppasaksan puoleen, \"pitäkää varanne; sillä sellaiselta haukalta,\njoka metsästelee minun maillani, lyhennän minä siivet.. Sen saatte nyt\nheti nähdä.\"\n\nHän taputti käsiään ja joukko navakoita miehiä astui sisään. Kaikki\nnäytti jo edeltäpäin puhutun, sillä Taavetti herra viittasi vain\nkädellään ja miehet ympäröivät Niilon sanaakaan sanomatta. Tämä tarttui\nmiekkansa kahvaan, mutta huomasi samassa, miten turhaa vastustaminen\noli. Siksi laskikin hän vain kätensä rinnoilleen ja katseli äänetönnä\nkavalaa Taavetti herraa, joka taas puolestaan näytti sitä enemmän\njoutuvan äskeisten epäilystensä uhriksi, mitä tyynempänä huomasi\nvastustajansa pysyvän. Ja niin oli hänen huomionsa kokonaan vankiin\nkiintynyt, ettei hän edes nähnyt sitä salamoivaa silmäystä, jonka\nkauppasaksa poistuessaan häneen heitti.\n\nHetki kului ja ritari seisoi siinä yhä ajatuksiaan hautoen. Silloin\nkuului yhtäkkiä sotahuuto ja aseitten kalsketta luostarimuurin\nulkopuolelta.\n\nSe sai ritarin havahtumaan mietteistään. Mutta samassa aukeni ovi ja\nasepalvelija syöksähti sisään.\n\n\"Turha yritys, ritari!\" lausui hän, \"he pötkivät pakoon, niinkuin olisi\nheidän hevosillaan ollut siivet, heti kun me vain pistimme nenämme\nluostariportin ulkopuolelle...\"\n\n\"Ja te annoitte heidän paeta!\" kysyi ritari vallan vimmastuneena.\n\n\"Sehän oli teidän oma käskynne?\" huomautti mies hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Minun käskyni!\" huudahti Taavetti herra kokonaan tulipunaisena\nkasvoiltaan. \"Niin totta kuin elän, hakkaan sinut kappaleiksi, mies!...\nOvatko he todella päässeet pakoon?... Eikö kuninkaantytärtä ole\nmukanasi?\"\n\n\"Jumala paratkoon, Taavetti herra, häntä ei minulla ole... Heti portin\nulkopuolelle päästyämme ja nähdessämme, että reessä olevat ja\nratsumiehet aavistivat pahaa sekä lähtivät pakoon, ajoimme me heitä\ntakaa ja saavutimmekin heidät tässä lähellä mäessä. Uljasta väkeä,\nantoivat kaksi lyöntiä yhdestä! Mutta monta iskua emme vielä olleet\nehtineet vaihtaa heidän kanssaan, kun tuo pitkä kauppasaksa, jota te\nolette pitänyt luonanne, tuli täyttä karkua ajaen peräämme ja käski\nmeidän heti kääntymään takaisin. Niin oli Taavetti herra määrännyt,\nsanoi hän...\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" kiroili Taavetti Pentinpoika, \"jos hän on pitänyt\nminua narrinaan, maksaa se hänen henkensä... Mihin hän jäi teistä?\"\n\n\"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin\noikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava\nteidät ehjänä Penningebyhyn!'\"\n\n\"Penningebyhyn?\"\n\nNiilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon,\njos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti\nPentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi\nhuomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla\nverkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien\npitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten\nasetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.\n\n\"Kaikki miehet matkaan!\" huusi hän. \"Tahdon nähdä, eikö paennut otus\nole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra\", lisäsi hän tämän\npuoleen kääntyen, \"luulen taas pian tapaavani.\"\n\nRientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän\nmiestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.\n\nMutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui\ntaas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He\nveivät vangitun miehen keskellään.\n\n\n\n\nIII.\n\nVieras asepalvelija.\n\n\nNoin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies\ntietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän\neteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen\nvaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt\ntuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli\nkuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin.\nTuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat\nmatkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita\nTukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin\nlammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä\nkulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.\n\nMutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi\nPenningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä,\njona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään\ntiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli\nkaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin\nhänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan\nPenningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen\nsuruun.\n\nSaapuessaan sillalle, joka johti linnoitettuun kartanoon, pysähtyi hän\nja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt, jatkaisiko matkaa vai\nei. Mutta heti irtautui hän mietteistään ja kulki varmoin askelin\nylösnostettua vipusiltaa kohti.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi valpas porttivahti.\n\n\"Hyvä ystävä!\" vastasi vieras.\n\n\"Hyviä ystäviä on tähän aikaan vähän\", huusi taas vahti. \"Mikä on\nnimesi ja mistä tulet?\"\n\n\"Brodde on nimeni\", vastasi kulkija, \"ja muinoin ei ollut se suinkaan\nouto nimi Niilo Sturen miesten joukossa.\"\n\n\"Brodde\", toisti vahti, \"en tunne sinua ja tänne taloon ei päästetä\nketään tuntematonta. Tule huomenna takaisin, kun on valoisa päivä!\"\n\n\"Kova määräys sellaiselle, joka on väsynyt ja vilustunut, mies!...\nMinun mielestäni voisit ainakin ensin kysyä talonvoudin mieltä.\nYksinäinen matkustaja ei luullakseni voi vallata Penningebytä.\"\n\nHetkisen hiljaisuus syntyi, mutta sitten kuului askelten ääniä\nvahtitornista ja nostosilta alkoi liikkua alaspäin rautaketjujaan\nrahistellen. Heti seisoi vieras portin vieressä. Sekin avautui ja hän\nastui sisään. Vouti seisoi porttiholvissa ja tarkasteli tutkivin silmin\ntuntematonta. Tutkimus näytti olleen tämän eduksi, sillä vouti sanoi\nmelkein lempeällä äänellä:\n\n\"Yli yön voit olla linnantuvassa, mies... Huomenna saamme sitten\nlähemmin puhella.\"\n\nHän meni ja vieras seurasi häntä. Tie vei tallin ohi ja ollen innokas\ntoimessaan, päätti vouti katsoa, oliko kaikki siellä oikeassa kunnossa.\nOli, kaikki oli kunnossa. Mutta eräs mies seisoi nojaten hinkaloa\nvastaan, jossa Niilo herran mielikkihevonen pureskeli apettaan. Se oli\njotain tavatonta, jos ei se tosin ollutkaan rikos, josta piti\nrangaista.\n\n\"Hei, mies!\" huusi vouti karmealla äänellä. \"Miksi seisoa jollotat\nsiellä ritarin hevosen vieressä?\"\n\nMies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli\nkiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas\nhänen ahavoittunutta poskeaan.\n\n\"Hollinger!\" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti... Brodde?\"\n\nSilmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä.\nMutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi hän. \"Te tunnette siis toisenne. Hyvä...\nsilloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen\nmiesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen\nvieressä. Se ei kuulu järjestykseen... Ja järjestys ennen kaikkia... No\nniin, nyt voitte mennä matkoihinne!\"\n\nJärjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti\notti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat\nvanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja\nseikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien\nhimmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi\nihana revontulten palo.\n\nMutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista\ntunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi\nluonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen\nilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.\n\n\"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa\ntapaisi toisiamme\", lausui Hollinger.\n\n\"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan\", virkkoi Brodde.\n\n\"Luullakseni on jo enemmän kuin kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun\nviimeksi näimme toisemme.\"\n\n\"Enemmän kuin kahdeksan vuotta!\" toisti Brodde.\n\nJa kun nämät sanat sitten olivat lausutut, tuntui, kuin ei\nkahdeksanvuotista eroa enää olisi ollutkaan. Hollinger kysyi, mitä\nBroddelle oli kuluneina vuosina tapahtunut, ja tämä kertoi sen hänelle\naivan lyhyesti. Mutta sitten joutuivat he yhtäkkiä aineeseen, joka\npaljoa painavampana oli heidän molempain sydämellä — ja se koski\nheidän herraansa, Niilo Sturea.\n\nHollingerin täytyi nyt kertoa kaikki, mitä rakkaasta ritarista tiesi,\naina Tord Bonden kuolemasta asti. Ja niin kertoi hän sovinnosta\nkuninkaan kanssa, häistä kuolleen marskin sisaren kanssa ja mitä\nsenjälkeen oli tapahtunut aina kuninkaan pakoon asti ja siitä\nnykyhetkeen. Kerta toisensa perään keskeytti hän kertomuksensa. Ja\nvaikka hän koetti hillitä mieltänsä, ei Brodden kuitenkaan ollut vaikea\nhuomata, että hänellä oli jotain sydämellään, joka tuotti hänelle\ntuskaa, mutta jota hän ei tahtonut lausua julki.\n\n\"Yksi asia vain herättää enemmän ihmetystäni, kuin voin sanoin ilmi\nlausua\", alkoi Brodde Hollingerin lopetettua kertomuksensa. \"Ja se on,\nmiten Niilo herra ja te kaikki voitte olla niin tietämättömiä siitä\nvaarasta, joka kuningasta uhkasi, ja taisteluista, joita käytiin\nTukholman ja Strängnäsin edustalla.\"\n\n\"Sitä kyllä kannattaa kyselläkin, Brodde\", vastasi Hollinger vältellen.\n\"Ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin kohtaisi rangaistus meitä\nnyt taas, kun entiset laiminlyömiset olisivat jollain tavoin\nsovitettavissa...\"\n\n\"Paljaita arvoituksia ovat nämät kaikki minulle\", lisäsi Brodde. Hänen\ntarkka silmänsä ja terävä huomiokykynsä keksivät heti, että vanhan\ntoverin mieltä rasitti jokin, jota hän ei tahtonut ilmi lausua, mutta\njoka epäilemättä oli hänen salaiseen suruunsa syynä.\n\n\"Minä tarkoitan\", selitti Hollinger, \"että nyt, kun arkkipiispan\nvapauttamista varten taistelu on aljettu, että nyt juuri Niilo herra\nolisi voinut saada tahtonsa perille ja Kaarlo kuninkaan takaisin\nvaltakuntaansa. Siten olisi hän sovittanut, mitä silloin rikkoi, kun\nrauhallisena istui Penningebyssään, vaikka hätä oli kuninkaan oven\nedessä.\"\n\n\"Se tuntuu koskevan sinun mieleesi enemmän, kuin tahtoisit\nilmaistakaan, Hollinger!\" lausui Brodde taaskin laskien kätensä ystävän\nolkapäälle.\n\nHollinger katseli hinkaloa kohti, jossa ritarin hevonen seisoi, mutta\nei puhunut mitään. Brodde toisti sentähden kysymyksensä.\n\n\"Kumpiko?\" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta\nvarmaa vastausta.\n\n\"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään\nPenningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella\nkuninkaan sivulla.\"\n\nHollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat\nistuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen\npuoliyön hetken saapuneen.\n\n\"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan\", sanoi hän,\n\"vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän\nmatkasi jälkeen.\"\n\nÄänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa\nHollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa\nkiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta\nselvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita\ntodellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki,\nvoidakseen löytää ja pelastaa herransa — ajatus, joka hänessä jo oli\nkypsynyt päätökseksi.\n\nAamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen\nsaliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla\nmiehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö\nvoikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli\ntapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde,\njonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten\nmiehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta\nhänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat\nmuistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia,\nsurullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon\npienet kukkaset.\n\n\"Pelkään\", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen\nluonaan vieraana, \"pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu\nja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se\nkuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus\nvalkoisella ruusullaan.\"\n\nIliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja\nkuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen\nruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni\npoikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli\njuosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi\nkyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.\n\nKaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja\nonnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden\nvuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi.\nTytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat\npojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut\nsetäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi\nkoskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli\nvilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä\nvoimakkaampi. Briita rouva tapasikin sen vuoksi sanoa, että nimet\nolivat vaihtuneet. Svanten nimen olisi pitänyt olla Mauri ja\npäinvastoin.\n\nBrodden astuessa suureen saliin olivat molemmat pojat ne, jotka hän\nensimäiseksi näki. Toinen, Mauri, istui viheriän ritarin sylissä,\ntoinen lattialla hänen jalkainsa vieressä leikitellen pienellä\npuukirveellä, jonka viheriä oli hänelle laittanut. Ritari istui\ntoisessa päässä huonetta roihuavan takkavalkean ääressä. Siitä\nhuolimatta oli sisällä puolihämärä, niin ettei voinut nähdä\nsisäänastuvaa. Eikä hän siksi toiseksi kuullutkaan Brodden tuloa, sillä\nsilmänsä olivat kääntyneinä poikaan, joka istui hänen polvillaan. Ja\najatus, jonka lempeät ja kauniit lapsenkasvot herättivät hänessä oli\nsaanut tällä hetkellä hänet niin kokonaan valtaansa, ettei hänen\naistinsa voineet kiintyä mihinkään muuhun.\n\n\"Oliko iso-äiti hyvin onneton, suriko hän kovasti!\" kysyi Mauri ja\nkatseli odottavana ritaria.\n\nMutta Svante nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuka sisääntulija oli. Kun\nhän sitten huomasi, että se oli vieras jota hän ei tuntenut, nousi hän\nylös ja juoksi ovelle pieni kirves kädessään.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän.\n\nMutta Brodde voi tuskin nähdä kyyneliltä, jotka tunkivat hänen\nsilmiinsä, ja puhua ei hän myöskään saattanut. Hän nosti vain pienen\nkysyjän käsivarrelleen ja astui lieden luokse.\n\nMutta se oli jotain, josta tuo pieni miehenalku ei ollenkaan pitänyt.\nHän kohotti kirveensä ja uhkasi lyödä.\n\n\"Päästä minut\", sanoi hän enemmän vihaisena kuin peloissaan, \"mitä\nsinulla on minun kanssani tekemistä!\"\n\nNyt huomasi ritarikin, kuka vieras oli, ja ojensi kätensä hänelle.\n\n\"Tervetuloa, Brodde!\" virkkoi hän. \"Laske alas se pojanvekara...\nNäethän, että hän on suuri mies jo ja hoitaa paraiten itse itsensä!\"\n\n\"Niin, paraiten hoidan itse itseni!\" toisti pieni mies asettuen penkin\nviereen, jolla ritari istui, ja katseli siitä tarkkaavana eikä suinkaan\nystävällisin silmin vierasta ja hänen mielestään liian julkeaa miestä.\n\nSamassa tuli Briita rouva yhdessä Iliana rouvan kanssa sisään.\nJälkimäinen riensi esiin ja tarttui molemmin käsin Brodden käteen\nkiinni.\n\n\"Myöhään tulet takaisin rakas, uskollinen Brodde!\" sanoi hän, \"mutta\nkoskaan en ole unhottava, mitä sinä minun hyväkseni olet tehnyt!\"\n\nVaikka niin monta vuotta jo oli kulunut jalon Tord-herran kuolemasta,\ntoi palanneen miehen näkö hänen mieleensä taas tuon kauhean tapahtuman.\nHän oli näkevinään, kuinka kavaltaja halkaisi kirveen iskulla hänen\nmiehensä pääkallon. Ja hän puhkesi valtavaan itkuun, niin että Briita\nrouva vuorostaan sai nyt lohduttaa häntä. Mutta Iliana rouva oli\ntottunut jo sellaisiin ajatuksiin. Hän oli kuvitellut niin usein\nmielessään tuon murha-yön, kuinka hänen miehensä, jalo Tord herra,\nheräsi ja kuunteli, kuinka kavaltaja rauhoitti häntä, kunnes ehti antaa\nhänelle tuon kuolettavan iskun. Siksi voikin hän heti taas tukehuttaa\ntuskansa. — Mitä hän tähän asti tiesi tapahtumasta, perustui\npaenneitten miesten kertomuksiin. Niihin perustui myös se laulu, jota\ntähän aikaan laulettiin yli koko Ruotsinmaan. Ja nyt voi hän kuulla\ntapauksen täydellisesti luotettavan näkijän huulilta. Samoin kuin\nIlianan, oli Briita rouvankin laita. Mutta hänelle oli sen lisäksi tämä\nmuisto ja miehen palaus terveellisenä vastapainona sitä surua vastaan,\njoka rasitti hänen mieltään.\n\n\"Annappa nyt kuulua Brodde\", sanoi hän, sittenkun myöskin hän oli\nlämpimästi kiittänyt rehellistä miestä hänen rohkeudestaan, miestä,\njoka oli uskaltanut vihollisjoukon läpi tunkeutua yksinäiseen linnaan,\n\"annappa nyt kuulua, kuinka löysit onnettoman veljeni ja kuinka sinulle\nitsellesi sitten kävi. Minä ja Niilo herra olemme pitäneet sinua\nkuolleena, emmekä koskaan enää luulleet tapaavamme sinua tässä\nmaailmassa.\"\n\nJa Brodde kertoi. Ensin oli hän kiivennyt jyrkkää vuorenseinämää ylös.\nSitten oli hän aikonut jostain sopivasta paikasta kavuta muurin yli. Ja\nsiinä yrityksessä oli kavaltaja itse aivan odottamatta auttanut häntä.\n\n\"Muuri oli korkea ja niin pitkältä kuin erottaa voin, ei näkynyt\nainoatakaan halkeamaa, jolle olisin saattanut kavuta. Mutta siinä\nmiettiessäni alkoi merenpuoliselta sivulta yhtäkkiä kuulua kolinaa. Ja\nheti sen jälkeen näin, kuinka suuri mytty vieritettiin yli muurin ja\nlaskettiin alas. Se oli kavaltaja, joka hilasi varastettuja tavaroitaan\nmuurin juurelle. Saatuaan mytyn maahan katosi hän. Olin jo päässyt\nmelkein köyden päähän, jota tietysti kohta, sen huomattuani, käytin\navuksi muurille pääsöä varten, kun alkoi taas kuulua kolinaa ja heti\nsenjälkeen näin kavaltajan seisovan muurin harjalla ja hilaavan itseään\nalas. Olin nyt varma, että jokin konnantyö oli tekeillä. Ja vähiltä\nolin kadottaa tasapainonikin, siinä kun seisoin muurin ulkonemalla,\njoka tuskin oli kädenkään levyinen. Kuinka sain taas köyteen kiinni en\nvoi sanoa, mutta sain kumminkin ja ennen pitkää seisoin jo muurilla.\nTunsin selvään, että petturi piti vielä köydestä kiinni ja hilasi\nitseään alas. Silloin otin miekkani ja hakkasin köyden poikki, niin\nettä tuo kavala konna ruhjoutui rannan kiviin ja veti viimeisen\nhenkäyksensä.\"\n\nMolemmat rouvat liittivät kätensä yhteen kauhistuksesta kalpeina. Myös\npikku Maurin poski vaaleni ja arkana hiipi hän vanhan ritarin viereen.\nMutta Svante oli tullut yhä likemmäksi kertojaa. Ja vihan ilmaus, joka\noli hänen kasvoillaan miehen sisään tullessa, hävisi nyt kokonaan\nihmettelyn ja ihailun tieltä.\n\nBrodde kertoi sitten, minkä lukija jo tietää, kuinka marskin miehet\nolivat sisään salvattuina. Vahdit olivat kyllä määrätyillä paikoillaan,\nmutta kukaan ei niistä uskaltanut liikkua tilaltaan, vaikka\nkuulivatkin, kuinka vouti juoksi edestakaisin rappusissa, ja aavistivat\nsiitä, että jotain tavatonta oli tekeillä. Kun he sitten olivat\nkokoontuneet ja vapauttaneet sisään suljetut toverinsa, menivät he\nyhdessä torniin ja löysivät sieltä marskin verisen ruumiin sängystä.\n\n\"Kyllin, kyllin!\" huusi Iliana rouva kätkien kasvonsa käsiin.\n\nJa Brodde ymmärsi häntä. Hän kiirehti kertomaan, miten heidän siinä\nvielä seisoessa rakastetun päällikön ruumiin ympärillä yhtäkkiä\nvihollisen ryntäyshuuto tärisytti ilmaa. Ja siinä mielentilassa, jossa\nhe silloin olivat, oli heidän ollut mahdoton vastustaa sen tekemää\nhyökkäystä.\n\n\"Minut veivät he vankina Norjaan ja siellä olen ollut tähän asti. Ehkä\nolisin voinut ennemminkin jo päästä vapaalle jalalle, ellei\nyksityiskosto olisi tullut esteeksi. Monta vuotta takaperin olin minä\nvitaliveljesten mukana, kun nämät ryöstivät Bergenin kaupungin ja\npiispan vouti tunsi minut niiltä ajoilta. Sen hän nyt kosti minulle ja\nluultavasti olisin saanut maatua siinä tornissa, ellei tuo vanha mies\nolisi lopulta kuollut. Uudella voudilla ei ollut minulle mitään\nkostettavana, olipa päinvastoin Kaarlo kuninkaan ystävä, ja siksi laski\nhän minut heti vapauteen.\"\n\nHetken hiljaisuus syntyi. Molempain rouvain ajatuksissa väikkyi yhä\nveljen ja puolison kamala kuolema, niin että he tuskin kuulivatkaan\nmiehen viimeisiä sanoja. Mutta kauan ei Brodde antanut heidän sellaisia\nmietteitä hautoa.\n\n\"Ja niin tulen minä tänne\", jatkoi hän, \"ja kun kysyn isäntääni, Niilo\nherraa, saan ensimäiseksi kuulla, että hän on poissa, ilman että kukaan\ntietää missä... Mutta olkaa huoletta, Briita rouva, minä kyllä tiedän,\nmiten Niilo herra on takaisin löydettävissä. Uskallan siitä vaikka\nhenkeni pantiksi panna.\"\n\n\"Ja Svante tahtoo olla mukana!\" huudahti poika juosten miehen luo.\n\"Minä pidän sinusta, mies, ja tahdon, että sinäkin pidät minusta...\nSillä minusta tulee aika mies vielä, niin sanoo vihreä. Ja isä raukan\nme vapautamme yhdessä tornista, sinä ja minä, sano, emmekö tee sitä?\"\n\nBrodde otti pojan syliinsä, eikä tämä nyt pannutkaan sitä vastaan, ja\nylpeys ja ilo loisti hänen rehellisistä silmistään, kun hän painoi\nrakasta lasta rintaansa vasten. Mutta vihreä ritari istui lieden\nvieressä ja katseli tuleen. Hän hymyili, mutta se ei ollut nyt sitä\nvanhaa, tavallista hymyä, vaan siinä ilmeni täysi tarkoitus. Lapset\nolivat hänelle erittäin rakkaat, samoin kuin hän oli heidän parain\nystävänsä. Oli siis aivan luonnollista, että Svante nähdessään miehen\nkäsivarrelta ritarin niin mietteissään istuvan, huudahti hänelle:\n\"Sano, vihreä... emmekö tee sitä?\"\n\nVihreä kuuli lapsen kysymyksen ja keinutteli päätään edestakaisin\nkääntämättä silmiään valkeasta, mutta hiljaa ikäänkuin itsekseen\nhyräili hän:\n\n    Lehmus lehvii ja lehdet varisee\n    Vaan maan päällä vihertävät metsät.\n\nLapsen ja miehen keskinäinen puhelu sekä ritarin laulu saivat Briita\nrouvan ajatukset taas menneisyydestä nykyisyyteen, veljestä mieheen ja\nhän suuntasi Broddeen katseen, jossa ilmeni kiitollisuutta, rohkeutta\nja toivoa.\n\n\"Ja kuinka voisit sinä paremmin onnistua kuin toiset?\" kysyi hän\nvalittavalla äänellä. \"Kaksi reipasta, kelpo miestä on kulkenut\nlinnasta linnaan ja koettanut saada selville mieheni olinpaikkaa. Näinä\npäivinä odotan juuri parhainta heistä kotiin. Luulenpa, ettei löydy\nyhtä ainoata linnaa Krokekin luostarin lähimailla, jota he eivät olisi\njollain tavoin tutkineet... Kuinka onnistuisit sinä nyt paremmin?...\nMutta hyvää tahtoa ei sinulta ainakaan puutu ja sentähden päätöksesi\nilahuttaa minua.\"\n\n\"Sanokaa minulle, Briita rouva\", virkkoi Brodde hetkisen mietittyään,\n\"kuka nyt on Niilo herraa etsimässä?\"\n\n\"Erkki, vanha, luotettava ja kokenut mies, joka lapsuudesta asti on\nollut Herman Bermanin palveluksessa. Hänen kai helposti muistat niiltä\najoilta, kun Herman eleli korkean heimolaiseni, Kaarlo kuninkaan\nhovissa.\"\n\n\"Hyvinhän minä hänet muistan ... ja kuka on ennen häntä ollut\nliikkeellä?\"\n\n\"Hollinger!\"\n\n\"Kaikki hyvin, Briita rouva\", jatkoi Brodde. \"Annatte kai minun nyt\nyhdessä Hollingerin kanssa lähteä heti matkaan? Erkki voi seurata\nperässä, kun kotiin saapuu. Minä tahdon alkaa tämän leikin omalla\ntavallani... Toisesta päästä on aljettava. Ei linnoja, vaan Taavetti\nPentinpoika, tuo pöyhkeä ritari on ensin tutkittava.\"\n\n\"Taavetti Pentinpoika, Katillo piispan serkku ja arkkipiispan veli!\"\nhuudahti Briita rouva käsiään yhteen lyöden. Iliana rouvankin poski\nvaaleni, mutta vihreä ritari kohotti katseensa valkeasta ja kiinnitti\nsen rohkeaan mieheen. Ja hänen silmänsä välähtivät, niinkuin olisi\nkadonnut entisyys niistä kimallellut.\n\n\"Niin tietysti!\" lausui Brodde, \"voi kyllä olla paikallaan tutkia\nkarhun pesä, mutta lopulta on kuitenkin pakko tarttua häneen\nitseensäkin kiinni. Taavetti Pentinpojan tunnen hyvin ja siksi\nuskallankin väittää, että moni vitaliveljes, joka on ollut kaupunkien\nja kauppalaivojen kauhuna, oli paljoa parempi, kuin tuo kavala\nritari... Katillo piispa ei minua taas ollenkaan huoleta...! Jos hän\nmuuten on sellainen mies, joksi sanotaan, niin ei hänen rehellinen\nmielensä hetkeäkään salli sellaista vääryyttä, jota Niilo herra nyt saa\nkärsiä, kunhan vain saa tietää sen.\"\n\n\"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot mukanasi, kelpo mies!\"\nvirkkoi Briita rouva, miehen lämpimistä, sydämellisistä sanoista\ninnostuneena.\n\n\"Ja minä myös tahdon olla mukana!\" huusi Svante taputtaen ihastuksesta\npieniä käsiään.\n\nMutta vanhempi veli meni hänen luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa.\n\n\"Ei se sovi että sinä tuolla tavoin sekoittaudut vanhempien ihmisten\npuheeseen?\"\n\nYlpeän näköisenä ja puoleksi loukkaantuneena nyökkäsi Svante\nveljelleen. Arveli kai, että hän se kyllä hoiti itsekin itsensä, niin\noli vihreä sanonut, ja hän se oli nyt Svanten a ja o, ja mitä hän sanoi\nse oli pettämätön totuus.\n\nOvi avautui ja kuninkaantytär, ihana Magdaleena neiti, astui sisään\nyhdessä Ingeborg Åkentyttären kanssa. Kaikki sisälläolevat tervehtivät\nhäntä kunnioittavasti. Magdaleena neiti, jossa kuninkaallinen ryhti ja\nneitseellinen sulous olivat yhdistettyinä, astui Briita rouvan luokse\nja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Voin nähdä teistä\", sanoi hän, \"mistä täällä on kysymys ja tämä mies\ntuo kai taas tietoja turhista etsimisistä. Niilo herra on ja pysyy\nkateissa...\"\n\nBriita rouva selitti lyhyesti, kuka vieras oli sekä että hän\npäinvastoin aikoi lähteä saman asian tähden liikkeelle. Kuninkaantytär\nnyökäytti lempeästi ja ystävällisesti miehelle päätään ja kääntyi\nsitten Briita rouvan puoleen.\n\n\"Minulla on jotain ilmoitettavana, josta ehkä voi olla teille hyötyä\",\nsanoi hän. \"Älkäät hämmästykö jalo heimolaiseni, voittehan kyllä\nymmärtää, että minäkin olen tahtonut ja tahdon vieläkin tehdä kaikki,\nmitä voin, korvatakseni teille ja miehellenne edes jollain tavalla sen\nhyvyyden, jota te minulle olette osottaneet... Tähän asti tosin eivät\nminunkaan yritykseni ole onnistuneet paremmin kuin muittenkaan... Ja\nmitä minulla nyt on sanottavana selvittää vain niukasti sekin, mitä jo\nennen tiedämme...\"\n\n\"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, ylhäinen neito...\nOn niin hauskaa huomata, että on ainakin hyviä ystäviä ympärillä,\nvaikkei itse onnettomuutta sen kautta saataisikaan torjutuksi\ntalostamme.\"\n\n\"Kirje, jonka eilen sain palvelijanne mukana Uppsalasta\", alkoi taas\nkuninkaantytär, \"kertoo erään rehellisen, kelpo miehen yrityksestä\nvapauttaa miehenne vankeudesta... Mutta lopputulos on se, että\nainoastaan Taavetti Pentinpoika tietää hänen olinpaikkansa.\"\n\n\"Tämä kelpo mies aikoo myös lähteä Taavetti herran pakinoille. Hän\nsanoo juuri samaa, kuin kirjeenne kirjoittaja\".\n\nKuninkaantytär suuntasi mieheen katseen, jossa levottomuus ja\nihmettely samalla kertaa kuvastuivat. Uskaltaa tuon hurjan ritarin\npakinoille sellaisen asian vuoksi kuin Brodde nyt aikoi, oli myös\njotain, jota kannatti ihmetellä. Mutta ennen kaikkea herätti\nkuninkaantyttären huomiota se, että miehellä oli juuri samat puuhat,\njoihin hänelle tulleessa kirjeessä neuvottiin ryhtymään. Siksi\ntulikin hän ajatelleeksi, että jotain yhteyttä ehkä oli olemassa\nkirjeenkirjoittajan ja miehen välillä. Hän koetti sentähden tutkia tätä\nkyselemällä häneltä yhtä ja toista. Vastaukset, jotka sai, näyttivät\nkuitenkin täydellisesti rauhoittavan häntä.\n\nSittenkun asiasta oli vielä tarkemmin keskusteltu, päätettiin lopuksi,\nettä Brodden piti jo samana päivänä lähteä matkaan Hollinger mukanaan.\nErkin taas, niin pian kuin oli palannut, oli heti tultava Tukholmaan,\njossa hän saisi sitten lähemmin tietää, missä voi yhtyä toisiin.\n\nBrodden poistuessa salista, tuli vihreä ritari hänen peräänsä ja\nilmoitti haluavansa puhella hänen kanssaan, sekä että hän odotti häntä\ntornikamarissa. Ritari oli nyt aivan toisellainen, kuin Brodde oli\ntottunut hänet näkemään, ja sentähden ei hän ollut tuntea häntä. Hymy\noli poissa hänen huuliltaan ja suuret, läpitunkevat silmät katselivat\nniin totisina, että hän kaikista vähimmin näytti siltä, jona Brodde ja\nkaikki muut olivat tottuneet häntä pitämään. Brodde lupasi tulla ja\nniin erosivat he. Kun Brodde sitten saapui linnantupaan, tuli vouti\nhänen luokseen ja lausui hänet tervetulleeksi talon väen joukkoon.\nSamalla pyysi hän Briita rouvan puolesta, että Brodde seuraisi häntä\nvaatekamariin, josta hän saisi valita itselleen uudet, lämpimät\nvaatteet siksi kunnes räätäli ehtisi valmistaa toiset.\n\nVähän senjälkeen oli Brodde jo vihreän ritarin luona tornikamarissa.\nTämä sulki huolellisesti oven ja pyysi häntä istumaan, ottaen itse\nsamalla paikan hänen viereensä.\n\n\"Sinä olet älykäs ja rohkea mies, Brodde\", alkoi hän, \"ja sinä löydät\nkyllä Niilo herran ja vapautat hänet.\"\n\n\"Jos se vain on ihmisvoimille mahdollista, niin teen minä sen!\" lausui\nBrodde.\n\n\"Ja kuitenkaan ei se pitäisi tapahtua... Rauhoitu mies! Ymmärrän aivan\nhyvin intosi ja ihailen sitä. Mutta minä näen jotain, jota sinä et\nhuomaa. Ja siitä johtuvat nämä sananikin nyt... Niilo herralle itselle\non vahingoksi, jos hän saa vapautensa niin kauan kuin...\"\n\nBrodde katseli ritariin samalla kun kummastus ja hämmästys vaihtelivat\nhänen kasvoillaan. Epäilemättä oli tämä hänen puheensa hämmentyneitten\naivojen aikaansaama, niin levollinen ja syvä kuin hänen katseensa\nolikin.\n\n\"Ja mikä se olisi, jonka te huomaatte, mutta en minä ja jonka vuoksi\nolisi parempi, että Niilo herran vankeus pitentyisi yli sen, mikä\nkohtuullista on?\" kysyi hän.\n\n\"Se on Ruotsin valtakunta, mies!\"\n\n\"Ruotsin valtakunta...? Luulin toki, että Ruotsi tarvitsee hänen\nkätensä mitä pikemmin sitä parempi.\"\n\n\"Ei, mies, ei vielä... Niin kauan kuin sotaa kestää Katillo piispan ja\nkuninkaan välillä, voi Niilo herra olla poissa. Ainoastaan kaksi\nasianhaaraa voi tapahtua. Joko voittaa kuningas tahi piispa. Mutta\nkummassakin tapauksessa tarvitsee Ruotsi vasta senjälkeen sellaisen\nmiehen kuin Niilo herra on... Voisi sattua, jos hän nyt pääsisi\nvapaaksi, että hän turmelisi kaikki ja tietysti ennen kaikkea oman\nasiansa.\"\n\n\"Tämä on enemmän, kuin mitä minä voin käsittää!\" huomautti Brodde.\n\n\"Niilo herrahan taistelee Kaarlo kuninkaan asian puolesta!\" virkkoi\nvihreä.\n\n\"Ja mitä on teillä sitä vastaan?\"\n\n\"Kaarlo kuningas ei kelpaa enää Ruotsia hallitsemaan!\"\n\n\"Mutta Tanskan kuningas ... arkkipiispa?\"\n\n\"Niin, he kelpaavat kyllä, kumpi tahansa heistä.... Sillä he pakottavat\nesiin sen, jonka pitääkin tulla esiin, nimittäin Ruotsin itsenäisyyden.\nKaikkea tätä et sinä tosin ymmärrä, mutta voit luottaa sanoihini, sillä\nminä asetan Niilo Sturen yhtä korkealle, kuin sinäkin, ja tahdon hänet\nvielä kerran nähdä ensimmäisenä miehenä Ruotsinmaassa... Kas, sentähden\njuuri täytyy meidän estää, mitä hänellä nyt on mielessä. Kaarlo\nkuningas ei saa enää tulla takaisin... Se olisi samaa kuin pidentää\nhätää ja kurjuutta vain maassa. Ja jos piispa voittaa, niinkuin\nnäyttää, ja arkkipiispa palaa takaisin, niin ei hän koskaan salli tuon\nmuukalaisen kuninkaan enää laskea jalkaansa ruotsalaiselle\nmaaperälle...\"\n\nHuudahdus, jolla Brodde ilmoitti, että asia alkoi hänelle selvitä, sai\nritarin hetkiseksi pysähtymään puheessaan.\n\n\"Kas sillä tavoin, mies ... on asianlaita\", jatkoi hän. \"Arkkipiispa\npanee myllyn käyntiin ja alkaa jauhaa. Usko minua, kauan ei kestä, jos\nhänet oikein tunnen, ennenkuin valtakunta tarvitsee jo ritarin ...\nuuden Engelbrektin ja siksi on silloin Niilo Sture tuleva!\"\n\nKun ritari oli lopettanut puheensa, istui hän kauan aikaa ja katseli\nBroddea. Terävin silmin seurasi hän pienintäkin ilmettä tämän\nkasvoilla, nähdäkseen minkä vaikutuksen puheensa oli häneen tehnyt.\n\nMutta Brodde nousi ylös ja suru kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n\"Pelkäänpä, ritari\", sanoi hän, \"että tässä asiassa olette mennyt\nedemmäksi kuin suotavaa olisi ollut... Nyt voin myös ymmärtää, että te\nse olitte, joka estitte Niilo herran kuninkaan sanaa saamasta, kun\nhänen seitsemän vuotta sitten olisi pitänyt olla kokonaan toisaalla\nkuin mitä oli.\"\n\n\"Mies!\" huusi ritari ja hypähti ylös.\n\n\"Niin on asia vain selitettävissä ja sanaani en takaisin ota. Mutta sen\nsanon teille, ritari, minä en tahdo olla samallainen kuin se, joka\nsilloin kuunteli ja totteli teidän neuvojanne!\"\n\nVihreä ritari seisoi siinä sanatonna. Näytti hetkisen siltä, kuin olisi\ntoiselta puolen viha ja toiselta puolen kunnioitus taistelleet\nylivallasta hänen rinnassaan. Mutta viimemainittu vei voiton ja\nsanomattoman kaunis ilme levisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Ei siis tämäkään!\" sanoi hän itsekseen, jonka jälkeen lisäsi kovaa:\n\"hyvä on, mies, ryhdy vain toimeesi, se on aivan paikallaan, enkä\nainakaan minä tahdo pakottaa omaatuntoasi.\"\n\nJa hyräillen tuota vanhaa laulua:\n\n    Luvallamme Valdemar\n    Voit sisään jäädä kyllä\n\nkääntyi hän menemään ja poistui huoneen toiseen päähän ikkunan luo.\n\nBrodde jäi seisomaan paikalleen. Hän ei voinut käsittää tätä omituista\nmiestä, mutta hän tunsi kuitenkin rinnassaan, ilman että itsekään voi\nsitä selittää, kuinka äärettömän rakas Niilo herra oli tälle ritarille.\nJa hänen oli melkein mielensä paha, ettei voinut suostua seuraamaan\nvanhuksen neuvoa. Selvästi kuvastui surua siinä katseessa, jolla hän\nBroddesta erosi, kun lähti astelemaan ikkunan luo. Mutta kun hän sitten\nkääntyi taas, oli jo tuo vanha, puoleksi hupsuutta, puoleksi ivaa\nilmaiseva hymy hänen huulillaan, joka ei muuten näyttänyt ollenkaan\nolevan sopusoinnussa hänen muun olentonsa kanssa.\n\nRaskaalla sydämellä jätti Brodde vihreän ritarin. Tällä oli, niin\najatteli hän, hyvä sydän ja tahto mitä parhain, mutta pää ei ollut,\nniinkuin olla olisi pitänyt. Ja siksi saattoi hän onnettomuutta niille,\njoille olisi suonut vain paljasta onnea.\n\nIV.\n\nKatillo piispan leirissä.\n\n\nSuurella menestyksellä oli Katillo piispa toiminut Itä-göötanmaalla.\nRahvas oli yhdistynyt häneen. Linnat olivat saatetut piiritystilaan. Ja\nkun hän oli saanut yhden niistä, Ringstaholman, käsiinsä ja\nkauppakaupungit olivat luvanneet apuansa hänelle, tunkeutui hän pohjaan\npäin Nerikeen. Täällä sai hän Örebron haltuunsa ja kulki sitten\nVästmanlantiin Västeråsin linnaan, jonka haltijana oli hänen setänsä,\nNiilo Kristerinpoika (Vaasa). Siellä pidettiin kokous. Ja läsnäolevat\nritarit sekä rahvaan edustajat valitsivat piispan \"koko valtakunnan\nensimäiseksi hallitusmieheksi.\"\n\nSiten suuremmalla vallalla varustettuna marssi hän Tukholmaa vastaan ja\nalkoi piirittää sitä. Tämä tapahtui helmikuun 11:nnen päivän tienoilla.\nHänen armeijansa oli silloin jo jokseenkin suuri ja mahtava.\nTaalainmaasta oli hän saanut lukuisia joukkoja avukseen ja hänen\nleirinsä ulottuikin yli koko Norr- ja Södermalmin. Eipä siis ihme, jos\nuljaan piispan silmät säteilivät paljasta iloa ja riemua, kun\nratsasteli ympäri ja katseli piiritystöitä. Niillä matkoillaan puheli\nhän usein yksityisten talonpoikain kanssa ja päivä päivältä alkoivat\nnämät yhä enemmän pitää hänestä. Hänen olennossaan olikin jotakin\nvapaata, ujostelematonta ja miehekästä, joka veti talonpojat\npuolelleen. Kiivaudessaan voi hän kyllä usein tehdä yhtä ja toista,\njoka näiden mielestä olisi saanut jäädä tekemättä, mutta yhtä kaikki\nkäsitti ja ymmärsi rahvas häntä täydellisesti. Hän näet ei kärsinyt\nmitään salaisia viekasteluja ja vehkeitä. Kaikki piti olla julkista ja\nrehellistä, mitä puuhattiin.\n\nEräänä päivänä helmikuun loppupuolella heti päivällisen jälkeen\nratsasti piispa setänsä ja muutamain toisten ritarien seurassa jäätä\npitkin Södermalmilta Liderneen, nykyiseen Kungsholmaan. Juuri keskellä\nKedjeskäriä kohtasi hän vanhan taalalaisen, joka kirves olalla meni\nkävellen eteläänpäin. Piispa tunsi miehen ja pidätti hevosensa.\n\n\"Jumalan rauhaa, vanha Matti!\" sanoi hän, \"näyttää siltä, kuin olisi\nmeillä onni mukanamme!\"\n\n\"Siltähän se näyttää\", vastasi talonpoika, \"ja kun sinä saat tämän\nTukholman kylän käsiisi, niin...\"\n\n\"Niin hyökkäämme tanskalaisen kimppuun ja saatamme arkkipiispan\ntakaisin valtakuntaan\", keskeytti piispa vilkkaasti.\n\nTalonpoika ei puhunut mitään, kynsi vain korvallistaan ja näytti\nmiettivän näköiseltä. Siksi lisäsikin piispa:\n\n\"Vai mitä sinä itse arvelet, Matti...?\"\n\n\"Hm ... sen arkkipiispan kanssa on sulla niin paljon hommaamista, ettet\nedes muista, minkä tähden me olemme tälle retkelle lähteneet.\"\n\n\"Ja minkä tähden sitten?\" älähti piispa ja löi kannukset hevosen\nkylkiin, niin että tämä hypähti pystyyn.\n\n\"Me tahdomme kuninkaamme takaisin ja päästä kerrankin tanskalaisesta\",\nvirkkoi talonpoika perin tyynenä. \"Ja sitten voi kyllä arkkipiispakin\npalata kotiinsa... Se on mun mielipiteeni ja niin ajattelemme me\nkaikki.\"\n\n\"Jumal'auta, vanha Matti, mitä puhutte! Minä olen tarttunut miekkaan\nvain heimolaiseni asian vuoksi, sen häväistyksen tähden, joka Ruotsin\nvaltakuntaa hänen persoonassaan on kohdannut...\"\n\n\"Ja me kuninkaan tähden\", lisäsi taalalainen, \"ja jos sinä saat oman\nasiasi perille ja me omamme, niin eihän tässä silloin ole mitään\nsurtavaa!\"\n\nSalama välähti piispan silmissä ja hän laukkasi yli lumikentän, niin\nettä ritarien oli vaikea seurata häntä. Talonpoika katseli hetkisen\ntuota hurjaa ajoa, mutta painoi sitten hatun syvemmälle päähänsä ja\njatkoi kaikessa levossa matkaansa.\n\n\"Se alkaa jo tuntua sietämättömältä, tuo kansan alituinen puhe\nkuninkaasta!\" sanoi piispa ratsastaessaan rantaa pitkin eräälle\nkukkulalle, josta oli hyvä näköala yli kaupungin ja linnan sekä yli\nKedjeskärin luostarineen ja yli molempien leirien.\n\n\"Onhan sitä jo niin kauan heidän korviinsa toitotettu että olisi ihme,\njos he voisivat vielä muutakin ajatella!\" virkkoi ritari Niilo\nKristerinpoika. \"Minä tunnen muuten parhaiten nuo miehet, minä joka\nVästeråsin linnasta päin olen saanut olla moninaisissa tekemisissä\nheidän kanssaan.\"\n\n\"Se on, Jumala paratkoon, sitä Niilo Sturen vanhaa rämpytystä, niin\ntotta kuin elän ja kuolen!\" lausui Krister Pentinpoika (Oxenstjerna).\n\"Ei muuta enää puutu, kuin että hän itse jonain kauniina päivänä saapuu\ntänne ja peli on menetetty. Ja jos vielä kuningas Artturikin tulee\ntänne, niin kyllä silloin saamme veljeni palauttamista odotella.\"\n\nPiispa ei puhunut mitään, istui ja katseli vain korkeaa Kärnantornia,\njota ilta-aurinko valaisi ja jonka huipulla Dannebrogi punaisena loisti\ntaivasta vasten. Ja näytti siltä kuin olisi tuo punainen vaate\nvalkoisine ristineen tuonut yhtäkkiä jonkun uuden ajatuksen hänen\nmieleensä, sillä hän kiiti kukkulalta alas ja riensi taas takaisin\nNorrmalmille ja Klaaran luostariin päin, jossa hänellä oli\npääkortteerinsa.\n\nHänen tullessaan luostarinpihaan seisoi herra Taavetti Pentinpoika\nsiellä ja tuijotti tuimannäköisenä eteensä, nähtävästi miettien niitä\nsanoja, joita edessään seisova mies oli lausunut hänelle. Päästyään\nhevosen seljästä, astui piispa ritarin luo, ja myös toiset herrat\nkeräytyivät vähitellen heidän ympärilleen.\n\n\"Mitä on miehellä sanottavaa?\" kysyi piispa lyhyesti. \"Tahtoisin jättää\nAlmarestäken teidän käsiinne, Katillo piispa!\"\n\n\"Almarestäken ... mies, mitä sanotkaan?... Sellainen lahja olisi kultaa\nkalliimpi.\"\n\n\"No niin arvelen minäkin!\" lausui mies.\n\n\"Se linna ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa\", huomautti herra\nNiilo Kristerinpoika, \"arvelen, että olisi parempi, jos tulisit tänne\nvasta sitten, kun linna jo on käsissäsi, mies.\"\n\n\"Se on minun asiani\", virkkoi mies, \"ellen voi sanaani pitää, niin ei\nsiitä kellekään ole mitään vahinkoa, jos taas voin sen pitää, niin...\"\n\n\"No niin, mikä on tarkoituksesi...?\" kysyi Katillo piispa vilkkaasti.\n\n\"Niin, onhan minulla ehto... Jos jätän linnan haltuunne, niin en tee\nsitä suinkaan ilman.\"\n\n\"Ilmoita vain, mitä vaadit. Se täytetään heti, niin totta kuin kannan\nisäni kilpimerkkiä kunnialla!\" sanoi piispa.\n\n\"Vaatimukseni olen jo tehnyt ankaralle Taavetti herralle\", vastasi\nmies. \"Hänestä riippuu nyt, joutuuko Almarestäke teidän käsiinne vai\nei. Jos hän näet suostuu pyyntööni, on linna teidän. Muussa tapauksessa\nei.\"\n\n\"Ja mikä on ehtosi?\" kysyi kärsimätön piispa, samalla kun Taavetti\nherra kiinnitti vaanivat silmänsä mieheen.\n\n\"Tahdon yhden päivän ja yön hallita yhtä niistä linnoista, joita tämä\nritari pitää hallussaan.\"\n\n\"Ha-ha-haa\", hohotti piispa, niin että luostarimuurit kajahtelivat,\n\"uljaampaa ja rohkeampaa miestä kuin sinä en ole vielä koskaan\ntavannut... Kenen palveluksessa olet?\"\n\n\"En vielä kenenkään... Olen juuri päässyt kotiin monivuotisesta\nvankeudesta Tanskanmaalta.\"\n\n\"Sepä joltain kuuluu... Voit astua nyt minun palvelukseeni ja jos\nsaatat Almarestäken käsiini, niin annan sinulle sanani heimolaiseni,\nherra Taavetti Pentinpojan, puolesta.\"\n\n\"Almarestäken saatte haltuunne, jos vain Taavetti herra suostuu\nehtooni. Siitä voitte olla varma, piispa. Ja luulenpa sellaisen\npalveluksen olevan jonkin arvoisen, vielä paremmin sen tähden, kun en\ntahdo kuulua edes omiin miehiinne.\"\n\n\"Yksipäinen kuin synti!... Mutta sellainen väki tapaa kelvatakin\njohonkin... No niin, Taavetti herra, mitä te asiasta arvelette...?\nStäken linna sellaisilla ehdoilla! Ja minä annan sen sitten teidän ja\nveljenne Kristerin haltuun, siksi kunnes arkkipiispa saapuu taas\ntakaisin valtakuntaan.\"\n\nRitari oli kahdella päällä. Vaadittu ehto tuntui hänestä kovin\nomituiselta. Hän aavisti, että sen alla piili jokin ilkeä petos. Siksi\nmiettikin hän siinä jo itsekseen, olisiko hänellä kyllin keinoja,\njoilla voisi välttää sitä vaaraa, mikä ehkä miehen ehdon täyttämisestä\nsyntyisi hänelle.\n\n\"No niin\", sanoi hän vihdoin, \"tarjous houkuttelee minua yhtä paljon\nkuin teitäkin, Katillo serkku, ja jos tämä mies suostuu minun\nvastaehtoihini, saa asia olla päätetty.\"\n\n\"Esittäkääpä ne sitten!\"\n\n\"Linnassa ei saa silloin olla muuta väkeä kuin minun ja itse tahdon\nmyös olla läsnä.\"\n\nIlo välähti miehen silmissä, kuitenkin vain sivumennen, niin että\nkukaan ei sitä huomannut. Mutta siltä seisoi hän siinä kauan aikaa\nmiettien ja näytti tarkoin punnitsevan ritarin asettamia ehtoja.\n\n\"Ritarin ehdot tuntuvat minusta kohtuullisilta, mies!\" huomautti\npiispa. Hän näet, mitä enemmän ajatteli sitä asianhaaraa, että niin\nedullisilla ehdoilla saisi arkkipiispan lujan linnan haltuunsa, alkoi\ntulla jo levottomaksi, pelkäsi, ettei mies ehkä suostuisikaan ritarin\nasettamiin vastaehtoihin.\n\n\"No minä suostun ehtoihinne, Taavetti herra\", virkkoi mies. \"Mutta\nsilloin on myös teidän, Katillo piispa, annettava sananne, että kaikki\ntodella tapahtuu niinkuin luvattu on. Ja teidät, jalot herrat otan minä\ntämän sopimuksemme todistajiksi.\"\n\n\"Sanani olet saanut, mies\", huusi piispa, \"ja minä vastaan myöskin\nnäitten jalojen herrain puolesta.\"\n\nSitten astui hän luostarirakennukseen, jossa huoneensa olivat, ottaen\nmiehen ja herrat mukaansa asian enempää tuumimista varten. Ja siihen\npäätökseen tultiin, että mies rohkeaa uhkapeliänsä varten saisi valita\npiispan ja herrain miehistä ne, jotka itse tahtoi.\n\nNiin kului viikko ja saavuttiin jo maaliskuuhun. Miehestä ei ollut\nsenjälkeen mitään kuulunut ja levottomuudessaan alkoi piispa jo tehdä\nleikkiä Taavetti herrasta, joka siitä alkain oli tullut muutamain\nmaantiesissien huomion esineeksi. Se suututti kovasti Taavetti herraa.\nHän ei itsekään tiennyt, miten selittäisi miehen esiintymisen, oliko\nsillä mitään merkitystä eli ei ja se epävarmuus tuotti hänelle enemmän\nhuolta, kuin hän tahtoi myöntää.\n\nMutta viikko senjälkeen, kun mainittu sopimus tehtiin, juuri kun\nkärsimättömyys piispan leirissä Tukholman ulkopuolella oli noussut\nkukkuroilleen, käveli kaksi miestä ja munkki kaniikkitalon edustalla\nUpsalan tuomiokirkon vierellä. Yö oli sysimusta ja itätuuli vieritteli\npaksuja lumipilviä ylin taivaankannen. Miehet kulkivat varovaisin\naskelin pitkin mutkistelevaa katua ja katselivat ikkunoihin, joista\nsiellä täällä tulia loisti, pysähtyivät ja kuuntelivat ja menivät\nsitten taas vanhoille paikoilleen takaisin.\n\nMunkki seisoi liikkumatonna, eikä häneen näyttänyt ollenkaan miesten\nlevottomuus tarttuvan. Silloin tällöin kopisteli hän jalkojaan\npitääkseen niitä lämpiminä ja veti päähineen syvemmälle kasvojen eteen,\nmutta muuten ei hän näyttänyt ollenkaan sellaista levottomuutta\nliikkeissään, joka toisia miehiä vaivasi.\n\n\"Luulenpa, ettei tuo hurskas herra lopultakaan uskalla ulos pesästään\",\nlausui toinen miehistä munkille. \"Ellet olisi niin varma asiastasi,\nErkki, ja jollen luottaisi niin täydellisesti älyysi, niin menisin nyt\njo itse sisään...\"\n\n\"Ja silloin olisi kaikki mennyttä kalua\", virkkoi Erkki. \"Ei, hän on\nkyllä varmaan tuleva, eikä hän saa muuta tietää, kuin että se on\ntodella hän, joka kavaltaa Pyhän Eerikin linnan tanskalaisten\nkäsistä... Enkä minä näe siinä muuta kuin Jumalan sormen aina siitä\nalkain kuin Penningebystä läksin tavatakseni teidät Tukholmassa... Mies\nraukka, jonka oli haettava parantaja Tukholmasta, tuli niin iloiseksi,\nkun sai kuulla, että minä voin hankkia hänelle sen lähempääkin. Oikein\nomaantuntooni koski, kun ajattelin, etten ollut rehellinen häntä\nkohtaan... Ole huoletta vain, Brodde, kaniikki ja minä pidämme kyllä\nportit avoinna kun tulet. Ja kaniikin avusta, niin siitä saan kiittää\nyksin tuota vanhaa juttua arkkipiispa Olavista, joka minulla oli\nselvillä, ennenkuin lähdin hänen pakinoilleen. Mutta hiljaa ... siellä\nhän jo tuleekin, kuulen hänen askeleensa kivirappusissa.\"\n\nJa sieltä laskeutuikin todella kaniikki Helmich kadulle paksuun,\nturkeilla varustettuun munkinkaapuun kietoutuneena.\n\n\"Tännepäin!\" lausui Erkki hiljaa ja kiirehti kaniikkia vastaan, \"kaikki\non jo kunnossa, me odotamme vain teitä!... Tässä on eräs piispan\nmiehiä, joka tulevana yönä tulee ottamaan linnan haltuunsa.\"\n\n\"Piispan mieskö?\" kysyi kaniikki levottomalla ja tutkivalla äänellä,\ntarttuen samalla Erkkiä kovasti kädestä kiinni.\n\n\"Niin, taikka jos niin haluatte, armollinen herra, herra Taavetti\nPentinpojan... Hänen väkensä tulee näet ottamaan linnan käsiinsä ja\nTaavetti herra itse saa sitten pitää sen. Niin on Katillo piispan\ntahto.\"\n\n\"Hyvä on, mies!\" huokasi kaniikki, nähtävästi keveämmällä sydämmellä,\nja lisäsi, \"asia saa olla, niinkuin on puhuttu... Tulevana yönä\nodotamme me teitä portilla... Seuratkaa nyt meitä reen luokse, niin\nolemme ennen pitkää jo matkalla. Ota sinä, ystäväni, tämä lipas, se on\nliian raskas minun kantaa.\"\n\nSamassa jätti hän lippaan Erkille, joka asetti sen kainaloonsa. Sitten\nmenivät he neljän miehen katua eteenpäin, kunnes tulivat erään pienen\ntalon edustalle lähellä eteläistä kaupunginporttia. Siinä hevonen ja\nreki heitä odottivat. Molemmat munkit asettuivat istumaan. Erkki\ntarttui ohjaksiin ja niin lähtivät he matkaan. Miehet taas menivät\ntalon pihalle, jossa heidän hevosensa olivat, ja vähän senjälkeen\nratsastivat hekin jo täyttä karkua eteläänpäin pitkin Tukholmaan\nmenevää tietä.\n\nNämät kolme miestä, joista yksi nyt esiintyi munkkina, olivat Brodde,\nHollinger ja Erkki. Viimeksimainittu oli vähän senjälkeen kun toiset\nolivat lähteneet saapunut kotiin, ei tosin aivan tyhjin toimin, mutta\nei kuitenkaan etsimisissään likimaillekaan onnistuneena. Hän oli toisin\nkuin Hollinger jättänyt linnat syrjään ja kääntynyt arkkipiispan\nuskotun, kaniikki Helmichin, puoleen Upsalassa. Valmistamatonna ei hän\nkuitenkaan ollut uskaltanut tämän luokse mennä. Sentähden oli hän\ntiedustellut ja saanutkin tietää arkkipiispa Olavin vanhan kansleerin\nolopaikan, joka nyt eli harmaaveljenä Tukholmassa. Tapausten ja\nhenkilöitten omituinen yhteensattuminen piispan kuollessa Nyköpingin\nlinnassa oli alusta alkain herättänyt Erkin huomiota. Ja hän oli tullut\nyhä varmemmaksi siitä, että jos piispa todella myrkytettiin, niinkuin\nyleisesti siihen aikaan luultiin, niin ei se ollut kenenkään muun tekoa\nkuin Upsalan tuomioprovastin silloisen kirjurin, Helmichin. Ja kun hän\nnyt aikoi tämän pakinoille, tahtoi hän tehdä sen matkan kaikin puolin\nvalmistettuna. Siksi olikin hän Upsalassa ottanut selvän vanhan\nkansleerin asuinpaikasta ja lähtenyt sitten Tukholmaan saadakseen tältä\nasian selville. Katillo piispa ei ollut silloin vielä ehtinyt kaupunkia\npiirittää, joten sinne pääsi vapaasti sisään ja ulos. Täältä löysikin\nhän Harmaaveljesten luostarista haettavansa ja sai häneltä tietää\nkaikki.\n\nTämä nyt ei itse asiassa olisi tuottanut hänelle mitään valtaa kaniikin\nyli, ellei kummallinen muutos tässä miehessä olisi ollut hänelle siinä\nsuhteessa avuksi. Tämä näet ei ollut enää sama kuin ennen. Munkki, joka\nTukholman linnassa toisti hänelle samat sanat, jotka kuoleva\narkkipiispa oli kuiskannut, kuvitteli yhä hänen mielessään. Se yhdessä\nrauenneitten toiveiden, vanhuuden heikkouden ja kalvaavan omantunnon\nkanssa oli tehnyt tuosta ennen niin jäntevästä miehestä kurjan\npelkurin. Mutta ei yksin pelko saanut kaniikkia seuraamaan Erkkiä\nnoille vaarallisille retkille, joiden kautta Stäken linna nyt oli\ntakaisin voitettava. Myös toinen seikka ajoi hänet liikkeelle. Hän näet\ntoivoi, että suosijansa, vangittu arkkipiispa, sellaisesta teosta\nlopultakin tulisi huomaamaan hänen uupumattoman intonsa ja palattuaan\ntäyttäisi hänen vaatimuksensa, jota hän jo niin kauan oli saanut\nodottaa.\n\nTuskin olisi Erkin tutkistelemuksista kumminkaan ollut mitään hyötyä,\nellei hän olisi sattunut yhteen Brodden kanssa. Tämä tapahtui\nTukholmassa vähää ennen kuin kaupungin portit suljettiin Katillo\npiispan tulon johdosta. Matkalla sinne oli onni tuonut vielä hänen\ntielleen Stäken linnanhaltijan palvelijan. Linnanherra oli tullut\nkipeäksi ja Erkki oli miehelle ilmoittanut, että hän kyllä voisi\nhankkia, mitä tarvittiin.\n\nJa niin tapasi hän Brodden ja Hollingerin, joitten kanssa hän sitten\nsommitteli tuon suunnitelman, minkä avulla Stäken linna oli saatettava\ntakaisin ruotsalaisten käsiin. Mutta se oli samalla myös oleva\nensimmäinen askel Niilo herran vapauttamiseen. Sen jälkeen oli Erkki\nsitten jo parikin kertaa käynyt munkinkaapuun puettuna linnassa ja\npuhellut linnanherran kanssa. Itse oli hän kuitenkin vain oppilas, oli\nhän siellä sanonut, jonka tähden ei voinutkaan mitään erinomaisempaa\naikaansaada. Mutta hän oli tuova sinne pian herransa ja mestarinsa.\nTämä herra ja mestari ei ollut kukaan muu kuin Helmich ja nyt olivat\nsiis sekä mestari että oppilas matkalla arkkipiispan linnaan.\n\nSeuraavana päivänä seisoi Brodde taas Klaaran luostarin pihamaalla.\nHetkisen siinä odotettuaan tuli piispa ulos noustakseen hevosen selkään\nja ratsastaakseen leiriin. Niinkuin edellisellä kerrallakin oli hänen\nseurassaan nytkin joukko ritareja, muiden muassa myös Taavetti\nPentinpoika. Miehen näkö teki piispaan hyvän vaikutuksen ja hän sanoi\nheti Taavetti herralle:\n\n\"Jos oikein näen, Taavetti serkku, niin seisoo tuolla odottamamme\nmies... Hei, mies, mitä tietoja sinulla on tuotavana\", huusi hän sitten\ntälle, \"olen jo ehtinyt unohtaa nimesikin, niin pitkä on siitä, kun\nviimeksi puhelimme toistemme kanssa.\"\n\n\"Haukka on nimeni nyt niinkuin silloinkin, herra piispa\", vastasi\nBrodde astuen samalla piispan luo ja lisäsi: \"ja jos olettekin ehtinyt\nunhottaa minut ja nimeni, niin ette luullakseni ainakaan ole unhottanut\nStäken linnaa.\"\n\n\"Hyvä on, kas se joltain kuuluu ... ja pysytkö sinä vielä nytkin\nsanassasi, Haukka?\"\n\n\"Huomenna jo on Stäken linna teidän, jos vain onni minua vähänkin vielä\nsuosii, ellei, en ole siltä luullakseni huonompi, kuin moni muukaan,\njoka on uskaltanut hyvää asiaa edistää, mutta erehtynyt keinojen\nsuhteen. Tänä iltana aion lähteä matkaan kolmekymmentä miestä\nmukanani.\"\n\n\"Sopimuksen mukaan voit ne itse valita!\" sanoi piispa.\n\n\"Siinä tapauksessa voin kääntyä teidän puoleenne, Taavetti herra\",\njatkoi mies ja tervehti ritaria, \"tuntuu ehkä sopivimmalta, että te\nitse saatte valita ne miehet, joiden haltuun linna jätetään.\"\n\n\"Hyvä, Haukka, minä pidän sinusta\", sanoi piispa hymyillen. \"Mutta\nmäärää nyt myös tuo päivä ja yö, sillä tietenkin vietät ne Stäken\nlinnassa ja luulenpa, että se tuntuukin joltain, kun saat esiintyä\nisäntänä serkkuni, arkkipiispan, asemasta.\"\n\n\"Hyvä muistonne ilahuttaa minua, armollinen herra\", vastasi mies. \"Se\nhetki kyllä tulee ajallaan sekin, mutta ennen kaikkia toivon, että\nserkkunne, tämä ankara ritari, oppisi tuntemaan minut oikein. Hän\nnäyttää näet epäilevän minua, vaikka minä en suinkaan muuta halua, kuin\nolla yhden päivän ja yön herrana Stäken linnassa... Sitten tahdon myös\nlopulta määrätä, kenen palvelukseen antaudun.\"\n\n\"Hyvä on, mies\", nauroi piispa, \"haluaisinpa itsekin jo olla läsnä\nsilloin Stäken linnassa.\"\n\nPiispa ratsasti matkaansa ja Taavetti herra jäi jakelemaan käskyjään\nniille miehille, joiden piti ratsastaa Haukan kanssa Stäkeen. Eikä\nsiinä kauan siekailtukaan. Sillä iltapuolella päivää jätti Brodde jo\nTaavetti herran miesten kanssa piispan leirin.\n\nIllalla oli piispa mitä paraimmalla tuulella ja leikkiä laskettiin\nluostarituvassa pikarien kulkiessa miehestä mieheen.\n\nMyös Taavetti herra oli heittänyt synkät ajatuksensa. Viini oli sen kai\nsaanut aikaan. Ja hän piti kaikkea vain nyt leikkinä miehen puolelta,\njoka kyllä vielä vaatisi paremmankin palkinnon, ajatteli hän, ehkä\npyrkikin sillä tavoin vain hänen asepalvelijainsa päälliköksi. Ja\nsellainen päällikkö se olisikin jonkin arvoinen. Sillä kaikki olivat\nvakuutetut, että mies onnistuisi yrityksessään. Niin suuren\nluottamuksen oli hän jo saavuttanut.\n\nNiin kävikin. Puolisen aikaan seuraavana päivänä saapui ratsumies\nluostariin tuoden sen sanan piispalle, että Stäken linna oli\nvalloitettu ja sen tanskalainen varustusväki vankina.\n\n\"Ja kuinka se onnistui?\" huusi piispa uteliaana saadakseen tietää sen\nsotakepposen, jota siinä oli käytetty.\n\n\"Kun saavuimme sinne\", kertoi lähetti, \"levättyämme ensin välillä\neräässä talossa noin penikulman matkan päässä linnasta, niin oli jo\npuoliyön aika käsissä, nostosilta oli alhaalla ja portti auki niin\nettei meidän tarvinnut muuta kuin ratsastaa sisään vain. Kaikki miehet\nmakasivat siellä syvään uneen vaipuneina, eikä meillä ollut muuta työtä\nkuin sitoa ne kiinni. Sitten meni vieras päällysmiehemme sisään siihen\nhuoneeseen, jossa linnanherra makasi kipeänä, ja otti hänetkin\nvangiksi. Kaikki kävi siis, niinkuin leikkien vain.\"\n\n\"Mutta kuka oli laskenut nostosillan ja avannut portin?\"\n\n\"Sitä minä en voi sanoa. Eräs munkki oli meidän sisäänastuessamme\nlinnanherran luona ja sitten tapasimme me vielä pihalla toisen, jonka\nkanssa päällysmiehellämme oli jotain puhuttavaa, mutta hänkin poistui\nheti portista ja meni tiehensä.\"\n\n\"Sellaista leikkiä, sitä kyllä kiitellä kannattaa!\" lausui piispa\nkäsiään yhteen hieroen. \"Ja jos kaikki käy niinkuin pitääkin, niin\nviikon kuluttua juon minä maljanne Stäken linnassa, Taavetti\nPentinpoika. Sitä ennen tahdon kuitenkin ensin saada varmoja tietoja\nkuninkaan puuhista.\"\n\n\n\n\nV.\n\nRitari ja asepalvelija.\n\n\nIloisella mielellä läksi Taavetti Pentinpoika seuraavana päivänä\nottamaan haltuunsa Stäken linnaa. Mutta jota lähemmäksi hän tätä tuli,\nsitä enemmän se iloinen mieli hävisi ja kun lopulta Stäken tornit ja\nmuurit rupesivat näkymään, oli se jo kokonaan poissa. Vieras\nasepalvelija oli alkanut taas kummitella hänen mielessään uhkaavana ja\ntaipumattomana. Ja kun linnan korkea torni, hänen juuri tuota miestä\najatellessaan, sattui hänen silmäänsä, tuntui hänestä kuin olisi\nsilläkin ollut miehen uhkaava muoto.\n\nKahdessa asiassa voi mies tehdä hänelle kepposen, joko saattaa linnan\nKristian kuninkaan haltuun tai taas vapauttaa hänen vankinsa Niilo\nSturen. Konnanteko Krokekin luostarissa oli tykkänään Taavetti herran\nomaa puuhaa ja siis myöskin yksin hänen salaisuutensa. Ja tätä\nsalaisuuttaan ei hän uskaltanut mitenkään ennen päästää päivän valoon,\nkuin veljensä, arkkipiispa, oli palannut kotiin. Katillo piispa oli\njalomielinen ja kelpo mies, eikä hän olisi hetkeäkään viivytellyt\nvangin vapauttamista, jos vain olisi saanut tiedon serkkunsa\nkonnantyöstä. Ja monta kertaa oli Taavetti herra vain hädin tuskin\nselviytynyt niistä kysymyksistä, joita piispa oli hänelle tehnyt Niilo\nherran kummallisen katoamisen johdosta. Sillä tästäkin oli alkanut\ntuntua omituiselta, että ritari, joka oli ratsastanut samaa tietä kuin\nTaavetti herra, senjälkeen oli aivan jäljettömiin kadonnut.\nSanansaattaja, jonka piispa oli lähettänyt Penningebyhyn, oli kaikeksi\nonneksi poikennut sinne mennessään Taavetti herran luo, joten tämä oli\nvoinut muodostaa vastauksen sellaiseksi kuin itse tahtoi. Niin olikin\nhän lähetin käskenyt ilmoittaa piispalle, että Niilo herra oli\noleskellut muutaman päivän kotonaan ja sitten lähtenyt Gestriklantiin\npäin asioilleen. Tämän jälkeen ei piispa enää ollut mitään kysellyt.\nVarmaankin luuli hän, että ritari oli mennyt Helsinglantiin nostamaan\nsen maan rahvasta aseisiin samotakseen sitten sen kanssa hänelle apuun.\n\nMutta sentähden ei kukaan voinut innokkaammin odottaa arkkipiispan\npaluuta kuin Taavetti herra, ja sentähden oli hän myöskin enemmän\nperään antava kuin hänen pöyheä luontonsa muuten olisi sallinutkaan.\nHän oli petoeläimen kaltainen, joka tekeytyy ystävälliseksi vain\nsentähden, että saisi toiset poistumaan siitä paikasta, johon hän on\nsaaliinsa kaivanut.\n\nNyt oli vain kysymys, kummanko niistä kahdesta vankiluolasta, joita\nTaavetti Pentinpoika piti hallussaan, asepalvelija tulisi valitsemaan.\nTaavetti herralla oli kaksi linnaa, Ekolsund ja se, jota hän nyt meni\nottamaan haltuunsa, Almarestäke. Siinä linnassa, jonka Haukka\nvalitsisi, vaikkei hänellä sitten olisikaan mitään aikeita Niilo herran\nsuhteen, ei tätä silloin missään tapauksessa sopisi säilyttää. Ritarin\ntäytyi siis saada tietoonsa, kumpaako Haukka halusi näistä kahdesta. Ja\nsiitä luuli hän ennen pitkää pääsevänsä selville. Jossain sopivassa\ntilaisuudessa, ajatteli hän, sen joku hänen uskotuistaan saisi\nasepalvelijalta hyvin helposti urkituksi.\n\nNäissä mietteissä ratsasti herra Taavetti Pentinpoika joukkonsa\netunenässä alaslasketun nostosillan ylitse veljensä, arkkipiispan,\nlinnaan.\n\nHaukka tuli häntä vastaan jo portailla ja jätti avaimet hänen\nhaltuunsa. Sitten astuivat he yhdessä siihen kerrokseen, jossa\ntanskalaista päällysmiestä pidettiin vangittuna ja jossa myös kaniikki\nHelmich asusti. Mutta jo samana päivänä neuvotteli Taavetti herra\nluotettavimman miehensä kanssa, ainoan, joka tiesi herra Niilo Sturen\nsäilytyspaikan. Taavetti herra oli näet erittäin viisaalla tavalla\nkuljettanut vangin pois Krokekin luostarista. Ne miehet, jotka olivat\nvieneet hänen sieltä pois, oli hän heti lähettänyt kokonaan toiselle\ntaholle. Niille taas, jotka ottivat hänet vastaan, oli vangitseminen\nKrokekin luostarissa kokonaan tuntematon asia. He tiesivät vain\nkuljettavansa vankia, jota ei kukaan muu tuntenut tai saanut tuntea\nkuin heidän herransa. Poiskuljettaminen oli suoritettu lyhyissä\npäivämatkoissa sen saman miehen johdon alla, joka nyt oli saanut\ntoimekseen urkkia Haukalta hänen salaiset aikomuksensa ilmi. Ne neljä\nensimäistä palvelijaa, jotka olivat vieneet vangin Krokekin luostarista\nlähimpään lepopaikkaan ja joitten vaitiolo oli tärkein, lähetettiin jo\nsamana yönä etelään Katillo piispan luokse Vadstenaan käskyllä, että\njäisivät herran Krister Pentinpojan palvelukseen, joka silloin vielä\noli piispan luona. Nyt olivat nämät miehet sitten Taavetti herran\npyynnöstä pistetyt niitten miesten joukkoon, jotka muodostivat Örebron\nlinnan varustusväen. Sentähden olikin Hollingerin ollut aivan mahdoton\nsaada mitään tietoja Niilo herrasta Ekolsundissa, jossa hän sitä\ntarkoitusta varten oli käynyt. Sillä todellisuudessa ei kukaan niistä,\njoilta hän siellä asiaa kyseli, tiennyt mitään vangitusta ritarista.\nAinoa, joka tunsi salaisuuden, oli vanginvartija ja tämä ei tietysti\nmissään tapauksessa mennyt ilmoittamaan miehelle salaisuuttaan. Sitä\npaitsi piti Hollinger velvollisuutenaan menetellä tutkimusyrityksissään\nniin varovasti kuin mahdollista, koska pelkäsi herransa vankeutta\nkovennettavan ja häntä uhkaavan vaaran suurenevan, jos huomattaisiin,\nettä hänen vapauttamistaan puuhattiin. Hollingerin oleskelu\nEkolsundissa olikin sentähden ollut aivan lyhytaikainen ja hän oli\nlähtenyt sieltä varmasti vakuutettuna, että vanginvartijan huomautus\noli aivan oikea. Tämä oli sanonut, \"että jos Taavetti herralla kerran\nolisi niin tärkeä vanki säilytettävänä, niin olisi hän sille valinnut\nvarmemman talletuspaikan, kuin mitä Ekolsund oli.\" Siis aivan samaa\nkuin mitä hän itse jo oli asiasta ajatellut, ja luonnolliselta\ntuntuikin, että ritari vasta viimeisessä hädässä valitsisi niin\nvaarallisen henkilön säilytyspaikaksi, kuin Niilo herra todella oli,\noman kotinsa. — Ja niin oli Hollinger jatkanut vaellustansa linnasta\nlinnaan, kartanosta kartanoon, missä vain tiesi Taavetti herralla\nolevan sukulaisia ja ystäviä. Hänen etsiskelynsä olivat kuitenkin,\nniinkuin jo tiedämme, olleet turhat.\n\nMutta jo saman päivän iltana, jona Taavetti herra saapui Stäkeen, alkoi\nhänen uskottunsa toimensa saavuttaakseen Brodden luottamuksen.\n\n\"Taavetti herra on tuima ritari\", sanoi hän ja lisäsi vihastuneen\nnäköisenä: \"eli mikä on teidän mielipiteenne hänestä, Haukka?\"\n\nNäin puhellessaan istuivat he linnantuvassa toisessa päässä pöytää\nvähäsen matkaa muista miehistä. Brodden älykkäät silmät katselivat\nhetken tutkivasti miestä, ennenkuin vastasi.\n\n\"Tuima mies on usein myös kelpo mies!\" sanoi hän sitten aivan\nrauhallisena.\n\n\"Se voi kyllä olla totta\", vastasi mies, \"mutta minun ainakin ja monen\nmuunkin mielestä olisi hän voinut palkita sinut paremminkin kuin tehnyt\non... Sillä hän saa kuitenkin kiittää ainoastaan sinua siitä, että\nhänellä on nyt hallussaan Stäken linna.\"\n\n\"Minä olen saanut, mitä olen pyytänyt...\"\n\n\"Hyvä on, Haukka ... mutta minä ainakin soisin sinulle teostasi\nparemmankin palkan.\"\n\nHän viittasi salaa kädellään ja nousi ylös sekä astui ovelle, jossa hän\nvielä kääntyi ja uudisti viittauksensa. Brodde katsahti epäillen\nhäneen, mutta nousi sitten hetken arveltuaan ylös hänkin ja meni ulos,\nkoitellen siinä mennessään pikaisesti ja toisen sitä huomaamatta,\nolivatko miekkansa ja tikarinsa edes paikoillaan ja helposti\nsaatavissa.\n\nUlos tultuaan huomasi hän miehen seisovan oven ulkopuolella ja\nodottavan häntä. Tämä pyysi Broddea seuraamaan itseään. Hän olisi\ntarjoava hänelle muillisen parempaa olutta kuin se oli, jota linnan\ntuvassa oli saatavana. Ja Brodde seurasi häntä. Mies vei hänet pieneen\nhuoneeseen. Tämä sijaitsi ihan keittiön vieressä, missä juuri\nparaillaan laitettiin ruokaa ritarin pöytää varten. Saatuaan itselleen\nsopivan paikan tuossa pienessä huoneessa, antoi palvelija jonka nimi\noli Sigge, kielelleen vapaan vallan ja kertoi Broddelle, jonka heti\nensi hetkestä oli huomannut miesten paraaksi, kaikenlaisia asioita\nTaavetti herrasta ja tämän veljestä sekä heidän suhteestaan piispaan.\nJa siinä puheen lomassa kallisteli hän tuhka tiheään olutkannuaan, eikä\nsuinkaan unhottanut tarjota tuota kieltämättä oivallista juomaa uudelle\nystävälleenkään.\n\n\"Tiedätkö mitä, Haukka\", virkkoi vihdoin Sigge, \"minä olen jo monta\nkertaa ollut aikeissa jättää Taavetti herran ja etsiä itselleni toisen\nisännän. Voitkos arvata, ketä tahtoisin palvella?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Herra Niilo Sturea.\"\n\n\"Hm ... ja minkätähden?\"\n\n\"Aivan yksinkertaisesti vain sentähden, että hän minua miellyttää.\nMuistan vallan hyvin vielä tuon kauniin, nuoren herran, kun hän saapui\nNyköpingiin vanhan herran Krister Niilonpojan luokse, jonka tykönä jo\nolivat koolla joulua viettämässä hänen omat sekä myös Niilo herran\nsukulaiset. Se oli Eerikki kuninkaan hallituksen loppupuolella ja Niilo\nherra toi silloin Nyköpingiin tietoja herraltaan, marskilta... Aina\nsiitä alkain olen minä pitänyt hänestä.\"\n\nBrodde kohotti pikariaan ja otti, niinkuin näytti, syvän kulauksen\nsiitä, kääntämättä kuitenkaan silmiään avomielisestä asepalvelijasta.\n\n\"Jos tahdot panna tuumasi toimeen, Sigge\", sanoi hän, \"niin ei\nluullakseni sinua siitä mikään estä.\"\n\n\"Estä... Etkö sitten tiedä, että Niilo herra on jäljettömiin kadonnut?\"\n\n\"Sepä oli merkillinen uutinen... Mutta kuinkapa minä, joka tulen\nNorjasta, sellaista tietäisin. Vähän tunnen minä, mitä minun pitkän\npoissaoloni aikana on tapahtunut... Ei, mutta marski vainaja, jalo Tord\nherra, kas siinä oli mies minun mieleiseni... Ja nyt juon minä hänen\nmuistokseen.\"\n\n\"Niin minäkin... Hänen muistokseen!\" kertoi Sigge.\n\nNäin alkoi heidän tuttavuutensa ja jatkui yhä seuraavien päivien\nkuluessa. Ja joka päivä oli Siggellä aina jotain uutta kerrottavaa\nherralleen Haukasta, joka oli, arveli Sigge, herkkäuskoinen narri,\nvaikka olikin ymmärtänyt käyttää hyväkseen kaniikin ja munkin taitoa\nuuvuttaessaan Stäken väen uneen ja anastaessaan linnan haltuunsa.\nBrodde taas puolestaan terävällä huomiokyvyllään aavisti heti ensi\nhetkestä, että jotain piiloutui tämän uuden ystävyyden takana. Ja\nmestarillisesti osasi hän sovittaa itsensä uuden tuttunsa ajatusten\nmukaan ja jäljitellä sitä ääntä ja ryhtiä, jota tämä odotti häneltä.\n\nNiin kului enemmän kuin viikon päivät ja Katillo piispalta tuli sana,\nettä hän piakkoin saapuisi Stäkeen. Samana päivänä, kun sanansaattaja,\nsaapui sinne jo tuomiorovasti, arkkiteini ja yksi kaniikki Upsalan\ntuomiokapitulista. Heidän oli määrä yhdessä piispan kanssa\narkkihiippakunnan tuomiokapitulin valtuuttamina jättää linna Taavetti\nherralle ja tämän veljelle, Krister Pentinpojalle. Se tapahtuikin ja\nmolemmat Oxenstjernan veljekset ottivat linnan vastaan \"sillä ehdolla\"\n— sanotaan — \"että he pitäisivät sitä varalla armollista herraansa,\narvoisaa isää, Upsalan arkkipiispaa Jöns Pentinpoikaa varten.\"\nSittenkun tämä oli tehty, asettuivat herrat pöytään, eikä silloin\nruokaa ja juomaa säästetty.\n\nMyös tänä iltana istuivat Brodde ja Sigge pienessä huoneessa keittiön\nvieressä. Mutta tällä kerralla tarjosi Sigge viiniä ja oli\navomielisempi kuin koskaan edellisinä iltoina. Hän oli nyt päättänyt\nlopullisesti jättää Taavetti herran ja mennä Niilo Sturen palvelukseen.\n\n\"Tule mukaan, Haukka\", sanoi hän, \"jos me vain panemme viisaat päämme\nyhteen, niin löydämme me kyllä hänet.\"\n\n\"Ei\", vastasi Brodde hyvin välinpitämättömän näköisenä, \"siihen ei\nminulla ole halua. Mieluummin jään nykyisen herrasi luokse. Hän on\nkyllä tuima ritari, mutta hänen väellään on hyvät päivät.\"\n\n\"Mitä turhia\", keskeytti Sigge, \"olet sinä niin monta vuotta hänen\npalveluksessaan kuin minä olen ollut, niin sanot varmaankin silloin jo\ntoisin... Enpä usko, että siitäkään päivästä tulee sen erinomaisempaa,\njona saat Taavetti herran asemasta olla isäntänä täällä, ha-ha-haa.\"\n\n\"Hyvää olutta te ainakin silloin saatte, siitä voit olla varma!\"\n\n\"Silloin on siis katsottava, että hänen armonsa, arkkipiispan, kellari\non hyvin varustettuna sitä varten!\"\n\n\"Arkkipiispan!... Miksi et sano Taavetti herran?\"\n\n\"Koskapa pidot luullakseni tulevat pidettäväksi täällä Almarestäkessä.\"\n\n\"Ei, ei, veli Sigge ... täällä arkkipiispan linnassa on paras varoa\nsormiaan, itse muuritkin voivat ne polttaa... Ei, minä tahdon olla\nainoastaan Taavetti herran kanssa tekemisissä.\"\n\n\"Hyvä on, Haukka ... luulenpa, että tekisin samoin kuin sinäkin.\nEkolsund on joka tapauksessa iloisemman näköinen kuin tämä synkkä,\nkolkko linna!\"\n\n\"Tuntuu myöskin paljon sopivammalta saapua ratsastaen paikalle ja ottaa\nisännyyden heti käsiinsä. Kun sitten puhalletaan torveen ja minä\nhuudan: hei, aseveljet! ... niin tahdonpa silloin nähdä, miltä Taavetti\nherra näyttää.\"\n\nIkäänkuin antaakseen pontta tälle kuvaukselle, kuului samassa\ntorventörähdys pihalta. Molemmat miehet hätkähtivät kumpikin yhtä\nhämmästyneenä siitä sattumuksesta, joka ikäänkuin antoi Haukan sanoille\ntodellisuuden leiman. Molemmat he myöskin tulivat uteliaiksi, mitä\ntietoja ne mahtoivatkaan olla, joita näin myöhään linnaan tuotiin. Ja\nhe nousivat istuimiltaan ylös ja riensivät ulos.\n\nTulija oli eräs piispan asepalvelija, joka oli ratsastanut pysähtymättä\nyötä päivää Linköpingistä ja nyt pyysi päästä heti herransa puheille.\nSe hänelle myönnettiinkin.\n\nPiispa istui toisten herrain kanssa vieraspöydässä, jossa pikareja\nahkerasti kallisteltiin ja leikkiä laskettiin. Kristian kuningas oli\nsiinä usein esillä ja erittäinkin oli Katillo piispa kärkäs hänestä\njuttelemaan. Hän kertoi siinä muun muassa kirjeestään kuninkaalle,\njossa oli tälle vakuuttanut, että miehet rauhoittuisivat taas, jos\narkkipiispa vain laskettaisiin vapaaksi, ja kuinka kuningas oli leikkiä\nlaskien sanonut, kun oli kirjeen lukenut: \"Der schal my de kraden Pape\nnimmer tho dwingen.\"[11]\n\n\"Mutta sen uskallan sanoa, että paksu pappi on vielä laittava\npähkinänpuristajien kuninkaalle sellaisen pähkinän, jota hän ei\nniinkään helposti puserra rikki, vaikka olisi sitten kaksikin kertaa\nniin väkevä kuin todellisuudessa on.\"\n\nJa hän nauraa hohotti taas, muitten herrain yhtyessä häneen. Silloin\navautui ovi ja Linköpingistä tullut sanansaattaja astui sisään. Vaikka\npiispan ajatukset olivatkin kokonaan huvituksiin ja leikinlaskuun\nkiintyneinä, huomasi hän kuitenkin heti palvelijansa ja viittasi hänet\nluokseen. Mies astui esiin ja ilmoitti piispalle, että kuningas oli\nsamonnut Itägöötinmaalle ja valloittanut Linköpingin.\n\n\"Kas vain!\" virkkoi piispa, jonka täyteläisillä huulilla vielä leikki\nja hymy elelehti, \"meidän ei siis tarvitsekaan vaivata itseämme\nTanskaan vapauttaaksemme heimolaiseni. Se onkin tapahtuva täällä\nkotona... No hyvä, sitä parempi! Paksu pappi kyllä tietää käytellä\nmiekkaansa!... Koska jätit Linköpingin, mies?\"\n\n\"Kuningas saapui sinne maaliskuun 18 päivänä jälkeen puolisen\",\nilmoitti palvelija. \"Kello löi juuri kaksi, kun hän ratsasti sisään\nkaupunkiin ja illalla lähetti hovimestarinne minut tälle matkalle.\"\n\n\"Sellainen ratsastus on sinulle kunniaksi, mies?\" virkkoi piispa.\n\"Näitkö kuninkaan?\"\n\n\"Näinhän toki! Hän otti asuntonsa itse piispan kartanoon. Ja kellarin\novet lyötiin siellä rikki, oluttynnörejä kannettiin ulos pihalle ja\nitse keittiössäkin alkoi heti suuri keittäminen ja paistaminen.\nKristian kuningas olisi pitävä sellaiset pidot teidän talossanne, että\nne aina muistettaisiin, sanoivat hänen miehensä.\"\n\n\"Tuo kuninkaallinen vieras tuli pikemmin kuin odotinkaan\", virkkoi\npiispa ja sanat tulivat sitä hitaammin esiin, jota enemmän hänen\najatuksensa syvenivät. \"Hyvä olisi ollut, jos meillä nyt olisi Tukholma\nhallussamme, mutta hyvä näinkin... Teidän täytyy ratsastaa Vesteråsiin,\nsetäni\", jatkoi hän sitten kääntyen Niilo Kristerinpojan puoleen, joka\nistui häntä lähinnä pöydässä, \"teidän täytyy heti ratsastaa sinne ja\nkatsoa, että kaikki on valmiina kuninkaan vastaanottoa varten. Ja\nteidän sopii myös lähettää sanansaattaja Örebrohon, että ne edes\npysyisivät valppaina siellä... Täälläpäin tahdomme me itse pitää\nisännyyttä ja minä uskon, että kuningas on muistava kauemmin ne\nvieraspidot, jotka hänelle täällä tahdon laittaa, kuin minä ne, joita\nhän nyt talossani paraillaan pitää. Huomenna, hyvät herrat, ratsastamme\nme jo Tukholmaan.\"\n\nSeuraavana päivänä vallitsi Stäken linnassa taas hiljaisuus ja rauha.\nPiispa ja kaikki ritarit menivät näet jo varhain aamulla matkoihinsa,\nsamaten myös herra Krister Pentinpoika. Ainoastaan Taavetti herra jäi\njäljelle linnasta huolta pitämään. Mutta nyt tuli valvonta tarkemmaksi\nja Taavetti Pentinpoika kävi itse joka paikassa ja katsoi, että kaikki\ntapahtui niinkuin piti. Levottomuus suurempi sitä, jonka kuninkaan\nlähestyminen sai aikaan, painoi ritarin mieltä. Sen sai aikaan hänen\nsalainen vankinsa ja vaikka hän rauhoittuikin joka kerta, kun Sigge\nkertoi hänelle Haukan herkkäuskoisuudesta, niin heräsivät ne huolet\nsiltä hänessä uudelleen joka aamu eloon. Ja hänelle tuotti yhtä paljon\nvaivaa tuo yksinäinen mies, kuin koko Stäken linna.\n\nNyt oli hän vihdoinkin saanut selville, että se oli Ekolsund, jossa\nHaukka aikoi viettää \"herranpäivänsä\", niinkuin ritari sitä kutsui,\nmutta se herätti hänen ihmetystänsä, ettei sitä \"herranpäivää\" koskaan\ntullut. Ja samassa saivat epäluulot taas hänessä uutta vauhtia,\nvarsinkin, kun Ekolsundin valitseminen näytti osottavan, ettei se ollut\nkuningas, jonka hyväksi Haukka toimi. Niin ollen ei voinut olla kukaan\nmuu kysymyksessä kuin tuo vangittu ritari. Taavetti herra mietti jo\nmonta kertaa heittää Haukan vankeuteen voidakseen vapautua\nlevottomuudestaan. Mutta onnettomuudeksi tunsi joka mies linnassa hänen\nlupauksensa ja odotti vain kaipauksella niitä suuria kemuja, jotka\nHaukka oli luvannut heille laittaa. Jos sentähden miestä kohtaan olisi\njotain ilkeyttä harjoitettu, olisi se epäilemättä heti tullut piispan\nkorviin ja sitä ei Taavetti herra nyt tahtonut.\n\nSillä välin saapui piispalta tuon tuostakin tietoja linnaan. Kuningas\noli viipynyt kolme päivää Linköpingissä ja sieltä sitten samonnut\nBråvikin ylitse Nyköpingiin. Se tapahtui lauvantaina 23 päivänä\nmaaliskuuta ja niin nopeasti kulki Kristian senjälkeen eteenpäin, että\nhän jo maanantai-iltana marssi sisään Tukholmaan. Kuninkaan liikkeiden\nnopeus vaikutti, että Katillo piispa purki leirinsä Tukholman edustalla\nja päästi rahvaan kotiin. Itse suuntasi hän kulkunsa Taalaihin. Tämän\ntähden oli muutamia päiviä ennen kuninkaan tuloa Tukholmaan vallinnut\nsuuri liike niillä teillä, jotka veivät pohjaan ja länteen kaupungista.\nJoukko joukon perään samosi tietä pitkin kotiinsa myöskin Stäken linnan\nohi. Näitten mukana saapui piispan sanansaattaja Stäkeen. Piispa\nvetäytyi nyt pohjaan päin, ilmoitti tämä, mutta hän aikoo pian tulla\ntakaisin ja pyysi serkkunsa tarkasti vartioitsemaan Stäken linnaa.\n\nSamana päivänä oli Taavetti herralla pitkä neuvottelu palvelijansa\nkanssa linnan salakammiossa.\n\n\"Kävi miten kävi, Sigge, mutta huomenna täytyy sinun ratsastaa\nEkolsundiin ja tuoda vanki tänne.\"\n\n\"Jumala paratkoon, Taavetti herra\", virkkoi mies, \"pelkään, että sen\nnyt jo olisi pitänyt olla tehtynä.\"\n\n\"Mitä nyt, mies ... kautta viiden haavan, oletko tullut pelkoiseksi eli\nmikä on mielesi villinnyt?\"\n\n\"Te saatte nähdä, eikä sitä kauan tarvitsekaan odottaa että olen\noikeassa... Meidät suljetaan ennen pitkää tähän linnaan, niinkuin\nrotanpyydykseen.\"\n\n\"Sellaista kissaa ei vielä ole syntynyt, joka...\"\n\n\"Se kissa on Kristian kuningas, herrani!... Ja jos hän kerran on\nkahdessa päivässä kulkenut matkan Nyköpingistä Tukholmaan ja jos piispa\non paennut, niin voitte olla varma siitä, että hän tuossa paikassa on\ntäällä veljenne linnan edustalla!\"\n\nMies oli tuskin vielä ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun, ennenkuin jo\ntorventörähdys ulkopuolelta ilmoitti, että joku vieras oli tulossa\nlinnaan. Taavetti herra kiirehti ulos. Siellä seisoi osasto kuninkaan\nratsumiehiä linnan edustalla ja niitten päällikkö pyysi saada puhutella\nlinnanhaltijaa. Tämä meni portille ja kysyi, mitä oli tekeillä ja mitä\nhe tahtoivat.\n\n\"Teidän on heti jätettävä linna meidän haltuumme, Taavetti herra!\"\nvastasi päällysmies. \"Muussa tapauksessa on kuningas täällä jo huomenna\nja hän on kyllä helposti vetävä teidät tukasta ulos linnastanne.\"\n\n\"Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle, että linnaa ei hän saa!\"\nhuusi Taavetti herra ja kääntyi harmistuneena takaisin salakammioonsa.\n\nLinnanrappusilla tapasi hän Haukan.\n\n\"Nyt olen tehnyt lopullisesti päätöksen\", lausui tämä, \"huomenna minä\ntahdon olla herrana Ekolsundissa!\"\n\nTaavetti herra astui askeleen taaksepäin ja teki molemmilla käsillään\nhurjan liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla\niskulla musertaa tuon rohkean miehen maahan. Koskaan ei tämä olisikaan\nvoinut kirottujen hankkeittensa kanssa tulla sopimattomampaan aikaan,\nkuin juuri nyt. Ritarista tuntui niinkuin olisi hän ollut yhteydessä\nvihollisen kanssa ja nyt kävi tämän asioilla. Sillä jommankumman täytyi\nritarin nyt menettää joko Stäken linna tai taas vankinsa. Tämä selvisi\nyhtäkkiä siinä hänelle ja sen vaikutuksesta hyökkäsi hän miestä kohti,\nhuutaen:\n\n\"Kavaltaja ... ennen heitän oman sydämesi vasten naamaasi, kuin annan\nsinun hetkeäkään olla herrana Ekolsundissa!\"\n\n\"Sen voitte te aivan kernaasti minun puolestani tehdä, Taavetti herra!\"\nvastasi mies, eikä piirrekään muuttunut hänen kasvoissaan, ei\nvärähdystäkään huomannut hänen äänessään.\n\nHe seisoivat ihan soihdun ääressä, joka paloi linnanporstuassa oven\nvieressä, niin että he aivan selvään voivat erottaa toistensa\nkasvonpiirteet. Ja niin kiukuissaan kuin Taavetti herra olikin, ei hän\nvoinut mitenkään olla ajattelematta Siggen sanoja, että Haukka välistä\nkadotti ymmärryksensä. Se sai hänen hillitsemään itsensä ja samassa\ntuli Sigge juosten paikalle.\n\nTämä antoi miehelle viittauksen poistumaan, mutta siitä ollenkaan\nvälittämättä uudisti Haukka vain vaatimuksensa.\n\n\"Te voitte kernaasti ottaa henkeni, Taavetti herra\", virkkoi hän, \"mitä\nmuuta sitten voitattekin sillä, niin kunniaa ette ainakaan voita.\nAjatelkaa piispaa, serkkuanne, ja myös muita herroja, jotka kuulivat\nteidän lupauksenne. — Ajatelkaa myöskin omia miehiänne! Näinä aikoina\non mielestäni ennen kaikkia katsottava sitä, että he pysyvät hyvällä\nmielellä!\"\n\n\"Haukka on oikeassa!\" virkkoi Sigge. \"Teidän täytyy pysyä sanassanne,\nTaavetti herra. Se on minun ja kaikkien rehellisten miesten mielipide\nja oikeimmin teette te myöntymällä Haukan vaatimukseen.\"\n\nTaavetti herra seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana ja hetkinen kului\nennenkuin hän sanaakaan lausui. Kuitenkin teki Siggen puhe häneen heti\nhuomattavan vaikutuksen.\n\n\"Niin tapahtukoon sitten, niinkuin itse tahdot, mies!\" virkkoi hän\nvielä vihaa kuohuen ja meni jykein askelin linnanrappusia ylös.\n\nSigge pysähtyi.\n\n\"Tästä voit nyt nähdä, veli hyvä!\" sanoi hän puoliääneen Haukalle,\n\"minkälainen Taavetti herra saattaa olla, Odota minua keittiöhuoneessa\nniin saamme puhella hetkisen. Luulenpa sinun nyt muuttavan mielipiteesi\nTaavetti herran suhteen.\"\n\nNe sanat sanottuaan juoksi hän ylös rappusia ritarin jälkeen.\n\nMutta Brodde käveli hetkisen aikaa linnanpihalla pitkin muurien\nvierustaa, vaihtaen siinä ohimennessään muutaman sanan vahtien kanssa.\nLopulta suuntasi hän kulkunsa linnan syrjäisimpään osaan, jossa ei\nmitään vahteja seisonut, koska kallio, jonka päälle muuri oli\nrakennettu, oli täällä aivan luoksepääsemätön. Täällä pysähtyi hän\nhetkiseksi ja katseli tutkien ympärilleen.\n\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus ja taivaan peitti paksu pilvikerros,\nniin ettei voinut nähdä sylen vertaakaan eteensä. Raskaita\nlumihiutaleita alkoi putoilla ja kaikki osoitti kovan rajuilman tuloa.\nMyrsky kävi viuhuen yli aavan Upsalantasangon ja pian oli se peittävä\nlinnanmuurit, samoimkuin kaikki tiet ja polutkin, lumen ja kinoksien\nalle. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta mieheen. Hän otti vain\näkisti lumen alta kahden kiven välistä esiin kokoonkäärityn mytyn, joka\naukikierrettynä osottautui nuoraportaiksi. Nämät olivat toisesta\npäästään kiinnitetyt erääseen kiveen paksulla köydellä, joka ulottui\naina muurin ylitse, mistä nuoraportaat voi mukavasti laskea maahan.\nSuurella varovaisuudella teki Brodde tämän kaiken ja yhtä varovasti\nryömi hän muurin ylitse kavuten tikkoja myöten kalliolle.\n\nPäästyään alas, pysähtyi hän hetkiseksi paikalleen. Samassa alkoi\nkallion juurelta kuulua askelten ääniä ja vähän sen jälkeen tuli\nnäkyviin musta varjo, joka suurella vaivalla kiipesi ylös samalle\nvuorenlonkalle, jossa Brodde seisoi. Tulija oli Erkki, joka täällä\nvähän väliä yhtyi Brodden kanssa tuumimaan niistä keinoista, joihin\nkulloinkin oli ryhdyttävä. Samalla hän myös tavallisesti kertoi mitä\nsillä välin olivat Hollingerin kanssa yhdessä aikaansaaneet. Paikka oli\nperäti vaarallinen. Mutta Brodde oli jo edeltäpäin arvannut, ettei hän\nvoisi epäluuloja herättämättä poistua linnasta ja sentähden olivat he\nsamana päivänä, jona saivat sen käsiinsä, yhdessä Erkin kanssa\nvalinneet vuorenlonkan yhtymäpaikakseen ja sopineet merkistä. Erkin oli\nsillä päivän kuluessa ilmoitettava, että hän seuraavana yönä oli\nyhtymäpaikalla vastassa. Tämä merkki oli täytetty harakka, joka\nseipääseen sidottuna kiinnitettiin vastaisella rannalla olevaan\nkorkeimpaan puuhun.\n\n\"Huomenna, Erkki\", sanoi Brodde, kun Erkki seisoi hänen vieressään,\n\"huomenna tai ainakin ylihuomenna olemme me toivoakseni leikkineet\ntämän leikin loppuun... Onko teillä edes kaikki nyt kunnossa sitä\nvarten?\"\n\n\"Kaniikin pulloako tarkoitat?... Kyllä se on meillä ja myös Hollinger\non valmis lauluineen, niin että niihin nähden ei sinun ollenkaan\ntarvitse olla huolissasi... Mutta minä olen alkanut epäillä, olemmeko\nme edes osuneet oikealle tielle... Mitäs sitten tehdään, ellei Niilo\nherraa olisikaan Ekolsundissa!\"\n\n\"Sitä samaa olen itsekin usein ajatellut, Erkki, mutta missä hän sitten\nlieneekin, niin on ritarin näytettävä meille sinne tie...\"\n\n\"Kautta Jumalan kalliin veren, Brodde, minä pelkään, että sinä\nviivyttelet liian kauan... Jos niin on, kuin sinä sanot, niin miksi\nsitten et kiirehdi. Miksi emme jo tänä yönä mene ritarin luo ja pakota\nhäntä miekka kädessä toimimaan, niinkuin ritarin toimia tulee?\"\n\n\"Sentähden\", vastasi Brodde, \"että meidän vaikeutemme sen kautta vain\nsuurenisivat, ilman että me siltä pääsisimme sen lähemmäksi\npäämääräämme. Me saisimme kyllä tietää hänen vankiluolansa, mutta siinä\nolisikin kaikki, sillä ennenkuin me ehtisimme ulkopuolelle Stäken\nlinnaa, olisimme me jo molemmat Taavetti herran vankeja. Ja silloin\nriippuisimme me varmaan jo ennen auringon laskua hirsipuussa muurin\nulkopuolella. Kuinka silloin Niilo herran kävisi, on helppo arvata.\nMutta se on minua surettanut ja pysyy minulle arvoituksena, miksi ei\nTaavetti herra ole antanut kuljettaa Niilo ritaria tänne linnaan. Olen\nollut aivan varma siitä, että niin tapahtuisi. Olen näet antanut hänen\nuskotun palvelijansa ymmärtää, että aion viettää Ekolsundissa\n'herranpäiväni', niinkuin Taavetti herra ja hänen palvelijansa tätä\npäivää nimittävät, jota minä odotan suuremmalla jännityksellä kuin oman\nhenkeni pelastamista. Nyt ei kuitenkaan enää ole asiain näin ollen\nmitään muuta keinoa, kuin panna mitä pikemmin tuumamme toimeen. Ellei\nNiilo herraa ole Ekolsundissa, niin riippuu se silloin kokonaan\nJumalasta ja hänen pyhimyksistään, voimmeko pelastaa häntä vai ei.\nSillä Taavetti herra on yhtä viekas ja kavala kuin hän on pelkoinen...!\nKuitenkin olen vannonut valan ja aion myöskin pitää sen... Hänen\nhenkensä ei ole minkään arvoinen, ellei hän päästä Niilo herraa\nvapauteen.\"\n\nErkki ei puhunut mitään. Hän huomasi aivan liiankin hyvin, että Brodde\noli oikeassa.\n\n\"Onko sinulla muuten mitään tietoja Penningebystä?\" kysyi tämä.\n\n\"Ei!\" oli Erkin vastaus. \"Mutta vihreä ritari oleskelee yhä edelleenkin\ntuvassa Ekolsundia vastapäätä!\"\n\n\"Ja te ette ole hänelle puhuneet mitään?\"\n\n\"Ei mitään?\"\n\n\"Mitä tuolla omituisella miehellä mielessä lie, sen voivat ainoastaan\npyhimykset tietää... Mutta pitäkää tarkoin silmällä häntä, sinä ja\nHollinger! Kautta Jumalan kalliin veren, hän voisi saattaa kaikki\nmeidän puuhamme turhiksi...\"\n\nMolemmat palvelijat poistuivat tämän jälkeen. Erkki kapusi kalliolta\nalas ja se kävi nyt nopeammin kuin tullessa lumen tähden, jota myrsky\noli ajanut kallionrotkot täyteen. Hän melkein vieri alas lumikinokseen\nkallion juurelle. Paremmin onnistui Brodde matkallaan. Rajuilma oli\nhänen paras liittolaisensa. Sillä jos tässä paikassa muulloinkin\nharvoin joku kävi, niin ei se tietysti nyt voinut tulla kysymykseenkään\ntällaisena myrskyisenä yönä. Hän sai sentähden häiritsemättä nostaa\nnuoraportaansa ylös, kääriä ne kokoon ja asettaa tavalliselle\npaikalleen. Sen tehtyään meni hän sitten toista tietä, kuin oli tullut,\nlinnanrakennusten välistä takaisin linnanpihalle suunnaten askeleensa\nkeittiötä kohti.\n\nSilloin kuuli hän Siggen äänen ja tämä tuli samassa juosten pihan\nylitse hänen luokseen.\n\n\"Sinäkö se olet Haukka?\" huusi hän.\n\n\"Niin, minä se olen!\" vastasi tämä.\n\n\"Oikea lemmon ilma tänä yönä... En tahtonut päästä ollenkaan erilleni\nTaavetti herrasta ja pelkäsin jo, ettet jaksaisi enää odottaakaan\nminua.\"\n\n\"Se ei odota koskaan liian kauan, joka tietää saavansa jotain hyvää!\"\nvirkkoi Brodde ja niin menivät he tavalliseen oleskelupaikkaansa\nkeittiön vieressä olevaan huoneeseen. Sinne päästyä otti Sigge\nviiniruukun esiin juhlallisuuksien alkajaisiksi. He olivat juoneet\nvasta yhden pikarillisen, kun Sigge jo huomasi ystävänsä silmälautasten\npainuvan kiinni.\n\n\"Luulenpa, että olet väsynyt ja uninen, Haukka!\" virkkoi hän. \"Eikä se\nole ihmekään, sillä tällainen ilma voi kyllä saada ihmisen raukeaksi.\nOtappa vielä yksi kulaus, niin eroamme tässä... Onhan meillä vielä\nhuomennakin aikaa puhella. Pääni on niin raskas, kuin olisi se lyijyä\ntäynnä.\"\n\nHän oli juuri saanut lausutuksi nämä sanat, kun Brodden pää vaipui\npöytää vasten ja kova kuorsaus ilmaisi, että hän oli vaipunut syvään\nuneen. Sigge tutki tarkoin, oliko uni todellista ja jätti sitten\nhuoneen.\n\nPian tuli hän kuitenkin taas takaisin, mutta nyt oli hänellä Taavetti\nherra mukanaan.\n\nHe tutkivat vielä kerran, oliko unijuoma tehnyt edes vaikutuksensa,\nsitoivat sitten nukkuvan kädet ja jalat, heittivät viitan hänen\npäälleen ja kantoivat hänet ulos huoneesta. Pihalle tultuaan\nsuuntasivat he askeleensa suurta tornia kohti, jonka sisään katosivat\npienen rautaoven kautta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\"Dei kraden Pape.\"\n\n\nEkolsundinlahden rantamalla oli pienen pieni, metsän kätkössä oleva\ntorppa. Siellä odotteli Erkki aamun tuloa lähteäkseen Hollingerin\ntilalle vahtiin. Ennen ulosmenoa katsoi hän että kaikki oli tuvassa\noikeassa järjestyksessä. Erittäin tarkasti tutki hän suuren pullon,\njoka hyvin käärittynä ja korkattuna seisoi huoneen nurkassa penkin\nalla, luultavasti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, ettei sitä\nmillään tavalla voitaisi vahingoittaa. Senjälkeen heitti hän vielä\npikaisen silmäyksen kahteen kirjavaan pukuun, jotka riippuivat naulassa\npullon yläpuolella laajaan munkkiviittaan käärittyinä.\n\nTämän tehtyänsä meni hän ulos ja tapasi ennen pitkää Hollingerin.\nMitään ei ollut yön aikana tapahtunut ja Erkki lähti Hollingerin\ntilalle vahtiin käskettyään kuitenkin ensin, että tämä pitäisi itseään\nvalmiina, sillä Brodde voisi tulla millä hetkellä hyvänsä ja silloin\nolisi tosi leikki edessä.\n\nMutta päivä meni, ilman että Broddelta tuli mitään tietoja. Erkki\npäätti sentähden heti, Hollingerin palattua takaisin vartiopaikalle,\nlähteä Stäkeen. Tämä oli noin kolmen peninkulman matkan päässä\nEkolsundista kaakkoon päin ja Erkki tapasi näille retkille lainata\nhevosen Husbyn kirkkoherralta. Hän oli laamanni, herra Kaarlo\nTordinpojan, huonekappalaisen ystävä ja muutenkin tämän Bonde-suvun\nhaaran innokas ihailija. Siksi olikin Erkki uskaltanut ilmoittaa\nhänelle asian oikean laidan ja tämä oli kaikin tavoin luvannut auttaa\nhäntä. Nopeammin kuin tavallisesti suoritti hän nyt matkan pappilaan,\nmutta täällä sai hän kirkkoherralta tietää, että koko Tanskan\nsotajoukko ja Kristian kuningas itse olivat samonneet Stäkeä kohti\nluultavasti aikomuksessa vallata se. Kun kirkkoherra oli saanut\ntietonsa varmalta taholta, jätti Erkki matkansa siltä yöltä ja päätti\nodottaa vielä seuraavan päivän.\n\nMutta sekin meni, ilman että mitään kuului, ja nyt päätti Erkki\ntäydellä todella ja hinnalla millä hyvänsä lähteä Stäkeen päästäkseen\nBrodden kanssa puheisiin. Kun Hollinger sitä varten tuli päästämään\nhäntä vartiopaikalta, kuulivat he yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa\nja äänestä voi päättää, että tulossa oli ei ainoastaan muutama\nratsastaja, vaan koko ratsujoukko. He lähestyivät varovasti taloa ja\ntäällä saivat he pian selvän niin hyvin ratsujoukosta kuin myös siitä,\njoka oli sen tulon aiheuttanut.\n\nTulija oli Taavetti herra itse miehineen. Hänet oli epäilemättä\npakotettu heittämään Stäken linna, arvelu, jonka he sitten huomasivat\ntodeksi. Mutta Brodde?... Mihin oli hän joutunut? Oliko ehkä tuo julma\nmerisissi saanut selvän, että jotain oli tekeillä, ja ottanut häneltä\nhengen tai heittänyt hänet vankeuteen, taikka oliko hänen onnistunut\npaeta? Viimeistä olivat he enimmän taipuvaiset uskomaan, koska tunsivat\nmiehen viekkauden ja varovaisuuden. Sentähden toivoivatkin he vielä yön\nkuluessa saavansa kuulla hänestä.\n\nNiin menivät he rannalla olevaan kalastajatupaan odottamaan, sillä nyt\nei kannattanut enää pitää silmällä Ekolsundia, heidän herraansa kun ei\nkuitenkaan voitu sieltä nyt Stäkeen viedä. Mutta ei vielä sinäkään yönä\nBroddea näkynyt, ei edes tullut mitään tietoa häneltä. Molemmat miehet\nvaltasi silloin levottomuus, joka läheni epätoivoa, sillä ilman Broddea\neivät he voineet ajatellakaan herransa vapauttamista. Hollinger meni\nvarhain aamulla tiedusteluretkelle. Hän lähestyi herrastaloa ja tapasi\nsiellä pari asepalvelijaa, jotka kuuluivat Taavetti herran väkeen.\nNäitten kanssa alkoi hän varovasti keskustella, ilmoittaen, että vei\nTukholmasta sanaa Katillo piispalle, mutta että matkalla oli joutunut\nkuninkaan väen käsiin. Nämät olivat vieneet häneltä hevosen ja itse oli\nhän vain hädin tuskin päässyt heistä erilleen... Molemmat miehet olivat\nkovasti vihoissaan ja ennen pitkää sai Hollinger tietää, mikä oli syynä\nsiihen. He olivat odottaneet iloisia kemuja, luulleet, että ne tuossa\npaikassa pidettäisiin. Mutta sensijaan olikin heidän pitänyt ratsastaa\nTaavetti herran kanssa pois Stäken linnasta ja saaneet ainoastaan kovia\nsanoja osakseen. Ja mies, joka oli luvannut kemut pitää, Haukka, hän\noli paennut Stäkestä jo pari yötä takaperin. Mutta he kyllä hänet\npehmittäisivät, jos vain vielä kerran tapaisivat, sen vakuuttivat\npalvelijat kalliilla valalla.\n\nNäillä tiedoilla palasi Hollinger takaisin Erkin luo. Tämä istui hänen\nsisään astuessaan lieden ääressä leuka kätten varassa ja tujotti\ntuleen. Ja kun Hollinger kertoi, mitä oli saanut tietää, ei hän\nnäyttänyt edes kuuntelevan häntä. Mutta heti tämän lopetettua hypähti\nhän ylös ja sanoi:\n\n\"Broddelle on tapahtunut onnettomuus!... Jos hän olisi paennut, olisi\nhän jo varmaan täällä. Olen siitä yhtä vakuutettu, kuin että tuota\njärveä, joka tässä eteemme leviää, peittää jääkansi vuorenseinää\nlujempi... Mutta nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, Hollinger!\"\n\n\"Minä tiedän ainoastaan yhden\", virkkoi tämä, \"ja se on, että me\nkahden, sinä ja minä, yritämme pelastaa Niilo herran.\"\n\n\"Ja jos me emme onnistuisi ... niin olisi hän auttamatta hukassa. Minä\ntiedän toisen keinon, jota me voimme ensin koittaa. Meidän täytyy\nlähteä piispan pakinoille ja selittää hänelle koko asia. Hän se yksin\nvain voi saada Taavetti Pentinpojan taipumaan.\"\n\n\"Piispan luokseko!\" huudahti Hollinger. \"Neuvosi on rohkea eikä se\nainakaan minusta tunnu hyvältä. Vaarallisempaa tietä rakkaan herramme\nvankilaan olisit tuskin voinut keksiä.\"\n\n\"Mutta en myöskään varmempaa\", lausui Erkki lujasti. \"Mitä enemmän\najattelen asiaa, sitä varmemmaksi päätöksessäni tulen... Minä voin\npakottaa piispan, niin, minä voin pakottaa hänet ajamaan asiaamme... Ja\njos ei se onnistuisi, jota en kuitenkaan usko, niin on meillä sittenkin\nvielä sinun neuvosi jäljellä. Me voimme silloin joko pelastaa Niilo\nherran tai taas kuolla.\"\n\nHe sopivat, että Hollinger jäisi Ekolsundiin pitämään silmällä taloa\nsekä myöskin viheriää ritaria, jonka oleskeleminen kartanoa vastapäätä\nolevassa tuvassa tuntui heistä suuressa määrässä epäilyttävältä. Mutta\nErkki itse lähti samana päivänä jo pohjaan päin Taalainmaata kohti\nkulkemaan aikoen Katillo piispan puheille.\n\nMatka meni nopeammin kuin hän oli toivonutkaan. Kolmannen päivän iltana\nastui hän jo erään vuorimiehen tupaan lähellä Hedemoran pitäjää.\n\n\"Jumalan rauhaa, Pentti ukko!\" sanoi hän kynnyksen yli astuttuaan.\n\nPentti ukko istui lieden ääressä ja hänen vierellään hääräili kolme\nuljasta poikaa ja yhtä monta renkiä toimissaan. Toisella puolen takkaa\nistui hänen vaimonsa tyttärineen ja piikoineen. Kaikki olivat he\ntyöpuuhissa. Miehet takoivat ja teroittivat kirveitä sekä myös\nmiekkoja. Naiset kehräsivät ja karstasivat.\n\nPentti ukko varjosti kädellään silmiään ja tirkisteli oven suuhun,\njohon Erkki oli pysähtynyt. Ja heti kun erotti vastatulleen\nkasvonpiirteet tunsi hän tämän.\n\n\"Niin totta kuin elän, on se Erkki... Jumalan rauhaa, istu alas! Otappa\nesiin jouluoluesi, muori, sillä luulen, että se matkustavaiselle nyt\nkyllä maistaa... Mikä tuo sinut tänne, poikani?\"\n\n\"Olen tullut hakemaan apua täältä, Pentti ukko!\"\n\n\"Sinäkö, Erkki... Ja minä kun ajattelin, että me pian herrasi kanssa\nsaisimme auttaa itse itseämme.\"\n\n\"Niin ajattelin minäkin ja luulinpa, että Niilo herra jo tähän aikaan\nolisi taalalaisarmeijan kanssa kaukana joen eteläpuolella. Mutta\nkohtalo on määrännyt toisin. Niilo herra tarvitsee nyt itse apua ja\nellei hän sitä pian saa, niin on hän auttamatta hukassa. Hän on\nvangittu!\"\n\n\"Vangittu...! Niilo herra vangittu!\" huudahti Pentti ukko ja nousi\nistuimeltaan. Kaikki miehet käänsivät ihmetellen katseensa Erkkiin ja\nmyös rukit lakkasivat hyrräämästä.\n\n\"Kuten sanoin, Pentti ukko, Niilo herra on vangittu!\"\n\n\"Ja kuka on uskaltanut tehdä sellaisen konnantyön? Missä on hänen\nvankilansa?\"\n\n\"Ensimmäiseen kysymykseenne voin kyllä vastata, mutta jos minun pitäisi\noikeuden edessä näyttää väitteeni todeksi, niin en voisi sitä.\nPäinvastoin minut langetettaisiin ja rikoksellinen päästettäisiin\nvapaaksi. Niin hyvin on hän osannut jälkensä lakaista. Herra Taavetti\nPentinpoika, arkkipiispan veli, hän se on tehnyt tämän konnantyön! Mitä\ntaas tulee jälkimäiseen kysymykseen, niin voi siihen ainoastaan\nTaavetti ritari itse antaa vastauksen.\"\n\nVanha vuoritilallinen veti tuuheat kulmakarvansa kokoon ja asetti\nkätensä ristiin rinnoilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi tuvassa.\n\n\"Mikä se sitten on\", kysyi vihdoin Pentti ukko, \"joka aiheuttaa tämän\nvihollisuuden herrasi ja arkkipiispan veljen välillä?\"\n\n\"Kaarlo kuningas!\" vastasi Erkki ja lisäsi, kun huomasi, että vanhus\ntahtoi selvempää vastausta. \"Niilo herra on, niinkuin hyvin tiedätte,\nKaarlo kuninkaan puoluelainen ja kannattaja. Hän tahtoo saada kuninkaan\ntakaisin valtakuntaan, mutta sitä ei tahdo Katillo piispa eivätkä\nmyöskään arkkipiispan sukulaiset ja ystävät. Linköpingin tuomiokirkossa\nkeskusteli Niilo herra heidän kanssaan. Ja siellä tultiin siihen\npäätökseen, että valtakunta oli yhteisvoimin vapautettava tanskalaisten\nikeestä. Senjälkeen olisi sekä kuningas että arkkipiispa palautettava\ntakaisin maahan. Mutta sitten tulivat herrat ehkä ajatelleeksi, muulta\nkannalta en ainakaan minä voi asiaa käsittää, että Niilo herrasta\nteidän johtajananne koituisi liian mahtava mies. Ja niin otettiin hän\nvangiksi vasten kaikkia lupauksia ja kunniasanoja, vaikka rauhan ja\nystävyyden oli määrä vallita kaikkien kesken. Siinä käytiin siis aivan\nsamalla tavalla kuin ennen Vesteråsissa, Eerikki Puken asiassa. Ja minä\npelkään, Jumala paratkoon, että myöskin tässä on henki kysymyksessä!\"\n\nTaas syntyi syvä hiljaisuus. Sen keskeytti nytkin isäntä itse\nasettumalla jälleen vanhalle paikalleen ratisevan takkavalkean ääreen,\njossa laski päänsä kätten nojaan. Vuoritilallinen Pentti Björnsson oli\nrikas ja hyvin arvossa pidetty mies, jonka neuvoja kaikissa tärkeissä\nasioissa haluttiin ja myös laajoissa piireissä noudatettiin. Hän oli\nollut mukana Engelbrektin vapautussodassa ja tämän muisto oli hänelle\nerittäin rakas. Kaikkia, jotka olivat siihen osaa ottaneet, piti ukko\nystävinään, eikä hän niiltä koskaan apuansa kieltänyt. Tuomas piispan\nlaulut Engelbrektistä ja vapaudesta osasi hän ulkoa alusta loppuun ja\nmonta kertaa oli hän puhellut vanhan rehellisen piispan kanssa aikansa\nhuomattavimmista henkilöistä ja tapahtumista. Näissä keskusteluissa oli\npiispa myöskin kertonut hänelle Niilo Sturesta, jonka hehkuva rakkaus\nEngelbrektiin jo yksinään teki vuoritilallisesta tämän ihailijan.\nTuttavuus, johon hän jäljestäpäin oli tullut Niilo herran kanssa Kaarlo\nKnuutinpojan sotien aikana vanhaa drotsia, Krister Niilonpoikaa\nvastaan, oli vielä vahvistanut ja lisännyt tätä ihailua. Ja arvossa\npidetyn vuoritilallisen Pentti Björnssonin puhe tästä Engelbrektin\nystävästä levisi laajalle ympäri seutuja. Se sai aikaan yleisen ihailun\nNiilo Sturea kohtaan vuoristossa ja näitten seutujen asukkaat olisivat\nmenneet vaikka kuolemaan hänen edestään.\n\nKun nyt Erkki, joka syntyperäisenä taalalaisena oli täällä tuttu jo\nEngelbrektin ajoista asti, toi tiedon rakasta ritaria kohdanneesta\nonnettomuudesta, herätti se vuoristolaisessa ja tämän perheessä mitä\nsuurinta katkeruutta. Mutta se ei puhjennut ilmi mahtipontisissa\nsanoissa eikä myöskään muissa ulkonaisissa ilmaisumuodoissa. Se koski\nniinkuin yleensä kaikki tällaiset tapaukset suoraan tämän\nyksinkertaisen ja rehellisen kansan sydämeen. Jo Tukholman piirityksen\naikana oli ihmetelty, ettei Niilo herraa ollut siellä, vaikka niin oli\npuhe ollut. Eikä vuoristolaisten kysymyksiin ollut osattu mitään\ntyydyttävää vastausta antaa. Sentähden olivatkin nämät, kun piispan\nsanansaattajat saapuivat, aikoneet jäädä kotia, kunnes Niilo herra itse\ntulisi. Mutta kun sitten olivat saaneet kuulla, että tämä oli samonnut\nGestriklantiin päin saattaakseen rahvaan sielläkin ja Helsinglannissa\nliikkeelle, olivat he, vaikka epäillen, viimein lähteneet matkaan.\nLuultavaa kuitenkin oli, että vielä tälläkin hetkellä, vaikka piispa\nitse oli saapunut Taalaihin, tällaisten tietojen tultua syntyisi\nvastustusta. Niin, oli hyvin todennäköistä, että piispa saisi ankarasti\nponnistella, ennenkuin saisi taalalaiset matkaan, ellei näet onnistuisi\nhankkia Niilo Sturea sivulleen.\n\nErkki kertoi sitten kaikki, mitä ritarin vapauttamiseksi oli tehty, ja\nkuinka nyt viimeinenkin toivo oli rauennut Brodden kadotessa, jolta\nvarmaankin tuo konnamainen Taavetti herra oli ryöstänyt vapauden aivan\nsamoin kuin Niilo herraltakin.\n\nSilloin ryhtyi vihdoin vanha vuoristolainen puhumaan. Hän oli koko ajan\nErkin kertoessa istunut pää kumarassa. Mutta rypyt hänen otsallaan\nolivat yhä suurenneet ja katse tullut terävämmäksi.\n\n\"Mitä Niilo Sture tahtoo, sitä mekin tahdomme\", lausui hän. \"Hänen\nvihollisensa ovat meidän vihollisiamme samaten kun hänen ystävänsä ovat\nmyös meidän. Sentähden pitää asiain mennä niinkuin hän tahtoo. Ruotsin\nvaltakunta ei ole mikään papintila... Kuninkaan täytyy saada palata\ntakaisin. Ellei siihen myönnytä, eivät taalalaiset, ei ainoakaan\nheistä, astu joen ylitse Kristian kuningasta vastaan. Se on ensimäinen\nehto!... Toinen on, että Niilo Sture on heti päästettävä vapaalle\njalalle, sillä hän se on vievä meidät taisteluun, hän, eikä kukaan muu.\nSen sanoi minulle vanha Tuomas piispa, Jumala olkoon hänen sielulleen\narmollinen, ja olen siitä itsekin aivan varmasti vakuutettu, että Niilo\nSture on oivallisin ritari Ruotsin valtakunnassa ja kaikista sopivin\nsaattamaan Engelbrektin suuren työn loppuun.\"\n\nNämät sanat täyttivät Erkin rinnan sydämellisellä riemulla ja kostea\nkiilto silmissään astui hän esiin ja tarttui vuoritilallisen käteen\nkiinni.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Pentti ukko\", lausui hän.\n\"Tiedän aivan hyvin, että teidän puheellanne on merkitystä ja että sitä\nkuunnellaan ja noudatetaan laajalti näillä seuduin.\"\n\n\"No, no, poikaseni!\" mutisi Pentti ukko, itsekin liikutettuna,\najatellessaan, mitä kaikkea rakastettu ritari sai kärsiä, \"no, no,\nmaistakaamme nyt ensin muorin jouluolutta ja tuumikaamme sitten, millä\ntavoin voimme paraiten saada Niilo herran vapautetuksi!\"\n\nVuoritilallisen vaimo toi nyt jouluoluen sisään ja ennen pitkää kulki\njo kiiltäväksi hinkattu kuparihaarikka miehestä mieheen. Sitten kun\nmyöskin vieraalle oli tarjottu tervetulijaispikari, tarttui itse isäntä\nhaarikkaan kiinni ja lausui:\n\n\"Kaarlo kuninkaan ja Niilo Sturen malja!\"\n\nJuotuaan tarjosi hän haarikan Erkille, joka myös toistettuaan samat\nsanat vei sen huulilleen. Samaten tekivät kaikki muutkin läsnäolevat.\n\n\"On kyllä olemassa keino, Pentti ukko\", virkkoi Erkki, \"jonka avulla\nNiilo Sture voidaan vapauttaa, ja se on...\"\n\n\"Ja se on...\", kertoi vuorimies, ikäänkuin hämmästyen sitä, että tuo\nhänen silmissään nuori mies tahtoi pyytämättä antaa hänelle neuvon.\n\n\"Muuta keinoa ei ole, kuin että me menemme Katillo piispan puheille\",\nlausui Erkki, \"ja sanomme suoraan hänelle, että yhtä varmasti kuin\nTaalain armeija lähtee sotaan ainoastaan saattaakseen Kaarlo kuninkaan\ntakaisin valtakuntaan, yhtä varmasti vaatii se myös ritari Niilo Sturen\njohtajakseen, ja ettei se ilman sitä matkaan lähde. Uskon, ettei piispa\ntunne heimolaisensa konnamaista tekoa. Jos hän saa sen nyt tietää, niin\nolen varma, että hän yhtä innokkaasti kuin joku meistä on toimiva Niilo\nherran vapauttamisen hyväksi. Mutta mahdollista on, ettei hän luota\nsanoihini. Ja minä en voi näyttää niitä toteen yhtä vähän kuin kukaan\nmuukaan niistä miehistä, jotka jäivät kuninkaantyttären kanssa\nodottamaan Krokekin luostarin ulkopuolelle, kun Niilo herra meni sinne\nsisään.\"\n\nErkki lähestyi jo viittäkymmentä. Mutta vanhasta Pentistä, joka oli\nnähnyt hänen pienestä pojan vekarasta alkain, tuntui Erkki aina\nnuorelta. Eikä ihme, sillä olihan Pentti tuntenut hänen isänsä ja\nolihan hänellä sitä paitsi kolmekymmentä vuotta enemmän hartioillaan\nkuin tällä, vaikka olikin ulkonäöltään vielä reipas ja voimakas\nniinkuin paraassa miehuudenijässä oleva mies. Kummastuksen ilme katosi\nkuitenkin heti hänen kasvoiltaan ja suurella tarkkaavaisuudella näytti\nhän kuuntelevan Erkin ehdotusta. Kun tämä sitten oli lopettanut, sanoi\nhän tälle niinkuin vertaiselleen:\n\n\"Neuvosi tuntuu minusta hyvältä... Meidän on mentävä piispan luo ja\npuhuttava hänelle asiasta.\"\n\nEnempää ei sinä iltana juteltu. Vasta parin päivän päästä oli kokous\nTunassa, johon Katillo piispa oli määrännyt vuoristolaiset saapumaan.\nNäitä kahta päivää käyttivät Pentti ja Erkki sekä edellisen pojat\nhyväkseen. He keskustelivat naapurien kanssa ja tutkivat heidän\nmielipiteitään sekä valmistivat heitä kaikilla tavoin kokousta varten.\n\nKun he sitten määrättyyn aikaan saapuivat Tunaan, ei piispaa itseä\nollutkaan siellä. Sen sijaan puhui arkkipiispan veli, Krister\nPentinpoika, hänen nimessään vuoristolaisille. Tämä selitti heille,\nmiten välttämätöntä oli, että nyt mies talosta lähtisi sotaan, jos\nkerran täydellä todella tahdottaisiin pelastaa valtakunta vaarasta. Ja\nlaajasti kuvaili hän, kuinka kuningas oli tunkeutunut aina yhä\neteenpäin, sen jälkeen kun oli saapunut Tukholmaan maanantaina 25\npäivänä maaliskuuta.\n\n\"Veljeni arkkipiispan linna, Stäke\", lausui hän, \"ja myös oma linnani\nSallestaborg, ovat joutuneet kuninkaan käsiin. Pääsiäisenä kuunteli hän\nmessua Upsalan tuomiokirkossa ja seuraavana päivänä samosi hän\nVesteråsiin, jossa hän nyt paraillaan majailee heimolaiseni, herra\nNiilo Kristerinpojan, luona. Hänen ja veljeni, Taavetti herran,\nsanansaattajat ovat täällä läsnä, niin että te voitte itse heiltä\ntiedustella, minkälainen asiain tila todellisuudessa on. Mutta varmaa\non, että teidät perii hukka, ellette heti ryhdy ponteviin toimiin,\nsillä epäilemättä on kuningas heti, kun on saanut Vesteråsin käsiinsä,\nsamoava Långhedenin ylitse tänne teidän seuduillenne.\"\n\nRitarin sanoja seurasi hiljaisuus. Miehet lähestyivät toisiansa ja\npuhelivat keskenään ja kun sitä sellaista oli kestänyt hetkisen aikaa,\nastui vanha, hopeahapsinen vanhus, Pentti Björnsson, esiin ja tervehti\nritaria. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen kuullakseen tämän\nkokeneen miehen sanoja. Kun sitten taas hiljaisuus oli syntynyt, alkoi\nPentti:\n\n\"Tavaksi on nyt tullut, aina siitä alkain, kun suuret herrat tulivat\nhuomaamaan, mihin me kelpaamme, me, jotka asumme täällä Taalaissa ja\nympärillä, että he lähtevät tänne joen ylitse, kun hätä ahdistaa ja\nuhkaa heitä. Niin on nyt sinunkin käynyt, Krister Pentinpoika, ja\nsamaten myös sukulaisesi, Katillo piispan. Hyvä olisi ollut, jos hän\nolisi itse ollut täällä meitä vastassa, koskapa hän juuri on kutsunut\nmeidät kokoon. Sillä sinua me hyvin vähän tunnemme. Ja kun ajattelen,\nmiten enosi, Krister Niilonpoika, houkutteli Taalain rehelliset miehet\nsotajalalle, vaikka mikään hätä ei ahdistanut valtakuntaa, niin on\nminulla hyvin vähän halua noudattaa kehotustasi. Katsos, nyt on\nasianlaita niin, että me kyllä huomaamme valtakunnan olevan vaarassa,\nmutta ei suinkaan veljesi tähden, vaan sentähden, että valtakunta on\nhallitsijaa vailla, niin kauan kuin Kaarlo kuningas on ja pysyy\nmaanpaossa. Se on tämän hädän tähden vaan, kun me tahdomme lähteä\nmatkaan mies talosta. Sillä sen sanon sinulle, mitään pappisvaltaa me\nemme halua, vaan me tahdomme, että Ruotsi yhä edelleenkin pysyy\nkuningaskuntana, jollainen se jo ikimuistettavista ajoista on ollut.\"\n\nKrister herra huomasi asemansa erittäin vaikeaksi. Sillä tällaista\npuhetta kuin hän nyt vanhan vuoritilallisen huulilta kuuli, ei hän\nollut ollenkaan odottanut. Ja sentähden ei hänellä ollutkaan siihen\nmitään vastausta antaa. Sillä se oli kokonaan vasten hänen ja muitten\nherrain aikeita tämä puhe Kaarlo kuninkaan takaisin kutsumisesta. Mutta\nolla tähän vaatimukseen suostumatta, sitä hän ei uskaltanut, koska\ntaalalaiset toden teolla olivat nyt heidän ainoa turvansa. Niin olisi\nepäilemättä Katillo piispa tehnyt ja jyrkällä kiellollaan olisi hän\nehkä voittanut enemmän kuin mitä Krister herra nyt voitti\npuolittaisella myöntymisellään.\n\n\"Mikä on maalle ja valtakunnalle hyödyksi, sitä mekin uurastamme!\"\nvastasi hän.\n\n\"Silloin on sinun se valalla vahvistettava!\" jatkoi taipumaton Pentti\nukko. \"Niin, sinun on vannottava, että sinä ja piispa ja kaikki, jotka\nnyt ratsastelevat täällä Taalaissa, että ne kaikki suostuvat\nensimäiseksi työksi hankkimaan Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan.\nJa sitten täytyy sinun vielä laittaa meille johtajaksi kelpo ritari,\nherra Niilo Sture, tai on sinun ainakin sanottava meille hänen nykyinen\nolinpaikkansa. Silloin lähdemme me iloisella mielellä Tanskan\nkuningasta vastaan! Muussa tapauksessa pysymme me kotona ja luulen,\nolenpa melkein varma siitä, että niitä on vähän, jotka Siljanista\nlähtevät joen toiselle puolen teidän kanssanne, jos ei nimittäin\nKatillo piispa puheillaan saa mieliä muuttumaan.\"\n\nMustiinpuettu herra, jota vuoristolaiset eivät tunteneet, mutta jonka\nnimen Erkki heille jälkeenpäin ilmoitti — mies oli Uppsalan kaniikki\nHelmich — lähestyi vuorimiehen puhuessa ritaria, joka seisoi muitten\nherrain keskellä, ja kuiskasi hänelle toisten sitä huomaamatta jotain\nkorvaan. Krister herra astui sen jälkeen esiin ja nosti kaksi sormeansa\nylös lausuen:\n\n\"Mitä minuun itseeni tulee, niin mielelläni suostun vaatimuksiinne,\nTaalain kunnon miehet! Mutta heimolaiseni, Katillo piispan, puolesta en\nminä voi mitään valaa vannoa. Mitä taas Niilo herraan tulee, niin ei\nluullakseni viivy kauan, ennenkuin te taas saatte hänet nähdä.\nKuitenkin tahdon ilmoittaa teille, että minä kaikista vähimmän odotin\nteiltä tällaista puhetta nyt, kun vaara on juuri oven edessä. Ja\nsuuresti mahtaa se Katillo piispaa ihmetyttää, palatessaan rahvaan\nkanssa Siljanin laaksoista, kun huomaa teidät pysyvän alallanne.\nAjatelkaa myöskin, että jos Vesterås antautuu, niin on koko tämä\nmaanpuoli avoinna Kristian kuninkaan joukoille. Toivon siis, että\nluotatte sanoihini ja että jo huomenna lähdette liikkeelle, jos ei\nmuuta niin ainakin joelle asti!\"\n\n\"Ei\", lausui Pentti Björnsson, \"siitä ei tule mitään. Meidän täytyy\nensin saada piispalta lupaus, että Kaarlo kuningas palautetaan takaisin\nvaltakuntaansa ja sitten on teidän hankittava meille Niilo herra\npäälliköksi... Sinä et peljätä meitä puheellasi vaarasta, sillä jos se\ntodella lähestyy, jos kuningas samoo Långhedenin yli, niin tiedämme me\nkyllä, miten silloin varjella omaa kotiamme ja kontuamme.\"\n\nKaikki vuoristolaiset yhtyivät Pentin lausumaan mielipiteeseen ja niin\nhajoitettiin kokous.\n\nPentti ja Erkki lähtivät Kuparivuorelle Faluniin, jossa vuorimiehen\nveli asusti. Vanhus tahtoi neuvotella tämän kanssa ja jos mahdollista\nsaada sanansaattaja jonkun vaikutusvoimaisen talonpojan luo Leksantiin\ntai Moraan voidakseen estää piispan hankkeet. Vasta myöhään illalla\nseuraavana päivänä palasivat he takaisin Pentti Björnssonin kotiin.\n\n\"Sanasi kokouksessa ovat tehneet aiotun vaikutuksen, isä!\" virkkoi\nvaimo, kun miehet olivat tulleet tupaan. Ja miehen kysymykseen, mitä\nhän puheellaan tarkoitti, vastasi hän: \"tänne saapui eilen jälkeen\npuolisen lähetti Niilo herralta.\"\n\n\"Niilo herralta?\" huudahtivat ukko ja Erkki samalla kertaa.\n\n\"Niin, se oli todellakin häneltä!\" virkkoi vaimo. \"Niilo herra on\nmatkalla tänne ja lähetti käski minun sanoa sinulle, Erkki, että\nkiiruhtaisit viipymättä Penningebyhyn. Se on herrasi tahto. Miehellä\noli kirje mukanaan, minullekin näytti hän sitä... Ritarin sinetti\nriippui siinä. Se oli piispalle ja lähetillä oli kiire, sillä kirjeessä\noli tärkeitä ja painavia tietoja.\"\n\n\"Mitä sanot, akka?\" huudahti mies ja hänen äänessään vaihteli ilo ja\nepäilys.\n\nErkki seisoi siinä kauan ja mietti, mitä oli kuullut. Ei ollut aivan\nkokonaan mahdotonta, että Niilo herra oli saanut vapautensa takaisin.\nBrodde oli voinut saapua ja tehdä heti uhkayrityksen, joka oli\nonnistunut. Ja aivan luonnollista siinä tapauksessa oli, että Niilo\nherra ensin oli lähtenyt Penningebyhyn. Tie oli kyllä pitkä sinne,\nmutta ei kuitenkaan niin kovin pitkä, ettei hän olisi voinut olla\ntakaisin varmain tietojen kanssa ennemmin kuin piispa Siljanlaaksojen\nrahvaan kanssa ehti vihollisen ahdistamille paikoille.\n\nNiin läksi Erkki matkaan. Mutta saavuttuaan Penningebyhyn, olivat\nkaikki siellä syvään suruun ja murheeseen vaipuneina. Ritarista ei\nollut kuulunut mitään. Erkin kertomus, niin vähän varmuutta kuin se\nsisälsikin, herätti siellä kuitenkin taas toivon kipinän. Mutta itse\nhuomasi hän heti, että kaikki oli ollut vain pelkkää petosta, ja hän\ntuli siinä ajatelleeksi mustaa kaniikkia, joka kuiskasi ritarin korvaan\nkansankokouksessa. Epäilemättä oli se hänen keksintöänsä, tuo miehen\nlähettäminen, saadakseen siten Erkin poistumaan paikkakunnalta, koska\ntoivoa sopi, että hänen poissaollessaan ainakin piispan oma läsnäolo\nvoisi saada talonpojat taipumaan. Tämä huomio sai hänen levottomuutensa\nkohoamaan äärimmilleen, niin että Briita rouvan täytyi jo lohduttaa\nhäntä. Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari tuli hänen luokseen ja lausui\nhänelle ystävällisen tervehdyksen kuninkaantyttäreltä, joka pyysi häntä\npysymään vain rohkealla mielellä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei\nErkki voinut saada rauhaa, ennenkuin istui taas hevosen seljässä.\n\nHurjaa, epätoivoista vauhtia ajaen suoritti hän matkan takaisin\nHedemoraan. Mutta juuri päästessään Fjädrunda-maahan, sai hän kuulla,\nettä Katillo piispa mahtavan taalalais- ja vestmanlantilais-armeijan\nkanssa majaili Hällemetsässä lähellä Harakerin kirkkoa. Tämä uutinen,\njoka vahvisti hänen epäluulojansa Krister herraan ja kaniikkiin nähden,\nenensi hänen levottomuuttaan ja sai hänet ponnistamaan voimiaan\nviimeisiin asti.\n\nKatillo piispan oli todellakin onnistunut saada taalalaiset seuraamaan\nitseään. Sen olivat suureksi osaksi vaikuttaneet ne sanomat, joista\nkaikkialla tiedettiin puhua, että nimittäin Niilo Sture oli palannut\nretkeltään pohjoisista maakunnista ja niin muodoin ennen pitkää\nsaapuisi paikalle. Itse Pentti ukkokin antoi sen kirjeen pettää\nitseään, jota oli hänen vaimollensa näytetty. Ja niin oli myöskin hän\nlähtenyt sotaan kolmen poikansa kanssa.\n\nVarhain aamulla 16 päivänä huhtikuuta ratsasti Erkki pitkin\nmetsäpolkuja, jotka olivat hänelle vallan tuttuja, kiiruhti niin\nnopeaa, kuin väsynyt hevosensa juosta voi, eteenpäin Harakerin kirkkoa\nkohti. Ja jota lähemmäksi hän sitä tuli, sitä selvemmin erotti hänen\ntottunut korvansa sen omituisen sorinan, joka sekoittui korkeain\nhonkain majesteetilliseen huminaan. Se sorina tuli suuresta leiristä,\njonka täytyi olla aivan lähellä.\n\nSilloin keksi hänen silmänsä yhtäkkiä kookkaan, harmaantuneen miehen,\njoka sotatapparaansa nojaten seisoi erään pilviä tavottelevan kuusen\nalla. Erkki tunsi heti hänet. Mies oli Pentti Björnsson. Nähtävästi\nolivat vuoristolaiset ottaneet asemansa tähän osaan metsää. Ja hän sai\npian vahvistuksen tähän arveluunsa, sittenkun hän oli ehtinyt tunkeutua\ntavattoman tiheän, orjantappuroita kasvavan pikkumetsän läpi ukon\nluokse. Tämä seisoi siellä ajatuksiin vaipuneena ja hänen muotonsa oli\nsynkkä, melkein uhkaava. Kun Erkki tuli hänen luokseen, katsahti hän\nylös ja hänen katseensa oli tutkiva, mutta mitään kysymystä ei hän\ntehnyt. Palvelija tuli yksinään, siinä oli selvä vastaus hänelle.\n\n\"Tänä päivänä on tosi leikki edessä\", virkkoi ukko, \"mutta Niilo Sturea\nei siltä vielä näy.\"\n\n\"Se oli kaikki vain kamalaa vilppiä, petosta, Pentti ukko\", puhkesi\nErkki puhumaan ja kiivaus, jolla sanat lausuttiin, ilmaisi aivan\ntäydelleen sen kiihottuneen mielentilan, jossa hän oli. \"Pelkkää,\ninhottavaa petosta kaikki! Niilo herraa pidetään yhä edelleenkin\nvangittuna.\"\n\n\"Vilppiä, petosta?... Kautta Jumalan kuoleman, poika, mitä sanot?\" Ukko\nmietti hetkisen ja lisäsi sitten: \"Minun täytyy heti puhua piispan\nkanssa. Tule, Erkki... Tahdonpa nähdä, uskalletaanko taalalaisia\nheitellä niin vain kuin leikkipalloja heidän saamatta edes rehellistä\nsanaa kiitokseksi rehellisestä työstä.\"\n\nErkki sitoi hevosensa puuhun kiinni ja niin menivät he molemmat nopein\naskelin oikotietä metsän läpi sille suunnalle, jossa Pentti tiesi\npiispan olevan.\n\n\"Mihin nyt, Pentti ukko?\" kuului yhtäkkiä ääni, kun he olivat kulkeneet\nhetkisen matkaa tietä pitkin. Ja nuori ritari loistavissa varuksissa\nastui esiin metsäpolulta ja laski kätensä vuoristolaisen hartioille.\n\n\"Piispan luokse\", vastasi Pentti lyhyesti ja äreällä äänellä.\n\n\"Mutta sinähän jätät paikan, jonka minä olen osottanut sinulle, ukko...\nKuningas voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Oletko asettanut edes toista\nmiestä tilallesi?\"\n\n\"Se on kyllä oikeaa puhetta, mitä te siinä pidätte\", vastasi ukko,\n\"mutta nyt on asianlaita niin, että meidät on tänne houkuteltu\npetollisella tavalla ja sitä me emme kärsi... Sitä minä myös menen nyt\nsanomaan piispalle. Hän saa itse katsoa eteensä, kun kuningas tulee,\nmiten paraimmaksi näkee. Mutta minä ja meikäläiset ja paljon muita\nlisää, me palaamme takaisin kotiin...\"\n\n\"Kautta Jumalan kalliin veren ... mitä sanot, ukko?\"\n\n\"Puhtaan totuuden vain, en muuta! Eikö meille luvattu, että Niilo Sture\nkyllä saapuisi oikeaan aikaan, juuri silloin, kun me häntä\ntarvitsisimme. Ja nyt olen minä, Jumala paratkoon syntiset ajatukseni,\nseisonut täällä ja ajatellut pahaa tuosta jalosta miehestä sentähden,\nettä hän on pysynyt poissa... Sen lisäksi saan minä vielä nyt kaiken\nmuun hyvän lopuksi kuulla, että hän kituu yhä edelleen pimeässä\nvankiluolassaan, odottaen ehkä kuolemaa vapauttamisen asemasta...\nKautta Jumalan kalliin veren, Steen Sture, siinä on jo enemmän kuin\nrehellinen mies voi kärsiä.\"\n\nSteen Sturen, joka samaten turhaan oli odottanut ystäväänsä, täytyi\nmyöntää, että ukon viha oli oikeutettua, ja tämä jatkoi:\n\n\"Katsos nyt, Steen, kun rauta on vielä kuumaa, täytyy meidän takoa.\nKatillo piispan on pyhimysten nimessä vannottava, että hän antaa\nritarille hänen vapautensa takaisin, muuten lähdemme me miehissä\nkotiin, sen vakuutan minä, Pentti Björnsson.\"\n\n\"Anna minulle kätesi, ukko\", huudahti Steen lämmöllä, \"toivoisinpa,\nettä sinä pitäisit minua yhtä rakkaana kuin pidät Niilo Sturea... Usko\nminua, myös minä olen ritarin ystävä ja tahdon uhrata henkeni ja vereni\nhänen edestään. Sinä, Erkki, tunnet minut ja voit sanoa, tapaanko minä\npöyhkeillä tyhjillä sanoilla ja lupauksilla!... No niin, minä vannon\nnyt sinulle tämän ystävyytemme nimessä, ukko, vannonpa kautta kolmen\nlummekukan kilvessäni, että hankin Niilo Sturelle hänen vapautensa\njälleen, vaikka minulta sitten henki menisi. Ja siinä en viivyttele\nhetkeäkään, jos vain saan elää tämän taistelun jälkeen, joka nyt on\nedessämme.\"\n\nLämpö, jolla nuori ritari puhui, sekä myös hänen avonaiset ja\nrehelliset kasvonsa tekivät huomattavan vaikutuksen vuoritilalliseen.\n\n\"Mutta jos sinä vähänkin luotat minuun, Pentti ukko\", jatkoi Steen\nSture, \"niin jätä asia edemmäksi. Tämä päivä ei ole sitä varten. Muuten\non minun uskoni se, että Katillo piispa yhtä vähän kuin minä on voinut\najatellakaan mitään sellaista mahdolliseksi, josta sinä nyt tässä\ntiedät kertoa. Itse tulen, niinkuin tiedät, Elfsborgin seuduilta ja kun\nerosin Niilo Sturesta, oli puhe, että me tapaisimme toisemme täällä...\nKuka on se konna, joka on uskaltanut vangita hänet?\"\n\n\"Taavetti Pentinpoika!\" vastasi Erkki.\n\n\"Voitko näyttää väitöksesi toteen, mies?\" kysyi Steen äkisti.\n\n\"Voin niin, että te, Steen herra, olette uskova sen yhtä varmasti kuin\nminä sen uskon... Mutta tuomioistuimen edessä en sitä voi todistaa?\"\n\n\"Hyvä, luota minuun... Minä olen pitävä sanani... Mutta tänä päivänä,\nPentti ukko, ajatelkaamme ainoastaan Ruotsin valtakuntaa, niinkuin\nEngelbrekt aikoinaan teki... Hän ei olisi oman veljensäkään tähden\nluopunut velvollisuudestaan!\"\n\nHevosten kavioiden kopina, joka alkoi kuulua kapealta metsäpolulta,\nkatkaisi keskustelun. Katillo piispa itse tuli sieltä ratsastaen\nmurrokselle. Huolimatta raskaasta ja kömpelöstä ruumiistansa oli hän\nväsymätön valvomaan puolustustoimia. Kaikkialla tahtoi hän itse olla\nläsnä. Nyt tuli hän varhaisena aamuhetkenä murrosta tarkastamaan,\nkatsomaan, tekivätkö kaikki siellä edes velvollisuutensa. Joukko\nritareja oli piispan mukana.\n\nKolme samallaista murrosta, tehdyt korkeista, kaadetuista hongista, oli\nsiinä perätysten. Kaikki olivat ne täynnä uljaita, taisteluihin\ntottuneita talonpoikia. Se murros, jossa Steen piti komentoa, sijaitsi\nkeskellä. Piispa loi Steeniin, jonka hän ensimäiseksi huomasi,\ntyytymättömän katseen. Häntä ei tietysti voinut miellyttää se, että\ntämä seisoi ja kaikessa rauhassa keskusteli miesten kanssa niin kaukana\nsivulla murroksesta, varsinkin kun vihollinen voi saapua millä hetkellä\nhyvänsä. Mutta heti kun huomasi harmaantuneen vanhuksen, kirkastui\nhänen katseensa.\n\n\"Sinä olet vielä sitä vanhaa rotua, ukko, näen sen sinusta\", sanoi hän\nja nyökkäsi Pentille muhoillen päätään. \"Jos teillä, vuoristolaiset, on\nvielä yhtä lujat kourat ja yhtä vahvat jänteet joutsissanne kuin\nEngelbrektin aikana, niin näytämme me Kristian kuninkaalle, mitä paksu\npappi voi aikaansaada... Sillä nyt juuri tänä päivänä aikoo hän hyökätä\nkimppuumme, saat uskoa minua... Hän tahtoo vetää minut tukasta täältä,\ntäältä Taalainmaasta, ha-ha-haa... Mitä sanot sinä siihen, ukko? Emmekö\ntarjoa hänelle sitä pääsiäisolutta, jota täällä olemme valmistaneet,\nvai kuinka? Seuratkaa minua, Steen herra!\"\n\nPiispa ratsasti pois ja Steen herra seurasi häntä. Hän ei tahtonut\nodottaa mitään vastausta vuoristolaiselta, hän tahtoi vain kehottaa ja\nrohkaista, täällä niinkuin muuallakin, missä katsoi sellaista\ntarpeelliseksi. Se olikin ehkä tällä hetkellä parainta. Sillä tuskin on\nluultavaa, että Pentti ukko olisi saattanut olla tuomatta esiin sitä\nasiaa, joka hänen mieltänsä painoi, varsinkin jos olisi saanut aikaa ja\npäässyt alkuun puheessaan. Ja mitä seurauksia siitä olisi ollut, on\nhelppo arvata, varsinkin kun tieto tuli, että huhuissa kuninkaan\ntulosta oli todellakin perää. Hän oli tänä päivänä paneva uhkauksensa\ntäytäntöön ja marssiva koko armeijansa kanssa suoraan Taalainmaahan.\n\nPentti ukko ja Erkki palasivat äänettöminä polkua pitkin takaisin\nsamalle paikalle, jossa Erkki ensinnä oli tavannut tuon rehellisen\nvuoritilallisen. He aikoivat jo kääntyä sivulle tullakseen murroksen\ntaa, kun yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua pauhaavan sotamusiikin säveleet.\nSamassa kuulivat he ratsastajan laukkaavan takanansa ja kun he\nkääntyivät katsomaan, näkivät he piispan, joka raskaana ja kankeana\nheilui pärskyvän sotaorhinsa seljässä.\n\n\"Huomaan, että nyt on jokaisella aika mennä omiensa pariin\", virkkoi\nPentti ukko. \"Toivonpa, että pyhän kolminaisuuden nimessä tämä päivä\nsaa hyvän lopun ja taistelu kunniallisen päätöksen. Silloin voimme me\nhuomenna toden teolla ryhtyä ajamaan Niilo Sturen asiaa.\"\n\nErkin sydäntä kirveli, mitä enemmän hän ajatteli herraansa ja sitä\ntuskaa, jota tämä epäilemättä tuntisi, kun saisi kuulla taistelusta ja\nniistä urhotöistä, joita siinä oli suoritettu, ilman että hän oli\nsaanut olla mukana. Mutta kuinka katkeralta tuo ajatus tuntuikin, niin\ntäytyi nyt antaa asiain mennä menoansa. Ja Erkki pyysi ukolta, että\nsaisi hänen poikainsa rinnalla ottaa osaa taisteluun. Silloin kuuli hän\nvoimakkaan äänen takanansa huutavan häntä nimeltä ja kun hän pysähtyi,\nsaavutti hänet Steen Sture.\n\n\"Kuuleppa, mies\", huusi tämä Erkille, \"riennä lähimmän miehen tykö\nmurroksessa ja sano hänelle, että päällikköjen on kokoonnuttava tänne\nminun luokseni!\"\n\nKoko sotajoukko oli jaettu kolmeen osaan murrosten mukaan. Kullakin\nosastolla oli oma johtajansa. Steen herra piti komentoa keskimäisessä,\nkun sitä vastoin Katillo piispa itse hoiti päällikkyyttä taaimmaisessa\nja Krister Pentinpoika etumaisessa murroksessa, Tuossa paikassa\nsuoritti Erkki tehtävänsä. Steen Sture oli näet totuttanut väkensä\nmurroksessa erinomaiseen nopeuteen. Heti kun Erkki oli ilmoittanut\npäällikön käskyn ensimäiselle miehelle, lähti tämä viemään sitä\ntoiselle ja niin meni tieto miehestä mieheen, kunnes sen hetken\nkuluttua tunsi jo koko sotajoukko.\n\nSillä välin lähestyi Steen herra itse murrosta. Se oli suuri, laaja\nhakkaus, joka ulottui kauas sivuille ja jossa puut olivat kasattuina\ntylsän kulman muotoon. Sen sisäpuolelle oli hänen osastonsa sijoitettu.\nUlommaisina murroksen sivulla seisoivat vuoristolaiset, joiden\npäällikkö Pentti ukko oli. Steen Sture nyökäytteli ystävällisesti joka\ntaholle päätään ja jatkoi matkaansa, kunnes päällysmiehet toinen\ntoisensa perään alkoivat saapua.\n\nKun kaikki olivat koossa, ilmoitti hän heille, mitä piispa oli hänelle\nkertonut. Kuningas, joka ei tiennyt, että piispa oli niin lähellä,\nsamosi rientomarssissa eteenpäin tunkeutuakseen Taalainmaahan, josta\nhän oli vetävä paksun papin tukasta esiin, niinkuin hän oli sanonut.\nNämät tiedot oli piispa saanut eräältä nuorelta vesteråsilaiselta\nkauppiaalta, joka yön aikana oli saapunut leiriin.\n\n\"Meillä on nyt siis ankara ottelu edessä!\" lisäsi hän, \"ja minä olen\nvarma siitä, että te näytätte hänelle, mistä on lyhin tie kotiin. Mutta\nsellainen on piispan tahto, että tanskalaisen pitää saada esteettömästi\nmarssia ensimäisen ja toisen murroksen ohi. Vasta sitten kun se on\nsaapunut kolmannen murroksen luo, on sen päälle joka taholta\nhyökättävä. Sanokaa sentähden miehillenne, ettei sanaakaan saa puhua,\nei jousta jännittää eikä miekkaa vetää tupesta, ennenkuin piispan\nmerkkilaukaus on kajahtanut.\"\n\nPäällysmiehet menivät ja Steen herra jäi siihen yksin seisomaan. Hän\nkuunteli. Tanskalaisen soittokunnan säveleet kuuluivat nyt aivan\nselvään, kuului torventörähdyksiä ja rummun pärrytystä. Nuoren soturin\nrinta kohosi, sen täytti rohkeus ja taistelunhimo, halu saada viedä\nmiehensä vihollista vastaan. Se oli ensi kerta, kun hän suuren\nsotajoukon johtajana oli astuva taisteluun, ja sentähden sykkikin\nnuorukaisen povi kuuluvasti. Herra Taavetti Pentinpojan oli oikeastaan\nollut määrä johtaa tätä sotajoukonosastoa. Mutta vuoristolaiset eivät\nolleet hyväksyneet häntä, kun piispa oli heille puhunut siitä. Ja kun\nsitten Steen Sture saapui paikalle, olivat taalalaiset, jotka tunsivat\nhänen suhteensa Kaarlo kuninkaaseen ja rakastettuun Niilo Stureen,\npyytäneet ja saaneetkin hänen päällikökseen. Steenin näitä ajatuksia\nhautoessa, astui yhtäkkiä nuori mies hänen eteensä.\n\nSe oli sama vesteråsilainen kauppias, joka oli tuonut piispalle nuo\ntärkeät tiedot Kristian kuninkaasta. Hän oli jo kauan seisonut ja\nkatsellut Steen herraa, nähtävästi epävarmana, sopisiko hänen nyt\nlähestyä vai olisiko parempi pysyä paikoillaan. Mutta lopuksi teki hän\nreippaan päätöksen ja astui esiin.\n\n\"Te olette kai nuori herra Steen Sture?\" lausui hän nöyrällä äänellä ja\nkun Steen herra nyökäytti siihen päätään, lisäsi hän: \"oletteko\ntavannut asepalvelijaa?\"\n\n\"Mitä asepalvelijaa?\" kysyi Steen herra.\n\n\"Palvelijaa, joka viime yönä tuli minun kanssani kaupungista tänne...\nMe erkanimme Skultunassa, sillä hän ei uskaltanut tulla yhteyteen\nOxenstjerna-veljesten väen kanssa. Mutta hän etsii teitä ja hänellä on\nvarmaan tärkeitä asioita, joista hän tahtoo puhella kanssanne.\"\n\nSteen herran into nousi ja hän kehotti kauppiasta kiireesti\nilmoittamaan, mitä tiesi. Sillä, sanoi hän, jos jotain tahdottiin tehdä\nmiehen hyväksi, se piti tapahtua heti tuossa paikassa. Ja samassa\nilmoitti sotamusiikki, että vihollinen jo lähestyi ensimäistä murrosta.\nSe vahvisti siis hänen sanansa ja sai kauppiaan kiirehtimään.\n\n\"Mitä nyt kerron, tapahtui toissa yönä\", alkoi tämä. \"Minulla oli\nasioita kaupungin ulkopuolelle ja kotiin palatessani kuljin minä erästä\nsyrjätietä, ettei minun olisi tarvinnut tulla tekemisiin tanskalaisten\nleirin kanssa. Ollessani jo aivan lähellä kaupunkia, kuulin minä\nyhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa takaani tieltä. Minä pysähdyin ja\nsamassa saavutti minut kolme ratsastajaa, jotka olivat menossa samaan\nsuuntaan kuin minäkin. Pimeydestä huolimatta huomasivat he heti minut,\npysähtyivät ja yksi heistä kysyi, tiesinkö minä, missä herra Ove\nLaurinpoika asusti kaupungissa. Ja kun hän majaili juuri meidän\nnaapurissa, otin minä toimekseni saattaa heidät sinne. Saavuttuamme\nnaapurini kartanolle, huomasin minä, että kolmas heistä olikin vanki,\njota toiset olivat kuljettaneet välillään. Toinen vangin kuljettajista\nmeni heti Ove herran puheille ja hetken perästä tuli hän ulos mukanaan\nkaksi Ove herran miestä. Nämät ottivat vangin haltuunsa ja veivät hänet\nkellariin. Mutta molemmat ratsastajat hypähtivät taas hevostensa\nselkään ja menivät matkoihinsa. Olin hyvin utelias tietämään, kuka\nvanki oli. Ja kun aivan helposti voin päästä puheisiin hänen kanssaan,\nminun ja naapurini kellarin välillä on ainoastaan vahva puuovi, niin\npäätin ottaa selvän siitä. Vanki sekä kuuli että vastasi ja niin sain\nminä tietää, että mies oli herra Niilo Sturen asepalvelija.\"\n\n\"Niilo Sturen palvelija!\"\n\n\"Niin... Niilo Sturen, Steen herra. Mutta minä tahdoin nyt myös, kun\nkerran olin oppinut tuntemaan hänet, auttaa häntä vapaalle jalalle. Ja\nsen tein yhtä mielelläni, kuin ennen olin halunnut saada tietää, kuka\nhän oli. Kun se minulle oli yhtä helppoa, kuin edellinenkin, niin\npäätin ensin tutkia, mitä herra Ove Laurinpoika vangista ajatteli.\nMenin sentähden eilen aamulla varhain Ove herran luokse ja kysyin,\ntiesikö hän, mikä mies se oli, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Sitä\nhän ei tiennyt. Kun minä sitten selvitin hänelle, kuka vanki oli, tuli\nhän intoa täyteen ja riensi heti kellariin puhuttelemaan miestä. Heidän\nkeskustelunsa kesti hyvän aikaa. Jälkeen puolisen lähetti Ove herra\nhakemaan minua ja kysyi, tahtoisinko minä Katillo piispan tähden — hän\ntiesi, että minä henkeen ja vereen asti olin tähän kiintynyt, koska\ntämä samotessaan Vesteråsin kautta Taalaihin itse omassa persoonassaan\nkävi antamassa äidilleni viimeisen voitelun — niin hän kysyi,\ntahtoisinko minä piispan tähden auttaa häntä vapauttamaan vankia...\"\n\nSteen herra viittasi kädellään ja juoksi jo samassa murrokselle. Siellä\nkiipesi hän korkeimpaan kohtaan tähystelemään. Tuuli, joka puhalsi\netelästä, toi torvien toitotuksen metsässä olevan aukon kautta niin\nkovaäänisenä paikalle, jossa keskustelevat seisoivat, että tuntui\nsiltä, kuin olisi vihollinen ollut jo aivan murroksen vieressä. Tämä se\noli, joka sai Steen Sturen juoksemaan ja sentähden myös hyväntahtoisen\nkauppiaan kertomus keskeytyi. Sillä Steen Sturella ei enää ollut aikaa\najatella muuta, kuin alkavaa taistelua.\n\nVarovasti kohotti hän päänsä murroksen harjan yli, josta voi nähdä\nhyvän matkaa tielle. Tämä kierteli pilviä piirtelevien honkien keskellä\nmennen murrosten läpi juuri molempien kylkien välistä. Taisteluun\nvalmiiden talonpoikain pitkä rivi ulottui tieltä syvälle metsään niin\nkauas kuin silmä voi nähdä. Ja joka miehen katse oli luotuna Steen\nherraan tai taas johonkin muuhun niistä, joita pitkin murroksen harjaa\noli asetettu vahtiin.\n\nHetkinen kului kaikessa hiljaisuudessa. Kuului ainoastaan, kuinka tuuli\nsuhisi puitten latvoissa, ja vähän etäämpää etelästä päin saapui\nkorviin kumea, yhtämittainen töminä. Mahdotonta oli kuitenkin tästä\nponnahtelevasta äänestä päättää, oliko vihollinen jo saapunut murrosten\nsisäpuolelle, joitten seiniä kasvavat puut estivät näkymästä, vai oliko\nse vielä ensimäisen murroksen edessä, joka muodosti ikäänkuin portin\nseuraaviin. Monien tuhansien ihmisten ja hevosten jalanastunta synnytti\ntöminän, joka tiheässä metsässä ja rosoisissa vuorenseinissä sai aikaan\nmahtavan, juhlallisen kaiun. Tuntui, niinkuin olisi kuullut valtavan\nkotkan siipien äänen sen juuri laskeutuessa vuoren onkalossa olevaan\npesäänsä, sittenkun nuolennopean lennon aikaansaama suhina on tauonnut.\n\nYhtäkkiä alkoi soittokunta puhaltaa täydellä voimallaan ja torvien ääni\nkajahteli niin kauniisti ja iloisesti ihanana talviaamuna. Hevoset\nhirnuivat ja päällysmiesten kehotukset antoivat ikäänkuin lisää vauhtia\njoukolle, joka niinkuin pitkä suomuinen käärme kiemurteli esiin puitten\nvälistä.\n\nLiikkumatonna niinkuin kuvapatsas istui Steen Sture, mutta vilkkaista\nsilmistä ja pingoittuneista kasvojen lihaksista voi huomata, että\nodotettu hetki yhä läheni. Silloin hirnahti hevonen murroksen\nalapuolella, vähän edempänä talonpoikaisjoukon takana. Steen herra loi\ntuikean silmäyksen sinne päin, jossa hevoset seisoivat, ja samassa\nviittasi hän kädellään, että kaikkia sellaisia, jotka voivat ilmoittaa\nviholliselle asianlaidan, piti koittaa estää. Vihollisen liikkeistä voi\nkuitenkin nähdä, ettei tämä ollut vielä mitään huomannut. Suuri armeija\nsamosi näet yhä herkeämättä eteenpäin, joukko joukon perässä. Steen\nSture seisoi juuri murroksen ulommaisessa päässä. — Siinä oli\nvaarallisin paikka ja siinä myöskin luotetuimmat miehet seisoivat,\nkoska, jos hakkaus olisi huomattu, siihen epäilemättä ensimmäinen ja\nankarin hyökkäys olisi suunnattu. Paikasta oli mainio näköala yli koko\nseudun, joten hän siitä voi eroittaa jokaisen osaston, niin vieläpä\njokaisen yksityisen sotilaankin kuninkaan armeijassa. Näitten kasvoista\nloisti rohkeus ja taistelunhalu. Ja niitten näkö ei ollut suinkaan\nomiansa elähyttämään isänmaanystävän toiveita, kun nimittäin niitä\nkomeissa, uljaissa puvuissaan vertasi talonpoikiin, joilla oli\nkotitekoiset turkit yllään. Mutta sen minkä talonpojat jäivät jälkeen\nkomeudessa, sotaisessa taidossa ja harjoituksessa, sen voittivat he\ntäydelleen takaisin ruumiinvoimissa, sillä siinä suhteessa olivat he\nvastustajistaan verrattomasti edellä.\n\nMahdollisesti tekivät juuri nämät vihollisarmeijan hyvät puolet\nvaltaavan vaikutuksen nuoren Steen herran mieleen, sillä varjo levisi\nsiinä hänen jaloille kasvoilleen. Mutta sen voi myös yhtä hyvin\naikaansaada kookkaan kuninkaan näkö, joka juuri silloin ratsasti\nmurroksen ohi. Tällä oli yllään kallisarvoinen turkki, jonka alta\nhaarniska välkkyi, ja päässä vihreä hattu, jota oli lämpimämpi pitää\nkuin kypäriä. Kypäriä ja kilpeä kuljetti hänen takanaan aseenkantaja.\n\nSilloin hirnui taas hevonen ja Steen herra hätkähti. Äänen oli täytynyt\nkuulua aina tielle asti ja heti huomasikin hän, että kuningas pysähtyi\nja kuunteli. Arvattavasti oli hirnunta herättänyt hänessä epäluuloja.\nMiesten onnistui kuitenkin saada levoton hevonen, joka oli Steen herran\noma, heti asettumaan, niin että kaikkialla oli taas hiljaista. Ja\nvihollinen jatkoi matkaansa. Mutta kuningas ei näyttänyt enää\nratsastavan yhtä levollisena kuin ennen. Hän katseli ympärilleen ja\npysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan. Seutu oli tässä suuressa määrin\nhänelle sopimaton, jos nimittäin tappelu olisi syntynyt. Tie oli\nraivattu ainoaan mahdolliseen paikkaan. Muualta ei se olisi voinut\nkulkeakaan. Sillä molemmin puolin sitä kohosivat korkeat, metsän\npeittämät kallioseinät, jotka uhkaavina ja varoittavina tujottivat alas\nkuninkaaseen ja häntä ympäröiviin ritareihin. Oli aivan selvää, että\njos hyökkäys täällä tapahtuisi, eteenpäin samoava sotajoukko olisi\nauttamattomasti hukassa. Ja epäluulo, kun se kerran oli herännyt,\nkasvoi pian peloksi, josta kuningas ei voinut päästä erilleen. Kerta\nkerran perään teki hän itselleen kysymyksen, minkätähden hänen juuri\nnyt pitäisi peljätä väijytystä, kun kerran varmaan tiesi, että vasta\nTaalaissa toisella puolen Långhedeniä saattoi odottaa yhteentörmäystä\npaksun papin kanssa.\n\nSilloin kuului hevosen hirnunta vielä kerran ja nyt pysähtyi kuningas\nsiihen paikkaan. Sekä Steen herra että muutkin murroksella olevat\nvahdit luulivat näkevänsä, kuinka hän vaaleni.\n\n\"Meidän täytyy heti kääntyä!\" kuultiin hänen huutavan ja käsky meni\ntuota pikaa osastosta osastoon. Koko sotajoukko pysähtyi.\n\nMutta samalla viittasi myöskin Steen Sture alhaalla seisovalle\ntorvensoittajalle antamaan ryntäysmerkin. Ja pian kuuluivatkin ilmassa\ntutut säveleet, joihin joka taholta murroksista heti vastattiin.\nSamassa satoi jo tuhansittain nuolia Tanskan armeijan päälle.\n\nKiireesti kiipesi nyt koko talonpoikaisjoukko murroksen harjalle ja\nnuolipilvi nuolipilven jälkeen satoi tielle, kunnes Steen Sture itse\nensimäisenä hyppäsi alas toiselle puolelle ja alkoi ahdistaa vihollista\nmiekalla. Talonpojat päästivät mahtavan sotahuudon, jota kaiku\nmoninkertaisesti kallioissa toisteli. Piispakin tuli murrokselle heti\nkun sai kuulla hyökkäysmerkkiä puhallettavan ja häntä seurasi oma\nosastonsa.\n\nTaistelu tuli yleiseksi ja piispa ja Steen Sture heittäytyivät keskelle\ntulisinta tuoksinaa. Hurjia iskuja otettiin ja annettiin. Tanskalaiset\ntaistelivat erinomaisella urhollisuudella. Kristian kuningas oli\nheittänyt pois turkkinsa ja tarttunut kilpeensä kiinni, mutta hän ei\nollut ehtinyt vaihtaa viheriää hattuansa kypärään. Hän istui hevosensa\nseljässä juuri keskimäisen murroksen kylkien kohdalla ja tunnettiin\nhelposti hatustansa, vaikka tuskin yksikään talonpoika siltä tiesi,\nettä se oli kuningas.\n\nUloimpana vasemmalla raivosi Pentti Björnsson Erkin ja kolmen poikansa\nkanssa itselleen tietä, kulkien eteenpäin yhtä tyynenä ja levollisena,\nkuin jos olisi kävellyt omia peltojansa pitkin. Ja varmasti kaatui aina\nvihollinen siellä, mihin he leveillä sotakirveillään iskivät. He\nvetivätkin sentähden ennen pitkää vihollisen huomion puoleensa ja pian\noli heillä vastassa tihein joukko. Pojat ja Erkki ottivat silloin\naskeleen eteenpäin, niin että he tulivat ukon eteen, jossa seisoivat\nniinkuin muuri päälletunkevia tanskalaisia vastaan. Mutta ukkoa se ei\nollenkaan miellyttänyt ja hän huusi:\n\n\"Mikä teitä riivaa, pojat ... vai ettekö häpee sulkea tietä vanhalta\nmieheltä!\"\n\nJa hän aikoi juuri teoillaan vahvistaa sanansa, kun yhtäkkiä pysähtyi\nja tujotti suoraan eteensä tielle. Hänen silmäänsä oli pistänyt sieltä\ntuo viheriä hattu ja ne monet loistavavarusteiset ritarit, jotka\nympäröivät tuon hatun omistajaa. Ajatus, että se mahtoi olla kuningas,\nsyntyi siinä äkisti hänen päässään ja hän kääntyi katselemaan jousta\nitselleen. Mutta kaikki olivat nyt tarttuneet miekkaan ja kirveisiin\nkäsiksi, eikä hän huomannut ainoatakaan, niin kauas kuin nähdä voi,\njolla olisi ollut jousi. Sillä nuolivarasto oli suureksi osaksi tullut\ntyhjennetyksi jo hyökkäyksessä. Ukolta pääsi silloin harminhuudahdus ja\nhän aikoi taas rientää poikainsa perään, joitten jälkeen oli jäänyt\ntyhjä tila. Mutta silloin huomasi hän, että vihreähattuinen lähestyi\nitse Katillo piispaa, jota sitä paitsi ympäröi jo joukko muitakin\nvihollisia. Ja nyt kääntyi hän taas katkeralla mielellä katselemaan\nasetta, jota tarvitsi.\n\nKun hän siinä niin silmillään etsi sitä, astui hän askeleen eteenpäin,\nhuomaamatta, mihin jalkansa pani. Vasta kun oli kompastua, loi hän\nkatseensa maahan. Ja katso, juuri siinä hänen jaloissaan oli jousi,\njota etsi. Luultavasti oli se siihen hyökätessä heitetty tai oli se\njäänyt siihen miekkaan ja kirveeseen tartuttaissa, kun taistelu mies\nmiestä vastaan alkoi. Myös muutama nuoli oli jäänyt sen viereen.\nNyt tähysteli ukko poikiansa. Ne kulkivat eteenpäin hurjassa\nsankari-innossa ja mielihyvästä vetäytyi ukon suu hymyyn. Hän huusi\nheille, he eivät kuulleet häntä. Hän kutsui Erkkiä, mutta ei tämäkään\nkuullut. Hän oli kuitenkin lähinnä ja voi hänet sentähden helpoimmin\nsaavuttaa. Ja jättiläisaskelin kiirehti vanhus hänen luokseen, huutaen\nkuuluvalla äänellä hänen nimeään. Mutta hänen levottomuutensa kohosi\nhuippuunsa, kun hän etsiessään silmillään vihreähattuista, huomasi\ntämän jo olevan täydessä rysyssä piispan kanssa.\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, Erkki... Erkki\", huusi hän, ponnistaen\näänensä viimeisiin, \"luulenpa, että kuningas aikoo pitää sanansa ja\nvetää piispan tukasta ulos Taalainmaasta!\"\n\nHuuto, joka nyt kuului kauas ympärille, herätti uutta intoa\ntaistelevissa vuoristolaisissa ja ukon pojat näyttivät ottavan isänsä\nsanat moitteeksi, sillä he kulkivat kahta rajumpina eteenpäin. Mutta\nErkki oli silmänräpäyksessä tämän sivulla.\n\n\"Jos voit lähettää vielä nuolen, niinkuin ennen voit, niin ammu!\"\nvirkkoi ukko tälle. \"Katso tuonne tielle! Näetkö tuota\nviheriähattuista. Minä luulen, että se on kuningas itse... Mutta katso,\nkatso nyt, kuinka se käy piispan päälle!... Ammu, ammu, Herran tähden,\npoika, ja antakoon itse pyhä Eerikki kuningas nuolellesi oikean\nsuunnan.\"\n\nUkon vielä puhuessa oli Erkki jo jännittänyt jousensa ja asettanut\nnuolen paikalleen. Olikin jo aika. Innokas vanhus itsekin, niin luja ja\nvoimakas kuin olikin, vapisi levottomuudesta, kun hän silmillään\ntaistelevien päitten ylitse seurasi vihreähattuisen liikkeitä. Piispa\nistui siellä juoksijansa seljässä taistellen aivan yksin kolmea\nvastaan, joista yksi oli tuo vihreähattuinen. Hänen miekkansa\nvälähteli, niinkuin olisi niitä ollut neljä, mutta siitä huolimatta\nkohosi vihreähattuinen mies satulassaan antaakseen piispalle\nkuolettavan iskun.\n\nSilloin helähti jousen jänne ja nuoli lensi suhisten tiehensä. Vihreä\nhattu lennähti silmänräpäys senjälkeen kookkaan miehen päästä maahan ja\nukko näki hänen sipaisevan kädellään otsaansa, ikäänkuin olisi nuoli\nosunut siihen.\n\n\"Poika\", huusi hän Erkille, \"se oli oikea Taalain miesten laukaus!\"\n\nKuningas ei kuitenkaan haavoittunut. Mutta Erkillä oli heti taas toinen\nnuoli jänteellä. Sillä oli sama vaikutus kuin edellisellä. Näytti\nsiltä, kuin olisi sekin osunut maaliinsa. Sillä kuningas jätti heti\nsikseen ottelunsa paksun papin kanssa ja alkoi vain kaikin voimin\npyrkiä metsästä ulos.\n\n\"Kautta Jumalan kuoleman, nämät talonpojat ampuvat minut kuoliaaksi!\"\nkuulivat ympärilläolevat hänen huutavan. Senjälkeen kannusti hän\nhevostaan ja ratsasti pois, niin nopeaan kuin yleisessä ahdingossa voi.\n\nKuningasta seurasivat ritarit, ratsu- ja jalkamiehet. Kuuma ottelu\nsyntyi ensimäisen murroksen luona, ennenkuin tanskalaiset pääsivät\ntunkeutumaan läpi. Mutta heti kun tämä oli onnistunut, hajoutui koko\nsotajoukko hurjaan pakoon. Talonpoikaisjoukko ajoi sitä kiivaasti takaa\nja metsä kajahteli voittavien sotahuudoista. Tuhansittain makasi\nkuolleita ja haavoitettuja siinä osassa metsää, jossa taistelu oli\ntaisteltu ja voitto saatu. Katillo piispa, kokonaan taistelu-innon\nhurmaamana, kiiti mustalla sotaratsullaan, niinkuin ukkospilvi,\neteenpäin. Mutta kiihkon ollessa juuri suurimmillaan, pidätti hänet\nSteen Sture, joka oli koonnut ympärilleen useimmat osastoonsa kuuluvat\npäälliköt. Nyt nähdessään piispan ratsasti hän tämän luo sekä esitti\nhänelle, kuinka välttämätöntä oli, että armeija, mikäli mahdollista,\npidettäisiin koossa, koska saattaisi tapahtua, että vihollinen kentälle\nsaavuttua voisi jälleen yhdistyä ja tehdä vastarintaa. Piispa huomasi\nSteen Sturen muistutuksen oikeaksi ja kiitteli suuresti tämän\najattelevaisuutta sekä antoi käskyn koota väen yhteen. Tämän määräyksen\nannettuaan syöksyi hän itse taas eteenpäin taistelun tuoksinaan\nsaattaakseen voittonsa täydelliseksi.\n\nTalonpoikia oli jo saapunut useita tuhansia metsän rantaan ja samosivat\nsiitä nyt tasangolle. Pentti ukko poikineen oli myös niitten joukossa.\nMutta yhtäkkiä pysähtyi vanhus.\n\n\"Pojat!\" huusi hän, \"nyt pysähdymme me tähän. Minä en näe meidän\nSteeniä ja häneen vain minä luotan!\"\n\nJa niin pysähtyivät he ja suuri joukko vuoritilallisia palvelijoineen\nteki samoin. Siten muodostui juuri metsän rantaan vahva kantajoukko,\njohon oli helppo yhdistää metsästä ulos pyrkivät talonpojat. Niin kävi\nkuin Steen Sture oli aavistanutkin. Kristian kuningas ja koko hänen\nritaristonsa olivat harmista haljeta, kun heidän oli täytynyt väistyä\ntalonpoikaisjoukon tieltä. Ja sentähden panivat he kaikki voimansa\nliikkeelle, kootakseen väkensä, joka heille ennen pitkää onnistuikin.\nNiin olivatkin he jo, ennenkuin takaa-ajajat sitä huomasivatkaan,\ntäydessä taisteluasennossa.\n\nSilloin saapui Steen Sture metsästä ratsastaen paikalle ja ennen pitkää\nmarssi talonpoikia joukko joukon perään metsästä ulos ja yhdistyi\nvuoristolaisiin. Steen herra katseli mielihyvillä näitä, jotka\nkookkaina ja jäykkinä niinkuin vuoresta tulleet jättiläiset seisoivat\npaikoillaan. Ja hän ratsasti heidän luokseen pysähtyen ulommaiselle\nsiivelle, jossa Pentti ukko itse seisoi suuren suuri sotatappara\nolkapäällään.\n\n\"Hyvin käy, ukko!\" sanoi hän, \"ennen iltaa olemme me, jos Jumala\ntahtoo, voittaneet Kaarlo kuninkaan kruunun takaisin!\"\n\n\"Muista vain lupauksesi, Steen!\" oli vanhuksen juro vastaus.\n\nSteen nyökäytti vastaukseksi tarkoittavasti päätään ja ratsasti\njärjestämään hyökkäystä.\n\nSamassa kuuli Pentti ukko kiivasta juoksua takaansa ja joku kutsui\nErkkiä nimeltä. Sekä ukko että Erkki, joka seisoi juuri tämän vieressä,\nkääntyivät ympäri ja näkivät kookkaan, hartevan miehen, joka juosten\nlähestyi heitä.\n\n\"Brodde!\" huudahti Erkki ja astui rivistä tulevaa vastaan.\n\n\"Niin, minä se olen... Ja nyt saa tuo kavala konna Ekolsundissa pian\ntuntea, miltä kosto tuntuu... Tule, seuraa minua, en hetkeäkään enää\ntahdo kadottaa, kun kerran olen löytänyt sinut. Olen yrittänyt tavata\nSteen herraa, mutta taistelu tuli väliin... Olisinpa vain ennemmin\ntietänyt, että sinä olet täällä, niin olisin jo aikaa ollut luonasi...\"\n\nErkki katseli Pentti ukkoa ja tämä tujotti sekä Erkkiin, että Broddeen,\nvoimatta ymmärtää, mistä nämät puhuivat, kunnes Erkki lyhyesti selitti\nhänelle, kuka Brodde oli. Mutta silloin tuli vanhus intoa täyteen ja\nvähältä oli, ettei hän jo itse jättänyt sotajoukkoa rientääkseen\nrakkaalle Niilo herralle avuksi.\n\n\"Mene, mene!\" sanoi hän, \"sinä tiedät, missä hevoseni seisoo, ota se ja\nanna tälle miehelle. Eikä eläintä tarvitse säästää, kyllä se sellaisen\nmatkan kestää. Jos minä elän tämän päivän yli, niin tulen minä itse\npoikineni teille avuksi.\"\n\nBrodde ei ehtinyt vastata, sillä samassa puhalsi torvensoittaja\nhyökkäykseen. Mutta hän pusersi vanhuksen kättä ja hänen silmänsä\npuhuivat enemmän kuin mitä sanat olisivat voineet ilmituoda.\n\nHitaasti lähti sotajoukko liikkeelle. Molemmat miehet seisoivat\nhetkisen aikaa hiljaa ja katselivat tuota suurenmoista näytelmää, kun\nmolemmat armeijat lähenivät toisiaan.\n\nMutta sitten kiiruhtivat he metsään.\n\n\n\n\nVII.\n\nEräänä yönä Ekolsundissa.\n\n\nHerra Taavetti Pentinpoika istui salakammiossaan Ekolsundin kartanossa\ntuiman ja julman näköisenä. Hänen vaanivat silmänsä olivat luotuina\nseinään, jossa muuten ei ollut mitään, mikä olisi voinut katsetta\nmiellyttää. Käsillään nojasi hän polviin, joten hän tuli istuneeksi\nvähän etukumarassa. Se teki koko hänen olentonsa kavalan ja konnamaisen\nnäköiseksi. Silmät kiiluivat ja säkenöivät, ikäänkuin olisi hän\nhautonut jotain ajatusta, joka synnytti hänessä erityistä tyydytystä.\n\nMies, ulkonäöltään vielä konnamaisemman näköinen, kuin herransa\nolikaan, seisoi hänen edessään.\n\n\"Eikö hän puhu mitään?\" kysyi ritari.\n\n\"Ei!\"\n\n\"Ja sinä ilmoitit hänelle, että hänen täytyy kuolla?\"\n\n\"Sen tein... Mutta hän vastaanotti sanoman niin välinpitämättömän\nnäköisenä, kuin olisi järki paennut pois hänen päästään.\"\n\nTaavetti herra hiveli partaansa ja vaaniva katse kääntyi taas seinään.\n\n\"Minä aion ... niin, minä tahdon ... käydä itse hänen luonaan.\"\n\nOvi avautui ja Sigge astui sisään, ilmoittaen, että herra Ove\nLaurinpojan lähetti oli saapunut taloon ja pyysi päästä Taavetti herran\npuheille. Tämän kuullessaan hypähti Taavetti herra innoissaan ylös\nistuimeltaan.\n\n\"Saata hänet heti suureen saliin!\" sanoi hän.\n\nSigge meni ja myös ritari alkoi tehdä lähtöä.\n\n\"Älä puhu hänelle nyt mitään\", lausui hän odottavalle palvelijalle,\n\"minä käyn sitten myöhemmin itse hänen luonaan.\"\n\nSen sanottuaan poistui hän huoneesta ja myös palvelija meni toimiinsa.\n\nSuuressa salissa odotti jo vieras asemies, kun Taavetti herra astui\nsisään. Ritari heitti tutkivan katseen häneen.\n\n\"Sinä olet herra Ove Laurinpojan lähetti\", kysyi hän.\n\n\"Niin, minä tulen Ove herran luota\", vastasi mies, \"ja vaikka minä itse\nen ymmärrä sanaakaan siitä tervehdyksestä, joka minun on tuotava\nteille, niin on minun velvollisuuteni kuitenkin ilmoittaa se.\"\n\n\"Hyvä on mies, luulenpa ymmärtäväni puolinaisenkin laulun sisällön...\nKuinka kuuluu tervehdys?\"\n\n\"Että kaikki on jo silloin tehtynä, kun minä tuon tämän tervehdykseni\nteille, Taavetti herra.\"\n\n\"Ha-ha-haa\", nauroi ritari, \"sen laulun kyllä käsitän ja minä en voi\nmuuta kuin kiittää sinua niin hauskasta tiedonannosta.\"\n\nSanoma teki Taavetti herran ylenmäärin iloiseksi. Sen huomasi kaikista\nhänen liikkeistään. Hän käveli edestakaisin huoneessa ja huulilla\nhäilyi autuaallinen hymy, vaikka vaanivissa silmissä kuten tavallisesti\npysyi sama karsas ilme.\n\n\"Onko sinulla muuten mitään uutta kerrottavaa, mies?\" kysyi hän\nedelleen, kävelleen nopein, levottomin askelin lattialla. \"Missä päin\nkulkee Kristian kuningas nyt tähän aikaan joukkoineen?\"\n\n\"Kun jätin Ove herran\", virkkoi mies, \"valmistelivat tanskalaiset juuri\ntaisteluun itseään, mutta erotessani armeijasta oli piispa jo lyönyt\nKristian kuninkaan.\"\n\n\"Kun jätit armeijan, sanot?\"\n\n\"Niin, Ove herran kanssa puhelin kaupungissa, mutta sotajoukkoa täytyy\nminun seurata aina Hällametsään ja Harakerin kirkolle asti, ennenkuin\nuskalsin erota siitä ja lähteä tälle matkalle.\"\n\n\"Niin on siis serkkuni voittanut!\" huusi ritari voimatta salata iloaan.\n\"Mene alas linnantupaan mies. Tahdon, että ilo ja riemu vallitsee tänä\niltana Ekolsundissa ja sinun ei pidä ainakaan saada sanoa, ettei olut\nolisi tänään kylliksi väkevää. Sano keittiömestarille, Sigge, että hän\ntuo ylös tynnyrin parasta olutta!\"\n\nSigge ja vieras, jonka silmät kummallisesti välähtelivät tuuheain\nkulmakarvain alla, menivät ja jättivät Taavetti herran yksin. Hän\njatkoi kävelyänsä kädet seljän takana ja hymy väreili vielä hänen\nhuulillaan, kun Sigge hetken kuluttua palasi takaisin. Tämä astui\nujostelemattoman vapaasti kuten suosikki ainakin ritarin luo.\n\n\"Älkää antako ilon sokaista itseänne, Taavetti herra!\" sanoi hän.\n\"Tulee päivä tämänkin jälkeen ja aina on hyvä, että oman oven edusta on\npuhtaaksi lakaistuna.\"\n\n\"Mitä oikeastaan tarkoitat alituisella kotkottamisellasi?\" puhkesi\nritari vihastuneena puhumaan.\n\n\"Samaa mitä aina olen tarkoittanut ja joka nyt on tullut\nHaukan osaksi... Saman kohtalon pitäisi valmistaa myös tuolle\ntornissa-olijalle, herra, ja sen niin kauan kuin teillä vielä on voimaa\nsiihen. Sillä kukaan ei voi päättää, mitä huomenna tapahtuu. Jos piispa\non voittanut ja me jätämme taas talon, niin voi paljon silloin tulla\npäivänvaloon sellaista, joka nyt on salassa...\"\n\n\"Niinhän se on!\" mörisi Taavetti herra, \"oikeassa olet. Kun se on\ntehty, on vaara poissa... Pidä vain nyt huoli siitä, että miehet\nlinnantuvassa saavat, mitä tahtovat. Sillä tulevana yönä, kun työ\npannaan toimeen, täytyy heidän nukkua lujasti... Ja huomenna\nratsastamme me sitten serkkuni, piispan, luo.\"\n\nMies meni. Ilta tuli ja linnantuvassa pääsi hillitön ilo valloilleen.\nEivät ne olleet juuri hienointa lajia, ne huvitukset, jotka tähän\naikaan huovien juomingeissa olivat tavallisia. Ja vielä vähemmin sopi\nodottaa siivoutta tällaisessa seurassa, jonka pääasiallisesti\nmuodostivat vanhat merirosvot ja pahinta lajia metsäsissit. Pila olikin\nmitä karkeinta ja laulut, joita vuoron perään esitettiin, erittäin\nrivoja. Kaikkea tätä osasi Sigge erinomaisella taidolla johtaa.\n\nMutta hän sai sen lisäksi vielä aivan odottamatta kaksi apulaista,\njotka huvittamistaidossa olivat vallan voittamattomat. Pari\nkirjavapukuista miestä oli saapunut taloon ja nyt astuivat he Taavetti\nherran omalla luvalla sisään linnantupaan huvittaakseen ilveilyillään\nmiehiä. Taavetti herra tuli itse heidän mukanaan ja asettui istumaan\npitkän tammipöydän ääreen miestensä keskelle sekä tuotatti itselleen\nmukillisen olutta. Sen saatuaan virkkoi hän:\n\n\"Miehet, meistä on tuntunut elämä ikävältä Ekolsundissa, kun meidän on\ntäytynyt loikoa täällä ja pitää silmällä Stäken linnaa. Mutta tänä\npäivänä on siitä kaikesta tuleva loppu. Huomenna nousemme me sitten\nsatulaan ja ratsastamme serkkuni, Katillo piispan, luokse.\"\n\nHurjat hyväksymishuudot täyttivät huoneen ja ritari sekä miehet joivat\nmukinsa ja haarikkansa pohjaan.\n\n\"Riemuitkaa nyt sentähden oikein sydämenne pohjasta ja pitäkää kaikin\npuolin hauskaa!\" lisäsi hän. \"Mutta mihin ovat ilveilijät joutuneet?\nHeti esiin näyttämään, onko teillä mitään huvittavaa meille\ntarjottavana, muuten saatte, niin totta kuin elän, istua jalkapuussa\nyli yön!\"\n\nMolemmat ilveilijät astuivat esiin. Nämät olivat lujarakenteisia\nmiehiä, yllä kirjavat vaatteet, koristetut pienillä kelloilla ja\nkulkusilla, jotka helisivät vähimmästäkin liikkeestä. Kasvot olivat\nkummallakin miehellä maalatut mitä kummallisimmalla tavalla, niin että\nkukaan ei voinut tuntea heitä, vaikka olisi sattunutkin näkemään heidät\njoskus ennen.\n\nRitarin huutaessa hyppäsivät he molemmat nyt esiin, niin että kellot\nhelisivät ikäänkuin peljästyksestä. Mutta heti senjälkeen vierivät he\njo niinkuin kaksi pyörää pitkin pöydän toista sivua. Saavuttuaan\npaikalle, missä ritari itse istui, otti edellinen miehistä aika\nvauhdin, asetti kätensä keskelle pöytää ja heilautti itsensä toiselle\npuolelle. Ja ennenkuin Taavetti herra ja hänen miehensä ehtivät toipua\nhämmästyksestään, teki toinen mies jo saman rohkean hyppäyksen, jonka\njälkeen he molemmat samalla tavalla vierivät takaisin siihen osaan\nhuonetta, josta olivat lähteneet. Sitten alkoi toinen ilveilijöistä\nlaulaa hauskaa laulua, jonka sisältöä toinen koitti kasvojen ilmeillä\nja liikkeillään jäljitellä. Mutta juuri keskellä laulua pysähtyi hän\nyhtäkkiä ja juoksi ovelle, johon tullessaan oli jättänyt suuren pullon.\nSen nosti hän nyt, sittenkun oli ensin huolellisesti tarkastanut sitä,\nylös ja vei huulilleen, ottaen sieltä, niinkuin näytti, pari aika\nkulausta.\n\n\"Hei, mies\", huusi ritari ilveilijälle, \"tule vain tänne juomaan minun\noluttani! Siitä saat sinä enemmän voimaa, kuin sekoituksesta, jota\nsinulla on pullossasi.\"\n\nMutta miehet eivät kuunnelleet ritarin sanoja, vaan alkoivat molempain\nlaulaissa rajun tanssin, joka herätti noissa hurjissa seikkailijoissa\nmitä suurinta mieltymystä. Tanssin lomassa kävivät he aina tuon\ntuostakin pullolla, josta ottivat kulauksen kulauksen perään. Hyppyä\nkatsellessa kääntyi Sigge kerran Taavetti herran puoleen ja kuiskasi:\n\n\"Ellen olisi itse vienyt Haukkaa herra Ove Laurin pojan luokse, niin\nuskaltaisin vannoa, että toinen ilveilijöistä on hän.\"\n\nMutta Taavetti herra päästi leveän naurun ja arveli oluen menneen\nSiggen päähän, niin että hän näki aaveita. Ja niin jäi asia siihen\nilman että siitä enää sen enempää puhuttiin. Juotiin vain, laskettiin\nleikkiä ja naurettiin ilveilijäin tempuille, joista toinen oli toista\nihmeellisempi, mitä rohkeuteen, notkeuteen ja voimaan tuli.\n\nNiin kului aika myöhään yöhön. Lopulta nousi Taavetti herra ylös ja\nalkoi tehdä lähtöä. Mutta mennessään kuiskasi hän Siggelle, että tämä\nheti, kun miehet olivat saaneet kyllänsä, tulisi hänen luokseen. Ja\nSigge lupasi sen. Ritarin mentyä pääsi ilo vasta valloilleen\nlinnantuvassa. Nuo hurjat miehet hoilasivat ja kirkuivat, minkä\njaksoivat, niin että tupa oli yhtenä rähinänä.\n\nKun tätä tällaista menoa oli hetken aikaa jatkunut, huusi Sigge\ntoiselle ilveilijälle, joka juuri seisoi pullo huulilla:\n\n\"Mitä sinulla on pullossasi, mies?... Jos se on jotain hyvää, niin\ntäytyy sitä jokaisen saada maistaa. Ja hyvää mahtaa se olla, koska sinä\nitse niin usein käyt sitä tervehtimässä!\"\n\nPuhe sai yleisen hyväksymisen puolelleen ja ennen pitkää huusi jo koko\njuomaseura, että pullon piti kulkea miehestä mieheen. Se ilveilijöistä,\njoka piti pulloa kädessään, jätti sen vastahakoisesti toverilleen.\nTämä, joka näytti olevan nuorempi ja notkeampi, kulki naurettavin\nliikkein ympäri pöytää ja kaatoi aina joka juoma-astiaan muutaman tipan\npullostaan. Sitä tehdessään lauloi hän hauskaa, yleisesti suosittua\nlaulua, johon toinen ilveilijä alhaalla oven suussa löi tahtia\nkahdella, suurella juomakannulla.\n\nNiin jatkui leikkiä, kunnes pullo oli aivan tyhjä. Ja miehet joivat ja\nheidän naamansa paistoivat, niinkuin olisi keskikesän aurinko kemuissa\nloistanut. Ainoastaan yksi mies, joko hän sitten vainusi petosta, tai\nhuomasi toveriensa tylsistä, kankeista katseista nautitun juoman nopeat\nvaikutukset, ei koskenut pikariinsa, vaan alkoi sen sijaan tarkkaan\nkatsella toista ilveilijää. Mies oli Sigge. Jota kauemmin hän\ntarkasteli ilveilijän kasvonpiirteitä, vartaloa ja ruumiin koko ryhtiä\nja liikkeitä, sitä enemmän varmeni hän epäilyksissään, että se oli\nHaukka, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja siihen määrin oli väkevä\nolut jo vaikuttanut häneenkin, että hän nyt kokonaan unhotti vieneensä\nvaarallisen vihollisensa herra Ove Laurinpojan luokse, joka oli\nTaavetti herralle vanha tuttu ja jonka oli määrä saattaa vanki joko\nTanskaan tai vielä varmempaan paikkaan, mistä hän ei koskaan voisi\ntakaisin palata. Tämän olisi Ove herra kyllä tekevä, siitä oli ritari\nollut varma, vanhan ystävyyden vuoksi, joka johti alkunsa niiltä\najoilta, kun hänellä ja Taavetti herralla yhdessä Jost von\nBardenvlethin kanssa oli ollut erityisiä pieniä seikkailuja, jotka\neivät kärsineet päivänvaloa. Mutta samalla hetkellä, kun tämä ajatus\nselvisi Siggelle, jota seurasi luja varmuus, että jotain oli tekeillä,\nmikä voisi tuottaa hänelle ja hänen herralleen tuhon, samalla hetkellä\nselvisi hänelle myöskin, että hän oli antanut pettää itseään. Hän\nhuomasi, että ryhtyi hän mihin tahansa, niin oli se nyt joka\ntapauksessa myöhäistä. Ja se ajatus halvasi hänet, saattoi hänen\nkykenemättömäksi toimimaan.\n\nHän hypähti ylös ja kääntyen oveen päin huusi hän:\n\n\"Haukka, mitä kaikki tämä merkitsee?\"\n\nMutta kukaan ei vastannut. Päinvastoin alkoivat molemmat ilveilijät\ntaas huimaavan piiritanssin, joka teki unijuoman vaikutuksen vielä\ntehokkaammaksi. Koko miesrivi istui ja mulkoili ympärilleen, mutta\nvähitellen lakkasi rähinä. Pikarit ja mu'it putoilivat heidän\nturtuneista käsistään raskaasti alas pöydälle ja pian vaipui toinen\ntoisensa perään täydelliseen tunnottomuuteen. Silloin hypähti Sigge\nylös penkiltä ja juoksi ilveilijää kohti, jota hän luuli Haukaksi. Hän\noli itse juonut aika lailla, osaksi koska tiesi nyt olevansa vapaa\nkaikesta vaarasta, osaksi taas sentähden, että tarvitsi rohkeutta\nedessä olevaan mustaan konnantekoon. Sillä hänessä oli kuitenkin vielä\nhitunen omaatuntoa jälellä, jonka piti saada sammumaan, ennenkuin\nkylmäverisesti voi murhata turvattoman.\n\n\"Haukka!\" huusi hän ja yritti tarttua ilveilijään kiinni, \"sinä\nmenettelet konnamaisesti.\"\n\nMutta voimakas nyrkinisku kaatoi hänet maahan ja samassa tanssivat\nmolemmat ilveilijät ovesta ulos. Kahdella miehellä oli vielä niin\npaljon tuntoa jäljellä, että huomasivat nyt asiain ei olevan oikealla\nkannalla. He koittivatkin sentähden nousta paikoiltansa rientääkseen\napuun, mutta kaatuivat heti suin päin kivilattiaan.\n\n\"Sulje ovi, Hollinger!\" huusi toinen ilveilijöistä heti kun olivat\ntulleet ulos, \"ja lykkää salpa eteen!... Kas niin, nyt menemme me\nTaavetti herran puheille!\"\n\nKun he lähestyivät rappusia, jotka johtivat luhtisillalle, kohtasivat\nhe kookkaan asepalvelijan, joka seisoi siellä vahtina. \"Onko hän tuolla\nylhäällä?\" kysyi se miehistä, jota Sigge oli luullut Haukaksi.\n\n\"Hän on siellä!\" vastasi asepalvelija.\n\n\"Hyvä on, menkäämme sitten sinne!\"\n\nHe nousivat niin hiljaa kuin mahdollista ylös luhtisillalle ja tähdet,\njotka välkkyivät huhtikuun taivaalla, levittivät himmeää valoansa\ntikapuille ja luhdin eteiseen, mihin se tunkeutui pienien aukkojen\nkautta. Ylös päästyään astuivat he suuren ritarisalin ovelle. Siellä\nsisällä mitteli joku raskain, kiivain askelin lattiaa. Ne ilmaisivat,\nne askeleet kärsimättömyyttä ja mieltä, joka ei voinut kauan aikaa\npidättää itseään. Jälkimäistä ilmaisi vielä selvemmin askelten kiivaus,\nsillä vielä kauan aikaa niitten lakattuakin kajahteli niiden ääni\npöydissä ja penkeissä.\n\n\"Sillä tavalla on hän hyvän aikaa kävellyt edestakaisin!\" kuiskasi\nmies, jolle vahdinpito oli uskottu.\n\nMutta samassa tempasivat he oven auki ja astuivat sisään.\n\n\"Mitä lempo vieköön tällainen viivytteleminen merkitsee, Sigge!\" huusi\nTaavetti herra ja kääntyi ympäri, mutta vaikeni äkisti, kun huomasi\nyhden sijasta kolme astuvan sisään.\n\nSilmänräpäyksessä tarttuivat molemmat ilveilijät häneen kiinni. Hän\npäästi kauhean huudon, aavistaen heti, että jotain oli edessä, josta\nhän vain hädin tuskin voisi selviytyä. Mutta hänen huutonsa ei\nhyödyttänyt mitään. Lujat kädet pitelivät siitä huolimatta tiukasti\nkiinni. Kuitenkin alkoi samassa kuulua ulkoa askelten ääniä ja joku,\njolla oli kaliseva avainkimppu vyössään, nousi hitaasti luhdinrappusia\nylös. Ilveilijät kuuntelivat ja ritari jatkoi huutamistaan, kunnes ovi\navautui, ja kynnykselle ilmautui vanginvartijan ilkeä, konnamainen\nhaamu. Mutta hänen niskaansa tarttui siinä paikassa oven vieressä\nseisova mies heittäen hänet pitkäkseen kauas lattialle. Silloin vaikeni\nritari.\n\n\"Kas niin, Taavetti Pentinpoika\", alkoi toinen ilveilijöistä, \"nyt voin\nminä vihdoinkin kiittää teitä viimeisistä. Muistatteko vielä Stäkeä,\nHaukkaa ja lupausta, jonka annoitte hänelle...? Teillä on merkillinen\ntapa täyttää sananne. Mutta nyt saatte te sen takaisin... Ei, ei,\nherra\", lisäsi hän, kun ritari alkoi taas huutaa miehiään apuun, \"nyt\non teidän oltava vaiti, tai kautta herrani kalliin hengen, minä muussa\ntapauksessa pistän miekkani läpi teidän mustan sydämenne... Hei,\nvanginvartija, anna heti tänne herra Niilo Sturen vankilan avaimet...\nErkki, ota ne häneltä...!\"\n\nVanginvartija näytti epäröivän, mutta Erkki tempasi avainkimpun häneltä\nja pudisteli sitä ritarin kasvojen edessä.\n\n\"Ota avaimet, että pääsemme lähtemään!\" virkkoi Haukka, johon lisäsi:\n\"ja nyt, Taavetti Pentinpoika, näytä meille tie herra Niilo Sturen\nvankilaan.\"\n\nVoidaan osottaa rohkeutta niin hyvää kuin pahaakin tehtäessä. Mutta\nvarmana tosiasiana täytyy pitää, että jälkimäinen on läheisessä\nyhteydessä raukkamaisuuden, pelkuruuden kanssa, kun sitä vastoin\nedellinen uhraa vaikka henkensä asiansa edestä. Konna, joka keinoista\nvälittämättä verivirtojen ja kaikellaisten julmuuksien kautta pyrkii\nmaaliinsa, epäilee ja pötkii pakoon, heti kun tehdään kysymys, tahtooko\nhän hengellään vastata teoistaan. Näin juuri oli myöskin asianlaita,\nmitä ankaraan ritariin, herra Taavetti Pentinpoikaan, tulee. Taistelun\ntuoksinassa, keinuvassa laivassa, kun oli kysymys rauhallisen\nkauppa-aluksen ryöstöstä, tai kun sai hurjissa kemuissa olla mukana,\nraiskata ja polkea neidon siveyden ja kunnian, kas silloin oli hän\nmiesten ensimäisiä. Niin myöskin nyt, kun oli saanut päähänsä, että\nmies, joka hänen tielleen esteitä pani, oli poistettava. Mitään\nepäilystä ei hän tuntenut, eikä myöskään mitään sääliä. Ainoastaan\ntuskallinen huoli lakaista jälkensä niin puhtaiksi kuin mahdollista\npysyi hänessä. Siis aivan niinkuin petoeläimessä, sittenkun se on\nkaatanut uhrinsa maahan. Hänelläkin oli petoeläimen rohkeus, mutta myös\ntämän pelkuruus.\n\nSentähden antoi Taavetti Pentinpoika, kun hän nyt näki, ettei mikään\nauttanut, ettei hänen huutonsa, vaikka sen olisi pitänyt saada koko\nmaailman liikkeelle, saanut nukkuvia miehiä heräämään — sentähden\nantoi hän vapaaehtoisesti viedä itsensä salista ja rappusia alas\npihalle. Hän oli itse tehnyt voitavansa saadakseen miestensä unen niin\nsikeäksi kuin mahdollista. Ja nyt sai hän kärsiä seuraukset siitä.\nPihalla pysähtyi hän yhtäkkiä kuuntelemaan ja aikoi nähtävästi vielä\nkerran huutaa miehiään apuun, mutta Haukka, joka huomasi hänen\naikomuksensa, asetti nopeasti miekan hänen rintaansa vastaan. Hän oli\ntosin aivan varma, että kaniikki Helmichin valmistama unijuoma oli\ntehnyt täyden vaikutuksen, mutta hän tahtoi kuitenkin joka tapauksessa\nolla varoillaan, sillä olihan juoma jo kauan aikaa seisonut pullossa ja\nsiis mahdollisesti voinut menettää voimansa, niinkuin sanotaan. Eikä\nollut asioille ollenkaan edullista, jos nukkuvat olisivat ennen\naikaansa heränneet.\n\nNiin asteli pelkurimainen ritari äänetönnä eteenpäin molempien\nilveilijäin välissä, joitten kädet pitelivät häntä kiinni niinkuin\nrautapihdit. Erkki kulki edellä palava tulisoitto kädessä.\n\nHe saapuivat vankihuoneen ovelle, joka avautui ilman vaikeutta.\nRappuset, jotka johtivat alhaalle vankiluolaan, olivat kuitenkin niin\nsoukat, että ainoastaan yksi mies voi kerrallaan kulkea niitä. Taavetti\nherra sai sentähden kulkea ensimäisenä. Hänen perässään asteli Haukka,\nsitten Erkki ja viimeisenä Hollinger. Alhaalla sattui vielä ovi eteen.\nTaavetti herra pakotettiin avaamaan sekin. Ja niin seisoivat he ennen\npitkää ahtaassa vankiluolassa Niilo Sturea vastapäätä. Tämä oli\nraskailla kahleilla kiinnitetty muuriin. Hän oli kuullut askelten äänet\nrappusista, hän tiesi, sillä vanginvartija oli ilmoittanut, mikä\nkohtalo häntä odotti, että hän tänä yönä menettäisi henkensä. Sentähden\nkuvastuikin hänen jaloilla kasvoillaan nyt katkera, syvä suru. Hän oli\nistunut vankeudessa vähän enemmän kuin kolme kuukautta, mutta ne kolme\nkuukautta olivat tehneet häneen saman vaikutuksen, kuin jos ne olisivat\nolleet kolme vuotta. Hänet oli temmattu elävien ilmoilta juuri samalla\nhetkellä, kun hän oli valmis alkamaan suuren, jalon työn, joka oli\nhyödyttävä isänmaata kokonaisuudessaan. Eikä ainoastaan isänmaata, vaan\nmyöskin kuningasta. Tälle oli hän teoillaan tahtonut näyttää, että se\ntahrapilkku, jonka hänen poissaolonsa kuninkaan viimeisestä taistelusta\noli hänen olentoonsa kiinnittänyt, oli aiheeton, surkuteltavan kohtalon\nsynnyttämä. — Oliko siis ihme, jos nyt, kun nämätkin puuhat olivat\najautuneet karille, miehen sielunvoimat olivat joutuneet kovaan\nahdistukseen.\n\nMutta siinä seisoi hän kuitenkin siltä vielä kookkaana ja voimakkaana\nmurhaajaansa odottaen. Hän oli niinkuin pyhimys sillä hetkellä, kun\ntämä uhraa henkensä korkeimman totuuden edestä.\n\nSuuret vesikarpalot vierivät alas uskollisten palvelijain poskia, kun\nnäkivät herransa, joka tällä hetkellä ei tuntenut heitä. Kuitenkin\nhätkähti hän heti, kun kuuli Brodden äänen.\n\n\"Pian ... irroita ritarin kahleet.\"\n\nHollinger, nuorin joukosta, ei voinut hillitä mieltänsä, vaan tarttui\nritarin niskaan kiinni ja painoi hänet alas, niin että hän kaatui\nsuulleen maahan.\n\n\"Sillä tavalla pitää sinun ryömiä, tunnoton merirosvo!\" huusi hän. \"Ja\nkiitä Luojaa ja hänen pyhimyksiänsä, että Jumalan ystävät ja kaikkien\nmuitten vihamiehet, joitten ammattia sinä olet väärin käyttänyt,\npitävät sinun edes arvollisena lähestymään jaloa Niilo herraa.\"\n\n\"Brodde... Hollinger!\" huudahti Niilo ja tähysteli ympärilleen\nuneksivin katsein, josta kuitenkin vähitellen ilonsäde pilkisti esiin.\n\n\"Olkaa huoleti, Niilo herra\", virkkoi edellinen, \"nyt on pelastuksen\nhetki lyönyt. Älkää kiinnittäkö huomiota meidän kauniisiin pukuihimme,\nmeidän on täytynyt kauan aikaa leikitellä hänen kanssaan, ennenkuin\nmeidän on onnistunut saada konna koukkuumme tarttumaan. Kas niin,\nTaavetti Pentinpoika, älä anna kätesi vapista, sillä, kautta Jumalan\nkalliin veren, henkesi on nyt kysymyksessä... Se ei olisi kumminkaan\nvapissut, jos olisit saanut ottaa Niilo Sturelta hengen.\"\n\nVihdoin irtautui viimeinenkin kahle pudoten kumealla jylinällä kosteaan\npermantoon. Veristävin silmin nousi Taavetti herra ylös tujottaen\nhurjasti eteensä.\n\nNiilo Sture käänsi selkänsä hänelle ja tarttui Brodden ja Erkin käteen\nkiinni. Hollinger ei päästänyt hetkeksikään näkyvistään Taavetti\nherraa. Niin meni hetkinen, jonka kuluessa kukaan ei saanut sanaa\nsuustaan. Ja roihuavan tulisoiton valossa voi miehistä nähdä, kuinka he\ntaistelivat kyyneleitä vastaan, jotka väkisin pakkasivat tunkeutumaan\nesiin. Myös Niilo herra oli syvästi liikutettu. Ja kauan viipyi,\nennenkuin hän voi oikein käsittää, mitä oli tapahtunut.\n\nMutta äkisti, ikäänkuin olisi tempautunut irti ajatuksista, jotka\nkoskivat häntä itseä ja hänen uskollisia palvelijoitaan, leimahtivat\nhänen silmänsä ja hän kysyi intoa täynnä:\n\n\"Missä on Katillo piispa?\"\n\nBrodde ja Erkki vastasivat kysymykseen niin hyvin kuin voivat.\n\n\"Ja taalalaiset, missä menevät Taalain miehet?\" tutki hän kiihkeänä.\n\nMyös siihen vastattiin.\n\n\"Pian, miehet!\" huudahti hän silloin, \"meidän on heti lähdettävä\nKatillo piispan puheille... Viimeistelyssä tahdon ainakin olla mukana\npuhuakseni muutaman sanan Kaarlo kuninkaankin hyväksi.\"\n\n\"Mutta mitäs tämän kanssa tehdään?\" kysyi Hollinger ja viittasi\nTaavetti herraan. Tämä seisoi siinä niinkuin vihainen koira, joka\nilkeällä murinalla koittaa tukahuttaa vihaansa, kun ei uskalla purra.\n\nNiilo pani kätensä ristiin rinnoille ja katseli kauan tutkien julmaa\nmiestä.\n\n\"Tällä hetkellä aikoi Taavetti Pentinpoika ottaa Niilo Sturen hengeltä,\nniin sanoi minulle hänen uskottunsa päivällä... Ja se olisi tapahtunut\nsamalla lailla, kun kurja konna kuristetaan. Minä en olisi saanut\nripittää itseäni, en kuulla rukousta. Unhotettuna ja tuntemattomana\nolisin minä hävinnyt, niinkuin jos olisin kaukana isänmaastani vaipunut\nmeren syvyyteen... Eikö asianlaita ole niin, Taavetti Pentinpoika?\"\n\nSurkea mölinä oli ainoa vastaus.\n\n\"Sillä tavalla, kun te olette minua kohdellut\", jatkoi Niilo, \"ei\nkukaan rehellinen, kunnon mies olisi koskaan saattanut menetellä...\nSentähden on mielestäni alentavaa vaatia teiltä oikeaa hyvitystäkään...\nSillä vähän kunniaa voittaa mies vaihtamalla iskuja sellaisen kanssa,\njoka ei edes tiedä, mitä rehellisellä iskulla tarkoitetaan. Minä olisin\njäävä teidän vieraaksenne, sanoitte te, kun viimeksi puhelimme\ntoistemme kanssa Krokekin luostarissa. Mutta kaikesta siitä, mitä te\nolette minulle tällä ajalla kärsimyksiä tuottanut, saatte te kerran\nvastata Jumalan tuomioistuimen edessä!... Hänelle jätän minä myöskin\nkostoni!\"\n\nNämät sanat sanottuaan käänsi hän selkänsä ritarille, joka oli\nvoimattomasta raivosta melkein puolihulluna, ja riensi torninrappusia\nylös.\n\nMutta Hollinger pysähtyi ja tarttui kiinni Taavetti herraan, joka aikoi\nsuoraa päätä syöstä ulos.\n\n\"Ei, ei, ankara herra\", sanoi hän, \"hetken aikaa voitte te vielä aivan\nhyvin ajatella niitä sanoja, joita tässä lausuttiin teille. Ei tee\nvahinkoa, vaikka vähän itsekin maistaisitte niitä tuskia, joita\ntoiselle olette valmistanut!\"\n\nHän lennätti voimakkaalla heitolla ritarin alas olkivuoteelle, jossa\nNiilo herra niin kauan oli saanut maata ja huokailla vapauttaan\nodottaen. Sen tehtyään juoksi hän ulos ja sulki oven jälkeensä sekä\nalemman että myöskin sen, joka johti pihalta torniin. Ulostultuaan\nhuomasi hän Niilo herran ja toisten miesten kiiruhtavan\ntallirakennuksen luo. Ja hän riensi heidän peräänsä heittäen\navainkimpun niin kovasti linnantuvan oveen, että koko rakennus tärisi.\n\nEi hän eikä myöskään toiset olleet huomanneet kookasta pitkää haamua,\njoka valkoinen mantteli yllään käveli linnantuvan ympärillä, yhtä vähän\nkuin tämäkään oli huomannut miesten menoa ja tuloa. Hän oli nähtävästi\nsalaisia teitä saapunut paikalle, johon ilmaantui vähän senjälkeen kun\ntulisoiton valo oli hävinnyt ylemmän tornioven taa. Miehien takaisin\npalatessa seisoi hän linnantuvan takapuolella.\n\nVähän senjälkeen ratsasti jo neljä miestä pois Ekolsundista ja\njokseenkin samaan aikaan lyötiin linnantuvasta korkealta katonrajasta\nlasi rikki ja Sigge hinasi sieltä itsensä varovasti köyttä pitkin alas\npihamaalle.\n\nHän riensi nopeasti yli pihan ja rappusia ylös ritariluhtiin. Mutta\nhaamu, jolla oli valkoinen mantteli yllään seurasi häntä.\n\nYlhäällä ritarisalissa tapasi Sigge vanginvartijan. Tämä oli jo niin\npaljon toipunut runsaasta kestitsemisestä ja siitä voimakkaasta\niskusta, joka oli kaatanut hänet maahan, että voi puhua ja vastata.\n\n\"Missä on Taavetti herra?\" kysyi Sigge.\n\n\"Vankina!\" oli lyhyt vastaus.\n\n\"Kenenkä ... missä?\"\n\n\"Ilveilijät ne hänet veivät!\"\n\nSigge tuumi muutaman silmänräpäyksen. Luonnollista oli, ettei heitä\nenää ollut talossa ja yhtä luonnollista oli myös, että he olivat\nsuunnanneet kulkunsa joko Penningebyhyn tai taas länteen päin —\narmeijaan.\n\n\"Pian, meidän täytyy saavuttaa heidät!\" virkkoi hän. \"Satuloitse heti\nhevonen ja ratsasta heidän peräänsä. He eivät ole voineet ehtiä\nkauas... Minä taas kiiruhdan niiden kolmenkymmenen miehen luo, jotka\npitävät hallussaan Östenin siltaa. Ja tahdonpa uskaltaa kaksi yhtä\nvastaan, että me siellä saamme vapautetuksi Taavetti herran. Jos vielä\nsen lisäksi onnistumme kaatamaan Niilo herran, niin on se häväistys,\njonka me tänä yönä olemme kärsineet, vähäarvoinen.\"\n\nVanginvartijan oli aluksi vaikea kävellä, mutta vähitellen reipastui\nhänkin ja Sigge lisäsi heidän rientäessä rappusia alas:\n\n\"Jos tapaat heidät, niin koita pidättää heitä keinoilla millä hyvänsä\nsiksi, kun minä ehdin sillan luo ja saan miehet järjestykseen. Me kyllä\nvielä pölyytämme nuot petolliset ilveilijät ja Niilo Sturen, niin että\nheistä on vaikea sen jälkeen enää eheää paikkaa löytää.\"\n\nValkoinen haamu oli hiipinyt ihan oven taakse ja seisoi tätä\nlausuttaissa ylimmällä tikapuulla.\n\nHeti kun molemmat palvelijat olivat kadonneet, riensi hän alas ja\nkiirehti pois kartanosta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nÖstenin sillan luona.\n\n\nReipasta laukkaa kiiti Niilo Sture miehineen tietä eteenpäin ja näitten\ntäytyi siinä ajaessa kertoa hänelle kuluneitten kuukausien tapahtumat.\nViha nousi ja laski rltarin rinnassa kuunnellessaan miestensä\nkertomusta, vaikka häntä toiselta puolen taas ilahduttikin, kun kuuli,\nkuinka uskollisesti Engelbrektin rahvas rakasti häntä. Taalainmiesten\nliittymistä piispaan piti hän muuten aivan luonnollisena, erittäinkin\nkoska he, niinkuin Erkkikin, hänen oma aseenkantajansa, olivat olleet\naivan varmat siitä, että hän kyllä paikalle saapuisi, ennenkuin\nvihollisen kanssa käsikähmään jouduttaisiin. Ainoa, joka herätti hänen\nhuoltaan ja toi katkeran surun hänen rintaansa, oli se, mitä Brodde\ntiesi kertoa vihreästä ritarista. Tämän käytöksen kaksimielisyys, sen\ntarkoitus tuli nyt hänelle päivänselväksi. Ritari oli vihollisten\nsalainen ystävä, ajoi arkkipiispan ja Kristian kuninkaan asiaa ja sitä\nvarten, että se paremmin onnistuisi, oli hän kai ottanut, viekkaasti\nkyllä, tuon narrinkaapunkin päälleen. Mutta se ritarin käyttäytyminen,\nse suretti nyt syvästi Niilo herran ritarillista mieltä. Hän huomasi,\nettä tämä oli määräillyt hänen tekojensa ja toimiensa suhteen, niinkuin\nolisi hän ollut pieni lapsi, joka ei vielä voi itse itseänsä hoitaa.\nSillä hän se varmaankin oli, tämä ritari, joka oli estänyt kuninkaan\nsanatkin Penningebyhyn saapumasta.\n\nYhtä asiaa eivät kuitenkaan Niilo herra ja hänen miehensä olleet\nottaneet huomioon ja se oli, että he välttämättä tarvitsivat levätä.\nOli selvää, että monituntiset ponnistelut olivat tehneet miehet niin\nruumiin kuin sielunkin puolesta peräti voimattomiksi, kokonaan\nkelvottomiksi enempiin ponnistuksiin, elleivät saaneet ensin ainakin\nmuutaman tunnin lepoa. Ja samoin oli itse Niilonkin laita. Vankeus oli\nmurtanut hänen voimansa niin, että paljas ratsastus sai hänet jo\nvapisemaan ja vain vaivoin lujan tahtonsa voimalla voi hän pitää\nitsensä ylhäällä satulassa.\n\nSentähden päättivätkin he, huomatessaan lähellä Enköpingiä aivan tien\nvieressä yksinäisen tuvan, mennä sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan,\nvoidakseen sitten taas uudistetuin voimin jatkaa matkaansa ja ottaa\ntappionsa takaisin.\n\nNiin poikkesivat he valtatieltä syrjään ja ratsastivat ylös mäelle.\nSamassa kuului kavioiden kopinaa heidän takaansa. Hollinger laskeutui\nalas hevosensa seljästä ja riensi alas tielle ottaakseen selvän, kuka,\nheitä lukuunottamatta, vielä keskellä synkkää yötä oli liikkeellä.\nSillä vaikka olikin jo aamupuoli, peitti kuitenkin vielä puolipimeys\nmaan, ja taivas oli niin paksussa pilvessä, että päivän tulo senkin\nkautta yhä viipyi.\n\nTielle saavuttuaan kuuli Hollinger kavionkopinan ihan läheltä. Se\nlakkasi kuitenkin heti kuulumasta. Nähtävästi oli ratsastaja\npysähtynyt. Vähän senjälkeen alkoi se taas kuulua. Mutta nyt kulki\nhevonen kävellen. Öinen kulkija pysähtyi aivan tuvan kohdalla ja näytti\nkuuntelevan. Hollinger hiipi likemmäksi erottaakseen, kuka tulija oli,\nmutta pimeyden tähden oli se aivan mahdotonta. Hän ei kuitenkaan\npäästänyt ratsastajaa näkyvistään. Ja kun hän siten hyvän aikaa oli\nseisonut ja odottanut siinä, alkoi taas kuulua kavioiden kopinaa. Mutta\nse, joka nyt tuli, ratsasti niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi.\nSentähden ei Hollinger voinut aluksi aivan varmaan erottaakaan oliko\nheitä yksi vai kaksi.\n\nPian kuitenkin näyttäytyi, ettei tulijoita ollut muuta kuin yksi.\nSaavuttuaan ensintulleen kohdalle kysyi hän heti tältä:\n\n\"Oletko varmasti heidän jäljillään?\"\n\nPuhuteltu ei vastannut mitään, mutta näytti siltä, kuin olisi hän\nviitannut tupaa kohti.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi silloin toinen, \"kun rotta menee itsestään loukkuun,\non kissalla sen helpompi työ!\"\n\nVielä kuiskasivat he muutamia sanoja keskenään, joita Hollingerin oli\nkuitenkin mahdoton käsittää, ja sitten ratsastivat he taas tiehensä.\nSelvästi kuuli Hollinger, että heidän hetkisen aikaa yhdessä\nlaukattuaan toinen hiljensi vauhtia, kun sitävastoin toinen ajoi\nedelleen, niinkuin olisi henki ollut kysymyksessä. Mutta sitten vaikeni\ntaas kaikki vähitellen ja Hollinger päätti nyt mennä tupaan ja kertoa\nsisälläoleville huomionsa.\n\nSilloin astui erään jättiläispuun varjosta esiin valkoinen haamu ja\nmies kuuli tämän huutavan häntä nimeltään.\n\nHän pysähtyi äkisti ja vei kätensä miekan kahvaan.\n\n\"Anna herrasi vain maata rauhassa!\" lausui haamu. \"Sillä sitä kyllä hän\nja hänen miehensä tarvitsevat. Olette muutenkin jo tehneet oivan\npalveluksen!\"\n\nHollinger tunsi kyllä äänen tutuksi, mutta hänen oli mahdoton erottaa\npuhujan kasvoja.\n\n\"Kuka tahansa oletkin\", vastasi hän, \"niin en minä nyt ole taipuvainen\nkuuntelemaan muitten kuin oman herrani neuvoja.\"\n\n\"Ja kuitenkin noudatti isäsi usein minun antamiani neuvoja.\"\n\n\"Kuka olet sitten!\"\n\n\"Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihollinen!\"\n\n\"Täällä kuivalla maalla olen jo ehtinyt unhottaa edellisen elämäni,\nsillä olen tullut huomaamaan, että maassa pitää elää maan tavalla.\"\n\n\"Mutta ajattele toki lupausta, mies, jonka annoit isällesi hänen\nkuolinvuoteensa ääressä.\"\n\n\"Sitä lupausta en ole koskaan rikkonut, vaikka joskus on tuntunutkin\nsiltä, kuin olisi sydämeni kokonaan muuttunut.\"\n\n\"Tunnetko nyt minut?\"\n\n\"Tunnen!\"\n\n\"No, seuraa sitten tahtoani ja ole huoletta, ystäväni, sillä Niilo\nherra on minulle yhtä rakas kuin sinullekin! Siksi tahdonkin nyt seisoa\ntäällä ulkona ja vartioida hänen ja teidän puolestanne. Kun hän sitten\nherää tahdon puhua sanasen hänen kanssaan.\"\n\nHollinger meni katsellen tuon tuostakin taaksensa. Mutta vielä kun jo\noli tupaan menossa, näki hän valkoisen manttelin häilyvän tuulessa\njättiläispuun juurella.\n\nTunnit kuluivat kuin siivillä ja kun Hollinger heräsi taas, hypähti hän\nheti ylös nähdäkseen vieläkö valkoinen piti vahtia puun juurelle. Tätä\nei näkynyt missään, mutta sen sijaan seisoi hänen edessään vihreä\nritari ikuinen hymy huulillaan.\n\n\"Onko Niilo herra valveilla jo?\" kysyi hän.\n\n\"Ei ole!\" vastasi Hollinger ynseänä.\n\n\"Mene sitten heti herättämään hänet, mies\", jatkoi vihreä, \"sillä nyt\non jo todellakin aika nousta satulaan.\"\n\n\"Luulen kuitenkin hänen olevan oman herransa ja saavan tehdä ja toimia,\nmiten itse paraimmaksi näkee!\"\n\nÄäni oli niin loukkaava, kuin se mahdollista oli, palvelijan ritaria\npuhutellessa. Mutta sellainen oli tämä vihreä, että huonoinkin mies\nluuli voivansa saada rankaisematta sanoa hänelle mitä hyvänsä. Nyt ei\nritari kuitenkaan näyttänyt antavan peljättää itseään, vaan meni\nHollingerin suureksi hämmästykseksi sisään tupaan ja sulki oven\njälkeensä.\n\nNiilo Sturen käytöksessä ilmeni samaa, kuin äsken hänen\naseenkantajansa, nähdessään vihreän ritarin astuvan sisään.\nSelittämätön vastenmielisyyden ilme kuvastui hänen kasvoillaan. Ritari\nnäytti kuitenkin välittävän yhtä vähän isännän kuin juuri ennen hänen\npalvelijansa vihasta. Ei yksi ainoa piirrekään muuttunut hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Heissaa, Niilo herra!\" alkoi hän. \"Olette ollut kauan poissa, mutta\nminulla on jotain sanottavaa teille!\"\n\n\"Niin on minullakin teille\", vastasi Niilo herra, \"mutta sen tahdon nyt\nlykätä toiseen kertaan!\"\n\n\"Ei, ei, Niilo Sture ... mitä teillä nyt on mielessänne, se pitää\nteidän heti lausua julki. Niin tahdon minäkin puhua teille kaikki, mitä\nminulla sydämelläni on. Sitä varten olen tänne tullut ja teidän täytyy\nkuunnella minua, vaikkapa vasten tahtoannekin.\"\n\n\"Rohkeita sanoja latelette te siinä, ritari\", lausui Niilo, \"älkää toki\nluottako liian paljon kärsivällisyyteeni, jolla tähän asti olen\ntoimianne sietänyt. Toista kertaa ette enää pidäkään minua sellaisessa\npimeydessä, kuin silloin piditte, kun Kaarlo kuninkaan täytyi jättää\nkruununsa ja valtakuntansa.\"\n\nRitari hymyili tavallista hymyänsä ja sanoi:\n\n\"Ja kuitenkin toivoin voivani tehdä sen vielä nytkin, sillä sitä varten\nolen juuri tänne tullut... Rauhoittukaa, Niilo herra, ja hillitkää\nvihanne. Asia, jota te ajatte, on itsestään mahdoton... Kaarlo kuningas\nei ole enää sovelias mies Ruotsia hallitsemaan. Maa tarvitsee\nhallitusohjiin miehen, jolla on kykyä ja voimaa, ellemme tahdo, että\nRuotsi ikuisiksi ajoiksi jää kitumaan Tanskan alle, sen orjaksi. Te\nette sitä usko, mutta juuri sellainen mies kaikkine vikoineen on\narkkipiispa Jöns Pentinpoika... Hän on se mies, joka kyllä kykenee\nraivaamaan tien vapaalle Ruotsille ja kun hänen aikansa on ohi,\nsilloin...\"\n\nPoissa oli nyt hymy ritarin kasvoilta. Ja syvä, puhuva oli se katse,\njonka hän suuntasi Niiloon. Myös hänen sanoissaan ilmeni sellainen\nvakavuus, että Niilo vastenmielisyydestään ja oikeutetusta harmistaan\nhuolimatta ei voinut olla kuuntelematta hänen puhettaan. Ja ritari\njatkoi:\n\n\"Mitä olisi, Niilo herra, Ruotsin valtakuntaa hyödyttänyt, vaikka te\nolisittekin taistellut Kaarlo kuninkaan sivulla ja siinä taistelussa\nehkä menettänyt henkennekin...? Tai otaksukaamme nyt, että teidän\nläsnäolonne olisi muuttanut onnen, että arkkipiispa olisi tullut\nvoitetuksi, ja Kaarlo kuningas olisi taas voinut rauhassa elää\nTukholman linnassa... Minä sanon teille, se olisi vain lisännyt\nlevottomuutta. Tyytymättömyys ja viha olisi vain herännyt kaikkien\nmielissä taas eloon. Ja vähän ajan kuluttua olisi tapahtunut kuitenkin\nsama kolahdus, mutta silloin olisi se valtakunnalle ollut jo paljon\nvaarallisempi... Tätä kaikkea en tietysti silloin voinut teille sanoa,\nenkä sitä tahtonutkaan, sillä velvollisuutenne olisi siltä kuitenkin\nollut rientää kuninkaanne avuksi.\"\n\nKaiken tämän lausui vihreä selitykseksi ja puolustukseksi niille\ntoimille, joihin kuninkaan karkotuksen aikoina oli ryhtynyt. Mutta hän\nei viipynyt niissä kauempaa kuin tarpeellista oli, vaan alkoi heti\npuhua niistä tapauksista, jotka Niilo herraa nyt viimeksi olivat\nkohdanneet. Ja nyt oli hänen äänensä, katseensa ja koko ryhtinsä aivan\ntoinen. Ja mitä kauemmin hän puhui, sitä enemmän alkoi Niilon mielessä\nhämärtää heikko muisto entisajoilta, jolloin hän luuli kuulleensa juuri\ntuon saman äänen ja nähneensä saman omituisen loisteen noissa silmissä.\n\n\"Piispa voittaa nyt ja Kristian kuninkaan on pakko jättää\nvaltakunta...! Jos te olisitte ollut vapaa, Niilo herra, niin olisitte\nte varmaan vienyt tahtonne perille. Ja niin olisi meillä ollut sama\nhätä edessä, kuin oli ennen Kaarlo kuninkaan karkotusta. Sentähden,\nniin kernaasti kuin antaisinkin henkeni teidän edestänne, olisin\nkuitenkin mielelläni nähnyt, ettette te olisi saanut ennen vapauttanne\ntakaisin, kuin tämä suuri työ oli ehditty päätökseen saada... Aika on\nvähitellen kehittänyt asiat niin, ettei syntyperäinen Ruotsin mies enää\nvoi, vaikka laki sen myöntääkin, asettaa kuningaskruunua päähänsä ilman\nettei se synnyttäisi kateutta, vihaa, taisteluja ja verisiä vainoja\nmaassa samaten kuin salama synnyttää jyrinän jälkeensä. Mitä sitten\nvaatii aika, mitä Ruotsin valtakunta, että sen vapaus ja itsenäisyys\nvoitaisiin säilyttää?... Ei muuta kuin uuden miehen hallitusohjiin,\nvoimakkaan ja viisaan, joka täydelleen kykenee vaikeaan toimeensa,\nmutta tämä mies ei saa kantaa kuninkaankruunua. Sen saatte nähdä vielä,\njos Herra teille elämää suo, ja jos muuten hänen tahtonsa on, että\nRuotsi säilyy kukistumatta, — sen saatte silloin nähdä, että\nainoastaan sellainen hallitus on enää mahdollinen Ruotsinmaassa! Ja\ntältä näkökannalta katsoen olisin mielelläni halunnut, että te, Niilo\nherra, ja arkkipiispa olisitte paremmin ymmärtänyt toisianne. Molemmat\nolette te miehiä, sellaisia kuin aika vaatii. Ja kuitenkin on se ehkä\nsittenkin parempi, niinkuin on, sillä itse asiassa rakastan minä tuota\nsynkkää, arvoituksen kaltaista miestä yhtä vähän kuin tekin.\"\n\nRitari puhui niinkuin isä puhuu pojalleen ja sellaisella vakuuttavalla\nlämmöllä, joka teki syvän vaikutuksen Niiloon. Vihreä huomasi sen\nsilminnähtävällä mielihyvällä. Tahallaan teki hän pysähdyksen\npuheessaan, mutta kysyi sen sijaan, samassa kun tarttui Niilo Sturen\nkäteen, jonka tämä kuitenkin enemmän epäillen antoi hänelle:\n\n\"No hyvä, Niilo herra, te olette kai nyt ymmärtänyt minua?\"\n\n\"Ja jos olenkin sen tehnyt, niin mitä sitten...?\" kysyi Niilo herra\ntakaisin.\n\n\"Silloin ratsastamme me heti Penningebyhyn ja siellä tahdon sitten\nvastata teille kaikesta, josta te aiotte syyttää minua. Ja sitä pyydän\nminä nyt teiltä, Niilo Sture, isänmaan, niin, vapaudensankarin,\nEngelbrektin, ja kaikkien niitten nimessä, jotka ovat olleet ja vielä\novat teille jostain arvosta... Antakaa asian mennä menoansa,\narkkipiispan palata kotiinsa! Sillä hänessä on kyllä miestä raivaamaan\ntietä sille, joka kerran voimakkaalla kädellään on hankkiva taas\nRuotsille sen vapauden, minkä se nyt on kadottamaisillaan...\"\n\n\"Ja kuka on sitten tuo mies, ritari?\"\n\n\"Te itse, Niilo Sture!\"\n\nNiilo herra hätkähti ja katsoi terävästi ritaria silmiin, mutta tyynenä\nkesti tämä hänen tarkastelunsa.\n\n\"Jos tarkoituksenne on tällaisilla puheilla viekotella minua, ritari,\nniin voin ilmoittaa, että siinä suhteessa ainakin olette erehtynyt.\nMitä olette tässä puhunut, sitä en voi koskaan hyväksyä, olkoonpa että\nse olisikin totta. Tulevaisuus, niin omani kuin maanikin, on Herran\nkädessä, mutta nykyhetkestä voin itse päättää ja koskaan en voi, enkä\ntahdo vääränvalan avulla rakentaa sitä siltaa, joka veisi Ruotsin\nitsenäisyyteen. Kaarlo kuninkaalle olen vannonut uskollisuusvalani, ja\nniin kauan kuin hän elää, olen myös sen pitävä.\"\n\nMitä uljainta riemua säteili vanhan ritarin katse, kun kuuli tämän\nvastauksen, mutta kuitenkin synkkeni hänen otsansa ja vasemman posken\nsyvä arpi muuttui hehkuvan punaiseksi. Ja suuret, säkenöivät silmät\nalkoivat salamoida tulta, joka osotti, että luja päätös oli juuri\nmuodostumassa hänen riehuvassa sielussaan.\n\n\"Onko tämä siis viimeinen sananne, Niilo Sture?\" kysyi hän äänellä,\njoka vapisi mielenliikutuksesta.\n\n\"On!\" vastasi tämä.\n\n\"No niin, näin siis kuoleutuu elämäni kaunein ajatus... Mutta ei, Niilo\nSture, se ei saa sittenkään tapahtua. Ainoastaan viheriän ritarin\nruumiin ylitse kulkee nyt tiesi Katillo piispan luo!\"\n\n\"Ritari!\" huudahti Niilo seisaalleen hypähtäen.\n\n\"Se on luja päätökseni...!\"\n\n\"Ajatelkaahan toki, että minä voin antaa miesteni ottaa teidät kiinni\nja viedä vankina Penningebyhyn.\"\n\n\"Ei, ei, Niilo ... tappaa voivat he kyllä minun, mutta vangita ei\nkoskaan.\"\n\nNiilon oli vaikea päästä niistä omituisista ajatuksista, joita tuo\nvielä omituisempi ritari synnytti hänessä. Ensi hetkellä ei hän voinut\najatella muuta, kuin että mies oli taas saanut yhden noita kohtauksia,\njolloin järki petti hänet. Hän odotti vain saavansa nähdä silmäin\nhämmentyvän ja tutun hymyn hiipivän hänen huulilleen.\n\nMutta katse pysyi kirkkaana ja lämpimänä ja silmäin kostea loiste\nosotti, että liikutus hänessä oli syvempi, kuin Niilo olisi voinut\nuskoakaan. Ja tuttu hymy se pysyi huulilta kokonaan poissa.\n\nSilloin kuului hurja sotahuuto pihalta ja Brodde, joka yhdessä Erkin ja\nHollingerin kanssa oli ulkona odottanut ritarin keskustelun\npäättymistä, tuli juosten sisään.\n\n\"Me olemme petetyt!\" huusi hän, \"Taavetti herran miehet ratsastavat\nmäkeä ylös tänne tuvalle.\"\n\nNiilo loi ritariin silmäyksen, jossa musertava ylönkatse ilmeni. Mutta\ntämä seisoi taas siinä vanha hymy huulillaan, käsittämättömänä ja\narvoituksen kaltaisena. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ritarin\nrankaisemiseen, niin luultavaa kuin olikin, että hän toimi yhdessä\nTaavetti Pentinpojan kanssa. Oli selvää, että taistelu elämästä ja\nkuolemasta oli edessä, sillä vanhaan vankilaansa, jossa häntä kuitenkin\nkuolema kohtaisi, ei Niilo herra enää aikonut mennä. Viimeinen toivo\noli nyt siinä, jos ensimmäinen hyökkäys voitaisiin tehdä sellaisella\nvoimalla, että se avaisi heille tien hevosten luo. Nämät olivat tuvan\ntakana eräässä vajassa ja koska oli luultavaa, että vihollinen ensin\nkoettaisi saada ne haltuunsa, täytyi sen, mikä kerran nyt oli edessä,\ntapahtua heti.\n\nSuurimmassa kiireessä ilmoitti Niilo herra aikeensa miehilleen, joista\nHollinger ja Erkki seisoivat tuvan viereisen huoneen ovella. Sitten\nsitoi hän sen miekan vyötäisilleen, jonka Ekolsundista oli anastanut\nitselleen, ja hurjassa vimmassa syöksyivät nuo neljä miestä tuvasta\nulos.\n\nHymyilevä ritari seisoi ja katseli heidän jälkeensä, mutta heti kun\nhuutoja ja aseitten kalsketta alkoi kuulua tuvan ulkopuolelta, paljasti\nhänkin miekkansa ja riensi ulos.\n\nNoin kaksikymmentä miestä oli piirittänyt tuvan. Nähdessään nyt, että\njuuri se, jota he hakivat tuli heitä vastaan, hyökkäsivät he muista\nvälittämättä heti hänen kimppuunsa. Toiset osottivat kuitenkin heti,\nettei heitä käynyt niinkään halveksiminen. Yhden asian toki sai tämä\nhyökkäys aikaan. Hevoset jäivät rauhassa seisomaan vajaan. Ja kysymys\noli nyt vain miten paraiten pääsisivät sinne. Se ei ollutkaan mikään\nhelppo asia, sillä viholliset olivat hurjaa vimmaa täynnä. Näki\nselvään, että he olivat tulleet ei vangitsemaan vaan tappamaan.\n\nSe taito ja voima, jolla Niilo Sture käytteli miekkaansa, oli\nihmeteltävä. Mutta hänellä ei ollut pansaria eikä kypäriä päällään,\njoten hänen täytyi luottaa vain miekkaan ja omaan taitoonsa. Niin kauan\nkuin kaikki neljä pysyivät yhdessä, kävi taistelu jotenkuten. Mutta\nvähitellen erotettiin miehet herrastaan. Ehkä sen vaikutti osaksi\nvastustajain suurilukuisuus, sillä kieltämättä oli ylivoima heidän\npuolellaan, mutta myös se seikka, että Niilo herran miehet aikoivat\nsillä tavoin vetää huomion herrastaan omaan itseensä ja siten helpottaa\nhänen läpitunkeutumistaan. Mutta vasten odotusta hyökkäsikin toinen\npuoli joukosta heti Niilo herran kimppuun, sillä välin kun toiset\nantoivat kyllä tekemistä hänen kolmelle miehelleen, niin urhoollisesti\nkuin nämät taistelivatkin päästäkseen taas herransa kanssa yhteyteen.\n\nTämän henki riippui hiuskarvasta. Pelastus voi kyllä tulla, jos hän\nvain voi kestää nuutuneilla voimillaan siksi kun miehensä joutuivat\napuun. Sillä ajan pitkään oli vihollisten mahdoton vastustaa miesten\nrajuja, epätoivon synnyttämiä iskuja. Mutta ennenkuin se oli\ntapahtunut, voi Niilo herraa kohtalon olla jo ratkaistu. Hurja vimma\nvaltasi sitä ajatellessa Brodden mielen ja hän suuntasi lähimpään\nvastustajaansa sellaisen iskun, että tämä heti tunnottomana putosi\nsatulasta.\n\nSilloin liehahti valkoinen mantteli hänen ohitsensa ja nousevan päivän\nvalossa välkähti miekka sen joukon seljän takana, joka Niilo herraa\nympäröi. Ja samassa kajahti ääni, joka kuului yli miekan melskeen ja\nvalitushuutojen:\n\n\"Kurjat konnat, kuinka uskallatte kantaa rehellisen ritarin värejä!...\nAntakaa tilaa ja sallikaa taistelun tulla tasaväkiseksi!\"\n\nVoimakas sysäys heitti samassa lähimmän ratsumiehen satulasta ja\npudonneen ruumiin ylitse syöksyi vihreä ritari piiriin. Ja nyt muuttui\nleikki heti. Molemmat ritarit asettuivat selkä selkää vasten ja siellä\ntäällä kaatui jo hevonen vetäen ratsastajan mukanaan.\n\n\"Lempo vieköön, ellen sinua lopultakin saavuta!\" kuului silloin\nkähisevä ääni alhaalta maasta.\n\nVanginvartija se sillä tavoin huudahti. Hän oli pudonnut niin\nonnellisesti, ettei ollut liiaksi loukkautunut ja nyt tuli hän ryömien\nesiin sekä kietoi kätensä Niilo herran ympärille temmaten hänen siten\nerilleen urhoollisesta taistelutoveristaan.\n\nViisi vahvaa kättä ja yhtä monta miekkaa suunnattiin samassa Niilo\nSturen päätä kohti. Ja vaaleamanttelisella ritarilla oli kyllin\nitsessäänkin puolustamista.\n\nMutta nähtävästi oli hänen huomionsa enemmän kiintynyt Niilo herraan\nkuin omaan itseensä. Ainakin kääntyi hän heti ympäri, kun tunsi\ntoverinsa kaatuvan välittämättä ollenkaan niistä iskuista, joita häneen\ntakaa päin suunnattiin. Niin sattuikin voimakas miekanisku häntä\nvyötäisiin samassa kuin hän itse pisti vanginvartijan kuoliaaksi.\nKuitenkin oli vanhalla ritarilla vielä niin paljon voimia, että hän\njaksoi miekallaan suojella Niilo herraa ja lyödä häneen suunnatut iskut\nsivuun, kunnes hän itse voi vapautua entisen vanginvartijansa\nkuolemassakin vielä lujasta syleilystä.\n\n\"Pistäkää kuoliaaksi se valkoinen petturi, niin on voitto meidän!\"\nhuudahti eräs miehistä.\n\nJa sankarin voimakas käsivarsi vaipui alas ja tuo kookas vartalo horjui\nja kaatui maahan.\n\nMutta samassa oli Niilo herrakin taas jalkeilla. Voimakkaalla\nhyppäyksellä pääsi Brodde hänen sivulleen ja taistelu siirtyi nyt\nenemmän tielle päin. Lopulta tuli Erkkikin ja heti senjälkeen\nHollinger, jotka molemmat olivat vihdoinkin vapautuneet vihollisistaan.\nJa silloin oli asia pian päätetty.\n\nVainoojat pötkivät pakoon ja Niilo herra miehineen riensi hevosten luo\najaakseen heitä takaa.\n\nNiin saapuivat he sille paikalle, jossa viheriä ritari makasi, verisenä\nja kalpeana, mutta vielä kuolemassakin vanha hymy huulillaan. Niilo\nkallistui hänen puoleensa tarttuen hänen käteensä. Henki ei ollut vielä\npaennut, mutta selvää oli, että veri juoksisi ennen pitkää kuiviin,\nellei pikaista apua ollut saatavissa. Niilo herra kiiruhti tupaan\npeljästyneen talonpoikaiseukon puheille ja saikin häneltä, millä voi\nhaavoitetun ensi hätään sitoa.\n\nKun hän tuli ulos, seisoivat miehet jo valmiina lähtöön.\n\n\"Heti satulaan!\" huusi hän heille, \"ja hankkikaa hevospaarit, mutta\nrientäkää ... sillä meidän täytyy kuljettaa vihreä ritari Enköpingiin.\"\n\nMiehet kiiruhtivat täyttämään herransa käskyä, mutta itse riensi hän\nkuolevan luo ja koetti niin hyvin kuin voi ehkäistä verenvuotoa.\n\nVähän senjälkeen jättivät he tuvan ja suuntasivat kulkunsa Enköpingiin,\njonka Franciskaaniluostarissa, talonpoikaisvaimon ilmoituksen mukaan,\ntaitava haavalääkäri oli olemassa.\n\n\n\n\nIX.\n\nVoiton hedelmä.\n\n\nKatillo piispa oleskeli läheisimpien ystäviensä kanssa Enköpingissä.\nMyös hänen setänsä, herra Niilo Kristerinpoika, oli siellä, hän, joka\nniin urhoollisesti oli puolustanut Vesteråsin linnaa. Ja\nFranciskaaniluostarin suuressa salissa, jonne herrat olivat\nkokoontuneet neuvotteluja varten, oli vain paljasta iloa ja riemua.\n\nHerra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan vastustajan, Maunun, poika,\nkertoi hauskan tarinan Juhani herrasta, Grytan kirkkoherrasta. Tämä oli\njo paljoa ennemmin, kuin piispa oli vielä ehtinyt voittaa tuota ihanaa\nvoittoansa Harakerin kirkon luona, saattanut itsensä kuuluisaksi\nniitten vaurioitten kautta, joita oli Kristian kuninkaan väelle\ntuottanut. Hän oli nimittäin alituisesti ollut pitäjäläisineen\nvaanimassa vihollista ulkona Grytan saaristossa. Ja missä tahansa\npienempi vihollisjoukko näyttäytyi tai laiva, joka kuljetti lisäväkeä\nja elintarpeita, oli Juhani herra kohta sen kimpussa tuhoten vihollisen\nja vieden muonavarat mukanaan. Sellaista sissisotaa käytiin muuallakin\nkuningasta vastaan. Ja se heikonsi siihen määrin hänen voimiaan ja\nsaattoi hänen sotajoukkonsa semmoiseen nälänhätään, että hänellä tuskin\nolikaan muuta keinoa enää kuin samota vain eteenpäin ja koettaa\nvoitolla varmistaa asemaansa tai taas palata takaisin Tukholmaan.\nKukaan ei kuitenkaan sellaisella valppaudella ja menestyksellä käynyt\ntätä sissisotaa kuin Grytan Juhani herra. Ja yleinen mielipide rahvaan\nkesken olikin, että hän, lähinnä piispaa, oli vaikuttanut enimmin sodan\nonnelliseen päättymiseen.\n\nSydämellisesti nauroi Katillo piispa Iivari herran kertomukselle ja\nlausui tämän lopetettua:\n\n\"Pahoin mahtaa sapettaa Kristian kuninkaan mieltä, kun hänen täytyi\nväistyä kattilan ja padan[12] tieltä!\"\n\nMutta tähän näyttikin leikinlasku loppuvan, sillä yhtäkkiä tuli piispa\ntaas vakaisen näköiseksi ja tuijotti miettivänä eteensä. Toiset herrat\nvaikenivat hekin, odottaen mitä piispa tulisi sanomaan.\n\nSilloin avautui ovi ja kaniikki Helmich astui sisään. Kun hän läheni\npöytää, jonka vieressä piispa istui, katsahti tämä uteliaana ylös,\nikäänkuin olisi odottanut jotain tärkeä tiedonantoa häneltä.\n\n\"No niin\", puhkesi hän kärsimättömänä puhumaan, \"te tuotte kai hyviä\ntietoja meille, ainakin toivon sitä?\"\n\n\"Jumala paratkoon, en, arvoisa isä, Katillo piispa!\" vastasi kaniikki.\n\n\"Eivätkö he siis suostu...\"\n\n\"Eivät!\"\n\n\"Vai niin, etteivät he siis todellakaan suostu allekirjottamaan ja minä\nja kaikki nämät jalot herrat emme kuitenkaan ole säästäneet vertamme\nemmekä henkeämmekään heidän edestänsä... Mitä he sitten sanovat? Mikä\non heidän tahtonsa?\"\n\n\"Herra Niilo Sture!\"\n\n\"Ja eivätkö he sitten mielestänsä ole vieläkään saaneet tahtoansa siinä\nsuhteessa esiin...? Onhan jalo Steen ritari kolmenkymmenen miehen\nkanssa jo ratsastanut serkkuni luo saadakseen tämän asian kerrankin\npäättymään!\"\n\nKaniikki seisoi piispan puhuessa liikkumatonna kuin marmoripatsas.\nMutta kun tämä oli lopettanut lausui hän:\n\n\"Talonpoikain lähetit seisovat ja odottavat täällä ulkopuolella\npäästäkseen teidän puheillenne... Voitte itse helpoimmin huomata, miten\ntaipumattomia he tässä asiassa ovat.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, antakaa heidän sitten tulla sisään!\" huusi piispa\nja ojensi itsensä suoraksi korkeassa tuolissaan.\n\nKaniikki astui sivuun ja eräs piispan palvelijoista riensi avaamaan\novea talonpojille. Pentti ukko kahden muun vuoritilallisen ja parin\nMoran miehen seuraamana astui sisään. He kulkivat suoraan pöydän luo,\njonka takana piispa istui, välittämättä ollenkaan noista ylhäisistä\nherroista, jotka olkapäitään kohautellen katselivat näitä vakavan ja\njuhlallisen näköisiä sekä sielun että ruumiin puolesta vielä\nvoimakkaita miehiä.\n\n\"Sinä vaadit meitä kirjoittamaan sen kirjeen alle, joka lähetetään\nKristian kuninkaalle\", alkoi Pentti suoraan asiaan mennen, \"ja siinä\npitäisi meidän ilmottaa hänelle, että me tahdomme arkkipiispamme\ntakaisin. Mutta sitä me emme tahdo...\"\n\n\"Ukko, ajattele, mitä sanot, ja kelle nyt puhut!\" keskeytti hänet\nvihastuneen näköisenä herra Krister Pentinpoika astuen jo askeleen\npöytää kohti.\n\nVuoritilallinen katseli ensin vähän kummastellen ritaria, mutta nakkasi\nsitten niskaansa ja jatkoi hymy huulilla:\n\n\"Paljoa ennemmin, kuin sinä vielä olit syntynytkään, voin minä jo sekä\najatella että puhua. Ja mikäli tunnen, on se Linköpingin Katillo\npiispa, joka istuu tuolla tuolissa, ja silloin mahdan myös aivan hyvin\ntietää, kelle puhun... Niin, siihen kirjeeseen\", lisäsi hän piispaan\nkääntyen, \"siihen emme me pane nimeämme. Se on yksi asia, jonka me\ntahdomme sinulle ilmoittaa, — toinen on, että Kaarlo kuningas on heti\npalautettava takaisin valtakuntaansa. Sen asian tähden olemme me\nmatkaan lähteneet ja tahtomme ajamme me nyt perille, huolimatta siitä,\nhaluatteko te sitä, hyvät herrat, eli ei! Sillä kuningaskunta on\nRuotsin valtakunta ollut ikimuistoisista ajoista, eikä mikään\npapintila!\"\n\nViimeinen sana leikkasi pahasti pikavihaisen piispan mieltä. Hehkuvan\npunaisena hypähti hän ylös ja asettui ukon eteen, katsoen häntä silmiin\nja laskien raskaan kätensä tämän olkapäälle.\n\n\"Papintilako, sanot? — Niin kirotkoon minut vaikka itse Jumala, jos\nainakaan teidän tähtenne valaani rikon... Mistä ovat nuo suuret sananne\nkotoisin, vai näittekö käteni vapisevan, kun heilutin miekkaani\nkuumimmassa sotamelskeessä? Yhtä vähän kuin minä ajattelin silloin\nhenkeäni, yhtä paljon pitäisi teidän nyt ajatella meidän kaikkien\nkunniaamme! Ja se on niinkuin sammunut hiilos liedessä, niin kauan kuin\narvoisa arkkipiispamme saa kitua vankina Köpenhaminassa.\"\n\n\"Hm!\" vastasi ukko aivan tyynenä, antamatta piispan sanojen hämmentää\nitseänsä, \"hyvinhän sinä taistelit, mutta ei luullakseni meidänkään\nkätemme vapissut, emmekä mekään vertamme ja henkeämme säästäneet. Siinä\nsuhteessa emme me siis ole toistamme huonompia, Katillo piispa!\nKirjeeseen emme me pane nimeämme, se on luja päätöksemme. Mutta sinun\nitsesi ja näitten muitten herrojen tulee laittaa niin, että Kaarlo\nkuningas pääsee takaisin valtaansa... Muussa tapauksessa ette ole\nrehellisiä Ruotsin miehiä! Ja yhtä varmaan saat myöskin uskoa, Katillo\npiispa, ettemme me hievahda paikaltamme, ennenkun se asia on selvä,\nettä Kaarlo kuningas saa palata takaisin valtakuntaansa!\"\n\nPiispa vei ujostelemattoman ukon olkapäältä kätensä takaisin ja\nkummallista kyllä, äskeinen viha ja kiivastus hävisi vanhuksen puhuessa\nvähitellen hänen kasvoiltaan. Vuoritilallisen rehellinen, suora\npuhetapa, tyyneys ja koko ryhti, kaikki se sai piispan puolelleen,\nvaikka hän ei voinutkaan hyväksyä sitä asiaa, jonka puolesta tämä\npuhui. Mutta aivan toiseen suuntaan kävivät muitten herrain ajatukset.\nHe olivat käyttäneet tätä rahvasta välikappaleena ja nähneet, mihin se\nkelpasi. Ja kuitenkaan eivät he siltä voineet kohoutua herrasmiehen\ntavallista näkökantaa ylemmäksi. He eivät tahtoneet antaa\nkansantahdolle mitään merkitystä, ei mitään arvoa. Vieläpä katkeroitti\nheitä sekin, että piispa salli vuoritilallisen käyttää sellaista\npuhetapaa.\n\nKiivas Krister Pentinpoika astui jo esiin muistuttaakseen\nvuoritilallista hänen sopimattomasta käytöksestään, mutta\npiispa pidätti hänet. Hän näet huomasi paremmin kuin muut, miten\nvälttämätön rahvaan kannatus oli heille. Ja hän mietti siinä jo\nkeinoja, kuinka paraiten saisi rahvaan puolelleen, ilman että hänen\nsiltä tarvitsisi sille antaa mitään varmaa lupausta karkotetun\nkuninkaan suhteen.\n\nVoitto Harakerin kirkon luona oli pääasiassa rahvaan ja herra Steen\nSturen ansio ja piispa tiesi aivan hyvin, että myöskin Steen Sture\nkannatti rahvaan mielipiteitä. Siksi olikin hän nyt koittanut käyttää\ntämän poissaoloa hyväkseen saavuttaakseen tarkoituksensa. Ja vaikkei\nhän aluksi voinutkaan hillitä kiivastustaan, kuunnellessaan tuon\nrehellisen ukon puhetta, huomasi hän kuitenkin heti, että yritys nyt\noli epäonnistunut, mutta että se siltä taas sopivassa tilaisuudessa oli\nuudistettava. Tämä yhdessä sen vaikutuksen kanssa, jonka tuo\nhopeahapsinen vanhus teki hänen avonaiseen mieleensä, sai hänen\nhillitsemään itsensä ja liian rajusti kuohuvan veren tyyntymään.\n\nKun piispa siten ajatuksiinsa vaipuneena astui takaisin paikalleen\npöydän viereen ja talonpojat näyttivät neuvottelevan keskenään, tuli\näkisti sisään piispan palvelija ja sanoi:\n\n\"Herra Niilo Sture on saapunut tänne luostariin kuoleva ritari\nmukanaan!\"\n\nPiispa hätkähti, niinkuin olisi yhtäkkiä yli pääsemätön muuri kohonnut\nhänen eteensä ja estänyt häntä pääsemästä edemmäksi.\n\n\"Niilo Sture!\" huudahti hän ja näytti tahtovan lävistää palvelijan\nsuurilla silmillään.\n\nToiset herrat kalpenivat ja heidän otsansa vetäytyivät uhkaaviin\nkureisiin. Herra Iivari Gren tointui ensimäisenä hämmästyksestään. Hän\nriensi piispan luo ja kehotti häntä heti lopettamaan kokouksen ja\nantamaan talonpoikain mennä matkoihinsa sekä vielä varovaisuuden vuoksi\nsulkemaan ovet, ettei Niilo herra vain pääsisi sisään ja saattaisi\nkaikkia turmioon.\n\nMutta niinkuin vuoritilallisen tyyni olento äsken oli hillinnyt\nkuohuvat laineet Katillo piispan rinnassa, niin sai nyt tämä ritarin\nkuiskaus ja kavala neuvo päinvastoin kuin mitä sillä tarkoitettiin,\nkunniantunnon hereille hänen rinnassaan. Hän, Katillo piispa, mietti\nkyllä ennenkuin toimi, mutta kun päätös oli tehtävä heti, silloin\nseurasi hän sydämensä ääntä ja se hänellä oli todellisen ritarin.\n\n\"Sano Niilo herralle\", lausui hän palvelijalle, \"että me olemme koossa\ntäällä ja että hän on tervetullut seuraamme.\"\n\nPalvelija meni. Ja salissa syntyi kolkko hiljaisuus. Piispa seisoi\nkädet seljän takana ja katseli vanhaa, puista ristiinnaulitun kuvaa,\njoka riippui seinällä. Ritarit, jotka seisoivat hänen vasemmalla\npuolellaan, muistuttivat synkkää, uhkaavaa pilveä. Niin, ukkospilvi\nkieppui vuorenseinämällä, mutta alhaalla laaksossa loisti aurinko. Ja\nse aurinko, se kuvasteli niissä katseissa, joilla talonpojat\ntähystelivät milloin piispaa milloin taas ovea.\n\nSilloin kuului askelten ääniä ulkopuolelta, ovi avattiin ja palvelija\nilmoitti herra Niilo Sturen.\n\nTyyni, melkein synkkä vakavuus ilmeni Niilo Sturen kasvoilla, kun hän\nastui sisään ja katsoi ympärilleen salissa. Levollinen, miettivä katse\nsuuntautui ensin syyttävänä piispaan. Eikä edes rehellisten\nkansanmiesten näkö näyttänyt saavan sitä poistumaan, vaikka ohimenevä\nilon ja tyytyväisyyden ilme välähtikin hänen silmissään, kun heidät\nnäki. Kaikki yksityiset kärsimykset ja viimeisen yhtymyksen muistot,\nkaikki ne nyt taas hiipivät elävinä esiin, nähdessään piispan ja häntä\nympäröivät herrat — samat, jotka oli tavannut Linköpingin\ntuomiokirkossa. — Kaiken sen pakotti hän nyt kuitenkin piiloonsa,\nliian ylpeänä valittamaan, liian ylpeänä vaatimaan toisten kautta sitä\nhyvitystä, joka oli hänen itsensä hankittava. Ainoastaan se, joka koski\nvaltakuntaa, lupaus, jonka Katillo piispa oli antanut hänelle, ennenkun\naseilla läksi Ruotsin oikeutta puolustamaan — ainoastaan se oli nyt\nhänen ajatustensa esineenä.\n\nKatillo piispa astui ritaria vastaan ja ojensi kätensä hänelle. Ja\nnäytti melkein siltä, kuin olisi Niilo Sturen näkö saanut piispan\nrinnassa liikutuksen aikaan, jota hän vain vaivoin voi hillitä. Sten\nSture oli pitänyt lupauksensa ja kertonut piispalle sen kamalan\nkonnantyön, johon hänen serkkunsa oli tehnyt itsensä vikapääksi. Oli\nosottanut, että varjon siitä täytyi langeta osaksi hänenkin osalleen.\nPiispan rehellinen ja kunnollinen luonne ei ollut voinut uskoa mitään\nsellaista mahdolliseksi ja hän oli pitänyt innokkaasti serkkunsa\npuolta. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin suostunut Steen herran ja\nvuoritilallisten pyyntöön ja antanut edellisen ratsastaa muutamain\nmiesten kanssa Ekolsundiin. Kun hän nyt näki Niilo herran edessään, ei\nhän enää kauemmin voinut luottaa serkkunsa ritarillisuuteen. Se\nsynnytti tuskaa hänen rinnassaan ja hänen jalossa mielessään nousi heti\nsyvä, palava halu antaa loukatulle jollain tavoin hyvitystä ja saada\nsovinto aikaan. Mutta tämä ritarillinen mies huomasi myös samassa, että\nsitä hyvitystä, jota sellainen loukkaus vaati, ei hän ollut mahdollinen\nantamaan. Julkisesti lausuttu osanotto olisi kirvellyt vain vielä arkaa\nhaavaa. Ja lain rankaisevaa kättä rikoksellista kohtaan ei hän voinut\nkäyttää, kun mitään todistajia ei ollut.\n\nKaikki nämät yhdessä saivat nyt Katillo piispan enemmän myöntyväiseksi\nsille asialle, jota Niilo Sture ajoi, kuin mitä ehkä toisissa oloissa\nolisi mahdollista ollut.\n\n\"Olette kutsunut minut, Katillo piispa\", alkoi tämä, \"siitä teille\nvilpitön kiitos, sillä se selvimmin osottaa, että olette rehellinen\nmies. Ja siksi olen nyt saapunutkin luoksenne. Te olette pannut yksin\ntuon suuren työn toimeen. Se lähestyy jo täytäntöänsä...! Mikä on nyt\nteidän ajatuksenne siitä asiasta, josta viimeksi puhelimme toistemme\nkanssa Linköpingin tuomiokirkossa?\"\n\n\"Ajatukseni on sama kuin silloinkin!\" lausui piispa arvokkaana.\n\n\"Te ette ole siis unhottanut lupaustanne?\" kysyi Niilo.\n\n\"En!... Ja juuri nyt täällä mietimmekin, kumpiko, kuninkaankruunuko vai\narkkipiispan sauva, painaa enemmän Ruotsinmaassa! Te muistatte sanani\nja tiedätte siis hyvin, että minä olen vannoutunut jälkimmäisen\nkannattajaksi. Siksi onkin ajatukseni nyt, että meidän ensin on\nsaatettava arkkipiispa takaisin istuimelleen.\"\n\n\"Niin, se on teidän ja näitten muitten herrain ajatus\", jatkoi Niilo,\n\"tiedän sen kyllä, mutta tietkää se myöskin, että toinenkin ajatus on\nolemassa, nimittäin se, että Kaarlo kuningas on ensin palautettava\ntakaisin valtakuntaansa, ja sen ajatuksen takana on koko Ruotsin\nrahvas. Ja nyt kysyn teiltä, Katillo piispa, onko todellakin\ntarkotuksenne se, että kuninkaankruunu Ruotsinmaassa tästedes olisi\nvain tyhjä koristus, ilman että sen kantaja saisi ajatella, puhua ja\nmenetellä niinkuin sen arvo vaatii. Jos te todella haudotte sellaisia\najatuksia päässänne, niin silloin voitte vaikuttaa arkkipiispan\nvapauttamisen hyväksi — muussa tapauksessa pidätte velvollisuutenanne\nkutsua ensin Kaarlo kuninkaan takaisin! Mitä vihdoin siihen asiaan\ntulee, kummallako, Kaarlo kuninkaalla vai arkkipiispalla, on ennemmin\noikeus nauttia teidän ja rahvaan urhoollisuuden hedelmistä, — niin\nsiihen asiaan ei tarvitse monta sanaa tuhlata. Sillä luullakseni on\nkoko valtakunta kumminkin suuremman arvoinen kuin Upsalan\narkkipiispanistuin.\"\n\nJoukko rahvasta ja kaupunkilaisia oli kokoutunut luostarin\nulkopuolelle, heti kun levisi tieto, että Niilo Sture oli saapunut.\nNiilon puhuessa oli muutamia heistä pujahtanut saliinkin, kunnes\nlopulta ovi jäi auki ja koko sen puolinen osa huonetta humahti väkeä\ntäyteen. Tarkkaavasti kuuntelivat he ritarin puhetta ja kun hän oli\nlopettanut, kävi suostumuksen kohina yli koko salin.\n\nPiispa näytti kuitenkin vielä epäilevän, mutta Niilo jatkoi:\n\n\"Ruotsin nimessä ja tämän rahvaan nimessä, joka omaisuuttaan, vertaan\nja henkeänsä säästämättä on taistellut maansa asian hyväksi, pyydän\nminä nyt teitä. Katillo piispa, ettette halveksisi sen tahtoa. Ryhtykää\npäinvastoin yhdessä sen kanssa puuhaamaan niin, että ennen kaikkia\nlähetetään sana Kaarlo kuninkaalle ja pyydetään hänen palaamaan\ntakaisin valtakuntaansa.\"\n\nNyt tuli hiljaisuus salissa melkein kammottavaksi. Piispan vastauksesta\nriippuikin paljon. Kaksi voimaa, jotka tähän asti olivat toimineet\nyhdessä, olisi se voinut erottaa toisistaan. Se olisi voinut saattaa\nsisällissodan matkaan ja arvaamattoman kurjuuden ja hädän\nsynnyinmaahan, ilman että kuitenkaan olisi voitu sanoa, kumpiko puolue\noli lopulta voittava. Mutta piispa virkkoi:\n\n\"En tahdo erottaa itseäni Ruotsin rahvaasta!\"\n\nJa hän ja Niilo Sture ojensivat toiselleen kätensä. Ja kaikuva\nsuostumushuuto täytti salin, levisi sieltä vierien, niinkuin ukkonen,\nläpi luostarikäytävän aina pihalle asti, jossa sitä vielä tuhannet\ntoistelivat.\n\nPiispa lopetti sitten kokouksen ja jätti yhdessä Niilo Sturen kanssa\nsalin, jonne herrojen synkkä joukko jäi seisomaan ehkä vielä paljon\nsynkempänä ja uhkaavampana kuin ennen olikaan.\n\nOvella oli tungos suuri. Joukko vuoritilallisia, jotka tunsivat Niilon\nniiltä ajoilta, kun hän Taalainmaassa retkeili, tunki hänen\nympärilleen. Ne puristivat hänen kättään, kiittivät häntä ja\nvakuuttivat, että he menisivät vaikka kuolemaan hänen edestään. Samassa\nlöi myös voimakas käsi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi ympäri,\nseisoi siinä hänen edessään sama pitkä kauppasaksa, joka oli herättänyt\nhänen huomiotaan Linköpingissä ja Krokekin luostarissa. Paljasta\nihastusta säteili tämän silmistä, kun hän nyt katseli Niilo herraa.\n\n\"Ottakaa vastaan myös minunkin kiitokseni siitä, jalo ritari, mitä nyt\nolette puhunut\", sanoi hän. \"Ehkä tapaammekin vielä kerran toisemme\ntaistelussa Ruotsin kuningas kruunun puolesta.\"\n\nNiilo piti kauppiaan kättä omassaan ja aikoi juuri kysyä häneltä, kuka\nhän oli. Mutta tämä tempasikin kätensä irti ja katosi joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningaskruunu vai — arkkipiispan sauva! — Siitä oli nyt kysymys. Ja\nRuotsin rahvas taisteli edellisen, sen mahtavat herrat jälkimäisen\npuolesta, sillä aikaa kun molemmat kuninkaat, niin Kaarlo kuin\nKristiankin, toiselta puolen merta heittelivät ikävöiviä, kaipaavia\nkatseita tuon säteilevän kalleuden puoleen, jonka olivat kadottaneet.\n\nSe oli, tämä kuningaskruunu, balladien taikakoristeen kaltainen — se\nkiihotti miehen kunnianhimoa, mutta saavutettuna ei se tuottanutkaan\nuneksittua, kultaista onnea, vain pelkkää huolta levon, tuskaa rauhan\nasemesta. Kun se kaukana kimalteli, hurmasi ja lumosi sen ihana loisto,\nmutta kun se joutui omaan päähän, ei sitä loistoa enää huomannutkaan,\nainoastaan painon tunsi. Ja välikappaletta, jolla taikaus oli manattava\nja kruunu tehtävä siksi, joka sen pitikin olla, nimittäin vallan ja\nkorkeuden merkiksi, — sitä välikappaletta eivät kuninkaat löytäneet\ntaikka eivät ymmärtäneet hakea sitä sieltä, missä se löydettävissä oli.\nHe ikäänkuin menettivät jalansijansa ja siellä kaikkien muitten\nyläpuolella, siellä unhottivat he, että hekin olivat vain maallisia\nolennoita, yhtä puuttuvaisia kuin muutkin, ja että ihmisyyden yleinen,\nkeskinäinen rakkauden laki koski heitäkin. Kansainsa harrastusten\netupäässä olisi heidän pitänyt kulkea, pitää laki voimassa ja rauha\nsäilyttää. — Ja lujan keskinäisen rakkauden olisi pitänyt vallita\nheidän ja heidän kansainsa välillä. — Mutta niin ei käynyt. He\npäinvastoin erottivat itsensä kansasta, asettivat itsensä niin\nkorkealle siitä, että molempia yhdistävät sisäiset langat katkesivat.\nSiten joutuivat he ikäänkuin seisomaan kansainsa pyrintöjä vastaan —\nvihollisuuteen, kuin olisi pitänyt rakkauteen pyrkiä. Mutta niin\nlennättikin tuuli heidät pois kuin kuihtuneen kukan varrestaan, jonka\nkoristukseksi se ei enää kelpaa.\n\nItse asiassa oli kuningaskruunu nyt enää paljas, tyhjä nimi vain.\nKaarlo tuli taas kuninkaaksi — mutta mikä ero nyt tämän ja sen ajan\nvälillä, kun hän itse voimakkaalla kädellään toisten riveistä kohotti\nitsensä tähän arvoon! Se oli toinen voima, joka valloitti kruunun\nitselleen ja antoi sen lahjana hänelle. Ruotsin kansa oli tämä\nlahjoittaja ja Ruotsin itsenäisyys ja vapaus oli sen korkein päämäärä.\n\nMutta arkkipiispan sauva? — Se kohosi tähän aikaan loistavana ja\nmahtavana yli Ruotsinmaan. Sen aika oli kuitenkin ohimenevä ilmiö vain,\nilmottaen olollaan toisen ajan tuloa, ajan, jonka kuluessa isänmaamme\nkohtaloita kunnialla ja menestyksellä ohjasivat miehet, jotka eivät\nolleet kuninkaita, taikka niinkuin Geijer sanoo, olivat \"kuninkaita\nilman kuninkaan nimeä.\" Se on heidän voimansa, joka nyt arkkipiispan\nsauvan suojissa ja lopulta sen tieltään työntäen raivaa itsensä esiin.\nJa keskellä tätä loppumattomien taistelujen synkkää taulua valaisee\nkirkas valo sitä tietä, jota he kulkevat. Se on ensimäinen merkki, joka\nviittaa parempiin aikoihin, toivon tähti, joka ihanana loistaa läpi yön\nmyrskyjen.\n\n    Kun mahtavat herrat ne vimmassaan\n    Kylät ja vallatkin kaataa,\n    Saa talonpoika se tarmollaan\n    Ne taasen ylös raataa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Guardiaani.\n\n[2] Yli menen siitä (Holavedenin yli) 1,000 lemmon nimessä.\n\n[3] En koskaan enää mä Ruotsiin tuu! —\n    Oli tullessa hepo ja uljas,\n    Nyt mennessä vallan oon paljas!\n\n[4] Tanskan linna.\n\n[5] Tanskan suru.\n\n[6] Herra olkoon teidän kanssanne.\n\n[7] Kunnia olkoon sinulle, Herra!\n\n[8] Kaarlon linna.\n\n[9] Kansan ääni, totuuden ääni.\n\n[10] Ruokasali luostarissa.\n\n[11] Siihen ei tuo paksu pappi voi koskaan minua pakottaa!\n\n[12] Kettil (Katillo) = kattila, gryta = pata.\n\n\n\n"]