Kunnian kentällä

KUNNIAN KENTÄLLÄ

Historiallinen kertomus Juhana Sobieskin ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Suomentanut ["Na Polu Chwaly"]

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1937.

HENRYK SIENKIEWICZ

Henryk Sienkiewicz syntyi v. 1846. Hän opiskeli nuoruudessaan Varsovan yliopistossa, mutta pian hän kuitenkin viehtyi kaunokirjallisuuteen, ja hänen kaunokirjallinen tuotantonsa alkoikin jo v. 1872, jolloin hän salanimellä Litwos julkaisi ensimmäiset tuotteensa. V. 1876 nuori kirjailija teki rikkaita vaikutelmia antaneen laajan matkan Länsi-Eurooppaan ja Amerikkaan. Amerikan silloin vielä neitseellisessä koskemattomuudessa lepäävät arot ja aarniometsät herättivät hänessä sen hedelmällisen rakkauden kaikkea vanhaa, alkuperäistä ja koeteltua kohtaan, joka myöhemmin sai niin loistavan ilmauksensa hänen suurissa historiallisissa romaaneissaan.

Jo novellissaan "Tataarien vankeudessa" (1880) Sienkiewicz oli osoittanut suurta kykyä esittää havainnollisesti ja plastillisesti vanhaa puolalaista elämää, ja kun hänen ensimmäinen, puolalaisia maalaisoloja reippaasti ja osittain ivallisesti kuvaava kirjallinen kautensa päättyy, hän antautuukin historiallisen romaanin alalle. Puolalaisten taistelua vihollisiaan vastaan kuvaa se valtava trilogia, jonka ensimmäinen osa "Tulella ja miekalla" ilmestyi v. 1884. Sitä seurasivat "Vedenpaisumus" ja "Pan Wolodyjowski". Erinomaiseen Puolan historian tuntemukseen yhtyy näissä teoksissa kertomistavan välittömyys ja voimakkuus, niiden jännittävissä kohtauksissa ja loistavasti suoritetuissa kuvauksissa ilmenee suuren eepikon luontainen varmuus. Sienkiewicz on sekä puolalainen että aatelismies, jonka hyveinä ovat isänmaanrakkaus, uljuus ja kärsimyksissäkin voittava henkinen suuruus. Sorrettu Puolan kansa imi hänen teoksistaan uutta varmuutta, uutta itseluottamusta ja toivoa, ja tämän trilogian sytyttävä merkitys havaittiinkin pian niin suureksi, että sensuuri asettui poikkiteloin kirjailijan tielle.

Mutta silloin alkaakin Sienkiewiczin kolmas kirjallinen vaihe, jonka tuloksina ilmestyvät "Ilman dogmia" (1890), jota on pidettävä ensimmäisenä puolalaisena psykologisena romaanina, ja "Anielka" sekä "Polanieckien perhe". Historiallisen romaanin ja kiitävien kuvauksien mestari osoittautuu näissä teoksissa myös oivalliseksi, herkkävireiseksi sielunkuvaajaksi. Mutta kun hän jälleen kääntyy historialliseen menneisyyteen ja julkaisee v. 1890 laajan romaanin "Quo vadis?", kohoaa hänen maineensa korkeimmilleen ja kantautuu ulkomaille asti. Siitä pitäen hänellä on tunnustettu asema Euroopassa, ja myös hänen kansansa saa osansa siitä suosiosta, joka niin runsain määrin hänelle lankeaa. — V. 1900 ilmestyy vielä teos "Saksalaisritarit" ja v. 1906 hänen viimeinen historiallinen romaaninsa "Kunnian kentällä", joka tässä sarjassa edustaa Puolan suurimman kirjailijan ansiokasta tuotantoa.

Sienkiewiczin kirjailijatoimintaa johti suuri isänmaallinen tarkoitus. Tästä se on saanut voimaa, kantavuutta ja lämpöä. Suurelle kertojalle on vanhan Puolan aatelin reipas, raikkaan tuores ja ylimyksellinen elämä, ollut samalla kiitollinen ala, jolla hän on voittanut kirjallisuudelle eräitä verrattomia tyyppejä. Ja kuten aina siellä, missä pohjaamassa ovat suuret, kestävät tunteet humaanisuuden kannattamina, niin on Sienkieviczinkin aito puolalaisuus ja lämmin inhimillisyys muuttunut yleismaailmalliseksi omaisuudeksi ja hänen tuotantonsa maailmankirjallisuuden aarteeksi.

Maailmansota karkoitti Sienkiewiczin kotimaastaan Sveitsiin, jossa hän tarmokkaasti työskenteli isänmaansa hyväksi. Siellä hän kuolikin v. 1916. V. 1924 tämän suuren isänmaanystävän tomu kuljetettiin Puolaan ja haudattiin Varsovan tuomiokirkkoon.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon Sienkiewicz sai v. 1905.

I.

Talvi vuosina 1682-1683 oli niin kylmä, etteivät vanhatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Syksyllä kesti pitkällisiä sateita, ja marraskuun puolivälissä tuli ensimmäinen pakkanen, joka kahlehti vedet ja peitti puut ikäänkuin lasikuoreen. Metsissä asettui lumiräntä mäntyihin ja rupesi taittelemaan oksia. Joulukuun ensi päivinä uusiintui pakkanen ja lintuja alkoi tulla kyliin ja kauppaloihin. Metsän petokin nousi tiheiköstään ja likeni ihmisasuntoja. Pyhän Damasuksen päivän tienoilla rupesi taivas menemään pilveen, ja seuraavan kymmenen vuorokauden aikana tuli lunta taukoamatta. Lumi peitti maan parin kyynärän paksulta, ajoi tukkoon metsätiet, upotti nietoksiin aitat, miltei mökkien ikkunatkin. Ihmisten täytyi lapioilla tehdä tietä, jos mielivät asunnostaan päästä aittaan ja talliin, ja kun lumentulo vihdoin viimein lakkasi, ennätti taasen tulinen pakkanen, joka pani puut metsässä pyssyinä paukkumaan.

Kun sitten talonpoikien piti lähteä korpeen halkoja ajamaan, he varmuuden vuoksi kulkivat aina joukoittain ja varoen, ettei yö tapaisi heitä kaukana talosta. Auringon laskettua ei kukaan uskaltanut lähteä omalle pihamaalleen ilman talikkoa tai kirvestä, ja koirat haukkuivat aamusta alkaen lyhyttä, pelästynyttä haukkua, kuten ainakin susia vainutessaan.

Huolimatta yöstä ja kauheasta pakkasesta oli korpitiellä kulussa suuri kuomureki, edessä neljä hevosta ja molemmin puolin ratsastavia miehiä. Hevosten edellä ratsasti pienellä ruunalla palvelijapoika, pidellen pitkän riu'un nenässä rautaista koppaa, jossa paloi tervattuja päreitä. Ei niitä tarvittu tien valaisemiseen, sillä oli kuuvalo, vaan susien pelättimeksi. Kuski istui paikoillaan, satuloidulla hevosella ajoi esiratsastaja, ja molemmin puolin kuomurekeä ratsasti pienten hevosten selässä kaksi renkiä, aseina pyssyt ja lyijypäiset ruoskat.

Joukkue pääsi vain hiljalleen eteenpäin, tie oli nimittäin hyvin tukossa, paikoittain, varsinkin käänteissä kohosi lumi valleina tien poikki.

Tämä hitaus sekä harmitti että huolestutti herra Gedeon Pongowskia, joka luottaen lukuisaan ja hyvin aseistettuun palvelijajoukkoonsa oli päättänyt lähteä matkalle, vaikka häntä Radomissa oli varoitettu antautumasta vaaraan, varsinkin kun Belczonczkaan täytyi matkustaa Kozienicen korven läpi.

Siihen aikaan alkoivat äärettömät metsät jo hyvän matkaa ennenkuin tultiin Jedlniaan, ja niitä ulottui kauas Kozienicen taakse, aina Veikseliin asti, Stenzycan puoleiseen rantaan ja Ryczywoliin.

Gedeon-herra oli luullut, että kun aamupäivällä lähtee Radomista, niin ehtii helposti ennen auringonlaskua kotiin. Mutta muutamin paikoin oli täytynyt lapioida auki tietä, ja siihen oli mennyt useita tunteja, joten he iltaruskon hohtaessa vasta olivat sivuuttaneet Jedlnian. Siellä varoitettiin heitä vielä kerran ja kehoitettiin jäämään yöksi, mutta kun sitten sepältä saatiin lisää päreitä, joilla saattoi valaista tietä, niin herra Pongowski käski ajaa eteenpäin.

Ja niin yllätti yö heidät korvessa.

Vaikea oli lisätä vauhtia, sillä nietokset kävivät yhä suuremmiksi. Gedeon-herran levottomuus kasvoi kasvamistaan. Vihdoin hän rupesi kiroamaan, mutta latinaksi, jottei pelästyttäisi sukulaistaan, rouva Winnickiä, ja ottotytärtään, neiti Sieninskiä, jotka olivat hänen matkatovereinaan.

Neiti Sieninski oli nuori ja reipas, häntä ei paljonkaan peloittanut. Päinvastoin hän työnsi nahkaisen uutimen ikkunan edestä ja käski kuomureen rinnalla ratsastavaa palvelijaa syrjään, jottei mitään olisi näköalan tiellä. Sitten hän iloisesti jäi katselemaan hankia ja männynkylkiä, joihin oli tarttunut pitkiä lumikielekkeitä ja joilla päreiden punaiset loimut välähtelivät. Hauskaa oli katsella, kuinka loimut ja kuun vihertävä valo leikittelivät yhdessä. Hän veti suunsa suppuun, rupesi puhaltamaan hengitystä ilmaan, ja hänestä oli kovin hauskaa, kun hengitys näkyi ja tuli senkin värjäsi ruusunkarvaiseksi.

Mutta arkaluontoinen, vanhanpuoleinen rouva Winnicki rupesi vaikeroimaan:

— Miksi meidän pitikin lähteä Radomista, tai miks'ei jääty yöksi Jedlniaan, missä meitä varoitettiin antautumasta vaaraan? Kaikki oli vain itsepintaisuuden syytä. Belczonczkaan on vielä hyvän matkaa, ihan metsätietä, aivan varmaan siellä tulee susia vastaan. Armahtaisipa meitä eksyneitä edes arkkienkeli Rafael, matkamiesten suojeluspyhä, mutta me emme ensinkään sitä ansaitse.

Tämä puhe harmitti herra Pongowskia suuresti. Ruveta nyt puhumaan eksymisestä, se se vielä puuttui!

Tie kulki suoraan kuin ammuttu luoti, ja sudet tosin saattoivat tulla tielle, mutta saattoivat olla tulemattakin. Onhan matkassa tukevia, aseistettuja miehiä, ja susi ei mielellään astu sotamiehen tielle. Siihen on montakin syytä: ensinnäkin se pelkää sotamiestä enemmän kuin tavallista kuolevaista, ja sitten siihen on jokin toinenkin syy. Ja se on viisas veitikka se peto.

Susi ymmärtää nimittäin mainiosti, ettei kaupunkilainen enempää kuin talonpoikakaan anna sille mitään ilmaiseksi. Sotamies sen sijaan monesti hankkii sille oivan aterian. Eipä sotaa syyttä sanotakaan susien elonkorjuuksi.

Tätä miettiessään ja susia näin mairitellessaan ei herra Pongowski sentään ollut ensinkään varma niiden tarkoituksista; eikö vain liene parasta käskeä yksi palvelijoista alas hevosen selästä ja panna hänet istumaan neidin viereen. Silloin voisi herra Pongowski itse vartioida kuomureen toista ovea ja poika toista. Irtonainen hevonen tosin silloin saattaisi juosta edelle tai jäädä jälkeen ja sillä lailla houkutella perässään susia.

Mutta sinne on vielä aikaa, arveli Gedeon-herra.

Joka tapauksessa hän kuitenkin etuistuimelle, neiti Sieninskin likelle, asetti pari pistoolia ja veitsen, jotta ne olisivat saatavissa. Hänellä ei ollut vasenta kättä, ja hänen käytettävänään oli siis vain oikea.

Muutamat syöttöpaikat oli jo kaikessa rauhassa sivuutettu.

Tie rupesi käymään leveämmäksi.

Pongowski, joka tarkkaan tunsi tämän tien, hengitti jo ikäänkuin helpommin ja virkkoi:

— Malikowon aukea ei ole kaukana.

Hän nimittäin arveli, että aukealla aina on turvallisempaa kuin metsässä, tuli sitten mitä tuli.

Mutta juuri samassa hetkessä poika, joka soihtu kädessä ajoi edellä, äkkiä käänsi ympäri hevosensa, karautti kuomureen luo ja rupesi hätäisesti toimittamaan jotakin kuskille ja muille palvelijoille. He vastasivat katkonaisin sanoin, niinkuin ihminen tekee, kun ei hänellä ole varaa hukata aikaa.

— Mitä nyt? kysyi herra Pongowski.

— Jotakin melua sieltä aukealta kuuluu, herra...

— Susiako?

— Jotakin melua. Jumala ties mitä!

Herra Pongowski oli jo käskemäisillään soihdunkantajan ratsastaa eteenpäin katsomaan, mitä on tekeillä, mutta samassa hän huomasi, että tällaisissa tapauksissa on paras pitää tuli likellä ja miehet koossa ja että puolustus käy helpommaksi näkyvällä aukealla kuin metsän siimeksessä. Sen tähden hän käski yhä ajaa eteenpäin.

Hetkisen perästä kuului pojan ääni kuitenkin taasen kuomureen ikkunan takaa.

— Villisikoja, herra, sanoi hän.

— Villisikoja?

— Tien oikealta puolelta kuuluu kauheaa röhkinää.

— Jumalan kiitos!

— Mutta sudet ovat ehkä karanneet niiden kimppuun.

— No, Jumalan kiitos siitäkin. Eivät siinä tapauksessa karkaa meidän kimppuumme. Eteenpäin!

Esiratsastajan olettamus näyttäytyi oikeaksi.

Aukealle päästyään he huomasivat kahden tai kolmen kaaripyssyn kantomatkan päässä, oikealla puolella tietä sankan villisikaryhmän, jonka ympärillä hääläsi susipiiri. Kauhea röhkinä kävi yhä kuuluvammaksi. Siinä ilmeni enemmän kiukkua kuin pelkoa. Kun kuomureki pääsi keskelle aukeaa, ilmoittivat miehet hevosenselästä, etteivät sudet vielä olleet uskaltaneet hyökätä sikajoukon niskaan, vaikka ahdistivat sitä yhä ankarammin.

Villisiat asettuivat pyöreään ryhmään, porsaat keskelle, voimakkaimmat elukat syrjille, ja sitten alkoi liikkuvan linnoituksen puolustus. Kiiluivat uhkaavina valkoiset torahampaat, linnoitus tuntui voittamattomalta, järkkymättömältä.

Hääläävän susipiirin ja torahampaiden sekä kuonojen aidan välillä näkyi valkea, luminen ala, jota kuu heleästi valaisi. Koko aukea oli niinikään kuunvalossa.

Muutamat sudet likenivät jo villisikalaumaa, mutta peräytyivät samassa, ikäänkuin olisivat pelänneet torahampaiden loksinaa ja yhä uhkaavampia röhkinänpuuskia.

Jos sudet nyt olisivat törmänneet yhteen lauman kanssa, olisi tappelu anastanut niiden koko huomion ja kuomureki olisi rauhassa saanut jatkaa kulkuaan; niin ei kuitenkaan käynyt, vaan saattoi pelätä, että sudet luopuvat vaarallisesta hyökkäyksestä ja tekevät yrityksen toiselle taholle.

Hetkisen perästä muutamat sudet rupesivatkin eroamaan joukosta ja juoksemaan kuomurekeen päin. Niiden perässä tuli toisia. Mutta kun ne näkivät aseelliset miehet, ne kavahtivat.

Toiset lähtivät seuraamaan matkustavaisia, toiset jäivät muutaman kymmenen askeleen päähän tai otattivat täyttä laukkaa rinnalla, ikäänkuin siten kiillottaakseen mieliään.

Miehet olisivat tahtoneet ampua, mutta herra Pongowski kielsi peläten, että laukaukset houkuttelisivat paikalle koko lauman.

Samassa hevoset, vaikka olivatkin susiin tottuneet, rupesivat vikuroimaan, reutomaan päitään ja kovasti korskumaan. Hetkisen perästä sattui vielä tapaus, joka teki vaaran sata kertaa suuremmaksi.

Nuori hevonen, jonka selässä soihtua kantava poika ratsasti, nousi pari kertaa takajaloilleen ja hyppäsi sitten syrjään.

Poika ymmärsi, että jos hän nyt putoaa, niin sudet paikalla repivät hänet. Hän tarttui sen tähden kiinni satulaan, mutta pudotti samassa korin päreineen, soihtuineen. Soihtu upposi syvälle hankeen.

Kipinät räiskähtivät, tuli sammui, ja vain kuuvalo levisi nyt kentälle.

Kuski, ruteenimies, rupesi rukoilemaan; masurirengit rukoilemaan.

Pimeä rohkaisi susia, ja villisikojen taistelupaikalta riensi yhä uusia kuomurekeä kohti. Toiset tulivat aika likelle, loksauttelivat hampaitaan, niskakarvat pystyssä, silmäterät vihreän verestävinä.

Kauhea hetki oli käsissä.

— Ammutaanko, herra? kysyi yksi miehistä.

— Peloitetaan huudoilla! vastasi herra Pongowski.

Samassa alkoi kuulua läpitunkevia huutoja: "ho-ai! ho-oi!" Hevoset kävivät rohkeammiksi, mutta sudet, joihin ihmisääni aina tekee vaikutuksen, peräytyivät muutaman askelen päähän.

Sattui vieläkin kummempi asia.

Metsän kaiku vastasi äkkiä takaapäin miesten huutoihin, mutta paljon kovemmin ja voimakkaammin; sitten kuului ikäänkuin villejä naurunpurkauksia, ja seuraavana hetkenä alkoi vieras ratsastajajoukko häämöttää molemmin puolin ajopelejä. Ratsastajat ajoivat, minkä hevoset pääsivät, villisikoja ja niitä ympäröiviä susia kohti.

Ne eivät, toiset enempää kuin toisetkaan, voineet pitää puoliaan, vaan hajaantuivat pitkin aukeaa niinkuin akanat tuuleen. Kuului laukauksia, huutoja ja noita samoja kummallisia naurunpuuskia. Herra Pongowskin miehet olivat hekin seuranneet vieraita ratsastajia, niin ettei kuomureen luo ollut jäänyt kuin kuski ja poika, joka istui valtoimen hevosen selässä.

Kuomureessä vallitsi niin suuri hämmästys, ettei kukaan pitkiin aikoihin uskaltanut avata suutaan.

— Ja sana tuli lihaksi! virkkoi vihdoin rouva Winnicki, — taivas sen avun lähetti.

— Hyvä että tuli, tuli sitten taivaasta tai mistä, sanoi herra Pongowski. — Jo meidän olikin käydä huonosti.

Neiti Sieninskin teki hänenkin mieli sanoa sanasensa ja hän virkkoi:

— Jumala lähetti ne nuoret ritarit!

Mistä neiti Sieninski oli saattanut huomata, että ne olivat ritareja, vieläpä nuoria — sitä oli vaikea ymmärtää, sillä tuiskuna olivat ratsastajat karauttaneet kuomureen ohi; mutta kukaan ei sitä häneltä kysynyt, vanhukset olivat molemmat kokonaan vaipuneet miettimään, mitä oli tapahtunut.

Muutaman siunaaman ajan kuului aukealta vielä ajon humua ja huutoja, ja jonkin matkan päähän reestä oli asettunut susi, jonka selkä nähtävästi oli katkennut pyssynperän lyönnistä. Tuskissaan se ulvoi niin kauheasti, että pintaa karmi.

Esiratsastaja hyppäsi maahan ja meni lyömään sitä kuoliaaksi, sillä hevoset olivat ruvenneet rimpuilemaan niin, että aisa rusahteli.

Hetkisen perästä alkoi ratsastajien joukko taasen häämöttää lumiselta kentältä.

He likenivät miltei liikkumattomana ryhmänä keskellä sumupilveä, sillä vaikka yö oli kirkas ja valoisa, höyrysivät uupuneet hevoset kuin uuninsuut.

Vieraat likenivät nauraen ja laulaen, ja lähelle päästyä karautti yksi kuomureen luo ja kysyi iloisella, sointuvalla äänellä:

— Kuka tässä matkustaa?

— Pongowski Belczonczkasta. Ketä saan kiittää pelastuksestani?

— Jedlnian Cyprianowiczia!

— Bukojemskeja!

— Kiitän herroja. Viime tingassa Jumala teidät lähetti. Kiitos.

— Kiitos! toisti nuori naisääni.

— Jumalan kiitos, että ajoissa tulimme! vastasi Cyprianowicz ja nosti nahkalakkiaan.

— Mistä herrat saivat tietää, että olimme vaarassa?

— Ei sitä meille kukaan ilmoittanut, mutta kun tiedämme susien liikkuvan laumoittain, läksimme pelastamaan ihmisiä, ja niiden joukossa sattui kuin sattuikin olemaan näin kuuluisa henkilö. Ilomme on sitä suurempi ja samoin ansiomme Jumalan edessä, puhui Cyprianowicz kohteliaasti.

Yksi Bukojemskin veljeksistä lisäsi:

— Sudennahoista puhumattakaan.

— Se oli oikein ritarin teko, vastasi taaskin Gedeon-herra, — ja kaunis teko, josta Jumala suokoon minun pian saada osoittaa kiitollisuuttani. Eiköhän susiltakin jo ole mennyt ihmislihan himo, niin että me eheinä pääsemme kotiin.

— Se ei ensinkään ole sanottu. Sudet kerääntyvät ehkä taas kokoon ja voivat tulla uudelleen.

— Sitten ei ole muuta neuvoa kuin puolustautua.

— On kuin onkin neuvo, ja se on se, että saatamme herrasväet kotiin asti. Ehkäpä voimme auttaa joitakuita muitakin matkan varrella.

— En uskaltanut sitä pyytää, mutta jos herrat tahtovat olla niin hyvät, niin tapahtukoon sillä tavalla. Naisenikin varmaan pelkäävät vähemmin.

— En minä muutenkaan pelkäisi, mutta olen sydämeni pohjasta kiitollinen! puhkesi neiti Sieninski puhumaan.

Herra Pongowski antoi käskyn, ja niin lähdettiin liikkeelle. Mutta tuskin oli päästy muutamia askelia eteenpäin, kun rikkoutunut aisa kokonaan katkesi ja kuomureki jäi paikoilleen.

Siinä sitä taasen oltiin.

Miehillä kyllä oli nuoraa, ja korjaukseen ryhdyttiin paikalla, mutta eihän siitä ollut mitään takeita, ettei tuollainen paikkatyö jonkin matkan perästä taasen olisi rikki.

Nuori Cyprianowicz pysähtyi, nosti taasen lakkiaan ja virkkoi:

— Jedlniaan on puolta lyhyempi matka kuin Belczonczkaan. Pyytäisin teidän armoanne suomaan talolle kunnian ja tulemaan meille yöksi. Eihän sitä tiedä, mitä meille voisi tapahtua metsän pimeydessä — ja eikö meitä sittenkin olisi liian vähän taistelemaan kaikkia noita petoja vastaan, joita tällä korpitiellä liikkuu. Reen me aina jollakin lailla saamme vedetyksi, mutta mitä likemmä, sitä parempi. Totta puhuen: kunnia tulee olemaan suurempi kuin ansio, mutta koska se todella on dura necessitas, — kova välttämättömyys — niin ei ylpeytemme pääse liiaksi paisumaan.

Herra Pongowski ei heti vastannut näihin sanoihin, lienee ehkä tuntenut niissä jonkinlaista moitteen kärkeä.

Hänen mieleensä muistui, että herra Cyprianowicz pari vuotta sitten oli tullut häntä tervehtimään Belczonczkaan. Hän oli tosin kohteliaasti ottanut hänet vastaan, mutta hiukan ylpeästi — eikä laisinkaan ollut lähtenyt vastatervehdykselle, siksi että Cyprianowicz oli "homo novus" eli aatelia vasta toisessa polvessa ja armenialaista syntyperää. Isoisä oli vielä kaupannut silkkikankaita Kamieniecissä.

Tämän silkkikauppiaan poika, Jakob, oli palvellut suuren Chodkiewiczin tykkiväessä ja Chocimin taistelussa tehnyt sellaisia palveluksia, että hän Stanislaus Lubomirskin välityksellä oli saanut aatelisarvon ja Jedlnian kuninkaankartanon elinajakseen. Tämä elinkautislahja joutui sittemmin hänen perilliselleen Serafinille siten, että se ruotsalaismetelien aikana oli pantu pantiksi Tasavallan valtiokassalle.

Nuorukainen, joka niin erinomaisen neuvokkaasti oli rientänyt matkustajien avuksi, oli saman Serafinin poika.

Herra Pongowski tunsi siis syystä moitteen kärjen, varsinkin kun nuori Cyprianowicz hiukan korottaen ääntään ja tahallisella painolla lausui sanat "ettei ylpeytemme pääse liiaksi paisumaan".

Mutta ritarillinen reippaus miellytti vanhaa aatelisherraa, vaikea hänen sitä paitsi oli kieltäytyä noudattamasta pelastajansa kehoitusta. Tie Belczonczkaan oli todella pitkä ja vaarallinen, hän ei enää epäillytkään, vaan virkkoi:

— Ilman teidän apuanne sudet ehkä nyt nakertelisivat meidän luitamme — näytänpä siis edes hyvää tahtoani... Lähdetään!

Cyprianowicz käski ryhtyä korjaamaan rekeä.

Aisa oli poikki, ikäänkuin kirveellä katkaistu, köyden toinen pää sidottiin sen tähden jalaksiin ja toinen satulaan — ja matkaa jatkettiin suuressa, iloisessa joukossa. Miehet päästelivät tuon tuostakin pitkiä huutoja, ja Bukojemskin herrat lauloivat.

Jedlniaan, joka pikemmin oli yksinäinen metsätalo kuin kylä, ei ollut kovinkaan pitkä matka. Pian avautui matkustajien eteen laaja, muutaman sadan sylen suuruinen aukea, tai paremmin sanoen suuri kenttä, jota neljältä taholta ympäröi metsä, ja sen sisäpuolella kymmenkunta rakennusta, joitten lumiset katot välkkyivät ja kimmelsivät kuuvalossa.

Vähän edempänä näkyi talonpoikaisasumusten takaa ulkohuoneet kaartamassa pihamaata — ja pihamaan perällä ruma, muodoton päärakennus. Cyprianowiczit olivat rakennuttaneet sen entisestä pienestä päärakennuksesta, jossa kuninkaan metsänhoitajat aikoinaan olivat asuneet. Nykyinen päärakennus oli laaja, miltei liiankin laaja näin pienen kartanon päärakennukseksi.

Sen ikkunoissa tuikki kirkas tuli, punaten lumen räystään alla, pensaat pihamaalla ja vinttikaivon, joka törrötti sisäänkäytävän oikealla puolella.

Nähtävästi vanha Cyprianowicz odotti poikaansa ja ehkäpä matkustajiakin hänen mukanaan, sillä tuskin oli kuomureki päässyt portille, kun jo muutamia poikia juoksi esiin, soihdut käsissä, ja pian seurasi heitä itse isäntä, yllä näädännahkaturkki, päässä lumikonnahkainen lakki, jonka hän otti käteensä nähdessään kuomureen.

— Mitä rakkaita vieraita Jumala lähettääkään metsäiseen yksinäisyyteemme? kysyi hän astuessaan alas portaita.

Nuori Cyprianowicz suuteli isänsä kättä ja ilmoitti, keitä vieraat olivat. Herra Pongowski astui reestä ja virkkoi:

— Aikoja sitten on mielessäni ollut tehdä se, minkä raskas välttämättömyys tänään pakottaa minut tekemään. Sitä enemmän ylistän nyt tätä pakkoa, joka niin täydellisesti sopii yhteen minun aikomusteni kanssa.

— Kaikkinaistahan sitä ihmiselle sattuu, mutta onnellinen on tämä sattuma minulle. Ilomielin pyydän astumaan sisään.

Näin sanottuaan kumarsi herra Cyprianowicz uudelleen — ja tarjosi käsivartensa rouva Winnickille. Muut seurasivat heidän perässään sisään.

Heti ovessa valtasi vieraat mieluisa tunne, kuten aina käy ihmisten, jotka pimeästä ja pakkasesta pääsevät valoisiin, lämpöisiin huoneisiin. Eteisessä ja muissa huoneissa loimusi avarissa kaakeliuuneissa tuli, ja siellä täällä sytyttelivät palvelijat jo sitä paitsi kirkkaita kynttilöitä.

Herra Pongowski katseli ympärilleen hiukan hämmästyneenä. Tavallisessa aatelistalossa nimittäin ei olisi tavannut läheskään sitä komeutta, joka Cyprianowiczien talossa pisti silmään.

Takkatulien ja kynttilöiden valossa saattoi todella nähdä kaikissa huoneissa tavaroita, joita ei tavata edes jokaisessa pikkulinnassa: italialaisia, kauniisti veistettyjä kaappeja ja tuoleja, siellä täällä venetsialainen kello tai peili, kynttiläjalkoja raskaasta messingistä, itämaalaisia, turkoosikoristeisia aseita, jotka virkattujen kannattimien varassa riippuivat seinillä. Permannoilla oli pehmeitä krimiläisiä mattoja ja molemmilla pitkillä seinillä kaksi arras'laista seinäverhoa, joita kuka ylimys hyvänsä olisi voinut pitää koristuksina talossaan.

— Rahalla hän ne on saanut, ajatteli herra Pongowski vihoissaan, — ja nyt ylpeillään aatelisarvosta ja herrastellaan rikkaan helyillä eikä miekan teoilla.

Cyprianowiczien kohteliaisuus ja rehellinen vieraanvaraisuus riisuivat sentään piankin aseet vanhalta aatelisherralta, ja kun hän hetkisen perästä kuuli astioiden kilinää viereisestä ruokasalista, hän lauhtui kokonaan.

Jotta pakkasesta tulleet vieraat lämpiäisivät, tarjottiin heti kuumaa, maustettua viiniä. Keskustelu koski vaaraa, josta vasta oli päästy. Herra Pongowski kehui kovasti nuorta Cyprianowiczia, joka ei tyydy istumaan lämpöisessä pirtissä, vaan pelastaa ihmisiä tiellä, välittämättä kauheasta pakkasesta ja kaikista vaivoista ja vastuksista.

— Totta tosiaan, virkkoi hän, — niinhän tekivät ne entisajan kuuluisat ritarit, jotka vaelsivat maailmalla ja pelastivat ihmisiä lohikäärmeiden, raivotarten ja muiden hirviöiden kynsistä.

— Jos heidän onnistui pelastaa joku ihanainen prinsessa, huudahti nuori Cyprianowicz, — niin he varmaan olivat yhtä onnelliset kuin me tänä hetkenä.

— Totta totisesti, kukaan ei ole pelastanut ihanaisempaa! Jumal' avita! Totta se on! huudahtivat tulisesti Bukojemskin veljekset.

Neiti Sieninski hymyili herttaisesti, ja poskiin syntyi kaksi kiitollista kuoppasta. Hän painoi silmänsä maahan.

Herra Pongowskin mielestä tuntui kohteliaisuus hiukan liian tungettelevalta, sillä neiti Sieninski oli ylhäistä magnaattisukua, vaikka olikin orpo ja köyhä. Hän käänsi sen tähden keskustelun toisaalle ja kysyi:

— Entä kauanko herrat tällä tavalla ovat kulkeneet kujilla ja teillä?

— Siitä asti kun suuret lumipyryt alkoivat, ja aiomme kulkea niin kauan kuin pakkasia kestää, vastasi nuori Stanislaw Cyprianowicz.

— Entä paljonko jo olette tappaneet susia?

— Niin että riittää kaikille turkeiksi.

Bukojemskin veljekset rupesivat nauramaan niin ääneen, että olisi luullut neljän hevosen hirnuvan, ja kun he hiukan olivat rauhoittuneet, virkkoi vanhin, Johannes:

— Hänen armonsa kuningas tulee olemaan tyytyväinen metsänvartijoihinsa.

— Varmaan — vastasi herra Pongowski. — Kuulin juuri, että herrat ovat ylimetsänhoitajina täkäläisessä kuninkaan korvessa. Muutenhan Bukojemskit ovat syntyisin Ukrainasta?

— Olemme sitä samaa sukua.

— Vai niin... vai niin... ylhäistä sukua Jelo-Bukojemskit... Heillä on suhteita hyvinkin suurten perheiden kanssa...

— Ja Pyhän Pietarin kanssa niinikään! huudahti Lukas Bukojemski.

— Mitä? kysyi herra Pongowski.

Ja hän rupesi äreästi ja ankarasti katselemaan veljeksiä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selville, uskaltavatko he todella tehdä hänestä pilkkaa. Mutta heidän kasvonsa olivat iloiset ja ystävälliset, ja he nyökyttivät suurella vakaumuksella päätään, vakuuttaakseen veljensä sanojen totuutta. Herra Pongowski ajatteli ajattelemistaan ja toisti vihdoin:

— Pyhän Pietarin sukua? Quo modo — millä tavalla?

— Przegonowskien kautta!

— Jahah! Entä Przegonowskit?

— Uswiatien kautta!

— Ja Uswiatit taas jonkun toisen kautta! huudahti vanha aatelismies vihdoin nauraen — ja niin edespäin aina Kristuksen syntymään saakka... Vai niin! Hyvä sen jolla on sukulaisia maallisessa hallituksessa, saatikka sitten taivaallisessa... Sitä varmempi virkaylennys. Mutta millä tavalla herrat Ukrainasta ovat joutuneet tänne Kosienicen korpeen, koska kuulen, että jo muutamia vuosia olette olleet täällä?

— Kolme vuotta. Jo aikoja sitten hajoittivat kapinalliset ukrainalaiset tiluksemme maan tasalle ja sittemmin ovat rajat siellä muuttuneet. Emme tahtoneet jäädä palvelemaan pakanoita, menimme sen tähden aluksi sotaväkeen, vuokrasimme sitten maata, ja vihdoin osoitti sukulaisemme, Malczynski, meidät tänne ylimetsänhoitajiksi.

— Niin, virkkoi vanha Cyprianowicz, — kummallista, että täällä erämaassa olemme kohdanneet toisemme, sillä varmaan emme kukaan ole täkäläisiä, vaan ihmiskohtalon tänne lähettämiä. Armollisen herran syntymäseutu (tässä hän kääntyi herra Pongowskin puoleen), on tietääkseni Valko-Venäjä?

Herra Pongowski säpsähti, ikäänkuin olisi kajottu haavaan, joka ei vielä ole mennyt umpeen.

— Minulla oli siellä ja on vieläkin maatila, virkkoi hän, — mutta ne seudut ovat minulle vastenmieliset, sillä onnettomuudet kohtasivat minua siellä kuin salamaniskut.

— Jumala oli sen niin määrännyt, virkkoi Cyprianowicz.

— Tietysti, ja turhaanhan niitä vastaan taistelee, mutta vaikea niissä on elääkin...

— Teidän armonne on, kuten olen kuullut, suurimman osan ikäänsä palvellut sotaväessä.

— Kunnes menetin käsivarteni. Kostin omia ja isänmaani kärsimiä vääryyksiä. Mutta jos Herra Jeesus antaa minulle anteeksi yhden synnin jokaisesta pakananpäästä, niin toivon, ettei minun tarvitse helvettiä nähdä.

— Niin kyllä, niin kyllä! Palvelus luetaan ansioksi ja kärsimykset luetaan ansioksi. Paras on karkottaa surulliset ajatukset.

— Kyllä minä ne mielelläni karkottaisinkin, mutta ne eivät tahdo lähteä tiehensä. Jääkööt sentään nyt sikseen. Tultuani raajarikoksi ja samalla tuon neitosen holhoojaksi muutin viettämään vanhuuttani rauhallisempaan maahan, johon eivät pakanat tule, ja asun nyt, kuten teidän armonne tietää, Belczonczkassa.

— Ihan niin minäkin, virkkoi vanha Cyprianowicz. — Vaikka siellä nyt on aivan rauhallista, kiehuu nuoriso ja elää seikkailuretkien toivossa. Kauhea ja säälittävä kuitenkin on niiden seutujen kohtalo, joissa joku aina jotakin itkee.

Herra Pongowski vei käden otsalleen ja piti sitä siinä hyvän aikaa. Sitten hän virkkoi surullisella äänellä:

— Niillä seuduilla todella ainoastaan talonpoika tai ylimys voi tulla toimeen. Talonpoika sen tähden, että hän pakanajoukon tullessa painuu metsiin ja elää siellä kuukausia kuin villi peto; ylimys taas sen tähden, että hänellä on varustetut linnansa ja lippukuntansa, jotka häntä suojelevat... Ja kuitenkin!... Menneet ovat Zolkiewskit, menneet Danilowickit. Sobleskeistä sortui nykyään hallitsevan armollisen kuninkaamme Juhanan veli... Ja paljon muita!... Yksi Wisniowieckeistä hirtettiin Stambulissa koukkuun... Korecki surmattiin rautaseipäällä. Menivät Kalinowskit ja maksoivat verellään veronsa Herburtit ja Jazlowieckit. On aikojen kuluessa sortunut moni Sieninski, joka aikoinaan hallitsi koko sitä maata... On sitä siinä hautausmaata! Jos tahtoisin kaikki nimittää, en aamuunkaan asti valmistuisi... Ja jos, paitsi ylimyksiä, rupeisin nimittämään aatelisiakin, niin ei siihen riittäisi kokonainen kuukausikaan...

— Totta! totta! Mutta ihmeelliseltä se vaan tuntuu, kuinka Jumala antaa sen turkkilais- ja tataariroskan enentyä! Sillä kyllä niitä on tapettukin niin paljon, että kun talonpoika keväisin kyntää, niin joka askeleelta kolisee auran alla pakanoiden pääkalloja... Herra Jumala, kuinka paljon nykyinenkin herramme on nujertanut niitä... Kyllä siitä tulisi kokonainen verivirta, ja lisää aina vaan tulee...

Totta se oli.

Levottomuuksien ja vallattomuuden kalvama Tasavalta ei voinut saada kokoon väkevää armeijaa, joka olisi kyennyt yhdellä suurella sodalla ikiajoiksi lopettamaan turkkilais-tataarilaisten hyökkäykset.

Sellaista armeijaa muuten ei olisi saanut kokoon koko Eurooppakaan.

Sen sijaan asui Tasavallassa rohkea kansa, joka ei ollut valmis vapaaehtoisesti tarjoamaan kurkkuaan itäisten hyökkääjien veitsille. Noihin hautakumpujen pöyhimiin ja veren valamiin rajamaihin, Podoliaan, Ukrainaan ja Punaiseen-Venäjään virtasi lakkaamatta puolalaisten siirtolaisten tulva, jota ei houkutellut yksin hedelmällinen maa, vaan vielä enemmän alituisen sodan ja tappelun kaipuu ja seikkailuhalu.

"Puolalaiset", kirjoitti vanha kronikoitsija [Kromer], — "menevät Vähä-Venäjälle taistelemaan tataarien kanssa".

Tulvimalla tulvi sinne siis talonpoikia Masowiasta, tulvi rohkeita aatelismiehiä, joita hävetti kuolla vuoteeseen; tulvi noihin "punertavan mullan maihin" lopuksi mahtavia ylimyksiä, jotka usein retkeilivät Krimiin tai Valakiaan asti hakemaan valtaa, voittoja, kuolemaa, huvituksia ja kunniaa.

Sanottiin niinkin, etteivät puolalaiset halua suurta sotaa, vaan sellaista pienempää, joka heitä aina pitää virkkuina. Se tosin ei ollut totta, mutta alituisesta sekamelskasta se pöyhkeä heimo sentään piti — ja usein sai seikkailija verisesti maksaa uhkarohkeutensa.

Mutta eivät Dobrutsan eikä Bialogrodinkaan maat eivätkä varsinkaan Krimin laihat kaislikot kyenneet elättämään villejä asukkaitaan, vaan nälkä ajoi heitä lihavammille rajamaille, jossa heitä odotti runsas saalis tai yhtä usein kuolema.

Tulipalojen loimut valaisivat siellä ennen tuntemattomia kauhuja. Yksityiset joukot hajoittivat sapelien ja kavioiden alle kymmenkertaisesti suuremmat pakanajoukot, tuhaksi ja tomuksi. Vain käänteiden ääretön nopeus pelasti päällekarkaajat, ja yleensä jokikinen pakana, joka vain Tasavallan joukkojen kynsiin joutui, oli pelastuksetta kuoleman oma.

Oli sellaisiakin joukkoja, varsinkin pienempiä, joista ei Krimiin palannut ketään. Kauheilta kaikuivat aikoinaan tataarien ja turkkilaisten korvissa nimet Pretwic ja Chmielecki. Vähemmistä ritareista olivat Wolodyjowski, Pelka ja vanhempi Ruszczyc verisin kirjaimin kirjoittaneet nimensä heidän muistiinsa. Nämä olivat jo muutamia kymmeniä vuosia levänneet haudassaan ja kunniassa. Suurista sankareista ei kuitenkaan kukaan ollut vuodattanut niin paljon Islamin tunnustajien verta kuin senaikuinen kuningas, Juhana III Sobieski.

Podhajcemin, Kaluszemin, Chocimin ja Lembergin likellä makasi siihen aikaan läjittäin hautaamattomia pakanoiden luita. Laajat kentät olivat niiden alla kuin valkoisen lumen peitossa.

Vihdoin valtasi kauhu kaikki tataarien laumat.

Silloin hengittivät helpommin rajamaat, ja kun yhä nälkäinen turkkilaisvoima rupesi hakemaan vaarattomampia taistelukenttiä, hengitti koko raadeltu Tasavalta helpommin.

Yksin surulliset muistot jäivät.

Kaukana Cyprianowiczien nykyisiltä asuinsijoilta, lähellä Pomorzenin linnaa, yleni vuorella korkea risti, johon oli pistetty kaksi keihästä. Herra Pongowski oli noin parikymmentä vuotta sitten pystyttänyt sen palaneen talonsa paikalle — ja aina kun hän muisteli tuota ristiä ja kaikkia rakkaita päitä, jotka sillä paikalla oli kadottanut, alkoi tuska vieläkin kalvaa vanhaa sydäntä.

Hän oli ankara mies, kova itselleen ja kova muille. Hän häpesi vuodattaa kyyneliä vieraitten nähden eikä sietänyt helppohintaista sääliä, sen tähden ei hän enää tahtonut puhua omista vastoinkäymisistään — ja rupesi kysymään isännältä, kuinka aika kuluu täällä yksinäisellä maatilalla.

Tämä virkkoi:

— Hiljalleen, hiljalleen! Kun ei metsä kohise eivätkä sudet ulvo, saattaa melkein kuulla lumen putoavan. Täällä on rauhallista, uunissa palaa tuli ja illalla saa haarikallisen kuumaa viiniä — vanha ei enempää kaipaakaan.

— Niin kyllä. Mutta entä pojat?

— Ennemmin tai myöhemmin linnunpoikanen kyllä lentää pesästä. Ja täällä kohisevat jo jotkin puut, että pitäisi tulla suuri sota pakanoita vastaan.

— Siihen sotaan lentävät vanhat kotkatkin. Lentäisin mielelläni minäkin muitten mukana, jollei tätä tässä olisi.

Ja herra Pongowski kosketti tyhjää hihaansa, johon ei ollut jäänyt kuin pieni kappale olkapäätä kaulan kohdalle.

Cyprianowicz kaasi hänelle viiniä:

— Kristillisten aseiden onneksi!

— Suokoon sen Jumala. Malja pohjaan!

Sillä aikaa jutteli nuori Cyprianowicz, höyryävä viinilasi kädessä, rouva Winnickin, neiti Sieninskin ja Bukojemskin veljesten kanssa. Naiset koskettivat vain keveästi lasinlaitoja, mutta Bukojemskin herroja ei monta kertaa tarvinnut kehoittaa juomaan. Maailma kävikin heidän silmissään yhä iloisemmaksi ja neiti Sieninski yhä kauniimmaksi. He eivät enää löytäneet vastaavia sanoja tunteilleen, vaan rupesivat mietteissään katselemaan toisiinsa, nykimään ja tuuppimaan toisiaan.

Vihdoin virkkoi vanhin, Johannes:

— En minä yhtään ihmettele susia, että ne tahtoisivat maistaa armollisen neidin lihaa ja luita, sillä kyllä se villi petokin tietää mikä on oikein herkkua...!

Muut veljekset Mateus, Markus ja Lukas läjäyttivät käden reiteensä ja virkkoivat:

— Oikein osattu! prikusta prikkuun!

— Herkkua eikä mitään muuta!

— Konvehtia!

Kun neiti Sieninski tämän kuuli, hän löi kauhistuneena kätensä ristiin ja huusi nuorelle Cyprianowiczille:

— Auttakaa, teidän armonne, sillä minä näen, että nämä herrat ovat pelastaneet minut susien kynsistä saadakseen syödä minut omaan suuhunsa.

— Armollinen neiti, vastasi Cyprianowicz iloisesti, — herra Johannes Bukojemski sanoi: en ihmettele susia! ja minä sanon: en ihmettele herra Bukojemskia.

— Sitten ei minulla enää ole mitään muuta sanomista kuin: "joka sinun suojaasi, pyhä..."

— Älä pilkkaa pyhiä asioita! huudahti rouva Winnicki.

— Voi, voi, nämä herrat ovat valmiit syömään suuhunsa täti kullankin, yhdessä minun kanssani. Eikö niin?

Tämä kysymys jäi kuitenkin vastausta vaille. Mutta Bukojemskin herrojen kasvoista saattoi selvästi lukea, ettei heillä ollut siihen vähintäkään halua! Lukas, joka oli teräväjärkisin veljeksistä, virkkoi:

— Puhukoon Johannes; hän on vanhin veljeksistä. Johannes joutui jonkin verran hämilleen ja virkkoi:

— Kuka sitä tietää, mitä huomenna tapahtuu!

— Varsin järkevä huomautus, sanoi Cyprianowicz, — mutta mihin sen perustatte?

— Kuinka niin?

— Muuten vain. Tarkoitan, että miksi te mainitsette huomisen päivän?

— Ettekö te sitten tiedä, että rakkaus on suttakin pahempi. Suden saattaa surmata, mutta rakkautta ette surmaa.

— Tiedän kyllä, mutta onhan se toinen asia.

— Vähät asioista, kunhan järki vain ei mene.

— Hahhah, Jumala varjelkoon järkeä, jos niin on.

Neiti Sieninski rupesi nauramaan, Cyprianowicz perässä ja vihdoin Bukojemskin herrat niinikään. Siinä keskustelu katkesi, sillä palvelija tuli pyytämään illalliselle.

Vanhempi herra Cyprianowicz tarjosi käsivartensa rouva Winnickille, heitä seurasi herra Pongowski, ja neiti Sieninskiä talutti nuori Cyprianowicz.

— Herra Bukojemskin kanssa on vaikea väitellä! sanoi neitonen, jota keskustelu suuresti oli huvittanut.

— Sillä hänen perusteensa ovat kuin mitäkin vikurihevosia, joista jokainen vetää omalle taholleen. Hän lausui joka tapauksessa kaksi totuutta, joita on vaikea kieltää.

— Ensimmäinen oli?

— Ettei kukaan tiedä, mitä huomenna tapahtuu, kuten esimerkiksi minä en laisinkaan tietänyt, että silmäni tänään näkisivät armollisen neidin.

— Entä toinen?

— Että helpompi on surmata susi kuin rakkaus... Se on suuri totuus.

Ja sen sanottuaan huokasi herra Cyprianowicz, mutta neiti painoi alas silmänsä ja oli vaiti.

Vasta hetkisen perästä, kun jo istuttiin pöydässä, hän virkkoi:

— Toivottavasti herrat pian tulevat Belczonczkaan, että holhoojani saa näyttää kiitollisuuttaan pelastuksestamme ja nauttimastamme vieraanvaraisuudesta.

Herra Pongowskin totinen tuuli parani huomattavasti illallisen aikana — ja kun isäntä valituin sanoin esitti naisten ja sitten arvoisan vieraan maljan, vastasi vanha aatelisherra erittäin kohteliaasti, kiittäen siitä, että oli saanut apua vaikeassa asemassa, ja vakuuttaen ikuista kiitollisuuttaan.

Sitten puhuttiin de publicis, yleisistä asioista, kuninkaasta, hänen voitoistaan, valtiopäivistä, joiden piti kokoontua huhtikuussa, ja sodasta, joka Turkin sulttaanin puolelta uhkasi Saksan keisarikuntaa ja johon Maltan ritari, herra Hieronim Lubomirski jo värväsi vapaaehtoisia Puolasta.

Hyvin uteliaina kuuntelivat herrat Bukojemskit, että jokainen puolalainen siellä Saksassa otetaan vastaan avosylin. Turkkilaiset halveksivat nimittäin saksalaista ratsuväkeä, mutta puolalainen herätti heissä tarpeellista pelkoa.

Herra Pongowski moitti jonkin verran ritari Lubomirskin ylpeyttä, hänellä oli näet tapana sanoa saksalaisista kreiveistä: "Hansikkaaseeni mahtuu kymmenen sellaista herraa." Hänen ritariavujaan, tavatonta rohkeuttaan ja suurta sotataitoaan hän kuitenkin kaikin puolin ylisti.

Tätä kuunneltuaan Lukas Bukojemski omassa ja veljensä nimessä vakuutti, ettei heitä, niin pian kuin kevät tulee, enää mikään pidätä, vaan he lähtevät ritarin luo. Kovien pakkasten aikana he kuitenkin vielä tappavat susia ja kostavat perinpohjaisesti neiti Sieninskin vaaran. Sillä vaikka Johannes sanoi, ettei hän ihmettele susia, mutta kun ajattelee, että sellainen viaton kyyhkynen olisi voinut joutua niiden kitaan, niin sydän hyppää kiukusta kurkkuun asti ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.

— Vahinko, hän virkkoi — että sudennahat ovat niin halvassa hinnassa ja että juutalaiset tuskin antavat yhtä taalaria kolmesta nahasta, mutta kyyneleet yrittävät nousta kurkkuun, ja paras taitaa olla antaa niiden nousta. Sillä joka ei sääli ahdistettua viattomuutta ja puhtautta, se on raakalainen eikä ritarinnimen ja aateluuden arvoinen.

Sen sanottuaan hän todella päästi kyyneleensä vapaasti kulkemaan, ja veljet seurasivat hänen esimerkkiään; tosin saattoivat sudet pahimmassa tapauksessa uhata neiti Sieninskin henkeä eivätkä suinkaan kunniaa, mutta veljen puhe liikutti heitä niin, että heidän sydämensä suli kuin kuumennettu vaha.

Illallisen jälkeen he tahtoivat ruveta ampumaan neidin kunniaksi, mutta isäntä pani vastaan, sillä talossa oli sairas, muuan metsänvartija, jota hän pitää suuressa arvossa ja joka tarvitsee lepoa.

Herra Pongowski arveli, että se ehkä on joku perheen köyhtynyt sukulainen tai ehkä pahimmassa tapauksessa joku pikkuaatelinen. Kohteliaisuudesta hän sen tähden rupesi kyselemään hänen tilaansa; mutta kun hän sitten kuuli, että se on tavallinen palvelija, niin hän kohotti olkapäitään, katsahti karsaan kummastuneena vanhaan Cyprianowicziin ja puhkesi puhumaan:

— Tottakin! unohdin tässä, että olen kuullut puhuttavan teidän liiankin inhimillisestä sydämestänne.

— Suokoon Jumala, vastasi Serafin-herra, — ettei minusta puhuttaisi pahempaa. Olen sille miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa — ja saattaa olla moni muukin — sillä hän tuntee erinomaisesti kaikki yrtit ja parantaa jos jonkinlaisia tauteja.

— Siinä tapauksessa minua vain kummastuttaa, ettei hän paranna itseään. Lähettäkääpä hänet joskus tämän sukulaiseni rouva Winnickin luo. Hän valmistaa hänkin kaikenlaisia lääkkeitä ja parantaa niillä ihmisiä; mutta sallittakoon meidän ruveta ajattelemaan lepoa, sillä minua on matka kauheasti väsyttänyt ja viinikin hiukan hämmentänyt, niinkuin herroja Bukojemskejakin.

Bukojemskien pörrö oli todella täydessä tulessa ja silmät sumuiset ja verestävät. Kun sitten nuori Cyprianowicz vei heitä piharakennukseen, jossa heidän kaikkien piti olla yötä, he kulkivat epävarmoin askelin lumessa, joka narisi askelten alla, ja ihmettelivät, että kuu hymyilee heitä vastaan tallin katolta eikä loistakaan taivaalla.

Neiti Sieninski oli kuitenkin ehtinyt syöpyä niin syvälle heidän sydämeensä, että heidän vieläkin täytyi puhua hänestä.

Nuoren Cyprianowiczin ei hänenkään ollut uni, hän käski tuoda huoneeseen kannun simaa, sitten he asettuivat suuren takan ääreen ja tyhjensivät aluksi ääneti lasejaan, loimottavan tulen valossa, sirkkojen soitellessa nurkassa.

Vihdoin vanhin, Johannes, veti syvältä henkeään, puhalsi sen sitten eteensä sellaisella voimalla, että liekki leimahti, ja virkkoi:

— Voi Herra Jeesus! Rakkaat veljet, itkekää kohtaloani, surkea juttu on minulle tapahtunut!

— Mikä juttu? Puhu, älä peittele!

— Nähkääs, minä rakastan niin, että polvet allani vapisevat.

— Etkös sitten luule minun rakastavan? huusi Lukas.

— Entä minun? kirkaisi Mateus.

— Ja minun? kuului Markuksen huulilta.

Johanneksen piti kertoa heille jotakin, mutta hän ei saanut sanaa suustaan, sillä häntä oli ruvennut nikottamaan. Hänen silmänsä menivät ihmetyksestä selkosen selälleen, ja hän jäi tuijottamaan veljiinsä, niin että olisi luullut hänen ensi kerran nähneen heidät.

Vihdoin kuvastui kiukku hänen kasvoillaan.

— Vai olette te, hän puhkui, — sellaisia pukareja, että asetutte vanhimman veljen tielle ja tärvelette hänen onnensa?

— Vai niin vai! vastasi Lukas, — mitä ihmettä? Onko neiti Sieninski joku fideikomissi, johon vain vanhimmalla veljellä on oikeus? Olemme saman isän ja äidin lapsia, ja jos sinä sanot meitä sellaisiksi pukareiksi, niin loukkaat vanhempiamme heidän haudassaan. Jokaisella on oikeus rakastaa.

— On tietysti, mutta varoitan teitä, sillä teidän pitää osoittaa minulle kuuliaisuutta.

— Vai pitäisi meidän koko ikämme olla kuuliaiset tuollaiselle hevosenkallolle. Niinkö?

— Sinä herjaat, senkin pakana, kuin koira!

— Itse herjaat. Sillä Jaakob oli nuorempi kuin Eesau ja Joosef oli nuorin veljeksistä; loukkaat siis Pyhää Raamattua ja haukut uskoa päin silmiä.

Näiden argumenttien ahdistamana ei Johannes ensi hädässä löytänyt mitään vastausta, ja kun Mateus sitten vielä veti esiin Kainin, joka hänkin oli vanhin veli, niin hän kokonaan kadotti päänsä.

Hänen kiukkunsa yltyi yltymistään, ja vihdoin hän jo rupesi kopeloimaan sapeliaan, jota kuitenkaan ei ollut hänen vyöllään.

Ja ties mihin olisi jouduttu, jollei Markus, joka pitkän aikaa oli istunut käsi otsalla, hautomassa jotakin asiaa, äkkiä olisi huutanut jymisevällä äänellä:

— Minä olen nuorin veljeksistä, minä olen Joosef, neiti Sieninski on siis minun!

Toiset kääntyivät paikalla hänen puoleensa, kiukku kasvoissa, silmät säihkyen:

— Mitä? Vai sinun, sinä hanhen muna, sinä savikukko ja koirankuonolainen ja juopporatti... Sinunko?

— Suunne kiinni! Niin sanotaan Sanassa!

— Missä sanassa, tyhmyri?

— Sama se missä — niin siinä vain on. Itse olette juoneet enkä minä!

Mutta nyt tuli väliin Stanislaw Cyprianowicz.

— Eikö teitä hävetä, virkkoi hän, — veljiä olette ja aatelismiehiä ja noin riitelette? Sillä laillako te toteutatte veljellistä rakkautta? Ja mistä te riitelette? Onko neiti Sieninski sieni, jonka pistää koppaansa kuka ensiksi metsästä tapaa? Pelikaanienkin joukossa — vaikk'eivät ne ole aatelisia eivätkä edes ihmisiä — on sellainen tapa, että ne sukurakkaudesta auttavat toisiaan, ja kun eivät saa kaloja, ruokkivat toisiaan omalla verellään. Muistakaa toki edesmenneitä vanhempianne, jotka siellä vuodattavat kyyneliä, kun katselevat, missä epäsovussa elävät pojat, joille he varmaan antoivat toiset käskyt, antaessaan siunauksensa. Ei heille enää maistu taivaallinenkaan ruoka eivätkä he uskalla nostaa silmiään noitten neljän evankelistan puoleen, joitten nimet he pyhässä kasteessa teille antoivat.

Niin puhui Staszko Cyprianowicz. Alussa hän oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta puhuessa lämpeni hän lämpenemistään omista sanoistaan, hän oli nimittäin hänkin, seuran vuoksi tullut juoneeksi hiukan liikaa. Hänen puheensa loppupuolella olivat herrat Bukojemskit käyneet yhä liikuttuneemmiksi, vihdoin he kaikki neljä itkivät ääneensä ja vanhin, Johannes, puhkesi puhumaan:

— Tappakaa minut Jumalan tähden, mutta älkää sanoko Kainiksi.

Mateus, joka oli Kainia maininnut, heittäytyi hänen syliinsä.

— Veljet, antakaa, minut pyövelille!

— Suo anteeksi, sillä minä halkean surusta! ulvoi Lukas.

Markus lausui:

— Olen haukkunut Sanaa vastaan kuin koira.

Ja he rupesivat halailemaan toisiaan, mutta kun Johannes vihdoin oli päässyt irti hyväilyjen kynsistä, hän istuutui penkille, aukaisi viittansa ja paitansa, paljasti rintansa ja rupesi katkonaisesti puhumaan:

— Tässä olen... ihan kuin pelikaani!... Tässä olen...!

Muut veljet entistä kiihkeämmin nyyhkimään:

— Pelikaani! ihan oikea pelikaani!... Kautta Jumalan! — Pelikaani!

— Ottakaa neiti Sieninski!

— Sinun hän on! Ota hänet!

— Ottakoot nuoremmat...!

— Ei ikinä! Se ei ole mahdollista!

— Menköön hiiteen!

— Emme huoli häntä!

Ja siinä iski Lukas kämmenen reiteensä niin että huoneessa kumahti.

— Nyt minä tiedän! huusi hän.

— No mitä tiedät? Puhu suusi puhtaaksi!

— Cyprianowicz ottakoon hänet!

Tämän kuultuaan kimmahtivat he kaikki ylös penkiltä, sillä syvän vaikutuksen teki heihin veljen tuuma. He asettuivat kaikki Cyprianowiczin ympärille.

— Ota hänet, Staszko!

— Sillä tavalla sinä meidät parhaiten sovitat.

— Niin totta kuin rakastat meitä.

— Jumala sinua siunatkoon! huusi Johannes, nostaen silmänsä taivaaseen ja korottaen kätensä hänen päänsä yläpuolelle.

Cyprianowicz punastui, tuli aivan hämilleen ja toisti toistamistaan:

— Kautta Herran haavojen, te olette hulluja...!

Ja hänen sydämensä vapisi, kun hän vain sitä ajatteli, sillä hän oli kaksi vuotta viettänyt isänsä kanssa syvissä metsissä ja nähnyt ylen vähän ihmisiä. Sellaista ihanaa tyttöä ei hän pitkiin aikoihin ollut nähnyt.

Brzezanyssa hän oli joskus maailmassa nähnyt jotakin sinne päin, kun isä oli lähettänyt hänet sikäläiseen hoviin oppimaan hienoa käytöstä ja saamaan tietoja yleisistä asioista. Mutta silloin hän oli vielä ollut poikanen — ja aika oli kuluttanut pois ne muistot.

Ja nyt, kun hän taasen keskellä korpia äkkiarvaamatta näkee tuollaisen ihanaisen kukkasen — sanovat hänelle ihmiset heti paikalla: ota hänet!...

Hän kävi kovin hämilleen ja toisteli yhä:

— Jumalan tähden! Onko hän teidän tai minun otettavissa!... Mutta, kuten humalaiset ainakin, he eivät nähneet minkäänlaista estettä, vaan rupesivat vaatimalla vaatimaan.

— Me emme kadehdi sinua, puhui Lukas, — ota sinä vain hänet! Me aiomme sitä paitsi lähteä sotaan, olemme saaneet tarpeeksemme tästä metsän vartioimisesta. Kolmenkymmenen taalarin palkka koko vuodessa... Ei siitä riitä juomaan, saatikka sitten vaatetukseen. Hevosemme myimme, sinun hevosellasi käymme susien ajossa. — Kaikki valjaat niinikään... Orpojen on aina raskasta. Paras lähteä sotaan — mutta ota sinä hänet, niin totta kuin meitä rakastat!

— Ota hänet! huusi Johannes, — ja me lähdemme Itävaltaan ritari Lubomirskin luo ja autamme häntä nylkemään pakanoita.

— Ota hänet heti paikalla!

— Huomispäivänä! Kirkkoon!...

Mutta Cyprianowicz oli jo saanut takaisin mielenmalttinsa ja selvinnyt niin, ettei olisi luullut hänen sinä päivänä mitään maistaneen.

— Hyvät ihmiset, ajatelkaa nyt toki mitä sanotte! Riippuuko se nyt sitten minun tai teidän tahdostanne? Mitä tyttö itse sanoo ja mitä sanoo herra Pongowski, joka on ylpeä ja korskea herra? Jos tyttökin joskus taipuisi minun ystäväkseni, niin ehkäpä holhooja soisi hänen ennen jäävän naimattomaksi kuin rupeavan tällaisen poikanulikan vaimoksi kuin minä ja te olette.

— Ohoo! huudahti Johannes. — Onko herra Pongowski ehkä Krakovan kastellaani tai joku suurhetmani? Jos sinä meidän mielestämme olet hyvä, niin varokoon hän nyrpistämästä nenäänsä. Eivätkö Bukojemskit kelpaisi puhemiehiksi?

— Totta totisesti! Hän on vanha, ei hänellä ole pitkääkään matkaa kuolemaan, varokoon vain, ettei Pyhä Pietari likistä hänen hyppysiään taivaan porttien väliin. Pidä meidän puoliamme, Pyhä Pietari, ja sano hänelle näin: "Et osannut, senkin tyhmyri, eläessäsi kunnioittaa minun sukuani, suutele nyt koiran kuonoa!" Sano hänelle kuoleman jälkeen niin! Mutta mepä emme kärsi, että meitä eläessämmekään loukataan.

— Kuinka niin? Senkö tähden, ettei meille jäänyt perintöä, senkö tähden he meitä herjaavat ja solvaavat kuin talonpoikia?...

— Sillä laillako meidän veremme ja meidän haavamme maksetaan?

— Oi veljeni, orpo-raukkoja te olette. Paljon meille on elämässä vääryyttä tapahtunut, mutta ei ikinä meitä näin ole solvattu.

— Totta, totta! huusivat Lukas, Markus ja Mateus surkeasti.

Ja runsaina valuivat taasen kyyneleet alas heidän poskiaan. Itkettyään he yltyivät uudelleen kiukuttelemaan, sillä heistä tuntui siltä, kuin ei ylhäissyntyisten ihmisten sopisi päästää sellaista loukkausta mielestään.

Markus, joka oli tulisin veljeksistä, teki ensinnä tämän huomautuksen.

— Vaikea on häntä vaatia kaksintaisteluun, sanoi hän, — sillä hän on vanha ja toiskätinen, mutta jos hän jollakin lailla kohtelee meitä halveksien, niin meidän täytyy kostaa. Mitä teemme? — Miettikääpä!

— Jalkani ovat paleltuneet pakkasessa, sanoi Lukas, — ja nyt niitä kauheasti polttaa. Jollei tätä vaivaa olisi, miettisin mielelläni...

— Minun polttaa päätäni, ei jalkojani.

— Et sinä tyhjästä mitään kisko irti.

— Pata kattilaa soimaa! intti Johannes.

— Suukopuko tässä nyt syntyykin eikä vastaus! huusi Markus vimmoissaan.

Siinä tuli Cyprianowicz väliin.

— Vastausko? kysyi hän. — Kenelle?

— Pongowskille.

— Mihin se vastaus on annettava?

— Mihin? Kuinka: mihin?

Ja he rupesivat kummissaan ja ihmeissään katsomaan toisiaan ja kääntyivät sitten Markuksen puoleen.

— Mitä sinä meistä tahdot?

— Mitä te sitten tahdotte?...

— Istunto lykätään huomiseksi, komensi Cyprianowicz. — Tulikin jo sammuu pesästä ja puoliyö on aikoja sitten mennyt. Vuoteet odottavat tuolla seinällä, ja levon tarpeessa me totisesti olemme, kun olemme pakkasessa puuhanneet.

Tuli oli todella sammunut ja huone käynyt pimeäksi. Herrat Bukojemskit tunnustivat siis isännän tuomion täysin oikeutetuksi.

Hetkinen vielä puheltiin, mutta yhä tyynemmin ja tyynemmin, sitten kuului huoneessa vain rukouksen mutinaa, joka milloin heikkeni, milloin nousi ja jota syvät huokaukset säestivät.

Hiilet liedellä rupesivat peittymään tuhkaan ja mustumaan; silloin tällöin kuului sammuvasta hiiloksesta pihahdus ja sirkat virittivät nurkassa surullisen sirityksensä, ikäänkuin niiden olisi tullut ikävä tulta.

Vähitellen alkoi hämärästä kuulua pamahduksia, kun saappaat tömähtivät lattiaan, sitten seurasi lyhyt hiljaisuus ja vihdoin kauhea kuorsaaminen, kun veljekset, kaikki neljä, kiskoivat hirsiä.

Nuori Cyprianowicz ei voinut nukkua, sillä hänen ajatuksensa kiertelivät neiti Sieninskin ympärillä niinkuin mehiläiset kukan.

Mitäpä unesta olisi tullut, kun päässä surisi sellainen parvi!

Koettihan hän kyllä ummistaa silmiään, mutta huomattuaan, ettei siitä kuitenkaan mitään tule, hän ajatteli:

— Lähdenpä katsomaan, vieläkö hänen ikkunassaan on tulta.

Ja hän läksi.

Neiti Sieninskin ikkunassa ei ollut tulta, vain kuun valo värähteli rosoisilla ruuduilla, niinkuin liikkuvan veden pinnalla.

Maailma lepäsi hiljaa, syvässä unessa. Yksin lumikin näytti nukkuvan kuun vihertävässä valomeressä.

— Tiedätkö, että he tahtovat sinua minulle? kuiskasi nuori Cyprianowicz katsellen tytön ikkunaan, jota kuu hopeoi.

Vanha Cyprianowicz tuhlaili sekä sanoja että rukouksia saadakseen vieraita viipymään Jedlniassa. Se oli sekä hänen synnynnäisen kohteliaisuutensa että tavan vaatimus. Vihdoin hän lankesi vielä polvilleenkin rouva Winnickin eteen, ja se oli hänelle aika vaikeaa, sillä häntä vaivasi luuvalo, joka tosin ei ollut vaarallista laatua, mutta silti sangen kiusallinen. Mikään ei auttanut. Herra Pongowski oli päättänyt lähteä kotimatkalle ennen puoltapäivää — ja täytyihän siihen lopulta tyytyä; varsinkin kun hän selitti odottavansa vieraita, ei siihen enää ollut mitään sanomista. Aamupäivällä he siis läksivät matkaan.

Päivä oli kirkas ja kylmä, ilma mitä ihanin. Jääpuikot puitten oksilla ja lumet kentillä kimmelsivät kuin tuhannet tulikipunat, joita aurinko välkyttelee. Tuskin saattoivat silmät sietää häikäisevää valoa, jota tulvi sekä taivaasta että maasta. Hevoset juoksivat hyvää kyytiä ja ikäänkuin ilokseen; reenjalakset narisivat kovaa lunta vastaan; kuomureen ikkunoiden edestä oli uutimet työnnetty syrjään — ja yhtä mittaa ilmestyivät neiti Sieninskin ruusuiset kasvot ruudun taakse. Silmät tuikkivat iloisesti, nenänpään oli pakkanen pannut punoittamaan. Hän oli siellä ikkunassa kuin herttainen kuva kehyksissään.

Ja hän kulki kuin kuningatar, sillä hänen henkivartiastonaan olivat herrat Bukojemskit ja nuori Cyprianowicz. He istuivat Jedlnian hyvien hevosten selässä (omat hevosensa Bukojemskit olivat myyneet tai pantanneet yhdessä parhaitten sapeliensa kanssa), ratsastivat molemmin puolin kuomurekeä, milloin pidättäen hevosiaan, milloin karauttaen eteenpäin sellaista kyytiä, että kaviot kiskoivat kinoksista irti lumikokkareita, jotka kivinä lentelivät ilmassa.

Herra Pongowski ei ollut erittäin iloissaan tästä henkivartiostosta — lähtiessä hän oli kaikin puolin kieltänyt herroja vaivautumasta: eihän tie ollut vähääkään vaarallinen, rosvoista ei ollut kuulunut mitään. Mutta koska he välttämättömästi tahtoivat saattaa naiset kunnollisesti perille, ei hänelle jäänyt muuta neuvoa kuin vastata kohteliaisuuteen kohteliaisuudella ja pyytää heitä tulemaan Belczonczkaan. Vanha Cyprianowiczkin lupasi tulla häntä tervehtimään, mutta vasta muutaman päivän perästä, sillä vaikeahan on vanhan miehen noin äkkiä lähteä kotoa.

Matka kului nopeasti, herrat näyttivät ratsastustaitoaan ja neiti Sieninski kasvojaan kuomureen ikkunoissa. Vasta puolitiessä he pysähtyivät syöttämään hevosia yksinäisen kapakan luo, jonka pahaa ennustava nimi oli "Rosvo". Sen vieressä oli paja ja vaja. Seppä kengitti hevosia pihamaalla ja kapakan edustalla seisoi muutamia pörröisiä ja kauhean laihoja talonpoikaishevosia, häntä takajalkojen välissä, pään ympärillä tyhjä viljapussi.

Kapakasta kerääntyi miehiä katselemaan kuomurekeä, jota ratsastajat ympäröivät. He jäivät etemmä, eivät he olleet talonpoikia, vaan Kozienicen porvareita. He valmistivat suvisin saviruukkuja ja kuljettivat niitä talvisin myytäviksi kyliin ja varsinkin anejuhliin. He arvelivat, että tuolla kuomureessä mahtaa kulkea joku hyvin ylhäinen herra, koska ympärillä on jalosukuista aatelia, ja pakkasesta huolimatta he paljastivat päänsä ja töllöttivät uteliaina herrasväkeä.

Matkustajat olivat lämpöisissä vaatteissa eivätkä sen tähden nousseet pois reestä; vain herra Pongowskin palvelijapoika vei viiniruukun kapakkaan lämpiämään. Sill'aikaa viittasi herra Pongowski luokseen miehet ja rupesi kysymään, mistä he ovat, minne menevät ja eivätkö pedot ole heitä ahdistaneet.

— Olisivat kyllä ahdistaneet, teidän armonne, vastasi vanhin miehistä, — mutta kun kuljemme joukossa ja päivän aikaan. Odotamme tässä meikäläisiä Pzytykistä ja muiltakin tahoilta. Ehkä kerääntyy talonpoikiakin, ja jos tulee viiteentoista tai kahteenkymmeneen kuormaan, niin lähdemme liikkeelle yöksi — muuten emme lähde, emmekä ilman seipäitä missään tapauksessa.

— Eivätkö ne ole tehneet ihmisille mitään?

— Söiväthän ne tässä juutalaisen keskellä kirkasta päivää. Hän kuljetti hanhia, sillä höyheniä oli jäänyt tielle, mutta miehestä ja hevosesta paljaita luita. Lakista vain saatiin tietää, että oli ollut juutalainen. Mutta tänään aamulla tuli tänne aatelismies, joka koko yön on istunut männyn latvassa. Hän sanoo, että hänen hevosensa kompastui ja sudet repivät sen hänen silmiensä edessä. Hän oli siellä puussa niin köntistynyt, ettei tahtonut saada puhutuksi. Nyt hän nukkuu.

— Mikä hänen nimensä on? Eikö sanonut, mistä on kotoisin?

— Ei sanonut. Olutta vain kuumennutti itselleen ja joi ja sortui sitten penkille kuin kuollut.

Herra Pongowski kääntyi herrojen puoleen:

— Kuulitteko, hyvät herrat?

— Kuulimme.

— Hänet täytyy herättää ja ottaa selvä hänen asioistaan. Hän on jäänyt ilman hevosta, ei häntä voi jättää tänne. Poika voi istua esiratsastajan kanssa saman hevosen selkään ja antaa hänelle hevosensa. Sanovat, että hän on aatelismies... Lieneekö kaukaakin?

— Varmaan hänellä oli tärkeää asiaa, huomautti Stanislaw Cyprianowicz, — kun hän noin läksi matkalle yöllä ja ypö yksin. Minäpä menen herättämään hänet ja kysymään.

Tämä aikomus osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä samassa hetkessä palasi kapakasta poika, käsissä tarjotin höyryävine viinilaseineen — ja ilmoitti kuomureen luo päästyään:

— Armollinen herra, herra Taczewski on täällä.

— Herra Taczewski? Mitä hittoa hän täällä tekee?

— Herra Taczewski? toisti neiti Sieninski.

— Hän lämmittelee tuolla sisällä ja tulee paikalla tänne, kertoi poika. — Hän oli kaatamaisillaan tarjottu meni, kun kuuli, että herrasväki on täällä.

— Kuka sinun tarjottimiasi kysyy?...

Poika vaikeni ikäänkuin häneltä olisi katkaistu ääni, mutta herra Pongowski otti kannun, joi muutamia hyviä siemauksia ja rupesi sitten hieman vastenmielisesti selittämään Cyprianowiczille:

— Hän on meidän tuttavamme ja naapurimme... Czarnasta... Sellainen hurjapää ja hulivili. Niitä täkäläisiä Taczewskeja, jotka aikoinaan hallitsivat koko vojevodikuntaa...

Likemmän selittelyn keskeytti herra Taczewskin oma ilmestyminen. Hän tuli kiireesti kapakasta ja likeni vakavin askelin kuomurekeä, kasvoissa jonkinlainen arkuus. Hän oli nuori aatelismies, keskikokoa, kauniit mustat silmät, mutta laiha kuin lastu, päässä magierka, joka muistutti Batoryn aikoja, yllä lammasnahkaturkki, jalassa tavattoman korkeat keltaiset, ruotsalaiset saappaat, jotka peittivät suuren osan säärtä. Sellaisia ei kukaan enää käyttänyt Puolassa, nähtävästi ne olivat vanhaa sotasaalista Juhana Kasimirin ajoilta ja vedetyt esiin jostakin romuläjästä. — Astellessaan hän katseli vuoroin herra Pongowskiin, vuoroin neiti Sieninskiin ja hymyili, näyttäen terveet, valkoiset hampaansa, mutta hymy oli surullinen ja kasvoissa jotakin arkaa, miltei ujoa.

— Iloitsen suuresti, hän virkkoi, pysähtyen kuomureen eteen ja nostaen lakkiaan, — siitä että näen armollisen rouvan, neidin ja herran terveinä — tie on nimittäin aika vaarallinen, olen itse saanut kokea sitä.

— Peittäkää päänne, hyvä herra, muuten palellutatte korvanne! sanoi herra Pongowski ylpeästi. — Kiitän huolenpidostanne. Mutta minkä tähden te kuljeskelette täällä korvessa?

Taczewski käänsi äkkiä silmänsä neitoseen, ikäänkuin kysyäkseen häneltä: "Mahdatko sinä sen tietää?" — mutta samassa hän huomasi, että neitosen silmät olivat tähdätyt maahan ja että hän huvitteleikse pureskelemalla päähineensä nauhanpäitä. Silloin hän virkkoi kalskahtelevalla äänellä:

— No niin, pisti päähäni katsella, miltä kuu näyttää metsän päällitse.

— Ihmeellinen päähänpisto. Söivätkö sudet hevosenne?

— Söivät, itse minä sentään otin sen suden hengiltä...

— Kuulimme sen. Ja istuitte yönne männyn latvassa kuin korppi.

Siinä rämähtivät herrat Bukojemskit niin kauheaan nauruun, että heidän hevosensa nousivat takajaloilleen, mutta Taczewski kääntyi päin ja rupesi mittaamaan heitä silmillään, ja hänen silmissään oli kiilto jääkylmä ja samalla terävä kuin tikari.

Sitten hän virkkoi Pongowskille:

— En kuin korppi, vaan kuin aatelismies ilman hevosta. Ja teidän armonne sallin sille hymähtää, mutta muille se hymy ehkä saattaa käydä epäterveelliseksi.

— Ohoo! Ohoo! Ohoo! alkoivat Bukojemskit ja ohjasivat hevosiaan likemmä häntä. Heidän muotonsa muuttui yhdessä hetkessä ja viikset rupesivat vapisemaan. Taczewski mittasi heitä taasen silmillään ja nosti niskaansa.

Mutta herra Pongowski käytti niin ankaraa ja käskevää ääntä, että olisi luullut hänellä olevan käskijänvallan heihin kaikkiin.

— Ei mitään riitaa nyt!... Tässä on, virkkoi hän hetkisen perästä hiukan lauhemmin ja kääntyi herrojen puoleen, — herra Cyprianowicz ja herrat Bukojemskit, joita — sen voin sanoa — kiitämme hengestämme, sillä sudet hyökkäsivät eilen päällemme. Odottamatta he tulivat avuksemme ja juuri oikeaan aikaan.

— Oikeaan aikaan, toisti neiti Sieninski painavasti, pyöristi suunsa suppuun ja loi Cyprianowicziin kiitollisen katseen. Mutta Taczewskin poskille puhkesi punaiset marjat, nöyryytys kuvastui kasvoilla, silmät sumenivat, ja sanomattoman surullisella äänellä hän virkkoi:

— Oikeaan aikaan! Sillä heitä on monta ja he ovat onnelliset ja heillä on hyvät hevoset, mutta minun valakkani on jo susien suussa, ja siinä meni ainoa ystäväni. Mutta — ja siinä hän ystävällisemmin katsahti Bukojemskeihin — siunatut olkoot kätenne siitä, mitä teitte, sillä sydämeni pohjasta olisin minä suonut saavani sen tehdä. Mutta Jumala ei sallinut...

Neiti Sieninski oli nähtävästi vaihtelevainen kuten kaikki kassapäät, tai lieneekö hänen käynyt kovin sääli herra Taczewskia, mutta äkkiä alkoivat hänen silmänsä lempeästi tuikkia, suupielet värähtelivät, ja aivan muuttuneella äänellä hän kysyi:

— Vanha valakkako?... Hyvänen aika! Ja minä kun siitä niin pidin ja se kun aina tunsi minut...

Hyvänen aika sentään!...

Taczewski loi häneen kiitollisen katseen.

— Tunsi armollisen neidin, tunsi...

— Hyvä herra Jacek, älkää surko niin kovasti!

— Surin jo silloin, kun kuljin hevosella ja suren nyt, kun kuljen jalkaisin. Mutta Jumala siunatkoon teitä hyvistä sanoistanne...

— Istukaa nyt väliaikaisesti tämän harmaan selkään, sanoi herra Pongowski. — Poika saa asettua esiratsastajan viereen tai seisoa kuomureen takana. Sitä paitsi tuolla kuormassa on vapaa viitta, pukekaa se yllenne, teitä on koko yön palellut, ja pakkanen yltyy yltymistään.

— Ei, sanoi Taczewski. — Jätin tahallani pois turkit, minun on lämmin.

— No, lähdetään sitten matkaan!

Hetkisen perästä lähdettiin liikkeelle. Jacek Taczewski asettui kuomureen vasemman ikkunan luo, Stanislaw Cyprianowicz toiselle puolelle, niin että neitonen istuimeltaan, päätä kääntämättä saattoi nähdä molemmat.

Herrat Bukojemskit eivät ensinkään pitäneet Taczewskista, ja varsinkin heitä suututti, että hän oli asettunut ratsastamaan kuomureen rinnalle. He kerääntyivät nyt niin kokoon, että hevosten otsat miltei sattuivat yhteen, ja rupesivat puhumaan ja pitämään neuvoa.

— Vihaisestipa tuo meihin katsoo, virkkoi Mateus.

Jumal' avita, hänen tarkoituksensa oli loukata meitä.

— Nyt hän on kääntänyt hevosen takapuolen meihin päin. Mitä te siitä sanotte?

— Ei hän juuri voi kääntää pääpuolta, sillä eihän hevonen kravun lailla kulje taaksepäin. Mutta tuota neitiä hän kyllä liehakoi, se on varma se, huomautti Markus.

— Se oli tosi sana se. Katsokaa, kuinka hän mielistelee häntä ja painuu hänen puoleensa. Pettäisipä nyt jalushihna, niin hän lentäisi nokalleen!

— Ei hän lennä, se poika istuu lujasti satulassa ja jaluksessa on hyvä hihna.

— Painu nyt puhumaan neidin kanssa, painu, kunnes me sinut tästä painamme menemään.

— Katsokaas nyt, nyt hän taas hymyilee hänelle!

— Mitä me teemme, veljet? Sallimmeko me tätä?

— Emme ikinä! Tyttö ei ole meidän, se on totta, mutta muistatteko, mitä me eilen päätimme?

— Kuinkas muuten! Mutta kyllä hän mahtaa aavistaa jotakin, sillä hän on viekas veitikka — ja nyt hän, meitä kiusoittaakseen, liehakoi tyttöä.

— Ja tehdäkseen pilkkaa meidän orpoudestamme ja köyhyydestämme.

— Kaikkia tässä...! Suurikin herra — vieraan hevosen selässä!

— No niin, eihän meilläkään ole omia hevosia.

— Onhan meillä kotona yksi. Kun kolme veljestä istuu kotona, niin voi neljäs lähteä vaikka sotaan; mutta tuolla ei ole edes omaa satulaa, sillä sen ovat sudet nakertaneet rikki.

— Ja vielä nostelee nenäänsä. Mitä hän meistä näykkii? — Sanokaapa!

— Kysytäänpäs häneltä.

— Heti paikallako?

— Heti paikalla vain, mutta kohteliaasti, ettemme loukkaa vanhaa Pongowskia. Kysytään ensin, mitä hän sanoo ja vaaditaan sitten kaksintaisteluun.

— Ja silloin hän on kiikissä.

— Kuka meistä sen tekee?

— Minä tietysti, joka olen vanhin. Jahka tästä ensin pyyhin kuuran viiksistäni.

— Mutta pane tarkasti mieleen, mitä hän sinulle sanoo.

— Toistan teille kuin isämeidän.

Sen sanottuaan vanhin herra Bukojemski rupesi hansikaskädellään pyyhkimään jääpuikkoja parrastaan, sitten hän ajoi Taczewskin hevosen rinnalle ja virkkoi:

— Hyvä herra...

— Mitä? kysyi Taczewski ja käänsi vastenmielisesti päänsä kuomureestä.

— Mitä kaunaa te kannatte meitä vastaan? Taczewski loi häneen kummastuneen katseen ja sanoi vihdoin:

— Ei mitään.

Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi sitten takaisin kuomureen ikkunaan.

Jonkin aikaa ratsasti Bukojemski vaiti ja mietti, palaisiko kertomaan veljilleen vastauksen sisältöä vai jatkaisiko keskustelua. Jälkimmäinen ajatus tuntui hänestä paremmalta, ja hän alkoi taasen:

— Sillä jos te arvelette täällä voittavanne jotakin, niin voin minä sanoa teille saman kuin te sanoitte minulle: ei mitään!

Herra Taczewskia näytti keskustelu kyllästyttävän ja ikävystyttävän, sillä hän kyllä ymmärsi, että he hakivat riitaa, johon ei hänellä tällä hetkellä ollut vähintäkään halua. Jotakin heille kai kuitenkin täytyi vastata ja koettaa tehdä keskustelusta loppu. Hän kysyi siis:

— Ovatko nuo toiset myöskin veljeksiä?

— Tietysti, mutta mitä te tarkoitatte tuolla "myöskin" sanalla?

— Niin, arvatkaapas nyt ja antakaa minun rauhassa keskustella asioista, jotka ovat minulle paljon mieluisempia.

Bukojemski ajoi vielä noin kymmenen tai viisitoista askelta eteenpäin, mutta vihdoin hän pidätti hevosensa.

— Mitä hän sanoi sinulle? Sano suoraan? kysyivät veljet.

Vanhin kertoi kaikki. Toiset eivät olleet ensinkään hyvillään.

— Sinä et ole osannut toimittaa asiaa, sanoi Lukas. — Olisit potkaissut hevosta kylkeen. Tai tiesithän, että hänen nimensä on Taczewski — olisit sanonut: "Kuka käski!"

— Tai sanonut: sudet söivät hevosesi, nyt sopii Przytykistä mennä ostamaan pukki.

— Ei tullut sellaista tilaisuutta, mutta mitä merkitsivät hänen sanansa: ovatko nuo toisetkin veljeksiä?

— Ehkä hänen tarkoituksensa oli kysyä: ovatko hekin tyhmyrejä?

— Varmaan! Jumal' avita! huusi Markus. — Hän ei voinut tarkoittaa mitään muuta. Ja mitä nyt?

— Hänen tai meidän täytyy kuolla. Herra nähköön, tämä on jo julkinen häväistys, tästä täytyy jo ilmoittaa Stachille.

— Älä puhu mitään, sillä koska me annamme neitosen Stachille, niin hänen asiansa olisi vaatia hänet kaksintaisteluun, mutta meidän täytyy ehtiä ennen.

— Koska?

— Pongowskilla se ei käy päinsä. Ja tässähän Belczonczka jo onkin.

Belczonczka todella ei enää ollut kaukana. Metsänlaidassa oli herra Pongowskin pystyttämä risti, ristillä peltinen Vapahtajankuva ja sen molemmin puolin peitsi. Oikealla, siinä missä tie kääntyi metsän taakse, oli laajoja vainioita ja pieni joki, jonka varrella kasvoi leppiä; leppien takaa näkyi joen korkeammalta rannalta korkeitten puiden lehdettömiä latvoja ja sauhuja mökkien piipuista.

Pian oli kulkue joutunut mökkien keskelle, ja kun oli päästy aitojen ja ulkohuoneiden ohitse, näkivät matkustajat edessään herra Pongowskin talon.

Laajaa pihamaata ympäröi vanha, rikkinäinen ja paikoittain lahonnut huippupaalutus. Miesmuistiin ei näillä seuduin ollut käynyt vihollisia, sen tähden oli talon suojeluskeinoja jonkin verran laiminlyöty. Laajalla pihamaalla oli kaksi kyyhkyslakkaa. Toisella puolen yleni palvelijarakennus, toisella muurattu makasiini, varastoaitta ja suuri juustohuone, jonka seinät oli päällystetty kapeista paaluista tehdyllä ristikolla ja laudoilla. Rakennusten edustalle, pitkin pihamaan syrjää, oli pystytetty paaluja rautarenkaineen, joihin hevoset sidottiin. Joka paalun nenässä oli jäätynyt lumihiippa. Päärakennus oli vanha, matala, laaja ja oljilla katettu. Pihamaalla piehtaroivat jahtikoirat ja niiden joukossa käyskenteli kaikessa rauhassa kesy haikara, jonka toinen siipi oli poikki. Nähtävästi se hetkiseksi oli heittänyt lämpöisen pirttinsä nauttiakseen kävelystä ja raikkaasta pakkasilmasta.

Heitä odotettiin kotiin, sillä herra Pongowski oli lähettänyt pojan edeltäpäin viemään sanaa. Sama poika tuli nyt heitä vastaan, kumarsi ja ilmoitti:

— Rajgrodin starosta herra Grothus on tullut.

— Jumalan tähden! huusi herra Pongowski, — onko hän jo kauan odottanut?

— Ei tuntiakaan. Hän aikoi jo lähteä pois, mutta minä ilmoitin, että armollinen herra on paluumatkalla ja tuossa paikassa kotona.

— Se oli hyvä.

Sitten hän kääntyi vieraiden puoleen:

— Tehkää hyvin, hyvät herrat. Herra Grothus on sukua vaimoni puolelta. Nähtävästi hän nyt palaa Varsovasta veljensä luota, joka on valtiopäivämiehenä. Käykää sisään, tehkää hyvin!

Hetkisen perästä he olivat ruokahuoneessa Rajgrodin starostan kanssa, jonka pää miltei tapaili lakea, hän oli nimittäin niin pitkä, että hän voitti Bukojemskin herratkin — ja huoneet koko päärakennuksessa olivat tavallista matalammat. Herra Grothus oli älykkään näköinen aatelismies, kasvot ja kalju pää kuten ainakin valtiomiehellä, otsassa, kulmakarvojen välillä iso arpi. Tämä arpi oli kuin ryppy ja teki hänen kasvonsa ankaran ja kiukkuisen näköisiksi. Erittäin kohteliaasti hän kuitenkin hymyili herra Pongowskille, avasi sylinsä ja puhui:

— Minä, vieras, lausun täten isännän tervetulleeksi kotiin.

Herra Pongowski pani kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Niin, vieras, rakas vieras! Jumala teitä siunatkoon, herra veljeni, siitä että tulitte. Mitä nyt kuuluu?

— De privatis vain hyvää ja de publicis niinikään hyvää, sillä tulee sota.

— Sota. Kuinka? Joko? Me!

— Emme vielä me — mutta sopimus hänen keisarillisen majesteettinsa kanssa allekirjoitetaan maaliskuussa, ja silloin on sota varma.

Vaikka vielä uuden vuoden edellä oli huhuttu sodasta turkkilaisia vastaan ja vaikka sota monen mielestä oli välttämätön, teki näiden huhujen todeksi osoittaminen mahtavan vaikutuksen herra Pongowskiin ja hänen nuoriin vieraisiinsa, kun se läksi niin tunnetun ja julkisiin asioihin likeisesti perehtyneen miehen suusta kuin herra Grothus oli. Tuskin oli isäntä ehtinyt esittää vieraat starostalle, kun keskustelu jo oli täydessä vauhdissa. Puheltiin sodasta, Tekelistä ja veritöistä Unkarissa, joista, niinkuin suuresta tulipalosta, liekki leimusi Itävaltaan ja Puolaan asti. Siitä uhkasi nousta hirveä sota, jonka edessä vapisi Rooman keisari ja kaikki saksalaiset maat. Politiikkaan perehtynyt herra Grothus sanoi, että Portti nostaa aseisiin puolen Aasiaa ja koko Afrikan ja aikoo nousta sellaisella voimalla, ettei maailma ennen ole moista nähnyt; nämä ennustukset eivät kuitenkaan tärvelleet kenenkään mielialaa, päinvastoin kuunteli nuoriso ilolla uutisia, sillä se oli kyllästynyt kotoiseen rauhaan, ja sota avasi sille kunnian kentän, jopa kaikenlaisia aineellisiakin etuja ja ansioita.

Kun Mateus Bukojemski kuuli Rajgrodin starostan sanat, hän iski kämmenellä polveensa, niin että huoneessa kumahti, ja virkkoi:

— Puolen Aasiaa ja mitä siinä vielä lieneekin! Ohhoh! Eipä se ole meidän ensimmäinen ottelumme!

— Ei olekaan, se on varma se! virkkoi isäntä, jonka ankarat kasvot olivat kirkastuneet. — Jos sota on päätetty asia, niin varmaan julistuskirjeet pian lähetetään ja värväys alkaa. Suokoon Jumala, suokoon Jumala, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin. Vanha Dziewiontkewicz oli mukana Chocimin luona, umpisokeana. Pojat pistivät peitsen hänen käteensä ja hän pisteli kuoliaaksi janitsaareja kuten kaikki muutkin. Mutta minulla ei ole poikaa.

— No niin, herra veljeni, jos nyt jollakin on oikeutta jäädä kotiin, niin teillä, vakuutteli starosta. — Paha on, kun ei ole panna poikaa sotaan, vielä pahempi, kun ei ole sodassa silmää, mutta pahin kaikesta on mennä sinne ilman kättä...

— Olin opetellut molemmin käsin käyttämään sapelia, virkkoi Gedeon-herra, — ohjaksia kyllä voi pitää vaikka hampaitten välissä. Ja sitten... minä tahtoisin kaatua... pakanoita vastaan... taistelukentällä... Ei yksin sen tähden, että he ovat hävittäneet minulta elämisen onnen... Ei itsekkään koston vuoksi... ei! Vaan suoraan sanoen: olen jo vanha, paljon olen nähnyt — paljon ajatellut — ja paljon katsellut ihmisten pahuutta ja itsekkyyttä; katsellut sekamelskaa tässä meidän Tasavallassamme, kaikkinaista vallattomuutta, valtiopäivien hajoituksia, laittomuutta ja jos jonkinlaisia selkkauksia. Minä vakuutan herroille, että monesti epätoivoissani olen kysynyt Jumalalta: miksi olet sinä, Herra, luonut tämän Tasavaltamme ja tämän kansamme? Vasta nyt, kun pakanameri lainehtii, kun jumalaton lohikäärme avaa kitansa nielläkseen koko kristikunnan, kun, kuten arvoisa vieraani sanoo, Rooman keisari ja kaikki saksalaiset maat vapisevat — vasta nyt tiedän, miksi Jumala meidät loi ja minkä velvollisuuden hän meille pani. Turkkilaisetkin puhuvat siitä. Vaviskoot muut — me emme vapise enempää kuin ennenkään olemme vavisseet; vuotakoon rehellinen veremme vaikkapa viime pisaraan — ja yhtyköön siihen minunkin vereni — amen!

Herra Pongowskin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus valtasi hänet. Kuitenkaan hän ei päästänyt kyyneltäkään poskelleen — ehkäpä sen tähden, että hän oli ne kaikki itkenyt loppuun, tai ehkäpä sen tähden, että hän oli kova sekä itselleen että muille. Herra Grothus pani kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä molemmille poskille ja virkkoi:

— Totta, totta! Paljon on meissä pahaa, ja vain verellä voi sen Herran kasvojen edessä sovittaa. Sen palveluksen, sen vartiotyön on Herra meille uskonut, se on meidän kansamme tehtävä. Ja aika tulee vielä, jolloin meidän tulee antaa todistus tehtävästämme... Niin se on! Viestit kertovat, että pakanoiden virta kääntyy Wieniä kohti. Silloin me hyökkäämme sinne ja näytämme koko maailmalle, ettemme ole muuta kuin Kristuksen sotureja ja luotuja puolustamaan uskoa ja ristiä. Kaikki kansat; jotka tähän asti ovat eläneet meidän hartioittemme takana, saavat kirkkaassa päivänvalossa nähdä, kuinka suoritamme vartiotoimemme, ja suokoon Jumala, ettei kunniamme ja ansiomme katoaisi, ennenkuin maailma katoaa.

Nämä sanat herättivät nuorissa hehkua. Herrat Bukojemskit hypähtivät istuimiltaan ja rupesivat suurella äänellä huutamaan:

— Suokoon Jumala! Koska ruvetaan värväämään? Suokoon Jumala!

Mutta Cyprianowicz virkkoi:

— Sydän on särkemäisillään rintani. Olemme valmiit vaikka tänä päivänä!

Yksin Taczewski oli vaiti, ja hänen kasvonsa pysyivät synkkinä, sillä ne viestit, jotka ilolla täyttivät kaikki sydämet, tuottivat hänelle vain tuskaa ja katkeruutta. Hänen ajatuksensa ja silmänsä karkasivat neiti Sieninskin luo, joka iloisesti puuhaili talousaskareissa, ja puhuivat hänelle rajattoman surun ja soimauksen sanoja:

"Jollei sinua olisi ollut, olisin mennyt johonkin aateliskartanoon — ja vaikk'en sieltä onnea olisikaan löytänyt — olisin ainakin saanut hyvät valjaat ja hevosen ja olisin nyt valmis lähtemään lippujen alle etsimään kuolemaa tai kunniaa. Sinun sulosi, sinun katseesi, sinun hyvät sanasi — joita silloin tällöin minulle almuina viskasit — tekivät, että olen istunut paikoillani nauttimassa sotasaaliin jätteitä, ja todella kärsimässä nälkää. Sinun tähtesi on maailma jäänyt minulle tuntemattomaksi ja kaikkinainen kiilto vieraaksi. Miten minä olen rikkonut sinua vastaan, että olet vanginnut sekä ruumiini että sieluni?... Sillä mieluummin kuolen kuin koko vuonna olen sinua näkemättä. Viimeisen hevosenikin menetin rientäessäni sinun avuksesi, ja sinä vain hymyilet ja katselet kiitollisesti toista... Mihin minä nyt ryhdyn?... Ehkäpä lähden sotaan. Rupeanko sitten palvelijaksi tai alennunko jalkaväkeen? Mitä minä olen sinulle tehnyt, ettet koskaan ole minua edes säälinyt!"

Sillä lailla valitti sielussaan Jacek Taczewski; hän tunsi onnettomuutensa kahta voimakkaammin siksi, että oli suurta, vaikka tavattoman köyhää aatelissukua. Se ei ollut totta, ettei neiti Sieninski milloinkaan olisi häntä säälinyt, mutta se oli totta, ettei hän tytön takia ollut liikkunut missään maailmalla, vaan oli istunut kuin kytkettynä tilalleen, johon kuului kaksi talonpoikaa ja joka usein ei tarjonnut hänelle tärkeimpiäkään elinehtoja. Hän oli ollut seitsemäntoista vanha ja tyttö kolmentoista, kun hän silmittömästi oli häneen rakastunut — ja viisi vuotta hän nyt oli häntä rakastanut, vuosi vuodelta enemmän ja vuosi vuodelta surullisempana, sillä hän rakasti ilman toivoa. Alussa katseli herra Pongowski häntä mielellään, olihan hän suuren suvun jälkeläinen, ja se suku oli aikoinaan hallinnut koko tätä piirikuntaa, mutta myöhemmin huomattuaan, millä kannalla asiat olivat, hän oli ruvennut kohtelemaan häntä ylpeästi, milteipä julmasti. Tosin ei hän sulkenut häneltä oviaan, mutta hän piteli häntä etäällä tytöstä. Hänen toiveensa ja tarkoituksensa tyttöön nähden olivat nimittäin ihan toiset. Ja neitonen puolestaan käytti hyväkseen vaikutusvaltaansa ja huvitteli hänen rakkautensa kustannuksella, niinkuin tyttö leikittelee niityn kukkasilla. Milloin painuu kukkasen puoleen, milloin taittaa kukkasen, milloin pistää palmikkoonsa, milloin viskaa pois, milloin unohtaa, milloin taas palaa etsimään uusia kukkia. Taczewski ei koskaan ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta tyttö tiesi tarkalleen, millä kannalla asiat olivat, vaikk'ei ollut tietävinään — ja vaikka yleensä tahtoi näyttää, ettei välitä mistään, mikä koskee Taczewskia. Hän kohteli häntä ihan niinkuin halutti. Kerran kun mehiläiset häntä ahdistivat, hän pakeni hänen vanhanaikaisen sadetakkinsa turviin ja painui hänen rintaansa vastaan, mutta sitten hän ei kahteen päivään tahtonut suoda sitä hänelle anteeksi. Ajoittain hän kohteli häntä suorastaan loukkaavasti, ja kun nuorukainen luuli kaiken lopullisestikin olevan lopussa, täytti tyttö suloisella katseella, lämpimällä sanalla hänen sydämensä rajattomalla riemulla ja toivolla. Jos häntä joskus joittenkin häiden tai nimipäivien tai metsästysretkien takia ei muutamaan päivään kuulunut Belczonczkaan, niin tyttö ikävöi häntä äärettömästi; mutta kun hän sitten tuli, tyttö kosti hänelle kovasti ikävänsä ja kidutti häntä pitkät ajat. Vaikeimpia hetkiä olivat ne, jolloin talossa oli vieraita ja niiden joukossa joku kaunis ja komea nuorukainen. Silloin oli Jacek Taczewski ihan varma, ettei tytöllä ole sydäntä eikä edes sääliä. Cyprianowicz antoi hänelle tällä kertaa aihetta näihin ajatuksiin — ja kaikki, mitä herra Grothus kertoi tulevasta sodasta, valoi lisää sappea hänen ajatustensa ennestään täyteen pikariin.

Taczewski oli herra Pongowskin talossa tavattomasti tottunut hillitsemään itseään, mutta tämän illallisen aikana hän töin tuskin sai istutuksi paikoillaan ja kuunnelluksi neitosen ja herra Cyprianowiczin keskustelua. Onneton nuorukainen näki, että Cyprianowicz suuresti miellytti tyttöä, ja hän oli kuin olikin komea, miellyttävä eikä ensinkään tyhmä poika. Pöytäkeskustelu liikkui yhä vielä tulevassa sodanjulistuksessa. Kun Cyprianowicz kuuli herra Grothukselta, että hän itse mahdollisesti tulee näille maille värväämään miehiä, hän kääntyi neitosen puoleen kysyen:

— Mitkä värit armollinen neiti suvaitsee valita?

— Husaarien.

— Siivekkäiden?

— Niin. Näin kerran husaarit ja ajattelin, että se on taivaan sotajoukko. Näin siitä sitten unta kahtena yönä.

— Ei armollinen neiti ainakaan minusta näe unta, kun minä nyt tulen husaariksi, mutta minä kyllä näen unta neidistä — niinikään siivekkäänä.

— Kuinka niin?

— Siivekkäitähän enkelit aina ovat.

Neiti Sieninski painoi silmänsä maahan, ripsien varjo lankesi hänen ruusuisille kasvoilleen. Hetkisen perästä hän virkkoi:

— Ruvetkaa husaariksi!

Taczewski kiristeli hampaitaan ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, joka oli hiessä. Mutta koko illallisen aikana ei hän saanut tytöltä ainoaakaan sanaa, ainoaakaan katsetta. Vasta kun kaikki nousivat pöydästä ja tuolit kolisivat permannolla, helähti suloinen, rakas ääni hänen korvaansa:

— Lähdettekö tekin sotaan?

— Kaatumaan! Kaatumaan! vastasi Jacek-herra.

Ja hänen vastauksessaan oli niin syvä ja vilpitön tuska, että rakastetun ääni kyynelsekaisena jatkoi:

— Miksi tuottaa ihmisille surua?

— Ei minua kukaan itke.

— Mistä te tiedätte? helisi tytön ääni kolmannen kerran.

Ja sitten hän äkkiä hävisi vieraitten joukkoon kuin ihana uni ja helotti huoneen toisessa päässä kuin ruusun kukkanen.

Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat simakannun ääressä, joivat terveydekseen ja, tarpeeksi juteltuaan yleisistä asioista, rupesivat puhumaan yksityisistä. Jonkin aikaa seurasi herra Grothus ihastunein katsein neiti Sieninskiä ja virkkoi sitten:

— Siinä on kynttilä! Katsokaas nyt, herra veli, noita nuoria, kuinka ne lentävät tulen luo kuin koi. Mutta eihän se ihme olekaan, sillä jollemme itse jo olisi vanhoja miehiä, niin kuka tietää vaikka itse lentäisimme.

Herra Pongowski heilautti tyytymättömänä kättään.

— Lentäviä koita ne ovatkin, lentäviä koita eivätkä mitään muuta.

— Kuinka niin? Ei Taczewski ainakaan ole mikään koi.

— Mutta köyhä kuin keppikerjäläinen. Eivät Bukojemskitkaan ole mitään koita, sanovat olevansa itse Pyhän Pietarin sukulaisia, ja se kyllä voi toimittaa heidät taivaalliseen kunniaan, mutta täällä maan päällä he kaikki neljä vartioivat kuninkaan metsiä kuin mitkäkin rengit.

Herra Grothus ihmetteli Bukojemskien syntyperää yhtä paljon kuin aikanaan herra Pongowski, ja rupesi tarkemmin ottamaan selkoa siitä. Vihdoin viimein hän purskahti nauruun ja sanoi:

— Olihan Pyhä Pietari suuri apostoli, enkä minä mitenkään tahdo häntä loukata, varsinkin kun olen vanha mies ja piankin saatan olla hänen armonsa tarpeessa, mutta meidän kesken sanoen: ei hänen syntyperänsä niinkään kehuttava ollut... Tavallinen kalastajahan hän oli eikä sen enempää... Pyhä Joosef, joka polveutui Daavidista — ohoh, hän oli ihan toista!...

— Mutta sen minä vain sanon, että sille tytölle ei ole ketään sopivaa — ei yksin niiden joukossa, jotka teidän armonne tällä hetkellä näkee kattoni alla, mutta yleensä koko paikkakunnalla.

— Entä tuo, joka istuu rouva Winnickin vieressä...? Hän tekee hyvän vaikutuksen.

— Cyprianowicz? Niin, tekeehän hän hyvän vaikutuksen, mutta hän on armenialaista alkuperää ja aateloitu vasta kolme tai neljä miespolvea sitten.

— Miksi te sitten kutsutte niitä taloon? Kupido on viekas, ja ennenkuin tiedättekään, kiehuu puuronne yli laitojen.

Herra Pongowski, joka jo vieraita esitellessään oli huomauttanut olevansa heille suuressa kiitollisuudenvelassa, kertoi vielä kerran tarkasti susien hyökkäyksestä ja saamastaan avusta, jonka johdosta kiitollisuus todella pakotti hänet pyytämään pelastajat kotiinsa.

— Totta, totta, myönsi herra Grothus, — mutta toiselta puolen voi kyllä Amorkin keittää puurojaan, sillä tytönkään suonissa ei ole vettä, vaan verta.

— Aijai! hän on viisas veitikka! sanoi herra Pongowski. — Purra ja raapia muita hän kyllä osaa, mutta itse hän valuu käsistä kuin vesi, eikä kukaan saa häntä kiinni. Sellainen se on, synnynnäisesti jalosukuinen veri, ettei se salli itseään hallita, vaan hallitsee ja vallitsee aina ehdottomasti itse. En minä ole niitä, joita helposti vedetään nenästä, mutta kuitenkin minäkin monesti taivun hänen tahtoonsa. Minä olen Sieninskeille suuressa kiitollisuudenvelassa, se on totta, mutta vaikk'en olisikaan, niin minun täytyy taipua, kun hän asettuu eteeni, kierittelee palmikkoaan sormiensa ympäri, panee päänsä kallelleen ja katsoo minuun. Ja monesti minun täytyy ajatella, että on sentään onni ja Jumalan siunaus, että minä saan pitää kattoni alla sellaisen suvun viimeistä lasta... Tiedättehän te Sieninskeistä, hyvä herra... että koko Podolia oli heidän. Varmaan Danilowiczit, Zolkiewskit ja Sobieskitkin polveutuvat heistä... Hänen kuninkaallisen armonsakin täytyy muistaa se — varsinkin kun ei noista äärettömistä tiluksista ole jäljellä mitään — ja tytölle, jos hänelle jotakin jää, missään tapauksessa ei jää muuta kuin se, mikä minulta jää.

— Mitä sukulaiset sitten sanovat?

— Pongowskit ovat hyvin kaukaista sukua, eivätkä esitä mitään vaatimuksia. Usein minua kuitenkin vaivaa ajatus, että kuolemani jälkeen voi tulla joitakin vaikeuksia, oikeudenkäyntejä, rettelöjä... kuten meillä usein tapahtuu. Varsinkin pelkään vaimoni sukulaisia, koska vaimoni kautta olen saanut osan maatilojani, esimerkiksi tämän Belczonczkan.

— Minä ainakaan en nosta oikeudenkäyntiä, huudahti herra Grothus hymyillen, — mutta muita en takaa.

— No niin! No niin!... Olen juuri aikonut jonkin ajan perästä lähteä Varsovaan pyytämään itse kuninkaalta suojaa orvolle, mutta hänellä on tällä haavaa pää täynnä muita asioita.

— Jos teillä olisi poika, antaisitte aivan yksinkertaisesti tytön hänelle...

Pongowski loi Rajgrodin starostaan niin surullisen katseen, että starostalta jäi lause kesken. Pitkän aikaa he molemmat olivat vaiti; sitten virkkoi Gedeon-herra katkonaisesti:

— Herra veljeni, minä voisin Vergiliuksen kanssa sanoa: "infandum iubes renovare dolorem" — käsket uudistamaan ääretöntä tuskaa... Niin, sitten olisi asia selvä... Ja jollei tuota samaa asiaa olisi ollut, olisin minä kai aikoja sitten lähtenyt maailmasta. Hordihan minun poikani ryösti. Mutta onhan tapahtunut, että ihmisiä on palannut pakanoiden vankeudesta vasta sitten, kun muistokin heistä jo on kokonaan sammunut... Kokonaisia vuosia odotin sitä ihmettä — kokonaisia vuosia elin siinä toivossa. Vielä tänäkin päivänä tässä juodessani ajattelen: mitäpä minä suren! Jumala on suurempi kuin ihmisten aivoitukset. Mutta toivon hetket ovat lyhyet ja tuska pitkä ja jokapäiväinen vieras... Ei!... miksi minä pettäisin itseäni? Ei minun vereni ikinä sekaannu Sieninskien vereen, ja jos sukulaiset ottavat omaisuuteni, niin jää viimeinen lapsi siitä suvusta, jota minun on kaikestani kiittäminen, leivättömäksi maailmaan!

Äänettöminä he tyhjensivät taasen pikarinsa. Herra Grothus mietti, millä keinoin lieventäisi tuskaa, jonka tahtomattaan oli isännälleen tuottanut, ja kuinka hänen huoliaan haihduttaisi. Vihdoin pälkähti hänen päähänsä ajatus, joka hänestä tuntui hyvin onnelliselta.

— Kuulkaapas nyt, virkkoi hän, — on keino! Te voitte, herra veljeni, taata tytölle leivän kenenkään voimatta asettua väliin.

— Millä tavalla? kysyi herra Pongowski jonkin verran levottomana.

— Tapahtuuhan usein, että vanhat miehet menevät naimisiin keskenkasvuisten tyttöjen kanssa. Esimerkkinä historiasta voin ottaa suuren hetmani Koniecpolskin, joka oli vanhempi teitä ja nai aivan nuoren neidon. Totta on kyllä, että hän liian paljon juotuaan hänelle valmistettua nuorentavaa juomaa kuoli itse hääyönä, mutta radomilainen maljanmaistelija herra Makowski ja herra jahtimestari Rudnicki eivät kuolleet, vaikka olivat kahdeksannellakymmenellä... Te olette terve mies... Jos Jumala vielä antaisi teille lapsia, niin sitä parempi, ja jollei, niin jättäisitte nuoren leskenne hyviin varoihin ja täyteen turvaan, ja hän voisi sitten valita mieleisensä miehen.

Vaikea oli tietää, oliko herra Pongowskin päähän joskus pälkähtänyt tällainen ajatus. Ainakin hän kuullessaan Rajgrodin starostan sanat kävi kovin hämilleen, hänen kätensä vapisi jonkin verran, kun hän kaasi starostalle simaa, ja jalo juoma valui yli laitojen, pöydälle ja siitä permannolle.

— Maljat pohjaan!... Kristittyjen aseiden onneksi.

— Kyllä niinkin, vastasi herra Grothus ja seurasi yhä entisen ajatuksensa lankaa, — mutta miettikää nyt sitä, mitä sanoin — sillä minä luulen osanneeni oikeaan.

— Kuka sitä tietää! Jääkööt ne asiat sikseen! Juokaa!

Keskustelu katkesi, sillä suuremman pöydän äärestä rupesi kuulumaan tuolien kolinaa. Rouva Winnicki ja neiti Sieninski nousivat lähteäkseen levolle. Tytön ääni, joka soi kuin hopeakello, toisteli toistamistaan: "Hyvää yötä, hyvä herra, hyvää yötä, hyvä herra" — sitten hän niiasi kauniisti herra Grothukselle, suuteli herra Pongowskin kättä, hipaisi kuin kissa otsallaan ja nenänsä päällä hänen hihaansa, ja läksi. Cyprianowicz, Bukojemskit ja Taczewski menivät heti naisten lähdettyä. Vain molemmat vanhukset jäivät huoneeseen juttelemaan, ja herra Pongowski käski tuoda uuden kannullisen ja vieläkin parempaa simaa.

II.

Lieneekö ollut sattuma vai nuoren neidin kujeita, että Bukojemskin kaikki neljä pantiin nukkumaan yhteen suureen huoneeseen ja toiseen pienempään Cyprianowicz ja Taczewski yhdessä. Se kiusasi heitä aika lailla, ja jottei heidän tarvitsisi puhella, he rupesivat heti paikalla lukemaan ehtoorukouksiaan, ja lukivat niitä tavallista kauemmin. Niiden päätyttyä syntyi kiusallinen vaitiolo, joka painoi heitä molempia; sillä vaikk'ei heitä millään lailla elähdyttänyt ystävällinen tunne toinen toistaan kohtaan, niin he molemmat käsittivät, ettei sitä nyt käy ilmaiseminen, vaan että on käyttäydyttävä kohteliaasti, varsinkin näin herra Pongowskin talossa.

Taczewski päästi sapelin vyöltään, veti sen ulos tupesta, tarkasti takkavalkean valossa terää ja rupesi nenäliinallaan hankaamaan sitä.

— Kun se, virkkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi Cyprianowiczille, — kylmästä tulee lämpöiseen huoneeseen, se vetäytyy aina hikeen, ja ruostuminen on heti likellä.

— Ja viime yönä se varmaan oli aika kylmässä, vastasi Cyprianowicz.

Hän sanoi sen ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta, vain sen tähden, että hän muisti Taczewskin todella viettäneensä yönsä paukkuvassa pakkasessa; mutta Taczewski painoi paikalla miekkansa kärjen permantoon ja rupesi tiukasti tuijottamaan häntä silmiin.

— Tarkoitatteko sitä, että istuin männyssä?

— Kyllä, pääsi Cyprianowiczilta viattomasti, — eihän siellä ollut mitään uunia.

— Entä mitä te minun sijassani olisitte tehnyt?

Cyprianowicz oli juuri vastaamaisillaan: "aivan niinkuin te" — mutta kysymys oli tehty äreällä äänellä, ja sen tähden hän vastasi:

— Mitä me sillä vaivaamme päätämme, kun en minä ollut siellä.

Suuttumus leimahti Jacek-herran kasvoille mutta säilyttääkseen mielenmalttinsa hän rupesi hengittämään sapelinsa terää vastaan ja hankaamaan sitä entistä kiivaammin; vihdoin hän pisti sen takaisin tuppeen ja sanoi:

— Jumalalla onnen ohjat...

Ja hänen silmänsä, jotka vasta olivat välkkyneet, sumenivat taasen entiseen surumielisyyteensä, sillä hänen mieleensä oli muistunut hevonen, ainoa ystävä, jonka sudet olivat syöneet.

Samassa avautui ovi ja huoneeseen astui neljä Bukojemskin herraa. He tulivat ulkoa.

— Pakkanen lauhtuu ja hanget huokuvat, sanoi Mateus.

— Tulee sumu, huomautti Johannes.

Nyt he äkkäsivät Taczewskin, jota ensi hetkessä eivät olleet nähneet.

— Oo! huudahti Lukas Cyprianowiczille, — vai olet sinä tällaisessa seurassa?

Ja kaikki neljä he laskivat kädet kylkiinsä ja rupesivat uhkaavin silmin katselemaan Jacek-herraa.

Jacek-herra kävi kiinni tuoliin, kiepautti sen keskelle lattiaa ja käänsi sen Bukojemskin herroihin päin; sitten hän istuutui sille kuin hevosen selkään, nojasi kyynärpään käsinojiin, nosti päänsä pystyyn ja rupesi yhtä uhkaavasti katselemaan takaisin herroihin.

Ja siinä asennossa he tuijottivat toisiinsa — Jacek-herra istumassa hajareisin, jalassa ruotsalaiset saappaat, veljekset tiukasti kiinni toisissaan, äreinä, uhkaavina, riidanhaluisina.

Cyprianowicz huomasi kyllä, että uhkaava riita on likellä, mutta samalla häntä nauratti. Arvellen, että hän koska hyvänsä kykenee riidan keskeyttämään, hän antoi riitapuolueiden toistaiseksi tarkastaa toisiaan.

— Aa, se on viisas veitikka! ajatteli hän itsekseen Taczewskista. — Ei sitä niinkään narrata!

Vaitioloa kesti yhä, ja se teki sekä tuskallisen että naurettavan vaikutuksen. Mahtoi sen tuntea Jacek-herrakin, koska hän ensinnä sen keskeytti.

— Istukaa, hyvät herrat, hän sanoi, — minä sallin teidän istua, jopa pyydänkin istumaan.

Bukojemskit katselivat toisiinsa kummissaan, ällistyneinä odottamattomasta käänteestä.

— Kuinka? Mitä kummaa? Mitä hän ajattelee?

— Tehkää hyvin, tehkää hyvin!... toisti Taczewski ja viittasi istuimiin.

— Me seisomme sillä meitä haluttaa seisoa — ymmärrättekö?

— Turhaa kohteliaisuutta.

— Mitä kohteliaisuutta?! huusi Lukas. — Luuletteko olevanne piispa tai senaattori — te, senkin Pompeius!

Taczewski ei liikkunut tuolilta, leuka vain rupesi vapisemaan, ikäänkuin hän olisi pidättänyt nauruaan.

— Miksi te sanotte minua Pompeiukseksi? kysyi hän.

— Siksi että te sen ansaitsette.

— Tai ehkä siksi että te olette tyhmyri.

— Iskekää häneen niin totta kuin uskotte Jumalaan! huusi Johannes.

Mutta nähtävästi Jacek-herra oli saanut tarpeekseen keskustelusta, sillä äkkiä hän karkasi tuoliltaan ja hyökkäsi kuin kissa Bukojemskeja kohti.

— Kuulkaa nyt, maankiertäjät, huusi hän jääkylmällä äänellä, — mitä te minusta tahdotte?

— Vertanne! huusi vastaan Mateus Bukojemski.

— Et pääse käsistämme! kiljui Markus.

— Ulos paikalla!... komensi Lukas, kädet vyötäisillä.

Mutta Cyprianowicz tunkeutui kiireesti heidän väliinsä.

— Ette saa... En salli! huusi hän, — tämä on vieras talo.

— Niin on! vakuutti Taczewski, — tämä on vieras talo enkä minä tahdo herra Pongowskille sitä ikävää, että pistäisin teidät kuoliaiksi hänen kattonsa alla, mutta huomenna minä teidät tapaan!

— Kyllä me sinut löydämme! ulvoi Mateus.

— Olette kaiken päivää hakeneet riitaa — minkä tähden? Sitä en tiedä, sillä en tunne teitä enempää kuin tekään minua. Mutta jos te loukkaatte minua, niin olen valmis maksamaan kymmenelle enkä vain neljälle.

— Ohhoh, ohhoh! Kunhan nyt maksatte yhdellekin! Näkyy, ettette ole kuullut puhuttavan Bukojemskeista! huusi Johannes.

Mutta Taczewski kääntyi äkkiä Cyprianowicziin päin.

— Puhuin tässä neljästä, sanoi hän, — mutta ehkäpä te, hyvä herra, liitytte näihin ritareihin?

Cyprianowicz kumarsi kohteliaasti.

— Koska kysytte...

— Mutta me ensin, me olemme vanhemmat. Emme luovu oikeudestamme. Me olemme luvanneet tytön sinulle ja me hakkaamme mäsäksi jokaisen joka asettuu tielle.

Taczewski katsahti tuikeasti Bukojemskeihin. Hetkessä selveni hänelle, mistä oli kysymys, ja hän kalpeni.

— Vai niin, herra ritari! virkkoi hän uudelleen Cyprianowiczille, — te palkkaatte väkeä ja säästätte nahkaanne heidän sapeliensa takana? Se on kyllä varovaista ja varmaa, mutta soveltuuko se aatelismiehelle ja ritarille, se on toinen asia! Hyi, mihin seuraan minä olenkin joutunut!

Cyprianowicz oli luonteeltaan hyvä ja lempeä, mutta kun hän kuuli tämän häpeällisen tuomion, valui veri kiehuvana hänen kasvoilleen, suonet pullistuivat hänen otsallaan ja silmät rupesivat säihkymään; hän kiristeli kauheasti hampaitaan ja kävi kiinni miekan kahvaan.

— Ulos! ulos tällä hetkellä! kiljui hän kiukun tukahduttamalla äänellä.

Rupesivat huoneessa miekat välkkymään niin että tuli ihan valoisaa, kun lieden loimu valaisi kiiltäviä teriä. Mutta kolme Bukojemskin veljeksistä heittäytyi vastapuolien väliin ja jäi siihen muuriksi seisomaan, ja neljäs kävi kiinni Cyprianowiczin käsivarsiin ja rupesi huutamaan:

— Staszek, Jumalan tähden, hillitse mieltäsi. Me ensin!

— Me ensin! toistivat muut.

— Päästäkää irti! ärjyi Cyprianowicz.

— Me ensin!

— Päästäkää irti!...

— Pitäkää kiinni Staszekia, että minä saan panna itseni kuntoon! huusi Mateus.

Ja hän kävi kiinni Taczewskin käteen ja rupesi vetämään häntä syrjään, heti paikalla ryhtyäkseen kaksintaisteluun, mutta Taczewski oli jo tyyntynyt, veti pois kätensä, pisti miekan tuppeen ja lausui:

— Minä määrään kuka alkaa ja koska. Sanon teille siis: huomenna, eikä täällä, vaan Wyrombkissa.

— Et pääse pakoon. Heti paikalla, heti paikalla!

Mutta Taczewski liitti kädet rinnalle ristiin.

— Haa, jos te tahdotte surmata minut vieraan katon alla ja ilman taistelua, niin tehkää hyvin!

Silloin joutuivat veljekset vihan vimmoihin. He rupesivat kantapäillään tömistelemään maata, sivelemään viiksiään ja mörisemään kuin karhut.

Mutta kukaan ei uskaltanut karata Taczewskin kimppuun, jottei joutuisi häpeän alaiseksi.

Jonkin aikaa hän vielä seisoi liikkumattomana, ikäänkuin odottaen, koskettaako joku häntä; vihdoin hän otti lakkinsa, painoi sen päähänsä ja sanoi:

— Sanon teille siis: huomenna! Sanokaa herra Pongowskille, että menette minua tervehtimään — ja kysykää tietä Wyrombkiin. Puron luona tapaatte ristiinnaulitun kuvan ruton ajoilta. Siellä odotan teitä puolipäivän aikaan... Hitto teidät vieköön!

Viime sanat hän lausui miltei surullisesti, sitten hän avasi oven ja läksi.

Pihamaalla tulivat koirat häntä vastaan ja rupesivat mielistelemään kuin hyvää tuttavaa ainakin. Vaistomaisesti hän katsahti paaluihin ikkunoiden alla, ikäänkuin etsiäkseen hevostaan, mutta muisti samassa, ettei sitä enää ole koko maailmassa, huokasi ja virkkoi itsekseen, kylmän tuulen puhaltaessa vaatteiden läpi:

— Tuuli vastainen on köyhällä. Menen jalkaisin...!

Mutta huoneessa väänteli nuori Cyprianowicz käsiään tuskasta ja vihasta ja moitti moittimistaan Bukojemskeja.

— Kuka teiltä on pyytänyt tätä? Pahin vihamieheni ei olisi voinut tehdä minulle huonompaa palvelusta kuin te.

He säälivät häntä suuresti ja rupesivat toinen toisensa perästä hyväilemään häntä.

— Staszek! sanoi Mateus. — Ovat lähettäneet meille suuren pullon yöksi. Tule pois juomaan äläkä huoli surra!...

III.

Aamu vielä hämärsi, kun kirkkoherra Woynowski, lyhty kädessä kahlasi hankien poikki jäniksiensä, kyyhkystensä ja metsäkanojensa luo, joita hän säilytti erityisessä aitauksessa vajassaan. Kesy, kellokaula naaraskettu seurasi hänen kantapäillään ja sen rinnalla kulki suippokuono, kirjava koira ja piikkisika, joka kirkkoherran lämpöisessä huoneessa kokonaan oli unohtanut talviunensa. Nämä neljä astuivat nyt hiljalleen pihan poikki ja pysähtyivät vajan olkikatoksen alle, josta riippui pitkiä jääpuikkoja. Siellä rupesi lyhty heilahtelemaan, avain rapisi avaimenreiässä, ovivitjat helähtivät, ovi vingahti saranoillaan ja vanhus eläimineen astui keskelle vajaa. Hetkisen perästä hän istuutui kannon nenään, laski toisen nenään lyhdyn, otti esiin palttinaisen pussin, jossa oli jyviä ja kellarilta hajuava kaalinpää ja rupesi ääneen haukotellen viskelemään jyviä permannolle.

Tuskin hän oli kuitenkaan päässyt alkamaankaan, kun aitauksen pimeistä nurkista poukkosi esiin kolme jänistä, ja sitten rupesivat lyhdyn valossa kiiltävinä helminä tuikkimaan kyyhkysten ja peltokanojen silmät. Ne tulivat pienissä ryhmissä, kiikutellen päitään notkeitten kaulojensa varassa. Kyyhkyset, jotka olivat rohkeampia, rupesivat nokkimaan maata, metsäkanat likenivät arempina, katsellen milloin jyviä, milloin kirkkoherraa, milloin kettua, johon ne kyllä aikoja sitten olivat tottuneet, sillä olivathan ne poikasina tulleet taloon, kasvaneet siellä pienestä pitäen ja nähneet toisensa joka päivä.

Kirkkoherra sirotti yhä jyviä eteensä ja mutisi samalla aamurukoustaan:

— Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen...

Siinä hän keskeytti rukouksensa ja kääntyi ketun puoleen, jonka kylki oli kiinni hänen kyljessään ja joka värisi kuin kuumeessa.

— Aina sinun nahkasi vain värisee, kun sen näet... Joka päivä se on sama edessä... Opi toki vihdoin hillitsemään synnynnäisiä himojasi, sillä sinä et ole laiha etkä kärsi nälkää. Mihin minä pääsinkään?...

Siinä hän sulki silmänsä ikäänkuin odottaen jotakin vastausta, mutta kosk'ei sitä kuulunut, hän alkoi alusta:

— Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen Tuum, adveniat regnum Tuum...

Ja keskeytti taasen rukouksensa.

— Kiemurtelet, kiemurtelet, virkkoi hän, laskien kätensä ketun selälle... — Sinun luontosi on jo niin turmeltunut, ettet sinä tyydy yksin syömiseen, vaan sinun täytyy lisäksi tappaa. Käy sinä, Filus, kiinni sen takkiin, ja jos se käyttäytyy sopimattomasti, niin pure sitä... Adveniat regnum Tuum, lähestyköön sinun valtakuntasi... Voi sinä vaivainen syntinen! minä tiedän sinun sanovan, että ihminenkin libenter ferdices manducat, mielellään syö peltokanoja, mutta tiedä, että ihminen paastonaikana antaa niiden olla rauhassa, mutta sinussa mahtaa asua sen kelvottoman Lutheruksen henki, ja varmaan sinä olisit valmis vaikka pitkänä perjantaina nirsimään lihaa. Fiat voluntas Tua, tapahtukoon Sinun tahtosi... Pulu! pulu! pulu!... sicut in coelo, niin taivaassa — olette jo taitaneet syödä koko kaalinpään... et in terra — kuin maan päällä. —

Ja niin sanoessaan hän viskasi loput kaalinlehdet ja sirotteli taas jyviä, hiljalleen moitiskellen kyyhkysiä, että ne, vaikk'ei kevät vielä ole likelläkään, jo tuppaavat likelle toisiaan, kaapivat maata ja kuhertelevat. Kun pussi vihdoin kokonaan tyhjeni, hän nousi, otti käteensä lyhdyn ja läksi astumaan ovea kohti. Samassa ilmestyi vajan kynnykselle Taczewski.

— Jacek-kulta! huudahti kirkkoherra, — mitä sinä teet täällä näin aikaiseen?

Taczewski suuteli häntä käsivarrelle ja vastasi:

— Olen tullut synnintunnustukselle, teidän korkea-arvoisuutenne, ja haluaisin aamumessun aikana nauttia Herran Pyhää Ehtoollista.

— Synnintunnustukselle? Hyvä on, mutta kuinka nyt on niin kiire? Kerro nyt paikalla, sillä kyllä tässä piilee jokin koukku.

— Kerron kaikki suoraan. Minun pitää tänään olla kaksintaistelussa, mutta koska on vaarallisempaa taistella viittä kuin yhtä miestä vastaan, haluaisin puhdistaa tuntoni.

— Viittä miestä vastaan? Kautta Herran haavojen, mitä sinä olet tehnyt heille?

— Sehän se juuri on hullua, etten ole tehnyt mitään. Itse he hakivat riitaa ja itse he minut vaativat kaksintaisteluun.

— Mitä väkeä he sitten ovat?

— Metsäherrat Bukojemskit ja Jedlnian Cyprianowicz.

— Sittenhän minä heidät tunnen. Tulepa nyt pappilaan, niin kerrot, kuinka tämä on tapahtunut.

Ja he menivät. Mutta keskellä kynnystä pysähtyi kirkkoherra Woynowski äkkiä, katsahti tiukasti Taczewskiin ja virkkoi:

— Kuulepa, Jacek, onko nainen mukana tässä jutussa?

Taczewski hymähti surullisesti.

— Sekä on, että ei ole, sanoi hän, — sillä hänestä kyllä on kysymys, mutta hän itse on viaton.

— Ahaa! Viaton vai! He ovat aina viattomat. Mutta tiedätkö, mitä kirkkoisä sanoo naisista?

— En muista, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Enkä minä muista, mutta luen sinulle kotona, mitä en muista. Inveni amariorem morte mulierem, quae laqueus venatorum est et sagena cor eius. "Minä olen keksinyt naisen, kuolemaa katkeramman, joka on metsämiesten paula ja jonka sydän on verkko." Ja mitä kaikkia siinä muuta onkaan, mutta lopussa hän sanoo: qui placet Deo, effugiet illam, qui autem peccator est, capietur ab illa. "Joka on Jumalan mieliksi, hänen tulee naista paeta, mutta joka on synnin tekijä, sen nainen vangitsee." Minä olen sinua sen seitsemät kerrat varoittanut menemästä siihen taloon — nyt näet.

— Voi, helpompi on varoittaa kuin olla sinne menemättä, vastasi Taczewski huoaten.

— Et sinä sieltä mitään hyvää saa.

— En saakaan, vastasi nuori ritari hiljaa.

Ja ääneti he astuivat pappilaan, kirkkoherra sangen huolestuneena, sillä hän rakasti Jacekia sydämensä pohjasta. Isän kuoltua oli poikanen jäänyt yksin maailmaan, ilman likeisiä sukulaisia, ilman muuta omaisuutta kuin Wyrombki muutamine talonpoikineen, ja silloin oli vanhus ottanut hänet hellään hoitoonsa. Varoja ei hän voinut hänelle antaa, sillä hänellä oli sydän kuin enkelillä ja hän lahjoitti köyhille kaikki, mitä köyhä seurakunta hänelle tuotti, mutta salaa hän häntä kuitenkin auttoi ja ennen kaikkea antoi hän hänelle hoitoa ja opetusta. Eikä se opetus rajoittunut vain kirjallisiin tietoihin, vaan sisälsi kaikkinaisia ritaritapoja. Hän oli nimittäin aikoinaan ollut oivallinen soturi, kuuluisan Wolodyjowskin ystäviä, ja Czarneckin lippujen alla hän oli ollut mukana Ruotsin sodassa. Vasta sen päätyttyä ja koettuaan kaikkinaisia kovia kohtaloja hän oli pukenut ylleen papillisen puvun. Hän rakasti Jacekia sekä tunnetun ritarisuvun jälkeläisenä että jalona ihmisenä, jonka sielussa asuu syvä surumielisyys, aivan kuin hänen omassaankin. Hänen kävi häntä sääli hänen äärettömän köyhyytensä ja onnettoman rakkautensa takia, joka kytki nuorukaisen laihaan turpeeseen ja miltei talonpoikaiseen elämään, vaikka hän maailmasta olisi voinut saada sekä kultaa että kunniaa. Koko Belczonczka oli tämän tähden kirkkoherralle tavallaan vastenmielinen, sitä paitsi hän oli herra Gedeon Pongowskille suuttunut siitä, että hän kohteli talonpoikiaan liian kovasti.

Kirkkoherra nimittäin rakasti noita "maan matosia" kuin silmäteräänsä — ja rakastihan hän yleensä kaikkea elävää, näitä eläimiä, joita toruskeli, ja lintuja ja kaloja — yksin sammakkojakin, jotka kesäisin kulisivat ja kurnuttivat auringon kuumentamassa vedessä.

Mies, joka liikkui papillisessa puvussa, ei ollut yksin enkeli, vaan myöskin vanha soturi, ja kun hän nyt kuuli, että Jacekin pitää astua viittä miestä vastaan, hän ajatteli vain, kuinka nuorukainen tulisi toimeen ja pelastuisi pelistä.

Äkkiä hän pysähtyi vieläkin kerran itse pappilan ovella ja virkkoi:

— Ethän sinä vain joudu alakynteen? Sillä en ole salannut sinulta omaa taitoani enempää kuin sitäkään, mitä Wolodyjowski minulle antoi.

— Enhän minä soisi, että he minut surmaisivat, vastasi Taczewski vaatimattomasti, — sillä tulee tästä suuri sota turkkilaisia vastaan.

Silloin rupesivat vanhuksen silmät loistamaan, ja äkkiä hän kävi kiinni nyöriin Jacekin hihansuussa ja puhkesi puhumaan:

— Kiitetty olkoon Herran nimi! Mistä sinä sen tiedät? Kuka sen on sanonut?

— Starosta Grothus, vastasi nuorukainen.

Kauan kesti keskustelua Jacekin ja papin välillä, pitkä oli myöskin rippi ennen messua, mutta vihdoin, messun päätyttyä, he molemmat tulivat pappilaan ja istuutuivat syömään olutkeittoa. Sota pakanoita vastaan ei vain tahtonut lähteä vanhuksen mielestä, ja samassa yhteydessä hän yltyi soimaamaan tapojen turmelusta ja uskonnollisuuden häviämistä Tasavallassa.

— Voi hyvä Jumala, hän virkkoi, — kunnian kenttä ja pelastus kutsuvat... mutta te valitsette yksityisasianne ja loukkaatte toisianne turhanpäiten. Te voisitte vuodattaa verta ristin ja uskon puolustukseksi, mutta te vain vuodatatte veljesverta. Ja kenen hyväksi? Minkätähden? Yksityisten riitojen tai naisten tai muiden maallisten turhien takia. Tiedänhän minä, että sellainen on Tasavallassa vanha tapa — sillä mea culpa, huonossa, syntisessä nuoruudessani olin itse niissä kaikissa mukana. Talvileirillä, kun ei sotaväellä ole muuta tekemistä kuin juoda ja laiskotella, ei mene päivääkään ilman kaksintaistelua, ja kuitenkin kirkkokin siitä kurittaa ja laki sen kieltää. Se on synti ainakin, mutta turkkilaissodan edellä se on vieläkin suurempi synti, sillä silloin on joka sapeli tarpeen ja jokaisen uskovaisen on palveltava oikeaa ja totista Jumalaa. Sen tähden meidän kuninkaamme, joka on defensor fidei, uskon puolustaja, ei kärsi kaksintaisteluja, vaan rankaisee niitä ankarasti, kun on vihollinen silmien edessä ja sotalait voimassa.

— On se kuningas itsekin nuoruudessaan ollut mukana yhdessä ja toisessa kaksintaistelussa, vastasi Taczewski. — Ja mitä minun tässä on tehtävä, kunnianarvoisa isä? Minä en ole haastanut kaksintaisteluun, vaan minut on haastettu. Voinko olla menemättä?

— Olet oikeassa, et voi! Ja siksi käy mieleni murheelliseksi. Haa! Jumala on viattomuuden puolella.

Taczewski rupesi jättelemään hyvästi, sillä puoleenpäivään ei enää ollut kuin pari tuntia, ja hänen edessään oli aika matka.

— Odotapas, virkkoi kirkkoherra Woynowski. — En minä noin päästä sinua. Käsken palvelijan panna olkia rekeen ja lähteä tappelupaikalle. Sillä jolleivät Pongowskilla tiedä mitään kaksintaistelusta, niin eivät myöskään osaa lähettää apua, ja kuinkas käy, jos joku noista muista tai sinä saatte pahan haavan? Oletko ajatellut sitä?

— En ole, ja varmaan eivät ne toisetkaan sitä ajattele.

— No näetkös nyt! Lähden itsekin liikkeelle, mutta en tappelupaikalle, vaan sinun luoksesi, Wyrombkiin. Olen siellä. Otan mukaani ehtoollisneuvot ja kuoripojan kelloineen, sillä kuka tietää mitä voi tapahtua. Ei, ei minun hengellisenä miehenä sovi olla mukana tällaisissa asioissa. Jollen olisi pappi, niin sitten kyllä olisin siellä mielelläni, vaikkapa vain puhaltamassa sinuun rohkeutta.

Taczewski katsoi häneen silmillään, jotka olivat lempeät kuin tytön silmät.

— Kiitos sinulle! sanoi hän, — mutta kyllä minussa rohkeus pysyy, vaikka pitäisi pää panna pantiksi, niin...

— Parempi ettet puhuisi, keskeytti hänet pappi. — Mutta etkö sinä nyt mieluummin menisi turkkilaista vastaan ja kuolisi kuuluisammalla kuolemalla?

— Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Minä koetankin suoriutua niin, etteivät ihmissyöjät paikalla saa minua nutistetuksi.

Kirkkoherra Woynowski mietti hetkisen ja virkkoi sitten:

— Mutta entä jos minä tulisin paikalle ja selittäisin heille, mikä palkinto heitä kohtaa taivaassa, jos kaatuvat pakanan käden kautta. Ehkäpä he sitten jättäisivät sinut rauhaan.

— Jumala varjelkoon! huusi Jacek kiihkeästi. — Tietysti he luulisivat, että te toimitte minun pyynnöstäni. Jumala varjelkoon! Parempi, että heti lähden, kuin että kuuntelen sellaisia puheita.

— No niin! Sitten ei ole muuta neuvoa! Lähdetään! sanoi pappi.

Ja kutsuttuaan palvelijan hän käski hänen kiireesti valjastaa reen, sitten he molemmat Taczewskin kanssa menivät ulos auttamaan valjastamisessa.

Mutta pihamaalla vanhus, nähdessään hevosen, jolla Jacek oli tullut, heräsi ajatuksistaan ja huudahti:

— Nimeen Isän ja Pojan, mistäs sinä olet saanut tuollaisen hiiren?

Aidan luona seisoi todella, pää riipuksissa, pörröinen hevoskaakki, ei paljonkaan suurempi täysikasvuista pukkia.

— Ostin talonpojalta, vastasi Taczewski. — Sillähän sitä kelpaisi lähteä Turkinsotaan...

Ja hän hymyili surullisen väkinäisesti.

Siihen puhui pappi:

— Vähät siitä, kuinka sinne menisit, kunhan turkkilaisella ratsulla palaisit, jonka sinulle Jumala suokoon, Jacekini. Mutta pane nyt, toistaiseksi, satulasi minun hevoseni selkään, sillä tällaisena et sinä saa astua noiden aatelisherrojen näkyviin.

Sitten he vielä keräsivät, mitä matkalle tarvittiin, ja läksivät: pappi ja kuoripoika kelloineen sekä ajomies reellä, Taczewski ratsain. Oli pilvinen, hiukan sumuinen päivä, sillä oli tulossa suoja ilma. Lumi lepäsi kyllä jäätyneellä kamaralla, mutta pinnalta se oli niin pehmennyt, että hevosen kaviot ääneti siihen upposivat, ja hiljaa liukuivat jalakset tasaisella tiellä. Heti Jedlnian takana tuli vastaan muutamia kymmeniä puukuormia ja niiden perässä talonpoikia jalan. Kun he kuulivat kellon äänen, he polvistuivat, sillä he luulivat papin kuljettavan hostiaa kuolevan luo. Sitten alkoivat metsäntakaiset aukeat, sumun peittäminä, valkeina, ja niiden päällä liikkui varisparvi. Jota lähemmä metsää he tulivat, sitä sakeammaksi kävi sumu. Se painui kuoppapaikkoihin, täytti kentän ja nousi niin korkealle, että he jonkin aikaa kuulivat vaakkumisen päittensä päällä, mutta eivät nähneet lintuja. Ristit tienvarsilla olivat kuin henkiä. Maailma kadotti tavallisen todellisuutensa ja muuttui joksikin epämääräiseksi, pettäväksi paikaksi, jossa läheisyys oli kuin pois pyyhkäisty houre ja etäisyys tuiki tuntematon.

Jacek ratsasti hiljaisia lumia pitkin, ajatteli ottelua, joka häntä odotti ja vielä enemmän neiti Sieninskiä. Ja puoleksi itsekseen, puoleksi hänelle hän hengissä puheli: "Rakkauteni sinuun on aina sama, vaikk'ei siitä ole sydämelleni mitään iloa. Niin, vähänpä minulla sitä on ollut muutenkaan! Ja voisinpa nyt edes jalkojasi syleillä, tai saisinpa kuulla hyvän sanan huuliltasi, tai vaikkapa edes, että minua säälit, jos minua kohtaa onnettomuus, mutta kaikki on pelkkänä usvana,... Ja sinä olet kuin sumun takana, enkä minä tiedä mitä on enkä mitä tulee, enkä mikä minua kohtaa enkä mitä tapahtuu — en tiedä mitään."

Ja Jacek tunsi suuren alakuloisuuden painuvan mieleensä, kuten kuura oli painunut hänen vaatteisiinsa. Hän hengitti syvään ja lausui:

— Mutta kyllä nyt on parempi, että tästä tulee loppu!

Eivät olleet iloiset kirkkoherra Woynowskinkaan ajatukset. "Poika on saanut tarpeekseen", puheli hän itsekseen. "Ei nuorta ihmistä niinkään nöyryytetä, hän on tuskastunut noitten onnettomien 'Amorien' tähden, ja entä nyt? Nyt hakkaavat juopot Bukojemskit hänet kappaleiksi. Siitä ei ole paljonkaan aikaa, kun synninpäästön jälkeen tumpuloivat herra Korzybskin pahanpäiväisesti... Ja vaikk'eivät minun Jacekiani tuhoaisikaan, niin ei tästä tällaisesta mitään hyvää koidu. Hyvä Jumala sentään! Poika on kuin puhdasta kultaa, suuren ritarisuvun viimeinen jäsen, viimeinen elävä veripisara... Kunpa edes nyt kunnostaisi itseään... Toivon Jumalan avulla, ettei hän ole unohtanut niitä kahta iskua — toista harhaan vievää, joka annetaan heittäytymällä syrjään, ja toista, joka kiepautetaan juuri posken edessä... Jacek!..."

Mutta Jacek ei kuullut, sillä hän oli ratsastanut edelle, eikä vanhus uudistanut huutoaan. Hän pelästyi samassa suuresti, sillä hän muisti, ettei hengellisen herran, joka kuljettaa sakramentteja, sovi ajatella sellaisia asioita. Hän rupesi sen tähden taistelemaan ajatuksiaan vastaan ja rukoilemaan Herralta Jumalalta anteeksi.

Mutta hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi. Hänet valtasi paha aavistus, joka kasvoi miltei siksi varmuudeksi, että tuo ihmeellinen kaksintaistelu ilman todistajia päättyy Jacekille sangen huonosti.

He olivat nyt saapuneet tienhaaraan: oikealta mentiin Wyrombkiin, vasemmalta Belczonczkaan. Ajaja pysähtyi käskyn mukaan. Taczewski karautti reen luo ja hyppäsi hevosen selästä.

— Lähden ristille jalkaisin, hän virkkoi, — sillä en tiedä, minne panisin hevosen siksi aikaa, kun teidän korkea-arvoisuutenne saatetaan ja ennenkuin reki palaa. Ehkäpä he jo ovat paikalla.

— Ei ole vielä puolenpäivän aika, mutta pian se tulee, vastasi pappi hiukan muuttuneella äänellä. — Mutta voi tätä sumua! Ihanhan te saatte tapella umpimähkään.

— Kyllä tässä tarpeeksi näkee?

Näkymättömien variksien tai korppien vaakkuna kuului taasen heidän päittensä päältä.

— Jacek! virkkoi pappi.

— Sanokaa!

— Koska sinun nyt on mentävä siihen leikkiin, niin muista Taczewin ritareja.

— Eivät tule häpeämään minua, isä — eivät!

Vanhus huomasi, että nuorukaisen piirteet ikäänkuin kovettuivat. Tosin ei suru kokonaan lähtenyt silmistä, mutta ei niissä enää ollut entistä tyttömäistä lempeyttä.

— Hyvä on, sanoi vanhus. — Mutta laskeudupa nyt polvillesi, niin siunaan sinut, ja siunaa itsekin itsesi ennen ottelun alkua.

Sen sanottuaan hän teki ristinmerkin lumessa polvistuvan Jacekin pään päälle.

Nuorukainen köytti ratsunsa huonon kaakin rinnalle reen perään, suuteli papin kättä ja lähti astelemaan Belczonczkaan päin.

— Palaa nyt terveenä! huusi pappi hänen jälkeensä.

Ristin luona ei vielä ollut ketään. Muutamaan kertaan asteli Taczewski ristiinnaulitun kuvan ohi, sitten hän istuutui kivelle, jalustan viereen, odottamaan.

Ympärillä vallitsi ääretön hiljaisuus. Ainoastaan suuret, kyynelten kaltaiset vesipisarat, jotka olivat syntyneet sumusta, putoilivat ristin käsivarsista, hiljaa kahisten pehmoiseen lumeen. Alakuloinen hiljaisuus ja sumuinen autius ajoivat uuden surumielisyyden aallon Jacekin sydämeen. Näin yksin ei hän ikinä ollut tuntenut olevansa. "Totisesti", puheli hän itsekseen, "olen kuin tuo kanto maan päällä. Ja sellainen tulee elämäni olemaan kuolemaan asti."

Hän heilautti kättään.

— Tulkoon siitäkin kerran loppu!

Ja hän kiihtyi kiihtymistään ajatellessaan, ettei vastustajilla näy olevan kiirettä. Heillä on hauskaa heillä. Istuvat parhaillaan Belczonczkassa, juttelevat "hänen" kanssaan, saavat "häntä" katsella mielin määrin.

Hän erehtyi kuitenkin, sillä heillä oli kuin olikin kiire. Hetkisen perästä alkoi hänen korviinsa kuulua äänekästä puhetta ja harmaasta sumusta häämötti neljä ääretöntä olentoa: Bukojemskit, sekä yksi pienempi: Cyprianowicz.

Heidän keskustelunsa oli niin äänekästä siksi, että he riitelivät, kenen ensinnä on hyökättävä Taczewskin kimppuun. Bukojemskit riitelivät muuten aina ja kaikista mahdollisista syistä keskenään, mutta tällä kertaa oli riita lähtenyt Cyprianowiczista, joka väitti kärsineensä syvimmän loukkauksen ja jonka sen tähden ennen heitä tuli saada hyvitystä. He vaikenivat vasta, kun näkivät ristin ja sen vieressä Jacek-herran, ja nostivat lakkiaan — joko kunnioittaakseen kärsivää ristiinnaulittua tai tervehtiäkseen vastustajaa.

Taczewski kumarsi äänettömänä ja paljasti sapelinsa, mutta ensi hetkenä alkoi sydän levottomasti lyödä rinnassa, sillä heitä oli kuitenkin viisi yhtä vastaan ja Bukojemskit olivat todella kauhean näköisiä: suuria, parrakkaita miehiä, viikset kuin mitkäkin luudat, joihin sumu oli laskeutunut harmaaksi kuuraksi, kulmakarvat voideltuina. Heidän kasvoissaan oli jonkinlainen ynseä, sotainen riemu, ikäänkuin he olisivat iloinneet siitä, että saavat vuodattaa ihmisverta.

— Mitä minä tässä turhanpäiten rupean kuolemaan? mietti Jacek.

Mutta hetkisen levottomuuden jälkeen alkoi hänessä kiehua kiukku noita ilkiöitä vastaan, joita hän ei tuntenut, joille hän ei ollut tehnyt mitään pahaa ja jotka nyt, Jumala ties mistä syystä, ahdistivat häntä ja uhkasivat hänen henkeään.

Mielessään hän puheli heille:

— Odottakaa, te riitapukarit. Tuokaa vain tekin tänne päänne!

Ja veri nousi hänen poskilleen ja hampaat kiristyivät vihasta. He puolestaan rupesivat riisumaan viittojaan ja käärimään ylös alushihojaan — turhanpäiten he tekivät sen kaikki yht'aikaa, mutta sen he tekivät siinä mielessä, että jokainen arveli saavansa aloittaa leikin. Vihdoin he seisoivat rivissä, sapelit paljaina. Taczewski astui heitä vastaan, ja ääneti he tuijottivat toisiinsa.

Cyprianowicz vihdoin katkaisi hiljaisuuden.

— Minä olen ensinnä herran käytettävänä.

— Ei! Minä ensinnä! Minä ensinnä! toistivat vuoroon Bukojemskit.

Ja kun Cyprianowicz yritti hyökätä eteenpäin, kävivät he paikalla kiinni hänen käsivarteensa. Taas alkoi riita. Cyprianowicz sanoi heitä ryöväreiksi, ja he häntä mamselliksi ja toisiaan roistoiksi. Jacek-herra suuttui pahanpäiväisesti ja puhkesi puhumaan:

— Tuollaisia ritareja en vielä eläessäni ole nähnyt!

Ja pisti sapelin tuppeen.

— Päättäkää pian, sillä minä lähden tieheni! huusi hän lujalla, kovalla äänellä.

— Päättäkää itse! huusi Cyprianowicz, toivoen hänen valitsevan hänet.

Mateus Bukojemski rupesi huutamaan, että sitä hän ei salli, että tässä kuka hyvänsä rupeaa määräilemään. Ja hän kirkui niin että hänen etuhampaansa, jotka olivat pitkät kuin jäniksen, välkkyivät viiksien alta. Hän vaikeni kuitenkin, kun Taczewski uudelleen veti sapelinsa, näytti hänelle käyrää terää ja lausui:

— Teidät minä valitsen.

Muut veljekset ja Cyprianowicz vetäytyivät syrjään, ymmärtäen, etteivät he ikinä saa aikaan järjestystä, ja heidän kasvoihinsa tuli surullinen ilme, sillä he tunsivat Mateuksen voimat ja olivat varmat, ettei heille enää jäisi mitään tekemistä.

— Alkakaa! huusi Cyprianowicz.

Taczewski tunsi hänkin vastustajan voimat, heti alkuasennossa värähti sapeli hänen kädessään, hän iski kuitenkin kerran ja toisen; kolmannella kerralla hän mielessään virkkoi:

— Hän ei ole yhtä taitava kuin hän on väkevä.

Ja päästyään parempaan asentoon hän teki kiivaan hyökkäyksen.

Toiset veljet olivat päästäneet sapelit maahan ja seurasivat suut auki taistelun kulkua. He huomasivat silloin, että Taczewskikin ymmärtää asiat ja ettei häntä niinkään helposti voiteta. Hetkisen perästä he olivat päässeet siihen johtopäätökseen, että hän ymmärtää asiat erinomaisesti, ja heidät valtasi levottomuus, sillä huolimatta alituisesta keskinäisestä kinastelusta, he rakastivat toisiaan äärettömästi. Vuoronperään pääsi yhden tai toisen rinnasta joka lujemmalta iskulta huudahdus. Iskut kävivätkin yhä nopeammiksi ja nopeammiksi ja välähtivät kuin salamat. Taczewski näytti käyvän yhä varmemmaksi voimistaan. Hän oli tyyni, mutta teki hyppäyksiä kuin villikissa, ja hänen silmistään lenteli ilkeitä salamoja.

— Tässä käy hullusti! ajatteli Cyprianowicz.

Samassa kuului huuto, Mateuksen sapeli vaipui, hän vei molemmat kätensä kasvoja kohti, ainoassa hetkessä peittyivät kasvot veriin — ja hän vaipui maahan.

Sonneina mylvivät tämän nähdessään nuoremmat veljet, ja ensi silmänräpäyksessä he ryntäsivät kiivaina Jacekin kimppuun, varmaankaan eivät siinä mielessä, että kaikki kolme yht'aikaa iskisivät häneen kyntensä, vaan sen tähden, että jokainen ensimmäisenä tahtoi kostaa vanhimman veljen puolesta.

Ehkäpä he olisivat silponeet hänet sapeleillaan, jollei Cyprianowicz olisi rientänyt häntä auttamaan ja huutanut minkä rinnasta sai:

— Hävetkää! Pois! Rosvoja te olette ettekä aatelismiehiä! Hävetkää! Pois! Tulkaa sitten minunkin päälleni, rosvot! Pois!

Ja hän rupesi tappelemaan heidän kanssaan, kunnes he vihdoin tulivat tajuihinsa. Mateus oli noussut käsiensä varaan ja kääntänyt heitä kohti kasvonsa, jotka olivat kuin verinen naamio. Johannes nosti häntä kainaloista ja asetti hänet hangelle istumaan. Lukas riensi niinikään apuun.

Taczewski kääntyi nyt Markuksen puoleen, joka kiristeli hampaitaan ja rupesi taistelemaan ikäänkuin peläten ettei ottelu uudistuisikaan:

— Olkaa hyvä! Olkaa hyvä!

Ja taas rupesivat sapelit uhkaavasti soimaan. Mutta Markus, joka oli Mateusta yhtä paljon väkevämpi kuin hän oli häntä taitamattomampi, ei tuottanut Taczewkille paljonkaan työtä. Markus heilautti ääretöntä sapeliaan kuin mitäkin varstaa — ja kolmannella iskulla Jacek-herra satutti hänen oikeaan olkaluuhunsa, rikkoi luun ja teki vastustajan voimattomaksi.

Jo huomasivat sekä Lukas että Johannes joutuneensa sangen ikävään seikkailuun ja että tuo hento nuorukainen itse teossa on äkäinen ampiainen, jota on paras olla loukkaamatta. Sitä suuremmalla tulisuudella he kuitenkin kävivät taisteluun, ja se päättyi heille yhtä huonosti kuin vanhemmille: Lukaksen poski meni halki hammaslihaan asti, ja lisäksi hän vielä, kiivaasti kääntyessään, kompastui kiveen, joka oli piilossa lumen alla. Johannekselta taas, vaikka hän kaikista veljeksistä oli taitavin, putosi sapeli yhdessä sormen kanssa jo hetkisen perästä maahan.

Taczewski ei ollut edes haavoittunut ja katseli nyt ikäänkuin kummissaan tekoansa. Kipinät, jotka vielä hetki sitten olivat säihkyneet hänen silmissään, sammuivat sammumistaan. Hän yritti vasemmalla kädellään korjata lakkia, joka ottelun aikana jollakin lailla oli luisunut oikealle korvalle, otti sen sitten kokonaan päästään, veti syvältä henkeään, kääntyi ristiin päin ja huudahti, puoleksi Cyprianowiczille, puoleksi itselleen:

— Jumala on todistajani, että olen viaton.

Siihen virkkoi Cyprianowicz:

— Nyt on minun vuoroni, mutta jos olette hengästynyt, niin ehkä haluatte levähtää. Minä peitän sill'aikaa toverini viittoihin, jotteivät palellu, kunnes apu joutuu.

— Apu on likellä, vastasi Taczewski, — sillä tuolla sumussa on liistereki, joka toi kirkkoherra Woynowskin minun luokseni. Ehkä te sallitte, että minä menen noutamaan rekeä, herrojen on siinä parempi istua kuin hangella.

Sen tiensä hän lähti, ja Cyprianowicz rupesi peittelemään Bukojemskeja, jotka istuivat rinnan lumessa, paitsi Johannesta, joka lievimmin haavoittuneena oli polvillaan Mateuksen edessä, oikea käsi ilmassa, jottei veri kovin pahasti juoksisi pois hakatusta sormesta. Vasemmalla kädellään hän lumella pesi vanhimman veljen kasvoja.

— Kuinka teidän on? kysyi Cyprianowicz.

— Kyllä on meidät nujertanut, senkin nulkki! vastasi Lukas, sylkien suun täydeltä verta. — Mutta kyllä me hänelle vielä näytämme.

— Minä en voi nostaa kättäni, niin se on vääntänyt poikki luuni, tokaisi Markus. — Voi koiraa!... Voi!

— Mateuksella on läpi kulmakarvojen kohdalla, sanoi Johannes. — Pitäisi tukkia haava hämähäkinverkkotahtaalla, mutta mätänhän ensi hätään lunta.

— Kunhan ei vain olisi vetänyt minua sokeaksi, puhui Mateus. — Jahka minä tästä...

Hän ei voinut jatkaa, sillä verenvuoto oli tehnyt hänet heikoksi. Sitä paitsi keskeytti hänet Lukas äkillisen vimman valtaamana:

— Mokomakin salakavala konna! Ihan on kuin tyttö, mutta pistää kuin käärme.

— Sitä salakavaluutta juuri minä en anna hänelle anteeksi! huusi Johannes.

Hevosen päristeleminen teki lopun heidän keskustelustaan. Reki alkoi häämöttää sumusta, ja samassa se jo oli Bukojemskien edessä. Taczewski hyppäsi reestä ja käski alas kuskin.

Mies loi katseensa Bukojemskeihin, vilkaisi sitten Taczewskiin ja Cyprianowicziin, ei sanonut mitään, mutta kasvoille välähti suuttumus. Hetkisen perästä hän kääntyi hevoseen päin ja siunasi itsensä.

Sitten he kolmisin rupesivat nostelemaan haavoittuneita ja kantamaan heitä rekeen. Bukojemskit tietysti eivät olisi sallineet Jacek-herran ottavan osaa tähän nostamiseen, mutta Jacek sanoi:

— Jos herrat olisivat voittaneet minut, niin olisitteko jättäneet minut avutta? Se on toki aatelistapa, jota ei sovi olla antamatta eikä ottamatta vastaan.

He vaikenivat, sillä niillä sanoilla kävi hän heihin käsiksi — ja hetkisen perästä he lepäsivät mukavasti leveillä liisteillä, olkien päällä, jossa heidän heti tuli lämpöisempi.

— Mihin ajetaan? kysyi kuski.

— Odota. Otat vielä yhden rekeen, vastasi Cyprianowicz.

Ja lisäsi, kääntyen Jacekin puoleen:

— No, hyvä herra, nyt on meidän aika alkaa.

Taczewski katseli häntä miltei ystävällisesti.

— Eikö meidän olisi paras heittää se sikseen? Ties Jumala, miksi jo tuonkin piti tapahtua, mutta te riensitte avukseni, kun nuo herrat karkasivat kimppuuni. Miksi me tappelisimme?

— Me tappelemme ja meidän täytyy, sanoi Cyprianowicz kylmästi. — Te olette häväissyt minua, ja vaikk'ette olisikaan, niin nyt on kysymys minun kunniastani — ymmärrättekö? Vaikka minun pitäisi antaa katkoa kaulani, vaikka viimeisen hetkeni pitäisi tulla, niin meidän täytyy tapella!

— Hyvä on! Tapelkaamme vain, mutta vastoin minun tahtoani se tapahtuu! vastasi Jacek.

Ja he rupesivat tappelemaan. Cyprianowicz oli kyllä heikompi kuin Bukojemskit, mutta taitavampi. Saattoi huomata, että hänellä oli ollut parempia opettajia ja että hän oli saanut harjoitella muuallakin kuin markkinoilla ja maantiellä. Hän tähtäsi varmemmin ja iski kiinteämmin ja tottuneemmin. Taczewski, jonka sydämessä ei enää ollut minkäänlaista kaunaa ja joka mielellään olisi tyytynyt Bukojemskeille antamaansa oppiin, rupesi kehumaan häntä.

— Teidän kanssanne on ihan toista otella, hän sanoi. — Ei teitä niinkään voiteta.

— Sääli, ettette te ole voittajani! vastasi Cyprianowicz.

Ja hänen ilonsa oli kaksinkertainen, sillä ensinnä hän iloitsi kiitoksesta ja sitten siitä, että hän vastasi. Sillä keskusteluun kaksintaistelun aikana antautuivat vain taitavimmat taistelijat, ja kohteliasta puhetta heidän keskenään pidettiin hienojen tapojen huippuna. Tämä kaikki nosti Cyprianowiczia hänen omissa silmissään.

Täynnä toivoa hän teki uuden hyökkäyksen. Muutaman iskun perästä kuitenkin täytyi hänen mielessään tunnustaa vastustajan etevämmyys. Taczewski iski niin luontevasti ja mitä suurimmalla helppoudella — ja hän käyttäytyi yleensä niin, kuin ei laisinkaan olisi ollut kysymyksessä kaksintaistelu, vaan aseharjoitus. Nähtävästi häntä halutti tietää, mitä Cyprianowicz oikeastaan osaa ja paljonko hän on Bukojemskeja taitavampi; saatuaan tämän tietää, hän oli täysin tyytyväinen.

Stanislaw-herra ymmärsi hänkin, millä kannalla asiat olivat, ja hänen hilpeytensä katosi ja hänen hyökkäyksensä kävivät kiihkeämmiksi. Äkkiä Taczewski, ikäänkuin kyllästyneenä koko huviin, kääntyi, torjui harhaiskun, teki hyökkäyksen ja heittäytyi hetken perästä syrjään.

— Siitä saitte! hän huudahti.

Cyprianowicz tunsi käsivarttaan oudosti kylmäävän, mutta virkkoi:

— Ei tee mitään! Jatketaan!

Ja taas hän hyökkäsi eteenpäin, mutta samassa halkaisi Taczewskin sapelinkärki hänen alahuulensa ja raapaisi leukaa. Jacek hyppäsi toistamiseen syrjään.

— Te vuodatte verta! sanoi hän.

— Ei tee mitään!

— Jumalan kiitos! vastasi Taczewski, — mutta minä olen jo saanut tarpeekseni enkä enää satuta kättäni teihin. Olette aatelismiehen lailla pitänyt puolianne.

Cyprianowicz oli hyvin kiihoittunut, mutta Jacek-herran sanat pidättivät häntä. Hetkisen hän seisoi epäillen, jättääkö vastustajansa rauhaan vai jatkaako tappelua — vihdoin hän kuitenkin pisti sapelin tuppeen ja ojensi vastustajalle kätensä.

— Olkoon sitten niin. Ja näynpä minä todella vuotavan verta.

Hän kosketti vasemmalla kädellä leukaansa ja katseli ikäänkuin kummissaan verta, jota vuolaana valui kädelle ja sormille.

— Pankaa lunta haavalle, ettei se paisu! sanoi Jacek-herra, — ja tulkaa sitten rekeen.

Sen sanottuaan hän kävi hänen käsivarteensa ja saattoi hänet Bukojemskien luo, jotka äänettöminä, hämmästyksissään ja surullisin katsein tuijottivat häneen. Jacek-herra herätti heissä nyt suurta kunnioitusta sekä mestarina miekkailussa että hienojen tapojen miehenä, jota he eivät olleet vähääkään.

Hetkisen perästä kääntyi Mateus Cyprianowiczin puoleen:

— Miten sinun on, Stach?

— Hyvin. Voisin kävellä jalkaisinkin, mutta istun reessä päästäkseni pikemmin perille.

Taczewski istuutui heihin syrjittäin ja huusi kuskille:

— Wyrombkiin!

— Mihin? kysyi Cyprianowicz.

— Minun luokseni. Ei herroilla siellä tule olemaan mukavaa, vaan päinvastoin. Belczonczkassa pelästyisivät naiset pahanpäiväisesti ja minun luonani on kirkkoherra Woynowski teitä hoitamassa. Hän osaa erinomaisesti sitoa haavoja. Voidaanhan lähettää noutamaan hevosianne ja sitten teette mitä tahdotte. Olen aikonut pyytää kirkkoherraa lähtemään Belczonczkaan varovaisesti ilmoittamaan mitä on tapahtunut.

Jacek-herra vaipui ajatuksiin ja virkkoi hetkisen perästä:

— Voi, tähän asti ei ole ollut mitään hätää, mutta nyt tulee hätä... Jumala sen tietää, että te vaatimalla vaaditte kaksintaistelua.

— Se on totta! Me vaatimalla vaadimme, vastasi Cyprianowicz. — Sen minä todistan ja Bukojemskit todistavat.

— Todistamme, vaikka käsivarttani kauheasti särkee, sanoi Markus ähkien.

— Voi, voi! Kyllä te meitä, totta vie, löylytitte.

Wyrombkiin ei ollut pitkä matka. Pian he ajoivat sisään veräjästä ja tapasivat siellä kirkkoherra Woynowskin, seisomassa syvällä hangessa. Hän oli käynyt niin levottomaksi, ettei saanut pysyneeksi huoneessa, vaan oli lähtenyt vastaan.

Hänet nähdessään hyppäsi Taczewski reestä ja kirkkoherra riensi hänkin kiireesti häntä kohti.

— No, miten on käynyt? huusi hän nähdessään hänet terveenä ja elävänä.

— Minä tuon tässä näitä herroja, vastasi Jacek.

Hetkiseksi kirkastuivat vanhuksen kasvot, mutta samassa ne taas synkkenivät, kun hän reessä näki Bukojemskit ja Cyprianowiczin verissään.

Hän löi kätensä yhteen.

— Kaikki viisi! huudahti hän.

— Niin, viisi...!

— Herra Jumala!

Sitten hän kääntyi haavoittuneiden puoleen:

— Kuinka herrojen on?

He nostivat lakkejaan, paitsi Markus, jonka olkaluu oli vikaantunut ja joka ei voinut liikuttaa kumpaakaan kättään. Ähkien hän vain virkkoi:

— Aika lailla hän meitä on löylyttänyt, se on varma se!

— Eipä niinkään! huomauttivat muut.

— Toivon Jumalan avulla, ettei niinkään! sanoi vanhus. — Nyt taloon! Kiireen kautta taloon! Että pääsette hoitoon.

Ja hän käski kuskin ajaa edellä, itse hän Taczewskin kanssa tuli perässä niin nopeasti kuin vain pääsi. Hetken perästä hän pysähtyi, ilo leimahti uudelleen kasvoille, äkkiä hän kiersi kätensä Taczewskin kaulaan ja virkkoi:

— Jacek-kulta, minun täytyy sinua syleillä. Heitä oli reki täynnä niinkuin mitäkin lyhteitä!

Taczewski suuteli hänen kättään ja vastasi:

— Itse he tahtoivat, rakas kirkkoherra.

Pappi laski kätensä hänen päälaelleen ikäänkuin häntä siunatakseen, mutta samassa hän huomasi, ettei se sovi hänen papilliselle puvulleen. Hänen katseensa kävi sen tähden ankaraksi, ja hän virkkoi:

— Älä sinä luulekaan, että minä sinua kehun. Onneksi sinulle he itse tahtoivat, mutta paha se oli!

He tulivat pihamaalle, ja Jacek riensi reelle kuskin ja ainoan palvelijansa kanssa auttamaan haavoittuneita sisään.

Ilman apua he kuitenkin kävelivät, paitsi Markus, jonka käsivartta täytyi kannattaa, ja olivat hetkisen perästä huoneessa. Sinne oli jo varattu olkia ja Taczewskin vuode, peittona valkoinen, hiukan kulunut hevosennahka, päänalaisena huopapeittokäärö, oli valmiina. Pöydällä, ikkunan alla oli hämähäkinverkolla sotkettua tahdasta, erinomaista veren seisauttamiseksi, sekä kirkkoherra Woynowskin oivallisia haavalääkkeitä.

Vanhus riisui sutaninsa ja valmistautui hoitamaan haavoja. Se työ oli hänelle tuttua kuten ainakin vanhalle soturille, joka eläessään on nähnyt tuhansia haavoja ja jonka monivuotinen kokemus on opettanut tuntemaan ne paremmin kuin yksikään lääkäri. Nopeasti työ sujui, paitsi Markukseen nähden, sillä olivathan muitten vammat kevyet. Markuksen olkapää sen sijaan antoi enemmän työtä, mutta kun hänkin vihdoin oli valmis, veti kirkkoherra henkeään ja hieroskeli veren tahrimia käsiään.

— No? virkkoi hän, — Jumalan kiitos, että pääsimme ilman suurempia vaurioita. Varmaan herrojen pian on parempi olla.

— Janottaa! sanoi Mateus Bukojemski.

— Ei haittaa! Käskepäs, Jacek, tuoda vettä.

Mutta Mateus kohottautui oljiltaan.

— Vettäkö? kysyi hän masentuneena.

Markus, joka voihkien makasi selällään Jacekin vuoteessa, korotti äkkiarvaamatta äänensä:

— Arvoisa kirkkoherra varmaan haluaa pestä kätensä.

Jacek käänsi kirkkoherraan epätoivoisan katseen, mutta kirkkoherra hymähti ja vastasi:

— Siinä sitä oli suora soturi! Sopiihan sitä juoda viiniäkin, sopii kyllä, mutta ei paljon.

Taczewski veti hänet hihasta alkoviin.

— Hyväntekijäni, kuiskasi hän, — mitä minä teen? Aitta on tyhjä ja kellari on tyhjä, itse minä yhä enemmän ja enemmän saan kiristää vyötäni. Mitä minä heille annan?

— On, on antamista! kuiskasi vanhus vastaan. — Lähtiessäni käskin toimittaa tarvittavat tänne, ja jollei riitä, niin pyydän Jedlnian oluenpanijoilta... Ikäänkuin itselleni, tietysti... itselleni tietysti... Käske nyt antaa heille lasillinen, niin että he siivosti tyyntyvät.

Tämän kuultuaan Jacek kiireesti läksi ulos, ja pian oli Bukojemskin herroilla hauskaa. Heidän mielisuosionsa Jacekia kohtaan kasvoi kasvamistaan.

— Mittelimme miekkaa, virkkoi Mateus, — sillä sattuuhan sellaista, mutta kyllä minä heti ajattelin, että tuo Taczewski on kelpo aatelismies.

— Valehtelet! Minä sen ensinnä ajattelin, huomautti Lukas.

— Sinäkö? Kykenetkö sinäkin jotakin ajattelemaan?

— Kykenen kuin kykenenkin par'aikaa ajattelemaan, että sinä olet kettu. Aijai kuinka särkee huultani!

He olivat jo täydessä riidassa.

Äkkiä näkyi ikkunaan ratsumies.

— Joku tuli, huomautti kirkkoherra.

Jacek läksi katsomaan ja palasi hetkisen perästä aivan pelästyneenä.

— Herra Pongowski on lähettänyt palvelijansa, sai hän suustaan, — ilmoittamaan, että päivällinen odottaa.

— Syököön itse, sanoi Johannes.

— Mitä hänelle sanon? kysyi Jacek, silmät kiinni papissa.

— Paras sanoa totuus, vastasi vanhus. — Mutta ehkäpä minä menen hänelle puhumaan.

Hän meni pojan luo ja puhui:

— Sano herra Pongowskille, ettei herra Cyprianowicz eivätkä herrat Bukojemskit tule, sillä he ovat kaikki haavoittuneet kaksintaistelussa, johon vaativat herra Taczewskin, mutta älä unohda sanoa, etteivät he ole vaarallisesti haavoittuneet. Kiiruhda!

Palvelija meni minkä pääsi, ja kirkkoherra palasi rauhoittamaan Jacekia, joka oli kovin kiihottunut. Ei hän pelännyt astua viittä miestä vastaan, mutta herra Pongowskia hän pelkäsi ja vielä enemmän sitä, mitä neiti Sieninski mahtaa ajatella ja sanoa.

Kirkkoherra virkkoi:

— Näkisiväthän he sen muutenkin, mutta saakoot nyt kiireimmiten tietää, ettet sinä ole syypää.

— Todistavatko herrat sen? kysyi Jacek, kääntyen vielä kerran haavoittuneiden puoleen.

— Janottaa, mutta todistetaanhan se, vastasi Mateus Bukojemski.

Jacekin levottomuus kasvoi kasvamistaan, ja kun reki samassa toi portaitten eteen herra Pongowskit ja starosta Grothuksen, niin hänen sydämensä aivan kohmettui. Hän riensi sentään tervehtimään ja kumartui herra Pongowskin polvien tasalle, mutta herra Pongowski ei laisinkaan ollut häntä näkevinään, vaan astui, kasvot synkkinä ja juroina, huoneeseen.

Hän tervehti kirkkoherraa kohteliaasti, mutta kaukaa, itsepintainen aatelisherra kun ei voinut antaa vanhukselle anteeksi, että tämä kerran saarnastuolista oli moittinut häntä liiasta ankaruudesta väkeään kohtaan. Nytkin hän, kylmästi tervehdittyään, kääntyi haavoittuneiden puoleen, katseli heitä hetkisen ja lausui vihdoin:

— Arvoisat herrat, sen jälkeen mitä on tapahtunut, en totisesti astuisi tämän katon alle, jollei minua pakottaisi halu sanoa teille, miten hirveästi teidän kärsimänne vääryys on minua loukannut. Niin, mitä hyötyä on ollut vierasvaraisuudestani, mitä kiitollisuudesta, jota talossani osoitettiin pelastajilleni! Sen vain sanon teille, että joka on rikkonut teitä vastaan, se on rikkonut minuakin vastaan; joka on vuodattanut teidän vertanne, on tehnyt minulle enemmän pahaa kuin vuodattamalla minun vertani, sillä se, joka minun kattoni alla on vaatinut teitä kaksintaisteluun, on solvannut minua...

Siinä keskeytti hänet äkkiä Mateus:

— Me hänet vaadimme kaksintaisteluun eikä hän meitä!

— Niin on, armollinen herra, vakuutti Stach Cyprianowicz. — Tällä jalosukuisella ei ole mitään osaa siinä, mitä tapahtui; syy on kokonaan meidän ja pyydämme siitä nöyrästi anteeksi teidän armoltanne.

— Sopisi sentään tuomarin kysyä todistajilta ennenkuin tuomion langettaa, huomautti kirkkoherra Woynowski vakavasti.

Lukas olisi hänkin halusta lausunut mielipiteensä, mutta hänen oli huuli aina hammaslihaan asti puhki, ja teki kauhean kipeää, kun hän vain leukaansakin liikutti. Hän peitti kädellään laastarin, joka jo oli ruvennut kuivumaan, ja virkkoi huulipuolena:

— Piru vieköön kaikki tuomiot ja minun leukani samaa tietä!...

Tämä ääni peloitti jonkin verran herra Pongowskia, mutta ei hän silti peräytynyt. Päinvastoin hän vihaisesti mulkoili silmillään, ikäänkuin sillä tavalla osoittaakseen mykkää moitettaan Jacekin puolustajia vastaan.

— Minun ei sovi ruveta antamaan anteeksi pelastajilleni, sanoi hän. — Herrat eivät ole syypäät. Minä ymmärrän ja käsitän asian täydellisesti, sillä minä kyllä näin, kuinka teitä kohdeltiin ilman kaikkea huomaavaisuutta. Sama kateus, joka ei sallinut hengästyneellä hevosella ajaa takaa hurjia susia, kiihotti sittemmin kostoon. En yksin minä huomannut, kuinka tämä "jalosukuinen", jota te niin ylevämielisesti puolustatte, ensi hetkestä asti lakkaamatta haki riitaa ja teki kaiken voitavansa johtaakseen teitä tällaiseen tilaan. Jos joku on syypää, niin minä, joka annoin perään enkä käskenyt häntä hakemaan seuraa markkinoilta ja kapakoista.

Taczewski kävi tätä puhetta kuunnellessa vaaleaksi kuin palttina, kirkkoherra Woynowskin kasvoille sen sijaan nousi helakka veri.

— Hänet oli vaadittu kaksintaisteluun — mitä hän olisi voinut tehdä? Hävetkää toki! huudahti hän.

Mutta herra Pongowski katsahti häneen ylhäältä päin ja virkkoi:

— Nämä ovat maallisia asioita, joihin maallikot ovat yhtä perehtyneitä, jopa perehtyneempiäkin kuin hengelliset herrat, mutta lisäksi minä sanon, ettei minua kukaan vielä ole sanonut epärehelliseksi. Mitäkö hänen olisi pitänyt tehdä? Hänen olisi ennen kaikkia pitänyt ilmoittaa asia minulle. Hänen olisi pitänyt tehdä se nuorempana vanhemmalle, vieraana isännälle, ihmisenä, joka sen seitsemät kerrat on syönyt leipääni, kun ei omaa ole ollut, ihmisenä hänen olisi pitänyt ilmoittaa se minulle, ja minä olisin isännän-mahdillani sovittanut asian enkä päästänyt sitä siihen, että pelastajani, nämä kelpo ritarit, nyt makaavat verissään tässä hökkelissä, oljilla, ikäänkuin missäkin navetassa.

— Teidän armonne nujertaisi nyt samalla niin, että sydän menisi kurkkuuni! huusi Taczewski käsiä väännellen ja hytkien kuin kuumeessa.

Gedeon-herra ei vastannut hänelle sanaakaan, olihan hän alusta pitäen esiintynyt ikäänkuin ei häntä ensinkään näkisi. Sen sijaan hän kääntyi Cyprianowiczin puoleen:

— Herra ritari, eo instante, lähdemme starosta Grothuksen kanssa isänne luo Jedlniaan lausumaan hänelle paheksumistamme. Toivon, että hän vastaanottaa vierasvaraisuuteni Belczonczkassa ja pyydän teitä toverien ne kanssa palaamaan luokseni. Huomautan teille niinikään, että vain sattumalta olette täällä ja että itse asiassa olette minun vieraitani, joille koko sydämestäni haluaisin osoittaa kiitollisuuttani. Eihän teidän isänne, herra Cyprianowicz, myöskään voi tulla sen luo, joka on teitä haavoittanut. Minun kattoni alla sitä paitsi saatte parempaa hoitoa ettekä kuole nälkään, joka teille varmaan voisi tapahtua täällä.

Cyprianowicz kävi kovin hämilleen eikä hyvään aikaan tietänyt, mitä hän Taczewskiin nähden ja hyvin kasvatettuna nuorukaisena vastaisi. Huuli ja leuka, jotka laastarin alla jo olivat ehtineet paisua, rumensivat häntä hirveästi.

— Emme ole nähneet täällä nälkää, sanoi hän, — sen me jo tiedämme, mutta olemmehan todella armollisen herran vieraita ja isäni, joka ei tunne asian tilaa, ehkä ei tahtoisi tulla tänne. Mutta kuinka me voimme astua teidän sukulaistenne, naisten eteen näin rumentunein kasvoin? Emmehän voi herättää heissä muuta kuin vastenmielisyyttä.

Sen sanottuaan hän irvisti pahasti, sillä huuli oli ärtynyt pitkästä puhumisesta — eikä hän todella ollut ensinkään herttaisen näköinen.

Mutta herra Pongowski lausui:

— Älkää te sitä huolehtiko. Sukulaiseni voivat tuntea vastenmielisyyttä, mutta eivät teidän haavojenne tähden. Kun ne ovat parantuneet, palaa entinen kaunis muoto. Mutta tänne tulee kolme rekeä käytettäväksenne, ja kotona odottavat teitä jo mukavat vuoteet. Jääkää siksi aikaa hyvästi, sillä minun on jo herra starostan kanssa aika lähteä Jedlniaan. Nöyrin palvelijanne!

Hän kumarsi kaikille ja erityisesti kirkkoherralle, mutta Jacekille hän ei nyökäyttänyt päätäänkään. Hän oli jo ihan likellä ovea, kun kirkkoherra läheni häntä ja virkkoi:

— Teidän armollanne on liian vähän hyvyyttä ja oikeudentuntoa.

Siihen vastasi herra Pongowski:

— Syntini tunnustan ainoastaan rippituolissa.

Hän läksi, ja starosta Grothus seurasi häntä.

Jacek seisoi hyvän aikaa kuin hirsipuussa. Hänen kasvonsa vääntyivät, eikä hän itsekään tietänyt, syöksyisikö herra Pongowskin jalkojen juureen rukoilemaan anteeksi vai kävisikö kiinni hänen kurkkuunsa vaatien hyvitystä kärsimästään nöyryytyksestä. Vihdoin hän kuitenkin muisti, että oli kotonaan — ja että hänen edessään seisoi neiti Sieninskin holhooja. Kun herrat olivat menneet, hän hyökkäsi heidän perässään, laisinkaan tekemättä itselleen selvää miksi. Vaistomaisesti hän seurasi tapaa, joka käskee saattaa vierasta ulos, ja hänessä kyti jonkinlainen sokea toivo, että suuttunut herra Pongowski ehkä ennen lähtöään sentään kääntää kasvonsa häneen päin. Sekin toivo petti, mutta herra Grothus, joka nähtävästi oli hyvä ja järkevä mies, pusersi aidan luona hänen kättään ja kuiskasi:

— Älkää joutuko epätoivoon, ritari, kun ensimmäinen puuska on mennyt, kääntyy kaikkia parhain päin.

Jacek ei ajatellut sillä tavalla. Hän olisi ollut ihan varma siitä, että kaikki ikiajoiksi oli hukassa, jos hän olisi tietänyt, että herra Pongowski, vaikka todella olikin suuttunut ja raivostunut, tahtoi näyttää vihaansa suuremmaksi kuin se oli. Cyprianowicz ja Bukojemskit kyllä olivat pelastaneet hänet, mutta eihän Taczewski ollut heitä surmannut ja olihan kaksintaistelu siksi tavallinen, ettei ollut syytä antaa sen herättää niin leppymätöntä vihaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin herra Grothus oli huomauttanut vanhojenkin ihmisten menevän naimisiin, jopa silloin tällöin saavan perillisiäkin, oli herra Pongowski ruvennut katselemaan neiti Sieninskiä aivan toisin silmin. Asia, jota hän ei tähän asti ollut ajatellutkaan, kävi hänelle äkkiä mahdolliseksi ja houkuttelevaksi. Kun hän ajatteli ihanan neidon ruusuista suloa, lämpeni hänen mielensä, ja vielä enemmän riemuitsi hänen ylpeytensä. Siinäpä voisi uudelleen vihannoida ja puhjeta kukkaan Pongowskin suku, vieläpä sellaisen patriisinaisen kuin neiti Sieninskin kautta, joka oli sukua kaikkien Tasavallan ylhäisten perheiden kanssa, vieläpä viimeinen jäsen suvusta, jonka omaisuudesta Zolkiewskit, Danilowiczit, Sobieskit ja monet muut olivat saaneet tuntuvan osansa. Herra Pongowskin pää joutui ihan pyörälle, kun hän tätä ajatteli, ja hän tunsi, että sellaisista Pongowskeista riippuu koko Tasavallan kohtalo. Samassa hänet kuitenkin valtasi pelko, että entä jollei tästä tule mitään, jos neiti rakastaa jotakin toista ja antaa kätensä toiselle. Itseään arvokkaampaa ei hän saattanut koko seudulta löytää, mutta oli nuorempia. Keitä sitten? Cyprianowicz? Niin, hän oli nuori, sorja ja rikas, mutta vasta kolmannessa polvessa aatelia, armenialaisesta, aateloidusta suvusta. Herra Pongowskin päähän ei saattanut mahtua, että sellainen homo novus iskisi silmänsä neiti Sieninskiin. Naurettavaa taas olisi ollut ajatellakaan Bukojemskeja, vaikka he olivat hyvää aatelia ja väittivät olevansa Pyhän Pietarin sukulaisia. Jäljelle jäi siis vain Taczewski, oikea "Latsarus", köyhä kuin kirkon rotta, mutta iänikuisten, mahtavien Taczewskin ritarien sukua, jotka kantoivat Powalin kilpeä ja joista muuan, oikea jättiläinen, oli ollut mukana kauheassa tappelussa saksalaisia vastaan, Grünwaldin luona. Hän oli ollut kuuluisa sekä Tasavallassa että ulkomaalaisissakin hoveissa. Taczewski yksin saattoi nousta Sieninskin rinnalle, sitä paitsi hän oli nuori, rohkea, kaunis, surumielinen — ja surumielisyys liikuttaa usein neitojen sydämiä — ja kotiutunut Belczonczkaan. Neiti Sieninski piti häntä miltei toverina tai veljenä. Herra Pongowskin mieleen johtui kaikenlaisia asioita: joskus olivat nuoret riidelleet ja toruneet, sitten taas sopineet ja olleet ystäviä, hän muisti heidän katseitaan, sanojaan, surujaan, ilojaan ja hymyjään. Ja tuo kaikki, jota hän tähän asti tuskin oli huomannut, näytti hänestä äkkiä epäilyttävältä. Niin! Vain siltä taholta uhkasi vaara. Vanha aatelismies tuli siihen johtopäätökseen, että tähänkin kaksintaisteluun ainakin osaksi oli syynä neiti Sieninski, ja hänen sydämensä sävähti pelosta. Torjuakseen vaaraa hän päätti ennen kaikkia esittää neidolle Jacekin teon niin hävyttömänä kuin suinkin ja siten herättää hänet oikeutettuun vihaan; sitten hän päätti näyttää suurempaa vihaa kuin tunsi ja asia ansaitsi polttaakseen sillan Belczonczkan ja Wyrombkin välillä, sekä armottomasti nöyryyttää Jacekia sulkeakseen häneltä ovet taloonsa.

Hän saavuttikin tarkoituksensa. Palattuaan saattamasta vieraita Jacek istuutui pöydän ääreen, kaivoi sormet tukkaansa, laski päänsä käsien varaan ja vaikeni, ikäänkuin tuska olisi vienyt häneltä puhelahjan.

Kirkkoherra Woynowski likeni ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Jacek-kulta, kärsi kärsittäväsi, mutta et enää saa pistää jalkaasi siihen taloon.

— En pistäkään, vastasi Taczewski synkkänä.

— Mutta et myöskään saa antautua surun valtaan. Muista, kuka olet.

Taczewski kiristeli hampaitaan.

— Muistan, ja juuri siksi se niin polttaa.

Nyt virkkoi Cyprianowicz:

— Ei kukaan täällä kiitä herra Pongowskia, sillä toista on lausua moite, toista polkea ihmisen kunniaa!

Nyt liikahtivat Bukojemskitkin, ja Mateus, jota puhuminen vähiten vaivasi, virkkoi:

— Hänen talossaan en virka hänelle mitään, mutta jahka tästä paranen ja joskus kohtaan hänet tiellä tai naapurissa, niin nujerranpa hänet, niin että hän antaa koiralle suuta.

— Oi oi! pani Markus. — Loukata tällaista arvokasta aatelismiestä! Tulee sekin aika vielä, ettei hänelle sitä anneta anteeksi.

Jo saapui kolme patjoilla varustettua rekeä, matkassa, paitsi ajajia, kolme poikaa, noutamaan haavoittuneita. Taczewski ei uskaltanut pidättää heitä, vanhempaa Cyprianowiczia kun juuri odotettiin ja Pongowskin vieraita kun he itse asiassa olivat. He taas eivät olisi jääneet, kun olivat kuulleet Jacekin olevan niin köyhän, jotteivät häntä rasittaisi. He rupesivat sanomaan hyvästi ja kiittivät häntä vierasvaraisuudesta niin vilpittömästi, ettei olisi luullut heidän välillään koskaan olleen mitään riitaa.

Kun Cyprianowiczin piti istuutua viimeiseen rekeen, hytkähti Jacek äkkiä ja virkkoi:

— Minä tulen teidän kanssanne! En kestä tätä! — En kestä! Minun täytyy sill'aikaa kun Pongowski on poissa — viimeisen kerran!...

Kirkkoherra Woynowski, joka tunsi Jacekin ja tiesi, ettei tässä mitkään puheet auttaneet, vei hänet alkoviin ja rupesi toimittamaan:

— Jacek, Jacek! Taas nainen! Suokoon Jumala, ettet siltä taholta saisi kokea vielä suurempaa vääryyttä. Muista, Jacek, mitä kirkkoisä sanoo: Virum de mille unum referi; mulierem ex omnibus non inveni. "Miehen olen löytänyt yhden tuhannesta, naista en ole löytänyt yhtään kaikkien joukosta." Ajattele vähemmin rakkauttasi.

Mutta se oli niinkuin olisi viskannut herneen seinään. Hetkisen perästä istui Taczewski jo reessä Cyprianowiczin rinnalla ja he kiitivät eteenpäin. Läntinen tuuli oli ruvennut hajoittamaan sumua ja ajamaan sitä kentälle päin. Siniselle taivaalle sukelsi kirkas aurinko.

IV.

Herra Pongowski ei ollut tarkoittanut mitään puhuessaan Belczonczkan naisten "vastenmielisyydestä" voittajaa kohtaan. Heti kun Jacek heidät näki, hän tuli kuitenkin varmaksi heidän vastenmielisyydestään. Suuttuneena tuli rouva Winnicki häntä vastaan ja veti pois kätensä, kun hänen piti sitä suudella. Nuori neiti taas ei kohdellut hänen huoliaan ja hämmennystään pienimmälläkään säälillä, hän ei edes vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kiinnitti kaiken huomionsa Cyprianowicziin. Hänelle hän tuhlaili liikuttavia katseita ja huolestuneita kysymyksiä, hänen huolenpitonsa ulottui niin pitkälle, että kun Cyprianowicz nousi ruokasalin tuolilta mennäkseen haavoittuneille osoitettuun huoneeseen, hän tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ovelle asti, vaikka hän kiitti ja vältteli.

— Ei sinulla ole täällä mitään virkaa, kaikki on mennyttä! kuuli Jacek tätä katsellessaan sydämensä huutavan. Hänen tuskansa tuntui sitä kovemmalta, kun hän ei koskaan tähän asti ollut saattanut ajatellakaan, että sama tyttö, joka hänelle aina näytti oikkujaan ja hänen ystävällisiin sanoihinsa antoi takaisin kymmeniä kylmiä tai suorastaan häijyjä sanoja — saattoi olla suloinen ja hyvä enkeli miehelle, jota todella rakasti. Onneton Jacek ei enää ensinkään epäillyt, että neiti Sieninski rakastaa Cyprianowiczia. Ja Jacek olisi kuitenkin ilolla ottanut sellaisen haavan, jommoinen Cyprianowiczilla oli, hän olisi riemulla vuodattanut kuiviin kaiken verensä saadakseen edes kerran eläessään kuulla tytön puhuttelevan itseään sellaisella äänellä ja katselevan itseään sellaisin silmin. Tuskan ohella valtasi hänet sanomaton suru; se ajoi silmiin kyynelvirrat, jotka, jolleivät poistu silmistä ja valaudu poskille, ottavat haltuunsa sydämen ja täyttävät koko olennon. Jacek tunsi kyynelten tällä tavalla täyttävän sydämensä ja päälle päätteeksi ei neiti Sieninski hänen mielestään koskaan ollut näyttänyt niin äärettömän kauniilta kuin nyt, kasvot kalpeina, vaalea hiusseppel kiireessä hiukan auenneena. "Enkeli hän on", huusi hänessä tuska, "mutta hän ei ole sinun! Ihana hän on, mutta toinen hänet ottaa!" Ja hänen teki mieli langeta hänen jalkainsa juureen ja tunnustaa hänelle koko tuskansa ja rakkautensa, mutta samalla hän tunsi, ettei hän sen jälkeen mitä on tapahtunut, saa sitä tehdä, sillä jollei hän nyt kokoa ajatuksiaan ja voita mielenkuohuaan, niin hän tulee sanoneeksi hänelle ihan toista kuin tahtoo, ja tärvelee asiansa hänen silmissään kokonaan.

Rouva Winnicki, joka jo oli vanhemmanpuoleinen ihminen ja joka tunsi sairaanhoitoa, seurasi Cyprianowiczia toiseen huoneeseen, mutta neitonen kääntyi ovelta takaisin. Jacek ymmärsi, että nyt pitää käyttää hyväkseen aikaa ja astua neiti Sieninskiä likemmä.

— Tahtoisin sanoa armolliselle neidille sanasen, virkkoi hän värisevällä äänellä, joka ikäänkuin ei ollut hänen omansa, ja koettaen pakottautua pysymään tyynenä.

Tyttö katsahti häneen kylmän hämmästyneenä.

— Mitä armollinen herra haluaa?

Jacekin kasvoille herahti tuskallinen hymy.

— Sitä, mitä minä haluan, en saa, vaikka sieluni autuuden antaisin, virkkoi hän pudistaen päätään, — mutta yhtä teiltä pyydän: älkää minua syyttäkö, älkää kantako minua vastaan vihaa, vaan olkaa minulle laupias, sillä minäkään en ole puuta enkä rautaa...

— Minulla ei ole teille mitään sanomista, vastasi tyttö, — eikä nyt ole sopiva aikakaan, kun juuri...

— Oi, aina on sopiva aika sanoa hyvä sana ihmiselle, jonka on raskasta elää maan päällä.

— Siitäkö hyvästä, että te haavoititte pelastajani?

— Jumala suojelee syyttömyyttä. Palvelija, joka kävi noutamassa herroja Wyrombkista, varmaan on sanonut mitä kirkkoherra Woynowski käski sanomaan, etten minä vaatinut herroja kaksintaisteluun. Oletteko tietänyt sen?

Oli hän sen kuullut. Yksinkertaisena miehenä palvelija tosin ei ollut toistanut kirkkoherran sanoja, vaan huutanut: Wyrombkin nuori herra on hakannut heidät kaikki kappaleiksi; mutta palatessaan Wyrombkista oli herra Pongowski sen sijaan poikennut kotiin ja kertonut asian kulun. Hän oli suorastaan iloinnut siitä, ettei kukaan muu saanut kertoa neidille, että Jacekia oli vaadittu kaksintaisteluun, jottei neidon viha lauhtuisi. Itse hän siis esitti asian kulun eikä suinkaan unohtanut sanoa, että Taczewski törkeillä loukkauksilla pakotti heidät vaatimaan kaksintaistelua. Lisäksi hän luotti siihen, että neiti Sieninski naisten tapaan aina pysyy niiden puolella, jotka kärsivät eniten.

Jacekista tuntui kuitenkin siltä kuin rakastetun silmät olisivat katselleet häneen vähemmin ankarasti. Hän uskalsi sen tähden toistaa kysymyksensä:

— Oletteko tietänyt sen?

— Olen, vastasi neito, — mutta minä en ole unohtanut, mitä tekään ette olisi unohtanut, jos vähänkin olisitte välittänyt minusta, nimittäin että minä olen heille kiitollisuuden velassa elämästäni. Sain senkin kuulla holhoojaltani, että heidän täytyi vaatia teidät kaksintaisteluun.

— Enkö minä ole teistä välittänyt? Tässä asiassa tuomitkoon Jumala, joka yksin katsoo ihmisten sydämiin...

Äkkiä rupesi tyttö tuontuostakin ummistamaan silmiään. Samassa hän heilautti päätään niin että palmikko heilahti toiselle olkapäälle, ja virkkoi:

— Niin...

Mutta Taczewski jatkoi hiukan hengästyneenä ja hyvin surullisella äänellä:

— Totta, totta! Minun olisi pitänyt antaa hakata itseni kappaleiksi säästääkseni teidät surulta. Silloin ei olisi juossut teidän rakkaimpanne veri... Mutta sitä ei enää voi auttaa. Eikä mihinkään enää ole apua! Holhoojanne on sanonut minun pakottaneen heidät kaksintaisteluun. Senkin heitän Jumalan tuomittavaksi. Mutta kertoiko hän armottomasti loukanneensa minua oman kattoni alla? Tulin tänne siksi, että tiesin hänen nyt olevan poissa. Tulin, jotta onnettomat silmäni viimeisen kerran saisivat iloita teidän näkemisestänne. Minä tiedän, että se teille on yhdentekevää, mutta ajattelin, että vaikkapa...

Siinä katkaisivat kyyneleet häneltä äänen. Neiti Sieninskin huulet alkoivat väristä ja yhä enemmän kaartua hevosenkengän muotoon — ylpeys ja tyttömäinen ujous taistelivat hänessä mielenliikutuksen kanssa. Hän voitti ne kuitenkin, ehkäpä saadakseen Jacekin tekemään vielä surullisemman tunnustuksen, tai ehkäpä myöskin siksi, ettei uskonut hänen todella lähtevän pois ja sille tielle jäävän. Olihan heidän välillään monesti ennenkin ollut väärinkäsitystä ja olihan herra Pongowski monesti valmistanut hänelle suuriakin ikävyyksiä, mutta lyhyen suuttumuksen perästä oli seurannut anteeksipyyntö joko sanoin tai sanoitta, ja kaikki oli jäänyt ennalleen.

— Niin käy nytkin! mietti neiti Sieninski.

Suloista oli sekä kuunnella että katsella sitä suurta rakkautta, joka uskaltamatta pukeutua selviin sanoihin, sekä nöyränä että väkevänä henki Jacekista. Tyttö toivoi, että hän niin kauan kuin suinkin puhuisi hänelle ihanalla äänellään ja että hän niin kauan kuin suinkin antaisi nuoren, rakastuneen ja sairaan sydämensä levätä hänen jalkainsa juuressa.

Taczewski, tottumattomana rakkauden asioihin ja sokeana kuin kaikki rakastuneet, ei kuitenkaan nähnyt eikä ymmärtänyt, mitä hänessä liikkui. Hän piti tytön sanattomuutta kylmänä välinpitämättömyytenä, ja katkeruus rupesi virtoina valumaan hänen sieluunsa. Tyyneys, jolla hän aluksi oli puhunut, alkoi yhä enemmän paeta, silmiin tuli toinen loisto, kylmät hikipisarat pusertuivat esiin ihon alta. Hänen sielunsa vuoroin syttyi, vuoroin sammui. Hänet valtasi sellainen epätoivo, jonka vallassa ihminen ei enää mitään kysy, vaan on valmis omin käsin raastamaan auki oman sydämensä haavat.

Hän puhui vielä ikäänkuin tyynenä, mutta ääni soi jo toisenlaisena, kovempana, karkeampana.

— Niin! sanoi hän, — enkö saa yhtään sanaa?

Neiti Sieninski vain kohautti olkapäitään.

— Haa! Totta puhui rovasti sanoessaan, että minä täällä saan kokea vielä suurempaa vääryyttä!

— Millä tavalla minä teen teille vääryyttä? kysyi neito, johon hänessä tapahtunut äkillinen muutos vaikutti kiusallisesti.

Taczewski vain syöksyi sokeana eteenpäin:

— Jollen olisi nähnyt, kuinka te kohtelitte Cyprianowiczia, luulisin, ettei rinnassanne olekaan sydäntä. Mutta teillä on sydän — minulle vain ei ole! Olenhan sentään saanut teidät nähdä ja onhan sitä siinäkin.

Äkkiä hän kävi molemmin käsin kiinni hiuksiinsa.

— Olisinpa pistänyt hänet kuoliaaksi!

Neiti Sieninskin silmissä alkoi lennellä kuin tulisia kielekkeitä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä tuikki suuttumus. Hän oli vihainen sekä Jacekille että itselleen siitä, että hän hetki sitten oli ollut purskahtamaisillaan itkuun. Syvä loukkaantuminen karkasi äkkiä hänen sydämeensä.

— Olette tullut hulluksi! huusi hän kohottaen päätään ja heiluttaen palmikkoaan taapäin.

Hän oli lähtemäisillään, mutta silloin meni Jacekilta viimeinenkin mielenmaltti. Hän kävi kiinni tytön molempiin käsiin eikä päästänyt häntä.

— Sinä et lähde mihinkään, mutta minä lähden! puhui hän hampaita kiristellen. — Sen minä kuitenkin vielä sinulle sanon, että vaikka minä vuosikausia olen rakastanut sinua enemmän kuin terveyttäni, enemmän kuin elämääni, enemmän kuin omaa sieluani, niin en enää palaa tänne. Minä puren tuskasta nyrkkini verille, vaan en palaa — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!

Ja jättäen permannolle kuluneen lakkinsa hän karkasi ovelle, kiiti ikkunoiden ohi, kääntyi puutarhaan, josta oli lyhyin tie Wyrombkiin, ja hävisi.

Hetkisen seisoi neiti Sieninski kuin ukkosen lyömänä. Lintuina lentelivät hänen ajatuksensa joka haaralle, eikä hän hyvään aikaan tietänyt mitä oli tapahtunut. Kun hänen ajatuksensa vihdoin taas palasivat, hävisi hänen vihansa, hävisi kaikki suuttumus, ja korvissa soivat vain Jacekin sanat: "Olen rakastanut sinua enemmän kuin terveyttäni, enemmän kuin elämääni, enemmän kuin omaa sieluani — enkä enää palaa!..." Nyt hän tunsi, ettei Jacek todella palaa, juuri sen tähden ei hän palaa, että hän häntä niin hirveästi rakastaa. Miks'ei hän sanonut hänelle ainoaa hyvää sanaa, jota hän, ennenkuin häneen hulluus tarttui, rukoili kuin almua, kuin leipäpalaa matkalle? Ja tytön valtasi rajaton tuska ja kauhu. Tuskissaan, epätoivoissaan Jacek läksi — ehkäpä hän kaatuu tielle, ehkäpä tekee itselleen jotakin pahaa — yksi sydämellinen sana olisi voinut kaikki tasoittaa ja parantaa. Kunhan hän edes kuulisi hänen äänensä. Hänen täytyy juosta puutarhan ja niityn kautta purolle — sieltä hän kuulee.

Tyttö kokosi voimansa ja karkasi puutarhaan Paksu lumi peitti keskikäytävän, mutta Jacekin jäljet näkyivät. Niitä myöten hän juoksi, vajosi silloin tällöin polviin asti, pudotti mennessään rukousnauhansa huivinsa, lankapussinsa, ja pääsi vihdoin hengästyneenä puutarhan portille.

— Jacek-herra!...

Mutta niitty portin alla oli jo tyhjänä. Sama tuuli, joka oli hajoittanut aamun sumun, humisi nyt väkevänä omena- ja kirsikkapuiden oksissa. Tytön heikko ääni hukkui kokonaan siihen huminaan. Ei hän muistanut kylmää, ei hän ajatellut ohutta pukuaan, vaan istuutui penkille portin luo ja purskahti itkuun.

Suuret, helmenkokoiset kyyneleet valuivat alas hänen ruusuisia poskiaan, ja kun ei hänellä ollut muuta, mihin olisi kuivannut niitä, hän rupesi pyyhkimään niitä palmikkoonsa.

— Ei palaa!

Tuuli yltyi yltymistään ja varisteli märkää lunta mustilta oksilta.

Kun Taczewski lakitta päin, hiukset pörrössä, tuiskuna tuli Wyrombkin pihamaalle, arvasi kirkkoherra Woynowski paikalla mitä oli tapahtunut ja virkkoi:

— Praedixi! Sen sanoin! Jumala sinua auttakoon, Jacek! Mutta en kysy sinulta mitään, ennenkuin kokoat ajatuksesi ja rauhoitut...

— Lopussa! Kaikki on lopussa! vastasi Taczewski.

Ja hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa kuin peto häkissään. Kirkkoherra vaikeni eikä häirinnyt häntä ensinkään, vasta pitkän ajan perästä hän nousi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli häntä päälaelle, tarttui sitten hänen käteensä ja johdatti hänet alkoviin.

Siellä hän lankesi polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen, joka riippui Jacekin vuoteen yläpuolella, ja kun nuorukainen polvistui hänen viereensä, hän alkoi:

— Herra, sinä tiedät mitä tuska on, sillä sinä olet itse ristillä kärsinyt ihmisten syntien tähden...

... Tuon sinulle verisen sydämeni ja rukoilen sinun, kidutetun, jalkojesi juuressa, että armahtaisit minua...

... En rukoile sinua: ota pois tuskani, vaan rukoilen: anna minulle voimia kantamaan sitä...

... Sillä minä olen soturi sinun sotajoukossasi, oi Herra, ja tahtoisin palvella sinua ja äitiäni, Tasavaltaa...

... Mutta kuinka taidan minä sen tehdä, kun sydämeni herpoutuu ja oikea käteni raukeaa?...

... Tee siis niin, etten omaa itseäni katsoisi, vaan muistaisin ainoastaan sinun kunniaasi ja äitini pelastusta, jotka asiat ovat suuremmat kuin minun, maan matosen tuskat...

... Ja vahvista minua, Herra, satulassani, jotta pakanoita vastaan taistellen kulkisin kohti kunniakasta kuolemaa ja taivasta...

Kautta orjantappurakruunusi, kuule minua!

Kautta kylkesi haavan, kuule minua!...

Kautta naulain lävistämien käsiesi ja jalkojesi — kuule minua!

Pitkän aikaa he vielä viipyivät polvillaan, mutta jo keskellä rukousta saattoi huomata tuskan raukeavan Jacekin rinnassa, sillä äkkiä hän peitti kasvot käsillään ja puhkesi nyyhkyttämään. Kun he sitten nousivat ja palasivat ensimmäiseen huoneeseen, päästi kirkkoherra Woynowski syvän huokauksen ja virkkoi:

— Jacekini, paljon olen sotilasajoiltani asti kokenut ja kovempi koettelemus kuin nyt sinua, on minua kohdannut, vaikken tahdo sanoa mikä. Sen vain sanon, että suurimpana hädän hetkenä sepitin juuri tuon rukouksen, josta saan kiittää pelastustani. Monesti olen sitä onnettomuuden tullen kertaillut ja aina saanut suurta lohdutusta. Siksi sen nytkin lausuin. Ja mitä sanot? Eikö helpottanut? Kerro!

— Surullinen olen, mutta ei enää niin polta, vastasi Taczewski.

— No, katsopas nyt! Juo nyt viiniä, sitten kerron sinulle tai oikeammin: näytän sinulle jotakin, joka varmaan tuottaa sinulle lohtua. Katsopas.

Ja hän painoi alas päätään, näytti kauhean, valkoisen arven, joka valkoisten hiusten alla ulottui yli koko pään, ja virkkoi:

— Olin siihen kuolemaisillani. Haavaa särki kauheasti, mutta arpea ei särje. Niin on aina, Jacek. Sinunkin haavasi lakkaa särkemästä, kun siitä aikoinaan tulee arpi. Kerropa nyt, mitä tapahtui.

Jacek alkoi kertoa, mutta ei se tahtonut häneltä onnistua. Hän oli niitä luonteita, jotka eivät osaa höystää kuvausta, liioitella eivätkä maalata, sen tähden hän itsekin ihmetteli, että kaikki, mikä niin kauheasti oli koskenut häneen, kertoessaan tuntui paljon lievemmältä. Kuunneltuaan loppuun kirkkoherra Woynowski, joka nähtävästi oli paljon kokenut ja maailmaatunteva mies, virkkoikin:

— Käsitän, että on vaikeaa sanoin kuvata katseita ja liikkeitä, jotka voivat olla suorastaan loukkaavia ja solvaisevia. Monesti on ainoa katse tai käden liike johtanut kaksintaisteluun ja verenvuodatukseen. Pääasia on, että nyt olet sanonut tuolle neidille, ettet enää palaa sinne. Nuoruus on vaihtelevainen, ja kun kaiho sitä johtaa, niin se muuttaa muotoa kuin kuu taivaalla. Ja rakkaus on kuin luna mendax, joka kasvaa ja lähenee täyttymystään juuri silloin, kun näyttää olevan pienimmillään. Onko sinulla siis täysi syy pitää, mitä lupasit?

— Sanoin: "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" ja jos tahdotte, isä, niin toistan valani tässä ristin edessä.

— Entä mitä nyt aiot tehdä?

— Lähteä maailmalle.

— Sitä juuri odotin. Olenhan jo kauan neuvonut sinua tekemään niin. Olen tietänyt, että siteet pitelivät sinua täällä, mutta nyt kun ne ovat katkenneet — lähde maailmalle. Sinulla ei täällä ole mitään odottamista, täältä ei ole tullut osaksesi mitään hyvää eikä tule. Tuhoa sinulle täältä on tullut. Onneksi olen minä ollut sinua niin likellä, että olen voinut antaa sinulle vähän opetusta latinassa ja sapelin käyttämisessä — muuten olisit ihan hölmistynyt. Älä kiitä, Jacek-kulta, sillä olen sen tehnyt sulasta rakkaudesta. Ja ikävähän minun sinua tulee, mutta vähät minusta. Lähdet maailmalle — se merkitsee, minun ymmärtääkseni, että tahdot mennä sotaan. Ja onhan se suorin ja mukavin tie, varsinkin kun on sota pakanoita vastaan. Sanovat kynän ja kanslian vielä varmemmin vievän perille kuin sapelin, mutta vähimmin ne sinun verellesi sopivat...

— En ole ajatellutkaan muuta tointa, vastasi Taczewski. — Mutta jalkaväkeen en missään tapauksessa mene, ja ylempiin rykmentteihin eivät minusta huoli, kun olen näin köyhä.

— Aatelismies, jolla on latina suussa ja sapeli kädessä, tulee aina toimeen, keskeytti kirkkoherra. — Muuten sinun tietysti täytyy herättää tarpeellista kunnioitusta. Pitää keksiä keinoja. Ja nyt minä kerron sinulle asian, josta en tähän asti ole virkkanut mitään. Minulla on sinua varten kymmenen kultadukaattia, jotka äiti-raukkasi jätti minun haltuuni, sekä hänen kirjeensä, jossa hän pyytää, etten antaisi niitä sinulle ennenkuin olet täysikasvuinen ja äkkinäisen tarpeen tullessa. Nyt on äkkinäinen tarve tullut! Jalo ja hurskas oli äitisi, mutta onneton, sillä hänen kuollessaan oli talossa jo suuri köyhyys, ja sen, minkä hän minun haltuuni jätti, hän oli omasta suustaan säästänyt...

— Anna hänelle, Herra, ikuinen rauha, huudahti Jacek. — Niillä dukaateilla on pidettävä hänelle sielumessuja, ja minä myyn Wyrombkin mistä hinnasta hyvänsä.

Hänen puheensa liikutti kirkkoherra Woynowskia niin että kyynel kiilsi hänen silmissään.

— Jalo on sinunkin veresi, virkkoi hän taasen hyväillen Jacekia, — mutta et sinä saa työntää luotasi äidin lahjaa sellaisistakaan syistä. Vainajalta ei myöskään puutu messuja, siitä voit olla varma, sillä vaikk'ei hän niitä paljon tarvitse, niin ne koituvat muitten kiirastulessa olevien henkien hyväksi. Mitä taas Wyrombkiin tulee, niin parempi pantata se, sillä aatelismiestä katsellaan aina toisin silmin, jos hän on maanomistaja, olkoonpa hänen hallussaan miten pieni palanen tahansa.

— Mutta minun on kiire. Tahtoisin tänä päivänä lähteä liikkeelle.

— Tänään et voi lähteä, vaikka kyllä sitä parempi, jota pikemmin. Mutta ensin minun täytyy valmistaa kirjeitä tovereilleni ja tuttavilleni. Sitten täytyy puhella Jedlnian oluenpanijoiden kanssa. Heillä on säkit täynnä ja sellaisia hevosia, ettei ainoallakaan panssaritoverilla ole sen parempia. Minulla on pappilassa jokin vanha varustus ja muutamia sapeleita, jotka tosin eivät ole kauniita, mutta sen sijaan kestäneet koetukset ruotsalaisten ja turkkilaisten niskoja vastaan...

Samassa katsahti kirkkoherra ikkunaan ja virkkoi:

— Mutta kas vain! Reki on jo valmiina, ja joka matkalle aikoo, lähteköön...

Jacekin kasvoille nousi uudelleen tuska. Hän suuteli kirkkoherran kättä ja virkkoi:

— Yhtä vielä pyydän, isäni ja hyväntekijäni, sitä, että saisin lähteä teidän mukaanne ja olla pappilassa lähtööni asti... Tänne näkyvät nuo katot tuolta, ja minä olen täällä liian likellä...

— Tietysti! Aioin sitä juuri ehdottaa, sinä veit sanat suustani. Eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä, ja minäkös oikein ilostun! Hei, Jacek-kulta, ole hyvällä mielellä. Ei maailma Belczonczkaan lopu, vaan avautuu suurena eteesi. Kun vain istut hevosen selässä, niin kyllä Jumala tietää, mihin menet. Sota sinua odottaa! Kunnia sinua odottaa, ja haava, jota nyt särkee, paranee. Johan minä näen, että olkapäillesi kasvaa siivet: lennä vain, Luojan lintu, sinne minne kuulut ja minne olet määrätty!

Kuin auringon säde kirkasti ilo kirkkoherran jalot kasvot. Sotamiehen tapaan hän läjäytti kädet polvilleen ja huudahti:

— Ota kiireesti lakkisi, niin lähdetään.

Mutta pikkuasiat tulevat usein suurempien tielle ja hullunkuriset sekaantuvat usein surullisiin. Jacek katseli ympärilleen, kääntyi sitten hämillään kirkkoherran puoleen ja toisti:

— Lakkini...?

— Niin, et kai paljain päin voi lähteä.

— Äh!

— No. Mitä?

— Kun se jäi Belczonczkaan.

— Se se puuttui. Ne naiset ja Amorit! Entä nyt?

— Niin, mitä nyt?... Otan vaikkapa palvelijan lakin — talonpoikaisessa en voi lähteä.

— Talonpoikaisessa et voi lähteä! toisti kirkkoherra, — lähetä palvelija noutamaan lakkisi Belczonczkasta.

— En ikinä! huudahti Jacek.

Vanhus alkoi käydä malttamattomaksi.

— Mutta hitto vieköön! sota, kunnia, avara maailma — kaikki on hyvää, mutta lakkikin tarvitaan.

— Arkun pohjalla on kuin onkin vanha lakki, jonka isä otti ruotsalaiselta upseerilta Trzemesznon luona...

— No, ota se, ja lähdetään!

Jacek hävisi alkoviin ja palasi hetkisen perästä, päässä keltainen ratsuväenupseerin hattu, joka hänelle oli ihan liian suuri. Tämä näky huvitti suuresti kirkkoherra Woynowskia, hän kumartui vasemmalle ikäänkuin sapelia etsiäkseen ja virkkoi:

— Hyvä on, että edes on ruotsalainen hattu eikä turkkilainen turbaani. Joka tapauksessa sulaa laskiaislystiä!

Jacek hymähti ja virkkoi:

— Soljessa on joitakin kiviä, lienevätkö jonkin arvoisia.

Sitten he istuutuivat rekeen ja läksivät liikkeelle. Heti portista päästyä tuli lehdettömien leppien takaa näkyviin Belczonczka pihamaineen. Kirkkoherra katsahti tarkkaavasti Jacekiin, mutta Jacek vain veti silmilleen liian suurta ruotsalaista hattuaan eikä katsahtanut sinne päinkään, vaikka häneltä sinne jäi muutakin kuin lakki.

V.

— Hän ei palaa, kaikki on mennyttä! puheli neiti Sieninski ensi hetkessä itsekseen.

Ihmeellistä! Talossa oli viisi herraa, joista yksi nuori ja komea, ja paitsi starosta Grothusta odotettiin vielä vanhaa Cyprianowiczia — sanalla sanoen: harvoin oli Belczonczkassa koolla niin paljon vieraita. Ja kuitenkin tuntui neiti Sieninskistä siltä, kuin hänen ympärilleen äkkiä olisi tullut ääretön tyhjyys: talo on tyhjä, puutarha tyhjä, hän itse niin yksin kuin asumattomalla arolla — ja niin tulee olemaan aina!

Hänen sydämensä täytti niin raskas suru, kuin olisi hän kadottanut läheisen omaisen. Hän oli varma siitä, ettei Jacek palaa, varsinkin kun herra Pongowski oli kuolettavasti häntä loukannut. Samalla neiti Sieninskin kuitenkin oli mahdoton ajatella, miten elämä saattaa kulua ilman häntä, ilman hänen kasvojaan, sanojaan, katseitaan, miten käy huomenna, miten ylihuomenna, viikon ja kuukauden perästä, minkä tähden hän aamuisin nousee vuoteesta, palmikoitsee hiuksensa, minkä tähden hän pukeutuu ja somistaa itseään, minkä tähden elää?

Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kynttilä, jonka joku äkkiä on puhaltanut sammuksiin.

Ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja tyhjyyttä!

Kun hän sitten tuli sisään ja huomasi lattialla Jacekin lakin, yltyivät kaikki hänen erilaiset tunteensa äärettömäksi kaipuuksi. Hänen sydämensä heltyi, ja hän rupesi huutamaan hänen nimeään. Samalla jonkinlainen toivonsäde kuitenkin livahti hänen sieluunsa.

Hän nosti lakin maasta, pusersi sitä vaistomaisesti rintaansa vastaan, piilotti sen sitten hihaansa ja rupesi ajattelemaan:

— Entiset ajat eivät palaa: hän ei enää joka päivä käy Belczonczkassa, mutta ennenkuin holhoojani herra Grothuksen ja herra Cyprianowiczin kanssa palaa Jedlniasta, täytyy hänen tulla noutamaan lakkinsa. Silloin hänet näen, ja silloin sanon hänelle, että hän on ollut julma ja armoton — ja ettei hän saa käyttäytyä sillä tavalla.

Mutta tyttö ei ollut rehellinen itselleenkään, sillä hänen teki mieli sanoa hänelle enemmän — hän tahtoi löytää jonkun lämpöisen, sydämellisen sanan, joka liittäisi yhteen heidän väliltään katkenneet langat. Voisivathan he edes sitten katkeruudetta nähdä toisensa kirkossa tai silloin tällöin naapurien luona — tulevaisuudessa sitten kyllä keksisi jonkin keinon, joka saisi kaikki asiat kääntymään hyvin päin... Mikä tuo keino olisi ja miten asiat hyvin päin kääntyisivät, sitä ei neiti Sieninski tällä kertaa jäänyt ajattelemaan, hän ajatteli vain, miten niin pian kuin suinkin saisi nähdä Jacekin.

Samassa tuli rouva Winnicki haavoittuneiden huoneesta ja rupesi, nähdessään tytön kiihottuneet kasvot ja itkettyneet silmät, rauhoittamaan häntä.

— Älä pelkää, ei heillä ole hätää. Yksi ainoa Bukojemskeista on pahemmin haavoittunut, mutta ei siinäkään mitään vaaraa ole. Toiset ovat aivan vähän. Ja hyvin on kirkkoherra Woynowski heitä hoitanut, ei ole tarvinnut mitään muuta. He ovat kaikki iloisia ja hyvällä tuulella.

— Jumalan kiitos.

— Joko Taczewski meni? Mitä hän täältä haki?

— Toi haavoittuneita...

— Vai niin — kuka häneltä olisi tätä odottanut?

— Itse he hänet vaativat kaksintaisteluun.

— Eivät he sitä kielläkään, mutta että hän todella nujersi heidät kaikki — viisi! Toisen vain toisen perästä. Ja minä aina luulin, että hän menisi jänistäkin pakoon!

— Täti-kulta ei häntä tunne. Niin, niin! huudahti neiti Sieninski ylpeänä.

Mutta rouva Winnickinkin äänessä oli yhtä paljon ihmettelyä kuin moitetta, sillä hän oli syntynyt ja kasvanut seudulla, joka alituisesti oli tataarilaisten hyökkäysten alaisena, ja pienestä pitäen oppinut pitämään rohkeutta ja aseenkäytön taitoa miehen ensimmäisinä hyveinä. Kun siis ensimmäinen pelästys vieraitten vahingoittumisesta oli ohi, hän rupesi katselemaan koko kaksintaistelua aivan toisin silmin.

— Täytyy kuitenkin myöntää, hän jatkoi — että nämä ovat ritarillisia miehiä, sillä he eivät ole hänelle vähääkään suuttuneita, vaan päinvastoin kehuvat häntä, varsinkin Cyprianowicz. Hän sanoo, että hän on kuin "syntynyt sotilaaksi" ja moittii Gedeon-herraa siitä, että hän Wyrombkissa niin ylen määrin kiihtyi.

— Ei tätikään kohdellut Jacek-herraa sen paremmin.

— Hän ei parempaa ansainnut. Kohtelitko sinä sitten häntä hyvin?

— Minäkö?

— Niin, sinä. Kyllä minä näin, kuinka sinä olit hänelle ylpeä.

— Täti-kulta...!

Tyttö keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän tunsi purskahtavansa itkuun. Tämän keskustelun jälkeen Jacek yhä vain yleni hänen silmissään. Yksinään sellaisia taitavia miehiä vastaan — ja kaikki hän nujersi, kaikki hän voitti! Oli hän tosin kertonut, peitsi aseenaan, lähtevänsä villisikojen kimppuun, mutta aron laidoilla asuvat talonpojat eivät käyttäneet muuta asetta kuin seivästä — se ei siis ollut mitään niin merkillistä. Viisi aatelista ritaria sen sijaan saattoi ainoastaan heitä suurempi ja taitavampi ritari voittaa. Neiti Sieninskin mielestä tuntui suorastaan ihmeelliseltä, että mies, jonka silmät olivat niin lempeät ja surulliset, saattoi olla niin julma tappelussa. Hän oli siis vain hänelle niin nöyrä ja lempeä. Vain häntä hän kohteli niin kärsivällisesti ja anteeksi antaen. Minkä tähden? Sen tähden, että hän rakasti häntä enemmän kuin terveyttään, onneaan ja omaa autuuttaan. Tunnustihan hän sen itse, vain tunti sitten.

Ja taasen vieri kaipaus mahtavana aaltona hänen sydämeensä. Hän tunsi kuitenkin, että heidän suhteensa jollakin lailla oli muuttunut ja ettei hänen enää, jos Jacekin näkee ja useamminkin tapaa, sovi leikitellä hänen kanssaan kuten ennen; hänen ei enää sovi häntä vuorotellen loukata ja kohdella lempeästi ja rohkaisevasti, vuorotellen työntää luotaan ja houkutella takaisin luokseen. Hän tunsi, että ehdottomasti tulee katselemaan häntä suuremmalla kunnioituksella ja kohtelemaan häntä varovaisemmin ja nöyremmin.

Jokin ääni vielä nousi hänessä väittämään, että Jacek sentään oli käyttäytynyt häntä kohtaan liian kiivaasti ja lausunut hänelle kovempia ja loukkaavampia sanoja kuin hän hänelle, mutta tämä ääni heikkeni heikkenemistään, ja sovinnon kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi.

Kunhan hän vain tulisi, ennenkuin he palaavat Jedlniasta!

Mutta kului tunti ja toinen ja kolmas, eikä häntä vain kuulunut. Tytön mieleen juolahti, että on jo liian myöhäistä ja ettei hän enää itse tule, vaan lähettää jonkun noutamaan.

Hän päätti lähettää lakin mukana kirjeen ja siinä sanoa kaikki, mikä painoi hänen sydäntään. Lakin noutaja saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä, kaiken piti silloin olla valmiina, sen tähden hän sulkeutui pieneen kammioonsa ja ryhtyi työhön.

"Jumala suokoon Teille anteeksi, että jätitte minut sellaiseen suruun ja huoleen. Jos Te olisitte voinut katsahtaa sydämeeni, ette olisi sitä tehnyt. Sen tähden lähetän Teille tässä lakin ohella sen toivomuksen, että olisitte onnellinen ja unohtaisitte..."

Siinä hän huomasi, ettei kirjoita, mitä ajattelee ja tahtoo kirjoittaa, sillä eihän unohtamisesta ollut kysymystäkään. Hän hylkäsi siis kirjeen ja ryhtyi entistä kiihtyneempänä ja surullisempana kirjoittamaan uutta:

 "Lähetän tässä, lakkinne, koska tiedän, etten enää koskaan saa nähdä
 Teitä Belczonczkassa ja ettette itke ketään täällä, kaikista vähiten
 minua, orpoa. En minäkään tahdo itkeä Teitä, vaikka minun olisi kuinka
 ikävä, koska Te olette tehnyt minulle niin äärettömän väärin..."

Teko epäsi kuitenkin paikalla hänen sanansa, ja suuret kyyneleet alkoivat äkkiä valua paperille. Kuinka hän saattoi lähettää hänelle sanomaa, jonka koko sydämestään hylkäsi! Hetkisen perästä johtui hänen mieleensä, että ehkä onkin paras jättää kirjoittamatta tuosta hänen väärinteostaan ja kiivaasta käytöksestään, ehkä hän siitä vain kiihtyy. Tässä mielessä hän rupesi etsimään kolmatta paperiarkkia, mutta sitä ei löytynytkään. Hän joutui ihan neuvottomaksi, sillä jos hän menee pyytämään rouva Winnickiltä paperia, niin ei hän vältä kysymyksiä, joihin hän ei mitenkään halua vastata. Hän tunsi niinikään, että joutuu aivan suunniltaan eikä missään tapauksessa kykene kirjoittamaan Jacekille kaikkea, mitä tahtoo. Hän kävi ylen onnettomaksi, haki vihdoin lohtua sieltä, mistä naiset sitä tavallisesti hakevat: hän purskahti uudelleen itkuun.

Oli jo tullut hämärä, ja portaitten edestä kuului kulkusten kilinää: herra Pongowski vieraineen palasi. Palvelijat sytyttivät huoneisiin tulta, sillä pimeni pimenemistään. Tyttö pyyhki kyyneleensä ja astui vierashuoneeseen, mielessä pelko, että kaikki heti huomaavat hänen itkeneen ja kiusaavat häntä kysymyksillä. Mutta huoneessa ei ollut kuin herrat Pongowski ja Grothus, ja tyttö rupesi, kääntääkseen huomion pois itsestään, paikalla kysymään Cyprianowiczia.

— Hän meni katsomaan poikaansa ja Bukojemskeja, vastasi herra Pongowski, — mutta vakuutin hänelle jo matkalla, ettei mitään pahaa ole tapahtunut, ja sain hänet rauhoittumaan.

Hän loi tyttöön tutkivan katseen, ja hänen kasvoihinsa, jotka tavallisesti olivat niin jurot, ja hänen ankariin, harmaisiin silmiinsä välähti tavaton hyvyys. Hän astui likemmä, laski kätensä tytön vaaleille hiuksille ja virkkoi:

— Olet ihan turhanpäiten huolissasi. Parin päivän perästä he kaikki ovat terveet. Ja siihen tämä huoli päättyykin! Olemme heille kiitollisuudenvelassa, se on totta, ja sen tähden olen ollut heille kohtelias, mutta ovathan he itse asiassa vierasta väkeä ja jotenkin kirjavista oloista.

— Kirjavista oloista, toisti tyttö kaikuna, jotakin sanoakseen.

— No niin, ovathan Bukojemskit keppikerjäläisiä ja Cyprianowicz on homo novus. Mitäpä minä heistä! Lähtevät tiehensä, ja vanha rauha palaa.

Neiti Sieninskin mieleen johtui, että tulee liiaksikin rauhaa, kun he kolmisin jäävät Belczonczkaan, mutta hän ei lausunut ajatustaan ääneen.

— Lähdenpä puuhaamaan illallista, hän sanoi.

— Lähde, pikku emäntä, lähde! vastasi herra Pongowski. — Sinusta on talossa sekä iloa että hyötyä.

Sitten hän jatkoi:

— Käskepä panna pöytään hopealautaset, jotta tuo Cyprianowicz näkee, että tässä muillakin on kunnollinen talous kuin aateloiduilla armenialaisilla.

Neiti Sieninski riensi palvelijahuoneeseen, sillä hän halusi vielä ennen illallista toimittaa asian, joka hänelle oli tärkeämpi. Hän huusi luokseen palvelijapojan ja puhui hänelle:

— Kuulepa, Wojtek, juoksepas Wyrombkiin ja sano herra Taczewskille, että neiti lähettää paljon terveisiä ja tämän lakin. Tuossa saat hopearahan vaivastasi, ja toistapa nyt sanottavasi!

— Että neiti lähettää terveisiä ja lakin.

— Ei terveisiä, vaan paljon terveisiä, ymmärrätkö?

— Ymmärrän.

— No lähde sitten! Mutta ota turkit, sillä yöksi pakkanen taas yltyy. Koirat saat myöskin ottaa seuraksesi. "Sanoo paljon terveisiä" — muista se, ja palaa paikalla — jollei herra tahdo lähettää jotakin vastausta.

Näin suoriuduttuaan tästä asiasta hän meni keittiöön hommaamaan illallista, joka jo olikin valmiina, isäntää ja vieraita kun oli odotettu... Pukeuduttuaan ja järjestettyään hiuksensa hän meni ruokasaliin.

Vanha Cyprianowicz tervehti häntä sydämellisesti, sillä hänen nuoruutensa ja kauneutensa olivat jo Jedlniassa tehneet häneen syvän vaikutuksen. Hän oli jo ihan levollinen pojastaan, ja kun he istuivat illallispöytään, hän rupesi iloisesti juttelemaan, leikkipuheilla karkottaakseen huolta, jonka näki tytön kasvoilla ja jonka syyksi hän pani äskeisen tapahtuman.

Mutta illalliset eivät saaneet onnellisesti kulua loppuun, sillä heti toiseen ruokalajiin päästyä ilmestyi kynnykselle Wojtek, puhallellen kylmiin käsiinsä ja toimittaen:

— Saan kertoa neidille, että vein lakin, mutta herra Taczewski ei ole Wyrombkissa, sillä hän oli lähtenyt kirkkoherra Woynowskin mukana.

Kun herra Pongowski tämän kuuli, hän rypisti paikalla kulmakarvojansa, käänsi vihaiset silmänsä poikaan ja kysyi:

— Mistä on kysymys? Mistä lakista? Kuka sinut lähetti Wyrombkiin?

— Neiti, vastasi poika peloissaan.

— Minä, toisti neiti Sieninski.

Hän kävi kovin hämilleen huomatessaan kaikkien silmien tähtäävän itseensä, mutta samassa naisen kekseliäisyys hänet pelasti.

— Herra Taczewski saattoi haavoittuneita tänne, selitti hän, — mutta kun me, sekä täti että minä, otimme hänet huonosti vastaan, hän suuttui ja karkasi kotiin ilman lakkia. Minä lähetin takaisin hänen lakkinsa.

— Me todella emme ottaneet häntä vastaan kohteliaasti, huomautti rouva Winnicki.

Herra Pongowski hengitti helpommin, ja hänen kasvonsa lauhtuivat.

— Oikein teitte, hän sanoi. — Olisin itsekin lähettänyt hänelle lakin takaisin, sillä varmaan ei hänellä ole toista lakkia.

Mutta jaloluontoinen ja ymmärtäväinen herra Cyprianowicz rupesi puolustamaan Taczewskia.

— Poikani, hän virkkoi, — ei kanna häntä kohtaan mitään kaunaa. Itse he hänet pakottivat kaksintaisteluun, ja hän sitten vielä vei heidät kotiinsa, hoiti heitä ja kestitsi heitä. Bukojemskit sanoivat ihan samaa, lisäten, että hän on sellainen sapelitaituri, että olisi voinut höyhentää heidät paljon pahemmin, jos vain olisi tahtonut. Haa! Tahtoivat antaa läksytyksen hänelle, mutta saivatkin itse häneltä. Jos hänen armonsa kuningas todella aikoo lähteä turkkilaisia vastaan, niin semmoisen Taczewskin hän tarvitsisi mukaansa.

Tyytymättömänä kuunteli herra Pongowski loppuun tämän ylistyspuheen.

— Kirkkoherra Woynowski hänelle sen taidon on opettanut.

— En ole nähnyt kirkkoherra Woynowskia kuin kerran anejuhlilla, jatkoi herra Cyprianowicz, — mutta kuulin puhuttavan hänestä jo silloin, kun olin sotaretkillä. Muut papit siellä juhlilla nauroivat häntä ja sanoivat, että hänen pappilansa on kuin mikäkin arkki ja että hän siellä hoitaa kaikkinaisia eläimiä kuin Nooa. Mutta minä tiedän, että hän ennen muinoin oli suuri soturi ja että hän nyt on suuri ihminen — jos vain herra Taczewski on oppinut häneltä hänen hyveitänsäkin, niin soisin, että poikani terveeksi tultuaan hakisi hänen ystävyyttään...

— Sanotaan, että valtiopäivät heti alkavat käsitellä sota-asioita, virkkoi puheenainetta vaihtaakseen Gedeon-herra.

— Niin, kaikki käsittelevät jo niitä, vakuutti starosta Grothus.

Ja sotakeskustelua jatkui. Mutta illallisen jälkeen neiti Sieninski, sopivan hetken saatuaan, meni herra Cyprianowiczin luo, loi häneen siniset silmänsä ja virkkoi:

— Kuinka te olette hyvä, kovin hyvä!

— Kuinka niin?

— Kun te puolustitte Jacek-herraa.

— Ketä? kysyi Cyprianowicz.

— Herra Taczewskia. Hänen nimensä on Jacek.

— Mutta itse te, armollinen neiti, julmasti rankaisitte häntä. Miksi sen teitte?

— Kovemmin holhoojani häntä rankaisi. Mutta minä tunnustan teidän armollenne, että olemme tehneet väärin, ja minä luulen, että meidän täytyy antaa hänelle jotakin hyvitystä...

— Teidän käsistänne hän kyllä ilolla ottaa sitä vastaan.

Mutta tyttö ravisti kieltäen vaaleaa päätään.

— Oi ei, huudahti hän surullisesti hymyillen, — kyllä hän nyt ikiajoiksi on suuttunut meille.

Cyprianowicz loi häneen todella isällisen hyvän katseen.

— Kukapa teille, suloinen kukkanen, voisi ikiajoiksi suuttua!

— Hän kyllä voi!... Mutta hyvityksestä puhuaksemme, olisi erinomaista, jos te itse sanoisitte hänelle, ettette kanna vihaa häntä kohtaan ja että tiedätte hänen olevan viattoman. Silloin täytyisi holhoojanikin rientää tekemään hänelle oikeutta, sillä se hänen täytyy tehdä.

— Huomaan, ettette sentään äsken ole mahtanut kohdella häntä kovin ankarasti, koska niin lämpimästä sydämestä puhutte hänen puolestansa.

— Minulla on omantunnonvaivoja, en tahdo tehdä kenellekään vääryyttä, hän on niin yksin maailmassa ja on niin kovin, kovin köyhä.

— Minäpä kerron neidille jotakin, jota jo mielessäni olen päättänyt. Vieraanvaraisena isäntänä on teidän holhoojanne päättänyt pidättää meidät täällä, kunnes poikani paranee, mutta huomispäivänä voi sekä Stachin että Bukojemskit viedä kotiin. Sitä ennen minä kuitenkin varmasti käyn sekä herra Taczewskin että kirkkoherra Woynowskin luona, enkä suinkaan hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että se on velvollisuuteni. En väitä olevani paha, mutta väitän, että jos tässä joku todella on hyvä, niin se olette te, neiti. Älkää kieltäkökään.

Tyttö intti kuitenkin vastaan, sillä hän tunsi, ettei hän yksin oikeuden kannalta puolusta Jacekia, vaan on muitakin syitä, hänen sydämensä kätkee salaisuuksia, joista ei herra Cyprianowiczilla saata olla aavistustakaan. Hänen sydämensä heltyi kiitollisuudesta, ja sanoessaan hyvää yötä hän suuteli herra Cyprianowiczin kättä ja siten suututti aika lailla herra Pongowskia.

— Vastahan ne ovat kolmannen luokan aatelia ja sitä ennen kauppiaita, hän sanoi. — Muista, kuka olet!

VI.

Kaksi päivää myöhemmin läksi Jacek, taskussa kymmenen dukaattia, Radomiin tekemään matkavalmistuksia, mutta kirkkoherra jäi pappilaansa miettimään, mistä ottaisi rahaa koko varustukseen, ajopeleihin, hevosiin, palvelijan palkkaamiseen ja muihin kuluihin — sillä näitä kaikkia hänen ystävällään täytyi olla, jos hän vähänkin piti kiinni arvostaan eikä tahtonut, että häntä katsottaisiin miksi tahansa maankulkijaksi.

Varsinkin Taczewskin täytyi olla arvostaan arka, sillä hänen nimensä oli vanha ja kuuluisa, vaikka Tasavallassa jo puoleksi unohdettu.

Eräänä päivänä istui kirkkoherra Woynowski pöydän ääressä, kulmakarvat rypyssä, valkea tukka otsaan valuneena, ja laski, mitä kaikkea tarvittaisiin. Eläimet, nimittäin koira Filus, kesy kettu ja mäyrä heittivät kuperkeikkaa ja pitivät iloa hänen jalkainsa juuressa, mutta hän ei niitä edes huomannutkaan, niin huolissaan hän istui työssään. Laskut eivät nimittäin laisinkaan tahtoneet luistaa, vaan sekaantuivat tuontuostakin. Ei riittänyt rahoja välttämättömimpiinkään tarpeisiin, saatikka sitten suurempiin. Vanhus hieroi hieromistaan otsaansa ja rupesi lopulta ääneen puhumaan:

— Kymmenen hän otti — hyvä! Niistä ei hänelle varmaan jää jäljelle mitään. Laskekaamme eteenpäin: oluenpanija Kondratilta lainaksi viisi, Shoninkalta kolme, siitä tulee kahdeksan. Duda antaa lainaksi kuusi preussilaista taalaria ja hevosen. Ne maksetaan ohrilla, jos ohria vain tulee. Yhteensä kahdeksan dukaattia, kuusi taalaria ja minun kaksikymmentä guldeniani. Vähän! Vaikka minä antaisinkin valakan palvelijaa varten, niin hevosia sittenkin tulee vasta kaksi, ja ajopelien eteen tarvitaan kaksi — ja Jacekille itselleen ainakin kaksi ylimääräistä hevosta. Vähempi ei voi riittää, sillä jos häneltä hevonen kaatuu, niin täytyy olla toisia varalla. Palvelija tarvitsee puvun, ajopeleihin tarvitaan valjaat, peitteitä, sitten keitto- ja muita astioita! Hyi! Tällaiset pääomat pakottavat menemään rakuunoihin.

Sitten hän kääntyi eläinten puoleen, jotka melusivat kovasti.

— Hiljaa siellä, taikka minä myyn nahkanne juutalaisille.

Jacek on oikeassa: Wyrombki täytyy myydä. Mutta entä kun sitten kysytään: mistä sinä olet? — niin ei olekaan mitään vastattavaa. Mistä? Tuulentuvasta. Mistä Tuulentuvasta? Siitä, joka on vainiolla! Paikalla jokainen häntä halveksii. Parempi olisi pantata Wyrombki, jos ottaja vain ilmaantuu. Pongowskille se parhaiten sopisi, mutta Jacek ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan, enkä minä itsekään tahtoisi mennä tekemään hänelle sitä ehdotusta... Voi Jumala sentään! Turhan päiten sanovat ihmiset: köyhä kuin kirkonrotta. Monesti on ihminen paljon köyhempi. Kirkonrotta elää pyhän Stefanuksen päivänä komeasti ja rahaa sillä on joka hetki. [Tapanin päivänä heitteli kansa jyviä papin päälle tämän ollessa alttarilla, muistoksi Stefanuksen kivittämisestä.] Herra Jeesus, sinä, joka enensit kalat ja leivät, enennä nämäkin dukaatit ja muutamat taalarit, sillä ethän sinä, armollinen Herra, tule siitä köyhemmäksi, mutta autat viimeistä Taczewskia...

Tässä pälkähti hänen päähänsä, että preussilaiset taalarit, ollen kotoisin luterilaisesta maasta, voivat herättää taivaassa vain vihaa, mutta entä jos hän veisi dukaatit yöksi Kristuksen jalkain juureen — olisikohan niitä aamulla enemmän. Hän tunsi kuitenkin, ettei ollut ihmeen arvoinen, ja löi moneen kertaan rintaansa, kauhistuen rohkeaa ajatustaan. Pitemmältä hän ei kuitenkaan ehtinyt sitä ajatella, sillä joku ajoi pappilan eteen.

Hetken perästä avautui ovi, ja huoneeseen astui kookas, harmaapää mies, mustat silmät rehellisinä ja hyväntahtoisina katsellen eteensä. Mies kumarsi kynnyksellä ja lausui:

— Olen Jedlnian Cyprianowicz.

— Niin, todella, näinhän minä teidät anejuhlassa Przytykissä, vaikka vain kaukaa, siellähän oli niin kauheasti väkeä! huudahti kirkkoherra rientäessään vierasta vastaan. — Toivotan teidät ilolla tervetulleeksi matalan kattoni alle.

— Ja minä puolestani tulen tänne ilolla, vastasi Cyprianowicz. — Mieluisan velvollisuuden täyttämistä on tulla tervehtimään niin kuuluisaa ritaria ja pyhää kirkonmiestä.

Tätä sanoessaan hän painoi huulensa vanhuksen hihaa ja kättä vastaan, vaikka vanhus koetti sitä välttää ja puheli:

— Mitäpä pyhyydestä voi olla puhettakaan! Ehkä nuo eläimet ovat otollisemmat Jumalan edessä kuin minä.

Mutta Cyprianowiczin sanat olivat niin suorat ja vilpittömät, että hän paikalla voitti kirkkoherra Woynowskin sydämen. Ennen pitkää he lausuivat toisilleen kaikkinaisia lämpöisiä, sydämestä lähteneitä sanoja.

— Olen myöskin tutustunut poikaanne, kertoi vanhus, — hän on uljas herra ja hänellä on aatelistavat. Bukojemskit ovat hänen rinnallaan kuin tallirenkejä. Vakuutan teille, että Jacek Taczewski paikalla rakastui häneen, niin ettei hän muuta tehnyt kuin häntä kehui.

— Samoin minun Stachini. Sattuuhan usein, että ihmiset ensin mittelevät miekkaa ja sitten tulevat ystäviksi. Meistä ei kukaan kanna herra Taczewskia kohtaan vähintäkään kaunaa, vaan haluaisimme hartaasti solmia hänen kanssaan lujat ystävyyden liitot. Kävin hänen luonaan Wyrombkissa ja tulen sieltä. Arvelin tapaavani hänet täällä, ja tarkoitukseni oli pyytää teitä, kunnianarvoisa kirkkoherra, ja häntä Jedlniaan.

— Jacek on Radomissa, mutta hän palaa vielä ja varmaan mielihyvällä noudattaa kutsuanne... Mutta ajatelkaa nyt, hyvä herra, kuinka he häntä siellä Belczonczkassa kohtelivat.

— Kyllä he sen itsekin ovat huomanneet ja katuvat, vastasi herra Cyprianowicz, — nimittäin ei herra Pongowski, mutta naiset.

— Herra Pongowski on niin kovaluontoinen, että sellaisia on vähän, ja kovalle tilille Jumala kerran hänet kaikesta vaatii, mutta mitä taas naisiin tulee — taivas heistä varjelkoon!... Mitäs siitä peittelee, että toinen heistä on syypää koko kaksintaisteluun.

— Sitä minä jo ajattelin, ennenkuin poikani sen minulle sanoi. Mutta se on viaton syy.

— Kaikkihan ne viattomia ovat... Mutta tietääkö teidän armonne, mitä kirkkoisä sanoo naisista?

Herra Cyprianowicz ei tietänyt. Kirkkoherra Woynowski otti siis hyllyltä Vulgatan ja luki kirkkoisän alkulauseen. Sitten hän virkkoi:

— No mitä sanotte?

— Onhan niitä sellaisiakin, vastasi herra Cyprianowicz.

— Siitä syystä Jacek nyt lähtee maailmalle. Mutta minä en häntä ensinkään kiellä. Päinvastoin.

VII.

— Kuinka? Lähteekö hän heti? Vasta kesällähän sota alkaa.

— Tiedättekö sen varmaan?

— Tiedän, sillä olen kysynyt. Ja kysynyt olen siksi, etten saa omaa poikaanikaan pysymään kotona.

— Sellainen se aatelismies on. Jacek lähtee heti, sillä totta puhuen hänelle on liian kiusallista jäädä tänne.

— Ymmärrän, ymmärrän kaikki. Kiire on tällaisissa tapauksissa paras lääke.

— Hän viipyy näillä seuduin vain sen verran, että saa Wyrombkin myydyksi tai pantatuksi. Ei se suuri maatilkku ole, mutta neuvoisin kuitenkin Jacekia mieluummin panttaamaan sen kuin myymään. Vaikk'ei hän koskaan palaisikaan takaisin, niin voihan hän toki esiintyä talonomistajana, ja se kuuluu aina paremmalta miehelle, joka on niin vanhaa sukua ja nimeä kuin hän.

— Pitääkö hänen sitten välttämättömästi myydä tai pantata tila?

— Pitää. Hän on köyhä, ihan köyhä. Te tiedätte, mitä varustukset maksavat, ja eihän hän voi mennä mihin rakuunarykmenttiin tahansa.

Hetkisen herra Cyprianowicz mietti, sitten hän lausui:

— Kuulkaapa hyvä kirkkoherra, entä jos minä ottaisin Wyrombkin?

Kirkkoherra Woynowski punastui kuin tyttö, joka nuorukaisen huulilta kuulee sen, mitä kiihkeimmin on halunnut kuulla; mutta puna katosi hänen kasvoiltaan yhtä pian kuin kesäinen salama katoaa iltataivaalta, sitten hän terävästi katsahti Cyprianowicziin ja kysyi:

— Mitä te sitten aiotte?

Mutta Cyprianowicz vastasi suoraan ja vilpittömästi:

— Mitä minä sitten aikoisin? Tahdon tehdä kelpo nuorukaiselle palveluksen, jonka voin tehdä kärsimättä mitään vahinkoa ja josta vielä toivon saavani hänen kiitollisuutensa. Älkää luulkokaan, arvoisa isä, ettei minulla olisi omia tarkoitusperiäni. Lähetän ainoan poikani samaan rykmenttiin, jossa herra Taczewski palvelee, ja toivon, että Stachini saa hänestä hyvän toverin ja ystävän. Tiedättehän te, miten tärkeä asia seura on ja miten onnellista on, kun on rinnalla uskollinen ystävä. Se on yhtä tärkeää sekä leirissä, jossa niin helposti syttyy riita, että sodassa, jossa kuolema vaanii. Jumala ei ole kieltänyt minulta omaisuutta, mutta antoi yhden ainoan lapsen. Herra Taczewski on urhoollinen, reipas, taitava sapelinkäyttäjä, kuten olemme nähneet, ja siveä, koska te hänet olette kasvattanut. Olkoon hän ja Stach toisilleen kuin Orestes ja Pylades. Siinä minun tarkoitusperäni.

Kirkkoherra Woynowski avasi hänelle sylinsä.

— Itse Jumala on teidät lähettänyt. Jacekista minä vastaan kuin itsestäni. Kultainen poika hän on, ja sydän hänellä on kiitollinen kuin vehnäpelto. Jumala teidät lähetti! Nyt saa poikani esiintyä kuten Taczewski. Powalan tulee — ja ehkäpä hän nähtyään suuren maailman unohtaa tuon tytön, joka hänelle on tuottanut niin paljon tuskaa ja turhia vuosia.

— Onko hän todella jo niin kauan rakastanut häntä?

— Totta puhuen jo pienestä pitäen. Mutta ei hän nytkään sano mitään, kiristää vain hampaitaan ja vääntelee kuin ankerias padassa... Ei, lähteköön vaan kiireen kautta, sillä tästä ei ole tullut eikä voi tulla mitään!

Seurasi hetkisen äänettömyys.

— Näistä asioista täytyy kuitenkin puhella täsmällisesti, virkkoi vanhus vihdoin. — Paljonko te voisitte antaa Wyrombkista? Se on huonoa maata.

— Vaikkapa sata dukaattia.

— Herra Jumala, mitä te sanotte!

— Kuinka niin? Jos herra Taczewski joskus maksaa sen minulle, niin onhan yhdentekevää, paljonko annan, ja jollei hän maksa, niin pääsen sittenkin omilleni, sillä vaikka maa onkin huonoa, niin metsä varmaan on hyvä. Tänään vien Stachin ja Bukojemskit takaisin Jedlniaan, ja teettehän sitten hyvin ja käytte meillä, kun herra Taczewski palaa Radomista. Rahat ovat valmiina.

— Taivaasta te totisesti putositte rahoinenne ja kultaisine sydäminenne, vastasi kirkkoherra Woynowski.

Sitten hän käski tuoda olutta, täytti itse pikarit, ja he joivat tyytyväisinä kuten ihmiset, joilla on ilo sydämessä. Kolmatta pikaria juodessa kävi kirkkoherra totiseksi.

— Tahdonpa palkita antamanne avun, hyvät sananne ja kohteliaisuutenne hyvällä neuvolla.

— Puhukaa.

— Älkää panko poikaanne asumaan Wyrombkiin. Tyttö on kauniimpi kuin sanoin voi lausua. Saattaahan hän olla pohjaltaan kelpo tyttö, en sitä kiellä, mutta hän on Sieninski, ja siitä on herra Pongowski — ei tyttö itse — niin ylpeä, että vaikkapa itse prinssi Jaakko kosisi häntä, niin ei se vanhuksen mielestä riittäisi. Suojelkaa poikaanne, älkää antako hänen tuon ylpeän takia loukata nuorta sydäntään tai saada sellaista haavaa kuin Jacek. Rehellisestä ja vilpittömästä ystävyydestä puhun, tahdon hyvällä palkita hyvää.

Herra Cyprianowicz vei käden otsalleen ja lausui:

— Tuon matkaseikkailun tähden he joutuivat Jedlniaan kuin pilvistä pudoten. Kerran minä kyllä naapurina kävin tervehtimässä herra Pongowskia, mutta hän ei tullut minun luokseni. Huomattuani hänen ylpeytensä en enää hakenut hänen ystävyyttään ja tuttavuuttaan. Sitten tuli tämä. En kuitenkaan pane poikaani Wyrombkiin enkä salli hänen rakastua Belczonczkassa. Emme ole niin vanhaa aatelia kuin Sieninskit emmekä ehkä kuin Pongowskitkaan, mutta meidän aateluutemme on noussut sodasta, sieltä, missä kärsitään kipua, kuten herra Czarniecki sanoi. Me pidämme aateluuttamme arvossa, poikani on siinä suhteessa vielä arempi kuin minä. Vaikea on nuorukaisen välttää Kupidon nuolia, mutta minä toistan teille, arvoisa isä, mitä Stachini minulle sanoi, kun nyt Belczonczkassa kyselin häneltä tytöstä: "Mieluummin olen omenaan kajoamatta kuin kurotan niin korkealle, etten saavuta, sillä silloin saan hävetä."

— Oi, se on järkevä poika! huudahti kirkkoherra.

— Sellainen hän on ollut pienestä pitäen, lausui Cyprianowicz, kasvoilla isän ylpeys. — Ja sanoi hän vielä senkin, ettei hän, kuultuaan, mitä tyttö on ollut Taczewskille ja mitä hän hänen tähtensä on kärsinyt, millään ehdolla tahtoisi astua niin jalon ritarin tielle. Ei, arvoisa isä, en ota Wyrombkia siksi, että poikani asuisi likellä Belczonczkaa. Jumala suojelkoon ja varjelkoon poikaa kaikesta pahasta!

— Amen. Luotan sanoihinne, kuin jos enkeli olisi puhunut. Ottakoon joku kolmas sen neitosen, vaikkapa joku herroista Bukojemskeista, jotka ovat niin suurta sukua.

Cyprianowicz hymähti, joi olutta, sanoi hyvästi ja läksi. Kirkkoherra Woynowski meni kirkkoon kiittämään odottamattomasta avusta, sitten hän malttamattomasti rupesi odottamaan Taczewskia.

Kun Jacek vihdoin tuli, ukko karkasi häntä vastaan pihamaalle asti, kävi kiinni hänen käsivarsiinsa ja puhkesi puhumaan:

— Jacek-kulta! Nyt voit yhdestä häntähihnasta maksaa kymmenen dukaattia. Sata dukaattia on kuin pöydällä edessäsi, ja Wyrombki pysyy sinun omanasi!

Taczewski käänsi häneen tuskan ja unettomuuden vaivaamat silmänsä ja kysyi kummissaan:

— Mitä on tapahtunut?

Se, mitä oli tapahtunut, oli todella lähtenyt hyvästä ihmissydämestä. Ilokseen huomasi kirkkoherra Woynowski niinikään, että Jacek, kaikista ponnistuksista ja kovista iskuista huolimatta, sai kuin uutta henkeä, kun kuuli Cyprianowiczin käynnistä. Muutamaan päivään ei hän ollut muuta ajatellut kuin hevosia, vaunuja, sotavarustuksia ja palvelijoita, ja hänestä oli jo tuntunut siltä, kuin ei hänen mieleensä voisi muuta mahtuakaan.

— Se on sinulle lääkettä ja palsamia, toisteli kirkkoherra Woynowski mielessään, — sillä vaikka ihminen olisi kuinka takertunut tyttöön ja vaikka hän olisi kuinka onneton, niin hänen sotaan lähtiessään täytyy katsoa, ettei osta huonokeuhkoista ja pattijalkaista hevosta, hänen täytyy valikoida sapeliläjistä, mitata panssarinsa ja koetella keihästään, ja silloin kääntyy mieli pois tytöistä, tärkeämmät asiat täyttävät sydämen ja suovat sille lohtua.

Ja hänen mieleensä muistui, kuinka hänkin kerran nuorena etsi sodasta unohdusta tai kuolemaa. Mutta nyt ei sota vielä ollut alkanut, ja Jacekilla oli joka tapauksessa pitkä matka kuolemaan, sen tähden hän kokonaan antautui sotavalmistuksiin ja niistä johtuviin toimiin.

Paljon olikin tekemistä.

Molemmat Cyprianowiczit tulivat uudelleen kirkkoherra Woynowskin luo, missä Jacek asui. Sitten he kaikki yhdessä läksivät kaupunkiin valmistamaan panttikirjaa. Siellä järjestettiin muutenkin osa Jacekin asioita, loput kehoitti käytännöllinen ja tällaisiin toimiin tottunut kirkkoherra Woynowski järjestämään Varsovassa tai Krakovassa. Siihen meni muutamia päiviä aamusta iltaan, vaikka alttiina apuna olikin Stanislaus Cyprianowicz, joka jo oli täysin toipunut pienestä vammastaan. Heidän tuttavuutensa ja ystävyytensä kävi yhä likeisemmäksi.

Vanhukset iloitsivat tästä suuresti, sillä sydämestään he olivat sitä toivoneet. Jalo Serafin-herra rupesi vihdoin valittamaan, että Jacek niin pian lähtee, ja pyytämään, ettei kirkkoherra mitenkään jouduttaisi matkaa.

— Minä ymmärrän, hän sanoi, — minä hyvinkin ymmärrän, miksi te, kunnianarvoisa isä, niin pian kuin suinkin tahdotte häntä pois kotoa, mutta oikeuden nimessä minun täytyy sanoa, etten saata uskoa mitään pahaa tuosta neiti Sieninskistä... Onhan se totta, ettei hän, Jacekin heti kaksintaistelun jälkeen tullessa taloon, ottanut häntä vastaan suinkaan ystävällisesti, mutta muistakaa, että Bukojemskit ja Stach juuri olivat riuhtaisseet hänet ja rouva Winnickin susien kidasta; onko siis ihmeellistä, että hän heidän haavansa nähdessään joutui vihan vimmaan, jota minun tietääkseni herra Pongowski tahallaan oli koettanut kiihottaa. Herra Pongowski on todella liian ärtyisä ihminen, mutta tyttö tuli minun siellä ollessani jo aivan mielenliikutuksissaan luokseni: "Minä tunnustan", hän sanoi, "että kohtelimme Jacek-herraa väärin ja että meidän täytyy antaa hänelle hyvitystä". Ja samassa hänen silmänsä kostuivat, niin että minuun oikein koski. Sillä tytöllä on sanomattoman suloiset kasvot ja hänen mielensä on oikeudenmukainen, hän tuntee kun on tehty väärin...

— Älköön Jacek Jumalan tähden saako tietää tätä, sillä paikalla karkaisi hänen sydämensä taas kurkkuun juuri, kun hän on ruvennut hengittämään helpommin. Hän karkasi sieltä ilman lakkia, vannoi, ettei palaa — ja Jumala häntä siitä varjelkoon. Näettekö, hyvä herra, naiset ovat kuin ne virvatulet, jotka öisin liikkuvat Jedlnian syvillä soilla. Jos ajat virvatulta takaa — se pakenee; jos sinä pakenet — se ajaa sinua takaa... sellaista se on!

— Se on viisas sentenssi, virkkoi Serafin-herra, — sen minä panen mieleeni Stachia varten.

— Lähteköön Jacek kiireimmiten. Olen jo valmistanut hänen mukaansa kirjeitä tuttaville ja virkamiehille, jotka tunnen niiltä ajoilta, jolloin he eivät vielä olleet virkamiehiä, sekä kuuluisille sotureille... Näissä kirjeissä puhun myöskin pojastanne oivana aatelismiehenä, ja kun hänen aikansa tulee lähteä, annan hänelle vielä erityisiä suosituksia, vaikka se lieneekin tarpeetonta, koska Jacek jo silloin on raivannut hänelle tietä. Tulkoot hyviksi tovereiksi.

— Kiitän teitä, arvoisa isä, koko sydämestäni. Tulkoot hyviksi tovereiksi, ja kestäköön heidän ystävyytensä elämän loppuun asti. Mainitsitte prinssi Aleksanterin rykmentin, jota Zbierzchowski komentaa. Se on korkea husaarirykmentti, ehkäpä kaikkein ensimmäinen. Olisin tietysti Stanislawin puolesta tavattoman iloinen, mutta itse hän kyllä sanoi minulle: "Kevyet rykmentit ovat liikkeellä kuusi päivää viikossa, mutta husaarit miltei vain sunnuntaisin."

— Yleisesti katsoen hän kyllä puhui totta, sanoi kirkkoherra. — Husaareja ei lähetetä hyökkäyksiin, ja harvoin he joutuvat käsikähmään, koska ei sellaisen soturin sovi taistella ketä hyvänsä vastaan; mutta kun heidän sunnuntainsa sitten koittaa, niin kyllä he silloin huitovat kuin humalaiset, eivätkä muut kuudessa päivässä vuodata niin paljon verta kuin he siinä yhdessä. Eiväthän muuten soturit johda sotaa, vaan sota johtaa heitä — sen tähden saattaa kyllä sattua, että husaareillakin on työtä joka päivä.

— Te, arvoisa isä, sen parhaiten tiedätte.

Kirkkoherra Woynowski sulki hetkiseksi silmänsä, ikäänkuin selvemmin johdattaakseen mieleensä menneitä aikoja, sitten hän korotti lasinsa, katseli simaa valoa vastaan, joi pari siemausta ja virkkoi:

— Sellaista se oli, kun me Ruotsin sodan jälkeen läksimme rankaisemaan petturiruhtinasta, joka oli tehnyt liiton Caroluksen kanssa. Marsalkka Lubomirski tunki tulella ja miekalla aina Berliiniin asti. Palvelin juuri silloin hänen oman husaarilippunsa alla, jota Wiktor komensi. Brandenburgilainen otti meidät vastaan niin hyvin kuin taisi: milloin lähetti liikkeeseen jalkaväkensä, milloin nostoväkensä, jossa oli saksalainen aateli — ja minä vakuutan teille, että meillä husaareilla lopulta oli käsivarret yhtä kankeina kuin alhaisilla kasakoilla...

— Vai oli se niin raskasta työtä.

— Ei se niin raskasta ollut, sillä heti kun me tulimme näkyviin, tippuivat niiden raukkojen käsistä pyssyt ja piikit kuin tuulessa oksat. Mutta kun sitä oli joka päivä aamusta iltaan. Samahan siitä on työ, pistätkö piikin rintaan taikka selkään. Hei vain, mainio sotaretki se oli! Työtä kyllä, kuten sanoin, mutta en taas toiselta puolen ikinä ole nähnyt sellaisten ihmisjoukkojen ja hevoslaumojen takapuolta kuin silloin. Puolet Brandenburgia me sillä retkellä hävitimme, niin että Lutherus helvetissä mahtoi itkeä.

— Onnellista ajatella, että rikos sai ansaitun rangaistuksen.

— Niin, onnellista kyllä. Sitten tuli vaaliruhtinas herra Lubomirskin luo pyytämään rauhaa. Minä en sattunut sitä näkemään, mutta sotamiehet kertoivat, että marsalkka käveli leirissä kädet puuskassa, ja vaaliruhtinas luhjusteli hänen perässään ja kumarteli niin, että peruukki oli putoamaisillaan maahan. Sanoivat hänen suudelleenkin, mihin vain sattui ja koska tilaisuus tuli; mutta tätä en minä usko, sillä vaikka marsalkka oli ylpeä ja mielellään nöyryytti vihollisensa, niin hän oli samalla kohtelias eikä olisi sallinut sellaista.

— Suokoon Jumala, että turkkilaisten nyt kävisi niinkuin brandenburgilaisten silloin.

— Eihän minun kokemukseni ole korkea, mutta sen sijaan se on pitkä, ja suoraan sanoen minä luulen, että nyt käy yhtä onnellisesti tai ehkä vielä paremmin. Marsalkka oli kokenut päällikkö, ja ennen kaikkea seurasi häntä onni, mutta ei häntä voi verrata nyt hallitsevaan kuninkaaseemme.

Sitten he muistelivat kuninkaan voittoja ja sotia, joissa olivat olleet mukana, joivat kuninkaan terveydeksi ja iloitsivat siitä, että nuoret pääsevät sotaan ja niittävät kunniaa, varsinkin kun sotaa käydään ristin ikivanhoja vihollisia vastaan.

Tosin ei kenelläkään ollut mitään lähempiä tietoja tulevasta sodasta.

Ei edes tiedetty, kääntyykö Turkin mahti Tasavaltaa vaiko keisaria vastaan. Kysymys liiton solmimisesta Itävallan hovin kanssa piti otettaman käsittelyn alaiseksi vasta valtiopäivillä. Mutta aatelisten kokouksissa ja maapäivillä ei enää muusta puhuttu kuin sodasta. Poliitikot, jotka oleskelivat Varsovassa ja hovissa, puhuivat siitä varmana asiana, ja sitä paitsi oli koko kansalla jo sellainen esitunne, että sodan täytyy syttyä — ja sellainen esitunne on monesti varmuuttakin voimakkaampi, varsinkin kun se perustuu kuninkaan tekoihin ja toimiin, kansan tahtoon ja historialliseen tehtävään.

VIII.

Radomin matkalla pyysi kirkkoherra Woynowski Cyprianowiczeja poikkeamaan pappilaan lepäämään, sitten hänen ja Jacekin piti heidän kanssaan jatkaa matkaa Jedlniaan. Aivan odottamatta ilmestyi pappilaan kolme herra Bukojemskia. Markus, jonka olkapää oli vahingoittunut, ei vielä päässyt liikkeelle, mutta Mateus, Lukas ja Johannes olivat lähteneet tervehtimään vanhusta ja kiittämään häntä saamastaan hoidosta. Johannekselta kyllä puuttui pikkusormi, ja vanhemmilla veljillä oli suuret arvet, toisella otsassa, toisella poskessa, mutta muuten he olivat täydellisesti parantuneet ja terveet kuin pukit.

Pari päivää sitten he jo olivat lähteneet korpeen metsästämään, he olivat saavuttaneet nukkuvan emäkarhun, valveelta pistäneet sen kuoliaaksi ja tuoneet poikasen lahjaksi kirkkoherralle, jonka tiedettiin rakastavan metsän eläimiä.

Kirkkoherra, joka piti heitä "kelpo poikina", ilostui sekä heidän tulostaan että karhunpenikasta, ja hän oli menehtyä nauruun, kun karhunpoika kävi käsiksi vieraita varten asetettuun simapikariin ja puolustaakseen saalistaan rupesi kauhealla mylvinnällä peloittamaan läsnä olevia.

Huomattuaan, ettei kukaan sitä ota pois, asettui karhunpoika takakäpälilleen ja tyhjensi lasin aivan kuin ihminen. Siitä nousi vielä suurempi ilo.

— En panisi sitä juomavarastoni vartijaksi enkä mehiläisteni hoitajaksi, sanoi kirkkoherra nauraen.

— Hahhah, jatkoi samaan tapaan Stanislaw Cyprianowicz, — perin lyhyen ajan se on ollut opissa Bukojemskeilla, mutta yhdessä päivässä se siellä on oppinut enemmän kuin metsässä koko elinaikanaan.

— Se on valhetta, sanoi Lukas, — tuo elukka on luonnostaan sellainen, että se tietää mikä maistuu makealta. Tuskin olimme sen metsästä tuoneet kotiin, kun se jo otti ryypyn ihan niinkuin metsässä joka aamu olisi tottunut siihen. Ja sitten se antoi koiraa kuonolle, ikäänkuin sanoakseen: "Älä sinä tule tänne nuuskimaan" — ja pani maata.

— Paljon minulla tulee olemaan siitä iloa, ja siitä minun on kiittäminen herroja, sanoi kirkkoherra, — mutta juomanlaskijakseni en sitä pane, vaikka se mainiosti tuntee juomat, sillä varmaan se olisi liian virkaintoinen.

— Karhu osaa kaikenlaista, huomautti Johannes, — kirkkoherra Glomickilla Przytykissä on karhu, jonka sanotaan polkevan urkuja. Toiset kuuluvat olevan sille suutuksissaan, sillä silloin tällöin se itsekin karjaisee, varsinkin kun sille tehdään kiusaa.

— Ei siinä ole mitään suuttumisen syytä, sanoi kirkkoherra, — tekeväthän linnutkin pesänsä kirkkoon ja laulavat Jumalan kunniaa, eikä siitä kukaan suutu. Joka eläin on Jumalan palvelija — ja Vapahtajakin syntyi tallissa.

— Sanovathan ne vielä sellaistakin, puuttui Mateus puhumaan, — että Herra Jeesus kerran muutti myllärin karhuksi, ehkäpä siihen silloin jäi ihmisen henki.

Siihen virkkoi vanhempi Cyprianowicz:

— Nyt te siinä tapauksessa olettekin tappaneet myllärin ja saatte vastata teostanne. Kuningas on kovin ankara karhuistaan eikä suinkaan palkkaa jahtivouteja sitä varten, että he tappaisivat hänen karhunsa.

Nämä sanat saattoivat veljekset pelästymään, ja vasta hyvän ajan perästä sai Mateus suunsa auki ja pääsi puolustamaan heidän yhteistä tekoaan:

— Vähät siitä, emmekö me ole aatelia? Yhtä hyvät Bukojemskit ovat kuin Sobieskitkin.

Lukaksen mieleen välähti hyvä ajatus, ja samassa hänen kasvonsa kirkastuivat:

— Me annoimme kunniasanamme, ettemme ammu karhuja, selitti hän — annoimmehan? Emme olekaan ampuneet. Me pistimme kuoliaaksi.

— Ei hänen armonsa kuningas nyt ehdi ajatella karhuja, huomautti Johannes, — eikä hänelle kukaan mene tätä kertomaan. Uskaltaisipa vain joku metsänvartijoista... Paha kuitenkin, että ehdimme kehua tekoamme herra Pongowskille ja herra Grothukselle, sillä herra Grothus läksi suoraa päätä Varsovaan. Hän näkee siellä usein kuninkaan ja voi vahingossa puhua liikaa.

— Koska te tapasitte Pongowskin? kysyi kirkkoherra.

— Eilen. Hän oli saattamassa herra Grothusta. Tiedättehän, arvoisa kirkkoherra, majatalon, jota sanotaan Mordowniaksi? Poikkesivat sinne syöttämään hevosiaan ja tapasivat meidät. Pongowski silloin kysymään kaikenlaisia asioita, muun muassa Jacekista.

— Minustako? keskeytti Jacek.

— Niin. "Onko totta, että Taczewski lähtee sotaan?" hän kysyi. "On!" me sanoimme. "Entä koska?" "Pian." Sitten Pongowski sanoi: "Vai niin, hän menee kai jalkaväkeen." Silloin me kaikki raivostuimme, ja Mateus sanoi: "Paras on, ettei teidän armonne pistele, sillä Jacek on nyt meidän ystävämme ja meidän täytyy puolustaa häntä." Samassa me rupesimme vähän ähkimään, ja kun hän sen huomasi, hän sanoi: "En minä sitä sano pahassa tarkoituksessa — tiedän vain, ettei Wyrombki ole mikään starostakunta."

— Starostakunta tai ei, se ei kuulu häneen! huudahti kirkkoherra. — Älköön sillä vaivatko päätään!

Herra Pongowski oli nähtävästi kuitenkin toista mieltä ja vaivasi päätään Jacekin asioilla, koska pappilaan tuntia myöhemmin tuli poika, joka uuden simakannun ohella toi sinetöityä kirjettä ja joka ilmoitti:

— Olen hänen armonsa Belczonczkan herran lähettämä.

Kirkkoherra Woynowski otti kirjeen, rikkoi sinetin, kääri auki paperin, oikaisi sen suoraksi, meni likemmä ikkunaa ja rupesi lukemaan.

Jacek oli mielenliikutuksissaan käynyt aivan kalpeaksi: hän tuijotti kirjeeseen kuin sateenkaareen, sillä hänellä oli se tunne, että siinä puhuttiin hänestä. Lintuina lentelivät ajatukset hänen päässään: jokohan vanhus on pehminnyt, jokohan pyytää anteeksi? Varmaankin. Toisin ei saata olla. Eihän Pongowskilla ollut oikeutta kantaa vihaa kauemmin kuin ne kantoivat, jotka olivat joutuneet kärsimään. Omatunto oli herännyt, hän oli huomannut menetelleensä väärin, hän oli huomannut syvästi loukanneensa viatonta ihmistä ja haluaa nyt sovittaa vääryyden.

Jacekin sydän löi kuin vasara. Oi, minä lähden, puheli hän mielessään, — ei täällä onnea minulle ole, ja vaikka voin antaa anteeksi, niin en voi unohtaa. Mutta kunhan edes kerran vielä ennen lähtöä näkisin hänet, joka on niin julma ja niin rakas, Annulan, kunhan edes kerran saisin häntä katsella, hänen ääntään kuulla — älä, rakas, armollinen Jumala, sitä minulta kiellä!

Ja hänen ajatuksensa lensivät nopeammin kuin pääskyset, mutta ne eivät olleet ehtineet kauankaan lentää, kun sattui aivan odottamaton tapaus: kirkkoherra Woynowski rutisti äkkiä kirjeen käteensä ja kourasi vasemmalle kyljelleen, ikäänkuin sapelia tavoitellakseen. Veri nousi hänen kasvoilleen, kaula paisui ja pullistui ja silmät säkenöivät. Hän oli niin hirveän näköinen, että Cyprianowicz ja Bukojemskit katselivat häneen kuin johonkin ihmeeseen: kuin loihtimalla hän näytti muuttuneen toiseksi ihmiseksi.

Huoneessa vallitsi kolkko äänettömyys.

Kirkkoherra oli asettunut ikkunaan päin, ikäänkuin katsellakseen ulos, sitten hän kääntyi, loi ensin katseensa seiniin ja sitten vieraisiin, mutta varmaan hän sitten sai mielensä tasapainoon, sillä hänen kasvonsa kalpenivat ja silmistä sammuivat salamat.

— Hyvät herrat, hän sanoi, — se mies ei ole ainoastaan kiivas, vaan hän on suorastaan paha. Tapahtuuhan jokaiselle, että kiivaudessaan puhuu enemmän kuin järki sallisi, mutta joka yhä pysyy kiinni vihassaan ja solvaamistaan solvaa loukattua, se ei enää käyttäydy aatelismiehen ja katolisen tavoin.

Tämän sanottuaan hän kumartui ottamaan rypistynyttä kirjettä ja ojensi sen Taczewskille:

— Jacek, jos sinun sydämeesi vielä on jäänyt jokin sirpale, niin tällä veitsellä sinä sen leikkaat pois. Lue, poika-raukka, lue ääneen, sillä sinulla ei ole mitään hävettävää, vaan sillä, joka tällaisen kirjeen on kirjoittanut. Saakoot nämä herrat tietää, mikä mies herra Pongowski on.

Jacek tarttui vapisevin käsin kirjeeseen, käänsi sen auki ja luki:

 "Kunnianarvoisa herra Rovasti etc. etc.

 Kuultuani, että Wyrombkin Taczewski, joka on oleskellut talossani,
 näinä päivinä lähtee sotaan, lähetän hänelle, muistaen leipää, jolla
 häntä hänen köyhyydessään olen ruokkinut, ja niitä pieniä palveluksia,
 joita silloin tällöin olen voinut hänellä teettää, hevosen sekä
 dukaatin kengitykseen, samalla varoittaen, ettei hän käyttäisi
 lahjojani mihinkään turhiin.

 Tarjoten samalla mielihyvällä ja alttiisti palvelustani, piirrän"
 j.n.e.

Kirjeen luettuaan Jacek kalpeni niin kauheasti, että läsnä olevat pelästyivät, varsinkin kirkkoherra, joka pelkäsi kalpeuden ennustavan hirveää vimmaa ja joka tiesi, kuinka kauhea vihassaan tuo muuten niin lempeä nuorukainen saattoi olla. Hän alkoi sen tähden paikalla tyynnytellä.

— Pongowski on vanha ja toiskätinen, virkkoi hän kiireesti, — et sinä voi vaatia häntä kaksintaisteluun!...

Mutta Taczewski ei yltynyt vihan vimmoihin, vaan hänet valtasi ääretön, tuskallinen hämmästys, joka ensi hetkessä nousi ylemmä kaikkia muita tunteita.

— En voi vaatia häntä kaksintaisteluun, toisti hän kaikuna, — mutta miksi hän sitten alituisesti minua solvaa...?

Silloin nousi vanha Cyprianowicz, tarttui Jacekin molempiin käsiin, painoi niitä lujasti, suuteli häntä otsalle ja lausui:

— Itseään Pongowski on häväissyt eikä sinua, ja jos sinä luovut kostosta, tulee jokainen entistä enemmän ihailemaan jaloa luonnettasi, joka niin kokonaan on suuren syntyperäsi mukainen.

— Ne olivat viisaita sanoja, huudahti kirkkoherra, — ja sinun täytyy näyttää olevasi niiden arvoinen...

Nyt syleili Stanislaw Cyprianowicz vuorostaan Jacekia.

— Totta puhuen, hän virkkoi, — rakastan sinua entistä enemmän.

Mutta Bukojemskeille, jotka kirjeen kuultuaan kaiken aikaa olivat kiristelleet hampaitaan, ei tämä asiain käänne ollut ensinkään mieleen. Stanislawin esimerkkiä seuraten alkoivat hekin nyt syleillä Jacekia.

— Käyköön nyt kuinka käy, huomautti vihdoin Lukas, — mutta kyllä minä Jacekin sijassa menettelisin toisin.

— Kuinka sitten? kysyi uteliaina kaksi veljeksistä.

— Sitä tosin en tiedä, mutta keksisinpä keinon enkä rupeaisi antamaan anteeksi.

— Kun et tiedä, niin älä sitten puhu.

— Mitäs te sitten olette tietävinänne?

— Olkaa hiljaa! huudahti kirkkoherra. — En minä jätä tuota kirjettä vastaamatta, mutta kostamasta kieltää kristinusko ja katolisuus.

— No niin, mutta ensi hetkessä teidän korkea-arvoisuutennekin hapuili sapelia sivultaan.

— Tulin sitä siinä liian kauan kantaneeksi. Mea culpa! Se on minun vikani. Mutta kuten sanoin, on tässä vielä otettava huomioon, että Pongowski on vanha ja ilman toista kättä. Ei tässä voi tarttua rautaan... Ja juuri siitä syystä, hyvät herrat, tuo mies iljettää minua niin äärimmäisyyteen asti, että hän tällä likaisella tavalla käyttää hyväkseen rankaisemattomuuttaan.

— Kyllä hänen kuitenkin käy kuumaksi olo näillä seuduin, virkkoi Johannes Bukojemski. — Kyllä me pidämme huolta siitä, ettei kukaan pistä jalkaansa hänen kattonsa alle...

— Mutta vastaus on annettava, keskeytti kirkkoherra, — ja paikalla.

Hetkisen he kuitenkin vielä tuumailivat, kirjoittaisiko vastauksen Jacek, jota kirje tarkoitti, vaiko kirkkoherra, jolle se oli osoitettu. Vihdoin ratkaisi Taczewski itse asian, lausuen:

— Minulle koko tuo talo ja kaikki sen ihmiset ovat ikäänkuin kuolleet — saavat kiittää onneaan, että niin olen mielessäni päättänyt.

— Kuolleet ovatkin! Silta on poltettu! tokaisi joukkoon kirkkoherra, etsiessään kynää ja paperia.

Johannes Bukojemski riensi sanomaan:

— Hyvä on, että silta on poltettu, mutta vielä parempi olisi, jos koko Belczonczka sauhuna nousisi ilmaan! Kun meille Ukrainaan tuli joku vieras ja asettui joukkoomme asumaan, mutta ei osannut elää ihmisiksi, niin me pistimme hänet kuoliaaksi, ja talo paloi poroksi.

Näihin sanoihin ei kukaan muu kiinnittänyt huomiota kuin vanhempi Cyprianowicz, joka malttamattomasti heilautti kättään ja virkkoi:

— Herrat ovat kotoisin Ukrainasta, minä Lembergin seuduilta ja herra Pongowski Pomorzesta. Teidän käsityksenne mukaan saattaisi herra Pongowski pitää sekä teitä että meitä vieraina. Mutta Tasavalta on suuri talo, jossa asuu aatelinen perhe ja jonka jokaisessa kolkassa aatelismies on kotonaan...

Kaikki vaikenivat, alkovista kuului kynän rapinaa ja sanat, joita kirkkoherra puoliääneen saneli itselleen.

Taczewski istui jonkin aikaa pää käsien varassa liikkumattomana. Äkkiä hän ojentui suoraksi, katsoi läsnä olevia ja lausui:

— Yhtä asiaa en saata ymmärtää.

— Emme mekään, jatkoi Lukas Bukojemski, — mutta jos sinä juot simaa, niin mekin juomme.

Koneentapaisesti täytti Jacek pikarit ja puhui samalla, omien ajatustensa lentoa seuraten:

— Pongowski saattoi loukkaantua siitä, että kaksintaistelu sai alkunsa hänen talossaan — vaikka sellaisia tapauksia sattuu alituisesti. Mutta tietäähän hän nyt, etten minä vaatinut teitä kaksintaisteluun, hän tietää syyttä solvanneensa minua oman kattoni alla, tietää, että olen sopinut herrojen kanssa, tietää, etten enää tule hänen taloonsa — ja kuitenkin hän vielä minua ahdistaa, vielä koettaa solvata minua...

— Se on totta, että tässä suuttumuksessa piilee jotakin erinomaista, sanoi vanhempi Cyprianowicz.

— Te olette myöskin sitä mieltä.

— Mitä mieltä? kysyi kirkkoherra, joka tullessaan alkovista, valmis kirje kädessä, kuuli viime sanat.

— Että tässä erinomaisessa suuttumuksessa piilee jotakin.

Kirkkoherra loi katseensa hyllyyn, jossa muitten kirjojen joukossa oli Raamattu, ja virkkoi:

— Sanon, mitä aikoja sitten olen sanonut, että tässä piilee nainen.

Hän kääntyi läsnä olevien puoleen:

— Luenko herroille, mitä pyhä kirja sanoo naisesta...?

Mutta hän ei päässyt lauseensa päähän, ennenkuin Jacek kuin tulen polttamana karkasi pystyyn, tarttui molemmin käsin tukkaansa ja rupesi kauheassa tuskassa valittamaan:

— Sitä enemmän en ymmärrä tätä asiaa, sillä jos joku maailmassa... jos jollekin maailmassa... koko sielullanihan minä...

Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä tuska kuristi häntä kuin pihdeillä kurkusta, ja kiteytyi kahteen suureen, polttavaan kyyneleeseen, jotka heruivat silmistä ja vierivät poskille.

Kirkkoherra ymmärsi hänet täydellisesti.

— Rakas Jacek, hän neuvoi, — parempi on että poltat haavaa, vaikka koskisi kuinka, kuin että se pääsee tekemään märkää. Siksi en sinua nyt säästä. Olenhan minäkin aikoinani ollut maallisena sotamiehenä, sen tähden ymmärrän paljon asioita. Tiedän, että suru ja muistot, vaikka pakenisit kuinka kauas, seuraavat sinua kuin koirat, ulvoen yökaudet ja antamatta sinun nukkua. Eikö ole paras, että paikalla tapat ne? Sinä tunnet tälläkin hetkellä, että olisit valmis antamaan jokaisen veripisarasi tytön edestä, jota rakastat, ja juuri siksi on niin kauheaa, että solvaukset tulevat siltä taholta. Se tuntuu mahdottomalta ja on kuitenkin mahdollista... Sillä jos sinä olet loukannut neitseellistä ylpeyttä ja neitseellistä itserakkautta, jos siellä on odotettu sinun tulevan maassa madellen pyytämään anteeksi etkä ole tullutkaan, jos sinua on lyöty etkä sinä olekaan nöyrtynyt, vaan tarttunut aseeseen ja murtanut kahleet — niin tiedä, ettet koskaan saa sitä anteeksi, vaan sinua seuraa alituisesti viha suurempi kuin miehen viha saattaa ollakaan. Eikä tässä auta muu kuin yksi keino: särje rakkaus vaikkapa omaa rintaasi vastaan ja heitä luotasi, kuten heitetään taittunut kaari!

Taasen seurasi hetken hiljaisuus. Vanha Cyprianowicz nyökäytti päätään kirkkoherran sanojen vahvistukseksi, kokeneena miehenä ihmetellen hänen viisauttaan.

— Totta on, että tartuin aseeseen ja mursin kahleet, myönsi Jacek. — Pongowski ei enää saavuta minua!

— Minä tiedän jo, mitä teen! huudahti äkkiä Lukas Bukojemski.

— Puhu äläkä pidä takanasi! panivat molemmat veljet.

— Entä tiedättekö mitä jänis sanoo?

— Mikä jänis? Oletko humalassa?

— Jänis, joka istuu pellonpientareella.

Ja hän nousi innoissaan seisomaan, laski kädet vyötäisilleen ja rupesi laulamaan;

    Pelloll' istuu jänönen,
                jänönen,
    metsästäjää peläten,
                peläten,
    siinä sitten jänö-parka
    tekee testamentin tarkan
                pojilleen.

Siinä hän kääntyi veljiensä puoleen ja kysyi:

— Entä tiedättekös, mikä oli testamentin sisältö?

— Tiedämme kyllä, mutta kerro se silti!

— Kuulkaa sitten:

    Suudelkaa mua viime kerran,
    Kavahtakaa pyssyherraa,
             poikaset...

... Kas sen minä Jacekin sijassa kirjoittaisin kaikille Belczonczkan asukkaille, ja jollei hän sitä tee, niin pistäköön ensimmäinen janitsaari minut kuoliaaksi, jollen minä omassa ja teidän nimessänne kirjoita niitä sanoja jäähyväisiksi herra Pongowskille.

— Taivaan tähden, se oli mainio tuuma! huusi Johannes riemuissaan.

— Haaveilut pois ja työhön ja toimeen!

— Kirjoittakoon Jacek vain vastauksen!

— Ei keskeytti kirkkoherra, jota veljesten keskustelu jo oli kyllästyttänyt, — ei Jacek mitään kirjoita, vaan minä kirjoitan, eikä minun käy lainaileminen sananparsia teiltä, hyvät herrat.

Hän kääntyi nyt Cyprianowiczin ja Jacekin puoleen:

— Tehtävä on vaikea, sillä häijyyden sarvet on taitettava, kohteliaisuutta ei saa loukata, mutta samalla on osoitettava, että me ymmärrämme, mistä päin pisto tulee. Kuulkaa siis, hyvät herrat, ja jos haluatte tehdä muistutuksia, niin olkaa hyvät.

Ja hän rupesi lukemaan:

 "Jalosukuinen, armollinen herra ja melko rakas veli..."

Hän läjäytti kämmenellään kirjettä ja huomautti;

— En kirjoita "rakas veli", vaan "melko rakas veli".

— Kyllä se hänelle riittää! sanoi Serafin-herra, — lukekaa eteenpäin!

— Kuulkaa siis:

 "Kaikille kansalaisille Tasavallassamme on tunnettua, että ainoastaan
 ne henkilöt, jotka nuoruudesta asti ovat seurustelleet kohteliaitten
 ihmisten kanssa tai jotka suuresta suvusta polveutuen jo syntyessään
 ovat tuoneet maailmaan kohteliaat tavat, saattavat joka tilaisuudessa
 niitä säilyttää ja käytännössä toteuttaa. Koska ei kumpikaan näistä
 eduista ole langennut jalosukuisen, armollisen herran osalle, antaa
 jalosukuinen herra Jacek Taczewski, joka aivan päinvastoin kuin
 Teidän armonne, kuuluisilta esi-isiltään on perinyt sekä jalon veren
 että jalon mielen, Teille anteeksi halpamaiset sananne ja lähettää
 takaisin yhtä halpamaiset lahjanne. Ja koska te niiden tavalla,
 jotka pitävät majataloja kaupungeissa tai kapakoita teiden varsilla,
 lähetätte laskun vieraanvaraisuudesta, jota jalosukuinen herra Jacek
 Taczewski on Teidän armonne talossa nauttinut, niin on jalosukuinen
 Taczewski valmis korvaamaan kaikki hänen luonteensa mukaisella
 anteliaisuudella..."

— Herran tähden, keskeytti hänet vanhempi Cyprianowicz, — Pongowski saa halvauksen.

— Niin, ylpeyttä täytyy lannistaa, ja sitten se silta on poltettava — Jacek itse niin tahtoo.

— Niin, niin! huusi Taczewski kuumeentapaisesti.

— Kuulkaa nyt vielä, mitä hänelle itse puolestani kirjoitan:

 "Olen itse taivutellut jalosukuista Taczewskia tähän pitkämielisyyteen
 selittämällä, että kaari tosin on teidän, mutta myrkytetty nuoli,
 jolla aioitte jaloa nuorukaista haavoittaa, nähtävästi on kotoisin
 toisen viinestä. Järki heikkenee aivan kuten voima luissa ja
 ytimissä vuosien kuluessa, ja raihnainen vanhuus kallistaa helposti
 korvansa vieraan kuiskutukselle, mutta sitä suuremmalla syyllä
 sitä on kohdeltava pitkämielisyydellä. Lopetan, pappina ja Jumalan
 palvelijana lisäten, että jota vanhempi ihminen on ja jota likempänä
 hänen loppunsa, sitä vähemmin tulee hänen antautua vihan ja ylpeyden
 valtaan, vaan sen sijaan ajatella sielunsa pelastusta, jota
 teidän armollenne toivotan. Amen. Pysyen teidän armonne... j.n.e.
 kirjoitan... j.n.e."

— Kaikki on erinomaisesti kirjoitettu, huudahti Serafin-herra. — Ei mitään lisättävää eikä mitään pois otettavaa.

— Entä arveletteko hänen saavan ansionsa mukaan? sanoi kirkkoherra.

— Oikein korviani kuumoitti muutamissa paikoin.

— Niin minunkin, sanoi Lukas Bukojemski, — kun tuollaisia asioita kuulee, niin rupeaa janottamaan kuin kuumimmalla helteellä.

— Kaada herroille simaa, Jacek. Minä sinetöin kirjeen ja lähetän sen menemään.

Hän otti sinettisormuksen sormestaan ja meni alkoviin. Ennen kirjeen sulkemista hänen mieleensä nähtävästi kuitenkin juolahti jokin ajatus, koska hän palasi ja virkkoi:

— Niin, kaikki on kunnossa. Mutta kunhan en olisi ollut liian ankara. Jos se vanha mies sairastuu? Kynän tekemät haavat kirvelevät yhtä pahasti kuin miekan tai luodin tekemät.

— Se on totta! myönsi Taczewski.

Ja kiristeli hampaitaan.

Tämä välitön tuskanilmaus ratkaisi asian.

Vanhempi Cyprianowicz virkkoi:

— Arvoisa kirkkoherra, epäilyksenne todistavat mielenne jaloutta, mutta Pongowski ei tuntenut mitään epäilystä. Hänen kirjeensä sattui suoraan sydämeen, mutta teidän kirjeenne haavoittaa vain pahuutta ja ylpeyttä. Minä olen sitä mieltä, että kirje on lähetettävä.

Ja kirje lähetettiin. Sitten ryhdyttiin entistä suuremmalla kiireellä valmistamaan Taczewskia matkalle.

IX.

Jacekin ystävät eivät kuitenkaan edellyttäneet, että kirkkoherran kirje tulisi suorastaan hyödyttämään herra Gedeon Pongowskia hänen kotoisessa politiikassaan.

Kirjeen saadessaan hän tosin suuttui. Jacek, joka tähän saakka oli ollut vain hänen tiellään, kävi hänelle nyt, vaikk'ei hän ollutkaan kirjettä kirjoittanut, vihan esineeksi. Tämä viha versoi katkerassa vanhassa sydämessä kuin myrkkykukkanen, ja samalla neuvoi viisaus, että kirkkoherran kirjettä on käytettävä niin hyödyllisesti kuin suinkin.

Gedeon-herra hillitsi siis kuumimman kiukkunsa, komensi kasvoilleen ylenkatseellisen säälin ilmeen ja läksi kirje kädessä neiti Sieninskin luo.

— Kiittämättömyys on maailman palkka, hän virkkoi. — En olisi tahtonut sitä tehdä, sillä minä tunnen ihmiset, mutta kun sinä rupesit vääntelemään käsiäsi ja väittämään, että hänelle oli tehty väärin, että minä olin ollut liian kova ja että sinä olit ollut liian kova, ettei pidä antaa hänen vihassa lähteä sotaan, niin minä taivuin: lähetin hänelle raha-apua, lähetin hevosen, lähetin kohteliaan kirjeen; ajattelin, että hän tulee kiittämään ja sanomaan hyvästi, kuten ihmisen sopii, joka niin paljon on asunut kattoni alla — mutta katso, minkämoisen vastauksen sen sijaan saan!

Tämän sanottuaan hän otti vyöstään kirkkoherran kirjeen ja antoi sen neidille.

Tyttö rupesi lukemaan, ja äkkiä vetäytyivät hänen tummat kulmakarvansa kokoon, mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa kirkkoherra sanoo herra Pongowskin tahtoneen rangaista Jacekia siksi, että joku toinen on kuiskannut hänen korvaansa sellaisen kehoituksen, alkoivat hänen kätensä vavista ja hänen kasvoilleen lensi helakka puna. Sitten hän kävi valkoiseksi kuin vaate.

Gedeon-herra näki kaikki, mutta ei ollut näkevinään.

— Suokoon Jumala heille anteeksi, mitä he minun persoonastani kirjoittavat, lausui hän hetkisen äänettömyyden perästä, — sillä Hän yksin tietää, ovatko Pongowskit niin paljon huonommat kuin Taczewskit, joitten kuuluisuutta ihmiset toitottavat maailmalle enemmän kuin kannattaa. Mutta sitä en saata suoda heille anteeksi, että he kiittämättömyydellä palkitsevat enkelinsydämesi hyvyyden.

— Jacek-herra ei ole kirjoittanut tätä, vaan kirkkoherra Woynowski, vastasi neiti Sieninski, käyden ikäänkuin oljenkorteen kiinni.

Vanha aatelisherra huoahti ja kysyi:

— Uskotko, neito, että sinua rakastan?

— Uskon, vastasi tyttö, painuen suutelemaan holhoojansa kättä.

Tämä alkoi hellästi silitellä hänen vaaleaa päätään.

— Vaikka uskotkin, niin et laisinkaan tiedä, kuinka paljon. Sinä olet ainoa lohdutukseni. Harvoin minä tällaisia sanoja päästän huuliltani ja harvoin lausun mitä sydämeni tuntee, sillä vanha suru on sinne kätketty. Mutta sinun pitää ymmärtää, että olet ainoani maailmassa. En tahtoisi, että sinulla olisi huolta ja ikävää, surusta puhumattakaan — tahtoisin täyttää jokaisen elämäsi hetken ilolla ja onnella. En tahdo kysellä, mitä sydämessäsi on alkanut versoa, vaan sanon: jos se on ollut puhtaasti sisarellinen tunne, kuten edellytän, tai jotakin enempää, niin tuo nuorukainen, joka on palkinnut rehellisen ystävyytemme kiittämättömyydellä, ei sitä ansaitse. Anulkaseni, sinä pettäisit itseäsi jos luulisit kirkkoherran kirjoittaneen tuon kirjeen Taczewskin tietämättä. Yhdessä he ovat vastauksen laatineet, ja tiedätkö miksi he ovat vastanneet näin ylpeästi? Siksi, että Taczewski, kuten olen kuullut, on saanut rahaa tuolta Jedlnian armenialaiselta. Kas sitä hän tarvitsi, ja kun hän sitä on saanut, ei hän enää välitä mistään muusta. Sillä kannalla ovat asiat, ja sinun täytyy myöntää, että joka toisin ajattelee, se pettää omaa itseään.

— Myönnän, kuiskasi tyttö.

Gedeon-herra mietti hetkisen ikäänkuin löytääkseen lähtökohdan, sitten hän virkkoi:

— Ei, sanovat vanhojen ihmisten aina tahtovan kehua entisiä ja moittia nykyisiä aikoja, mutta se on sellaista, että maailma turmeltuu turmeltumistaan ja ihmiset turmeltuvat: ei minun aikoinani kukaan olisi käyttäytynyt niinkuin Taczewski. Mutta tiedätkö, mikä on tämän kaiken alku ja juuri? Se on se puussa vietetty yö, joka teki herra ritarin ihmisten pilkaksi... Lähtee muka auttamaan muita ja ryömii itse pelästyksissään puuhun — voihan sellaista tapahtua, mutta paras on sitten olla kehumatta, sillä mikä kerran on naurettavaa, se ei muuksi muutu. En minä pidä Bukojemskeja enkä Cyprianowiczeja minään sankareina — juoppoja ovat, maankiertäjiä ja kortinlyöjiä — tiedän sen! Enemmän he nytkin ajattelivat susien nahkoja kuin meitä. Mutta Taczewskiin oli juurtunut sellainen viha, ettei hän voinut antaa heille anteeksi tuota satunnaista apua. Siitä se kaksintaistelu sai alkunsa. Jumala olkoon todistajani, että minulla oli syytä suuttua. Sitten herrat kyllä sopivat, sillä nähtävästi ritari huomasi, että Cyprianowiczilta saattaa saada rahaa ja että on paras kääntää viha meitä vastaan. Hän on osoittanut olevansa ylpeä, häijy, ahne ja kiittämätön — ei enempää eikä vähempää! Hän on loukannut minua — vähät siitä! Mutta miksi hän on loukannut sinua, kukkaseni? Vuosikausia on eletty naapureina, hän on ollut täällä jokapäiväinen vieras!... Kiintyyhän sellaisissa oloissa mustalainenkin olinpaikkaansa, pääskynen tottuu räystääseensä, haikara rakastaa pesäänsä, mutta hän sylkee meidän oveemme paikalla, kun tuntee armenialaiset rahat taskussaan... Ei, ei, niin ei kukaan olisi käyttäytynyt minun aikoinani!

Neiti Sieninski kuunteli pää käsien varassa, silmät tuijottaen eteenpäin. Pongowski keskeytti puheensa, katseli häneen levottomasti ja kysyi:

— Mitä sinä mietit?

— En mitään, vastasi tyttö, — mutta olen niin suruissani, etten löydä sanoja...

Hän ei löytänyt sanoja, mutta kyyneleet hän löysi. Gedeon-herra antoi hänen rauhassa itkeä.

— Parempi on, sanoi hän vihdoin, — että surusi valuu pois kyynelten mukana kuin että se jää rintaan kivettymään. Oi, ikävää se on, mutta menköön menojaan, helistelköön vieraita taalareja, herrastelkoon ja elämöiköön varsovalaisten toverien kanssa. Me jäämme tänne, tyttöseni... Ja varmaan se sentään tuottaa sinulle lohdutusta — jollei suurtakaan lohdutusta, niin kuitenkin jotakin, kun tiedät, ettei sinua täällä petetä ja loukata, ettei sydäntäsi täällä haavoiteta, vaan että sinä täällä olet kaikkien silmäterä ja että sinun onnesi on kaikkien ensimmäinen pyrkimys ja samalla elämäni viimeinen ajatus. — Tule...

Ja hän avasi sylinsä ja tyttö vaipui hänen rintaansa vastaan surullisena, mutta kiitollisena kuten tytär, jota isä kärsimysten hetkenä lohduttaa. Herra Pongowski rupesi taasen ainoalla kädellään silittämään hänen vaaleita hiuksiaan, ja pitkän aikaa he istuivat sillä tavalla ääneti.

Hämärä lankesi maille, jäätyneet ikkunanruudut kimmelsivät kuutamossa ja siellä täällä pihamaalla päästivät koirat pitkän haukunnan.

Tytön ruumiinlämpö tunki Gedeon-herran sydämeen asti, ja sydän alkoi entistä nopeammin sykkiä. Gedeon-herra ei kuitenkaan uskaltanut kauemmin antautua kiusauksen valtaan, sillä hän pelkäsi ennen aikojaan ilmaisevansa itsensä.

— Nouse, lapseni, lausui hän. — Ethän enää itke?

— En, vastasi tyttö, suudellen hänen kättään.

— No niin, katsopas nyt! Muista aina, että täällä löydät tukea ja turvaa ja rauhaa. Jokainen nuori mies tahtoo tuulena lentää halki maailman, mutta minulle sinä olet ainoa. Paina se asia mieleesi!... Varmaankin olet monesti ajatellut: holhoojani on kuin mikäkin vihainen susi, hän katselee vain, ketä saisi torua, eikä vähääkään ymmärrä minun nuoruuttani — mutta tiedätkö, mitä tämä holhooja on ajatellut ja yhä ajattelee? Usein kyllä mennyttä onneaan ja tuskaa, joka on sydämen pohjalla — mutta näitä lukuun ottamatta vain sinua ja tulevaisuuttasi ja kuinka saattaisi tuottaa sinulle onnea. Herra Grothuksen kanssa juttelimme sinusta tuntikausia, kunnes hän vihdoin vallan nauroi ja sanoi, ettei minun mielessäni enää muuta näy olevankaan. Mutta minun huolenani oli, että sinulle kuoltuani jäisi edes suruton ja runsas jokapäiväinen leipä.

— Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi sitä nähdä! huudahti tyttö painuen suutelemaan Gedeon-herran kättä. Ja hänen äänestään soi sellainen vilpittömyys, että todellinen riemu hetkiseksi valaisi vanhan aatelisherran kasvot.

— Pidätkö sinä sitten todella hiukkasen minusta?

— Oi, rakas holhoojani!

— Jumala sinua siunatkoon, lapsi. Eihän minulla vielä niin pahasti ikää ole ja ruumiskin olisi aika reipas, jollei olisi haavoja sekä sydämessä että pinnassa. Mutta kuolema istuu aina oven edessä ja koputtaa, kun sille päälle tulee. Silloin jäisit yksin maailmaan rouva Winnickin kanssa. Herra Grothus on hyvä ihminen ja rikas mies, hän kyllä kunnioittaa tahtoani ja testamenttiani — mutta vaimo-vainajani muista sukulaisista en tiedä... ja Belczonczkan sain vaimoni myötäjäisinä. Jos rupeisivat rettelöimään ja käräjöimään... Kaikki on mahdollista. Herra Grothus antoi minulle kyllä neuvon — se on tepsivä keino, mutta hiukan kummallinen ja siksi en virka sinulle siitä mitään... Tahtoisin tavata hänen armonsa kuninkaan uskoakseni testamenttini hänen turviinsa. Mutta kuningas on nyt kiinni valtiopäivätöissä ja tulevassa sodassa. Herra Grothus sanoi, että jos sota tulee, niin joukot ensinnä lähtevät liikkeelle hetmanien johdolla ja hänen armonsa itse jää Krakovaan. Ehkäpä silloin... Ehkäpä lähdemme sinne yhdessä... Mutta tulkoon mitä tulee, tiedä, lapsi, että kaikki, mitä minulla on, on ja pysyy sinun omanasi... vaikkapa minun pitäisikin seurata herra Grothuksen äärimmäistä neuvoa... vaikkapa tuntia ennen kuolemaani... Niin totta kuin Jumala minua auttakoon. Minä en ole mikään tuuliviiri enkä huimapää — enkä mikään Taczewski.

X.

Neiti Sieninski palasi kamariinsa sydän tulvillaan kiitollisuutta holhoojaa kohtaan, joka ei milloinkaan vielä ollut puhutellut häntä niin sydämellisesti, mutta samalla hän oli alakuloinen, hänen mielensä kiukkuinen ja apea kaikille ihmisille ja koko maailmalle. Ensi hetkenä ei hän voinut ajatella tyynesti, hän vain tunsi, että häntä on kohdeltu kovin väärin ja että häntä on kohdannut hirveä pettymys.

Hyvyydestään, tuskastaan, ikävästään, kaikesta, mitä teki solmiakseen kokoon katkenneet langat, hän oli saanut palkaksi vihaisia katseita. Eikä enää ollut mitään neuvoa. Eihän hän voinut toista kertaa kirjoittaa Jacekille selittääkseen ja parantaakseen asiaa. Kun hän sitä ajattelikin, valui hänen kasvoilleen nöyryytyksen ja häpeän puna. Sitä paitsi Jacek varmaankin jo oli lähtenyt...

Ja sitten tulee sota... ehk'eivät he enää näe toisiaan tässä elämässä, ehkäpä hän kaatuu — ja kaatuu siinä uskossa, että tytön rinnassa sykkii paha ja paatunut sydän. Äkkiä valtasi hänet ääretön ikävä: ilmi elävänä astui hänen eteensä Jacek, iho ruskehtavana, surullisin silmin, silmin, joita hän niin monesti oli pilkannut tytön silmiksi.

Pääskynä lentää tytön ajatus kulkijan jälkeen ja huutaa: "Jacek, en ole tahtonut sinulle pahaa! Jacek, Jumala näkee sydämeni!" Niin hän huutaa hänen jälkeensä, mutta hän ei edes kuule, kulkee vain eteenpäin, ja jos tyttöä muistelee, niin vetäytyvät kulmakarvat ryppyihin.

Ja taas valui kyynelhelmiä hänen silmäripsiinsä. Hänet valtasi kumma avuttomuus, voimattomuus ja alistumisen tunne, ja hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään neuvoa!... Suokoon Jumala hänelle anteeksi ja johdattakoon häntä — vähät minusta!"

Hänen huulensa värisivät kuin itkevän lapsen ja silmät olivat kuin ahdistetulla linnulla, mutta jostakin hänen kyynelkirkkaan sielunsa salatusta sopesta nousi ääni, valitellen Jumalalle hätää, joka oli häntä kohdannut.

Hän tiesi nyt varmaan, ettei Jacek milloinkaan ollut häntä rakastanut — eikä hän saattanut käsittää, kuinka ei hän todella hiukkaakaan hänestä välittänyt.

— Holhoojani on oikeassa, hän ajatteli.

Mutta samassa hänen ajatuksensa pysähtyi.

— Ei! se ei sittenkään voi olla mahdollista.

Ja hän muisti nyt Jacekin sanat, jotka ikäänkuin marmorilaattaan olivat syöpyneet hänen mieleensä: "Sinä et lähde mihinkään, mutta minä lähden. Sen minä kuitenkin vielä sinulle sanon, että vaikka minä vuosikausia olen rakastanut sinua enemmän kuin terveyttäni, enemmän kuin elämääni, enemmän kuin omaa sieluani, niin en enää palaa tänne. Minä puren tuskasta nyrkkini verille, mutta en palaa — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" Ja sen sanoessaan hän oli ollut kalpea kuin kalkittu seinä, ja tuska ja kiukku olivat vieneet hänet aivan suunniltaan.

Hän todella ei ollut palannut, hän ei ollut näyttäytynyt, hän oli hänet hylännyt, jättänyt, hän oli häntä loukannut arvottomalla epäluulolla, yhdessä kirkkoherran kanssa hän oli sepittänyt tuon julman kirjeen — tämä kaikki oli totta, siinä oli holhooja oikeassa; mutta ettei hän milloinkaan olisi häntä rakastanut, että hän rahaa saatuaan olisi lähtenyt matkaan kevyin mielin ja sydän soitellen, että hän olisi ajatellut toisten liehakoimista, että hän olisi kokonaan lakannut häntä ajattelemasta, se tuntui aivan mahdottomalta.

Holhoojan huolenpito saattoi edellyttää sellaista, mutta toisin olivat tosiasiat. Ei kalpene se, joka ei ensinkään rakasta, ei kiristele hampaitaan, ei tuskissaan kalva käsiään verille eikä revi ja raasta sieluaan...

Ja tyttö tuli siihen johtopäätökseen, että jos asiat ovat niin, niin entiseen tulee se ero, että kaksi kärsii eikä yksi, ja se tuotti hänelle jonkinlaista lohtua ja herätti hänessä hiukan toivoa.

Ja päivät ja viikot, jotka ovat edessä, näyttivät hänestä ehkä entistä surullisemmilta, mutta vähemmin katkerilta. Kirjeen sanatkin lakkasivat tulisina rautoina polttamasta häntä, sillä vaikk'ei hän epäillyt Jacekin osanottoa kirjeen sepittämiseen, hän kuitenkin tuli siihen johtopäätökseen, että on ihan toinen asia, jos ihminen tekee jotakin tuskissaan ja vihan väessä, kuin jos hän sen tekee kylmässä pahuudessa...

Ja entistä voimakkaampana valtasi hänet taasen sääli Jacekia kohtaan. Hänen tunteensa oli niin suuri ja varsinkin niin kuuma, ettei se saattanut olla pelkkää sääliä. Hänen ajatuksensa alkoivat punoutua joksikin kultaiseksi langaksi, joka katosi tulevaisuuteen ja valaisi sitä iloisin hohtein.

Sota loppuu ja ero niinikään.

— Tosin ei se hirveä Jacek palaa Belczonczkaan — oi ei! Hän on sellainen visapää, että minkä hän kerran on päättänyt, siinä hän pysy, mutta hän palaa näille maille, Wyrombkiin, ja asuu tässä likellä. Ja sitten käy niinkuin Jumala tahtoo. Ehkäpä hän on lähtenyt matkalle silmät vesissä ja käsiään väännellen — hyvä Jumala häntä lohduttakoon!

Kotiin hän kuitenkin aina palaa sykkivin sydämin ja riemumielin, varsinkin sodan jälkeen, suurena ja kuuluisana!

Sill'aikaa elää tyttö hiljalleen täällä Belczonczkassa. Holhooja on hänelle niin hyvä, ja hän selittää holhoojalle, ettei Jacek ensinkään ole sellainen turmeltunut niinkuin muut nuoret — ja hän punoo punomistaan sitä kultaista lankaa, joka taasen on alkanut kiertyä hänen sydämensä ympäri.

Danzigilaisen kellon käki vierashuoneessa kukahti jo myöhäistä tuntia, mutta yhä pakeni uni neittä.

Hän oli pitkänään vuoteessa, kirkkaat silmät tuijottivat kattoon ja hän mietti ja mietti, miten suoriutuisi suruistaan ja huolistaan. Jos Jacek todella jo oli lähtenyt, niin hän varmaan oli lähtenyt pakoon häntä, sillä sotaan oli kuuleman mukaan vielä pitkä aika. Gedeon-herra ei ollut maininnut nuoren Cyprianowiczin ja Bukojemskien matkasta mitään — nyt oli jollakin lailla päästävä puhuttelemaan heitä, saatava tietoja Jacekista ja lausuttava jokin hyvä sana, joka heidän kauttaan tulisi hänen tietoonsa, vaikkapa vasta kaukaiselle leirille, sodan aikana.

Tyttö ei paljonkaan voinut toivoa heidän tulevan Belczonczkaan, sillä hän tiesi heidän menneen Jacekin puolelle ja jo jonkin aikaa katselleen herra Pongowskia kieroin silmin. Mutta hänellä oli toiset tuumat.

Muutaman päivän perästä oli Pyhän Neitsyen juhla, ja sitä vietettiin suurella synninpäästöllä Przytykin pitäjänkirkossa, jonne koko seudun aateli perheineen silloin matkasi. Siellä hänen täytyi tavata Cyprianowicz ja Bukojemskit, jollei kirkolla, niin rovastin päivällisillä, sillä sinä päivänä oli rovastin talo kaikille avoinna.

Hän toivoi kansanjoukossa voivansa vapaasti puhua heidän kanssaan. Gedeon-herrakaan varmaan ei voi häneltä sitä kieltää, sillä vaikkei hän moneen aikaan olekaan katsellut heitä lempein silmin, ei hän kuitenkaan voi rikkoa kaikkia välejä, he kun ovat tehneet hänelle suuren palveluksen.

Tie Przytykistä Belczonczkaan oli aika pitkä ja Gedeon-herra, joka ei mielellään pitänyt kiirettä, oli tavallisesti yötä Radomissa, tai jos meni Jedlnian tietä, niin Jedlniassa.

Tulvien takia he valitsivat pitemmän mutta vaarattomamman tien Radomin kautta — ja lähtivät matkalle anejuhlan edellisenä päivänä — vaunuilla eikä reellä, sillä talvi oli äkkiä mennyt menojaan. Heitä seurasi kaksi raskasta kuormaa palvelijoita, eväitä, vuoteita ja patjoja, joita mahdollisesti tarvittaisiin syöttöpaikoissa.

Lähtiessä tuikkivat vielä korkealla tähdet ja tuskin alkoi idän taivas valjeta. Rouva Winnicki rupesi hämärissä veisaamaan aamuvirttä, ja nuori neiti ja Gedeon-herra yhtyivät unisin äänin veisuuseen. Matkavalmistusten takia oli nimittäin edellisenä iltana menty levolle hyvin myöhään. Vasta kylän takana ja sivuutettua pieni metsikkö, jota tuhannet varikset käyttivät lepopaikkanaan, valaisi punainen rusko neiti Sieninskin ruusuisia kasvoja ja unisia silmiä. Hän haukotteli vielä, kunnes ensi auringonsäde lensi maille ja valautui vainioille ja metsiin. Silloin hän ravisti unet silmistään ja rupesi katselemaan ympärilleen. Kirkas aamu teki mielen toivorikkaaksi ja iloiseksi. Päivä lupaili todella tulla ihanaksi, lämpöiseksi ja poutaisaksi. Ilmassa tuntu -kevään ensi henkäykset. Tavattomien lumien ja pakkasten jälkeen tuli vihdoinkin, ihmisten ihmeeksi, aurinkoisia, lämpöisiä päiviä. Sanottiin, että talven selkä heti uudelta vuodelta oli taittunut, ja paimenet päättelivät laitumia ikävöivän karjan mylvinnästä, ettei talvi enää palaa. Oli todella jo kevät. Ojissa, metsissä, pohjoisilla rinteillä ja jokien varsilla oli vielä suuria lumikinoksia, mutta aurinko lämmitti niitä ylhäältä päin, ja alhaalta päin uursivat niitä purot ja kosket, alhopaikoin kokoontuen laajoiksi järviksi, joitten peileihin märät, lehdettömät puut kuvastuivat. Kosteat vaonharjat pelloilla kiiltelivät kultaisina vöinä auringossa. Silloin tällöin tuli suuri tuulenpuuska, mutta sekin oli niin täynnä riemuisaa lämpöä, että olisi luullut sen puhaltaneen suoraan auringosta — se viiletti yli vainioiden, samensi vesien kalvon ja ravisti hentoisilta, tummilta oksilta maahan tuhansia helmiä.

Näin kevättulvien aikana olivat tiet tavattoman huonot, vaivoin jaksoi kuusi hevosta vetää vaunuja. He pääsivät sen tähden hyvin hitaasti eteenpäin. Jota korkeammalle aurinko nousi, sitä lämpöisempi tuli, ja pian sai neiti Sieninski avata bahyttinsa nauhat. Vähitellen hän työnsi bahyttia niskaan ja rupesi availemaan ketunnahkaturkkiaankin.

— Onko sinun niin kuuma? kysyi rouva Winnicki.

— On kevät, täti-kulta! Oikea kevät! vastasi tyttö.

Ja hän oli niin herttainen — vaalea, hiukan pörröttynyt pää vasta bahytista vapautuneena, silmät hymyä täynnä, posket ruusuisina, että herra Pongowskinkin ankarat silmät sulivat. Jonkin aikaa hän katseli tyttöä ikäänkuin ensi kerran eläessään olisi hänet nähnyt, sitten hän, puoleksi itsekseen, puoleksi hänelle, virkkoi:

— Etkä ole sinäkään hullumpi — totta totisesti!

Tyttö hymähteli hänelle vastaukseksi.

— Voi kuinka hitaasti me kuljemme! huudahti hän hetkisen perästä. — Kauhean huono tie! Eikö totta, Gedeon-herra, että jos jonkun on lähdettävä pitkälle matkalle, niin pitää hänen odottaa kunnes tiet vähän kuivuvat?

Gedeon-herran kasvot synkistyivät hiukan, hän ei vastannut kysymykseen, vaan katsahti vaunun ikkunaan ja virkkoi:

— Jedlnia!

— Ehkä sitten menemme kirkkoon? kysyi rouva Winnicki.

— Emme. Ensiksi kirkko luultavasti on suljettu, koska kirkkoherra on lähtenyt Przytykiin, ja toiseksi hän on minua niin syvästi loukannut, etten ojentaisi hänelle kättänikään, jos minua likenisi.

Sitten hän lisäsi:

— Pyydän myöskin armollista rouvaa ja sinua, Anula, ettette antautuisi mihinkään puheisiin hänen kanssaan.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Äkkiä alkoi vaunujen takaa kuulua kavioiden kapsetta ja kulinaa, kun hevoset vetivät jalkansa liejusta — sitten huudettiin vaunujen kummaltakin puolelta:

— Nöyrin palvelijanne! Nöyrin palvelijanne!

— Nöyrin palvelijanne! vastasi herra Pongowski.

— Przytykiinkö teidän armonne on matkalla?

— Kuten joka vuosi. Arvelen, että herratkin ovat menossa synninpäästölle.

— Niin olemme, vastasi Markus. — Täytyy ennen sotaan lähtöä puhdistua synneistä.

— Mutta eikö vielä ole liian aikaista?

— Miksi olisi liian aikaista? kysyi Lukas. — Anejuhlilla putoavat tähänastiset synnit hartioilta, sehän on anejuhlien tarkoitus; ja vastaiset synnit antaa pappi vihollisiin nähden anteeksi "in particulo mortis".

— Tarkoitatte kai: "in articulo".

— Yhtä kaikki, kunhan katumus vain on vilpitön!

— Kuinka te tarkoitatte? kysyi herra Pongowski, jota keskustelu huvitti.

— Mitäkö tarkoitan? Viime kerran synninpäästön jälkeen käski kirkkoherra Wior meitä ottamaan kolmekymmentä ruoskaniskua, mutta mepäs otimme viisikymmentä, sillä ajattelimme, että koska se ruoska maistuu taivaallisille voimille, niin saakoot kerrankin tarpeekseen!

Vakavan rouva Winnickinkin täytyi hymähtää, ja neiti Sieninski kätki kasvonsa puuhkaan, ikäänkuin olisi tahtonut lämmittää niitä.

Sen huomasi Lukas, ja huomasivat muutkin veljet, että vastaus oli herättänyt naurua, he vaikenivat siis hiukan loukkaantuneina, eikä vähiin aikoihin kuulunut muuta kuin vaununvitjojen kitinä, hevosten päristeleminen, liejun kulina kavioiden alla ja varisten vaakkuna. Suurina joukkoina ne uiskentelivat auringossa, lentäen kauppalan ja kylän metsien väliä.

— Hei vain, jo ne vainuavat, että tulee herrojen päivät! virkkoi nuorin Bukojemskeista, seuraten lintujen lentoa.

— Niin, sota on niiden elonaika, huomautti Mateus.

— Eivät ne vielä sitä tunne, se on liian kaukana, sanoi herra Pongowski,

— Likellä tai kaukana, sama se — tulossa se joka tapauksessa on.

— Mistä te sen tiedätte?

— Onhan se kuultu, mitä maapäivillä on puhuttu ja mitä määräyksiä on mennyt valtiopäiville.

— On kyllä, mutta eihän sitä tiedetä, onko kaikkialla puhuttu samaa.

— Herra Przylubski, joka on kulkenut koko maan halki, sanoi, että samaa.

— Mikä herra Przylubski?

— Olkuskista... joka palkkaa väkeä Krakovan ruhtinaspiispalle.

— Joko Krakovan ruhtinaspiispa nyt ennen valtiopäiviä palkkaa väkeä?

— Siinä näette! Jo! Ja siitä näette, että sota on varma. Ruhtinaspiispa aikoo panna pystyyn oivan joukon kevyttä ratsuväkeä... no niin, ja herra Przylubski tuli näille maille vartavasten siksi... että oli kuullut puhuttavan meistä.

— Hohhoh!... Nähtävästi herrojen maine on levinnyt laajalle maailmaan... Entä otitteko pestin?

— Kuinkas muuten?

— Kaikki?

— Miks'emme kaikki? Hyvä on sodassa ystävä rinnalla — veli vieläkin parempi.

— No, entä nuori Cyprianowicz?

— Cyprianowicz tulee palvelemaan samassa paikassa Taczewskin kanssa.

Pongowski katsahti kiivaasti vastapäätään istuvaan neitiin, jonka kasvoille välähti puna — ja jatkoi kyselyään.

— Ovatko he jo niin ystäviä? Kenenkä joukoissa he tulevat palvelemaan?

— Zbierzchowskin.

— Ovatko ne rakuunoita?

— Jumalan tähden, mitä te puhutte? Sehän on prinssi Aleksanterin husaarijoukko.

— Anteeksi! Anteeksi... Eihän toki...

— Mutta Taczewski ei olekaan kuka tahansa.

Gedeon-herra oli jo sanomaisillaan, että sellainen poikanulkki kelpaa husaarijoukkoihin lähetiksi, eikä suinkaan toveriksi — mutta hän malttoi mielensä, sillä hän pelkäsi keskustelun paljastavan, ettei hänen kirjeensä ollutkaan niin kohtelias eikä hänen apunsa niin suurenmoinen kuin hän oli kertonut neiti Sieninskille. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän virkkoi:

— Kuulin, että Wyrombki on pantattu. Paljonko siitä saatiin?

— Enemmän kuin te olisitte antanut, vastasi Markus tuimasti.

Vihainen salama välähti Pongowskin silmiin, mutta hän hillitsi vielä toisenkin kerran mielensä, sillä hän huomasi, että keskustelun jatko saattaa hyödyttää hänen tuumiaan.

— Sitä parempi, hän sanoi, — herra Taczewski saattaa olla tyytyväinen.

Bukojemskit eivät olleet erittäin teräväpäisiä, mutta nyt heidän pälkähti mieleensä, että Pongowskille on näytettävä, miten vähän Taczewski välittää sekä hänestä että kaikista muista Belczonczkan väistä.

— Voi, voi! virkkoi Lukas, — hän oli lähtiessään vallan riemun raivossa. Hän lauloi niin, että kapakan talikynttilätkin tanssivat. Ja sitten me otimme aika jäähyväishumalat.

Herra Pongowski vilkaisi taasen neiti Sieninskiin ja huomasi, että hänen ruusuiset, nuoruutta ja elämää uhkuvat kasvonsa äkkiä ikäänkuin kivettyivät. Bahytti oli kokonaan valunut hänen päästään, silmät olivat ummessa ikäänkuin hän olisi nukkunut, ja vain sierainten ja leuan värähdyksistä saattoi huomata, ettei hän nuku, vaan kuuntelee, ja kuuntelee tarkasti.

Sääliksi kävi häntä katsella, mutta armoton vanha ylimys ajatteli:

— Jos sinun sydämessäsi vielä on rahtunenkin rakkautta, niin minä nyhdän sen pois.

Ääneen hän lausui:

— Niin minä ajattelinkin...

— Mitä te ajattelitte?

— Että te otitte aika jäähyväishumalan ja että herra Taczewski laulellen läksi matkalle... Niin, niin, kiire on sillä, joka onnea ajaa takaa, ja jota vastaan se hymyilee, se kai sen saavuttaa...

— Voi, voi! toisti Lukas.

Siihen jatkoi taasen Markus:

— Kirkkoherra Woynowski antoi hänelle kirjeen ystävälleen ja tuttavalleen herra Zbierzchowskille, ja siellä Zbierzchowassa on maa sellaista, että minne tahansa saattaa kylvää sipulia — ja siellä on ainoa tytär, joka vasta on viidentoista vanha. Kyllä hän tulee toimeen ilman teitä ja Radomin seudun hiekkamaita.

— En minä yhtään murehdi, vastasi Pongowski kuivasti. — Mutta ehkäpä herroillakin on kiire. Vaunut kulkevat kuin etana liejussa.

— No, nöyrin palvelijanne vain!

— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat.

— Samat sanat...!

Sen sanottuaan he panivat hevosensa nopeampaan juoksuun, mutta päästyään muutaman ampumavälin päähän he hiljensivät vauhtia ja rupesivat vilkkaasti puhelemaan.

— Huomasitteko? kysyi Lukas — kaksi kertaa minä sanoin: "voi, voi!", ja molemmilla kerroilla se vaikutti häneen kuin miekalla iskien... hän oli halkeamaisillaan...

— Paremmin minä asiaa ajoin, sanoi Markus, — sillä minä letkautin sekä vanhusta että tyttöä.

— Millä lailla? Sano äläkä salaa, huusivat veljet.

— Ettekö te sitten kuulleet?

— Kuulimme, mutta sano uudestaan.

— Sillä lailla, että rupesin puhumaan neiti Zbierzchowskista. Huomasitteko, kuinka tyttö kalpeni. Minä näin hänen pitävän kättään povellaan ja siinä se sitä aukoi ja sulki ja aukoi ja sulki... ihan kuin kissa, joka aikoo kynsiä. Oikein sen näki, kuinka kiukku hänessä kiehui...

Mateus pysäytti hevosensa ja virkkoi:

— Minun kävi häntä sääli... Se on sentään sellainen kukkanen... ja muistatteko, mitä vanha Cyprianowicz sanoi...?

— Mitä sitten? kysyivät uteliaina Lukas, Markus ja Johannes, niinikään pysäyttäen hevosensa.

Mateus mulkoili heihin hetkisen ulkonevine silmineen ja virkkoi sitten alakuloisesti:

— Kun en enää muista.

Vaunussa taas olivat Pongowski ja yksin rouva Winnickikin, joka muuten ei paljon nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomanneet muutoksen tytön kasvoissa.

— Mikä sinun on, Anulka? kysyi rouva Winnicki, — Onko sinun kylmä?

— Ei, vastasi tyttö uneliaasti, oudolla äänellä. — Ei minun mikään ole, ilma vain vaikuttaa niin kummallisesti... niin kummallisesti.

Mutta vaikka hänen äänensä äkkiä sortui, ei silmiin tullut ainoatakaan kyyneltä. Päinvastoin hänen kuivat silmänsä ikäänkuin kipinöivät ja kasvot ikäänkuin vanhenivat.

Sen huomattuaan herra Pongowski mielessään virkkoi:

— Eikö rauta ole kuumana taottava?

XI.

Anejuhlille oli saapunut lukuisasti aatelia sekä likeltä että kaukaa. Siellä oli Kochanowskeja, Podgajeckeja, Silnickeja, Potworowskeja, Sulgostowskeja, Cyprianowicz poikineen, Bukojemskeja ja monia muita. Suurinta huomiota herätti kuitenkin Sandomirin vojevodin, herra Czartoryskin läsnäolo. Matkalla valtiopäiville Varsovaan hän oli pysähtynyt Przytykiin ja odottaessaan anejuhlia jo monta päivää ottanut osaa jumalanpalvelukseen. Kaikki iloitsivat hänen läsnäolostaan, sillä se valoi loistoa juhlallisuuksiin, ja sitä paitsi häneltä sai kuulla paljon valtiollisia asioita. Hän kertoi mielellään.

Hän kertoi, mitä vääryyttä Turkki Podolian rajoja määrättäessä oli tehnyt Tasavallalle, kertoi tsambuleista, jotka vastoin sopimusta uudelleen olivat ruvenneet hävittämään Vähä-Venäjää — ja selitti sodan varmaksi. Hän vakuutti, että keisarin kanssa saadaan aikaan liitto ja ettei edes Ranskan taholta julkisesti nousta sitä vastaan, koska Ranskan hovikin, vaikk'ei mitenkään suopein silmin katso keisarikuntaa, ymmärtää Puolan tasavallan olevan vaarassa. Hyökkäävätkö turkkilaiset ensinnä Krakovaan vai Wieniin, sitä ei ruhtinas Mikael ollut voinut sanoa, sen hän vain tiesi, että vihollinen Adrianopolin luona "arma virosque parat" ja että paitsi niitä, jotka jo ovat Tekelin luona Koszycessa sekä koko Ukrainassa, tuhannet ihmiset lähtevät liikkeelle Rumiliasta, Aasiasta, Eufratin ja Tigriksen rannoilta, Afrikasta, Punaisen meren rannoilta ja mittaamattoman valtameren ääriltä asti.

Kiihkeästi kuunteli tätä aateli: vanhemmat — jotka tiesivät, mikä jättiläisvoima pakanoiden käsissä on — olivat huolissaan; nuorten silmiin syttyi tuli ja kulmakarvat vetäytyivät ryppyihin. Kiihko ja innostus olivat kuitenkin voitolla, sillä tuoreessa muistissa oli vielä Chocimin taistelu, jossa nykyinen hallitseva kuningas — silloin hetmani — vähäisen puolalaisjoukon etunenässä oli piirittänyt suuremman turkkilaisjoukon ja murskannut sen sapelilla ja tallannut kavioiden alle. Itseluottamus nousi, kun ajatteli, että turkkilaisilla, jotka häikäilemättömän rohkeasti olivat käyneet kaikkien muiden kansojen kimppuun, sydän kuitenkin vavahti, kun "Lechistanin" kauhea ratsuväki avonaisella kentällä tuli vastaan.

Vielä suurempaa innostusta ja itseluottamusta herätti kirkkoherra Woynowskin saarna. Herra Pongowski oli hiukan pelännyt, että saarna ehkä koskettelisi joitakin syntejä tai nuhteita, joita hän voisi sovittaa itseensä ja käytökseensä Taczewskia kohtaan, mutta ei sellaista tullut ensinkään. Koko sielullaan ja mielellään oli kirkkoherra syventynyt sotaan ja Tasavallan tehtävään. "Sinut", hän puhui, "valitsi Kristus kansojen joukosta, sinut hän asetti vartijaksi muitten joukkoon, sinun hän käski seisoa ristinsä juurella vartioimassa uskoa verelläsi, elämän perustuksia viimeiseen veripisaraasi, viimeiseen hengenvetoosi asti. Sinun edessäsi on kunnian kenttä, vaikka siis kylkesi vuotaisi verta, vaikka sinuun sattuisi keihäitä ja nuolia: nouse, Jumalan jalopeura, ravista harjaasi ja karjaise niin, että kauhu tunkee pakanoiden luihin ja ytimiin ja kaatuvat puolikuut ja buntsukit, kuten tuo metsä tuulessa..."

Niin hän puhui aatelisille kuulijoilleen, ja kun hän, vanha sotilas, joka koko ikänsä on mitellyt miekkaa ja perin pohjin tuntee elämän taistelukentällä, rupesi puhumaan sodasta, niin tuntui läsnäolijoista siltä, kuin he olisivat katselleet kuvia Varsovan kuninkaallisessa linnassa, joissa kaikkinaisia puolalaisten taisteluja ja voittoja kuin ilmielävinä oli loihdittu katsojien eteen: "Tuolla rientävät liput taistelun tuoksinaan, peitset ovat jo hevosten korvien tasalla, miehet kumartuvat satulassa, kauhun huuto pääsee pakanoilta, mutta taivaassa on ilo. Kaikkein pyhin Äiti rientää ikkunaan ja huutaa: 'Tulepas, poikaseni, katsomaan puolalaisten hyökkäystä!' Herra Jeesus tekee pyhän ristin merkin: 'Kautta jumalallisten haavain", hän huutaa "siinä sitä on aatelia! Siinä sitä on sotilasta! — ja palkka on heillä täällä jo valmiina!' Ja pyhä arkkienkeli Mikael innoissaan ihan lyö reisiinsä: 'Antakaa niitä pahuksia selkään!' Niin sitä siellä iloitaan, ja meikäläiset hakkaavat hakkaamistaan, kaatavat nurin ihmisiä, hevosia, lippuja, karkaavat yli janitsaarien ruumiiden, valloitettujen, kaatuneiden puolikuiden — rientävät kohti kunniaa, mainetta, velvollisuudentäyttämystä, lunastusta ja kuolemattomuutta..."

Sanoilla: "Ja Kristus teitä jo kutsuu, ja jo on aika lähteä kunnian kentälle!" hän vihdoin lopetti, ja silloin alkoi kirkossa kuulua melua ja sapelien sälinää. Jumalanpalveluksen aikana taas, kun evankeliumia luettaessa kaikki käyräsapelit helisivät huotrissaan ja teräs kiilteli auringossa, tuntui herkkien naisten mielestä siltä kuin sota jo olisi alkanut, ja he hyrskähtivät itkemään, uskoen isät, miehet ja veljet Kaikkein pyhimmän Neitsyen huomaan.

Keskenään kuiskailtuaan Bukojemskin veljeksetkin tekivät lupauksen, että heti synninpäästön jälkeen lähtevät eivätkä jouluun asti pane suuhunsa vettä tai maitoa tai olutta, vaan tyytyvät yksinomaan sellaisiin juomiin, jotka ylläpitävät tulta veressä ja samalla tietysti urhoollisuutta.

Innostus oli niin yleinen, ettei kylmä, juro herra Pongowskikaan jäänyt koskemattomaksi. Hänen mieleensä juolahti jo, että vaikka häneltä puuttuu vasen käsivarsi, niin ehkäpä hän voi hampain pidellä ohjaksia ja oikealla vielä kerran kostaa tuolle kirotulle kansalle kärsimänsä vääryyden ja lahjoittaa Tasavallalle uusia palveluksia entisten lisäksi.

Ei hän kuitenkaan tehnyt mitään lupausta, vaan jätti ne asiat vastaisuuden varaan.

Jumalanpalvelus muodostui suurenmoiseksi. Hautausmaalla laukaistiin tykkejä, jotka herrat Kochanowskit lainasivat suuriin juhliin. Tapulissa pauhasivat kellot, edestakaisin heiluen; lehterillä polki kesy karhu urkuja sellaisella touhulla, että ruudut olivat lentämäisillään lyijypuitteistaan; kirkko oli täynnä pyhää savua ja ihmisäänten värinää. Messun toimitti radomilainen prelaatti Tworkowski, oppinut mies, jonka puhe vilisi sentenssejä, sitaatteja, sananparsia ja juttuja. Samalla oli oppinut pappi iloinen, hyväntahtoinen herra, joka perin pohjin tunsi maailman ja jonka puoleen sen tähden alituisesti käännyttiin kysymään neuvoa kaikissa asioissa.

Niin teki myöskin herra Pongowski, joka vielä lisäksi oli hänen ystävänsä. Anepäivän aattona hän oli hänen luonaan ripillä, mutta kun hän synnintunnustuksen aikana rupesi ilmaisemaan aikomuksiaan neiti Sieninskiin nähden, kehoitti pappi häntä siirtämään ne asiat myöhempään yksityiseen keskusteluun — tällä kertaa ei aika tahtonut riittää edes tavallisten inhimillisten syntien kuulemiseen. Hän kehoitti Pongowskia anejuhlilta palatessa lähettämään naiset Belczonczkaan ja poikkeamaan luokseen Radomiin, siellä hänellä "procul negotiis" oli tilaisuus levollisesti kuulla hänen asioitaan.

Näin kävikin — ja päivää myöhemmin he istuivat oivan unkarilaisen viinin ääressä, edessään lautasellinen paahdettuja manteleja, joita pappi mielellään pureskeli viinin kanssa.

— Conticeo, hän virkkoi, — intentusque os teneo, puhukaa!

Gedeon-herra otti kulauksen viiniä ja iski ikäänkuin epäluuloissaan rautaiset silmänsä prelaattiin. Häntä harmitti, ettei tuo kyselemällä voi auttaa häntä alkuun.

— Hm! Eipä tämä tahdo käydä, huomaan, että se on vaikeampaa kuin luulinkaan.

— No, minäpä autan teitä. Eikö aikomuksenne ole puhua eräästä pyhimyksestä?

— Pyhimyksestäkö?

— Niin. Siitä, jolla on kaksi päätä ja neljä jalkaa.

— Mikä pyhimys se on? kysyi Gedeon-herra ihmeissään.

— Se on arvoitus. Arvatkaa!

— Mutta, herra prelaatti, se, jolla on pää täynnä vakavia asioita, ei ehdi ajatella arvoituksia.

— Kaikkia vielä! Koettakaa ajatella!...

— Pyhimys, jolla on kaksi päätä ja neljä jalkaa!?...

— Niin!

— Totta totisesti, en tiedä.

— No! Se on pyhä aviosääty. Eikös olekin?

— Kautta Jumalan, niin onkin! Juuri tästä aineesta haluan puhua...

— Kysymys on Anulka Sieninskistä.

— Niin on. Katsokaa, arvoisa prelaatti, hän ei ole sukulaiseni, tai jos onkin, niin on niin kaukainen, ettei sitä enää kukaan katso sukulaisuudeksi. Mutta minä olen kiintynyt häneen, sillä olen hänet kasvattanut ja lisäksi olen kiitollisuuden velassa hänen suvulleen, sillä kaiken, mitä Pongowskit ovat omistaneet Vähä-Venäjällä, he ovat, samoin kuin Zolkiewskit, Danilowiczit ja Sobieskit, saaneet tai perineet Sieninskeiltä. Tahtoisin jättää omaisuuteni orvolle, mutta totta puhuen ovat tataarien hävitykset tehneet lopun Pongowskien omaisuudesta ja yksin vaimoni omaisuus on jäljellä... Onhan se minun, sillä se on minulle määrätty, mutta vaimoni sukulaisia on paljon. Ensinnäkin Grothus, Rajgrodin starosta... No, häntä en pelkää, sillä hän on hyvä mies ja varoja hänellä on enemmän kuin hän tarvitseekaan. Itsehän hän antoi minulle tämän tuuman, joka tosin kyllä monasti oli mieleeni juolahtanut, sillä halu nukkui sydämen pohjalla, mutta hän sen herätti. Paitsi herra Grothusta ovat sitä paitsi Sulgostowskit, Krzepickit, Zabierzowskit... Nämä katselevat jo tänä päivänä karsain silmin tyttöä, ja entä kuinka käykään minun kuolemani jälkeen? Jos minä teenkin testamentin ja määrään kaikki hänelle, niin he vetoavat oikeuteen, nostavat käräjäjutun, laahaavat asiaa oikeudesta oikeuteen — kuinka hän, onneton, tulee toimeen? Enhän minä voi jättää häntä puille paljaille... Se on kiintymystä, se on sääliä ja kiitollisuutta — mutta väkevä on se tuli, joka panee minut selvin järjin kysymään: eikö minun pitäisi turvata hänen tulevaisuuttaan, vaikkapa sillä tavalla?

Pappi puraisi kahtia mantelin ja näytti toista puolta Gedeon-herralle.

— Tiedättekö, miksi tämä manteli minulle maistuu?

Siksi, että se on hyvä. Jos se olisi mätä, niin en sitä söisi.

— Entä sitten?

— Anulka maistuu hyvältä, sillä hänkin on manteli — ja millainen vielä lisäksi! Mutta jos hän olisi viidenkymmenen vuoden vanha, niin teidän omatuntonne varmaankaan ei pitäisi niin tarkkaa huolta hänen tulevaisuudestaan.

Herra Pongowski kävi hämilleen ja pappi jatkoi:

— En teitä siitä ensinkään moiti, sillä ainahan syyt ihmisen toimia johtavat ja Jumalan järjestys on kuin onkin sellainen, että jokainen mieluummin ottaa nuoren nauriin kuin vanhan. Viini yksin poikkeaa tästä säännöstä, sillä viiniin nähden me mielellämme alistumme kohtalon määräyksiin...

— Totta! Nuori on aina parempaa kuin vanha, viiniä lukuun ottamatta, ja sulaa leikkiä se oli, mitä herra Kochanowski kirjoitti, että vanha mies on kuin vanha tammi — nuoria korkeampi. Tarkoitan, että jos jätän omaisuuteni vaimolleni, niin ei kukaan uskalla kajota siihen sormen päälläkään, mutta jos minä jätän sen holhokilleni, niin nousee riitoja, selkkauksia, käräjänkäyntejä ja väkivaltaisia ulosottoja — ja kuka hänet niistä auttaa? Ei suinkaan rouva Winnicki!

— Se on aivan totta!

— Mutta kosk'en minä ole mikään tuulihattu, niin en tahtonut ratkaista asiaa omin päin, Vaan tulin teidän luoksenne saamaan vahvistusta, teenkö oikein, ja hyvää neuvoa, johon voin nojata.

Prelaatti mietti ja virkkoi:

— Näettekös: tällaisessa asiassa on hyvä neuvo kallis, ja enemmän kuin kerran huudahtaa ihminen Boetiuksen kanssa: "si tacuisses philosophus mansisses —" tai Jobin kanssa: "stultus quoque si tacuerit, sapiens reputabitur..." Aikomuksenne on luvallinen, mikäli se lähtee tulisesta tunteesta, ja jos vaikuttimenanne on huolenpito neidon tulevaisuudesta, se käy kerrassaan kiitettäväksi. Mutta eihän hänelle vain tehdä vääryyttä, eihän häntä vain uhkauksilla taivuteta alttarille. Olen nimittäin kuullut, että hän ja Jacek Taczewski rakastavat toisiaan, ja suoraan sanoen olen sen monesti omin silmin nähnytkin, ollessani teillä vieraana.

— Mitä te olette nähnyt? kysyi Pongowski tuimasti.

— En mitään syntisiä asioita, sellaisia vain, joista kiintymys ja rakkaus tutaan: monesti näin heidän pitelevän toistensa käsiä kauemmin kuin tarvittaisiin ja seuraavan toisiaan silmillään, näin, kuinka Taczewski kerran istui puussa ja pudotteli kirsikoita neidon esiliinaan, mutta he unohtuivat niin katselemaan toisiaan, että marjat lensivät esiliinan ohi maahan; näin, kuinka neito katsellessaan lentäviä kurkia ikäänkuin vaistomaisesti nojautui häneen, mutta sitten hän naisten viekkaaseen tapaan rupesi torumaan häntä siitä, että hän oli tullut liian likelle... Ja entä vielä? Olisihan niitä muitakin merkkejä, jotka todistavat salaisia tunteita. Sanotteko, ettei tämä mitään merkitse? Olkoon menneeksi! Mutta se täytyi sokeankin nähdä, että neito tunsi yhtä suurta ja vieläpä tulisempaakin vetoa nuorukaiseen kuin nuorukainen häneen, ja minä ihmettelen, ettette sitä nähnyt, tai jos näitte ja nämä aikomukset olivat mielessänne, ettette asettunut tielle.

Herra Pongowski tiesi ja oli nähnyt kaikki, mutta prelaatin sanat tekivät häneen joka tapauksessa kauhean vaikutuksen.

Aivan toista on tuntea salaista tuskaa sydämessä — aivan toista, kun vieras käsi tunkee rintaan ja kajoaa kipuun. Hänen kasvonsa kävivät veripunaisiksi, silmät rupesivat verestämään, nuoran paksuisia suonia nousi otsalle ja hän läähätti ja hengitti niin nopeaan, että prelaatti huolissaan kysyi:

— Mikä teidän on?

Hän heilautti kättään merkiksi, ettei ole mikään, mutt'ei vastannut.

— Juokaa vähän viiniä, huudahti prelaatti.

Pongowski ojensi käsivartensa, tarttui vapisevin käsin pikariin, vei sen huulilleen, tyhjensi sen, ryki ja kuiskasi:

— Pääni meni hiukan sekaisin...

— Siitäkö, mitä minä sanoin?...

— Ei. Tämä on viime aikoina tullut minulle usein, ja nyt on paasto, matka ja tämä odottamattoman aikainen kevät minua väsyttänyt.

— Ehkäpä on paras, että annatte iskeä suonta jo ennen toukokuuta.

— Niin annankin, ja palatkaamme aineeseen, kunhan vähän olen levännyt.

Kului muutenkin hyvän aikaa, ennenkuin Pongowski pääsi kokonaan tajuihinsa. Vihdoin hän tointui, suonet hänen otsallaan sulivat, sydän alkoi sykkiä tavalliseen tahtiin, ja hän virkkoi:

— Ei minulta puutu voimia, ja helposti voisin rutistaa rikki tämän hopeapikarin ainoalla kädelläni. Mutta terveys ja voimat eivät ole samaa, vaikka molemmat ovat Jumalan kädessä.

— Ihmiselämä on hauras kapine.

— Mutta juuri sen tähden täytyy pitää kiirettä, jos mieli saada jotakin aikaan. Puhutte Taczewskista ja rakkaudesta, jonka vaikutuksen alla nuoret mahdollisesti ovat olleet. Sanon suoraan: en ole ollut sokea! Näin kyllä, mitä alkoi olla tekeillä, mutta vasta viime aikoina. Sillä huomatkaa, että Taczewski vielä jokin aika sitten oli raakilo eikä hän vieläkään ole täysin tuleentunut. Hän tuli joka päivä taloon, se on totta, mutta kun ei hänellä kotona ollut mitään syötävää, otettiin hänet ikäänkuin armeliaisuudesta vastaan. Kirkkoherra Woynowski opetti hänelle latinaa ja aseenkäyttöä ja minä annoin hänelle ruokaa. Niin se oli. Vuosi sitten hän vasta kehittyikin nuorukaiseksi. Pidin heitä lapsina ja heidän temppunsa ja huvituksensa tuntuivat luonnolliselta asialta. Mutta että sellainen kerjäläinen uskaltaisi ajatella neiti Sieninskiä — tunnustan, ettei se ikinä ole juolahtanut mieleeni, ja tuskinpa minä viime aikoinakaan huomasin mitään.

— Niin, kerjäläinen ja kerjäläinen, mutta joka tapauksessa Taczewski!

— Nälkälästä!... En, teidän korkea-arvoisuutenne! sen, joka nuolee toisen lautasia, voi vain koira kutsua luokseen. Kun sitten huomasin, miten asiat ovat, rupesin pitämään häntä silmällä, ja tiedättekö mitä huomasin? — ettei hän ole yksin velikulta ja ryysyläinen, vaan myrkyllinen käärme, millä hetkellä tahansa valmis puremaan kättä, joka häntä on ruokkinut. Jumalan kiitos, ei hän enää ole täällä, hän on mennyt matkoihinsa, mutta jäähyväisiksi hänen vielä piti pistää sekä minua että viatonta tyttöä.

— Todellako? kysyi prelaatti.

Ja herra Pongowski rupesi kertomaan hänelle, miten oli ollut, ja maalasi Taczewskin teot mustaakin mustemmiksi.

— Olkaa huoleti, teidän korkea-arvoisuutenne, lausui hän lopuksi, — Bukojemskit kaatoivat Przytykin matkallamme Anulkan kupposen täyteen, niin täyteen, että läikähti yli laitain, eikä tyttö ikinä ole mitään Jumalan luomaa niin inhonnut kuin tuota mitätöntä epäsikiöitä, tuota kelvotonta...!

— Varokaa, ettei veri taasen nouse päähänne,

— Olette oikeassa. Mutta eihän tarkoitukseni ollutkaan puhua Taczewskista, tahdoin vain osoittaa teille, etten tahdo tehdä tytölle mitään vääryyttä enkä käyttää väkivaltaa häntä kohtaan. Toista on vakuuttamisen tie. Mutta sen täytyy jäädä puolueettoman tehtäväksi, joka on sekä minun että tytön ystävä, samalla arvossa pidetty ja viisas mies, joka osaa käyttää kohteliasta puhetapaa, liikuttaa sydämiä ja vakuuttaa järkeä. Sen tähden tahtoisin pyytää teitä, hyväntekijäni, ottamaan asian haltuunne. Ettehän kieltäydy, teettehän sen sekä ystävyytemme että hyvän ja oikean asian tähden.

— On kysymys sekä tytön että teidän onnestanne, en siis kiellä, virkkoi prelaatti, — mutta tahtoisin hiukan miettiä, miten asia parhaiten olisi esitettävä...

— Sitten minä paikalla lähden välskärin luo ja annan hänen iskeä suontani, että selvin päin palaan kotiin. Laittakaa te valmiiksi konseptinne! Ei se tuota teille suurta vaivaa, arvelen, ettemme tytön puolelta kohtaa mitään vastusta.

— Yksi ainoa vastus saattaa kohdata, herrani ja veljeni.

— Mikä?

— Ystävyyden nimessä minun täytyy puhua suoraa totuutta. Te olette mainio mies, sen tiedän, mutta hiukan kova. Siinä maineessa te olette, ja siitä syystä, että kaikki, jotka ovat teistä riippuvaisia, kauheasti teitä pelkäävät. Eivät yksin talonpoikanne, joitten tähden riitaannuitte kirkkoherra Woynowskin kanssa, eivät yksin palvelijanne ja alustalaisenne, vaan ystävänne ja omaisennekin. Taczewski pelkäsi teitä, rouva Winnicki pelkää ja pelkää neito. Kaksi puhemiestä tavallisesti lähetetään ja minä teen mitä ikinä voin, mutta jos toinen tärvelee työni, niin en sille mitään voi.

Herra Pongowskin silmissä välähti viha, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin totta, mutta hämmästys voitti vihan, ja hän kysyi:

— Ketä te tarkoitatte? Ketä toista puhemiestä?

Prelaatti vastasi:

— Pelkoa.

XII.

Samana päivänä he eivät kuitenkaan päässeet lähtemään Belczonczkaan, sillä suonenisku heikensi aika lailla Pongowskia ja hän sanoi itsekin tarvitsevansa lepoa. Kolmantena päivänä hän tunsi olevansa virkeä ja ikäänkuin nuortunut ja likeni hyvissä toiveissa, vaikka jonkin verran levottomana taloa. Hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja puheli toveriensa kanssa hyvin vähän; vasta kylään saapuessaan ja tuntiessaan levottomuutensa kasvavan ylivoimaiseksi hän virkkoi:

— Kummallista! Ennen minä aina palasin kotiin ihmisenä, joka tietää olevansa herra talossaan, ja muut pelkäsivät, millaisin katsein heitä tervehdin, mutta nyt pelkään minä, kuinka minua tervehditään.

— Vergilius sanoo, vastasi prelaatti: — "amor omnia vincit", mutta unohtaa lisätä: ja "mutat". Ei tämä Dalila keri hiuksia päästänne, sillä olettehan te kalju, mutta kyllä minä vielä näen teidän pitelevän värttinää hänen jalkainsa juuressa, kuten Herkules kehräsi Omfalen jalkain juuressa, se on varma se.

— Ei minun luontoni sellainen ole! Aina minä olen osannut pitää kurissa sekä palvelijani että perheeni.

— Niinhän ihmiset väittävät, mutta sitä suuremmalla syyllä jonkun on otettava teidät ikeensä alle.

— Rakas se ies on! huudahti Pongowski harvinaisen iloisesti.

He kulkivat hyvin hitaasti, sillä kylässä oli kauheasti rapakkoa. Yö oli jo tulossa, he olivat vasta puolenpäivän jälkeen lähteneet Radomista. Mökkien ikkunoista molemmin puolin tietä loisti päretulia, punaisina juovina ne lankesivat tien poikki. Siellä täällä häämötti aitovierellä ihmisolento, mies tai nainen, joka nähdessään matkustajat kiireesti paljasti päänsä ja kumartui maahan saakka. Näistä erinomaisen nöyristä tervehdyksistä saattoi paikalla huomata, että Pongowski piti kurissa väkensä ja ettei kirkkoherra Woynowski syyttä ollut moittinut häntä liiasta ankaruudesta. Tällä hetkellä tunsi vanha aatelismies sydämensä käyvän entistä pehmeämmäksi, ja katsellessaan kumartelevia olentoja ja mökkien ikkunoita, jotka olivat maan tasalla, hän sanoi:

— Pitääpä antaa alustalaisille jokin suosionosoitus, Anulka aina puhuu heidän puolestaan.

— No sillä lailla! huudahti prelaatti.

He vaikenivat. Gedeon-herra oli jonkin aikaa omissa ajatuksissaan ja puuttui sitten puhumaan:

— Tiedän, ettette ole neuvojeni puutteessa, mutta se teidän täytyy hänelle sanoa, että hänelle tehdään hyvä työ ja että ennen kaikkea ajattelen häntä; jos hän rupeaisi tekemään vastarintaa (jota hän toivottavasti ei tee), niin saattaisittepa ruveta hiukan ankarammaksikin...

— Mutta sanoittehan, ettette tahdo käyttää pakotusta...

— Sanoin, sanoin, mutta olisihan toista, jos minä rupeaisin häntä uhkaamaan ja soimaamaan, tai jos toinen ja lisäksi hengellinen herra, huomauttaa hänelle, mitä kiittämättömyys on.

— Jättäkää asia minun haltuuni. Koska kerran olen ottanut sen ajaakseni, niin teen parhaani saadakseni sen onnellisesti ratkaistuksi. Sen teille kuitenkin sanon, että tulen puhumaan neidolle "delicatissime"...

— Hyvä on, hyvä on! Ainoa sananen vain! Suuresti hän inhoaa Taczewskia, mutta jos niiksi tulisi, niin saattaisihan vielä sanoa sanasen häntä vastaan...

— Jos minä menettelin niinkuin te kehoitatte, niin olisin oikea "nequam"...

— Olemme perillä. No niin, nimeen Isän ja Pojan...

— Ja pyhän hengen — amen!

‒ He olivat perillä, mutta ketään ei tullut vastaan, sillä pyörät upposivat rapakkoon eivätkä jyrisseet. Koirat eivät nekään haukkuneet tuttuja ihmisiä eikä hevosia. Eteisessä oli pimeä, sillä palvelija istui nähtävästi keittiössä. Herra Pongowskin ensi huutoon: "onko siellä ketään?" ei tullut vastausta. Hänen toinen huutonsa oli lujempi, ja silloin tuli neiti itse.

Hän tuli suojellen kädellään kynttilää eikä itse, ollen valossa, heti nähnyt tulijoita, jotka olivat varjossa, vaan vetäytyi oven luo. Hekään eivät paikalla saaneet sanaa suustaan, sillä ensinnäkin tuntui heistä enteeltä, että tyttö ensimmäiseksi tuli heitä vastaan, ja toiseksi pani hänen kauneutensa heidän päänsä niin pyörälle, että olisi luullut heidän ensi kerran hänet nähneen. Sormet, joilla hän suojeli kynttilää, tuntuivat ruusuisilta, läpikuultavilta; liekki häälyi hänen rinnallaan, valaisten suun ja pienet kasvot, jotka tekivät hiukan unisen ja surullisen vaikutuksen, ehkäpä siksi, että silmät olivat varjossa. Otsa ja ihanat vaaleat hiukset, jotka kruununa ympäröivät päätä, olivat kuin valossa uitetut. Ja pimeyden ympäröimänä, tyynenä ja kirkkaana hän oli kuin ruusuisesta valosta puhjennut enkeli.

— Jumaliste — ihan ilmestys! virkkoi pappi.

Mutta Pongowski huudahti:

— Anula!

Tyttö riensi hänen luokseen, laski kynttilän uuninkorvalle ja rupesi iloissaan heitä tervehtimään. Pongowski painoi hänet hellästi rintaansa vastaan, käski häntä iloitsemaan niin kuuluisan vieraan ja oivallisen neuvonantajan tulosta ja kysyi, heidän vihdoin päästyään ruokasaliin:

— Joko te olette syöneet illallista?

— Emme. Palvelijan piti juuri noutaa ruokaa keittiöstä sen tähden ei ketään ollut eteisessä.

Pappi katsahti vanhaan aatelismieheen ja kysyi:

— Ehkä on paras, ettei odoteta?

— Ei, ei, huudahti Pongowski kiireesti. — Rouva Winnicki tulee paikalla.

Rouva Winnicki tuli todella pian, ja neljännestunnin perästä he istuivat aterian ja lämmitetyn viinin ääressä. Prelaatti Tworkowski söi ja joi hyvällä ruokahalulla, mutta aterian loppupuolella hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän kääntyi neidon puoleen ja virkkoi:

— Armollinen neitini! Jumala ties, minkä tähden ihmiset sanovat minua neuvonantajaksi ja minkä tähden he niin usein kysyvät minun mielipidettäni, mutta kun nyt teidänkin holhoojanne on tehnyt niin, täytyy minun puhua kanssanne vakavasta asiasta, jonka hän on heikolle järjelleni uskonut.

Kun herra Pongowski tämän kuuli, pullistuivat suonet taas hänen otsallaan, mutta neiti kalpeni ja nousi levottomana, hänelle tuli, ties mistä syystä, se tunne, että pappi aikoo puhua hänelle Jacekista.

Prelaatti lausui:

— Kahden kesken, jos saan pyytää!

He lähtivät huoneesta.

Herra Pongowski hengitti syvään, naputteli sormiaan pöytään ja nousi. Hänen täytyi edes muutamin sanoin saada viihdyttää mielenkuohuaan, hän puhutteli sen tähden rouva Winnickiä.

— Oletteko te huomannut, kuinka kaikki vaimovainajani sukulaiset vihaavat Anulkaa?

— Varsinkin Krzepeckit, sanoi rouva Winnicki.

— Niin, milteipä hampaitaan kiristävät, kun hänet näkevät. Saavatpa pian kiristellä vieläkin pahemmin.

— Kuinka niin?

— Saatte pian kuulla. Nyt täytyy ajatella yösijaa prelaatille.

Ja hetken perästä jäi herra Pongowski yksin. Kaksi palvelijapoikaa tuli korjaamaan pois astioita illallispöydästä, mutta suuttuneena hän ajoi heidät menemään, huoneessa vallitsi hiljaisuus, vain suuri danzigilainen kello toisteli vakavasti tikitakiansa!... Pongowski laski käden kaljulle päälaelleen ja rupesi kävelemään edestakaisin. Hän likeni ovea, jonka takana prelaatti puhui neiti Sieninskin kanssa, mutta hän kuuli vain puhetta ja erotti prelaatin äänen mutta ei kuullut sanoja. Hän jatkoi sen tähden kävelyään, tuon tuostakin pysähtyen. Hän meni ikkunan luo arvellen, että siellä on vilpoisempi, ja tuijotti taivasta kohti, jolla tuuli ajeli repaleisia kevätpilviä. Niiden laidat olivat vaaleina hetaleina ja kalpea kuu näytti niitä myöten kiipeävän korkeammalle ja korkeammalle. Joka kerta kun se peittyi, valtasi herra Pongowskin paha aavistus. Ikkunasta hän näki likeisten puiden mustien oksien vääntelevän kuin tuskissaan, ja samalla tavalla vääntelivät hänen ajatuksensa, rumina, pahoina kuin omantunnon soimaukset, synkkinä ennustaen, että tapahtuu jotakin pahaa, josta seuraa pikainen rangaistus... Mutta kun ulkona kirkastui, nousi hänenkin mieleensä uusi toivo. Saahan toki jokainen ajatella onneaan — Taczewski taas — vähät hänestä! Ainahan sellaiset ihmiset keksivät keinoja! Mistä tässä on kysymys? Neidon onnesta ja turvallisuudesta. Jos samalla hänellekin elämä vanhuuden päivinä hiukkasen hymyilee, niin onhan se paikallaan. — Ja se on pääasia, kaikki muu on tuulta, tuulta!

Taas alkoi hänen päässään pyöriä ja silmissä hyppeli mustia täpliä, mutta sitä kesti aivan lyhyen hetken. Sitten hän taas rupesi astelemaan edestakaisin ja pysähtyi ovelle, jonka takana hänen kohtaloaan ratkaistiin. Kynttilät pöydällä olivat palaneet pitkille karsille ja huone oli käynyt hämäräksi. Välistä nousi papin ääni niin, että sanatkin varmaan olisivat erottautuneet herra Pongowskin korvaan, jollei kello olisi tikuttanut. Tietysti ei tällainen keskustelu saattanut loppua pian, mutta silti kasvoi Gedeon-herran levottomuus kasvamistaan. Se pukeutui kummallisten kysymysten muotoon, ne sekaantuivat menneisyyteen, ei yksin muistoihin menneistä suruista ja onnettomuuksista, vaan myöskin menneistä ja vielä sovittamattomista rikoksista — vanhoista, raskaista synneistä ja tuoreista pahoista teoista. Taczewskia ne olivat kohdanneet ja muitakin ihmisiä.

— Millä perusteella sinun vielä pitäisi tulla onnelliseksi? kysyi hänen omatuntonsa.

Ja hän olisi antanut mitä tahansa, kunhan edes rouva Winnicki olisi tullut huoneeseen, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä yksin ajatuksineen. Mutta rouva Winnicki touhusi töissään talon toisessa päässä, ja täällä toisteli vain kello: tiki-taki! tiki-taki! ja omatunto kysyi:

— Mistä pitäisi Jumalan sinua palkita?

Ja herra Pongowski tunsi, että jos tuo tyttö, joka on sekä kukkanen että enkeli, nyt luisuu hänen käsistään, niin hänen elämäänsä lankeaa hämy, joka kestää hamaan siihen hetkeen asti, jolloin tulee kuolon yö.

Mutta samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui neiti Sieninski, kalpeana, kyyneleet silmissä, ja hänen perässään pappi.

— Itketkö? kysyi Pongowski kähein, tukahtunein äänin.

— Kiitollisuudesta, holhoojani! vastasi tyttö, ojentaen kätensä häntä vastaan.

Ja hän syleili hänen polviaan.

XIII.

Samana iltana — tai olihan jo myöhäinen yö — tuli rouva Winnicki nuoren sukulaisensa huoneeseen ja tavatessaan hänet, vielä ylhäällä, rupesi puhelemaan hänen kanssaan.

— En saata tointua hämmästyksestäni, sanoi hän, — sillä en kuolemakseni olisi uskonut armollisen herran päähän sellaista pälkähtävän.

— En minäkään.

— Etkö todellakaan? Ja onko se nyt sitten päätetty? En tiedä mitä ajatella, iloitako vai surra... Korkea-arvoisalla prelaatilla on kyllä hengellisenä herrana enemmän järkeä kuin meillä maallisilla, ja onhan hän oikeassa kun sanoo, että sinulla nyt kuolinpäiviisi asti on katto pääsi päällä, vieläpä oma katto eikä vieras; mutta toiselta puolen on armollinen herra ankara mies (rouva Winnicki alensi ääntään) — etkö sinä ensinkään pelkää?

— Se on kun onkin päätetty, eikä sitä enää auta ajatella! huudahti neiti Sieninski.

— Mitä sinä sanot?

— Sanon, että kaikesta hänen huolenpidostaan ja leipäpalasesta, jonka olen saanut, olen hänelle kiitollisuuden velassa ja että minun persoonani, jota ei kukaan muu huoli, on vain pahanen palkinto, mutta koska hän sen tahtoo, niin onhan sekin hänen hyvyyttään!

— Hän on kauan jo tahtonut, virkkoi vanha rouva salaperäisesti. — Tänään hän, puhuttuaan sinun kanssasi, huusi minut luokseen. Arvelin, että illallisessa oli ollut jotakin moitittavaa ja että hän toruisi — mutta mitä vielä! Huomasin, että hän oli erittäin hyvällä tuulella — ja äkkiä hän kertoi minulle uutisen. Mutta jalat rupesivat allani vapisemaan. Ensin hän sanoi: "Jokos te muutuitte suolapatsaaksi niinkuin Lotin vaimo? Olenko minä niin vanha!" — "Ette!" vastasin, "mutta se tuli niin odottamatta!" Mutta hän sanoi taas: "Se on vanha ajatus, se oli vain kuin kala pohjalla, kunnes tuli joku, joka auttoi sen pinnalle... ja arvaattekos kuka?"

— Olin varma, että se oli prelaatti Tworkowski, mutta hän sanoi: "herra Grothus..."

Seurasi hetken äänettömyys.

— Ja minä luulin, että se oli herra Taczewski! huudahti neiti Sieninski kokoon puserretuin hampain.

— Mitä kummaa? Minkätähden Taczewski?

— Näyttääkseen, ettei minusta välitä.

— Tiedäthän sinä, ettei Taczewski ole tavannut armollista herraa.

Neiti Sieninski yltyi kuumeentapaisesti puhumaan:

— Tiedän, tiedän! Hänellä oli muuta ajattelemista! Vähät siitä! En tahdo tietää mitään. En tahdo, en tahdo! Mikä on tehty, se on tehty ja hyvä on niin!

Kuiva, suonenvedontapainen nauru tärisytti hänen rintaansa. Hetkisen hän vielä toisteli: "hyvä on niin!" sitten hän kiireesti lankesi polvilleen rukoilemaan — heidän oli tapana joka päivä yhdessä lukea rukoukset.

Seuraavana päivänä hän jo tyynin kasvoin astui vierashuoneeseen. Jokin muutos hänessä kuitenkin oli tapahtunut, jotakin oli jäänyt sanomatta ja sulkeutunut kuoreensa. Ei hän ollut surullinen, mutta hän oli äkkiä käynyt ikäänkuin muutamia vuosia vanhemmaksi ja hänen käytöksessään oli hiljainen arvokkaisuus, joka teki, että herra Pongowski, tähän saakka noudatettuaan yksin omaa mieltään, vaistomaisesti rupesi kysymään hänenkin mielipidettään. Hän ei käsittänyt tätä kaikkea, ja varsinkin hän ihmetteli, että ikäänkuin tunsi olevansa tytöstä riippuvainen. Hän alkoi pelätä ajatuksia, joita tyttö ei ollut lausunut, mutta joita hän saattoi hautoa — ja hän koetti ennättää niiden edelle ja toimittaa niiden sijaan toisia, joita toivoi tytön ajattelevan. Yksin rouva Winnickinkin sanattomuus häntä painoi ja teki epäilyttävän vaikutuksen — hän koetti voittaa mielikuvituksensa, hän jutteli ja laski leikkiä, mutta silloin tällöin kärsimättömyyden kipinät leimahtivat teräksen värisissä silmissä.

Sill’aikaa oli huhu hänen kihlauksestaan levinnyt ympäri seutua. Ei hän edes koettanutkaan sitä salata, päinvastoin hän kirjeellisesti oli ilmoittanut asian Cyprianowiczille Jedlniassa ja likeisimmille naapureille, samaten hän oli kirjoittanut kirjeitä Kochanowskeille, Podlodowskeille, Sulgostowskeille, herra Grothukselle ja Krzepeckeille sekä vaimo-vainajansa kaukaisemmille sukulaisille, samalla pyytäen heitä kihlajaisiin, joita heti seuraisi häät.

Herra Pongowski olisi mielellään pyytänyt vapautusta kuulutuksistakin, mutta onnettomuudeksi oli juuri suuren paaston aika ja täytyi odottaa pyhiin. Hän otti nyt molemmat naiset mukaansa ja läksi Radomiin. Neiti Sieninskin piti ostaa myötäjäisiä ja hänen itsensä hevosia, parempia kuin Belczonczkan tallissa oli.

Siellä hänelle kerrottiin, että sukulaiset, jotka ovat toivoneet perivänsä sekä hänen vaimo-vainajansa että hänet, ovat raivoissaan, mutta se häntä vain ilahdutti, sillä hän vihasi heitä kaikkia sydämensä pohjasta ja oli aina toivonut voivansa tuottaa heille jotakin harmia. Huhut heidän supatuksistaan ja neuvotteluistaan veivät häneltä aikaa Radomissa, ja kun asiat vihdoin oli toimitettu, hevoset ja uudet valjaat ostettu, ja he palasivat kotiin Belczonczkaan, oli jo pääsiäisaatto. Vieraita alkoi saapua miltei yhtaikaa heidän kanssaan, sillä kihlajaisjuhlien piti alkaa kolmantena pyhänä.

Ensinnä saapuivat Krzepeckit, likeisimmät naapurit ja sukulaiset: isä, lähes kahdeksankymmen-vuotias ukko, jonka kasvot olivat kuin petolinnulla ja joka oli saituudestaan kuulu; kolme tytärtä, joista nuorin Tekla, oli kaunis, iloinen tyttö — ja vanhemmat, Agnieszka ja Joanna, tuittupäisiä vanhojapiikoja, poskilla pisamia — ja vihdoin poika, Marcyan, jota kutsuttiin "Kannoksi".

Ja syystä hän sitä nimeä kantoi, sillä ensi katsannolla teki hän todella paksun kannon vaikutuksen. Hänen rintansa ja hartiansa olivat voimakkaat, mutta jalat käyrät ja niin lyhyet, että hän oli kuin kääpiö. Kädet sen sijaan ulottuivat polviin asti. Toiset väittivät häntä kyttyräselkäiseksi, mutta ei hän ollut kyttyräselkä, pää oli vain kovin lyhyen kaulan nenässä ja niin syvällä ruumiin sisässä, että korkeat hartiat ulottuivat korviin asti. Kasvoista katselivat ulkonevat, aistilliset silmät, pää oli kuin pukilla. Yhtäläisyyttä pukin kanssa vielä lisäsi pieni parta, jota hän vastoin muotia ja tapaa käytti.

Hän ei ollut sotapalveluksessa, sillä hänet oli naurulla karkoitettu rykmentistä ja hän oli sen asian tähden ollut monessa kaksintaistelussa. Hänen lyhyessä, pöhöttyneessä ruumiissaan oli tavaton voima, ja kaikki ihmiset häntä pelkäsivät, sillä hän oli aika riitelijä ja tappelupukari, haki mielellään riitaa ja tappeli petomaisella kiivaudella. Kerran hän haavoitti serkkuansa Krzepeckia, kaunista, hyvää poikaa, niin pahasti, että tämä oli haavoihinsa kuolemaisillaan. Sisaret häntä pelkäsivät ja pelkäsi yksin isäkin — itse puolestaan hän pelkäsi Taczewskia, jonka oli kuullut erinomaisen taitavasti käyttävän sapelia — sekä Bukojemskeja, joista yksi, nimittäin Lukas, kerran oli heittänyt hänet kuin minkäkin olkikuvon Jedlnian aidan taakse.

Maine tiesi hänet suureksi naisten naurattajaksi, ja totta se puhuikin. Muutamia vuosia sitten oli herra Pongowski potkinut hänet talosta siksi, että hän liian hävyttömästi oli katsellut neiti Sieninskiä, joka silloin vielä oli pieni tyttö. — Mutta koska siitä tapauksesta oli jo kulunut muutamia vuosia ja koska he olivat tavanneet toisensa sekä Radomissa että naapuriperheissä, kutsui Pongowski nyt hänetkin muitten sukulaisten mukana perhejuhlaan.

Heti Krzepeckin jälkeen saapuivat Sulgostowskit, kaksi kaksoisveljeä, jotka kun pukeutuivat samalla tavalla, tulivat niin toistensa näköisiksi, ettei kukaan voinut erottaa heitä toisistaan; sitten kolme kaukaisempaa Sulgostowskia Przytykin takaa — ja Zabierzowskien kymmenhenkinen, jalosukuinen perhe. Naapureista saapui herra Cyprianowicz, mutta yksinään, koska poika jo oli lähtenyt rykmenttiin; herra starosta Podlodowski, joka aikoinaan oli ollut Zamoscin mahtavan herran valtuutettuna; herrasväki Kochanowski, Przytykin kirkkoherra, radomilainen prelaatti Tworkowski, jonka piti siunata morsiuspari — sekä suuri joukko pikkuaatelia sekä likeltä että kaukaa; toisia tuli kuokkimaankin, arvellen, että vieras, vaikkapa aivan tuntemattomanakin, avosylin otetaan vastaan — ja ettei pidä päästää käsistään tilaisuutta syödä ja juoda, kun sellainen tarjotaan.

Belczonczkan piha oli täynnä vaunuja ja ajopelejä, tallit täynnä hevosia, piharakennukset kaikkinaisia palvelijoita ja päärakennus heleitä pukuja, sapeleja, ajettuja päälakia, latinaa, naisten supatusta ja hameitten kahinaa. Palvelustytöt kanniskelivat pitkin huoneita lämmintä vettä, humaltuneet passarit viinikannuja, keittiö höyrysi aamusta iltaan kuin tervahauta ja illoin heloittivat päärakennuksen ikkunat niin, että koko pihamaa oli valoisa kuin päivällä.

Mutta keskellä humua asteli huoneesta huoneeseen herra Pongowski, hiukan ylpeänä ja juhlallisena, mutta samalla ikäänkuin nuortuneena, yllä karmosiininpunainen juhlapuku, vyöllä sapeli, joka välähti jalokiviä ja jonka neiti Sieninski mahtavien esi-isiensä ainoana perintönä oli tuonut taloon. Gedeon-herra asteli huoneesta huoneeseen, kyseli, kävi silloin tällöin kiinni tuolinselkään, kun päätä alkoi huumata, ja jatkoi sitten taas kävelyään, lausuen kohteliaisuuksia mahtavimmille vieraille, lyöden yhteen saappaankorot, kun likeni vanhempia naisia, mutta ennen kaikkia rakastunein silmin seuraten "Anulaansa", joka tässä kirjavassa joukossa, keskellä tylyjä, vihamielisiä ja ehkäpä himoaviakin katseita, kulki valkoisena liljana, suloisena, hiukan surumielisenä tai ehkäpä hetken vakavuuden valtaamana.

Kolmannen pyhän, tiistain, illalla jymisivät vihdoin pihamaalla kotoiset tykit, ilmoittaen vieraille ja kyläläisille, että kihlajaisten juhlallinen hetki oli tullut.

Kaikki vieraat, miehet ja naiset komeissa puvuissa, jotka välkkyivät palavien kynttilöiden valossa, asettuivat nyt puoliympyrään, ja vastapäätä heitä seisoivat herra Pongowski ja neiti Sieninski. Syntyi hiiskumaton hiljaisuus, kaikki silmät olivat kääntyneet morsiameen, joka katse alas painuneena, kasvot vakavina ja suljettuina, hymytönnä mutta ei surullisena, näytti kulkevan kuin unessa. Prelaatti Tworkowski, yllään messukaapu, vieressään Tecia Krzepecki, joka piteli sormuksia hopeaisessa maljassa, astui ulos puoliympyrästä ja alkoi puhua tuleville aviopuolisoille. Hän puhui oppineesti, pitkältä ja kaunopuheisesti, selittäen "sponsalia de futuron" merkitystä ja kuinka suuren painon kirkko aina kristinuskon ensi ajoilta asti on antanut kihlaukselle. Hän siteerasi Tertullianusta ja Tridentin kokousta sekä useitten oppineiden kanonistien mielipiteitä, vasta sitten hän kääntyi herra Pongowskin ja neiti Sieninskin puoleen, alkoi selittää heille, kuinka viisas heidän päätöksensä oli, kuinka suuren palveluksen he kumpikin puolestaan toisilleen tekivät ja kuinka heidän tuleva onnensa riippui yksin heistä itsestään. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelivat häntä läsnäolijat, mutta samalla harmittelivat sukulaiset, joilta perintö meni hukkaan ja jotka sen tähden karsain silmin katselivat avioliittoa. Gedeon-herra itse, jota pitemmältä seisottua rupesi pyörryttämään, alkoi yhtä mittaa vaihtaa jalkaa ja antaa prelaatille merkkejä, että hän lopettaisi. Merkit vihdoin viimein huomattuaan, hän siunasi kihlatut ja pani heidän sormeensa sormukset. Samassa rupesivat tykit pihamaalla uudelleen paukkumaan ja ruokasalin lehteriltä nosti soittokunta, viisi taitavaa juutalaissoittajaa Radomista, jylisevän soiton. Vieraat astuivat nyt vuoron perään tuomaan isännälle ja neidille onnittelujaan — enimmäkseen happamia ja kieroja. Molemmat vanhemmat Krzepeckin neidit niiasivat suorastaan ivallisesti "tädille" ja herra Marcyan suuteli hänen kättään, sulkeutuen edelleen hänen suosioonsa ja luoden häneen sellaisen pukinkatseen, että herra Pongowskin toistamiseen olisi pitänyt ajaa hänet talosta.

Toiset, jotka olivat kaukaisempaa sukua ja parempia ja vähemmin saitoja ihmisiä, onnittelivat vilpittömästi ja lämpimämmin. Herra Pongowski tarjosi käsivartensa morsiamelleen, ja muut parit seurasivat heitä. Ympärillä läähättivät ja loimusivat kynttilät kylmässä vedossa, joka äkkiä oli puhaltanut eteisestä. Tästä eteisestä tulla töhnäsi puolihumaltuneita palvelijoita, kantaen sisään loppumattomia määriä ruokaa ja viiniruukkuja. Kun ovessa alituiseen käytiin, oli ruokasalissa niin kylmä, että vieraita pöytään istuessa puistatti, ja komeasta sisustuksestaan huolimatta huone näytti kylmältä ja synkältä, kun kynttilänliekit alituisesti hulmusivat vedossa. Toivottiin sentään, että viini pian lämmittää veren suonissa — herra Pongowski ei surkeile viiniä. Jokapäiväisissä oloissa hän kyllä oli miltei saita, mutta erityisissä tilaisuuksissa hän tahtoi esiintyä niin, että hänestä kauan puhuttaisiin. Niin nytkin. Joka vieraan takana seisoi poika homehtuneine pulloineen ja pöydän allekin oli sijoitettu kymmenkunta palvelijaa, joitten piti täyttää vieraan pikari paikalla, kun tämä, merkiksi siitä ettei jaksa juoda enempää, panee pikarin polviensa väliin. Joka lautasen ääressä oli jättiläislaseja ja kaikenlaisia pikareja, vain naisille oli asetettu pienempiä italialaisia tai ranskalaisia laseja.

Vieraat eivät täyttäneet koko pöytää, sillä herra Pongowski oli katattanut useammalle hengelle kuin oli kutsuttu. Prelaatti katsahti tyhjiin paikkoihin ja rupesi kehumaan talon vieraanvaraisuutta ja isäntää. Hän puhui yleensäkin kovalla äänellä, ja tällä hetkellä hän sattui jonkun verran nousemaan tuoliltaan, sillä hän tahtoi järjestää sutaaninsa poimuja. Vieraat arvelivat, että hän aikoi esittää ensimmäisen maljan, ja ilostuivat kaikki.

— Olemme pelkkänä korvana! kuului muutamia ääniä.

— Ei ole ensinkään syytä! huudahti prelaatti reippaasti. — Ei tämä vielä ole mikään malja, vaikka senkin vuoro kohta tulee, koska näen muutamien herrojen jo raapivan tukkaansa ja herra Kochanowski jo kuiskailee itsekseen ja laskee sormiaan. Niin, hyvät herrat! Kochanowskilta, jos keneltä, saattaa riimejä odottaa. Sen minä vain vielä tahtoisin sanoa, että hyvä on vanhan puolalaisen tavan mukaan kattaa paikkoja odottamattomille vieraille.

— Niin, huudahti herra Pongowski, — kun talosta yöllä loistaa tulet, niin ainahan joku voi pimeästä saapua...

— Ehkä joku tuleekin, huomautti herra Kochanowski.

— Ehkäpä herra Grothus?

— Ei... herra Grothus on valtiopäivillä. Jos joku saapuu, niin se on aivan odottamaton vieras.

— Emme voi kuulla hänen tuloaan, sillä maa on aivan pehmeä.

— No, johan koira haukkuu ikkunan alla. Joku tulee.

— Tältä puolelta ei kukaan voi tulla, sillä nämä ikkunat ovat puutarhaan päin.

— Koira ulvoo, ei se hauku.

Niin olikin. Koira haukahti muutaman kerran ja yltyi sitten ulvomaan matalaan ja valittavasti.

Puistatus kävi ehdottomasti läpi herra Pongowskin ruumiin, sillä hänen mieleensä johtui kuinka monta, monta vuotta sitten hänen maatilallaan Vähä-Venäjällä, penikulman päässä Pomorzen linnasta, koirat tatarien hyökkäyksen edellä ulvoivat samalla tavalla.

Neiti Sieninskin mieleen johtui, ettei hänellä enää ole lupa odottaa ketään, ja että jos joku nyt pimeästä saapuu valaistuun taloon, niin hän saapuu liian myöhään.

Muutkin valtasi outo tunne, varsinkin kun ensimmäiseen koiraan yhtyi toinen ja ikkunan alla nyt oli kaksi ulvojaa.

Kaikki kuuntelivat tuskallisessa äänettömyydessä; vasta hetkisen perästä virkkoi Marcyan Krzepecki:

— Mitä sellaiset vieraat meihin kuuluvat, joille koirat ulvovat.

— Viiniä! huusi herra Pongowski.

Mutta pikarit olivat täynnä eikä niitä tarvinnut täyttää. Vanha Krzepecki, Marcyanin isä, nousi vaivalloisesti tuolilta, nähtävästi pitääkseen puhetta. Kaikki silmät kääntyivät häneen, vanhemmat ihmiset kaarsivat jo kädet korvansa ympäri paremmin kuullakseen, mitä hän sanoo, mutta hän vain pitkän ajan väänteli leukojaan ja nenä ulottui miltei leukaan saakka, hän kun oli aivan hampaaton.

Samassa, vaikka ulkona oli suoja ja maa ihan pehmeänä, alkoi pihan toisesta päästä kuulua ikäänkuin kumeaa jyrinää — ja sitä kesti aika kauan, olisi luullut jonkun kaksi kertaa ajavan pihan ympäri. Vanha Krzepecki, joka jo oli kohottanut pikarin, laski sen takaisin pöydälle ja rupesi katselemaan ovea kohti.

Kaikki muut seurasivat hänen esimerkkiään.

— Katso, kuka tuli! huusi herra Pongowski palvelijalle.

Poika karkasi katsomaan ja palasi samassa:

— Ei siellä ole ketään.

— Kummallista! sanoi prelaatti Tworkowski, — kuuluihan se selvästi.

— Kaikki me sen kuulimme, huomautti toinen Sulgostowskin kaksoisveljistä.

— Ja koirat lakkasivat ulvomasta, lisäsi toinen. Silloin ovet eteiseen — poika oli nähtävästi huonosti sulkenut ne — itsestään avautuivat ja ruokasaliin tuli niin väkevä veto, että joukko kynttilöitä paikalla sammui.

— Mitä kummaa? Ovi kiinni! Kynttilät sammuivat! kuului muutamia ääniä.

Mutta vedon mukana oli huoneeseen lentänyt ikäänkuin kauhu. Uskonnollinen ja taikauskoinen rouva Winnicki alkoi ääneen siunaella:

— Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen...

— Olkaa hiljaa! sanoi herra Pongowski.

Sitten hän kääntyi Anulka-neidin puoleen, suuteli hänen kättään ja lausui:

— Minun iloni ei mene, vaikka kynttilät sammuvat, ja suokoon Jumala, että elämäni loppuun asti saisin olla niin onnellinen kuin olen tällä hetkellä, eikö niin Anulka?...

Tyttö painui hänkin suutelemaan hänen kättään.

— Niin, holhoojani, sanoi hän.

— Amen! päätti prelaatti heidän puheensa.

Sitten hän nousi ja lausui:

— Arvoisat herrasväet! Koska tuo odottamaton jyrinä nähtävästi on sekoittanut herra hovijuomanlaskija Krzepeckin konseptit, niin minä ensinnä pyydän tulkita niitä tunteita, jotka elähdyttävät sydämiämme tulevia aviopuolisoja kohtaan. Ennenkuin siis huudamme: O Hymen, o Hymenaios, ennenkuin roomalaiseen tapaan rupeamme kutsumaan Thalassiusta, tuota ihanaa nuorukaista — jonka Jumala suokoon pian tulevan, korotamme sydämen pohjasta tämän ensi maljan heidän tulevaisuudelleen, heidän kestävälle onnelleen: vivant, crescant, floreant!

— Vivant! Vivant! kuului kaikkien suusta.

Radomilainen soittokunta alkoi soittaa, ja pimeässä ikkunoiden alla rupesivat rengit polttamaan raketteja. Palvelijakunta nosti sekin kautta koko talon eläköönhuudon ja ruokasalissa kaikui kilpaa loppumattoman "vivatin" kanssa viinikulausten joukosta:

— Vivant, crescant, floreant!...

Kauan kesti huutoja, jalkojen töminää, torvien toitotusta ja rakettien räiskinää — melu vaikeni vasta kun herra Pongowski nousi, kohotti pikariaan ja äänekkäästi alkoi:

— Arvoisat ja sydämelleni kalliit vieraat ja omaiset!... Ennenkuin vaatimattomin sanoin lausun teille ilmi koko kiitollisuuteni, kumarran veljen ja naapurin kohteliaisuudelle, jota olette minulle osoittaneet näin lukuisasti saapumalla matalan kattoni alle...

Sanat "matalan kattoni alle" lausui hän oudolla, hiljaisella, melkeinpä nöyrällä äänellä, sitten hän istuutui ja kumarsi päänsä niin, että otsa miltei kosketti pöytää — mutta vieraat ihmettelivät, että mies, joka tavallisesti oli niin kylmä ja ylpeä, käytti niin sydämellistä kieltä.

He arvelivat, että suuri onni nähtävästi pehmentää kovimmankin sydämen, ja katselivat, jatkoa odottaessaan, hänen harmaata päätään, joka nojasi pöydän laitaan.

— Hiljaa! Me kuuntelemme! kuului muutamia ääniä.

Syntyi todella hiiskumaton hiljaisuus.

Mutta herra Pongowski ei liikkunutkaan paikalta.

— Mitä? Mikä teidän on?... Jumalan tähden!

— Puhukaa! huudettiin.

Mutta herra Pongowski vastasi kauhealla korinalla, ja hänen selkänsä ja hartiansa rupesivat äkkiä tärisemään.

Neiti Sieninski oli karannut pystyyn, hän oli kalpea kuin seinä ja huusi kauhuissaan.

— Holhoojani! Holhoojani!...

Pöydän ympärillä syntyi hämminki ja sekasorto. Huudettiin ja kysyttiin. Kaikki kerääntyivät Pongowskin ympärille, prelaatti kohotti häntä kainaloista ja koetti asettaa tuolin selkänojaa vastaan; toiset riensivät valelemaan häntä vedellä, toiset ehdottivat, että hänet saatettaisiin vuoteeseen ja että hänen suontaan iskettäisiin. Toiset naisista olivat polvillaan, toiset juoksivat kuin hulluina ympäri huonetta, valittaen ja vaikeroiden — mutta herra Pongowski, pää taapäin painuneena, suonet paksuina, paisuneina otsalla, silmät ummessa, ähki ja vaikeroi yhä surkeammin...

Pimeästä oli todella saapunut odottamaton vieras. Se astui nyt taloon kauheana, leppymättömänä.

XIV.

Papin käskystä kantoivat palvelijat sairaan rakennuksen toiseen päähän, niin sanottuun "kansliaan", joka samalla oli herra Pongowskin makuuhuoneena. Sitten lähetettiin noutamaan kylän seppää, joka osasi iskeä suonta ja aina oli tehty sitä sekä ihmisille että eläimille. Pian kuitenkin huomattiin, että hän jo oli talossa, kuokkavieraiden joukossa — onnettomuudeksi kuitenkin aivan humalassa. Rouva Winnicki muisti nyt, että koko seutu käytti kirkkoherra Woynowskia lääkärinään, lähetettiin siis, minkä hevonen pääsi, noutamaan häntäkin, vaikka luultavasti näytti, ettei näistä toimenpiteistä ole mitään hyötyä ja ettei sairasta mitenkään voi pelastaa.

Niin olikin. Paitsi neiti Sieninskiä, rouva Winnickiä, molempia Krzepeckejä ja herra Zabierzowskia, joka jonkin verran oli koettanut parannella ihmisiä, ei prelaatti Tworkowski päästänyt ketään kansliaan, jottei hälinä häiritsisi sairasta. Mutta kaikki vieraat, sekä naiset että herrat kokoontuivat viereiseen isoon huoneeseen, johon oli valmistettu yösijoja herroille. Kuin pelästynyt lammaslauma he seisoivat siellä, levottomina ja uteliaina katsellen oveen ja odottaen tietoja, mutta toiset keskustelivat kuiskaten kauheasta tapahtumasta ja enteistä, joita oli nähty sen edellä.

— Huomasitteko, kuinka kynttilät loimottivat ja liekit olivat ikäänkuin mustanpuhuvat? Kuolema niitä nähtävästi varjosti, kuiskasi yksi Sulgostowskeista.

— Se oli meidän joukossamme, vaikk'emme sitä tietäneet,

— Koirat sitä ulvoivat.

— Entä tuo jyrinä sitten — ehkäpä se juuri silloin saapui.

— Jumala kai ei suostunut tähän avioliittoon, joka olisi ollut vääryys sukulaisia kohtaan.

Rouva Winnickin ja Marcyan Krzepeckin tulo keskeytti kuiskeet. Rouva Winnicki juoksi kiireesti läpi huoneen noutamaan pyhäinjäännöksiä, jotka suojelivat pahoilta hengiltä, Marcyanin ympärille kerääntyivät kiireesti kaikki vieraat:

— Miten on? Kuinka hän voi?

Marcyan kohautti olkapäitään, niin että hänen päänsä joutui miltei rinnan päälle, ja vastasi:

— Vielähän hän korisee.

— Eikö ole apua?

— Ei!

Ovesta, joka oli raollaan, kuuluivat samassa prelaatti Tworkowskin juhlalliset sanat:

— Ego te absolvo a peccatis tuis — et ab omnibus censuris, in nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti. Amen. [Minä päästän sinut synneistäsi ja kaikista tuomioista, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.]

Kaikki lankesivat polvilleen ja rupesivat rukoilemaan. Rouva Winnicki pujottelihe polvistuvien välitse, molemmin käsin pidellen pyhäinjäännöksiä. Marcyan seurasi häntä ja sulki oven.

Mutta ei se pysynyt kauankaan suljettuna, neljännestunnin kuluttua ilmestyi Marcyan taas kynnykselle ja lausui käheällä, klarinettimaisella äänellään:

— Kuollut!

Lausuen: "ikuista rauhaa" läksivät kaikki vieraat silloin vuoron perään kansliaan luomaan viimeistä jäähyväissilmäystä vainajaan.

Mutta ruokasalissa, talon toisessa päässä alkoi tapahtua kauheita. Palvelijat Belczonczkassa olivat yhtä paljon vihanneet Pongowskia kuin pelänneet häntä, ja hänen kuollessaan näytti heistä koittavan helpotuksen, ilon ja hillittömän vapauden aika. Vieraitten palvelijoille tarjoutui tilaisuus hurjisteluun, ja sekä he että omat palvelijat, jotka päivällisestä asti jo olivat enemmän tai vähemmän humalassa, karkasivat nyt ruoan ja viinin kimppuun. Passaripojat kaasivat kurkkuunsa kokonaisia pulloja Danzigin viinaa, espanjalaisia ja unkarilaisia viinejä; toiset, jotka enemmän ahnehtivat syömistä, tempasivat käsiinsä lihapaloja ja leivoksia. Lumivalkoinen pöytäliina tuli silmänräpäyksessä täyteen kaikkinaisia tahroja. Sekamelskassa kaadettiin tuoleja ja kynttilänjalkoja pöydälle. Kauniisti hiotut lasit putoilivat juopuneitten käsistä ja särkyivät helisten lattiaan. Siellä täällä nousi riitaa ja tappelua; toiset rupesivat suorastaan ryöstämään astioita pöydältä. Sanalla sanoen: orgiat kävivät niin meluisiksi, että kuului talon toiseen päähän asti.

Huudot kuultuaan törmäsi paikalle Marcyan Krzepecki ja hänen perässään kaksi Sulgostowskia, nuori Zabierzowski ja vielä yksi vieraista. Nähdessään, mitä on tekeillä, he paljastivat sapelinsa. Ensi hetkessä kävi sekasorto entistä pahemmaksi. Sulgostowskit tyytyivät antamaan juoppoja selkään, mutta Marcyan Krzepecki yltyi vihan vimmaan. Hänen ulkonevat silmänsä näyttivät olevan putoamaisillaan päästä, hampaat kiiluivat viiksien alta, ja hän iski jokaiseen, joka eteen sattui. Muutamat palvelijoista haavoittuivat verille, toiset hakivat suojaa pöydän alta ja loput syöksyivät nurin narin ulos ovesta — hän vain iski joukkoon ja huusi:

— Hunttiot! Roistot! Minä täällä olen herra! Minä täällä olen isäntä!

Ja hän seurasi heitä eteiseen asti, ja hänen läpitunkeva äänensä kuului vielä sieltäkin.

— Keppiä te tarvitsette, ruoskaa!...

Huone oli kuin mikäkin soraläjä, kummissaan he seisoivat ja katselivat toisiaan, päätään puistellen.

— En iässäni ole tällaisissa ollut, virkkoi yksi Sulgostowskeista.

Toinen jatkoi:

— Kummallinen kuolema ja kummallinen jälkinäytös. Katsokaa nyt — luulisi tataarien käyneen täällä hävittämässä.

— Tai pahojen henkien, sanoi Zabierzowski. — Kauhea yö.

He komensivat esiin pöydän alle piilottuneet palvelijat ja käskivät panna huoneen edes jonkinlaiseen järjestykseen. Passaripojat nousivat ylös, pelästys oli heidät kokonaan selvittänyt, — ja kävivät reippaasti työhön. Sill’aikaa palasi Marcyan.

Hän oli tyynempi, ainoastaan huulet vielä vapisivat kiukusta.

— Kyllä he nyt muistavat! virkkoi hän ja kääntyi sitten toisten puoleen:

— Kiitän herroja siitä, että autoitte minua kurittamaan noita roistoja. Eivät heidän päivänsä nyt käy helpommiksi kuin vainajan aikana! Kyllä minä pidän oman pääni!

Molemmat Sulgostowskit loivat häneen terävän katseen, ja toinen puuttui puhumaan:

— Ei teidän ole meitä kiittäminen enemmästä kuin meidänkään teitä.

— Kuinka niin?

— Miksi te täällä esiinnytte ainoana tuomarina? kysyi toinen kaksoisveljeksistä.

Marcyan rupesi hyppelemään pystyä lyhyillä, käyrillä jaloillaan. Olisi luullut hänen aikovan potkia silmät toisten päästä.

— Siksi, että minulla on siihen oikeus, oikeus, oikeus!

— Mikä oikeus?

— Suurempi kuin teillä!

— Mitä kummaa? Oletteko lukenut testamentin?

— Mitä minä testamentista. (Siinä hän aivasti kouraansa.) — Testamentti on ilmaa! Kenen hyväksi hän sen on tehnyt? Vaimonsa! Mutta missä hänen vaimonsa on? Eikö niin? — Minä täällä olen likeisin! Me! Krzepeckit — ettekä te!

— Se nähdään. Hitto teidät vieköön!

— Hitto vieköön teidät itsenne! Menkää tiehenne!

— Sinä pukinsarvi! Sinä koirankuonolainen! Odota sinä vain! Menkää tiehenne! sanot — pitääkö meidän mennä tiehemme?... Varjele sinä vain pukinpäätäsi!

— Uhkaatteko?

Marcyan-herra kävi kiinni sapeliinsa ja likeni veljeksiä. Hekin hakivat sapelinsa kahvaa.

Mutta samassa kuului heidän takaansa prelaatti Tworkowskin julmistunut ääni:

— Hyvät herrat. Vainaja ei vielä ole kylmennyt!

Sugostowskit kävivät ylen häpeilleen, toinen heistä virkkoi:

— Herra prelaatti, ei tässä ole kysymys meistä, sillä meillä on kylliksi leipää emmekä himoitse toisen omaa. Mutta tuo käärme rupeaa täällä jo pistämään ja tahtoo ajaa ihmiset talosta.

— Mitkä ihmiset? Kenen?

— Kenen hyvänsä. Tänään meidät, joita jo käski menemään, huomenna ehkä sen orvon morsiamen, joka asuu tämän katon alla.

— Se on valhetta! Se on valhetta! huusi Marcyan. Ja äkkiä kyyristyen keräksi hän hymähti, rupesi hieromaan käsiään, kumartelemaan ja puhumaan myrkyllisen kohteliaalla äänellä:

— Päinvastoin, päinvastoin! Pyydän teitä kaikkia hautajaisiin, pyydän nöyrimmästi — pyydämme molemmat, sekä isä että minä — ja mitä neiti Sieninskiin tulee, niin hän aina meiltä saa katon päänsä päälle ja hoidon — aina, aina!

Sen sanottuaan hän jäi suurella ilolla hykertelemään käsiään.

XV.

Marcyan oli päättänyt itse ilmoittaa neiti Sieninskille, että hän aina voi pitää Belczonczkaa omana kotonaan, mutta hän siirsi keskustelua tuonnemmaksi, kunnes hautajaisjuhlallisuudet olisivat ohi; sitä paitsi hän ensin tahtoi puhua isänsä kanssa, joka käräjöimiseen tottuneena tunsi lakia ja tiesi, kuinka vaikeuksia vältetään. Molemmat he muuten olivat varmat siitä, että heidän asiansa on hyvä; ja onnettomuuden jälkeen, juuri sillä hetkellä, jolloin herra Pongowskia laskettiin arkkuun, he sulkeutuivat syrjähuoneeseen ja rupesivat toivorikkaina neuvottelemaan.

— Kaitselmus on meidän kanssamme! virkkoi vanhus. — Todella kaitselmus! — Ja Pongowski joutuu ankaralle tilille vääryydestä, jota oli meille tekemäisillään.

— Joutukoon vain! vastasi Marcyan. — Onneksi hän vasta oli tekemäisillään vääryyttä eikä vielä ehtinyt tehdä, sillä nyt otamme kaikki käsiimme. Sulgostowskit jo riitaantuivat minun kanssani, mutta ennemmin minä kiskon hengen heistä kuin he kiskovat ainoaakaan sarkaa Belczonczkan pelloista.

— Sellaisia kettuja! Sellaisia poikia! Paha heidät periköön!... En kuitenkaan pelkää heitä, vaan testamenttia. Kysyitkö prelaatti Tworkowskilta? Jos joku jotakin tietää, niin hän.

— Ei tullut tilaisuutta eilen. Hän yllätti minut kun riitelin Sulgostowskien kanssa ja sanoi meille: "Vainaja ei vielä ole kylmennyt..." Sitten hän läksi noutamaan arkkua ja pappia — ja tänään ei ole ollut aikaa.

— Jos se Pongowski on määrännyt kaikki tytölle.

— Hänellä ei ole siihen oikeutta, sillä maatila on rouva-vainajan, likeisen sukulaisemme.

— Silloin testamentin kyllä saa rikki, mutta se maksaa, täytyy mennä oikeuteen... Jumala ties, mihin kaikkiin!

— Isä on tottunut käräjöimään, minä taas olen saanut päähäni, ettei tässä käräjöimistä ensinkään tarvita; sillä: "beatus qui tenet", onnellinen se, joka omistaa, minä en liiku Belczonczkasta, olen päinvastoin jo lähettänyt noutamaan tänne palvelijoitamme. Tulkoot vain karkoittamaan minua — Sulgostowskit tai Zabierzowskit!

— Mutta entä jos tyttö tulee — ja perintö on määrätty hänelle.

— Kuka rupeaa ajamaan hänen asioitaan? Tyttö on ypö yksin maailmassa, ei hänellä ole sukulaisia eikä ystäviä — hän on todella orpo. Kenenkäpä tässä tekisi mieli taittaa niskansa hänen tähtensä, tai antautua riitoihin, kaksintaisteluihin ja suuriin menoihin? Kuka hänen asioistaan välittää? Taczewski häneen rakastui, mutta Taczewski ei ole täällä, ehkei hän palaakaan, ja vaikkapa palaisikin, niin hän on keppikerjäläinen — eikä käräjäjutuista ymmärrä enempää kuin minun hevoseni. Totta puhuen on asema sellainen, että vaikka hänen oma isänsä, eikä Pongowski, olisi määrännyt hänelle Belczonczkan, niin me joka tapauksessa voisimme tulla tänne sen varjon alla, että tulemme pitämään huolta orvosta. Arvelen, että Pongowski vasta avioliittokontrahdissa aikoi määrätä hänet perijäkseen — siinä tapauksessa ei testamenttia ensinkään ole, ja jos on, niin se on vanha, jossa perijättärenä on kasvattitytär neiti Sieninski...

— Sen saa kyllä rikki, sanoi vanhus, — siitä annan pääni pantiksi! Vaikkei se käy ilman käräjiä.

— Kuinka niin? Kyllä minä luulen, mitä isä sanoo mutta luulen, että se käy ilman käräjiä.

— Koska — näin meidän kesken puhuen — rouva Pongowski vainaja, (joka muuten oli aika typerä — Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen!) määräsi kaikki miehelleen, niin hänellä puolestaan oli oikeus määrätä se kenelle tahtoi.

Viime sanoja kuiskatessa katseli vanha herra Krzepecki joka taholle ympärilleen, vaikka hän hyvin tiesi, ettei huoneessa ollut ketään muita kuin he.

Poika kysyi:

— Kuinka rouva-vainaja saattoi tehdä määräyksiä, hänhän kuoli aivan äkkiä?

— Testamentti on kirjoitettu vuotta jälkeen häiden! nähtävästi Pongowski viekoitteli hänet sen tekemään, koska he asuivat vaarallisilla seuduilla, jossa ei koskaan tietänyt, minä hetkenä tataarit ulvoivat ihmiselle kuolin virttä. He kirjoittivat molemmat testamentin toistensa hyväksi ja testamentit säilytettiin Pomorzessa, josta Pongowski toi ne tänne. Olisin jo siiloin tahtonut käräjöidä hänen kanssaan, mutta tiedän, etten olisi voittanut. Nyt on ihan toinen asia...

— Tällä kertaa selviydytään ihan ilman käräjöimistä.

— Sitä parempi, jos selviydytään, mutta täytyy olla valmiinakin...

— Ei tarvitse!

— Kuinka sitten?

— Kyllä minä tulen toimeen ilman isää.

Nämä sanat suututtivat vanhaa herra Krzepeckiä.

— Vai tulet sinä toimeen? Mitä? Millä tavalla? Älä vain tärvele minun töitäni. Vai tulet sinä toimeen!... Etkö sinä kehoittanut minua jättämään Silnickejä ja Dronzkowia rauhaan, koska muka ei ollut mitään mahdollisuutta!... Vai eikö olisi mahdollisuutta?... Minkätähden?... Väki kutsuttiin paikalle todistamaan — entä sitten! Käskin miesten mättää pihastani maata saappaisiinsa — ja minkä tähden? He läksivät Silnickien maalle, eikä yksikään tehnyt väärää valaa sanoessaan: "Vannon, että tämä maa, jonka päällä seison, on herra Krzepeckin!" Olisit saanut vuoden miettiä, etkä sittenkään olisi keksinyt sitä koukkua. Vai tulet toimeen! — Sehän nähdään!...

Ja vihoissaan hän rupesi vääntämään hampaattomia leukojaan, ikäänkuin olisi pureskellut jotakin, ja parta näytti valuvan nenästä, joka oli kuin koukistunut linnun nokka.

Poika puhui:

— Isä rauhoittuu nyt ja kuuntelee. Kun kysymyksessä on lege agere cum aliquo, oikeudenkäynti, niin minä aina menettelen teidän tahtonne mukaan, mutta kun on kysymys tytöstä, niin minun kokemukseni on suurempi ja minä luotan enemmän itseeni.

— No...?

— Jos syntyisi riita neiti Sieninskin kanssa, niin ei sitä tarvitse viedä oikeuden eteen.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Ei sitä ole vaikea arvata. Eikö minun jo ole aika mennä naimisiin? Tai onko isän mielestä toista sellaista tyttöä koko seudulla?...

Nämä sanat lausuttuaan nosti Marcyan-herra päätään ja rupesi tuijottamaan isää silmiin. Isä tuijotti vuorostaan kysyvin katsein häneen ja jauhoi yhä leukojaan. Vihdoin hän kysyi:

— Niinkö arvelet?

— Miks'en arvelisi? Asia on jo eilisestä pyörinyt päässäni.

— Hm! Miks'etkö arvelisi? Siksi, että tyttö on köyhä kuin Latsarus.

— Mutta minä astun soitellen Belczonczkaan — ilman muuta. — Köyhähän tyttö on, mutta suurta sukua — isä muistaa vain, mitä Pongowski sanoi, että jos Sieninskien papereihin rupeaa katselemaan, niin saattaa alkaa käräjöidä takaisin puolta vojevodikuntaa? Sobieskit ovat kohonneet heidän avullaan, saattaisipahan sen nojalla odottaa kuninkaan suosiota. Itse kuninkaan täytyisi ajatella hänelle joitakin myötäjäisiä... Minä olen oikeastaan jo kauan katsellut tyttöä, sillä hän on oikea makupala, niin makoinen, niin makoinen!

Ja Marcyan rupesi hyppelemään lyhyillä jaloillaan, silloin tällöin nuolaisten viiksiään. Hän kävi niin inhoittavan näköiseksi, että vanha Krzepecki virkkoi:

— Hän ei huoli sinua.

— Mutta vanhan Pongowskin hän huoli. Vähänkö niitä on ollut, jotka olisivat minut ottaneet? Paljon on nuoria miehiä mennyt sotaan, tyttöjä saa ostaa tukuttain niinkuin hevosenkengän nauloja. Kyllä vanha Pongowski tiesi, miksi hän minut karkotti talosta — ei hän olisi karkottanut, jollei olisi pelännyt tytön puolesta.

— Mutta jos edellytämme, ettei hän huoli sinua, niin miten sitten käy?

Marcyanin silmät kiiluivat pahasti.

— Silloin, lausui hän painavasti, — saattaa turvatonta tyttöä kohdella niin, että hän itse rukoilee vihkimistä...!

Nämä sanat peloittivat vanhusta.

— Häh? sanoi hän. — Tiedätkö sinä, että se voi maksaa pääsi?

— Tiedän, ettei kukaan rupea ajamaan neiti Sieninskin asiaa.

— Mutta minä sanon sinulle: ole varoillasi! Sinä olet muutenkin niin huonossa huudossa. Maatilasta käräjöidessä joudut joko voitolle tai tappiolle, mutta et missään tapauksessa menetä kunniaasi. Tämä sen sijaan on rikosasia — ymmärrätkö?

— Äh, eihän asia nyt siihen mene, jollei tyttö itse tahdo. Mutta älkää tekään asettuko tielleni, vaan tehkää niinkuin sanon. Isä vie hautajaisten jälkeen Tecian kotiin, ja jos vain jonkin syyn nojalla voitte, niin viekää vanha rouva Winnickikin. Minä jään tänne tytön luo Agnieszkan ja Joannan kanssa. He ovat oikeita käärmeitä ja vihaavat kaikkea, mikä on heitä nuorempaa ja kauniimpaa. Jo eilen he rupesivat pistämään tyttö-raukkaa myrkyllisin kielin, ja mitä siitä tuleekaan, kun he asuvat saman katon alla! He toruvat ja purevat ja loukkaavat häntä — he kieltävät häneltä leivänkin armopalat! Kyllä minä sen tiedän, ikäänkuin kirjasta olisin lukenut — mutta siitä saan vain vettä myllyyni.

— Mitä sitten aiot jauhaa?

— Mitäkö jauhaa? Sitä vain, että usein äkkiarvaamatta ilmaannun keskelle heidän riitojaan; hätyytän käärmeitä, annan jompaakumpaa nokalle: "pysytkös siellä!" — mutta neidon käsiä ja jalkoja suutelen ja sanon: "olenhan minä sinun puolustajasi, olenhan veljesi, todellinen ystäväsi — sinä täällä olet todellinen emäntä!" Eikö isä usko, että hänen sydämensä sulaa, että hän rakastuu siihen, joka on hänen kilpensä ja turvansa, joka hänen kyyneleensä kuivaa ja joka yöt, päivät hänen parastaan valvoo? Ja jos tunteiden tulessa ja kyynelten vallassa päästään erityisen läheisiin suhteisiin, niin sitä parempi, sitä parempi!

Tässä rupesi Marcyan taas hieromaan käsiään ja loi isäänsä sellaisen pukinkatseen, että vanhus sylkäisi.

— Hyi sinua, pakana! Sinulla on aina vain sama mielessä.

— Niin, sillä pintaani syhyy, kun häntä katselen. Pongowski ei suotta ajanut minua talosta.

Molemmat olivat hetkisen vaiti.

— Aiotko siis kehoittaa Joannaa ja Agnieszkaa rupeamaan liittolaisiksesi?

— Heitäkö? Ei minun tarvitse kehoittaa heitä mihinkään — heidän luontonsa kyllä riittää. Tecia yksin on kyyhkynen, he ovat korppikotkia.

Marcyan-herra erehtyi kuitenkin, sillä hänen sisarensa olivat jo kukin haarallaan ryhtyneet holhoamaan neiti Sieninskiä. Tecia syleili häntä yhtä mittaa ja itki hänen kanssansa. Joanna ja Agnieszka lohduttelivat hekin, vaikka toisella tavalla.

— Se ei ottanut onnistuakseen eikä sille mahda mitään, virkkoi vanhempi, — mutta rauhoittukaa nyt vain. Teistä ei tullut enon rouvaa, sillä hyvä Jumala ei sitä sallinut, mutta kukaan ei tee teille täällä pahaa eikä kukaan kiellä teiltä leipää.

— Eikä kukaan aja teitä työhön, jatkoi toinen sisaruksista, — sillä me tiedämme, ettette ole siihen tottunut. Kunhan nyt tyynnytte ja jos sitten itse tahdotte, niin se on toinen asia, mutta odottakaamme nyt, kunnes surun aika menee ohitse, sillä onhan teitä todella kohdannut suuri onnettomuus. Teidän piti päästä tämän talon rouvaksi ja saada mies, ja nyt ei teillä ole ketään muita kuin me. Mutta tietäkää, että vaikk'emme olekaan sukua, niin me tahdomme kohdella teitä sukulaisena.

Joanna puuttui taas puheeseen.

— Ja alistukaa te vain nöyrästi Jumalan tahdon alle. Jumala: koettelee teitä tässä asiassa, mutta sen sijaan hän sitten taas antaa anteeksi muut synnit. Ehkä te olette liiaksi luottanut kauneuteenne ja himoinnut rikkautta ja kauniita vaatteita (kaikkihan me olemme syntisiä — vain siksihän minä sen sanoin), mutta kyllä ne keskenään tasaantuvat.

— Amen, lopetti Agnieszka. — Antakaa nyt vainajan sielun autuuden hyväksi kirkolle joku hely tai pieni koriste, sillä ettehän te nyt enää tarvitse myötäjäisiä, ja me kyllä pyydämme, että isämme sallii teidän antaa tuon koristeen.

Tämän sanottuaan he rupesivat ahnein silmin katselemaan pukuja, joita oli pöydillä ja myötäjäisarkussa. Heidät valtasi niin voittamaton halu katsoa, mitä niissä oli, että Joanna vihdoin huudahti:

— Ehkä me saamme etsiä teidän avuksenne?

Ja sitten he molemmat kävivät kirstujen ja laatikkojen kimppuun, joissa tavarat vielä olivat koskemattomina Radomin matkan jäljeltä. He rupesivat kaivelemaan, levittelemään, tutkimaan valoa vastaan ja — koettelemaan.

Mutta neiti Sieninski lepäsi suloisen Tecian sylissä kuin tajuttomana — kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

XVI.

Jo kihloissa ollessaan oli neiti Sieninskillä ollut se tunne, että jotakin hänen elämästään sumenee, sammuu, taittuu ja sulkeutuu, eikä kihlaus ollut voinut herättää hänen sydämessään mitään iloa. Hän oli suostunut siihen vain siksi, että Pongowski tahtoi ja että kiitollisuus holhoojaa kohtaan sitä vaati, tai ehkäpä vielä enemmän siksi, ettei hänen sydämeensä Jacekin lähdettyä mahtunut muuta kuin katkeruutta, tuskaa ja arkuutta. Häntä kalvoi se surullinen ajatus, ettei hänellä ole ketään muita maailmassa kuin hänen holhoojansa ja että hän, jollei Gedeon-herraa olisi, koditonna kuljeskelisi vieraitten, vihamielisten ihmisten joukossa. Äkkiä iski sitten ukkonen siihenkin lieteen, jonka ääressä hänen piti saada lämmitellä ja jonka ääressä hänen piti löytää vaikkapa surullinenkin rauha, niin kuitenkin rauha, eikä jäänyt enää ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut hänelle jonkun arvoinen. Eipä ihmettä, että tuo ukkonen ensi hetkenä löi hänet tajuttomaksi, että kaikki hänen ajatuksensa menivät sekaisin, että sydän kuumassa ikävässä huusi ainoaa likeistä ystävää, ja samalla oli pakahtumaisillaan kummastukseen ja kauhuun.

Tyhjänä kaikuna kohtasivat sen tähden hänen korvaansa molempien Krzepeckin neitien sanat, heidän kaivellessaan hänen myötäjäiskirstujaan. Saapui sitten Marcyan-herra, kumarsi, hieroskeli käsiään, hyppeli ja piti pitkiä puheita, mutta tyttö ei ymmärtänyt niistä enempää kuin muittenkaan vieraitten puheista, jotka tavan vuoksi tulivat valittamaan hänen suruaan, käyttäen sitä suurempia sanoja, jota vähemmin heidän sydämessään liikkui. Vasta kun herra Cyprianowicz isällisesti laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui: "Jumala sinua, orpoa, varjelkoon!" hyrskähti hänen tunteensa äkkiä valloilleen ja silmiin herahti kyyneliä. Silloin hänen mieleensä niinikään ensi kerran tuli ajatus, että hän on kuin kuihtunut lehti, jota tuuli lennättää.

Sitten alkoivat hautajaisjuhlallisuudet, ja koska herra Pongowski oli paikkakuntansa mahtimiehiä, kesti niitä tavan mukaan noin kymmenen päivää. Kihlajaisjuhlilla oli, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, ollut vain kutsuvieraita; hautajaisiin saapuivat sekä likimmät että kaukaisimmat naapurit, talo oli siis täynnä väkeä, ja aamusta iltaan otettiin vastaan vieraita, pidettiin puheita, lähdettiin jumalanpalvelukseen ja palattiin kirkosta. Ensi päivinä kääntyi kaikkien huomio vainajan nuoreen leskeen, mutta myöhemmin, kun ihmiset huomasivat, että Krzepeckit olivat ottaneet talon haltuunsa ja esiintyivät isäntinä, ei häntä enää huomattu, ja hautajaisjuhlallisuuksien lopulla ei hän enää merkinnyt enempää kuin joku perheen naissukulainen.

Ainoa, joka häntä ajatteli, oli herra Cyprianowicz, jota hänen kyyneleensä ja kova kohtalonsa liikutti. Palvelijat rupesivat jo kuiskailemaan, että vanhemmat Krzepeckin neidit olivat anastaneet kaikki myötäjäiset, että vanha herra oli pistänyt taiteensa kalleudet ja että neitiä jo ruvetaan syrjäyttämään talossa. Kun nämä puheet tulivat herra Serafinin korviin, nousi hänen hyvä sydämensä kapinaan ja hän päätti puhua asiasta kirkkoherra Woynowskin kanssa.

Mutta Taczewskin suhde neiti Sieninskiin oli tehnyt kirkkoherra Woynowskin vastahakoiseksi ja hän oli heti valmiina sanomaan:

— Käyhän minun häntä sääli, sillä onhan hän turvaton raukka — ja autanhan minä häntä niin paljon kuin voin, mutta varma on — näin meidän kesken puhuen — että Jumala häntä rankaisee Jacekin tähden.

— No niin, mutta Jacek on poissa kuten minunkin Stanislawini, ja tyttö on täällä orpona.

— Niin, Jacek on poissa, mutta kummoinen oli hänen lähtönsä? Te näitte hänet lähdön hetkellä, mutta minä saatoin häntä kauemma — ja minä vakuutan teille, että hän puri hampaansa yhteen, mutta sydän vuoti rinnassa verta, eikä hän saanut sanaa lausutuksi. Oi, kyllä hän on rakastanut sitä tyttöä niinkuin vain ennen aikaan osattiin rakastaa eikä nykyajan kansa enää osaa.

— Mutta toki hän vielä voi liikuttaa käsiään, koska kuulin hänen heti Radomissa joutuneen riitaan aatelismiesten kanssa, jotka olivat matkalla, ja haavoittaneen yhtä, ehkäpä kahtakin.

— Siksi että hänellä on tyttömäiset kasvot, luulee joka hulttio voivansa kohdella häntä kuinka hyvänsä. Muutamat juopot hakivat hänen kanssaan riitaa — mitä hän saattoi tehdä? Minä moitin häntä siitä, moitin kyllä, mutta muistakaa: mies, jonka sydän on rakkauden särkemä, on kuin jalopeura, joka etsii, kenen saisi niellä, quaerens quem devoret.

— Olette oikeassa, mutta Jumala ties, onko tyttö niin syyllinen kuin me luulemme.

— Mulier est insidiosa, nainen on kavala.

— Insidiosa — olkoon tai ei, mutta heti kun kuulin, että Pongowski aikoo mennä naimisiin, juolahti mieleeni, että ehkä hän onkin syypää kaikkeen, sillä hänelle on tietysti ollut tärkeää ainiaaksi päästä Jacekista!

Kirkkoherra ravisti päätään.

— Ei. Huomasimmehan nimen omaan hänen kirjeestään, että se oli tytön vaikutuksesta kirjoitettu. Minä muistan sen selvästi, saattaisin toistaa teille joka sanan.

— Muistan minäkin, mutta emmehän silti tiedä, mitä Pongowski on sanonut tytölle ja missä valossa hän on esittänyt Jacekin menettelyn. Sillä Bukojemskit esimerkiksi tunnustivat, että he kerran tavatessaan hänet vainajan kanssa matkalla Przytykiin tahallaan olivat sanoneet Jacekin ottaneen aika lähtöhumalan ja lähteneen iloisena ja uteliaana näkemään herra Zbierzchowskin tytärtä, jolle muka te olisitte antanut kirjeen...

— Sen he valehtelivat — ja minkä tähden?

— Tietysti näyttääkseen tytölle ja Pongowskille, ettei Jacek heistä välitä. Mutta huomatkaa, että jos Bukojemskit näin puhuivat ystävyydestä Jacekiin, niin mitä vainaja on voinut puhua vihasta?

— Varmaan ei hän ole häntä säästänyt. Mutta vaikka tyttö olisikin vähemmän syyllinen kuin olemme luulleet, niin entä sitten? Jacek on mennyt eikä koskaan palaa, sillä mikäli minä hänet tunnen, hän säästää vielä vähemmin itseään kuin herra Pongowski hänen mainettaan.

— Taczewski olisi joka tapauksessa lähtenyt, huomautti herra Cyprianowicz.

— Ja jollei hän palaa, niin en minä repäise sutaaniani. Kristityn soturin ja suurisukuisen ritarin sopii kuolla isänmaan edestä ja muhamettilaista saastaa vastaan. Mutta en olisi suonut hänen lähtevän katkeruus rinnassa — sitä vain tarkoitan.

— Ja minun ainoa poikani läksi hänkin olematta kokenut mitään erityistä onnea elämässä. Ehk'ei palaa hänkään, sanoi herra Cyprianowicz.

Ja he vaipuivat molemmat mietteisiin, sillä he rakastivat kumpikin koko sydämestään näitä nuorukaisia.

Prelaatti Tworkowski osui tulemaan keskelle heidän tuumailuaan, ja kun hän kuuli heidän vasta puhuneen neiti Sieninskin tulevaisuudesta, hän virkkoi:

— Sanon tässä — vaikka jääköön se salaisuudeksi — ettei vainaja ole jättänyt mitään testamenttia ja että Krzepeckeillä on oikeus ottaa haltuunsa koko omaisuus. Minä tiedän, että hänen oli tarkoitus määrätä kaikki vaimolleen, mutta hän ei ehtinyt. Älkää kuitenkaan ilmaisko tätä Krzepeckeille.

— Ettekö siis ole sanonut heille mitään?

— Miksi olisin heille sanonut? He ovat kovaa väkeä, soisin, etteivät he kohtelisi tyttöä pahasti, sen tähden en ole ilmaissut heille asiaa, vaan sanoin vielä: "Joskus koettelee ihminenkin ihmistä eikä yksin Jumala." Sen kuultuaan he kävivät kovin levottomiksi ja riensivät kyselemään: "Kuinka? Tietääkö teidän korkea-arvoisuutenne jotakin?" Minä vastasin: "Kaikki tulee aikoinaan päivän valoon; muistakaa vain, että vainajalla oli oikeus määrätä omaisuutensa, kenelle vain tahtoo."

Prelaatti nauroi ja pisti kätensä sinipunertavaan vyöhönsä.

— Saatte uskoa, hyvät herrat, hän jatkoi, — että vanha Krzepeckin polvet rupesivat vapisemaan, kun hän sen kuuli. "Oi, se ei saata olla totta?" huusi hän. "Hänellä ei ollut oikeutta siihen! Sitä ei Jumala eivätkä ihmiset sallisi!" Minä katsoin häneen ankarasti ja sanoin: "Jos muistatte Jumalaa, niin teette viisaasti, sillä teidän iässänne on paras turvautua Hänen armoonsa — inhimillisen tuomioistuimen puoleen ei kannata kääntyä, sillä loppu voi tulla aivan odottamatta." — Hän pelästyi kauheasti, mutta minä jatkoin: "Ja muistakaa kohdella orpoa hyvin, jottei Jumala teitä rankaisisi, ennenkuin osaatte odottaakaan!"

Kirkkoherra Woynowski, jonka hyvää sydäntä neidon kohtalo jo oli liikuttanut, sulki prelaatin syliinsä.

— Rakas ystävä! hän huudahti, — jolla on teidän päänne, sen pitäisi olla kanslerina Ymmärrän! Ymmärrän! Te ette sanonut oikeastaan mitään, te ette poikennut totuudesta, mutta te teitte Krzepeckit levottomiksi. He luulevat nyt, että testamentti ehkä on olemassa, ehkäpä teidän käsissänne — se heidän täytyy ottaa lukuun ja kohdella orpoa sen mukaan.

Mielissään kiitoksesta naputti prelaatti päätään ja virkkoi:

— Ei sentään ihan tyhjän pähkinän kaltainen — vai miten?

— Siellä on niin paljon viisautta, ettei tahdo mahtua.

— Hahhah! Halkeaa, kun Jumala niin tahtoo, mutta ensi hätään luulen tehneeni orvon elämän vaarattomaksi. Toiselta puolen minun kuitenkin täytyy myöntää, että Krzepeckit puhuivat neiti Sieninskistä inhimillisemmin ja ystävällisemmin kuin olisin uskonut. Neidit taisivat ottaa joitakin helyjä, mutta vanhus lupasi käskeä heidän antamaan ne takaisin.

— Vaikka Krzepeckit olisivat vieläkin huonompaa väkeä, huomautti herra Cyprianowicz, — niin eivät he uskaltaisi tehdä vääryyttä orvolle, jonka kohtaloa niin viisaan ja hyvän sielunpaimenen silmät vartioivat. Mutta, teidän kunnia-arvoisuutenne, tahtoisin vielä pyytää teiltä, että tekisitte minulle ilon ja tulisitte Jedlniaan: suokaa minulle kunnia kattoni alla nähdä niin kuuluisa henkilö, jonka viisaat puheet politiikasta ovat kuin hunaja. Kirkkoherra Woynowski on jo luvannut tulla, kolmisin saamme siis keskustella de publicis et privatis.

— Minä tunnen teidän vieraanvaraisuutenne, vastasi prelaatti kohteliaasti, — ja tiedän, että kieltäytyminen siitä olisi itsekidutusta. Koska nyt paaston aika, joka on itsekidutuksen aika, on ohi, tulen mielelläni päiväksi luoksenne. Lähtekäämme siis vain sanomaan jäähyväisiä Krzepeckeille, mutta ensiksi orvolle, jotta Krzepeckit huomaisivat, kuinka me häntä kunnioitamme.

He läksivät, ja koska he tapasivat hänet yksinään, he rupesivat puhumaan hänelle hellästi, sydämellisesti, lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Herra Cyprianowicz silitti hänen vaaleaa päälakeaan kuten äiti, joka tahtoo tyynnyttää itkevää lasta; prelaatti Tworkowski teki samoin, ja kelpo kirkkoherra Woynowskikin heltyi nähdessään hänen surumielisen kauneutensa ja hänen kalvenneet kasvonsa, jotka muistuttivat ennen aikojaan viikatteen viemää kedon kukkaa. Woynowskikin silitti isällisesti hänen poskeaan ja koska Taczewski aina oli hänen mielessään, hän virkkoi puoleksi tytölle, puoleksi itselleen:

— En ihmettele Jacekia, koska tämä on tällainen kukka. Bukojemskit valehtelivat, kun sanoivat hänen iloisena lähteneen — voi, voi kuinka valehtelivatkin!

Sen kuullessaan tyttö äkkiä painoi huulensa hänen kättään vastaan eikä pitkään aikaan saanut niitä siitä irroitetuiksi. Itku rupesi tärisyttämään hänen hentoa rintaansa — ja he jättivät hänet suureen, lohduttomaan suruun.

Tuntia myöhemmin he saapuivat Jedlniaan, ja siellä oli heitä vastassa hyviä uutisia. Lähetti oli tuonut kirjeen Stanislawilta. Nuori Cyprianowicz kertoi, että he Jacekin kanssa olivat menneet prinssi Aleksanterin husaarirykmentiin, että he olivat terveet ja että Jacek, vaikka yhä vielä onkin surullinen, kuitenkin oli reipastunut eikä enää surrut niinkuin ensi päivinä. Sitten oli kirjeessä vielä, paitsi pojanrakkautta vakuuttavia sanoja, uutinen, joka suuresti kummastutti Serafin herraa: "Jos kaikkein rakkain ja kunnioitetuin isäni, näette Bukojemskit paluumatkalla, niin älkää hämmästykö älkääkä kääntäkö heistä pois suosiotanne, sillä ihmeelliset seikkailut ovat heitä kohdanneet, joista emme ole voineet heitä auttaa; jolleivät he pääsisi sotaan, he varmaan kuolisivat surusta, joka heidät jo nytkin on ollut surmaamaisillaan."

Seuraavien kuukausien aikana kävi herra Cyprianowicz monta kertaa Belczonczkassa katsomassa, kuinka neiti Sieninski jaksoi. Mitkään erityiset vaikuttimet eivät häntä siihen johtaneet, sillä eihän hänen poikansa ollut rakastunut neiti Sieninskiin ja Jacekin ja hänen välinsä taas olivat kokonaan rikki; hän teki sen vain siksi, että hyvä sydän käski, ja ehkäpä hiukan uteliaisuudestakin, sillä häntä halutti saada selville, missä määrin ja millä tavalla tyttö oli ottanut osaa heidän suhteittensa rikkoutumiseen.

Tielle tuli kuitenkin vastuksia. Krzepeckit häntä kyllä kunnioittivat mahtavana miehenä ja ottivat hänet vastaan vieraanvaraisesti, mutta siinä vieraanvaraisuudessa oli jotakin outoa, he olivat niin huomaavaisia ja tunkeilevia, ettei herra Cyprianowicz hetkeksikään saanut jäädä kahden neidin kanssa.

Hän ymmärsi, etteivät he suo hänen kyselevän, kuinka häntä kohdellaan, ja se antoi hänelle ajattelemista, vaikkei hän huomannutkaan heidän kohtelevan häntä huonosti tai liiaksi rasittavan häntä. Tosin hän pari kertaa tapasi hänet leivänkuorella puhdistamassa valkeita atlaskenkiä, jotka olivat niin suuret, etteivät ne saattaneet kuulua hänen jalkaansa, tai illoin parsimassa sukkia; mutta Krzepeckin neidit olivat samassa työssä — sitäkään ei siis saattanut päättää tarkoituksen olevan nöyryyttää orpoa palvelijain työssä. Silloin tällöin olivat neidit kyllä purevat ja äreät kuin nokkoset, mutta Serafin-herra huomasi pian, että heidän luonteensa oli sellainen ja etteivät he aina osanneet hillitä kieltään edes veljeensäkään nähden, jota he kuitenkin niin pelkäsivät, ettei hänen tarvinnut muuta kuin katsella heihin, saadakseen heidät heti vetämään sisään pistimen, joka jo oli valmiina pistämään. Marcyan itse kohteli neiti Sieninskiä huomaavasti, olematta silti tunkeileva, ja vanhan Krzepeckin ja Tecian lähdettyä hän kävi entistäkin huomaavammaksi.

Tämä lähtö ei kuitenkaan ensinkään miellyttänyt herra Cyprianowiczia, vaikka selvää oli, ettei raihnaista vanhusta saattanut jättää ilman naisen hoitoa ja vaikka Krzepeckien perheen nyt tietysti täytyi jakaantua hoitamaan kahta taloa. Serafin-herra olisi suonut, että juuri Tecia olisi jäänyt neiti Sieninskin seuraksi, mutta kun hän tilaisuuden sattuessa kiertäen kaartaen mainitsi jotakin tyttöjen samanikäisyydestä, ottivat vanhemmat sisaret pahasti loukkaantuakseen huomautuksesta.

— Neiti Sieninski, virkkoi Joanna, — on jo näyttänyt maailmalle, ettei hän välitä iästä, siitä ovat eno-vainaja ja rouva Winnicki todisteina — ja siihen nähden emme mekään ole hänelle liian vanhoja.

— Yhtä paljon me olemme häntä vanhemmat kuin Tecia on nuorempi, tuskinpa niinkään paljon, jatkoi toinen sisaruksista — ja onhan sitä paitsi meidän asiamme, kuinka tahdomme olot järjestää.

Marcyan sekaantui nyt keskusteluun.

— Isä tahtoo mieluiten Tecian hoitoa, hän pitää hänestä eniten, jota ei sopine kummastella. Aioimme ensin lähettää neiti Sieninskin heidän mukaansa, mutta hän on kuin onkin tottunut tähän taloon — sen tähden arvelen, että hänen on täällä paras, ja mitä taas tulee meidän seuraamme, niin koetan tehdä kaiken voitavani, ettei se häntä vaivaisi.

Sen sanottuaan hän likeni, jalkojaan raappien neiti Sieninskiä, suudellakseen hänen kättään, mutta ikäänkuin pelästyneenä hän veti sen pois. Serafin-herra oli sitä mieltä, ettei rouva Winnickiä olisi pitänyt viedä talosta, mutta sen hän piti omana tietonaan, sillä hän ei tahtonut sekaantua toisten asioihin.

Monesti hän oli huomannut, että neiti Sieninskin kasvoihin surumielisyyden rinnalle oli tullut pelkoa, mutta ei hän sitä ihmetellyt, olihan hänen kohtalonsa todella kova. Täytyihän orvon, jolla ei ollut ainoatakaan likeistä olentoa, ei kattoa pään päällä, jonka on pakko elää ihmisten armoilla, ihmisten, joita ei siedä ja jotka ovat huonossa huudossa — täytyihän hänen kärsiä muistellessaan valoisempaa menneisyyttä ja pelätä nykyisyyttä. Ja vaikka ihmisen olisi kuinka paha, hän kestää sen, jos hän voi toivoa parempaa tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut mitään toivomista eikä hän mitään toivonut. Huominen päivä oli oleva hänelle samanlainen kuin tämä ja tulevat vuodet samaa loppumatonta orpoutta, yksinäisyyttä ja vierasta armoleipää.

Serafin-herra puhui tästä usein kirkkoherra Woynowskin kanssa. He tapasivat toisensa nykyään joka päivä, heillä kun aina riitti puhumista pojistaan. Mutta kirkkoherra Woynowski ei voinut muuta kuin myötätuntoisesti kohauttaa olkapäitään — ja hän ihaili prelaatti Tworkowskin politiikkaa: ripustaa testamentin pelko Damokleen miekaksi riippumaan Krzepeckien päitten päälle ja pelastaa orpo ainakin kovin huonosta kohtelusta.

— Sellainen poliitikko! hän virkkoi. — Juuri kun luulet pitäväsi häntä kiinni, hän luikahtaa tiehensä. Silloin tällöin tulen ajatelleeksi, ettei hän ehkä ole meillekään sanonut koko totuutta, vaan että hän mahdollisesti säilyttää jotakin testamenttia, jonka odottamatta vetää esiin.

— Olen minäkin sitä ajatellut, mutta miksi hän sitä salaisi?

— En tiedä, ehkäpä koetellakseen ihmisluontoa. Ajattelen tätä vain siksi, että Pongowski-vainaja oli varovainen mies, ja juuri siksi ei päähäni mahdu, ettei hän aikoja sitten olisi pannut paperille toivomuksiaan.

Jonkin ajan perästä vanhusten ajatukset kuitenkin saivat toisen käänteen, sillä Bukojemskin veljekset saapuivat tai oikeammin sanoen astelivat Radomista kotiseudulleen. Eräänä iltana he ilmaantuivat Jedlniaan, tosin sapelit vyöllä, mutta lakit ja saappaat risoina ja kasvot niin surkean näköisinä, että Serafin-herra varmaan olisi luullut heidän tuovan poikansa kuolinsanomaa ja pelästynyt hirveästi, jollei hän jo aikoja sitten olisi odottanut heitä.

Vuoron perään he riensivät syleilemään hänen polviaan ja suutelemaan hänen käsiään. Hän katseli heidän kurjaa ulkomuotoaan, iski kädet vyötäisilleen ja huudahti:

— Stach kyllä minulle kirjoitti, että teidän on käynyt huonosti, mutta tämähän näyttää hirveältä!

— Olemme syntiä tehneet, hyväntekijämme! vastasi rintoihinsa lyöden Markus.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja rupesivat toistelemaan:

— Olemme syntiä tehneet! Olemme syntiä tehneet! Olemme syntiä tehneet!

— Sanokaa mitä? Millä lailla? Kuinka Stach voi? Hän kirjoitti minulle pelastaneensa teidät. Mitä on sitten tapahtunut?

— Stach on terveenä, hyväntekijäni, — ja sekä hän että Taczewski loistavat kuin kaksi aurinkoa...

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! Kiitos hyvistä uutisista. Onko teillä kirjettä?

— Kyllä hän kirjoitti, mutta ei antanut meille kirjettä, koska hän arveli sen voivan joutua hukkaan.

— Oletteko nähnyt nälkää? Herranen aika! Niinhän te seisotte edessäni kuin neljä pyhiinvaeltajaa.

— Emme ole nähneet nälkää, sillä joka aatelistossa olemme tavanneet vieraanvaraisuutta, mutta me olemme onnettomat.

— Istukaa. Teidän pitää saada jotakin lämmintä juodaksenne, mutta Silläaikaa kun lämmittävät viiniä, täytyy teidän kertoa, mitä teille on tapahtunut. Missä olette olleet?

— Varsovassa, vastasi Mateus, — mutta se on paha pesä!

— Kuinka niin?

— Siellä vilisee kortinpelaajia ja juoppoja ja Pitkälläkadulla ja Vanhassa-kaupungissa on joka ovella viinirypäleterttu.

— Entä sitten?

— Ja sitten joku pojan viikari kehoitti Lukasta pelaamaan korttia kanssaan — olisivatpa pakanat seivästäneet hänet ensimmäiseen paaluun!

— Entä voittiko hän?

— Voitti kaikki, mitä Lukaksella oli taskussa, ja sitten meidänkin rahamme. Meidät valtasi epätoivo, ja me päätimme voittaa rahat takaisin, mutta hän voitti meiltä vielä hevosen — satuloineen, pistooleineen päivineen... Minä vakuutan teidän armollenne, että me pelkäsimme Lukaksen pistävän veitsen rintaansa... Ja mitä siinä saattoi tehdä? Saattoiko olla lohduttamatta veljeä? Myimme silloin toisen hevosen, jotta Lukas saisi edes kävelytoverin.

— Jo ymmärrän, kuinka kävi.

— Niin, armollinen herra... Kun selvisimme, tuli meille vielä suurempi suru siitä, että olimme menettäneet kaksi hevosta — lohdutus kävi tietysti yhä tarpeellisemmaksi...

— Ja niin te etsitte lohdutusta aina neljänteen hevoseen asti...

— Aina neljänteen asti! Syntiä olemme tehneet, syntiä olemme tehneet! toistelivat nöyrinä ja katuvina veljekset.

— No siihenkö se päättyi? kysyi herra Cyprianowicz.

— Mitä vielä, isämme ja hyväntekijämme! — Satuimme taas yhteen tuon kortinpelaajan, mokomankin Poradzkin kanssa, ja hän rupesi meitä solvaamaan. "Näin", hän sanoi, "tyhmyreitä keritään! Mutta koska te olette suuria miehiä, niin otan teidät palvelijoikseni, tästä kun juuri olen lähdössä rykmenttiin." Lukas silloin itkemään, että se pitää meitä oikein pilkkanaan, ja kun ei se mennyt tieltä, niin Lukas ajoi sapelinsa suoraan sen kitaan! Sen ystävät töytäsivät silloin apuun ja me Lukasta auttamaan, kunnes marsalkkavartia tuli meidän kimppuumme. Silloin me kaikki huutamaan: "Armolliset herrat, täällä loukataan vapautta ja meidän persoonassamme solvaistaan koko Tasavaltaa — sovitaan pois!" Niin kävikin, ja Jumala meitä auttoi, sillä lyhyessä hetkessä pistimme kahdeksaa palvelija-poikaa, joista kolme kuoliaaksi — loput viisi läksivät käpälämäkeen...

Herra Cyprianowicz piteli päätään, ja Markus jatkoi:

— Niin! Nyt sen tiedämme. Jumala katsoi viattomuuttamme, ja vasta kun ihmiset rupesivat huutamaan, että tämä on rikosasia, joka maksaa rikoksellisen pään, rupesimme pelkäämään ja läksimme pakoon. Niiden piti ottaa meidät kiinni, mutta kun me vanhaan tapaan hotaisimme mitä päähän, mitä kurkkuun, niin pääsimme pakoon. Stanislaw pelasti meidät palvelijansa hevosilla, mutta töin tuskin sittenkään pääsimme leikistä ehein nahoin, sillä takaa-ajoa kesti Senkociniin asti — ja jos hevoset olisivat olleet huonot, olisimme olleet surman omat. Kukaan ei siellä tietänyt nimeämme — sen tähden ei kukaan voi saada meitä kiikkiin.

Seurasi pitkä äänettömyys, sitten kysyi Serafin-herra:

— Missä ne Stanislawin hevoset nyt ovat?

Veljekset yltyivät kolmannen kerran toistamaan:

— Olemme syntiä tehneet! olemme syntiä tehneet, olemme syntiä tehneet!...

Cyprianowicz rupesi mittelemään permantoa pitkin askelin.

— Nyt minä ymmärrän, virkkoi hän — miksette tuoneet kirjettä Stachilta. Hän kirjoitti minulle, että te olette joutuneet kaikenlaisiin ikäviin rettelöihin ja että palaatte kotiin — hän kai tarkoitti, että te tarvitsette rahaa hevosiin ja varustuksiin, mutta tätä loppua ei hän saattanut aavistaa...

— Ei, hyväntekijämme, vastasi Johannes.

Tuotiin kuumennettua viiniä, ja veljekset kävivät kiihkeästi sen kimppuun, sillä matka oli heitä uuvuttanut. Isännän vaitiolo heitä kuitenkin huolestutti, hän asteli edestakaisin huoneessa, totisen ja ankaran näköisenä. Markus puuttui taasen puhumaan:

— Teidän armonne kysyy Stanislawin hevosia. — Kaksi meni pilalle ennenkuin päästiin Grojeciin, sillä mitä kauheimmassa tuulessa ratsastimme minkä hevoset pääsivät. Myimme ne sitten polkuhinnasta juutalais-ajurille, sillä ei niistä mihinkään olisi ollut eikä meillä ollut ropoakaan taskussa. Siinä kiireessä ei Stanislawkaan ollut ehtinyt meitä auttaa. Hiukan toinnuttuamme läksimme sitten matkaan, kaksi kummankin hevosen selässä. Mutta ymmärtäähän teidän armonne, kummoista se oli! Sattuu sitten vastaan jonkinlainen aatelismies ja panee paikalla kädet puuskaan ja kysyy: "mitäs kulkevaa aatelisväkeä te olette?" Kauheassa kurjuudessamme olimme me valmiit mihin tahansa. Ja riitoja ja tappeluja jatkui jatkumistaan. Bialobrzegyssä me sitten vihdoin viimein, päästäksemme rauhaan, myimme molemmat viimeisetkin kaakkimme, ja jos joku ihmetteli, miksi kuljimme jalkaisin, niin sanoimme, että olemme tehneet hurskaan lupauksen... Ja antakaa nyt, armollinen herra, meille isän lailla anteeksi, sillä onnettomampia ihmisiä ei ole maailmassa.

— Totta, totta! huusi Lukas ja Markus.

Kärsittyjen vaivojen ja viinin vaikutuksesta nosti nuorin, Johannes, kätensä ja huusi:

— Me olemme totisesti orpoja! Mitä meillä maailmassa on?

— Ei mitään muuta kuin veljellinen rakkaus, vastasi Markus.

Ja he lankesivat itkien toistensa kaulaan ja ryntäsivät sitten kaikki Serafin-herran kimppuun.

Ensinnä syleili hänen polviaan Markus.

— Isä, virkkoi hän, — todellinen holhoojamme, älkää kantako meihin vihaa. Lainatkaa meille vielä kerran, että saamme varustukset; tai älkää lainatko — hyvä on ilmankin — mutta älkää olko vihoissanne, vaan antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi sen suuren rakkauden tähden, jolla rakastamme teidän Stachianne, sillä sen minä sanon teille suoraan, että jos joku sormensa päällä häntä vahingoittaisi, niin me kantaisimme sitä sapelin kärjillä. Eikö niin, rakkaimmat veljet — sapelin kärjillä!...

— Tulkoonkin vain tänne, mokomakin! huusivat Mateus, Lukas ja Johannes.

Herra Cyprianowicz seisoi heidän edessään, vei käden otsalleen ja rupesi puhumaan:

— Minä olen pahoillani — se on totta! — mutta vielä enemmän olen suruissani kuin pahoillani. Sillä kun ajattelen, että tässä Tasavallassa on paljon sellaisia kuin te, niin sydäntäni kourii ja minun täytyy kysyä: kykeneekö tämä äitimme tällaisten lasten avulla puolustautumaan kaikkia niitä voimia vastaan, jotka sitä uhkaavat? Te pyydätte anteeksi minulta ja odotatte minun anteeksiantoani. Mutta — kautta elävän Jumalan — ei tässä ole kysymys minusta eikä minun hevosistani, vaan paljon suuremmista asioista, nimittäin yhteisestä hyvästä ja Tasavallan tulevaisuudesta. Te ette sitä ymmärrä, teidän päähänne ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, ja teidän kaltaisianne on tuhansia — sitä enemmän syytä suruun ja raskaaseen huoleen, sitä suurempi murhe minulla ja jokaisella tämän Tasavallan kelpo pojalla.

— Jumalan tähden, armollinen herra, millä tavalla me olemme rikkoneet isänmaata vastaan?

— Milläkö tavalla? Epäsäännöllisellä elämällä, vallattomuudella, juoppoudella ja mellastamisella... Voi, köykäisinä ihmiset meillä pitävät niitä asioita eivätkä huomaa, kuinka tartunta leviää, eivät huomaa, kuinka tämän ihanan rakennuksen muurit halkeilevat ja katto uhkaa pudota päittemme päälle. Sota on edessämme, emme vielä tiedä, eivätkö pakanat käännä mahtiansa meitä vastaan, ja te, kristityt soturit — mitä te teette? Jo kutsuvat torvet taisteluun, mutta teidän päänne on täynnä viiniä ja vallattomuutta. Ja iloisella päällä te pistätte kuoliaaksi lain vartijoita, jotka edes jollakin lailla koettavat sitä puolustaa. Kuka tämän lain on saattanut voimaan? Aateli. Ja kuka sitä vastaan rikkoo? Aateli! Kuinka aikoo tämä maa, tämä antemurale Christianitatis, astua kunnian kentälle, kun ei sillä ole sotureita, vaan juoppoja, ei kansalaisia, vaan mellastajia, kun sen asukkaat ovat vain riitapukareita...?

Serafin-herra keskeytti puheensa, vei käden otsalleen ja alkoi pitkin askelin mitellä permantoa, mutta veljekset katselivat toisiaan ihmeissään ja häpeissään, sillä he eivät olleet odottaneet kuulevansa sellaisia sanoja hänen suustaan.

Syvältä vedettyään henkeään jatkoi Serafin-herra:

— Te olitte kutsutut pakanain verta vastaan, mutta te vuodatitte kristittyä; te olitte kutsutut tämän isänmaan vartijoiksi, mutta te käyttäydyitte kuin sen viholliset, sillä tietysti linnoitus on sitä heikompi, jota suurempi epäjärjestys sisäpuolella vallitsee... Onhan tällä äidillä onneksi kunnollisiakin lapsia, mutta teidän kaltaisiannekin on, kuten sanoin, legio, täällä ei vallitse vapaus, vaan täällä kukoistaa vallattomuus, ei kuuliaisuus, vaan hillittömyys, ei tapain puhtaus, vaan hekuma, ei isänmaanrakkaus, vaan yksityisen mielivalta, täällä hajaantuvat valtiopäivät ja valtion varat tyhjentyvät, epäjärjestys kasvaa kasvamistaan, sisällinen sota polkee isänmaata kuin ohjaton orhi, humalaisten päät ratkaisevat sen kohtaloja, kansaa sorretaan — ylhäältä alas asti on kaikki nurin — siksi vuotaa sydämeni verta ja minä pelkään onnettomuutta ja Jumalan vihaa...

— Jumalan tähden! Ehkä meidän pitäisi hirttäytyä — vai kuinka? huudahti Lukas.

Herra Cyprianowicz mittasi vielä muutamaan kertaan huoneen ja jatkoi puhettaan, mutta ikäänkuin itsekseen eikä enää Bukojemskeille:

— Niin pitkältä kuin Tasavaltaa riittää, se viettää ainoaa suurta juhlaa, mutta seinälle piirtää tuntematon käsi jo: "Mene... Tekel... Fares!" Viini virtaa, ja vuotaa veri ja kyyneleet. Sen näkevät muutkin, sen sanovat muutkin, mutta turhaa on sokean eteen asettaa kynttilä tai kuurolle laulaa laulua...

Kaikki vaikenivat. Veljekset katselivat vuoroon toisiinsa, vuoroon Serafin-herraan, ja kävivät yhä enemmän hämilleen. Vihdoin kuiskasi Lukas:

— Ennen minä halkean kuin ymmärrän tästä mitään.

— Niin minäkin.

— Ja minä...

— Siitä syystä, että pari kertaa joimme...

— Ole hiljaa äläkä puhu niistä...

— Lähdetään kotiin...

— Lähdetään.

— Hyvästi, armollinen herra! virkkoi Markus, astuen herra Cyprianowiczia kohti ja kumartuen hänen polviensa tasalle.

— Minne nyt?

— Lesniczowkaan. Ehkä Jumala meitä auttaa.

— Ja minäkin autan, vastasi herra Cyprianowicz — sydämeni oli vain tullut surua täyteen ja minun, täytyi saada sitä purkaa. Menkää, hyvät herrat, yläkertaan lepäämään — sitten saatte kuulla, mitä minä olen päättänyt.

Tuntia myöhemmin hän käski valjastaa ja läksi kirkkoherra Woynowskin luo.

Kirkkoherra harmitteli hänkin aika lailla Bukojemskien töitä, mutta välillä täytyi hänen purskahtaa nauruun, sillä vanhana sotilaana hän muisti nyt kaikkinaisia seikkailuja, joissa hän itse tai toverit olivat olleet mukana. Sitä, että veljekset olivat hevosensa juoneet, ei hän kuitenkaan voinut antaa anteeksi.

— Hullutteleehan sotilas usein, sanoi hän, — mutta pitää silläkin olla rajansa. Joka myy hevosensa, tekee virkavirheen. Bukojemskeille sanon, että olisin, suonut marsalkkaoikeuden nyppineen heiltä päät poikki — ja varmaan se esimerkki olisi ollut varoittamassa kaikkia hurjapäitä — mutta teille sanon, että minun olisi tullut sääli, sillä he ovat sentään kaikki neljä hyviä poikia. Minä tunnen ne asiat vanhoilta ajoilta ja osaan edeltäkäsin sanoa, minkä arvoinen mikin on. Bukojemskeista tiedän, että paha on niiden pakanoiden, jotka joutuvat käsikähmään heidän kanssaan. Mitä mieltä te heistä olette?

— Etten jätä heitä auttamatta, mutta arvelen, että jos lähetän heidät yksinään, niin heidän toistamiseen saattaa käydä samalla tavalla...

— Olette oikeassa! sanoi kirkkoherra.

— Tuli tässä mieleeni, että jos lähtisin heidän kanssaan ja jättäisin heidät suoraan ratsumestarin haltuun. Kun he kerran ovat rykmentissä ja sota-komennon alaisina, niin eivät he voi sellaisiin sekaantua.

— Totta! Se on oivallinen ajatus. Saattakaa te heidät Krakovaan, sillä siellä kokoontuvat joukot. Ehkäpä minäkin tästä lähden samaan matkaan. Näemmehän sitten poikamme ja palaamme yhdessä.

Herra Cyprianowicz hymähti ja virkkoi:

— Taidatte saada palata yksin.

— Kuinka niin?

— Minäkin taidan lähteä sotaväkeen.

— Aiotteko vielä kiinnittää itsenne sotaväkeen? kysyi kirkkoherra Woynowski ihmeissään.

— Sekä aion että en, sillä toista on lähteä riveihin ja ottaa sotapalvelus työkseen, toista lähteä yhdelle sotaretkelle. Olen jo vanha, se on totta, mutta ovathan minuakin vanhemmat asettuneet riveihin, kun torvi on soinut. Olenhan tosin lähettänyt ainoan poikani — mutta eihän isänmaalle koskaan voi uhrata liiaksi! Niin ajattelivat isänikin, ja siitähän tämä äiti antoi heille korkeimman kunnianosoituksen, minkä saattoi antaa. Isänmaan tähden on siis uhrattava joka ropo, viimeinenkin veripisara! Ja jos pitäisi kuollakin — niin saattaisinko saada kauniimpaa kuolemaa, saattaisiko minua kohdata suurempi onni? Kerranhan kuitenkin on kuoltava — eikö sitten ole rakkaampaa kuolla kunnian kentällä, oman poikansa rinnalla, kuin vuoteessa — ja saada kuolemanisku sapelilta tai kuulilta kuin taudilta — ja vihdoin kuolla sodassa pakanoita vastaan uskon ja isänmaan edestä!...

Cyprianowicz heltyi omista sanoistaan, hän pani kätensä ristiin ja rupesi toistelemaan: "suokoon sen Jumala! suokoon sen Jumala!" mutta kirkkoherra Woynowski sulki hänet syliinsä, pusersi lujasti ja virkkoi:

— Suokoon Jumala senkin, että tässä Tasavallassa olisi enemmänkin sellaisia miehiä kuin te, sillä sellaisia ei ole monta ja jalompia tuskin ensinkään. Onhan aatelismiehen komeampaa kuolla taistelukentällä kuin vuoteessa, ja ennen olivat kaikki sitä mieltä, mutta nyt ovat ajat muuttuneet pahempaan päin. Isänmaa ja usko ovat suuri alttari ja ihminen on pieni myrrhanhitunen, jonka tulee palaa alttarin kunniaksi. Mutta nyt ovat ajat muuttuneet pahempaan päin... Eihän sota teillekään ole mikään uutuus — eikö niin?

Serafin-herra laski käden rinnalleen.

— Onhan minulla täällä vähän arpia sapelista ja kuulista — vanhoilta ajoilta.

Mieluummin minäkin seuraisin lippuja kuin täällä kuuntelisin akkojen syntejä!... Niillä on sitten niin paljon toimitettavaa, että luulisi niiden tulleen rippituoliin varistellakseen yltään täitä. Kun talonpoika tekee syntiä, niin hänellä on jotakin tunnustettavaa... ja sotamiehellä vielä enemmän. Ennenkuin puin ylleni pappispuvun, olin pappina herra Modliszewskin husaarirykmentissä... Mielelläni muistelen niitä aikoja... Yhden ja toisen synninpäästön välillä täytyi rientää panemaan pyssyä leuan alle tai lataamaan tykkiä. Niin, papit ovat hyvin tarpeelliset tätä nykyä. Minun tekisi mieli lähteä, mutta seurakunta on suuri, työtä paljon, apulainen on vähän hidas — ja pahimpana esteenä on kuula, jonka ennen muinoin sain ruumiiseeni ja joka ei salli minun istua hevosen selässä tuntia enempää.

— Olisin onnellinen, jos saisin sellaisen toverin, sanoi Serafin-herra, — mutta ymmärrän, että jollei sitä kuulaakaan olisi, niin ette voisi jättää seurakuntaa.

— No niin, saadaan nähdä. Koetan parina päivänä istua hevosen selässä, niin tiedän, kauanko kestän satulassa. Ehkäpä vamma on parantunut. Kuka teillä sitten jää hoitamaan isännyyttä?

— Minulla on metsänvartija, yksinkertainen ihminen vain, mutta erinomaisen kelpo mies, hän on melkein kuin pyhimys...

— Tiedän, tiedän, sama, jonka perässä metsän eläimet kävelevät. Toiset sanovat, että hän on noita, mutta te kai sen paremmin tiedätte. Mutta eikö se ole vanha, kipeä mies?

— Minun tekee niinikään mieleni ottaa palvelukseeni tuo Wilczopolski, joka ennen palveli Pongowskilla. Ehkä te muistatte? Nuori aatelismies, ilman toista jalkaa, mutta reipas ja luotettava poika. Krzepecki pani hänet pois siksi, että hän jyrkästi asettui häntä vastaan. Hän kävi minun luonani pari päivää sitten tarjoutumassa palvelukseen — ja tänään varmaan teen hänen kanssaan kaupat. Pongowski ei hänestä pitänyt, sillä poika ei antanut hänen astua varpailleen, mutta hän kehui hänen rehellisyyttään ja neuvokkuuttaan.

— Entä mitä Belczonczkaan kuuluu?

— En ole moneen aikaan käynyt siellä. Wilczopolski ei tosin kiitä Krzpeckejä, mutta oikeastaan ei minulla ole ollut paljon aikaa häneltä kyselläkään.

— Huomenna minä aion lähteä sinne, vaikkei minua siellä suinkaan mielellään nähdä, ja sitten tulen teidän luoksenne läksyttämään Bukojemskeja. Määrään heidät synnintunnustukselle, ja heidän selkänsä saavat vastaanottaa rangaistuksen. Saavat antaa toisilleen noin viisikymmentä lyöntiä, niin se tekee heille hyvää.

— Varmaan se tekee heille hyvää, mutta nyt minun täytyy tuon Wilczopolskin takia sanoa teille hyvästi.

Herra Cyprianowicz lyhensi sapelinsa hihnaa, jottei sapeli vaunuihin noustessa tarttuisi kiinni mihinkään, ja hetkisen perästä hän jo oli matkalla Jedlniaansa. Hän mietti sotaretkeä ja hymyili ajatellessaan, että hän kylki kyljessä ainoan poikansa kanssa taistelee pakanoita vastaan. Päästyään Belczonczkan ohi hän näki kaksi hevosta kuormineen ja kuormalla Wilczopolskin.

Hän käski Wilczopolskin vaunuihinsa ja kysyi:

— Joko nyt tuli muutto Belczonczkasta?

Wilczopolski osoitti tavaroita ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän sentään ihan köyhä ole, vaikka hän palveleekin.

— Niin, teidän armonne, sanoi hän, — omnia mea mecum porto, minä kannan itse koko omaisuutta muassani.

— Joko tuli niin kiire?

— Ei niin kiirekään, mutta olihan se tehtävä. Suostun nyt ilolla kaikkiin teidän armonne ehtoihin, ja jos tulisi matka, kuten teidän armonne mainitsi, niin hoidan uskollisesti maatilaa.

Serafin-herraa miellytti vastaus, samoin kuin nuoren miehen reippaat, rohkeat kasvot. Hetkisen mietittyään hän sanoi:

— Uskollisuuttanne en epäile, sillä tiedänhän, että olette aatelismies, mutta kokemattomuuttanne ja varomattomuuttanne pelkään. Jedlniassa täytyy istua kärsivällisesti kuin kivi ja yötä ja päivää vartioida, sillä se on oikeassa sydänmaassa, eikä suurissa metsissä ole rosvojen puutetta, vaan usein ne hyökkäävät talojenkin kimppuun.

— Jedlniaan en toivo rosvoja, mutta itse puolestani soisin niiden tekevän hyökkäyksen, jotta teidän armollenne saisin näyttää, että minussa on sekä valppautta että sydäntä...

— Siltä sinä todella näytät, sanoi herra Cyprianowicz.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi.

— Vielä minun täytyy huomauttaa sinulle yhtä tärkeää asiaa. Herra Pongowski on Jumalan tuomioistuimen edessä ja de mortuis nihil nisi bene, mutta tunnettu asia on, että hän oli kova alustalaisilleen. Kirkkoherra Woynowski häntä siitä varoitti, ja epäsopu oli valmis. Ei säälitty talonpojan hikeä, rangaistukset olivat ankarat ja pantiin viipymättä täytäntöön. Suoraan sanoen: kansaa on sorrettu, ja isännöitsijät ovat tottuneet liian ankarasti kohtelemaan kansaa. Siksi tahdon sanoa, että sellaista, hyvä herra, ei meillä ole. Kuria täytyy olla, mutta sen pitää lähteä isän kädestä, ja liian ankaraa kuria pidän rikoksena Jumalaa ja isänmaata vastaan. Pane tarkasti mieleesi, ettei talonpoika ole juustotaikinaa ja ettei häntä saa vaivata liian pahasti. Minä en tahdo elää ihmisten kyynelistä — ja muistutan teillekin, että Jumalan edessä kaikki olemme yhdenarvoiset.

Syntyi hetken hiljaisuus, sitten tarttui Wilczopolski Serafin-herran käteen ja vei sen huulilleen.

Serafin-herra virkkoi:

— Näen, että minut ymmärrät.

— Ymmärrän, armollinen herra, vastasi nuorukainen, — ja sen sanon, että sata kertaa olisi mieleni tehnyt kehoittaa herra Pongowskia hakemaan toista taloudenhoitajaa, sata kertaa olin heittämäisilläni paikkani, mutta — en voinut!

— Kuinka niin? Toki ei maailmassa ole työstä puutetta...

Wilczopolski kävi hämilleen ja rupesi änkytellen vastailemaan:

— Ei käynyt... en voinut... se jäi aina päivästä toiseen. Niin... olihan sitä ankaruutta... eikä sitä kuitenkaan toiselta puolen ollut...

— Kuinka?

— Kansalta vaadittiin liiaksi työtä — se on totta ja sille ei kukaan voinut mitään, mutta kun tuli kysymys rankaisemisesta ja lyömisestä, niin ruoskien sijasta käytettiin olkinuoria...

— Kuka niin armelias oli — herrako?

— Neiti Sieninski.

— Aa!... Vai hänkö?

— Hän oli kuin enkeli. Hän pelkäsi hänkin armollista herraa, sillä vasta viime aikoina herra rupesi antamaan hänen sanoilleen arvoa. Mutta kaikki rakastivat häntä niin, että jokainen mieluummin otti kärsiäkseen herran vihaa kuin jätti neidin pyynnön täyttämättä.

— Jumala häntä palkitkoon! Vai liittouduitte te herra Pongowskia vastaan?

— Niin, teidän armonne.

— Eikö se koskaan tullut ilmi?

— Kerran se tuli, mutta minä en ilmiantanut neitiä. Vainajan täytyi itsensä ruoskia minut, sillä minä sanoin hänelle, että jos joku muu sen tekee, tai jollei minun alleni aatelismiehenä anneta mattoa, niin sytytän talon tuleen ja ammun hänet itsensä. Ja niin olisinkin tehnyt, vaikka minun sitten olisikin pitänyt lähteä rosvoksi korpeen.

— Siksi sinä minua miellytätkin!

Wilczopolski jatkoi:

— Olihan herra Pongowskin luona usein raskasta, mutta talossa oli kun olikin Jumalan enkeli, ja sen tähden ei sieltä saanut lähdetyksi, vaikka olisi tehnyt mielikin. Myöhemmin, kun neiti tuli suuremmaksi, rupesi vainaja antamaan hänelle enemmän arvoa, ja viime aikoina hän jo sai tehdä mitä tahtoi. Herra tiesi monastikin, että neiti käski antaa köyhille jyviä aitasta, vaihtaa ruoskat olkiköysiin tai jättää päivätyön tekemättä — mutta hän ei ollut näkevinään. Lopulla hän jo kohteli häntä niin nöyrästi, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään salaa. Neiti oli oikea kansan esirukoilija, ja sentähden Jumala häntä palkitkoonkin, kuten teidän armonne sanoi, ja hänet pelastakoon!

— Miksi sinä puhut pelastamisesta? kysyi herra Cyprianowicz.

— Sen tähden, että hänen nyt on entistä pahempi olla.

— Herranen aika! Millä lailla?

— Ne neidit siellä ovat oikeita piruja, ja nuori Krzepecki on heitä toruvinaan, mutta minä kyllä tiedän miksi, ja varokoon vain, ettei häntä ammuta kuin koiraa kuonoon.

Oli jo myöhäinen yö, mutta saattoi selvästi nähdä, sillä täysikuu oli taivaalla, jäisen valossa huomasi herra Cyprianowicz nuoren taloudenhoitajan silmien kiiluvan kuin suden silmät.

— Mitä sinä tästä asiasta tiedät? kysyi Cyprianowicz uteliaana.

— Tiedän, ettei Krzepecki yksin uppiniskaisuuteni takia pannut minua pois, vaan siksi, että tarkkaan katselin ja kuuntelin, mitä talossa puhuttiin. Lähdin talosta siksi, että minun täytyi, mutta eihän Belczonczkaan ole pitkäkään matka, ja jos jotakin tapahtuisi...

Hän vaikeni. Eikä kuulunut muuta kuin tuulen humina männyissä, joita öinen henki huojutteli.

XVII.

Belczonczkassa oli neideillä todella paha olo, ja se yhä huononemistaan huononi. Tosin jo oli kulunut pitkä aika siitä hetkestä, jolloin vanha Pongowski huomattuaan Marcyan Krzepeckin luovan kasvavaan tyttöön liian pukkimaisia silmäyksiä oli karkottanut hänet talosta. Mutta Marcyan oli sittemmin nähnyt tytön kirkossa ja joskus naapurienkin luona, ja aina oli hänen kukkea kauneutensa herättänyt hänen halunsa uudelleen eloon. Nyt, kun he asuivat saman katon alla ja hän näki hänet joka päivä, hän rakastui häneen omalla tavallaan; hän rakasti häntä kuumalla, eläimellisellä rakkaudella, ainoalla, joka oli hänelle mahdollinen. Hänen aikomuksensa muuttuivat. Alussa oli hänen tarkoituksensa ollut häpäistä tyttö ja naida hänet vain siinä tapauksessa, että testamentti on laadittu hänen edukseen. Nyt oli hän valmis joka tapauksessa asettumaan hänen rinnalleen alttarin ääreen, hänen täytyi saada hänet haltuunsa ja omistaa hänet ainiaaksi. Kun himo tappaa järjen, antautuu järki sen kuuliaiseksi liittolaiseksi, ja nyt sanoi järki Marcyanille, että naimakauppa naisen kanssa, joka kantaa Sieninskin nimeä, on hyvä ja edullinen, vaikkei naisella olisikaan omaisuutta. Vaikka järki sitä paitsi olisi puhunut päinvastoin, ei Marcyan olisi sitä kuunnellut, sillä päivä päivältä hän kadotti yhä enemmän itsehillitsemiskykyään. Hän hullaantui, hänen sisunsa oli tulessa ja hän pidättyi väkivaltaisista teoista vain siksi, että polttavinkin himo tahtoo ja vaatii vapaaehtoista suostumusta, vapaaehtoista antautumista, ja hekumoi tunteen molemminpuolisuudesta, pitäen nautintoa silloin suurimpana. Se tuudittautuu näihin ajatuksiin, vaikkei niihin ole vähintäkään aihetta. Niin teki Krzepeckikin. Hänen ajatuksensa ihan upposi siihen onnen hetkeen, jolloin neito itse ilosta säteillen, vapaaehtoisesti vaipuu hänen syliinsä.

Hän ei kuitenkaan uskaltanut panna kaikkea alttiiksi — entä jos hän olisikin menettänyt! — ja kun hän mielessään kyseli itseltään, miten siinä tapauksessa kävisi, hän rupesi pelkäämään itseään ja pelkäämään myrskyä, joka nousisi vinkumaan hänen päänsä päälle, sillä Tasavallan lait suojelivat hirvittävän ankarasti naisen kunniaa, ja satojen aatelismiesten sapelit varmaan välkkyisivät hänen ympärillään. Samalla hän kuitenkin tunsi, että ehkäpä tulee hetki, jolloin hän ei välitä mistään, sillä hänen villissä, hurjassa mielessään eli ainainen taistelunhalu ja seikkailunnälkä. Oudosti hiveli hänen mieltään, kun hän ajatteli: aatelisjoukot piirittävät Belczonczkaa, tulipalon liekit loimuavat pään päällä, ja jossakin sumun seassa, kaukaisessa kaupungissa häämöittää pyöveli, punaisissa vaatteissa, kirves kädessä.

Himo, pelko ja taistelunhalu raivosivat hänessä kuin myrsky. Saadakseen ajaa raivoaan johonkin ja samalla jäähdyttääkseen kiehuvaa vertansa hän heittäytyi hurjisteluihin, mellasteli kyläkapakoissa, ajoi piloille hevosia, karkasi ihmisten kimppuun ja joi minkä jaksoi kaikkien isäntien kanssa, mitä vain Jedlniassa, Radomissa ja Przytykissä oli. Hän keräsi ympärilleen joukon maankiertäjiä, jotka eivät huonon maineensa tai varattomuutensa tähden olleet lähteneet sotaan, juotti heitä ja komenteli mielensä mukaan. Hän teki sitä siitäkin syystä, että sellainen joukko tulevaisuudessa saattoi olla hänelle hyödyllinen. Hän ei kuitenkaan päästänyt ketään tuttavalliseksi eikä koskaan tämän seurueen kuullen maininnut neidin nimeä, ja kun kerran eräs Wysz jostakin tuntemattomasta Wyszkowista rupesi puhumaan hänestä raa'alla, siivottomalla tavalla, hän läjäytti häntä sapelilla vasten kasvoja niin, että veri juoksi.

Tavallisesti hän palasi kotiin vasta aamun koitteessa, ajaen täyttä laukkaa, ja tämä hurja ajo selvitti hänet kokonaan. Silloin hän täysissä vaatteissaan heittäytyi hevosentaljalle, joka oli vuoteen peitteenä, ja nukkui kuin kivi; hän nukkui muutamia tuntia, nousi, pukeutui kauneimpiin vaatteisiinsa, läksi tervehtimään naisia ja koetti miellyttää neiti Sieninskiä. Hän ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään, hän antoi katseensa luisua pitkin koko hänen ruumistaan ja kiihotti siten halujaan. Joskus kun he sattuivat jäämään kahden kesken, työntyivät hänen huulensa ulospäin, pitkät käsivarret vapisivat, ikäänkuin niiden olisi ollut mahdoton pysyä käymättä neitoa syleilemään, ääni pusertui esiin tukahtuneesti, hän lausui rohkeita, hämäriä, epäilyttäviä sanoja, joissa värisi sekä mairittelu että vaivoin hillitty uhka.

Neiti Sieninski pelkäsi häntä kuten kesytettyä sutta tai karhua ja sai töin tuskin peitetyksi inhon, jota hänet nähdessään tunsi. Huolimatta riikinkukon väreistään, joihin pukeutui, rinnalla kimmeltelevistä jalokivistä ja komeasta tapparasta, jota ei koskaan päästänyt käsistään, hän kävi päivä päivältä rumemmaksi ja inhottavamman näköiseksi. Unettomat yöt, irstaus, juoppous ja polttava himo painoivat häneen leimansa: hän laihtui, hartiat menivät lamaan, luonnostaankin pitkät kädet venyivät vieläkin pitemmiksi, niin että ne vastoin kaikkia ihmisruumiin suhteita ulottuivat polviin asti. Hänen jättiläiskokoinen keskiruumiinsa kävi oksaisen kannon kaltaiseksi ja lyhyet, luokkamaiset jalat kaartuivat hurjan ratsastamisen vaikutuksesta entistä enemmän. Kasvojen kalpea väri muuttui kummallisen vihertäväksi, ja kun posket painuivat sisäänpäin, pullistuivat silmät entistä enemmän ja huulet ulkonivat. Varsinkin hymyillessään hän kävi suorastaan hirvittävän näköiseksi, sillä hänen hymyssä kiiluvista silmäteristään pilkisteli esiin kuuma, hillitön ilkeys ja uhka.

Kovan kohtalon, kaipauksen ja onnettomuuden tunne oli tuonut neiti Sieninskin luonteeseen vakavuutta, jota siinä ei ennen ollut ensinkään ollut ja joka herätti Krzepeckissä kunnioitusta. Ennen hän oli ollut tyttölärppä, joka kaiket päivää pajatteli kuin mylly — nyt hän oli oppinut pitämään suunsa kiinni ja hänen katseensa oli käynyt omituisen kalseaksi. Vaikka hän monesti pelkäsi Krzepeckiä niin, että sydän vapisi, hän salasi sen vaitiololla ja tyyneydellä, ja silloin mies hätkähti ja vetäytyi takaisin, peläten loukkaavansa majesteettia. Tosin hän siten kävi yhä houkuttelevammaksi, mutta samalla yhä vaikeammaksi saavuttaa.

Aluksi neiti Sieninski aavisti, että häntä Krzepeckin puolelta uhkaa kauhea vaara, ja sitten kun hän sen varmaan tiesi, hän koetti häntä kaikella muotoa välttää, hän koetti niin vähän kuin suinkin jäädä hänen kanssaan kahden kesken, hän koetti torjua sellaista keskustelua, joka saattaisi johtaa rakkaudentunnustukseen, ja vihdoin hän silloin tällöin uskalsi viitata siihen, ettei hän ole niin aivan kaikkien hylkäämä ja kohtalon viskelemä kuin miltä näyttää.

Jacek Taczewskin nimen mainitsemista hän kuitenkin karttoi, sillä hän ymmärsi, ettei hän sen jälkeen, mitä heidän välillään oli tapahtunut, saata olla eikä milloinkaan tule olemaan hänen suojelijansa. Sitä paitsi hän tunsi, että pieninkin sana Jacekista olisi ärsyttänyt Marcyanin vihan vimmaan. Huomattuaan, että Krzepeckit varovat prelaatti Tworkowskia ja katselevat häntä salaisella pelolla, hän antoi heidän niin usein kuin suinkin huomata olevansa hänen erityisessä suojeluksessaan: Pongowski vainaja oli muka joka tapauksen varalta tehnyt hänen kanssaan sellaisen salaisen välipuheen. Prelaatti puolestaan, joka silloin tällöin kävi tervehtimässä Krzepeckeillä, auttoi neiti Sieninskiä tämän luulon ylläpitämisessä, politikoiminen huvitti häntä nimittäin ja hän käytti salaperäistä puhetapaa, siteerasi kaksimielisiä latinalaisia sentenssejä ja puhui kaikenlaisista asioista, joita Marcyan sai ymmärtää kuinka halusi.

Ennen kaikkia rakasti neitiä kuitenkin työkansa ja koko kylä. Kansa piti Krzepeckejä anastajina ja häntä kartanon oikeana omistajana. Marcyania kaikki pelkäsivät paitsi Wilczopolski. Mutta nuoren aatelismiehen lähdettyäkin ympäröi neitoa, ikäänkuin näkymättömänä, kansan suojaava käsi, ja Marcyan ymmärsi, että rajansa on silläkin kauhulla, jonka hän täällä on herättänyt, ja sen takana alkaa hänelle todellinen vaara. Niinikään hän arvasi, ettei Wilczopolski, jonka silmistä itse röyhkeys katseli, mene kauas, vaan on häikäilemättä valmis mihin tahansa, jos neiti tarvitsee apua — mielessään täytyi Marcyanin siis myöntää, ettei hän laisinkaan ollut niin turvaton, kuin hän alussa luuli ja isälleenkin vakuutti.

— Kuka rupeaa ajamaan hänen asioitaan? — ei kukaan! oli hän sanonut isälleen, kun tämä oli muistuttanut hänelle, että Tasavallan laki kauheilla rangaistuksilla uhkaa sitä, joka loukkaa naisen kunniaa.

Nyt hän ymmärsi, että puolustajia oli.

Siitä tuli uusi vaikeus, vaikka tosin vaikeudet ja vaarat vain olivat omiaan yllyttämään sellaista luonnetta kuin Marcyanin. Hän petti itseään yhä sillä luulolla, että hän saa tytön taipumaan ja rakastumaan, vaikka tosin tuli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän selvästi näki, ettei mikään auta — silloin hän "hullaantui", kuten hänen yölliset toverinsa sanoivat, ja silloin hän raivosi — ja jollei hämärä, voimakas ja lahjomaton aavistus olisi sanonut hänelle, että hän kadottaa tytön ainiaaksi, jos hän käy hänen kimppuunsa, niin hän aikoja sitten olisi päästänyt irti sisäisen villipetonsa.

Sellaisina hetkinä hän heittäytyi juomaan ilman mittaa ja määrää.

Olot Belczonczkassa taas kävivät aivan sietämättömiksi. Päivät olivat täynnä pahuutta ja sappea. Krzepeckin neidit vihasivat Anulkaa sen tähden, että hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin he, sen tähden, että kansa häntä rakasti ja sen tähden, että Marcyan sekä silloin kun oli syytä että ilman vähintäkään aihetta, asettui hänen puolelleen. Lopulta leimahti heissä sammumaton viha veljeen, mutta huomattuaan, ettei neiti Sieninski kantele, he hätyyttivät häntä entistä kiivaammin. Kerran poltti Agnieszka häntä ikäänkuin vahingossa tulisella hiilihangolla. Kun Marcyan palvelijoiden kautta sai sen tietää, hän meni pyytämään anteeksi neiti Sieninskiltä ja vannotti tyttöä aina hakemaan turvaa hänen luotaan, mutta samalla hän rupesi niin nälkäisesti ja äiteliäästi suutelemaan hänen käsiään ja tunkeutui niin likelle, että tyttö inhon valtaamana pakeni. Silloin joutui Marcyan vihan vimmaan ja löi sisartaan niin, että tämä kahdeksi päiväksi tekeytyi kipeäksi.

Sisarukset eivät säästäneet tyttöä. He sadattelivat häntä, tekivät salaviittauksia ja nöyryyttivät häntä minkä ehtivät, siten kostaakseen hänelle kaikki, mitä veljen puolelta saivat kärsiä. Vihasta Marcyaniin he varoittivat häntä, mutta syyttivät häntä samalla antautumisesta Marcyanin irstaisuuden valtaan; — he olivat nimittäin huomanneet, etteivät millään voi häntä syvemmin nöyryyttää. Talo muuttui neiti Sieninskille helvetiksi, joka hetki oli tuskaa täynnä. Viha alkoi jo myrkyttää hänen sydäntään, hän vihasi noita ihmisiä, joitten koko elämä oli toinen toistensa vihaamista. Hän rupesi ajattelemaan luostaria, mutta sen ajatuksen hän salasi, sillä hän tiesi, ettei häntä päästetä ja että hän herättämällä Marcyanin vihan syöksee itsensä kauheaan vaaraan. Tuska ja pelko asuivat alituisesti hänen sydämessään ja synnyttivät siellä tunteen, jota ei hän vielä koskaan tähän asti ollut tuntenut — halun kuolla. Ja joka päivä valoi uusia katkeruuden pisaroita pikariin. Kerran varhaisena aamuna tapasi Agnieszka Marcyanin katselemassa avaimen reiästä neiti Sieninskin huoneeseen. Hän läksi hampaita kiristellen ja nyrkkiä puiden pois, mutta Agnieszka neiti huusi heti paikalle sisarensa ja tavattuaan Anulan pukemattomana he rupesivat tapansa mukaan häntä sättimään.

— Sinä tiesit, että hän seisoi siellä, virkkoi vanhempi, — sillä lattiapalkit oven takana narisevat ja saattaa selvästi kuulla, kun joku tulee, mutta nähtävästi se oli sinulle mieleen.

— Marcyanilla oli oikein silmänruokaa, eikä tyttö suinkaan peittänyt mitään, intti Joanna. — Etkö sinä yhtään häpeä, hävytön!

— Kirkon taakse, häpeäpaaluun, hän olisi asetettava!

— Ja ajettava talosta. Sodoma ja Gomorra!

— Hyi!

— Koska Radomista saa lähettää noutamaan muijaa?

— Entä mikä pannaan kakaran nimeksi?

— Hyi! Sinä lutka!

Ja he rupesivat sylkemään hänen silmilleen. Mutta silloin hänen sydämensä nousi, sillä mitta oli täysi.

— Ulos! huusi hän osoittaen ovea.

Hänen kasvonsa kävivät valkoisiksi kuin vaate, kaikki musteni hänen silmissään, hetkisen ajan tuntui hänestä siltä, kuin hän lentäisi pohjattoman kuilun alle, sitten hän menetti kaiken tuntonsa, muistonsa ja tietoisuutensa.

Hän heräsi siihen, että häntä valeltiin vedellä ja että hänen rintaansa hierottiin. Sisarukset seisoivat painuneina hänen puoleensa, pelko kasvoilla. Heti kun he huomasivat tytön tulevan tajuihinsa, he tyyntyivät kuitenkin.

— Kantele nyt, kantele! sanoi Joanna. — Rakastajasi kyllä asettuu puolellesi.

— Ja sinä palkitset hänet omalla tavallasi...

Neiti Sieninski puri hampaat kokoon eikä vastannut sanaakaan.

Kantelemattakin Marcyan kuitenkin arvasi, mitä yläkerrassa oli tapahtunut, ja muutaman tunnin kuluttua alkoi kansliasta, johon hän sisarineen oli sulkeutunut, kuulua niin kauheita huutoja, että koko talo kaikui.

Iltapäivällä saapui vanha Krzepecki taloon, ja silloin heittäytyivät molemmat sisarukset itkien hänen jalkainsa juureen rukoilemaan, että hän ottaisi heidät pois tästä "tuskan ja irstauden pesästä" — mutta isä vihasi vanhempia tyttäriään yhtä paljon kuin rakasti nuorimpaa tytärtään eikä vähääkään säälinyt onnettomia noitia, vaan rupesi päinvastoin uhkaamaan heitä kepillä ja käski heidän pysyä alallaan.

Tässä kauheassa talossa olisi ollut yksi ainoa olento, jolta Joanna ja Agnieszka olisivat voineet saada hellyyttä, myötätuntoisuutta, jopa turvaakin, jos olisivat tahtoneet kohdella häntä ystävyydellä ja hyvyydellä: neiti Sieninski. Mutta he olivat heti ruvenneet kiusaamaan ja vainoamaan häntä. Teciaa lukuun ottamatta oli Krzepeckien perhe sellainen, että sen jokainen jäsen teki kaiken voitavansa myrkyttääkseen toisten elämään ja kylvääkseen siihen niin paljon onnettomuutta kuin suinkin. Mutta neiti Sieninski pelkäsi Marcyanin rakkautta paljon enemmän kuin hänen sisartensa vihaa. Ja Marcyan kävi yhä tunkeilevammaksi ja röyhkeämmäksi ja katseli häneen yhä nälkäisemmin. Saattoi huomata, että hän kokonaan kadottaa itsehillintänsä, että villi himo raivoaa hänessä kuin myrsky ja että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmoille.

Pian se hetki koittikin.

Kerran, lämpöisen ajan tultua, kun neiti Sieninski aamulla läksi kylpemään varjorantaiselle purolle, hän huomasi, ennenkuin vielä oli ehtinyt riisuutuakaan, vastaisen rannan pensaikossa Marcyanin kasvot. Silloin hän pakeni minkä pääsi, ja Marcyan seurasi häntä, mutta aikoessaan hypätä puron yli, hän polskahti veteen, oli miltei hukkumaisillaan ja palasi kotiin läpimärkänä ja vimmoissaan. Ennen päivällistä hän löi muutamia palvelijoita niin, että veri vuosi, päivällisen aikana hän ei lausunut sanaakaan ja vasta aterian päätyttyä hän kääntyi sisartensa puoleen:

— Jättäkää minut yksin neiti Sieninskin kanssa, minun pitää puhua hänelle tärkeistä asioista!

Kun sisaret tämän kuulivat, he rupesivat vaihtamaan merkitseviä katseita, mutta tyttö kalpeni mielenliikutuksesta, sillä tosin Marcyan tähän asti oli koettanut käyttää hyväkseen joka hetkeä, jolloin saattoi jäädä kahden hänen kanssaan, mutta ei hän toki milloinkaan ollut kahdenkeskenoloa julkisesti vaatinut.

Sisarten mentyä hän nousi, tarkasti, ettei ovien takana ollut ketään kuuntelemassa, astui tytön luo ja virkkoi:

— Antakaa minulle kätenne — sovitaan pois.

Mutta neiti Sieninski veti vaistomaisesti pois molemmat kätensä ja loittoni hänestä.

Marcyan koetti kaikesta päättäen pysyä tyynenä, pari kertaa hän käyrine jalkoineen kuitenkin hypähti pystyyn, sillä siitä tavasta ei hän milloinkaan saattanut päästä, ja puhkesi tukahtuneesti puhumaan:

— Ette tahdo! Minä olin teidän takianne tänä aamuna miltei hukkumaisillani. Pyydän anteeksi, että teitä peloitin, mutta syynä siihen ei ollut kevytmielisyys vaan se, että eilisestä asti Belczonczkan ja Wyrombkin välillä on liikkunut hulluja koiria. Minä läksin pyssyineni vartioimaan turvallisuuttanne.

Neiti Sieninskin jalat rupesivat vapisemaan, mutta hän sai tyynesti ja levollisesti vastatuksi:

— En huoli sellaista turvaa, jota minun täytyisi hävetä.

— Mutta minä tahtoisin vartioida teidän turvallisuuttanne nyt ja aina — kuolemaan asti — Jumalan kasvojen edessä — siunatussa avioliitossa... Ymmärrättekö?

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Avonaisista ikkunoista kuului pihamaalta hakkuuta — vanha, ontuva työmies hakkasi keittiön luona puita.

— En ymmärrä, vastasi tyttö.

— Siksi, ettette tahdo ymmärtää, yltyi Marcyan. — Te olette jo aikoja sitten huomannut, etten voi elää ilman teitä. Te olette minulle yhtä tärkeä kuin ilma, jota hengitän. Ihanampi te minulle olette ja rakkaampi kuin kaikki maan päällä. En saata elää... palan poroksi, kulun loppuun ilman teitä! Jollen olisi hillinnyt itseäni, olisin aikoja sitten ottanut teidät kuten haukka ottaa kyyhkysen. Kurkkuni kuivuu ilman sinua niinkuin ilman vettä... Koko minun olentoni väristen palaa sinun puoleesi. En saata nukkua, en saata elää... Katso kuinka nytkin...

Hän keskeytti, sillä hampaat hänen suussaan rupesivat kalisemaan kuin kuumeessa. Hänen niskansa meni kyyryyn, luisevat kädet kävivät kiinni tuolin selustaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaatuvansa — hetkiseksi oli hengitys taukoamaisillaan.

Sitten hän taasen tarttui puheen lankaan.

— Te olette köyhä — vähät siitä! Minulla on yllin kyllin. Teitä minä tarvitsen enkä rikkauksia. Tahdotteko tulla tämän talon emännäksi? Aioittehan mennä Pongowskillekin — en toki ole häntä huonompi. Älkää vain kieltäkö! Jumal’ avita, älkää kieltäkö — sillä en tiedä, kuinka sitten käy — sinä ihanainen, sinä omani!

Sen sanottuaan hän äkkiä lankesi maahan, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja rupesi pusertamaan häntä rintaansa vastaan. Mutta — omaksi hämmästyksekseen — huomasi neiti Sieninski äkkiä, että pelko tuona kauheana hetkenä katosi hänestä jäljettömiin. Hänen jalo verensä kuohahti, hänessä heräsi tahto taistella viimeiseen hengenvetoon asti. Kaikin voimin hän rupesi käsillään työntämään luotaan Marcyanin hikistä otsaa, joka nojautui hänen polviaan vastaan.

— Ei, ei! Tuhat kertaa mieluummin kuolen. Ei!

Silloin Marcyan kalpeni, hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hänessä kiehui kylmä kiukku; vähän aikaa vapisivat hänen viiksensä ja niiden alta vilkkuivat pitkät mädän syömät hampaat. Hän hillitsi itseään kuitenkin vielä, mielenmaltti ei jättänyt häntä kokonaan.

Mutta kun tyttö äkkiä riensi ovea kohti, hän sulki häneltä tien.

— Vai niinkö? kysyi hän kähein äänin. — Ettekö tahdo minua? Sano se minulle vielä kerran vasten kasvoja — etkö tahdo?

— En tahdo! Teidän ei ensinkään kannata uhata, sillä minä en pelkää.

— En minä uhkaa, minä tahtoisin ottaa sinut vaimokseni — niin! Pyydän vieläkin: ajattele, mitä teet! Kautta Jumalan: ajattele mitä teet!

— Mitä minun pitää ajatella? Minulla on vapaa tahto, sillä olen aatelinen — ja minä sanon teille vasten kasvoja: en ikinä!

Marcyan tuli niin likelle, että kasvot miltei koskettivat tytön kasvoja.

— Et tahdo, virkkoi hän, — tulla tämän talon rouvaksi, mutta ehkä sen sijaan tahdot kantaa puita keittiöön? Etkö sitäkään? Kuinka sitten käy, aatelisneiti?... Mille maatilallesi aiot lähteä? Tai jos jäät tänne, niin kenen leipää aiot syödä? Kenen armoilla aiot elää? Kenen valtaan aiot alistua?... Kenen on alkovi, jossa nukut, kenen vuode? Kuinka käy, jos minä käsken ottaa lukon pois? Mutta sinä vain kysyt, mitä sinun pitää ajatella? Sitä: valitsetko vihityn avioliiton vaiko vihkimättömän!

— Kurja te olette! huusi neiti Sieninski.

Silloin tapahtui jotakin aivan kuulumatonta. Äkillisen raivon valtaamana mylväisi Krzepecki äänellä, joka oli kaikkea inhimillisyyttä vailla, kävi kiinni neidon hiuksiin ja rupesi villissä, petomaisessa hekumassa, ilman sääliä ja armoa lyömään häntä. Jota kauemmin hän tähän asti oli hillinnyt itseään, sitä sokeammaksi ja hurjemmaksi yltyi nyt hänen raivonsa. Ja varmaan hän olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, jolleivät talon väet olisi kuulleet hänen huutoansa ja rientäneet avuksi. Ensinnä karkasi huoneeseen renki, joka keittiön edessä oli hakannut puita; hän hyppäsi sisään ikkunasta, kirves kädessä. Sitten tulivat keittiöpalvelijat, Krzepeckin neidit, juomanlaskija ja pari herra Pongowskin aikuista palvelijaa.

Juomanlaskija, joka oli aatelia ja kotoisin kaukaisesta masurilaiskylästä ja joka vanhanakin vielä oli harvinaisen väkevä, kävi takaapäin kiinni Marcyanin käsivarsiin, veti niitä niin että hartiat miltei menivät yhteen ja virkkoi:

— Tämä ei käy päinsä, teidän armonne! tämä on häpeällistä!

— Päästä irti! mylvi Krzepecki.

Mutta rautaiset kourat pitelivät häntä kuin pihdeissä, ja ankara, hillitty ääni puheli korvan juuressa:

— Teidän armonne, tulkaa järkiinne... taikka minä muserran luunne!

Krzepeckin neidit ottivat haltuunsa neiti Sieninskin ja veivät, tai oikeammin kantoivat hänet pois ruokasalista. Juomanlaskija jatkoi:

— Menkää, teidän armonne, kansliaan... lepäämään. Se on viisainta...

Ja hän tyrkkäsi häntä edellään kuin lasta, mutta Krzepeckin hampaat kalisivat, lyhyet jalat potkivat ja hän huusi kostajikseen pyöveliä ja hirttonuoraa, mutta ei jaksanut asettua vastakynteen, päinvastoin hän hetkisen perästä kävi niin heikoksi, ettei omin voimin olisi pysynyt jaloillaankaan.

Kun juomanlaskija kansliassa päästi hänet hevosentaljalle, joka oli vuoteenpeittona, ei hän edes yrittänytkään nousta, vaan makasi liikkumattomana kuin laho puu ja vain läähätti kuin uupunut hevonen.

— Juomista! hän huusi.

Juomanlaskija raoitti ovea, kutsui palvelijapojan, kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa ja pisti hänen käteensä avaimen. Pian poika palasi, tuoden viinalekkerin ja puolen korttelin lasin.

Aatelinen palvelija kaasi lasin täyteen, haistoi juomaa, likeni Marcyania ja virkkoi:

— Juokaa, teidän armonne.

Krzepecki tarttui lasiin molemmin käsin, mutta kädet vapisivat niin, että juoma rupesi valumaan hänen rinnalleen. Silloin juomanlaskija päästi hänet vuoteeseen, vei lasin hänen huulilleen ja alkoi kaataa nestettä hänen sisäänsä.

Marcyan joi juomistaan, kiihkeästi pidellen lasia kiinni, kun palvelija yritti ottaa sitä pois. Vihdoin hän oli tyhjentänyt sen pohjaan — ja putosi selälleen vuoteeseen.

— Ehkä sitä nyt tuli liikaa, sanoi juomanlaskija, — mutta teidän armonne oli käynyt niin heikoksi.

Marcyanin piti vastata, mutta hän ei saanut suustaan ääntä, veti vain sihisten henkeään, ikäänkuin olisi juonut jotakin liian polttavaa juomaa.

Palvelija puuttui taasen puheeseen:

— Hei vain, teidän armonne olisi minulle oikeastaan velkaa hyvät juomarahat, sillä minä olen tehnyt teidän armollenne suuren palveluksen... Herra Jumala sentään, mitä olisi voinut tapahtua! Sellaisia asioita seuraa pyöveli ja mestauslava — puhumattakaan siitä, että olisi voinut tapahtua onnettomuus. Väki rakastaa neitiä suuresti. Vaikeaa tulee olemaan salata tätä kirkkoherra Tworkowskilta, vaikka käskenkin palvelijoita vaikenemaan. Miten teidän armonne nyt jaksaa?

Marcyan tuijotti häneen samein silmin ja haukkoi suu selällään ilmaa. Pari kertaa hän näytti aikovan jotakin sanoa, äkkiä rupesi häntä nikottamaan, silmät kääntyivät nurin ja sulkeutuivat, hänen kurkustaan rupesi kuulumaan kuolevan korinaa.

Juomanlaskija katseli häneen hetkisen ja mutisi sitten:

— Nuku, tai kuole siihen paikkaan, likainen koira! Hän jätti huoneen ja läksi palvelijarakennuksille.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi ja koputti neiti Sieninskin pienen huoneen ovea. Tavatessaan siellä Krzepeckin neidit hän virkkoi heille:

— Ehkä armolliset neidit hiukan kurkistaisivat kansliahuoneeseen. Nuori herra on siellä huonoissa voimissa. Jos hän nukkuu, niin ei häntä kuitenkaan pitäisi herättää.

Jäätyään yksin neiti Sieninskin kanssa, hän vaipui hänen jalkainsa juureen ja virkkoi:

— Neiti, teidän täytyy paeta tästä talosta. Kaikki on valmiina.

Neiti Sieninski oli kuin puuduksissa ja pysyi töin tuskin jaloillaan, mutta hetkessä hän kokosi voimansa!

— Hyvä. Minäkin olen valmis, pelastakaa minut.

— Vaunut odottavat puron takana. Minä saatan teitä. Tavarat tuon vielä tänä yönä, sillä herra Krzepecki on nukkunut ja nukkuu huomiseen saakka kuin kuoleman unessa. Ottakaa vain vaatteita yllenne, ja sitten me lähdemme. Kukaan ei pidätä meitä, älkää pelätkö.

— Jumala teitä palkitkoon! Jumala teitä palkitkoon! toisti neiti kuumeentapaisesti.

Ja he läksivät puutarhan kautta ja menivät samasta portista, jota Taczewski tavallisesti käytti Wyrombkista tullessaan. Matkalla virkkoi juomanlaskija:

Wilczopolski suunnitteli jo aikoja sitten tämän kaiken. Hän oli sopinut väen kanssa, että jos neidille jotakin tapahtuu, niin pitää pistää lato tuleen. Silloin kiiruhtaa Krzepecki tietysti tulipalopaikalle ja neiti saa aikaa pujahtaa puutarhan kautta puron toiselle puolelle, jossa vaunut odottavat. Mutta onhan parempi, että tämä menee ilman tuota tulipaloa, ainahan se on rikos. Krzepecki nukkuu huomiseen asti kuin kivi, neidin ei tarvitse pelätä mitään.

— Mihin minä menen?

— Herra Cyprianowiczin luo, sillä siellä te olette turvassa. Siellä on Wilczopolski, siellä ovat Bukojemskin herrat ja metsänvartiat. Krzepecki tietysti tahtoisi ottaa teidät takaisin, mutta ei uskalla. Herra Cyprianowicz saa sitten neuvotella kirkkoherran kanssa, johdattaako neidin Radomiin vaiko kauemmaksi... Tässä ovat vaunut. Älkää pelätkö takaa-ajajia. Jedlnia ei ole kaukana — ja ihanan illan on Jumala antanut. Minä tuon vielä tänään tavarat enkä heitä, vaikka koettaisivat estellä. Suojelkoon teitä kaikkein pyhin Äiti, orpojen puolustaja ja turva.

Hän nosti neidin kuin lapsen vain käsivarsilleen, asetti hänet vaunuihin ja huusi pojalle:

— Aja!

Maailma oli jo peittynyt hämärään, illan viimeiset ruskot punailivat vielä poutaista tähtitaivasta. Hiljaisessa illassa tuntui väkevä lemu maasta, puista, kukkivasta seljasta, ja satakielet laulaa helistelivät ikäänkuin olisivat valaneet keväistä sadetta puutarhaan, metsään ja koko seutuun.

XVIII.

Samana iltana istui herra Cyprianowicz talonsa kuistilla, seuranaan kirkkoherra Woynowski, joka iltajumalanpalveluksen jälkeen oli tullut häntä tervehtimään, sekä Bukojemskin herrat, kaikki neljä, jotka yhä oleskelivat Jedlniassa. Heidän edessään seisoi ristikkojalka pöytä simakannuineen ja laseineen, ja he kuuntelivat hiljalleen humisevaa metsää, maistelivat simaa, katselivat taivasta, jolla loisti kirkas kuun sirppi, ja juttelivat sodasta.

— Kiitos Jumalan ja teidän armonne me pian olemme valmiit lähtemään matkaan, puhui Mateus Bukojemski. — Olleet ovat olleita. Tekiväthän pyhätkin syntiä, saatikka sitten heikko ihminen, joka ei pääse mihinkään ilman Jumalan armoa. Mutta kun minä katselen tuota kuuta, joka on turkkilaisten merkki, niin sormiani alkaa syhyä aivan kuin sääsket niitä pureskelisivat. No niin! Suokoon Jumala sodan syttyä niin pian kuin suinkin, että tästä taas pääsee elämään.

Nuorin Bukojemski mietti hetkisen ja virkkoi sitten:

— Kunnianarvoisa kirkkoherra, miksi turkkilaiset palvelevat kuuta ja kantavat sitä lipussaan?

— Eivätkö koirat sitten palvele kuuta? kysyi kirkkoherra.

— Kyllä niinkin, mutta miksi sitten turkkilaiset?

— Juuri siksi, että ovat koirankuonolaisia.

— Se on totta, kautta Jumalan! huudahti nuorukainen, ihaellen katsoen kirkkoherraa.

— Mutta se ei ole kuun syy, huomautti isäntä. — Hauska sitä on katsella, kun se noin yön hiljaisuudessa valaa hopeaansa puihin. Tavattoman mielelläni minä tällaisena yönä istun katselemassa kuuta ja ihmettelemässä Jumalan kaikkivaltaa.

— Niin, ihmishenki liitelee silloin kuin siivillä Luojansa luo, sanoi kirkkoherra. — Hyvä Jumala on luonut kuun samoin kuin auringonkin suuresta armostaan... Mitä tulee aurinkoon, niin päivällähän kuitenkin olisi valoisaa, mutta jollei kuuta olisi, niin kaikki yölläkulkijat taittaisivat niskansa, puhumattakaan siitä, että paholaisen valta täydellisessä pimeydessä olisi paljon suurempi.

Hetkiseksi he vaikenivat, antaen silmänsä liitää pitkin poutaista taivasta. Sitten pisti kirkkoherra tupakan ja virkkoi:

— Merkitkää muistoonne, hyvät herrat, kuinka lempeä kaitselmus ajattelee sekä ihmisten tarpeita että heidän mukavuuttaan.

Keskustelu pysähtyi siihen, sillä yön hiljaisuudesta sattui selvästi heidän korviinsa rattaiden jyrinää. Herra Cyprianowicz nousi ja lausui:

— Jumala lähettää meille nähtävästi vieraan, koska omat väet kaikki ovat kotona. Olen utelias näkemään, kuka se mahtaa olla.

— Ehkä joku, joka tuo tietoja pojistamme! sanoi kirkkoherra.

Kaikki nousivat, ja vaunut, parihevoset edessä, ajoivat sisään avonaisesta portista.

— Joku nainen istuu vaunuissa! huudahti Lukas Bukojemski.

— Todella!

Kierrettyään toisen puolen pihaa pysähtyivät vaunut portaitten eteen. Serafin-herra katseli saapuvan kasvoja, tunsi ne kuun valossa ja huudahti:

— Neiti Sieninski!

Ja käsillään hän kantoi hänet vaunuista, mutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja purskahti itkuun.

— Tässä tulee orpo, lausui hän, — rukoilemaan apua ja turvaa!

Hän painoi päänsä hänen polviaan vastaan, kietoi käsivartensa niiden ympäri, pusersi yhä lujemmin ja nyyhkytti yhä surkeammin. Kaikki olivat niin hämmästyksissään, ettei kukaan pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan. Vihdoin nosti herra Cyprianowicz hänet pystyyn, sulki hänet syliinsä ja lausui:

— Niin kauan kuin hengitän, tahdon olla isäsi, orpo-raukka. Mutta mitä on tapahtunut? Ovatko karkottaneet sinut Belczonczkasta vai kuinka?

— Krezepecki löi minua ja uhkasi tuhota kunniani, vastasi tyttö tuskin kuuluvasti.

Mutta kirkkoherra Woynowski, joka seisoi Serafin-herran vieressä, kävi, tämän vastauksen kuultuaan, kiinni valkoiseen tukkaansa ja huudahti:

— Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!...

Bukojemskit töllöttivät suu auki, silmät pystyssä eteensä, mitään käsittämättä. Neidon itku oli tosin saanut heidän sydämensä heltymään, mutta toiselta puolen he muistivat, että neiti Sieninski suuresti oli rikkonut heidän ystäväänsä Taczewskia vastaan, niin ikään he muistivat kirkkoherra Woynowskin opetuksen, että nainen on syypää kaikkeen pahaan tässä maailmassa. He rupesivat siis kysyvin katsein silmäilemään toisiinsa, pälkähtäisikö jonkun päähän selvempi ajatus.

Vihdoin virkkoi. Markus:

— No, jo ne Krzepeckit ovat... kyllä me vielä sen Marcyanin... vai kuinka?

Ja hän rupesi kopeloimaan sapelia vasemmalta kyleltään, ja muut veljekset seurasivat hänen esimerkkiään, niinikään käymällä kiinni sapelin kahvaan.

Herra Cyprianowicz oli vienyt neidin sisään ja antanut taloudenhoitajalleen, rouva Dzwonkowskille, joka oli erinomaisen helläsydäminen ja puhelias nainen, määräyksen, että neiti Sieninskiä on kohdeltava kuin ylhäisintä vierasta. Hän käski antaa hänelle oman makuukamarinsa, sytyttää kynttilät kaikkiin huoneisiin, panna keittiöön tulta, hakea esiin rauhoittavia lääkkeitä ja sinelmänvoiteita, valmistaa viininsekaista juomaa ja kaikkinaisia herkkuja. Neitoa itseään hän kehoitti heti paneutumaan vuoteeseen lepäämään; kaikki ruoat, juomat ja lääkkeet olivat vietävät hänelle sinne. Keskustelu oli kai paras siirtää huomiseen.

Mutta neito halusi heti saada avata sydämensä noille ihmisille, joilta hän haki turvaa. Hän halusi heti saada päästää sielustaan tuskan, joka sinne pitkien aikojen kuluessa oli kerääntynyt — nöyryytyksen, häpeän, huolen ja vaivan, jossa hän Belczonczkassa oli elänyt. Jäätyään yksin kirkkoherra Woynowskin ja Serafin-herran kanssa hän puhui heille kuin isälle ja papille. Hän tunnusti kaikki — tunnusti ikävöivänsä Jacekia, kertoi aikoneensa mennä holhoojalleen vain sen tähden, että oli luullut Jacekin hylänneen hänet — olihan hän Bukojemskeilta kuullut, että hän aikoi mennä naimisiin neiti Zbierzchowskin kanssa; vihdoin hän kertoi, millaista hänen elämänsä, tai oikeammin sanoen kärsimisensä Belczonczkassa oli ollut, hän kuvasi Krzepeckin neitien vainoa ja häijyyttä, Marcyanin kauheaa tunkeilevaisuutta ja viime päivän tapahtumia, jotka olivat aiheuttaneet hänen pakonsa.

Kertomusta kuunnellessaan kävivät herrat kiinni hiuksiinsa. Vanhana soturina haparoi kirkkoherra Woynowski, kuten Bukojemskitkin, sapelia vasemmalta kyljeltään, vaikkei enää pitkiin aikoihin ollut sitä kantanut, mutta kelpo Serafin-herra silitteli yhtä mittaa värisevin käsin tytön poskea ja toisti:

— Koettakoon vain ottaa sinua pois täältä. Ennen minulla oli poika, nyt on Jumala antanut minulle tyttärenkin.

Kirkkoherra Woynowski hämmästeli eniten sitä, mitä tyttö oli puhunut Jacekista. Muistaen kaikki, mitä oli tapahtunut, oli hänen mahdoton käsittää asiaa.

Hän mietti miettimistään ja silitteli tuontuostakin kätensä koko leveydellä valkoisia hiuksiaan.

— Oliko teillä tietoa kirjeestä, jonka Pongowski-vainaja kirjoitti Jacekille? kysyi hän vihdoin.

— Itsehän minä pyysin holhoojaa kirjoittamaan.

— Sitten en enää ymmärrä mitään. Miksi te sitten pyysitte?

— Minä tahdoin, että hän palaisi.

— Kuinka hän voisi palata? huudahti kirkkoherra kiukkuisasti. — Kirje oli sellainen, että Jacek juuri sen saatuaan särkynein sydämin päätti lähteä maailman ääriin unohtamaan ja kiskomaan sielustaan irti rakkautta, jonka te olitte tallannut jalkainne alle.

Tyttö rupesi kummissaan räpyttelemään silmiään ja liitti kätensä kuin rukoukseen.

— Holhooja sanoi minulle, että se oli isällinen kirje... Kaikkein pyhin Äiti! Mitä se kirje sisälsi?

— Solvausta, häväistystä ja köyhyyden ja kunnian pilkkaa — ymmärrättekö?

Silloin tunki tytön rinnasta huuto niin tuskallinen ja vilpitön, että kelpo kirkkoherran sydän sylkähti. Hän likeni tyttöä, irroitti hänen kätensä, joilla hän oli peittänyt kasvonsa ja huudahti:

— Ettekö sitä tietänyt?

— En tietänyt — en tietänyt!

— Ja tahdoitte, että Jacek palaisi?

— Tahdoin!

— Kautta Jumalan! Miksi?

Silloin rupesi hänen silmälautainsa alta taas pisaroimaan kyyneliä, niitä tuli vuolaasti ja ne olivat suuret kuin helmet; hänen kasvoilleen valui ujo puna, hän rupesi avoimin huulin vetämään ilmaa keuhkoihinsa; sydän sykki kuin linnulla, joka on saatu kiinni, vihdoin hän ponnistaen sai kuiskatuksi:

— Siksi että... häntä rakastan.

— Jumalan tähden, lapsi! huudahti kirkkoherra.

Ääni tukahtui rintaan, kyyneliä tulvi hänenkin silmistään.

Hän tuli sekä iloiseksi että tunsi ääretöntä sääliä tyttöä kohtaan, ja samalla hänen täytyi ihmetellä, ettei nainen tässä tapauksessa ollutkaan kaiken pahan alku, vaan viaton karitsa, jonka hartioille, Jumala ties mistä syystä oli langettanut sellaisia kärsimyksiä.

Ja hän sulki neidon syliinsä, pusersi hänet rintaansa vastaan ja toisti toistamistaan:

— Lapseni! Lapseni!

Bukojemskit olivat sill’aikaa simakannuineen, laseineen päivineen siirtyneet ruokasaliin, juoneet siman huolellisesti pohjaan asti ja odottivat nyt Serafin-herraa ja kirkkoherraa toivoen, että heidän tultuaan saadaan illallista.

Vihdoin he tulivatkin, kasvot heltyneinä ja silmät kosteina. Cyprianowicz veti pari kertaa syvältä henkeään ja virkkoi:

— Rouva Dzwonkowski auttaa juuri vuoteeseen poloista tyttöä... En tosiaan tahdo korviani uskoa... Onhan meissäkin syytä — mutta Krzepeckit — se on suorastaan synti ja häpeä! Eikä sitä voi heittää rankaisematta.

— Ei voikaan! sanoi Markus. — Kyllä me siitä vielä keskustelemme "Kannon" kanssa. Voi, voi sentään!

Sitten hän kääntyi kirkkoherra Woynowskin puoleen.

— Käyhän minun sitä neitoa sääli, mutta en minä voi muuta uskoa kuin että Jumala on rangaissut häntä Jacekin tähden. Eiköhän lie niin?

Kirkkoherra tokaisi vastaan:

— Te olette tyhmä!

— Kuinka niin? Mitä?

Silloin vanhus, jonka povi oli tulvillaan sääliä, kiireesti ja tulisesti rupesi puhumaan neidon syyttömyydestä ja kärsimyksistä. Nähtävästi hän sillä tavalla tahtoi sovittaa erehdyksensä häneen nähden. Hetken perästä hänen puheensa kuitenkin keskeytyi, sillä rouva Dzwonkowski törmäsi äkkiä huoneeseen kuin pommi linnoitukseen.

Rouva Dzwonkowskin kasvot olivat niin kyynelten valamat, että olisi luullut hänen kupsahtaneen vesiämpäriin. Hän rupesi jo kynnyksellä huutamaan ja huitomaan käsiään.

— Hyvät ihmiset, jos te uskotte Jumalaan, niin kostakaa, tehkää oikeutta! Kautta Jumalan! Hänen hartiansa ovat ihan sinelmillä, pienet, valkoiset hartiat... hiuksia on revitty irti kourittain, kullankarvaisia hiuksia... voi kyyhkystäni, voi kukkastani! Voi viatonta karitsaistani!

Sen kuultuaan Mateus Bukojemski, joka jo kirkkoherran puheesta oli heltynyt, itkeä vollottamaan, ja hänen perässään Markus, Lukas ja Johannes... vihdoin karkasivat palvelijat huoneeseen, ja koirat eteisessä rupesivat haukkumaan. Mutta Wilcoropolski, joka vähän myöhemmin palasi iltatarkastuksiltaan, tapasi veljekset jo toisessa mielentilassa. Heidän hiuksensa olivat pystyssä, silmät kipinöivät suuttumuksesta ja kourat pusertelivat sapelinkahvaa.

— Verta! huusi Lukas.

— Kyllä me sen pojan opetamme!

— Tapamme hänet!

— Sapeliin seivästämme!

Ja yhtenä miehenä he törmäsivät ovea kohti, mutta siinä herra Cyprianowicz pidätti heidät...

— Seis! huusi hän. — Ei hän ole sapelin arvoinen. Mestauskirvestä hän kaipaa!

XIX.

Kauan täytyi Serafin-herran rauhoittaa raivostuneita veljeksiä. Hän vakuutti heille, että jos he paikalla surmaavat Marcyanin, niin he eivät menettele kuin aatelismiehet, vaan kuin rosvot. Ensin täytyy ilmoittaa tapahtuma naapureille, keskustella kirkkoherra Tworkowskin kanssa, taivuttaa aateliston ja papiston mielipide neidon puolelle, saada Belczonczkan väeltä todistuksia; sitten viedä asia oikeuteen ja vasta tuomion langettua väkivoimalia panna se täytäntöön. Jos te, (puhui hän) paikalla lävistäisitte Marcyanin sapeleilla, niin ukko Krzepecki voisi toitottaa maailmalle, että teitte sen neiti Sieninskin kehoituksesta, ja siitä kärsisi hänen maineensa — teidät taas vanhus haastaisi oikeuteen, ja sen sijaan, että menisitte urotöihin sotaan, saisitte kulkea käräjistä käräjiin; ette nimittäin pääsisi niistä vapaiksi, koska olisitte syytöksen alaisina. Niin on asia.

— Kuinka? kysyi Johannes surkeasti. — Pitääkö meidän jättää kyyhkysen kärsimykset rankaisematta?

— Luuletteko, huomautti kirkkoherra, — että Marcyan Krzepeckin elämä käy iloiseksi, kun häntä uhkaa häpeä tai pyövelin kirves ja kun häntä lisäksi ympäröi kaikkien ylenkatse? Pahempi se kärsimys on kuin nopea kuolema, enkä minä mistään hinnasta ottaisi ollakseni hänen nahoissaan.

— Mutta jos hän pääsee luikertelemaan vapaaksi rangaistuksesta? sanoi Markus. — Hänen isänsä on vanha kettu, hän on voittanut monet käräjäjutut.

— Jos hän pääsee vapaaksi, niin Jacek palattuaan kyllä kuiskaa sanasen hänen korvaansa... Te ette vielä tunne Jacekia! Hänellä on tytön silmät, mutta vaarallisempaa on tulla liian likelle häntä kuin ryöstää emäkarhulta poikanen.

Wilczopolski, joka tähän saakka oli vaiennut, lausui nyt jurolla äänellä:

— Herra Krzepecki on itse allekirjoittanut tuomionsa, ja kuka tietää, odottaako hän herra Taczewskin palaamista. Mutta mennäkseni toiseen asiaan: varmaan herra Krzepecki asevoimalla aikoo viedä neidon takaisin ja silloin...

— Silloin — saamme nähdä! keskeytti hänet herra Cyprianowicz. — Koettakoonpa vain! Se on toinen asia.

Hän helisti uhkaavasti sapeliaan, ja Bukojemskit rupesivat kiristelemään hampaitaan ja toistelemaan:

— Koettakoonkin! Koettakoonkin!

— Mutta herrathan lähtevät sotaan, huomautti Wilczopolski.

— Ehkä tässä keino keksitään! sanoi kirkkoherra Woynowski.

Heidän keskustelunsa katkesi, sillä juomanlaskija saapui. Hän toi neidon vaatearkkuja, ja niiden tuominen ei ollut käynyt niinkään helposti. Krzepeckin neidit olivat koettaneet estää hänen lähtöään, jopa olivat tahtoneet herättää veljeäänkin, jotta hän auttaisi heitä. He eivät kuitenkaan olleet saaneet häntä heräämään, ja juomanlaskija oli sanonut toimivansa sekä heidän että heidän veljensä hyväksi, sillä muuten heitä voitaisiin rangaista toisen omaisuuden anastamisesta ja he saattaisivat joutua kidutuksen ja tuomion alaisiksi. Silloin he olivat pelästyneet, naisina kun eivät tunteneet lakia, ja päästäneet juomanlaskijan menemään. Hän oli hänkin siinä luulossa, että Marcyan tekee kaiken voitavansa saadakseen haltuunsa neidon, mutta ettei hän ensi aluksi ryhdy väkivaltaisiin keinoihin.

— Häntä pidättää vanha Krzepecki, joka ymmärtää mitä "raptus puellae", tytön ryöstö merkitsee, puhui juomanlaskija. — Hän ei vielä tiedä, mitä on tapahtunut, mutta minä lähden suoraan täältä kertomaan hänelle, millä kannalla asiat ovat, lähden kahdestakin syystä. Ensinnä siksi, että hän pitäisi Marcyan-herraa kurissa, ja toiseksi siksi, etten huomenna halua olla Belczonczkassa sinä hetkenä, jolloin Marcyan-herra herää ja saa tietää, että minä olen auttanut neitiä pakenemaan. Hän karkaisi suoraa päätä kimppuuni, ja silloin saattaisi jommallekummalle meistä käydä hullusti.

Serafin-herra ja kirkkoherra Woynowski kiittivät juomanlaskijan neuvokkuutta, ja huomattuaan hänet viisaaksi ja kokeneeksi mieheksi, joka on syönyt useammassa kuin yhdessä uunissa paistettua kakkua ja joka tuntee lakiakin, he pyysivät häntä kanssaan neuvottelemaan. Nyt neuvoteltiin siis kahdessa paikassa, sillä siipirakennuksessa keskustelivat Bukojemskin herrat asiasta omin päin.

Herra Cyprianowicz, joka tiesi, millä tavalla heidän julmia aikeitaan parhaiten pidätettäisiin ja heidät pysytettäisiin kotosalla, lähetti heille siipirakennukseen aika ämpärillisen oivallista viiniä. He asettuivatkin ilomielin paikalla sen ympärille ja rupesivat juomaan toistensa terveydeksi. Sydän heltyi ja ehdottomasti juolahti mieleen yö, jolloin neiti Sieninski ensi kerran oli astunut Jedlnian kynnyksen yli. He rupesivat muistelemaan, kuinka he heti paikalla olivat rakastuneet häneen, riidelleet hänen omistamisestaan ja sitten "unanimitate", yksimielisesti määränneet hänet Stanislaw Cyprianowiczille, vapaasta tahdosta siten kantaen ystävyydelle raskaan uhrin.

Mateus otti aimo kulauksen, päästi pään käden varaan, huokasi ja virkkoi:

— Sinä yönä istui Jacek oravana puussa. Kuka silloin olisi saattanut arvata, että Jumala hänelle oli määrännyt neidon?

— Ja meidän täytyy yhä pysyä yksinäisyydessä ja orpoudessa, lisäsi Markus.

— Muistatteko, sanoi Lukas, — kuinka hän silloin levitti valoa joka huoneeseen? Ei voisi tulla valoisammaksi, vaikka sata vahakynttilää palaisi. Ja neito milloin nousi, milloin istuutui, milloin hymyili... Ja kun sinuun katsahti, niin kuumenit kuumaksi, ikäänkuin olisit juonut kuumennettua viiniä... Juodaan pois nytkin siihen suureen suruumme!

He joivat. Sitten Mateus läjäytti nyrkkinsä tuolin selustaan ja huusi:

— Mutta entä jollei neito rakastaisikaan tuota Jacekia!

— Entä sitten? pani Johannes ärtyisästi, — arveletko, että hän rakastuisi sinuun? Katsokaapas, hän on korea kuin kiiltokuva!

— Kiitä onneasi, ettet ole pörröpäinen, vastasi Mateus.

Ja he rupesivat vihaisesti vilkuilemaan toisiinsa. Mutta Lukas, joka tavallisesti oli niin riidanhaluinen, alkoi hieroa sovintoa.

— Et sinä häntä saa enempää kuin sinäkään, eikä kukaan meistä, puhui hän. — Toinen hänet saa ja alttarille vie.

— Ja me jäämme itkemään ja ikävöimään! vaikeroi Markus.

— Rakastakaamme toki edes toisiamme. Meistä ei välitä kukaan maan päällä, ei kukaan!...

— Ei kukaan, ei kukaan! toistivat muut veljet, ja heidän kyyneleensä sekaantuivat viiniin.

— Ja nyt tyttö nukkuu! huomautti Johannes äkkiä.

— Raukka nukkuu! toisti Lukas — makaa kuin viikatteen katkaisema kukkanen, kuin hirveän suden runtelema karitsa. Veljet omat! Eikö nyt kukaan nyhdä edes karvaa sen suden selästä?

— Täytyy! huusivat Mateus, Markus ja Johannes.

Ja he joutuivat taasen vimmoihin, ja jota enemmän he joivat, sitä enemmän he kiristelivät hampaitaan ja iskivät nyrkkejään pöytään.

— Nyt minä tiedän! huudahti äkkiä nuorin.

— Puhu! Jumalan tähden!

— No, kuulkaa nyt! Me lupasimme herra Cyprianowiczille, ettemme tapa "Kantoa" — lupasimmehan?

— Lupasimme, mutta puhu sinä, äläkä kysele.

— Mutta jollakin lailla meidän täytyy kostaa neitimme kärsimykset. Sanovat vanhan Krzepeckin tulevan tänne koettamaan, eikö herra Cyprianowicz vapaaehtoisesti luovuta neitiä. Mutta tiedämmehän me, ettei hän luovuta — eikös niin?

— Tiedämme kuin tiedämmekin!

— Mitä arvelette: eikö Marcyan mahda tulla palaavaa isäänsä vastaan, kyselemään ja kuulostamaan, onko hän onnistunut?

— Tulee tietysti, Jumal' avita!

— Puolivälissä Belczonczkaa ja Jedlniaa on tienvieressä tervahauta. Mitäs, jos me tuon tervahaudan luona odotettaisiin Marcyania?

— Hyvä. Mutta minkätähden?

— Hsss! Hiljaa!

— Hsss!...

Ja he rupesivat katselemaan ympärilleen huoneessa, vaikka tiesivät, ettei siellä, paitsi heitä itseään, ole elävää sielua — ja kuiskailemaan. Kauan he kuiskailivat, milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin, vihdoin heidän kasvonsa kirkastuivat, he ottivat aika kulauksen viiniä, syleilivät toisiaan ja läksivät hiljaa, hanhenmarssissa huoneesta.

He satuloivat suurimmassa hiljaisuudessa hevoset ja taluttivat ne suupielistä pihamaasta. Päästyään ulos portista he nousivat satulaan ja ratsastivat kylki kyljessä suurelle tielle asti. Vasta siellä Johannes, vaikka olikin nuorin, otti pääkomennon ja lausui:

— Me lähdemme nyt Markuksen kanssa paikalla tervahaudalle. Tuokaa te vielä päivän aikana se tiinu!

XX.

Vanha Krzepecki tuli, kuten juomanlaskija oli arvellut, heti seuraavana päivänä, päivällisen jälkeen Jedlniaan, mutta vastoin kaikkia oletuksia, niin iloisena ja hyväntahtoisena, että Cyprianowicz, jonka oli tapana ottaa päivällisuni ja joka sen tähden oli hiukan uninen, hänet nähdessään selkeni selkoisen selväksi hämmästyksestä. Vanha kettu alkoi heti kynnyksellä puhella hyvästä naapurisovusta ja miten mielellään hän saisi, että he useammin kävisivät toisiaan tervehtimässä; sitten hän kiitteli vieraanvaraista vastaanottoa ja kävi vasta kohteliaisuuspuheista päästyään itse asiaan.

— Hyvä naapuri, hän lausui, — tulin tosin tervehtimään, mutta arvaatte varmaankin, että minulla samalla on pyyntö, johon toivon teidän, ikäänikin nähden suostuvan.

— Suostun aina mielelläni kohtuulliseen pyyntöön, vastasi Serafin-herra.

Vanhus rupesi hykertelemään käsiään.

— Tiesinhän minä sen... tiesinhän edeltäkäsin! huudahti hän. — Sellaista se on, kun joutuu tekemisiin todella viisaan miehen kanssa! Aina sitä silloin sopii. Sanoin pojallenikin: jätä asiat minun haltuuni! Kun joutuu tekemisiin herra Cyprianowiczin kanssa, sanoin, niin kaikki käy hyvin, sillä niin järkevää ja kunnon miestä ei ole koko paikkakunnalla.

— Teidän armonne kiittää minua liiaksi.

— En, en! — aivan liian vähän!... Mutta menkäämme asiaan.

Hetkisen vanha Krzepecki oli vaiti, ikäänkuin olisi sanoja etsinyt ja vain väänteli leukojaan, niin että leuka ja nenä sattuivat yhteen. Vihdoin hän iloisesti hymähti, laski kätensä Serafin-herran polvelle ja virkkoi:

— Hyvä naapuri... te tiedätte, että meiltä on karannut peipponen häkistään.

— Tiedän kyllä. Taisi pelästyä kissaa.

— Kuinka hauskaa on puhua sellaisen miehen kanssa kuin te! huudahti vanhus käsiään hieroen. — Sitä sukkeluutta! Totta totisesti, kirkkoherra Tworkowski halkeaisi kateudesta!

— Odotan, mitä teidän armollanne on minulle sanomista.

— No niin, suoraan asiaan: me tahtoisimme saada takaisin tuon peipposen.

— Miksikä ei!

Herra Krzepeckin leuka likeni monta kertaa nenää, sillä häntä peloitti asian liian helppo kulku. Hän läjäytti kuitenkin kokoon kätensä ja oli olevinaan hyvin iloissaan.

— No, asia on sitten päätetty! Olisipa enemmän sellaisia ihmisiä kuin te!

— Vähät minusta! sanoi Serafin-herra. — Pitää vain kysyä linnulta, tahtooko se palata. Eikä se tänään käy päinsä, sillä teidän armonne poika on nujertanut sen puolikuolleeksi...

— Onko sairas...?

— On, vuoteen omana.

— Eihän vain tekeydy sairaaksi?

Serafin-herran kasvot kävivät äkkiä ankariksi ja hän lausui:

— Hyvä herra, puhukaamme vakavasti. Teidän herra Marcyaninne on kohdellut neiti Sieninskiä sopimattomasti, epäinhimillisesti, ei ritarin tavoin, vaan suorastaan häpeällisesti — ja teidän armonnekin on sekä Jumalan että ihmisten edessä tehnyt hyvin väärin, kun jätitte orpotytön sellaisiin käsiin ja uskoitte hänet sellaisen häpeämättömän julmurin huostaan.

— Hänen puheessaan ei ole rahtuakaan totuutta! huusi vanhus.

— Kuinka? Ettehän te tiedä, mitä neiti Sieninski on sanonutkaan, ja jo väitätte sitä valheeksi. Hän ei ole puhunut, mutta mustelmat ja nyrkinjäljet, joita taloudenhoitajattareni on tavannut hänen nuoressa ruumiissaan, ovat puhuneet — ja mitä taas Marcyaniin tulee, niin kaikki Belczonczkan palvelijat ovat nähneet hänen hävyttömyytensä ja sittemmin julmuutensa — ja he ovat tarpeen tullen valmiit todistamaan. Wilczopolski on luonani, ja huomenna hän lähtee Radomiin kertomaan kirkkoherra Tworkowskille, mitä on tapahtunut.

— Mutta johan te minulle lupasitte, että annatte takaisin tytön.

— En suinkaan! Sanoin vain, etten pidätä häntä. Jos hän tahtoo palata, niin hyvä! Jos hän tahtoo jäädä luokseni asumaan, niin hyvä niinkin! Ettehän minulta toki vaadi, että vääryyttä kärsineeltä orvolta kieltäisin asunnon ja leipäpalan.

Herra Krzepeckin leuat rupesivat kiihkeästi käymään. Vähän aikaa hän oli vaiti, sitten hän virkkoi:

— Olette oikeassa — ettekä ole kuitenkaan. Olisi tietysti sopimatonta kieltää orvolta asuntoa ja leipää, mutta ymmärtäväisenä miehenä te toki käsitätte, että toista on loukata vieraanvaraisuuden vaatimuksia, toista asettua kannattamaan uppiniskaisuutta vanhempia vastaan. Rakastan vilpittömästi nuorinta tytärtäni Teciaa, mutta silloin tällöin annan hänelle kuitenkin läksytyksen. Entä nyt? Jos hän, kun olen häntä kurittanut, karkaisi teidän luoksenne — niin ettekö sallisi minun ottaa häntä luokseni, vai jättäisittekö asian riippumaan hänen suostumuksestaan? Ajatelkaa nyt... Minkälainen järjestys tässä maailmassa olisikaan, jos naiset saisivat tehdä oman tahtonsa mukaan? Täytyyhän naidunkin naisen, vaikka hän olisi vanhakin, totella miestään ja kuunnella hänen käskyjään — eikä sitten nuoren tytön pidä totella isänsä tai holhoojansa käskyjä?

— Neiti Sieninski ei ole teidän armonne tytär eikä edes sukulainenkaan.

— Mutta herra Pongowski on jättänyt hänen holhouksensa meille perinnöksi. Jos herra Pongwski olisi tyttöä rangaissut, ei teillä varmaan olisi ollut sanaakaan sanottavana sitä vastaan; minä olen samassa asemassa ja niinikään poikani, jolle olen uskonut Belczonczkan hoidon. Niin on, että jonkun täytyy pitää järjestystä, jollakin täytyy olla oikeus rangaista. En kiellä, että Marcyan nuorena, tulisena miehenä ehkä on mennyt liiallisuuksiin, varsinkin kun tyttö on osoittanut kiittämättömyyttä häntä kohtaan. Mutta se on minun asiani! Tutkin asiaa, tuomitsen ja rankaisen — mutta tytön otan nyt mukaani ja arvelen, teidän armonne luvalla, ettei itse kuninkaallakaan ole oikeutta asettua minua vastaan.

— Puhutte kuin tuomioistuimen edessä! huudahti herra Cyprianowicz, — ja minä myönnän, että oikeus näyttää olevan teidän puolellanne. Mutta toista on miltä näyttää — toista miten todella on. Minä en mitenkään tahdo asettua teitä vastaan, kerron vain suoraan millainen yleinen inhimillinen mielipide on, joka teidän joka tapauksessa täytyy ottaa lukuun. Te ette välitä neiti Sieninskistä, mutta te tahdotte olla hänen holhoojanaan, koska te luulette kirkkoherra Tworkowskin ehkä säilyttävän testamenttia, joka on tehty tytön hyväksi, ja pelkäätte, että Belczönczkakin luistaa käsistänne, jos tyttö menee. Joku aika sitten kuulin erään naapurin sanovan: "Jollei sitä pelkoa olisi, niin he ensi työkseen karkottaisivat orvon talosta, sillä niillä ihmisillä ei ole omaatuntoa." — Vaikeaa minun omassa talossani on sanoa tätä teidän armollenne, mutta täytyyhän teidän se tietää!

Vihan kipinät leimahtivat vanhan Krzepeckin silmissä, mutta hän hillitsi vielä itsensä ja lausui tyynellä, hiukan katkonaisella äänellä:

— Se on ihmisten pahuutta, kurjaa pahuutta — eikä mitään muuta, ja ehkäpä myöskin ymmärtämättömyyttä. Kuinka on mahdollista, että me tahtoisimme karkottaa talosta tytön, jonka Marcyan aikoo naida? Ajatelkaa nyt Jumalan tähden! Eiväthän ne asiat ensinkään sovi yhteen.

— Näin ihmiset sanovat: jos Belczonczka on määrätty tytölle, niin Marcyan nai hänet — jollei, niin hän hänet viettelee. En ole kenenkään omatunto, kerron vain, mitä puhutaan, ja lisään vielä, että teidän poikanne on uhannut ryöstää neidolta hänen kunniansa. Sen minä tiedän, ja teidän armonne, joka tuntee Marcyanin hillittömät himot, tietää sen myöskin.

— Tiedänhän minä yhtä ja toista, mutta sitä en tiedä, mihin teidän armonne nyt oikeastaan tähtää.

— Mihinkäkö tähtään? Siihen, minkä teille jo sanoin. Jos neiti Sieninski suostuu palaamaan teille, niin ei minulla ole minkäänlaista oikeutta asettua teidän eikä hänen tahtoaan vastaan, mutta jollei hän tahdo, niin en häntä karkota talostani, sillä sen olen hänelle jo luvannut.

— Ei tässä ole kysymys mistään karkotuksesta, vaan siitä, että te sallisitte minun kohdella häntä niinkuin kohtelisin omaa tytärtäni. Pyydän vain, ettette asetu meitä vastaan.

— Silloin sanon selvästi: väkivaltaa en kärsi! Olen herra talossani, ja teidän armonne on ymmärtäminen, ettei itse kuningaskaan — jota teidän armonne tässä mainitsi — voi sitä oikeutta minulta ottaa.

Sen kuultuaan herra Krzepecki pusersi kätensä kokoon, niin että kynnet syöpyivät lihan sisään, ja virkkoi:

— Väkivaltaa? Minähän pelkään väkivaltaa. Jos minä olen joutunut riitaan ihmisten kanssa (ja kukapa ei olisi ollut tekemisissä ihmisten pahuuden kanssa), niin aina olen selviytynyt oikeuden tietä enkä väkivallalla. Mutta se sananparsi ei puhu totta, joka sanoo, ettei omena putoa kauas puusta... joskus se putoaa hyvinkin kauas... Olen koettanut järjestää asiaa teidän armonne turvallisuutta ja hyötyä silmällä pitäen...

Turvattomana te elätte täällä metsässä, ja Marcyan... raskasta isän on sitä pojastaan sanoa, mutta Marcyan ei ensinkään tule minuun... Häpeä sitä on tunnustaa, mutta minä en ensinkään saata vastata hänestä... Koko seurakunta pelkää hänen tulista luontoaan — ja syystä, sillä kun hänelle se pää tulee, niin ei hän häikäile mitään ja hänellä on viisikymmentä sapelia käskettävänään... Teidän armonne taas... sanon sen vieläkin: te elätte turvattomana täällä metsässä... minä neuvon teitä ottamaan sen huomioonne... Minä pelkään itsekin...

Silloin nousi herra Cyprianowicz, astui likemmä herra Krzepeckiä, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:

— Onko tarkoituksenne peloittaa minua?

— Minä pelkään itsekin, toisti vanha Krzepecki.

Siinä heidän keskustelunsa kuitenkin keskeytyi, sillä ulkoa, keittiön puolelta, rupesi kuulumaan huutoja. He riensivät heti avonaiselle ikkunalle ja olivat ensi hetkessä kivettymäisillään kummastuksesta. Kauheaa vauhtia tulla tuiskusi tietä myöten, porttia kohti joku kummallinen olento, joka ei muistuttanut mitään maan päällä nähtyä olentoa, ja sitä seurasi huilaantuneitten hevosten selässä neljä Bukojemskia, huutaen ja huitoen ilmaa vinkuvin piiskoin. Ensinnä pääsi pihamaalle tuo kummallinen olento ja heti sen kintereillä veljekset, jotka kuin mikäkin helvetillinen joukkio rupesivat ajamaan kummitusta ympäri kartanon.

— Jeesus! Maaria! huusi herra Cyprianowicz.

Hän karkasi kuistille ja hänen perässään vanha Krzepecki.

Vasta nyt he rupesivat erottamaan jotakin. Kummitus oli kuin ääretön lintu, mutta samalla kuin ratsastaja hevosen selässä, sillä se juoksi neljällä jalalla ja joku olento istui sen selässä. Mutta sekä hevonen että ratsastaja olivat niin höyhenten peitossa, että päät olivat kuin mitäkin höyhenkeriä. Selvästi ei saattanut nähdä mitään, sillä hevonen lensi tuulena ympäri karsanoa ja Bukojemskit pysyttelivät kaiken aikaa kintereillä antaen piiskojen läiskiä, niin että höyheniä putosi maahan tai valkeina lumihiutaleina lenteli ilmaan.

Kummitus möyri kuin haavoitettu karhu, ja samoin tekivät veljekset. Siinä melussa hukkuivat herra Cyprianowiczin ja vanha Krzepeckin äänet kuulumattomiin, vaikka he keuhkojensa täydeltä huusivat:

— Seisahtukaa! Kautta Jumalan haavojen, seisahtukaa!

Mutta he antoivat mennä kuin hullut ja ajoivat viiteen kertaan ympäri talon. Keittiöstä, siipirakennuksista, tallista, navetasta, ladoista ja aitoista oli ruvennut rientämään paikalle palvelijoita, ja kuultuaan Serafin-herran ikäänkuin epätoivoissaan toistavan huutoa: seisahtukaa! he kävivät Bukojemskien hevosten kimppuun, tarttuen suupieliin ja suitsiin. Vihdoin saatiin veljesten hevoset kiinni, mutta vaikeampi oli pysähdyttää ensimmäistä hevosta. Suitsetonna, piiskattuna, pelästyneenä ja hullaantuneena se nousi ihmisiä nähdessään takajaloilleen tai heittäytyi salaman nopeudella syrjään. Se saatiin kiinni vasta, kun se otti vauhtia hypätäkseen aidan yli. Yksi palvelijoista sai silloin kiinni hiustupsusta korvien välissä, toinen suupielistä ja toiset harjasta: sellaisen painon alla ei hevonen päässyt paikalta, vaan sortui polvilleen; tosin se heti taas ryntäsi pystyyn, mutta ei enää yrittänytkään lähteä laukkaamaan. Sen koko ruumis värisi.

Silloin päästettiin ratsastaja alas, nähtävästi hän oli pysynyt hevosen selässä siksi, että jalat lujasti oli sidottu kiinni hevosen vatsan alle, ja hänen kasvojaan ruvettiin puhdistamaan höyhenistä. Niiden alta tuli näkyviin kasvot, jotka olivat niin paksun tervakerroksen peitossa, ettei niitä saattanut tuntea. Mies näytti vain heikkoja elonmerkkejä, ja vasta kun hänet oli kannettu kuistille, tunsi vanha Krzepecki hänet ja tunsi niinikään Serafin-herra.

— Marcyan! huudahtivat silloin molemmat.

— Sama roisto! huudahti hengästyneenä vastaan Mateus Bukojemski. — Rankaisimme häntä hiukan ja ajoimme tänne, jotta neiti Sieninski saisi nähdä, että hyviä sydämiäkin sentään vielä on maan päällä.

Herra Cyprianowicz kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.

— Hiiteen hyvät sydämenne, senkin ryövärit! Sitten hän kääntyi rouva Dzwonkowskin puoleen, joka, kuten muutkin, oli tullut paikalle ja paraikaa ristieli rintaansa.

— Kaatakaa viinaa hänen suuhunsa, jotta hän virkoaa — ja toimittakaa hänet vuoteeseen!

Syntyi liikettä ja hälinää. Toiset karkasivat panemaan kuntoon vuodetta, toiset hakemaan kuumaa vettä, toiset viinaa. Jotkut jäivät puhdistamaan Marcyania höyhenistä ja heitä auttoi vanha Krzepecki, joka hampaitaan kiristellen tuontuostakin toisteli:

— Elääkö hän... eikö elä? Elää! Kostoa, kostoa!... Äkkiä hän kimmahti pystyyn, karkasi Serafin-herran eteen, käyristi kouransa niin, että ne olivat kuin petolinnun kynnet, heristeli niitä hänen silmäinsä edessä ja huusi:

— Olit samassa liitossa! Olet tappanut poikani — armenialaisroisto!

Cyprianowicz kävi kalman valkeaksi ja tarttui sapeliinsa, mutta muisti samassa hetkessä, että hän on isäntä ja toinen hänen vieraansa; hän päästi siis kahvan kädestään, kohotti kaksi sormeaan ja sanoi:

— Kautta Jumalan, joka asuu yläpuolellamme, vannon, etten ole tietänyt tästä mitään — olen valmis vannomaan sen ristin kautta — amen!...

— Me todistamme sen! huudahti Markus Bukojemski.

Cyprianowicz jatkoi:

— Jumala rankaisi teitä siitä, että peloititte minua kuin turvatonta vanhusta poikanne kiivaudella. Tuossa se poikanne kiivauksineen nyt on!

— Tämä on rikosasia! karjui vanhus, — pyöveli teidät ottakoon ja kirves katkaiskoon päänne! Kostoa! Oikeutta!...

— Katsokaa nyt, mitä olette tehneet! virkkoi Serafin-herra, kääntyen Bukojemskien puoleen.

— Johan minä sanoin, että on paras heti paikalla lähteä pakoon! huomautti Lukas.

Samassa tuli rouva Dzwonkowski tuoden danzigilaista viinaa ja rupesi kaatamaan sitä Marcyanin suuhun. Marcyan oli tukehtumaisillaan ja avasi paikalla silmänsä.

Isä karkasi hänen luokseen.

— Sinä elät, elät! huusi hän hurjan ilon valtaamana.

Marcyan ei vielä saanut sanaa suustaan. Hän makasi selällään kuin suuri pöllö, joka kuulan tapaamana putoaa selälleen ja siinä läähättää, siivet levällään. Pian hän kuitenkin tuli tajuihinsa ja samalla palasi muisti. Hänen katseensa siirtyi isän kasvoilta Serafin-herraan ja pysähtyi sitten Bukojemskeihin. Samassa se kävi niin hirveäksi, että jos veljesten sydämessä olisi ollut hiukankin tilaa pelolle, niin väristys nyt olisi puistatuttanut heitä kiireestä kantapäähän.

Mutta he astuivat vain askeleen likemmä ja murjottivat häneen vihaisina kuin neljä sonnia, jotka valmistautuvat puskemaan. Mateus kysyi:

— Mitä? Joko sait tarpeeksesi?

XXI.

Muutaman tunnin perästä vei vanha Krzepecki Marcyanin Belczonczkaan, vaikkei tämä vielä pysynyt pystyssä ja tuskin tiesi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Palvelijat olivat kylvettäneet hänet, suurella vaivalla saaneet puhtaaksi tervasta ja pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin. Mutta kaiken tämän perästä hän väsyi niin, että monta kertaa meni tainnoksiin, ja yksin rouva Dzwonkowskin ryydeillä ja yrteillä sekoittamat juomat saivat hänet takaisin tajuntaan. Serafin-herra kehoitti isää pysyttämään häntä vuoteessa ja odottamaan, kunnes hän tulee paremmaksi; mutta sydämistynyt vanha Krzepecki ei suostunut kauemmin joutumaan kiitollisuudenvelkaan miehelle, jota vastaan hän neiti Sieninskin pidättämisestä aikoi nostaa oikeusjutun. Hän käski panna olkia rekeen, laski Marcyanin niiden päälle kuin vuoteeseen ja läksi, uhaten kostolla sekä Bukojemskejä että itse isäntää, Belczonczkaan. Naurettavalta tuntuivat hänen kostosanansa, kun hänen kuitenkin kaiken aikaa täytyi ottaa vastaan Cyprianowiczin apua, käyttämällä hänen vaatteitaan ja olkiaan; vihansa sokaisemana ei hän kuitenkaan ensinkään sitä huomannut. Serafin-herra ei hänkään ollut naurutuulella, sillä veljesten urotyö häntä huolestutti ja vaivasi.

Nyt saapui kirkkoherra Woynowski, jota oli lähetetty noutamaan. Bukojemskit istuivat alakuloisina siipirakennuksessa, uskaltamatta näyttää nenäänsäkään. Herra Cyprinowiczin itsensä täytyi siis kertoa kirkkoherralle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kuunnellessaan hän läjähdytti tuontuostakin kämmenen polveensa, mutta ei suuttunut niin pahasti kuin Serafinherra oli luullut.

Vihdoin hän virkkoi:

— Jos Marcyan kuolee, niin Bukojemskien käy hullusti, mutta jos hän, kuten luulen, tointuu, niin hän varmaan mieluummin käyttää mieskohtaista kostoa kuin oikeuden väliintuloa.

— Minkä tähden? kysyi Serafin herra.

— Siksi, ettei ole ensinkään hauskaa joutua koko Tasavallan pilkan esineeksi. Samalla tulisi hänen käytöksensä neiti Sieninskiä kohtaan päivänvaloon, ja se ei suinkaan tuottaisi hänelle kunniaa. Kunniatonta elämää hän on viettänyt, sen tähden on hänen paras karttaa todistajia, joiden julkisesti täytyisi kertoa, kaikki mitä tietävät.

— Olette ehkä oikeassa, sanoi Cyprianowicz, — mutta vaikea on sentään antaa Bukojemskeille anteeksi tätä tekoa.

Pappi heilautti kättään.

— Bukojemskit ovat Bukojemskejä!

— Kuinka? kysyi Serafin-herra kummissaan — ajattelin, että te pahasti suuttuisitte.

— Rakas ystävä, vastasi vanhus, — te olette kyllä palvellut sotaväessä, mutta ette niin kauan kuin minä. Sinä aikana olen nähnyt niin paljon sotilasseikkailuja, ettei minua enää mikään kummastuta. Paha on, että näin kävi, ja moitinhan minä Bukojemskejä, mutta olen nähnyt pahempiakin tapauksia, varsinkin kun tässä oli kysymys turvattomasta naisesta. Suoraan sanoen pahoittelisin enemmän, jos Marcyan aivan rankaisematta olisi päässyt leikistä. Muistakaa, että nyt olemme vanhoja, mutta jos olisimme nuoria, niin sydämemme kyllä olisi kuohahtanut. Sen tähden en kokonaan saata tuomita Butojemskeja.

— Olette oikeassa — mutta entäs jos Marycan huomenna kuolee.

— Kaikki on Jumalan kädessä, mutta sanoittehan ettei hän ollut haavoittunut.

— Ei ollut, mutta mustelmia täynnä — ja meni alituiseen tainnoksiin.

— Mustelmat paranevat, ja pyörtymisen syynä oli väsymys. Mutta minun pitää lähteä Bukojemskien luo kysymään, miten kaikki on tapahtunut.

Hän meni. Ilolla veljekset häntä tervehtivät, he toivoivat nimittäin, että hän herra Cyprianowiczille puhuisi hyvää heidän puolestaan. Sitten he paikalla joutuivat riitaan siitä, kuka kirkkoherralle tekisi selkoa asiain kulusta — ja vasta sitten riita lakkasi, kun kirkkoherra antoi Mateukselle esikoisoikeuden.

Mateus korotti siis äänensä ja virkkoi:

— Kunnianarvoisa isä — Jumala katsoi meidän viattomuuttamme... Sillä kun me rouva Dzwonkowsskilta kuulimme, että tyttö-raukan koko pieni ruumis oli mustelmilla, niin me tulimme tänne siipirakennukseen niin suruissamme, että sydämemme varmaan olisivat pakahtuneet, jollei isäntä olisi lähettänyt meille viiniä. Minä vakuutan teidän kunnianarvoisuudellenne, että me joimme ja itkimme — itkimme ja joimme!... Ja sitä me kaiken aikaa muistelimme, ettei hän ollut mikään tavallinen tyttö, vaan senaattorin syntyperää... Tiedetäänhän esimerkiksi, että mitä jalompaa rotua hevonen on, sitä hienompi sillä on nahka. Ruoski vaikka kepillä tavallista kaakkia — tuskin se sitä tunteekaan, mutta jaloverisen hevosen nahkaan nousee paikalla merkkejä. Ajatelkaa, kunnianarvoisa isä, kuinka hienoinen iho tuollaisella neidolla mahtaa olla hartioissa ja koko ruumiissa — hieno kuin suu-lakka — vai mitä sanotte?

— Mitä hänen ihonsa minuun kuuluu! keskeytti kirkkoherra Woynowski närkästyneenä. — Kertokaa, kuinka saitte kiinni Marcyanin.

— Me vannoimme herra Cyprianowiczille, ettemme pistä häntä kuoliaaksi, mutta me tiesimme, että vanha Krzepecki tulee tänne, ja silloin juolahti mieleemme, että Marcyan varmaan tulee häntä vastaan. Silloin me sovimme, että kaksi meistä vielä päivän aikaan toimittaa suuren kopallisen kynittyjä höyheniä, jotka saimme erään metsänvartijan vaimolta, tervahaudalle — molemmat toiset valitsevat tiinullisen paksuinta tervaa, ja sitten odotetaan mökin luona. Odotamme ja odotamme, kunnes aika jo käy pitkäksi ja me päätämme lähteä Belczonczkaan, mutta samassa muuan poika tervahaudalta antaa merkin, että Marcyan tulee tiellä. Me liikkeelle ja asetumme keskelle tietä: — Päivää! — Päivää! — Minne matka? — Eteenpäin vain (vastaa hän), vaikkapa metsään. — Ketä kiusaamaan tällä kertaa? — Kiusaamaan vaiko silittelemään (sanoo hän), sama se, antakaa tietä! — Ja hän käy kiinni sapeliin. Mutta samassa mekin hänen kimppuunsa! Me kiskomme hänet hevosen selästä, Johannes pitää kiinni suupielistä, ja sitten vedetään häntä eteenpäin. Hän huutaa, potkii, puree ja mylvii, mutta me laahaamme hänet nuolen nopeudella tynnyrien luo, jotka seisovat rinnan, ja rupeamme puhumaan no, senkin roisto! Sinä kiusasit orpotyttöä! Sinä uhkasit ryöstää neidon kunnian, et kunnioittanut jaloa verta — löit hartiat mustelmille — taisit luulla, ettei kukaan nouse häntä puolustamaan: näetkös nyt, että maailmassa on hyviä sydämiä! Ja pää edellä me ajamme hänet tervatiinun pohjalle! Nostamme sitten ja taas puhumme: näetkös nyt, että on lämpöisiä sydämiä! — Sitten suinpäin höyheniin! — Jokos tiedät, että on ritarin kuntoa! — toisen kerran tervatiinuun! — Jokos tunnet Bukojemskit! — uudelleen höyheniin! Aiomme vielä kolmannen kerran kastaa hänet tiinuun, mutta tervanpolttaja huutamaan, että hän tukehtuu, ja hän onkin jo niin hyvin läämitty, ettei näy nenää eikä silmiä. Silloin asetamme hänet satulaan ja sidomme jalat lujasti vatsan alle, jottei hän pääsisi putoamaan. Hevosen läämimme pensselillä ja sirotimme höyheniä päälle. Se oli luonnostaankin hurjanpuoleinen, me otimme suitset suusta, läiskäytimme piiskaa ja ajoimme sitä edellämme.

— Ja ajoitte tänne?

— Tahdoimme näyttää ihme-eläintä ja veljellisen ystävyytemme merkiksi valmistaa neidolle hiukan hauskaa.

— Hauskaapa te hänelle valmistitte! Kun hän ikkunasta näki teidän tulevan, hän oli pelästymäisillään kuoliaaksi.

— Mutta kun hän tyyntyy, hän ajattelee meitä kuitenkin kiitollisuudella. Aina se orpo tyttö ilostuu, kun huomaa, että hänestä pidetään huolta.

— Enemmän te hänelle olette tuottaneet pahaa kuin hyvää. Kuka tietää, vaikka Krzepeckit nyt ottaisivat pois hänet.

— Kuinka? Jumal' avita: me emme anna!

— Kuka neitoa puolustaa, kun teidät suljetaan linnaan?

Sen kuultuaan kävivät veljekset kovin neuvottomiksi ja rupesivat huolestuneina katselemaan toisiinsa.

Vihdoin läjäytti Lukas käden otsalleen ja virkkoi:

— Ei meitä linnaan suljeta, sillä ennen sitä lähdemme sotaan, ja kaipa neiti Sieninskin turvaamiseksi keino keksitään!

— Voi, voi! vaikeroi Markus.

— Mikä keino? kysyi kirkkoherra.

— Vaadimme Marcyanin kaksintaisteluun, jahka hän vain paranee. Hän ei elävänä pääse käsistämme!

— Mutta jos hän heti kuolee?

— Silloin auttaa Jumala.

— Ja te menetätte päänne!

— Ennen sitä me nujerramme turkkilaisia, ja siitä Herra Jeesus palkitsee meitä. Kun vain teidän korkea-arvoisuutenne puhuisi minusta hyvää herra Cyprianowiczille, sillä jos Stach olisi ollut täällä, niin hän olisi löylyttänyt Marcyania meidän kanssamme.

— Entä Jacek? kysyi Mateus.

— Jacek valmistaa hänelle vieläkin paremman löylyn, huudahti kirkkoherra ehdottomasti.

Herra Cyprianowiczin tulo keskeytti heidän puheensa. Hän astui sisään vakavana, nähtävästi tuoden valmista ehdotusta, ja virkkoi hyvin totisena:

— Olen ajatellut, mitä meidän on tehtävä — ja tiedättekö, mihin johtopäätökseen olen tullut? Meidän täytyy kaikkien lähteä Krakovaan, yhdessä neiti Sieninskin kanssa. En tiedä, näemmekö siellä poikiamme, sillä kukaan ei tiedä, missä rykmentit tällä hetkellä ovat ja missä järjestyksessä ne lähtevät taistelukentälle, mutta neito on uskottava hänen armonsa kuninkaan tai kuningattaren turviin, tai, jollei se onnistu, niin luostariin, joksikin aikaa. Olen, kuten herrat tietävät, vanhoilla päivilläni päättänyt lähteä taistelemaan poikani rinnalla tai, jos Jumala niin tahtoo, kaatumaan hänen kanssaan. Meidän poissaollessamme ei neito Radomissakaan, kirkkoherra Tworkowskin luona, olisi varmassa suojassa... Näitten herrojen (hän osoitti Bukojemskejä) täytyy pian päästä hetmanioikeuden tutkittavaksi. Ei tiedä, mitä täällä tapahtuu... Minulla on tuttavia hovissa: on herra Matczynski, herra Gninski ja herra Grothus — ja arvelen, että he suostuvat pitämään neidon puolta. Kun hän on turvattu, tiedustelen, missä Zbierzchowskin rykmentti on, ja lähden suoraa päätä poikani luo — ja siellä näen teidänkin poikanne, kirkkoherra. Eikö niin?

— Totta totisesti! huudahti kirkkoherra Woynowski, — se on mainio tuuma. Ja minä tulen mukaan... Jacekin luo!... Ja neiti Sieninski saatetaan hyviin turviin. Sobieskit ovat suuressa kiitollisuuden velassa Sieninskeille. Krakovassa hän on turvassa ja likempänä... Sillä Jacek — varmaankaan — ei ole unohtanut! Ja kun sota on ohitse, niin Jumala kyllä tietää, kuinka asiat johtaa... Radomista saan sijaisen seurakuntaani — ja sitten lähden mukaanne...!

— Lähdemme kaikki yhdessä! mylvivät riemuissaan Bukojemskit. — Krakovaan!

— Ja kunnian kentälle! lisäsi kirkkoherra.

XXII.

Nyt ruvettiin neuvottelemaan matkasta. Ei yksikään ääni noussut sitä vastaan, ja kirkkoherra Woynowskikin rupesi tiedustelemaan sijaista Radomista. Tuuma oli muuten vanha, ainoa muutos oli, että neiti Sieninski piti vietämän Krakovaan, pakoon Krzepeckin vainoa, ja uskottaman kuninkaan tai luostarin turviin. Herra Cyprianowicz arvasi edeltäkäsin, että kuningas valmistaa sotaa eikä ehdi antautua puheisiin yksityisasioista, mutta kuningattaren puheille saattoi helposti päästä vaikuttavien tuttavien kautta, jotka enimmäkseen olivat Sieninskien ja Taczewskien sukua.

Pelättävissä oli, että Krzepeckit isännän ja Bukojemskien lähdettyä hyökkäisivät Jedlniaan ja rosvoaisivat hopeat ja astiat talosta. Mutta Wilczopolski vakuutti pitävänsä puoliaan palvelijoiden ja metsänvartijoiden kanssa eikä sallisi kenenkään kajota mihinkään. Hopeat päätti Serafin-herra kuitenkin viedä Radomiin säilytettäviksi bernhardilaisluostariin, jonne hän jo aikaisemmin oli sijoittanut suuria summia, kun ei tahtonut pitää niitä kotona yksinäisessä erämaassaan.

Serafin-herra kallisti nyt tarkan korvansa kaikille viesteille, mitä Belczonczakasta tuli, sillä niistä riippui paljon. Jos Marcyan kuolisi, kohtaisi Bukojemskejä raskas vastuunalaisuus. Päinvastaisessa tapauksessa saattoi toivoa, ettei syntyisi käräjäjuttuakaan, sillä vaikea oli olettaa, että Krzepeckit vapaaehtoisesti antautuisivat naurun alaisiksi. Varmana asiana herra Cyprianowicz piti sen sijaan, ettei vanha Krzepecki neiti Sieninskin tähden jätä häntä rauhaan; hän ajatteli sentään, että käräjäjuttu raukeaa itsestään, kun neiti vain saadaan kuninkaan suojelukseen.

Juomanlaskijan kertomuksista he tiesivät, että vanha Krzepecki oli lähtenyt Radomiin ja Lubliniin, mutta hyvin pian palannut.

Ensimmäisen viikon oli Marcyan hyvin kipeänä. Pelättiin että terva, jota hän oli tullut nielleeksi aika joukot, tukahduttaa hänet tai tukkii hänen sisälmyksensä. Mutta seuraavalla viikolla hän rupesi voimaan paremmin. Tosin ei hän vielä noussut vuoteesta, sillä hän ei olisi pysynyt pystyssä, jalkoja särki kauheasti ja hän oli kovin väsynyt, mutta hän rupesi jo kiroilemaan Bukojemskeja ja nauttimaan kostosta, jonka heille valmistaa. Kahden viikon perästä alkoi hänen "radomilainen komppaniansa" kokoontua hänen luokseen: siihen kuului kaikenkarvaista roskaväkeä, sapelit hamppuköysissä, saappaat rikki, aina nälkäisinä ja janoisina. Ja hän neuvotteli heidän kanssaan ja punoi pauloja sekä Bukojemskeille että Cyprianowiczille ja neiti Sieninskille. Neitoa ei hän saattanut ajatellakaan hampaitaan kiristämättä, ja hän solvasi häntä niin, että isän täytyi ruveta häntä varoittamaan. Vähemmästäkin saattoi joutua oikeuden eteen.

Kaiku näistä neuvotteluista ja uhkauksista tuli Jedlniaan ja teki eri henkilöihin eri vaikutuksen. Vakavan ja varovaisen Serafin-herran ne tekivät hiukan levottomaksi, varsinkin kun hänen mieleensä johtui, että pahojen ja vaarallisten ihmisten viha ulottuu hänen poikaansakin. Kirkkoherra Woynowski, jonka suonissa kulki kuumempi veri, suuttui kovasti ja ennusti, että Krzepeckit vielä saavat huonon lopun. Vaikka hän jo oli kokonaan kiintynyt tyttöön, hän kääntyi vuoroin herra Cyprianowiczin, vuoroin Bukojemskien puoleen ja puhui:

— Kuka oli syynä Troian sotaan? — Nainen! Kuka aina on alkuna riitoihin ja tappeluihin? — Nainen! Ja niin on nytkin! Syyllisenä tai syyttömänä on nainen aina mukana!

Bukojemskit pitivät leikintekona vaaraa, joka heitä kaikkia muka uhkaa Marcyanin puolelta, ja toivoivat sen kustannuksella saavansa kaikenlaista hauskaa. Monelta taholta heitä kuitenkin vakavasti varoitettiin. Herrat Sulgostowskit, Silnickit, Kochanowskit ja muut, jotka sydämensä pohjasta vihasivat Marcyania, tulivat vuoron perään Jedlniaan ilmoittamaan, että Marcyan kokoaa joukkoja, jopa kerää ryöväreitä aina aroilta asti. He tarjosivat apuaankin, mutta veljekset eivät huolineet apua ja Lukas, joka usein esiintyi kaikkien nimessä, vastasi kerran Rafael Silnickille, kun tämä vannotti heitä olemaan varovaisia:

— Oijoi! Ei ensinkään haittaa ennen sotaa pitää vähän harjoituksia ja oikoa kangistuneita käsivarsiaan. Belczonczka ei ole mikään linnoitus, ajatelkoon siis Marcyan omaa turvallisuuttaan, sillä kuka tietää, mitä hänelle vielä voi tapahtua, jos hän eteenpäinkin aikoo ruokkia meitä kiittämättömyydellä. Koettakoon vain, tehköön hyvin!

Herra Silnicki katsahti veljeksiin kummissaan ja virkkoi:

— Ruokkia kiittämättömyydellä? No, kiitollisuuden velassa herroille hän tuskin lienee.

Lukas leimahti kysymään:

— Kuinka ei olisi? Emmekö me olisi voineet pistää häntä kuoliaaksi? Kuka hänet herätti eloon? Ensi kerran rouva Krzepecki, toisen kerran meidän hienotunteisuutemme, mutta jos hän yhä laskee meiltä hyväkseen hienotunteisuutta, niin hän erehtyy.

— Siihen voin lisätä, jatkoi Markus, — että niin paljon kuin hän näkee omia korviaan, näkee hän neiti Sieninskiä.

Mutta Johannes kävi kiinni keskusteluun:

— Miksei hän näkisi korviaan? Kyllähän ne poishakatut korvat saa nähdä!

Siihen keskustelu päättyi. Veljekset toistivat sen neiti Sieninskille rauhoittaakseen häntä, mutta se oli aivan tarpeetonta, sillä tyttö ei ollut ensinkään arka. Yhtä paljon kuin hän Belczonczkassa oli pelännyt Krzepeckejä ja varsinkin Marcyania, yhtä paljon hän luotti siihen, ettei hänellä Jedlniassa ole mitään vaaraa. Kun hän toisena päivänä tulonsa jälkeen oli ikkunasta nähnyt Marcyanin aivan höyhenten vallassa, jonkun ihmeellisen eläimen näköisenä, karkaavan Bukojemskien piiskojen edellä, niin hänet ensi hetkenä oli vallannut hirveä pelästys ja kummastus, jopa säälikin. Mutta sen jälkeen hän oli saanut niin järkähtämättömän uskon veljeksien voimaan ja mahtiin, ettei hän saattanut ajatella muuta kuin että kaikki heitä pelkäisivät. Pidettiinhän Marcyania hirveänä ihmisenä ja tappelupukarina ja noin he hänet olivat nujertaneet! Tosin Jacek aikoinaan oli nujertanut heidät kaikki, mutta Jacek ei enää ollutkaan hänen silmissään tavallinen ihminen. Eron jälkeen hän oli käynyt hänelle niin uudeksi, ettei hän ensinkään tietänyt, millä mittapuulla häntä oli mitattava. Bukojemskien ja Cyprianowiczin lausunnot hänestä — puhumattakaan kirkkoherrasta, joka useinten häntä muisteli — vahvistivat neidon ihailua lapsuudenystävää kohtaan, joka kerran oli ollut niin lähellä ja nyt oli tullut niin kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Jedlnialaisten lausunnot olivat niinikään enentäneet hänen kaipaustaan ja tuota suloista tunnetta, jonka hän kerran heikkouden hetkenä oli tunnustanut kirkkoherra Woynowskille ja sitten kätkenyt syvälle sydämen pohjaan, niinkuin helmi kätkeytyy näkinkenkäänsä.

Hänen sielussaan oli joku järkähtämätön varmuus, että hänen täytyy hänet tavata, että hän piankin hänet saa nähdä. Päästyään Krzepeckien kynsistä ja tietäessään olevansa hyvien ihmisten turvissa hän sai tuosta varmuudesta riemua ja elämänhalua. Hänen terveytensä palasi, palasi hänen ilonsa, hän aukaisi teränsä kuten kukkanen keväällä. Hän ikäänkuin valaisi tähän asti niin vakavaa Jedlnian kartanoa. Hän voitti sekä rouva Dzwonkowskin että herra Cyprianowiczin ja Bukojemskit kokonaan. Hän ikäänkuin täytti olennollaan koko talon, ja minne hänen pieni pystynenänsä ja iloiset, loistavat silmänsä vain ilmestyivät, siellä puhkesi hymy kaikkien kasvoille. Kirkkoherra Woynowskia hän hiukan pelkäsi, hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi pitänyt käsissään hänen ja Jacekin kohtaloa. Hän katseli kirkkoherraan jonkinlaisella nöyryydellä, mutta kirkkoherra, jonka sydän kaikkia Jumalan luotuja ajatellessa heltyi vahan pehmeäksi, rakasti häntä jo rehellisesti. Ja opittuaan häntä tuntemaan likemmin hän sanoi häntä kyllä harakaksi ja oravaksi ja elohopeaksi, mutta antoi yhä enemmän ja enemmän arvoa hänen puhtaalle sielulleen.

Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta eivät he tuon ensi tunnustuksen jälkeen enää puhuneet Jacekista. Molemmat tunsivat, että se aine oli liian arka. Serafin-herrakaan ei koskaan puhunut Anula-neidolle hänestä muitten läsnä ollessa, mutta kahden kesken ei hän arastellut vähääkään. Kerrankin, kun tyttö kysyi häneltä, tapaako hän poikansa Krakovassa, hän vastasi hänelle kysymyksellä:

— Eikö armollinen neitikin mielellään tapaisi siellä erästä henkilöä?

Hän arveli tytön lyövän kaikki leikiksi, mutta hänen kasvoilleen painui ikäänkuin surullinen varjo, ja hän vastasi vakavasti:

— Tietysti minä niin pian kuin suinkin haluaisin pyytää anteeksi siltä, jolle olen tehnyt vääryyttä.

Serafin-herra heltyi hiukan, mutta seuraavassa hetkessä hän sipaisi hänen punastuvaa poskeaan ja virkkoi:

— Kyllähän sinä tiedät, millä sinä hyvitystä annat! Ei sitä kuningaskaan paremmin voisi antaa...

Tyttö painoi silmänsä maahan. Hän seisoi hänen edessään ihanaisena, puna poskilla kuin itse aamurusko.

XXIII.

Matkavalmistukset edistyivät nopeasti. Väki valittiin varovaisesti. Otettiin vain voimakkaita, raittiita miehiä. Aseet, hevoset, kuormavankkurit ja vaunut olivat valmiina. Ei unohdettu koiriakaan, jotka kulkiessa seurasivat kuormia ja joita syöttöpaikoissa käytettiin jäniksen ja ketun ajoon. Valmistusten paljous ja eväiden määrä ihmetytti neiti Sieninskiä, joka ei ollut luullut sodan vaativan niin tavattomia puuhia. Hän rupesi epäilemään, että tuo kaikki mahdollisesti tehdään hänen turvallisuutensa vuoksi, ja kysyi sitä Serafin-herralta.

Vakava ja varovainen mies vastasi hänen kysymykseensä:

— Tietysti pidämme silmällä sinunkin turvallisuuttasi, koska Marcyan tuskin luopuu kostotuumistaan. Olethan sinä kuullut, että hän kokoaa tappelupukareja, keskustelee ja juo heidän kanssaan. Johan meille olisi häpeä, jos me sallisimme hänen riistää sinut käsistämme. Käyköön miten tahansa, mutta vaikka meidän jokikisen pitäisi kaatua, niin meidän täytyy saattaa sinut onnellisesti Krakovaan.

Anula-neito suuteli hänen kättään ja selitti, ettei kenenkään kannata panna henkeään alttiiksi hänen tähtensä, mutta Serafin-herra vain heilautti kättään.

— Emmehän me enää kehtaisi näyttää silmiämme ihmisille, hän sanoi, — ja lisäksi sattuu vielä niin hyvin, että tässä saattaa yhdistää kaksi puuhaa, sillä se ei ensinkään riitä, että sotaan lähtee, vaan sotaan lähtiessä täytyy myöskin tehdä perinpohjaiset valmistukset. Sinua ihmetyttää, että meitä joka miestä kohti tulee kolme tai neljä hevosta ynnä palvelijat, mutta katso, hevonen on sodassa kaiken perustus. Monta hevosta kaatuu marssiessa ja jokia ja soita kahlatessa tai tapaturmissa. Ja kuinka sitten käy? Ostat kiireessä uuden hevosen, jossa on kaikenlaisia vikoja ja pahoja tapoja, ja vaikeimmalla hetkellä se heittää sinut pulaan. Vaikka pojallani ja Jacekilla oli hyvät varustukset ja tarpeeksi hevosia, niin me joka tapauksessa olemme aikoneet heitä kumpaakin varten ottaa mukaamme yhden hevosen. Kirkkoherra Woynowski, jonka vertaista tuntijaa tuskin lienee, osti vanhalta herra Pudlodowskilta Jacekille sellaisen hevosen, ettei itse hetmaninkaan tarvitsisi hävetä näyttäytyä sen selässä.

— Mikä hevonen on poikanne? kysyi Anula-neiti.

Herra Cyprianowicz katsahti häneen, ravisti päätään, hymähti ja virkkoi:

— Kirkkoherra Woynowski on sittenkin oikeassa siihen nähden, mitä puhuu naisesta. Vaikka se pahus olisi kelvollisin maailmassa, niin se on viekas. — Kysyt, mikä hevonen on poikani. Siihen vastaan: Jacekin on se ruskea pläsipää, jolla on valkea täplä vasemmassa jalassa.

— Armollinen herra pilkkaa minua! huudahti tyttö.

Ja hän hypähti häntä kohti kuin kissa, kiepahti sitten ympäri ja karkasi tiehensä. Mutta sinä päivänä katosivat pöydästä leipäviipaleet ja tyhjenivät suolarasiat, ja seuraavana päivänä näki herra Lukas Bukojemski hauskan kohtauksen: etupihassa, kaivon luona, seisoo ruskea ratsu, kuono neiti Sieninskin valkoisissa käsissä, ja kun sitä vihdoin lähdettiin kuljettamaan talliin, se kääntyi tuontuostakin katsomaan taakseen ja ilmaisi pienellä, katkonaisella hirnunnalla ikäväänsä. Lukas-herra ei silloin saattanut kysyä syytä tähän ystävyyteen, hän kun juuri teki kuormaa; vasta päivällisen jälkeen hän tuli neidon luo ja virkkoi, silmät täynnä ihastusta:

— Onko neiti huomannut jotakin?

— Mitä? kysyi neiti.

— Sitä, että eläimetkin ymmärtävät, mikä oikein on makupala...

Tyttö, joka oli unohtanut aamulla nähneensä hänet, korotti kauniita kulmakarvojaan, hänen ihastunutta katsettaan ihmetellen, ja virkkoi:

— Ketä te tarkoitatte?

— Ketäkö tarkoitan? toisti Bukojemski. — Jacekin hevosta.

— Vai hevosta!...

Tyttö purskahti nauruun ja pakeni portailta sisään, mutta Bukojemski jäi paikoilleen, hämillään ja ihmeissään miettimään, minkä tähden hän pakeni ja mistä se äkillinen ilo tuli.

Kului vielä viikko ja valmistukset lähenivät loppuaan, mutta herra Cyprianowiczilla ei ensinkään ollut kiirettä matkalle. Hän siirsi lähtöä päivästä päivään, paranteli kaikenlaisia pikkuseikkoja, harmitteli kuumuutta ja kävi lopulta suorastaan ärtyisäksi. Neiti Sieninski ikävöi lähtöä. Bukojemskit tulivat malttamattomiksi, ja vihdoin huomautti kirkkoherra Woynowskikin, että viipyminen olisi vain ajan hukkaa.

Serafin-herra antoi heille seuraavan vastauksen:

— Tiedän, ettei hänen armonsa kuningas vielä ole Krakovassa eikä hyvään aikaan sinne tulekaan. Sotajoukot sinne kyllä kokoontuvat, mutta ei tiedetä mitkä ja koska. Käskin Stanislawin, joka kuukausi lähettää pojan tuomaan kirjettä ja tarkkoja tietoja, missä sotajoukko milloinkin majailee, milloin lähtee ja kenen johdolla. Nyt on kulunut seitsemän viikkoa ilman minkäänlaista tietoa. Odotan joka päivä kirjettä ja sen tähden viivyttelen, ja voinpa sanoa herroille, että olen hiukan levotonkin. Sillä älkää luulkokaan, että me lopullisesti tapaamme heidät Krakovassa. Saattaa käydä niin, etteivät he ensinkään tule sinne.

— Kuinka niin? kysyi neiti Sieninski levottomana.

— Ehkei rykmenttien ensinkään tarvitse kulkea Krakovan kautta. Ne voivat kulkea suoraan kuin viikatteella vetäen. Ja missä herra Zbierzchowski nyt on — sitä en tiedä. Ehkä hänet on lähetetty Sleesian rajoille tai suuren hetmanin joukkoihin, jotka tulevat Vähä-Venäjän puolelta. Useinhan ennen sodan alkua lähetellään joukkoja paikasta toiseen, jollei muun tähden, niin siksi, että ne tottuisivat marssimaan. Seitsemän viikon kuluessa on voitu antaa käskyjä, joista Stanislawin olisi pitänyt antaa minulle tieto — hän ei ole antanut mitään tietoja, ja sen tähden olen levoton sillä leirielämässä usein voi sattua riitoja ja kaksintaisteluja. Jotakin on saattanut tapahtua. Ja jollei olisikaan, niin täytyyhän meidän toki tietää, missä rykmentti nyt on ja mihin se on matkalla.

Kaikki muut kävivät surullisiksi, mutta kirkkoherra Woynowski virkkoi:

— Eihän rykmentti toki ole mikään nuppineula tai nappi, jota on vaikea löytää, kun se putoaa nurmeen. Älkää olko huolissanne. Krakovassa varmaan saamme tietoja asiasta nopeammin kuin Jedlniassa.

— Mutta jos kirje menee ohitsemme?

— Silloin täytyy Wilczopolskin lähettää kirje perässämme. Juuri niin! Ja sill’aikaa hankimme me Krakovassa neiti Sieninskille varman turvapaikan, ja kun tulee lähdön aika, ovat kaikki asiat selvillä.

— Olette oikeassa, olette oikeassa!

— Olen sitä mieltä, että jollei huomiseen kuulu mitään, niin me illalla, viileässä, lähdemme Radomiin — ja sitten eteenpäin Kielceen, Jendrzejowiin ja Miechowiin.

— Tai jos ylihuomenna, aamun sarastaessa lähtisimme Radomiin. Silloin ei meidän tarvitsisi yön aikana kulkea metsän läpi ja niin karttaisimme Krzepeckin hyökkäykset.

— Vähät niistä! Parempi on lähteä iltaviileässä! huudahti Mateus Bukojemski. — Jos he aikovat hyökätä päällemme, niin he tekevät sen päivällä yhtä hyvin kuin yöllä, ja yöt ovat tällä haavaa valoisat.

Sen sanottuaan hän rupesi tyytyväisenä hieromaan käsiään, ja muut veljet seurasivat hänen esimerkkiään.

Kirkkoherra Woynowski oli toista mieltä. Hän suuresti epäili Krzepeckin uskaltavan antautua julkiseen hyökkäykseen. "Marcyan sen ehkä tekisi, mutta vanha Krzepecki on liian viisas ja tietää liian hyvin, mitä tällaisen teon rangaistus haiskahtaa ja millä tavalla 'raptus puellaen' tekijät ovat saaneet väkivaltaisen työnsä maksaa. Heidän voimansa sitä paitsi ovat niin pienet, ettei Marcyan saattaisi ajatella voittoa, mutta sen sijaan olisi hänellä edessä varma kosto Jacekin ja Stanislawin puolelta."

Kirkkoherran sanat häiritsivät suuresti Bukojemskien hyvää tuulta, mutta Wilczopolski heitä samassa lohdutti. Hän rupesi nimittäin puhdistamaan päätään ja kolistelemaan puujalkaansa lattiaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

— Vaikka herrasväki rauhassa pääsisi aina Radomiin, Kielceen ja Miechowiin asti, niin minä kehoittaisin käyttämään mitä suurinta varovaisuutta aina Krakovan porteille asti, sillä minä tunnen parhaiten nuoren Krzepeckin ja tiedän, että se paholainen panee toimeen jotakin.

XXIV.

Vihdoin koitti lähdön päivä. Kauniina, kirkkaana aamuna läksi seurue liikkeelle, siinä oli suuri joukko sekä ihmisiä että eläimiä. Ensinnä kulkivat läkkipellillä ja taljoilla katetut vaunut, joissa istuivat neiti Sieninski ja rouva Dzwonkowski ja joissa kirkkoherra Woynowskinkin piti saada tilaa, jos vanha luodinhaava satulassa rupeaisi vaivaamaan, sitten tuli kolme vankkuria raskaine kuormineen, kunkin edessä neljä hevosta ja rinnalla kolme miestä, ajaja tietysti sitä paitsi. Serafin-herran perässä ratsasti kuusi palvelijapoikaa turkoosinvärisissä vaatteissa, ja he kuljettivat joutilaita hevosia. Kirkkoherralla oli kaksi palvelijaa, herroilla Jelo-Bukojemskeilla kullakin kaksi; sitä paitsi oli matkassa metsänvartija, joka vartioi tavarakuormia. Matkalle läksi siis yhteensä kolmekymmentäneljä sapeleilla ja pyssyillä hyvin varustettua miestä. Hyökkäyksen sattuessa eivät he tosin kaikki saattaisi ottaa osaa puolustukseen, koska osan täytyisi vartioida kuormia ja hevosia, mutta Bukojemskit olivat varmat siitä, että he sellaisessa joukossa saattaisivat kulkea maailman ääriin ja ettei olisi ensinkään hyvä lähestyä heitä, vaikkapa kolme tai neljä kertaa suuremmin joukoin. Heidän sydämensä valtasi niin suuri ilo, että he tuskin pysyivät hevosen selässä. Olivathan he aikoinaan miehekkäästi tapelleet tataareja ja kasakoita vastaan, mutta eihän sitä sellaista osannut sodaksi sanoakaan; sitten kun he joutuivat erämaahan, oli heidän nuoruutensa kulunut seikkailuihin, huolimattomaan metsänhoitoon, karhujen tappamiseen — joita heidän virkansa puolesta piti suojella kuningasta varten, sekä juopotteluun Kozienicessä, Radomissa ja Przytykissä. Vasta nyt, kun he jalustimillaan saattoivat töytäistä toinen toistaan, kun he olivat lähdössä sotimaan koko määrätöntä turkkilaislaumaa vastaan, vasta nyt he tunsivat, että se on heidän varsinainen kutsumuksensa, että koko heidän entinen elämänsä on ollut tyhjää ja turhaa ja että nyt alkaa se todellinen, kunniakas elämä, jota varten Isä Jumala on puolalaisen aateliston luonut, Poika Jumala lunastanut ja Pyhä Henki pyhittänyt. Eivät he voineet tehdä tätä kaikkea itselleen täysin selväksi edes ajatuksissaankaan, saatikka sitten sanoin, sillä siinä suhteessa he aina olivat olleet heikonpuoleisia, mutta heidän teki mieli huutaa ilosta. Kulku oli heistä liian hidasta. He olisivat antaneet hevosten tuulispäänä lentää kohti tuota suurta kutsumusta, kohti puolalaisten suurta taistelua pakanoita vastaan, kohti Ristin voittoa, puolalaisten käsien tuottamaa, yli puolikuun, kohti kunniakasta kuolemaa, kohti ikuista kunniaa. He tunsivat olevansa joitakin korkeampia olentoja, ikäänkuin puhtaampia, parempia ja aateluudessaankin entistä aatelisempia. Eivät he edes ajatelleetkaan, että Marcyan Krzepecki roskajoukkoineen karkaisi heidän tielleen tai että voisi sattua tappeluja ja hyökkäyksiä. Ne olivat kaikki sellaista pientä turhaa, johon ei kannattanut kiinnittää huomiota. Tulkoon vain heidän tielleen vaikkapa kokonaisia sotajoukkoja, niin he myrskynä menevät niiden ylitse ja jatkavat matkaansa. Heissä heräsi leijonan synnynnäinen himo, ja taistelunhaluinen ritariveri rupesi kiehumaan niin voimakkaana, että jos heitä olisi käsketty nelin miehin karkaamaan koko sulttaanin kaartia vastaan, niin he eivät hetkeäkään olisi epäilleet.

Samantapaiset tunteet, lisäksi vanhojen muistojen kannattamina, täyttivät Serafin-herran ja kirkkoherra Woynowskin mielet. Kirkkoherra oli viettänyt parhaimman nuoruutensa taistelukentällä, sapeli ja peitsi kädessä. Hänen mielessään oli pitkä rivi tappioita ja voittoja. Hän muisteli Chmielnickin kauheaa kapinaa, muisti Zolte Wodya, Korsunia, Pilawcea, kuuluisaa Zbarazia ja Beresteckan jättiläistaistelua. Hän muisti ruotsalaisten päällekarkaukset ja Rakosin loppumattomat hyökkäykset ja taistelut. Hän oli ollut Tanskassa, kun voittoisa kansa, saatuaan ruotsalaiset karkotetuiksi isänmaastaan, lähetti Czarnieckin voittamattomat joukot ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen mereen asti; hän oli ottanut osaa Chowanskin ja Dolgorukin meteleihin, hän oli tuntenut suurimmat miehet ja ritarit, hän oli ollut kuolemattoman Wolodyjowskin oppilas, hän oli rakastanut sotaa, tappelua, hyökkäyksiä ja verenvuodatusta — mutta tämä kaikki oli tapahtunut, ennenkuin persoonallinen onnettomuus lamautti hänen sielunsa ja ennenkuin hän rupesi papiksi. Sen jälkeen hän oli kokonaan muuttunut ja kääntyessään alttarin juurelta kansan puoleen lausumaan: "rauha olkoon teille!" hän tiesi lausuvansa Kristuksen suurinta käskyä, jonka kanssa sota on täydellisesti ristiriidassa, se kun on kauhistus Jumalan edessä, synti armoa vastaan ja häpeä kristitylle kansalle. Yksi tapaus tästä säännöstä sentään teki poikkeuksen: sota turkkilaisia vastaan. "Jumala on asettanut Puolan kansan hevosen selkään", hän sanoi, "ja kääntänyt sen rinnan itää kohti, ja samalla on Hän tehnyt sille tiettäväksi sen tarkoituksen ja tahtonsa. Hän tiesi, miksi Hän meidät valitsi ja asetti muut selkämme taakse. Jos siis tahdomme täyttää tehtävämme Hänen käskynsä mukaan, on meidän kerta kaikkiaan nostettava vuori tätä merta vastaan ja halkaistava sen likaiset laineet rinnoillamme." — Kirkkoherra Woynowski arveli niinikään, että Jumala on tahallaan asettanut valtaistuimelle kuninkaan, joka jo hetmanina vuodatti niin paljon pakanaverta, jotta Hän hänen kätensä kautta antaisi viimeisen iskun pakanain mahdille ja kerta kaikkiaan kääntäisi pois vaaran kristillisestä maailmasta. Tuntui siltä kuin elämäntehtävän suuri tiima ja Jumalan tahdon täyttämisen hetki nyt olisi tullut, hän katseli siis tätä sotaa pyhänä ristiretkenä ja iloitsi ajatellessaan, etteivät vuodet ja vaivat ja haavat vielä olleet voineet häntä kokonaan painaa maahan, vaan että hän saattoi ottaa siihen osaa.

Hän kykenee vielä innostamaan joukkoja, vanhana Kristuksen soturina hän saattaa vielä kannustaa hevosensa ja risti kädessä karata tuimimpaan taisteluun, tietäen, että häntä ja ristiä seuraavat tuhannet peitset, jotka uppoavat pakanoiden ruumiisiin, ja tuhannet sapelit, jotka halkaisevat heidän pääkallonsa. Vihdoin alkoi hänen mieleensä johtua kaikkinaisia ajatuksia, jotka sopivat yhteen hänen vanhan luontonsa kanssa. Ristiä saattaa pidellä vasemmassa kädessä ja oikeassa sapelia. Pappina ei hän sitä enää nostaisi mitään kristittyä kansaa vastaan, mutta turkkilaisia vastaan se sopii mainiosti! Se on täysin luvallista!... Jahka hän näyttää nuorille, kuinka turkkilaisia kynttilöitä sammutetaan, kuinka tehdään puhdasta ja niitetään turkkilaista viljaa, kummoisia soturit olivat vanhaan aikaan. Häntä on jo monella kentällä ihmetelty, ehkäpä nyt ihmettelee itse hänen armonsa kuningas! Ja se ajatus riemastutti häntä niin, että hänen rukouksensa meni aivan sekaisin. "Ave Maria... tapa, surmaa,... gratia plena... hei,... Herra on kanssasi — pistä kuoliaaksi!" Vihdoin hän malttoi mielensä. "Hyi sentään! Kunnia on sauhua... Mehiläinenkö minua pisti? Non nobis, non nobis, sed nomini tuo..." Ja hän rupesi huolellisesti siirtelemään rukousnauhansa nappuloita.

Serafin-herra luki hänkin aamurukouksiaan, mutta katsahti tuontuostakin vuoroin pappiin, vuoroin neitoon, vuoroin Bukojemskeihin, jotka rinnatusten tepastuttelivat hevosiaan, vuoroin puihin ja metsäisiin vainioihin, jotka kiilsivät kasteen vallassa. Lopetettuaan viimeisen rukouksensa hän vihdoin kääntyi vanhuksen puoleen, hengitti syvältä ja virkkoi:

— Teidän korkea-arvoisuutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella?

— Teidän armonne niinikään, vastasi kirkkoherra.

— Niin olenkin. Niin kauan kuin ihminen istuu kotona, riittää hänellä puuhaa ja juoksua ja huolta; mutta heti, kun tuuli puhaltaa häntä vastaan, tulee hänen kevyempi olla. Muistan, kun me kymmenen vuotta sitten matkasimme Chocimiin, niin kaikkien mielissä oli sellainen uho, että vaikka oli marraskuu ja aika paha ilma, niin me heitimme takit yltämme — sellainen kuumuus läksi sydämistämme. No niin — ja Jumala, joka silloinkin antoi voiton, antaa sen nytkin. Onhan päällikkö sama kuin silloinkin ja miehuus ja kunto samat. Ihmiset kehuvat ruotsalaista väkeä ja ranskalaista, jopa saksalaistakin, mutta turkkilaiseen ei mikään sotamies pysty niinkuin meikäläinen!

— Kuulin hänen armonsa kuninkaan itsensä kerran sanovan, kertoi kirkkoherra: "Saksalainen seisoo kärsivällisenä tulessa, mutta hyökätessä hän räpyttää silmiään. Omat mieheni taas voin tyynesti viedä tuleen — he tekevät niin puhdasta, ettei kukaan vedä heille vertoja." Ja se on totta. Erinomaiset lahjat on herra Jeesus siinä suhteessa meille antanut — eikä yksin aatelisille, vaan talonpojillekin. Jos esimerkiksi ajattelemme jalkaväkeämme, niin kun he sylkäisevät kämmeniinsä ja piikit pystyssä ryntäävät eteenpäin, niin ei väkevinkään janitsaari pidä puoliaan. Se on nähty monta kertaa.

— Iloitsen siitä, että Stach ja Jacek ottelevat ensi ottelunsa turkkilaisia vastaan. Mutta ketä vastaan teidän armonne luulee turkkilaisen kääntävän suurimman mahtinsa?

— Minun luullakseni keisaria vastaan, sillä hänen kanssaan he jo ovat sodassa ja hän auttaa unkarilaisia kapinoitsijoita. Mutta Turkki voi panna pystyyn kaksi tai kolme armeijaa, ja sen tähden ei koskaan tiedä, missä törmää yhteen heidän kanssaan.

— Siitä syystä meillä varmaan vielä ei ole pääleiriä, vaan joukkoja kuljetetaan paikasta toiseen. Toisia rykmenttejä on herra Jablonowskin johdolla Trembowlassa; toisia on matkalla Krakovaan; toisia toisaalle. En tiedä, missä Wolhynian vojevodi on tällä hetkellä — enempää kuin sitäkään, missä Zbierzchowskin joukko on.

Välistä ajattelen, ettei Stach siitä syystä ole kirjoittanut, että joukko ehkä tulee näille maille päin.

— Jos joukko on saanut käskyn kulkea Krakovaan, niin sen varmaan täytyy kulkea tästä likeltä; se riippuu ihan siitä, missä se on majaillut ja mistä tulee. Ehkä me Radomissa saamme joitakin tietoja. Radomissa kai vietämme ensimmäisen yön?

— Radomissa. Sitäpaitsi tahtoisin, että prelaatti Tworkowski näkisi tytön ja antaisi meille lopulliset neuvonsa. Hänen pitää myöskin antaa Krakovaan kirjeitä, joissa selittää tytön asian.

Keskustelu katkesi hetkiseksi, sitten herra Cyprianowicz uudelleen nosti katseensa kirkkoherra Woynowskin puoleen ja kysyi:

— Kuinka te arvelette käyvän, jos he Jacekin kanssa tapaavat toisensa Krakovassa?

— En tiedä. Joko he tapaavat toisensa tai eivät tapaa... Käy niinkuin Jumala tahtoo. Jacek voisi aikoinaan avioliiton kautta rakentaa uudelleen perheomaisuutensa, ja tyttö on köyhä kuin turkkilainen pyhimys... Rikkaus sellaisenaan kyllä on pelkkää turhuutta, mutta tässähän on kysymys perheen kunniasta...

— Tyttö on toki suurta sukua. Puhumattakaan siitä, että hänellä on sydän puhdas kuin kulta, niin tiedämmehän, että he silmittömästi rakastavat toisiaan.

— Rakastavat ja rakastavat!...

Ja nähtävästi oli hänelle vastenmielistä puhua tästä aineesta, koska hän rupesi puhumaan toisesta.

— Parempi on, hän huomautti, — muistaa, että ryöväri vainuu kultaa. Muistatteko, mitä Wilczopolski sanoi?

Serafin-herra katsahti joka taholle, metsän syvyyteen asti, ja virkkoi:

— Krzepeckit eivät uskalla! Eivät totisesti uskalla! Meitä on liian suuri joukko, ja katsokaa, kuinka ympärillä on hiljaista. Minä olisin suonut, että tyttö varmuuden vuoksi olisi istunut vaunuissa, mutta hän ei tahtonut... Ei hän pelkää...

— No niin, hänen suonissaan on hyvää verta, mutisi kirkkoherra. — Mutta minä huomaan, että hän on osannut täydellisesti voittaa teidän armonne sydämen.

— Ehkäpä teidänkin — hiukan! vastasi Cyprianowicz. — Minä puolestani kyllä sen tunnustan. Kun hän rupeaa jotakin pyytämään, ja varsinkin kun hän räpyttelee silmiään, niin on mahdoton olla suostumatta. Naiset käyttävät erilaisia keinoja, ja oletteko huomannut, että hän käyttää juuri tuota silmien räpyttelemistä ja panee sitten kätensä ristiin. Kun me tulemme likelle Belczonczkaa, käsken hänen ryömiä vaunuihin, mutta siihen asti hän välttämättömästi on halunnut ratsastaa, koska se muka on terveellisempää.

— Varmaan se tällaisella ilmalla onkin terveellisempää.

— Katsokaa, mikä rusoposki hän on!

— Mitä minä hänen rusoposkistaan! huudahti kirkkoherra. — Mutta ilma on erinomainen, se on totta se.

Ilma oli todella ihana, aamu vilpoinen ja luonto kasteen vallassa. Yksityiset pisarat mäntyjen havuissa kimmeltelivät taivaankaaren väreissä kuin timantit. Syvällä metsässä loistivat tiheiköt kuin upotettuina aamuauringon säteisiin. Kottaraiset siellä visertelivät iloisesti. Ilmassa tuntui pihkainen haju — ja koko maailma näytti riemuitsevan auringosta ja ilman pilvettömästä sinestä.

Näin hitaasti liikkuen eteenpäin he saapuivat tervahaudalle, jonka luona Bukojemskit hiljan olivat ottaneet kiinni Marcyan Krzepeckin. He olivat arvelleet, että hyökkäys ehkä tapahtuu sillä paikalla, mutta se luulo näyttäytyi turhaksi. Kaivon luona seisoi kaksi pientä talonpoikaiskaakkia tervakuorimineen, päät upotettuina kaurapusseihin. Ajajat seisoivat hevosten vieressä, syöden leipää ja juustoa, mutta nähdessään komean saattueen he piiloittivat eväänsä ja vastasivat, kun heiltä kysyttiin, olivatko he nähneet aseellisia miehiä, että täällä aamusta alkaen oli seisonut joku mies, joka heti, tulijat nähtyään, oli lähtenyt ajamaan vastaiseen suuntaan, minkä hevonen pääsi. Tämä tieto teki Serafin-herran levottomaksi, hän edellytti nimittäin, että mies oli Krzepeckien lähettämä vakoilija, ja päätti joukon johtajana olla kahta valppaampi. Kaksi nuorta miestä hän lähetti metsään, jota oli kahden puolen tietä, ja kaksi eteenpäin; jos he näkisivät aseellisia miesjoukkoja, heidän piti laukaista pyssynsä ja kiireesti palata kuormien luo. Kului kuitenkin tunti heidän antamatta minkäänlaista merkkiä. Matkailijat kulkivat hitaasti eteenpäin, tarkasti katsellen eteensä, taakseen ja sivuilleen, mutta metsässä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kottaraiset vain visertelivät ja siellä täällä takoi metsän ahkera seppä, tikka, puunkylkeen. Vihdoin he pääsivät laajalle aukealle, ja silloin käskivät herra Cyprianowicz ja kirkkoherra neiti Sieninskin vihdoinkin astua hevosen selästä ja rientää vaunuihin, koska Belczonczka pian olisi sivuutettava. Puut ja niiden varjostama pihamaa näkyivät jo selvästi. Mielenliikutuksissaan katseli neito taloa, jossa oli viettänyt niin monta onnen ja tuskan vuotta elämästään. Hän olisi ennen kaikkia tahtonut katsahtaa Wyrombkiin, mutta Belczonczkan lehmukset olivat edessä, niin ettei vaunuista voinut nähdä mitään. Hänen mieleensä johtui, ettei hän ehkä enää milloinkaan näe näitä maita, ja hän huokasi hiljaa ja kävi surulliseksi.

Bukojemskit rupesivat tuimasti ja sotaisesti katselemaan taloa, kylää ja koko seutua — mutta kaikkialla vallitsi yhä täydellinen rauha. Kukkuloilla, jotka olivat kuin upotetut auringonpaisteeseen, kävivät lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan lapsia ja koiria; siellä täällä näkyi hanhilaumoja — jollei olisi ollut kesäkuuma, olisi niitä voinut pitää lumitäplinä, joita oli jäänyt laaksoihin. Muuten tuntui koko seutu autiolta. Ritarimielinen herra Cyprianowicz, joka tahtoi näyttää Krzepeckeille, kuinka vähän hän heistä välittää, määräsi tahallaan tämän kohdan ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi, jossa hevoset saisivat "puhaltaa". Joukkue pysähtyi siis keskelle vainioita, joilla vehnäntähkät hiljaa tuulessa kahisivat, muutoin ei kuulunut muuta kuin hevosten pärskähtelevät puhallukset.

— Nauttikaa terveydeksenne! sanoivat niille ajajat.

Nuorinta Bukojemskia, Johannesta, ei tämä rauha ensinkään miellyttänyt. Hän kääntyi taloa kohti ja rupesi nyrkkiä heristellen huutelemaan näkymättömille Krzepeckeille:

— Tulkaa vain tänne, roistot! Näytä vain, kanto, koirankuonoasi, niin minä sen sapelillani halkaisen. Sitten hän kumartui vaunuihin päin:

— Näettekö nyt, armollinen neiti, hän sanoi, — ei Marcyania eikä hänen seuralaisiaan enempää kuin sydänmaitten uudisasukkaitakaan haluta hyökätä kimppuumme.

— Onko uudisasukkaillakin tapana hyökätä ihmisten kimppuun? kysyi neiti.

— Voi voi, on kyllä - vaikkei meidän kimppuumme. Niitä on suuret joukot Kozienicen sydänmaissa ja Krakovan metsissä. Jos hänen armonsa kuningas julistaisi anteeksi rikokset, niin näiltä seuduin saataisiin kokoon kaksi suurta jalkaväen rykmenttiä.

— Mieluummin minä kohtaisin nuo uudisasukkaat kuin herra Marcyan Krzepeckin joukot, joista Belczonczkassa kerrottiin niin hirveitä asioita. En ainakaan koskaan ole kuullut, että uudisasukkaat olisivat hyökänneet jonkun talon kimppuun.

— Rosvolla on toki sama järki kuin sudella. Huomatkaa, armollinen neiti, ettei susi koskaan raatele sen kylän elukoita, jossa sillä on pesä.

— Niin juuri! Se on ihan totta! huusivat veljet.

Ilostuneena kiitoksesta jatkoi Johannes:

— Rosvokaan ei koskaan hyökkää talojen ja kylien kimppuun siinä sydänmaassa, jossa hän asuu. Siihen on tietysti syynä, että jos paikkakunnan asukkaat, jotka tuntevat metsät ja kaikki sen sokkelot, rupeaisivat häntä ahdistamaan, niin he helposti saisivat hänet käsiinsä. Sen sijaan uudisasukkaat tekevät partioretkiä etäämmälle tai hyökkäävät matkustavaisten kimppuun, katsomatta siihen onko joukko suurempi vai pienempi.

— Eivätkö he pelkää?

— Kun eivät pelkää Jumalaakaan, mitäpä he sitten ihmisiä pelkäisivät.

Neiti Sieninskin ajatukset olivat kuitenkin jo muualla, ja kun Serafin-herra likeni vaunuja, hän rupesi omituisella tavallaan räpyttelemään silmiään ja pyytämään:

— Mitä minä teen vaunuissa, kun ei ole mitään vaaraa? Enkö minä saa nousta hevosen selkään? Enkö minä nyt saa?

— Minkä tähden? sanoi Serafin-herra. — Aurinko on jo korkealla ja polttaisi teidän kasvojanne. Arvelen, että on joku, joka ei siitä pitäisi.

Sen kuultuaan neiti äkkiä hävisi vaunujen perälle, mutta herra Cyprianowicz kääntyi veljesten puoleen:

— Eikö niin?

Veljekset, joitten ajatuksenjuoksu oli hitaanlainen, eivät laisinkaan ymmärtäneet, mistä oli kysymys, vaan rupesivat utelemaan:

— Kuka? Kuka?

Herra Cyprianowicz kohautti silloin olkapäitään ja vastasi:

— Krakovan ruhtinaspiispa, Saksan keisari ja Ranskan kuningas.

Sitten hän antoi merkin, ja kulkue läksi eteenpäin.

He sivuuttivat Belczonczkan ja kulkivat taasen viljavainioiden läpi, ohi kukkuloiden ja niittyjen ja laajojen lakeuksien, joita, pitkin taivaanrantaa, kaarsi metsien sini. Jedlnian kaupungissa he pysähtyivät toisen kerran, ja silläaikaa ottivat kaupungin oluenpanijat, porvarit ja talonpojat jäähyväiset kirkkoherra Woynowskilta. Illansuussa he saapuivat ensimmäiselle yösijalleen Radomiin.

Marcyan Krzepeckistä ei kuulunut elonmerkkiä. Kerrottiin hänen edellisenä päivänä käyneen Radomissa ja juoneen seuralaistensa kanssa, mutta yöksi oli hän palannut kotiinsa; kirkkoherra ja herra Cyprianowicz hengittivät helpommin, sillä he arvelivat, ettei heitä nyt enää tällä matkalla uhkaa mikään vaara.

Prelaatti Tworkowski suositteli heitä kirjeissä kirkkoherra Hackille, alikansleri Gninskille, jonka oli kuullut omalla kustannuksellaan lähettäneen sotaan kokonaisen rykmentin, sekä herra Matczynskille. Hän iloitsi siitä, että sai nähdä neiti Sieninskin, kirkkoherra Woynowskin, johon oli aika lailla kiintynyt, ja herra Cyprianowiczin, jota piti suuressa arvossa hänen latinantaitonsa takia, Cyprianowicz kun ymmärsi kaikkinaisia sitaatteja ja maksimeja. Olihan prelaattikin kuullut puhuttavan Marcyan Krzepeckin uhkauksista, mutta hän ei ollut välittänyt niistä, ja nyt hän arveli, että jos Marcyanilla todella oli ollut tarkoitus hyökätä seurueen kimppuun, niin hänen olisi pitänyt tehdä se Kozienicen korvessa, joka siihen tarkoitukseen olisi sopinut paremmin kuin metsät Radomin ja Kielcen ympärillä.

— Ei nuori Krzepecki hyökkää kimppuunne, puhui hän, — eikä vanha vaadi teitä kaksintaisteluun, sillä silloin hän joutuisi tekemisiin minun kanssani, ja hän tietää, että minulla, paitsi hengellistä mahtia, on muitakin keinoja käytettävänäni.

Kaiken päivää hän kestitsi heitä ja päästi heidät vasta illan suussa lähtemään. Koska nyt kaikki vaara näytti olevan ohi, suostui herra Cyprianowicz lähtemään yön selkään, varsinkin kun kuumuus päivällä oli käynyt tavattoman suureksi.

Ensimmäisen penikulman he kulkivat vielä päivän aikana. Oronka-joen luona, joka paikoittain piti soita veden vallassa, tuli siihen aikaan laajoja mäntymetsiä, jotka ympäröivät Oronskia, Suchaa, Krogulczaa ja ulottuivat aina Szydlowieciin asti, jopa kauemmaksikin Mroczowiin ja Bziniin ja Kielceen. Hitaasti he liikkuivat eteenpäin, sillä vanha tie oli paikoittain kuoppainen ja kantoinen, paikoittain se aleni suoksi ja rämeeksi, jonka läpi rattaat ja ratsastajat vain harvoin pääsivät ja jalkamiehet yksinomaan hyvin kuivina kesinä. Nämä seudut eivät yleensä olleet hyvässä maineessa, mutta tunsivathan matkailijat voimansa eivätkä olleet huolissaan, iloitsivat vain iltaviileästä, jolloin ei kuumuus vaivaa ihmisiä eivätkä paarmat hevosia.

Yö tuli äkkiä, mutta kauniina ja kirkkaana. Oli täysikuun aika, ja kuu nousi metsän takaa suurena, punaisena. Vähitellen se siitä pieneni ja kalpeni, jota korkeammalle se kohosi, vihdoin se kävi ihan kalpeaksi ja jäi hopeisena joutsenena uimaan yöllisen taivaan siniselle pohjalle. Tuuli tyyntyi. Metsä seisoi liikkumatonna, äänetönnä. Ei kuulunut muuta kuin kaulushaikaran ääni suolammilta ja likeisten niittyjen heinikossa asustelevien ruisrääkkäin kaikerrus.

Kirkkoherra Woynowski rupesi veisaamaan: "Oi terve neitsyt armas, talohon Jumalan" — samassa yhtyivät häneen Bukojemskien neljä bassoa ja herra Cyprianowiczin ääni: "joss' on pöydät kultaa, kaaretkin hopeaa", sitten yhtyi kuoroon neiti Sieninski, hänen perässään palvelijat, ja pian täytti hurskaan laulun helinä koko metsän. Mutta kun he olivat veisanneet kaikki ehtoovirtensä ja lukeneet kaikki ehtoorukouksensa, hiljeni taasen kaikki. Kirkkoherra, veljekset ja Serafin-herra juttelivat vielä jonkun aikaa hiljaa keskenään, sitten he rupesivat torkkumaan ja nukkuivat vihdoin.

Eivät he kuulleet kuskien ajohuutoja eivätkä hevosten korskinaa, eivät suon kulinaa kavioiden alla, vaikka keskiyön aikana oli tultu keskelle rämettä; molemmin puolin tietä kasvoi kaisloja ja ruokoa. Kaikki heräsivät edellä ajavan palvelijapojan huutoon:

— Seis, seis!

Kaikki silmät aukenivat. Bukojemskit ojentuivat suoriksi satuloissaan ja panivat hevoset tuimasti laukkaamaan eteenpäin.

— Mikä nyt?

— Tie on suljettu! Oja on kaivettu tien poikki ja ojan takana on uurros.

Veljet vetää singahduttivat sapelit tupesta, ja terät välkähtivät kuun valossa.

— Aseisiin! Väijytys!

Herra Cyprianowicz joutui silmänräpäyksessä paikalle ja ymmärsi heti, millä kannalla asiat olivat: tien poikki oli kaivettu leveä oja, ojan taakse oli kaadettu kokonaisia mäntyjä, joita juurineen päivineen oli nyhdetty maasta ja kasattu jättiläiskokoiseksi valliksi. Ihmisillä, jotka tällä tavalla olivat sulkeneet tien, oli nähtävästi ollut tarkoitus päästää seurue suolle, jossa ei päässyt sivulle, ja sitten takaa päin hyökätä sen kimppuun.

— Pyssyt ja musketit esiin! kajahti kirkkoherra Woynowskin ääni. — Ne tulevat!...

Noin sadan askeleen päässä tulla hiiviskeli todella ihmeellisiä, salaperäisiä, miltei neliskulmaisia olentoja, jotka eivät vähääkään olleet ihmisten kaltaisia. Kiireesti juosten ne likenivät vaunuja.

— Laukaiskaa! komensi kirkkoherra.

Kuului pamaus ja tuikeat tulisäteet hälvensivät öistä hämärää. Yksi ainoa olento kaatui maahan, toiset liikkuivat entistä kiivaammin seuruetta kohti, ja hämärästä hiipi hiipimistään esiin uusia joukkoja.

Kirkkoherra, jolle vuosikymmenien sotapalvelus oli antanut kokemuksensa, huomasi paikalla, että nuo ihmiset mahtavat pidellä suojanaan kaisla-, ruoko- tai olkikimppuja, ja sentähden ensi laukaus on saanut aikaan niin vähän.

— Laukaiskaa! Vuoron perään! Neljä kerrallaan — polviin! huusi hän.

Kahdella nuorukaisella oli raehauleilla ladattu luuttupyssy. Kun nämä asettuivat rinnan toisten kanssa ja laukaisivat vihollisten polvia päin, nousi kauhea tuskanhuuto, ja koko ensimäinen rivi olkikimppuineen päivineen vieri maahan, mutta seuraava hyppäsi kaatuneiden yli ja tuli yhä likemmä seuruetta.

— Laukaiskaa! kuului komento kolmannen kerran.

Ja taas paukkuivat pyssyt, ja tällä kertaa paremmalla menestyksellä, sillä hyökkäys keskeytyi äkkiä ja joukossa syntyi sekasorto.

Kirkkoherran mieli sai nyt rohkaisua, hän ymmärsi, että hyökkääjät olivat valinneet huonon paikan. Jos he voittaisivat, ei tosin Jedlnian väestä ainoakaan pääsisi elävänä heidän käsistään, ja sitä he varmaan olivat pitäneet silmämääränään; mutta sen sijaan eivät he tällä paikalla voineet ahdistaa matkustavien joukkoa joka puolelta, vaan heidän täytyi tyytyä kapeaan tiepaikkaan, ja se taas suuresti helpotti puolustamista. Viisi tai kuusi rohkeaa, voimakasta miestä saattaisi vaikka koko yön puolustaa asemaa.

Hyökkääjät rupesivat hekin ampumaan, mutta, nähtävästi huonojen pyssyjen takia, tuottamatta suurempaa vahinkoa. Ensimmäinen laukaus kaatoi vain hevosen ja haavoitti yhtä palvelijaa jalkaan. Silloin rupesivat Bukojemskit rukoilemaan, että he saisivat suin päin hyökätä vihollisen kimppuun. He lupasivat survoa kaikki oikealle ja vasemmalle suohon, ja jota eivät survo suohon, sen nujertavat rämeiselle tielle. Kirkkoherra, joka halusi säästää tämän keinon viimeiseksi hätävaraksi, ei suostunut siihen, vaan käski heidän erinomaisina ampujina tähdätä vihollisiin kaukaa ja herra Cyprianowiczin pitää silmällä ojaa ja vallia.

— Vaikka he hyökkäisivät meidän päällemme siltäkin puolelta, sanoi hän, — niin eivät he voi meille mitään Ei meitä niinkään oteta!

Sitten hän hetkiseksi riensi vaunuille, joissa rouva Dzwonkowski ja neiti Sieninski istuivat. Molemmat lukivat ääneen rukouksia, mutta eivät olleet erittäin peloissaan.

— Ei ole vaaraa! huudahti kirkkoherra. — Älkää pelätkö!

— Emme me pelkää, vastasi tyttö. Nousisin vain niin mielelläni hevosen selkään...

Hänen äänensä hukkui pyssyn paukkeeseen. Hetkisen hämmästymisen perästä tunkivat hyökkääjät eteenpäin miltei sokean rohkeina, sillä selvää oli, etteivät he tältä puolelta voisi saada aikaan paljoa.

— Hm! mietti kirkkoherra, — jollei naisia nyt olisi, niin voisi hyökätä heidän kimppuunsa.

Ja hän rupesi jo miettimään, eikö päästäisi Bukojemskin veljeksiä muutamien rohkeitten poikien kanssa karkaamaan vihollisten niskaan, mutta samassa hän sattui katsahtamaan syrjään ja säpsähti.

Suossa, molemmin puolin tietä liikkuili ihmisjoukkoja. Hypellen mättäältä mättäälle tai kaislakimppuja myöten, joita edeltäkäsin oli viskelty suohon tuhkatiheään, ne tulivat seuruetta kohti.

Kirkkoherra käänsi kiireesti tulijoita kohti kaksi riviä miehiä, mutta huomasi samassa vaaran koko suuruuden. Seurue oli saarrettu kolmelta puolelta. Palvelijakunta oli tosin valioväkeä, miehiä, jotka olivat olleet mukana kaikkinaisissa vaaroissa, mutta se oli liian harvalukuinen, varsinkin kun osan täytyi vartioida irtonaisia hevosia. Hyökkääjien lukuisuuteen nähden oli ensimmäinen laukaus riittämätön, ja näytti siltä, että ennenkuin pyssyt ehditään ladata uudelleen, ottelu kehittyy käsikähmäksi, jossa heikommat sortuvat.

Ei ollut jäljellä kuin yksi keino: avata tie takaisin päin, nimittäin jättää kuormat ja vaunut, käskeä Bukojemskien niittää maahan kaikki, mikä eteen sattuu ja seurata heitä, suojellen naisia keskellä, hevosten välissä. Yhä ammuttaessa molemmille puolille kirkkoherra käski naisten nousta hevosten selkään ja rupesi järjestämään joukkoa: ensi riviin tulivat Bukojemskin veljekset, heidän taakseen kuusi miestä, sitten neiti Sieninski ja rouva Dzwonkowski, sivuille kirkkoherra ja Serafin-herra, heidän taakseen taas kahdeksan miestä, neljä molempiin riveihin. Päästyään hyökkääjien läpi tielle oli vanhuksen tarkoitus rientää ensi kylään kokoamaan talonpoikia ja sitten palata valloittamaan vaunuja ja kuormia takaisin.

Hetkisen hän kuitenkin vielä epäili, ja vasta kun hyökkääjät seisoivat molemmin puolin tietä, muutaman askeleen päässä ja kun vallinkin takaa alkoi kuulua villejä huutoja, hän huusi:

Hakatkaa päälle!

— Hakatkaa päälle! mylvivät Bukojemskit ja ryntäsivät eteenpäin kuin rajuilma, joka mennessään hävittää kaikki edestään. Päästyään alkuun he painoivat kannukset hevosten kylkiin, karkasivat vihollisten tungokseen, tallasivat ihmisiä allensa, viskelivät heitä suohon, pyyhkivät heitä riveittäin menemään ja iskivät sapeleillaan armottomasti, henkeä vetämättä. Nousi huuto ja molskina, kun raskaat ruumiit putosivat lätäkköihin tien vieressä, mutta veljekset vain ryntäsivät eteenpäin, kiertäen käsivarsiaan kuin myllyn siipiä, jotka kieppuvat sitä nopeammin, jota enemmän tuuli kiihtyy. Toiset vihollisista viskautuivat vapaaehtoisesti suohon päästäkseen pakoon kauheita ratsastajia; toiset koettivat seipäin ja talikoin vastustaa heidän menoaan. Nuijia ja peitsiä nousi Bukojemskejä vastaan, mutta he vain kannustivat hevosiaan, niittivät edestään kaikki, mitä vastaan tuli ja karkasivat eteenpäin kuin tuulispää läpi nuoren metsän.

Jollei tie olisi ollut niin kapea, ettei ahdistetuilla ihmisillä ollut paikkaa mihin paeta ja jolleivät takana seisovat olisi estäneet edessä olijoita liikkumasta, olisivat Bukojemskit raivanneet tiensä joukon läpi. Mutta nyt rosvot mieluummin tappelivat kuin hukkuivat suohon, sen tähden kesti tappelua kestämistään ja yhä kiihtyvällä voimalla. Hyökkääjienkin mielet tulistuivat. He eivät enää otelleet saaliin vuoksi tai jotakin yksityistä ryöstääkseen, vaan suorastaan mielenkuohusta. Sellaisina hetkinä, jolloin huudot vaikenivat, kuului hampaankiristystä ja kirouksia. Bukojemskien vauhti pysäytettiin vihdoin. Silloin juolahti heidän mieleensä, että heidän loppunsa ehkä nyt lähenee. Ja kun sitten heidän edestään päin äkkiä rupesi kuulumaan kavioiden kopsetta ja ympärillä oleva metsä, koko näköpiiriä myöten kaikui huutoja, niin he kävivät ihan varmoiksi siitä, että viimeinen hetki lähestyy. He rupesivat nyt hirveästi hutkimaan ympärilleen, ainakin myydäkseen elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin.

Äkkiä tapahtui kuitenkin jotakin aivan merkillistä. Ryövärien takaa rupesi kuulumaan ääniä: "hakatkaa maahan!" ja sapelit välkkyivät kuutamossa. Jotkut ratsastajat alkoivat vastakkaiselta puolelta lyödä ja ahdistaa hyökkääjiä, ja nämä pelästyivät pahanpäiväisesti odottamatonta hyökkäystä. Tie eteenpäin oli heiltä tukossa, ei siis ollut muuta neuvoa kuin pelastua syrjille. Muutamat tekivät vielä epätoivoisaa vastarintaa, suurin osa viskautui sorsina molemmille puolille suota, joka upposi heidän painonsa alla. He kävivät kiinni pensaisiin, kaisloihin, ruokoihin ja mättäisiin, tai asettuivat vatsalleen, jotteivät heti hukkuisi.

Pieni, viikatteilla aseistettu joukko puolustihe vimmatusti, ja muutamat ratsastajista haavoittuivat, mutta vihdoin tämäkin kourallinen huomattuaan, ettei ole mitään pelastusta, antautui ja lankesi polvilleen rukoilemaan armoa. Heidät otettiin vangiksi tutkintoa varten.

Vastakkaisilta tahoilta tulevat joukot seisoivat nyt vastatusten ja paikalla alkoi kuulua ääniä:

— Seis, seis! Keitä te olette?

— Entä te?

— Jedlnian Cyprianowicz!

— Jumalan tähden, meikäläisiä!

Ja kaksi ratsastajaa ajoi paikalla esiin riveistä. Toinen painui herra Cyprianowiczin puoleen, tarttui hänen käteensä ja rupesi peittämään sitä suudelmillaan, toinen heittäytyi kirkkoherran syliin.

— Stanislaw! huudahti Serafin-herra.

— Jacek! pääsi kirkkoherralta.

Hetkinen kului tervehtiessä, sitten herra Cyprianowicz ensinnä sai takaisin puhelahjansa.

— Jumalan tähden, mistä te tulette tänne?

— Rykmenttimme ovat matkalla Krakovaan. Me olimme jo Jacekin kanssa saaneet lomaa tullaksemme Jedliniaan, mutta Radomissa syöttäessämme hevosia kuulimme, että isä, kirkkoherra Woynowski ja Bukojemskit tunti sitten olivat lähteneet Kielceen päin...

— Prelaatti Tworkowskiko kertoi?

— Ei! Radomin juutalaiset. Prelaattia emme nähneet. Mutta sen kuultua tietysti emme lähteneet Jedlniaan, vaan seurasimme rykmenttiä siinä varmassa uskossa, että tapaamme teidät. Heti keskiyön jälkeen alamme äkkiä kuulla laukauksia... Silloin läksimme kaikki rientämään avuksi, arvellen, että uutisasukkaat ovat karanneet matkustajien kimppuun. Ei pälkähtänyt päähämmekään, että te olisitte hädässä. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, ettemme tulleet myöhään.

— Eivät meidän ahdistajamme olleet metsän asukkaita, vaan Krzepeckejä. Oli kysymys neiti Sieninskistä joka on mukana.

— Jumalan tähden, huudahti Stanislaw, — silloin Jacek tulee hulluksi!

— Minä kirjoitin sinulle tytöstä, mutta nähtävästi kirje ei ole tullut perille.

— Kas, me olemme jo kolmatta viikkoa olleet matkalla. Minäkään en ole viime aikoina kirjoittanut siksi että minun itseni piti tulla...

Bukojemskien, palvelijain ja sotamiesten riemuhuudot tekivät lopun keskustelusta. Samassa toivat palvelijat sytytettyjä soihtuja, herra Cyprianowicz oli nimittäin käskenyt sytyttää koko varaston, jotta pimeään yöhön tulisi jotakin valoa. Nyt oli tiellä valoisaa kuin päivällä — ja soihtujen valossa näki Taczewski harmaan ratsunsa selässä neiti Sieninskin.

Hän kävi aivan sanattomaksi, mutta kirkkoherra Woynowski, joka näki nuorukaisen hämmästyksen, virkkoi:

— Niin. Hänkin on meidän kanssamme.

Silloin Jacek ajoi eteenpäin ja pysähtyi neidon luo. Hän paljasti päänsä, jäi siihen seisomaan, unohtui katselemaan — sanatonna, tuskin uskaltaen hengittää, kasvot valkoisina kuin liitu.

Hetkisen perästä putosi lakki hänen kädestään maahan, silmät menivät kiinni ja pää kallistui hevosen kaulalle.

— Hän on haavoittunut! huudahti Lukas Bukojemski.

XXV.

Jacek oli todella haavoittunut. Yksi niistä hyökkääjistä, jotka viimeiseen saakka puolustautuivat, oli viikatteella vetänyt häntä vasempaan käsivarteen, ja koska sotilaat marssiessa olivat ilman panssaria ja olkavarustuksia, niin aseen terä oli sattunut aika syvään, kaulasta aina kyynärpäähän asti. Haava ei ollut vaarallinen, mutta se vuoti verta kovasti, ja sen tähden oli nuorukainen mennyt tainnoksiin. Tarkastettuaan haavan käski kirkkoherra Woynowski laskea hänet vankkuriin, sitoi haavan ja jätti nuorukaisen naisten hoitoon. Hetkisen perästä avasi Jacek silmänsä ja rupesi kuin taivaankaareen katselemaan neiti Sieninskiin, joka kumartui hänen puoleensa.

Palvelijat olivat sill'aikaa täyttäneet ojan ja raivanneet pois vallin. Matkustajat ja sotajoukko siirtyivät suolta kuivalle tielle ja pysähtyivät lepäämään, panemaan tavaroita järjestykseen ja kuulostamaan vankeja. Taczewskin luota meni kirkkoherra Bukojemskien luo katsomaan olivatko he saaneet jotakin vammaa. Mutta ei mitään! Hevosissa oli naarmuja, pajuvitsojen lyömiä, jopa haavojakin, mutta veljekset itse olivat terveet ja erinomaisella tuulella, sillä heidän urheuttaan oli yleisesti ihmetelty ja sanottu, että he "jo ennen sotaa olivat nujertaneet enemmän ihmisiä kuin moni sotamies tappaa vuosikausien aikana taistelukentällä".

— Tulisitte nyt vain herra Zbierzchowskin lippujen alle, herrat, puhelivat heille ritarit. — Onhan vanhastaan tunnettua, ja Jumalan avulla se vieläkin osottautuu todeksi, että meidän rykmenttimme husaarienkin joukossa on ensimmäinen. Ei siihen pääse kuka tahansa eikä herra Zbierzchowski siihen helposti ota, mutta noin oivallisia ritareja hänkin mielellään ottaa, ja me sydämestämme iloitsemme tulostanne.

Bukojemskit tiesivät, ettei siitä voi tulla mitään, koskei heillä ollut varoja seurueen hankkimiseen eikä varustuksiinkaan niin ylhäistä rykmenttiä varten; ilolla he kuitenkin kuuntelivat näitä kehoituksia, ja kun sitten nassakka rupesi kulkemaan kädestä käteen, niin eivät he tälläkään taistelukentällä päästäneet ketään voittamaan taitoaan.

Sill'aikaa olivat sotamiehet hiuksista vetäneet suosta vastustajat ja kuljettaneet heidät herra Zbierzchowskin, herra Cyprianowiczin ja kirkkoherran eteen. Heistä ei todella ainoakaan päässyt pakoon, sillä suuri rykmentti, johon paitsi kolmeasataa ritaria kuului yhdeksänsataa sotamiestä, riitti piirittämään koko suon ja tien molemmat päät. Vangit saattoivat kuitenkin herra Cyprianowiczin suuresti ihmettelemään. Sillä, kuten hän jo pojalleenkin sanoi, oli hän odottanut heidän joukostaan tapaavansa Marcyan Krzepeckin ja hänen radomilaisen aatelisjoukkueensa, mutta sen sijaan oli hänen edessään suolta hajuavia, mutaan tahriutuneita rosvoja. Tällaisiin rosvojoukkoihin liittyi tavallisesti jalkaväestä karanneita nahkapoikia, yksityisiltä karanneita palvelijoita ja orjia, sanalla sanoen: kaikenkaltaisia hurjia ja villejä veikkoja, joitten elinkeinoksi tuli rosvoaminen metsissä ja sydänmailla. Tällainen rosvoaminen raivosi koko maassa, varsinkin Sandomirin metsäisessä vojevodikunnassa, ja kun näihin rosvojoukkoihin liittyi väkeä, joka oli valmista mihin tahansa, ja heitä kiinni saataessa odotti hirmuinen rangaistus, niin heidän päällekarkauksensakin tavallisesti olivat hurjan rohkeat ja ottelut heidän kanssaan erittäin sitkeät.

Jonkun aikaa kesti vielä etsintää suossa, sitten herra Cyprianowicz kääntyi Zbierzchowskin puoleen ja virkkoi:

— Arvoisa eversti, olimme ihan toisessa luulossa, mutta nämähän ovat tavallisia metsäläisiä ja hyökkäys oli tavallinen rosvous. Joka tapauksessa olemme teidän armollenne ja koko aateliskunnalle sydämestämme kiitolliset avusta, sillä ilman sitä tuskin enää olisimme nähneet tämänpäiväistä auringonlaskua.

Herra Zbierzchowski vastasi hymähtäen:

— Siunatut yölliset marssit! Kuuma ei vaivaa, ja lisäksi saa antaa ihmisille apua. Tahdotteko heti tutkia vankeja?

— Ei ole enää kiirettä, kun olen heidät nähnyt. Tuomioistuimen edessä heidät kuitenkin tutkitaan, ja pyöveli heidät siunaa.

Silloin kookas, luiseva, juron näköinen talonpoika, vaalea tukka takkuisena päässä, astui esiin vankien rivistä, kumarsihe herra Cyprianowiczin jalustimen tasalle ja virkkoi:

— Armollinen herra, antakaa meidän jäädä henkiin, niin puhumme totta. Me olemme kyllä tavallisia metsäläisiä, mutta päällekarkaus ei ollut tavallinen.

Tämän kuullessaan kirkkoherra ja Serafin-herra katsahtivat toisiinsa.

— Kuka sinä olet? kysyi kirkkoherra.

— Vanhin. Meitä oli kaksi, sillä joukkomme on koottu kahdesta, mutta toinen sai surmansa. Antakaa meille anteeksi, armollinen herra, niin sanomme kaikki.

Hetkisen kirkkoherra vaikeni ja sanoi sitten:

— Emme me saata estää teitä joutumasta lain käsiin, mutta parempi teidän joka tapauksessa on vapaaehtoisesti sanoa totuus kuin tunnustaa se kidutettuna. Ehkä siinä tapauksessa sekä inhimillinen että jumalallinen tuomio kohtaa teitä lievempänä.

Talonpoika rupesi katselemaan miehiinsä epäillen, pitääkö hänen olla vaiti vai puhua. Sill'aikaa puhui kirkkoherra:

— Jos te suoraan tunnustatte totuuden, voimme tosin kyllä yhdessä suhteessa puhua teidän puolestanne, voimme nimittäin vedota kuninkaaseen ja hänen armoonsa, sillä kuningas tarvitsee nykyään kelpo poikia jalkaväkeen ja kehoittaa sentähden tuomioistuimia lempeyteen.

— No, ka niin, minä puhun nyt sitten kaikki, sanoi talonpoika. — Minua sanovat Obuchiksi, ja sen toisen joukon johtaja oli Kos, ja meidät molemmat palkkasi aatelisherra, että me hyökkäisimme teidän armonne kimppuun.

— Entä tiedättekö te, mikä tuon aatelismiehen nimi on?

— Minä en häntä ensinkään tuntenut tätä ennen, sillä hän oli kotoisin kaukaa, mutta Kos tunsi hänet ja sanoi hänen nimensä olevan Wysz.

Kirkkoherra ja Cyprianowicz katsoivat taasen kummissaan toisiinsa.

— Vai Wysz?

— Niin.

— Eikö hänen kanssaan ollut ketään?

— Oli toinen, hintelä, laiha, nuori.

Serafin-herra kääntyi kirkkoherran puoleen ja kuiskasi:

— Eivät ne ole heitä...

— Mutta ehkä Marcyanin joukkuetta.

Ääneen hän puhui talonpojalle:

— Mitä ne käskivät teitä tekemään?

— Näin ne sanoivat meille: ihmisten kanssa voitte menetellä kuinka tahdotte, se on teidän asianne; vankkurit ja saalis ovat teidän, mutta joukossa on neiti, joka teidän pitää ottaa haltuunne ja kiertoteitä, Radomin ja Zwolenin kautta kuljettaa Policznaan. Likellä Policznaa karkaa meidän komppaniamme teidän kimppuunne ja ottaa neidin. Te olette puolustavinanne häntä, mutta niin, ettette tee mitään vahinkoa meidän miehillemme. Saatte tästä taalarin miestä kohti, paitsi mitä tapaatte kuormista.

— Jo tämä nyt on aivan selvää! huudahti kirkkoherra.

Hetkisen perästä hän jatkoi kyselyään.

— Nämä kaksiko vain teidän kanssanne puhuivat?

— Myöhemmin tuli kyllä kerran yöllä kolmaskin heidän kanssaan, ja se antoi meille kullekin guldenin yli määrän, mutta vaikka oli pimeä kuin kellarissa, tunsi hänet yksi minun miehistäni, sillä hän oli ollut hänen alustalaisiaan - ja hän sanoi, että se oli herra Krzepecki.

— No, kas siinä hän nyt on! huudahti herra Cyprianowicz.

— Onko se mies täällä vai onko hän kaatunut? kysyi kirkkoherra.

— Täällä minä olen, kuului ääni etäämpää.

— Tule likemmä. Tunsitko sinä herra Krzepeckin? Kuinka sinä saatoit tuntea hänet, vaikka oli pimeä kuin säkissä?

— Minä olen tuntenut hänet lapsuudesta asti. Erotin hänet käyristä jaloistaan ja päästä, joka on syvällä hartioiden välissä, ja äänestä.

— Puhuiko hän sitten teille?

— Puhuihan hän meillekin, mutta minä kuulin hänen puhuvan niille, jotka tulivat hänen kanssaan.

— Mitä hän heille sanoi?

— Sanoi, että "jos teille olisi voinut uskoa rahaa, niin en olisi tullut tänne, vaikka yö olisi ollut vieläkin pimeämpi".

— Entä tunnustatko sen pormestarin tai starostan edessä kaupungissa?

— Tunnustan.

Sen kuultuaan herra Zbierzchowski kääntyi sotamiesten puoleen:

— Tuota miestä on tarkasti vartioitava.

XXVI.

Sitten he rupesivat pitämään neuvoa. Bukojemskit olivat sitä mieltä, että puetetaan ensimmäinen nainen, joka käsiin saadaan, neidin vaatteisiin, asetetaan hänet hevosen selkään, ympärille metsäläisiksi puettuja palvelijoita ja sotamiehiä, ja lähdetään sitten Marcyanin määräämään paikkaan. Kun Marcyan ryhtyy näennäiseen hyökkäykseen, pannaan hänet saarroksiin ja hänelle kostetaan paikalla, tai kuljetetaan hänet Krakovaan ja jätetään oikeuden käsiin. He tarjoutuivat itse puolestaan mielihyvällä johtamaan aietta ja vannoivat tuovansa Marcyanin sidottuna neiti Sieninskin jalkain juureen. Ensi hetkenä vastaanotettiin ehdotus suurella mieltymyksellä, mutta lähemmin tarkastaessa huomattiin se vaikeaksi ja vihdoin mahdottomaksi toteuttaa. Herra Zbierzchowski saattoi ja hänellä oli oikeus vaaroissa auttaa ihmisiä, jotka hän satunnaisesti tapasi tiellä, mutta hänellä ei ollut oikeutta eikä hän tahtonut lähettää sotamiehiä yksityisten retkille. Toiselta puolen taas, koska päällekarkaajien joukossa oli mies, joka tiesi hyökkäyksen varsinaisen toimeenpanijan ja oli valmis ilmiantamaan hänet oikeuden edessä, niin tuon varsinaisen toimeenpanijan joka hetki saattoi vetää edesvastuuseen ja häpeälliseen rangaistukseen. Sekä Serafin-herra että kirkkoherra Woynowski tulivat siihen johtopäätökseen, että sodan jälkeenkin on aikaa tähän kaikkeen, pelkoa ei ole siitäkään, että Krzepeckit jättäisivät suuret maatilansa ja lähtisivät karkuun. Bukojemskit yksin eivät olleet tähän tyytyväiset, sillä he olisivat kaikella muotoa tahtoneet ajaa asian loppuun heti paikalla. He ilmoittivat jo, että koska tuli tällainen käänne, niin he omin neuvoin, palvelijoineen päivineen, lähtevät Marcyanin kimppuun, mutta siihen ei herra Cyprianowicz suostunut ja vihdoin asettui vastaan Jacek, joka kaikkien pyhien kautta rukoili jättämään Krzepeckin yksinomaan hänen haltuunsa.

— En haasta häntä oikeuteen, lausui hän, — mutta kaiken sen jälkeen, mitä herroilta olen kuullut, tulen niin totta kuin Jumala on taivaassa ja jollen sodassa kaadu, etsimään hänet, ja silloin nähdään, eikö hänelle olisi ollut helpompaa oikeuden edessä.

Ja hänen "tyttömäiset" silmänsä kiilsivät niin kauheina, että Bukojemskien pintaa karmi, vaikkeivät he olleet mitään pelkuriaatelismiehiä. He näkivät nimittäin, kuinka kummallisesti lempeys ja tulisuus sekä leppymätön muisto kärsitystä vääryydestä olivat sulaneet yhteen Jacekin mieleen.

Hän toisti vielä muutamaan kertaan: "huonosti hänen käy — huonosti hänen käy!" ja verenhukka sai hänet kalpenemaan.

Päivä oli jo hyvän aikaa sitten valjennut. Aamuruskossa näytti maailma ruusunkarvaiselta ja vihreältä, aamurusko kuvastui kastepisaroihin, joita riippui kaislojen ja ruokojen päissä, puitten lehdillä ja siellä täällä suossa kasvavien vaivaiskuusien neulasissa. Herra Zbierzchowski käski vankien vielä haudata kaatuneet — se kävi nopeasti, sillä suomultaan pystyi lapio helposti — ja kun ei tiellä enää näkynyt mitään jälkiä taistelusta, jatkoi joukkue matkaa Szydlowieciä kohti.

Herra Cyprianowicz neuvoi neiti Sieninskiä uudelleen nousemaan vaunuihin, jossa hän ennen perille tuloa saattaisi ottaa makeat unet, mutta tyttö kieltäytyi niin jyrkästi jättämästä Jacekia, ettei kirkkoherra Woynowskikaan koettanut järkyttää hänen päätöstään. He kulkivat siis kahden, kuski kolmantena, sillä rouva Dzwonkowski oli niin unissaan, että hän hetkisen perästä oli lähtenyt vaunuihin.

Jacek makasi heinäkupojen päällä, joita oli ladottu toiselle laidalle, pitkin vankkurien pituutta, ja neito istui toisella puolella, vähä väliä kumartuen katsomaan hänen haavoittunutta käsivarttaan, ettei veri vain vuotaisi siteen läpi. Silloin tällöin hän vei haavoittuneen huulille pullon vanhaa viiniä, ja se nähtävästi virkisti, koska Jacek hetkisen perästä kyllästyi makaamiseen ja käski kuskin vetää heinälyhteen jalkojen alta.

— Ajan mieluummin istuallani, sanoi hän, — sillä olen jo aivan voimissani.

— Mutta eikö haavaa rupea särkemään?

Jacek käänsi silmänsä hänen ruusuisia kasvojaan kohti ja rupesi puhumaan hiljaisella, surullisella äänellä.

— Vastaan armolliselle neidille niinkuin kerran kauan, kauan sitten vastasi muuan ritari — kuningas Lokietekille, kun tämä näki hänet taistelutantereella ristiritarin peitsen lävistämänä ja kysyi, onko hänen hyvin vaikea olla. Ritari silloin osoitti haavaansa ja sanoi: "Tämä tekee vähemmin kipeää."

Neiti Sieninski painoi silmänsä maahan.

— Mikä sitten tekee enemmän kipeää? hän kuiskasi.

— Sydämen tuska, eron kovuus ja muisto kärsitystä vääryydestä.

Hetkisen kesti äänettömyyttä, vain sydämet sykkivät molempien rinnassa entistä kiivaammin, sillä nyt he ymmärsivät hetken tulleen, jolloin he voivat ja jolloin heidän täytyy ilmaista kaikki, mitä he kantavat toisiaan kohtaan.

— Totta on, virkkoi neito, — että silloin tein teille väärin, kun kaksintaistelun jälkeen otin teidät vastaan kovana ja vihastunein kasvoin... Mutta se oli sen ainoan kerran, ja Jumala yksin tietää, kuinka minä olen sitä katunut. Tunnustan, että olen syyllinen, ja pyydän koko sydämestäni anteeksi armolliselta herralta.

Jacek vei terveen käden otsalleen.

— Ei, ei, sanoi hän, — se ei tuottanut minulle suurinta tuskaa!

— Minä tiedän: herra Pongowskin kirje... Mutta kuinka te saatoitte ajatella, että minä tiesin siitä tai olisin ollut mukana sitä laatimassa?

Ja tyttö rupesi katkonaisesti kertomaan, kuinka hän oli rukoillut herra Pongowskia ottamaan ensi askeleen sovintoon, kuinka herra Pongowski oli luvannut kirjoittaa isällisen ja sydämellisen kirjeen, vaikka sitten kirjoittikin ihan päinvastoin. Vasta myöhemmin hän kirkkoherra Woynowskilta sai tietää sen, ja vasta silloin hän ymmärsi, että herra Pongowskilla oli ollut ihan toiset tarkoitukset: hänhän oli varta vasten tahtonut erottaa heidät ainiaaksi.

Tytön sanat sisälsivät tunnustuksen, ja samalla ne uudistivat katkeria, tuskallisia muistoja; ponnistus ja ujous nostikin heleän punan hänen poskilleen ja silmät sumenivat kyynelistä.

— Eikö kirkkoherra Woynowski, kysyi hän vihdoin, — kirjoittanut, etten tietänyt mistään, etten saattanut käsittää, miksi sydämeni vilpittömyys sai sellaisen palkan?

— Kirkkoherra Woynowski, vastasi Jacek, — kirjoitti vain, että armollinen neiti menee naimisiin herra Pongowskin kanssa.

— Mutta hän ei kirjoittanut, että suostuin siihen siksi, että olin tuskissani, olin orpona ja hylättynä — ja siksi että olin kiitollisuuden velassa herra Pongowskille... Siksi etten silloin tietänyt, kuinka hän oli teitä kohdellut — tiesin vain, että minua halveksittiin, että minut oli hylätty...

Tämän kuultuaan Jacek sulki silmänsä ja puhkesi haikeasti puhumaan.

— Ettäkö sinut oli hylätty?... Olisipa vain niin ollut! Olen ollut Varsovassa, olen ollut kuninkaan hovissa, olen rykmentin mukana kulkenut pitkin maata, mutta mitä ikinä teinkään, missä ikinä olinkaan, et hetkeksikään poistunut mielestäni ja sydämestäni... Seurasit minua niinkuin varjo seuraa ihmistä. Ja monta kertaa huusin sinulle hädän ja tuskan ja väsymyksen hetkinä ja unettomina öinä: armahda minua, päästä minut, salli minun unohtaa! Mutta sinä et milloinkaan väistynyt, et päivällä etkä yöllä, et taivasalla etkä sisällä... Vihdoin minä ymmärsin, että vasta sillä tavalla saatan riistää sinut sydämestäni, että itse sydämen revin rinnastani...

Hän katkaisi puheensa, sillä mielenliikutus tukahdutti häneltä äänen, mutta hetkisen perästä hän jatkoi:

— ... Rukoillessani minä monasti sanoin: Jumala, salli minun kaatua, näethän itse, etten minä saa olla hänen luonaan ja etten minä saata elää ilman häntä... Enkä minä kuitenkaan uskaltanut toivoa sitä armoa, että sinut vielä kerran eläessäni näen... sinä ainoani maailmassa... sinä rakastettu, rakastettu!

Sen sanottuaan hän kallistui tytön puoleen ja painoi päänsä hänen käsivarttaan vastaan.

— Sinä olet, virkkoi hän, — kuin veri, joka antaa elämää, sinä olet kuin aurinko taivaalla... Jumala on sentään minulle armollinen, kun vielä saan sinut nähdä... sinä rakastettu, rakastettu!...

Anulasta tuntui siltä kuin Jacek olisi laulanut ihanaa laulua. Hänen silmänsä valautuivat täyteen kyyneliä ja sydämen täytti onnen aalto. Taasen he vaikenivat, tyttö itki kauan, itki suloista itkua, jommoista ei hän milloinkaan eläessään ollut itkenyt.

— Jacek, virkkoi hän vihdoin, — miksi me niin olemme kiduttaneet toisiamme?

Jacek vastasi:

— Jumala on sen satakertaisesti korvannut...

Ja taasen he vaikenivat — ei kuulunut muuta kuin pyörien kitinä, kun rattaat hiljalleen vierivät leveän tien hiekassa. Metsän takaa tuli laaja, aurinkoinen vainio, jolla vehnä aaltoili, kirjavanaan punaisia unikkoja ja sinisiä ruiskukkia. Ympärillä vallitsi suuri rauha. Siellä täällä oli vainiot jo niitetty, niiden päällä uivat liikkumattomina, laulaa helistellen leivoset, kaukana vainioiden laidoilla välähtelivät sirpit, etäisiltä, vihreiltä niityiltä kuului paimenten huutoja ja laulua. Mutta heistä molemmista tuntui siltä, että tämä vehnä kahisee ja aaltoilee heille, heille nyökyttävät päitään unikot ja ruiskukat, heille laulaa helistelevät leivoset, heille huhuilevat paimenet ja koko kedon aurinkoinen rauha ja kaikki nuo äänet toistelevat vain heidän onneaan ja huumaustaan.

Kirkkoherra Woynowski, joka huomaamatta oli likennyt vankkureita, heidät vasta herätti huumauksesta.

— Kuinka sinun on, Jacek? kysyi hän.

Jacek säpsähti, loi häneen loistavat silmänsä ja virkkoi kuin unesta heräten:

— Mitä, arvoisa isä?

— Kuinka sinun on?

— Oi, ei minun paratiisissakaan voi olla parempi! Kirkkoherra katsahti tarkkaavaisesti ensin häneen, sitten tyttöön.

— Vai niinkö?... virkkoi hän.

Ja hän käänsi hevosensa nelistämään takaisin komppaniaan päin.

Mutta nuoret olivat heränneet iloiseen todellisuuteen, he rupesivat katselemaan toisiaan ja vaipuivat haaveiluun.

— Sinä... en koskaan saa sinusta kylläkseni! lausui Jacek.

Tyttö painoi silmänsä alas ja hymyili niin, että ruususiin poskiin tuli kuoppasia.

— Eikö neiti Zbierzchowski ole kauniimpi? kysyi hän hiljaa.

Jacek katsahti häneen kummissaan.

— Mikä neiti Zbierzchowski?

Tyttö ei vastannut mitään, purskahti vain hopeanheleään nauruun.

Kun kirkkoherra palasi komppanian luo, rupesivat toverit, jotka rakastivat Jacekia, kysymään hänen tilaansa.

— No, mitä kuuluu? Kuinka haavoittuneemme jaksaa?

— Ei hän enää ole tässä maailmassa! vastasi kirkkoherra.

— Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut? Kuinka ei hän enää ole...?

— Sanoo olevansa paratiisissa. Nainen!!!

Bukojemskit eivät olleet luonnolta saaneet nopean käsityskyvyn lahjaa, eivätkä he nytkään lakanneet pelästyneinä tuijottamasta kirkkoherraan. He ottivat jo lakin päästänsä ja olivat juuri rupeamaisillaan lukemaan rukousta vainajille, kun yleinen naurunpuuska hämäännytti heidän hurskaat aikomuksensa. Mutta toverien naurussa ilmeni rehellinen myötätunto ja ystävyys Jacekia kohtaan. Toiset olivat Stanislaw Cyprianowiczilta kuulleet, kuinka "tunteellinen ritari" hän oli, ja kaikki ymmärsivät, kuinka ankarasti hän oli mahtanut kärsiä. — Kirkkoherran sanat ilostuttivat sen tähden suuresti kaikkia. Paikalla alkoi kuulua ääniä: "Hyvänen aika! Olemmehan me nähneet kuinka hän on kamppaillut tunteensa kanssa, kuinka päin mäntyä hän on vastaillut kysymyksiin, kuinka hän on unohtanut panna kiinni panssarihihnansa, kuinka hän syödessään ja juodessaankin on ollut kuin muissa maailmoissa ja kuinka hän öisin on kääntänyt kasvonsa kuuta kohti. Ne ovat kaikki olleet onnettoman rakkauden merkkejä!" Toiset sanoivat: "Tietysti hän nyt on kuin paratiisissa, sillä kuten eivät mitkään haavat kirvele niin pahasti kuin Amorin iskemät, niin ei mikään ole niin suloista kuin vastarakkauden tieto." Sentapaisia huomautuksia tekivät Jacekin toverit. Toiset kuullessaan, mitä kohtaloja neito oli kokenut ja kuinka häpeällisesti Krzepecki oli häntä kohdellut, rupesivat helistelemään sapeleitaan ja huutamaan: "tulkoon vain tänne!" toiset heltyivät kyyneliin, toiset kehuivat pilviin asti Bukojemskien neuvokkuutta ja urheutta, kuullessaan, kuinka he olivat kurittaneet Marcyania. Hetkisen perästä kääntyi yleinen huomio takaisin molempiin rakastuneihin. "Hei vain!" sanottiin, "kohottakaamme huuto heidän terveydekseen, kunniakseen ja onnekseen ja menestyksekseen!" Ja äkkiä karautettiin meluavassa joukossa vankkuria kohti. Melkein koko rykmentti oli hetkessä kerääntynyt Jacekin ja neiti Sieninskin ympärille. Kuului äänekkäitä huutoja: "vivant! floreant!" ja hetkisen perästä kajahduttivat toiset äänet: "crescite et multiplicamini!" Lieneekö tämä kaikki todella peloittanut neiti Sieninskiä vai lieneekö hän, mulier insidiosa, vain ollut pelkäävinään — sitä ei itse kirkkoherra Woynowskikaan olisi voinut arvata, mutta painaen vaaleatukkaisen päänsä Jacekin tervettä olkapäätä vastaan hän rupesi hämillään ja ujostellen kyselemään:

— Mitä tämä on, Jacek? Mitä tämä tietää? Jacek kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja vastasi:

— He antavat sinut minulle ja minä otan sinut, sinä ihanin kukkaseni.

— Sodan jälkeenkö?

— Ennen sotaa.

— Jumalan tähden, miksi niin pian? Nähtävästi ei Jacek kuullut kysymystä, koska hän vastauksen asemasta rupesi puhumaan:

— Meidän täytyy kiittää rakkaita tovereja heidän ystävyydestään.

Ja he rupesivat tervehtimään joka taholle. Siitä nousi ritarien kesken entistä suurempi innostus. Nähdessään tytön punastuvat, kauniit kasvot, jotka olivat kuin aamurusko, löivät sotamiehet ihmeissään reisiinsä ja sanoivat:

— Totta totisesti! Ihanhan se häikäisee silmiä!

— Enkelikin rakastuisi häneen, saatikka sitte syntinen ihminen.

— Ei sitä ensinkään käy ihmetteleminen, että hän sitä tyttöä on ikävöinyt.

Ja sadat äänet yhtyivät entistä voimakkaammin huutamaan:

— Vivant, crescant, floreant!...

Huutojen kaikuessa, kullankarvaisen tomupilven ympäröiminä saapuivat he Szydlowieciin.

Ensi hetkessä pelästyivät asukkaat. He karkasivat verstaittensa edustalta, joissa he valmistivat kovasimia hiekkakivestä ja pakenivat sisään. Huomattuaan, että huudot ovat ilohuutoja eivätkä tiedä pahaa, he palasivat innoissaan kadulle ja liittyivät joukkoon. Ihmisiä ja hevosia kulki sankkoina parvina. Husaarit panivat torvet soimaan ja pärryttivät rumpuja. Juhlamieli tarttui kaikkiin. Juutalaisetkin, joita pelko kauimmin oli pidättänyt sisällä, huusivat murteellisella kielellään: vivat! vaikkeivät edes tietäneet, mistä oikeastaan oli kysymys.

Mutta Taczewski puhui neiti Sieninskille:

— Ennen sotaa, ennen sotaa, vaikka tuntia myöhemmin pitäisi kaatua!

XXVII.

— Mitä kummaa! huudahti kirkkoherra Woynowski kemuissa, jonka toverit pitivät Jacekin kunniaksi. — Viiden tai kuuden päivän perästä lähdemme liikkeelle, ehkäpä sinä sodassa kaadut; kannattaako nyt ennen sotaretkeä mennä vihille? Eikö olisi parempi odottaa sodan onnellista loppua ja sitten rauhassa mennä naimisiin?

Kuullessaan nämä järkevät sanat purskahtivat toverit nauruun; toiset nauroivat niin, että pitelivät kylkiään, toiset huusivat kuorossa:

— Oi, kunnianarvoisa isä, juuri siksi, että saattaa kaatua, kannattaa kaksinkerroin.

Kirkkoherraa harmitti hiukan, mutta kun kolmesataa ystävää rykmentistä ja lisäksi herra Cyprianowicz ahdistivat, eikä Jacek tahtonut kuulla lykkäyksestä puhuttavankaan, täytyi taipua heidän tahtonsa alle. Suhteet hoviin ja molempien kuninkaallisten suosio tekivät asiain menon paljoa helpommaksi: hänen armonsa kuningatar selitti, että tuleva rouva Taczewski koko sodan ajaksi jää hänen luokseen ja hänen turviinsa, kuningas itse lupasi olla läsnä häissä ja heti vapaampien aikojen tullessa ajatella arvonmukaista häälahjaa. Hän muisti, kuinka suuri osa Sieninskien omaisuudesta aikoinaan oli joutunut Sobieskien käsiin, nekin osaltaan vaikuttaen hänen sukunsa nousuun; sen tähden hän tunsi olevansa velvollinen auttamaan orpoa, joka samalla oli kauneudellaan voittanut hänen sydämensä ja kovien kohtaloidensa vuoksi hellyttänyt hänen mielensä.

Herra Matczynski, kirkkoherra Woynowskin vanha toveri ja samalla kuningasparin ystävä, lupasi puolestaan usein muistuttaa herralleen neidon asiaa, mutta vasta sodan jälkeen, sillä nyt, kun koko Euroopan ja kristikunnan kohtalo lepäsi Juhana Sobieskin hartioilla, ei hän saanut kiinnittää ajatuksiaan kenenkään yksityisen asioihin. Kirkkoherra Woynowski iloitsi kuitenkin kuninkaan lupauksesta ikäänkuin Jacek jo olisi saanut kokonaisen starostakunnan, sillä tunnettua oli, että jokaiseen herra Matczynskin sanaan saattoi luottaa kuten Zawiszan sanaan. Totta puhuen oli hänen ansionsa, että neiti Sieninski Krakovassa oli saanut osakseen niin paljon hyvää: hän oli muistuttanut kuningasperheelle, kuka kirkkoherra Woynowski oli, hän oli taivuttanut kuningattaren suosiolliseksi neidolle; kuningatar, vaikka luonteeltaan oikullinen ja vaihtelevainen, oli nimittäin ensi hetkestä asti osoittanut Anula-neidolle erityistä suosiota ja kiintynyt häneen miltei liiankin äkkiä.

Vapautus kuulutuksesta saatiin helposti toimeen hovin suosituksesta ja Krakovan ruhtinaspiispan suosiollisuudesta. Sitä ennen oli Serafin-herra nuorelle parille hankkinut kauniin asunnon krakovalaisen kauppiaan luona, jonka esi-isät aikoinaan olivat olleet kaupoissa Cyprianowiczien kanssa, kun nämä vielä kauppasivat silkkikankaita Itämailta. Kaunis asunto se oli, sellaista ei joka vojevodikaan saattanut hankkia aikana, jolloin sekä siviili- että sotilasviranomaisia tulvimalla tulvi kaupunkiin. Stanislaw Cyprianowicz, joka tahtoi, että Jacek-ystävä todella viettäisi nämä muutamat lähdön edelliset päivät kuin paratiisissa, koristi asunnon erinomaisilla kankailla ja elävillä kukkasilla; toiset toverit auttoivat innokkaasti, kukin antaen käytettäviksi kauneimmat mattonsa ja kudoksensa ja tavaransa — rikkaissa husaarirykmenteissä kuljetettiin nimittäin sellaisiakin mukana sotaretkillä.

Sanalla sanoen: kaikki osoittivat nuorelle parille suurinta kohteliaisuutta, ja jokainen koetti tehdä kaiken voitavansa heidän hyväkseen, paitsi Bukojemskit. Ensimmäisinä päivinä Krakovaan tultuaan he olivat monesti kahdestikin päivässä käyneet Cyprianowiczien ja Jackin luona ja saapuneet prinssi Aleksanterin rykmentin juominkeihin, mutta sitten he olivat hukkuneet kuin kivi kaivoon. Kirkkoherra Woynowski arveli heidän juovan etukaupungeissa — sillä siellä palvelijat todella eräänä iltana olivat nähneet heidät — joissa sima ja viini oli halvempaa kuin itse kaupungissa, mutta samassa lakkasi heistä mitään kuulumasta. Kirkkoherra ja Cyprianowiczit harmittelivat heidän käytöstään, olivathan he Serafin-herralle kiitollisuuden velassa, se heidän olisi pitänyt muistaa.

— Hyviä sotilaita heistä voi tulla, sanoi kirkkoherra, — mutta tuulihattuja he ovat eikä heihin vähääkään voi luottaa. Varmaan he ovat löytäneet jonkun roskajoukon, jossa viihtyvät paremmin kuin meidän kanssamme.

Tämä olettamus osottautui kuitenkin vääräksi, sillä hääaattona, kun koko asunto oli täynnä tuttavia, jotka olivat saapuneet tuomaan lahjoja ja toivottamaan onnea, ilmaantuivat sinne veljeksetkin, kaikki neljä, pukeutuneina parhaimpiin vaatteisiinsa, vakavina, juhlallisina ja salaperäisen näköisinä.

— Mitä teille on tapahtunut? kysyi Serafin-herra.

— Olemme ajaneet takaa otusta, vastasi Lukas.

Mateus tönäsi häntä kiireesti kylkeen ja virkkoi:

— Hiljaa! Älä puhu ennen aikojasi.

Sitten hän katsahti kirkkoherraan ja molempiin Cyprianowiczeihin, kääntyi vihdoin Jacekiin päin ja rupesi rykimään kuten ihminen, joka aikoo pitää pitkän puheen.

— No! Ala nyt jo! kehoittivat veljet.

Mutta hän jäi hölmistyneenä heihin katsomaan ja kysyi:

— Kuinka se nyt olikaan?...

— Etkö muistakaan?

— Se alkoi...

— Odota... minä muistan! huudahti Johannes. — Se alkoi: Kaikkein rakkain... Jatka!

— Kaikkein rakkain Pilatuksemme... alkoi Mateus.

— Miksi "Pilatus"? keskeytti kirkkoherra. — Miksi ei "Pylades"?

— Oikein osattu, teidän korkea-arvoisuutenne! huudahti Johannes. — Pylades se olikin, totta totisesti!

— Rakkain Pyladeksemme! alkoi Mateus rohkeasti uudelleen. — Jollei harmaa Borysthenes vaan itse kullan sekainen Tagus-virta juoksisi kotiseutujemme läpi, niin emme me maanpakolaisina, barbaarien hyökkäyksen takia voisi esiinkantaa sinulle muuta kuin ystävyyttä hehkuvat sydämemme, emmekä löytäisi mitään kyllin arvokasta muistolahjaa, jolla kunnioittaisimme tätä päivää...

— Niin puhuu kuin pappi! huudahti Lukas hehkuen.

Mutta Mateus toisti vielä muutamaan kertaan: "tätä päivää... tätä päivää... tätä päivää..." eikä päässyt pitemmälle. Hän jäi sitten tuijottamaan veljiin, silmillään anoen heiltä apua, mutta hekin olivat kokonaan unohtaneet jatkon.

Toverit rupesivat nauramaan ja Bukojemskit rypistämään kulmakarvojaan. Sen nähdessään päätti Serafin-herra rientää heille avuksi.

— Kuka teille on tehnyt sen puheen? kysyi hän.

— Herra Gromyka herra Szumlanskin rykmentistä, vastasi Mateus.

— No niin, ei kannettu vesi kaivossa pysy; syleilkää nyt Jacekia ja sanokaa suoraan, mitä teillä on sanomista.

— Se on kaikista paras se!

Ja vuoron perään he sulkivat Taczewskin syliinsä. Sitten virkkoi Mateus:

— Jacek-kulta! Me tiedämme, ettet sinä ole mikään Pilatus, ja sinä tiedät, että Kievin vallan häviö teki meistä laihoja poikia tai suorastaan keppikerjäläisiä. Tuossa on! Me tuomme sinulle minkä voimme. Ota sekin vähäinen vastaan kiitollisin sydämin.

Sen sanottuaan hän ojensi hänelle jonkun esineen, joka oli kääritty punaiseen silkkikankaaseen. Samalla toistivat nuoremmat veljet kyyneliin asti heltyneinä:

— Ota, Jacek-kulta, ota, ota!

— Otan — ja — Jumala teille palkitkoon! vastasi Jacek.

Hän asetti lahjan pöydälle ja rupesi käärimään auki silkkikangasta.

— Jumalan tähden! Ihmisen korva!

— Entä tiedätkö kenen? — Marcyan Krzepeckin! huusivat veljet yhteen ääneen.

— Mitä kummaa!

Läsnäolijat hämmästyivät niin, että kaikki, hetkiseksi vaikenivat.

— Hyi! huudahti vihdoin kirkkoherra Woynowski.

Ja ankarin katsein mitattuaan veljeksiä vuoron perään hän rupesi nuhtelemaan heitä:

— Turkkilaisiako te olette, kun tuotte ihmisille vihollisilta hakattuja korvia? Häpeää tuotatte kristilliselle sotajoukolle ja koko aatelistolle. Vaikka Krzepecki sata kertaa olisi ansainnut kuoleman, vaikka hän olisi vääräuskoinen tai vaikkapa pakana, niin olisi tällainen teko sanomaton häpeä. Sellaisen mielihyvän te olette Jacekille toimittaneet, että hänen täytyy sylkeä suustaan mitä sinne on kokoontunut. Ja minä sanon teille, ettei teidän ole odottaminenkaan kiitollisuutta teostanne, vaan ylenkatsetta ja häpeää; sillä ei ole sitä rykmenttiä koko ratsuväessä, tuskinpa sitä komppaniaa jalkaväessäkään, joka tahtoisi ottaa sotatoverikseen sellaisia raakalaisia.

Silloin astui Mateus veljien eteen ja alkoi kiljuvan kiukun valtaamana:

— Sellainen on ihmisten kiitollisuus ja palkinto, sellainen ihmisten oikeudentunto! Jos joku maallinen herra olisi tuon sanonut, niin ensimmäisen korvan vieressä pian olisi parina toinen, mutta koska puhuja on hengellinen herra, niin tuomitkoon asiassa Herra Jeesus ja asettukoon viattomuuden puolelle! Teidän kunnianarvoisuutenne kysyi, olemmeko turkkilaisia, mutta minä kysyn: luuleeko teidän kunnianarvoisuutenne, että me kuolleesta ruumiista olemme hakanneet korvan?...! Veljet, te viattomat orvot, mitä te olettekaan rikkoneet, kun teistä on tehty turkkilaisia, uskon vihollisia?... Mitä?...

Hänen äänensä rupesi värisemään, sillä suru voitti kiukun. Muut veljet, kuohuissaan väärästä tuomiosta, alkoivat hekin valittavin äänin huutaa:

— Meistä on tehty turkkilaisia!

— Uskon vihollisia!

— Kunniattomia pakanoita!...

— Kertokaa sitten, hitto vieköön, asiain kulku! sanoi kirkkoherra.

— Lukas hakkasi kaksintaistelussa Marcyanilta korvan.

— Mistä hän sitten sai käsiinsä Marcyanin?

— Marcyan tuli tänne. Hän on ollut täällä jo viisi päivää... Hän tuli meidän perässämme...

— Puhukoon yksi. Puhu sinä, mutta pysy asiassa.

Kirkkoherra kääntyi nuorimman, Johanneksen puoleen.

— Eräs tuttavamme ja toverimme Sandomierin ruhtinaspiispan rykmentistä, alkoi Johannes, — kertoi meille sattumalta noin kolme päivää sitten, että oli nähnyt viinikapakassa Kazimirzissä ihmeellisen otuksen. "Se oli aatelismies", kertoi hän, "ja se oli ihan kuin kanto; ääretön pää oli niin syvällä hartioiden välissä, että hartiat ulottuivat korviin asti; jalat olivat lyhyet ja kaarevat ja mies joi kuin sieni. Ilkeämpää apinaa en iässäni ole nähnyt." Mutta me, koska meille Herra Jeesus syntymästä asti on antanut sellaisen ominaisuuden, että paikalla hoksaamme asiat, rupesimme katselemaan toisiamme ja tuumimaan: Jokohan se on se Krszepecki? Heti paikalla sanoin toverille: vietkös siihen viinikapakkaan? Vien. Ja hän vei. Oli jo pimeä, mutta kun oikein kurkistelemme, häämöttää nurkasta, pöydän äärestä, jotakin mustaa. Lukas menee sinne ja iskee tulta ihan sen miehen nokan edessä, joka siellä kyyröttää. "Krzepecki!" huutaa poika ja karkaa miehen kurkkuun. Me kävimme kiinni sapeleihimme, mutta Krzepecki riistäytyi irti, ja kun hän huomasi, ettei pääse mihinkään, me kun olimme oven puolella, niin rupesi hyppimään edessämme. Ja hän hyppi hyppimistään kuin kukko! — "Luuletteko" huusi hän, "ryövärit, että minä pelkään? Tulkaa vain kaksintaisteluun, mutta yksi kerrallaan — jos olette aatelismiehiä, ettekä rosvoja!"

— Senkin lurjus! huudahti kirkkoherra, — kohteliko hän meitä paremmin?

— Sen Lukas hänelle sanoikin. "Voi sinua koiraa," sanoi hän, "etkös lähettänyt kokonaista ryövärijoukkoa kimppuumme? Pyövelin kouriin sinut pitäisi antaa, mutta käyhän tämä nopeammin!"... Ja sen sanottuaan hän teki hyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Kolmannella tai neljännellä iskulla hipaisi miekka pään syrjää, ja kun katsottiin, oli korva maassa. Mateus nosti sen paikalla ylös ja huusi: "Älä hakkaa toista, jätä se meille! Toisen saa Jacek, toisen neiti Sieninski." Mutta Marcyanin kädestä pääsi sapeli, sillä verta vuoti hirveästi — ja hän meni tainnoksiin. Valoimme vettä hänen päälleen ja viiniä hänen sisäänsä arvellen, että hän virkoaa ja jatkaa seuraavan kanssa. Mutta ei siitä tullut mitään. Tosin hän virkosi niin paljon, että ehti sanoa: "Koska te nyt itse olette kostaneet, niin ei teidän enää ole lupa hakea oikeutta muualta -" mutta pyörtyi sitten taas. Me läksimme mekin tiehemme, surren toista korvaa. Lukas sanoi, että hän kyllä olisi voinut hänet tappaa, mutta ettei hän tahallaan sitä tehnyt, jotta jotakin tekemistä jäisi meille ja Jacekille... Enkä minä tiedä, olisiko kukaan voinut käyttäytyä kohteliaammin, sillä eihän toki ole syntikään tappaa sellaista käärmettä; mutta nähtävästi ei enää kannata olla kohtelias, koska siitä vain saa kärsiä.

— Niin kyllä! Totta hän puhuu! huusivat muut veljet.

— No niin, sanoi kirkkoherra, — tämähän on aivan toinen asia, mutta vastenmielinen lahja se joka tapauksessa on.

Veljet katsahtivat kummissaan toisiinsa.

— Mitenkä vastenmielinen? kysyi Markus. — Emmehän me toki tuoneetkaan korvaa Jacekin syötäväksi.

— Kiitän teitä koko sydämestäni ystävällisyydestänne, sanoi Taczewski, — koska samalla edellytän, ettette tuoneet sitä säilytettäväkseni.

— Se on käynyt vähän tummaksi, mutta jos savustaisi sitä hiukan!

— Antakaa paikalla palvelijan kuopata se, sanoi kirkkoherra ankarasti. — Se on sentään kristitty korva.

— Näimme me kummempiakin Kievin seuduilla, naurahti Mateus.

— Varmaan Krzepecki tuli tänne, huomautti Jacek, — tehdäkseen uuden yrityksen Anulkan suhteen.

— Kuninkaan hovista ei hän kuitenkaan häntä riistä, sanoi järkevä Serafin-herra, — mutta en luule hänen sentähden tulleen tänne. Hänen ryöstöyrityksensä epäonnistuisi ja sen tähden arvelen, että hän vain tahtoi tulla kuulostamaan, tiesimmekö me sen ja olimmeko jo haastaneet hänet oikeuteen vai emmekö. Ehkei vanha Krzepecki ole tietänyt pojan puuhia, tai ehkä on tietänyt. Siinä tapauksessa he molemmat nyt varmaan ovat hyvin levottomat, enkä minä vähääkään ihmettele, että Marcyan on tullut tänne kuulostamaan, millä kannalla asiat ovat.

Stanislaw Cyprianowicz rupesi nauramaan.

— Ainakaan, virkkoi hän, - eivät Bukojemskit tuota hänelle onnea.

— Menköön menojaan! huudahti Tazcewski, — sillä minä olen tänään valmis antamaan hänelle kaikki anteeksi.

Bukojemskit ja Stanislaw Cyprianowicz, jotka tunsivat nuoren ritarin leppymättömyyden, katselivat häneen kummissaan, mutta ikäänkuin vastaukseksi heidän ihmettelyynsä hän lisäsi:

— Onhan Anulka pian minun, ja huomenna olen kristillisyyden ritari ja uskon puolustaja, jonka sydämessä ei saa olla sijaa vähimmällekään vihalle tai turhille yksityiskiistoille.

— Niistä sanoista sinua Jumala siunatkoon, huudahti kirkkoherra.

XXVIII.

Vihdoin koitti onnen päivä, jota Jacek Taczewski niin palavasti oli ikävöinyt. Krakovan porvariston kesken oli jo edeltäkäsin levinnyt huhu — ja ihmetellen sitä yhä toisteltiin —, että sotajoukossa oli ritari, joka toisena päivänä menee naimisiin, toisena nousee hevosen selkään. Kun sitten kuultiin, että kuningaspari tulee olemaan läsnä vihkiäisissä, rupesi kansaa jo varhain aamulla kerääntymään kirkkoon ja kirkon edustalle. Vihdoin täytyi kuninkaan drabanttien ruveta ylläpitämään järjestystä, jotta häävieraat pääsisivät kulkemaan. Taczewskin toverit saapuivat kuin yhtenä miehenä. He tekivät sen sekä kohteliaisuudesta että ystävyydestä Jacekia kohtaan ja lisäksi sen tähden, että jokainen mielellään halusi kuulua saattueeseen, jossa oli itse kuningas, ja siten lukeutua ikäänkuin hänen yksityiseen tuttavapiiriinsä. Niinikään saapui vihkiäisiin joukko arvohenkilöitä, sellaisiakin, jotka eivät ikinä olleet kuulleet Jacek Taczewskista puhuttavankaan. Oli nimittäin kuultu, että kuningatar suosii nuorta paria — ja kuningattaren suosio merkitsi hovissa paljon.

Muutamien herrojen ja porvarienkin mielestä tuntui kuitenkin kummalliselta, että kuninkaalla, jonka hartioilla tällä hetkellä lepää miltei koko maailman kohtalo ja jonka puheille joka päivä tulla karauttaa ulkomaalaisia lähettejä, hevoset vaahdossa, on aikaa olla läsnä tavallisen upseerin häissä. Toiset käsittivät sen niin, että kuningas haluaa osoittaa hyvyyttään ja voittaa sotajoukon suosion, toiset viittasivat sinnepäin, että ehkä kuninkaan ja Taczewskin välillä vallitsee hyvinkin likeinen, vaikka salainen sukulaisuussuhde; toiset taas nauroivat makeasti sille puheelle ja sanoivat suoraan, ettei kuningatar siinä tapauksessa niin lämpimästi olisi suosinut nuorten liittoa — hän oli nimittäin niin tiukka, että kuninkaan monasti täytyi tehdä hänelle tiliä poikamiehensynneistäänkin.

Ihmiset olivat jo jonkun verran unohtaneet Sieninskit. Välttääkseen puheita ja panettelua huomautti kuningas sen tähden tahallaan, miten paljon Sobieskit olivat Sieninskien suvulle velkaa. Silloin pääsi neiti Sieninski kaikkien huomion esineeksi ja, kuten hoveissa on tapana, säälivät häntä toiset, toiset itkivät hänen onnettomuuksiaan, toiset ylistivät hänen hyveitään ja kauneuttaan. Huhu hänen kauneudestaan levisi laajalle, aina porvaripiireihin asti, ja kun hänet vihdoin nähtiin, ei kukaan pettynyt.

Hän saapui kirkkoon kuningattaren kanssa, ja ensi hetkessä kääntyivät kaikkien katseet kuningattareen, jonka kauneus vielä loisti iltapäiväauringon täydessä hohteessa; mutta kun katseet sitten kääntyivät morsiameen, rupesi kaikkialta — mahtimiesten, sotaväen, aatelisten ja porvarisväen joukosta — kuulumaan kuiskeita, jopa äänekkäitä huomautuksiakin:

— Ihana, ihana! Saa silmiään kiittää, joka kerrankin eläessään sellaisen näkee.

Ja totta se oli. Siihen aikaan ei morsianta aina puetettu valkoisiin, mutta Anulkan olivat hovineidit niin pukeneet. Hänen paras pukunsa oli nimittäin valkoinen, ja lisäksi hän itse niin halusi. Valkeissa vaatteissaan, pieni, vihreä seppele kullankarvaisilla hiuksilla, kasvot ujoina ja hiukan kalpeina, silmät maahan tähdättyinä, hän solakkana ja sanattomana oli kuin lumenkarvainen joutsen tai valkolilja. Itse Taczewskikin joutui hänet nähdessään ymmälle, hän näytti hänestä ihan toiselta kuin ennen. "Jumalan tähden!" puheli hän itsekseen. "Kuinka minä uskallan häntä lähestyä?! Hänhän on kuin kuninkaantytär tai suorastaan enkeli, jota on synti puhutella muuta kuin polvillaan." Ja hän aivan pelästyi.

Mutta kun hän vihdoin laskeutui hänen rinnalleen polvilleen, alttarin juurelle, kun hän kuuli kirkkoherra Woynowskin väräjävin äänin alkavan: "olen tuntenut teidät molemmat lapsesta asti", kun heidän kätensä liittyivät yhteen, kun hän hiljaisena kuiskeena kuuli: "otan sinut aviomiehekseni" ja samassa mahtavana pauhinana: "veni, Creator", niin hänestä tuntui siltä kuin onni olisi särkemäisillään hänen rintansa, varsinkin kun ei hänellä ollut panssaria. Hän oli rakastanut Anulkaa kauan, poikavuosilta asti, ja hän oli tietänyt yhä rakastavansa häntä, mutta vasta nyt hän käsitti, miten rajaton ja määrätön hänen rakkautensa oli. Ja taasen hän alkoi itsekseen puhella: "Minä mahdan kaatua, sillä jos ihminen eläessään olisi näin onnellinen, niin mitä hänelle taivas sitten enää olisikaan?" Mutta samassa hän muisti, että hänen ennen kaatumistaan täytyy osoittaa Herralle Jumalalle kiitollisuuttaan, ja äkkiä alkoi hänen silmiensä edessä väikkyä turkkilaisjoukkoja, turkkilaisten partoja, turbaaneja, käyriä sapeleita, lippuja ja buntsukkeja. Silloin puhkesi hänen sydämensä pohjasta esiin huuto: "Minä maksan sinulle, Jumala, minä maksan!" Ja hän tunsi, että hänestä koituu ristin ja uskon vihollisille hirmuinen hävittäjä. Mielialaa kesti vain silmänräpäyksen, sitten täytti onnen ja rakkauden ääretön aalto uudelleen hänen sydämensä.

Toimitus päättyi: Hääjoukko siirtyi asunnolle, jonka Cyprianowiczit olivat järjestäneet ja toverit koristaneet nuorelle parille. Vain hetkisen saattoi Jacek siellä painaa nuorta rouva Taczewskia rintaansa vastaan, sillä pian täytyi heidän molempien rientää ottamaan vastaan kuninkaallisia, jotka saapuivat kirkosta. Kaksi nojatuolia oli heitä varten varattu pöydän ääreen. Siunauksen jälkeen, jonka aikana nuori pari oli polvillaan majesteettien edessä, pyysi Jacek heidän armojaan kuningasta ja kuningatarta ottamaan osaa hääkemuihin, mutta kuningas lausui:

— Rakas ystävä, mielellänihän minä sinun kanssasi juttelisin ja niinikään sinun kanssasi, sukulaiseni (siinä hän kääntyi rouva Taczewskin puoleen) myötäjäisistäsi, mutta en saata. Hetkisen viivyn ja tyhjennän maljan terveydeksenne, mutta kauan en voi istua, sillä pääni on nyt niin täynnä asioita, että joka hetki on minulle kallis.

— Se on totta! huusi joukko ääniä.

Taczewski syleili kuninkaan polvia, mutta kuningas otti pöydältä täyden pikarin.

— Hyvät herrat, huusi hän, morsiusparin malja!

Huudettiin "vivant, crescant, floreant!" sitten jatkoi kuningas taas puhettaan Taczewskille:

— Nauti onnestasi niin kauan kuin saat, sillä se on sen arvoinen eikä sitä kauan kestä. Muutamia päiviä sinulle täytyy antaa, mutta sitten sinun täytyy ratsastaa meidät kiinni, sillä emme me täällä sinua odota.

— Ja helpompi rouvan on tulla toimeen ilman sinua, Jacek, kuin Wien ilman meitä, virkkoi herra Marcus Matczynski hymyillen.

— Ritari Lubomirski siellä jo nylkee turkkilaisia, huomautti joukko husaareista.

— Ja minulla on hyviä uutisia, sanoi kuningas. — Käskin Matczynskia ottamaan ne tänne mukaan, jotta saisin lukea ne herrasväelle, sotilassydänten iloksi. Keisarin "generalissimus" Lotringin herttua Kaarle, kirjoittaa minulle Pressburgin taistelusta:

Ja hän rupesi lukemaan hitaanlaisesti, sillä kirje oli kirjoitettu ranskaksi ja hän luki sen aatelisseuralle puolaksi: /# "Keisarin ratsuväki ryntäsi taisteluun tulisella urheudella, mutta taistelun ratkaisivat vasta puolalaiset, jotka eivät jättäneet enää mitään työtä saksalaisille. En voi sanoin kuvata herra Lubomirskin ja hänen johtamiensa sotamiesten urheutta ja voimaa."

[Carolus Dux Joanm III Poloniae Regi etc. Julius 31, 1683. "Toute la Cavalerie l'Empereur allait avec fermetés et joie, mais l'action s'est passé seule entre les Polonais, qui n'ont rien laissé à faire aux Allemands" etc. etc.]

— Niin kirjoittaa Lotringin herttua. Taistelu oli kova eikä meikäläisten kunnia suinkaan vähäinen!

— Me kunnostaudumme mekin! huusivat soturit.

— Uskon ja luotan teihin, mutta meidän täytyy kiirehtiä, sillä myöhemmät kirjeet tietävät pahaa. Wien on henkitoreissaan ja koko kristikunnan silmät katsovat meihin, ehdimmekö vai emmekö ehdi.

— Eihän täällä ole jäljellä paljonkaan joukkoja, pääjoukothan jo, mikäli olen kuullut, odottavat hetmanien johdolla Tarnowin vuoristossa, puhui kirkkoherra Woynowski. — Eikä Wienissä niin paljon kaivata meidän käsiämme, vaikka niitäkin kaivataan, kun sellaista päällikköä kuin teidän kuninkaallinen armonne.

Kuningas hymähti ja vastasi:

— Kaarle-herttua kirjoittaa minulle sanasta sanaan samaa. Pitäkää vain, hyvät herrat, ohjakset käsissänne, sillä minä hetkenä hyvänsä voin antaa lähtötorvien soida.

— Koska, armollinen herra? kysyi joukko ääniä.

Kuningas kävi äkkiä vakavaksi:

— Huomenna panen liikkeelle ne joukot, jotka vielä ovat luonani.

Sitten hän katsahti äkkiä, tutkivasti, Taczewskiin ja virkkoi:

— Hänen armonsa kuningatar seuraa meitä Tarnowin vuoristoon, jossa joukot kastetaan. Jollet pyydä meiltä jotakin uutta tointa, voit vielä jäädä tänne siihen asti, kunhan sitten kiireesti otat meidät kiinni.

Jacek kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja astui hänen kanssaan askeleen likemmä kuningasta.

— Armollinen herra! sanoi hän,-vaikka minulle tarjottaisiin hänestä Saksan keisarikunta tai Ranskan kuningaskunta, niin Jumala, joka sydämeni näkee, tietää, etten vaihtaisi häntä mihinkään kruunuun enkä mihinkään kalleuksiin maailmassa. Mutta suokoon Jumala, etten onneni tähden laiminlöisi palvelustani, jättäisi uskonsotaa ja päällikköäni, sillä silloinhan minun täytyisi hävetä itseäni, ja vaimoani, mikäli häntä tunnen, häpeäisi minua niinikään. Jos, armollinen herra, sattuisi joku onnettomuus tai tapaturma, joka sulkisi minulta tien, niin minä menehtyisin häpeästä...

Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, veri nousi poskille ja hän jatkoi värisevin äänin:

— Minä herjasin tänään alttarin juurella, sillä minä puhuin Jumalalle: "Maksan sinulle!" Millä minä maksan? Terveydellä vai elämällä, vai verelläkö, saatetaan maksaa sellainen onni, jonka minä olen saanut osakseni?... Mutta juuri sen tähden eri pyydä mitään muuta tointa, vaan kun sinä lähdet, armollinen kuninkaani ja päällikköni, niin en minä päiväksikään jää tänne, vaan seuraan sinua, vaikka minun huomispäivänä pitäisi kaatua.

Ja hän lankesi polvilleen kuninkaan eteen, ja kuningas painui hänen puoleensa, kävi molemmin käsin kiinni hänen päähänsä ja virkkoi:

— Antakaa minulle enemmän tällaisia miehiä, ja kautta maailman kaikuu Puolan nimi!

Kirkkoherra Woynowskin silmissä oli kyyneliä, Bukojemskit itkivät kuin majavat, innostus ja mielenliikutus valtasi kaikki läsnäolijat.

— Pakanoita vastaan, uskoa puolustamaan! huudettiin kilpaa.

Ja sapelit rupesivat kalskamaan.

Kun oli hiukan hiljennyt, kumartui rouva Taczewski miehensä puoleen ja kuiskasi kalpein huulin:

— Älä ihmettele kyyneliäni, Jacek, sillä voihan tapahtua, ettet palaa, kun nyt menet — mutta mene!

XXIX.

Kaksi päivää he kuitenkin vielä saivat viettää yhdessä. Hovi tosin läksi liikkeelle seuraavana päivänä, mutta koska kuningatar hovinaisineen, matkassa joukko hengellisiä ja maallisia herroja, saattoi kuningasta leirille Tarnowin vuoristoon, jossa suuren sotajoukkojen tarkastuksen piti tapahtua, ja niin monilukuisen joukon luonnollisesti täytyi liikkua hitaasti, saattoi sen helposti saavuttaa. Itse sotajoukon, kuningas etunenässä, piti nopealla marssillaan rajalta Wieniin hämmästyttää maailmaa, varsinkin kun kuningas riensi edellä ja hänen armonsa kuningatar ynnä hoviväki viipyi matkalla Tarnowin vuoristoon kuusi päivää. Toisena päivänä saavutti Taczewskin herrasväki joukkueen, ja silloin siirtyi nuori rouva Taczewski kuninkaallisiin vaunuihin, mutta Jacek kiiruhti yöksi leirille liittyäkseen rykmenttiinsä. Eron hetki läheni. Syyskuun kolmantenakolmatta päivänä lausui kuningas juhlalliset jäähyväiset rakastetulle Marysienkalleen ja nousi varhaisena aamuna hevosen selkään, katsastaakseen puolisonsa läsnäollessa sotajoukkoa ja sitten sen etunenässä lähteäkseen Gliwiciin.

Kaikki huomasivat, että kuningas, joka aina suurella surulla lyhyemmäksikin aikaa erosi kuningattarestaan, hän kun rakasti häntä kuin silmäteräänsä, tällä kertaa ratsasti loistavin kasvoin. Maalliset ja hengelliset herrat, jotka tiesivät, kuinka hirveää on sotia tätä vihollista vastaan, se kun lisäksi ei vielä milloinkaan ole pannut liikkeelle tällaista voimaa, saivat heti enemmän rohkeutta. "Tosin turkkilaiset", sanottiin, "ovat nostaneet aseisiin kolme maanosaa, mutta koska meidän kuningas, heidän suurin voittajansa ja hävittäjänsä, lähtee sotaan näin iloisena, niin ei meilläkään enää ole mitään hätää". Ja toivo täytti heidän rintansa, ja kun he näkivät sotajoukon se kasvoi kasvamistaan ja muuttui vihdoin täydelliseksi voiton varmuudeksi. Sotajoukko leireineen, kuormaväkineen teki komean vaikutuksen. Minne vain katsoi, kiilsivät auringossa kypärit, panssarit, sapelit, tykit ja kanuunat. Valonheijastus oli niin väkevä, että silmiä häikäisi. Sotajoukon päitten päällä väikkyi sinisessä ilmassa lippujen ja viirien värit. Rumpujen pärinä jalkaväessä, torvet ja pillit, janitsaarisoittokuntien helvetillinen räminä ja hevosten hirnunta — kaikki sekaantui yhdeksi mylläkäksi. Heti katsastuksen alussa siirrettiin leiri syrjään, jottei estäisi sotajoukkojen liikkeitä, ja vasta sitten varsinainen katsastus alkoikin. Kuninkaalliset vaunut olivat tasangon nyppylällä, jonkun verran oikealla tiestä, jota rykmenttien piti kulkea. Ensimmäisissä vaunuissa istui kuningatar, yllään samettia, pitsejä, sulkia ja välkkyviä hohtokiviä, kauniina ja komeana. Hänen majesteetillisilla kasvoillaan kuvastui naisen itsetieto, naisen, joka omistaa kaikki, mitä rohkeimmin unelmin on voinut toivoa, hän kun omistaa sen aikuisista hallitsijoista kuuluisimman kruunun ja ehdottoman rakkauden. Samoin kuin hovin likeisimmät herrat oli hänkin varma siitä, että kun kuningas — hänen puolisonsa — kerran istuutuu hevosen selkään, niin seuraa häntä, kuten aina tähänkin asti, voitto ja kunnia. Ja hän tunsi, että tänä hetkenä koko maailman silmät, Konstantinopolista Roomaan ja Madridista Pariisiin asti, tähtäävät häneen, että koko kristikunta ojentaa käsiään häntä vastaan, yksin häneltä ja tuolta rautaiselta sotajoukolta toivoen pelastusta — ja hänen sydämensä täytti naisellinen ylpeys. "Meidän mahtimme kasvaa kasvamistaan ja kunnia nostaa meidät kaikkien muiden kuninkaiden yläpuolelle", puheli hän itsekseen. Ja vaikka hänen puolisonsa vei tuskin kahdenkymmenen tuhannen suuruista joukkoa turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, sylkytti ilo hänen rintaansa eikä hänen valkoista otsaansa peittänyt ainoakaan pilvi. "Katsokaa sankaria, katsokaa isäänne kuningasta", puheli hän lapsille, joita vaunut olivat täynnä kuin linnun pesä poikasia. "Kun hän palaa, on maailma polvillaan häntä kiittämässä."

Muissa vaunuissa nähtiin somia hovinaisia, piispanhiippoja ja vakavia, ankaran näköisiä senaattoreja, jotka jäivät kotiin hoitamaan asioita herran poissa ollessa. Itse kuningas oli jo sotajoukon luona, selvästi hänet saattoi erottaa kukkulalla, keskellä hetmaneja ja kenraaleja, joitten rinnalla hän hevosensa selässä oli kuin jättiläinen. Joukkojen piti kulkea alempaa, ikäänkuin hänen jalkainsa juuressa.

Jylhästi jymisten, vitjojen kitistessä alkoi ensinnä tulla herra Marcin Kontskin tykkiväki; sitten seurasi jalkaväki, musketit olalla, komentajina upseereja, joiden aseena oli sapeli ja pitkä ruoko — ruo'olla oli pidettävä rivejä suorina. Nämä joukot olivat asetetut neliön muotoihin, ne olivat kuin mitäkin liikkuvia linnoituksia ja marssivat erinomaisen täsmällisesti ja ikäänkuin jyristellen. Marssiessaan kuningattaren vaunujen ohi tervehtivät kaikki häntä jymisevin huudoin, ja liput laskeutuivat kunniaa tekemään. Osa näistä joukoista oli paremmissa puvuissa kuin muut, ja ne tekivät aika komean vaikutuksen, mutta muhkeimmalta näytti kashubilainen rykmentti sinisissä puvuissaan, vyöllä keltaiset ruutisarvet. Siinä oli erinomaisen komeita miehiä, kookkaita ja niin yhdennäköisiä, että olisi luullut kaikkia veljiksi. Raskaat musketit olivat heidän väkevissä käsissään kuin ruo'ot vain. Pillin soidessa he seisahtuivat yhtenä miehenä kuninkaan eteen ja tekivät kivääreillään kunniaa niin täsmällisesti, että kuningas tyytyväisesti hymähti. Mutta herrat rupesivat keskenään puhelemaan: "Ei ole sulttaanin henkivartiostonkaan hyvä kohdata noita! Jalopeurojahan ne ovat eikä ihmisiä."

Heti näiden perästä tuli kevyt puolalainen ratsuväki. Olisi luullut heitä kentaureiksi, niin eheän kokonaisuuden muodostivat hevonen ja mies. Miehet olivat niiden partiosotilaiden kunniakkaita poikia, jotka aikoinaan olivat hävittäneet koko Saksan ja lyöneet sapeliensa ja kavioidensa alle kokonaisia rykmenttejä, jopa sotajoukkojakin Lutherin uskolaisia. Väkevinkään vieras ratsuväki ei voittanut sitä voimassa eikä kevyinkään päässyt pakenemaan sitä. Chocimin luona oli kuningas itse sanonut: "Kun ne pojat vain vie sotaan, niin he niittävät kaikki edestään kuin heinämiehet." Ja vaikka he tällä hetkellä hitaasti kulkivat vaunujen ohi, saattoi sota-asioihin perehtymättöminkin helposti ymmärtää, että toden sattuessa vain tuuli voisi voittaa heidät nopeudessa ja käänteiden ja hyökkäysten äkkinäisyydessä. Torvet ja vaskirummut soivat, ja lippu lipun vieressä he marssivat, kädessä paljastettu sapeli, joka auringon väräjävässä loisteessa näytti iskevän tulta. Sivuutettuaan kuninkaalliset vaunut alkoi heidän joukkonsa liikkua aaltona, sitten se pisti raviksi ja vihdoin se rupesi nelistämään. Se lensi eteenpäin jättiläiskaaressa, sivuutti uudelleen kuningattaren vaunut, mutta tällä kertaa kuin myrskytuuli ja läpitunkevasti huutaen: "Lyökää, surmatkaa!" Sapelit olivat koholla, kuin valmiina iskuun, hevoset lensivät sieraimet levällään, harjat heiluen, hullaantuneina hurjasta kulusta. Kaksi kertaa he näin myrskynä menivät, vasta kolmannella kerralla he ihan äkkiä pysähtyivät, rivejä rikkomatta, niin täsmällisesti ja täydellisen tarkasti, että ulkomaalaiset, joita oli hovissa, ja varsinkin ne, jotka ensi kerran näkivät puolalaista ratsuväkeä, ihmeissään rupesivat katsomaan toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi uskoneet omia silmiään.

Sitten rupesivat rakuunat kedon täydeltä helottamaan katsojan silmään kuin kukkaset. Muutamia rakuunarykmenttejä oli saapunut Trembowlasta herra Jablonowskin johdolla, toisia olivat magnaatit panneet pystyyn — yhden oli kuningas itse kustantanut ja sitä komensi herra de Maligny, kuningattaren veli. Rakuunat olivat pääasiallisesti alhaisoa, mutta he olivat lapsesta asti istuneet hevosen selässä ja monet taistelut ja tulet olivat heitä karaisseet. He eivät olleet niin hirvittävät kuin aateli, mutta harjaantuneet ja sodan vaivoissa sitkeämmät.

Vasta silloin sai kuitenkin silmä ja sielu mielitekonsa, kun tuli husaarirykmenttien vuoro. Ne astuivat esiin arvokkaasti, kuten niin ylhäisten joukkojen sopii, peitset pystyssä kuin metsä; päitten päällä, heikon tuulen hulmuttamina viirien taivaankaaren-karvaiset pilvet. Husaarien hevoset olivat suuremmat kuin muitten joukkojen, heidän varustuksensa teräksestä ja kullalla silatut, hartioista nousi siivet, joitten sulat hiljaakin kulkiessa kahisivat kuten syvässä metsässä kuulee tuulen kahisevan oksien välissä. He esiintyivät juhlallisina ja ikäänkuin ylpeinä. Tämä kaikki vaikutti niin mahtavasti, että kuningatar, hovinaiset, senaattorit ja varsinkin ulkomaalaiset vieraat nousivat seisomaan, paremmin nähdäkseen. Siitä joukosta henki vastaan uhka, ehdottomasti tuli jokaisen mieleen, että kun tuo rautainen vyöry vierii eteenpäin, niin se hävittää, pirstoaa, tuhoaa kaikki mitä eteen sattuu, eikä ole sellaista ihmisvoimaa, joka saattaisi sitä vastustaa.

Ja totta se olikin. Ei ollut kovinkaan kaukana aika, jolloin kolmetuhatta tästä joukosta hävitti tomuksi viisi kertaa lukuisemman ruotsalaisjoukon; vielä likempänä oli aika, jolloin yksi ainoa tällainen rykmentti hävityksen henkenä kävi kautta koko Kaarle Kustaan armeijan; ja aivan hiljan oli tämä sama husaarijoukko tämän saman kuninkaan johdolla tuhonnut janitsaarikaartin niin helposti kuin se olisi ollut viljavainio vain. Useat niistä, jotka olivat ottaneet osaa Chocimin taisteluun, palvelivat yhä entisten lippujen alla ja valmistautuivat nyt lähtemään vieraan pääkaupungin muureja vastaan ylpeinä, voitonvarmoina, tyyninä kuin uutta viljaa korjaamaan.

Henkenä tässä rykmentissä näytti olevan voima ja uhka. Äkkiä rupesi eteläinen tuuli löyhyttelemään viirejä, hulmuttamaan hevosten harjoja, ja se nosti sotilaitten siivissä sellaisen kohinan, että andalusialaiset hevoset vaunujen edessä nousivat takajaloilleen. Rykmentit tulivat noin kahdenkymmenen askeleen päähän vaunuista, sitten ne tekivät käännöksen ja läksivät marssimaan eskadroonittain.

Silloin näki rouva Taczewski viimeisen kerran miehensä ennen sotaa. Hän ratsasti toisen rivin päässä, raudassa kiireestä kantapäähän, hartioilla siivet, päässä kypärä, jonka korvalliset kokonaan peittivät hänen poskensa. Suuri, kullanruskea, anatolilainen ratsu kantoi häntä, raskaasta varustuksesta huolimatta, kevyesti. Se keikutteli päätään, helisteli ohjaksia ja pärskähteli ääneen, ikäänkuin antaakseen ritarille hyviä enteitä. Jacek käänsi rautaan taottua päätään vaimoonsa päin ja liikutti huuliaan ikäänkuin kuiskaten jotakin, mutta vaikkei hänen suustaan kuulunut mitään selvää ääntä, arvasi hänen vaimonsa, että hän lausuu hänelle viimeisiä jäähyväisiä — ja hänet valtasi sellainen rakkauden ja kaihon pyörre, että jos hän henkensä hinnasta olisi saanut muuttua esimerkiksi pääskyseksi, istuutua hänen olkapäälleen tai peitsensä päähän, saattaakseen hänet matkalle, niin ei hän hetkeäkään olisi epäillyt.

Jää hyvästi, Jacek, ja Jumala sinua varjelkoon! huusi hän, ojentaen kätensä häntä vastaan.

Ja Anulkan silmät tulivat täyteen kyyneliä, mutta Jacek ratsasti pois, auringon loisteessa, juhlallisena ja ikäänkuin pyhään tehtäväänsä vihittynä.

Prinssi Aleksanterin rykmenttiä seurasivat toiset, yhtä loistavat ja peloittavat. Päästyään suuren kaaren päähän ne asettuivat samoille paikoille, joista läksivät liikkeelle katsastuksen alussa, mutta nyt jo lähtövalmiina.

Vaunuista, jotka olivat kummulla, saattoi nähdä miltei koko sotajoukon. Sekä likellä että kaukaa näkyi loistavia varustuksia ja kirjavia pukuja, miekat välkkyivät, peitsien metsä törrötti taivasta kohti, viirit liitelivät pilvinä päiden päällä ja niiden alla helottivat jättiläiskukkina liput. Lähempänä olevista rykmenteistä toi tuuli vaunuihin hevosen hien hajua, komentosanoja, vaskirumpujen jylhää pärinää ja pillien kimakkaa vihellystä. Kaikista noista äänistä, huudoista, ilosta ja taistelunhalusta henki vastaan voitto. Varma tieto, että risti voittaa puolikuun, pani kaikki sydämet sykkimään.

Silmänräpäyksen viipyi kuningas vielä kuningattaren vaunujen tykönä, sitten hän täyttä ravia riensi sotajoukon luo, Krakovan piispan siunaten nostaessa ristiä ja pyhäinjäännöksiä häntä kohti. Samassa vihlaisi torvien läpitunkeva ääni ilman ja hevoset ja ihmisjoukot sulloutuivat yhteen ja rupesivat hiljalleen lähtemään etelää kohti. Etunenässä saattoi nähdä kevyen ratsuväen lippuja, sitten tulivat husaarit ja joukon päässä vihdoin rakuunat.

Krakovan piispa piteli molemmin käsin ristiä ja pyhäin jäännöksiä päänsä päällä niin korkealla kuin suinkin:

— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, armahda kansaasi!

Samassa kohosi kahdestakymmenestä tuhannesta rinnasta laulu, jonka herra Kochanowski luultavasti juuri tätä sotaretkeä varten oli sepittänyt:

    Edestäs, pyhä äiti
    ja neitsyt puhtahin,
    Poikaasi puolustamaan
    nyt käymme taistellen.

    Edestäs, maamme kallis,
    ja kotka valkoinen [Puolan vaakuna]
    kaadamme vihamiehet
    kentällä kunnian.