[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAFRzazSzIzygMnGGdZ6k25jFUnDfoHUMjJcLvkYWxxU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3004,"Kunnian kentällä","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"3004-sienkiewicz-henryk-kunnian-kentalla","3004__Sienkiewicz_Henryk__Kunnian_kentällä","Historiallinen kertomus Juhana Sobieskin ajoilta","romaani",[],[],"fi",1906,1937,72171,448054,true,null,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun Puolaan kuningas Juhana III Sobieskin valtakaudelle. Se seuraa köyhän aatelismiehen ja ylhäisönaisen rakkaustarinaa sekä puolalaisten valmistautumista sotaan osmaneja vastaan ennen historiallista Wienin taistelua.","Henryk Sienkiewiczin 'Kunnian kentällä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3004. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNNIAN KENTÄLLÄ\n\nHistoriallinen kertomus Juhana Sobieskin ajoilta\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nSuomentanut [\"Na Polu Chwaly\"]\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nHenryk Sienkiewicz syntyi v. 1846. Hän opiskeli nuoruudessaan Varsovan\nyliopistossa, mutta pian hän kuitenkin viehtyi kaunokirjallisuuteen,\nja hänen kaunokirjallinen tuotantonsa alkoikin jo v. 1872, jolloin\nhän salanimellä Litwos julkaisi ensimmäiset tuotteensa. V. 1876\nnuori kirjailija teki rikkaita vaikutelmia antaneen laajan matkan\nLänsi-Eurooppaan ja Amerikkaan. Amerikan silloin vielä neitseellisessä\nkoskemattomuudessa lepäävät arot ja aarniometsät herättivät hänessä\nsen hedelmällisen rakkauden kaikkea vanhaa, alkuperäistä ja koeteltua\nkohtaan, joka myöhemmin sai niin loistavan ilmauksensa hänen suurissa\nhistoriallisissa romaaneissaan.\n\nJo novellissaan \"Tataarien vankeudessa\" (1880) Sienkiewicz oli\nosoittanut suurta kykyä esittää havainnollisesti ja plastillisesti\nvanhaa puolalaista elämää, ja kun hänen ensimmäinen, puolalaisia\nmaalaisoloja reippaasti ja osittain ivallisesti kuvaava kirjallinen\nkautensa päättyy, hän antautuukin historiallisen romaanin alalle.\nPuolalaisten taistelua vihollisiaan vastaan kuvaa se valtava trilogia,\njonka ensimmäinen osa \"Tulella ja miekalla\" ilmestyi v. 1884. Sitä\nseurasivat \"Vedenpaisumus\" ja \"Pan Wolodyjowski\". Erinomaiseen Puolan\nhistorian tuntemukseen yhtyy näissä teoksissa kertomistavan välittömyys\nja voimakkuus, niiden jännittävissä kohtauksissa ja loistavasti\nsuoritetuissa kuvauksissa ilmenee suuren eepikon luontainen varmuus.\nSienkiewicz on sekä puolalainen että aatelismies, jonka hyveinä ovat\nisänmaanrakkaus, uljuus ja kärsimyksissäkin voittava henkinen suuruus.\nSorrettu Puolan kansa imi hänen teoksistaan uutta varmuutta, uutta\nitseluottamusta ja toivoa, ja tämän trilogian sytyttävä merkitys\nhavaittiinkin pian niin suureksi, että sensuuri asettui poikkiteloin\nkirjailijan tielle.\n\nMutta silloin alkaakin Sienkiewiczin kolmas kirjallinen vaihe,\njonka tuloksina ilmestyvät \"Ilman dogmia\" (1890), jota on pidettävä\nensimmäisenä puolalaisena psykologisena romaanina, ja \"Anielka\"\nsekä \"Polanieckien perhe\". Historiallisen romaanin ja kiitävien\nkuvauksien mestari osoittautuu näissä teoksissa myös oivalliseksi,\nherkkävireiseksi sielunkuvaajaksi. Mutta kun hän jälleen kääntyy\nhistorialliseen menneisyyteen ja julkaisee v. 1890 laajan romaanin \"Quo\nvadis?\", kohoaa hänen maineensa korkeimmilleen ja kantautuu ulkomaille\nasti. Siitä pitäen hänellä on tunnustettu asema Euroopassa, ja myös\nhänen kansansa saa osansa siitä suosiosta, joka niin runsain määrin\nhänelle lankeaa. — V. 1900 ilmestyy vielä teos \"Saksalaisritarit\" ja\nv. 1906 hänen viimeinen historiallinen romaaninsa \"Kunnian kentällä\",\njoka tässä sarjassa edustaa Puolan suurimman kirjailijan ansiokasta\ntuotantoa.\n\nSienkiewiczin kirjailijatoimintaa johti suuri isänmaallinen tarkoitus.\nTästä se on saanut voimaa, kantavuutta ja lämpöä. Suurelle kertojalle\non vanhan Puolan aatelin reipas, raikkaan tuores ja ylimyksellinen\nelämä, ollut samalla kiitollinen ala, jolla hän on voittanut\nkirjallisuudelle eräitä verrattomia tyyppejä. Ja kuten aina siellä,\nmissä pohjaamassa ovat suuret, kestävät tunteet humaanisuuden\nkannattamina, niin on Sienkieviczinkin aito puolalaisuus ja lämmin\ninhimillisyys muuttunut yleismaailmalliseksi omaisuudeksi ja hänen\ntuotantonsa maailmankirjallisuuden aarteeksi.\n\nMaailmansota karkoitti Sienkiewiczin kotimaastaan Sveitsiin, jossa hän\ntarmokkaasti työskenteli isänmaansa hyväksi. Siellä hän kuolikin v.\n1916. V. 1924 tämän suuren isänmaanystävän tomu kuljetettiin Puolaan ja\nhaudattiin Varsovan tuomiokirkkoon.\n\nNobelin kirjallisuuspalkinnon Sienkiewicz sai v. 1905.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTalvi vuosina 1682-1683 oli niin kylmä, etteivät vanhatkaan ihmiset\nmuistaneet vertaa. Syksyllä kesti pitkällisiä sateita, ja marraskuun\npuolivälissä tuli ensimmäinen pakkanen, joka kahlehti vedet ja peitti\npuut ikäänkuin lasikuoreen. Metsissä asettui lumiräntä mäntyihin ja\nrupesi taittelemaan oksia. Joulukuun ensi päivinä uusiintui pakkanen\nja lintuja alkoi tulla kyliin ja kauppaloihin. Metsän petokin nousi\ntiheiköstään ja likeni ihmisasuntoja. Pyhän Damasuksen päivän tienoilla\nrupesi taivas menemään pilveen, ja seuraavan kymmenen vuorokauden\naikana tuli lunta taukoamatta. Lumi peitti maan parin kyynärän\npaksulta, ajoi tukkoon metsätiet, upotti nietoksiin aitat, miltei\nmökkien ikkunatkin. Ihmisten täytyi lapioilla tehdä tietä, jos mielivät\nasunnostaan päästä aittaan ja talliin, ja kun lumentulo vihdoin viimein\nlakkasi, ennätti taasen tulinen pakkanen, joka pani puut metsässä\npyssyinä paukkumaan.\n\nKun sitten talonpoikien piti lähteä korpeen halkoja ajamaan, he\nvarmuuden vuoksi kulkivat aina joukoittain ja varoen, ettei yö tapaisi\nheitä kaukana talosta. Auringon laskettua ei kukaan uskaltanut lähteä\nomalle pihamaalleen ilman talikkoa tai kirvestä, ja koirat haukkuivat\naamusta alkaen lyhyttä, pelästynyttä haukkua, kuten ainakin susia\nvainutessaan.\n\nHuolimatta yöstä ja kauheasta pakkasesta oli korpitiellä kulussa suuri\nkuomureki, edessä neljä hevosta ja molemmin puolin ratsastavia miehiä.\nHevosten edellä ratsasti pienellä ruunalla palvelijapoika, pidellen\npitkän riu'un nenässä rautaista koppaa, jossa paloi tervattuja päreitä.\nEi niitä tarvittu tien valaisemiseen, sillä oli kuuvalo, vaan susien\npelättimeksi. Kuski istui paikoillaan, satuloidulla hevosella ajoi\nesiratsastaja, ja molemmin puolin kuomurekeä ratsasti pienten hevosten\nselässä kaksi renkiä, aseina pyssyt ja lyijypäiset ruoskat.\n\nJoukkue pääsi vain hiljalleen eteenpäin, tie oli nimittäin hyvin\ntukossa, paikoittain, varsinkin käänteissä kohosi lumi valleina tien\npoikki.\n\nTämä hitaus sekä harmitti että huolestutti herra Gedeon Pongowskia,\njoka luottaen lukuisaan ja hyvin aseistettuun palvelijajoukkoonsa\noli päättänyt lähteä matkalle, vaikka häntä Radomissa oli varoitettu\nantautumasta vaaraan, varsinkin kun Belczonczkaan täytyi matkustaa\nKozienicen korven läpi.\n\nSiihen aikaan alkoivat äärettömät metsät jo hyvän matkaa ennenkuin\ntultiin Jedlniaan, ja niitä ulottui kauas Kozienicen taakse, aina\nVeikseliin asti, Stenzycan puoleiseen rantaan ja Ryczywoliin.\n\nGedeon-herra oli luullut, että kun aamupäivällä lähtee Radomista, niin\nehtii helposti ennen auringonlaskua kotiin. Mutta muutamin paikoin oli\ntäytynyt lapioida auki tietä, ja siihen oli mennyt useita tunteja,\njoten he iltaruskon hohtaessa vasta olivat sivuuttaneet Jedlnian.\nSiellä varoitettiin heitä vielä kerran ja kehoitettiin jäämään yöksi,\nmutta kun sitten sepältä saatiin lisää päreitä, joilla saattoi valaista\ntietä, niin herra Pongowski käski ajaa eteenpäin.\n\nJa niin yllätti yö heidät korvessa.\n\nVaikea oli lisätä vauhtia, sillä nietokset kävivät yhä suuremmiksi.\nGedeon-herran levottomuus kasvoi kasvamistaan. Vihdoin hän rupesi\nkiroamaan, mutta latinaksi, jottei pelästyttäisi sukulaistaan, rouva\nWinnickiä, ja ottotytärtään, neiti Sieninskiä, jotka olivat hänen\nmatkatovereinaan.\n\nNeiti Sieninski oli nuori ja reipas, häntä ei paljonkaan peloittanut.\nPäinvastoin hän työnsi nahkaisen uutimen ikkunan edestä ja käski\nkuomureen rinnalla ratsastavaa palvelijaa syrjään, jottei mitään\nolisi näköalan tiellä. Sitten hän iloisesti jäi katselemaan hankia ja\nmännynkylkiä, joihin oli tarttunut pitkiä lumikielekkeitä ja joilla\npäreiden punaiset loimut välähtelivät. Hauskaa oli katsella, kuinka\nloimut ja kuun vihertävä valo leikittelivät yhdessä. Hän veti suunsa\nsuppuun, rupesi puhaltamaan hengitystä ilmaan, ja hänestä oli kovin\nhauskaa, kun hengitys näkyi ja tuli senkin värjäsi ruusunkarvaiseksi.\n\nMutta arkaluontoinen, vanhanpuoleinen rouva Winnicki rupesi\nvaikeroimaan:\n\n— Miksi meidän pitikin lähteä Radomista, tai miks'ei jääty yöksi\nJedlniaan, missä meitä varoitettiin antautumasta vaaraan? Kaikki oli\nvain itsepintaisuuden syytä. Belczonczkaan on vielä hyvän matkaa, ihan\nmetsätietä, aivan varmaan siellä tulee susia vastaan. Armahtaisipa\nmeitä eksyneitä edes arkkienkeli Rafael, matkamiesten suojeluspyhä,\nmutta me emme ensinkään sitä ansaitse.\n\nTämä puhe harmitti herra Pongowskia suuresti. Ruveta nyt puhumaan\neksymisestä, se se vielä puuttui!\n\nTie kulki suoraan kuin ammuttu luoti, ja sudet tosin saattoivat tulla\ntielle, mutta saattoivat olla tulemattakin. Onhan matkassa tukevia,\naseistettuja miehiä, ja susi ei mielellään astu sotamiehen tielle.\nSiihen on montakin syytä: ensinnäkin se pelkää sotamiestä enemmän kuin\ntavallista kuolevaista, ja sitten siihen on jokin toinenkin syy. Ja se\non viisas veitikka se peto.\n\nSusi ymmärtää nimittäin mainiosti, ettei kaupunkilainen enempää kuin\ntalonpoikakaan anna sille mitään ilmaiseksi. Sotamies sen sijaan\nmonesti hankkii sille oivan aterian. Eipä sotaa syyttä sanotakaan\nsusien elonkorjuuksi.\n\nTätä miettiessään ja susia näin mairitellessaan ei herra Pongowski\nsentään ollut ensinkään varma niiden tarkoituksista; eikö vain liene\nparasta käskeä yksi palvelijoista alas hevosen selästä ja panna hänet\nistumaan neidin viereen. Silloin voisi herra Pongowski itse vartioida\nkuomureen toista ovea ja poika toista. Irtonainen hevonen tosin silloin\nsaattaisi juosta edelle tai jäädä jälkeen ja sillä lailla houkutella\nperässään susia.\n\nMutta sinne on vielä aikaa, arveli Gedeon-herra.\n\nJoka tapauksessa hän kuitenkin etuistuimelle, neiti Sieninskin likelle,\nasetti pari pistoolia ja veitsen, jotta ne olisivat saatavissa. Hänellä\nei ollut vasenta kättä, ja hänen käytettävänään oli siis vain oikea.\n\nMuutamat syöttöpaikat oli jo kaikessa rauhassa sivuutettu.\n\nTie rupesi käymään leveämmäksi.\n\nPongowski, joka tarkkaan tunsi tämän tien, hengitti jo ikäänkuin\nhelpommin ja virkkoi:\n\n— Malikowon aukea ei ole kaukana.\n\nHän nimittäin arveli, että aukealla aina on turvallisempaa kuin\nmetsässä, tuli sitten mitä tuli.\n\nMutta juuri samassa hetkessä poika, joka soihtu kädessä ajoi edellä,\näkkiä käänsi ympäri hevosensa, karautti kuomureen luo ja rupesi\nhätäisesti toimittamaan jotakin kuskille ja muille palvelijoille. He\nvastasivat katkonaisin sanoin, niinkuin ihminen tekee, kun ei hänellä\nole varaa hukata aikaa.\n\n— Mitä nyt? kysyi herra Pongowski.\n\n— Jotakin melua sieltä aukealta kuuluu, herra...\n\n— Susiako?\n\n— Jotakin melua. Jumala ties mitä!\n\nHerra Pongowski oli jo käskemäisillään soihdunkantajan ratsastaa\neteenpäin katsomaan, mitä on tekeillä, mutta samassa hän huomasi, että\ntällaisissa tapauksissa on paras pitää tuli likellä ja miehet koossa\nja että puolustus käy helpommaksi näkyvällä aukealla kuin metsän\nsiimeksessä. Sen tähden hän käski yhä ajaa eteenpäin.\n\nHetkisen perästä kuului pojan ääni kuitenkin taasen kuomureen ikkunan\ntakaa.\n\n— Villisikoja, herra, sanoi hän.\n\n— Villisikoja?\n\n— Tien oikealta puolelta kuuluu kauheaa röhkinää.\n\n— Jumalan kiitos!\n\n— Mutta sudet ovat ehkä karanneet niiden kimppuun.\n\n— No, Jumalan kiitos siitäkin. Eivät siinä tapauksessa karkaa meidän\nkimppuumme. Eteenpäin!\n\nEsiratsastajan olettamus näyttäytyi oikeaksi.\n\nAukealle päästyään he huomasivat kahden tai kolmen kaaripyssyn\nkantomatkan päässä, oikealla puolella tietä sankan villisikaryhmän,\njonka ympärillä hääläsi susipiiri. Kauhea röhkinä kävi yhä\nkuuluvammaksi. Siinä ilmeni enemmän kiukkua kuin pelkoa. Kun kuomureki\npääsi keskelle aukeaa, ilmoittivat miehet hevosenselästä, etteivät\nsudet vielä olleet uskaltaneet hyökätä sikajoukon niskaan, vaikka\nahdistivat sitä yhä ankarammin.\n\nVillisiat asettuivat pyöreään ryhmään, porsaat keskelle, voimakkaimmat\nelukat syrjille, ja sitten alkoi liikkuvan linnoituksen puolustus.\nKiiluivat uhkaavina valkoiset torahampaat, linnoitus tuntui\nvoittamattomalta, järkkymättömältä.\n\nHääläävän susipiirin ja torahampaiden sekä kuonojen aidan välillä\nnäkyi valkea, luminen ala, jota kuu heleästi valaisi. Koko aukea oli\nniinikään kuunvalossa.\n\nMuutamat sudet likenivät jo villisikalaumaa, mutta peräytyivät samassa,\nikäänkuin olisivat pelänneet torahampaiden loksinaa ja yhä uhkaavampia\nröhkinänpuuskia.\n\nJos sudet nyt olisivat törmänneet yhteen lauman kanssa, olisi tappelu\nanastanut niiden koko huomion ja kuomureki olisi rauhassa saanut jatkaa\nkulkuaan; niin ei kuitenkaan käynyt, vaan saattoi pelätä, että sudet\nluopuvat vaarallisesta hyökkäyksestä ja tekevät yrityksen toiselle\ntaholle.\n\nHetkisen perästä muutamat sudet rupesivatkin eroamaan joukosta ja\njuoksemaan kuomurekeen päin. Niiden perässä tuli toisia. Mutta kun ne\nnäkivät aseelliset miehet, ne kavahtivat.\n\nToiset lähtivät seuraamaan matkustavaisia, toiset jäivät muutaman\nkymmenen askeleen päähän tai otattivat täyttä laukkaa rinnalla,\nikäänkuin siten kiillottaakseen mieliään.\n\nMiehet olisivat tahtoneet ampua, mutta herra Pongowski kielsi peläten,\nettä laukaukset houkuttelisivat paikalle koko lauman.\n\nSamassa hevoset, vaikka olivatkin susiin tottuneet, rupesivat\nvikuroimaan, reutomaan päitään ja kovasti korskumaan. Hetkisen perästä\nsattui vielä tapaus, joka teki vaaran sata kertaa suuremmaksi.\n\nNuori hevonen, jonka selässä soihtua kantava poika ratsasti, nousi pari\nkertaa takajaloilleen ja hyppäsi sitten syrjään.\n\nPoika ymmärsi, että jos hän nyt putoaa, niin sudet paikalla repivät\nhänet. Hän tarttui sen tähden kiinni satulaan, mutta pudotti samassa\nkorin päreineen, soihtuineen. Soihtu upposi syvälle hankeen.\n\nKipinät räiskähtivät, tuli sammui, ja vain kuuvalo levisi nyt kentälle.\n\nKuski, ruteenimies, rupesi rukoilemaan; masurirengit rukoilemaan.\n\nPimeä rohkaisi susia, ja villisikojen taistelupaikalta riensi yhä\nuusia kuomurekeä kohti. Toiset tulivat aika likelle, loksauttelivat\nhampaitaan, niskakarvat pystyssä, silmäterät vihreän verestävinä.\n\nKauhea hetki oli käsissä.\n\n— Ammutaanko, herra? kysyi yksi miehistä.\n\n— Peloitetaan huudoilla! vastasi herra Pongowski.\n\nSamassa alkoi kuulua läpitunkevia huutoja: \"ho-ai! ho-oi!\" Hevoset\nkävivät rohkeammiksi, mutta sudet, joihin ihmisääni aina tekee\nvaikutuksen, peräytyivät muutaman askelen päähän.\n\nSattui vieläkin kummempi asia.\n\nMetsän kaiku vastasi äkkiä takaapäin miesten huutoihin, mutta\npaljon kovemmin ja voimakkaammin; sitten kuului ikäänkuin villejä\nnaurunpurkauksia, ja seuraavana hetkenä alkoi vieras ratsastajajoukko\nhäämöttää molemmin puolin ajopelejä. Ratsastajat ajoivat, minkä hevoset\npääsivät, villisikoja ja niitä ympäröiviä susia kohti.\n\nNe eivät, toiset enempää kuin toisetkaan, voineet pitää puoliaan, vaan\nhajaantuivat pitkin aukeaa niinkuin akanat tuuleen. Kuului laukauksia,\nhuutoja ja noita samoja kummallisia naurunpuuskia. Herra Pongowskin\nmiehet olivat hekin seuranneet vieraita ratsastajia, niin ettei\nkuomureen luo ollut jäänyt kuin kuski ja poika, joka istui valtoimen\nhevosen selässä.\n\nKuomureessä vallitsi niin suuri hämmästys, ettei kukaan pitkiin\naikoihin uskaltanut avata suutaan.\n\n— Ja sana tuli lihaksi! virkkoi vihdoin rouva Winnicki, — taivas sen\navun lähetti.\n\n— Hyvä että tuli, tuli sitten taivaasta tai mistä, sanoi herra\nPongowski. — Jo meidän olikin käydä huonosti.\n\nNeiti Sieninskin teki hänenkin mieli sanoa sanasensa ja hän virkkoi:\n\n— Jumala lähetti ne nuoret ritarit!\n\nMistä neiti Sieninski oli saattanut huomata, että ne olivat ritareja,\nvieläpä nuoria — sitä oli vaikea ymmärtää, sillä tuiskuna olivat\nratsastajat karauttaneet kuomureen ohi; mutta kukaan ei sitä häneltä\nkysynyt, vanhukset olivat molemmat kokonaan vaipuneet miettimään, mitä\noli tapahtunut.\n\nMuutaman siunaaman ajan kuului aukealta vielä ajon humua ja huutoja, ja\njonkin matkan päähän reestä oli asettunut susi, jonka selkä nähtävästi\noli katkennut pyssynperän lyönnistä. Tuskissaan se ulvoi niin\nkauheasti, että pintaa karmi.\n\nEsiratsastaja hyppäsi maahan ja meni lyömään sitä kuoliaaksi, sillä\nhevoset olivat ruvenneet rimpuilemaan niin, että aisa rusahteli.\n\nHetkisen perästä alkoi ratsastajien joukko taasen häämöttää lumiselta\nkentältä.\n\nHe likenivät miltei liikkumattomana ryhmänä keskellä sumupilveä, sillä\nvaikka yö oli kirkas ja valoisa, höyrysivät uupuneet hevoset kuin\nuuninsuut.\n\nVieraat likenivät nauraen ja laulaen, ja lähelle päästyä karautti yksi\nkuomureen luo ja kysyi iloisella, sointuvalla äänellä:\n\n— Kuka tässä matkustaa?\n\n— Pongowski Belczonczkasta. Ketä saan kiittää pelastuksestani?\n\n— Jedlnian Cyprianowiczia!\n\n— Bukojemskeja!\n\n— Kiitän herroja. Viime tingassa Jumala teidät lähetti. Kiitos.\n\n— Kiitos! toisti nuori naisääni.\n\n— Jumalan kiitos, että ajoissa tulimme! vastasi Cyprianowicz ja nosti\nnahkalakkiaan.\n\n— Mistä herrat saivat tietää, että olimme vaarassa?\n\n— Ei sitä meille kukaan ilmoittanut, mutta kun tiedämme susien\nliikkuvan laumoittain, läksimme pelastamaan ihmisiä, ja niiden\njoukossa sattui kuin sattuikin olemaan näin kuuluisa henkilö. Ilomme\non sitä suurempi ja samoin ansiomme Jumalan edessä, puhui Cyprianowicz\nkohteliaasti.\n\nYksi Bukojemskin veljeksistä lisäsi:\n\n— Sudennahoista puhumattakaan.\n\n— Se oli oikein ritarin teko, vastasi taaskin Gedeon-herra, — ja kaunis\nteko, josta Jumala suokoon minun pian saada osoittaa kiitollisuuttani.\nEiköhän susiltakin jo ole mennyt ihmislihan himo, niin että me eheinä\npääsemme kotiin.\n\n— Se ei ensinkään ole sanottu. Sudet kerääntyvät ehkä taas kokoon ja\nvoivat tulla uudelleen.\n\n— Sitten ei ole muuta neuvoa kuin puolustautua.\n\n— On kuin onkin neuvo, ja se on se, että saatamme herrasväet kotiin\nasti. Ehkäpä voimme auttaa joitakuita muitakin matkan varrella.\n\n— En uskaltanut sitä pyytää, mutta jos herrat tahtovat olla niin hyvät,\nniin tapahtukoon sillä tavalla. Naisenikin varmaan pelkäävät vähemmin.\n\n— En minä muutenkaan pelkäisi, mutta olen sydämeni pohjasta\nkiitollinen! puhkesi neiti Sieninski puhumaan.\n\nHerra Pongowski antoi käskyn, ja niin lähdettiin liikkeelle. Mutta\ntuskin oli päästy muutamia askelia eteenpäin, kun rikkoutunut aisa\nkokonaan katkesi ja kuomureki jäi paikoilleen.\n\nSiinä sitä taasen oltiin.\n\nMiehillä kyllä oli nuoraa, ja korjaukseen ryhdyttiin paikalla, mutta\neihän siitä ollut mitään takeita, ettei tuollainen paikkatyö jonkin\nmatkan perästä taasen olisi rikki.\n\nNuori Cyprianowicz pysähtyi, nosti taasen lakkiaan ja virkkoi:\n\n— Jedlniaan on puolta lyhyempi matka kuin Belczonczkaan. Pyytäisin\nteidän armoanne suomaan talolle kunnian ja tulemaan meille yöksi. Eihän\nsitä tiedä, mitä meille voisi tapahtua metsän pimeydessä — ja eikö\nmeitä sittenkin olisi liian vähän taistelemaan kaikkia noita petoja\nvastaan, joita tällä korpitiellä liikkuu. Reen me aina jollakin lailla\nsaamme vedetyksi, mutta mitä likemmä, sitä parempi. Totta puhuen:\nkunnia tulee olemaan suurempi kuin ansio, mutta koska se todella on\n_dura necessitas_, — kova välttämättömyys — niin ei ylpeytemme pääse\nliiaksi paisumaan.\n\nHerra Pongowski ei heti vastannut näihin sanoihin, lienee ehkä tuntenut\nniissä jonkinlaista moitteen kärkeä.\n\nHänen mieleensä muistui, että herra Cyprianowicz pari vuotta sitten oli\ntullut häntä tervehtimään Belczonczkaan. Hän oli tosin kohteliaasti\nottanut hänet vastaan, mutta hiukan ylpeästi — eikä laisinkaan ollut\nlähtenyt vastatervehdykselle, siksi että Cyprianowicz oli \"homo novus\"\neli aatelia vasta toisessa polvessa ja armenialaista syntyperää. Isoisä\noli vielä kaupannut silkkikankaita Kamieniecissä.\n\nTämän silkkikauppiaan poika, Jakob, oli palvellut suuren Chodkiewiczin\ntykkiväessä ja Chocimin taistelussa tehnyt sellaisia palveluksia,\nettä hän Stanislaus Lubomirskin välityksellä oli saanut aatelisarvon\nja Jedlnian kuninkaankartanon elinajakseen. Tämä elinkautislahja\njoutui sittemmin hänen perilliselleen Serafinille siten, että se\nruotsalaismetelien aikana oli pantu pantiksi Tasavallan valtiokassalle.\n\nNuorukainen, joka niin erinomaisen neuvokkaasti oli rientänyt\nmatkustajien avuksi, oli saman Serafinin poika.\n\nHerra Pongowski tunsi siis syystä moitteen kärjen, varsinkin kun nuori\nCyprianowicz hiukan korottaen ääntään ja tahallisella painolla lausui\nsanat \"ettei ylpeytemme pääse liiaksi paisumaan\".\n\nMutta ritarillinen reippaus miellytti vanhaa aatelisherraa, vaikea\nhänen sitä paitsi oli kieltäytyä noudattamasta pelastajansa kehoitusta.\nTie Belczonczkaan oli todella pitkä ja vaarallinen, hän ei enää\nepäillytkään, vaan virkkoi:\n\n— Ilman teidän apuanne sudet ehkä nyt nakertelisivat meidän luitamme —\nnäytänpä siis edes hyvää tahtoani... Lähdetään!\n\nCyprianowicz käski ryhtyä korjaamaan rekeä.\n\nAisa oli poikki, ikäänkuin kirveellä katkaistu, köyden toinen pää\nsidottiin sen tähden jalaksiin ja toinen satulaan — ja matkaa\njatkettiin suuressa, iloisessa joukossa. Miehet päästelivät tuon\ntuostakin pitkiä huutoja, ja Bukojemskin herrat lauloivat.\n\nJedlniaan, joka pikemmin oli yksinäinen metsätalo kuin kylä, ei ollut\nkovinkaan pitkä matka. Pian avautui matkustajien eteen laaja, muutaman\nsadan sylen suuruinen aukea, tai paremmin sanoen suuri kenttä, jota\nneljältä taholta ympäröi metsä, ja sen sisäpuolella kymmenkunta\nrakennusta, joitten lumiset katot välkkyivät ja kimmelsivät kuuvalossa.\n\nVähän edempänä näkyi talonpoikaisasumusten takaa ulkohuoneet\nkaartamassa pihamaata — ja pihamaan perällä ruma, muodoton päärakennus.\nCyprianowiczit olivat rakennuttaneet sen entisestä pienestä\npäärakennuksesta, jossa kuninkaan metsänhoitajat aikoinaan olivat\nasuneet. Nykyinen päärakennus oli laaja, miltei liiankin laaja näin\npienen kartanon päärakennukseksi.\n\nSen ikkunoissa tuikki kirkas tuli, punaten lumen räystään alla, pensaat\npihamaalla ja vinttikaivon, joka törrötti sisäänkäytävän oikealla\npuolella.\n\nNähtävästi vanha Cyprianowicz odotti poikaansa ja ehkäpä matkustajiakin\nhänen mukanaan, sillä tuskin oli kuomureki päässyt portille, kun jo\nmuutamia poikia juoksi esiin, soihdut käsissä, ja pian seurasi heitä\nitse isäntä, yllä näädännahkaturkki, päässä lumikonnahkainen lakki,\njonka hän otti käteensä nähdessään kuomureen.\n\n— Mitä rakkaita vieraita Jumala lähettääkään metsäiseen\nyksinäisyyteemme? kysyi hän astuessaan alas portaita.\n\nNuori Cyprianowicz suuteli isänsä kättä ja ilmoitti, keitä vieraat\nolivat. Herra Pongowski astui reestä ja virkkoi:\n\n— Aikoja sitten on mielessäni ollut tehdä se, minkä raskas\nvälttämättömyys tänään pakottaa minut tekemään. Sitä enemmän ylistän\nnyt tätä pakkoa, joka niin täydellisesti sopii yhteen minun aikomusteni\nkanssa.\n\n— Kaikkinaistahan sitä ihmiselle sattuu, mutta onnellinen on tämä\nsattuma minulle. Ilomielin pyydän astumaan sisään.\n\nNäin sanottuaan kumarsi herra Cyprianowicz uudelleen — ja tarjosi\nkäsivartensa rouva Winnickille. Muut seurasivat heidän perässään sisään.\n\nHeti ovessa valtasi vieraat mieluisa tunne, kuten aina käy ihmisten,\njotka pimeästä ja pakkasesta pääsevät valoisiin, lämpöisiin huoneisiin.\nEteisessä ja muissa huoneissa loimusi avarissa kaakeliuuneissa tuli,\nja siellä täällä sytyttelivät palvelijat jo sitä paitsi kirkkaita\nkynttilöitä.\n\nHerra Pongowski katseli ympärilleen hiukan hämmästyneenä. Tavallisessa\naatelistalossa nimittäin ei olisi tavannut läheskään sitä komeutta,\njoka Cyprianowiczien talossa pisti silmään.\n\nTakkatulien ja kynttilöiden valossa saattoi todella nähdä kaikissa\nhuoneissa tavaroita, joita ei tavata edes jokaisessa pikkulinnassa:\nitalialaisia, kauniisti veistettyjä kaappeja ja tuoleja, siellä täällä\nvenetsialainen kello tai peili, kynttiläjalkoja raskaasta messingistä,\nitämaalaisia, turkoosikoristeisia aseita, jotka virkattujen\nkannattimien varassa riippuivat seinillä. Permannoilla oli pehmeitä\nkrimiläisiä mattoja ja molemmilla pitkillä seinillä kaksi arras'laista\nseinäverhoa, joita kuka ylimys hyvänsä olisi voinut pitää koristuksina\ntalossaan.\n\n— Rahalla hän ne on saanut, ajatteli herra Pongowski vihoissaan, — ja\nnyt ylpeillään aatelisarvosta ja herrastellaan rikkaan helyillä eikä\nmiekan teoilla.\n\nCyprianowiczien kohteliaisuus ja rehellinen vieraanvaraisuus riisuivat\nsentään piankin aseet vanhalta aatelisherralta, ja kun hän hetkisen\nperästä kuuli astioiden kilinää viereisestä ruokasalista, hän lauhtui\nkokonaan.\n\nJotta pakkasesta tulleet vieraat lämpiäisivät, tarjottiin heti\nkuumaa, maustettua viiniä. Keskustelu koski vaaraa, josta vasta oli\npäästy. Herra Pongowski kehui kovasti nuorta Cyprianowiczia, joka ei\ntyydy istumaan lämpöisessä pirtissä, vaan pelastaa ihmisiä tiellä,\nvälittämättä kauheasta pakkasesta ja kaikista vaivoista ja vastuksista.\n\n— Totta tosiaan, virkkoi hän, — niinhän tekivät ne entisajan\nkuuluisat ritarit, jotka vaelsivat maailmalla ja pelastivat ihmisiä\nlohikäärmeiden, raivotarten ja muiden hirviöiden kynsistä.\n\n— Jos heidän onnistui pelastaa joku ihanainen prinsessa, huudahti nuori\nCyprianowicz, — niin he varmaan olivat yhtä onnelliset kuin me tänä\nhetkenä.\n\n— Totta totisesti, kukaan ei ole pelastanut ihanaisempaa! Jumal' avita!\nTotta se on! huudahtivat tulisesti Bukojemskin veljekset.\n\nNeiti Sieninski hymyili herttaisesti, ja poskiin syntyi kaksi\nkiitollista kuoppasta. Hän painoi silmänsä maahan.\n\nHerra Pongowskin mielestä tuntui kohteliaisuus hiukan liian\ntungettelevalta, sillä neiti Sieninski oli ylhäistä magnaattisukua,\nvaikka olikin orpo ja köyhä. Hän käänsi sen tähden keskustelun\ntoisaalle ja kysyi:\n\n— Entä kauanko herrat tällä tavalla ovat kulkeneet kujilla ja teillä?\n\n— Siitä asti kun suuret lumipyryt alkoivat, ja aiomme kulkea niin kauan\nkuin pakkasia kestää, vastasi nuori Stanislaw Cyprianowicz.\n\n— Entä paljonko jo olette tappaneet susia?\n\n— Niin että riittää kaikille turkeiksi.\n\nBukojemskin veljekset rupesivat nauramaan niin ääneen, että olisi\nluullut neljän hevosen hirnuvan, ja kun he hiukan olivat rauhoittuneet,\nvirkkoi vanhin, Johannes:\n\n— Hänen armonsa kuningas tulee olemaan tyytyväinen metsänvartijoihinsa.\n\n— Varmaan — vastasi herra Pongowski. — Kuulin juuri, että herrat\novat ylimetsänhoitajina täkäläisessä kuninkaan korvessa. Muutenhan\nBukojemskit ovat syntyisin Ukrainasta?\n\n— Olemme sitä samaa sukua.\n\n— Vai niin... vai niin... ylhäistä sukua Jelo-Bukojemskit... Heillä on\nsuhteita hyvinkin suurten perheiden kanssa...\n\n— Ja Pyhän Pietarin kanssa niinikään! huudahti Lukas Bukojemski.\n\n— Mitä? kysyi herra Pongowski.\n\nJa hän rupesi äreästi ja ankarasti katselemaan veljeksiä, ikäänkuin\nolisi tahtonut saada selville, uskaltavatko he todella tehdä hänestä\npilkkaa. Mutta heidän kasvonsa olivat iloiset ja ystävälliset, ja he\nnyökyttivät suurella vakaumuksella päätään, vakuuttaakseen veljensä\nsanojen totuutta. Herra Pongowski ajatteli ajattelemistaan ja toisti\nvihdoin:\n\n— Pyhän Pietarin sukua? _Quo modo_ — millä tavalla?\n\n— Przegonowskien kautta!\n\n— Jahah! Entä Przegonowskit?\n\n— Uswiatien kautta!\n\n— Ja Uswiatit taas jonkun toisen kautta! huudahti vanha aatelismies\nvihdoin nauraen — ja niin edespäin aina Kristuksen syntymään saakka...\nVai niin! Hyvä sen jolla on sukulaisia maallisessa hallituksessa,\nsaatikka sitten taivaallisessa... Sitä varmempi virkaylennys. Mutta\nmillä tavalla herrat Ukrainasta ovat joutuneet tänne Kosienicen\nkorpeen, koska kuulen, että jo muutamia vuosia olette olleet täällä?\n\n— Kolme vuotta. Jo aikoja sitten hajoittivat kapinalliset ukrainalaiset\ntiluksemme maan tasalle ja sittemmin ovat rajat siellä muuttuneet.\nEmme tahtoneet jäädä palvelemaan pakanoita, menimme sen tähden aluksi\nsotaväkeen, vuokrasimme sitten maata, ja vihdoin osoitti sukulaisemme,\nMalczynski, meidät tänne ylimetsänhoitajiksi.\n\n— Niin, virkkoi vanha Cyprianowicz, — kummallista, että täällä\nerämaassa olemme kohdanneet toisemme, sillä varmaan emme kukaan\nole täkäläisiä, vaan ihmiskohtalon tänne lähettämiä. Armollisen\nherran syntymäseutu (tässä hän kääntyi herra Pongowskin puoleen), on\ntietääkseni Valko-Venäjä?\n\nHerra Pongowski säpsähti, ikäänkuin olisi kajottu haavaan, joka ei\nvielä ole mennyt umpeen.\n\n— Minulla oli siellä ja on vieläkin maatila, virkkoi hän, — mutta ne\nseudut ovat minulle vastenmieliset, sillä onnettomuudet kohtasivat\nminua siellä kuin salamaniskut.\n\n— Jumala oli sen niin määrännyt, virkkoi Cyprianowicz.\n\n— Tietysti, ja turhaanhan niitä vastaan taistelee, mutta vaikea niissä\non elääkin...\n\n— Teidän armonne on, kuten olen kuullut, suurimman osan ikäänsä\npalvellut sotaväessä.\n\n— Kunnes menetin käsivarteni. Kostin omia ja isänmaani kärsimiä\nvääryyksiä. Mutta jos Herra Jeesus antaa minulle anteeksi yhden synnin\njokaisesta pakananpäästä, niin toivon, ettei minun tarvitse helvettiä\nnähdä.\n\n— Niin kyllä, niin kyllä! Palvelus luetaan ansioksi ja kärsimykset\nluetaan ansioksi. Paras on karkottaa surulliset ajatukset.\n\n— Kyllä minä ne mielelläni karkottaisinkin, mutta ne eivät tahdo lähteä\ntiehensä. Jääkööt sentään nyt sikseen. Tultuani raajarikoksi ja samalla\ntuon neitosen holhoojaksi muutin viettämään vanhuuttani rauhallisempaan\nmaahan, johon eivät pakanat tule, ja asun nyt, kuten teidän armonne\ntietää, Belczonczkassa.\n\n— Ihan niin minäkin, virkkoi vanha Cyprianowicz. — Vaikka siellä nyt on\naivan rauhallista, kiehuu nuoriso ja elää seikkailuretkien toivossa.\nKauhea ja säälittävä kuitenkin on niiden seutujen kohtalo, joissa joku\naina jotakin itkee.\n\nHerra Pongowski vei käden otsalleen ja piti sitä siinä hyvän aikaa.\nSitten hän virkkoi surullisella äänellä:\n\n— Niillä seuduilla todella ainoastaan talonpoika tai ylimys voi tulla\ntoimeen. Talonpoika sen tähden, että hän pakanajoukon tullessa painuu\nmetsiin ja elää siellä kuukausia kuin villi peto; ylimys taas sen\ntähden, että hänellä on varustetut linnansa ja lippukuntansa, jotka\nhäntä suojelevat... Ja kuitenkin!... Menneet ovat Zolkiewskit, menneet\nDanilowickit. Sobleskeistä sortui nykyään hallitsevan armollisen\nkuninkaamme Juhanan veli... Ja paljon muita!... Yksi Wisniowieckeistä\nhirtettiin Stambulissa koukkuun... Korecki surmattiin rautaseipäällä.\nMenivät Kalinowskit ja maksoivat verellään veronsa Herburtit ja\nJazlowieckit. On aikojen kuluessa sortunut moni Sieninski, joka\naikoinaan hallitsi koko sitä maata... On sitä siinä hautausmaata! Jos\ntahtoisin kaikki nimittää, en aamuunkaan asti valmistuisi... Ja jos,\npaitsi ylimyksiä, rupeisin nimittämään aatelisiakin, niin ei siihen\nriittäisi kokonainen kuukausikaan...\n\n— Totta! totta! Mutta ihmeelliseltä se vaan tuntuu, kuinka Jumala\nantaa sen turkkilais- ja tataariroskan enentyä! Sillä kyllä niitä on\ntapettukin niin paljon, että kun talonpoika keväisin kyntää, niin joka\naskeleelta kolisee auran alla pakanoiden pääkalloja... Herra Jumala,\nkuinka paljon nykyinenkin herramme on nujertanut niitä... Kyllä siitä\ntulisi kokonainen verivirta, ja lisää aina vaan tulee...\n\nTotta se oli.\n\nLevottomuuksien ja vallattomuuden kalvama Tasavalta ei voinut saada\nkokoon väkevää armeijaa, joka olisi kyennyt yhdellä suurella sodalla\nikiajoiksi lopettamaan turkkilais-tataarilaisten hyökkäykset.\n\nSellaista armeijaa muuten ei olisi saanut kokoon koko Eurooppakaan.\n\nSen sijaan asui Tasavallassa rohkea kansa, joka ei ollut valmis\nvapaaehtoisesti tarjoamaan kurkkuaan itäisten hyökkääjien veitsille.\nNoihin hautakumpujen pöyhimiin ja veren valamiin rajamaihin, Podoliaan,\nUkrainaan ja Punaiseen-Venäjään virtasi lakkaamatta puolalaisten\nsiirtolaisten tulva, jota ei houkutellut yksin hedelmällinen maa, vaan\nvielä enemmän alituisen sodan ja tappelun kaipuu ja seikkailuhalu.\n\n\"Puolalaiset\", kirjoitti vanha kronikoitsija [Kromer], — \"menevät\nVähä-Venäjälle taistelemaan tataarien kanssa\".\n\nTulvimalla tulvi sinne siis talonpoikia Masowiasta, tulvi rohkeita\naatelismiehiä, joita hävetti kuolla vuoteeseen; tulvi noihin\n\"punertavan mullan maihin\" lopuksi mahtavia ylimyksiä, jotka usein\nretkeilivät Krimiin tai Valakiaan asti hakemaan valtaa, voittoja,\nkuolemaa, huvituksia ja kunniaa.\n\nSanottiin niinkin, etteivät puolalaiset halua suurta sotaa, vaan\nsellaista pienempää, joka heitä aina pitää virkkuina. Se tosin ei ollut\ntotta, mutta alituisesta sekamelskasta se pöyhkeä heimo sentään piti —\nja usein sai seikkailija verisesti maksaa uhkarohkeutensa.\n\nMutta eivät Dobrutsan eikä Bialogrodinkaan maat eivätkä varsinkaan\nKrimin laihat kaislikot kyenneet elättämään villejä asukkaitaan, vaan\nnälkä ajoi heitä lihavammille rajamaille, jossa heitä odotti runsas\nsaalis tai yhtä usein kuolema.\n\nTulipalojen loimut valaisivat siellä ennen tuntemattomia kauhuja.\nYksityiset joukot hajoittivat sapelien ja kavioiden alle\nkymmenkertaisesti suuremmat pakanajoukot, tuhaksi ja tomuksi. Vain\nkäänteiden ääretön nopeus pelasti päällekarkaajat, ja yleensä\njokikinen pakana, joka vain Tasavallan joukkojen kynsiin joutui, oli\npelastuksetta kuoleman oma.\n\nOli sellaisiakin joukkoja, varsinkin pienempiä, joista ei Krimiin\npalannut ketään. Kauheilta kaikuivat aikoinaan tataarien ja\nturkkilaisten korvissa nimet Pretwic ja Chmielecki. Vähemmistä\nritareista olivat Wolodyjowski, Pelka ja vanhempi Ruszczyc verisin\nkirjaimin kirjoittaneet nimensä heidän muistiinsa. Nämä olivat jo\nmuutamia kymmeniä vuosia levänneet haudassaan ja kunniassa. Suurista\nsankareista ei kuitenkaan kukaan ollut vuodattanut niin paljon Islamin\ntunnustajien verta kuin senaikuinen kuningas, Juhana III Sobieski.\n\nPodhajcemin, Kaluszemin, Chocimin ja Lembergin likellä makasi siihen\naikaan läjittäin hautaamattomia pakanoiden luita. Laajat kentät olivat\nniiden alla kuin valkoisen lumen peitossa.\n\nVihdoin valtasi kauhu kaikki tataarien laumat.\n\nSilloin hengittivät helpommin rajamaat, ja kun yhä nälkäinen\nturkkilaisvoima rupesi hakemaan vaarattomampia taistelukenttiä,\nhengitti koko raadeltu Tasavalta helpommin.\n\nYksin surulliset muistot jäivät.\n\nKaukana Cyprianowiczien nykyisiltä asuinsijoilta, lähellä Pomorzenin\nlinnaa, yleni vuorella korkea risti, johon oli pistetty kaksi keihästä.\nHerra Pongowski oli noin parikymmentä vuotta sitten pystyttänyt sen\npalaneen talonsa paikalle — ja aina kun hän muisteli tuota ristiä ja\nkaikkia rakkaita päitä, jotka sillä paikalla oli kadottanut, alkoi\ntuska vieläkin kalvaa vanhaa sydäntä.\n\nHän oli ankara mies, kova itselleen ja kova muille. Hän\nhäpesi vuodattaa kyyneliä vieraitten nähden eikä sietänyt\nhelppohintaista sääliä, sen tähden ei hän enää tahtonut puhua omista\nvastoinkäymisistään — ja rupesi kysymään isännältä, kuinka aika kuluu\ntäällä yksinäisellä maatilalla.\n\nTämä virkkoi:\n\n— Hiljalleen, hiljalleen! Kun ei metsä kohise eivätkä sudet ulvo,\nsaattaa melkein kuulla lumen putoavan. Täällä on rauhallista, uunissa\npalaa tuli ja illalla saa haarikallisen kuumaa viiniä — vanha ei\nenempää kaipaakaan.\n\n— Niin kyllä. Mutta entä pojat?\n\n— Ennemmin tai myöhemmin linnunpoikanen kyllä lentää pesästä. Ja täällä\nkohisevat jo jotkin puut, että pitäisi tulla suuri sota pakanoita\nvastaan.\n\n— Siihen sotaan lentävät vanhat kotkatkin. Lentäisin mielelläni minäkin\nmuitten mukana, jollei tätä tässä olisi.\n\nJa herra Pongowski kosketti tyhjää hihaansa, johon ei ollut jäänyt kuin\npieni kappale olkapäätä kaulan kohdalle.\n\nCyprianowicz kaasi hänelle viiniä:\n\n— Kristillisten aseiden onneksi!\n\n— Suokoon sen Jumala. Malja pohjaan!\n\nSillä aikaa jutteli nuori Cyprianowicz, höyryävä viinilasi kädessä,\nrouva Winnickin, neiti Sieninskin ja Bukojemskin veljesten kanssa.\nNaiset koskettivat vain keveästi lasinlaitoja, mutta Bukojemskin\nherroja ei monta kertaa tarvinnut kehoittaa juomaan. Maailma kävikin\nheidän silmissään yhä iloisemmaksi ja neiti Sieninski yhä kauniimmaksi.\nHe eivät enää löytäneet vastaavia sanoja tunteilleen, vaan rupesivat\nmietteissään katselemaan toisiinsa, nykimään ja tuuppimaan toisiaan.\n\nVihdoin virkkoi vanhin, Johannes:\n\n— En minä yhtään ihmettele susia, että ne tahtoisivat maistaa\narmollisen neidin lihaa ja luita, sillä kyllä se villi petokin tietää\nmikä on oikein herkkua...!\n\nMuut veljekset Mateus, Markus ja Lukas läjäyttivät käden reiteensä ja\nvirkkoivat:\n\n— Oikein osattu! prikusta prikkuun!\n\n— Herkkua eikä mitään muuta!\n\n— Konvehtia!\n\nKun neiti Sieninski tämän kuuli, hän löi kauhistuneena kätensä ristiin\nja huusi nuorelle Cyprianowiczille:\n\n— Auttakaa, teidän armonne, sillä minä näen, että nämä herrat ovat\npelastaneet minut susien kynsistä saadakseen syödä minut omaan suuhunsa.\n\n— Armollinen neiti, vastasi Cyprianowicz iloisesti, — herra Johannes\nBukojemski sanoi: en ihmettele susia! ja minä sanon: en ihmettele herra\nBukojemskia.\n\n— Sitten ei minulla enää ole mitään muuta sanomista kuin: \"joka sinun\nsuojaasi, pyhä...\"\n\n— Älä pilkkaa pyhiä asioita! huudahti rouva Winnicki.\n\n— Voi, voi, nämä herrat ovat valmiit syömään suuhunsa täti kullankin,\nyhdessä minun kanssani. Eikö niin?\n\nTämä kysymys jäi kuitenkin vastausta vaille. Mutta Bukojemskin herrojen\nkasvoista saattoi selvästi lukea, ettei heillä ollut siihen vähintäkään\nhalua! Lukas, joka oli teräväjärkisin veljeksistä, virkkoi:\n\n— Puhukoon Johannes; hän on vanhin veljeksistä. Johannes joutui jonkin\nverran hämilleen ja virkkoi:\n\n— Kuka sitä tietää, mitä huomenna tapahtuu!\n\n— Varsin järkevä huomautus, sanoi Cyprianowicz, — mutta mihin sen\nperustatte?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Muuten vain. Tarkoitan, että miksi te mainitsette huomisen päivän?\n\n— Ettekö te sitten tiedä, että rakkaus on suttakin pahempi. Suden\nsaattaa surmata, mutta rakkautta ette surmaa.\n\n— Tiedän kyllä, mutta onhan se toinen asia.\n\n— Vähät asioista, kunhan järki vain ei mene.\n\n— Hahhah, Jumala varjelkoon järkeä, jos niin on.\n\nNeiti Sieninski rupesi nauramaan, Cyprianowicz perässä ja vihdoin\nBukojemskin herrat niinikään. Siinä keskustelu katkesi, sillä palvelija\ntuli pyytämään illalliselle.\n\nVanhempi herra Cyprianowicz tarjosi käsivartensa rouva Winnickille,\nheitä seurasi herra Pongowski, ja neiti Sieninskiä talutti nuori\nCyprianowicz.\n\n— Herra Bukojemskin kanssa on vaikea väitellä! sanoi neitonen, jota\nkeskustelu suuresti oli huvittanut.\n\n— Sillä hänen perusteensa ovat kuin mitäkin vikurihevosia, joista\njokainen vetää omalle taholleen. Hän lausui joka tapauksessa kaksi\ntotuutta, joita on vaikea kieltää.\n\n— Ensimmäinen oli?\n\n— Ettei kukaan tiedä, mitä huomenna tapahtuu, kuten esimerkiksi minä en\nlaisinkaan tietänyt, että silmäni tänään näkisivät armollisen neidin.\n\n— Entä toinen?\n\n— Että helpompi on surmata susi kuin rakkaus... Se on suuri totuus.\n\nJa sen sanottuaan huokasi herra Cyprianowicz, mutta neiti painoi alas\nsilmänsä ja oli vaiti.\n\nVasta hetkisen perästä, kun jo istuttiin pöydässä, hän virkkoi:\n\n— Toivottavasti herrat pian tulevat Belczonczkaan, että holhoojani\nsaa näyttää kiitollisuuttaan pelastuksestamme ja nauttimastamme\nvieraanvaraisuudesta.\n\nHerra Pongowskin totinen tuuli parani huomattavasti illallisen aikana —\nja kun isäntä valituin sanoin esitti naisten ja sitten arvoisan vieraan\nmaljan, vastasi vanha aatelisherra erittäin kohteliaasti, kiittäen\nsiitä, että oli saanut apua vaikeassa asemassa, ja vakuuttaen ikuista\nkiitollisuuttaan.\n\nSitten puhuttiin _de publicis_, yleisistä asioista, kuninkaasta, hänen\nvoitoistaan, valtiopäivistä, joiden piti kokoontua huhtikuussa, ja\nsodasta, joka Turkin sulttaanin puolelta uhkasi Saksan keisarikuntaa ja\njohon Maltan ritari, herra Hieronim Lubomirski jo värväsi vapaaehtoisia\nPuolasta.\n\nHyvin uteliaina kuuntelivat herrat Bukojemskit, että jokainen\npuolalainen siellä Saksassa otetaan vastaan avosylin. Turkkilaiset\nhalveksivat nimittäin saksalaista ratsuväkeä, mutta puolalainen herätti\nheissä tarpeellista pelkoa.\n\nHerra Pongowski moitti jonkin verran ritari Lubomirskin ylpeyttä,\nhänellä oli näet tapana sanoa saksalaisista kreiveistä: \"Hansikkaaseeni\nmahtuu kymmenen sellaista herraa.\" Hänen ritariavujaan, tavatonta\nrohkeuttaan ja suurta sotataitoaan hän kuitenkin kaikin puolin ylisti.\n\nTätä kuunneltuaan Lukas Bukojemski omassa ja veljensä nimessä vakuutti,\nettei heitä, niin pian kuin kevät tulee, enää mikään pidätä, vaan\nhe lähtevät ritarin luo. Kovien pakkasten aikana he kuitenkin vielä\ntappavat susia ja kostavat perinpohjaisesti neiti Sieninskin vaaran.\nSillä vaikka Johannes sanoi, ettei hän ihmettele susia, mutta kun\najattelee, että sellainen viaton kyyhkynen olisi voinut joutua niiden\nkitaan, niin sydän hyppää kiukusta kurkkuun asti ja kyyneleet pyrkivät\nnousemaan silmiin.\n\n— Vahinko, hän virkkoi — että sudennahat ovat niin halvassa hinnassa ja\nettä juutalaiset tuskin antavat yhtä taalaria kolmesta nahasta, mutta\nkyyneleet yrittävät nousta kurkkuun, ja paras taitaa olla antaa niiden\nnousta. Sillä joka ei sääli ahdistettua viattomuutta ja puhtautta, se\non raakalainen eikä ritarinnimen ja aateluuden arvoinen.\n\nSen sanottuaan hän todella päästi kyyneleensä vapaasti kulkemaan, ja\nveljet seurasivat hänen esimerkkiään; tosin saattoivat sudet pahimmassa\ntapauksessa uhata neiti Sieninskin henkeä eivätkä suinkaan kunniaa,\nmutta veljen puhe liikutti heitä niin, että heidän sydämensä suli kuin\nkuumennettu vaha.\n\nIllallisen jälkeen he tahtoivat ruveta ampumaan neidin kunniaksi, mutta\nisäntä pani vastaan, sillä talossa oli sairas, muuan metsänvartija,\njota hän pitää suuressa arvossa ja joka tarvitsee lepoa.\n\nHerra Pongowski arveli, että se ehkä on joku perheen köyhtynyt\nsukulainen tai ehkä pahimmassa tapauksessa joku pikkuaatelinen.\nKohteliaisuudesta hän sen tähden rupesi kyselemään hänen tilaansa;\nmutta kun hän sitten kuuli, että se on tavallinen palvelija, niin\nhän kohotti olkapäitään, katsahti karsaan kummastuneena vanhaan\nCyprianowicziin ja puhkesi puhumaan:\n\n— Tottakin! unohdin tässä, että olen kuullut puhuttavan teidän liiankin\ninhimillisestä sydämestänne.\n\n— Suokoon Jumala, vastasi Serafin-herra, — ettei minusta puhuttaisi\npahempaa. Olen sille miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa — ja\nsaattaa olla moni muukin — sillä hän tuntee erinomaisesti kaikki yrtit\nja parantaa jos jonkinlaisia tauteja.\n\n— Siinä tapauksessa minua vain kummastuttaa, ettei hän paranna itseään.\nLähettäkääpä hänet joskus tämän sukulaiseni rouva Winnickin luo. Hän\nvalmistaa hänkin kaikenlaisia lääkkeitä ja parantaa niillä ihmisiä;\nmutta sallittakoon meidän ruveta ajattelemaan lepoa, sillä minua on\nmatka kauheasti väsyttänyt ja viinikin hiukan hämmentänyt, niinkuin\nherroja Bukojemskejakin.\n\nBukojemskien pörrö oli todella täydessä tulessa ja silmät sumuiset ja\nverestävät. Kun sitten nuori Cyprianowicz vei heitä piharakennukseen,\njossa heidän kaikkien piti olla yötä, he kulkivat epävarmoin askelin\nlumessa, joka narisi askelten alla, ja ihmettelivät, että kuu hymyilee\nheitä vastaan tallin katolta eikä loistakaan taivaalla.\n\nNeiti Sieninski oli kuitenkin ehtinyt syöpyä niin syvälle heidän\nsydämeensä, että heidän vieläkin täytyi puhua hänestä.\n\nNuoren Cyprianowiczin ei hänenkään ollut uni, hän käski tuoda\nhuoneeseen kannun simaa, sitten he asettuivat suuren takan ääreen\nja tyhjensivät aluksi ääneti lasejaan, loimottavan tulen valossa,\nsirkkojen soitellessa nurkassa.\n\nVihdoin vanhin, Johannes, veti syvältä henkeään, puhalsi sen sitten\neteensä sellaisella voimalla, että liekki leimahti, ja virkkoi:\n\n— Voi Herra Jeesus! Rakkaat veljet, itkekää kohtaloani, surkea juttu on\nminulle tapahtunut!\n\n— Mikä juttu? Puhu, älä peittele!\n\n— Nähkääs, minä rakastan niin, että polvet allani vapisevat.\n\n— Etkös sitten luule minun rakastavan? huusi Lukas.\n\n— Entä minun? kirkaisi Mateus.\n\n— Ja minun? kuului Markuksen huulilta.\n\nJohanneksen piti kertoa heille jotakin, mutta hän ei saanut sanaa\nsuustaan, sillä häntä oli ruvennut nikottamaan. Hänen silmänsä menivät\nihmetyksestä selkosen selälleen, ja hän jäi tuijottamaan veljiinsä,\nniin että olisi luullut hänen ensi kerran nähneen heidät.\n\nVihdoin kuvastui kiukku hänen kasvoillaan.\n\n— Vai olette te, hän puhkui, — sellaisia pukareja, että asetutte\nvanhimman veljen tielle ja tärvelette hänen onnensa?\n\n— Vai niin vai! vastasi Lukas, — mitä ihmettä? Onko neiti Sieninski\njoku fideikomissi, johon vain vanhimmalla veljellä on oikeus? Olemme\nsaman isän ja äidin lapsia, ja jos sinä sanot meitä sellaisiksi\npukareiksi, niin loukkaat vanhempiamme heidän haudassaan. Jokaisella on\noikeus rakastaa.\n\n— On tietysti, mutta varoitan teitä, sillä teidän pitää osoittaa\nminulle kuuliaisuutta.\n\n— Vai pitäisi meidän koko ikämme olla kuuliaiset tuollaiselle\nhevosenkallolle. Niinkö?\n\n— Sinä herjaat, senkin pakana, kuin koira!\n\n— Itse herjaat. Sillä Jaakob oli nuorempi kuin Eesau ja Joosef oli\nnuorin veljeksistä; loukkaat siis Pyhää Raamattua ja haukut uskoa päin\nsilmiä.\n\nNäiden argumenttien ahdistamana ei Johannes ensi hädässä löytänyt\nmitään vastausta, ja kun Mateus sitten vielä veti esiin Kainin, joka\nhänkin oli vanhin veli, niin hän kokonaan kadotti päänsä.\n\nHänen kiukkunsa yltyi yltymistään, ja vihdoin hän jo rupesi kopeloimaan\nsapeliaan, jota kuitenkaan ei ollut hänen vyöllään.\n\nJa ties mihin olisi jouduttu, jollei Markus, joka pitkän aikaa oli\nistunut käsi otsalla, hautomassa jotakin asiaa, äkkiä olisi huutanut\njymisevällä äänellä:\n\n— Minä olen nuorin veljeksistä, minä olen Joosef, neiti Sieninski on\nsiis minun!\n\nToiset kääntyivät paikalla hänen puoleensa, kiukku kasvoissa, silmät\nsäihkyen:\n\n— Mitä? Vai sinun, sinä hanhen muna, sinä savikukko ja\nkoirankuonolainen ja juopporatti... Sinunko?\n\n— Suunne kiinni! Niin sanotaan Sanassa!\n\n— Missä sanassa, tyhmyri?\n\n— Sama se missä — niin siinä vain on. Itse olette juoneet enkä minä!\n\nMutta nyt tuli väliin Stanislaw Cyprianowicz.\n\n— Eikö teitä hävetä, virkkoi hän, — veljiä olette ja aatelismiehiä ja\nnoin riitelette? Sillä laillako te toteutatte veljellistä rakkautta? Ja\nmistä te riitelette? Onko neiti Sieninski sieni, jonka pistää koppaansa\nkuka ensiksi metsästä tapaa? Pelikaanienkin joukossa — vaikk'eivät\nne ole aatelisia eivätkä edes ihmisiä — on sellainen tapa, että ne\nsukurakkaudesta auttavat toisiaan, ja kun eivät saa kaloja, ruokkivat\ntoisiaan omalla verellään. Muistakaa toki edesmenneitä vanhempianne,\njotka siellä vuodattavat kyyneliä, kun katselevat, missä epäsovussa\nelävät pojat, joille he varmaan antoivat toiset käskyt, antaessaan\nsiunauksensa. Ei heille enää maistu taivaallinenkaan ruoka eivätkä he\nuskalla nostaa silmiään noitten neljän evankelistan puoleen, joitten\nnimet he pyhässä kasteessa teille antoivat.\n\nNiin puhui Staszko Cyprianowicz. Alussa hän oli purskahtamaisillaan\nnauruun, mutta puhuessa lämpeni hän lämpenemistään omista sanoistaan,\nhän oli nimittäin hänkin, seuran vuoksi tullut juoneeksi hiukan liikaa.\nHänen puheensa loppupuolella olivat herrat Bukojemskit käyneet yhä\nliikuttuneemmiksi, vihdoin he kaikki neljä itkivät ääneensä ja vanhin,\nJohannes, puhkesi puhumaan:\n\n— Tappakaa minut Jumalan tähden, mutta älkää sanoko Kainiksi.\n\nMateus, joka oli Kainia maininnut, heittäytyi hänen syliinsä.\n\n— Veljet, antakaa, minut pyövelille!\n\n— Suo anteeksi, sillä minä halkean surusta! ulvoi Lukas.\n\nMarkus lausui:\n\n— Olen haukkunut Sanaa vastaan kuin koira.\n\nJa he rupesivat halailemaan toisiaan, mutta kun Johannes vihdoin oli\npäässyt irti hyväilyjen kynsistä, hän istuutui penkille, aukaisi\nviittansa ja paitansa, paljasti rintansa ja rupesi katkonaisesti\npuhumaan:\n\n— Tässä olen... ihan kuin pelikaani!... Tässä olen...!\n\nMuut veljet entistä kiihkeämmin nyyhkimään:\n\n— Pelikaani! ihan oikea pelikaani!... Kautta Jumalan! — Pelikaani!\n\n— Ottakaa neiti Sieninski!\n\n— Sinun hän on! Ota hänet!\n\n— Ottakoot nuoremmat...!\n\n— Ei ikinä! Se ei ole mahdollista!\n\n— Menköön hiiteen!\n\n— Emme huoli häntä!\n\nJa siinä iski Lukas kämmenen reiteensä niin että huoneessa kumahti.\n\n— Nyt minä tiedän! huusi hän.\n\n— No mitä tiedät? Puhu suusi puhtaaksi!\n\n— Cyprianowicz ottakoon hänet!\n\nTämän kuultuaan kimmahtivat he kaikki ylös penkiltä, sillä syvän\nvaikutuksen teki heihin veljen tuuma. He asettuivat kaikki\nCyprianowiczin ympärille.\n\n— Ota hänet, Staszko!\n\n— Sillä tavalla sinä meidät parhaiten sovitat.\n\n— Niin totta kuin rakastat meitä.\n\n— Jumala sinua siunatkoon! huusi Johannes, nostaen silmänsä taivaaseen\nja korottaen kätensä hänen päänsä yläpuolelle.\n\nCyprianowicz punastui, tuli aivan hämilleen ja toisti toistamistaan:\n\n— Kautta Herran haavojen, te olette hulluja...!\n\nJa hänen sydämensä vapisi, kun hän vain sitä ajatteli, sillä hän oli\nkaksi vuotta viettänyt isänsä kanssa syvissä metsissä ja nähnyt ylen\nvähän ihmisiä. Sellaista ihanaa tyttöä ei hän pitkiin aikoihin ollut\nnähnyt.\n\nBrzezanyssa hän oli joskus maailmassa nähnyt jotakin sinne päin, kun\nisä oli lähettänyt hänet sikäläiseen hoviin oppimaan hienoa käytöstä ja\nsaamaan tietoja yleisistä asioista. Mutta silloin hän oli vielä ollut\npoikanen — ja aika oli kuluttanut pois ne muistot.\n\nJa nyt, kun hän taasen keskellä korpia äkkiarvaamatta näkee tuollaisen\nihanaisen kukkasen — sanovat hänelle ihmiset heti paikalla: ota\nhänet!...\n\nHän kävi kovin hämilleen ja toisteli yhä:\n\n— Jumalan tähden! Onko hän teidän tai minun otettavissa!... Mutta,\nkuten humalaiset ainakin, he eivät nähneet minkäänlaista estettä, vaan\nrupesivat vaatimalla vaatimaan.\n\n— Me emme kadehdi sinua, puhui Lukas, — ota sinä vain hänet! Me aiomme\nsitä paitsi lähteä sotaan, olemme saaneet tarpeeksemme tästä metsän\nvartioimisesta. Kolmenkymmenen taalarin palkka koko vuodessa... Ei\nsiitä riitä juomaan, saatikka sitten vaatetukseen. Hevosemme myimme,\nsinun hevosellasi käymme susien ajossa. — Kaikki valjaat niinikään...\nOrpojen on aina raskasta. Paras lähteä sotaan — mutta ota sinä hänet,\nniin totta kuin meitä rakastat!\n\n— Ota hänet! huusi Johannes, — ja me lähdemme Itävaltaan ritari\nLubomirskin luo ja autamme häntä nylkemään pakanoita.\n\n— Ota hänet heti paikalla!\n\n— Huomispäivänä! Kirkkoon!...\n\nMutta Cyprianowicz oli jo saanut takaisin mielenmalttinsa ja selvinnyt\nniin, ettei olisi luullut hänen sinä päivänä mitään maistaneen.\n\n— Hyvät ihmiset, ajatelkaa nyt toki mitä sanotte! Riippuuko se nyt\nsitten minun tai teidän tahdostanne? Mitä tyttö itse sanoo ja mitä\nsanoo herra Pongowski, joka on ylpeä ja korskea herra? Jos tyttökin\njoskus taipuisi minun ystäväkseni, niin ehkäpä holhooja soisi hänen\nennen jäävän naimattomaksi kuin rupeavan tällaisen poikanulikan\nvaimoksi kuin minä ja te olette.\n\n— Ohoo! huudahti Johannes. — Onko herra Pongowski ehkä Krakovan\nkastellaani tai joku suurhetmani? Jos sinä meidän mielestämme olet\nhyvä, niin varokoon hän nyrpistämästä nenäänsä. Eivätkö Bukojemskit\nkelpaisi puhemiehiksi?\n\n— Totta totisesti! Hän on vanha, ei hänellä ole pitkääkään matkaa\nkuolemaan, varokoon vain, ettei Pyhä Pietari likistä hänen hyppysiään\ntaivaan porttien väliin. Pidä meidän puoliamme, Pyhä Pietari, ja sano\nhänelle näin: \"Et osannut, senkin tyhmyri, eläessäsi kunnioittaa minun\nsukuani, suutele nyt koiran kuonoa!\" Sano hänelle kuoleman jälkeen\nniin! Mutta mepä emme kärsi, että meitä eläessämmekään loukataan.\n\n— Kuinka niin? Senkö tähden, ettei meille jäänyt perintöä, senkö tähden\nhe meitä herjaavat ja solvaavat kuin talonpoikia?...\n\n— Sillä laillako meidän veremme ja meidän haavamme maksetaan?\n\n— Oi veljeni, orpo-raukkoja te olette. Paljon meille on elämässä\nvääryyttä tapahtunut, mutta ei ikinä meitä näin ole solvattu.\n\n— Totta, totta! huusivat Lukas, Markus ja Mateus surkeasti.\n\nJa runsaina valuivat taasen kyyneleet alas heidän poskiaan. Itkettyään\nhe yltyivät uudelleen kiukuttelemaan, sillä heistä tuntui siltä, kuin\nei ylhäissyntyisten ihmisten sopisi päästää sellaista loukkausta\nmielestään.\n\nMarkus, joka oli tulisin veljeksistä, teki ensinnä tämän huomautuksen.\n\n— Vaikea on häntä vaatia kaksintaisteluun, sanoi hän, — sillä hän on\nvanha ja toiskätinen, mutta jos hän jollakin lailla kohtelee meitä\nhalveksien, niin meidän täytyy kostaa. Mitä teemme? — Miettikääpä!\n\n— Jalkani ovat paleltuneet pakkasessa, sanoi Lukas, — ja nyt niitä\nkauheasti polttaa. Jollei tätä vaivaa olisi, miettisin mielelläni...\n\n— Minun polttaa päätäni, ei jalkojani.\n\n— Et sinä tyhjästä mitään kisko irti.\n\n— Pata kattilaa soimaa! intti Johannes.\n\n— Suukopuko tässä nyt syntyykin eikä vastaus! huusi Markus vimmoissaan.\n\nSiinä tuli Cyprianowicz väliin.\n\n— Vastausko? kysyi hän. — Kenelle?\n\n— Pongowskille.\n\n— Mihin se vastaus on annettava?\n\n— Mihin? Kuinka: mihin?\n\nJa he rupesivat kummissaan ja ihmeissään katsomaan toisiaan ja\nkääntyivät sitten Markuksen puoleen.\n\n— Mitä sinä meistä tahdot?\n\n— Mitä te sitten tahdotte?...\n\n— Istunto lykätään huomiseksi, komensi Cyprianowicz. — Tulikin jo\nsammuu pesästä ja puoliyö on aikoja sitten mennyt. Vuoteet odottavat\ntuolla seinällä, ja levon tarpeessa me totisesti olemme, kun olemme\npakkasessa puuhanneet.\n\nTuli oli todella sammunut ja huone käynyt pimeäksi. Herrat Bukojemskit\ntunnustivat siis isännän tuomion täysin oikeutetuksi.\n\nHetkinen vielä puheltiin, mutta yhä tyynemmin ja tyynemmin, sitten\nkuului huoneessa vain rukouksen mutinaa, joka milloin heikkeni, milloin\nnousi ja jota syvät huokaukset säestivät.\n\nHiilet liedellä rupesivat peittymään tuhkaan ja mustumaan; silloin\ntällöin kuului sammuvasta hiiloksesta pihahdus ja sirkat virittivät\nnurkassa surullisen sirityksensä, ikäänkuin niiden olisi tullut ikävä\ntulta.\n\nVähitellen alkoi hämärästä kuulua pamahduksia, kun saappaat tömähtivät\nlattiaan, sitten seurasi lyhyt hiljaisuus ja vihdoin kauhea\nkuorsaaminen, kun veljekset, kaikki neljä, kiskoivat hirsiä.\n\nNuori Cyprianowicz ei voinut nukkua, sillä hänen ajatuksensa\nkiertelivät neiti Sieninskin ympärillä niinkuin mehiläiset kukan.\n\nMitäpä unesta olisi tullut, kun päässä surisi sellainen parvi!\n\nKoettihan hän kyllä ummistaa silmiään, mutta huomattuaan, ettei siitä\nkuitenkaan mitään tule, hän ajatteli:\n\n— Lähdenpä katsomaan, vieläkö hänen ikkunassaan on tulta.\n\nJa hän läksi.\n\nNeiti Sieninskin ikkunassa ei ollut tulta, vain kuun valo värähteli\nrosoisilla ruuduilla, niinkuin liikkuvan veden pinnalla.\n\nMaailma lepäsi hiljaa, syvässä unessa. Yksin lumikin näytti nukkuvan\nkuun vihertävässä valomeressä.\n\n— Tiedätkö, että he tahtovat sinua minulle? kuiskasi nuori Cyprianowicz\nkatsellen tytön ikkunaan, jota kuu hopeoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Cyprianowicz tuhlaili sekä sanoja että rukouksia saadakseen\nvieraita viipymään Jedlniassa. Se oli sekä hänen synnynnäisen\nkohteliaisuutensa että tavan vaatimus. Vihdoin hän lankesi vielä\npolvilleenkin rouva Winnickin eteen, ja se oli hänelle aika vaikeaa,\nsillä häntä vaivasi luuvalo, joka tosin ei ollut vaarallista laatua,\nmutta silti sangen kiusallinen. Mikään ei auttanut. Herra Pongowski\noli päättänyt lähteä kotimatkalle ennen puoltapäivää — ja täytyihän\nsiihen lopulta tyytyä; varsinkin kun hän selitti odottavansa vieraita,\nei siihen enää ollut mitään sanomista. Aamupäivällä he siis läksivät\nmatkaan.\n\nPäivä oli kirkas ja kylmä, ilma mitä ihanin. Jääpuikot puitten oksilla\nja lumet kentillä kimmelsivät kuin tuhannet tulikipunat, joita aurinko\nvälkyttelee. Tuskin saattoivat silmät sietää häikäisevää valoa, jota\ntulvi sekä taivaasta että maasta. Hevoset juoksivat hyvää kyytiä\nja ikäänkuin ilokseen; reenjalakset narisivat kovaa lunta vastaan;\nkuomureen ikkunoiden edestä oli uutimet työnnetty syrjään — ja yhtä\nmittaa ilmestyivät neiti Sieninskin ruusuiset kasvot ruudun taakse.\nSilmät tuikkivat iloisesti, nenänpään oli pakkanen pannut punoittamaan.\nHän oli siellä ikkunassa kuin herttainen kuva kehyksissään.\n\nJa hän kulki kuin kuningatar, sillä hänen henkivartiastonaan olivat\nherrat Bukojemskit ja nuori Cyprianowicz. He istuivat Jedlnian hyvien\nhevosten selässä (omat hevosensa Bukojemskit olivat myyneet tai\npantanneet yhdessä parhaitten sapeliensa kanssa), ratsastivat molemmin\npuolin kuomurekeä, milloin pidättäen hevosiaan, milloin karauttaen\neteenpäin sellaista kyytiä, että kaviot kiskoivat kinoksista irti\nlumikokkareita, jotka kivinä lentelivät ilmassa.\n\nHerra Pongowski ei ollut erittäin iloissaan tästä henkivartiostosta —\nlähtiessä hän oli kaikin puolin kieltänyt herroja vaivautumasta: eihän\ntie ollut vähääkään vaarallinen, rosvoista ei ollut kuulunut mitään.\nMutta koska he välttämättömästi tahtoivat saattaa naiset kunnollisesti\nperille, ei hänelle jäänyt muuta neuvoa kuin vastata kohteliaisuuteen\nkohteliaisuudella ja pyytää heitä tulemaan Belczonczkaan. Vanha\nCyprianowiczkin lupasi tulla häntä tervehtimään, mutta vasta muutaman\npäivän perästä, sillä vaikeahan on vanhan miehen noin äkkiä lähteä\nkotoa.\n\nMatka kului nopeasti, herrat näyttivät ratsastustaitoaan ja neiti\nSieninski kasvojaan kuomureen ikkunoissa. Vasta puolitiessä he\npysähtyivät syöttämään hevosia yksinäisen kapakan luo, jonka pahaa\nennustava nimi oli \"Rosvo\". Sen vieressä oli paja ja vaja. Seppä\nkengitti hevosia pihamaalla ja kapakan edustalla seisoi muutamia\npörröisiä ja kauhean laihoja talonpoikaishevosia, häntä takajalkojen\nvälissä, pään ympärillä tyhjä viljapussi.\n\nKapakasta kerääntyi miehiä katselemaan kuomurekeä, jota ratsastajat\nympäröivät. He jäivät etemmä, eivät he olleet talonpoikia, vaan\nKozienicen porvareita. He valmistivat suvisin saviruukkuja ja\nkuljettivat niitä talvisin myytäviksi kyliin ja varsinkin anejuhliin.\nHe arvelivat, että tuolla kuomureessä mahtaa kulkea joku hyvin\nylhäinen herra, koska ympärillä on jalosukuista aatelia, ja pakkasesta\nhuolimatta he paljastivat päänsä ja töllöttivät uteliaina herrasväkeä.\n\nMatkustajat olivat lämpöisissä vaatteissa eivätkä sen tähden nousseet\npois reestä; vain herra Pongowskin palvelijapoika vei viiniruukun\nkapakkaan lämpiämään. Sill'aikaa viittasi herra Pongowski luokseen\nmiehet ja rupesi kysymään, mistä he ovat, minne menevät ja eivätkö\npedot ole heitä ahdistaneet.\n\n— Olisivat kyllä ahdistaneet, teidän armonne, vastasi vanhin\nmiehistä, — mutta kun kuljemme joukossa ja päivän aikaan. Odotamme\ntässä meikäläisiä Pzytykistä ja muiltakin tahoilta. Ehkä kerääntyy\ntalonpoikiakin, ja jos tulee viiteentoista tai kahteenkymmeneen\nkuormaan, niin lähdemme liikkeelle yöksi — muuten emme lähde, emmekä\nilman seipäitä missään tapauksessa.\n\n— Eivätkö ne ole tehneet ihmisille mitään?\n\n— Söiväthän ne tässä juutalaisen keskellä kirkasta päivää. Hän\nkuljetti hanhia, sillä höyheniä oli jäänyt tielle, mutta miehestä ja\nhevosesta paljaita luita. Lakista vain saatiin tietää, että oli ollut\njuutalainen. Mutta tänään aamulla tuli tänne aatelismies, joka koko yön\non istunut männyn latvassa. Hän sanoo, että hänen hevosensa kompastui\nja sudet repivät sen hänen silmiensä edessä. Hän oli siellä puussa niin\nköntistynyt, ettei tahtonut saada puhutuksi. Nyt hän nukkuu.\n\n— Mikä hänen nimensä on? Eikö sanonut, mistä on kotoisin?\n\n— Ei sanonut. Olutta vain kuumennutti itselleen ja joi ja sortui sitten\npenkille kuin kuollut.\n\nHerra Pongowski kääntyi herrojen puoleen:\n\n— Kuulitteko, hyvät herrat?\n\n— Kuulimme.\n\n— Hänet täytyy herättää ja ottaa selvä hänen asioistaan. Hän on\njäänyt ilman hevosta, ei häntä voi jättää tänne. Poika voi istua\nesiratsastajan kanssa saman hevosen selkään ja antaa hänelle hevosensa.\nSanovat, että hän on aatelismies... Lieneekö kaukaakin?\n\n— Varmaan hänellä oli tärkeää asiaa, huomautti Stanislaw Cyprianowicz,\n— kun hän noin läksi matkalle yöllä ja ypö yksin. Minäpä menen\nherättämään hänet ja kysymään.\n\nTämä aikomus osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä samassa hetkessä\npalasi kapakasta poika, käsissä tarjotin höyryävine viinilaseineen — ja\nilmoitti kuomureen luo päästyään:\n\n— Armollinen herra, herra Taczewski on täällä.\n\n— Herra Taczewski? Mitä hittoa hän täällä tekee?\n\n— Herra Taczewski? toisti neiti Sieninski.\n\n— Hän lämmittelee tuolla sisällä ja tulee paikalla tänne, kertoi poika.\n— Hän oli kaatamaisillaan tarjottu meni, kun kuuli, että herrasväki on\ntäällä.\n\n— Kuka sinun tarjottimiasi kysyy?...\n\nPoika vaikeni ikäänkuin häneltä olisi katkaistu ääni, mutta herra\nPongowski otti kannun, joi muutamia hyviä siemauksia ja rupesi sitten\nhieman vastenmielisesti selittämään Cyprianowiczille:\n\n— Hän on meidän tuttavamme ja naapurimme... Czarnasta... Sellainen\nhurjapää ja hulivili. Niitä täkäläisiä Taczewskeja, jotka aikoinaan\nhallitsivat koko vojevodikuntaa...\n\nLikemmän selittelyn keskeytti herra Taczewskin oma ilmestyminen.\nHän tuli kiireesti kapakasta ja likeni vakavin askelin kuomurekeä,\nkasvoissa jonkinlainen arkuus. Hän oli nuori aatelismies, keskikokoa,\nkauniit mustat silmät, mutta laiha kuin lastu, päässä magierka, joka\nmuistutti Batoryn aikoja, yllä lammasnahkaturkki, jalassa tavattoman\nkorkeat keltaiset, ruotsalaiset saappaat, jotka peittivät suuren\nosan säärtä. Sellaisia ei kukaan enää käyttänyt Puolassa, nähtävästi\nne olivat vanhaa sotasaalista Juhana Kasimirin ajoilta ja vedetyt\nesiin jostakin romuläjästä. — Astellessaan hän katseli vuoroin herra\nPongowskiin, vuoroin neiti Sieninskiin ja hymyili, näyttäen terveet,\nvalkoiset hampaansa, mutta hymy oli surullinen ja kasvoissa jotakin\narkaa, miltei ujoa.\n\n— Iloitsen suuresti, hän virkkoi, pysähtyen kuomureen eteen ja nostaen\nlakkiaan, — siitä että näen armollisen rouvan, neidin ja herran\nterveinä — tie on nimittäin aika vaarallinen, olen itse saanut kokea\nsitä.\n\n— Peittäkää päänne, hyvä herra, muuten palellutatte korvanne! sanoi\nherra Pongowski ylpeästi. — Kiitän huolenpidostanne. Mutta minkä tähden\nte kuljeskelette täällä korvessa?\n\nTaczewski käänsi äkkiä silmänsä neitoseen, ikäänkuin kysyäkseen\nhäneltä: \"Mahdatko sinä sen tietää?\" — mutta samassa hän huomasi,\nettä neitosen silmät olivat tähdätyt maahan ja että hän huvitteleikse\npureskelemalla päähineensä nauhanpäitä. Silloin hän virkkoi\nkalskahtelevalla äänellä:\n\n— No niin, pisti päähäni katsella, miltä kuu näyttää metsän päällitse.\n\n— Ihmeellinen päähänpisto. Söivätkö sudet hevosenne?\n\n— Söivät, itse minä sentään otin sen suden hengiltä...\n\n— Kuulimme sen. Ja istuitte yönne männyn latvassa kuin korppi.\n\nSiinä rämähtivät herrat Bukojemskit niin kauheaan nauruun, että heidän\nhevosensa nousivat takajaloilleen, mutta Taczewski kääntyi päin ja\nrupesi mittaamaan heitä silmillään, ja hänen silmissään oli kiilto\njääkylmä ja samalla terävä kuin tikari.\n\nSitten hän virkkoi Pongowskille:\n\n— En kuin korppi, vaan kuin aatelismies ilman hevosta. Ja teidän\narmonne sallin sille hymähtää, mutta muille se hymy ehkä saattaa käydä\nepäterveelliseksi.\n\n— Ohoo! Ohoo! Ohoo! alkoivat Bukojemskit ja ohjasivat hevosiaan likemmä\nhäntä. Heidän muotonsa muuttui yhdessä hetkessä ja viikset rupesivat\nvapisemaan. Taczewski mittasi heitä taasen silmillään ja nosti\nniskaansa.\n\nMutta herra Pongowski käytti niin ankaraa ja käskevää ääntä, että olisi\nluullut hänellä olevan käskijänvallan heihin kaikkiin.\n\n— Ei mitään riitaa nyt!... Tässä on, virkkoi hän hetkisen perästä\nhiukan lauhemmin ja kääntyi herrojen puoleen, — herra Cyprianowicz ja\nherrat Bukojemskit, joita — sen voin sanoa — kiitämme hengestämme,\nsillä sudet hyökkäsivät eilen päällemme. Odottamatta he tulivat\navuksemme ja juuri oikeaan aikaan.\n\n— Oikeaan aikaan, toisti neiti Sieninski painavasti, pyöristi suunsa\nsuppuun ja loi Cyprianowicziin kiitollisen katseen. Mutta Taczewskin\nposkille puhkesi punaiset marjat, nöyryytys kuvastui kasvoilla, silmät\nsumenivat, ja sanomattoman surullisella äänellä hän virkkoi:\n\n— Oikeaan aikaan! Sillä heitä on monta ja he ovat onnelliset ja heillä\non hyvät hevoset, mutta minun valakkani on jo susien suussa, ja siinä\nmeni ainoa ystäväni. Mutta — ja siinä hän ystävällisemmin katsahti\nBukojemskeihin — siunatut olkoot kätenne siitä, mitä teitte, sillä\nsydämeni pohjasta olisin minä suonut saavani sen tehdä. Mutta Jumala ei\nsallinut...\n\nNeiti Sieninski oli nähtävästi vaihtelevainen kuten kaikki kassapäät,\ntai lieneekö hänen käynyt kovin sääli herra Taczewskia, mutta äkkiä\nalkoivat hänen silmänsä lempeästi tuikkia, suupielet värähtelivät, ja\naivan muuttuneella äänellä hän kysyi:\n\n— Vanha valakkako?... Hyvänen aika! Ja minä kun siitä niin pidin ja se\nkun aina tunsi minut...\n\nHyvänen aika sentään!...\n\nTaczewski loi häneen kiitollisen katseen.\n\n— Tunsi armollisen neidin, tunsi...\n\n— Hyvä herra Jacek, älkää surko niin kovasti!\n\n— Surin jo silloin, kun kuljin hevosella ja suren nyt, kun kuljen\njalkaisin. Mutta Jumala siunatkoon teitä hyvistä sanoistanne...\n\n— Istukaa nyt väliaikaisesti tämän harmaan selkään, sanoi herra\nPongowski. — Poika saa asettua esiratsastajan viereen tai seisoa\nkuomureen takana. Sitä paitsi tuolla kuormassa on vapaa viitta, pukekaa\nse yllenne, teitä on koko yön palellut, ja pakkanen yltyy yltymistään.\n\n— Ei, sanoi Taczewski. — Jätin tahallani pois turkit, minun on lämmin.\n\n— No, lähdetään sitten matkaan!\n\nHetkisen perästä lähdettiin liikkeelle. Jacek Taczewski asettui\nkuomureen vasemman ikkunan luo, Stanislaw Cyprianowicz toiselle\npuolelle, niin että neitonen istuimeltaan, päätä kääntämättä saattoi\nnähdä molemmat.\n\nHerrat Bukojemskit eivät ensinkään pitäneet Taczewskista, ja varsinkin\nheitä suututti, että hän oli asettunut ratsastamaan kuomureen rinnalle.\nHe kerääntyivät nyt niin kokoon, että hevosten otsat miltei sattuivat\nyhteen, ja rupesivat puhumaan ja pitämään neuvoa.\n\n— Vihaisestipa tuo meihin katsoo, virkkoi Mateus.\n\nJumal' avita, hänen tarkoituksensa oli loukata meitä.\n\n— Nyt hän on kääntänyt hevosen takapuolen meihin päin. Mitä te siitä\nsanotte?\n\n— Ei hän juuri voi kääntää pääpuolta, sillä eihän hevonen kravun lailla\nkulje taaksepäin. Mutta tuota neitiä hän kyllä liehakoi, se on varma\nse, huomautti Markus.\n\n— Se oli tosi sana se. Katsokaa, kuinka hän mielistelee häntä ja painuu\nhänen puoleensa. Pettäisipä nyt jalushihna, niin hän lentäisi nokalleen!\n\n— Ei hän lennä, se poika istuu lujasti satulassa ja jaluksessa on hyvä\nhihna.\n\n— Painu nyt puhumaan neidin kanssa, painu, kunnes me sinut tästä\npainamme menemään.\n\n— Katsokaas nyt, nyt hän taas hymyilee hänelle!\n\n— Mitä me teemme, veljet? Sallimmeko me tätä?\n\n— Emme ikinä! Tyttö ei ole meidän, se on totta, mutta muistatteko, mitä\nme eilen päätimme?\n\n— Kuinkas muuten! Mutta kyllä hän mahtaa aavistaa jotakin, sillä hän on\nviekas veitikka — ja nyt hän, meitä kiusoittaakseen, liehakoi tyttöä.\n\n— Ja tehdäkseen pilkkaa meidän orpoudestamme ja köyhyydestämme.\n\n— Kaikkia tässä...! Suurikin herra — vieraan hevosen selässä!\n\n— No niin, eihän meilläkään ole omia hevosia.\n\n— Onhan meillä kotona yksi. Kun kolme veljestä istuu kotona, niin voi\nneljäs lähteä vaikka sotaan; mutta tuolla ei ole edes omaa satulaa,\nsillä sen ovat sudet nakertaneet rikki.\n\n— Ja vielä nostelee nenäänsä. Mitä hän meistä näykkii? — Sanokaapa!\n\n— Kysytäänpäs häneltä.\n\n— Heti paikallako?\n\n— Heti paikalla vain, mutta kohteliaasti, ettemme loukkaa vanhaa\nPongowskia. Kysytään ensin, mitä hän sanoo ja vaaditaan sitten\nkaksintaisteluun.\n\n— Ja silloin hän on kiikissä.\n\n— Kuka meistä sen tekee?\n\n— Minä tietysti, joka olen vanhin. Jahka tästä ensin pyyhin kuuran\nviiksistäni.\n\n— Mutta pane tarkasti mieleen, mitä hän sinulle sanoo.\n\n— Toistan teille kuin isämeidän.\n\nSen sanottuaan vanhin herra Bukojemski rupesi hansikaskädellään\npyyhkimään jääpuikkoja parrastaan, sitten hän ajoi Taczewskin hevosen\nrinnalle ja virkkoi:\n\n— Hyvä herra...\n\n— Mitä? kysyi Taczewski ja käänsi vastenmielisesti päänsä kuomureestä.\n\n— Mitä kaunaa te kannatte meitä vastaan? Taczewski loi häneen\nkummastuneen katseen ja sanoi vihdoin:\n\n— Ei mitään.\n\nHän kohautti olkapäitään ja kääntyi sitten takaisin kuomureen ikkunaan.\n\nJonkin aikaa ratsasti Bukojemski vaiti ja mietti, palaisiko kertomaan\nveljilleen vastauksen sisältöä vai jatkaisiko keskustelua. Jälkimmäinen\najatus tuntui hänestä paremmalta, ja hän alkoi taasen:\n\n— Sillä jos te arvelette täällä voittavanne jotakin, niin voin minä\nsanoa teille saman kuin te sanoitte minulle: ei mitään!\n\nHerra Taczewskia näytti keskustelu kyllästyttävän ja ikävystyttävän,\nsillä hän kyllä ymmärsi, että he hakivat riitaa, johon ei hänellä tällä\nhetkellä ollut vähintäkään halua. Jotakin heille kai kuitenkin täytyi\nvastata ja koettaa tehdä keskustelusta loppu. Hän kysyi siis:\n\n— Ovatko nuo toiset myöskin veljeksiä?\n\n— Tietysti, mutta mitä te tarkoitatte tuolla \"myöskin\" sanalla?\n\n— Niin, arvatkaapas nyt ja antakaa minun rauhassa keskustella asioista,\njotka ovat minulle paljon mieluisempia.\n\nBukojemski ajoi vielä noin kymmenen tai viisitoista askelta eteenpäin,\nmutta vihdoin hän pidätti hevosensa.\n\n— Mitä hän sanoi sinulle? Sano suoraan? kysyivät veljet.\n\nVanhin kertoi kaikki. Toiset eivät olleet ensinkään hyvillään.\n\n— Sinä et ole osannut toimittaa asiaa, sanoi Lukas. — Olisit potkaissut\nhevosta kylkeen. Tai tiesithän, että hänen nimensä on Taczewski —\nolisit sanonut: \"Kuka käski!\"\n\n— Tai sanonut: sudet söivät hevosesi, nyt sopii Przytykistä mennä\nostamaan pukki.\n\n— Ei tullut sellaista tilaisuutta, mutta mitä merkitsivät hänen\nsanansa: ovatko nuo toisetkin veljeksiä?\n\n— Ehkä hänen tarkoituksensa oli kysyä: ovatko hekin tyhmyrejä?\n\n— Varmaan! Jumal' avita! huusi Markus. — Hän ei voinut tarkoittaa\nmitään muuta. Ja mitä nyt?\n\n— Hänen tai meidän täytyy kuolla. Herra nähköön, tämä on jo julkinen\nhäväistys, tästä täytyy jo ilmoittaa Stachille.\n\n— Älä puhu mitään, sillä koska me annamme neitosen Stachille, niin\nhänen asiansa olisi vaatia hänet kaksintaisteluun, mutta meidän täytyy\nehtiä ennen.\n\n— Koska?\n\n— Pongowskilla se ei käy päinsä. Ja tässähän Belczonczka jo onkin.\n\nBelczonczka todella ei enää ollut kaukana. Metsänlaidassa oli herra\nPongowskin pystyttämä risti, ristillä peltinen Vapahtajankuva ja sen\nmolemmin puolin peitsi. Oikealla, siinä missä tie kääntyi metsän\ntaakse, oli laajoja vainioita ja pieni joki, jonka varrella kasvoi\nleppiä; leppien takaa näkyi joen korkeammalta rannalta korkeitten\npuiden lehdettömiä latvoja ja sauhuja mökkien piipuista.\n\nPian oli kulkue joutunut mökkien keskelle, ja kun oli päästy aitojen\nja ulkohuoneiden ohitse, näkivät matkustajat edessään herra Pongowskin\ntalon.\n\nLaajaa pihamaata ympäröi vanha, rikkinäinen ja paikoittain lahonnut\nhuippupaalutus. Miesmuistiin ei näillä seuduin ollut käynyt vihollisia,\nsen tähden oli talon suojeluskeinoja jonkin verran laiminlyöty.\nLaajalla pihamaalla oli kaksi kyyhkyslakkaa. Toisella puolen yleni\npalvelijarakennus, toisella muurattu makasiini, varastoaitta ja suuri\njuustohuone, jonka seinät oli päällystetty kapeista paaluista tehdyllä\nristikolla ja laudoilla. Rakennusten edustalle, pitkin pihamaan syrjää,\noli pystytetty paaluja rautarenkaineen, joihin hevoset sidottiin. Joka\npaalun nenässä oli jäätynyt lumihiippa. Päärakennus oli vanha, matala,\nlaaja ja oljilla katettu. Pihamaalla piehtaroivat jahtikoirat ja niiden\njoukossa käyskenteli kaikessa rauhassa kesy haikara, jonka toinen siipi\noli poikki. Nähtävästi se hetkiseksi oli heittänyt lämpöisen pirttinsä\nnauttiakseen kävelystä ja raikkaasta pakkasilmasta.\n\nHeitä odotettiin kotiin, sillä herra Pongowski oli lähettänyt pojan\nedeltäpäin viemään sanaa. Sama poika tuli nyt heitä vastaan, kumarsi ja\nilmoitti:\n\n— Rajgrodin starosta herra Grothus on tullut.\n\n— Jumalan tähden! huusi herra Pongowski, — onko hän jo kauan odottanut?\n\n— Ei tuntiakaan. Hän aikoi jo lähteä pois, mutta minä ilmoitin, että\narmollinen herra on paluumatkalla ja tuossa paikassa kotona.\n\n— Se oli hyvä.\n\nSitten hän kääntyi vieraiden puoleen:\n\n— Tehkää hyvin, hyvät herrat. Herra Grothus on sukua vaimoni\npuolelta. Nähtävästi hän nyt palaa Varsovasta veljensä luota, joka on\nvaltiopäivämiehenä. Käykää sisään, tehkää hyvin!\n\nHetkisen perästä he olivat ruokahuoneessa Rajgrodin starostan kanssa,\njonka pää miltei tapaili lakea, hän oli nimittäin niin pitkä, että\nhän voitti Bukojemskin herratkin — ja huoneet koko päärakennuksessa\nolivat tavallista matalammat. Herra Grothus oli älykkään näköinen\naatelismies, kasvot ja kalju pää kuten ainakin valtiomiehellä, otsassa,\nkulmakarvojen välillä iso arpi. Tämä arpi oli kuin ryppy ja teki hänen\nkasvonsa ankaran ja kiukkuisen näköisiksi. Erittäin kohteliaasti hän\nkuitenkin hymyili herra Pongowskille, avasi sylinsä ja puhui:\n\n— Minä, vieras, lausun täten isännän tervetulleeksi kotiin.\n\nHerra Pongowski pani kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:\n\n— Niin, vieras, rakas vieras! Jumala teitä siunatkoon, herra veljeni,\nsiitä että tulitte. Mitä nyt kuuluu?\n\n— _De privatis_ vain hyvää ja _de publicis_ niinikään hyvää, sillä\ntulee sota.\n\n— Sota. Kuinka? Joko? Me!\n\n— Emme vielä me — mutta sopimus hänen keisarillisen majesteettinsa\nkanssa allekirjoitetaan maaliskuussa, ja silloin on sota varma.\n\nVaikka vielä uuden vuoden edellä oli huhuttu sodasta turkkilaisia\nvastaan ja vaikka sota monen mielestä oli välttämätön, teki näiden\nhuhujen todeksi osoittaminen mahtavan vaikutuksen herra Pongowskiin ja\nhänen nuoriin vieraisiinsa, kun se läksi niin tunnetun ja julkisiin\nasioihin likeisesti perehtyneen miehen suusta kuin herra Grothus oli.\nTuskin oli isäntä ehtinyt esittää vieraat starostalle, kun keskustelu\njo oli täydessä vauhdissa. Puheltiin sodasta, Tekelistä ja veritöistä\nUnkarissa, joista, niinkuin suuresta tulipalosta, liekki leimusi\nItävaltaan ja Puolaan asti. Siitä uhkasi nousta hirveä sota, jonka\nedessä vapisi Rooman keisari ja kaikki saksalaiset maat. Politiikkaan\nperehtynyt herra Grothus sanoi, että Portti nostaa aseisiin puolen\nAasiaa ja koko Afrikan ja aikoo nousta sellaisella voimalla, ettei\nmaailma ennen ole moista nähnyt; nämä ennustukset eivät kuitenkaan\ntärvelleet kenenkään mielialaa, päinvastoin kuunteli nuoriso ilolla\nuutisia, sillä se oli kyllästynyt kotoiseen rauhaan, ja sota avasi\nsille kunnian kentän, jopa kaikenlaisia aineellisiakin etuja ja\nansioita.\n\nKun Mateus Bukojemski kuuli Rajgrodin starostan sanat, hän iski\nkämmenellä polveensa, niin että huoneessa kumahti, ja virkkoi:\n\n— Puolen Aasiaa ja mitä siinä vielä lieneekin! Ohhoh! Eipä se ole\nmeidän ensimmäinen ottelumme!\n\n— Ei olekaan, se on varma se! virkkoi isäntä, jonka ankarat kasvot\nolivat kirkastuneet. — Jos sota on päätetty asia, niin varmaan\njulistuskirjeet pian lähetetään ja värväys alkaa. Suokoon Jumala,\nsuokoon Jumala, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin. Vanha\nDziewiontkewicz oli mukana Chocimin luona, umpisokeana. Pojat pistivät\npeitsen hänen käteensä ja hän pisteli kuoliaaksi janitsaareja kuten\nkaikki muutkin. Mutta minulla ei ole poikaa.\n\n— No niin, herra veljeni, jos nyt jollakin on oikeutta jäädä kotiin,\nniin teillä, vakuutteli starosta. — Paha on, kun ei ole panna poikaa\nsotaan, vielä pahempi, kun ei ole sodassa silmää, mutta pahin kaikesta\non mennä sinne ilman kättä...\n\n— Olin opetellut molemmin käsin käyttämään sapelia, virkkoi\nGedeon-herra, — ohjaksia kyllä voi pitää vaikka hampaitten välissä.\nJa sitten... minä tahtoisin kaatua... pakanoita vastaan...\ntaistelukentällä... Ei yksin sen tähden, että he ovat hävittäneet\nminulta elämisen onnen... Ei itsekkään koston vuoksi... ei! Vaan\nsuoraan sanoen: olen jo vanha, paljon olen nähnyt — paljon ajatellut\n— ja paljon katsellut ihmisten pahuutta ja itsekkyyttä; katsellut\nsekamelskaa tässä meidän Tasavallassamme, kaikkinaista vallattomuutta,\nvaltiopäivien hajoituksia, laittomuutta ja jos jonkinlaisia\nselkkauksia. Minä vakuutan herroille, että monesti epätoivoissani olen\nkysynyt Jumalalta: miksi olet sinä, Herra, luonut tämän Tasavaltamme\nja tämän kansamme? Vasta nyt, kun pakanameri lainehtii, kun jumalaton\nlohikäärme avaa kitansa nielläkseen koko kristikunnan, kun, kuten\narvoisa vieraani sanoo, Rooman keisari ja kaikki saksalaiset maat\nvapisevat — vasta nyt tiedän, miksi Jumala meidät loi ja minkä\nvelvollisuuden hän meille pani. Turkkilaisetkin puhuvat siitä.\nVaviskoot muut — me emme vapise enempää kuin ennenkään olemme\nvavisseet; vuotakoon rehellinen veremme vaikkapa viime pisaraan — ja\nyhtyköön siihen minunkin vereni — amen!\n\nHerra Pongowskin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus valtasi hänet.\nKuitenkaan hän ei päästänyt kyyneltäkään poskelleen — ehkäpä sen\ntähden, että hän oli ne kaikki itkenyt loppuun, tai ehkäpä sen tähden,\nettä hän oli kova sekä itselleen että muille. Herra Grothus pani\nkätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä molemmille poskille ja virkkoi:\n\n— Totta, totta! Paljon on meissä pahaa, ja vain verellä voi sen Herran\nkasvojen edessä sovittaa. Sen palveluksen, sen vartiotyön on Herra\nmeille uskonut, se on meidän kansamme tehtävä. Ja aika tulee vielä,\njolloin meidän tulee antaa todistus tehtävästämme... Niin se on!\nViestit kertovat, että pakanoiden virta kääntyy Wieniä kohti. Silloin\nme hyökkäämme sinne ja näytämme koko maailmalle, ettemme ole muuta\nkuin Kristuksen sotureja ja luotuja puolustamaan uskoa ja ristiä.\nKaikki kansat; jotka tähän asti ovat eläneet meidän hartioittemme\ntakana, saavat kirkkaassa päivänvalossa nähdä, kuinka suoritamme\nvartiotoimemme, ja suokoon Jumala, ettei kunniamme ja ansiomme\nkatoaisi, ennenkuin maailma katoaa.\n\nNämä sanat herättivät nuorissa hehkua. Herrat Bukojemskit hypähtivät\nistuimiltaan ja rupesivat suurella äänellä huutamaan:\n\n— Suokoon Jumala! Koska ruvetaan värväämään? Suokoon Jumala!\n\nMutta Cyprianowicz virkkoi:\n\n— Sydän on särkemäisillään rintani. Olemme valmiit vaikka tänä päivänä!\n\nYksin Taczewski oli vaiti, ja hänen kasvonsa pysyivät synkkinä, sillä\nne viestit, jotka ilolla täyttivät kaikki sydämet, tuottivat hänelle\nvain tuskaa ja katkeruutta. Hänen ajatuksensa ja silmänsä karkasivat\nneiti Sieninskin luo, joka iloisesti puuhaili talousaskareissa, ja\npuhuivat hänelle rajattoman surun ja soimauksen sanoja:\n\n\"Jollei sinua olisi ollut, olisin mennyt johonkin aateliskartanoon —\nja vaikk'en sieltä onnea olisikaan löytänyt — olisin ainakin saanut\nhyvät valjaat ja hevosen ja olisin nyt valmis lähtemään lippujen\nalle etsimään kuolemaa tai kunniaa. Sinun sulosi, sinun katseesi,\nsinun hyvät sanasi — joita silloin tällöin minulle almuina viskasit\n— tekivät, että olen istunut paikoillani nauttimassa sotasaaliin\njätteitä, ja todella kärsimässä nälkää. Sinun tähtesi on maailma\njäänyt minulle tuntemattomaksi ja kaikkinainen kiilto vieraaksi. Miten\nminä olen rikkonut sinua vastaan, että olet vanginnut sekä ruumiini\nettä sieluni?... Sillä mieluummin kuolen kuin koko vuonna olen sinua\nnäkemättä. Viimeisen hevosenikin menetin rientäessäni sinun avuksesi,\nja sinä vain hymyilet ja katselet kiitollisesti toista... Mihin minä\nnyt ryhdyn?... Ehkäpä lähden sotaan. Rupeanko sitten palvelijaksi tai\nalennunko jalkaväkeen? Mitä minä olen sinulle tehnyt, ettet koskaan ole\nminua edes säälinyt!\"\n\nSillä lailla valitti sielussaan Jacek Taczewski; hän tunsi\nonnettomuutensa kahta voimakkaammin siksi, että oli suurta, vaikka\ntavattoman köyhää aatelissukua. Se ei ollut totta, ettei neiti\nSieninski milloinkaan olisi häntä säälinyt, mutta se oli totta, ettei\nhän tytön takia ollut liikkunut missään maailmalla, vaan oli istunut\nkuin kytkettynä tilalleen, johon kuului kaksi talonpoikaa ja joka\nusein ei tarjonnut hänelle tärkeimpiäkään elinehtoja. Hän oli ollut\nseitsemäntoista vanha ja tyttö kolmentoista, kun hän silmittömästi\noli häneen rakastunut — ja viisi vuotta hän nyt oli häntä rakastanut,\nvuosi vuodelta enemmän ja vuosi vuodelta surullisempana, sillä hän\nrakasti ilman toivoa. Alussa katseli herra Pongowski häntä mielellään,\nolihan hän suuren suvun jälkeläinen, ja se suku oli aikoinaan hallinnut\nkoko tätä piirikuntaa, mutta myöhemmin huomattuaan, millä kannalla\nasiat olivat, hän oli ruvennut kohtelemaan häntä ylpeästi, milteipä\njulmasti. Tosin ei hän sulkenut häneltä oviaan, mutta hän piteli häntä\netäällä tytöstä. Hänen toiveensa ja tarkoituksensa tyttöön nähden\nolivat nimittäin ihan toiset. Ja neitonen puolestaan käytti hyväkseen\nvaikutusvaltaansa ja huvitteli hänen rakkautensa kustannuksella,\nniinkuin tyttö leikittelee niityn kukkasilla. Milloin painuu kukkasen\npuoleen, milloin taittaa kukkasen, milloin pistää palmikkoonsa, milloin\nviskaa pois, milloin unohtaa, milloin taas palaa etsimään uusia kukkia.\nTaczewski ei koskaan ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta\ntyttö tiesi tarkalleen, millä kannalla asiat olivat, vaikk'ei ollut\ntietävinään — ja vaikka yleensä tahtoi näyttää, ettei välitä mistään,\nmikä koskee Taczewskia. Hän kohteli häntä ihan niinkuin halutti. Kerran\nkun mehiläiset häntä ahdistivat, hän pakeni hänen vanhanaikaisen\nsadetakkinsa turviin ja painui hänen rintaansa vastaan, mutta sitten\nhän ei kahteen päivään tahtonut suoda sitä hänelle anteeksi. Ajoittain\nhän kohteli häntä suorastaan loukkaavasti, ja kun nuorukainen luuli\nkaiken lopullisestikin olevan lopussa, täytti tyttö suloisella\nkatseella, lämpimällä sanalla hänen sydämensä rajattomalla riemulla\nja toivolla. Jos häntä joskus joittenkin häiden tai nimipäivien tai\nmetsästysretkien takia ei muutamaan päivään kuulunut Belczonczkaan,\nniin tyttö ikävöi häntä äärettömästi; mutta kun hän sitten tuli, tyttö\nkosti hänelle kovasti ikävänsä ja kidutti häntä pitkät ajat. Vaikeimpia\nhetkiä olivat ne, jolloin talossa oli vieraita ja niiden joukossa\njoku kaunis ja komea nuorukainen. Silloin oli Jacek Taczewski ihan\nvarma, ettei tytöllä ole sydäntä eikä edes sääliä. Cyprianowicz antoi\nhänelle tällä kertaa aihetta näihin ajatuksiin — ja kaikki, mitä herra\nGrothus kertoi tulevasta sodasta, valoi lisää sappea hänen ajatustensa\nennestään täyteen pikariin.\n\nTaczewski oli herra Pongowskin talossa tavattomasti tottunut\nhillitsemään itseään, mutta tämän illallisen aikana hän töin tuskin sai\nistutuksi paikoillaan ja kuunnelluksi neitosen ja herra Cyprianowiczin\nkeskustelua. Onneton nuorukainen näki, että Cyprianowicz suuresti\nmiellytti tyttöä, ja hän oli kuin olikin komea, miellyttävä eikä\nensinkään tyhmä poika. Pöytäkeskustelu liikkui yhä vielä tulevassa\nsodanjulistuksessa. Kun Cyprianowicz kuuli herra Grothukselta, että hän\nitse mahdollisesti tulee näille maille värväämään miehiä, hän kääntyi\nneitosen puoleen kysyen:\n\n— Mitkä värit armollinen neiti suvaitsee valita?\n\n— Husaarien.\n\n— Siivekkäiden?\n\n— Niin. Näin kerran husaarit ja ajattelin, että se on taivaan\nsotajoukko. Näin siitä sitten unta kahtena yönä.\n\n— Ei armollinen neiti ainakaan minusta näe unta, kun minä nyt tulen\nhusaariksi, mutta minä kyllä näen unta neidistä — niinikään siivekkäänä.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Siivekkäitähän enkelit aina ovat.\n\nNeiti Sieninski painoi silmänsä maahan, ripsien varjo lankesi hänen\nruusuisille kasvoilleen. Hetkisen perästä hän virkkoi:\n\n— Ruvetkaa husaariksi!\n\nTaczewski kiristeli hampaitaan ja pyyhkäisi kädellä otsaansa, joka oli\nhiessä. Mutta koko illallisen aikana ei hän saanut tytöltä ainoaakaan\nsanaa, ainoaakaan katsetta. Vasta kun kaikki nousivat pöydästä ja\ntuolit kolisivat permannolla, helähti suloinen, rakas ääni hänen\nkorvaansa:\n\n— Lähdettekö tekin sotaan?\n\n— Kaatumaan! Kaatumaan! vastasi Jacek-herra.\n\nJa hänen vastauksessaan oli niin syvä ja vilpitön tuska, että\nrakastetun ääni kyynelsekaisena jatkoi:\n\n— Miksi tuottaa ihmisille surua?\n\n— Ei minua kukaan itke.\n\n— Mistä te tiedätte? helisi tytön ääni kolmannen kerran.\n\nJa sitten hän äkkiä hävisi vieraitten joukkoon kuin ihana uni ja\nhelotti huoneen toisessa päässä kuin ruusun kukkanen.\n\nSill'aikaa istuivat vanhemmat herrat simakannun ääressä, joivat\nterveydekseen ja, tarpeeksi juteltuaan yleisistä asioista, rupesivat\npuhumaan yksityisistä. Jonkin aikaa seurasi herra Grothus ihastunein\nkatsein neiti Sieninskiä ja virkkoi sitten:\n\n— Siinä on kynttilä! Katsokaas nyt, herra veli, noita nuoria, kuinka\nne lentävät tulen luo kuin koi. Mutta eihän se ihme olekaan, sillä\njollemme itse jo olisi vanhoja miehiä, niin kuka tietää vaikka itse\nlentäisimme.\n\nHerra Pongowski heilautti tyytymättömänä kättään.\n\n— Lentäviä koita ne ovatkin, lentäviä koita eivätkä mitään muuta.\n\n— Kuinka niin? Ei Taczewski ainakaan ole mikään koi.\n\n— Mutta köyhä kuin keppikerjäläinen. Eivät Bukojemskitkaan ole mitään\nkoita, sanovat olevansa itse Pyhän Pietarin sukulaisia, ja se kyllä voi\ntoimittaa heidät taivaalliseen kunniaan, mutta täällä maan päällä he\nkaikki neljä vartioivat kuninkaan metsiä kuin mitkäkin rengit.\n\nHerra Grothus ihmetteli Bukojemskien syntyperää yhtä paljon kuin\naikanaan herra Pongowski, ja rupesi tarkemmin ottamaan selkoa siitä.\nVihdoin viimein hän purskahti nauruun ja sanoi:\n\n— Olihan Pyhä Pietari suuri apostoli, enkä minä mitenkään tahdo häntä\nloukata, varsinkin kun olen vanha mies ja piankin saatan olla hänen\narmonsa tarpeessa, mutta meidän kesken sanoen: ei hänen syntyperänsä\nniinkään kehuttava ollut... Tavallinen kalastajahan hän oli eikä sen\nenempää... Pyhä Joosef, joka polveutui Daavidista — ohoh, hän oli ihan\ntoista!...\n\n— Mutta sen minä vain sanon, että sille tytölle ei ole ketään sopivaa\n— ei yksin niiden joukossa, jotka teidän armonne tällä hetkellä näkee\nkattoni alla, mutta yleensä koko paikkakunnalla.\n\n— Entä tuo, joka istuu rouva Winnickin vieressä...? Hän tekee hyvän\nvaikutuksen.\n\n— Cyprianowicz? Niin, tekeehän hän hyvän vaikutuksen, mutta hän on\narmenialaista alkuperää ja aateloitu vasta kolme tai neljä miespolvea\nsitten.\n\n— Miksi te sitten kutsutte niitä taloon? Kupido on viekas, ja ennenkuin\ntiedättekään, kiehuu puuronne yli laitojen.\n\nHerra Pongowski, joka jo vieraita esitellessään oli huomauttanut\nolevansa heille suuressa kiitollisuudenvelassa, kertoi vielä kerran\ntarkasti susien hyökkäyksestä ja saamastaan avusta, jonka johdosta\nkiitollisuus todella pakotti hänet pyytämään pelastajat kotiinsa.\n\n— Totta, totta, myönsi herra Grothus, — mutta toiselta puolen voi kyllä\nAmorkin keittää puurojaan, sillä tytönkään suonissa ei ole vettä, vaan\nverta.\n\n— Aijai! hän on viisas veitikka! sanoi herra Pongowski. — Purra\nja raapia muita hän kyllä osaa, mutta itse hän valuu käsistä kuin\nvesi, eikä kukaan saa häntä kiinni. Sellainen se on, synnynnäisesti\njalosukuinen veri, ettei se salli itseään hallita, vaan hallitsee ja\nvallitsee aina ehdottomasti itse. En minä ole niitä, joita helposti\nvedetään nenästä, mutta kuitenkin minäkin monesti taivun hänen\ntahtoonsa. Minä olen Sieninskeille suuressa kiitollisuudenvelassa,\nse on totta, mutta vaikk'en olisikaan, niin minun täytyy taipua, kun\nhän asettuu eteeni, kierittelee palmikkoaan sormiensa ympäri, panee\npäänsä kallelleen ja katsoo minuun. Ja monesti minun täytyy ajatella,\nettä on sentään onni ja Jumalan siunaus, että minä saan pitää kattoni\nalla sellaisen suvun viimeistä lasta... Tiedättehän te Sieninskeistä,\nhyvä herra... että koko Podolia oli heidän. Varmaan Danilowiczit,\nZolkiewskit ja Sobieskitkin polveutuvat heistä... Hänen kuninkaallisen\narmonsakin täytyy muistaa se — varsinkin kun ei noista äärettömistä\ntiluksista ole jäljellä mitään — ja tytölle, jos hänelle jotakin jää,\nmissään tapauksessa ei jää muuta kuin se, mikä minulta jää.\n\n— Mitä sukulaiset sitten sanovat?\n\n— Pongowskit ovat hyvin kaukaista sukua, eivätkä esitä mitään\nvaatimuksia. Usein minua kuitenkin vaivaa ajatus, että kuolemani\njälkeen voi tulla joitakin vaikeuksia, oikeudenkäyntejä, rettelöjä...\nkuten meillä usein tapahtuu. Varsinkin pelkään vaimoni sukulaisia,\nkoska vaimoni kautta olen saanut osan maatilojani, esimerkiksi tämän\nBelczonczkan.\n\n— Minä ainakaan en nosta oikeudenkäyntiä, huudahti herra Grothus\nhymyillen, — mutta muita en takaa.\n\n— No niin! No niin!... Olen juuri aikonut jonkin ajan perästä lähteä\nVarsovaan pyytämään itse kuninkaalta suojaa orvolle, mutta hänellä on\ntällä haavaa pää täynnä muita asioita.\n\n— Jos teillä olisi poika, antaisitte aivan yksinkertaisesti tytön\nhänelle...\n\nPongowski loi Rajgrodin starostaan niin surullisen katseen, että\nstarostalta jäi lause kesken. Pitkän aikaa he molemmat olivat vaiti;\nsitten virkkoi Gedeon-herra katkonaisesti:\n\n— Herra veljeni, minä voisin Vergiliuksen kanssa sanoa: \"_infandum\niubes renovare dolorem_\" — käsket uudistamaan ääretöntä tuskaa...\nNiin, sitten olisi asia selvä... Ja jollei tuota samaa asiaa olisi\nollut, olisin minä kai aikoja sitten lähtenyt maailmasta. Hordihan\nminun poikani ryösti. Mutta onhan tapahtunut, että ihmisiä on\npalannut pakanoiden vankeudesta vasta sitten, kun muistokin heistä\njo on kokonaan sammunut... Kokonaisia vuosia odotin sitä ihmettä —\nkokonaisia vuosia elin siinä toivossa. Vielä tänäkin päivänä tässä\njuodessani ajattelen: mitäpä minä suren! Jumala on suurempi kuin\nihmisten aivoitukset. Mutta toivon hetket ovat lyhyet ja tuska pitkä ja\njokapäiväinen vieras... Ei!... miksi minä pettäisin itseäni? Ei minun\nvereni ikinä sekaannu Sieninskien vereen, ja jos sukulaiset ottavat\nomaisuuteni, niin jää viimeinen lapsi siitä suvusta, jota minun on\nkaikestani kiittäminen, leivättömäksi maailmaan!\n\nÄänettöminä he tyhjensivät taasen pikarinsa. Herra Grothus mietti,\nmillä keinoin lieventäisi tuskaa, jonka tahtomattaan oli isännälleen\ntuottanut, ja kuinka hänen huoliaan haihduttaisi. Vihdoin pälkähti\nhänen päähänsä ajatus, joka hänestä tuntui hyvin onnelliselta.\n\n— Kuulkaapas nyt, virkkoi hän, — on keino! Te voitte, herra veljeni,\ntaata tytölle leivän kenenkään voimatta asettua väliin.\n\n— Millä tavalla? kysyi herra Pongowski jonkin verran levottomana.\n\n— Tapahtuuhan usein, että vanhat miehet menevät naimisiin\nkeskenkasvuisten tyttöjen kanssa. Esimerkkinä historiasta voin ottaa\nsuuren hetmani Koniecpolskin, joka oli vanhempi teitä ja nai aivan\nnuoren neidon. Totta on kyllä, että hän liian paljon juotuaan hänelle\nvalmistettua nuorentavaa juomaa kuoli itse hääyönä, mutta radomilainen\nmaljanmaistelija herra Makowski ja herra jahtimestari Rudnicki eivät\nkuolleet, vaikka olivat kahdeksannellakymmenellä... Te olette terve\nmies... Jos Jumala vielä antaisi teille lapsia, niin sitä parempi, ja\njollei, niin jättäisitte nuoren leskenne hyviin varoihin ja täyteen\nturvaan, ja hän voisi sitten valita mieleisensä miehen.\n\nVaikea oli tietää, oliko herra Pongowskin päähän joskus pälkähtänyt\ntällainen ajatus. Ainakin hän kuullessaan Rajgrodin starostan sanat\nkävi kovin hämilleen, hänen kätensä vapisi jonkin verran, kun hän kaasi\nstarostalle simaa, ja jalo juoma valui yli laitojen, pöydälle ja siitä\npermannolle.\n\n— Maljat pohjaan!... Kristittyjen aseiden onneksi.\n\n— Kyllä niinkin, vastasi herra Grothus ja seurasi yhä entisen\najatuksensa lankaa, — mutta miettikää nyt sitä, mitä sanoin — sillä\nminä luulen osanneeni oikeaan.\n\n— Kuka sitä tietää! Jääkööt ne asiat sikseen! Juokaa!\n\nKeskustelu katkesi, sillä suuremman pöydän äärestä rupesi kuulumaan\ntuolien kolinaa. Rouva Winnicki ja neiti Sieninski nousivat lähteäkseen\nlevolle. Tytön ääni, joka soi kuin hopeakello, toisteli toistamistaan:\n\"Hyvää yötä, hyvä herra, hyvää yötä, hyvä herra\" — sitten hän niiasi\nkauniisti herra Grothukselle, suuteli herra Pongowskin kättä, hipaisi\nkuin kissa otsallaan ja nenänsä päällä hänen hihaansa, ja läksi.\nCyprianowicz, Bukojemskit ja Taczewski menivät heti naisten lähdettyä.\nVain molemmat vanhukset jäivät huoneeseen juttelemaan, ja herra\nPongowski käski tuoda uuden kannullisen ja vieläkin parempaa simaa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLieneekö ollut sattuma vai nuoren neidin kujeita, että Bukojemskin\nkaikki neljä pantiin nukkumaan yhteen suureen huoneeseen ja toiseen\npienempään Cyprianowicz ja Taczewski yhdessä. Se kiusasi heitä aika\nlailla, ja jottei heidän tarvitsisi puhella, he rupesivat heti paikalla\nlukemaan ehtoorukouksiaan, ja lukivat niitä tavallista kauemmin. Niiden\npäätyttyä syntyi kiusallinen vaitiolo, joka painoi heitä molempia;\nsillä vaikk'ei heitä millään lailla elähdyttänyt ystävällinen tunne\ntoinen toistaan kohtaan, niin he molemmat käsittivät, ettei sitä nyt\nkäy ilmaiseminen, vaan että on käyttäydyttävä kohteliaasti, varsinkin\nnäin herra Pongowskin talossa.\n\nTaczewski päästi sapelin vyöltään, veti sen ulos tupesta, tarkasti\ntakkavalkean valossa terää ja rupesi nenäliinallaan hankaamaan sitä.\n\n— Kun se, virkkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi Cyprianowiczille,\n— kylmästä tulee lämpöiseen huoneeseen, se vetäytyy aina hikeen, ja\nruostuminen on heti likellä.\n\n— Ja viime yönä se varmaan oli aika kylmässä, vastasi Cyprianowicz.\n\nHän sanoi sen ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta, vain sen tähden,\nettä hän muisti Taczewskin todella viettäneensä yönsä paukkuvassa\npakkasessa; mutta Taczewski painoi paikalla miekkansa kärjen permantoon\nja rupesi tiukasti tuijottamaan häntä silmiin.\n\n— Tarkoitatteko sitä, että istuin männyssä?\n\n— Kyllä, pääsi Cyprianowiczilta viattomasti, — eihän siellä ollut\nmitään uunia.\n\n— Entä mitä te minun sijassani olisitte tehnyt?\n\nCyprianowicz oli juuri vastaamaisillaan: \"aivan niinkuin te\" — mutta\nkysymys oli tehty äreällä äänellä, ja sen tähden hän vastasi:\n\n— Mitä me sillä vaivaamme päätämme, kun en minä ollut siellä.\n\nSuuttumus leimahti Jacek-herran kasvoille mutta säilyttääkseen\nmielenmalttinsa hän rupesi hengittämään sapelinsa terää vastaan ja\nhankaamaan sitä entistä kiivaammin; vihdoin hän pisti sen takaisin\ntuppeen ja sanoi:\n\n— Jumalalla onnen ohjat...\n\nJa hänen silmänsä, jotka vasta olivat välkkyneet, sumenivat taasen\nentiseen surumielisyyteensä, sillä hänen mieleensä oli muistunut\nhevonen, ainoa ystävä, jonka sudet olivat syöneet.\n\nSamassa avautui ovi ja huoneeseen astui neljä Bukojemskin herraa. He\ntulivat ulkoa.\n\n— Pakkanen lauhtuu ja hanget huokuvat, sanoi Mateus.\n\n— Tulee sumu, huomautti Johannes.\n\nNyt he äkkäsivät Taczewskin, jota ensi hetkessä eivät olleet nähneet.\n\n— Oo! huudahti Lukas Cyprianowiczille, — vai olet sinä tällaisessa\nseurassa?\n\nJa kaikki neljä he laskivat kädet kylkiinsä ja rupesivat uhkaavin\nsilmin katselemaan Jacek-herraa.\n\nJacek-herra kävi kiinni tuoliin, kiepautti sen keskelle lattiaa ja\nkäänsi sen Bukojemskin herroihin päin; sitten hän istuutui sille kuin\nhevosen selkään, nojasi kyynärpään käsinojiin, nosti päänsä pystyyn ja\nrupesi yhtä uhkaavasti katselemaan takaisin herroihin.\n\nJa siinä asennossa he tuijottivat toisiinsa — Jacek-herra istumassa\nhajareisin, jalassa ruotsalaiset saappaat, veljekset tiukasti kiinni\ntoisissaan, äreinä, uhkaavina, riidanhaluisina.\n\nCyprianowicz huomasi kyllä, että uhkaava riita on likellä, mutta\nsamalla häntä nauratti. Arvellen, että hän koska hyvänsä kykenee\nriidan keskeyttämään, hän antoi riitapuolueiden toistaiseksi tarkastaa\ntoisiaan.\n\n— Aa, se on viisas veitikka! ajatteli hän itsekseen Taczewskista. — Ei\nsitä niinkään narrata!\n\nVaitioloa kesti yhä, ja se teki sekä tuskallisen että naurettavan\nvaikutuksen. Mahtoi sen tuntea Jacek-herrakin, koska hän ensinnä sen\nkeskeytti.\n\n— Istukaa, hyvät herrat, hän sanoi, — minä sallin teidän istua, jopa\npyydänkin istumaan.\n\nBukojemskit katselivat toisiinsa kummissaan, ällistyneinä\nodottamattomasta käänteestä.\n\n— Kuinka? Mitä kummaa? Mitä hän ajattelee?\n\n— Tehkää hyvin, tehkää hyvin!... toisti Taczewski ja viittasi istuimiin.\n\n— Me seisomme sillä meitä haluttaa seisoa — ymmärrättekö?\n\n— Turhaa kohteliaisuutta.\n\n— Mitä kohteliaisuutta?! huusi Lukas. — Luuletteko olevanne piispa tai\nsenaattori — te, senkin Pompeius!\n\nTaczewski ei liikkunut tuolilta, leuka vain rupesi vapisemaan,\nikäänkuin hän olisi pidättänyt nauruaan.\n\n— Miksi te sanotte minua Pompeiukseksi? kysyi hän.\n\n— Siksi että te sen ansaitsette.\n\n— Tai ehkä siksi että te olette tyhmyri.\n\n— Iskekää häneen niin totta kuin uskotte Jumalaan! huusi Johannes.\n\nMutta nähtävästi Jacek-herra oli saanut tarpeekseen keskustelusta,\nsillä äkkiä hän karkasi tuoliltaan ja hyökkäsi kuin kissa Bukojemskeja\nkohti.\n\n— Kuulkaa nyt, maankiertäjät, huusi hän jääkylmällä äänellä, — mitä te\nminusta tahdotte?\n\n— Vertanne! huusi vastaan Mateus Bukojemski.\n\n— Et pääse käsistämme! kiljui Markus.\n\n— Ulos paikalla!... komensi Lukas, kädet vyötäisillä.\n\nMutta Cyprianowicz tunkeutui kiireesti heidän väliinsä.\n\n— Ette saa... En salli! huusi hän, — tämä on vieras talo.\n\n— Niin on! vakuutti Taczewski, — tämä on vieras talo enkä minä tahdo\nherra Pongowskille sitä ikävää, että pistäisin teidät kuoliaiksi hänen\nkattonsa alla, mutta huomenna minä teidät tapaan!\n\n— Kyllä me sinut löydämme! ulvoi Mateus.\n\n— Olette kaiken päivää hakeneet riitaa — minkä tähden? Sitä en tiedä,\nsillä en tunne teitä enempää kuin tekään minua. Mutta jos te loukkaatte\nminua, niin olen valmis maksamaan kymmenelle enkä vain neljälle.\n\n— Ohhoh, ohhoh! Kunhan nyt maksatte yhdellekin! Näkyy, ettette ole\nkuullut puhuttavan Bukojemskeista! huusi Johannes.\n\nMutta Taczewski kääntyi äkkiä Cyprianowicziin päin.\n\n— Puhuin tässä neljästä, sanoi hän, — mutta ehkäpä te, hyvä herra,\nliitytte näihin ritareihin?\n\nCyprianowicz kumarsi kohteliaasti.\n\n— Koska kysytte...\n\n— Mutta me ensin, me olemme vanhemmat. Emme luovu oikeudestamme. Me\nolemme luvanneet tytön sinulle ja me hakkaamme mäsäksi jokaisen joka\nasettuu tielle.\n\nTaczewski katsahti tuikeasti Bukojemskeihin. Hetkessä selveni hänelle,\nmistä oli kysymys, ja hän kalpeni.\n\n— Vai niin, herra ritari! virkkoi hän uudelleen Cyprianowiczille, — te\npalkkaatte väkeä ja säästätte nahkaanne heidän sapeliensa takana? Se\non kyllä varovaista ja varmaa, mutta soveltuuko se aatelismiehelle ja\nritarille, se on toinen asia! Hyi, mihin seuraan minä olenkin joutunut!\n\nCyprianowicz oli luonteeltaan hyvä ja lempeä, mutta kun hän kuuli\ntämän häpeällisen tuomion, valui veri kiehuvana hänen kasvoilleen,\nsuonet pullistuivat hänen otsallaan ja silmät rupesivat säihkymään; hän\nkiristeli kauheasti hampaitaan ja kävi kiinni miekan kahvaan.\n\n— Ulos! ulos tällä hetkellä! kiljui hän kiukun tukahduttamalla äänellä.\n\nRupesivat huoneessa miekat välkkymään niin että tuli ihan valoisaa,\nkun lieden loimu valaisi kiiltäviä teriä. Mutta kolme Bukojemskin\nveljeksistä heittäytyi vastapuolien väliin ja jäi siihen muuriksi\nseisomaan, ja neljäs kävi kiinni Cyprianowiczin käsivarsiin ja rupesi\nhuutamaan:\n\n— Staszek, Jumalan tähden, hillitse mieltäsi. Me ensin!\n\n— Me ensin! toistivat muut.\n\n— Päästäkää irti! ärjyi Cyprianowicz.\n\n— Me ensin!\n\n— Päästäkää irti!...\n\n— Pitäkää kiinni Staszekia, että minä saan panna itseni kuntoon! huusi\nMateus.\n\nJa hän kävi kiinni Taczewskin käteen ja rupesi vetämään häntä syrjään,\nheti paikalla ryhtyäkseen kaksintaisteluun, mutta Taczewski oli jo\ntyyntynyt, veti pois kätensä, pisti miekan tuppeen ja lausui:\n\n— Minä määrään kuka alkaa ja koska. Sanon teille siis: huomenna, eikä\ntäällä, vaan Wyrombkissa.\n\n— Et pääse pakoon. Heti paikalla, heti paikalla!\n\nMutta Taczewski liitti kädet rinnalle ristiin.\n\n— Haa, jos te tahdotte surmata minut vieraan katon alla ja ilman\ntaistelua, niin tehkää hyvin!\n\nSilloin joutuivat veljekset vihan vimmoihin. He rupesivat kantapäillään\ntömistelemään maata, sivelemään viiksiään ja mörisemään kuin karhut.\n\nMutta kukaan ei uskaltanut karata Taczewskin kimppuun, jottei joutuisi\nhäpeän alaiseksi.\n\nJonkin aikaa hän vielä seisoi liikkumattomana, ikäänkuin odottaen,\nkoskettaako joku häntä; vihdoin hän otti lakkinsa, painoi sen päähänsä\nja sanoi:\n\n— Sanon teille siis: huomenna! Sanokaa herra Pongowskille, että menette\nminua tervehtimään — ja kysykää tietä Wyrombkiin. Puron luona tapaatte\nristiinnaulitun kuvan ruton ajoilta. Siellä odotan teitä puolipäivän\naikaan... Hitto teidät vieköön!\n\nViime sanat hän lausui miltei surullisesti, sitten hän avasi oven ja\nläksi.\n\nPihamaalla tulivat koirat häntä vastaan ja rupesivat mielistelemään\nkuin hyvää tuttavaa ainakin. Vaistomaisesti hän katsahti paaluihin\nikkunoiden alla, ikäänkuin etsiäkseen hevostaan, mutta muisti samassa,\nettei sitä enää ole koko maailmassa, huokasi ja virkkoi itsekseen,\nkylmän tuulen puhaltaessa vaatteiden läpi:\n\n— Tuuli vastainen on köyhällä. Menen jalkaisin...!\n\nMutta huoneessa väänteli nuori Cyprianowicz käsiään tuskasta ja vihasta\nja moitti moittimistaan Bukojemskeja.\n\n— Kuka teiltä on pyytänyt tätä? Pahin vihamieheni ei olisi voinut tehdä\nminulle huonompaa palvelusta kuin te.\n\nHe säälivät häntä suuresti ja rupesivat toinen toisensa perästä\nhyväilemään häntä.\n\n— Staszek! sanoi Mateus. — Ovat lähettäneet meille suuren pullon yöksi.\nTule pois juomaan äläkä huoli surra!...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAamu vielä hämärsi, kun kirkkoherra Woynowski, lyhty kädessä kahlasi\nhankien poikki jäniksiensä, kyyhkystensä ja metsäkanojensa luo, joita\nhän säilytti erityisessä aitauksessa vajassaan. Kesy, kellokaula\nnaaraskettu seurasi hänen kantapäillään ja sen rinnalla kulki\nsuippokuono, kirjava koira ja piikkisika, joka kirkkoherran lämpöisessä\nhuoneessa kokonaan oli unohtanut talviunensa. Nämä neljä astuivat nyt\nhiljalleen pihan poikki ja pysähtyivät vajan olkikatoksen alle, josta\nriippui pitkiä jääpuikkoja. Siellä rupesi lyhty heilahtelemaan, avain\nrapisi avaimenreiässä, ovivitjat helähtivät, ovi vingahti saranoillaan\nja vanhus eläimineen astui keskelle vajaa. Hetkisen perästä hän\nistuutui kannon nenään, laski toisen nenään lyhdyn, otti esiin\npalttinaisen pussin, jossa oli jyviä ja kellarilta hajuava kaalinpää ja\nrupesi ääneen haukotellen viskelemään jyviä permannolle.\n\nTuskin hän oli kuitenkaan päässyt alkamaankaan, kun aitauksen pimeistä\nnurkista poukkosi esiin kolme jänistä, ja sitten rupesivat lyhdyn\nvalossa kiiltävinä helminä tuikkimaan kyyhkysten ja peltokanojen\nsilmät. Ne tulivat pienissä ryhmissä, kiikutellen päitään notkeitten\nkaulojensa varassa. Kyyhkyset, jotka olivat rohkeampia, rupesivat\nnokkimaan maata, metsäkanat likenivät arempina, katsellen milloin\njyviä, milloin kirkkoherraa, milloin kettua, johon ne kyllä aikoja\nsitten olivat tottuneet, sillä olivathan ne poikasina tulleet taloon,\nkasvaneet siellä pienestä pitäen ja nähneet toisensa joka päivä.\n\nKirkkoherra sirotti yhä jyviä eteensä ja mutisi samalla aamurukoustaan:\n\n— _Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen_...\n\nSiinä hän keskeytti rukouksensa ja kääntyi ketun puoleen, jonka kylki\noli kiinni hänen kyljessään ja joka värisi kuin kuumeessa.\n\n— Aina sinun nahkasi vain värisee, kun sen näet... Joka päivä se on\nsama edessä... Opi toki vihdoin hillitsemään synnynnäisiä himojasi,\nsillä sinä et ole laiha etkä kärsi nälkää. Mihin minä pääsinkään?...\n\nSiinä hän sulki silmänsä ikäänkuin odottaen jotakin vastausta, mutta\nkosk'ei sitä kuulunut, hän alkoi alusta:\n\n— _Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen Tuum, adveniat\nregnum Tuum_...\n\nJa keskeytti taasen rukouksensa.\n\n— Kiemurtelet, kiemurtelet, virkkoi hän, laskien kätensä ketun\nselälle... — Sinun luontosi on jo niin turmeltunut, ettet sinä tyydy\nyksin syömiseen, vaan sinun täytyy lisäksi tappaa. Käy sinä, Filus,\nkiinni sen takkiin, ja jos se käyttäytyy sopimattomasti, niin pure\nsitä... _Adveniat regnum Tuum_, lähestyköön sinun valtakuntasi... Voi\nsinä vaivainen syntinen! minä tiedän sinun sanovan, että ihminenkin\n_libenter ferdices manducat_, mielellään syö peltokanoja, mutta tiedä,\nettä ihminen paastonaikana antaa niiden olla rauhassa, mutta sinussa\nmahtaa asua sen kelvottoman Lutheruksen henki, ja varmaan sinä olisit\nvalmis vaikka pitkänä perjantaina nirsimään lihaa. _Fiat voluntas Tua_,\ntapahtukoon Sinun tahtosi... Pulu! pulu! pulu!... _sicut in coelo_,\nniin taivaassa — olette jo taitaneet syödä koko kaalinpään... _et in\nterra_ — kuin maan päällä. —\n\nJa niin sanoessaan hän viskasi loput kaalinlehdet ja sirotteli taas\njyviä, hiljalleen moitiskellen kyyhkysiä, että ne, vaikk'ei kevät\nvielä ole likelläkään, jo tuppaavat likelle toisiaan, kaapivat maata\nja kuhertelevat. Kun pussi vihdoin kokonaan tyhjeni, hän nousi, otti\nkäteensä lyhdyn ja läksi astumaan ovea kohti. Samassa ilmestyi vajan\nkynnykselle Taczewski.\n\n— Jacek-kulta! huudahti kirkkoherra, — mitä sinä teet täällä näin\naikaiseen?\n\nTaczewski suuteli häntä käsivarrelle ja vastasi:\n\n— Olen tullut synnintunnustukselle, teidän korkea-arvoisuutenne, ja\nhaluaisin aamumessun aikana nauttia Herran Pyhää Ehtoollista.\n\n— Synnintunnustukselle? Hyvä on, mutta kuinka nyt on niin kiire? Kerro\nnyt paikalla, sillä kyllä tässä piilee jokin koukku.\n\n— Kerron kaikki suoraan. Minun pitää tänään olla kaksintaistelussa,\nmutta koska on vaarallisempaa taistella viittä kuin yhtä miestä\nvastaan, haluaisin puhdistaa tuntoni.\n\n— Viittä miestä vastaan? Kautta Herran haavojen, mitä sinä olet tehnyt\nheille?\n\n— Sehän se juuri on hullua, etten ole tehnyt mitään. Itse he hakivat\nriitaa ja itse he minut vaativat kaksintaisteluun.\n\n— Mitä väkeä he sitten ovat?\n\n— Metsäherrat Bukojemskit ja Jedlnian Cyprianowicz.\n\n— Sittenhän minä heidät tunnen. Tulepa nyt pappilaan, niin kerrot,\nkuinka tämä on tapahtunut.\n\nJa he menivät. Mutta keskellä kynnystä pysähtyi kirkkoherra Woynowski\näkkiä, katsahti tiukasti Taczewskiin ja virkkoi:\n\n— Kuulepa, Jacek, onko nainen mukana tässä jutussa?\n\nTaczewski hymähti surullisesti.\n\n— Sekä on, että ei ole, sanoi hän, — sillä hänestä kyllä on kysymys,\nmutta hän itse on viaton.\n\n— Ahaa! Viaton vai! He ovat aina viattomat. Mutta tiedätkö, mitä\nkirkkoisä sanoo naisista?\n\n— En muista, teidän korkea-arvoisuutenne.\n\n— Enkä minä muista, mutta luen sinulle kotona, mitä en muista. _Inveni\namariorem morte mulierem, quae laqueus venatorum est et sagena cor\neius_. \"Minä olen keksinyt naisen, kuolemaa katkeramman, joka on\nmetsämiesten paula ja jonka sydän on verkko.\" Ja mitä kaikkia siinä\nmuuta onkaan, mutta lopussa hän sanoo: _qui placet Deo, effugiet illam,\nqui autem peccator est, capietur ab illa_. \"Joka on Jumalan mieliksi,\nhänen tulee naista paeta, mutta joka on synnin tekijä, sen nainen\nvangitsee.\" Minä olen sinua sen seitsemät kerrat varoittanut menemästä\nsiihen taloon — nyt näet.\n\n— Voi, helpompi on varoittaa kuin olla sinne menemättä, vastasi\nTaczewski huoaten.\n\n— Et sinä sieltä mitään hyvää saa.\n\n— En saakaan, vastasi nuori ritari hiljaa.\n\nJa ääneti he astuivat pappilaan, kirkkoherra sangen huolestuneena,\nsillä hän rakasti Jacekia sydämensä pohjasta. Isän kuoltua oli poikanen\njäänyt yksin maailmaan, ilman likeisiä sukulaisia, ilman muuta\nomaisuutta kuin Wyrombki muutamine talonpoikineen, ja silloin oli\nvanhus ottanut hänet hellään hoitoonsa. Varoja ei hän voinut hänelle\nantaa, sillä hänellä oli sydän kuin enkelillä ja hän lahjoitti köyhille\nkaikki, mitä köyhä seurakunta hänelle tuotti, mutta salaa hän häntä\nkuitenkin auttoi ja ennen kaikkea antoi hän hänelle hoitoa ja opetusta.\nEikä se opetus rajoittunut vain kirjallisiin tietoihin, vaan sisälsi\nkaikkinaisia ritaritapoja. Hän oli nimittäin aikoinaan ollut oivallinen\nsoturi, kuuluisan Wolodyjowskin ystäviä, ja Czarneckin lippujen alla\nhän oli ollut mukana Ruotsin sodassa. Vasta sen päätyttyä ja koettuaan\nkaikkinaisia kovia kohtaloja hän oli pukenut ylleen papillisen puvun.\nHän rakasti Jacekia sekä tunnetun ritarisuvun jälkeläisenä että jalona\nihmisenä, jonka sielussa asuu syvä surumielisyys, aivan kuin hänen\nomassaankin. Hänen kävi häntä sääli hänen äärettömän köyhyytensä ja\nonnettoman rakkautensa takia, joka kytki nuorukaisen laihaan turpeeseen\nja miltei talonpoikaiseen elämään, vaikka hän maailmasta olisi voinut\nsaada sekä kultaa että kunniaa. Koko Belczonczka oli tämän tähden\nkirkkoherralle tavallaan vastenmielinen, sitä paitsi hän oli herra\nGedeon Pongowskille suuttunut siitä, että hän kohteli talonpoikiaan\nliian kovasti.\n\nKirkkoherra nimittäin rakasti noita \"maan matosia\" kuin silmäteräänsä\n— ja rakastihan hän yleensä kaikkea elävää, näitä eläimiä, joita\ntoruskeli, ja lintuja ja kaloja — yksin sammakkojakin, jotka kesäisin\nkulisivat ja kurnuttivat auringon kuumentamassa vedessä.\n\nMies, joka liikkui papillisessa puvussa, ei ollut yksin enkeli, vaan\nmyöskin vanha soturi, ja kun hän nyt kuuli, että Jacekin pitää astua\nviittä miestä vastaan, hän ajatteli vain, kuinka nuorukainen tulisi\ntoimeen ja pelastuisi pelistä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi vieläkin kerran itse pappilan ovella ja virkkoi:\n\n— Ethän sinä vain joudu alakynteen? Sillä en ole salannut sinulta omaa\ntaitoani enempää kuin sitäkään, mitä Wolodyjowski minulle antoi.\n\n— Enhän minä soisi, että he minut surmaisivat, vastasi Taczewski\nvaatimattomasti, — sillä tulee tästä suuri sota turkkilaisia vastaan.\n\nSilloin rupesivat vanhuksen silmät loistamaan, ja äkkiä hän kävi kiinni\nnyöriin Jacekin hihansuussa ja puhkesi puhumaan:\n\n— Kiitetty olkoon Herran nimi! Mistä sinä sen tiedät? Kuka sen on\nsanonut?\n\n— Starosta Grothus, vastasi nuorukainen.\n\nKauan kesti keskustelua Jacekin ja papin välillä, pitkä oli myöskin\nrippi ennen messua, mutta vihdoin, messun päätyttyä, he molemmat\ntulivat pappilaan ja istuutuivat syömään olutkeittoa. Sota pakanoita\nvastaan ei vain tahtonut lähteä vanhuksen mielestä, ja samassa\nyhteydessä hän yltyi soimaamaan tapojen turmelusta ja uskonnollisuuden\nhäviämistä Tasavallassa.\n\n— Voi hyvä Jumala, hän virkkoi, — kunnian kenttä ja pelastus\nkutsuvat... mutta te valitsette yksityisasianne ja loukkaatte\ntoisianne turhanpäiten. Te voisitte vuodattaa verta ristin ja uskon\npuolustukseksi, mutta te vain vuodatatte veljesverta. Ja kenen hyväksi?\nMinkätähden? Yksityisten riitojen tai naisten tai muiden maallisten\nturhien takia. Tiedänhän minä, että sellainen on Tasavallassa vanha\ntapa — sillä _mea culpa_, huonossa, syntisessä nuoruudessani olin\nitse niissä kaikissa mukana. Talvileirillä, kun ei sotaväellä ole\nmuuta tekemistä kuin juoda ja laiskotella, ei mene päivääkään ilman\nkaksintaistelua, ja kuitenkin kirkkokin siitä kurittaa ja laki sen\nkieltää. Se on synti ainakin, mutta turkkilaissodan edellä se on\nvieläkin suurempi synti, sillä silloin on joka sapeli tarpeen ja\njokaisen uskovaisen on palveltava oikeaa ja totista Jumalaa. Sen\ntähden meidän kuninkaamme, joka on _defensor fidei_, uskon puolustaja,\nei kärsi kaksintaisteluja, vaan rankaisee niitä ankarasti, kun on\nvihollinen silmien edessä ja sotalait voimassa.\n\n— On se kuningas itsekin nuoruudessaan ollut mukana yhdessä ja toisessa\nkaksintaistelussa, vastasi Taczewski. — Ja mitä minun tässä on tehtävä,\nkunnianarvoisa isä? Minä en ole haastanut kaksintaisteluun, vaan minut\non haastettu. Voinko olla menemättä?\n\n— Olet oikeassa, et voi! Ja siksi käy mieleni murheelliseksi. Haa!\nJumala on viattomuuden puolella.\n\nTaczewski rupesi jättelemään hyvästi, sillä puoleenpäivään ei enää\nollut kuin pari tuntia, ja hänen edessään oli aika matka.\n\n— Odotapas, virkkoi kirkkoherra Woynowski. — En minä noin päästä sinua.\nKäsken palvelijan panna olkia rekeen ja lähteä tappelupaikalle. Sillä\njolleivät Pongowskilla tiedä mitään kaksintaistelusta, niin eivät\nmyöskään osaa lähettää apua, ja kuinkas käy, jos joku noista muista tai\nsinä saatte pahan haavan? Oletko ajatellut sitä?\n\n— En ole, ja varmaan eivät ne toisetkaan sitä ajattele.\n\n— No näetkös nyt! Lähden itsekin liikkeelle, mutta en tappelupaikalle,\nvaan sinun luoksesi, Wyrombkiin. Olen siellä. Otan mukaani\nehtoollisneuvot ja kuoripojan kelloineen, sillä kuka tietää mitä\nvoi tapahtua. Ei, ei minun hengellisenä miehenä sovi olla mukana\ntällaisissa asioissa. Jollen olisi pappi, niin sitten kyllä olisin\nsiellä mielelläni, vaikkapa vain puhaltamassa sinuun rohkeutta.\n\nTaczewski katsoi häneen silmillään, jotka olivat lempeät kuin tytön\nsilmät.\n\n— Kiitos sinulle! sanoi hän, — mutta kyllä minussa rohkeus pysyy,\nvaikka pitäisi pää panna pantiksi, niin...\n\n— Parempi ettet puhuisi, keskeytti hänet pappi. — Mutta etkö sinä\nnyt mieluummin menisi turkkilaista vastaan ja kuolisi kuuluisammalla\nkuolemalla?\n\n— Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Minä koetankin suoriutua niin,\netteivät ihmissyöjät paikalla saa minua nutistetuksi.\n\nKirkkoherra Woynowski mietti hetkisen ja virkkoi sitten:\n\n— Mutta entä jos minä tulisin paikalle ja selittäisin heille, mikä\npalkinto heitä kohtaa taivaassa, jos kaatuvat pakanan käden kautta.\nEhkäpä he sitten jättäisivät sinut rauhaan.\n\n— Jumala varjelkoon! huusi Jacek kiihkeästi. — Tietysti he luulisivat,\nettä te toimitte minun pyynnöstäni. Jumala varjelkoon! Parempi, että\nheti lähden, kuin että kuuntelen sellaisia puheita.\n\n— No niin! Sitten ei ole muuta neuvoa! Lähdetään! sanoi pappi.\n\nJa kutsuttuaan palvelijan hän käski hänen kiireesti valjastaa\nreen, sitten he molemmat Taczewskin kanssa menivät ulos auttamaan\nvaljastamisessa.\n\nMutta pihamaalla vanhus, nähdessään hevosen, jolla Jacek oli tullut,\nheräsi ajatuksistaan ja huudahti:\n\n— Nimeen Isän ja Pojan, mistäs sinä olet saanut tuollaisen hiiren?\n\nAidan luona seisoi todella, pää riipuksissa, pörröinen hevoskaakki, ei\npaljonkaan suurempi täysikasvuista pukkia.\n\n— Ostin talonpojalta, vastasi Taczewski. — Sillähän sitä kelpaisi\nlähteä Turkinsotaan...\n\nJa hän hymyili surullisen väkinäisesti.\n\nSiihen puhui pappi:\n\n— Vähät siitä, kuinka sinne menisit, kunhan turkkilaisella ratsulla\npalaisit, jonka sinulle Jumala suokoon, Jacekini. Mutta pane nyt,\ntoistaiseksi, satulasi minun hevoseni selkään, sillä tällaisena et sinä\nsaa astua noiden aatelisherrojen näkyviin.\n\nSitten he vielä keräsivät, mitä matkalle tarvittiin, ja läksivät:\npappi ja kuoripoika kelloineen sekä ajomies reellä, Taczewski ratsain.\nOli pilvinen, hiukan sumuinen päivä, sillä oli tulossa suoja ilma.\nLumi lepäsi kyllä jäätyneellä kamaralla, mutta pinnalta se oli niin\npehmennyt, että hevosen kaviot ääneti siihen upposivat, ja hiljaa\nliukuivat jalakset tasaisella tiellä. Heti Jedlnian takana tuli vastaan\nmuutamia kymmeniä puukuormia ja niiden perässä talonpoikia jalan. Kun\nhe kuulivat kellon äänen, he polvistuivat, sillä he luulivat papin\nkuljettavan hostiaa kuolevan luo. Sitten alkoivat metsäntakaiset\naukeat, sumun peittäminä, valkeina, ja niiden päällä liikkui\nvarisparvi. Jota lähemmä metsää he tulivat, sitä sakeammaksi kävi sumu.\nSe painui kuoppapaikkoihin, täytti kentän ja nousi niin korkealle,\nettä he jonkin aikaa kuulivat vaakkumisen päittensä päällä, mutta\neivät nähneet lintuja. Ristit tienvarsilla olivat kuin henkiä. Maailma\nkadotti tavallisen todellisuutensa ja muuttui joksikin epämääräiseksi,\npettäväksi paikaksi, jossa läheisyys oli kuin pois pyyhkäisty houre ja\netäisyys tuiki tuntematon.\n\nJacek ratsasti hiljaisia lumia pitkin, ajatteli ottelua, joka häntä\nodotti ja vielä enemmän neiti Sieninskiä. Ja puoleksi itsekseen,\npuoleksi hänelle hän hengissä puheli: \"Rakkauteni sinuun on aina sama,\nvaikk'ei siitä ole sydämelleni mitään iloa. Niin, vähänpä minulla\nsitä on ollut muutenkaan! Ja voisinpa nyt edes jalkojasi syleillä,\ntai saisinpa kuulla hyvän sanan huuliltasi, tai vaikkapa edes, että\nminua säälit, jos minua kohtaa onnettomuus, mutta kaikki on pelkkänä\nusvana,... Ja sinä olet kuin sumun takana, enkä minä tiedä mitä on\nenkä mitä tulee, enkä mikä minua kohtaa enkä mitä tapahtuu — en tiedä\nmitään.\"\n\nJa Jacek tunsi suuren alakuloisuuden painuvan mieleensä, kuten kuura\noli painunut hänen vaatteisiinsa. Hän hengitti syvään ja lausui:\n\n— Mutta kyllä nyt on parempi, että tästä tulee loppu!\n\nEivät olleet iloiset kirkkoherra Woynowskinkaan ajatukset. \"Poika on\nsaanut tarpeekseen\", puheli hän itsekseen. \"Ei nuorta ihmistä niinkään\nnöyryytetä, hän on tuskastunut noitten onnettomien 'Amorien' tähden,\nja entä nyt? Nyt hakkaavat juopot Bukojemskit hänet kappaleiksi.\nSiitä ei ole paljonkaan aikaa, kun synninpäästön jälkeen tumpuloivat\nherra Korzybskin pahanpäiväisesti... Ja vaikk'eivät minun Jacekiani\ntuhoaisikaan, niin ei tästä tällaisesta mitään hyvää koidu. Hyvä Jumala\nsentään! Poika on kuin puhdasta kultaa, suuren ritarisuvun viimeinen\njäsen, viimeinen elävä veripisara... Kunpa edes nyt kunnostaisi\nitseään... Toivon Jumalan avulla, ettei hän ole unohtanut niitä kahta\niskua — toista harhaan vievää, joka annetaan heittäytymällä syrjään, ja\ntoista, joka kiepautetaan juuri posken edessä... Jacek!...\"\n\nMutta Jacek ei kuullut, sillä hän oli ratsastanut edelle, eikä vanhus\nuudistanut huutoaan. Hän pelästyi samassa suuresti, sillä hän muisti,\nettei hengellisen herran, joka kuljettaa sakramentteja, sovi ajatella\nsellaisia asioita. Hän rupesi sen tähden taistelemaan ajatuksiaan\nvastaan ja rukoilemaan Herralta Jumalalta anteeksi.\n\nMutta hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi. Hänet valtasi paha\naavistus, joka kasvoi miltei siksi varmuudeksi, että tuo ihmeellinen\nkaksintaistelu ilman todistajia päättyy Jacekille sangen huonosti.\n\nHe olivat nyt saapuneet tienhaaraan: oikealta mentiin Wyrombkiin,\nvasemmalta Belczonczkaan. Ajaja pysähtyi käskyn mukaan. Taczewski\nkarautti reen luo ja hyppäsi hevosen selästä.\n\n— Lähden ristille jalkaisin, hän virkkoi, — sillä en tiedä, minne\npanisin hevosen siksi aikaa, kun teidän korkea-arvoisuutenne saatetaan\nja ennenkuin reki palaa. Ehkäpä he jo ovat paikalla.\n\n— Ei ole vielä puolenpäivän aika, mutta pian se tulee, vastasi pappi\nhiukan muuttuneella äänellä. — Mutta voi tätä sumua! Ihanhan te saatte\ntapella umpimähkään.\n\n— Kyllä tässä tarpeeksi näkee?\n\nNäkymättömien variksien tai korppien vaakkuna kuului taasen heidän\npäittensä päältä.\n\n— Jacek! virkkoi pappi.\n\n— Sanokaa!\n\n— Koska sinun nyt on mentävä siihen leikkiin, niin muista Taczewin\nritareja.\n\n— Eivät tule häpeämään minua, isä — eivät!\n\nVanhus huomasi, että nuorukaisen piirteet ikäänkuin kovettuivat. Tosin\nei suru kokonaan lähtenyt silmistä, mutta ei niissä enää ollut entistä\ntyttömäistä lempeyttä.\n\n— Hyvä on, sanoi vanhus. — Mutta laskeudupa nyt polvillesi, niin\nsiunaan sinut, ja siunaa itsekin itsesi ennen ottelun alkua.\n\nSen sanottuaan hän teki ristinmerkin lumessa polvistuvan Jacekin pään\npäälle.\n\nNuorukainen köytti ratsunsa huonon kaakin rinnalle reen perään, suuteli\npapin kättä ja lähti astelemaan Belczonczkaan päin.\n\n— Palaa nyt terveenä! huusi pappi hänen jälkeensä.\n\nRistin luona ei vielä ollut ketään. Muutamaan kertaan asteli Taczewski\nristiinnaulitun kuvan ohi, sitten hän istuutui kivelle, jalustan\nviereen, odottamaan.\n\nYmpärillä vallitsi ääretön hiljaisuus. Ainoastaan suuret, kyynelten\nkaltaiset vesipisarat, jotka olivat syntyneet sumusta, putoilivat\nristin käsivarsista, hiljaa kahisten pehmoiseen lumeen. Alakuloinen\nhiljaisuus ja sumuinen autius ajoivat uuden surumielisyyden aallon\nJacekin sydämeen. Näin yksin ei hän ikinä ollut tuntenut olevansa.\n\"Totisesti\", puheli hän itsekseen, \"olen kuin tuo kanto maan päällä. Ja\nsellainen tulee elämäni olemaan kuolemaan asti.\"\n\nHän heilautti kättään.\n\n— Tulkoon siitäkin kerran loppu!\n\nJa hän kiihtyi kiihtymistään ajatellessaan, ettei vastustajilla\nnäy olevan kiirettä. Heillä on hauskaa heillä. Istuvat parhaillaan\nBelczonczkassa, juttelevat \"hänen\" kanssaan, saavat \"häntä\" katsella\nmielin määrin.\n\nHän erehtyi kuitenkin, sillä heillä oli kuin olikin kiire. Hetkisen\nperästä alkoi hänen korviinsa kuulua äänekästä puhetta ja harmaasta\nsumusta häämötti neljä ääretöntä olentoa: Bukojemskit, sekä yksi\npienempi: Cyprianowicz.\n\nHeidän keskustelunsa oli niin äänekästä siksi, että he riitelivät,\nkenen ensinnä on hyökättävä Taczewskin kimppuun. Bukojemskit riitelivät\nmuuten aina ja kaikista mahdollisista syistä keskenään, mutta tällä\nkertaa oli riita lähtenyt Cyprianowiczista, joka väitti kärsineensä\nsyvimmän loukkauksen ja jonka sen tähden ennen heitä tuli saada\nhyvitystä. He vaikenivat vasta, kun näkivät ristin ja sen vieressä\nJacek-herran, ja nostivat lakkiaan — joko kunnioittaakseen kärsivää\nristiinnaulittua tai tervehtiäkseen vastustajaa.\n\nTaczewski kumarsi äänettömänä ja paljasti sapelinsa, mutta ensi hetkenä\nalkoi sydän levottomasti lyödä rinnassa, sillä heitä oli kuitenkin\nviisi yhtä vastaan ja Bukojemskit olivat todella kauhean näköisiä:\nsuuria, parrakkaita miehiä, viikset kuin mitkäkin luudat, joihin sumu\noli laskeutunut harmaaksi kuuraksi, kulmakarvat voideltuina. Heidän\nkasvoissaan oli jonkinlainen ynseä, sotainen riemu, ikäänkuin he\nolisivat iloinneet siitä, että saavat vuodattaa ihmisverta.\n\n— Mitä minä tässä turhanpäiten rupean kuolemaan? mietti Jacek.\n\nMutta hetkisen levottomuuden jälkeen alkoi hänessä kiehua kiukku noita\nilkiöitä vastaan, joita hän ei tuntenut, joille hän ei ollut tehnyt\nmitään pahaa ja jotka nyt, Jumala ties mistä syystä, ahdistivat häntä\nja uhkasivat hänen henkeään.\n\nMielessään hän puheli heille:\n\n— Odottakaa, te riitapukarit. Tuokaa vain tekin tänne päänne!\n\nJa veri nousi hänen poskilleen ja hampaat kiristyivät vihasta.\nHe puolestaan rupesivat riisumaan viittojaan ja käärimään ylös\nalushihojaan — turhanpäiten he tekivät sen kaikki yht'aikaa, mutta\nsen he tekivät siinä mielessä, että jokainen arveli saavansa aloittaa\nleikin. Vihdoin he seisoivat rivissä, sapelit paljaina. Taczewski astui\nheitä vastaan, ja ääneti he tuijottivat toisiinsa.\n\nCyprianowicz vihdoin katkaisi hiljaisuuden.\n\n— Minä olen ensinnä herran käytettävänä.\n\n— Ei! Minä ensinnä! Minä ensinnä! toistivat vuoroon Bukojemskit.\n\nJa kun Cyprianowicz yritti hyökätä eteenpäin, kävivät he paikalla\nkiinni hänen käsivarteensa. Taas alkoi riita. Cyprianowicz sanoi\nheitä ryöväreiksi, ja he häntä mamselliksi ja toisiaan roistoiksi.\nJacek-herra suuttui pahanpäiväisesti ja puhkesi puhumaan:\n\n— Tuollaisia ritareja en vielä eläessäni ole nähnyt!\n\nJa pisti sapelin tuppeen.\n\n— Päättäkää pian, sillä minä lähden tieheni! huusi hän lujalla, kovalla\näänellä.\n\n— Päättäkää itse! huusi Cyprianowicz, toivoen hänen valitsevan hänet.\n\nMateus Bukojemski rupesi huutamaan, että sitä hän ei salli, että\ntässä kuka hyvänsä rupeaa määräilemään. Ja hän kirkui niin että hänen\netuhampaansa, jotka olivat pitkät kuin jäniksen, välkkyivät viiksien\nalta. Hän vaikeni kuitenkin, kun Taczewski uudelleen veti sapelinsa,\nnäytti hänelle käyrää terää ja lausui:\n\n— Teidät minä valitsen.\n\nMuut veljekset ja Cyprianowicz vetäytyivät syrjään, ymmärtäen, etteivät\nhe ikinä saa aikaan järjestystä, ja heidän kasvoihinsa tuli surullinen\nilme, sillä he tunsivat Mateuksen voimat ja olivat varmat, ettei heille\nenää jäisi mitään tekemistä.\n\n— Alkakaa! huusi Cyprianowicz.\n\nTaczewski tunsi hänkin vastustajan voimat, heti alkuasennossa\nvärähti sapeli hänen kädessään, hän iski kuitenkin kerran ja toisen;\nkolmannella kerralla hän mielessään virkkoi:\n\n— Hän ei ole yhtä taitava kuin hän on väkevä.\n\nJa päästyään parempaan asentoon hän teki kiivaan hyökkäyksen.\n\nToiset veljet olivat päästäneet sapelit maahan ja seurasivat suut\nauki taistelun kulkua. He huomasivat silloin, että Taczewskikin\nymmärtää asiat ja ettei häntä niinkään helposti voiteta. Hetkisen\nperästä he olivat päässeet siihen johtopäätökseen, että hän ymmärtää\nasiat erinomaisesti, ja heidät valtasi levottomuus, sillä huolimatta\nalituisesta keskinäisestä kinastelusta, he rakastivat toisiaan\näärettömästi. Vuoronperään pääsi yhden tai toisen rinnasta joka\nlujemmalta iskulta huudahdus. Iskut kävivätkin yhä nopeammiksi ja\nnopeammiksi ja välähtivät kuin salamat. Taczewski näytti käyvän yhä\nvarmemmaksi voimistaan. Hän oli tyyni, mutta teki hyppäyksiä kuin\nvillikissa, ja hänen silmistään lenteli ilkeitä salamoja.\n\n— Tässä käy hullusti! ajatteli Cyprianowicz.\n\nSamassa kuului huuto, Mateuksen sapeli vaipui, hän vei molemmat kätensä\nkasvoja kohti, ainoassa hetkessä peittyivät kasvot veriin — ja hän\nvaipui maahan.\n\nSonneina mylvivät tämän nähdessään nuoremmat veljet, ja ensi\nsilmänräpäyksessä he ryntäsivät kiivaina Jacekin kimppuun, varmaankaan\neivät siinä mielessä, että kaikki kolme yht'aikaa iskisivät häneen\nkyntensä, vaan sen tähden, että jokainen ensimmäisenä tahtoi kostaa\nvanhimman veljen puolesta.\n\nEhkäpä he olisivat silponeet hänet sapeleillaan, jollei Cyprianowicz\nolisi rientänyt häntä auttamaan ja huutanut minkä rinnasta sai:\n\n— Hävetkää! Pois! Rosvoja te olette ettekä aatelismiehiä! Hävetkää!\nPois! Tulkaa sitten minunkin päälleni, rosvot! Pois!\n\nJa hän rupesi tappelemaan heidän kanssaan, kunnes he vihdoin tulivat\ntajuihinsa. Mateus oli noussut käsiensä varaan ja kääntänyt heitä\nkohti kasvonsa, jotka olivat kuin verinen naamio. Johannes nosti häntä\nkainaloista ja asetti hänet hangelle istumaan. Lukas riensi niinikään\napuun.\n\nTaczewski kääntyi nyt Markuksen puoleen, joka kiristeli hampaitaan ja\nrupesi taistelemaan ikäänkuin peläten ettei ottelu uudistuisikaan:\n\n— Olkaa hyvä! Olkaa hyvä!\n\nJa taas rupesivat sapelit uhkaavasti soimaan. Mutta Markus, joka oli\nMateusta yhtä paljon väkevämpi kuin hän oli häntä taitamattomampi, ei\ntuottanut Taczewkille paljonkaan työtä. Markus heilautti ääretöntä\nsapeliaan kuin mitäkin varstaa — ja kolmannella iskulla Jacek-herra\nsatutti hänen oikeaan olkaluuhunsa, rikkoi luun ja teki vastustajan\nvoimattomaksi.\n\nJo huomasivat sekä Lukas että Johannes joutuneensa sangen ikävään\nseikkailuun ja että tuo hento nuorukainen itse teossa on äkäinen\nampiainen, jota on paras olla loukkaamatta. Sitä suuremmalla\ntulisuudella he kuitenkin kävivät taisteluun, ja se päättyi heille\nyhtä huonosti kuin vanhemmille: Lukaksen poski meni halki hammaslihaan\nasti, ja lisäksi hän vielä, kiivaasti kääntyessään, kompastui kiveen,\njoka oli piilossa lumen alla. Johannekselta taas, vaikka hän kaikista\nveljeksistä oli taitavin, putosi sapeli yhdessä sormen kanssa jo\nhetkisen perästä maahan.\n\nTaczewski ei ollut edes haavoittunut ja katseli nyt ikäänkuin\nkummissaan tekoansa. Kipinät, jotka vielä hetki sitten olivat\nsäihkyneet hänen silmissään, sammuivat sammumistaan. Hän yritti\nvasemmalla kädellään korjata lakkia, joka ottelun aikana jollakin\nlailla oli luisunut oikealle korvalle, otti sen sitten kokonaan\npäästään, veti syvältä henkeään, kääntyi ristiin päin ja huudahti,\npuoleksi Cyprianowiczille, puoleksi itselleen:\n\n— Jumala on todistajani, että olen viaton.\n\nSiihen virkkoi Cyprianowicz:\n\n— Nyt on minun vuoroni, mutta jos olette hengästynyt, niin ehkä\nhaluatte levähtää. Minä peitän sill'aikaa toverini viittoihin,\njotteivät palellu, kunnes apu joutuu.\n\n— Apu on likellä, vastasi Taczewski, — sillä tuolla sumussa on\nliistereki, joka toi kirkkoherra Woynowskin minun luokseni. Ehkä te\nsallitte, että minä menen noutamaan rekeä, herrojen on siinä parempi\nistua kuin hangella.\n\nSen tiensä hän lähti, ja Cyprianowicz rupesi peittelemään Bukojemskeja,\njotka istuivat rinnan lumessa, paitsi Johannesta, joka lievimmin\nhaavoittuneena oli polvillaan Mateuksen edessä, oikea käsi ilmassa,\njottei veri kovin pahasti juoksisi pois hakatusta sormesta. Vasemmalla\nkädellään hän lumella pesi vanhimman veljen kasvoja.\n\n— Kuinka teidän on? kysyi Cyprianowicz.\n\n— Kyllä on meidät nujertanut, senkin nulkki! vastasi Lukas, sylkien\nsuun täydeltä verta. — Mutta kyllä me hänelle vielä näytämme.\n\n— Minä en voi nostaa kättäni, niin se on vääntänyt poikki luuni,\ntokaisi Markus. — Voi koiraa!... Voi!\n\n— Mateuksella on läpi kulmakarvojen kohdalla, sanoi Johannes. — Pitäisi\ntukkia haava hämähäkinverkkotahtaalla, mutta mätänhän ensi hätään lunta.\n\n— Kunhan ei vain olisi vetänyt minua sokeaksi, puhui Mateus. — Jahka\nminä tästä...\n\nHän ei voinut jatkaa, sillä verenvuoto oli tehnyt hänet heikoksi. Sitä\npaitsi keskeytti hänet Lukas äkillisen vimman valtaamana:\n\n— Mokomakin salakavala konna! Ihan on kuin tyttö, mutta pistää kuin\nkäärme.\n\n— Sitä salakavaluutta juuri minä en anna hänelle anteeksi! huusi\nJohannes.\n\nHevosen päristeleminen teki lopun heidän keskustelustaan. Reki alkoi\nhäämöttää sumusta, ja samassa se jo oli Bukojemskien edessä. Taczewski\nhyppäsi reestä ja käski alas kuskin.\n\nMies loi katseensa Bukojemskeihin, vilkaisi sitten Taczewskiin ja\nCyprianowicziin, ei sanonut mitään, mutta kasvoille välähti suuttumus.\nHetkisen perästä hän kääntyi hevoseen päin ja siunasi itsensä.\n\nSitten he kolmisin rupesivat nostelemaan haavoittuneita ja kantamaan\nheitä rekeen. Bukojemskit tietysti eivät olisi sallineet Jacek-herran\nottavan osaa tähän nostamiseen, mutta Jacek sanoi:\n\n— Jos herrat olisivat voittaneet minut, niin olisitteko jättäneet\nminut avutta? Se on toki aatelistapa, jota ei sovi olla antamatta eikä\nottamatta vastaan.\n\nHe vaikenivat, sillä niillä sanoilla kävi hän heihin käsiksi — ja\nhetkisen perästä he lepäsivät mukavasti leveillä liisteillä, olkien\npäällä, jossa heidän heti tuli lämpöisempi.\n\n— Mihin ajetaan? kysyi kuski.\n\n— Odota. Otat vielä yhden rekeen, vastasi Cyprianowicz.\n\nJa lisäsi, kääntyen Jacekin puoleen:\n\n— No, hyvä herra, nyt on meidän aika alkaa.\n\nTaczewski katseli häntä miltei ystävällisesti.\n\n— Eikö meidän olisi paras heittää se sikseen? Ties Jumala, miksi jo\ntuonkin piti tapahtua, mutta te riensitte avukseni, kun nuo herrat\nkarkasivat kimppuuni. Miksi me tappelisimme?\n\n— Me tappelemme ja meidän täytyy, sanoi Cyprianowicz kylmästi. — Te\nolette häväissyt minua, ja vaikk'ette olisikaan, niin nyt on kysymys\nminun kunniastani — ymmärrättekö? Vaikka minun pitäisi antaa katkoa\nkaulani, vaikka viimeisen hetkeni pitäisi tulla, niin meidän täytyy\ntapella!\n\n— Hyvä on! Tapelkaamme vain, mutta vastoin minun tahtoani se tapahtuu!\nvastasi Jacek.\n\nJa he rupesivat tappelemaan. Cyprianowicz oli kyllä heikompi kuin\nBukojemskit, mutta taitavampi. Saattoi huomata, että hänellä oli ollut\nparempia opettajia ja että hän oli saanut harjoitella muuallakin kuin\nmarkkinoilla ja maantiellä. Hän tähtäsi varmemmin ja iski kiinteämmin\nja tottuneemmin. Taczewski, jonka sydämessä ei enää ollut minkäänlaista\nkaunaa ja joka mielellään olisi tyytynyt Bukojemskeille antamaansa\noppiin, rupesi kehumaan häntä.\n\n— Teidän kanssanne on ihan toista otella, hän sanoi. — Ei teitä\nniinkään voiteta.\n\n— Sääli, ettette te ole voittajani! vastasi Cyprianowicz.\n\nJa hänen ilonsa oli kaksinkertainen, sillä ensinnä hän iloitsi\nkiitoksesta ja sitten siitä, että hän vastasi. Sillä keskusteluun\nkaksintaistelun aikana antautuivat vain taitavimmat taistelijat,\nja kohteliasta puhetta heidän keskenään pidettiin hienojen tapojen\nhuippuna. Tämä kaikki nosti Cyprianowiczia hänen omissa silmissään.\n\nTäynnä toivoa hän teki uuden hyökkäyksen. Muutaman iskun perästä\nkuitenkin täytyi hänen mielessään tunnustaa vastustajan etevämmyys.\nTaczewski iski niin luontevasti ja mitä suurimmalla helppoudella\n— ja hän käyttäytyi yleensä niin, kuin ei laisinkaan olisi ollut\nkysymyksessä kaksintaistelu, vaan aseharjoitus. Nähtävästi häntä\nhalutti tietää, mitä Cyprianowicz oikeastaan osaa ja paljonko hän\non Bukojemskeja taitavampi; saatuaan tämän tietää, hän oli täysin\ntyytyväinen.\n\nStanislaw-herra ymmärsi hänkin, millä kannalla asiat olivat, ja hänen\nhilpeytensä katosi ja hänen hyökkäyksensä kävivät kiihkeämmiksi.\nÄkkiä Taczewski, ikäänkuin kyllästyneenä koko huviin, kääntyi, torjui\nharhaiskun, teki hyökkäyksen ja heittäytyi hetken perästä syrjään.\n\n— Siitä saitte! hän huudahti.\n\nCyprianowicz tunsi käsivarttaan oudosti kylmäävän, mutta virkkoi:\n\n— Ei tee mitään! Jatketaan!\n\nJa taas hän hyökkäsi eteenpäin, mutta samassa halkaisi Taczewskin\nsapelinkärki hänen alahuulensa ja raapaisi leukaa. Jacek hyppäsi\ntoistamiseen syrjään.\n\n— Te vuodatte verta! sanoi hän.\n\n— Ei tee mitään!\n\n— Jumalan kiitos! vastasi Taczewski, — mutta minä olen jo saanut\ntarpeekseni enkä enää satuta kättäni teihin. Olette aatelismiehen\nlailla pitänyt puolianne.\n\nCyprianowicz oli hyvin kiihoittunut, mutta Jacek-herran sanat\npidättivät häntä. Hetkisen hän seisoi epäillen, jättääkö vastustajansa\nrauhaan vai jatkaako tappelua — vihdoin hän kuitenkin pisti sapelin\ntuppeen ja ojensi vastustajalle kätensä.\n\n— Olkoon sitten niin. Ja näynpä minä todella vuotavan verta.\n\nHän kosketti vasemmalla kädellä leukaansa ja katseli ikäänkuin\nkummissaan verta, jota vuolaana valui kädelle ja sormille.\n\n— Pankaa lunta haavalle, ettei se paisu! sanoi Jacek-herra, — ja tulkaa\nsitten rekeen.\n\nSen sanottuaan hän kävi hänen käsivarteensa ja saattoi hänet\nBukojemskien luo, jotka äänettöminä, hämmästyksissään ja surullisin\nkatsein tuijottivat häneen. Jacek-herra herätti heissä nyt suurta\nkunnioitusta sekä mestarina miekkailussa että hienojen tapojen miehenä,\njota he eivät olleet vähääkään.\n\nHetkisen perästä kääntyi Mateus Cyprianowiczin puoleen:\n\n— Miten sinun on, Stach?\n\n— Hyvin. Voisin kävellä jalkaisinkin, mutta istun reessä päästäkseni\npikemmin perille.\n\nTaczewski istuutui heihin syrjittäin ja huusi kuskille:\n\n— Wyrombkiin!\n\n— Mihin? kysyi Cyprianowicz.\n\n— Minun luokseni. Ei herroilla siellä tule olemaan mukavaa, vaan\npäinvastoin. Belczonczkassa pelästyisivät naiset pahanpäiväisesti ja\nminun luonani on kirkkoherra Woynowski teitä hoitamassa. Hän osaa\nerinomaisesti sitoa haavoja. Voidaanhan lähettää noutamaan hevosianne\nja sitten teette mitä tahdotte. Olen aikonut pyytää kirkkoherraa\nlähtemään Belczonczkaan varovaisesti ilmoittamaan mitä on tapahtunut.\n\nJacek-herra vaipui ajatuksiin ja virkkoi hetkisen perästä:\n\n— Voi, tähän asti ei ole ollut mitään hätää, mutta nyt tulee hätä...\nJumala sen tietää, että te vaatimalla vaaditte kaksintaistelua.\n\n— Se on totta! Me vaatimalla vaadimme, vastasi Cyprianowicz. — Sen minä\ntodistan ja Bukojemskit todistavat.\n\n— Todistamme, vaikka käsivarttani kauheasti särkee, sanoi Markus ähkien.\n\n— Voi, voi! Kyllä te meitä, totta vie, löylytitte.\n\nWyrombkiin ei ollut pitkä matka. Pian he ajoivat sisään veräjästä ja\ntapasivat siellä kirkkoherra Woynowskin, seisomassa syvällä hangessa.\nHän oli käynyt niin levottomaksi, ettei saanut pysyneeksi huoneessa,\nvaan oli lähtenyt vastaan.\n\nHänet nähdessään hyppäsi Taczewski reestä ja kirkkoherra riensi hänkin\nkiireesti häntä kohti.\n\n— No, miten on käynyt? huusi hän nähdessään hänet terveenä ja elävänä.\n\n— Minä tuon tässä näitä herroja, vastasi Jacek.\n\nHetkiseksi kirkastuivat vanhuksen kasvot, mutta samassa ne taas\nsynkkenivät, kun hän reessä näki Bukojemskit ja Cyprianowiczin\nverissään.\n\nHän löi kätensä yhteen.\n\n— Kaikki viisi! huudahti hän.\n\n— Niin, viisi...!\n\n— Herra Jumala!\n\nSitten hän kääntyi haavoittuneiden puoleen:\n\n— Kuinka herrojen on?\n\nHe nostivat lakkejaan, paitsi Markus, jonka olkaluu oli vikaantunut ja\njoka ei voinut liikuttaa kumpaakaan kättään. Ähkien hän vain virkkoi:\n\n— Aika lailla hän meitä on löylyttänyt, se on varma se!\n\n— Eipä niinkään! huomauttivat muut.\n\n— Toivon Jumalan avulla, ettei niinkään! sanoi vanhus. — Nyt taloon!\nKiireen kautta taloon! Että pääsette hoitoon.\n\nJa hän käski kuskin ajaa edellä, itse hän Taczewskin kanssa tuli\nperässä niin nopeasti kuin vain pääsi. Hetken perästä hän pysähtyi,\nilo leimahti uudelleen kasvoille, äkkiä hän kiersi kätensä Taczewskin\nkaulaan ja virkkoi:\n\n— Jacek-kulta, minun täytyy sinua syleillä. Heitä oli reki täynnä\nniinkuin mitäkin lyhteitä!\n\nTaczewski suuteli hänen kättään ja vastasi:\n\n— Itse he tahtoivat, rakas kirkkoherra.\n\nPappi laski kätensä hänen päälaelleen ikäänkuin häntä siunatakseen,\nmutta samassa hän huomasi, ettei se sovi hänen papilliselle puvulleen.\nHänen katseensa kävi sen tähden ankaraksi, ja hän virkkoi:\n\n— Älä sinä luulekaan, että minä sinua kehun. Onneksi sinulle he itse\ntahtoivat, mutta paha se oli!\n\nHe tulivat pihamaalle, ja Jacek riensi reelle kuskin ja ainoan\npalvelijansa kanssa auttamaan haavoittuneita sisään.\n\nIlman apua he kuitenkin kävelivät, paitsi Markus, jonka käsivartta\ntäytyi kannattaa, ja olivat hetkisen perästä huoneessa. Sinne oli jo\nvarattu olkia ja Taczewskin vuode, peittona valkoinen, hiukan kulunut\nhevosennahka, päänalaisena huopapeittokäärö, oli valmiina. Pöydällä,\nikkunan alla oli hämähäkinverkolla sotkettua tahdasta, erinomaista\nveren seisauttamiseksi, sekä kirkkoherra Woynowskin oivallisia\nhaavalääkkeitä.\n\nVanhus riisui sutaninsa ja valmistautui hoitamaan haavoja. Se työ oli\nhänelle tuttua kuten ainakin vanhalle soturille, joka eläessään on\nnähnyt tuhansia haavoja ja jonka monivuotinen kokemus on opettanut\ntuntemaan ne paremmin kuin yksikään lääkäri. Nopeasti työ sujui, paitsi\nMarkukseen nähden, sillä olivathan muitten vammat kevyet. Markuksen\nolkapää sen sijaan antoi enemmän työtä, mutta kun hänkin vihdoin oli\nvalmis, veti kirkkoherra henkeään ja hieroskeli veren tahrimia käsiään.\n\n— No? virkkoi hän, — Jumalan kiitos, että pääsimme ilman suurempia\nvaurioita. Varmaan herrojen pian on parempi olla.\n\n— Janottaa! sanoi Mateus Bukojemski.\n\n— Ei haittaa! Käskepäs, Jacek, tuoda vettä.\n\nMutta Mateus kohottautui oljiltaan.\n\n— Vettäkö? kysyi hän masentuneena.\n\nMarkus, joka voihkien makasi selällään Jacekin vuoteessa, korotti\näkkiarvaamatta äänensä:\n\n— Arvoisa kirkkoherra varmaan haluaa pestä kätensä.\n\nJacek käänsi kirkkoherraan epätoivoisan katseen, mutta kirkkoherra\nhymähti ja vastasi:\n\n— Siinä sitä oli suora soturi! Sopiihan sitä juoda viiniäkin, sopii\nkyllä, mutta ei paljon.\n\nTaczewski veti hänet hihasta alkoviin.\n\n— Hyväntekijäni, kuiskasi hän, — mitä minä teen? Aitta on tyhjä ja\nkellari on tyhjä, itse minä yhä enemmän ja enemmän saan kiristää\nvyötäni. Mitä minä heille annan?\n\n— On, on antamista! kuiskasi vanhus vastaan. — Lähtiessäni käskin\ntoimittaa tarvittavat tänne, ja jollei riitä, niin pyydän Jedlnian\noluenpanijoilta... Ikäänkuin itselleni, tietysti... itselleni\ntietysti... Käske nyt antaa heille lasillinen, niin että he siivosti\ntyyntyvät.\n\nTämän kuultuaan Jacek kiireesti läksi ulos, ja pian oli Bukojemskin\nherroilla hauskaa. Heidän mielisuosionsa Jacekia kohtaan kasvoi\nkasvamistaan.\n\n— Mittelimme miekkaa, virkkoi Mateus, — sillä sattuuhan sellaista,\nmutta kyllä minä heti ajattelin, että tuo Taczewski on kelpo\naatelismies.\n\n— Valehtelet! Minä sen ensinnä ajattelin, huomautti Lukas.\n\n— Sinäkö? Kykenetkö sinäkin jotakin ajattelemaan?\n\n— Kykenen kuin kykenenkin par'aikaa ajattelemaan, että sinä olet kettu.\nAijai kuinka särkee huultani!\n\nHe olivat jo täydessä riidassa.\n\nÄkkiä näkyi ikkunaan ratsumies.\n\n— Joku tuli, huomautti kirkkoherra.\n\nJacek läksi katsomaan ja palasi hetkisen perästä aivan pelästyneenä.\n\n— Herra Pongowski on lähettänyt palvelijansa, sai hän suustaan, —\nilmoittamaan, että päivällinen odottaa.\n\n— Syököön itse, sanoi Johannes.\n\n— Mitä hänelle sanon? kysyi Jacek, silmät kiinni papissa.\n\n— Paras sanoa totuus, vastasi vanhus. — Mutta ehkäpä minä menen hänelle\npuhumaan.\n\nHän meni pojan luo ja puhui:\n\n— Sano herra Pongowskille, ettei herra Cyprianowicz eivätkä herrat\nBukojemskit tule, sillä he ovat kaikki haavoittuneet kaksintaistelussa,\njohon vaativat herra Taczewskin, mutta älä unohda sanoa, etteivät he\nole vaarallisesti haavoittuneet. Kiiruhda!\n\nPalvelija meni minkä pääsi, ja kirkkoherra palasi rauhoittamaan\nJacekia, joka oli kovin kiihottunut. Ei hän pelännyt astua viittä\nmiestä vastaan, mutta herra Pongowskia hän pelkäsi ja vielä enemmän\nsitä, mitä neiti Sieninski mahtaa ajatella ja sanoa.\n\nKirkkoherra virkkoi:\n\n— Näkisiväthän he sen muutenkin, mutta saakoot nyt kiireimmiten tietää,\nettet sinä ole syypää.\n\n— Todistavatko herrat sen? kysyi Jacek, kääntyen vielä kerran\nhaavoittuneiden puoleen.\n\n— Janottaa, mutta todistetaanhan se, vastasi Mateus Bukojemski.\n\nJacekin levottomuus kasvoi kasvamistaan, ja kun reki samassa toi\nportaitten eteen herra Pongowskit ja starosta Grothuksen, niin hänen\nsydämensä aivan kohmettui. Hän riensi sentään tervehtimään ja kumartui\nherra Pongowskin polvien tasalle, mutta herra Pongowski ei laisinkaan\nollut häntä näkevinään, vaan astui, kasvot synkkinä ja juroina,\nhuoneeseen.\n\nHän tervehti kirkkoherraa kohteliaasti, mutta kaukaa, itsepintainen\naatelisherra kun ei voinut antaa vanhukselle anteeksi, että tämä kerran\nsaarnastuolista oli moittinut häntä liiasta ankaruudesta väkeään\nkohtaan. Nytkin hän, kylmästi tervehdittyään, kääntyi haavoittuneiden\npuoleen, katseli heitä hetkisen ja lausui vihdoin:\n\n— Arvoisat herrat, sen jälkeen mitä on tapahtunut, en totisesti astuisi\ntämän katon alle, jollei minua pakottaisi halu sanoa teille, miten\nhirveästi teidän kärsimänne vääryys on minua loukannut. Niin, mitä\nhyötyä on ollut vierasvaraisuudestani, mitä kiitollisuudesta, jota\ntalossani osoitettiin pelastajilleni! Sen vain sanon teille, että\njoka on rikkonut teitä vastaan, se on rikkonut minuakin vastaan; joka\non vuodattanut teidän vertanne, on tehnyt minulle enemmän pahaa kuin\nvuodattamalla minun vertani, sillä se, joka minun kattoni alla on\nvaatinut teitä kaksintaisteluun, on solvannut minua...\n\nSiinä keskeytti hänet äkkiä Mateus:\n\n— Me hänet vaadimme kaksintaisteluun eikä hän meitä!\n\n— Niin on, armollinen herra, vakuutti Stach Cyprianowicz. — Tällä\njalosukuisella ei ole mitään osaa siinä, mitä tapahtui; syy on kokonaan\nmeidän ja pyydämme siitä nöyrästi anteeksi teidän armoltanne.\n\n— Sopisi sentään tuomarin kysyä todistajilta ennenkuin tuomion\nlangettaa, huomautti kirkkoherra Woynowski vakavasti.\n\nLukas olisi hänkin halusta lausunut mielipiteensä, mutta hänen oli\nhuuli aina hammaslihaan asti puhki, ja teki kauhean kipeää, kun hän\nvain leukaansakin liikutti. Hän peitti kädellään laastarin, joka jo oli\nruvennut kuivumaan, ja virkkoi huulipuolena:\n\n— Piru vieköön kaikki tuomiot ja minun leukani samaa tietä!...\n\nTämä ääni peloitti jonkin verran herra Pongowskia, mutta ei hän silti\nperäytynyt. Päinvastoin hän vihaisesti mulkoili silmillään, ikäänkuin\nsillä tavalla osoittaakseen mykkää moitettaan Jacekin puolustajia\nvastaan.\n\n— Minun ei sovi ruveta antamaan anteeksi pelastajilleni, sanoi hän. —\nHerrat eivät ole syypäät. Minä ymmärrän ja käsitän asian täydellisesti,\nsillä minä kyllä näin, kuinka teitä kohdeltiin ilman kaikkea\nhuomaavaisuutta. Sama kateus, joka ei sallinut hengästyneellä hevosella\najaa takaa hurjia susia, kiihotti sittemmin kostoon. En yksin minä\nhuomannut, kuinka tämä \"jalosukuinen\", jota te niin ylevämielisesti\npuolustatte, ensi hetkestä asti lakkaamatta haki riitaa ja teki kaiken\nvoitavansa johtaakseen teitä tällaiseen tilaan. Jos joku on syypää,\nniin minä, joka annoin perään enkä käskenyt häntä hakemaan seuraa\nmarkkinoilta ja kapakoista.\n\nTaczewski kävi tätä puhetta kuunnellessa vaaleaksi kuin palttina,\nkirkkoherra Woynowskin kasvoille sen sijaan nousi helakka veri.\n\n— Hänet oli vaadittu kaksintaisteluun — mitä hän olisi voinut tehdä?\nHävetkää toki! huudahti hän.\n\nMutta herra Pongowski katsahti häneen ylhäältä päin ja virkkoi:\n\n— Nämä ovat maallisia asioita, joihin maallikot ovat yhtä perehtyneitä,\njopa perehtyneempiäkin kuin hengelliset herrat, mutta lisäksi minä\nsanon, ettei minua kukaan vielä ole sanonut epärehelliseksi. Mitäkö\nhänen olisi pitänyt tehdä? Hänen olisi ennen kaikkia pitänyt ilmoittaa\nasia minulle. Hänen olisi pitänyt tehdä se nuorempana vanhemmalle,\nvieraana isännälle, ihmisenä, joka sen seitsemät kerrat on syönyt\nleipääni, kun ei omaa ole ollut, ihmisenä hänen olisi pitänyt ilmoittaa\nse minulle, ja minä olisin isännän-mahdillani sovittanut asian enkä\npäästänyt sitä siihen, että pelastajani, nämä kelpo ritarit, nyt\nmakaavat verissään tässä hökkelissä, oljilla, ikäänkuin missäkin\nnavetassa.\n\n— Teidän armonne nujertaisi nyt samalla niin, että sydän menisi\nkurkkuuni! huusi Taczewski käsiä väännellen ja hytkien kuin kuumeessa.\n\nGedeon-herra ei vastannut hänelle sanaakaan, olihan hän alusta pitäen\nesiintynyt ikäänkuin ei häntä ensinkään näkisi. Sen sijaan hän kääntyi\nCyprianowiczin puoleen:\n\n— Herra ritari, _eo instante_, lähdemme starosta Grothuksen kanssa\nisänne luo Jedlniaan lausumaan hänelle paheksumistamme. Toivon,\nettä hän vastaanottaa vierasvaraisuuteni Belczonczkassa ja pyydän\nteitä toverien ne kanssa palaamaan luokseni. Huomautan teille\nniinikään, että vain sattumalta olette täällä ja että itse asiassa\nolette minun vieraitani, joille koko sydämestäni haluaisin osoittaa\nkiitollisuuttani. Eihän teidän isänne, herra Cyprianowicz, myöskään\nvoi tulla sen luo, joka on teitä haavoittanut. Minun kattoni alla sitä\npaitsi saatte parempaa hoitoa ettekä kuole nälkään, joka teille varmaan\nvoisi tapahtua täällä.\n\nCyprianowicz kävi kovin hämilleen eikä hyvään aikaan tietänyt, mitä hän\nTaczewskiin nähden ja hyvin kasvatettuna nuorukaisena vastaisi. Huuli\nja leuka, jotka laastarin alla jo olivat ehtineet paisua, rumensivat\nhäntä hirveästi.\n\n— Emme ole nähneet täällä nälkää, sanoi hän, — sen me jo tiedämme,\nmutta olemmehan todella armollisen herran vieraita ja isäni, joka ei\ntunne asian tilaa, ehkä ei tahtoisi tulla tänne. Mutta kuinka me voimme\nastua teidän sukulaistenne, naisten eteen näin rumentunein kasvoin?\nEmmehän voi herättää heissä muuta kuin vastenmielisyyttä.\n\nSen sanottuaan hän irvisti pahasti, sillä huuli oli ärtynyt pitkästä\npuhumisesta — eikä hän todella ollut ensinkään herttaisen näköinen.\n\nMutta herra Pongowski lausui:\n\n— Älkää te sitä huolehtiko. Sukulaiseni voivat tuntea\nvastenmielisyyttä, mutta eivät teidän haavojenne tähden. Kun ne ovat\nparantuneet, palaa entinen kaunis muoto. Mutta tänne tulee kolme rekeä\nkäytettäväksenne, ja kotona odottavat teitä jo mukavat vuoteet. Jääkää\nsiksi aikaa hyvästi, sillä minun on jo herra starostan kanssa aika\nlähteä Jedlniaan. Nöyrin palvelijanne!\n\nHän kumarsi kaikille ja erityisesti kirkkoherralle, mutta Jacekille\nhän ei nyökäyttänyt päätäänkään. Hän oli jo ihan likellä ovea, kun\nkirkkoherra läheni häntä ja virkkoi:\n\n— Teidän armollanne on liian vähän hyvyyttä ja oikeudentuntoa.\n\nSiihen vastasi herra Pongowski:\n\n— Syntini tunnustan ainoastaan rippituolissa.\n\nHän läksi, ja starosta Grothus seurasi häntä.\n\nJacek seisoi hyvän aikaa kuin hirsipuussa. Hänen kasvonsa vääntyivät,\neikä hän itsekään tietänyt, syöksyisikö herra Pongowskin jalkojen\njuureen rukoilemaan anteeksi vai kävisikö kiinni hänen kurkkuunsa\nvaatien hyvitystä kärsimästään nöyryytyksestä. Vihdoin hän kuitenkin\nmuisti, että oli kotonaan — ja että hänen edessään seisoi neiti\nSieninskin holhooja. Kun herrat olivat menneet, hän hyökkäsi heidän\nperässään, laisinkaan tekemättä itselleen selvää miksi. Vaistomaisesti\nhän seurasi tapaa, joka käskee saattaa vierasta ulos, ja hänessä kyti\njonkinlainen sokea toivo, että suuttunut herra Pongowski ehkä ennen\nlähtöään sentään kääntää kasvonsa häneen päin. Sekin toivo petti, mutta\nherra Grothus, joka nähtävästi oli hyvä ja järkevä mies, pusersi aidan\nluona hänen kättään ja kuiskasi:\n\n— Älkää joutuko epätoivoon, ritari, kun ensimmäinen puuska on mennyt,\nkääntyy kaikkia parhain päin.\n\nJacek ei ajatellut sillä tavalla. Hän olisi ollut ihan varma siitä,\nettä kaikki ikiajoiksi oli hukassa, jos hän olisi tietänyt, että herra\nPongowski, vaikka todella olikin suuttunut ja raivostunut, tahtoi\nnäyttää vihaansa suuremmaksi kuin se oli. Cyprianowicz ja Bukojemskit\nkyllä olivat pelastaneet hänet, mutta eihän Taczewski ollut heitä\nsurmannut ja olihan kaksintaistelu siksi tavallinen, ettei ollut syytä\nantaa sen herättää niin leppymätöntä vihaa. Mutta siitä hetkestä,\njolloin herra Grothus oli huomauttanut vanhojenkin ihmisten menevän\nnaimisiin, jopa silloin tällöin saavan perillisiäkin, oli herra\nPongowski ruvennut katselemaan neiti Sieninskiä aivan toisin silmin.\nAsia, jota hän ei tähän asti ollut ajatellutkaan, kävi hänelle äkkiä\nmahdolliseksi ja houkuttelevaksi. Kun hän ajatteli ihanan neidon\nruusuista suloa, lämpeni hänen mielensä, ja vielä enemmän riemuitsi\nhänen ylpeytensä. Siinäpä voisi uudelleen vihannoida ja puhjeta\nkukkaan Pongowskin suku, vieläpä sellaisen patriisinaisen kuin neiti\nSieninskin kautta, joka oli sukua kaikkien Tasavallan ylhäisten\nperheiden kanssa, vieläpä viimeinen jäsen suvusta, jonka omaisuudesta\nZolkiewskit, Danilowiczit, Sobieskit ja monet muut olivat saaneet\ntuntuvan osansa. Herra Pongowskin pää joutui ihan pyörälle, kun hän\ntätä ajatteli, ja hän tunsi, että sellaisista Pongowskeista riippuu\nkoko Tasavallan kohtalo. Samassa hänet kuitenkin valtasi pelko, että\nentä jollei tästä tule mitään, jos neiti rakastaa jotakin toista ja\nantaa kätensä toiselle. Itseään arvokkaampaa ei hän saattanut koko\nseudulta löytää, mutta oli nuorempia. Keitä sitten? Cyprianowicz?\nNiin, hän oli nuori, sorja ja rikas, mutta vasta kolmannessa polvessa\naatelia, armenialaisesta, aateloidusta suvusta. Herra Pongowskin päähän\nei saattanut mahtua, että sellainen _homo novus_ iskisi silmänsä neiti\nSieninskiin. Naurettavaa taas olisi ollut ajatellakaan Bukojemskeja,\nvaikka he olivat hyvää aatelia ja väittivät olevansa Pyhän Pietarin\nsukulaisia. Jäljelle jäi siis vain Taczewski, oikea \"Latsarus\",\nköyhä kuin kirkon rotta, mutta iänikuisten, mahtavien Taczewskin\nritarien sukua, jotka kantoivat Powalin kilpeä ja joista muuan, oikea\njättiläinen, oli ollut mukana kauheassa tappelussa saksalaisia vastaan,\nGrünwaldin luona. Hän oli ollut kuuluisa sekä Tasavallassa että\nulkomaalaisissakin hoveissa. Taczewski yksin saattoi nousta Sieninskin\nrinnalle, sitä paitsi hän oli nuori, rohkea, kaunis, surumielinen —\nja surumielisyys liikuttaa usein neitojen sydämiä — ja kotiutunut\nBelczonczkaan. Neiti Sieninski piti häntä miltei toverina tai veljenä.\nHerra Pongowskin mieleen johtui kaikenlaisia asioita: joskus olivat\nnuoret riidelleet ja toruneet, sitten taas sopineet ja olleet ystäviä,\nhän muisti heidän katseitaan, sanojaan, surujaan, ilojaan ja hymyjään.\nJa tuo kaikki, jota hän tähän asti tuskin oli huomannut, näytti hänestä\näkkiä epäilyttävältä. Niin! Vain siltä taholta uhkasi vaara. Vanha\naatelismies tuli siihen johtopäätökseen, että tähänkin kaksintaisteluun\nainakin osaksi oli syynä neiti Sieninski, ja hänen sydämensä sävähti\npelosta. Torjuakseen vaaraa hän päätti ennen kaikkia esittää neidolle\nJacekin teon niin hävyttömänä kuin suinkin ja siten herättää hänet\noikeutettuun vihaan; sitten hän päätti näyttää suurempaa vihaa kuin\ntunsi ja asia ansaitsi polttaakseen sillan Belczonczkan ja Wyrombkin\nvälillä, sekä armottomasti nöyryyttää Jacekia sulkeakseen häneltä ovet\ntaloonsa.\n\nHän saavuttikin tarkoituksensa. Palattuaan saattamasta vieraita Jacek\nistuutui pöydän ääreen, kaivoi sormet tukkaansa, laski päänsä käsien\nvaraan ja vaikeni, ikäänkuin tuska olisi vienyt häneltä puhelahjan.\n\nKirkkoherra Woynowski likeni ja laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n— Jacek-kulta, kärsi kärsittäväsi, mutta et enää saa pistää jalkaasi\nsiihen taloon.\n\n— En pistäkään, vastasi Taczewski synkkänä.\n\n— Mutta et myöskään saa antautua surun valtaan. Muista, kuka olet.\n\nTaczewski kiristeli hampaitaan.\n\n— Muistan, ja juuri siksi se niin polttaa.\n\nNyt virkkoi Cyprianowicz:\n\n— Ei kukaan täällä kiitä herra Pongowskia, sillä toista on lausua\nmoite, toista polkea ihmisen kunniaa!\n\nNyt liikahtivat Bukojemskitkin, ja Mateus, jota puhuminen vähiten\nvaivasi, virkkoi:\n\n— Hänen talossaan en virka hänelle mitään, mutta jahka tästä paranen ja\njoskus kohtaan hänet tiellä tai naapurissa, niin nujerranpa hänet, niin\nettä hän antaa koiralle suuta.\n\n— Oi oi! pani Markus. — Loukata tällaista arvokasta aatelismiestä!\nTulee sekin aika vielä, ettei hänelle sitä anneta anteeksi.\n\nJo saapui kolme patjoilla varustettua rekeä, matkassa, paitsi ajajia,\nkolme poikaa, noutamaan haavoittuneita. Taczewski ei uskaltanut\npidättää heitä, vanhempaa Cyprianowiczia kun juuri odotettiin ja\nPongowskin vieraita kun he itse asiassa olivat. He taas eivät olisi\njääneet, kun olivat kuulleet Jacekin olevan niin köyhän, jotteivät\nhäntä rasittaisi. He rupesivat sanomaan hyvästi ja kiittivät häntä\nvierasvaraisuudesta niin vilpittömästi, ettei olisi luullut heidän\nvälillään koskaan olleen mitään riitaa.\n\nKun Cyprianowiczin piti istuutua viimeiseen rekeen, hytkähti Jacek\näkkiä ja virkkoi:\n\n— Minä tulen teidän kanssanne! En kestä tätä! — En kestä! Minun täytyy\nsill'aikaa kun Pongowski on poissa — viimeisen kerran!...\n\nKirkkoherra Woynowski, joka tunsi Jacekin ja tiesi, ettei tässä mitkään\npuheet auttaneet, vei hänet alkoviin ja rupesi toimittamaan:\n\n— Jacek, Jacek! Taas nainen! Suokoon Jumala, ettet siltä taholta saisi\nkokea vielä suurempaa vääryyttä. Muista, Jacek, mitä kirkkoisä sanoo:\n_Virum de mille unum referi; mulierem ex omnibus non inveni_. \"Miehen\nolen löytänyt yhden tuhannesta, naista en ole löytänyt yhtään kaikkien\njoukosta.\" Ajattele vähemmin rakkauttasi.\n\nMutta se oli niinkuin olisi viskannut herneen seinään. Hetkisen perästä\nistui Taczewski jo reessä Cyprianowiczin rinnalla ja he kiitivät\neteenpäin. Läntinen tuuli oli ruvennut hajoittamaan sumua ja ajamaan\nsitä kentälle päin. Siniselle taivaalle sukelsi kirkas aurinko.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHerra Pongowski ei ollut tarkoittanut mitään puhuessaan Belczonczkan\nnaisten \"vastenmielisyydestä\" voittajaa kohtaan. Heti kun Jacek heidät\nnäki, hän tuli kuitenkin varmaksi heidän vastenmielisyydestään.\nSuuttuneena tuli rouva Winnicki häntä vastaan ja veti pois kätensä, kun\nhänen piti sitä suudella. Nuori neiti taas ei kohdellut hänen huoliaan\nja hämmennystään pienimmälläkään säälillä, hän ei edes vastannut hänen\ntervehdykseensä, vaan kiinnitti kaiken huomionsa Cyprianowicziin.\nHänelle hän tuhlaili liikuttavia katseita ja huolestuneita kysymyksiä,\nhänen huolenpitonsa ulottui niin pitkälle, että kun Cyprianowicz nousi\nruokasalin tuolilta mennäkseen haavoittuneille osoitettuun huoneeseen,\nhän tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ovelle asti, vaikka\nhän kiitti ja vältteli.\n\n— Ei sinulla ole täällä mitään virkaa, kaikki on mennyttä! kuuli Jacek\ntätä katsellessaan sydämensä huutavan. Hänen tuskansa tuntui sitä\nkovemmalta, kun hän ei koskaan tähän asti ollut saattanut ajatellakaan,\nettä sama tyttö, joka hänelle aina näytti oikkujaan ja hänen\nystävällisiin sanoihinsa antoi takaisin kymmeniä kylmiä tai suorastaan\nhäijyjä sanoja — saattoi olla suloinen ja hyvä enkeli miehelle, jota\ntodella rakasti. Onneton Jacek ei enää ensinkään epäillyt, että neiti\nSieninski rakastaa Cyprianowiczia. Ja Jacek olisi kuitenkin ilolla\nottanut sellaisen haavan, jommoinen Cyprianowiczilla oli, hän olisi\nriemulla vuodattanut kuiviin kaiken verensä saadakseen edes kerran\neläessään kuulla tytön puhuttelevan itseään sellaisella äänellä ja\nkatselevan itseään sellaisin silmin. Tuskan ohella valtasi hänet\nsanomaton suru; se ajoi silmiin kyynelvirrat, jotka, jolleivät poistu\nsilmistä ja valaudu poskille, ottavat haltuunsa sydämen ja täyttävät\nkoko olennon. Jacek tunsi kyynelten tällä tavalla täyttävän sydämensä\nja päälle päätteeksi ei neiti Sieninski hänen mielestään koskaan\nollut näyttänyt niin äärettömän kauniilta kuin nyt, kasvot kalpeina,\nvaalea hiusseppel kiireessä hiukan auenneena. \"Enkeli hän on\", huusi\nhänessä tuska, \"mutta hän ei ole sinun! Ihana hän on, mutta toinen\nhänet ottaa!\" Ja hänen teki mieli langeta hänen jalkainsa juureen ja\ntunnustaa hänelle koko tuskansa ja rakkautensa, mutta samalla hän\ntunsi, ettei hän sen jälkeen mitä on tapahtunut, saa sitä tehdä, sillä\njollei hän nyt kokoa ajatuksiaan ja voita mielenkuohuaan, niin hän\ntulee sanoneeksi hänelle ihan toista kuin tahtoo, ja tärvelee asiansa\nhänen silmissään kokonaan.\n\nRouva Winnicki, joka jo oli vanhemmanpuoleinen ihminen ja joka tunsi\nsairaanhoitoa, seurasi Cyprianowiczia toiseen huoneeseen, mutta\nneitonen kääntyi ovelta takaisin. Jacek ymmärsi, että nyt pitää käyttää\nhyväkseen aikaa ja astua neiti Sieninskiä likemmä.\n\n— Tahtoisin sanoa armolliselle neidille sanasen, virkkoi hän\nvärisevällä äänellä, joka ikäänkuin ei ollut hänen omansa, ja koettaen\npakottautua pysymään tyynenä.\n\nTyttö katsahti häneen kylmän hämmästyneenä.\n\n— Mitä armollinen herra haluaa?\n\nJacekin kasvoille herahti tuskallinen hymy.\n\n— Sitä, mitä minä haluan, en saa, vaikka sieluni autuuden antaisin,\nvirkkoi hän pudistaen päätään, — mutta yhtä teiltä pyydän: älkää\nminua syyttäkö, älkää kantako minua vastaan vihaa, vaan olkaa minulle\nlaupias, sillä minäkään en ole puuta enkä rautaa...\n\n— Minulla ei ole teille mitään sanomista, vastasi tyttö, — eikä nyt ole\nsopiva aikakaan, kun juuri...\n\n— Oi, aina on sopiva aika sanoa hyvä sana ihmiselle, jonka on raskasta\nelää maan päällä.\n\n— Siitäkö hyvästä, että te haavoititte pelastajani?\n\n— Jumala suojelee syyttömyyttä. Palvelija, joka kävi noutamassa\nherroja Wyrombkista, varmaan on sanonut mitä kirkkoherra Woynowski\nkäski sanomaan, etten minä vaatinut herroja kaksintaisteluun. Oletteko\ntietänyt sen?\n\nOli hän sen kuullut. Yksinkertaisena miehenä palvelija tosin ei ollut\ntoistanut kirkkoherran sanoja, vaan huutanut: Wyrombkin nuori herra\non hakannut heidät kaikki kappaleiksi; mutta palatessaan Wyrombkista\noli herra Pongowski sen sijaan poikennut kotiin ja kertonut asian\nkulun. Hän oli suorastaan iloinnut siitä, ettei kukaan muu saanut\nkertoa neidille, että Jacekia oli vaadittu kaksintaisteluun, jottei\nneidon viha lauhtuisi. Itse hän siis esitti asian kulun eikä suinkaan\nunohtanut sanoa, että Taczewski törkeillä loukkauksilla pakotti heidät\nvaatimaan kaksintaistelua. Lisäksi hän luotti siihen, että neiti\nSieninski naisten tapaan aina pysyy niiden puolella, jotka kärsivät\neniten.\n\nJacekista tuntui kuitenkin siltä kuin rakastetun silmät olisivat\nkatselleet häneen vähemmin ankarasti. Hän uskalsi sen tähden toistaa\nkysymyksensä:\n\n— Oletteko tietänyt sen?\n\n— Olen, vastasi neito, — mutta minä en ole unohtanut, mitä tekään ette\nolisi unohtanut, jos vähänkin olisitte välittänyt minusta, nimittäin\nettä minä olen heille kiitollisuuden velassa elämästäni. Sain senkin\nkuulla holhoojaltani, että heidän täytyi vaatia teidät kaksintaisteluun.\n\n— Enkö minä ole teistä välittänyt? Tässä asiassa tuomitkoon Jumala,\njoka yksin katsoo ihmisten sydämiin...\n\nÄkkiä rupesi tyttö tuontuostakin ummistamaan silmiään. Samassa hän\nheilautti päätään niin että palmikko heilahti toiselle olkapäälle, ja\nvirkkoi:\n\n— Niin...\n\nMutta Taczewski jatkoi hiukan hengästyneenä ja hyvin surullisella\näänellä:\n\n— Totta, totta! Minun olisi pitänyt antaa hakata itseni kappaleiksi\nsäästääkseni teidät surulta. Silloin ei olisi juossut teidän\nrakkaimpanne veri... Mutta sitä ei enää voi auttaa. Eikä mihinkään\nenää ole apua! Holhoojanne on sanonut minun pakottaneen heidät\nkaksintaisteluun. Senkin heitän Jumalan tuomittavaksi. Mutta kertoiko\nhän armottomasti loukanneensa minua oman kattoni alla? Tulin tänne\nsiksi, että tiesin hänen nyt olevan poissa. Tulin, jotta onnettomat\nsilmäni viimeisen kerran saisivat iloita teidän näkemisestänne.\nMinä tiedän, että se teille on yhdentekevää, mutta ajattelin, että\nvaikkapa...\n\nSiinä katkaisivat kyyneleet häneltä äänen. Neiti Sieninskin huulet\nalkoivat väristä ja yhä enemmän kaartua hevosenkengän muotoon — ylpeys\nja tyttömäinen ujous taistelivat hänessä mielenliikutuksen kanssa.\nHän voitti ne kuitenkin, ehkäpä saadakseen Jacekin tekemään vielä\nsurullisemman tunnustuksen, tai ehkäpä myöskin siksi, ettei uskonut\nhänen todella lähtevän pois ja sille tielle jäävän. Olihan heidän\nvälillään monesti ennenkin ollut väärinkäsitystä ja olihan herra\nPongowski monesti valmistanut hänelle suuriakin ikävyyksiä, mutta\nlyhyen suuttumuksen perästä oli seurannut anteeksipyyntö joko sanoin\ntai sanoitta, ja kaikki oli jäänyt ennalleen.\n\n— Niin käy nytkin! mietti neiti Sieninski.\n\nSuloista oli sekä kuunnella että katsella sitä suurta rakkautta, joka\nuskaltamatta pukeutua selviin sanoihin, sekä nöyränä että väkevänä\nhenki Jacekista. Tyttö toivoi, että hän niin kauan kuin suinkin puhuisi\nhänelle ihanalla äänellään ja että hän niin kauan kuin suinkin antaisi\nnuoren, rakastuneen ja sairaan sydämensä levätä hänen jalkainsa\njuuressa.\n\nTaczewski, tottumattomana rakkauden asioihin ja sokeana kuin kaikki\nrakastuneet, ei kuitenkaan nähnyt eikä ymmärtänyt, mitä hänessä\nliikkui. Hän piti tytön sanattomuutta kylmänä välinpitämättömyytenä,\nja katkeruus rupesi virtoina valumaan hänen sieluunsa. Tyyneys, jolla\nhän aluksi oli puhunut, alkoi yhä enemmän paeta, silmiin tuli toinen\nloisto, kylmät hikipisarat pusertuivat esiin ihon alta. Hänen sielunsa\nvuoroin syttyi, vuoroin sammui. Hänet valtasi sellainen epätoivo,\njonka vallassa ihminen ei enää mitään kysy, vaan on valmis omin käsin\nraastamaan auki oman sydämensä haavat.\n\nHän puhui vielä ikäänkuin tyynenä, mutta ääni soi jo toisenlaisena,\nkovempana, karkeampana.\n\n— Niin! sanoi hän, — enkö saa yhtään sanaa?\n\nNeiti Sieninski vain kohautti olkapäitään.\n\n— Haa! Totta puhui rovasti sanoessaan, että minä täällä saan kokea\nvielä suurempaa vääryyttä!\n\n— Millä tavalla minä teen teille vääryyttä? kysyi neito, johon hänessä\ntapahtunut äkillinen muutos vaikutti kiusallisesti.\n\nTaczewski vain syöksyi sokeana eteenpäin:\n\n— Jollen olisi nähnyt, kuinka te kohtelitte Cyprianowiczia, luulisin,\nettei rinnassanne olekaan sydäntä. Mutta teillä on sydän — minulle vain\nei ole! Olenhan sentään saanut teidät nähdä ja onhan sitä siinäkin.\n\nÄkkiä hän kävi molemmin käsin kiinni hiuksiinsa.\n\n— Olisinpa pistänyt hänet kuoliaaksi!\n\nNeiti Sieninskin silmissä alkoi lennellä kuin tulisia kielekkeitä.\nHänen poskensa hehkuivat ja silmissä tuikki suuttumus. Hän oli vihainen\nsekä Jacekille että itselleen siitä, että hän hetki sitten oli ollut\npurskahtamaisillaan itkuun. Syvä loukkaantuminen karkasi äkkiä hänen\nsydämeensä.\n\n— Olette tullut hulluksi! huusi hän kohottaen päätään ja heiluttaen\npalmikkoaan taapäin.\n\nHän oli lähtemäisillään, mutta silloin meni Jacekilta viimeinenkin\nmielenmaltti. Hän kävi kiinni tytön molempiin käsiin eikä päästänyt\nhäntä.\n\n— Sinä et lähde mihinkään, mutta minä lähden! puhui hän hampaita\nkiristellen. — Sen minä kuitenkin vielä sinulle sanon, että vaikka minä\nvuosikausia olen rakastanut sinua enemmän kuin terveyttäni, enemmän\nkuin elämääni, enemmän kuin omaa sieluani, niin en enää palaa tänne.\nMinä puren tuskasta nyrkkini verille, vaan en palaa — niin totta kuin\nJumala minua auttakoon!\n\nJa jättäen permannolle kuluneen lakkinsa hän karkasi ovelle, kiiti\nikkunoiden ohi, kääntyi puutarhaan, josta oli lyhyin tie Wyrombkiin, ja\nhävisi.\n\nHetkisen seisoi neiti Sieninski kuin ukkosen lyömänä. Lintuina\nlentelivät hänen ajatuksensa joka haaralle, eikä hän hyvään aikaan\ntietänyt mitä oli tapahtunut. Kun hänen ajatuksensa vihdoin taas\npalasivat, hävisi hänen vihansa, hävisi kaikki suuttumus, ja korvissa\nsoivat vain Jacekin sanat: \"Olen rakastanut sinua enemmän kuin\nterveyttäni, enemmän kuin elämääni, enemmän kuin omaa sieluani — enkä\nenää palaa!...\" Nyt hän tunsi, ettei Jacek todella palaa, juuri sen\ntähden ei hän palaa, että hän häntä niin hirveästi rakastaa. Miks'ei\nhän sanonut hänelle ainoaa hyvää sanaa, jota hän, ennenkuin häneen\nhulluus tarttui, rukoili kuin almua, kuin leipäpalaa matkalle? Ja tytön\nvaltasi rajaton tuska ja kauhu. Tuskissaan, epätoivoissaan Jacek läksi\n— ehkäpä hän kaatuu tielle, ehkäpä tekee itselleen jotakin pahaa — yksi\nsydämellinen sana olisi voinut kaikki tasoittaa ja parantaa. Kunhan hän\nedes kuulisi hänen äänensä. Hänen täytyy juosta puutarhan ja niityn\nkautta purolle — sieltä hän kuulee.\n\nTyttö kokosi voimansa ja karkasi puutarhaan Paksu lumi peitti\nkeskikäytävän, mutta Jacekin jäljet näkyivät. Niitä myöten hän juoksi,\nvajosi silloin tällöin polviin asti, pudotti mennessään rukousnauhansa\nhuivinsa, lankapussinsa, ja pääsi vihdoin hengästyneenä puutarhan\nportille.\n\n— Jacek-herra!...\n\nMutta niitty portin alla oli jo tyhjänä. Sama tuuli, joka oli\nhajoittanut aamun sumun, humisi nyt väkevänä omena- ja kirsikkapuiden\noksissa. Tytön heikko ääni hukkui kokonaan siihen huminaan. Ei hän\nmuistanut kylmää, ei hän ajatellut ohutta pukuaan, vaan istuutui\npenkille portin luo ja purskahti itkuun.\n\nSuuret, helmenkokoiset kyyneleet valuivat alas hänen ruusuisia\nposkiaan, ja kun ei hänellä ollut muuta, mihin olisi kuivannut niitä,\nhän rupesi pyyhkimään niitä palmikkoonsa.\n\n— Ei palaa!\n\nTuuli yltyi yltymistään ja varisteli märkää lunta mustilta oksilta.\n\nKun Taczewski lakitta päin, hiukset pörrössä, tuiskuna tuli Wyrombkin\npihamaalle, arvasi kirkkoherra Woynowski paikalla mitä oli tapahtunut\nja virkkoi:\n\n— _Praedixi!_ Sen sanoin! Jumala sinua auttakoon, Jacek! Mutta en kysy\nsinulta mitään, ennenkuin kokoat ajatuksesi ja rauhoitut...\n\n— Lopussa! Kaikki on lopussa! vastasi Taczewski.\n\nJa hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa kuin peto häkissään.\nKirkkoherra vaikeni eikä häirinnyt häntä ensinkään, vasta pitkän ajan\nperästä hän nousi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli häntä\npäälaelle, tarttui sitten hänen käteensä ja johdatti hänet alkoviin.\n\nSiellä hän lankesi polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen, joka riippui\nJacekin vuoteen yläpuolella, ja kun nuorukainen polvistui hänen\nviereensä, hän alkoi:\n\n— Herra, sinä tiedät mitä tuska on, sillä sinä olet itse ristillä\nkärsinyt ihmisten syntien tähden...\n\n... Tuon sinulle verisen sydämeni ja rukoilen sinun, kidutetun,\njalkojesi juuressa, että armahtaisit minua...\n\n... En rukoile sinua: ota pois tuskani, vaan rukoilen: anna minulle\nvoimia kantamaan sitä...\n\n... Sillä minä olen soturi sinun sotajoukossasi, oi Herra, ja tahtoisin\npalvella sinua ja äitiäni, Tasavaltaa...\n\n... Mutta kuinka taidan minä sen tehdä, kun sydämeni herpoutuu ja oikea\nkäteni raukeaa?...\n\n... Tee siis niin, etten omaa itseäni katsoisi, vaan muistaisin\nainoastaan sinun kunniaasi ja äitini pelastusta, jotka asiat ovat\nsuuremmat kuin minun, maan matosen tuskat...\n\n... Ja vahvista minua, Herra, satulassani, jotta pakanoita vastaan\ntaistellen kulkisin kohti kunniakasta kuolemaa ja taivasta...\n\nKautta orjantappurakruunusi, kuule minua!\n\nKautta kylkesi haavan, kuule minua!...\n\nKautta naulain lävistämien käsiesi ja jalkojesi — kuule minua!\n\nPitkän aikaa he vielä viipyivät polvillaan, mutta jo keskellä rukousta\nsaattoi huomata tuskan raukeavan Jacekin rinnassa, sillä äkkiä hän\npeitti kasvot käsillään ja puhkesi nyyhkyttämään. Kun he sitten\nnousivat ja palasivat ensimmäiseen huoneeseen, päästi kirkkoherra\nWoynowski syvän huokauksen ja virkkoi:\n\n— Jacekini, paljon olen sotilasajoiltani asti kokenut ja kovempi\nkoettelemus kuin nyt sinua, on minua kohdannut, vaikken tahdo sanoa\nmikä. Sen vain sanon, että suurimpana hädän hetkenä sepitin juuri\ntuon rukouksen, josta saan kiittää pelastustani. Monesti olen sitä\nonnettomuuden tullen kertaillut ja aina saanut suurta lohdutusta. Siksi\nsen nytkin lausuin. Ja mitä sanot? Eikö helpottanut? Kerro!\n\n— Surullinen olen, mutta ei enää niin polta, vastasi Taczewski.\n\n— No, katsopas nyt! Juo nyt viiniä, sitten kerron sinulle tai\noikeammin: näytän sinulle jotakin, joka varmaan tuottaa sinulle lohtua.\nKatsopas.\n\nJa hän painoi alas päätään, näytti kauhean, valkoisen arven, joka\nvalkoisten hiusten alla ulottui yli koko pään, ja virkkoi:\n\n— Olin siihen kuolemaisillani. Haavaa särki kauheasti, mutta arpea ei\nsärje. Niin on aina, Jacek. Sinunkin haavasi lakkaa särkemästä, kun\nsiitä aikoinaan tulee arpi. Kerropa nyt, mitä tapahtui.\n\nJacek alkoi kertoa, mutta ei se tahtonut häneltä onnistua. Hän oli\nniitä luonteita, jotka eivät osaa höystää kuvausta, liioitella eivätkä\nmaalata, sen tähden hän itsekin ihmetteli, että kaikki, mikä niin\nkauheasti oli koskenut häneen, kertoessaan tuntui paljon lievemmältä.\nKuunneltuaan loppuun kirkkoherra Woynowski, joka nähtävästi oli paljon\nkokenut ja maailmaatunteva mies, virkkoikin:\n\n— Käsitän, että on vaikeaa sanoin kuvata katseita ja liikkeitä, jotka\nvoivat olla suorastaan loukkaavia ja solvaisevia. Monesti on ainoa\nkatse tai käden liike johtanut kaksintaisteluun ja verenvuodatukseen.\nPääasia on, että nyt olet sanonut tuolle neidille, ettet enää palaa\nsinne. Nuoruus on vaihtelevainen, ja kun kaiho sitä johtaa, niin se\nmuuttaa muotoa kuin kuu taivaalla. Ja rakkaus on kuin _luna mendax_,\njoka kasvaa ja lähenee täyttymystään juuri silloin, kun näyttää olevan\npienimmillään. Onko sinulla siis täysi syy pitää, mitä lupasit?\n\n— Sanoin: \"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!\" ja jos tahdotte,\nisä, niin toistan valani tässä ristin edessä.\n\n— Entä mitä nyt aiot tehdä?\n\n— Lähteä maailmalle.\n\n— Sitä juuri odotin. Olenhan jo kauan neuvonut sinua tekemään niin.\nOlen tietänyt, että siteet pitelivät sinua täällä, mutta nyt kun ne\novat katkenneet — lähde maailmalle. Sinulla ei täällä ole mitään\nodottamista, täältä ei ole tullut osaksesi mitään hyvää eikä tule.\nTuhoa sinulle täältä on tullut. Onneksi olen minä ollut sinua niin\nlikellä, että olen voinut antaa sinulle vähän opetusta latinassa ja\nsapelin käyttämisessä — muuten olisit ihan hölmistynyt. Älä kiitä,\nJacek-kulta, sillä olen sen tehnyt sulasta rakkaudesta. Ja ikävähän\nminun sinua tulee, mutta vähät minusta. Lähdet maailmalle — se\nmerkitsee, minun ymmärtääkseni, että tahdot mennä sotaan. Ja onhan se\nsuorin ja mukavin tie, varsinkin kun on sota pakanoita vastaan. Sanovat\nkynän ja kanslian vielä varmemmin vievän perille kuin sapelin, mutta\nvähimmin ne sinun verellesi sopivat...\n\n— En ole ajatellutkaan muuta tointa, vastasi Taczewski. — Mutta\njalkaväkeen en missään tapauksessa mene, ja ylempiin rykmentteihin\neivät minusta huoli, kun olen näin köyhä.\n\n— Aatelismies, jolla on latina suussa ja sapeli kädessä, tulee aina\ntoimeen, keskeytti kirkkoherra. — Muuten sinun tietysti täytyy herättää\ntarpeellista kunnioitusta. Pitää keksiä keinoja. Ja nyt minä kerron\nsinulle asian, josta en tähän asti ole virkkanut mitään. Minulla on\nsinua varten kymmenen kultadukaattia, jotka äiti-raukkasi jätti minun\nhaltuuni, sekä hänen kirjeensä, jossa hän pyytää, etten antaisi niitä\nsinulle ennenkuin olet täysikasvuinen ja äkkinäisen tarpeen tullessa.\nNyt on äkkinäinen tarve tullut! Jalo ja hurskas oli äitisi, mutta\nonneton, sillä hänen kuollessaan oli talossa jo suuri köyhyys, ja sen,\nminkä hän minun haltuuni jätti, hän oli omasta suustaan säästänyt...\n\n— Anna hänelle, Herra, ikuinen rauha, huudahti Jacek. — Niillä\ndukaateilla on pidettävä hänelle sielumessuja, ja minä myyn Wyrombkin\nmistä hinnasta hyvänsä.\n\nHänen puheensa liikutti kirkkoherra Woynowskia niin että kyynel kiilsi\nhänen silmissään.\n\n— Jalo on sinunkin veresi, virkkoi hän taasen hyväillen Jacekia,\n— mutta et sinä saa työntää luotasi äidin lahjaa sellaisistakaan\nsyistä. Vainajalta ei myöskään puutu messuja, siitä voit olla varma,\nsillä vaikk'ei hän niitä paljon tarvitse, niin ne koituvat muitten\nkiirastulessa olevien henkien hyväksi. Mitä taas Wyrombkiin tulee, niin\nparempi pantata se, sillä aatelismiestä katsellaan aina toisin silmin,\njos hän on maanomistaja, olkoonpa hänen hallussaan miten pieni palanen\ntahansa.\n\n— Mutta minun on kiire. Tahtoisin tänä päivänä lähteä liikkeelle.\n\n— Tänään et voi lähteä, vaikka kyllä sitä parempi, jota pikemmin. Mutta\nensin minun täytyy valmistaa kirjeitä tovereilleni ja tuttavilleni.\nSitten täytyy puhella Jedlnian oluenpanijoiden kanssa. Heillä on säkit\ntäynnä ja sellaisia hevosia, ettei ainoallakaan panssaritoverilla ole\nsen parempia. Minulla on pappilassa jokin vanha varustus ja muutamia\nsapeleita, jotka tosin eivät ole kauniita, mutta sen sijaan kestäneet\nkoetukset ruotsalaisten ja turkkilaisten niskoja vastaan...\n\nSamassa katsahti kirkkoherra ikkunaan ja virkkoi:\n\n— Mutta kas vain! Reki on jo valmiina, ja joka matkalle aikoo,\nlähteköön...\n\nJacekin kasvoille nousi uudelleen tuska. Hän suuteli kirkkoherran kättä\nja virkkoi:\n\n— Yhtä vielä pyydän, isäni ja hyväntekijäni, sitä, että saisin lähteä\nteidän mukaanne ja olla pappilassa lähtööni asti... Tänne näkyvät nuo\nkatot tuolta, ja minä olen täällä liian likellä...\n\n— Tietysti! Aioin sitä juuri ehdottaa, sinä veit sanat suustani. Eihän\nsinulla täällä ole mitään tekemistä, ja minäkös oikein ilostun! Hei,\nJacek-kulta, ole hyvällä mielellä. Ei maailma Belczonczkaan lopu, vaan\navautuu suurena eteesi. Kun vain istut hevosen selässä, niin kyllä\nJumala tietää, mihin menet. Sota sinua odottaa! Kunnia sinua odottaa,\nja haava, jota nyt särkee, paranee. Johan minä näen, että olkapäillesi\nkasvaa siivet: lennä vain, Luojan lintu, sinne minne kuulut ja minne\nolet määrätty!\n\nKuin auringon säde kirkasti ilo kirkkoherran jalot kasvot. Sotamiehen\ntapaan hän läjäytti kädet polvilleen ja huudahti:\n\n— Ota kiireesti lakkisi, niin lähdetään.\n\nMutta pikkuasiat tulevat usein suurempien tielle ja hullunkuriset\nsekaantuvat usein surullisiin. Jacek katseli ympärilleen, kääntyi\nsitten hämillään kirkkoherran puoleen ja toisti:\n\n— Lakkini...?\n\n— Niin, et kai paljain päin voi lähteä.\n\n— Äh!\n\n— No. Mitä?\n\n— Kun se jäi Belczonczkaan.\n\n— Se se puuttui. Ne naiset ja Amorit! Entä nyt?\n\n— Niin, mitä nyt?... Otan vaikkapa palvelijan lakin — talonpoikaisessa\nen voi lähteä.\n\n— Talonpoikaisessa et voi lähteä! toisti kirkkoherra, — lähetä\npalvelija noutamaan lakkisi Belczonczkasta.\n\n— En ikinä! huudahti Jacek.\n\nVanhus alkoi käydä malttamattomaksi.\n\n— Mutta hitto vieköön! sota, kunnia, avara maailma — kaikki on hyvää,\nmutta lakkikin tarvitaan.\n\n— Arkun pohjalla on kuin onkin vanha lakki, jonka isä otti\nruotsalaiselta upseerilta Trzemesznon luona...\n\n— No, ota se, ja lähdetään!\n\nJacek hävisi alkoviin ja palasi hetkisen perästä, päässä keltainen\nratsuväenupseerin hattu, joka hänelle oli ihan liian suuri. Tämä näky\nhuvitti suuresti kirkkoherra Woynowskia, hän kumartui vasemmalle\nikäänkuin sapelia etsiäkseen ja virkkoi:\n\n— Hyvä on, että edes on ruotsalainen hattu eikä turkkilainen turbaani.\nJoka tapauksessa sulaa laskiaislystiä!\n\nJacek hymähti ja virkkoi:\n\n— Soljessa on joitakin kiviä, lienevätkö jonkin arvoisia.\n\nSitten he istuutuivat rekeen ja läksivät liikkeelle. Heti portista\npäästyä tuli lehdettömien leppien takaa näkyviin Belczonczka\npihamaineen. Kirkkoherra katsahti tarkkaavasti Jacekiin, mutta\nJacek vain veti silmilleen liian suurta ruotsalaista hattuaan eikä\nkatsahtanut sinne päinkään, vaikka häneltä sinne jäi muutakin kuin\nlakki.\n\n\n\n\nV.\n\n\n— Hän ei palaa, kaikki on mennyttä! puheli neiti Sieninski ensi\nhetkessä itsekseen.\n\nIhmeellistä! Talossa oli viisi herraa, joista yksi nuori ja komea, ja\npaitsi starosta Grothusta odotettiin vielä vanhaa Cyprianowiczia —\nsanalla sanoen: harvoin oli Belczonczkassa koolla niin paljon vieraita.\nJa kuitenkin tuntui neiti Sieninskistä siltä, kuin hänen ympärilleen\näkkiä olisi tullut ääretön tyhjyys: talo on tyhjä, puutarha tyhjä, hän\nitse niin yksin kuin asumattomalla arolla — ja niin tulee olemaan aina!\n\nHänen sydämensä täytti niin raskas suru, kuin olisi hän kadottanut\nläheisen omaisen. Hän oli varma siitä, ettei Jacek palaa, varsinkin\nkun herra Pongowski oli kuolettavasti häntä loukannut. Samalla neiti\nSieninskin kuitenkin oli mahdoton ajatella, miten elämä saattaa kulua\nilman _häntä_, ilman hänen kasvojaan, sanojaan, katseitaan, miten käy\nhuomenna, miten ylihuomenna, viikon ja kuukauden perästä, minkä tähden\nhän aamuisin nousee vuoteesta, palmikoitsee hiuksensa, minkä tähden hän\npukeutuu ja somistaa itseään, minkä tähden elää?\n\nJa hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kynttilä, jonka joku\näkkiä on puhaltanut sammuksiin.\n\nEi ole mitään muuta kuin pimeyttä ja tyhjyyttä!\n\nKun hän sitten tuli sisään ja huomasi lattialla Jacekin lakin,\nyltyivät kaikki hänen erilaiset tunteensa äärettömäksi kaipuuksi.\nHänen sydämensä heltyi, ja hän rupesi huutamaan hänen nimeään. Samalla\njonkinlainen toivonsäde kuitenkin livahti hänen sieluunsa.\n\nHän nosti lakin maasta, pusersi sitä vaistomaisesti rintaansa vastaan,\npiilotti sen sitten hihaansa ja rupesi ajattelemaan:\n\n— Entiset ajat eivät palaa: hän ei enää joka päivä käy Belczonczkassa,\nmutta ennenkuin holhoojani herra Grothuksen ja herra Cyprianowiczin\nkanssa palaa Jedlniasta, täytyy hänen tulla noutamaan lakkinsa. Silloin\nhänet näen, ja silloin sanon hänelle, että hän on ollut julma ja\narmoton — ja ettei hän saa käyttäytyä sillä tavalla.\n\nMutta tyttö ei ollut rehellinen itselleenkään, sillä hänen teki\nmieli sanoa hänelle enemmän — hän tahtoi löytää jonkun lämpöisen,\nsydämellisen sanan, joka liittäisi yhteen heidän väliltään katkenneet\nlangat. Voisivathan he edes sitten katkeruudetta nähdä toisensa\nkirkossa tai silloin tällöin naapurien luona — tulevaisuudessa sitten\nkyllä keksisi jonkin keinon, joka saisi kaikki asiat kääntymään hyvin\npäin... Mikä tuo keino olisi ja miten asiat hyvin päin kääntyisivät,\nsitä ei neiti Sieninski tällä kertaa jäänyt ajattelemaan, hän ajatteli\nvain, miten niin pian kuin suinkin saisi nähdä Jacekin.\n\nSamassa tuli rouva Winnicki haavoittuneiden huoneesta ja rupesi,\nnähdessään tytön kiihottuneet kasvot ja itkettyneet silmät,\nrauhoittamaan häntä.\n\n— Älä pelkää, ei heillä ole hätää. Yksi ainoa Bukojemskeista on\npahemmin haavoittunut, mutta ei siinäkään mitään vaaraa ole. Toiset\novat aivan vähän. Ja hyvin on kirkkoherra Woynowski heitä hoitanut, ei\nole tarvinnut mitään muuta. He ovat kaikki iloisia ja hyvällä tuulella.\n\n— Jumalan kiitos.\n\n— Joko Taczewski meni? Mitä hän täältä haki?\n\n— Toi haavoittuneita...\n\n— Vai niin — kuka häneltä olisi tätä odottanut?\n\n— Itse he hänet vaativat kaksintaisteluun.\n\n— Eivät he sitä kielläkään, mutta että hän todella nujersi heidät\nkaikki — viisi! Toisen vain toisen perästä. Ja minä aina luulin, että\nhän menisi jänistäkin pakoon!\n\n— Täti-kulta ei häntä tunne. Niin, niin! huudahti neiti Sieninski\nylpeänä.\n\nMutta rouva Winnickinkin äänessä oli yhtä paljon ihmettelyä kuin\nmoitetta, sillä hän oli syntynyt ja kasvanut seudulla, joka alituisesti\noli tataarilaisten hyökkäysten alaisena, ja pienestä pitäen oppinut\npitämään rohkeutta ja aseenkäytön taitoa miehen ensimmäisinä hyveinä.\nKun siis ensimmäinen pelästys vieraitten vahingoittumisesta oli ohi,\nhän rupesi katselemaan koko kaksintaistelua aivan toisin silmin.\n\n— Täytyy kuitenkin myöntää, hän jatkoi — että nämä ovat ritarillisia\nmiehiä, sillä he eivät ole hänelle vähääkään suuttuneita, vaan\npäinvastoin kehuvat häntä, varsinkin Cyprianowicz. Hän sanoo, että hän\non kuin \"syntynyt sotilaaksi\" ja moittii Gedeon-herraa siitä, että hän\nWyrombkissa niin ylen määrin kiihtyi.\n\n— Ei tätikään kohdellut Jacek-herraa sen paremmin.\n\n— Hän ei parempaa ansainnut. Kohtelitko sinä sitten häntä hyvin?\n\n— Minäkö?\n\n— Niin, sinä. Kyllä minä näin, kuinka sinä olit hänelle ylpeä.\n\n— Täti-kulta...!\n\nTyttö keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän tunsi purskahtavansa itkuun.\nTämän keskustelun jälkeen Jacek yhä vain yleni hänen silmissään.\nYksinään sellaisia taitavia miehiä vastaan — ja kaikki hän nujersi,\nkaikki hän voitti! Oli hän tosin kertonut, peitsi aseenaan, lähtevänsä\nvillisikojen kimppuun, mutta aron laidoilla asuvat talonpojat eivät\nkäyttäneet muuta asetta kuin seivästä — se ei siis ollut mitään niin\nmerkillistä. Viisi aatelista ritaria sen sijaan saattoi ainoastaan\nheitä suurempi ja taitavampi ritari voittaa. Neiti Sieninskin mielestä\ntuntui suorastaan ihmeelliseltä, että mies, jonka silmät olivat niin\nlempeät ja surulliset, saattoi olla niin julma tappelussa. Hän oli\nsiis vain hänelle niin nöyrä ja lempeä. Vain häntä hän kohteli niin\nkärsivällisesti ja anteeksi antaen. Minkä tähden? Sen tähden, että hän\nrakasti häntä enemmän kuin terveyttään, onneaan ja omaa autuuttaan.\nTunnustihan hän sen itse, vain tunti sitten.\n\nJa taasen vieri kaipaus mahtavana aaltona hänen sydämeensä. Hän tunsi\nkuitenkin, että heidän suhteensa jollakin lailla oli muuttunut ja ettei\nhänen enää, jos Jacekin näkee ja useamminkin tapaa, sovi leikitellä\nhänen kanssaan kuten ennen; hänen ei enää sovi häntä vuorotellen\nloukata ja kohdella lempeästi ja rohkaisevasti, vuorotellen työntää\nluotaan ja houkutella takaisin luokseen. Hän tunsi, että ehdottomasti\ntulee katselemaan häntä suuremmalla kunnioituksella ja kohtelemaan\nhäntä varovaisemmin ja nöyremmin.\n\nJokin ääni vielä nousi hänessä väittämään, että Jacek sentään oli\nkäyttäytynyt häntä kohtaan liian kiivaasti ja lausunut hänelle kovempia\nja loukkaavampia sanoja kuin hän hänelle, mutta tämä ääni heikkeni\nheikkenemistään, ja sovinnon kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi.\n\nKunhan hän vain tulisi, ennenkuin he palaavat Jedlniasta!\n\nMutta kului tunti ja toinen ja kolmas, eikä häntä vain kuulunut. Tytön\nmieleen juolahti, että on jo liian myöhäistä ja ettei hän enää itse\ntule, vaan lähettää jonkun noutamaan.\n\nHän päätti lähettää lakin mukana kirjeen ja siinä sanoa kaikki, mikä\npainoi hänen sydäntään. Lakin noutaja saattoi tulla minä hetkenä\nhyvänsä, kaiken piti silloin olla valmiina, sen tähden hän sulkeutui\npieneen kammioonsa ja ryhtyi työhön.\n\n\"Jumala suokoon Teille anteeksi, että jätitte minut sellaiseen suruun\nja huoleen. Jos Te olisitte voinut katsahtaa sydämeeni, ette olisi sitä\ntehnyt. Sen tähden lähetän Teille tässä lakin ohella sen toivomuksen,\nettä olisitte onnellinen ja unohtaisitte...\"\n\nSiinä hän huomasi, ettei kirjoita, mitä ajattelee ja tahtoo kirjoittaa,\nsillä eihän unohtamisesta ollut kysymystäkään. Hän hylkäsi siis kirjeen\nja ryhtyi entistä kiihtyneempänä ja surullisempana kirjoittamaan uutta:\n\n \"Lähetän tässä, lakkinne, koska tiedän, etten enää koskaan saa nähdä\n Teitä Belczonczkassa ja ettette itke ketään täällä, kaikista vähiten\n minua, orpoa. En minäkään tahdo itkeä Teitä, vaikka minun olisi kuinka\n ikävä, koska Te olette tehnyt minulle niin äärettömän väärin...\"\n\nTeko epäsi kuitenkin paikalla hänen sanansa, ja suuret kyyneleet\nalkoivat äkkiä valua paperille. Kuinka hän saattoi lähettää hänelle\nsanomaa, jonka koko sydämestään hylkäsi! Hetkisen perästä johtui hänen\nmieleensä, että ehkä onkin paras jättää kirjoittamatta tuosta hänen\nväärinteostaan ja kiivaasta käytöksestään, ehkä hän siitä vain kiihtyy.\nTässä mielessä hän rupesi etsimään kolmatta paperiarkkia, mutta sitä\nei löytynytkään. Hän joutui ihan neuvottomaksi, sillä jos hän menee\npyytämään rouva Winnickiltä paperia, niin ei hän vältä kysymyksiä,\njoihin hän ei mitenkään halua vastata. Hän tunsi niinikään, että\njoutuu aivan suunniltaan eikä missään tapauksessa kykene kirjoittamaan\nJacekille kaikkea, mitä tahtoo. Hän kävi ylen onnettomaksi, haki\nvihdoin lohtua sieltä, mistä naiset sitä tavallisesti hakevat: hän\npurskahti uudelleen itkuun.\n\nOli jo tullut hämärä, ja portaitten edestä kuului kulkusten kilinää:\nherra Pongowski vieraineen palasi. Palvelijat sytyttivät huoneisiin\ntulta, sillä pimeni pimenemistään. Tyttö pyyhki kyyneleensä ja astui\nvierashuoneeseen, mielessä pelko, että kaikki heti huomaavat hänen\nitkeneen ja kiusaavat häntä kysymyksillä. Mutta huoneessa ei ollut kuin\nherrat Pongowski ja Grothus, ja tyttö rupesi, kääntääkseen huomion pois\nitsestään, paikalla kysymään Cyprianowiczia.\n\n— Hän meni katsomaan poikaansa ja Bukojemskeja, vastasi herra\nPongowski, — mutta vakuutin hänelle jo matkalla, ettei mitään pahaa ole\ntapahtunut, ja sain hänet rauhoittumaan.\n\nHän loi tyttöön tutkivan katseen, ja hänen kasvoihinsa, jotka\ntavallisesti olivat niin jurot, ja hänen ankariin, harmaisiin silmiinsä\nvälähti tavaton hyvyys. Hän astui likemmä, laski kätensä tytön\nvaaleille hiuksille ja virkkoi:\n\n— Olet ihan turhanpäiten huolissasi. Parin päivän perästä he kaikki\novat terveet. Ja siihen tämä huoli päättyykin! Olemme heille\nkiitollisuudenvelassa, se on totta, ja sen tähden olen ollut heille\nkohtelias, mutta ovathan he itse asiassa vierasta väkeä ja jotenkin\nkirjavista oloista.\n\n— Kirjavista oloista, toisti tyttö kaikuna, jotakin sanoakseen.\n\n— No niin, ovathan Bukojemskit keppikerjäläisiä ja Cyprianowicz on\n_homo novus_. Mitäpä minä heistä! Lähtevät tiehensä, ja vanha rauha\npalaa.\n\nNeiti Sieninskin mieleen johtui, että tulee liiaksikin rauhaa, kun he\nkolmisin jäävät Belczonczkaan, mutta hän ei lausunut ajatustaan ääneen.\n\n— Lähdenpä puuhaamaan illallista, hän sanoi.\n\n— Lähde, pikku emäntä, lähde! vastasi herra Pongowski. — Sinusta on\ntalossa sekä iloa että hyötyä.\n\nSitten hän jatkoi:\n\n— Käskepä panna pöytään hopealautaset, jotta tuo Cyprianowicz näkee,\nettä tässä muillakin on kunnollinen talous kuin aateloiduilla\narmenialaisilla.\n\nNeiti Sieninski riensi palvelijahuoneeseen, sillä hän halusi vielä\nennen illallista toimittaa asian, joka hänelle oli tärkeämpi. Hän huusi\nluokseen palvelijapojan ja puhui hänelle:\n\n— Kuulepa, Wojtek, juoksepas Wyrombkiin ja sano herra Taczewskille,\nettä neiti lähettää paljon terveisiä ja tämän lakin. Tuossa saat\nhopearahan vaivastasi, ja toistapa nyt sanottavasi!\n\n— Että neiti lähettää terveisiä ja lakin.\n\n— Ei terveisiä, vaan paljon terveisiä, ymmärrätkö?\n\n— Ymmärrän.\n\n— No lähde sitten! Mutta ota turkit, sillä yöksi pakkanen taas yltyy.\nKoirat saat myöskin ottaa seuraksesi. \"Sanoo paljon terveisiä\" — muista\nse, ja palaa paikalla — jollei herra tahdo lähettää jotakin vastausta.\n\nNäin suoriuduttuaan tästä asiasta hän meni keittiöön hommaamaan\nillallista, joka jo olikin valmiina, isäntää ja vieraita kun oli\nodotettu... Pukeuduttuaan ja järjestettyään hiuksensa hän meni\nruokasaliin.\n\nVanha Cyprianowicz tervehti häntä sydämellisesti, sillä hänen\nnuoruutensa ja kauneutensa olivat jo Jedlniassa tehneet häneen syvän\nvaikutuksen. Hän oli jo ihan levollinen pojastaan, ja kun he istuivat\nillallispöytään, hän rupesi iloisesti juttelemaan, leikkipuheilla\nkarkottaakseen huolta, jonka näki tytön kasvoilla ja jonka syyksi hän\npani äskeisen tapahtuman.\n\nMutta illalliset eivät saaneet onnellisesti kulua loppuun, sillä heti\ntoiseen ruokalajiin päästyä ilmestyi kynnykselle Wojtek, puhallellen\nkylmiin käsiinsä ja toimittaen:\n\n— Saan kertoa neidille, että vein lakin, mutta herra Taczewski ei ole\nWyrombkissa, sillä hän oli lähtenyt kirkkoherra Woynowskin mukana.\n\nKun herra Pongowski tämän kuuli, hän rypisti paikalla kulmakarvojansa,\nkäänsi vihaiset silmänsä poikaan ja kysyi:\n\n— Mistä on kysymys? Mistä lakista? Kuka sinut lähetti Wyrombkiin?\n\n— Neiti, vastasi poika peloissaan.\n\n— Minä, toisti neiti Sieninski.\n\nHän kävi kovin hämilleen huomatessaan kaikkien silmien tähtäävän\nitseensä, mutta samassa naisen kekseliäisyys hänet pelasti.\n\n— Herra Taczewski saattoi haavoittuneita tänne, selitti hän, — mutta\nkun me, sekä täti että minä, otimme hänet huonosti vastaan, hän suuttui\nja karkasi kotiin ilman lakkia. Minä lähetin takaisin hänen lakkinsa.\n\n— Me todella emme ottaneet häntä vastaan kohteliaasti, huomautti rouva\nWinnicki.\n\nHerra Pongowski hengitti helpommin, ja hänen kasvonsa lauhtuivat.\n\n— Oikein teitte, hän sanoi. — Olisin itsekin lähettänyt hänelle lakin\ntakaisin, sillä varmaan ei hänellä ole toista lakkia.\n\nMutta jaloluontoinen ja ymmärtäväinen herra Cyprianowicz rupesi\npuolustamaan Taczewskia.\n\n— Poikani, hän virkkoi, — ei kanna häntä kohtaan mitään kaunaa. Itse\nhe hänet pakottivat kaksintaisteluun, ja hän sitten vielä vei heidät\nkotiinsa, hoiti heitä ja kestitsi heitä. Bukojemskit sanoivat ihan\nsamaa, lisäten, että hän on sellainen sapelitaituri, että olisi voinut\nhöyhentää heidät paljon pahemmin, jos vain olisi tahtonut. Haa!\nTahtoivat antaa läksytyksen hänelle, mutta saivatkin itse häneltä. Jos\nhänen armonsa kuningas todella aikoo lähteä turkkilaisia vastaan, niin\nsemmoisen Taczewskin hän tarvitsisi mukaansa.\n\nTyytymättömänä kuunteli herra Pongowski loppuun tämän ylistyspuheen.\n\n— Kirkkoherra Woynowski hänelle sen taidon on opettanut.\n\n— En ole nähnyt kirkkoherra Woynowskia kuin kerran anejuhlilla, jatkoi\nherra Cyprianowicz, — mutta kuulin puhuttavan hänestä jo silloin,\nkun olin sotaretkillä. Muut papit siellä juhlilla nauroivat häntä ja\nsanoivat, että hänen pappilansa on kuin mikäkin arkki ja että hän\nsiellä hoitaa kaikkinaisia eläimiä kuin Nooa. Mutta minä tiedän, että\nhän ennen muinoin oli suuri soturi ja että hän nyt on suuri ihminen —\njos vain herra Taczewski on oppinut häneltä hänen hyveitänsäkin, niin\nsoisin, että poikani terveeksi tultuaan hakisi hänen ystävyyttään...\n\n— Sanotaan, että valtiopäivät heti alkavat käsitellä sota-asioita,\nvirkkoi puheenainetta vaihtaakseen Gedeon-herra.\n\n— Niin, kaikki käsittelevät jo niitä, vakuutti starosta Grothus.\n\nJa sotakeskustelua jatkui. Mutta illallisen jälkeen neiti Sieninski,\nsopivan hetken saatuaan, meni herra Cyprianowiczin luo, loi häneen\nsiniset silmänsä ja virkkoi:\n\n— Kuinka te olette hyvä, kovin hyvä!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kun te puolustitte Jacek-herraa.\n\n— Ketä? kysyi Cyprianowicz.\n\n— Herra Taczewskia. Hänen nimensä on Jacek.\n\n— Mutta itse te, armollinen neiti, julmasti rankaisitte häntä. Miksi\nsen teitte?\n\n— Kovemmin holhoojani häntä rankaisi. Mutta minä tunnustan teidän\narmollenne, että olemme tehneet väärin, ja minä luulen, että meidän\ntäytyy antaa hänelle jotakin hyvitystä...\n\n— Teidän käsistänne hän kyllä ilolla ottaa sitä vastaan.\n\nMutta tyttö ravisti kieltäen vaaleaa päätään.\n\n— Oi ei, huudahti hän surullisesti hymyillen, — kyllä hän nyt\nikiajoiksi on suuttunut meille.\n\nCyprianowicz loi häneen todella isällisen hyvän katseen.\n\n— Kukapa teille, suloinen kukkanen, voisi ikiajoiksi suuttua!\n\n— Hän kyllä voi!... Mutta hyvityksestä puhuaksemme, olisi erinomaista,\njos te itse sanoisitte hänelle, ettette kanna vihaa häntä kohtaan ja\nettä tiedätte hänen olevan viattoman. Silloin täytyisi holhoojanikin\nrientää tekemään hänelle oikeutta, sillä se hänen täytyy tehdä.\n\n— Huomaan, ettette sentään äsken ole mahtanut kohdella häntä kovin\nankarasti, koska niin lämpimästä sydämestä puhutte hänen puolestansa.\n\n— Minulla on omantunnonvaivoja, en tahdo tehdä kenellekään vääryyttä,\nhän on niin yksin maailmassa ja on niin kovin, kovin köyhä.\n\n— Minäpä kerron neidille jotakin, jota jo mielessäni olen päättänyt.\nVieraanvaraisena isäntänä on teidän holhoojanne päättänyt pidättää\nmeidät täällä, kunnes poikani paranee, mutta huomispäivänä voi sekä\nStachin että Bukojemskit viedä kotiin. Sitä ennen minä kuitenkin\nvarmasti käyn sekä herra Taczewskin että kirkkoherra Woynowskin\nluona, enkä suinkaan hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että se on\nvelvollisuuteni. En väitä olevani paha, mutta väitän, että jos tässä\njoku todella on hyvä, niin se olette te, neiti. Älkää kieltäkökään.\n\nTyttö intti kuitenkin vastaan, sillä hän tunsi, ettei hän yksin\noikeuden kannalta puolusta Jacekia, vaan on muitakin syitä, hänen\nsydämensä kätkee salaisuuksia, joista ei herra Cyprianowiczilla saata\nolla aavistustakaan. Hänen sydämensä heltyi kiitollisuudesta, ja\nsanoessaan hyvää yötä hän suuteli herra Cyprianowiczin kättä ja siten\nsuututti aika lailla herra Pongowskia.\n\n— Vastahan ne ovat kolmannen luokan aatelia ja sitä ennen kauppiaita,\nhän sanoi. — Muista, kuka olet!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin läksi Jacek, taskussa kymmenen dukaattia,\nRadomiin tekemään matkavalmistuksia, mutta kirkkoherra jäi pappilaansa\nmiettimään, mistä ottaisi rahaa koko varustukseen, ajopeleihin,\nhevosiin, palvelijan palkkaamiseen ja muihin kuluihin — sillä näitä\nkaikkia hänen ystävällään täytyi olla, jos hän vähänkin piti kiinni\narvostaan eikä tahtonut, että häntä katsottaisiin miksi tahansa\nmaankulkijaksi.\n\nVarsinkin Taczewskin täytyi olla arvostaan arka, sillä hänen nimensä\noli vanha ja kuuluisa, vaikka Tasavallassa jo puoleksi unohdettu.\n\nEräänä päivänä istui kirkkoherra Woynowski pöydän ääressä, kulmakarvat\nrypyssä, valkea tukka otsaan valuneena, ja laski, mitä kaikkea\ntarvittaisiin. Eläimet, nimittäin koira Filus, kesy kettu ja mäyrä\nheittivät kuperkeikkaa ja pitivät iloa hänen jalkainsa juuressa, mutta\nhän ei niitä edes huomannutkaan, niin huolissaan hän istui työssään.\nLaskut eivät nimittäin laisinkaan tahtoneet luistaa, vaan sekaantuivat\ntuontuostakin. Ei riittänyt rahoja välttämättömimpiinkään tarpeisiin,\nsaatikka sitten suurempiin. Vanhus hieroi hieromistaan otsaansa ja\nrupesi lopulta ääneen puhumaan:\n\n— Kymmenen hän otti — hyvä! Niistä ei hänelle varmaan jää jäljelle\nmitään. Laskekaamme eteenpäin: oluenpanija Kondratilta lainaksi viisi,\nShoninkalta kolme, siitä tulee kahdeksan. Duda antaa lainaksi kuusi\npreussilaista taalaria ja hevosen. Ne maksetaan ohrilla, jos ohria\nvain tulee. Yhteensä kahdeksan dukaattia, kuusi taalaria ja minun\nkaksikymmentä guldeniani. Vähän! Vaikka minä antaisinkin valakan\npalvelijaa varten, niin hevosia sittenkin tulee vasta kaksi, ja\najopelien eteen tarvitaan kaksi — ja Jacekille itselleen ainakin kaksi\nylimääräistä hevosta. Vähempi ei voi riittää, sillä jos häneltä hevonen\nkaatuu, niin täytyy olla toisia varalla. Palvelija tarvitsee puvun,\najopeleihin tarvitaan valjaat, peitteitä, sitten keitto- ja muita\nastioita! Hyi! Tällaiset pääomat pakottavat menemään rakuunoihin.\n\nSitten hän kääntyi eläinten puoleen, jotka melusivat kovasti.\n\n— Hiljaa siellä, taikka minä myyn nahkanne juutalaisille.\n\nJacek on oikeassa: Wyrombki täytyy myydä. Mutta entä kun sitten\nkysytään: mistä sinä olet? — niin ei olekaan mitään vastattavaa. Mistä?\nTuulentuvasta. Mistä Tuulentuvasta? Siitä, joka on vainiolla! Paikalla\njokainen häntä halveksii. Parempi olisi pantata Wyrombki, jos ottaja\nvain ilmaantuu. Pongowskille se parhaiten sopisi, mutta Jacek ei tahdo\nkuulla siitä puhuttavankaan, enkä minä itsekään tahtoisi mennä tekemään\nhänelle sitä ehdotusta... Voi Jumala sentään! Turhan päiten sanovat\nihmiset: köyhä kuin kirkonrotta. Monesti on ihminen paljon köyhempi.\nKirkonrotta elää pyhän Stefanuksen päivänä komeasti ja rahaa sillä on\njoka hetki. [Tapanin päivänä heitteli kansa jyviä papin päälle tämän\nollessa alttarilla, muistoksi Stefanuksen kivittämisestä.] Herra\nJeesus, sinä, joka enensit kalat ja leivät, enennä nämäkin dukaatit\nja muutamat taalarit, sillä ethän sinä, armollinen Herra, tule siitä\nköyhemmäksi, mutta autat viimeistä Taczewskia...\n\nTässä pälkähti hänen päähänsä, että preussilaiset taalarit, ollen\nkotoisin luterilaisesta maasta, voivat herättää taivaassa vain vihaa,\nmutta entä jos hän veisi dukaatit yöksi Kristuksen jalkain juureen —\nolisikohan niitä aamulla enemmän. Hän tunsi kuitenkin, ettei ollut\nihmeen arvoinen, ja löi moneen kertaan rintaansa, kauhistuen rohkeaa\najatustaan. Pitemmältä hän ei kuitenkaan ehtinyt sitä ajatella, sillä\njoku ajoi pappilan eteen.\n\nHetken perästä avautui ovi, ja huoneeseen astui kookas, harmaapää mies,\nmustat silmät rehellisinä ja hyväntahtoisina katsellen eteensä. Mies\nkumarsi kynnyksellä ja lausui:\n\n— Olen Jedlnian Cyprianowicz.\n\n— Niin, todella, näinhän minä teidät anejuhlassa Przytykissä, vaikka\nvain kaukaa, siellähän oli niin kauheasti väkeä! huudahti kirkkoherra\nrientäessään vierasta vastaan. — Toivotan teidät ilolla tervetulleeksi\nmatalan kattoni alle.\n\n— Ja minä puolestani tulen tänne ilolla, vastasi Cyprianowicz. —\nMieluisan velvollisuuden täyttämistä on tulla tervehtimään niin\nkuuluisaa ritaria ja pyhää kirkonmiestä.\n\nTätä sanoessaan hän painoi huulensa vanhuksen hihaa ja kättä vastaan,\nvaikka vanhus koetti sitä välttää ja puheli:\n\n— Mitäpä pyhyydestä voi olla puhettakaan! Ehkä nuo eläimet ovat\notollisemmat Jumalan edessä kuin minä.\n\nMutta Cyprianowiczin sanat olivat niin suorat ja vilpittömät, että\nhän paikalla voitti kirkkoherra Woynowskin sydämen. Ennen pitkää he\nlausuivat toisilleen kaikkinaisia lämpöisiä, sydämestä lähteneitä\nsanoja.\n\n— Olen myöskin tutustunut poikaanne, kertoi vanhus, — hän on uljas\nherra ja hänellä on aatelistavat. Bukojemskit ovat hänen rinnallaan\nkuin tallirenkejä. Vakuutan teille, että Jacek Taczewski paikalla\nrakastui häneen, niin ettei hän muuta tehnyt kuin häntä kehui.\n\n— Samoin minun Stachini. Sattuuhan usein, että ihmiset ensin mittelevät\nmiekkaa ja sitten tulevat ystäviksi. Meistä ei kukaan kanna herra\nTaczewskia kohtaan vähintäkään kaunaa, vaan haluaisimme hartaasti\nsolmia hänen kanssaan lujat ystävyyden liitot. Kävin hänen luonaan\nWyrombkissa ja tulen sieltä. Arvelin tapaavani hänet täällä, ja\ntarkoitukseni oli pyytää teitä, kunnianarvoisa kirkkoherra, ja häntä\nJedlniaan.\n\n— Jacek on Radomissa, mutta hän palaa vielä ja varmaan mielihyvällä\nnoudattaa kutsuanne... Mutta ajatelkaa nyt, hyvä herra, kuinka he häntä\nsiellä Belczonczkassa kohtelivat.\n\n— Kyllä he sen itsekin ovat huomanneet ja katuvat, vastasi herra\nCyprianowicz, — nimittäin ei herra Pongowski, mutta naiset.\n\n— Herra Pongowski on niin kovaluontoinen, että sellaisia on vähän, ja\nkovalle tilille Jumala kerran hänet kaikesta vaatii, mutta mitä taas\nnaisiin tulee — taivas heistä varjelkoon!... Mitäs siitä peittelee,\nettä toinen heistä on syypää koko kaksintaisteluun.\n\n— Sitä minä jo ajattelin, ennenkuin poikani sen minulle sanoi. Mutta se\non viaton syy.\n\n— Kaikkihan ne viattomia ovat... Mutta tietääkö teidän armonne, mitä\nkirkkoisä sanoo naisista?\n\nHerra Cyprianowicz ei tietänyt. Kirkkoherra Woynowski otti siis\nhyllyltä Vulgatan ja luki kirkkoisän alkulauseen. Sitten hän virkkoi:\n\n— No mitä sanotte?\n\n— Onhan niitä sellaisiakin, vastasi herra Cyprianowicz.\n\n— Siitä syystä Jacek nyt lähtee maailmalle. Mutta minä en häntä\nensinkään kiellä. Päinvastoin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n— Kuinka? Lähteekö hän heti? Vasta kesällähän sota alkaa.\n\n— Tiedättekö sen varmaan?\n\n— Tiedän, sillä olen kysynyt. Ja kysynyt olen siksi, etten saa omaa\npoikaanikaan pysymään kotona.\n\n— Sellainen se aatelismies on. Jacek lähtee heti, sillä totta puhuen\nhänelle on liian kiusallista jäädä tänne.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän kaikki. Kiire on tällaisissa tapauksissa paras\nlääke.\n\n— Hän viipyy näillä seuduin vain sen verran, että saa Wyrombkin\nmyydyksi tai pantatuksi. Ei se suuri maatilkku ole, mutta neuvoisin\nkuitenkin Jacekia mieluummin panttaamaan sen kuin myymään. Vaikk'ei\nhän koskaan palaisikaan takaisin, niin voihan hän toki esiintyä\ntalonomistajana, ja se kuuluu aina paremmalta miehelle, joka on niin\nvanhaa sukua ja nimeä kuin hän.\n\n— Pitääkö hänen sitten välttämättömästi myydä tai pantata tila?\n\n— Pitää. Hän on köyhä, ihan köyhä. Te tiedätte, mitä varustukset\nmaksavat, ja eihän hän voi mennä mihin rakuunarykmenttiin tahansa.\n\nHetkisen herra Cyprianowicz mietti, sitten hän lausui:\n\n— Kuulkaapa hyvä kirkkoherra, entä jos minä ottaisin Wyrombkin?\n\nKirkkoherra Woynowski punastui kuin tyttö, joka nuorukaisen huulilta\nkuulee sen, mitä kiihkeimmin on halunnut kuulla; mutta puna katosi\nhänen kasvoiltaan yhtä pian kuin kesäinen salama katoaa iltataivaalta,\nsitten hän terävästi katsahti Cyprianowicziin ja kysyi:\n\n— Mitä te sitten aiotte?\n\nMutta Cyprianowicz vastasi suoraan ja vilpittömästi:\n\n— Mitä minä sitten aikoisin? Tahdon tehdä kelpo nuorukaiselle\npalveluksen, jonka voin tehdä kärsimättä mitään vahinkoa ja josta\nvielä toivon saavani hänen kiitollisuutensa. Älkää luulkokaan, arvoisa\nisä, ettei minulla olisi omia tarkoitusperiäni. Lähetän ainoan poikani\nsamaan rykmenttiin, jossa herra Taczewski palvelee, ja toivon, että\nStachini saa hänestä hyvän toverin ja ystävän. Tiedättehän te, miten\ntärkeä asia seura on ja miten onnellista on, kun on rinnalla uskollinen\nystävä. Se on yhtä tärkeää sekä leirissä, jossa niin helposti syttyy\nriita, että sodassa, jossa kuolema vaanii. Jumala ei ole kieltänyt\nminulta omaisuutta, mutta antoi yhden ainoan lapsen. Herra Taczewski\non urhoollinen, reipas, taitava sapelinkäyttäjä, kuten olemme nähneet,\nja siveä, koska te hänet olette kasvattanut. Olkoon hän ja Stach\ntoisilleen kuin Orestes ja Pylades. Siinä minun tarkoitusperäni.\n\nKirkkoherra Woynowski avasi hänelle sylinsä.\n\n— Itse Jumala on teidät lähettänyt. Jacekista minä vastaan kuin\nitsestäni. Kultainen poika hän on, ja sydän hänellä on kiitollinen\nkuin vehnäpelto. Jumala teidät lähetti! Nyt saa poikani esiintyä kuten\nTaczewski. Powalan tulee — ja ehkäpä hän nähtyään suuren maailman\nunohtaa tuon tytön, joka hänelle on tuottanut niin paljon tuskaa ja\nturhia vuosia.\n\n— Onko hän todella jo niin kauan rakastanut häntä?\n\n— Totta puhuen jo pienestä pitäen. Mutta ei hän nytkään sano mitään,\nkiristää vain hampaitaan ja vääntelee kuin ankerias padassa... Ei,\nlähteköön vaan kiireen kautta, sillä tästä ei ole tullut eikä voi tulla\nmitään!\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys.\n\n— Näistä asioista täytyy kuitenkin puhella täsmällisesti, virkkoi\nvanhus vihdoin. — Paljonko te voisitte antaa Wyrombkista? Se on huonoa\nmaata.\n\n— Vaikkapa sata dukaattia.\n\n— Herra Jumala, mitä te sanotte!\n\n— Kuinka niin? Jos herra Taczewski joskus maksaa sen minulle, niin\nonhan yhdentekevää, paljonko annan, ja jollei hän maksa, niin pääsen\nsittenkin omilleni, sillä vaikka maa onkin huonoa, niin metsä varmaan\non hyvä. Tänään vien Stachin ja Bukojemskit takaisin Jedlniaan, ja\nteettehän sitten hyvin ja käytte meillä, kun herra Taczewski palaa\nRadomista. Rahat ovat valmiina.\n\n— Taivaasta te totisesti putositte rahoinenne ja kultaisine\nsydäminenne, vastasi kirkkoherra Woynowski.\n\nSitten hän käski tuoda olutta, täytti itse pikarit, ja he joivat\ntyytyväisinä kuten ihmiset, joilla on ilo sydämessä. Kolmatta pikaria\njuodessa kävi kirkkoherra totiseksi.\n\n— Tahdonpa palkita antamanne avun, hyvät sananne ja kohteliaisuutenne\nhyvällä neuvolla.\n\n— Puhukaa.\n\n— Älkää panko poikaanne asumaan Wyrombkiin. Tyttö on kauniimpi kuin\nsanoin voi lausua. Saattaahan hän olla pohjaltaan kelpo tyttö, en sitä\nkiellä, mutta hän on Sieninski, ja siitä on herra Pongowski — ei tyttö\nitse — niin ylpeä, että vaikkapa itse prinssi Jaakko kosisi häntä, niin\nei se vanhuksen mielestä riittäisi. Suojelkaa poikaanne, älkää antako\nhänen tuon ylpeän takia loukata nuorta sydäntään tai saada sellaista\nhaavaa kuin Jacek. Rehellisestä ja vilpittömästä ystävyydestä puhun,\ntahdon hyvällä palkita hyvää.\n\nHerra Cyprianowicz vei käden otsalleen ja lausui:\n\n— Tuon matkaseikkailun tähden he joutuivat Jedlniaan kuin pilvistä\npudoten. Kerran minä kyllä naapurina kävin tervehtimässä herra\nPongowskia, mutta hän ei tullut minun luokseni. Huomattuani hänen\nylpeytensä en enää hakenut hänen ystävyyttään ja tuttavuuttaan. Sitten\ntuli tämä. En kuitenkaan pane poikaani Wyrombkiin enkä salli hänen\nrakastua Belczonczkassa. Emme ole niin vanhaa aatelia kuin Sieninskit\nemmekä ehkä kuin Pongowskitkaan, mutta meidän aateluutemme on noussut\nsodasta, sieltä, missä kärsitään kipua, kuten herra Czarniecki sanoi.\nMe pidämme aateluuttamme arvossa, poikani on siinä suhteessa vielä\narempi kuin minä. Vaikea on nuorukaisen välttää Kupidon nuolia, mutta\nminä toistan teille, arvoisa isä, mitä Stachini minulle sanoi, kun\nnyt Belczonczkassa kyselin häneltä tytöstä: \"Mieluummin olen omenaan\nkajoamatta kuin kurotan niin korkealle, etten saavuta, sillä silloin\nsaan hävetä.\"\n\n— Oi, se on järkevä poika! huudahti kirkkoherra.\n\n— Sellainen hän on ollut pienestä pitäen, lausui Cyprianowicz,\nkasvoilla isän ylpeys. — Ja sanoi hän vielä senkin, ettei hän,\nkuultuaan, mitä tyttö on ollut Taczewskille ja mitä hän hänen tähtensä\non kärsinyt, millään ehdolla tahtoisi astua niin jalon ritarin tielle.\nEi, arvoisa isä, en ota Wyrombkia siksi, että poikani asuisi likellä\nBelczonczkaa. Jumala suojelkoon ja varjelkoon poikaa kaikesta pahasta!\n\n— Amen. Luotan sanoihinne, kuin jos enkeli olisi puhunut. Ottakoon joku\nkolmas sen neitosen, vaikkapa joku herroista Bukojemskeista, jotka ovat\nniin suurta sukua.\n\nCyprianowicz hymähti, joi olutta, sanoi hyvästi ja läksi. Kirkkoherra\nWoynowski meni kirkkoon kiittämään odottamattomasta avusta, sitten hän\nmalttamattomasti rupesi odottamaan Taczewskia.\n\nKun Jacek vihdoin tuli, ukko karkasi häntä vastaan pihamaalle asti,\nkävi kiinni hänen käsivarsiinsa ja puhkesi puhumaan:\n\n— Jacek-kulta! Nyt voit yhdestä häntähihnasta maksaa kymmenen\ndukaattia. Sata dukaattia on kuin pöydällä edessäsi, ja Wyrombki pysyy\nsinun omanasi!\n\nTaczewski käänsi häneen tuskan ja unettomuuden vaivaamat silmänsä ja\nkysyi kummissaan:\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\nSe, mitä oli tapahtunut, oli todella lähtenyt hyvästä ihmissydämestä.\nIlokseen huomasi kirkkoherra Woynowski niinikään, että Jacek, kaikista\nponnistuksista ja kovista iskuista huolimatta, sai kuin uutta henkeä,\nkun kuuli Cyprianowiczin käynnistä. Muutamaan päivään ei hän ollut\nmuuta ajatellut kuin hevosia, vaunuja, sotavarustuksia ja palvelijoita,\nja hänestä oli jo tuntunut siltä, kuin ei hänen mieleensä voisi muuta\nmahtuakaan.\n\n— Se on sinulle lääkettä ja palsamia, toisteli kirkkoherra Woynowski\nmielessään, — sillä vaikka ihminen olisi kuinka takertunut tyttöön\nja vaikka hän olisi kuinka onneton, niin hänen sotaan lähtiessään\ntäytyy katsoa, ettei osta huonokeuhkoista ja pattijalkaista hevosta,\nhänen täytyy valikoida sapeliläjistä, mitata panssarinsa ja koetella\nkeihästään, ja silloin kääntyy mieli pois tytöistä, tärkeämmät asiat\ntäyttävät sydämen ja suovat sille lohtua.\n\nJa hänen mieleensä muistui, kuinka hänkin kerran nuorena etsi sodasta\nunohdusta tai kuolemaa. Mutta nyt ei sota vielä ollut alkanut, ja\nJacekilla oli joka tapauksessa pitkä matka kuolemaan, sen tähden hän\nkokonaan antautui sotavalmistuksiin ja niistä johtuviin toimiin.\n\nPaljon olikin tekemistä.\n\nMolemmat Cyprianowiczit tulivat uudelleen kirkkoherra Woynowskin\nluo, missä Jacek asui. Sitten he kaikki yhdessä läksivät kaupunkiin\nvalmistamaan panttikirjaa. Siellä järjestettiin muutenkin osa Jacekin\nasioita, loput kehoitti käytännöllinen ja tällaisiin toimiin tottunut\nkirkkoherra Woynowski järjestämään Varsovassa tai Krakovassa. Siihen\nmeni muutamia päiviä aamusta iltaan, vaikka alttiina apuna olikin\nStanislaus Cyprianowicz, joka jo oli täysin toipunut pienestä\nvammastaan. Heidän tuttavuutensa ja ystävyytensä kävi yhä likeisemmäksi.\n\nVanhukset iloitsivat tästä suuresti, sillä sydämestään he olivat sitä\ntoivoneet. Jalo Serafin-herra rupesi vihdoin valittamaan, että Jacek\nniin pian lähtee, ja pyytämään, ettei kirkkoherra mitenkään jouduttaisi\nmatkaa.\n\n— Minä ymmärrän, hän sanoi, — minä hyvinkin ymmärrän, miksi te,\nkunnianarvoisa isä, niin pian kuin suinkin tahdotte häntä pois kotoa,\nmutta oikeuden nimessä minun täytyy sanoa, etten saata uskoa mitään\npahaa tuosta neiti Sieninskistä... Onhan se totta, ettei hän, Jacekin\nheti kaksintaistelun jälkeen tullessa taloon, ottanut häntä vastaan\nsuinkaan ystävällisesti, mutta muistakaa, että Bukojemskit ja Stach\njuuri olivat riuhtaisseet hänet ja rouva Winnickin susien kidasta;\nonko siis ihmeellistä, että hän heidän haavansa nähdessään joutui\nvihan vimmaan, jota minun tietääkseni herra Pongowski tahallaan oli\nkoettanut kiihottaa. Herra Pongowski on todella liian ärtyisä ihminen,\nmutta tyttö tuli minun siellä ollessani jo aivan mielenliikutuksissaan\nluokseni: \"Minä tunnustan\", hän sanoi, \"että kohtelimme Jacek-herraa\nväärin ja että meidän täytyy antaa hänelle hyvitystä\". Ja samassa hänen\nsilmänsä kostuivat, niin että minuun oikein koski. Sillä tytöllä on\nsanomattoman suloiset kasvot ja hänen mielensä on oikeudenmukainen, hän\ntuntee kun on tehty väärin...\n\n— Älköön Jacek Jumalan tähden saako tietää tätä, sillä paikalla\nkarkaisi hänen sydämensä taas kurkkuun juuri, kun hän on ruvennut\nhengittämään helpommin. Hän karkasi sieltä ilman lakkia, vannoi, ettei\npalaa — ja Jumala häntä siitä varjelkoon. Näettekö, hyvä herra, naiset\novat kuin ne virvatulet, jotka öisin liikkuvat Jedlnian syvillä soilla.\nJos ajat virvatulta takaa — se pakenee; jos sinä pakenet — se ajaa\nsinua takaa... sellaista se on!\n\n— Se on viisas sentenssi, virkkoi Serafin-herra, — sen minä panen\nmieleeni Stachia varten.\n\n— Lähteköön Jacek kiireimmiten. Olen jo valmistanut hänen mukaansa\nkirjeitä tuttaville ja virkamiehille, jotka tunnen niiltä ajoilta,\njolloin he eivät vielä olleet virkamiehiä, sekä kuuluisille\nsotureille... Näissä kirjeissä puhun myöskin pojastanne oivana\naatelismiehenä, ja kun hänen aikansa tulee lähteä, annan hänelle vielä\nerityisiä suosituksia, vaikka se lieneekin tarpeetonta, koska Jacek jo\nsilloin on raivannut hänelle tietä. Tulkoot hyviksi tovereiksi.\n\n— Kiitän teitä, arvoisa isä, koko sydämestäni. Tulkoot hyviksi\ntovereiksi, ja kestäköön heidän ystävyytensä elämän loppuun asti.\nMainitsitte prinssi Aleksanterin rykmentin, jota Zbierzchowski\nkomentaa. Se on korkea husaarirykmentti, ehkäpä kaikkein ensimmäinen.\nOlisin tietysti Stanislawin puolesta tavattoman iloinen, mutta itse hän\nkyllä sanoi minulle: \"Kevyet rykmentit ovat liikkeellä kuusi päivää\nviikossa, mutta husaarit miltei vain sunnuntaisin.\"\n\n— Yleisesti katsoen hän kyllä puhui totta, sanoi kirkkoherra. —\nHusaareja ei lähetetä hyökkäyksiin, ja harvoin he joutuvat käsikähmään,\nkoska ei sellaisen soturin sovi taistella ketä hyvänsä vastaan;\nmutta kun heidän sunnuntainsa sitten koittaa, niin kyllä he silloin\nhuitovat kuin humalaiset, eivätkä muut kuudessa päivässä vuodata niin\npaljon verta kuin he siinä yhdessä. Eiväthän muuten soturit johda\nsotaa, vaan sota johtaa heitä — sen tähden saattaa kyllä sattua, että\nhusaareillakin on työtä joka päivä.\n\n— Te, arvoisa isä, sen parhaiten tiedätte.\n\nKirkkoherra Woynowski sulki hetkiseksi silmänsä, ikäänkuin selvemmin\njohdattaakseen mieleensä menneitä aikoja, sitten hän korotti lasinsa,\nkatseli simaa valoa vastaan, joi pari siemausta ja virkkoi:\n\n— Sellaista se oli, kun me Ruotsin sodan jälkeen läksimme rankaisemaan\npetturiruhtinasta, joka oli tehnyt liiton Caroluksen kanssa. Marsalkka\nLubomirski tunki tulella ja miekalla aina Berliiniin asti. Palvelin\njuuri silloin hänen oman husaarilippunsa alla, jota Wiktor komensi.\nBrandenburgilainen otti meidät vastaan niin hyvin kuin taisi: milloin\nlähetti liikkeeseen jalkaväkensä, milloin nostoväkensä, jossa oli\nsaksalainen aateli — ja minä vakuutan teille, että meillä husaareilla\nlopulta oli käsivarret yhtä kankeina kuin alhaisilla kasakoilla...\n\n— Vai oli se niin raskasta työtä.\n\n— Ei se niin raskasta ollut, sillä heti kun me tulimme näkyviin,\ntippuivat niiden raukkojen käsistä pyssyt ja piikit kuin tuulessa\noksat. Mutta kun sitä oli joka päivä aamusta iltaan. Samahan siitä on\ntyö, pistätkö piikin rintaan taikka selkään. Hei vain, mainio sotaretki\nse oli! Työtä kyllä, kuten sanoin, mutta en taas toiselta puolen ikinä\nole nähnyt sellaisten ihmisjoukkojen ja hevoslaumojen takapuolta kuin\nsilloin. Puolet Brandenburgia me sillä retkellä hävitimme, niin että\nLutherus helvetissä mahtoi itkeä.\n\n— Onnellista ajatella, että rikos sai ansaitun rangaistuksen.\n\n— Niin, onnellista kyllä. Sitten tuli vaaliruhtinas herra Lubomirskin\nluo pyytämään rauhaa. Minä en sattunut sitä näkemään, mutta sotamiehet\nkertoivat, että marsalkka käveli leirissä kädet puuskassa, ja\nvaaliruhtinas luhjusteli hänen perässään ja kumarteli niin, että\nperuukki oli putoamaisillaan maahan. Sanoivat hänen suudelleenkin,\nmihin vain sattui ja koska tilaisuus tuli; mutta tätä en minä usko,\nsillä vaikka marsalkka oli ylpeä ja mielellään nöyryytti vihollisensa,\nniin hän oli samalla kohtelias eikä olisi sallinut sellaista.\n\n— Suokoon Jumala, että turkkilaisten nyt kävisi niinkuin\nbrandenburgilaisten silloin.\n\n— Eihän minun kokemukseni ole korkea, mutta sen sijaan se on pitkä, ja\nsuoraan sanoen minä luulen, että nyt käy yhtä onnellisesti tai ehkä\nvielä paremmin. Marsalkka oli kokenut päällikkö, ja ennen kaikkea\nseurasi häntä onni, mutta ei häntä voi verrata nyt hallitsevaan\nkuninkaaseemme.\n\nSitten he muistelivat kuninkaan voittoja ja sotia, joissa olivat olleet\nmukana, joivat kuninkaan terveydeksi ja iloitsivat siitä, että nuoret\npääsevät sotaan ja niittävät kunniaa, varsinkin kun sotaa käydään\nristin ikivanhoja vihollisia vastaan.\n\nTosin ei kenelläkään ollut mitään lähempiä tietoja tulevasta sodasta.\n\nEi edes tiedetty, kääntyykö Turkin mahti Tasavaltaa vaiko keisaria\nvastaan. Kysymys liiton solmimisesta Itävallan hovin kanssa piti\notettaman käsittelyn alaiseksi vasta valtiopäivillä. Mutta aatelisten\nkokouksissa ja maapäivillä ei enää muusta puhuttu kuin sodasta.\nPoliitikot, jotka oleskelivat Varsovassa ja hovissa, puhuivat siitä\nvarmana asiana, ja sitä paitsi oli koko kansalla jo sellainen\nesitunne, että sodan täytyy syttyä — ja sellainen esitunne on monesti\nvarmuuttakin voimakkaampi, varsinkin kun se perustuu kuninkaan tekoihin\nja toimiin, kansan tahtoon ja historialliseen tehtävään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRadomin matkalla pyysi kirkkoherra Woynowski Cyprianowiczeja\npoikkeamaan pappilaan lepäämään, sitten hänen ja Jacekin piti heidän\nkanssaan jatkaa matkaa Jedlniaan. Aivan odottamatta ilmestyi pappilaan\nkolme herra Bukojemskia. Markus, jonka olkapää oli vahingoittunut,\nei vielä päässyt liikkeelle, mutta Mateus, Lukas ja Johannes olivat\nlähteneet tervehtimään vanhusta ja kiittämään häntä saamastaan\nhoidosta. Johannekselta kyllä puuttui pikkusormi, ja vanhemmilla\nveljillä oli suuret arvet, toisella otsassa, toisella poskessa, mutta\nmuuten he olivat täydellisesti parantuneet ja terveet kuin pukit.\n\nPari päivää sitten he jo olivat lähteneet korpeen metsästämään,\nhe olivat saavuttaneet nukkuvan emäkarhun, valveelta pistäneet\nsen kuoliaaksi ja tuoneet poikasen lahjaksi kirkkoherralle, jonka\ntiedettiin rakastavan metsän eläimiä.\n\nKirkkoherra, joka piti heitä \"kelpo poikina\", ilostui sekä heidän\ntulostaan että karhunpenikasta, ja hän oli menehtyä nauruun, kun\nkarhunpoika kävi käsiksi vieraita varten asetettuun simapikariin ja\npuolustaakseen saalistaan rupesi kauhealla mylvinnällä peloittamaan\nläsnä olevia.\n\nHuomattuaan, ettei kukaan sitä ota pois, asettui karhunpoika\ntakakäpälilleen ja tyhjensi lasin aivan kuin ihminen. Siitä nousi vielä\nsuurempi ilo.\n\n— En panisi sitä juomavarastoni vartijaksi enkä mehiläisteni\nhoitajaksi, sanoi kirkkoherra nauraen.\n\n— Hahhah, jatkoi samaan tapaan Stanislaw Cyprianowicz, — perin lyhyen\najan se on ollut opissa Bukojemskeilla, mutta yhdessä päivässä se\nsiellä on oppinut enemmän kuin metsässä koko elinaikanaan.\n\n— Se on valhetta, sanoi Lukas, — tuo elukka on luonnostaan sellainen,\nettä se tietää mikä maistuu makealta. Tuskin olimme sen metsästä\ntuoneet kotiin, kun se jo otti ryypyn ihan niinkuin metsässä joka aamu\nolisi tottunut siihen. Ja sitten se antoi koiraa kuonolle, ikäänkuin\nsanoakseen: \"Älä sinä tule tänne nuuskimaan\" — ja pani maata.\n\n— Paljon minulla tulee olemaan siitä iloa, ja siitä minun on\nkiittäminen herroja, sanoi kirkkoherra, — mutta juomanlaskijakseni en\nsitä pane, vaikka se mainiosti tuntee juomat, sillä varmaan se olisi\nliian virkaintoinen.\n\n— Karhu osaa kaikenlaista, huomautti Johannes, — kirkkoherra\nGlomickilla Przytykissä on karhu, jonka sanotaan polkevan urkuja.\nToiset kuuluvat olevan sille suutuksissaan, sillä silloin tällöin se\nitsekin karjaisee, varsinkin kun sille tehdään kiusaa.\n\n— Ei siinä ole mitään suuttumisen syytä, sanoi kirkkoherra, —\ntekeväthän linnutkin pesänsä kirkkoon ja laulavat Jumalan kunniaa, eikä\nsiitä kukaan suutu. Joka eläin on Jumalan palvelija — ja Vapahtajakin\nsyntyi tallissa.\n\n— Sanovathan ne vielä sellaistakin, puuttui Mateus puhumaan, — että\nHerra Jeesus kerran muutti myllärin karhuksi, ehkäpä siihen silloin jäi\nihmisen henki.\n\nSiihen virkkoi vanhempi Cyprianowicz:\n\n— Nyt te siinä tapauksessa olettekin tappaneet myllärin ja saatte\nvastata teostanne. Kuningas on kovin ankara karhuistaan eikä suinkaan\npalkkaa jahtivouteja sitä varten, että he tappaisivat hänen karhunsa.\n\nNämä sanat saattoivat veljekset pelästymään, ja vasta hyvän ajan\nperästä sai Mateus suunsa auki ja pääsi puolustamaan heidän yhteistä\ntekoaan:\n\n— Vähät siitä, emmekö me ole aatelia? Yhtä hyvät Bukojemskit ovat kuin\nSobieskitkin.\n\nLukaksen mieleen välähti hyvä ajatus, ja samassa hänen kasvonsa\nkirkastuivat:\n\n— Me annoimme kunniasanamme, ettemme ammu karhuja, selitti hän —\nannoimmehan? Emme olekaan ampuneet. Me pistimme kuoliaaksi.\n\n— Ei hänen armonsa kuningas nyt ehdi ajatella karhuja, huomautti\nJohannes, — eikä hänelle kukaan mene tätä kertomaan. Uskaltaisipa\nvain joku metsänvartijoista... Paha kuitenkin, että ehdimme kehua\ntekoamme herra Pongowskille ja herra Grothukselle, sillä herra Grothus\nläksi suoraa päätä Varsovaan. Hän näkee siellä usein kuninkaan ja voi\nvahingossa puhua liikaa.\n\n— Koska te tapasitte Pongowskin? kysyi kirkkoherra.\n\n— Eilen. Hän oli saattamassa herra Grothusta. Tiedättehän, arvoisa\nkirkkoherra, majatalon, jota sanotaan Mordowniaksi? Poikkesivat sinne\nsyöttämään hevosiaan ja tapasivat meidät. Pongowski silloin kysymään\nkaikenlaisia asioita, muun muassa Jacekista.\n\n— Minustako? keskeytti Jacek.\n\n— Niin. \"Onko totta, että Taczewski lähtee sotaan?\" hän kysyi. \"On!\"\nme sanoimme. \"Entä koska?\" \"Pian.\" Sitten Pongowski sanoi: \"Vai\nniin, hän menee kai jalkaväkeen.\" Silloin me kaikki raivostuimme, ja\nMateus sanoi: \"Paras on, ettei teidän armonne pistele, sillä Jacek on\nnyt meidän ystävämme ja meidän täytyy puolustaa häntä.\" Samassa me\nrupesimme vähän ähkimään, ja kun hän sen huomasi, hän sanoi: \"En minä\nsitä sano pahassa tarkoituksessa — tiedän vain, ettei Wyrombki ole\nmikään starostakunta.\"\n\n— Starostakunta tai ei, se ei kuulu häneen! huudahti kirkkoherra. —\nÄlköön sillä vaivatko päätään!\n\nHerra Pongowski oli nähtävästi kuitenkin toista mieltä ja vaivasi\npäätään Jacekin asioilla, koska pappilaan tuntia myöhemmin tuli poika,\njoka uuden simakannun ohella toi sinetöityä kirjettä ja joka ilmoitti:\n\n— Olen hänen armonsa Belczonczkan herran lähettämä.\n\nKirkkoherra Woynowski otti kirjeen, rikkoi sinetin, kääri auki paperin,\noikaisi sen suoraksi, meni likemmä ikkunaa ja rupesi lukemaan.\n\nJacek oli mielenliikutuksissaan käynyt aivan kalpeaksi: hän tuijotti\nkirjeeseen kuin sateenkaareen, sillä hänellä oli se tunne, että siinä\npuhuttiin hänestä. Lintuina lentelivät ajatukset hänen päässään:\njokohan vanhus on pehminnyt, jokohan pyytää anteeksi? Varmaankin.\nToisin ei saata olla. Eihän Pongowskilla ollut oikeutta kantaa vihaa\nkauemmin kuin ne kantoivat, jotka olivat joutuneet kärsimään. Omatunto\noli herännyt, hän oli huomannut menetelleensä väärin, hän oli huomannut\nsyvästi loukanneensa viatonta ihmistä ja haluaa nyt sovittaa vääryyden.\n\nJacekin sydän löi kuin vasara. Oi, minä lähden, puheli hän mielessään,\n— ei täällä onnea minulle ole, ja vaikka voin antaa anteeksi, niin en\nvoi unohtaa. Mutta kunhan edes kerran vielä ennen lähtöä näkisin hänet,\njoka on niin julma ja niin rakas, Annulan, kunhan edes kerran saisin\nhäntä katsella, hänen ääntään kuulla — älä, rakas, armollinen Jumala,\nsitä minulta kiellä!\n\nJa hänen ajatuksensa lensivät nopeammin kuin pääskyset, mutta ne\neivät olleet ehtineet kauankaan lentää, kun sattui aivan odottamaton\ntapaus: kirkkoherra Woynowski rutisti äkkiä kirjeen käteensä ja kourasi\nvasemmalle kyljelleen, ikäänkuin sapelia tavoitellakseen. Veri nousi\nhänen kasvoilleen, kaula paisui ja pullistui ja silmät säkenöivät. Hän\noli niin hirveän näköinen, että Cyprianowicz ja Bukojemskit katselivat\nhäneen kuin johonkin ihmeeseen: kuin loihtimalla hän näytti muuttuneen\ntoiseksi ihmiseksi.\n\nHuoneessa vallitsi kolkko äänettömyys.\n\nKirkkoherra oli asettunut ikkunaan päin, ikäänkuin katsellakseen ulos,\nsitten hän kääntyi, loi ensin katseensa seiniin ja sitten vieraisiin,\nmutta varmaan hän sitten sai mielensä tasapainoon, sillä hänen kasvonsa\nkalpenivat ja silmistä sammuivat salamat.\n\n— Hyvät herrat, hän sanoi, — se mies ei ole ainoastaan kiivas, vaan hän\non suorastaan paha. Tapahtuuhan jokaiselle, että kiivaudessaan puhuu\nenemmän kuin järki sallisi, mutta joka yhä pysyy kiinni vihassaan ja\nsolvaamistaan solvaa loukattua, se ei enää käyttäydy aatelismiehen ja\nkatolisen tavoin.\n\nTämän sanottuaan hän kumartui ottamaan rypistynyttä kirjettä ja ojensi\nsen Taczewskille:\n\n— Jacek, jos sinun sydämeesi vielä on jäänyt jokin sirpale, niin tällä\nveitsellä sinä sen leikkaat pois. Lue, poika-raukka, lue ääneen, sillä\nsinulla ei ole mitään hävettävää, vaan sillä, joka tällaisen kirjeen on\nkirjoittanut. Saakoot nämä herrat tietää, mikä mies herra Pongowski on.\n\nJacek tarttui vapisevin käsin kirjeeseen, käänsi sen auki ja luki:\n\n \"Kunnianarvoisa herra Rovasti etc. etc.\n\n Kuultuani, että Wyrombkin Taczewski, joka on oleskellut talossani,\n näinä päivinä lähtee sotaan, lähetän hänelle, muistaen leipää, jolla\n häntä hänen köyhyydessään olen ruokkinut, ja niitä pieniä palveluksia,\n joita silloin tällöin olen voinut hänellä teettää, hevosen sekä\n dukaatin kengitykseen, samalla varoittaen, ettei hän käyttäisi\n lahjojani mihinkään turhiin.\n\n Tarjoten samalla mielihyvällä ja alttiisti palvelustani, piirrän\"\n j.n.e.\n\nKirjeen luettuaan Jacek kalpeni niin kauheasti, että läsnä olevat\npelästyivät, varsinkin kirkkoherra, joka pelkäsi kalpeuden ennustavan\nhirveää vimmaa ja joka tiesi, kuinka kauhea vihassaan tuo muuten\nniin lempeä nuorukainen saattoi olla. Hän alkoi sen tähden paikalla\ntyynnytellä.\n\n— Pongowski on vanha ja toiskätinen, virkkoi hän kiireesti, — et sinä\nvoi vaatia häntä kaksintaisteluun!...\n\nMutta Taczewski ei yltynyt vihan vimmoihin, vaan hänet valtasi ääretön,\ntuskallinen hämmästys, joka ensi hetkessä nousi ylemmä kaikkia muita\ntunteita.\n\n— En voi vaatia häntä kaksintaisteluun, toisti hän kaikuna, — mutta\nmiksi hän sitten alituisesti minua solvaa...?\n\nSilloin nousi vanha Cyprianowicz, tarttui Jacekin molempiin käsiin,\npainoi niitä lujasti, suuteli häntä otsalle ja lausui:\n\n— Itseään Pongowski on häväissyt eikä sinua, ja jos sinä luovut\nkostosta, tulee jokainen entistä enemmän ihailemaan jaloa luonnettasi,\njoka niin kokonaan on suuren syntyperäsi mukainen.\n\n— Ne olivat viisaita sanoja, huudahti kirkkoherra, — ja sinun täytyy\nnäyttää olevasi niiden arvoinen...\n\nNyt syleili Stanislaw Cyprianowicz vuorostaan Jacekia.\n\n— Totta puhuen, hän virkkoi, — rakastan sinua entistä enemmän.\n\nMutta Bukojemskeille, jotka kirjeen kuultuaan kaiken aikaa olivat\nkiristelleet hampaitaan, ei tämä asiain käänne ollut ensinkään mieleen.\nStanislawin esimerkkiä seuraten alkoivat hekin nyt syleillä Jacekia.\n\n— Käyköön nyt kuinka käy, huomautti vihdoin Lukas, — mutta kyllä minä\nJacekin sijassa menettelisin toisin.\n\n— Kuinka sitten? kysyi uteliaina kaksi veljeksistä.\n\n— Sitä tosin en tiedä, mutta keksisinpä keinon enkä rupeaisi antamaan\nanteeksi.\n\n— Kun et tiedä, niin älä sitten puhu.\n\n— Mitäs te sitten olette tietävinänne?\n\n— Olkaa hiljaa! huudahti kirkkoherra. — En minä jätä tuota kirjettä\nvastaamatta, mutta kostamasta kieltää kristinusko ja katolisuus.\n\n— No niin, mutta ensi hetkessä teidän korkea-arvoisuutennekin hapuili\nsapelia sivultaan.\n\n— Tulin sitä siinä liian kauan kantaneeksi. _Mea culpa!_ Se on\nminun vikani. Mutta kuten sanoin, on tässä vielä otettava huomioon,\nettä Pongowski on vanha ja ilman toista kättä. Ei tässä voi tarttua\nrautaan... Ja juuri siitä syystä, hyvät herrat, tuo mies iljettää minua\nniin äärimmäisyyteen asti, että hän tällä likaisella tavalla käyttää\nhyväkseen rankaisemattomuuttaan.\n\n— Kyllä hänen kuitenkin käy kuumaksi olo näillä seuduin, virkkoi\nJohannes Bukojemski. — Kyllä me pidämme huolta siitä, ettei kukaan\npistä jalkaansa hänen kattonsa alle...\n\n— Mutta vastaus on annettava, keskeytti kirkkoherra, — ja paikalla.\n\nHetkisen he kuitenkin vielä tuumailivat, kirjoittaisiko vastauksen\nJacek, jota kirje tarkoitti, vaiko kirkkoherra, jolle se oli osoitettu.\nVihdoin ratkaisi Taczewski itse asian, lausuen:\n\n— Minulle koko tuo talo ja kaikki sen ihmiset ovat ikäänkuin kuolleet —\nsaavat kiittää onneaan, että niin olen mielessäni päättänyt.\n\n— Kuolleet ovatkin! Silta on poltettu! tokaisi joukkoon kirkkoherra,\netsiessään kynää ja paperia.\n\nJohannes Bukojemski riensi sanomaan:\n\n— Hyvä on, että silta on poltettu, mutta vielä parempi olisi, jos koko\nBelczonczka sauhuna nousisi ilmaan! Kun meille Ukrainaan tuli joku\nvieras ja asettui joukkoomme asumaan, mutta ei osannut elää ihmisiksi,\nniin me pistimme hänet kuoliaaksi, ja talo paloi poroksi.\n\nNäihin sanoihin ei kukaan muu kiinnittänyt huomiota kuin vanhempi\nCyprianowicz, joka malttamattomasti heilautti kättään ja virkkoi:\n\n— Herrat ovat kotoisin Ukrainasta, minä Lembergin seuduilta ja herra\nPongowski Pomorzesta. Teidän käsityksenne mukaan saattaisi herra\nPongowski pitää sekä teitä että meitä vieraina. Mutta Tasavalta on\nsuuri talo, jossa asuu aatelinen perhe ja jonka jokaisessa kolkassa\naatelismies on kotonaan...\n\nKaikki vaikenivat, alkovista kuului kynän rapinaa ja sanat, joita\nkirkkoherra puoliääneen saneli itselleen.\n\nTaczewski istui jonkin aikaa pää käsien varassa liikkumattomana. Äkkiä\nhän ojentui suoraksi, katsoi läsnä olevia ja lausui:\n\n— Yhtä asiaa en saata ymmärtää.\n\n— Emme mekään, jatkoi Lukas Bukojemski, — mutta jos sinä juot simaa,\nniin mekin juomme.\n\nKoneentapaisesti täytti Jacek pikarit ja puhui samalla, omien\najatustensa lentoa seuraten:\n\n— Pongowski saattoi loukkaantua siitä, että kaksintaistelu sai alkunsa\nhänen talossaan — vaikka sellaisia tapauksia sattuu alituisesti. Mutta\ntietäähän hän nyt, etten minä vaatinut teitä kaksintaisteluun, hän\ntietää syyttä solvanneensa minua oman kattoni alla, tietää, että olen\nsopinut herrojen kanssa, tietää, etten enää tule hänen taloonsa — ja\nkuitenkin hän vielä minua ahdistaa, vielä koettaa solvata minua...\n\n— Se on totta, että tässä suuttumuksessa piilee jotakin erinomaista,\nsanoi vanhempi Cyprianowicz.\n\n— Te olette myöskin sitä mieltä.\n\n— Mitä mieltä? kysyi kirkkoherra, joka tullessaan alkovista, valmis\nkirje kädessä, kuuli viime sanat.\n\n— Että tässä erinomaisessa suuttumuksessa piilee jotakin.\n\nKirkkoherra loi katseensa hyllyyn, jossa muitten kirjojen joukossa oli\nRaamattu, ja virkkoi:\n\n— Sanon, mitä aikoja sitten olen sanonut, että tässä piilee nainen.\n\nHän kääntyi läsnä olevien puoleen:\n\n— Luenko herroille, mitä pyhä kirja sanoo naisesta...?\n\nMutta hän ei päässyt lauseensa päähän, ennenkuin Jacek kuin tulen\npolttamana karkasi pystyyn, tarttui molemmin käsin tukkaansa ja rupesi\nkauheassa tuskassa valittamaan:\n\n— Sitä enemmän en ymmärrä tätä asiaa, sillä jos joku maailmassa... jos\njollekin maailmassa... koko sielullanihan minä...\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi, sillä tuska kuristi häntä kuin\npihdeillä kurkusta, ja kiteytyi kahteen suureen, polttavaan\nkyyneleeseen, jotka heruivat silmistä ja vierivät poskille.\n\nKirkkoherra ymmärsi hänet täydellisesti.\n\n— Rakas Jacek, hän neuvoi, — parempi on että poltat haavaa, vaikka\nkoskisi kuinka, kuin että se pääsee tekemään märkää. Siksi en sinua\nnyt säästä. Olenhan minäkin aikoinani ollut maallisena sotamiehenä,\nsen tähden ymmärrän paljon asioita. Tiedän, että suru ja muistot,\nvaikka pakenisit kuinka kauas, seuraavat sinua kuin koirat, ulvoen\nyökaudet ja antamatta sinun nukkua. Eikö ole paras, että paikalla\ntapat ne? Sinä tunnet tälläkin hetkellä, että olisit valmis antamaan\njokaisen veripisarasi tytön edestä, jota rakastat, ja juuri siksi\non niin kauheaa, että solvaukset tulevat siltä taholta. Se tuntuu\nmahdottomalta ja on kuitenkin mahdollista... Sillä jos sinä olet\nloukannut neitseellistä ylpeyttä ja neitseellistä itserakkautta, jos\nsiellä on odotettu sinun tulevan maassa madellen pyytämään anteeksi\netkä ole tullutkaan, jos sinua on lyöty etkä sinä olekaan nöyrtynyt,\nvaan tarttunut aseeseen ja murtanut kahleet — niin tiedä, ettet koskaan\nsaa sitä anteeksi, vaan sinua seuraa alituisesti viha suurempi kuin\nmiehen viha saattaa ollakaan. Eikä tässä auta muu kuin yksi keino:\nsärje rakkaus vaikkapa omaa rintaasi vastaan ja heitä luotasi, kuten\nheitetään taittunut kaari!\n\nTaasen seurasi hetken hiljaisuus. Vanha Cyprianowicz nyökäytti päätään\nkirkkoherran sanojen vahvistukseksi, kokeneena miehenä ihmetellen hänen\nviisauttaan.\n\n— Totta on, että tartuin aseeseen ja mursin kahleet, myönsi Jacek. —\nPongowski ei enää saavuta minua!\n\n— Minä tiedän jo, mitä teen! huudahti äkkiä Lukas Bukojemski.\n\n— Puhu äläkä pidä takanasi! panivat molemmat veljet.\n\n— Entä tiedättekö mitä jänis sanoo?\n\n— Mikä jänis? Oletko humalassa?\n\n— Jänis, joka istuu pellonpientareella.\n\nJa hän nousi innoissaan seisomaan, laski kädet vyötäisilleen ja rupesi\nlaulamaan;\n\n    Pelloll' istuu jänönen,\n                jänönen,\n    metsästäjää peläten,\n                peläten,\n    siinä sitten jänö-parka\n    tekee testamentin tarkan\n                pojilleen.\n\nSiinä hän kääntyi veljiensä puoleen ja kysyi:\n\n— Entä tiedättekös, mikä oli testamentin sisältö?\n\n— Tiedämme kyllä, mutta kerro se silti!\n\n— Kuulkaa sitten:\n\n    Suudelkaa mua viime kerran,\n    Kavahtakaa pyssyherraa,\n             poikaset...\n\n... Kas sen minä Jacekin sijassa kirjoittaisin kaikille Belczonczkan\nasukkaille, ja jollei hän sitä tee, niin pistäköön ensimmäinen\njanitsaari minut kuoliaaksi, jollen minä omassa ja teidän nimessänne\nkirjoita niitä sanoja jäähyväisiksi herra Pongowskille.\n\n— Taivaan tähden, se oli mainio tuuma! huusi Johannes riemuissaan.\n\n— Haaveilut pois ja työhön ja toimeen!\n\n— Kirjoittakoon Jacek vain vastauksen!\n\n— Ei keskeytti kirkkoherra, jota veljesten keskustelu jo oli\nkyllästyttänyt, — ei Jacek mitään kirjoita, vaan minä kirjoitan, eikä\nminun käy lainaileminen sananparsia teiltä, hyvät herrat.\n\nHän kääntyi nyt Cyprianowiczin ja Jacekin puoleen:\n\n— Tehtävä on vaikea, sillä häijyyden sarvet on taitettava,\nkohteliaisuutta ei saa loukata, mutta samalla on osoitettava, että me\nymmärrämme, mistä päin pisto tulee. Kuulkaa siis, hyvät herrat, ja jos\nhaluatte tehdä muistutuksia, niin olkaa hyvät.\n\nJa hän rupesi lukemaan:\n\n \"Jalosukuinen, armollinen herra ja melko rakas veli...\"\n\nHän läjäytti kämmenellään kirjettä ja huomautti;\n\n— En kirjoita \"rakas veli\", vaan \"melko rakas veli\".\n\n— Kyllä se hänelle riittää! sanoi Serafin-herra, — lukekaa eteenpäin!\n\n— Kuulkaa siis:\n\n \"Kaikille kansalaisille Tasavallassamme on tunnettua, että ainoastaan\n ne henkilöt, jotka nuoruudesta asti ovat seurustelleet kohteliaitten\n ihmisten kanssa tai jotka suuresta suvusta polveutuen jo syntyessään\n ovat tuoneet maailmaan kohteliaat tavat, saattavat joka tilaisuudessa\n niitä säilyttää ja käytännössä toteuttaa. Koska ei kumpikaan näistä\n eduista ole langennut jalosukuisen, armollisen herran osalle, antaa\n jalosukuinen herra Jacek Taczewski, joka aivan päinvastoin kuin\n Teidän armonne, kuuluisilta esi-isiltään on perinyt sekä jalon veren\n että jalon mielen, Teille anteeksi halpamaiset sananne ja lähettää\n takaisin yhtä halpamaiset lahjanne. Ja koska te niiden tavalla,\n jotka pitävät majataloja kaupungeissa tai kapakoita teiden varsilla,\n lähetätte laskun vieraanvaraisuudesta, jota jalosukuinen herra Jacek\n Taczewski on Teidän armonne talossa nauttinut, niin on jalosukuinen\n Taczewski valmis korvaamaan kaikki hänen luonteensa mukaisella\n anteliaisuudella...\"\n\n— Herran tähden, keskeytti hänet vanhempi Cyprianowicz, — Pongowski saa\nhalvauksen.\n\n— Niin, ylpeyttä täytyy lannistaa, ja sitten se silta on poltettava —\nJacek itse niin tahtoo.\n\n— Niin, niin! huusi Taczewski kuumeentapaisesti.\n\n— Kuulkaa nyt vielä, mitä hänelle itse puolestani kirjoitan:\n\n \"Olen itse taivutellut jalosukuista Taczewskia tähän pitkämielisyyteen\n selittämällä, että kaari tosin on teidän, mutta myrkytetty nuoli,\n jolla aioitte jaloa nuorukaista haavoittaa, nähtävästi on kotoisin\n toisen viinestä. Järki heikkenee aivan kuten voima luissa ja\n ytimissä vuosien kuluessa, ja raihnainen vanhuus kallistaa helposti\n korvansa vieraan kuiskutukselle, mutta sitä suuremmalla syyllä\n sitä on kohdeltava pitkämielisyydellä. Lopetan, pappina ja Jumalan\n palvelijana lisäten, että jota vanhempi ihminen on ja jota likempänä\n hänen loppunsa, sitä vähemmin tulee hänen antautua vihan ja ylpeyden\n valtaan, vaan sen sijaan ajatella sielunsa pelastusta, jota\n teidän armollenne toivotan. Amen. Pysyen teidän armonne... j.n.e.\n kirjoitan... j.n.e.\"\n\n— Kaikki on erinomaisesti kirjoitettu, huudahti Serafin-herra. — Ei\nmitään lisättävää eikä mitään pois otettavaa.\n\n— Entä arveletteko hänen saavan ansionsa mukaan? sanoi kirkkoherra.\n\n— Oikein korviani kuumoitti muutamissa paikoin.\n\n— Niin minunkin, sanoi Lukas Bukojemski, — kun tuollaisia asioita\nkuulee, niin rupeaa janottamaan kuin kuumimmalla helteellä.\n\n— Kaada herroille simaa, Jacek. Minä sinetöin kirjeen ja lähetän sen\nmenemään.\n\nHän otti sinettisormuksen sormestaan ja meni alkoviin. Ennen kirjeen\nsulkemista hänen mieleensä nähtävästi kuitenkin juolahti jokin ajatus,\nkoska hän palasi ja virkkoi:\n\n— Niin, kaikki on kunnossa. Mutta kunhan en olisi ollut liian ankara.\nJos se vanha mies sairastuu? Kynän tekemät haavat kirvelevät yhtä\npahasti kuin miekan tai luodin tekemät.\n\n— Se on totta! myönsi Taczewski.\n\nJa kiristeli hampaitaan.\n\nTämä välitön tuskanilmaus ratkaisi asian.\n\nVanhempi Cyprianowicz virkkoi:\n\n— Arvoisa kirkkoherra, epäilyksenne todistavat mielenne jaloutta, mutta\nPongowski ei tuntenut mitään epäilystä. Hänen kirjeensä sattui suoraan\nsydämeen, mutta teidän kirjeenne haavoittaa vain pahuutta ja ylpeyttä.\nMinä olen sitä mieltä, että kirje on lähetettävä.\n\nJa kirje lähetettiin. Sitten ryhdyttiin entistä suuremmalla kiireellä\nvalmistamaan Taczewskia matkalle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJacekin ystävät eivät kuitenkaan edellyttäneet, että kirkkoherran kirje\ntulisi suorastaan hyödyttämään herra Gedeon Pongowskia hänen kotoisessa\npolitiikassaan.\n\nKirjeen saadessaan hän tosin suuttui. Jacek, joka tähän saakka oli\nollut vain hänen tiellään, kävi hänelle nyt, vaikk'ei hän ollutkaan\nkirjettä kirjoittanut, vihan esineeksi. Tämä viha versoi katkerassa\nvanhassa sydämessä kuin myrkkykukkanen, ja samalla neuvoi viisaus, että\nkirkkoherran kirjettä on käytettävä niin hyödyllisesti kuin suinkin.\n\nGedeon-herra hillitsi siis kuumimman kiukkunsa, komensi kasvoilleen\nylenkatseellisen säälin ilmeen ja läksi kirje kädessä neiti Sieninskin\nluo.\n\n— Kiittämättömyys on maailman palkka, hän virkkoi. — En olisi tahtonut\nsitä tehdä, sillä minä tunnen ihmiset, mutta kun sinä rupesit\nvääntelemään käsiäsi ja väittämään, että hänelle oli tehty väärin,\nettä minä olin ollut liian kova ja että sinä olit ollut liian kova,\nettei pidä antaa hänen vihassa lähteä sotaan, niin minä taivuin:\nlähetin hänelle raha-apua, lähetin hevosen, lähetin kohteliaan kirjeen;\najattelin, että hän tulee kiittämään ja sanomaan hyvästi, kuten\nihmisen sopii, joka niin paljon on asunut kattoni alla — mutta katso,\nminkämoisen vastauksen sen sijaan saan!\n\nTämän sanottuaan hän otti vyöstään kirkkoherran kirjeen ja antoi sen\nneidille.\n\nTyttö rupesi lukemaan, ja äkkiä vetäytyivät hänen tummat kulmakarvansa\nkokoon, mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa kirkkoherra sanoo\nherra Pongowskin tahtoneen rangaista Jacekia siksi, että joku toinen\non kuiskannut hänen korvaansa sellaisen kehoituksen, alkoivat hänen\nkätensä vavista ja hänen kasvoilleen lensi helakka puna. Sitten hän\nkävi valkoiseksi kuin vaate.\n\nGedeon-herra näki kaikki, mutta ei ollut näkevinään.\n\n— Suokoon Jumala heille anteeksi, mitä he minun persoonastani\nkirjoittavat, lausui hän hetkisen äänettömyyden perästä, — sillä\nHän yksin tietää, ovatko Pongowskit niin paljon huonommat kuin\nTaczewskit, joitten kuuluisuutta ihmiset toitottavat maailmalle enemmän\nkuin kannattaa. Mutta sitä en saata suoda heille anteeksi, että he\nkiittämättömyydellä palkitsevat enkelinsydämesi hyvyyden.\n\n— Jacek-herra ei ole kirjoittanut tätä, vaan kirkkoherra Woynowski,\nvastasi neiti Sieninski, käyden ikäänkuin oljenkorteen kiinni.\n\nVanha aatelisherra huoahti ja kysyi:\n\n— Uskotko, neito, että sinua rakastan?\n\n— Uskon, vastasi tyttö, painuen suutelemaan holhoojansa kättä.\n\nTämä alkoi hellästi silitellä hänen vaaleaa päätään.\n\n— Vaikka uskotkin, niin et laisinkaan tiedä, kuinka paljon. Sinä olet\nainoa lohdutukseni. Harvoin minä tällaisia sanoja päästän huuliltani\nja harvoin lausun mitä sydämeni tuntee, sillä vanha suru on sinne\nkätketty. Mutta sinun pitää ymmärtää, että olet ainoani maailmassa. En\ntahtoisi, että sinulla olisi huolta ja ikävää, surusta puhumattakaan\n— tahtoisin täyttää jokaisen elämäsi hetken ilolla ja onnella. En\ntahdo kysellä, mitä sydämessäsi on alkanut versoa, vaan sanon: jos\nse on ollut puhtaasti sisarellinen tunne, kuten edellytän, tai\njotakin enempää, niin tuo nuorukainen, joka on palkinnut rehellisen\nystävyytemme kiittämättömyydellä, ei sitä ansaitse. Anulkaseni, sinä\npettäisit itseäsi jos luulisit kirkkoherran kirjoittaneen tuon kirjeen\nTaczewskin tietämättä. Yhdessä he ovat vastauksen laatineet, ja\ntiedätkö miksi he ovat vastanneet näin ylpeästi? Siksi, että Taczewski,\nkuten olen kuullut, on saanut rahaa tuolta Jedlnian armenialaiselta.\nKas sitä hän tarvitsi, ja kun hän sitä on saanut, ei hän enää välitä\nmistään muusta. Sillä kannalla ovat asiat, ja sinun täytyy myöntää,\nettä joka toisin ajattelee, se pettää omaa itseään.\n\n— Myönnän, kuiskasi tyttö.\n\nGedeon-herra mietti hetkisen ikäänkuin löytääkseen lähtökohdan, sitten\nhän virkkoi:\n\n— Ei, sanovat vanhojen ihmisten aina tahtovan kehua entisiä ja moittia\nnykyisiä aikoja, mutta se on sellaista, että maailma turmeltuu\nturmeltumistaan ja ihmiset turmeltuvat: ei minun aikoinani kukaan\nolisi käyttäytynyt niinkuin Taczewski. Mutta tiedätkö, mikä on tämän\nkaiken alku ja juuri? Se on se puussa vietetty yö, joka teki herra\nritarin ihmisten pilkaksi... Lähtee muka auttamaan muita ja ryömii itse\npelästyksissään puuhun — voihan sellaista tapahtua, mutta paras on\nsitten olla kehumatta, sillä mikä kerran on naurettavaa, se ei muuksi\nmuutu. En minä pidä Bukojemskeja enkä Cyprianowiczeja minään sankareina\n— juoppoja ovat, maankiertäjiä ja kortinlyöjiä — tiedän sen! Enemmän\nhe nytkin ajattelivat susien nahkoja kuin meitä. Mutta Taczewskiin\noli juurtunut sellainen viha, ettei hän voinut antaa heille anteeksi\ntuota satunnaista apua. Siitä se kaksintaistelu sai alkunsa. Jumala\nolkoon todistajani, että minulla oli syytä suuttua. Sitten herrat\nkyllä sopivat, sillä nähtävästi ritari huomasi, että Cyprianowiczilta\nsaattaa saada rahaa ja että on paras kääntää viha meitä vastaan. Hän\non osoittanut olevansa ylpeä, häijy, ahne ja kiittämätön — ei enempää\neikä vähempää! Hän on loukannut minua — vähät siitä! Mutta miksi hän on\nloukannut sinua, kukkaseni? Vuosikausia on eletty naapureina, hän on\nollut täällä jokapäiväinen vieras!... Kiintyyhän sellaisissa oloissa\nmustalainenkin olinpaikkaansa, pääskynen tottuu räystääseensä, haikara\nrakastaa pesäänsä, mutta hän sylkee meidän oveemme paikalla, kun\ntuntee armenialaiset rahat taskussaan... Ei, ei, niin ei kukaan olisi\nkäyttäytynyt minun aikoinani!\n\nNeiti Sieninski kuunteli pää käsien varassa, silmät tuijottaen\neteenpäin. Pongowski keskeytti puheensa, katseli häneen levottomasti ja\nkysyi:\n\n— Mitä sinä mietit?\n\n— En mitään, vastasi tyttö, — mutta olen niin suruissani, etten löydä\nsanoja...\n\nHän ei löytänyt sanoja, mutta kyyneleet hän löysi. Gedeon-herra antoi\nhänen rauhassa itkeä.\n\n— Parempi on, sanoi hän vihdoin, — että surusi valuu pois kyynelten\nmukana kuin että se jää rintaan kivettymään. Oi, ikävää se on, mutta\nmenköön menojaan, helistelköön vieraita taalareja, herrastelkoon\nja elämöiköön varsovalaisten toverien kanssa. Me jäämme tänne,\ntyttöseni... Ja varmaan se sentään tuottaa sinulle lohdutusta — jollei\nsuurtakaan lohdutusta, niin kuitenkin jotakin, kun tiedät, ettei sinua\ntäällä petetä ja loukata, ettei sydäntäsi täällä haavoiteta, vaan että\nsinä täällä olet kaikkien silmäterä ja että sinun onnesi on kaikkien\nensimmäinen pyrkimys ja samalla elämäni viimeinen ajatus. — Tule...\n\nJa hän avasi sylinsä ja tyttö vaipui hänen rintaansa vastaan\nsurullisena, mutta kiitollisena kuten tytär, jota isä kärsimysten\nhetkenä lohduttaa. Herra Pongowski rupesi taasen ainoalla kädellään\nsilittämään hänen vaaleita hiuksiaan, ja pitkän aikaa he istuivat sillä\ntavalla ääneti.\n\nHämärä lankesi maille, jäätyneet ikkunanruudut kimmelsivät kuutamossa\nja siellä täällä pihamaalla päästivät koirat pitkän haukunnan.\n\nTytön ruumiinlämpö tunki Gedeon-herran sydämeen asti, ja sydän alkoi\nentistä nopeammin sykkiä. Gedeon-herra ei kuitenkaan uskaltanut\nkauemmin antautua kiusauksen valtaan, sillä hän pelkäsi ennen aikojaan\nilmaisevansa itsensä.\n\n— Nouse, lapseni, lausui hän. — Ethän enää itke?\n\n— En, vastasi tyttö, suudellen hänen kättään.\n\n— No niin, katsopas nyt! Muista aina, että täällä löydät tukea ja\nturvaa ja rauhaa. Jokainen nuori mies tahtoo tuulena lentää halki\nmaailman, mutta minulle sinä olet ainoa. Paina se asia mieleesi!...\nVarmaankin olet monesti ajatellut: holhoojani on kuin mikäkin vihainen\nsusi, hän katselee vain, ketä saisi torua, eikä vähääkään ymmärrä minun\nnuoruuttani — mutta tiedätkö, mitä tämä holhooja on ajatellut ja yhä\najattelee? Usein kyllä mennyttä onneaan ja tuskaa, joka on sydämen\npohjalla — mutta näitä lukuun ottamatta vain sinua ja tulevaisuuttasi\nja kuinka saattaisi tuottaa sinulle onnea. Herra Grothuksen kanssa\njuttelimme sinusta tuntikausia, kunnes hän vihdoin vallan nauroi ja\nsanoi, ettei minun mielessäni enää muuta näy olevankaan. Mutta minun\nhuolenani oli, että sinulle kuoltuani jäisi edes suruton ja runsas\njokapäiväinen leipä.\n\n— Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi sitä nähdä! huudahti tyttö\npainuen suutelemaan Gedeon-herran kättä. Ja hänen äänestään soi\nsellainen vilpittömyys, että todellinen riemu hetkiseksi valaisi vanhan\naatelisherran kasvot.\n\n— Pidätkö sinä sitten todella hiukkasen minusta?\n\n— Oi, rakas holhoojani!\n\n— Jumala sinua siunatkoon, lapsi. Eihän minulla vielä niin pahasti ikää\nole ja ruumiskin olisi aika reipas, jollei olisi haavoja sekä sydämessä\nettä pinnassa. Mutta kuolema istuu aina oven edessä ja koputtaa, kun\nsille päälle tulee. Silloin jäisit yksin maailmaan rouva Winnickin\nkanssa. Herra Grothus on hyvä ihminen ja rikas mies, hän kyllä\nkunnioittaa tahtoani ja testamenttiani — mutta vaimo-vainajani muista\nsukulaisista en tiedä... ja Belczonczkan sain vaimoni myötäjäisinä. Jos\nrupeisivat rettelöimään ja käräjöimään... Kaikki on mahdollista. Herra\nGrothus antoi minulle kyllä neuvon — se on tepsivä keino, mutta hiukan\nkummallinen ja siksi en virka sinulle siitä mitään... Tahtoisin tavata\nhänen armonsa kuninkaan uskoakseni testamenttini hänen turviinsa.\nMutta kuningas on nyt kiinni valtiopäivätöissä ja tulevassa sodassa.\nHerra Grothus sanoi, että jos sota tulee, niin joukot ensinnä lähtevät\nliikkeelle hetmanien johdolla ja hänen armonsa itse jää Krakovaan.\nEhkäpä silloin... Ehkäpä lähdemme sinne yhdessä... Mutta tulkoon\nmitä tulee, tiedä, lapsi, että kaikki, mitä minulla on, on ja pysyy\nsinun omanasi... vaikkapa minun pitäisikin seurata herra Grothuksen\näärimmäistä neuvoa... vaikkapa tuntia ennen kuolemaani... Niin totta\nkuin Jumala minua auttakoon. Minä en ole mikään tuuliviiri enkä\nhuimapää — enkä mikään Taczewski.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNeiti Sieninski palasi kamariinsa sydän tulvillaan kiitollisuutta\nholhoojaa kohtaan, joka ei milloinkaan vielä ollut puhutellut häntä\nniin sydämellisesti, mutta samalla hän oli alakuloinen, hänen mielensä\nkiukkuinen ja apea kaikille ihmisille ja koko maailmalle. Ensi hetkenä\nei hän voinut ajatella tyynesti, hän vain tunsi, että häntä on kohdeltu\nkovin väärin ja että häntä on kohdannut hirveä pettymys.\n\nHyvyydestään, tuskastaan, ikävästään, kaikesta, mitä teki solmiakseen\nkokoon katkenneet langat, hän oli saanut palkaksi vihaisia katseita.\nEikä enää ollut mitään neuvoa. Eihän hän voinut toista kertaa\nkirjoittaa Jacekille selittääkseen ja parantaakseen asiaa. Kun hän sitä\najattelikin, valui hänen kasvoilleen nöyryytyksen ja häpeän puna. Sitä\npaitsi Jacek varmaankin jo oli lähtenyt...\n\nJa sitten tulee sota... ehk'eivät he enää näe toisiaan tässä elämässä,\nehkäpä hän kaatuu — ja kaatuu siinä uskossa, että tytön rinnassa sykkii\npaha ja paatunut sydän. Äkkiä valtasi hänet ääretön ikävä: ilmi elävänä\nastui hänen eteensä Jacek, iho ruskehtavana, surullisin silmin, silmin,\njoita hän niin monesti oli pilkannut tytön silmiksi.\n\nPääskynä lentää tytön ajatus kulkijan jälkeen ja huutaa: \"Jacek, en ole\ntahtonut sinulle pahaa! Jacek, Jumala näkee sydämeni!\" Niin hän huutaa\nhänen jälkeensä, mutta hän ei edes kuule, kulkee vain eteenpäin, ja jos\ntyttöä muistelee, niin vetäytyvät kulmakarvat ryppyihin.\n\nJa taas valui kyynelhelmiä hänen silmäripsiinsä. Hänet valtasi kumma\navuttomuus, voimattomuus ja alistumisen tunne, ja hän alkoi puhella\nitsekseen: \"Ei ole mitään neuvoa!... Suokoon Jumala hänelle anteeksi ja\njohdattakoon häntä — vähät minusta!\"\n\nHänen huulensa värisivät kuin itkevän lapsen ja silmät olivat kuin\nahdistetulla linnulla, mutta jostakin hänen kyynelkirkkaan sielunsa\nsalatusta sopesta nousi ääni, valitellen Jumalalle hätää, joka oli\nhäntä kohdannut.\n\nHän tiesi nyt varmaan, ettei Jacek milloinkaan ollut häntä rakastanut —\neikä hän saattanut käsittää, kuinka ei hän todella hiukkaakaan hänestä\nvälittänyt.\n\n— Holhoojani on oikeassa, hän ajatteli.\n\nMutta samassa hänen ajatuksensa pysähtyi.\n\n— Ei! se ei sittenkään voi olla mahdollista.\n\nJa hän muisti nyt Jacekin sanat, jotka ikäänkuin marmorilaattaan olivat\nsyöpyneet hänen mieleensä: \"Sinä et lähde mihinkään, mutta minä lähden.\nSen minä kuitenkin vielä sinulle sanon, että vaikka minä vuosikausia\nolen rakastanut sinua enemmän kuin terveyttäni, enemmän kuin elämääni,\nenemmän kuin omaa sieluani, niin en enää palaa tänne. Minä puren\ntuskasta nyrkkini verille, mutta en palaa — niin totta kuin Jumala\nminua auttakoon!\" Ja sen sanoessaan hän oli ollut kalpea kuin kalkittu\nseinä, ja tuska ja kiukku olivat vieneet hänet aivan suunniltaan.\n\nHän todella ei ollut palannut, hän ei ollut näyttäytynyt, hän oli hänet\nhylännyt, jättänyt, hän oli häntä loukannut arvottomalla epäluulolla,\nyhdessä kirkkoherran kanssa hän oli sepittänyt tuon julman kirjeen —\ntämä kaikki oli totta, siinä oli holhooja oikeassa; mutta ettei hän\nmilloinkaan olisi häntä rakastanut, että hän rahaa saatuaan olisi\nlähtenyt matkaan kevyin mielin ja sydän soitellen, että hän olisi\najatellut toisten liehakoimista, että hän olisi kokonaan lakannut häntä\najattelemasta, se tuntui aivan mahdottomalta.\n\nHolhoojan huolenpito saattoi edellyttää sellaista, mutta toisin olivat\ntosiasiat. Ei kalpene se, joka ei ensinkään rakasta, ei kiristele\nhampaitaan, ei tuskissaan kalva käsiään verille eikä revi ja raasta\nsieluaan...\n\nJa tyttö tuli siihen johtopäätökseen, että jos asiat ovat niin, niin\nentiseen tulee se ero, että kaksi kärsii eikä yksi, ja se tuotti\nhänelle jonkinlaista lohtua ja herätti hänessä hiukan toivoa.\n\nJa päivät ja viikot, jotka ovat edessä, näyttivät hänestä ehkä\nentistä surullisemmilta, mutta vähemmin katkerilta. Kirjeen sanatkin\nlakkasivat tulisina rautoina polttamasta häntä, sillä vaikk'ei hän\nepäillyt Jacekin osanottoa kirjeen sepittämiseen, hän kuitenkin tuli\nsiihen johtopäätökseen, että on ihan toinen asia, jos ihminen tekee\njotakin tuskissaan ja vihan väessä, kuin jos hän sen tekee kylmässä\npahuudessa...\n\nJa entistä voimakkaampana valtasi hänet taasen sääli Jacekia kohtaan.\nHänen tunteensa oli niin suuri ja varsinkin niin kuuma, ettei se\nsaattanut olla pelkkää sääliä. Hänen ajatuksensa alkoivat punoutua\njoksikin kultaiseksi langaksi, joka katosi tulevaisuuteen ja valaisi\nsitä iloisin hohtein.\n\nSota loppuu ja ero niinikään.\n\n— Tosin ei se hirveä Jacek palaa Belczonczkaan — oi ei! Hän on\nsellainen visapää, että minkä hän kerran on päättänyt, siinä hän pysy,\nmutta hän palaa näille maille, Wyrombkiin, ja asuu tässä likellä. Ja\nsitten käy niinkuin Jumala tahtoo. Ehkäpä hän on lähtenyt matkalle\nsilmät vesissä ja käsiään väännellen — hyvä Jumala häntä lohduttakoon!\n\nKotiin hän kuitenkin aina palaa sykkivin sydämin ja riemumielin,\nvarsinkin sodan jälkeen, suurena ja kuuluisana!\n\nSill'aikaa elää tyttö hiljalleen täällä Belczonczkassa. Holhooja on\nhänelle niin hyvä, ja hän selittää holhoojalle, ettei Jacek ensinkään\nole sellainen turmeltunut niinkuin muut nuoret — ja hän punoo\npunomistaan sitä kultaista lankaa, joka taasen on alkanut kiertyä hänen\nsydämensä ympäri.\n\nDanzigilaisen kellon käki vierashuoneessa kukahti jo myöhäistä tuntia,\nmutta yhä pakeni uni neittä.\n\nHän oli pitkänään vuoteessa, kirkkaat silmät tuijottivat kattoon ja hän\nmietti ja mietti, miten suoriutuisi suruistaan ja huolistaan. Jos Jacek\ntodella jo oli lähtenyt, niin hän varmaan oli lähtenyt pakoon häntä,\nsillä sotaan oli kuuleman mukaan vielä pitkä aika. Gedeon-herra ei\nollut maininnut nuoren Cyprianowiczin ja Bukojemskien matkasta mitään —\nnyt oli jollakin lailla päästävä puhuttelemaan heitä, saatava tietoja\nJacekista ja lausuttava jokin hyvä sana, joka heidän kauttaan tulisi\nhänen tietoonsa, vaikkapa vasta kaukaiselle leirille, sodan aikana.\n\nTyttö ei paljonkaan voinut toivoa heidän tulevan Belczonczkaan, sillä\nhän tiesi heidän menneen Jacekin puolelle ja jo jonkin aikaa katselleen\nherra Pongowskia kieroin silmin. Mutta hänellä oli toiset tuumat.\n\nMuutaman päivän perästä oli Pyhän Neitsyen juhla, ja sitä vietettiin\nsuurella synninpäästöllä Przytykin pitäjänkirkossa, jonne koko\nseudun aateli perheineen silloin matkasi. Siellä hänen täytyi\ntavata Cyprianowicz ja Bukojemskit, jollei kirkolla, niin rovastin\npäivällisillä, sillä sinä päivänä oli rovastin talo kaikille avoinna.\n\nHän toivoi kansanjoukossa voivansa vapaasti puhua heidän kanssaan.\nGedeon-herrakaan varmaan ei voi häneltä sitä kieltää, sillä vaikkei hän\nmoneen aikaan olekaan katsellut heitä lempein silmin, ei hän kuitenkaan\nvoi rikkoa kaikkia välejä, he kun ovat tehneet hänelle suuren\npalveluksen.\n\nTie Przytykistä Belczonczkaan oli aika pitkä ja Gedeon-herra, joka ei\nmielellään pitänyt kiirettä, oli tavallisesti yötä Radomissa, tai jos\nmeni Jedlnian tietä, niin Jedlniassa.\n\nTulvien takia he valitsivat pitemmän mutta vaarattomamman tien Radomin\nkautta — ja lähtivät matkalle anejuhlan edellisenä päivänä — vaunuilla\neikä reellä, sillä talvi oli äkkiä mennyt menojaan. Heitä seurasi kaksi\nraskasta kuormaa palvelijoita, eväitä, vuoteita ja patjoja, joita\nmahdollisesti tarvittaisiin syöttöpaikoissa.\n\nLähtiessä tuikkivat vielä korkealla tähdet ja tuskin alkoi idän taivas\nvaljeta. Rouva Winnicki rupesi hämärissä veisaamaan aamuvirttä,\nja nuori neiti ja Gedeon-herra yhtyivät unisin äänin veisuuseen.\nMatkavalmistusten takia oli nimittäin edellisenä iltana menty levolle\nhyvin myöhään. Vasta kylän takana ja sivuutettua pieni metsikkö, jota\ntuhannet varikset käyttivät lepopaikkanaan, valaisi punainen rusko\nneiti Sieninskin ruusuisia kasvoja ja unisia silmiä. Hän haukotteli\nvielä, kunnes ensi auringonsäde lensi maille ja valautui vainioille\nja metsiin. Silloin hän ravisti unet silmistään ja rupesi katselemaan\nympärilleen. Kirkas aamu teki mielen toivorikkaaksi ja iloiseksi. Päivä\nlupaili todella tulla ihanaksi, lämpöiseksi ja poutaisaksi. Ilmassa\ntuntu -kevään ensi henkäykset. Tavattomien lumien ja pakkasten jälkeen\ntuli vihdoinkin, ihmisten ihmeeksi, aurinkoisia, lämpöisiä päiviä.\nSanottiin, että talven selkä heti uudelta vuodelta oli taittunut, ja\npaimenet päättelivät laitumia ikävöivän karjan mylvinnästä, ettei\ntalvi enää palaa. Oli todella jo kevät. Ojissa, metsissä, pohjoisilla\nrinteillä ja jokien varsilla oli vielä suuria lumikinoksia, mutta\naurinko lämmitti niitä ylhäältä päin, ja alhaalta päin uursivat niitä\npurot ja kosket, alhopaikoin kokoontuen laajoiksi järviksi, joitten\npeileihin märät, lehdettömät puut kuvastuivat. Kosteat vaonharjat\npelloilla kiiltelivät kultaisina vöinä auringossa. Silloin tällöin\ntuli suuri tuulenpuuska, mutta sekin oli niin täynnä riemuisaa lämpöä,\nettä olisi luullut sen puhaltaneen suoraan auringosta — se viiletti\nyli vainioiden, samensi vesien kalvon ja ravisti hentoisilta, tummilta\noksilta maahan tuhansia helmiä.\n\nNäin kevättulvien aikana olivat tiet tavattoman huonot, vaivoin jaksoi\nkuusi hevosta vetää vaunuja. He pääsivät sen tähden hyvin hitaasti\neteenpäin. Jota korkeammalle aurinko nousi, sitä lämpöisempi tuli, ja\npian sai neiti Sieninski avata bahyttinsa nauhat. Vähitellen hän työnsi\nbahyttia niskaan ja rupesi availemaan ketunnahkaturkkiaankin.\n\n— Onko sinun niin kuuma? kysyi rouva Winnicki.\n\n— On kevät, täti-kulta! Oikea kevät! vastasi tyttö.\n\nJa hän oli niin herttainen — vaalea, hiukan pörröttynyt pää vasta\nbahytista vapautuneena, silmät hymyä täynnä, posket ruusuisina, että\nherra Pongowskinkin ankarat silmät sulivat. Jonkin aikaa hän katseli\ntyttöä ikäänkuin ensi kerran eläessään olisi hänet nähnyt, sitten hän,\npuoleksi itsekseen, puoleksi hänelle, virkkoi:\n\n— Etkä ole sinäkään hullumpi — totta totisesti!\n\nTyttö hymähteli hänelle vastaukseksi.\n\n— Voi kuinka hitaasti me kuljemme! huudahti hän hetkisen perästä.\n— Kauhean huono tie! Eikö totta, Gedeon-herra, että jos jonkun on\nlähdettävä pitkälle matkalle, niin pitää hänen odottaa kunnes tiet\nvähän kuivuvat?\n\nGedeon-herran kasvot synkistyivät hiukan, hän ei vastannut kysymykseen,\nvaan katsahti vaunun ikkunaan ja virkkoi:\n\n— Jedlnia!\n\n— Ehkä sitten menemme kirkkoon? kysyi rouva Winnicki.\n\n— Emme. Ensiksi kirkko luultavasti on suljettu, koska kirkkoherra on\nlähtenyt Przytykiin, ja toiseksi hän on minua niin syvästi loukannut,\netten ojentaisi hänelle kättänikään, jos minua likenisi.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n— Pyydän myöskin armollista rouvaa ja sinua, Anula, ettette antautuisi\nmihinkään puheisiin hänen kanssaan.\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus. Äkkiä alkoi vaunujen takaa kuulua kavioiden\nkapsetta ja kulinaa, kun hevoset vetivät jalkansa liejusta — sitten\nhuudettiin vaunujen kummaltakin puolelta:\n\n— Nöyrin palvelijanne! Nöyrin palvelijanne!\n\n— Nöyrin palvelijanne! vastasi herra Pongowski.\n\n— Przytykiinkö teidän armonne on matkalla?\n\n— Kuten joka vuosi. Arvelen, että herratkin ovat menossa\nsynninpäästölle.\n\n— Niin olemme, vastasi Markus. — Täytyy ennen sotaan lähtöä puhdistua\nsynneistä.\n\n— Mutta eikö vielä ole liian aikaista?\n\n— Miksi olisi liian aikaista? kysyi Lukas. — Anejuhlilla putoavat\ntähänastiset synnit hartioilta, sehän on anejuhlien tarkoitus; ja\nvastaiset synnit antaa pappi vihollisiin nähden anteeksi \"in particulo\nmortis\".\n\n— Tarkoitatte kai: \"in articulo\".\n\n— Yhtä kaikki, kunhan katumus vain on vilpitön!\n\n— Kuinka te tarkoitatte? kysyi herra Pongowski, jota keskustelu huvitti.\n\n— Mitäkö tarkoitan? Viime kerran synninpäästön jälkeen käski\nkirkkoherra Wior meitä ottamaan kolmekymmentä ruoskaniskua, mutta mepäs\notimme viisikymmentä, sillä ajattelimme, että koska se ruoska maistuu\ntaivaallisille voimille, niin saakoot kerrankin tarpeekseen!\n\nVakavan rouva Winnickinkin täytyi hymähtää, ja neiti Sieninski kätki\nkasvonsa puuhkaan, ikäänkuin olisi tahtonut lämmittää niitä.\n\nSen huomasi Lukas, ja huomasivat muutkin veljet, että vastaus oli\nherättänyt naurua, he vaikenivat siis hiukan loukkaantuneina, eikä\nvähiin aikoihin kuulunut muuta kuin vaununvitjojen kitinä, hevosten\npäristeleminen, liejun kulina kavioiden alla ja varisten vaakkuna.\nSuurina joukkoina ne uiskentelivat auringossa, lentäen kauppalan ja\nkylän metsien väliä.\n\n— Hei vain, jo ne vainuavat, että tulee herrojen päivät! virkkoi nuorin\nBukojemskeista, seuraten lintujen lentoa.\n\n— Niin, sota on niiden elonaika, huomautti Mateus.\n\n— Eivät ne vielä sitä tunne, se on liian kaukana, sanoi herra Pongowski,\n\n— Likellä tai kaukana, sama se — tulossa se joka tapauksessa on.\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— Onhan se kuultu, mitä maapäivillä on puhuttu ja mitä määräyksiä on\nmennyt valtiopäiville.\n\n— On kyllä, mutta eihän sitä tiedetä, onko kaikkialla puhuttu samaa.\n\n— Herra Przylubski, joka on kulkenut koko maan halki, sanoi, että samaa.\n\n— Mikä herra Przylubski?\n\n— Olkuskista... joka palkkaa väkeä Krakovan ruhtinaspiispalle.\n\n— Joko Krakovan ruhtinaspiispa nyt ennen valtiopäiviä palkkaa väkeä?\n\n— Siinä näette! Jo! Ja siitä näette, että sota on varma. Ruhtinaspiispa\naikoo panna pystyyn oivan joukon kevyttä ratsuväkeä... no niin, ja\nherra Przylubski tuli näille maille vartavasten siksi... että oli\nkuullut puhuttavan meistä.\n\n— Hohhoh!... Nähtävästi herrojen maine on levinnyt laajalle\nmaailmaan... Entä otitteko pestin?\n\n— Kuinkas muuten?\n\n— Kaikki?\n\n— Miks'emme kaikki? Hyvä on sodassa ystävä rinnalla — veli vieläkin\nparempi.\n\n— No, entä nuori Cyprianowicz?\n\n— Cyprianowicz tulee palvelemaan samassa paikassa Taczewskin kanssa.\n\nPongowski katsahti kiivaasti vastapäätään istuvaan neitiin, jonka\nkasvoille välähti puna — ja jatkoi kyselyään.\n\n— Ovatko he jo niin ystäviä? Kenenkä joukoissa he tulevat palvelemaan?\n\n— Zbierzchowskin.\n\n— Ovatko ne rakuunoita?\n\n— Jumalan tähden, mitä te puhutte? Sehän on prinssi Aleksanterin\nhusaarijoukko.\n\n— Anteeksi! Anteeksi... Eihän toki...\n\n— Mutta Taczewski ei olekaan kuka tahansa.\n\nGedeon-herra oli jo sanomaisillaan, että sellainen poikanulkki kelpaa\nhusaarijoukkoihin lähetiksi, eikä suinkaan toveriksi — mutta hän\nmalttoi mielensä, sillä hän pelkäsi keskustelun paljastavan, ettei\nhänen kirjeensä ollutkaan niin kohtelias eikä hänen apunsa niin\nsuurenmoinen kuin hän oli kertonut neiti Sieninskille. Hänen kasvonsa\nsynkistyivät ja hän virkkoi:\n\n— Kuulin, että Wyrombki on pantattu. Paljonko siitä saatiin?\n\n— Enemmän kuin te olisitte antanut, vastasi Markus tuimasti.\n\nVihainen salama välähti Pongowskin silmiin, mutta hän hillitsi vielä\ntoisenkin kerran mielensä, sillä hän huomasi, että keskustelun jatko\nsaattaa hyödyttää hänen tuumiaan.\n\n— Sitä parempi, hän sanoi, — herra Taczewski saattaa olla tyytyväinen.\n\nBukojemskit eivät olleet erittäin teräväpäisiä, mutta nyt heidän\npälkähti mieleensä, että Pongowskille on näytettävä, miten vähän\nTaczewski välittää sekä hänestä että kaikista muista Belczonczkan\nväistä.\n\n— Voi, voi! virkkoi Lukas, — hän oli lähtiessään vallan riemun\nraivossa. Hän lauloi niin, että kapakan talikynttilätkin tanssivat. Ja\nsitten me otimme aika jäähyväishumalat.\n\nHerra Pongowski vilkaisi taasen neiti Sieninskiin ja huomasi, että\nhänen ruusuiset, nuoruutta ja elämää uhkuvat kasvonsa äkkiä ikäänkuin\nkivettyivät. Bahytti oli kokonaan valunut hänen päästään, silmät olivat\nummessa ikäänkuin hän olisi nukkunut, ja vain sierainten ja leuan\nvärähdyksistä saattoi huomata, ettei hän nuku, vaan kuuntelee, ja\nkuuntelee tarkasti.\n\nSääliksi kävi häntä katsella, mutta armoton vanha ylimys ajatteli:\n\n— Jos sinun sydämessäsi vielä on rahtunenkin rakkautta, niin minä\nnyhdän sen pois.\n\nÄäneen hän lausui:\n\n— Niin minä ajattelinkin...\n\n— Mitä te ajattelitte?\n\n— Että te otitte aika jäähyväishumalan ja että herra Taczewski\nlaulellen läksi matkalle... Niin, niin, kiire on sillä, joka onnea ajaa\ntakaa, ja jota vastaan se hymyilee, se kai sen saavuttaa...\n\n— Voi, voi! toisti Lukas.\n\nSiihen jatkoi taasen Markus:\n\n— Kirkkoherra Woynowski antoi hänelle kirjeen ystävälleen ja\ntuttavalleen herra Zbierzchowskille, ja siellä Zbierzchowassa on maa\nsellaista, että minne tahansa saattaa kylvää sipulia — ja siellä on\nainoa tytär, joka vasta on viidentoista vanha. Kyllä hän tulee toimeen\nilman teitä ja Radomin seudun hiekkamaita.\n\n— En minä yhtään murehdi, vastasi Pongowski kuivasti. — Mutta ehkäpä\nherroillakin on kiire. Vaunut kulkevat kuin etana liejussa.\n\n— No, nöyrin palvelijanne vain!\n\n— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat.\n\n— Samat sanat...!\n\nSen sanottuaan he panivat hevosensa nopeampaan juoksuun, mutta\npäästyään muutaman ampumavälin päähän he hiljensivät vauhtia ja\nrupesivat vilkkaasti puhelemaan.\n\n— Huomasitteko? kysyi Lukas — kaksi kertaa minä sanoin: \"voi, voi!\", ja\nmolemmilla kerroilla se vaikutti häneen kuin miekalla iskien... hän oli\nhalkeamaisillaan...\n\n— Paremmin minä asiaa ajoin, sanoi Markus, — sillä minä letkautin sekä\nvanhusta että tyttöä.\n\n— Millä lailla? Sano äläkä salaa, huusivat veljet.\n\n— Ettekö te sitten kuulleet?\n\n— Kuulimme, mutta sano uudestaan.\n\n— Sillä lailla, että rupesin puhumaan neiti Zbierzchowskista.\nHuomasitteko, kuinka tyttö kalpeni. Minä näin hänen pitävän kättään\npovellaan ja siinä se sitä aukoi ja sulki ja aukoi ja sulki... ihan\nkuin kissa, joka aikoo kynsiä. Oikein sen näki, kuinka kiukku hänessä\nkiehui...\n\nMateus pysäytti hevosensa ja virkkoi:\n\n— Minun kävi häntä sääli... Se on sentään sellainen kukkanen... ja\nmuistatteko, mitä vanha Cyprianowicz sanoi...?\n\n— Mitä sitten? kysyivät uteliaina Lukas, Markus ja Johannes, niinikään\npysäyttäen hevosensa.\n\nMateus mulkoili heihin hetkisen ulkonevine silmineen ja virkkoi sitten\nalakuloisesti:\n\n— Kun en enää muista.\n\nVaunussa taas olivat Pongowski ja yksin rouva Winnickikin, joka muuten\nei paljon nähnyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomanneet muutoksen\ntytön kasvoissa.\n\n— Mikä sinun on, Anulka? kysyi rouva Winnicki, — Onko sinun kylmä?\n\n— Ei, vastasi tyttö uneliaasti, oudolla äänellä. — Ei minun mikään ole,\nilma vain vaikuttaa niin kummallisesti... niin kummallisesti.\n\nMutta vaikka hänen äänensä äkkiä sortui, ei silmiin tullut ainoatakaan\nkyyneltä. Päinvastoin hänen kuivat silmänsä ikäänkuin kipinöivät ja\nkasvot ikäänkuin vanhenivat.\n\nSen huomattuaan herra Pongowski mielessään virkkoi:\n\n— Eikö rauta ole kuumana taottava?\n\n\n\n\nXI.\n\n\nAnejuhlille oli saapunut lukuisasti aatelia sekä likeltä että kaukaa.\nSiellä oli Kochanowskeja, Podgajeckeja, Silnickeja, Potworowskeja,\nSulgostowskeja, Cyprianowicz poikineen, Bukojemskeja ja monia muita.\nSuurinta huomiota herätti kuitenkin Sandomirin vojevodin, herra\nCzartoryskin läsnäolo. Matkalla valtiopäiville Varsovaan hän oli\npysähtynyt Przytykiin ja odottaessaan anejuhlia jo monta päivää ottanut\nosaa jumalanpalvelukseen. Kaikki iloitsivat hänen läsnäolostaan, sillä\nse valoi loistoa juhlallisuuksiin, ja sitä paitsi häneltä sai kuulla\npaljon valtiollisia asioita. Hän kertoi mielellään.\n\nHän kertoi, mitä vääryyttä Turkki Podolian rajoja määrättäessä oli\ntehnyt Tasavallalle, kertoi tsambuleista, jotka vastoin sopimusta\nuudelleen olivat ruvenneet hävittämään Vähä-Venäjää — ja selitti sodan\nvarmaksi. Hän vakuutti, että keisarin kanssa saadaan aikaan liitto\nja ettei edes Ranskan taholta julkisesti nousta sitä vastaan, koska\nRanskan hovikin, vaikk'ei mitenkään suopein silmin katso keisarikuntaa,\nymmärtää Puolan tasavallan olevan vaarassa. Hyökkäävätkö turkkilaiset\nensinnä Krakovaan vai Wieniin, sitä ei ruhtinas Mikael ollut voinut\nsanoa, sen hän vain tiesi, että vihollinen Adrianopolin luona \"arma\nvirosque parat\" ja että paitsi niitä, jotka jo ovat Tekelin luona\nKoszycessa sekä koko Ukrainassa, tuhannet ihmiset lähtevät liikkeelle\nRumiliasta, Aasiasta, Eufratin ja Tigriksen rannoilta, Afrikasta,\nPunaisen meren rannoilta ja mittaamattoman valtameren ääriltä asti.\n\nKiihkeästi kuunteli tätä aateli: vanhemmat — jotka tiesivät, mikä\njättiläisvoima pakanoiden käsissä on — olivat huolissaan; nuorten\nsilmiin syttyi tuli ja kulmakarvat vetäytyivät ryppyihin. Kiihko ja\ninnostus olivat kuitenkin voitolla, sillä tuoreessa muistissa oli\nvielä Chocimin taistelu, jossa nykyinen hallitseva kuningas — silloin\nhetmani — vähäisen puolalaisjoukon etunenässä oli piirittänyt suuremman\nturkkilaisjoukon ja murskannut sen sapelilla ja tallannut kavioiden\nalle. Itseluottamus nousi, kun ajatteli, että turkkilaisilla, jotka\nhäikäilemättömän rohkeasti olivat käyneet kaikkien muiden kansojen\nkimppuun, sydän kuitenkin vavahti, kun \"Lechistanin\" kauhea ratsuväki\navonaisella kentällä tuli vastaan.\n\nVielä suurempaa innostusta ja itseluottamusta herätti kirkkoherra\nWoynowskin saarna. Herra Pongowski oli hiukan pelännyt, että\nsaarna ehkä koskettelisi joitakin syntejä tai nuhteita, joita hän\nvoisi sovittaa itseensä ja käytökseensä Taczewskia kohtaan, mutta\nei sellaista tullut ensinkään. Koko sielullaan ja mielellään oli\nkirkkoherra syventynyt sotaan ja Tasavallan tehtävään. \"Sinut\", hän\npuhui, \"valitsi Kristus kansojen joukosta, sinut hän asetti vartijaksi\nmuitten joukkoon, sinun hän käski seisoa ristinsä juurella vartioimassa\nuskoa verelläsi, elämän perustuksia viimeiseen veripisaraasi,\nviimeiseen hengenvetoosi asti. Sinun edessäsi on kunnian kenttä, vaikka\nsiis kylkesi vuotaisi verta, vaikka sinuun sattuisi keihäitä ja nuolia:\nnouse, Jumalan jalopeura, ravista harjaasi ja karjaise niin, että kauhu\ntunkee pakanoiden luihin ja ytimiin ja kaatuvat puolikuut ja buntsukit,\nkuten tuo metsä tuulessa...\"\n\nNiin hän puhui aatelisille kuulijoilleen, ja kun hän, vanha sotilas,\njoka koko ikänsä on mitellyt miekkaa ja perin pohjin tuntee elämän\ntaistelukentällä, rupesi puhumaan sodasta, niin tuntui läsnäolijoista\nsiltä, kuin he olisivat katselleet kuvia Varsovan kuninkaallisessa\nlinnassa, joissa kaikkinaisia puolalaisten taisteluja ja voittoja\nkuin ilmielävinä oli loihdittu katsojien eteen: \"Tuolla rientävät\nliput taistelun tuoksinaan, peitset ovat jo hevosten korvien tasalla,\nmiehet kumartuvat satulassa, kauhun huuto pääsee pakanoilta, mutta\ntaivaassa on ilo. Kaikkein pyhin Äiti rientää ikkunaan ja huutaa:\n'Tulepas, poikaseni, katsomaan puolalaisten hyökkäystä!' Herra Jeesus\ntekee pyhän ristin merkin: 'Kautta jumalallisten haavain\", hän huutaa\n\"siinä sitä on aatelia! Siinä sitä on sotilasta! — ja palkka on heillä\ntäällä jo valmiina!' Ja pyhä arkkienkeli Mikael innoissaan ihan lyö\nreisiinsä: 'Antakaa niitä pahuksia selkään!' Niin sitä siellä iloitaan,\nja meikäläiset hakkaavat hakkaamistaan, kaatavat nurin ihmisiä,\nhevosia, lippuja, karkaavat yli janitsaarien ruumiiden, valloitettujen,\nkaatuneiden puolikuiden — rientävät kohti kunniaa, mainetta,\nvelvollisuudentäyttämystä, lunastusta ja kuolemattomuutta...\"\n\nSanoilla: \"Ja Kristus teitä jo kutsuu, ja jo on aika lähteä kunnian\nkentälle!\" hän vihdoin lopetti, ja silloin alkoi kirkossa kuulua melua\nja sapelien sälinää. Jumalanpalveluksen aikana taas, kun evankeliumia\nluettaessa kaikki käyräsapelit helisivät huotrissaan ja teräs kiilteli\nauringossa, tuntui herkkien naisten mielestä siltä kuin sota jo olisi\nalkanut, ja he hyrskähtivät itkemään, uskoen isät, miehet ja veljet\nKaikkein pyhimmän Neitsyen huomaan.\n\nKeskenään kuiskailtuaan Bukojemskin veljeksetkin tekivät lupauksen,\nettä heti synninpäästön jälkeen lähtevät eivätkä jouluun asti pane\nsuuhunsa vettä tai maitoa tai olutta, vaan tyytyvät yksinomaan\nsellaisiin juomiin, jotka ylläpitävät tulta veressä ja samalla tietysti\nurhoollisuutta.\n\nInnostus oli niin yleinen, ettei kylmä, juro herra Pongowskikaan jäänyt\nkoskemattomaksi. Hänen mieleensä juolahti jo, että vaikka häneltä\npuuttuu vasen käsivarsi, niin ehkäpä hän voi hampain pidellä ohjaksia\nja oikealla vielä kerran kostaa tuolle kirotulle kansalle kärsimänsä\nvääryyden ja lahjoittaa Tasavallalle uusia palveluksia entisten lisäksi.\n\nEi hän kuitenkaan tehnyt mitään lupausta, vaan jätti ne asiat\nvastaisuuden varaan.\n\nJumalanpalvelus muodostui suurenmoiseksi. Hautausmaalla laukaistiin\ntykkejä, jotka herrat Kochanowskit lainasivat suuriin juhliin.\nTapulissa pauhasivat kellot, edestakaisin heiluen; lehterillä\npolki kesy karhu urkuja sellaisella touhulla, että ruudut olivat\nlentämäisillään lyijypuitteistaan; kirkko oli täynnä pyhää savua ja\nihmisäänten värinää. Messun toimitti radomilainen prelaatti Tworkowski,\noppinut mies, jonka puhe vilisi sentenssejä, sitaatteja, sananparsia ja\njuttuja. Samalla oli oppinut pappi iloinen, hyväntahtoinen herra, joka\nperin pohjin tunsi maailman ja jonka puoleen sen tähden alituisesti\nkäännyttiin kysymään neuvoa kaikissa asioissa.\n\nNiin teki myöskin herra Pongowski, joka vielä lisäksi oli hänen\nystävänsä. Anepäivän aattona hän oli hänen luonaan ripillä, mutta kun\nhän synnintunnustuksen aikana rupesi ilmaisemaan aikomuksiaan neiti\nSieninskiin nähden, kehoitti pappi häntä siirtämään ne asiat myöhempään\nyksityiseen keskusteluun — tällä kertaa ei aika tahtonut riittää edes\ntavallisten inhimillisten syntien kuulemiseen. Hän kehoitti Pongowskia\nanejuhlilta palatessa lähettämään naiset Belczonczkaan ja poikkeamaan\nluokseen Radomiin, siellä hänellä \"procul negotiis\" oli tilaisuus\nlevollisesti kuulla hänen asioitaan.\n\nNäin kävikin — ja päivää myöhemmin he istuivat oivan unkarilaisen\nviinin ääressä, edessään lautasellinen paahdettuja manteleja, joita\npappi mielellään pureskeli viinin kanssa.\n\n— Conticeo, hän virkkoi, — intentusque os teneo, puhukaa!\n\nGedeon-herra otti kulauksen viiniä ja iski ikäänkuin epäluuloissaan\nrautaiset silmänsä prelaattiin. Häntä harmitti, ettei tuo kyselemällä\nvoi auttaa häntä alkuun.\n\n— Hm! Eipä tämä tahdo käydä, huomaan, että se on vaikeampaa kuin\nluulinkaan.\n\n— No, minäpä autan teitä. Eikö aikomuksenne ole puhua eräästä\npyhimyksestä?\n\n— Pyhimyksestäkö?\n\n— Niin. Siitä, jolla on kaksi päätä ja neljä jalkaa.\n\n— Mikä pyhimys se on? kysyi Gedeon-herra ihmeissään.\n\n— Se on arvoitus. Arvatkaa!\n\n— Mutta, herra prelaatti, se, jolla on pää täynnä vakavia asioita, ei\nehdi ajatella arvoituksia.\n\n— Kaikkia vielä! Koettakaa ajatella!...\n\n— Pyhimys, jolla on kaksi päätä ja neljä jalkaa!?...\n\n— Niin!\n\n— Totta totisesti, en tiedä.\n\n— No! Se on pyhä aviosääty. Eikös olekin?\n\n— Kautta Jumalan, niin onkin! Juuri tästä aineesta haluan puhua...\n\n— Kysymys on Anulka Sieninskistä.\n\n— Niin on. Katsokaa, arvoisa prelaatti, hän ei ole sukulaiseni, tai\njos onkin, niin on niin kaukainen, ettei sitä enää kukaan katso\nsukulaisuudeksi. Mutta minä olen kiintynyt häneen, sillä olen hänet\nkasvattanut ja lisäksi olen kiitollisuuden velassa hänen suvulleen,\nsillä kaiken, mitä Pongowskit ovat omistaneet Vähä-Venäjällä, he\novat, samoin kuin Zolkiewskit, Danilowiczit ja Sobieskit, saaneet tai\nperineet Sieninskeiltä. Tahtoisin jättää omaisuuteni orvolle, mutta\ntotta puhuen ovat tataarien hävitykset tehneet lopun Pongowskien\nomaisuudesta ja yksin vaimoni omaisuus on jäljellä... Onhan se minun,\nsillä se on minulle määrätty, mutta vaimoni sukulaisia on paljon.\nEnsinnäkin Grothus, Rajgrodin starosta... No, häntä en pelkää, sillä\nhän on hyvä mies ja varoja hänellä on enemmän kuin hän tarvitseekaan.\nItsehän hän antoi minulle tämän tuuman, joka tosin kyllä monasti oli\nmieleeni juolahtanut, sillä halu nukkui sydämen pohjalla, mutta hän\nsen herätti. Paitsi herra Grothusta ovat sitä paitsi Sulgostowskit,\nKrzepickit, Zabierzowskit... Nämä katselevat jo tänä päivänä karsain\nsilmin tyttöä, ja entä kuinka käykään minun kuolemani jälkeen? Jos\nminä teenkin testamentin ja määrään kaikki hänelle, niin he vetoavat\noikeuteen, nostavat käräjäjutun, laahaavat asiaa oikeudesta oikeuteen —\nkuinka hän, onneton, tulee toimeen? Enhän minä voi jättää häntä puille\npaljaille... Se on kiintymystä, se on sääliä ja kiitollisuutta — mutta\nväkevä on se tuli, joka panee minut selvin järjin kysymään: eikö minun\npitäisi turvata hänen tulevaisuuttaan, vaikkapa sillä tavalla?\n\nPappi puraisi kahtia mantelin ja näytti toista puolta Gedeon-herralle.\n\n— Tiedättekö, miksi tämä manteli minulle maistuu?\n\nSiksi, että se on hyvä. Jos se olisi mätä, niin en sitä söisi.\n\n— Entä sitten?\n\n— Anulka maistuu hyvältä, sillä hänkin on manteli — ja millainen\nvielä lisäksi! Mutta jos hän olisi viidenkymmenen vuoden vanha, niin\nteidän omatuntonne varmaankaan ei pitäisi niin tarkkaa huolta hänen\ntulevaisuudestaan.\n\nHerra Pongowski kävi hämilleen ja pappi jatkoi:\n\n— En teitä siitä ensinkään moiti, sillä ainahan syyt ihmisen toimia\njohtavat ja Jumalan järjestys on kuin onkin sellainen, että jokainen\nmieluummin ottaa nuoren nauriin kuin vanhan. Viini yksin poikkeaa tästä\nsäännöstä, sillä viiniin nähden me mielellämme alistumme kohtalon\nmääräyksiin...\n\n— Totta! Nuori on aina parempaa kuin vanha, viiniä lukuun ottamatta,\nja sulaa leikkiä se oli, mitä herra Kochanowski kirjoitti, että vanha\nmies on kuin vanha tammi — nuoria korkeampi. Tarkoitan, että jos jätän\nomaisuuteni vaimolleni, niin ei kukaan uskalla kajota siihen sormen\npäälläkään, mutta jos minä jätän sen holhokilleni, niin nousee riitoja,\nselkkauksia, käräjänkäyntejä ja väkivaltaisia ulosottoja — ja kuka\nhänet niistä auttaa? Ei suinkaan rouva Winnicki!\n\n— Se on aivan totta!\n\n— Mutta kosk'en minä ole mikään tuulihattu, niin en tahtonut ratkaista\nasiaa omin päin, Vaan tulin teidän luoksenne saamaan vahvistusta,\nteenkö oikein, ja hyvää neuvoa, johon voin nojata.\n\nPrelaatti mietti ja virkkoi:\n\n— Näettekös: tällaisessa asiassa on hyvä neuvo kallis, ja enemmän kuin\nkerran huudahtaa ihminen Boetiuksen kanssa: \"si tacuisses philosophus\nmansisses —\" tai Jobin kanssa: \"stultus quoque si tacuerit, sapiens\nreputabitur...\" Aikomuksenne on luvallinen, mikäli se lähtee tulisesta\ntunteesta, ja jos vaikuttimenanne on huolenpito neidon tulevaisuudesta,\nse käy kerrassaan kiitettäväksi. Mutta eihän hänelle vain tehdä\nvääryyttä, eihän häntä vain uhkauksilla taivuteta alttarille. Olen\nnimittäin kuullut, että hän ja Jacek Taczewski rakastavat toisiaan, ja\nsuoraan sanoen olen sen monesti omin silmin nähnytkin, ollessani teillä\nvieraana.\n\n— Mitä te olette nähnyt? kysyi Pongowski tuimasti.\n\n— En mitään syntisiä asioita, sellaisia vain, joista kiintymys\nja rakkaus tutaan: monesti näin heidän pitelevän toistensa käsiä\nkauemmin kuin tarvittaisiin ja seuraavan toisiaan silmillään, näin,\nkuinka Taczewski kerran istui puussa ja pudotteli kirsikoita neidon\nesiliinaan, mutta he unohtuivat niin katselemaan toisiaan, että marjat\nlensivät esiliinan ohi maahan; näin, kuinka neito katsellessaan\nlentäviä kurkia ikäänkuin vaistomaisesti nojautui häneen, mutta\nsitten hän naisten viekkaaseen tapaan rupesi torumaan häntä siitä,\nettä hän oli tullut liian likelle... Ja entä vielä? Olisihan niitä\nmuitakin merkkejä, jotka todistavat salaisia tunteita. Sanotteko, ettei\ntämä mitään merkitse? Olkoon menneeksi! Mutta se täytyi sokeankin\nnähdä, että neito tunsi yhtä suurta ja vieläpä tulisempaakin vetoa\nnuorukaiseen kuin nuorukainen häneen, ja minä ihmettelen, ettette sitä\nnähnyt, tai jos näitte ja nämä aikomukset olivat mielessänne, ettette\nasettunut tielle.\n\nHerra Pongowski tiesi ja oli nähnyt kaikki, mutta prelaatin sanat\ntekivät häneen joka tapauksessa kauhean vaikutuksen.\n\nAivan toista on tuntea salaista tuskaa sydämessä — aivan toista, kun\nvieras käsi tunkee rintaan ja kajoaa kipuun. Hänen kasvonsa kävivät\nveripunaisiksi, silmät rupesivat verestämään, nuoran paksuisia suonia\nnousi otsalle ja hän läähätti ja hengitti niin nopeaan, että prelaatti\nhuolissaan kysyi:\n\n— Mikä teidän on?\n\nHän heilautti kättään merkiksi, ettei ole mikään, mutt'ei vastannut.\n\n— Juokaa vähän viiniä, huudahti prelaatti.\n\nPongowski ojensi käsivartensa, tarttui vapisevin käsin pikariin, vei\nsen huulilleen, tyhjensi sen, ryki ja kuiskasi:\n\n— Pääni meni hiukan sekaisin...\n\n— Siitäkö, mitä minä sanoin?...\n\n— Ei. Tämä on viime aikoina tullut minulle usein, ja nyt on paasto,\nmatka ja tämä odottamattoman aikainen kevät minua väsyttänyt.\n\n— Ehkäpä on paras, että annatte iskeä suonta jo ennen toukokuuta.\n\n— Niin annankin, ja palatkaamme aineeseen, kunhan vähän olen levännyt.\n\nKului muutenkin hyvän aikaa, ennenkuin Pongowski pääsi kokonaan\ntajuihinsa. Vihdoin hän tointui, suonet hänen otsallaan sulivat, sydän\nalkoi sykkiä tavalliseen tahtiin, ja hän virkkoi:\n\n— Ei minulta puutu voimia, ja helposti voisin rutistaa rikki tämän\nhopeapikarin ainoalla kädelläni. Mutta terveys ja voimat eivät ole\nsamaa, vaikka molemmat ovat Jumalan kädessä.\n\n— Ihmiselämä on hauras kapine.\n\n— Mutta juuri sen tähden täytyy pitää kiirettä, jos mieli saada jotakin\naikaan. Puhutte Taczewskista ja rakkaudesta, jonka vaikutuksen alla\nnuoret mahdollisesti ovat olleet. Sanon suoraan: en ole ollut sokea!\nNäin kyllä, mitä alkoi olla tekeillä, mutta vasta viime aikoina. Sillä\nhuomatkaa, että Taczewski vielä jokin aika sitten oli raakilo eikä\nhän vieläkään ole täysin tuleentunut. Hän tuli joka päivä taloon, se\non totta, mutta kun ei hänellä kotona ollut mitään syötävää, otettiin\nhänet ikäänkuin armeliaisuudesta vastaan. Kirkkoherra Woynowski opetti\nhänelle latinaa ja aseenkäyttöä ja minä annoin hänelle ruokaa. Niin\nse oli. Vuosi sitten hän vasta kehittyikin nuorukaiseksi. Pidin heitä\nlapsina ja heidän temppunsa ja huvituksensa tuntuivat luonnolliselta\nasialta. Mutta että sellainen kerjäläinen uskaltaisi ajatella neiti\nSieninskiä — tunnustan, ettei se ikinä ole juolahtanut mieleeni, ja\ntuskinpa minä viime aikoinakaan huomasin mitään.\n\n— Niin, kerjäläinen ja kerjäläinen, mutta joka tapauksessa Taczewski!\n\n— Nälkälästä!... En, teidän korkea-arvoisuutenne! sen, joka nuolee\ntoisen lautasia, voi vain koira kutsua luokseen. Kun sitten huomasin,\nmiten asiat ovat, rupesin pitämään häntä silmällä, ja tiedättekö\nmitä huomasin? — ettei hän ole yksin velikulta ja ryysyläinen, vaan\nmyrkyllinen käärme, millä hetkellä tahansa valmis puremaan kättä, joka\nhäntä on ruokkinut. Jumalan kiitos, ei hän enää ole täällä, hän on\nmennyt matkoihinsa, mutta jäähyväisiksi hänen vielä piti pistää sekä\nminua että viatonta tyttöä.\n\n— Todellako? kysyi prelaatti.\n\nJa herra Pongowski rupesi kertomaan hänelle, miten oli ollut, ja\nmaalasi Taczewskin teot mustaakin mustemmiksi.\n\n— Olkaa huoleti, teidän korkea-arvoisuutenne, lausui hän lopuksi, —\nBukojemskit kaatoivat Przytykin matkallamme Anulkan kupposen täyteen,\nniin täyteen, että läikähti yli laitain, eikä tyttö ikinä ole mitään\nJumalan luomaa niin inhonnut kuin tuota mitätöntä epäsikiöitä, tuota\nkelvotonta...!\n\n— Varokaa, ettei veri taasen nouse päähänne,\n\n— Olette oikeassa. Mutta eihän tarkoitukseni ollutkaan puhua\nTaczewskista, tahdoin vain osoittaa teille, etten tahdo tehdä tytölle\nmitään vääryyttä enkä käyttää väkivaltaa häntä kohtaan. Toista on\nvakuuttamisen tie. Mutta sen täytyy jäädä puolueettoman tehtäväksi,\njoka on sekä minun että tytön ystävä, samalla arvossa pidetty ja viisas\nmies, joka osaa käyttää kohteliasta puhetapaa, liikuttaa sydämiä ja\nvakuuttaa järkeä. Sen tähden tahtoisin pyytää teitä, hyväntekijäni,\nottamaan asian haltuunne. Ettehän kieltäydy, teettehän sen sekä\nystävyytemme että hyvän ja oikean asian tähden.\n\n— On kysymys sekä tytön että teidän onnestanne, en siis kiellä, virkkoi\nprelaatti, — mutta tahtoisin hiukan miettiä, miten asia parhaiten olisi\nesitettävä...\n\n— Sitten minä paikalla lähden välskärin luo ja annan hänen iskeä\nsuontani, että selvin päin palaan kotiin. Laittakaa te valmiiksi\nkonseptinne! Ei se tuota teille suurta vaivaa, arvelen, ettemme tytön\npuolelta kohtaa mitään vastusta.\n\n— Yksi ainoa vastus saattaa kohdata, herrani ja veljeni.\n\n— Mikä?\n\n— Ystävyyden nimessä minun täytyy puhua suoraa totuutta. Te olette\nmainio mies, sen tiedän, mutta hiukan kova. Siinä maineessa te\nolette, ja siitä syystä, että kaikki, jotka ovat teistä riippuvaisia,\nkauheasti teitä pelkäävät. Eivät yksin talonpoikanne, joitten tähden\nriitaannuitte kirkkoherra Woynowskin kanssa, eivät yksin palvelijanne\nja alustalaisenne, vaan ystävänne ja omaisennekin. Taczewski pelkäsi\nteitä, rouva Winnicki pelkää ja pelkää neito. Kaksi puhemiestä\ntavallisesti lähetetään ja minä teen mitä ikinä voin, mutta jos toinen\ntärvelee työni, niin en sille mitään voi.\n\nHerra Pongowskin silmissä välähti viha, sillä hän ei pitänyt siitä,\nettä hänelle puhuttiin totta, mutta hämmästys voitti vihan, ja hän\nkysyi:\n\n— Ketä te tarkoitatte? Ketä toista puhemiestä?\n\nPrelaatti vastasi:\n\n— Pelkoa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSamana päivänä he eivät kuitenkaan päässeet lähtemään Belczonczkaan,\nsillä suonenisku heikensi aika lailla Pongowskia ja hän sanoi itsekin\ntarvitsevansa lepoa. Kolmantena päivänä hän tunsi olevansa virkeä ja\nikäänkuin nuortunut ja likeni hyvissä toiveissa, vaikka jonkin verran\nlevottomana taloa. Hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja puheli\ntoveriensa kanssa hyvin vähän; vasta kylään saapuessaan ja tuntiessaan\nlevottomuutensa kasvavan ylivoimaiseksi hän virkkoi:\n\n— Kummallista! Ennen minä aina palasin kotiin ihmisenä, joka tietää\nolevansa herra talossaan, ja muut pelkäsivät, millaisin katsein heitä\ntervehdin, mutta nyt pelkään minä, kuinka minua tervehditään.\n\n— Vergilius sanoo, vastasi prelaatti: — \"amor omnia vincit\", mutta\nunohtaa lisätä: ja \"mutat\". Ei tämä Dalila keri hiuksia päästänne,\nsillä olettehan te kalju, mutta kyllä minä vielä näen teidän pitelevän\nvärttinää hänen jalkainsa juuressa, kuten Herkules kehräsi Omfalen\njalkain juuressa, se on varma se.\n\n— Ei minun luontoni sellainen ole! Aina minä olen osannut pitää kurissa\nsekä palvelijani että perheeni.\n\n— Niinhän ihmiset väittävät, mutta sitä suuremmalla syyllä jonkun on\notettava teidät ikeensä alle.\n\n— Rakas se ies on! huudahti Pongowski harvinaisen iloisesti.\n\nHe kulkivat hyvin hitaasti, sillä kylässä oli kauheasti rapakkoa.\nYö oli jo tulossa, he olivat vasta puolenpäivän jälkeen lähteneet\nRadomista. Mökkien ikkunoista molemmin puolin tietä loisti päretulia,\npunaisina juovina ne lankesivat tien poikki. Siellä täällä häämötti\naitovierellä ihmisolento, mies tai nainen, joka nähdessään matkustajat\nkiireesti paljasti päänsä ja kumartui maahan saakka. Näistä erinomaisen\nnöyristä tervehdyksistä saattoi paikalla huomata, että Pongowski piti\nkurissa väkensä ja ettei kirkkoherra Woynowski syyttä ollut moittinut\nhäntä liiasta ankaruudesta. Tällä hetkellä tunsi vanha aatelismies\nsydämensä käyvän entistä pehmeämmäksi, ja katsellessaan kumartelevia\nolentoja ja mökkien ikkunoita, jotka olivat maan tasalla, hän sanoi:\n\n— Pitääpä antaa alustalaisille jokin suosionosoitus, Anulka aina puhuu\nheidän puolestaan.\n\n— No sillä lailla! huudahti prelaatti.\n\nHe vaikenivat. Gedeon-herra oli jonkin aikaa omissa ajatuksissaan ja\npuuttui sitten puhumaan:\n\n— Tiedän, ettette ole neuvojeni puutteessa, mutta se teidän\ntäytyy hänelle sanoa, että hänelle tehdään hyvä työ ja että ennen\nkaikkea ajattelen häntä; jos hän rupeaisi tekemään vastarintaa\n(jota hän toivottavasti ei tee), niin saattaisittepa ruveta hiukan\nankarammaksikin...\n\n— Mutta sanoittehan, ettette tahdo käyttää pakotusta...\n\n— Sanoin, sanoin, mutta olisihan toista, jos minä rupeaisin häntä\nuhkaamaan ja soimaamaan, tai jos toinen ja lisäksi hengellinen herra,\nhuomauttaa hänelle, mitä kiittämättömyys on.\n\n— Jättäkää asia minun haltuuni. Koska kerran olen ottanut sen\najaakseni, niin teen parhaani saadakseni sen onnellisesti\nratkaistuksi. Sen teille kuitenkin sanon, että tulen puhumaan neidolle\n\"delicatissime\"...\n\n— Hyvä on, hyvä on! Ainoa sananen vain! Suuresti hän inhoaa Taczewskia,\nmutta jos niiksi tulisi, niin saattaisihan vielä sanoa sanasen häntä\nvastaan...\n\n— Jos minä menettelin niinkuin te kehoitatte, niin olisin oikea\n\"nequam\"...\n\n— Olemme perillä. No niin, nimeen Isän ja Pojan...\n\n— Ja pyhän hengen — amen!\n\n‒ He olivat perillä, mutta ketään ei tullut vastaan, sillä pyörät\nupposivat rapakkoon eivätkä jyrisseet. Koirat eivät nekään haukkuneet\ntuttuja ihmisiä eikä hevosia. Eteisessä oli pimeä, sillä palvelija\nistui nähtävästi keittiössä. Herra Pongowskin ensi huutoon: \"onko\nsiellä ketään?\" ei tullut vastausta. Hänen toinen huutonsa oli lujempi,\nja silloin tuli neiti itse.\n\nHän tuli suojellen kädellään kynttilää eikä itse, ollen valossa, heti\nnähnyt tulijoita, jotka olivat varjossa, vaan vetäytyi oven luo. Hekään\neivät paikalla saaneet sanaa suustaan, sillä ensinnäkin tuntui heistä\nenteeltä, että tyttö ensimmäiseksi tuli heitä vastaan, ja toiseksi\npani hänen kauneutensa heidän päänsä niin pyörälle, että olisi luullut\nheidän ensi kerran hänet nähneen. Sormet, joilla hän suojeli kynttilää,\ntuntuivat ruusuisilta, läpikuultavilta; liekki häälyi hänen rinnallaan,\nvalaisten suun ja pienet kasvot, jotka tekivät hiukan unisen ja\nsurullisen vaikutuksen, ehkäpä siksi, että silmät olivat varjossa. Otsa\nja ihanat vaaleat hiukset, jotka kruununa ympäröivät päätä, olivat kuin\nvalossa uitetut. Ja pimeyden ympäröimänä, tyynenä ja kirkkaana hän oli\nkuin ruusuisesta valosta puhjennut enkeli.\n\n— Jumaliste — ihan ilmestys! virkkoi pappi.\n\nMutta Pongowski huudahti:\n\n— Anula!\n\nTyttö riensi hänen luokseen, laski kynttilän uuninkorvalle ja rupesi\niloissaan heitä tervehtimään. Pongowski painoi hänet hellästi rintaansa\nvastaan, käski häntä iloitsemaan niin kuuluisan vieraan ja oivallisen\nneuvonantajan tulosta ja kysyi, heidän vihdoin päästyään ruokasaliin:\n\n— Joko te olette syöneet illallista?\n\n— Emme. Palvelijan piti juuri noutaa ruokaa keittiöstä sen tähden ei\nketään ollut eteisessä.\n\nPappi katsahti vanhaan aatelismieheen ja kysyi:\n\n— Ehkä on paras, ettei odoteta?\n\n— Ei, ei, huudahti Pongowski kiireesti. — Rouva Winnicki tulee paikalla.\n\nRouva Winnicki tuli todella pian, ja neljännestunnin perästä he\nistuivat aterian ja lämmitetyn viinin ääressä. Prelaatti Tworkowski söi\nja joi hyvällä ruokahalulla, mutta aterian loppupuolella hänen kasvonsa\nkävivät vakaviksi, ja hän kääntyi neidon puoleen ja virkkoi:\n\n— Armollinen neitini! Jumala ties, minkä tähden ihmiset sanovat\nminua neuvonantajaksi ja minkä tähden he niin usein kysyvät minun\nmielipidettäni, mutta kun nyt teidänkin holhoojanne on tehnyt niin,\ntäytyy minun puhua kanssanne vakavasta asiasta, jonka hän on heikolle\njärjelleni uskonut.\n\nKun herra Pongowski tämän kuuli, pullistuivat suonet taas hänen\notsallaan, mutta neiti kalpeni ja nousi levottomana, hänelle tuli, ties\nmistä syystä, se tunne, että pappi aikoo puhua hänelle Jacekista.\n\nPrelaatti lausui:\n\n— Kahden kesken, jos saan pyytää!\n\nHe lähtivät huoneesta.\n\nHerra Pongowski hengitti syvään, naputteli sormiaan pöytään ja nousi.\nHänen täytyi edes muutamin sanoin saada viihdyttää mielenkuohuaan, hän\npuhutteli sen tähden rouva Winnickiä.\n\n— Oletteko te huomannut, kuinka kaikki vaimovainajani sukulaiset\nvihaavat Anulkaa?\n\n— Varsinkin Krzepeckit, sanoi rouva Winnicki.\n\n— Niin, milteipä hampaitaan kiristävät, kun hänet näkevät. Saavatpa\npian kiristellä vieläkin pahemmin.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Saatte pian kuulla. Nyt täytyy ajatella yösijaa prelaatille.\n\nJa hetken perästä jäi herra Pongowski yksin. Kaksi palvelijapoikaa\ntuli korjaamaan pois astioita illallispöydästä, mutta suuttuneena\nhän ajoi heidät menemään, huoneessa vallitsi hiljaisuus, vain suuri\ndanzigilainen kello toisteli vakavasti tikitakiansa!... Pongowski\nlaski käden kaljulle päälaelleen ja rupesi kävelemään edestakaisin.\nHän likeni ovea, jonka takana prelaatti puhui neiti Sieninskin kanssa,\nmutta hän kuuli vain puhetta ja erotti prelaatin äänen mutta ei kuullut\nsanoja. Hän jatkoi sen tähden kävelyään, tuon tuostakin pysähtyen. Hän\nmeni ikkunan luo arvellen, että siellä on vilpoisempi, ja tuijotti\ntaivasta kohti, jolla tuuli ajeli repaleisia kevätpilviä. Niiden laidat\nolivat vaaleina hetaleina ja kalpea kuu näytti niitä myöten kiipeävän\nkorkeammalle ja korkeammalle. Joka kerta kun se peittyi, valtasi herra\nPongowskin paha aavistus. Ikkunasta hän näki likeisten puiden mustien\noksien vääntelevän kuin tuskissaan, ja samalla tavalla vääntelivät\nhänen ajatuksensa, rumina, pahoina kuin omantunnon soimaukset,\nsynkkinä ennustaen, että tapahtuu jotakin pahaa, josta seuraa pikainen\nrangaistus... Mutta kun ulkona kirkastui, nousi hänenkin mieleensä uusi\ntoivo. Saahan toki jokainen ajatella onneaan — Taczewski taas — vähät\nhänestä! Ainahan sellaiset ihmiset keksivät keinoja! Mistä tässä on\nkysymys? Neidon onnesta ja turvallisuudesta. Jos samalla hänellekin\nelämä vanhuuden päivinä hiukkasen hymyilee, niin onhan se paikallaan. —\nJa se on pääasia, kaikki muu on tuulta, tuulta!\n\nTaas alkoi hänen päässään pyöriä ja silmissä hyppeli mustia täpliä,\nmutta sitä kesti aivan lyhyen hetken. Sitten hän taas rupesi astelemaan\nedestakaisin ja pysähtyi ovelle, jonka takana hänen kohtaloaan\nratkaistiin. Kynttilät pöydällä olivat palaneet pitkille karsille\nja huone oli käynyt hämäräksi. Välistä nousi papin ääni niin, että\nsanatkin varmaan olisivat erottautuneet herra Pongowskin korvaan,\njollei kello olisi tikuttanut. Tietysti ei tällainen keskustelu\nsaattanut loppua pian, mutta silti kasvoi Gedeon-herran levottomuus\nkasvamistaan. Se pukeutui kummallisten kysymysten muotoon, ne\nsekaantuivat menneisyyteen, ei yksin muistoihin menneistä suruista ja\nonnettomuuksista, vaan myöskin menneistä ja vielä sovittamattomista\nrikoksista — vanhoista, raskaista synneistä ja tuoreista pahoista\nteoista. Taczewskia ne olivat kohdanneet ja muitakin ihmisiä.\n\n— Millä perusteella sinun vielä pitäisi tulla onnelliseksi? kysyi hänen\nomatuntonsa.\n\nJa hän olisi antanut mitä tahansa, kunhan edes rouva Winnicki\nolisi tullut huoneeseen, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä yksin\najatuksineen. Mutta rouva Winnicki touhusi töissään talon toisessa\npäässä, ja täällä toisteli vain kello: tiki-taki! tiki-taki! ja\nomatunto kysyi:\n\n— Mistä pitäisi Jumalan sinua palkita?\n\nJa herra Pongowski tunsi, että jos tuo tyttö, joka on sekä kukkanen\nettä enkeli, nyt luisuu hänen käsistään, niin hänen elämäänsä lankeaa\nhämy, joka kestää hamaan siihen hetkeen asti, jolloin tulee kuolon yö.\n\nMutta samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui neiti Sieninski,\nkalpeana, kyyneleet silmissä, ja hänen perässään pappi.\n\n— Itketkö? kysyi Pongowski kähein, tukahtunein äänin.\n\n— Kiitollisuudesta, holhoojani! vastasi tyttö, ojentaen kätensä häntä\nvastaan.\n\nJa hän syleili hänen polviaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSamana iltana — tai olihan jo myöhäinen yö — tuli rouva Winnicki nuoren\nsukulaisensa huoneeseen ja tavatessaan hänet, vielä ylhäällä, rupesi\npuhelemaan hänen kanssaan.\n\n— En saata tointua hämmästyksestäni, sanoi hän, — sillä en kuolemakseni\nolisi uskonut armollisen herran päähän sellaista pälkähtävän.\n\n— En minäkään.\n\n— Etkö todellakaan? Ja onko se nyt sitten päätetty? En tiedä mitä\najatella, iloitako vai surra... Korkea-arvoisalla prelaatilla on kyllä\nhengellisenä herrana enemmän järkeä kuin meillä maallisilla, ja onhan\nhän oikeassa kun sanoo, että sinulla nyt kuolinpäiviisi asti on katto\npääsi päällä, vieläpä oma katto eikä vieras; mutta toiselta puolen on\narmollinen herra ankara mies (rouva Winnicki alensi ääntään) — etkö\nsinä ensinkään pelkää?\n\n— Se on kun onkin päätetty, eikä sitä enää auta ajatella! huudahti\nneiti Sieninski.\n\n— Mitä sinä sanot?\n\n— Sanon, että kaikesta hänen huolenpidostaan ja leipäpalasesta,\njonka olen saanut, olen hänelle kiitollisuuden velassa ja että minun\npersoonani, jota ei kukaan muu huoli, on vain pahanen palkinto, mutta\nkoska hän sen tahtoo, niin onhan sekin hänen hyvyyttään!\n\n— Hän on kauan jo tahtonut, virkkoi vanha rouva salaperäisesti. —\nTänään hän, puhuttuaan sinun kanssasi, huusi minut luokseen. Arvelin,\nettä illallisessa oli ollut jotakin moitittavaa ja että hän toruisi\n— mutta mitä vielä! Huomasin, että hän oli erittäin hyvällä tuulella\n— ja äkkiä hän kertoi minulle uutisen. Mutta jalat rupesivat allani\nvapisemaan. Ensin hän sanoi: \"Jokos te muutuitte suolapatsaaksi\nniinkuin Lotin vaimo? Olenko minä niin vanha!\" — \"Ette!\" vastasin,\n\"mutta se tuli niin odottamatta!\" Mutta hän sanoi taas: \"Se on vanha\najatus, se oli vain kuin kala pohjalla, kunnes tuli joku, joka auttoi\nsen pinnalle... ja arvaattekos kuka?\"\n\n— Olin varma, että se oli prelaatti Tworkowski, mutta hän sanoi: \"herra\nGrothus...\"\n\nSeurasi hetken äänettömyys.\n\n— Ja minä luulin, että se oli herra Taczewski! huudahti neiti Sieninski\nkokoon puserretuin hampain.\n\n— Mitä kummaa? Minkätähden Taczewski?\n\n— Näyttääkseen, ettei minusta välitä.\n\n— Tiedäthän sinä, ettei Taczewski ole tavannut armollista herraa.\n\nNeiti Sieninski yltyi kuumeentapaisesti puhumaan:\n\n— Tiedän, tiedän! Hänellä oli muuta ajattelemista! Vähät siitä! En\ntahdo tietää mitään. En tahdo, en tahdo! Mikä on tehty, se on tehty ja\nhyvä on niin!\n\nKuiva, suonenvedontapainen nauru tärisytti hänen rintaansa. Hetkisen\nhän vielä toisteli: \"hyvä on niin!\" sitten hän kiireesti lankesi\npolvilleen rukoilemaan — heidän oli tapana joka päivä yhdessä lukea\nrukoukset.\n\nSeuraavana päivänä hän jo tyynin kasvoin astui vierashuoneeseen. Jokin\nmuutos hänessä kuitenkin oli tapahtunut, jotakin oli jäänyt sanomatta\nja sulkeutunut kuoreensa. Ei hän ollut surullinen, mutta hän oli äkkiä\nkäynyt ikäänkuin muutamia vuosia vanhemmaksi ja hänen käytöksessään oli\nhiljainen arvokkaisuus, joka teki, että herra Pongowski, tähän saakka\nnoudatettuaan yksin omaa mieltään, vaistomaisesti rupesi kysymään\nhänenkin mielipidettään. Hän ei käsittänyt tätä kaikkea, ja varsinkin\nhän ihmetteli, että ikäänkuin tunsi olevansa tytöstä riippuvainen. Hän\nalkoi pelätä ajatuksia, joita tyttö ei ollut lausunut, mutta joita hän\nsaattoi hautoa — ja hän koetti ennättää niiden edelle ja toimittaa\nniiden sijaan toisia, joita toivoi tytön ajattelevan. Yksin rouva\nWinnickinkin sanattomuus häntä painoi ja teki epäilyttävän vaikutuksen\n— hän koetti voittaa mielikuvituksensa, hän jutteli ja laski leikkiä,\nmutta silloin tällöin kärsimättömyyden kipinät leimahtivat teräksen\nvärisissä silmissä.\n\nSill’aikaa oli huhu hänen kihlauksestaan levinnyt ympäri seutua. Ei\nhän edes koettanutkaan sitä salata, päinvastoin hän kirjeellisesti\noli ilmoittanut asian Cyprianowiczille Jedlniassa ja likeisimmille\nnaapureille, samaten hän oli kirjoittanut kirjeitä Kochanowskeille,\nPodlodowskeille, Sulgostowskeille, herra Grothukselle ja Krzepeckeille\nsekä vaimo-vainajansa kaukaisemmille sukulaisille, samalla pyytäen\nheitä kihlajaisiin, joita heti seuraisi häät.\n\nHerra Pongowski olisi mielellään pyytänyt vapautusta kuulutuksistakin,\nmutta onnettomuudeksi oli juuri suuren paaston aika ja täytyi odottaa\npyhiin. Hän otti nyt molemmat naiset mukaansa ja läksi Radomiin. Neiti\nSieninskin piti ostaa myötäjäisiä ja hänen itsensä hevosia, parempia\nkuin Belczonczkan tallissa oli.\n\nSiellä hänelle kerrottiin, että sukulaiset, jotka ovat toivoneet\nperivänsä sekä hänen vaimo-vainajansa että hänet, ovat raivoissaan,\nmutta se häntä vain ilahdutti, sillä hän vihasi heitä kaikkia sydämensä\npohjasta ja oli aina toivonut voivansa tuottaa heille jotakin harmia.\nHuhut heidän supatuksistaan ja neuvotteluistaan veivät häneltä\naikaa Radomissa, ja kun asiat vihdoin oli toimitettu, hevoset ja\nuudet valjaat ostettu, ja he palasivat kotiin Belczonczkaan, oli jo\npääsiäisaatto. Vieraita alkoi saapua miltei yhtaikaa heidän kanssaan,\nsillä kihlajaisjuhlien piti alkaa kolmantena pyhänä.\n\nEnsinnä saapuivat Krzepeckit, likeisimmät naapurit ja sukulaiset:\nisä, lähes kahdeksankymmen-vuotias ukko, jonka kasvot olivat kuin\npetolinnulla ja joka oli saituudestaan kuulu; kolme tytärtä, joista\nnuorin Tekla, oli kaunis, iloinen tyttö — ja vanhemmat, Agnieszka ja\nJoanna, tuittupäisiä vanhojapiikoja, poskilla pisamia — ja vihdoin\npoika, Marcyan, jota kutsuttiin \"Kannoksi\".\n\nJa syystä hän sitä nimeä kantoi, sillä ensi katsannolla teki hän\ntodella paksun kannon vaikutuksen. Hänen rintansa ja hartiansa olivat\nvoimakkaat, mutta jalat käyrät ja niin lyhyet, että hän oli kuin\nkääpiö. Kädet sen sijaan ulottuivat polviin asti. Toiset väittivät\nhäntä kyttyräselkäiseksi, mutta ei hän ollut kyttyräselkä, pää oli\nvain kovin lyhyen kaulan nenässä ja niin syvällä ruumiin sisässä,\nettä korkeat hartiat ulottuivat korviin asti. Kasvoista katselivat\nulkonevat, aistilliset silmät, pää oli kuin pukilla. Yhtäläisyyttä\npukin kanssa vielä lisäsi pieni parta, jota hän vastoin muotia ja tapaa\nkäytti.\n\nHän ei ollut sotapalveluksessa, sillä hänet oli naurulla\nkarkoitettu rykmentistä ja hän oli sen asian tähden ollut monessa\nkaksintaistelussa. Hänen lyhyessä, pöhöttyneessä ruumiissaan oli\ntavaton voima, ja kaikki ihmiset häntä pelkäsivät, sillä hän oli\naika riitelijä ja tappelupukari, haki mielellään riitaa ja tappeli\npetomaisella kiivaudella. Kerran hän haavoitti serkkuansa Krzepeckia,\nkaunista, hyvää poikaa, niin pahasti, että tämä oli haavoihinsa\nkuolemaisillaan. Sisaret häntä pelkäsivät ja pelkäsi yksin isäkin —\nitse puolestaan hän pelkäsi Taczewskia, jonka oli kuullut erinomaisen\ntaitavasti käyttävän sapelia — sekä Bukojemskeja, joista yksi,\nnimittäin Lukas, kerran oli heittänyt hänet kuin minkäkin olkikuvon\nJedlnian aidan taakse.\n\nMaine tiesi hänet suureksi naisten naurattajaksi, ja totta se puhuikin.\nMuutamia vuosia sitten oli herra Pongowski potkinut hänet talosta\nsiksi, että hän liian hävyttömästi oli katsellut neiti Sieninskiä, joka\nsilloin vielä oli pieni tyttö. — Mutta koska siitä tapauksesta oli jo\nkulunut muutamia vuosia ja koska he olivat tavanneet toisensa sekä\nRadomissa että naapuriperheissä, kutsui Pongowski nyt hänetkin muitten\nsukulaisten mukana perhejuhlaan.\n\nHeti Krzepeckin jälkeen saapuivat Sulgostowskit, kaksi kaksoisveljeä,\njotka kun pukeutuivat samalla tavalla, tulivat niin toistensa\nnäköisiksi, ettei kukaan voinut erottaa heitä toisistaan; sitten\nkolme kaukaisempaa Sulgostowskia Przytykin takaa — ja Zabierzowskien\nkymmenhenkinen, jalosukuinen perhe. Naapureista saapui herra\nCyprianowicz, mutta yksinään, koska poika jo oli lähtenyt rykmenttiin;\nherra starosta Podlodowski, joka aikoinaan oli ollut Zamoscin mahtavan\nherran valtuutettuna; herrasväki Kochanowski, Przytykin kirkkoherra,\nradomilainen prelaatti Tworkowski, jonka piti siunata morsiuspari —\nsekä suuri joukko pikkuaatelia sekä likeltä että kaukaa; toisia tuli\nkuokkimaankin, arvellen, että vieras, vaikkapa aivan tuntemattomanakin,\navosylin otetaan vastaan — ja ettei pidä päästää käsistään tilaisuutta\nsyödä ja juoda, kun sellainen tarjotaan.\n\nBelczonczkan piha oli täynnä vaunuja ja ajopelejä, tallit täynnä\nhevosia, piharakennukset kaikkinaisia palvelijoita ja päärakennus\nheleitä pukuja, sapeleja, ajettuja päälakia, latinaa, naisten supatusta\nja hameitten kahinaa. Palvelustytöt kanniskelivat pitkin huoneita\nlämmintä vettä, humaltuneet passarit viinikannuja, keittiö höyrysi\naamusta iltaan kuin tervahauta ja illoin heloittivat päärakennuksen\nikkunat niin, että koko pihamaa oli valoisa kuin päivällä.\n\nMutta keskellä humua asteli huoneesta huoneeseen herra Pongowski,\nhiukan ylpeänä ja juhlallisena, mutta samalla ikäänkuin nuortuneena,\nyllä karmosiininpunainen juhlapuku, vyöllä sapeli, joka välähti\njalokiviä ja jonka neiti Sieninski mahtavien esi-isiensä ainoana\nperintönä oli tuonut taloon. Gedeon-herra asteli huoneesta huoneeseen,\nkyseli, kävi silloin tällöin kiinni tuolinselkään, kun päätä alkoi\nhuumata, ja jatkoi sitten taas kävelyään, lausuen kohteliaisuuksia\nmahtavimmille vieraille, lyöden yhteen saappaankorot, kun likeni\nvanhempia naisia, mutta ennen kaikkia rakastunein silmin seuraten\n\"Anulaansa\", joka tässä kirjavassa joukossa, keskellä tylyjä,\nvihamielisiä ja ehkäpä himoaviakin katseita, kulki valkoisena liljana,\nsuloisena, hiukan surumielisenä tai ehkäpä hetken vakavuuden valtaamana.\n\nKolmannen pyhän, tiistain, illalla jymisivät vihdoin pihamaalla\nkotoiset tykit, ilmoittaen vieraille ja kyläläisille, että kihlajaisten\njuhlallinen hetki oli tullut.\n\nKaikki vieraat, miehet ja naiset komeissa puvuissa, jotka välkkyivät\npalavien kynttilöiden valossa, asettuivat nyt puoliympyrään, ja\nvastapäätä heitä seisoivat herra Pongowski ja neiti Sieninski. Syntyi\nhiiskumaton hiljaisuus, kaikki silmät olivat kääntyneet morsiameen,\njoka katse alas painuneena, kasvot vakavina ja suljettuina, hymytönnä\nmutta ei surullisena, näytti kulkevan kuin unessa. Prelaatti\nTworkowski, yllään messukaapu, vieressään Tecia Krzepecki, joka piteli\nsormuksia hopeaisessa maljassa, astui ulos puoliympyrästä ja alkoi\npuhua tuleville aviopuolisoille. Hän puhui oppineesti, pitkältä ja\nkaunopuheisesti, selittäen \"sponsalia de futuron\" merkitystä ja kuinka\nsuuren painon kirkko aina kristinuskon ensi ajoilta asti on antanut\nkihlaukselle. Hän siteerasi Tertullianusta ja Tridentin kokousta sekä\nuseitten oppineiden kanonistien mielipiteitä, vasta sitten hän kääntyi\nherra Pongowskin ja neiti Sieninskin puoleen, alkoi selittää heille,\nkuinka viisas heidän päätöksensä oli, kuinka suuren palveluksen he\nkumpikin puolestaan toisilleen tekivät ja kuinka heidän tuleva onnensa\nriippui yksin heistä itsestään. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelivat\nhäntä läsnäolijat, mutta samalla harmittelivat sukulaiset, joilta\nperintö meni hukkaan ja jotka sen tähden karsain silmin katselivat\navioliittoa. Gedeon-herra itse, jota pitemmältä seisottua rupesi\npyörryttämään, alkoi yhtä mittaa vaihtaa jalkaa ja antaa prelaatille\nmerkkejä, että hän lopettaisi. Merkit vihdoin viimein huomattuaan, hän\nsiunasi kihlatut ja pani heidän sormeensa sormukset. Samassa rupesivat\ntykit pihamaalla uudelleen paukkumaan ja ruokasalin lehteriltä nosti\nsoittokunta, viisi taitavaa juutalaissoittajaa Radomista, jylisevän\nsoiton. Vieraat astuivat nyt vuoron perään tuomaan isännälle ja\nneidille onnittelujaan — enimmäkseen happamia ja kieroja. Molemmat\nvanhemmat Krzepeckin neidit niiasivat suorastaan ivallisesti \"tädille\"\nja herra Marcyan suuteli hänen kättään, sulkeutuen edelleen hänen\nsuosioonsa ja luoden häneen sellaisen pukinkatseen, että herra\nPongowskin toistamiseen olisi pitänyt ajaa hänet talosta.\n\nToiset, jotka olivat kaukaisempaa sukua ja parempia ja vähemmin\nsaitoja ihmisiä, onnittelivat vilpittömästi ja lämpimämmin. Herra\nPongowski tarjosi käsivartensa morsiamelleen, ja muut parit seurasivat\nheitä. Ympärillä läähättivät ja loimusivat kynttilät kylmässä\nvedossa, joka äkkiä oli puhaltanut eteisestä. Tästä eteisestä tulla\ntöhnäsi puolihumaltuneita palvelijoita, kantaen sisään loppumattomia\nmääriä ruokaa ja viiniruukkuja. Kun ovessa alituiseen käytiin, oli\nruokasalissa niin kylmä, että vieraita pöytään istuessa puistatti, ja\nkomeasta sisustuksestaan huolimatta huone näytti kylmältä ja synkältä,\nkun kynttilänliekit alituisesti hulmusivat vedossa. Toivottiin sentään,\nettä viini pian lämmittää veren suonissa — herra Pongowski ei surkeile\nviiniä. Jokapäiväisissä oloissa hän kyllä oli miltei saita, mutta\nerityisissä tilaisuuksissa hän tahtoi esiintyä niin, että hänestä\nkauan puhuttaisiin. Niin nytkin. Joka vieraan takana seisoi poika\nhomehtuneine pulloineen ja pöydän allekin oli sijoitettu kymmenkunta\npalvelijaa, joitten piti täyttää vieraan pikari paikalla, kun tämä,\nmerkiksi siitä ettei jaksa juoda enempää, panee pikarin polviensa\nväliin. Joka lautasen ääressä oli jättiläislaseja ja kaikenlaisia\npikareja, vain naisille oli asetettu pienempiä italialaisia tai\nranskalaisia laseja.\n\nVieraat eivät täyttäneet koko pöytää, sillä herra Pongowski oli\nkatattanut useammalle hengelle kuin oli kutsuttu. Prelaatti katsahti\ntyhjiin paikkoihin ja rupesi kehumaan talon vieraanvaraisuutta ja\nisäntää. Hän puhui yleensäkin kovalla äänellä, ja tällä hetkellä hän\nsattui jonkun verran nousemaan tuoliltaan, sillä hän tahtoi järjestää\nsutaaninsa poimuja. Vieraat arvelivat, että hän aikoi esittää\nensimmäisen maljan, ja ilostuivat kaikki.\n\n— Olemme pelkkänä korvana! kuului muutamia ääniä.\n\n— Ei ole ensinkään syytä! huudahti prelaatti reippaasti. — Ei tämä\nvielä ole mikään malja, vaikka senkin vuoro kohta tulee, koska\nnäen muutamien herrojen jo raapivan tukkaansa ja herra Kochanowski\njo kuiskailee itsekseen ja laskee sormiaan. Niin, hyvät herrat!\nKochanowskilta, jos keneltä, saattaa riimejä odottaa. Sen minä vain\nvielä tahtoisin sanoa, että hyvä on vanhan puolalaisen tavan mukaan\nkattaa paikkoja odottamattomille vieraille.\n\n— Niin, huudahti herra Pongowski, — kun talosta yöllä loistaa tulet,\nniin ainahan joku voi pimeästä saapua...\n\n— Ehkä joku tuleekin, huomautti herra Kochanowski.\n\n— Ehkäpä herra Grothus?\n\n— Ei... herra Grothus on valtiopäivillä. Jos joku saapuu, niin se on\naivan odottamaton vieras.\n\n— Emme voi kuulla hänen tuloaan, sillä maa on aivan pehmeä.\n\n— No, johan koira haukkuu ikkunan alla. Joku tulee.\n\n— Tältä puolelta ei kukaan voi tulla, sillä nämä ikkunat ovat\npuutarhaan päin.\n\n— Koira ulvoo, ei se hauku.\n\nNiin olikin. Koira haukahti muutaman kerran ja yltyi sitten ulvomaan\nmatalaan ja valittavasti.\n\nPuistatus kävi ehdottomasti läpi herra Pongowskin ruumiin, sillä hänen\nmieleensä johtui kuinka monta, monta vuotta sitten hänen maatilallaan\nVähä-Venäjällä, penikulman päässä Pomorzen linnasta, koirat tatarien\nhyökkäyksen edellä ulvoivat samalla tavalla.\n\nNeiti Sieninskin mieleen johtui, ettei hänellä enää ole lupa odottaa\nketään, ja että jos joku nyt pimeästä saapuu valaistuun taloon, niin\nhän saapuu liian myöhään.\n\nMuutkin valtasi outo tunne, varsinkin kun ensimmäiseen koiraan yhtyi\ntoinen ja ikkunan alla nyt oli kaksi ulvojaa.\n\nKaikki kuuntelivat tuskallisessa äänettömyydessä; vasta hetkisen\nperästä virkkoi Marcyan Krzepecki:\n\n— Mitä sellaiset vieraat meihin kuuluvat, joille koirat ulvovat.\n\n— Viiniä! huusi herra Pongowski.\n\nMutta pikarit olivat täynnä eikä niitä tarvinnut täyttää. Vanha\nKrzepecki, Marcyanin isä, nousi vaivalloisesti tuolilta, nähtävästi\npitääkseen puhetta. Kaikki silmät kääntyivät häneen, vanhemmat ihmiset\nkaarsivat jo kädet korvansa ympäri paremmin kuullakseen, mitä hän\nsanoo, mutta hän vain pitkän ajan väänteli leukojaan ja nenä ulottui\nmiltei leukaan saakka, hän kun oli aivan hampaaton.\n\nSamassa, vaikka ulkona oli suoja ja maa ihan pehmeänä, alkoi pihan\ntoisesta päästä kuulua ikäänkuin kumeaa jyrinää — ja sitä kesti aika\nkauan, olisi luullut jonkun kaksi kertaa ajavan pihan ympäri. Vanha\nKrzepecki, joka jo oli kohottanut pikarin, laski sen takaisin pöydälle\nja rupesi katselemaan ovea kohti.\n\nKaikki muut seurasivat hänen esimerkkiään.\n\n— Katso, kuka tuli! huusi herra Pongowski palvelijalle.\n\nPoika karkasi katsomaan ja palasi samassa:\n\n— Ei siellä ole ketään.\n\n— Kummallista! sanoi prelaatti Tworkowski, — kuuluihan se selvästi.\n\n— Kaikki me sen kuulimme, huomautti toinen Sulgostowskin\nkaksoisveljistä.\n\n— Ja koirat lakkasivat ulvomasta, lisäsi toinen. Silloin ovet eteiseen\n— poika oli nähtävästi huonosti sulkenut ne — itsestään avautuivat ja\nruokasaliin tuli niin väkevä veto, että joukko kynttilöitä paikalla\nsammui.\n\n— Mitä kummaa? Ovi kiinni! Kynttilät sammuivat! kuului muutamia ääniä.\n\nMutta vedon mukana oli huoneeseen lentänyt ikäänkuin kauhu.\nUskonnollinen ja taikauskoinen rouva Winnicki alkoi ääneen siunaella:\n\n— Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen...\n\n— Olkaa hiljaa! sanoi herra Pongowski.\n\nSitten hän kääntyi Anulka-neidin puoleen, suuteli hänen kättään ja\nlausui:\n\n— Minun iloni ei mene, vaikka kynttilät sammuvat, ja suokoon Jumala,\nettä elämäni loppuun asti saisin olla niin onnellinen kuin olen tällä\nhetkellä, eikö niin Anulka?...\n\nTyttö painui hänkin suutelemaan hänen kättään.\n\n— Niin, holhoojani, sanoi hän.\n\n— Amen! päätti prelaatti heidän puheensa.\n\nSitten hän nousi ja lausui:\n\n— Arvoisat herrasväet! Koska tuo odottamaton jyrinä nähtävästi on\nsekoittanut herra hovijuomanlaskija Krzepeckin konseptit, niin minä\nensinnä pyydän tulkita niitä tunteita, jotka elähdyttävät sydämiämme\ntulevia aviopuolisoja kohtaan. Ennenkuin siis huudamme: O Hymen,\no Hymenaios, ennenkuin roomalaiseen tapaan rupeamme kutsumaan\nThalassiusta, tuota ihanaa nuorukaista — jonka Jumala suokoon\npian tulevan, korotamme sydämen pohjasta tämän ensi maljan heidän\ntulevaisuudelleen, heidän kestävälle onnelleen: vivant, crescant,\nfloreant!\n\n— Vivant! Vivant! kuului kaikkien suusta.\n\nRadomilainen soittokunta alkoi soittaa, ja pimeässä ikkunoiden\nalla rupesivat rengit polttamaan raketteja. Palvelijakunta nosti\nsekin kautta koko talon eläköönhuudon ja ruokasalissa kaikui kilpaa\nloppumattoman \"vivatin\" kanssa viinikulausten joukosta:\n\n— Vivant, crescant, floreant!...\n\nKauan kesti huutoja, jalkojen töminää, torvien toitotusta ja rakettien\nräiskinää — melu vaikeni vasta kun herra Pongowski nousi, kohotti\npikariaan ja äänekkäästi alkoi:\n\n— Arvoisat ja sydämelleni kalliit vieraat ja omaiset!... Ennenkuin\nvaatimattomin sanoin lausun teille ilmi koko kiitollisuuteni, kumarran\nveljen ja naapurin kohteliaisuudelle, jota olette minulle osoittaneet\nnäin lukuisasti saapumalla matalan kattoni alle...\n\nSanat \"matalan kattoni alle\" lausui hän oudolla, hiljaisella, melkeinpä\nnöyrällä äänellä, sitten hän istuutui ja kumarsi päänsä niin, että otsa\nmiltei kosketti pöytää — mutta vieraat ihmettelivät, että mies, joka\ntavallisesti oli niin kylmä ja ylpeä, käytti niin sydämellistä kieltä.\n\nHe arvelivat, että suuri onni nähtävästi pehmentää kovimmankin sydämen,\nja katselivat, jatkoa odottaessaan, hänen harmaata päätään, joka nojasi\npöydän laitaan.\n\n— Hiljaa! Me kuuntelemme! kuului muutamia ääniä.\n\nSyntyi todella hiiskumaton hiljaisuus.\n\nMutta herra Pongowski ei liikkunutkaan paikalta.\n\n— Mitä? Mikä teidän on?... Jumalan tähden!\n\n— Puhukaa! huudettiin.\n\nMutta herra Pongowski vastasi kauhealla korinalla, ja hänen selkänsä ja\nhartiansa rupesivat äkkiä tärisemään.\n\nNeiti Sieninski oli karannut pystyyn, hän oli kalpea kuin seinä ja\nhuusi kauhuissaan.\n\n— Holhoojani! Holhoojani!...\n\nPöydän ympärillä syntyi hämminki ja sekasorto. Huudettiin ja kysyttiin.\nKaikki kerääntyivät Pongowskin ympärille, prelaatti kohotti häntä\nkainaloista ja koetti asettaa tuolin selkänojaa vastaan; toiset\nriensivät valelemaan häntä vedellä, toiset ehdottivat, että hänet\nsaatettaisiin vuoteeseen ja että hänen suontaan iskettäisiin. Toiset\nnaisista olivat polvillaan, toiset juoksivat kuin hulluina ympäri\nhuonetta, valittaen ja vaikeroiden — mutta herra Pongowski, pää taapäin\npainuneena, suonet paksuina, paisuneina otsalla, silmät ummessa, ähki\nja vaikeroi yhä surkeammin...\n\nPimeästä oli todella saapunut odottamaton vieras. Se astui nyt taloon\nkauheana, leppymättömänä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPapin käskystä kantoivat palvelijat sairaan rakennuksen toiseen\npäähän, niin sanottuun \"kansliaan\", joka samalla oli herra Pongowskin\nmakuuhuoneena. Sitten lähetettiin noutamaan kylän seppää, joka osasi\niskeä suonta ja aina oli tehty sitä sekä ihmisille että eläimille. Pian\nkuitenkin huomattiin, että hän jo oli talossa, kuokkavieraiden joukossa\n— onnettomuudeksi kuitenkin aivan humalassa. Rouva Winnicki muisti nyt,\nettä koko seutu käytti kirkkoherra Woynowskia lääkärinään, lähetettiin\nsiis, minkä hevonen pääsi, noutamaan häntäkin, vaikka luultavasti\nnäytti, ettei näistä toimenpiteistä ole mitään hyötyä ja ettei sairasta\nmitenkään voi pelastaa.\n\nNiin olikin. Paitsi neiti Sieninskiä, rouva Winnickiä, molempia\nKrzepeckejä ja herra Zabierzowskia, joka jonkin verran oli koettanut\nparannella ihmisiä, ei prelaatti Tworkowski päästänyt ketään kansliaan,\njottei hälinä häiritsisi sairasta. Mutta kaikki vieraat, sekä\nnaiset että herrat kokoontuivat viereiseen isoon huoneeseen, johon\noli valmistettu yösijoja herroille. Kuin pelästynyt lammaslauma he\nseisoivat siellä, levottomina ja uteliaina katsellen oveen ja odottaen\ntietoja, mutta toiset keskustelivat kuiskaten kauheasta tapahtumasta ja\nenteistä, joita oli nähty sen edellä.\n\n— Huomasitteko, kuinka kynttilät loimottivat ja liekit olivat ikäänkuin\nmustanpuhuvat? Kuolema niitä nähtävästi varjosti, kuiskasi yksi\nSulgostowskeista.\n\n— Se oli meidän joukossamme, vaikk'emme sitä tietäneet,\n\n— Koirat sitä ulvoivat.\n\n— Entä tuo jyrinä sitten — ehkäpä se juuri silloin saapui.\n\n— Jumala kai ei suostunut tähän avioliittoon, joka olisi ollut vääryys\nsukulaisia kohtaan.\n\nRouva Winnickin ja Marcyan Krzepeckin tulo keskeytti kuiskeet. Rouva\nWinnicki juoksi kiireesti läpi huoneen noutamaan pyhäinjäännöksiä,\njotka suojelivat pahoilta hengiltä, Marcyanin ympärille kerääntyivät\nkiireesti kaikki vieraat:\n\n— Miten on? Kuinka hän voi?\n\nMarcyan kohautti olkapäitään, niin että hänen päänsä joutui miltei\nrinnan päälle, ja vastasi:\n\n— Vielähän hän korisee.\n\n— Eikö ole apua?\n\n— Ei!\n\nOvesta, joka oli raollaan, kuuluivat samassa prelaatti Tworkowskin\njuhlalliset sanat:\n\n— Ego te absolvo a peccatis tuis — et ab omnibus censuris, in nomine\nPatris et Filii et Spiritus Sancti. Amen. [Minä päästän sinut\nsynneistäsi ja kaikista tuomioista, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.\nAmen.]\n\nKaikki lankesivat polvilleen ja rupesivat rukoilemaan. Rouva\nWinnicki pujottelihe polvistuvien välitse, molemmin käsin pidellen\npyhäinjäännöksiä. Marcyan seurasi häntä ja sulki oven.\n\nMutta ei se pysynyt kauankaan suljettuna, neljännestunnin\nkuluttua ilmestyi Marcyan taas kynnykselle ja lausui käheällä,\nklarinettimaisella äänellään:\n\n— Kuollut!\n\nLausuen: \"ikuista rauhaa\" läksivät kaikki vieraat silloin vuoron perään\nkansliaan luomaan viimeistä jäähyväissilmäystä vainajaan.\n\nMutta ruokasalissa, talon toisessa päässä alkoi tapahtua kauheita.\nPalvelijat Belczonczkassa olivat yhtä paljon vihanneet Pongowskia\nkuin pelänneet häntä, ja hänen kuollessaan näytti heistä koittavan\nhelpotuksen, ilon ja hillittömän vapauden aika. Vieraitten\npalvelijoille tarjoutui tilaisuus hurjisteluun, ja sekä he että omat\npalvelijat, jotka päivällisestä asti jo olivat enemmän tai vähemmän\nhumalassa, karkasivat nyt ruoan ja viinin kimppuun. Passaripojat\nkaasivat kurkkuunsa kokonaisia pulloja Danzigin viinaa, espanjalaisia\nja unkarilaisia viinejä; toiset, jotka enemmän ahnehtivat syömistä,\ntempasivat käsiinsä lihapaloja ja leivoksia. Lumivalkoinen pöytäliina\ntuli silmänräpäyksessä täyteen kaikkinaisia tahroja. Sekamelskassa\nkaadettiin tuoleja ja kynttilänjalkoja pöydälle. Kauniisti hiotut lasit\nputoilivat juopuneitten käsistä ja särkyivät helisten lattiaan. Siellä\ntäällä nousi riitaa ja tappelua; toiset rupesivat suorastaan ryöstämään\nastioita pöydältä. Sanalla sanoen: orgiat kävivät niin meluisiksi, että\nkuului talon toiseen päähän asti.\n\nHuudot kuultuaan törmäsi paikalle Marcyan Krzepecki ja hänen perässään\nkaksi Sulgostowskia, nuori Zabierzowski ja vielä yksi vieraista.\nNähdessään, mitä on tekeillä, he paljastivat sapelinsa. Ensi hetkessä\nkävi sekasorto entistä pahemmaksi. Sulgostowskit tyytyivät antamaan\njuoppoja selkään, mutta Marcyan Krzepecki yltyi vihan vimmaan. Hänen\nulkonevat silmänsä näyttivät olevan putoamaisillaan päästä, hampaat\nkiiluivat viiksien alta, ja hän iski jokaiseen, joka eteen sattui.\nMuutamat palvelijoista haavoittuivat verille, toiset hakivat suojaa\npöydän alta ja loput syöksyivät nurin narin ulos ovesta — hän vain iski\njoukkoon ja huusi:\n\n— Hunttiot! Roistot! Minä täällä olen herra! Minä täällä olen isäntä!\n\nJa hän seurasi heitä eteiseen asti, ja hänen läpitunkeva äänensä kuului\nvielä sieltäkin.\n\n— Keppiä te tarvitsette, ruoskaa!...\n\nHuone oli kuin mikäkin soraläjä, kummissaan he seisoivat ja katselivat\ntoisiaan, päätään puistellen.\n\n— En iässäni ole tällaisissa ollut, virkkoi yksi Sulgostowskeista.\n\nToinen jatkoi:\n\n— Kummallinen kuolema ja kummallinen jälkinäytös. Katsokaa nyt —\nluulisi tataarien käyneen täällä hävittämässä.\n\n— Tai pahojen henkien, sanoi Zabierzowski. — Kauhea yö.\n\nHe komensivat esiin pöydän alle piilottuneet palvelijat ja käskivät\npanna huoneen edes jonkinlaiseen järjestykseen. Passaripojat nousivat\nylös, pelästys oli heidät kokonaan selvittänyt, — ja kävivät reippaasti\ntyöhön. Sill’aikaa palasi Marcyan.\n\nHän oli tyynempi, ainoastaan huulet vielä vapisivat kiukusta.\n\n— Kyllä he nyt muistavat! virkkoi hän ja kääntyi sitten toisten puoleen:\n\n— Kiitän herroja siitä, että autoitte minua kurittamaan noita roistoja.\nEivät heidän päivänsä nyt käy helpommiksi kuin vainajan aikana! Kyllä\nminä pidän oman pääni!\n\nMolemmat Sulgostowskit loivat häneen terävän katseen, ja toinen puuttui\npuhumaan:\n\n— Ei teidän ole meitä kiittäminen enemmästä kuin meidänkään teitä.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Miksi te täällä esiinnytte ainoana tuomarina? kysyi toinen\nkaksoisveljeksistä.\n\nMarcyan rupesi hyppelemään pystyä lyhyillä, käyrillä jaloillaan. Olisi\nluullut hänen aikovan potkia silmät toisten päästä.\n\n— Siksi, että minulla on siihen oikeus, oikeus, oikeus!\n\n— Mikä oikeus?\n\n— Suurempi kuin teillä!\n\n— Mitä kummaa? Oletteko lukenut testamentin?\n\n— Mitä minä testamentista. (Siinä hän aivasti kouraansa.) — Testamentti\non ilmaa! Kenen hyväksi hän sen on tehnyt? Vaimonsa! Mutta missä hänen\nvaimonsa on? Eikö niin? — Minä täällä olen likeisin! Me! Krzepeckit —\nettekä te!\n\n— Se nähdään. Hitto teidät vieköön!\n\n— Hitto vieköön teidät itsenne! Menkää tiehenne!\n\n— Sinä pukinsarvi! Sinä koirankuonolainen! Odota sinä vain! Menkää\ntiehenne! sanot — pitääkö meidän mennä tiehemme?... Varjele sinä vain\npukinpäätäsi!\n\n— Uhkaatteko?\n\nMarcyan-herra kävi kiinni sapeliinsa ja likeni veljeksiä. Hekin hakivat\nsapelinsa kahvaa.\n\nMutta samassa kuului heidän takaansa prelaatti Tworkowskin julmistunut\nääni:\n\n— Hyvät herrat. Vainaja ei vielä ole kylmennyt!\n\nSugostowskit kävivät ylen häpeilleen, toinen heistä virkkoi:\n\n— Herra prelaatti, ei tässä ole kysymys meistä, sillä meillä on\nkylliksi leipää emmekä himoitse toisen omaa. Mutta tuo käärme rupeaa\ntäällä jo pistämään ja tahtoo ajaa ihmiset talosta.\n\n— Mitkä ihmiset? Kenen?\n\n— Kenen hyvänsä. Tänään meidät, joita jo käski menemään, huomenna ehkä\nsen orvon morsiamen, joka asuu tämän katon alla.\n\n— Se on valhetta! Se on valhetta! huusi Marcyan. Ja äkkiä kyyristyen\nkeräksi hän hymähti, rupesi hieromaan käsiään, kumartelemaan ja\npuhumaan myrkyllisen kohteliaalla äänellä:\n\n— Päinvastoin, päinvastoin! Pyydän teitä kaikkia hautajaisiin, pyydän\nnöyrimmästi — pyydämme molemmat, sekä isä että minä — ja mitä neiti\nSieninskiin tulee, niin hän aina meiltä saa katon päänsä päälle ja\nhoidon — aina, aina!\n\nSen sanottuaan hän jäi suurella ilolla hykertelemään käsiään.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMarcyan oli päättänyt itse ilmoittaa neiti Sieninskille, että hän aina\nvoi pitää Belczonczkaa omana kotonaan, mutta hän siirsi keskustelua\ntuonnemmaksi, kunnes hautajaisjuhlallisuudet olisivat ohi; sitä paitsi\nhän ensin tahtoi puhua isänsä kanssa, joka käräjöimiseen tottuneena\ntunsi lakia ja tiesi, kuinka vaikeuksia vältetään. Molemmat he muuten\nolivat varmat siitä, että heidän asiansa on hyvä; ja onnettomuuden\njälkeen, juuri sillä hetkellä, jolloin herra Pongowskia laskettiin\narkkuun, he sulkeutuivat syrjähuoneeseen ja rupesivat toivorikkaina\nneuvottelemaan.\n\n— Kaitselmus on meidän kanssamme! virkkoi vanhus. — Todella kaitselmus!\n— Ja Pongowski joutuu ankaralle tilille vääryydestä, jota oli meille\ntekemäisillään.\n\n— Joutukoon vain! vastasi Marcyan. — Onneksi hän vasta oli\ntekemäisillään vääryyttä eikä vielä ehtinyt tehdä, sillä nyt otamme\nkaikki käsiimme. Sulgostowskit jo riitaantuivat minun kanssani, mutta\nennemmin minä kiskon hengen heistä kuin he kiskovat ainoaakaan sarkaa\nBelczonczkan pelloista.\n\n— Sellaisia kettuja! Sellaisia poikia! Paha heidät periköön!...\nEn kuitenkaan pelkää heitä, vaan testamenttia. Kysyitkö prelaatti\nTworkowskilta? Jos joku jotakin tietää, niin hän.\n\n— Ei tullut tilaisuutta eilen. Hän yllätti minut kun riitelin\nSulgostowskien kanssa ja sanoi meille: \"Vainaja ei vielä ole\nkylmennyt...\" Sitten hän läksi noutamaan arkkua ja pappia — ja tänään\nei ole ollut aikaa.\n\n— Jos se Pongowski on määrännyt kaikki tytölle.\n\n— Hänellä ei ole siihen oikeutta, sillä maatila on rouva-vainajan,\nlikeisen sukulaisemme.\n\n— Silloin testamentin kyllä saa rikki, mutta se maksaa, täytyy mennä\noikeuteen... Jumala ties, mihin kaikkiin!\n\n— Isä on tottunut käräjöimään, minä taas olen saanut päähäni, ettei\ntässä käräjöimistä ensinkään tarvita; sillä: \"beatus qui tenet\",\nonnellinen se, joka omistaa, minä en liiku Belczonczkasta, olen\npäinvastoin jo lähettänyt noutamaan tänne palvelijoitamme. Tulkoot vain\nkarkoittamaan minua — Sulgostowskit tai Zabierzowskit!\n\n— Mutta entä jos tyttö tulee — ja perintö on määrätty hänelle.\n\n— Kuka rupeaa ajamaan hänen asioitaan? Tyttö on ypö yksin maailmassa,\nei hänellä ole sukulaisia eikä ystäviä — hän on todella orpo.\nKenenkäpä tässä tekisi mieli taittaa niskansa hänen tähtensä, tai\nantautua riitoihin, kaksintaisteluihin ja suuriin menoihin? Kuka\nhänen asioistaan välittää? Taczewski häneen rakastui, mutta Taczewski\nei ole täällä, ehkei hän palaakaan, ja vaikkapa palaisikin, niin\nhän on keppikerjäläinen — eikä käräjäjutuista ymmärrä enempää kuin\nminun hevoseni. Totta puhuen on asema sellainen, että vaikka hänen\noma isänsä, eikä Pongowski, olisi määrännyt hänelle Belczonczkan,\nniin me joka tapauksessa voisimme tulla tänne sen varjon alla, että\ntulemme pitämään huolta orvosta. Arvelen, että Pongowski vasta\navioliittokontrahdissa aikoi määrätä hänet perijäkseen — siinä\ntapauksessa ei testamenttia ensinkään ole, ja jos on, niin se on vanha,\njossa perijättärenä on kasvattitytär neiti Sieninski...\n\n— Sen saa kyllä rikki, sanoi vanhus, — siitä annan pääni pantiksi!\nVaikkei se käy ilman käräjiä.\n\n— Kuinka niin? Kyllä minä luulen, mitä isä sanoo mutta luulen, että se\nkäy ilman käräjiä.\n\n— Koska — näin meidän kesken puhuen — rouva Pongowski vainaja, (joka\nmuuten oli aika typerä — Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen!)\nmääräsi kaikki miehelleen, niin hänellä puolestaan oli oikeus määrätä\nse kenelle tahtoi.\n\nViime sanoja kuiskatessa katseli vanha herra Krzepecki joka taholle\nympärilleen, vaikka hän hyvin tiesi, ettei huoneessa ollut ketään muita\nkuin he.\n\nPoika kysyi:\n\n— Kuinka rouva-vainaja saattoi tehdä määräyksiä, hänhän kuoli aivan\näkkiä?\n\n— Testamentti on kirjoitettu vuotta jälkeen häiden! nähtävästi\nPongowski viekoitteli hänet sen tekemään, koska he asuivat\nvaarallisilla seuduilla, jossa ei koskaan tietänyt, minä hetkenä\ntataarit ulvoivat ihmiselle kuolin virttä. He kirjoittivat molemmat\ntestamentin toistensa hyväksi ja testamentit säilytettiin Pomorzessa,\njosta Pongowski toi ne tänne. Olisin jo siiloin tahtonut käräjöidä\nhänen kanssaan, mutta tiedän, etten olisi voittanut. Nyt on ihan toinen\nasia...\n\n— Tällä kertaa selviydytään ihan ilman käräjöimistä.\n\n— Sitä parempi, jos selviydytään, mutta täytyy olla valmiinakin...\n\n— Ei tarvitse!\n\n— Kuinka sitten?\n\n— Kyllä minä tulen toimeen ilman isää.\n\nNämä sanat suututtivat vanhaa herra Krzepeckiä.\n\n— Vai tulet sinä toimeen? Mitä? Millä tavalla? Älä vain tärvele minun\ntöitäni. Vai tulet sinä toimeen!... Etkö sinä kehoittanut minua\njättämään Silnickejä ja Dronzkowia rauhaan, koska muka ei ollut mitään\nmahdollisuutta!... Vai eikö olisi mahdollisuutta?... Minkätähden?...\nVäki kutsuttiin paikalle todistamaan — entä sitten! Käskin miesten\nmättää pihastani maata saappaisiinsa — ja minkä tähden? He läksivät\nSilnickien maalle, eikä yksikään tehnyt väärää valaa sanoessaan:\n\"Vannon, että tämä maa, jonka päällä seison, on herra Krzepeckin!\"\nOlisit saanut vuoden miettiä, etkä sittenkään olisi keksinyt sitä\nkoukkua. Vai tulet toimeen! — Sehän nähdään!...\n\nJa vihoissaan hän rupesi vääntämään hampaattomia leukojaan, ikäänkuin\nolisi pureskellut jotakin, ja parta näytti valuvan nenästä, joka oli\nkuin koukistunut linnun nokka.\n\nPoika puhui:\n\n— Isä rauhoittuu nyt ja kuuntelee. Kun kysymyksessä on _lege agere cum\naliquo_, oikeudenkäynti, niin minä aina menettelen teidän tahtonne\nmukaan, mutta kun on kysymys tytöstä, niin minun kokemukseni on\nsuurempi ja minä luotan enemmän itseeni.\n\n— No...?\n\n— Jos syntyisi riita neiti Sieninskin kanssa, niin ei sitä tarvitse\nviedä oikeuden eteen.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\n— Ei sitä ole vaikea arvata. Eikö minun jo ole aika mennä naimisiin?\nTai onko isän mielestä toista sellaista tyttöä koko seudulla?...\n\nNämä sanat lausuttuaan nosti Marcyan-herra päätään ja rupesi\ntuijottamaan isää silmiin. Isä tuijotti vuorostaan kysyvin katsein\nhäneen ja jauhoi yhä leukojaan. Vihdoin hän kysyi:\n\n— Niinkö arvelet?\n\n— Miks'en arvelisi? Asia on jo eilisestä pyörinyt päässäni.\n\n— Hm! Miks'etkö arvelisi? Siksi, että tyttö on köyhä kuin Latsarus.\n\n— Mutta minä astun soitellen Belczonczkaan — ilman muuta. — Köyhähän\ntyttö on, mutta suurta sukua — isä muistaa vain, mitä Pongowski sanoi,\nettä jos Sieninskien papereihin rupeaa katselemaan, niin saattaa alkaa\nkäräjöidä takaisin puolta vojevodikuntaa? Sobieskit ovat kohonneet\nheidän avullaan, saattaisipahan sen nojalla odottaa kuninkaan suosiota.\nItse kuninkaan täytyisi ajatella hänelle joitakin myötäjäisiä... Minä\nolen oikeastaan jo kauan katsellut tyttöä, sillä hän on oikea makupala,\nniin makoinen, niin makoinen!\n\nJa Marcyan rupesi hyppelemään lyhyillä jaloillaan, silloin tällöin\nnuolaisten viiksiään. Hän kävi niin inhoittavan näköiseksi, että vanha\nKrzepecki virkkoi:\n\n— Hän ei huoli sinua.\n\n— Mutta vanhan Pongowskin hän huoli. Vähänkö niitä on ollut, jotka\nolisivat minut ottaneet? Paljon on nuoria miehiä mennyt sotaan,\ntyttöjä saa ostaa tukuttain niinkuin hevosenkengän nauloja. Kyllä\nvanha Pongowski tiesi, miksi hän minut karkotti talosta — ei hän olisi\nkarkottanut, jollei olisi pelännyt tytön puolesta.\n\n— Mutta jos edellytämme, ettei hän huoli sinua, niin miten sitten käy?\n\nMarcyanin silmät kiiluivat pahasti.\n\n— Silloin, lausui hän painavasti, — saattaa turvatonta tyttöä kohdella\nniin, että hän itse rukoilee vihkimistä...!\n\nNämä sanat peloittivat vanhusta.\n\n— Häh? sanoi hän. — Tiedätkö sinä, että se voi maksaa pääsi?\n\n— Tiedän, ettei kukaan rupea ajamaan neiti Sieninskin asiaa.\n\n— Mutta minä sanon sinulle: ole varoillasi! Sinä olet muutenkin niin\nhuonossa huudossa. Maatilasta käräjöidessä joudut joko voitolle tai\ntappiolle, mutta et missään tapauksessa menetä kunniaasi. Tämä sen\nsijaan on rikosasia — ymmärrätkö?\n\n— Äh, eihän asia nyt siihen mene, jollei tyttö itse tahdo. Mutta\nälkää tekään asettuko tielleni, vaan tehkää niinkuin sanon. Isä vie\nhautajaisten jälkeen Tecian kotiin, ja jos vain jonkin syyn nojalla\nvoitte, niin viekää vanha rouva Winnickikin. Minä jään tänne tytön luo\nAgnieszkan ja Joannan kanssa. He ovat oikeita käärmeitä ja vihaavat\nkaikkea, mikä on heitä nuorempaa ja kauniimpaa. Jo eilen he rupesivat\npistämään tyttö-raukkaa myrkyllisin kielin, ja mitä siitä tuleekaan,\nkun he asuvat saman katon alla! He toruvat ja purevat ja loukkaavat\nhäntä — he kieltävät häneltä leivänkin armopalat! Kyllä minä sen\ntiedän, ikäänkuin kirjasta olisin lukenut — mutta siitä saan vain vettä\nmyllyyni.\n\n— Mitä sitten aiot jauhaa?\n\n— Mitäkö jauhaa? Sitä vain, että usein äkkiarvaamatta ilmaannun\nkeskelle heidän riitojaan; hätyytän käärmeitä, annan jompaakumpaa\nnokalle: \"pysytkös siellä!\" — mutta neidon käsiä ja jalkoja suutelen ja\nsanon: \"olenhan minä sinun puolustajasi, olenhan veljesi, todellinen\nystäväsi — sinä täällä olet todellinen emäntä!\" Eikö isä usko, että\nhänen sydämensä sulaa, että hän rakastuu siihen, joka on hänen kilpensä\nja turvansa, joka hänen kyyneleensä kuivaa ja joka yöt, päivät hänen\nparastaan valvoo? Ja jos tunteiden tulessa ja kyynelten vallassa\npäästään erityisen läheisiin suhteisiin, niin sitä parempi, sitä\nparempi!\n\nTässä rupesi Marcyan taas hieromaan käsiään ja loi isäänsä sellaisen\npukinkatseen, että vanhus sylkäisi.\n\n— Hyi sinua, pakana! Sinulla on aina vain sama mielessä.\n\n— Niin, sillä pintaani syhyy, kun häntä katselen. Pongowski ei suotta\najanut minua talosta.\n\nMolemmat olivat hetkisen vaiti.\n\n— Aiotko siis kehoittaa Joannaa ja Agnieszkaa rupeamaan\nliittolaisiksesi?\n\n— Heitäkö? Ei minun tarvitse kehoittaa heitä mihinkään — heidän\nluontonsa kyllä riittää. Tecia yksin on kyyhkynen, he ovat korppikotkia.\n\nMarcyan-herra erehtyi kuitenkin, sillä hänen sisarensa olivat jo kukin\nhaarallaan ryhtyneet holhoamaan neiti Sieninskiä. Tecia syleili häntä\nyhtä mittaa ja itki hänen kanssansa. Joanna ja Agnieszka lohduttelivat\nhekin, vaikka toisella tavalla.\n\n— Se ei ottanut onnistuakseen eikä sille mahda mitään, virkkoi\nvanhempi, — mutta rauhoittukaa nyt vain. Teistä ei tullut enon rouvaa,\nsillä hyvä Jumala ei sitä sallinut, mutta kukaan ei tee teille täällä\npahaa eikä kukaan kiellä teiltä leipää.\n\n— Eikä kukaan aja teitä työhön, jatkoi toinen sisaruksista, — sillä\nme tiedämme, ettette ole siihen tottunut. Kunhan nyt tyynnytte ja jos\nsitten itse tahdotte, niin se on toinen asia, mutta odottakaamme nyt,\nkunnes surun aika menee ohitse, sillä onhan teitä todella kohdannut\nsuuri onnettomuus. Teidän piti päästä tämän talon rouvaksi ja saada\nmies, ja nyt ei teillä ole ketään muita kuin me. Mutta tietäkää, että\nvaikk'emme olekaan sukua, niin me tahdomme kohdella teitä sukulaisena.\n\nJoanna puuttui taas puheeseen.\n\n— Ja alistukaa te vain nöyrästi Jumalan tahdon alle. Jumala: koettelee\nteitä tässä asiassa, mutta sen sijaan hän sitten taas antaa anteeksi\nmuut synnit. Ehkä te olette liiaksi luottanut kauneuteenne ja himoinnut\nrikkautta ja kauniita vaatteita (kaikkihan me olemme syntisiä — vain\nsiksihän minä sen sanoin), mutta kyllä ne keskenään tasaantuvat.\n\n— Amen, lopetti Agnieszka. — Antakaa nyt vainajan sielun autuuden\nhyväksi kirkolle joku hely tai pieni koriste, sillä ettehän te nyt enää\ntarvitse myötäjäisiä, ja me kyllä pyydämme, että isämme sallii teidän\nantaa tuon koristeen.\n\nTämän sanottuaan he rupesivat ahnein silmin katselemaan pukuja, joita\noli pöydillä ja myötäjäisarkussa. Heidät valtasi niin voittamaton halu\nkatsoa, mitä niissä oli, että Joanna vihdoin huudahti:\n\n— Ehkä me saamme etsiä teidän avuksenne?\n\nJa sitten he molemmat kävivät kirstujen ja laatikkojen kimppuun,\njoissa tavarat vielä olivat koskemattomina Radomin matkan jäljeltä.\nHe rupesivat kaivelemaan, levittelemään, tutkimaan valoa vastaan ja —\nkoettelemaan.\n\nMutta neiti Sieninski lepäsi suloisen Tecian sylissä kuin tajuttomana —\nkuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJo kihloissa ollessaan oli neiti Sieninskillä ollut se tunne, että\njotakin hänen elämästään sumenee, sammuu, taittuu ja sulkeutuu, eikä\nkihlaus ollut voinut herättää hänen sydämessään mitään iloa. Hän oli\nsuostunut siihen vain siksi, että Pongowski tahtoi ja että kiitollisuus\nholhoojaa kohtaan sitä vaati, tai ehkäpä vielä enemmän siksi, ettei\nhänen sydämeensä Jacekin lähdettyä mahtunut muuta kuin katkeruutta,\ntuskaa ja arkuutta. Häntä kalvoi se surullinen ajatus, ettei hänellä\nole ketään muita maailmassa kuin hänen holhoojansa ja että hän, jollei\nGedeon-herraa olisi, koditonna kuljeskelisi vieraitten, vihamielisten\nihmisten joukossa. Äkkiä iski sitten ukkonen siihenkin lieteen, jonka\nääressä hänen piti saada lämmitellä ja jonka ääressä hänen piti löytää\nvaikkapa surullinenkin rauha, niin kuitenkin rauha, eikä jäänyt enää\nainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut hänelle jonkun arvoinen. Eipä\nihmettä, että tuo ukkonen ensi hetkenä löi hänet tajuttomaksi, että\nkaikki hänen ajatuksensa menivät sekaisin, että sydän kuumassa ikävässä\nhuusi ainoaa likeistä ystävää, ja samalla oli pakahtumaisillaan\nkummastukseen ja kauhuun.\n\nTyhjänä kaikuna kohtasivat sen tähden hänen korvaansa\nmolempien Krzepeckin neitien sanat, heidän kaivellessaan hänen\nmyötäjäiskirstujaan. Saapui sitten Marcyan-herra, kumarsi, hieroskeli\nkäsiään, hyppeli ja piti pitkiä puheita, mutta tyttö ei ymmärtänyt\nniistä enempää kuin muittenkaan vieraitten puheista, jotka tavan vuoksi\ntulivat valittamaan hänen suruaan, käyttäen sitä suurempia sanoja,\njota vähemmin heidän sydämessään liikkui. Vasta kun herra Cyprianowicz\nisällisesti laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui: \"Jumala sinua,\norpoa, varjelkoon!\" hyrskähti hänen tunteensa äkkiä valloilleen ja\nsilmiin herahti kyyneliä. Silloin hänen mieleensä niinikään ensi kerran\ntuli ajatus, että hän on kuin kuihtunut lehti, jota tuuli lennättää.\n\nSitten alkoivat hautajaisjuhlallisuudet, ja koska herra Pongowski\noli paikkakuntansa mahtimiehiä, kesti niitä tavan mukaan noin\nkymmenen päivää. Kihlajaisjuhlilla oli, muutamia poikkeuksia lukuun\nottamatta, ollut vain kutsuvieraita; hautajaisiin saapuivat sekä\nlikimmät että kaukaisimmat naapurit, talo oli siis täynnä väkeä,\nja aamusta iltaan otettiin vastaan vieraita, pidettiin puheita,\nlähdettiin jumalanpalvelukseen ja palattiin kirkosta. Ensi päivinä\nkääntyi kaikkien huomio vainajan nuoreen leskeen, mutta myöhemmin,\nkun ihmiset huomasivat, että Krzepeckit olivat ottaneet talon\nhaltuunsa ja esiintyivät isäntinä, ei häntä enää huomattu, ja\nhautajaisjuhlallisuuksien lopulla ei hän enää merkinnyt enempää kuin\njoku perheen naissukulainen.\n\nAinoa, joka häntä ajatteli, oli herra Cyprianowicz, jota hänen\nkyyneleensä ja kova kohtalonsa liikutti. Palvelijat rupesivat jo\nkuiskailemaan, että vanhemmat Krzepeckin neidit olivat anastaneet\nkaikki myötäjäiset, että vanha herra oli pistänyt taiteensa kalleudet\nja että neitiä jo ruvetaan syrjäyttämään talossa. Kun nämä puheet\ntulivat herra Serafinin korviin, nousi hänen hyvä sydämensä kapinaan ja\nhän päätti puhua asiasta kirkkoherra Woynowskin kanssa.\n\nMutta Taczewskin suhde neiti Sieninskiin oli tehnyt kirkkoherra\nWoynowskin vastahakoiseksi ja hän oli heti valmiina sanomaan:\n\n— Käyhän minun häntä sääli, sillä onhan hän turvaton raukka — ja\nautanhan minä häntä niin paljon kuin voin, mutta varma on — näin meidän\nkesken puhuen — että Jumala häntä rankaisee Jacekin tähden.\n\n— No niin, mutta Jacek on poissa kuten minunkin Stanislawini, ja tyttö\non täällä orpona.\n\n— Niin, Jacek on poissa, mutta kummoinen oli hänen lähtönsä? Te näitte\nhänet lähdön hetkellä, mutta minä saatoin häntä kauemma — ja minä\nvakuutan teille, että hän puri hampaansa yhteen, mutta sydän vuoti\nrinnassa verta, eikä hän saanut sanaa lausutuksi. Oi, kyllä hän on\nrakastanut sitä tyttöä niinkuin vain ennen aikaan osattiin rakastaa\neikä nykyajan kansa enää osaa.\n\n— Mutta toki hän vielä voi liikuttaa käsiään, koska kuulin hänen\nheti Radomissa joutuneen riitaan aatelismiesten kanssa, jotka olivat\nmatkalla, ja haavoittaneen yhtä, ehkäpä kahtakin.\n\n— Siksi että hänellä on tyttömäiset kasvot, luulee joka hulttio\nvoivansa kohdella häntä kuinka hyvänsä. Muutamat juopot hakivat hänen\nkanssaan riitaa — mitä hän saattoi tehdä? Minä moitin häntä siitä,\nmoitin kyllä, mutta muistakaa: mies, jonka sydän on rakkauden särkemä,\non kuin jalopeura, joka etsii, kenen saisi niellä, _quaerens quem\ndevoret_.\n\n— Olette oikeassa, mutta Jumala ties, onko tyttö niin syyllinen kuin me\nluulemme.\n\n— _Mulier est insidiosa_, nainen on kavala.\n\n— _Insidiosa_ — olkoon tai ei, mutta heti kun kuulin, että Pongowski\naikoo mennä naimisiin, juolahti mieleeni, että ehkä hän onkin syypää\nkaikkeen, sillä hänelle on tietysti ollut tärkeää ainiaaksi päästä\nJacekista!\n\nKirkkoherra ravisti päätään.\n\n— Ei. Huomasimmehan nimen omaan hänen kirjeestään, että se oli tytön\nvaikutuksesta kirjoitettu. Minä muistan sen selvästi, saattaisin\ntoistaa teille joka sanan.\n\n— Muistan minäkin, mutta emmehän silti tiedä, mitä Pongowski on sanonut\ntytölle ja missä valossa hän on esittänyt Jacekin menettelyn. Sillä\nBukojemskit esimerkiksi tunnustivat, että he kerran tavatessaan hänet\nvainajan kanssa matkalla Przytykiin tahallaan olivat sanoneet Jacekin\nottaneen aika lähtöhumalan ja lähteneen iloisena ja uteliaana näkemään\nherra Zbierzchowskin tytärtä, jolle muka te olisitte antanut kirjeen...\n\n— Sen he valehtelivat — ja minkä tähden?\n\n— Tietysti näyttääkseen tytölle ja Pongowskille, ettei Jacek\nheistä välitä. Mutta huomatkaa, että jos Bukojemskit näin puhuivat\nystävyydestä Jacekiin, niin mitä vainaja on voinut puhua vihasta?\n\n— Varmaan ei hän ole häntä säästänyt. Mutta vaikka tyttö olisikin\nvähemmän syyllinen kuin olemme luulleet, niin entä sitten? Jacek on\nmennyt eikä koskaan palaa, sillä mikäli minä hänet tunnen, hän säästää\nvielä vähemmin itseään kuin herra Pongowski hänen mainettaan.\n\n— Taczewski olisi joka tapauksessa lähtenyt, huomautti herra\nCyprianowicz.\n\n— Ja jollei hän palaa, niin en minä repäise sutaaniani. Kristityn\nsoturin ja suurisukuisen ritarin sopii kuolla isänmaan edestä ja\nmuhamettilaista saastaa vastaan. Mutta en olisi suonut hänen lähtevän\nkatkeruus rinnassa — sitä vain tarkoitan.\n\n— Ja minun ainoa poikani läksi hänkin olematta kokenut mitään erityistä\nonnea elämässä. Ehk'ei palaa hänkään, sanoi herra Cyprianowicz.\n\nJa he vaipuivat molemmat mietteisiin, sillä he rakastivat kumpikin koko\nsydämestään näitä nuorukaisia.\n\nPrelaatti Tworkowski osui tulemaan keskelle heidän tuumailuaan, ja kun\nhän kuuli heidän vasta puhuneen neiti Sieninskin tulevaisuudesta, hän\nvirkkoi:\n\n— Sanon tässä — vaikka jääköön se salaisuudeksi — ettei vainaja ole\njättänyt mitään testamenttia ja että Krzepeckeillä on oikeus ottaa\nhaltuunsa koko omaisuus. Minä tiedän, että hänen oli tarkoitus määrätä\nkaikki vaimolleen, mutta hän ei ehtinyt. Älkää kuitenkaan ilmaisko tätä\nKrzepeckeille.\n\n— Ettekö siis ole sanonut heille mitään?\n\n— Miksi olisin heille sanonut? He ovat kovaa väkeä, soisin, etteivät\nhe kohtelisi tyttöä pahasti, sen tähden en ole ilmaissut heille asiaa,\nvaan sanoin vielä: \"Joskus koettelee ihminenkin ihmistä eikä yksin\nJumala.\" Sen kuultuaan he kävivät kovin levottomiksi ja riensivät\nkyselemään: \"Kuinka? Tietääkö teidän korkea-arvoisuutenne jotakin?\"\nMinä vastasin: \"Kaikki tulee aikoinaan päivän valoon; muistakaa vain,\nettä vainajalla oli oikeus määrätä omaisuutensa, kenelle vain tahtoo.\"\n\nPrelaatti nauroi ja pisti kätensä sinipunertavaan vyöhönsä.\n\n— Saatte uskoa, hyvät herrat, hän jatkoi, — että vanha Krzepeckin\npolvet rupesivat vapisemaan, kun hän sen kuuli. \"Oi, se ei saata olla\ntotta?\" huusi hän. \"Hänellä ei ollut oikeutta siihen! Sitä ei Jumala\neivätkä ihmiset sallisi!\" Minä katsoin häneen ankarasti ja sanoin: \"Jos\nmuistatte Jumalaa, niin teette viisaasti, sillä teidän iässänne on\nparas turvautua Hänen armoonsa — inhimillisen tuomioistuimen puoleen\nei kannata kääntyä, sillä loppu voi tulla aivan odottamatta.\" — Hän\npelästyi kauheasti, mutta minä jatkoin: \"Ja muistakaa kohdella orpoa\nhyvin, jottei Jumala teitä rankaisisi, ennenkuin osaatte odottaakaan!\"\n\nKirkkoherra Woynowski, jonka hyvää sydäntä neidon kohtalo jo oli\nliikuttanut, sulki prelaatin syliinsä.\n\n— Rakas ystävä! hän huudahti, — jolla on teidän päänne, sen pitäisi\nolla kanslerina Ymmärrän! Ymmärrän! Te ette sanonut oikeastaan mitään,\nte ette poikennut totuudesta, mutta te teitte Krzepeckit levottomiksi.\nHe luulevat nyt, että testamentti ehkä on olemassa, ehkäpä teidän\nkäsissänne — se heidän täytyy ottaa lukuun ja kohdella orpoa sen mukaan.\n\nMielissään kiitoksesta naputti prelaatti päätään ja virkkoi:\n\n— Ei sentään ihan tyhjän pähkinän kaltainen — vai miten?\n\n— Siellä on niin paljon viisautta, ettei tahdo mahtua.\n\n— Hahhah! Halkeaa, kun Jumala niin tahtoo, mutta ensi hätään\nluulen tehneeni orvon elämän vaarattomaksi. Toiselta puolen minun\nkuitenkin täytyy myöntää, että Krzepeckit puhuivat neiti Sieninskistä\ninhimillisemmin ja ystävällisemmin kuin olisin uskonut. Neidit taisivat\nottaa joitakin helyjä, mutta vanhus lupasi käskeä heidän antamaan ne\ntakaisin.\n\n— Vaikka Krzepeckit olisivat vieläkin huonompaa väkeä, huomautti herra\nCyprianowicz, — niin eivät he uskaltaisi tehdä vääryyttä orvolle,\njonka kohtaloa niin viisaan ja hyvän sielunpaimenen silmät vartioivat.\nMutta, teidän kunnia-arvoisuutenne, tahtoisin vielä pyytää teiltä,\nettä tekisitte minulle ilon ja tulisitte Jedlniaan: suokaa minulle\nkunnia kattoni alla nähdä niin kuuluisa henkilö, jonka viisaat puheet\npolitiikasta ovat kuin hunaja. Kirkkoherra Woynowski on jo luvannut\ntulla, kolmisin saamme siis keskustella _de publicis et privatis_.\n\n— Minä tunnen teidän vieraanvaraisuutenne, vastasi prelaatti\nkohteliaasti, — ja tiedän, että kieltäytyminen siitä olisi\nitsekidutusta. Koska nyt paaston aika, joka on itsekidutuksen aika,\non ohi, tulen mielelläni päiväksi luoksenne. Lähtekäämme siis vain\nsanomaan jäähyväisiä Krzepeckeille, mutta ensiksi orvolle, jotta\nKrzepeckit huomaisivat, kuinka me häntä kunnioitamme.\n\nHe läksivät, ja koska he tapasivat hänet yksinään, he rupesivat\npuhumaan hänelle hellästi, sydämellisesti, lohdutuksen ja rohkaisun\nsanoja. Herra Cyprianowicz silitti hänen vaaleaa päälakeaan kuten äiti,\njoka tahtoo tyynnyttää itkevää lasta; prelaatti Tworkowski teki samoin,\nja kelpo kirkkoherra Woynowskikin heltyi nähdessään hänen surumielisen\nkauneutensa ja hänen kalvenneet kasvonsa, jotka muistuttivat ennen\naikojaan viikatteen viemää kedon kukkaa. Woynowskikin silitti\nisällisesti hänen poskeaan ja koska Taczewski aina oli hänen\nmielessään, hän virkkoi puoleksi tytölle, puoleksi itselleen:\n\n— En ihmettele Jacekia, koska tämä on tällainen kukka. Bukojemskit\nvalehtelivat, kun sanoivat hänen iloisena lähteneen — voi, voi kuinka\nvalehtelivatkin!\n\nSen kuullessaan tyttö äkkiä painoi huulensa hänen kättään vastaan\neikä pitkään aikaan saanut niitä siitä irroitetuiksi. Itku rupesi\ntärisyttämään hänen hentoa rintaansa — ja he jättivät hänet suureen,\nlohduttomaan suruun.\n\nTuntia myöhemmin he saapuivat Jedlniaan, ja siellä oli heitä vastassa\nhyviä uutisia. Lähetti oli tuonut kirjeen Stanislawilta. Nuori\nCyprianowicz kertoi, että he Jacekin kanssa olivat menneet prinssi\nAleksanterin husaarirykmentiin, että he olivat terveet ja että Jacek,\nvaikka yhä vielä onkin surullinen, kuitenkin oli reipastunut eikä\nenää surrut niinkuin ensi päivinä. Sitten oli kirjeessä vielä, paitsi\npojanrakkautta vakuuttavia sanoja, uutinen, joka suuresti kummastutti\nSerafin herraa: \"Jos kaikkein rakkain ja kunnioitetuin isäni, näette\nBukojemskit paluumatkalla, niin älkää hämmästykö älkääkä kääntäkö\nheistä pois suosiotanne, sillä ihmeelliset seikkailut ovat heitä\nkohdanneet, joista emme ole voineet heitä auttaa; jolleivät he pääsisi\nsotaan, he varmaan kuolisivat surusta, joka heidät jo nytkin on ollut\nsurmaamaisillaan.\"\n\nSeuraavien kuukausien aikana kävi herra Cyprianowicz monta kertaa\nBelczonczkassa katsomassa, kuinka neiti Sieninski jaksoi. Mitkään\nerityiset vaikuttimet eivät häntä siihen johtaneet, sillä eihän hänen\npoikansa ollut rakastunut neiti Sieninskiin ja Jacekin ja hänen välinsä\ntaas olivat kokonaan rikki; hän teki sen vain siksi, että hyvä sydän\nkäski, ja ehkäpä hiukan uteliaisuudestakin, sillä häntä halutti saada\nselville, missä määrin ja millä tavalla tyttö oli ottanut osaa heidän\nsuhteittensa rikkoutumiseen.\n\nTielle tuli kuitenkin vastuksia. Krzepeckit häntä kyllä kunnioittivat\nmahtavana miehenä ja ottivat hänet vastaan vieraanvaraisesti,\nmutta siinä vieraanvaraisuudessa oli jotakin outoa, he olivat niin\nhuomaavaisia ja tunkeilevia, ettei herra Cyprianowicz hetkeksikään\nsaanut jäädä kahden neidin kanssa.\n\nHän ymmärsi, etteivät he suo hänen kyselevän, kuinka häntä kohdellaan,\nja se antoi hänelle ajattelemista, vaikkei hän huomannutkaan heidän\nkohtelevan häntä huonosti tai liiaksi rasittavan häntä. Tosin hän\npari kertaa tapasi hänet leivänkuorella puhdistamassa valkeita\natlaskenkiä, jotka olivat niin suuret, etteivät ne saattaneet kuulua\nhänen jalkaansa, tai illoin parsimassa sukkia; mutta Krzepeckin neidit\nolivat samassa työssä — sitäkään ei siis saattanut päättää tarkoituksen\nolevan nöyryyttää orpoa palvelijain työssä. Silloin tällöin olivat\nneidit kyllä purevat ja äreät kuin nokkoset, mutta Serafin-herra\nhuomasi pian, että heidän luonteensa oli sellainen ja etteivät he aina\nosanneet hillitä kieltään edes veljeensäkään nähden, jota he kuitenkin\nniin pelkäsivät, ettei hänen tarvinnut muuta kuin katsella heihin,\nsaadakseen heidät heti vetämään sisään pistimen, joka jo oli valmiina\npistämään. Marcyan itse kohteli neiti Sieninskiä huomaavasti, olematta\nsilti tunkeileva, ja vanhan Krzepeckin ja Tecian lähdettyä hän kävi\nentistäkin huomaavammaksi.\n\nTämä lähtö ei kuitenkaan ensinkään miellyttänyt herra Cyprianowiczia,\nvaikka selvää oli, ettei raihnaista vanhusta saattanut jättää ilman\nnaisen hoitoa ja vaikka Krzepeckien perheen nyt tietysti täytyi\njakaantua hoitamaan kahta taloa. Serafin-herra olisi suonut, että\njuuri Tecia olisi jäänyt neiti Sieninskin seuraksi, mutta kun hän\ntilaisuuden sattuessa kiertäen kaartaen mainitsi jotakin tyttöjen\nsamanikäisyydestä, ottivat vanhemmat sisaret pahasti loukkaantuakseen\nhuomautuksesta.\n\n— Neiti Sieninski, virkkoi Joanna, — on jo näyttänyt maailmalle, ettei\nhän välitä iästä, siitä ovat eno-vainaja ja rouva Winnicki todisteina —\nja siihen nähden emme mekään ole hänelle liian vanhoja.\n\n— Yhtä paljon me olemme häntä vanhemmat kuin Tecia on nuorempi,\ntuskinpa niinkään paljon, jatkoi toinen sisaruksista — ja onhan sitä\npaitsi meidän asiamme, kuinka tahdomme olot järjestää.\n\nMarcyan sekaantui nyt keskusteluun.\n\n— Isä tahtoo mieluiten Tecian hoitoa, hän pitää hänestä eniten,\njota ei sopine kummastella. Aioimme ensin lähettää neiti Sieninskin\nheidän mukaansa, mutta hän on kuin onkin tottunut tähän taloon — sen\ntähden arvelen, että hänen on täällä paras, ja mitä taas tulee meidän\nseuraamme, niin koetan tehdä kaiken voitavani, ettei se häntä vaivaisi.\n\nSen sanottuaan hän likeni, jalkojaan raappien neiti Sieninskiä,\nsuudellakseen hänen kättään, mutta ikäänkuin pelästyneenä hän veti\nsen pois. Serafin-herra oli sitä mieltä, ettei rouva Winnickiä olisi\npitänyt viedä talosta, mutta sen hän piti omana tietonaan, sillä hän ei\ntahtonut sekaantua toisten asioihin.\n\nMonesti hän oli huomannut, että neiti Sieninskin kasvoihin\nsurumielisyyden rinnalle oli tullut pelkoa, mutta ei hän sitä\nihmetellyt, olihan hänen kohtalonsa todella kova. Täytyihän orvon,\njolla ei ollut ainoatakaan likeistä olentoa, ei kattoa pään päällä,\njonka on pakko elää ihmisten armoilla, ihmisten, joita ei siedä ja\njotka ovat huonossa huudossa — täytyihän hänen kärsiä muistellessaan\nvaloisempaa menneisyyttä ja pelätä nykyisyyttä. Ja vaikka ihmisen\nolisi kuinka paha, hän kestää sen, jos hän voi toivoa parempaa\ntulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut mitään toivomista eikä hän mitään\ntoivonut. Huominen päivä oli oleva hänelle samanlainen kuin tämä ja\ntulevat vuodet samaa loppumatonta orpoutta, yksinäisyyttä ja vierasta\narmoleipää.\n\nSerafin-herra puhui tästä usein kirkkoherra Woynowskin kanssa.\nHe tapasivat toisensa nykyään joka päivä, heillä kun aina riitti\npuhumista pojistaan. Mutta kirkkoherra Woynowski ei voinut muuta kuin\nmyötätuntoisesti kohauttaa olkapäitään — ja hän ihaili prelaatti\nTworkowskin politiikkaa: ripustaa testamentin pelko Damokleen miekaksi\nriippumaan Krzepeckien päitten päälle ja pelastaa orpo ainakin kovin\nhuonosta kohtelusta.\n\n— Sellainen poliitikko! hän virkkoi. — Juuri kun luulet pitäväsi häntä\nkiinni, hän luikahtaa tiehensä. Silloin tällöin tulen ajatelleeksi,\nettei hän ehkä ole meillekään sanonut koko totuutta, vaan että hän\nmahdollisesti säilyttää jotakin testamenttia, jonka odottamatta vetää\nesiin.\n\n— Olen minäkin sitä ajatellut, mutta miksi hän sitä salaisi?\n\n— En tiedä, ehkäpä koetellakseen ihmisluontoa. Ajattelen tätä vain\nsiksi, että Pongowski-vainaja oli varovainen mies, ja juuri siksi\nei päähäni mahdu, ettei hän aikoja sitten olisi pannut paperille\ntoivomuksiaan.\n\nJonkin ajan perästä vanhusten ajatukset kuitenkin saivat toisen\nkäänteen, sillä Bukojemskin veljekset saapuivat tai oikeammin sanoen\nastelivat Radomista kotiseudulleen. Eräänä iltana he ilmaantuivat\nJedlniaan, tosin sapelit vyöllä, mutta lakit ja saappaat risoina ja\nkasvot niin surkean näköisinä, että Serafin-herra varmaan olisi luullut\nheidän tuovan poikansa kuolinsanomaa ja pelästynyt hirveästi, jollei\nhän jo aikoja sitten olisi odottanut heitä.\n\nVuoron perään he riensivät syleilemään hänen polviaan ja suutelemaan\nhänen käsiään. Hän katseli heidän kurjaa ulkomuotoaan, iski kädet\nvyötäisilleen ja huudahti:\n\n— Stach kyllä minulle kirjoitti, että teidän on käynyt huonosti, mutta\ntämähän näyttää hirveältä!\n\n— Olemme syntiä tehneet, hyväntekijämme! vastasi rintoihinsa lyöden\nMarkus.\n\nToiset seurasivat hänen esimerkkiään ja rupesivat toistelemaan:\n\n— Olemme syntiä tehneet! Olemme syntiä tehneet! Olemme syntiä tehneet!\n\n— Sanokaa mitä? Millä lailla? Kuinka Stach voi? Hän kirjoitti minulle\npelastaneensa teidät. Mitä on sitten tapahtunut?\n\n— Stach on terveenä, hyväntekijäni, — ja sekä hän että Taczewski\nloistavat kuin kaksi aurinkoa...\n\n— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! Kiitos hyvistä uutisista. Onko teillä\nkirjettä?\n\n— Kyllä hän kirjoitti, mutta ei antanut meille kirjettä, koska hän\narveli sen voivan joutua hukkaan.\n\n— Oletteko nähnyt nälkää? Herranen aika! Niinhän te seisotte edessäni\nkuin neljä pyhiinvaeltajaa.\n\n— Emme ole nähneet nälkää, sillä joka aatelistossa olemme tavanneet\nvieraanvaraisuutta, mutta me olemme onnettomat.\n\n— Istukaa. Teidän pitää saada jotakin lämmintä juodaksenne, mutta\nSilläaikaa kun lämmittävät viiniä, täytyy teidän kertoa, mitä teille on\ntapahtunut. Missä olette olleet?\n\n— Varsovassa, vastasi Mateus, — mutta se on paha pesä!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Siellä vilisee kortinpelaajia ja juoppoja ja Pitkälläkadulla ja\nVanhassa-kaupungissa on joka ovella viinirypäleterttu.\n\n— Entä sitten?\n\n— Ja sitten joku pojan viikari kehoitti Lukasta pelaamaan korttia\nkanssaan — olisivatpa pakanat seivästäneet hänet ensimmäiseen paaluun!\n\n— Entä voittiko hän?\n\n— Voitti kaikki, mitä Lukaksella oli taskussa, ja sitten meidänkin\nrahamme. Meidät valtasi epätoivo, ja me päätimme voittaa rahat\ntakaisin, mutta hän voitti meiltä vielä hevosen — satuloineen,\npistooleineen päivineen... Minä vakuutan teidän armollenne, että me\npelkäsimme Lukaksen pistävän veitsen rintaansa... Ja mitä siinä saattoi\ntehdä? Saattoiko olla lohduttamatta veljeä? Myimme silloin toisen\nhevosen, jotta Lukas saisi edes kävelytoverin.\n\n— Jo ymmärrän, kuinka kävi.\n\n— Niin, armollinen herra... Kun selvisimme, tuli meille vielä suurempi\nsuru siitä, että olimme menettäneet kaksi hevosta — lohdutus kävi\ntietysti yhä tarpeellisemmaksi...\n\n— Ja niin te etsitte lohdutusta aina neljänteen hevoseen asti...\n\n— Aina neljänteen asti! Syntiä olemme tehneet, syntiä olemme tehneet!\ntoistelivat nöyrinä ja katuvina veljekset.\n\n— No siihenkö se päättyi? kysyi herra Cyprianowicz.\n\n— Mitä vielä, isämme ja hyväntekijämme! — Satuimme taas yhteen tuon\nkortinpelaajan, mokomankin Poradzkin kanssa, ja hän rupesi meitä\nsolvaamaan. \"Näin\", hän sanoi, \"tyhmyreitä keritään! Mutta koska te\nolette suuria miehiä, niin otan teidät palvelijoikseni, tästä kun\njuuri olen lähdössä rykmenttiin.\" Lukas silloin itkemään, että se\npitää meitä oikein pilkkanaan, ja kun ei se mennyt tieltä, niin Lukas\najoi sapelinsa suoraan sen kitaan! Sen ystävät töytäsivät silloin\napuun ja me Lukasta auttamaan, kunnes marsalkkavartia tuli meidän\nkimppuumme. Silloin me kaikki huutamaan: \"Armolliset herrat, täällä\nloukataan vapautta ja meidän persoonassamme solvaistaan koko Tasavaltaa\n— sovitaan pois!\" Niin kävikin, ja Jumala meitä auttoi, sillä lyhyessä\nhetkessä pistimme kahdeksaa palvelija-poikaa, joista kolme kuoliaaksi —\nloput viisi läksivät käpälämäkeen...\n\nHerra Cyprianowicz piteli päätään, ja Markus jatkoi:\n\n— Niin! Nyt sen tiedämme. Jumala katsoi viattomuuttamme, ja vasta\nkun ihmiset rupesivat huutamaan, että tämä on rikosasia, joka maksaa\nrikoksellisen pään, rupesimme pelkäämään ja läksimme pakoon. Niiden\npiti ottaa meidät kiinni, mutta kun me vanhaan tapaan hotaisimme mitä\npäähän, mitä kurkkuun, niin pääsimme pakoon. Stanislaw pelasti meidät\npalvelijansa hevosilla, mutta töin tuskin sittenkään pääsimme leikistä\nehein nahoin, sillä takaa-ajoa kesti Senkociniin asti — ja jos hevoset\nolisivat olleet huonot, olisimme olleet surman omat. Kukaan ei siellä\ntietänyt nimeämme — sen tähden ei kukaan voi saada meitä kiikkiin.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, sitten kysyi Serafin-herra:\n\n— Missä ne Stanislawin hevoset nyt ovat?\n\nVeljekset yltyivät kolmannen kerran toistamaan:\n\n— Olemme syntiä tehneet! olemme syntiä tehneet, olemme syntiä\ntehneet!...\n\nCyprianowicz rupesi mittelemään permantoa pitkin askelin.\n\n— Nyt minä ymmärrän, virkkoi hän — miksette tuoneet kirjettä Stachilta.\nHän kirjoitti minulle, että te olette joutuneet kaikenlaisiin ikäviin\nrettelöihin ja että palaatte kotiin — hän kai tarkoitti, että te\ntarvitsette rahaa hevosiin ja varustuksiin, mutta tätä loppua ei hän\nsaattanut aavistaa...\n\n— Ei, hyväntekijämme, vastasi Johannes.\n\nTuotiin kuumennettua viiniä, ja veljekset kävivät kiihkeästi sen\nkimppuun, sillä matka oli heitä uuvuttanut. Isännän vaitiolo heitä\nkuitenkin huolestutti, hän asteli edestakaisin huoneessa, totisen ja\nankaran näköisenä. Markus puuttui taasen puhumaan:\n\n— Teidän armonne kysyy Stanislawin hevosia. — Kaksi meni pilalle\nennenkuin päästiin Grojeciin, sillä mitä kauheimmassa tuulessa\nratsastimme minkä hevoset pääsivät. Myimme ne sitten polkuhinnasta\njuutalais-ajurille, sillä ei niistä mihinkään olisi ollut eikä meillä\nollut ropoakaan taskussa. Siinä kiireessä ei Stanislawkaan ollut\nehtinyt meitä auttaa. Hiukan toinnuttuamme läksimme sitten matkaan,\nkaksi kummankin hevosen selässä. Mutta ymmärtäähän teidän armonne,\nkummoista se oli! Sattuu sitten vastaan jonkinlainen aatelismies ja\npanee paikalla kädet puuskaan ja kysyy: \"mitäs kulkevaa aatelisväkeä\nte olette?\" Kauheassa kurjuudessamme olimme me valmiit mihin tahansa.\nJa riitoja ja tappeluja jatkui jatkumistaan. Bialobrzegyssä me sitten\nvihdoin viimein, päästäksemme rauhaan, myimme molemmat viimeisetkin\nkaakkimme, ja jos joku ihmetteli, miksi kuljimme jalkaisin, niin\nsanoimme, että olemme tehneet hurskaan lupauksen... Ja antakaa nyt,\narmollinen herra, meille isän lailla anteeksi, sillä onnettomampia\nihmisiä ei ole maailmassa.\n\n— Totta, totta! huusi Lukas ja Markus.\n\nKärsittyjen vaivojen ja viinin vaikutuksesta nosti nuorin, Johannes,\nkätensä ja huusi:\n\n— Me olemme totisesti orpoja! Mitä meillä maailmassa on?\n\n— Ei mitään muuta kuin veljellinen rakkaus, vastasi Markus.\n\nJa he lankesivat itkien toistensa kaulaan ja ryntäsivät sitten kaikki\nSerafin-herran kimppuun.\n\nEnsinnä syleili hänen polviaan Markus.\n\n— Isä, virkkoi hän, — todellinen holhoojamme, älkää kantako meihin\nvihaa. Lainatkaa meille vielä kerran, että saamme varustukset; tai\nälkää lainatko — hyvä on ilmankin — mutta älkää olko vihoissanne, vaan\nantakaa anteeksi! Antakaa anteeksi sen suuren rakkauden tähden, jolla\nrakastamme teidän Stachianne, sillä sen minä sanon teille suoraan, että\njos joku sormensa päällä häntä vahingoittaisi, niin me kantaisimme sitä\nsapelin kärjillä. Eikö niin, rakkaimmat veljet — sapelin kärjillä!...\n\n— Tulkoonkin vain tänne, mokomakin! huusivat Mateus, Lukas ja Johannes.\n\nHerra Cyprianowicz seisoi heidän edessään, vei käden otsalleen ja\nrupesi puhumaan:\n\n— Minä olen pahoillani — se on totta! — mutta vielä enemmän olen\nsuruissani kuin pahoillani. Sillä kun ajattelen, että tässä\nTasavallassa on paljon sellaisia kuin te, niin sydäntäni kourii ja\nminun täytyy kysyä: kykeneekö tämä äitimme tällaisten lasten avulla\npuolustautumaan kaikkia niitä voimia vastaan, jotka sitä uhkaavat? Te\npyydätte anteeksi minulta ja odotatte minun anteeksiantoani. Mutta\n— kautta elävän Jumalan — ei tässä ole kysymys minusta eikä minun\nhevosistani, vaan paljon suuremmista asioista, nimittäin yhteisestä\nhyvästä ja Tasavallan tulevaisuudesta. Te ette sitä ymmärrä,\nteidän päähänne ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, ja teidän\nkaltaisianne on tuhansia — sitä enemmän syytä suruun ja raskaaseen\nhuoleen, sitä suurempi murhe minulla ja jokaisella tämän Tasavallan\nkelpo pojalla.\n\n— Jumalan tähden, armollinen herra, millä tavalla me olemme rikkoneet\nisänmaata vastaan?\n\n— Milläkö tavalla? Epäsäännöllisellä elämällä, vallattomuudella,\njuoppoudella ja mellastamisella... Voi, köykäisinä ihmiset meillä\npitävät niitä asioita eivätkä huomaa, kuinka tartunta leviää, eivät\nhuomaa, kuinka tämän ihanan rakennuksen muurit halkeilevat ja katto\nuhkaa pudota päittemme päälle. Sota on edessämme, emme vielä tiedä,\neivätkö pakanat käännä mahtiansa meitä vastaan, ja te, kristityt\nsoturit — mitä te teette? Jo kutsuvat torvet taisteluun, mutta teidän\npäänne on täynnä viiniä ja vallattomuutta. Ja iloisella päällä te\npistätte kuoliaaksi lain vartijoita, jotka edes jollakin lailla\nkoettavat sitä puolustaa. Kuka tämän lain on saattanut voimaan? Aateli.\nJa kuka sitä vastaan rikkoo? Aateli! Kuinka aikoo tämä maa, tämä\n_antemurale Christianitatis_, astua kunnian kentälle, kun ei sillä ole\nsotureita, vaan juoppoja, ei kansalaisia, vaan mellastajia, kun sen\nasukkaat ovat vain riitapukareita...?\n\nSerafin-herra keskeytti puheensa, vei käden otsalleen ja alkoi pitkin\naskelin mitellä permantoa, mutta veljekset katselivat toisiaan\nihmeissään ja häpeissään, sillä he eivät olleet odottaneet kuulevansa\nsellaisia sanoja hänen suustaan.\n\nSyvältä vedettyään henkeään jatkoi Serafin-herra:\n\n— Te olitte kutsutut pakanain verta vastaan, mutta te vuodatitte\nkristittyä; te olitte kutsutut tämän isänmaan vartijoiksi, mutta\nte käyttäydyitte kuin sen viholliset, sillä tietysti linnoitus on\nsitä heikompi, jota suurempi epäjärjestys sisäpuolella vallitsee...\nOnhan tällä äidillä onneksi kunnollisiakin lapsia, mutta teidän\nkaltaisiannekin on, kuten sanoin, legio, täällä ei vallitse vapaus,\nvaan täällä kukoistaa vallattomuus, ei kuuliaisuus, vaan hillittömyys,\nei tapain puhtaus, vaan hekuma, ei isänmaanrakkaus, vaan yksityisen\nmielivalta, täällä hajaantuvat valtiopäivät ja valtion varat\ntyhjentyvät, epäjärjestys kasvaa kasvamistaan, sisällinen sota\npolkee isänmaata kuin ohjaton orhi, humalaisten päät ratkaisevat sen\nkohtaloja, kansaa sorretaan — ylhäältä alas asti on kaikki nurin —\nsiksi vuotaa sydämeni verta ja minä pelkään onnettomuutta ja Jumalan\nvihaa...\n\n— Jumalan tähden! Ehkä meidän pitäisi hirttäytyä — vai kuinka? huudahti\nLukas.\n\nHerra Cyprianowicz mittasi vielä muutamaan kertaan huoneen ja jatkoi\npuhettaan, mutta ikäänkuin itsekseen eikä enää Bukojemskeille:\n\n— Niin pitkältä kuin Tasavaltaa riittää, se viettää ainoaa suurta\njuhlaa, mutta seinälle piirtää tuntematon käsi jo: \"Mene... Tekel...\nFares!\" Viini virtaa, ja vuotaa veri ja kyyneleet. Sen näkevät muutkin,\nsen sanovat muutkin, mutta turhaa on sokean eteen asettaa kynttilä tai\nkuurolle laulaa laulua...\n\nKaikki vaikenivat. Veljekset katselivat vuoroon toisiinsa, vuoroon\nSerafin-herraan, ja kävivät yhä enemmän hämilleen. Vihdoin kuiskasi\nLukas:\n\n— Ennen minä halkean kuin ymmärrän tästä mitään.\n\n— Niin minäkin.\n\n— Ja minä...\n\n— Siitä syystä, että pari kertaa joimme...\n\n— Ole hiljaa äläkä puhu niistä...\n\n— Lähdetään kotiin...\n\n— Lähdetään.\n\n— Hyvästi, armollinen herra! virkkoi Markus, astuen herra\nCyprianowiczia kohti ja kumartuen hänen polviensa tasalle.\n\n— Minne nyt?\n\n— Lesniczowkaan. Ehkä Jumala meitä auttaa.\n\n— Ja minäkin autan, vastasi herra Cyprianowicz — sydämeni oli vain\ntullut surua täyteen ja minun, täytyi saada sitä purkaa. Menkää, hyvät\nherrat, yläkertaan lepäämään — sitten saatte kuulla, mitä minä olen\npäättänyt.\n\nTuntia myöhemmin hän käski valjastaa ja läksi kirkkoherra Woynowskin\nluo.\n\nKirkkoherra harmitteli hänkin aika lailla Bukojemskien töitä, mutta\nvälillä täytyi hänen purskahtaa nauruun, sillä vanhana sotilaana hän\nmuisti nyt kaikkinaisia seikkailuja, joissa hän itse tai toverit olivat\nolleet mukana. Sitä, että veljekset olivat hevosensa juoneet, ei hän\nkuitenkaan voinut antaa anteeksi.\n\n— Hullutteleehan sotilas usein, sanoi hän, — mutta pitää silläkin\nolla rajansa. Joka myy hevosensa, tekee virkavirheen. Bukojemskeille\nsanon, että olisin, suonut marsalkkaoikeuden nyppineen heiltä päät\npoikki — ja varmaan se esimerkki olisi ollut varoittamassa kaikkia\nhurjapäitä — mutta teille sanon, että minun olisi tullut sääli, sillä\nhe ovat sentään kaikki neljä hyviä poikia. Minä tunnen ne asiat\nvanhoilta ajoilta ja osaan edeltäkäsin sanoa, minkä arvoinen mikin on.\nBukojemskeista tiedän, että paha on niiden pakanoiden, jotka joutuvat\nkäsikähmään heidän kanssaan. Mitä mieltä te heistä olette?\n\n— Etten jätä heitä auttamatta, mutta arvelen, että jos lähetän heidät\nyksinään, niin heidän toistamiseen saattaa käydä samalla tavalla...\n\n— Olette oikeassa! sanoi kirkkoherra.\n\n— Tuli tässä mieleeni, että jos lähtisin heidän kanssaan ja jättäisin\nheidät suoraan ratsumestarin haltuun. Kun he kerran ovat rykmentissä ja\nsota-komennon alaisina, niin eivät he voi sellaisiin sekaantua.\n\n— Totta! Se on oivallinen ajatus. Saattakaa te heidät Krakovaan, sillä\nsiellä kokoontuvat joukot. Ehkäpä minäkin tästä lähden samaan matkaan.\nNäemmehän sitten poikamme ja palaamme yhdessä.\n\nHerra Cyprianowicz hymähti ja virkkoi:\n\n— Taidatte saada palata yksin.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Minäkin taidan lähteä sotaväkeen.\n\n— Aiotteko vielä kiinnittää itsenne sotaväkeen? kysyi kirkkoherra\nWoynowski ihmeissään.\n\n— Sekä aion että en, sillä toista on lähteä riveihin ja ottaa\nsotapalvelus työkseen, toista lähteä yhdelle sotaretkelle. Olen jo\nvanha, se on totta, mutta ovathan minuakin vanhemmat asettuneet\nriveihin, kun torvi on soinut. Olenhan tosin lähettänyt ainoan\npoikani — mutta eihän isänmaalle koskaan voi uhrata liiaksi! Niin\najattelivat isänikin, ja siitähän tämä äiti antoi heille korkeimman\nkunnianosoituksen, minkä saattoi antaa. Isänmaan tähden on siis\nuhrattava joka ropo, viimeinenkin veripisara! Ja jos pitäisi kuollakin\n— niin saattaisinko saada kauniimpaa kuolemaa, saattaisiko minua\nkohdata suurempi onni? Kerranhan kuitenkin on kuoltava — eikö sitten\nole rakkaampaa kuolla kunnian kentällä, oman poikansa rinnalla, kuin\nvuoteessa — ja saada kuolemanisku sapelilta tai kuulilta kuin taudilta\n— ja vihdoin kuolla sodassa pakanoita vastaan uskon ja isänmaan\nedestä!...\n\nCyprianowicz heltyi omista sanoistaan, hän pani kätensä ristiin ja\nrupesi toistelemaan: \"suokoon sen Jumala! suokoon sen Jumala!\" mutta\nkirkkoherra Woynowski sulki hänet syliinsä, pusersi lujasti ja virkkoi:\n\n— Suokoon Jumala senkin, että tässä Tasavallassa olisi enemmänkin\nsellaisia miehiä kuin te, sillä sellaisia ei ole monta ja jalompia\ntuskin ensinkään. Onhan aatelismiehen komeampaa kuolla taistelukentällä\nkuin vuoteessa, ja ennen olivat kaikki sitä mieltä, mutta nyt ovat\najat muuttuneet pahempaan päin. Isänmaa ja usko ovat suuri alttari ja\nihminen on pieni myrrhanhitunen, jonka tulee palaa alttarin kunniaksi.\nMutta nyt ovat ajat muuttuneet pahempaan päin... Eihän sota teillekään\nole mikään uutuus — eikö niin?\n\nSerafin-herra laski käden rinnalleen.\n\n— Onhan minulla täällä vähän arpia sapelista ja kuulista — vanhoilta\najoilta.\n\nMieluummin minäkin seuraisin lippuja kuin täällä kuuntelisin akkojen\nsyntejä!... Niillä on sitten niin paljon toimitettavaa, että luulisi\nniiden tulleen rippituoliin varistellakseen yltään täitä. Kun\ntalonpoika tekee syntiä, niin hänellä on jotakin tunnustettavaa... ja\nsotamiehellä vielä enemmän. Ennenkuin puin ylleni pappispuvun, olin\npappina herra Modliszewskin husaarirykmentissä... Mielelläni muistelen\nniitä aikoja... Yhden ja toisen synninpäästön välillä täytyi rientää\npanemaan pyssyä leuan alle tai lataamaan tykkiä. Niin, papit ovat hyvin\ntarpeelliset tätä nykyä. Minun tekisi mieli lähteä, mutta seurakunta on\nsuuri, työtä paljon, apulainen on vähän hidas — ja pahimpana esteenä\non kuula, jonka ennen muinoin sain ruumiiseeni ja joka ei salli minun\nistua hevosen selässä tuntia enempää.\n\n— Olisin onnellinen, jos saisin sellaisen toverin, sanoi Serafin-herra,\n— mutta ymmärrän, että jollei sitä kuulaakaan olisi, niin ette voisi\njättää seurakuntaa.\n\n— No niin, saadaan nähdä. Koetan parina päivänä istua hevosen selässä,\nniin tiedän, kauanko kestän satulassa. Ehkäpä vamma on parantunut. Kuka\nteillä sitten jää hoitamaan isännyyttä?\n\n— Minulla on metsänvartija, yksinkertainen ihminen vain, mutta\nerinomaisen kelpo mies, hän on melkein kuin pyhimys...\n\n— Tiedän, tiedän, sama, jonka perässä metsän eläimet kävelevät. Toiset\nsanovat, että hän on noita, mutta te kai sen paremmin tiedätte. Mutta\neikö se ole vanha, kipeä mies?\n\n— Minun tekee niinikään mieleni ottaa palvelukseeni tuo Wilczopolski,\njoka ennen palveli Pongowskilla. Ehkä te muistatte? Nuori aatelismies,\nilman toista jalkaa, mutta reipas ja luotettava poika. Krzepecki pani\nhänet pois siksi, että hän jyrkästi asettui häntä vastaan. Hän kävi\nminun luonani pari päivää sitten tarjoutumassa palvelukseen — ja tänään\nvarmaan teen hänen kanssaan kaupat. Pongowski ei hänestä pitänyt,\nsillä poika ei antanut hänen astua varpailleen, mutta hän kehui hänen\nrehellisyyttään ja neuvokkuuttaan.\n\n— Entä mitä Belczonczkaan kuuluu?\n\n— En ole moneen aikaan käynyt siellä. Wilczopolski ei tosin kiitä\nKrzpeckejä, mutta oikeastaan ei minulla ole ollut paljon aikaa häneltä\nkyselläkään.\n\n— Huomenna minä aion lähteä sinne, vaikkei minua siellä suinkaan\nmielellään nähdä, ja sitten tulen teidän luoksenne läksyttämään\nBukojemskeja. Määrään heidät synnintunnustukselle, ja heidän selkänsä\nsaavat vastaanottaa rangaistuksen. Saavat antaa toisilleen noin\nviisikymmentä lyöntiä, niin se tekee heille hyvää.\n\n— Varmaan se tekee heille hyvää, mutta nyt minun täytyy tuon\nWilczopolskin takia sanoa teille hyvästi.\n\nHerra Cyprianowicz lyhensi sapelinsa hihnaa, jottei sapeli vaunuihin\nnoustessa tarttuisi kiinni mihinkään, ja hetkisen perästä hän jo oli\nmatkalla Jedlniaansa. Hän mietti sotaretkeä ja hymyili ajatellessaan,\nettä hän kylki kyljessä ainoan poikansa kanssa taistelee pakanoita\nvastaan. Päästyään Belczonczkan ohi hän näki kaksi hevosta kuormineen\nja kuormalla Wilczopolskin.\n\nHän käski Wilczopolskin vaunuihinsa ja kysyi:\n\n— Joko nyt tuli muutto Belczonczkasta?\n\nWilczopolski osoitti tavaroita ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän\nsentään ihan köyhä ole, vaikka hän palveleekin.\n\n— Niin, teidän armonne, sanoi hän, — _omnia mea mecum porto_, minä\nkannan itse koko omaisuutta muassani.\n\n— Joko tuli niin kiire?\n\n— Ei niin kiirekään, mutta olihan se tehtävä. Suostun nyt ilolla\nkaikkiin teidän armonne ehtoihin, ja jos tulisi matka, kuten teidän\narmonne mainitsi, niin hoidan uskollisesti maatilaa.\n\nSerafin-herraa miellytti vastaus, samoin kuin nuoren miehen reippaat,\nrohkeat kasvot. Hetkisen mietittyään hän sanoi:\n\n— Uskollisuuttanne en epäile, sillä tiedänhän, että olette aatelismies,\nmutta kokemattomuuttanne ja varomattomuuttanne pelkään. Jedlniassa\ntäytyy istua kärsivällisesti kuin kivi ja yötä ja päivää vartioida,\nsillä se on oikeassa sydänmaassa, eikä suurissa metsissä ole rosvojen\npuutetta, vaan usein ne hyökkäävät talojenkin kimppuun.\n\n— Jedlniaan en toivo rosvoja, mutta itse puolestani soisin niiden\ntekevän hyökkäyksen, jotta teidän armollenne saisin näyttää, että\nminussa on sekä valppautta että sydäntä...\n\n— Siltä sinä todella näytät, sanoi herra Cyprianowicz.\n\nHetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi.\n\n— Vielä minun täytyy huomauttaa sinulle yhtä tärkeää asiaa. Herra\nPongowski on Jumalan tuomioistuimen edessä ja _de mortuis nihil nisi\nbene_, mutta tunnettu asia on, että hän oli kova alustalaisilleen.\nKirkkoherra Woynowski häntä siitä varoitti, ja epäsopu oli valmis. Ei\nsäälitty talonpojan hikeä, rangaistukset olivat ankarat ja pantiin\nviipymättä täytäntöön. Suoraan sanoen: kansaa on sorrettu, ja\nisännöitsijät ovat tottuneet liian ankarasti kohtelemaan kansaa. Siksi\ntahdon sanoa, että sellaista, hyvä herra, ei meillä ole. Kuria täytyy\nolla, mutta sen pitää lähteä isän kädestä, ja liian ankaraa kuria pidän\nrikoksena Jumalaa ja isänmaata vastaan. Pane tarkasti mieleesi, ettei\ntalonpoika ole juustotaikinaa ja ettei häntä saa vaivata liian pahasti.\nMinä en tahdo elää ihmisten kyynelistä — ja muistutan teillekin, että\nJumalan edessä kaikki olemme yhdenarvoiset.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, sitten tarttui Wilczopolski Serafin-herran\nkäteen ja vei sen huulilleen.\n\nSerafin-herra virkkoi:\n\n— Näen, että minut ymmärrät.\n\n— Ymmärrän, armollinen herra, vastasi nuorukainen, — ja sen sanon, että\nsata kertaa olisi mieleni tehnyt kehoittaa herra Pongowskia hakemaan\ntoista taloudenhoitajaa, sata kertaa olin heittämäisilläni paikkani,\nmutta — en voinut!\n\n— Kuinka niin? Toki ei maailmassa ole työstä puutetta...\n\nWilczopolski kävi hämilleen ja rupesi änkytellen vastailemaan:\n\n— Ei käynyt... en voinut... se jäi aina päivästä toiseen. Niin...\nolihan sitä ankaruutta... eikä sitä kuitenkaan toiselta puolen ollut...\n\n— Kuinka?\n\n— Kansalta vaadittiin liiaksi työtä — se on totta ja sille ei kukaan\nvoinut mitään, mutta kun tuli kysymys rankaisemisesta ja lyömisestä,\nniin ruoskien sijasta käytettiin olkinuoria...\n\n— Kuka niin armelias oli — herrako?\n\n— Neiti Sieninski.\n\n— Aa!... Vai hänkö?\n\n— Hän oli kuin enkeli. Hän pelkäsi hänkin armollista herraa, sillä\nvasta viime aikoina herra rupesi antamaan hänen sanoilleen arvoa. Mutta\nkaikki rakastivat häntä niin, että jokainen mieluummin otti kärsiäkseen\nherran vihaa kuin jätti neidin pyynnön täyttämättä.\n\n— Jumala häntä palkitkoon! Vai liittouduitte te herra Pongowskia\nvastaan?\n\n— Niin, teidän armonne.\n\n— Eikö se koskaan tullut ilmi?\n\n— Kerran se tuli, mutta minä en ilmiantanut neitiä. Vainajan täytyi\nitsensä ruoskia minut, sillä minä sanoin hänelle, että jos joku muu\nsen tekee, tai jollei minun alleni aatelismiehenä anneta mattoa, niin\nsytytän talon tuleen ja ammun hänet itsensä. Ja niin olisinkin tehnyt,\nvaikka minun sitten olisikin pitänyt lähteä rosvoksi korpeen.\n\n— Siksi sinä minua miellytätkin!\n\nWilczopolski jatkoi:\n\n— Olihan herra Pongowskin luona usein raskasta, mutta talossa oli kun\nolikin Jumalan enkeli, ja sen tähden ei sieltä saanut lähdetyksi,\nvaikka olisi tehnyt mielikin. Myöhemmin, kun neiti tuli suuremmaksi,\nrupesi vainaja antamaan hänelle enemmän arvoa, ja viime aikoina hän\njo sai tehdä mitä tahtoi. Herra tiesi monastikin, että neiti käski\nantaa köyhille jyviä aitasta, vaihtaa ruoskat olkiköysiin tai jättää\npäivätyön tekemättä — mutta hän ei ollut näkevinään. Lopulla hän\njo kohteli häntä niin nöyrästi, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään\nsalaa. Neiti oli oikea kansan esirukoilija, ja sentähden Jumala häntä\npalkitkoonkin, kuten teidän armonne sanoi, ja hänet pelastakoon!\n\n— Miksi sinä puhut pelastamisesta? kysyi herra Cyprianowicz.\n\n— Sen tähden, että hänen nyt on entistä pahempi olla.\n\n— Herranen aika! Millä lailla?\n\n— Ne neidit siellä ovat oikeita piruja, ja nuori Krzepecki on heitä\ntoruvinaan, mutta minä kyllä tiedän miksi, ja varokoon vain, ettei\nhäntä ammuta kuin koiraa kuonoon.\n\nOli jo myöhäinen yö, mutta saattoi selvästi nähdä, sillä täysikuu\noli taivaalla, jäisen valossa huomasi herra Cyprianowicz nuoren\ntaloudenhoitajan silmien kiiluvan kuin suden silmät.\n\n— Mitä sinä tästä asiasta tiedät? kysyi Cyprianowicz uteliaana.\n\n— Tiedän, ettei Krzepecki yksin uppiniskaisuuteni takia pannut minua\npois, vaan siksi, että tarkkaan katselin ja kuuntelin, mitä talossa\npuhuttiin. Lähdin talosta siksi, että minun täytyi, mutta eihän\nBelczonczkaan ole pitkäkään matka, ja jos jotakin tapahtuisi...\n\nHän vaikeni. Eikä kuulunut muuta kuin tuulen humina männyissä, joita\nöinen henki huojutteli.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nBelczonczkassa oli neideillä todella paha olo, ja se yhä huononemistaan\nhuononi. Tosin jo oli kulunut pitkä aika siitä hetkestä, jolloin vanha\nPongowski huomattuaan Marcyan Krzepeckin luovan kasvavaan tyttöön liian\npukkimaisia silmäyksiä oli karkottanut hänet talosta. Mutta Marcyan oli\nsittemmin nähnyt tytön kirkossa ja joskus naapurienkin luona, ja aina\noli hänen kukkea kauneutensa herättänyt hänen halunsa uudelleen eloon.\nNyt, kun he asuivat saman katon alla ja hän näki hänet joka päivä,\nhän rakastui häneen omalla tavallaan; hän rakasti häntä kuumalla,\neläimellisellä rakkaudella, ainoalla, joka oli hänelle mahdollinen.\nHänen aikomuksensa muuttuivat. Alussa oli hänen tarkoituksensa ollut\nhäpäistä tyttö ja naida hänet vain siinä tapauksessa, että testamentti\non laadittu hänen edukseen. Nyt oli hän valmis joka tapauksessa\nasettumaan hänen rinnalleen alttarin ääreen, hänen täytyi saada\nhänet haltuunsa ja omistaa hänet ainiaaksi. Kun himo tappaa järjen,\nantautuu järki sen kuuliaiseksi liittolaiseksi, ja nyt sanoi järki\nMarcyanille, että naimakauppa naisen kanssa, joka kantaa Sieninskin\nnimeä, on hyvä ja edullinen, vaikkei naisella olisikaan omaisuutta.\nVaikka järki sitä paitsi olisi puhunut päinvastoin, ei Marcyan\nolisi sitä kuunnellut, sillä päivä päivältä hän kadotti yhä enemmän\nitsehillitsemiskykyään. Hän hullaantui, hänen sisunsa oli tulessa ja\nhän pidättyi väkivaltaisista teoista vain siksi, että polttavinkin himo\ntahtoo ja vaatii vapaaehtoista suostumusta, vapaaehtoista antautumista,\nja hekumoi tunteen molemminpuolisuudesta, pitäen nautintoa silloin\nsuurimpana. Se tuudittautuu näihin ajatuksiin, vaikkei niihin ole\nvähintäkään aihetta. Niin teki Krzepeckikin. Hänen ajatuksensa ihan\nupposi siihen onnen hetkeen, jolloin neito itse ilosta säteillen,\nvapaaehtoisesti vaipuu hänen syliinsä.\n\nHän ei kuitenkaan uskaltanut panna kaikkea alttiiksi — entä jos hän\nolisikin menettänyt! — ja kun hän mielessään kyseli itseltään, miten\nsiinä tapauksessa kävisi, hän rupesi pelkäämään itseään ja pelkäämään\nmyrskyä, joka nousisi vinkumaan hänen päänsä päälle, sillä Tasavallan\nlait suojelivat hirvittävän ankarasti naisen kunniaa, ja satojen\naatelismiesten sapelit varmaan välkkyisivät hänen ympärillään. Samalla\nhän kuitenkin tunsi, että ehkäpä tulee hetki, jolloin hän ei välitä\nmistään, sillä hänen villissä, hurjassa mielessään eli ainainen\ntaistelunhalu ja seikkailunnälkä. Oudosti hiveli hänen mieltään,\nkun hän ajatteli: aatelisjoukot piirittävät Belczonczkaa, tulipalon\nliekit loimuavat pään päällä, ja jossakin sumun seassa, kaukaisessa\nkaupungissa häämöittää pyöveli, punaisissa vaatteissa, kirves kädessä.\n\nHimo, pelko ja taistelunhalu raivosivat hänessä kuin myrsky. Saadakseen\najaa raivoaan johonkin ja samalla jäähdyttääkseen kiehuvaa vertansa hän\nheittäytyi hurjisteluihin, mellasteli kyläkapakoissa, ajoi piloille\nhevosia, karkasi ihmisten kimppuun ja joi minkä jaksoi kaikkien\nisäntien kanssa, mitä vain Jedlniassa, Radomissa ja Przytykissä oli.\nHän keräsi ympärilleen joukon maankiertäjiä, jotka eivät huonon\nmaineensa tai varattomuutensa tähden olleet lähteneet sotaan, juotti\nheitä ja komenteli mielensä mukaan. Hän teki sitä siitäkin syystä, että\nsellainen joukko tulevaisuudessa saattoi olla hänelle hyödyllinen.\nHän ei kuitenkaan päästänyt ketään tuttavalliseksi eikä koskaan tämän\nseurueen kuullen maininnut neidin nimeä, ja kun kerran eräs Wysz\njostakin tuntemattomasta Wyszkowista rupesi puhumaan hänestä raa'alla,\nsiivottomalla tavalla, hän läjäytti häntä sapelilla vasten kasvoja\nniin, että veri juoksi.\n\nTavallisesti hän palasi kotiin vasta aamun koitteessa, ajaen täyttä\nlaukkaa, ja tämä hurja ajo selvitti hänet kokonaan. Silloin hän\ntäysissä vaatteissaan heittäytyi hevosentaljalle, joka oli vuoteen\npeitteenä, ja nukkui kuin kivi; hän nukkui muutamia tuntia, nousi,\npukeutui kauneimpiin vaatteisiinsa, läksi tervehtimään naisia ja\nkoetti miellyttää neiti Sieninskiä. Hän ei hetkeksikään päästänyt\nhäntä silmistään, hän antoi katseensa luisua pitkin koko hänen\nruumistaan ja kiihotti siten halujaan. Joskus kun he sattuivat jäämään\nkahden kesken, työntyivät hänen huulensa ulospäin, pitkät käsivarret\nvapisivat, ikäänkuin niiden olisi ollut mahdoton pysyä käymättä neitoa\nsyleilemään, ääni pusertui esiin tukahtuneesti, hän lausui rohkeita,\nhämäriä, epäilyttäviä sanoja, joissa värisi sekä mairittelu että\nvaivoin hillitty uhka.\n\nNeiti Sieninski pelkäsi häntä kuten kesytettyä sutta tai karhua ja sai\ntöin tuskin peitetyksi inhon, jota hänet nähdessään tunsi. Huolimatta\nriikinkukon väreistään, joihin pukeutui, rinnalla kimmeltelevistä\njalokivistä ja komeasta tapparasta, jota ei koskaan päästänyt\nkäsistään, hän kävi päivä päivältä rumemmaksi ja inhottavamman\nnäköiseksi. Unettomat yöt, irstaus, juoppous ja polttava himo painoivat\nhäneen leimansa: hän laihtui, hartiat menivät lamaan, luonnostaankin\npitkät kädet venyivät vieläkin pitemmiksi, niin että ne vastoin kaikkia\nihmisruumiin suhteita ulottuivat polviin asti. Hänen jättiläiskokoinen\nkeskiruumiinsa kävi oksaisen kannon kaltaiseksi ja lyhyet, luokkamaiset\njalat kaartuivat hurjan ratsastamisen vaikutuksesta entistä enemmän.\nKasvojen kalpea väri muuttui kummallisen vihertäväksi, ja kun posket\npainuivat sisäänpäin, pullistuivat silmät entistä enemmän ja huulet\nulkonivat. Varsinkin hymyillessään hän kävi suorastaan hirvittävän\nnäköiseksi, sillä hänen hymyssä kiiluvista silmäteristään pilkisteli\nesiin kuuma, hillitön ilkeys ja uhka.\n\nKovan kohtalon, kaipauksen ja onnettomuuden tunne oli tuonut neiti\nSieninskin luonteeseen vakavuutta, jota siinä ei ennen ollut ensinkään\nollut ja joka herätti Krzepeckissä kunnioitusta. Ennen hän oli ollut\ntyttölärppä, joka kaiket päivää pajatteli kuin mylly — nyt hän oli\noppinut pitämään suunsa kiinni ja hänen katseensa oli käynyt omituisen\nkalseaksi. Vaikka hän monesti pelkäsi Krzepeckiä niin, että sydän\nvapisi, hän salasi sen vaitiololla ja tyyneydellä, ja silloin mies\nhätkähti ja vetäytyi takaisin, peläten loukkaavansa majesteettia. Tosin\nhän siten kävi yhä houkuttelevammaksi, mutta samalla yhä vaikeammaksi\nsaavuttaa.\n\nAluksi neiti Sieninski aavisti, että häntä Krzepeckin puolelta uhkaa\nkauhea vaara, ja sitten kun hän sen varmaan tiesi, hän koetti häntä\nkaikella muotoa välttää, hän koetti niin vähän kuin suinkin jäädä hänen\nkanssaan kahden kesken, hän koetti torjua sellaista keskustelua, joka\nsaattaisi johtaa rakkaudentunnustukseen, ja vihdoin hän silloin tällöin\nuskalsi viitata siihen, ettei hän ole niin aivan kaikkien hylkäämä ja\nkohtalon viskelemä kuin miltä näyttää.\n\nJacek Taczewskin nimen mainitsemista hän kuitenkin karttoi, sillä hän\nymmärsi, ettei hän sen jälkeen, mitä heidän välillään oli tapahtunut,\nsaata olla eikä milloinkaan tule olemaan hänen suojelijansa. Sitä\npaitsi hän tunsi, että pieninkin sana Jacekista olisi ärsyttänyt\nMarcyanin vihan vimmaan. Huomattuaan, että Krzepeckit varovat prelaatti\nTworkowskia ja katselevat häntä salaisella pelolla, hän antoi\nheidän niin usein kuin suinkin huomata olevansa hänen erityisessä\nsuojeluksessaan: Pongowski vainaja oli muka joka tapauksen varalta\ntehnyt hänen kanssaan sellaisen salaisen välipuheen. Prelaatti\npuolestaan, joka silloin tällöin kävi tervehtimässä Krzepeckeillä,\nauttoi neiti Sieninskiä tämän luulon ylläpitämisessä, politikoiminen\nhuvitti häntä nimittäin ja hän käytti salaperäistä puhetapaa, siteerasi\nkaksimielisiä latinalaisia sentenssejä ja puhui kaikenlaisista\nasioista, joita Marcyan sai ymmärtää kuinka halusi.\n\nEnnen kaikkia rakasti neitiä kuitenkin työkansa ja koko kylä. Kansa\npiti Krzepeckejä anastajina ja häntä kartanon oikeana omistajana.\nMarcyania kaikki pelkäsivät paitsi Wilczopolski. Mutta nuoren\naatelismiehen lähdettyäkin ympäröi neitoa, ikäänkuin näkymättömänä,\nkansan suojaava käsi, ja Marcyan ymmärsi, että rajansa on silläkin\nkauhulla, jonka hän täällä on herättänyt, ja sen takana alkaa hänelle\ntodellinen vaara. Niinikään hän arvasi, ettei Wilczopolski, jonka\nsilmistä itse röyhkeys katseli, mene kauas, vaan on häikäilemättä\nvalmis mihin tahansa, jos neiti tarvitsee apua — mielessään täytyi\nMarcyanin siis myöntää, ettei hän laisinkaan ollut niin turvaton, kuin\nhän alussa luuli ja isälleenkin vakuutti.\n\n— Kuka rupeaa ajamaan hänen asioitaan? — ei kukaan! oli hän sanonut\nisälleen, kun tämä oli muistuttanut hänelle, että Tasavallan laki\nkauheilla rangaistuksilla uhkaa sitä, joka loukkaa naisen kunniaa.\n\nNyt hän ymmärsi, että puolustajia oli.\n\nSiitä tuli uusi vaikeus, vaikka tosin vaikeudet ja vaarat vain\nolivat omiaan yllyttämään sellaista luonnetta kuin Marcyanin. Hän\npetti itseään yhä sillä luulolla, että hän saa tytön taipumaan ja\nrakastumaan, vaikka tosin tuli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän\nselvästi näki, ettei mikään auta — silloin hän \"hullaantui\", kuten\nhänen yölliset toverinsa sanoivat, ja silloin hän raivosi — ja jollei\nhämärä, voimakas ja lahjomaton aavistus olisi sanonut hänelle, että hän\nkadottaa tytön ainiaaksi, jos hän käy hänen kimppuunsa, niin hän aikoja\nsitten olisi päästänyt irti sisäisen villipetonsa.\n\nSellaisina hetkinä hän heittäytyi juomaan ilman mittaa ja määrää.\n\nOlot Belczonczkassa taas kävivät aivan sietämättömiksi. Päivät olivat\ntäynnä pahuutta ja sappea. Krzepeckin neidit vihasivat Anulkaa sen\ntähden, että hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin he, sen tähden, että\nkansa häntä rakasti ja sen tähden, että Marcyan sekä silloin kun oli\nsyytä että ilman vähintäkään aihetta, asettui hänen puolelleen. Lopulta\nleimahti heissä sammumaton viha veljeen, mutta huomattuaan, ettei neiti\nSieninski kantele, he hätyyttivät häntä entistä kiivaammin. Kerran\npoltti Agnieszka häntä ikäänkuin vahingossa tulisella hiilihangolla.\nKun Marcyan palvelijoiden kautta sai sen tietää, hän meni pyytämään\nanteeksi neiti Sieninskiltä ja vannotti tyttöä aina hakemaan turvaa\nhänen luotaan, mutta samalla hän rupesi niin nälkäisesti ja äiteliäästi\nsuutelemaan hänen käsiään ja tunkeutui niin likelle, että tyttö\ninhon valtaamana pakeni. Silloin joutui Marcyan vihan vimmaan ja löi\nsisartaan niin, että tämä kahdeksi päiväksi tekeytyi kipeäksi.\n\nSisarukset eivät säästäneet tyttöä. He sadattelivat häntä, tekivät\nsalaviittauksia ja nöyryyttivät häntä minkä ehtivät, siten kostaakseen\nhänelle kaikki, mitä veljen puolelta saivat kärsiä. Vihasta Marcyaniin\nhe varoittivat häntä, mutta syyttivät häntä samalla antautumisesta\nMarcyanin irstaisuuden valtaan; — he olivat nimittäin huomanneet,\netteivät millään voi häntä syvemmin nöyryyttää. Talo muuttui neiti\nSieninskille helvetiksi, joka hetki oli tuskaa täynnä. Viha alkoi jo\nmyrkyttää hänen sydäntään, hän vihasi noita ihmisiä, joitten koko elämä\noli toinen toistensa vihaamista. Hän rupesi ajattelemaan luostaria,\nmutta sen ajatuksen hän salasi, sillä hän tiesi, ettei häntä päästetä\nja että hän herättämällä Marcyanin vihan syöksee itsensä kauheaan\nvaaraan. Tuska ja pelko asuivat alituisesti hänen sydämessään ja\nsynnyttivät siellä tunteen, jota ei hän vielä koskaan tähän asti\nollut tuntenut — halun kuolla. Ja joka päivä valoi uusia katkeruuden\npisaroita pikariin. Kerran varhaisena aamuna tapasi Agnieszka Marcyanin\nkatselemassa avaimen reiästä neiti Sieninskin huoneeseen. Hän läksi\nhampaita kiristellen ja nyrkkiä puiden pois, mutta Agnieszka neiti\nhuusi heti paikalle sisarensa ja tavattuaan Anulan pukemattomana he\nrupesivat tapansa mukaan häntä sättimään.\n\n— Sinä tiesit, että hän seisoi siellä, virkkoi vanhempi, — sillä\nlattiapalkit oven takana narisevat ja saattaa selvästi kuulla, kun joku\ntulee, mutta nähtävästi se oli sinulle mieleen.\n\n— Marcyanilla oli oikein silmänruokaa, eikä tyttö suinkaan peittänyt\nmitään, intti Joanna. — Etkö sinä yhtään häpeä, hävytön!\n\n— Kirkon taakse, häpeäpaaluun, hän olisi asetettava!\n\n— Ja ajettava talosta. Sodoma ja Gomorra!\n\n— Hyi!\n\n— Koska Radomista saa lähettää noutamaan muijaa?\n\n— Entä mikä pannaan kakaran nimeksi?\n\n— Hyi! Sinä lutka!\n\nJa he rupesivat sylkemään hänen silmilleen. Mutta silloin hänen\nsydämensä nousi, sillä mitta oli täysi.\n\n— Ulos! huusi hän osoittaen ovea.\n\nHänen kasvonsa kävivät valkoisiksi kuin vaate, kaikki musteni hänen\nsilmissään, hetkisen ajan tuntui hänestä siltä, kuin hän lentäisi\npohjattoman kuilun alle, sitten hän menetti kaiken tuntonsa, muistonsa\nja tietoisuutensa.\n\nHän heräsi siihen, että häntä valeltiin vedellä ja että hänen rintaansa\nhierottiin. Sisarukset seisoivat painuneina hänen puoleensa, pelko\nkasvoilla. Heti kun he huomasivat tytön tulevan tajuihinsa, he\ntyyntyivät kuitenkin.\n\n— Kantele nyt, kantele! sanoi Joanna. — Rakastajasi kyllä asettuu\npuolellesi.\n\n— Ja sinä palkitset hänet omalla tavallasi...\n\nNeiti Sieninski puri hampaat kokoon eikä vastannut sanaakaan.\n\nKantelemattakin Marcyan kuitenkin arvasi, mitä yläkerrassa oli\ntapahtunut, ja muutaman tunnin kuluttua alkoi kansliasta, johon hän\nsisarineen oli sulkeutunut, kuulua niin kauheita huutoja, että koko\ntalo kaikui.\n\nIltapäivällä saapui vanha Krzepecki taloon, ja silloin heittäytyivät\nmolemmat sisarukset itkien hänen jalkainsa juureen rukoilemaan, että\nhän ottaisi heidät pois tästä \"tuskan ja irstauden pesästä\" — mutta\nisä vihasi vanhempia tyttäriään yhtä paljon kuin rakasti nuorimpaa\ntytärtään eikä vähääkään säälinyt onnettomia noitia, vaan rupesi\npäinvastoin uhkaamaan heitä kepillä ja käski heidän pysyä alallaan.\n\nTässä kauheassa talossa olisi ollut yksi ainoa olento, jolta Joanna\nja Agnieszka olisivat voineet saada hellyyttä, myötätuntoisuutta,\njopa turvaakin, jos olisivat tahtoneet kohdella häntä ystävyydellä\nja hyvyydellä: neiti Sieninski. Mutta he olivat heti ruvenneet\nkiusaamaan ja vainoamaan häntä. Teciaa lukuun ottamatta oli\nKrzepeckien perhe sellainen, että sen jokainen jäsen teki kaiken\nvoitavansa myrkyttääkseen toisten elämään ja kylvääkseen siihen niin\npaljon onnettomuutta kuin suinkin. Mutta neiti Sieninski pelkäsi\nMarcyanin rakkautta paljon enemmän kuin hänen sisartensa vihaa.\nJa Marcyan kävi yhä tunkeilevammaksi ja röyhkeämmäksi ja katseli\nhäneen yhä nälkäisemmin. Saattoi huomata, että hän kokonaan kadottaa\nitsehillintänsä, että villi himo raivoaa hänessä kuin myrsky ja että se\nminä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmoille.\n\nPian se hetki koittikin.\n\nKerran, lämpöisen ajan tultua, kun neiti Sieninski aamulla läksi\nkylpemään varjorantaiselle purolle, hän huomasi, ennenkuin vielä\noli ehtinyt riisuutuakaan, vastaisen rannan pensaikossa Marcyanin\nkasvot. Silloin hän pakeni minkä pääsi, ja Marcyan seurasi häntä,\nmutta aikoessaan hypätä puron yli, hän polskahti veteen, oli miltei\nhukkumaisillaan ja palasi kotiin läpimärkänä ja vimmoissaan. Ennen\npäivällistä hän löi muutamia palvelijoita niin, että veri vuosi,\npäivällisen aikana hän ei lausunut sanaakaan ja vasta aterian päätyttyä\nhän kääntyi sisartensa puoleen:\n\n— Jättäkää minut yksin neiti Sieninskin kanssa, minun pitää puhua\nhänelle tärkeistä asioista!\n\nKun sisaret tämän kuulivat, he rupesivat vaihtamaan merkitseviä\nkatseita, mutta tyttö kalpeni mielenliikutuksesta, sillä tosin Marcyan\ntähän asti oli koettanut käyttää hyväkseen joka hetkeä, jolloin saattoi\njäädä kahden hänen kanssaan, mutta ei hän toki milloinkaan ollut\nkahdenkeskenoloa julkisesti vaatinut.\n\nSisarten mentyä hän nousi, tarkasti, ettei ovien takana ollut ketään\nkuuntelemassa, astui tytön luo ja virkkoi:\n\n— Antakaa minulle kätenne — sovitaan pois.\n\nMutta neiti Sieninski veti vaistomaisesti pois molemmat kätensä ja\nloittoni hänestä.\n\nMarcyan koetti kaikesta päättäen pysyä tyynenä, pari kertaa hän käyrine\njalkoineen kuitenkin hypähti pystyyn, sillä siitä tavasta ei hän\nmilloinkaan saattanut päästä, ja puhkesi tukahtuneesti puhumaan:\n\n— Ette tahdo! Minä olin teidän takianne tänä aamuna miltei\nhukkumaisillani. Pyydän anteeksi, että teitä peloitin, mutta\nsyynä siihen ei ollut kevytmielisyys vaan se, että eilisestä asti\nBelczonczkan ja Wyrombkin välillä on liikkunut hulluja koiria. Minä\nläksin pyssyineni vartioimaan turvallisuuttanne.\n\nNeiti Sieninskin jalat rupesivat vapisemaan, mutta hän sai tyynesti ja\nlevollisesti vastatuksi:\n\n— En huoli sellaista turvaa, jota minun täytyisi hävetä.\n\n— Mutta minä tahtoisin vartioida teidän turvallisuuttanne nyt ja aina\n— kuolemaan asti — Jumalan kasvojen edessä — siunatussa avioliitossa...\nYmmärrättekö?\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus. Avonaisista ikkunoista kuului pihamaalta\nhakkuuta — vanha, ontuva työmies hakkasi keittiön luona puita.\n\n— En ymmärrä, vastasi tyttö.\n\n— Siksi, ettette tahdo ymmärtää, yltyi Marcyan. — Te olette jo aikoja\nsitten huomannut, etten voi elää ilman teitä. Te olette minulle\nyhtä tärkeä kuin ilma, jota hengitän. Ihanampi te minulle olette ja\nrakkaampi kuin kaikki maan päällä. En saata elää... palan poroksi,\nkulun loppuun ilman teitä! Jollen olisi hillinnyt itseäni, olisin\naikoja sitten ottanut teidät kuten haukka ottaa kyyhkysen. Kurkkuni\nkuivuu ilman sinua niinkuin ilman vettä... Koko minun olentoni väristen\npalaa sinun puoleesi. En saata nukkua, en saata elää... Katso kuinka\nnytkin...\n\nHän keskeytti, sillä hampaat hänen suussaan rupesivat kalisemaan kuin\nkuumeessa. Hänen niskansa meni kyyryyn, luisevat kädet kävivät kiinni\ntuolin selustaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaatuvansa — hetkiseksi\noli hengitys taukoamaisillaan.\n\nSitten hän taasen tarttui puheen lankaan.\n\n— Te olette köyhä — vähät siitä! Minulla on yllin kyllin. Teitä minä\ntarvitsen enkä rikkauksia. Tahdotteko tulla tämän talon emännäksi?\nAioittehan mennä Pongowskillekin — en toki ole häntä huonompi. Älkää\nvain kieltäkö! Jumal’ avita, älkää kieltäkö — sillä en tiedä, kuinka\nsitten käy — sinä ihanainen, sinä omani!\n\nSen sanottuaan hän äkkiä lankesi maahan, kietoi käsivartensa hänen\npolviensa ympäri ja rupesi pusertamaan häntä rintaansa vastaan. Mutta\n— omaksi hämmästyksekseen — huomasi neiti Sieninski äkkiä, että pelko\ntuona kauheana hetkenä katosi hänestä jäljettömiin. Hänen jalo verensä\nkuohahti, hänessä heräsi tahto taistella viimeiseen hengenvetoon asti.\nKaikin voimin hän rupesi käsillään työntämään luotaan Marcyanin hikistä\notsaa, joka nojautui hänen polviaan vastaan.\n\n— Ei, ei! Tuhat kertaa mieluummin kuolen. Ei!\n\nSilloin Marcyan kalpeni, hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hänessä\nkiehui kylmä kiukku; vähän aikaa vapisivat hänen viiksensä ja niiden\nalta vilkkuivat pitkät mädän syömät hampaat. Hän hillitsi itseään\nkuitenkin vielä, mielenmaltti ei jättänyt häntä kokonaan.\n\nMutta kun tyttö äkkiä riensi ovea kohti, hän sulki häneltä tien.\n\n— Vai niinkö? kysyi hän kähein äänin. — Ettekö tahdo minua? Sano se\nminulle vielä kerran vasten kasvoja — etkö tahdo?\n\n— En tahdo! Teidän ei ensinkään kannata uhata, sillä minä en pelkää.\n\n— En minä uhkaa, minä tahtoisin ottaa sinut vaimokseni — niin! Pyydän\nvieläkin: ajattele, mitä teet! Kautta Jumalan: ajattele mitä teet!\n\n— Mitä minun pitää ajatella? Minulla on vapaa tahto, sillä olen\naatelinen — ja minä sanon teille vasten kasvoja: en ikinä!\n\nMarcyan tuli niin likelle, että kasvot miltei koskettivat tytön kasvoja.\n\n— Et tahdo, virkkoi hän, — tulla tämän talon rouvaksi, mutta ehkä sen\nsijaan tahdot kantaa puita keittiöön? Etkö sitäkään? Kuinka sitten käy,\naatelisneiti?... Mille maatilallesi aiot lähteä? Tai jos jäät tänne,\nniin kenen leipää aiot syödä? Kenen armoilla aiot elää? Kenen valtaan\naiot alistua?... Kenen on alkovi, jossa nukut, kenen vuode? Kuinka käy,\njos minä käsken ottaa lukon pois? Mutta sinä vain kysyt, mitä sinun\npitää ajatella? Sitä: valitsetko vihityn avioliiton vaiko vihkimättömän!\n\n— Kurja te olette! huusi neiti Sieninski.\n\nSilloin tapahtui jotakin aivan kuulumatonta. Äkillisen raivon\nvaltaamana mylväisi Krzepecki äänellä, joka oli kaikkea inhimillisyyttä\nvailla, kävi kiinni neidon hiuksiin ja rupesi villissä, petomaisessa\nhekumassa, ilman sääliä ja armoa lyömään häntä. Jota kauemmin hän tähän\nasti oli hillinnyt itseään, sitä sokeammaksi ja hurjemmaksi yltyi nyt\nhänen raivonsa. Ja varmaan hän olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, jolleivät\ntalon väet olisi kuulleet hänen huutoansa ja rientäneet avuksi.\nEnsinnä karkasi huoneeseen renki, joka keittiön edessä oli hakannut\npuita; hän hyppäsi sisään ikkunasta, kirves kädessä. Sitten tulivat\nkeittiöpalvelijat, Krzepeckin neidit, juomanlaskija ja pari herra\nPongowskin aikuista palvelijaa.\n\nJuomanlaskija, joka oli aatelia ja kotoisin kaukaisesta\nmasurilaiskylästä ja joka vanhanakin vielä oli harvinaisen väkevä, kävi\ntakaapäin kiinni Marcyanin käsivarsiin, veti niitä niin että hartiat\nmiltei menivät yhteen ja virkkoi:\n\n— Tämä ei käy päinsä, teidän armonne! tämä on häpeällistä!\n\n— Päästä irti! mylvi Krzepecki.\n\nMutta rautaiset kourat pitelivät häntä kuin pihdeissä, ja ankara,\nhillitty ääni puheli korvan juuressa:\n\n— Teidän armonne, tulkaa järkiinne... taikka minä muserran luunne!\n\nKrzepeckin neidit ottivat haltuunsa neiti Sieninskin ja veivät, tai\noikeammin kantoivat hänet pois ruokasalista. Juomanlaskija jatkoi:\n\n— Menkää, teidän armonne, kansliaan... lepäämään. Se on viisainta...\n\nJa hän tyrkkäsi häntä edellään kuin lasta, mutta Krzepeckin hampaat\nkalisivat, lyhyet jalat potkivat ja hän huusi kostajikseen pyöveliä ja\nhirttonuoraa, mutta ei jaksanut asettua vastakynteen, päinvastoin hän\nhetkisen perästä kävi niin heikoksi, ettei omin voimin olisi pysynyt\njaloillaankaan.\n\nKun juomanlaskija kansliassa päästi hänet hevosentaljalle, joka\noli vuoteenpeittona, ei hän edes yrittänytkään nousta, vaan makasi\nliikkumattomana kuin laho puu ja vain läähätti kuin uupunut hevonen.\n\n— Juomista! hän huusi.\n\nJuomanlaskija raoitti ovea, kutsui palvelijapojan, kuiskasi muutamia\nsanoja hänen korvaansa ja pisti hänen käteensä avaimen. Pian poika\npalasi, tuoden viinalekkerin ja puolen korttelin lasin.\n\nAatelinen palvelija kaasi lasin täyteen, haistoi juomaa, likeni\nMarcyania ja virkkoi:\n\n— Juokaa, teidän armonne.\n\nKrzepecki tarttui lasiin molemmin käsin, mutta kädet vapisivat niin,\nettä juoma rupesi valumaan hänen rinnalleen. Silloin juomanlaskija\npäästi hänet vuoteeseen, vei lasin hänen huulilleen ja alkoi kaataa\nnestettä hänen sisäänsä.\n\nMarcyan joi juomistaan, kiihkeästi pidellen lasia kiinni, kun palvelija\nyritti ottaa sitä pois. Vihdoin hän oli tyhjentänyt sen pohjaan — ja\nputosi selälleen vuoteeseen.\n\n— Ehkä sitä nyt tuli liikaa, sanoi juomanlaskija, — mutta teidän\narmonne oli käynyt niin heikoksi.\n\nMarcyanin piti vastata, mutta hän ei saanut suustaan ääntä, veti vain\nsihisten henkeään, ikäänkuin olisi juonut jotakin liian polttavaa\njuomaa.\n\nPalvelija puuttui taasen puheeseen:\n\n— Hei vain, teidän armonne olisi minulle oikeastaan velkaa hyvät\njuomarahat, sillä minä olen tehnyt teidän armollenne suuren\npalveluksen... Herra Jumala sentään, mitä olisi voinut tapahtua!\nSellaisia asioita seuraa pyöveli ja mestauslava — puhumattakaan siitä,\nettä olisi voinut tapahtua onnettomuus. Väki rakastaa neitiä suuresti.\nVaikeaa tulee olemaan salata tätä kirkkoherra Tworkowskilta, vaikka\nkäskenkin palvelijoita vaikenemaan. Miten teidän armonne nyt jaksaa?\n\nMarcyan tuijotti häneen samein silmin ja haukkoi suu selällään ilmaa.\nPari kertaa hän näytti aikovan jotakin sanoa, äkkiä rupesi häntä\nnikottamaan, silmät kääntyivät nurin ja sulkeutuivat, hänen kurkustaan\nrupesi kuulumaan kuolevan korinaa.\n\nJuomanlaskija katseli häneen hetkisen ja mutisi sitten:\n\n— Nuku, tai kuole siihen paikkaan, likainen koira! Hän jätti huoneen ja\nläksi palvelijarakennuksille.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän palasi ja koputti neiti Sieninskin pienen\nhuoneen ovea. Tavatessaan siellä Krzepeckin neidit hän virkkoi heille:\n\n— Ehkä armolliset neidit hiukan kurkistaisivat kansliahuoneeseen. Nuori\nherra on siellä huonoissa voimissa. Jos hän nukkuu, niin ei häntä\nkuitenkaan pitäisi herättää.\n\nJäätyään yksin neiti Sieninskin kanssa, hän vaipui hänen jalkainsa\njuureen ja virkkoi:\n\n— Neiti, teidän täytyy paeta tästä talosta. Kaikki on valmiina.\n\nNeiti Sieninski oli kuin puuduksissa ja pysyi töin tuskin jaloillaan,\nmutta hetkessä hän kokosi voimansa!\n\n— Hyvä. Minäkin olen valmis, pelastakaa minut.\n\n— Vaunut odottavat puron takana. Minä saatan teitä. Tavarat tuon vielä\ntänä yönä, sillä herra Krzepecki on nukkunut ja nukkuu huomiseen saakka\nkuin kuoleman unessa. Ottakaa vain vaatteita yllenne, ja sitten me\nlähdemme. Kukaan ei pidätä meitä, älkää pelätkö.\n\n— Jumala teitä palkitkoon! Jumala teitä palkitkoon! toisti neiti\nkuumeentapaisesti.\n\nJa he läksivät puutarhan kautta ja menivät samasta portista, jota\nTaczewski tavallisesti käytti Wyrombkista tullessaan. Matkalla virkkoi\njuomanlaskija:\n\nWilczopolski suunnitteli jo aikoja sitten tämän kaiken. Hän oli sopinut\nväen kanssa, että jos neidille jotakin tapahtuu, niin pitää pistää lato\ntuleen. Silloin kiiruhtaa Krzepecki tietysti tulipalopaikalle ja neiti\nsaa aikaa pujahtaa puutarhan kautta puron toiselle puolelle, jossa\nvaunut odottavat. Mutta onhan parempi, että tämä menee ilman tuota\ntulipaloa, ainahan se on rikos. Krzepecki nukkuu huomiseen asti kuin\nkivi, neidin ei tarvitse pelätä mitään.\n\n— Mihin minä menen?\n\n— Herra Cyprianowiczin luo, sillä siellä te olette turvassa. Siellä\non Wilczopolski, siellä ovat Bukojemskin herrat ja metsänvartiat.\nKrzepecki tietysti tahtoisi ottaa teidät takaisin, mutta ei uskalla.\nHerra Cyprianowicz saa sitten neuvotella kirkkoherran kanssa,\njohdattaako neidin Radomiin vaiko kauemmaksi... Tässä ovat vaunut.\nÄlkää pelätkö takaa-ajajia. Jedlnia ei ole kaukana — ja ihanan illan\non Jumala antanut. Minä tuon vielä tänään tavarat enkä heitä, vaikka\nkoettaisivat estellä. Suojelkoon teitä kaikkein pyhin Äiti, orpojen\npuolustaja ja turva.\n\nHän nosti neidin kuin lapsen vain käsivarsilleen, asetti hänet\nvaunuihin ja huusi pojalle:\n\n— Aja!\n\nMaailma oli jo peittynyt hämärään, illan viimeiset ruskot punailivat\nvielä poutaista tähtitaivasta. Hiljaisessa illassa tuntui väkevä lemu\nmaasta, puista, kukkivasta seljasta, ja satakielet laulaa helistelivät\nikäänkuin olisivat valaneet keväistä sadetta puutarhaan, metsään ja\nkoko seutuun.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSamana iltana istui herra Cyprianowicz talonsa kuistilla, seuranaan\nkirkkoherra Woynowski, joka iltajumalanpalveluksen jälkeen oli tullut\nhäntä tervehtimään, sekä Bukojemskin herrat, kaikki neljä, jotka yhä\noleskelivat Jedlniassa. Heidän edessään seisoi ristikkojalka pöytä\nsimakannuineen ja laseineen, ja he kuuntelivat hiljalleen humisevaa\nmetsää, maistelivat simaa, katselivat taivasta, jolla loisti kirkas\nkuun sirppi, ja juttelivat sodasta.\n\n— Kiitos Jumalan ja teidän armonne me pian olemme valmiit lähtemään\nmatkaan, puhui Mateus Bukojemski. — Olleet ovat olleita. Tekiväthän\npyhätkin syntiä, saatikka sitten heikko ihminen, joka ei pääse\nmihinkään ilman Jumalan armoa. Mutta kun minä katselen tuota kuuta,\njoka on turkkilaisten merkki, niin sormiani alkaa syhyä aivan kuin\nsääsket niitä pureskelisivat. No niin! Suokoon Jumala sodan syttyä niin\npian kuin suinkin, että tästä taas pääsee elämään.\n\nNuorin Bukojemski mietti hetkisen ja virkkoi sitten:\n\n— Kunnianarvoisa kirkkoherra, miksi turkkilaiset palvelevat kuuta ja\nkantavat sitä lipussaan?\n\n— Eivätkö koirat sitten palvele kuuta? kysyi kirkkoherra.\n\n— Kyllä niinkin, mutta miksi sitten turkkilaiset?\n\n— Juuri siksi, että ovat koirankuonolaisia.\n\n— Se on totta, kautta Jumalan! huudahti nuorukainen, ihaellen katsoen\nkirkkoherraa.\n\n— Mutta se ei ole kuun syy, huomautti isäntä. — Hauska sitä on\nkatsella, kun se noin yön hiljaisuudessa valaa hopeaansa puihin.\nTavattoman mielelläni minä tällaisena yönä istun katselemassa kuuta ja\nihmettelemässä Jumalan kaikkivaltaa.\n\n— Niin, ihmishenki liitelee silloin kuin siivillä Luojansa luo, sanoi\nkirkkoherra. — Hyvä Jumala on luonut kuun samoin kuin auringonkin\nsuuresta armostaan... Mitä tulee aurinkoon, niin päivällähän kuitenkin\nolisi valoisaa, mutta jollei kuuta olisi, niin kaikki yölläkulkijat\ntaittaisivat niskansa, puhumattakaan siitä, että paholaisen valta\ntäydellisessä pimeydessä olisi paljon suurempi.\n\nHetkiseksi he vaikenivat, antaen silmänsä liitää pitkin poutaista\ntaivasta. Sitten pisti kirkkoherra tupakan ja virkkoi:\n\n— Merkitkää muistoonne, hyvät herrat, kuinka lempeä kaitselmus\najattelee sekä ihmisten tarpeita että heidän mukavuuttaan.\n\nKeskustelu pysähtyi siihen, sillä yön hiljaisuudesta sattui selvästi\nheidän korviinsa rattaiden jyrinää. Herra Cyprianowicz nousi ja lausui:\n\n— Jumala lähettää meille nähtävästi vieraan, koska omat väet kaikki\novat kotona. Olen utelias näkemään, kuka se mahtaa olla.\n\n— Ehkä joku, joka tuo tietoja pojistamme! sanoi kirkkoherra.\n\nKaikki nousivat, ja vaunut, parihevoset edessä, ajoivat sisään\navonaisesta portista.\n\n— Joku nainen istuu vaunuissa! huudahti Lukas Bukojemski.\n\n— Todella!\n\nKierrettyään toisen puolen pihaa pysähtyivät vaunut portaitten eteen.\nSerafin-herra katseli saapuvan kasvoja, tunsi ne kuun valossa ja\nhuudahti:\n\n— Neiti Sieninski!\n\nJa käsillään hän kantoi hänet vaunuista, mutta tyttö lankesi hänen\njalkainsa juureen ja purskahti itkuun.\n\n— Tässä tulee orpo, lausui hän, — rukoilemaan apua ja turvaa!\n\nHän painoi päänsä hänen polviaan vastaan, kietoi käsivartensa niiden\nympäri, pusersi yhä lujemmin ja nyyhkytti yhä surkeammin. Kaikki olivat\nniin hämmästyksissään, ettei kukaan pitkiin aikoihin saanut sanaa\nsuustaan. Vihdoin nosti herra Cyprianowicz hänet pystyyn, sulki hänet\nsyliinsä ja lausui:\n\n— Niin kauan kuin hengitän, tahdon olla isäsi, orpo-raukka. Mutta mitä\non tapahtunut? Ovatko karkottaneet sinut Belczonczkasta vai kuinka?\n\n— Krezepecki löi minua ja uhkasi tuhota kunniani, vastasi tyttö tuskin\nkuuluvasti.\n\nMutta kirkkoherra Woynowski, joka seisoi Serafin-herran vieressä, kävi,\ntämän vastauksen kuultuaan, kiinni valkoiseen tukkaansa ja huudahti:\n\n— Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!...\n\nBukojemskit töllöttivät suu auki, silmät pystyssä eteensä, mitään\nkäsittämättä. Neidon itku oli tosin saanut heidän sydämensä heltymään,\nmutta toiselta puolen he muistivat, että neiti Sieninski suuresti oli\nrikkonut heidän ystäväänsä Taczewskia vastaan, niin ikään he muistivat\nkirkkoherra Woynowskin opetuksen, että nainen on syypää kaikkeen pahaan\ntässä maailmassa. He rupesivat siis kysyvin katsein silmäilemään\ntoisiinsa, pälkähtäisikö jonkun päähän selvempi ajatus.\n\nVihdoin virkkoi. Markus:\n\n— No, jo ne Krzepeckit ovat... kyllä me vielä sen Marcyanin... vai\nkuinka?\n\nJa hän rupesi kopeloimaan sapelia vasemmalta kyleltään, ja muut\nveljekset seurasivat hänen esimerkkiään, niinikään käymällä kiinni\nsapelin kahvaan.\n\nHerra Cyprianowicz oli vienyt neidin sisään ja antanut\ntaloudenhoitajalleen, rouva Dzwonkowskille, joka oli erinomaisen\nhelläsydäminen ja puhelias nainen, määräyksen, että neiti Sieninskiä\non kohdeltava kuin ylhäisintä vierasta. Hän käski antaa hänelle oman\nmakuukamarinsa, sytyttää kynttilät kaikkiin huoneisiin, panna keittiöön\ntulta, hakea esiin rauhoittavia lääkkeitä ja sinelmänvoiteita,\nvalmistaa viininsekaista juomaa ja kaikkinaisia herkkuja. Neitoa\nitseään hän kehoitti heti paneutumaan vuoteeseen lepäämään; kaikki\nruoat, juomat ja lääkkeet olivat vietävät hänelle sinne. Keskustelu oli\nkai paras siirtää huomiseen.\n\nMutta neito halusi heti saada avata sydämensä noille ihmisille, joilta\nhän haki turvaa. Hän halusi heti saada päästää sielustaan tuskan, joka\nsinne pitkien aikojen kuluessa oli kerääntynyt — nöyryytyksen, häpeän,\nhuolen ja vaivan, jossa hän Belczonczkassa oli elänyt. Jäätyään yksin\nkirkkoherra Woynowskin ja Serafin-herran kanssa hän puhui heille kuin\nisälle ja papille. Hän tunnusti kaikki — tunnusti ikävöivänsä Jacekia,\nkertoi aikoneensa mennä holhoojalleen vain sen tähden, että oli luullut\nJacekin hylänneen hänet — olihan hän Bukojemskeilta kuullut, että\nhän aikoi mennä naimisiin neiti Zbierzchowskin kanssa; vihdoin hän\nkertoi, millaista hänen elämänsä, tai oikeammin sanoen kärsimisensä\nBelczonczkassa oli ollut, hän kuvasi Krzepeckin neitien vainoa ja\nhäijyyttä, Marcyanin kauheaa tunkeilevaisuutta ja viime päivän\ntapahtumia, jotka olivat aiheuttaneet hänen pakonsa.\n\nKertomusta kuunnellessaan kävivät herrat kiinni hiuksiinsa. Vanhana\nsoturina haparoi kirkkoherra Woynowski, kuten Bukojemskitkin, sapelia\nvasemmalta kyljeltään, vaikkei enää pitkiin aikoihin ollut sitä\nkantanut, mutta kelpo Serafin-herra silitteli yhtä mittaa värisevin\nkäsin tytön poskea ja toisti:\n\n— Koettakoon vain ottaa sinua pois täältä. Ennen minulla oli poika, nyt\non Jumala antanut minulle tyttärenkin.\n\nKirkkoherra Woynowski hämmästeli eniten sitä, mitä tyttö oli puhunut\nJacekista. Muistaen kaikki, mitä oli tapahtunut, oli hänen mahdoton\nkäsittää asiaa.\n\nHän mietti miettimistään ja silitteli tuontuostakin kätensä koko\nleveydellä valkoisia hiuksiaan.\n\n— Oliko teillä tietoa kirjeestä, jonka Pongowski-vainaja kirjoitti\nJacekille? kysyi hän vihdoin.\n\n— Itsehän minä pyysin holhoojaa kirjoittamaan.\n\n— Sitten en enää ymmärrä mitään. Miksi te sitten pyysitte?\n\n— Minä tahdoin, että hän palaisi.\n\n— Kuinka hän voisi palata? huudahti kirkkoherra kiukkuisasti. —\nKirje oli sellainen, että Jacek juuri sen saatuaan särkynein sydämin\npäätti lähteä maailman ääriin unohtamaan ja kiskomaan sielustaan irti\nrakkautta, jonka te olitte tallannut jalkainne alle.\n\nTyttö rupesi kummissaan räpyttelemään silmiään ja liitti kätensä kuin\nrukoukseen.\n\n— Holhooja sanoi minulle, että se oli isällinen kirje... Kaikkein pyhin\nÄiti! Mitä se kirje sisälsi?\n\n— Solvausta, häväistystä ja köyhyyden ja kunnian pilkkaa — ymmärrättekö?\n\nSilloin tunki tytön rinnasta huuto niin tuskallinen ja vilpitön, että\nkelpo kirkkoherran sydän sylkähti. Hän likeni tyttöä, irroitti hänen\nkätensä, joilla hän oli peittänyt kasvonsa ja huudahti:\n\n— Ettekö sitä tietänyt?\n\n— En tietänyt — en tietänyt!\n\n— Ja tahdoitte, että Jacek palaisi?\n\n— Tahdoin!\n\n— Kautta Jumalan! Miksi?\n\nSilloin rupesi hänen silmälautainsa alta taas pisaroimaan kyyneliä,\nniitä tuli vuolaasti ja ne olivat suuret kuin helmet; hänen kasvoilleen\nvalui ujo puna, hän rupesi avoimin huulin vetämään ilmaa keuhkoihinsa;\nsydän sykki kuin linnulla, joka on saatu kiinni, vihdoin hän ponnistaen\nsai kuiskatuksi:\n\n— Siksi että... häntä rakastan.\n\n— Jumalan tähden, lapsi! huudahti kirkkoherra.\n\nÄäni tukahtui rintaan, kyyneliä tulvi hänenkin silmistään.\n\nHän tuli sekä iloiseksi että tunsi ääretöntä sääliä tyttöä kohtaan,\nja samalla hänen täytyi ihmetellä, ettei nainen tässä tapauksessa\nollutkaan kaiken pahan alku, vaan viaton karitsa, jonka hartioille,\nJumala ties mistä syystä oli langettanut sellaisia kärsimyksiä.\n\nJa hän sulki neidon syliinsä, pusersi hänet rintaansa vastaan ja toisti\ntoistamistaan:\n\n— Lapseni! Lapseni!\n\nBukojemskit olivat sill’aikaa simakannuineen, laseineen päivineen\nsiirtyneet ruokasaliin, juoneet siman huolellisesti pohjaan asti ja\nodottivat nyt Serafin-herraa ja kirkkoherraa toivoen, että heidän\ntultuaan saadaan illallista.\n\nVihdoin he tulivatkin, kasvot heltyneinä ja silmät kosteina.\nCyprianowicz veti pari kertaa syvältä henkeään ja virkkoi:\n\n— Rouva Dzwonkowski auttaa juuri vuoteeseen poloista tyttöä...\nEn tosiaan tahdo korviani uskoa... Onhan meissäkin syytä — mutta\nKrzepeckit — se on suorastaan synti ja häpeä! Eikä sitä voi heittää\nrankaisematta.\n\n— Ei voikaan! sanoi Markus. — Kyllä me siitä vielä keskustelemme\n\"Kannon\" kanssa. Voi, voi sentään!\n\nSitten hän kääntyi kirkkoherra Woynowskin puoleen.\n\n— Käyhän minun sitä neitoa sääli, mutta en minä voi muuta uskoa kuin\nettä Jumala on rangaissut häntä Jacekin tähden. Eiköhän lie niin?\n\nKirkkoherra tokaisi vastaan:\n\n— Te olette tyhmä!\n\n— Kuinka niin? Mitä?\n\nSilloin vanhus, jonka povi oli tulvillaan sääliä, kiireesti ja\ntulisesti rupesi puhumaan neidon syyttömyydestä ja kärsimyksistä.\nNähtävästi hän sillä tavalla tahtoi sovittaa erehdyksensä häneen\nnähden. Hetken perästä hänen puheensa kuitenkin keskeytyi, sillä rouva\nDzwonkowski törmäsi äkkiä huoneeseen kuin pommi linnoitukseen.\n\nRouva Dzwonkowskin kasvot olivat niin kyynelten valamat, että olisi\nluullut hänen kupsahtaneen vesiämpäriin. Hän rupesi jo kynnyksellä\nhuutamaan ja huitomaan käsiään.\n\n— Hyvät ihmiset, jos te uskotte Jumalaan, niin kostakaa, tehkää\noikeutta! Kautta Jumalan! Hänen hartiansa ovat ihan sinelmillä,\npienet, valkoiset hartiat... hiuksia on revitty irti kourittain,\nkullankarvaisia hiuksia... voi kyyhkystäni, voi kukkastani! Voi\nviatonta karitsaistani!\n\nSen kuultuaan Mateus Bukojemski, joka jo kirkkoherran puheesta oli\nheltynyt, itkeä vollottamaan, ja hänen perässään Markus, Lukas ja\nJohannes... vihdoin karkasivat palvelijat huoneeseen, ja koirat\neteisessä rupesivat haukkumaan. Mutta Wilcoropolski, joka vähän\nmyöhemmin palasi iltatarkastuksiltaan, tapasi veljekset jo toisessa\nmielentilassa. Heidän hiuksensa olivat pystyssä, silmät kipinöivät\nsuuttumuksesta ja kourat pusertelivat sapelinkahvaa.\n\n— Verta! huusi Lukas.\n\n— Kyllä me sen pojan opetamme!\n\n— Tapamme hänet!\n\n— Sapeliin seivästämme!\n\nJa yhtenä miehenä he törmäsivät ovea kohti, mutta siinä herra\nCyprianowicz pidätti heidät...\n\n— Seis! huusi hän. — Ei hän ole sapelin arvoinen. Mestauskirvestä hän\nkaipaa!\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKauan täytyi Serafin-herran rauhoittaa raivostuneita veljeksiä. Hän\nvakuutti heille, että jos he paikalla surmaavat Marcyanin, niin he\neivät menettele kuin aatelismiehet, vaan kuin rosvot. Ensin täytyy\nilmoittaa tapahtuma naapureille, keskustella kirkkoherra Tworkowskin\nkanssa, taivuttaa aateliston ja papiston mielipide neidon puolelle,\nsaada Belczonczkan väeltä todistuksia; sitten viedä asia oikeuteen\nja vasta tuomion langettua väkivoimalia panna se täytäntöön. Jos te,\n(puhui hän) paikalla lävistäisitte Marcyanin sapeleilla, niin ukko\nKrzepecki voisi toitottaa maailmalle, että teitte sen neiti Sieninskin\nkehoituksesta, ja siitä kärsisi hänen maineensa — teidät taas vanhus\nhaastaisi oikeuteen, ja sen sijaan, että menisitte urotöihin sotaan,\nsaisitte kulkea käräjistä käräjiin; ette nimittäin pääsisi niistä\nvapaiksi, koska olisitte syytöksen alaisina. Niin on asia.\n\n— Kuinka? kysyi Johannes surkeasti. — Pitääkö meidän jättää kyyhkysen\nkärsimykset rankaisematta?\n\n— Luuletteko, huomautti kirkkoherra, — että Marcyan Krzepeckin elämä\nkäy iloiseksi, kun häntä uhkaa häpeä tai pyövelin kirves ja kun häntä\nlisäksi ympäröi kaikkien ylenkatse? Pahempi se kärsimys on kuin nopea\nkuolema, enkä minä mistään hinnasta ottaisi ollakseni hänen nahoissaan.\n\n— Mutta jos hän pääsee luikertelemaan vapaaksi rangaistuksesta?\nsanoi Markus. — Hänen isänsä on vanha kettu, hän on voittanut monet\nkäräjäjutut.\n\n— Jos hän pääsee vapaaksi, niin Jacek palattuaan kyllä kuiskaa sanasen\nhänen korvaansa... Te ette vielä tunne Jacekia! Hänellä on tytön\nsilmät, mutta vaarallisempaa on tulla liian likelle häntä kuin ryöstää\nemäkarhulta poikanen.\n\nWilczopolski, joka tähän saakka oli vaiennut, lausui nyt jurolla\näänellä:\n\n— Herra Krzepecki on itse allekirjoittanut tuomionsa, ja kuka tietää,\nodottaako hän herra Taczewskin palaamista. Mutta mennäkseni toiseen\nasiaan: varmaan herra Krzepecki asevoimalla aikoo viedä neidon takaisin\nja silloin...\n\n— Silloin — saamme nähdä! keskeytti hänet herra Cyprianowicz. —\nKoettakoonpa vain! Se on toinen asia.\n\nHän helisti uhkaavasti sapeliaan, ja Bukojemskit rupesivat\nkiristelemään hampaitaan ja toistelemaan:\n\n— Koettakoonkin! Koettakoonkin!\n\n— Mutta herrathan lähtevät sotaan, huomautti Wilczopolski.\n\n— Ehkä tässä keino keksitään! sanoi kirkkoherra Woynowski.\n\nHeidän keskustelunsa katkesi, sillä juomanlaskija saapui. Hän toi\nneidon vaatearkkuja, ja niiden tuominen ei ollut käynyt niinkään\nhelposti. Krzepeckin neidit olivat koettaneet estää hänen lähtöään,\njopa olivat tahtoneet herättää veljeäänkin, jotta hän auttaisi heitä.\nHe eivät kuitenkaan olleet saaneet häntä heräämään, ja juomanlaskija\noli sanonut toimivansa sekä heidän että heidän veljensä hyväksi, sillä\nmuuten heitä voitaisiin rangaista toisen omaisuuden anastamisesta ja\nhe saattaisivat joutua kidutuksen ja tuomion alaisiksi. Silloin he\nolivat pelästyneet, naisina kun eivät tunteneet lakia, ja päästäneet\njuomanlaskijan menemään. Hän oli hänkin siinä luulossa, että Marcyan\ntekee kaiken voitavansa saadakseen haltuunsa neidon, mutta ettei hän\nensi aluksi ryhdy väkivaltaisiin keinoihin.\n\n— Häntä pidättää vanha Krzepecki, joka ymmärtää mitä \"raptus puellae\",\ntytön ryöstö merkitsee, puhui juomanlaskija. — Hän ei vielä tiedä, mitä\non tapahtunut, mutta minä lähden suoraan täältä kertomaan hänelle,\nmillä kannalla asiat ovat, lähden kahdestakin syystä. Ensinnä siksi,\nettä hän pitäisi Marcyan-herraa kurissa, ja toiseksi siksi, etten\nhuomenna halua olla Belczonczkassa sinä hetkenä, jolloin Marcyan-herra\nherää ja saa tietää, että minä olen auttanut neitiä pakenemaan. Hän\nkarkaisi suoraa päätä kimppuuni, ja silloin saattaisi jommallekummalle\nmeistä käydä hullusti.\n\nSerafin-herra ja kirkkoherra Woynowski kiittivät juomanlaskijan\nneuvokkuutta, ja huomattuaan hänet viisaaksi ja kokeneeksi mieheksi,\njoka on syönyt useammassa kuin yhdessä uunissa paistettua kakkua ja\njoka tuntee lakiakin, he pyysivät häntä kanssaan neuvottelemaan.\nNyt neuvoteltiin siis kahdessa paikassa, sillä siipirakennuksessa\nkeskustelivat Bukojemskin herrat asiasta omin päin.\n\nHerra Cyprianowicz, joka tiesi, millä tavalla heidän julmia aikeitaan\nparhaiten pidätettäisiin ja heidät pysytettäisiin kotosalla, lähetti\nheille siipirakennukseen aika ämpärillisen oivallista viiniä. He\nasettuivatkin ilomielin paikalla sen ympärille ja rupesivat juomaan\ntoistensa terveydeksi. Sydän heltyi ja ehdottomasti juolahti mieleen\nyö, jolloin neiti Sieninski ensi kerran oli astunut Jedlnian\nkynnyksen yli. He rupesivat muistelemaan, kuinka he heti paikalla\nolivat rakastuneet häneen, riidelleet hänen omistamisestaan ja\nsitten \"_unanimitate_\", yksimielisesti määränneet hänet Stanislaw\nCyprianowiczille, vapaasta tahdosta siten kantaen ystävyydelle raskaan\nuhrin.\n\nMateus otti aimo kulauksen, päästi pään käden varaan, huokasi ja\nvirkkoi:\n\n— Sinä yönä istui Jacek oravana puussa. Kuka silloin olisi saattanut\narvata, että Jumala hänelle oli määrännyt neidon?\n\n— Ja meidän täytyy yhä pysyä yksinäisyydessä ja orpoudessa, lisäsi\nMarkus.\n\n— Muistatteko, sanoi Lukas, — kuinka hän silloin levitti valoa joka\nhuoneeseen? Ei voisi tulla valoisammaksi, vaikka sata vahakynttilää\npalaisi. Ja neito milloin nousi, milloin istuutui, milloin hymyili...\nJa kun sinuun katsahti, niin kuumenit kuumaksi, ikäänkuin olisit juonut\nkuumennettua viiniä... Juodaan pois nytkin siihen suureen suruumme!\n\nHe joivat. Sitten Mateus läjäytti nyrkkinsä tuolin selustaan ja huusi:\n\n— Mutta entä jollei neito rakastaisikaan tuota Jacekia!\n\n— Entä sitten? pani Johannes ärtyisästi, — arveletko, että hän\nrakastuisi sinuun? Katsokaapas, hän on korea kuin kiiltokuva!\n\n— Kiitä onneasi, ettet ole pörröpäinen, vastasi Mateus.\n\nJa he rupesivat vihaisesti vilkuilemaan toisiinsa. Mutta Lukas, joka\ntavallisesti oli niin riidanhaluinen, alkoi hieroa sovintoa.\n\n— Et sinä häntä saa enempää kuin sinäkään, eikä kukaan meistä, puhui\nhän. — Toinen hänet saa ja alttarille vie.\n\n— Ja me jäämme itkemään ja ikävöimään! vaikeroi Markus.\n\n— Rakastakaamme toki edes toisiamme. Meistä ei välitä kukaan maan\npäällä, ei kukaan!...\n\n— Ei kukaan, ei kukaan! toistivat muut veljet, ja heidän kyyneleensä\nsekaantuivat viiniin.\n\n— Ja nyt tyttö nukkuu! huomautti Johannes äkkiä.\n\n— Raukka nukkuu! toisti Lukas — makaa kuin viikatteen katkaisema\nkukkanen, kuin hirveän suden runtelema karitsa. Veljet omat! Eikö nyt\nkukaan nyhdä edes karvaa sen suden selästä?\n\n— Täytyy! huusivat Mateus, Markus ja Johannes.\n\nJa he joutuivat taasen vimmoihin, ja jota enemmän he joivat, sitä\nenemmän he kiristelivät hampaitaan ja iskivät nyrkkejään pöytään.\n\n— Nyt minä tiedän! huudahti äkkiä nuorin.\n\n— Puhu! Jumalan tähden!\n\n— No, kuulkaa nyt! Me lupasimme herra Cyprianowiczille, ettemme tapa\n\"Kantoa\" — lupasimmehan?\n\n— Lupasimme, mutta puhu sinä, äläkä kysele.\n\n— Mutta jollakin lailla meidän täytyy kostaa neitimme kärsimykset.\nSanovat vanhan Krzepeckin tulevan tänne koettamaan, eikö herra\nCyprianowicz vapaaehtoisesti luovuta neitiä. Mutta tiedämmehän me,\nettei hän luovuta — eikös niin?\n\n— Tiedämme kuin tiedämmekin!\n\n— Mitä arvelette: eikö Marcyan mahda tulla palaavaa isäänsä vastaan,\nkyselemään ja kuulostamaan, onko hän onnistunut?\n\n— Tulee tietysti, Jumal' avita!\n\n— Puolivälissä Belczonczkaa ja Jedlniaa on tienvieressä tervahauta.\nMitäs, jos me tuon tervahaudan luona odotettaisiin Marcyania?\n\n— Hyvä. Mutta minkätähden?\n\n— Hsss! Hiljaa!\n\n— Hsss!...\n\nJa he rupesivat katselemaan ympärilleen huoneessa, vaikka\ntiesivät, ettei siellä, paitsi heitä itseään, ole elävää sielua\n— ja kuiskailemaan. Kauan he kuiskailivat, milloin äänekkäämmin,\nmilloin hiljemmin, vihdoin heidän kasvonsa kirkastuivat, he ottivat\naika kulauksen viiniä, syleilivät toisiaan ja läksivät hiljaa,\nhanhenmarssissa huoneesta.\n\nHe satuloivat suurimmassa hiljaisuudessa hevoset ja taluttivat ne\nsuupielistä pihamaasta. Päästyään ulos portista he nousivat satulaan ja\nratsastivat kylki kyljessä suurelle tielle asti. Vasta siellä Johannes,\nvaikka olikin nuorin, otti pääkomennon ja lausui:\n\n— Me lähdemme nyt Markuksen kanssa paikalla tervahaudalle. Tuokaa te\nvielä päivän aikana se tiinu!\n\n\n\n\nXX.\n\n\nVanha Krzepecki tuli, kuten juomanlaskija oli arvellut, heti seuraavana\npäivänä, päivällisen jälkeen Jedlniaan, mutta vastoin kaikkia\noletuksia, niin iloisena ja hyväntahtoisena, että Cyprianowicz,\njonka oli tapana ottaa päivällisuni ja joka sen tähden oli hiukan\nuninen, hänet nähdessään selkeni selkoisen selväksi hämmästyksestä.\nVanha kettu alkoi heti kynnyksellä puhella hyvästä naapurisovusta\nja miten mielellään hän saisi, että he useammin kävisivät toisiaan\ntervehtimässä; sitten hän kiitteli vieraanvaraista vastaanottoa ja kävi\nvasta kohteliaisuuspuheista päästyään itse asiaan.\n\n— Hyvä naapuri, hän lausui, — tulin tosin tervehtimään, mutta arvaatte\nvarmaankin, että minulla samalla on pyyntö, johon toivon teidän,\nikäänikin nähden suostuvan.\n\n— Suostun aina mielelläni kohtuulliseen pyyntöön, vastasi Serafin-herra.\n\nVanhus rupesi hykertelemään käsiään.\n\n— Tiesinhän minä sen... tiesinhän edeltäkäsin! huudahti hän. —\nSellaista se on, kun joutuu tekemisiin todella viisaan miehen kanssa!\nAina sitä silloin sopii. Sanoin pojallenikin: jätä asiat minun\nhaltuuni! Kun joutuu tekemisiin herra Cyprianowiczin kanssa, sanoin,\nniin kaikki käy hyvin, sillä niin järkevää ja kunnon miestä ei ole koko\npaikkakunnalla.\n\n— Teidän armonne kiittää minua liiaksi.\n\n— En, en! — aivan liian vähän!... Mutta menkäämme asiaan.\n\nHetkisen vanha Krzepecki oli vaiti, ikäänkuin olisi sanoja etsinyt ja\nvain väänteli leukojaan, niin että leuka ja nenä sattuivat yhteen.\nVihdoin hän iloisesti hymähti, laski kätensä Serafin-herran polvelle ja\nvirkkoi:\n\n— Hyvä naapuri... te tiedätte, että meiltä on karannut peipponen\nhäkistään.\n\n— Tiedän kyllä. Taisi pelästyä kissaa.\n\n— Kuinka hauskaa on puhua sellaisen miehen kanssa kuin te! huudahti\nvanhus käsiään hieroen. — Sitä sukkeluutta! Totta totisesti,\nkirkkoherra Tworkowski halkeaisi kateudesta!\n\n— Odotan, mitä teidän armollanne on minulle sanomista.\n\n— No niin, suoraan asiaan: me tahtoisimme saada takaisin tuon peipposen.\n\n— Miksikä ei!\n\nHerra Krzepeckin leuka likeni monta kertaa nenää, sillä häntä peloitti\nasian liian helppo kulku. Hän läjäytti kuitenkin kokoon kätensä ja oli\nolevinaan hyvin iloissaan.\n\n— No, asia on sitten päätetty! Olisipa enemmän sellaisia ihmisiä kuin\nte!\n\n— Vähät minusta! sanoi Serafin-herra. — Pitää vain kysyä linnulta,\ntahtooko se palata. Eikä se tänään käy päinsä, sillä teidän armonne\npoika on nujertanut sen puolikuolleeksi...\n\n— Onko sairas...?\n\n— On, vuoteen omana.\n\n— Eihän vain tekeydy sairaaksi?\n\nSerafin-herran kasvot kävivät äkkiä ankariksi ja hän lausui:\n\n— Hyvä herra, puhukaamme vakavasti. Teidän herra Marcyaninne on\nkohdellut neiti Sieninskiä sopimattomasti, epäinhimillisesti, ei\nritarin tavoin, vaan suorastaan häpeällisesti — ja teidän armonnekin\non sekä Jumalan että ihmisten edessä tehnyt hyvin väärin, kun jätitte\norpotytön sellaisiin käsiin ja uskoitte hänet sellaisen häpeämättömän\njulmurin huostaan.\n\n— Hänen puheessaan ei ole rahtuakaan totuutta! huusi vanhus.\n\n— Kuinka? Ettehän te tiedä, mitä neiti Sieninski on sanonutkaan, ja\njo väitätte sitä valheeksi. Hän ei ole puhunut, mutta mustelmat ja\nnyrkinjäljet, joita taloudenhoitajattareni on tavannut hänen nuoressa\nruumiissaan, ovat puhuneet — ja mitä taas Marcyaniin tulee, niin\nkaikki Belczonczkan palvelijat ovat nähneet hänen hävyttömyytensä ja\nsittemmin julmuutensa — ja he ovat tarpeen tullen valmiit todistamaan.\nWilczopolski on luonani, ja huomenna hän lähtee Radomiin kertomaan\nkirkkoherra Tworkowskille, mitä on tapahtunut.\n\n— Mutta johan te minulle lupasitte, että annatte takaisin tytön.\n\n— En suinkaan! Sanoin vain, etten pidätä häntä. Jos hän tahtoo palata,\nniin hyvä! Jos hän tahtoo jäädä luokseni asumaan, niin hyvä niinkin!\nEttehän minulta toki vaadi, että vääryyttä kärsineeltä orvolta\nkieltäisin asunnon ja leipäpalan.\n\nHerra Krzepeckin leuat rupesivat kiihkeästi käymään. Vähän aikaa hän\noli vaiti, sitten hän virkkoi:\n\n— Olette oikeassa — ettekä ole kuitenkaan. Olisi tietysti sopimatonta\nkieltää orvolta asuntoa ja leipää, mutta ymmärtäväisenä miehenä te\ntoki käsitätte, että toista on loukata vieraanvaraisuuden vaatimuksia,\ntoista asettua kannattamaan uppiniskaisuutta vanhempia vastaan.\nRakastan vilpittömästi nuorinta tytärtäni Teciaa, mutta silloin\ntällöin annan hänelle kuitenkin läksytyksen. Entä nyt? Jos hän,\nkun olen häntä kurittanut, karkaisi teidän luoksenne — niin ettekö\nsallisi minun ottaa häntä luokseni, vai jättäisittekö asian riippumaan\nhänen suostumuksestaan? Ajatelkaa nyt... Minkälainen järjestys tässä\nmaailmassa olisikaan, jos naiset saisivat tehdä oman tahtonsa mukaan?\nTäytyyhän naidunkin naisen, vaikka hän olisi vanhakin, totella miestään\nja kuunnella hänen käskyjään — eikä sitten nuoren tytön pidä totella\nisänsä tai holhoojansa käskyjä?\n\n— Neiti Sieninski ei ole teidän armonne tytär eikä edes sukulainenkaan.\n\n— Mutta herra Pongowski on jättänyt hänen holhouksensa meille\nperinnöksi. Jos herra Pongwski olisi tyttöä rangaissut, ei teillä\nvarmaan olisi ollut sanaakaan sanottavana sitä vastaan; minä olen\nsamassa asemassa ja niinikään poikani, jolle olen uskonut Belczonczkan\nhoidon. Niin on, että jonkun täytyy pitää järjestystä, jollakin täytyy\nolla oikeus rangaista. En kiellä, että Marcyan nuorena, tulisena\nmiehenä ehkä on mennyt liiallisuuksiin, varsinkin kun tyttö on\nosoittanut kiittämättömyyttä häntä kohtaan. Mutta se on minun asiani!\nTutkin asiaa, tuomitsen ja rankaisen — mutta tytön otan nyt mukaani\nja arvelen, teidän armonne luvalla, ettei itse kuninkaallakaan ole\noikeutta asettua minua vastaan.\n\n— Puhutte kuin tuomioistuimen edessä! huudahti herra Cyprianowicz, —\nja minä myönnän, että oikeus näyttää olevan teidän puolellanne. Mutta\ntoista on miltä näyttää — toista miten todella on. Minä en mitenkään\ntahdo asettua teitä vastaan, kerron vain suoraan millainen yleinen\ninhimillinen mielipide on, joka teidän joka tapauksessa täytyy ottaa\nlukuun. Te ette välitä neiti Sieninskistä, mutta te tahdotte olla\nhänen holhoojanaan, koska te luulette kirkkoherra Tworkowskin ehkä\nsäilyttävän testamenttia, joka on tehty tytön hyväksi, ja pelkäätte,\nettä Belczönczkakin luistaa käsistänne, jos tyttö menee. Joku aika\nsitten kuulin erään naapurin sanovan: \"Jollei sitä pelkoa olisi, niin\nhe ensi työkseen karkottaisivat orvon talosta, sillä niillä ihmisillä\nei ole omaatuntoa.\" — Vaikeaa minun omassa talossani on sanoa tätä\nteidän armollenne, mutta täytyyhän teidän se tietää!\n\nVihan kipinät leimahtivat vanhan Krzepeckin silmissä, mutta hän\nhillitsi vielä itsensä ja lausui tyynellä, hiukan katkonaisella äänellä:\n\n— Se on ihmisten pahuutta, kurjaa pahuutta — eikä mitään muuta, ja\nehkäpä myöskin ymmärtämättömyyttä. Kuinka on mahdollista, että me\ntahtoisimme karkottaa talosta tytön, jonka Marcyan aikoo naida?\nAjatelkaa nyt Jumalan tähden! Eiväthän ne asiat ensinkään sovi yhteen.\n\n— Näin ihmiset sanovat: jos Belczonczka on määrätty tytölle, niin\nMarcyan nai hänet — jollei, niin hän hänet viettelee. En ole kenenkään\nomatunto, kerron vain, mitä puhutaan, ja lisään vielä, että teidän\npoikanne on uhannut ryöstää neidolta hänen kunniansa. Sen minä tiedän,\nja teidän armonne, joka tuntee Marcyanin hillittömät himot, tietää sen\nmyöskin.\n\n— Tiedänhän minä yhtä ja toista, mutta sitä en tiedä, mihin teidän\narmonne nyt oikeastaan tähtää.\n\n— Mihinkäkö tähtään? Siihen, minkä teille jo sanoin. Jos neiti\nSieninski suostuu palaamaan teille, niin ei minulla ole minkäänlaista\noikeutta asettua teidän eikä hänen tahtoaan vastaan, mutta jollei hän\ntahdo, niin en häntä karkota talostani, sillä sen olen hänelle jo\nluvannut.\n\n— Ei tässä ole kysymys mistään karkotuksesta, vaan siitä, että te\nsallisitte minun kohdella häntä niinkuin kohtelisin omaa tytärtäni.\nPyydän vain, ettette asetu meitä vastaan.\n\n— Silloin sanon selvästi: väkivaltaa en kärsi! Olen herra talossani, ja\nteidän armonne on ymmärtäminen, ettei itse kuningaskaan — jota teidän\narmonne tässä mainitsi — voi sitä oikeutta minulta ottaa.\n\nSen kuultuaan herra Krzepecki pusersi kätensä kokoon, niin että kynnet\nsyöpyivät lihan sisään, ja virkkoi:\n\n— Väkivaltaa? Minähän pelkään väkivaltaa. Jos minä olen joutunut\nriitaan ihmisten kanssa (ja kukapa ei olisi ollut tekemisissä ihmisten\npahuuden kanssa), niin aina olen selviytynyt oikeuden tietä enkä\nväkivallalla. Mutta se sananparsi ei puhu totta, joka sanoo, ettei\nomena putoa kauas puusta... joskus se putoaa hyvinkin kauas... Olen\nkoettanut järjestää asiaa teidän armonne turvallisuutta ja hyötyä\nsilmällä pitäen...\n\nTurvattomana te elätte täällä metsässä, ja Marcyan... raskasta isän on\nsitä pojastaan sanoa, mutta Marcyan ei ensinkään tule minuun... Häpeä\nsitä on tunnustaa, mutta minä en ensinkään saata vastata hänestä...\nKoko seurakunta pelkää hänen tulista luontoaan — ja syystä, sillä\nkun hänelle se pää tulee, niin ei hän häikäile mitään ja hänellä on\nviisikymmentä sapelia käskettävänään... Teidän armonne taas... sanon\nsen vieläkin: te elätte turvattomana täällä metsässä... minä neuvon\nteitä ottamaan sen huomioonne... Minä pelkään itsekin...\n\nSilloin nousi herra Cyprianowicz, astui likemmä herra Krzepeckiä,\nkatsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:\n\n— Onko tarkoituksenne peloittaa minua?\n\n— Minä pelkään itsekin, toisti vanha Krzepecki.\n\nSiinä heidän keskustelunsa kuitenkin keskeytyi, sillä ulkoa, keittiön\npuolelta, rupesi kuulumaan huutoja. He riensivät heti avonaiselle\nikkunalle ja olivat ensi hetkessä kivettymäisillään kummastuksesta.\nKauheaa vauhtia tulla tuiskusi tietä myöten, porttia kohti joku\nkummallinen olento, joka ei muistuttanut mitään maan päällä nähtyä\nolentoa, ja sitä seurasi huilaantuneitten hevosten selässä neljä\nBukojemskia, huutaen ja huitoen ilmaa vinkuvin piiskoin. Ensinnä pääsi\npihamaalle tuo kummallinen olento ja heti sen kintereillä veljekset,\njotka kuin mikäkin helvetillinen joukkio rupesivat ajamaan kummitusta\nympäri kartanon.\n\n— Jeesus! Maaria! huusi herra Cyprianowicz.\n\nHän karkasi kuistille ja hänen perässään vanha Krzepecki.\n\nVasta nyt he rupesivat erottamaan jotakin. Kummitus oli kuin ääretön\nlintu, mutta samalla kuin ratsastaja hevosen selässä, sillä se juoksi\nneljällä jalalla ja joku olento istui sen selässä. Mutta sekä hevonen\nettä ratsastaja olivat niin höyhenten peitossa, että päät olivat kuin\nmitäkin höyhenkeriä. Selvästi ei saattanut nähdä mitään, sillä hevonen\nlensi tuulena ympäri karsanoa ja Bukojemskit pysyttelivät kaiken aikaa\nkintereillä antaen piiskojen läiskiä, niin että höyheniä putosi maahan\ntai valkeina lumihiutaleina lenteli ilmaan.\n\nKummitus möyri kuin haavoitettu karhu, ja samoin tekivät veljekset.\nSiinä melussa hukkuivat herra Cyprianowiczin ja vanha Krzepeckin äänet\nkuulumattomiin, vaikka he keuhkojensa täydeltä huusivat:\n\n— Seisahtukaa! Kautta Jumalan haavojen, seisahtukaa!\n\nMutta he antoivat mennä kuin hullut ja ajoivat viiteen kertaan ympäri\ntalon. Keittiöstä, siipirakennuksista, tallista, navetasta, ladoista ja\naitoista oli ruvennut rientämään paikalle palvelijoita, ja kuultuaan\nSerafin-herran ikäänkuin epätoivoissaan toistavan huutoa: seisahtukaa!\nhe kävivät Bukojemskien hevosten kimppuun, tarttuen suupieliin ja\nsuitsiin. Vihdoin saatiin veljesten hevoset kiinni, mutta vaikeampi oli\npysähdyttää ensimmäistä hevosta. Suitsetonna, piiskattuna, pelästyneenä\nja hullaantuneena se nousi ihmisiä nähdessään takajaloilleen tai\nheittäytyi salaman nopeudella syrjään. Se saatiin kiinni vasta, kun\nse otti vauhtia hypätäkseen aidan yli. Yksi palvelijoista sai silloin\nkiinni hiustupsusta korvien välissä, toinen suupielistä ja toiset\nharjasta: sellaisen painon alla ei hevonen päässyt paikalta, vaan\nsortui polvilleen; tosin se heti taas ryntäsi pystyyn, mutta ei enää\nyrittänytkään lähteä laukkaamaan. Sen koko ruumis värisi.\n\nSilloin päästettiin ratsastaja alas, nähtävästi hän oli pysynyt hevosen\nselässä siksi, että jalat lujasti oli sidottu kiinni hevosen vatsan\nalle, ja hänen kasvojaan ruvettiin puhdistamaan höyhenistä. Niiden alta\ntuli näkyviin kasvot, jotka olivat niin paksun tervakerroksen peitossa,\nettei niitä saattanut tuntea. Mies näytti vain heikkoja elonmerkkejä,\nja vasta kun hänet oli kannettu kuistille, tunsi vanha Krzepecki hänet\nja tunsi niinikään Serafin-herra.\n\n— Marcyan! huudahtivat silloin molemmat.\n\n— Sama roisto! huudahti hengästyneenä vastaan Mateus Bukojemski. —\nRankaisimme häntä hiukan ja ajoimme tänne, jotta neiti Sieninski saisi\nnähdä, että hyviä sydämiäkin sentään vielä on maan päällä.\n\nHerra Cyprianowicz kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.\n\n— Hiiteen hyvät sydämenne, senkin ryövärit! Sitten hän kääntyi rouva\nDzwonkowskin puoleen, joka, kuten muutkin, oli tullut paikalle ja\nparaikaa ristieli rintaansa.\n\n— Kaatakaa viinaa hänen suuhunsa, jotta hän virkoaa — ja toimittakaa\nhänet vuoteeseen!\n\nSyntyi liikettä ja hälinää. Toiset karkasivat panemaan kuntoon\nvuodetta, toiset hakemaan kuumaa vettä, toiset viinaa. Jotkut jäivät\npuhdistamaan Marcyania höyhenistä ja heitä auttoi vanha Krzepecki, joka\nhampaitaan kiristellen tuontuostakin toisteli:\n\n— Elääkö hän... eikö elä? Elää! Kostoa, kostoa!... Äkkiä hän kimmahti\npystyyn, karkasi Serafin-herran eteen, käyristi kouransa niin, että ne\nolivat kuin petolinnun kynnet, heristeli niitä hänen silmäinsä edessä\nja huusi:\n\n— Olit samassa liitossa! Olet tappanut poikani — armenialaisroisto!\n\nCyprianowicz kävi kalman valkeaksi ja tarttui sapeliinsa, mutta muisti\nsamassa hetkessä, että hän on isäntä ja toinen hänen vieraansa; hän\npäästi siis kahvan kädestään, kohotti kaksi sormeaan ja sanoi:\n\n— Kautta Jumalan, joka asuu yläpuolellamme, vannon, etten ole tietänyt\ntästä mitään — olen valmis vannomaan sen ristin kautta — amen!...\n\n— Me todistamme sen! huudahti Markus Bukojemski.\n\nCyprianowicz jatkoi:\n\n— Jumala rankaisi teitä siitä, että peloititte minua kuin turvatonta\nvanhusta poikanne kiivaudella. Tuossa se poikanne kiivauksineen nyt on!\n\n— Tämä on rikosasia! karjui vanhus, — pyöveli teidät ottakoon ja kirves\nkatkaiskoon päänne! Kostoa! Oikeutta!...\n\n— Katsokaa nyt, mitä olette tehneet! virkkoi Serafin-herra, kääntyen\nBukojemskien puoleen.\n\n— Johan minä sanoin, että on paras heti paikalla lähteä pakoon!\nhuomautti Lukas.\n\nSamassa tuli rouva Dzwonkowski tuoden danzigilaista viinaa ja rupesi\nkaatamaan sitä Marcyanin suuhun. Marcyan oli tukehtumaisillaan ja avasi\npaikalla silmänsä.\n\nIsä karkasi hänen luokseen.\n\n— Sinä elät, elät! huusi hän hurjan ilon valtaamana.\n\nMarcyan ei vielä saanut sanaa suustaan. Hän makasi selällään kuin suuri\npöllö, joka kuulan tapaamana putoaa selälleen ja siinä läähättää,\nsiivet levällään. Pian hän kuitenkin tuli tajuihinsa ja samalla palasi\nmuisti. Hänen katseensa siirtyi isän kasvoilta Serafin-herraan ja\npysähtyi sitten Bukojemskeihin. Samassa se kävi niin hirveäksi, että\njos veljesten sydämessä olisi ollut hiukankin tilaa pelolle, niin\nväristys nyt olisi puistatuttanut heitä kiireestä kantapäähän.\n\nMutta he astuivat vain askeleen likemmä ja murjottivat häneen vihaisina\nkuin neljä sonnia, jotka valmistautuvat puskemaan. Mateus kysyi:\n\n— Mitä? Joko sait tarpeeksesi?\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMuutaman tunnin perästä vei vanha Krzepecki Marcyanin Belczonczkaan,\nvaikkei tämä vielä pysynyt pystyssä ja tuskin tiesi, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Palvelijat olivat kylvettäneet hänet,\nsuurella vaivalla saaneet puhtaaksi tervasta ja pukeneet puhtaisiin\nalusvaatteisiin. Mutta kaiken tämän perästä hän väsyi niin, että\nmonta kertaa meni tainnoksiin, ja yksin rouva Dzwonkowskin ryydeillä\nja yrteillä sekoittamat juomat saivat hänet takaisin tajuntaan.\nSerafin-herra kehoitti isää pysyttämään häntä vuoteessa ja odottamaan,\nkunnes hän tulee paremmaksi; mutta sydämistynyt vanha Krzepecki ei\nsuostunut kauemmin joutumaan kiitollisuudenvelkaan miehelle, jota\nvastaan hän neiti Sieninskin pidättämisestä aikoi nostaa oikeusjutun.\nHän käski panna olkia rekeen, laski Marcyanin niiden päälle kuin\nvuoteeseen ja läksi, uhaten kostolla sekä Bukojemskejä että itse\nisäntää, Belczonczkaan. Naurettavalta tuntuivat hänen kostosanansa, kun\nhänen kuitenkin kaiken aikaa täytyi ottaa vastaan Cyprianowiczin apua,\nkäyttämällä hänen vaatteitaan ja olkiaan; vihansa sokaisemana ei hän\nkuitenkaan ensinkään sitä huomannut. Serafin-herra ei hänkään ollut\nnaurutuulella, sillä veljesten urotyö häntä huolestutti ja vaivasi.\n\nNyt saapui kirkkoherra Woynowski, jota oli lähetetty noutamaan.\nBukojemskit istuivat alakuloisina siipirakennuksessa, uskaltamatta\nnäyttää nenäänsäkään. Herra Cyprinowiczin itsensä täytyi siis kertoa\nkirkkoherralle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kuunnellessaan hän\nläjähdytti tuontuostakin kämmenen polveensa, mutta ei suuttunut\nniin pahasti kuin Serafinherra oli luullut.\n\nVihdoin hän virkkoi:\n\n— Jos Marcyan kuolee, niin Bukojemskien käy hullusti, mutta jos\nhän, kuten luulen, tointuu, niin hän varmaan mieluummin käyttää\nmieskohtaista kostoa kuin oikeuden väliintuloa.\n\n— Minkä tähden? kysyi Serafin herra.\n\n— Siksi, ettei ole ensinkään hauskaa joutua koko Tasavallan pilkan\nesineeksi. Samalla tulisi hänen käytöksensä neiti Sieninskiä kohtaan\npäivänvaloon, ja se ei suinkaan tuottaisi hänelle kunniaa. Kunniatonta\nelämää hän on viettänyt, sen tähden on hänen paras karttaa todistajia,\njoiden julkisesti täytyisi kertoa, kaikki mitä tietävät.\n\n— Olette ehkä oikeassa, sanoi Cyprianowicz, — mutta vaikea on sentään\nantaa Bukojemskeille anteeksi tätä tekoa.\n\nPappi heilautti kättään.\n\n— Bukojemskit ovat Bukojemskejä!\n\n— Kuinka? kysyi Serafin-herra kummissaan — ajattelin, että te pahasti\nsuuttuisitte.\n\n— Rakas ystävä, vastasi vanhus, — te olette kyllä palvellut sotaväessä,\nmutta ette niin kauan kuin minä. Sinä aikana olen nähnyt niin paljon\nsotilasseikkailuja, ettei minua enää mikään kummastuta. Paha on,\nettä näin kävi, ja moitinhan minä Bukojemskejä, mutta olen nähnyt\npahempiakin tapauksia, varsinkin kun tässä oli kysymys turvattomasta\nnaisesta. Suoraan sanoen pahoittelisin enemmän, jos Marcyan aivan\nrankaisematta olisi päässyt leikistä. Muistakaa, että nyt olemme\nvanhoja, mutta jos olisimme nuoria, niin sydämemme kyllä olisi\nkuohahtanut. Sen tähden en kokonaan saata tuomita Butojemskeja.\n\n— Olette oikeassa — mutta entäs jos Marycan huomenna kuolee.\n\n— Kaikki on Jumalan kädessä, mutta sanoittehan ettei hän ollut\nhaavoittunut.\n\n— Ei ollut, mutta mustelmia täynnä — ja meni alituiseen tainnoksiin.\n\n— Mustelmat paranevat, ja pyörtymisen syynä oli väsymys. Mutta minun\npitää lähteä Bukojemskien luo kysymään, miten kaikki on tapahtunut.\n\nHän meni. Ilolla veljekset häntä tervehtivät, he toivoivat nimittäin,\nettä hän herra Cyprianowiczille puhuisi hyvää heidän puolestaan. Sitten\nhe paikalla joutuivat riitaan siitä, kuka kirkkoherralle tekisi selkoa\nasiain kulusta — ja vasta sitten riita lakkasi, kun kirkkoherra antoi\nMateukselle esikoisoikeuden.\n\nMateus korotti siis äänensä ja virkkoi:\n\n— Kunnianarvoisa isä — Jumala katsoi meidän viattomuuttamme... Sillä\nkun me rouva Dzwonkowsskilta kuulimme, että tyttö-raukan koko pieni\nruumis oli mustelmilla, niin me tulimme tänne siipirakennukseen\nniin suruissamme, että sydämemme varmaan olisivat pakahtuneet,\njollei isäntä olisi lähettänyt meille viiniä. Minä vakuutan teidän\nkunnianarvoisuudellenne, että me joimme ja itkimme — itkimme ja\njoimme!... Ja sitä me kaiken aikaa muistelimme, ettei hän ollut\nmikään tavallinen tyttö, vaan senaattorin syntyperää... Tiedetäänhän\nesimerkiksi, että mitä jalompaa rotua hevonen on, sitä hienompi sillä\non nahka. Ruoski vaikka kepillä tavallista kaakkia — tuskin se sitä\ntunteekaan, mutta jaloverisen hevosen nahkaan nousee paikalla merkkejä.\nAjatelkaa, kunnianarvoisa isä, kuinka hienoinen iho tuollaisella\nneidolla mahtaa olla hartioissa ja koko ruumiissa — hieno kuin\nsuu-lakka — vai mitä sanotte?\n\n— Mitä hänen ihonsa minuun kuuluu! keskeytti kirkkoherra Woynowski\nnärkästyneenä. — Kertokaa, kuinka saitte kiinni Marcyanin.\n\n— Me vannoimme herra Cyprianowiczille, ettemme pistä häntä\nkuoliaaksi, mutta me tiesimme, että vanha Krzepecki tulee tänne,\nja silloin juolahti mieleemme, että Marcyan varmaan tulee häntä\nvastaan. Silloin me sovimme, että kaksi meistä vielä päivän aikaan\ntoimittaa suuren kopallisen kynittyjä höyheniä, jotka saimme erään\nmetsänvartijan vaimolta, tervahaudalle — molemmat toiset valitsevat\ntiinullisen paksuinta tervaa, ja sitten odotetaan mökin luona.\nOdotamme ja odotamme, kunnes aika jo käy pitkäksi ja me päätämme\nlähteä Belczonczkaan, mutta samassa muuan poika tervahaudalta antaa\nmerkin, että Marcyan tulee tiellä. Me liikkeelle ja asetumme keskelle\ntietä: — Päivää! — Päivää! — Minne matka? — Eteenpäin vain (vastaa\nhän), vaikkapa metsään. — Ketä kiusaamaan tällä kertaa? — Kiusaamaan\nvaiko silittelemään (sanoo hän), sama se, antakaa tietä! — Ja hän käy\nkiinni sapeliin. Mutta samassa mekin hänen kimppuunsa! Me kiskomme\nhänet hevosen selästä, Johannes pitää kiinni suupielistä, ja sitten\nvedetään häntä eteenpäin. Hän huutaa, potkii, puree ja mylvii, mutta me\nlaahaamme hänet nuolen nopeudella tynnyrien luo, jotka seisovat rinnan,\nja rupeamme puhumaan no, senkin roisto! Sinä kiusasit orpotyttöä!\nSinä uhkasit ryöstää neidon kunnian, et kunnioittanut jaloa verta —\nlöit hartiat mustelmille — taisit luulla, ettei kukaan nouse häntä\npuolustamaan: näetkös nyt, että maailmassa on hyviä sydämiä! Ja pää\nedellä me ajamme hänet tervatiinun pohjalle! Nostamme sitten ja taas\npuhumme: näetkös nyt, että on lämpöisiä sydämiä! — Sitten suinpäin\nhöyheniin! — Jokos tiedät, että on ritarin kuntoa! — toisen kerran\ntervatiinuun! — Jokos tunnet Bukojemskit! — uudelleen höyheniin! Aiomme\nvielä kolmannen kerran kastaa hänet tiinuun, mutta tervanpolttaja\nhuutamaan, että hän tukehtuu, ja hän onkin jo niin hyvin läämitty,\nettei näy nenää eikä silmiä. Silloin asetamme hänet satulaan ja\nsidomme jalat lujasti vatsan alle, jottei hän pääsisi putoamaan.\nHevosen läämimme pensselillä ja sirotimme höyheniä päälle. Se oli\nluonnostaankin hurjanpuoleinen, me otimme suitset suusta, läiskäytimme\npiiskaa ja ajoimme sitä edellämme.\n\n— Ja ajoitte tänne?\n\n— Tahdoimme näyttää ihme-eläintä ja veljellisen ystävyytemme merkiksi\nvalmistaa neidolle hiukan hauskaa.\n\n— Hauskaapa te hänelle valmistitte! Kun hän ikkunasta näki teidän\ntulevan, hän oli pelästymäisillään kuoliaaksi.\n\n— Mutta kun hän tyyntyy, hän ajattelee meitä kuitenkin\nkiitollisuudella. Aina se orpo tyttö ilostuu, kun huomaa, että hänestä\npidetään huolta.\n\n— Enemmän te hänelle olette tuottaneet pahaa kuin hyvää. Kuka tietää,\nvaikka Krzepeckit nyt ottaisivat pois hänet.\n\n— Kuinka? Jumal' avita: me emme anna!\n\n— Kuka neitoa puolustaa, kun teidät suljetaan linnaan?\n\nSen kuultuaan kävivät veljekset kovin neuvottomiksi ja rupesivat\nhuolestuneina katselemaan toisiinsa.\n\nVihdoin läjäytti Lukas käden otsalleen ja virkkoi:\n\n— Ei meitä linnaan suljeta, sillä ennen sitä lähdemme sotaan, ja kaipa\nneiti Sieninskin turvaamiseksi keino keksitään!\n\n— Voi, voi! vaikeroi Markus.\n\n— Mikä keino? kysyi kirkkoherra.\n\n— Vaadimme Marcyanin kaksintaisteluun, jahka hän vain paranee. Hän ei\nelävänä pääse käsistämme!\n\n— Mutta jos hän heti kuolee?\n\n— Silloin auttaa Jumala.\n\n— Ja te menetätte päänne!\n\n— Ennen sitä me nujerramme turkkilaisia, ja siitä Herra Jeesus\npalkitsee meitä. Kun vain teidän korkea-arvoisuutenne puhuisi minusta\nhyvää herra Cyprianowiczille, sillä jos Stach olisi ollut täällä, niin\nhän olisi löylyttänyt Marcyania meidän kanssamme.\n\n— Entä Jacek? kysyi Mateus.\n\n— Jacek valmistaa hänelle vieläkin paremman löylyn, huudahti\nkirkkoherra ehdottomasti.\n\nHerra Cyprianowiczin tulo keskeytti heidän puheensa. Hän astui sisään\nvakavana, nähtävästi tuoden valmista ehdotusta, ja virkkoi hyvin\ntotisena:\n\n— Olen ajatellut, mitä meidän on tehtävä — ja tiedättekö, mihin\njohtopäätökseen olen tullut? Meidän täytyy kaikkien lähteä Krakovaan,\nyhdessä neiti Sieninskin kanssa. En tiedä, näemmekö siellä poikiamme,\nsillä kukaan ei tiedä, missä rykmentit tällä hetkellä ovat ja missä\njärjestyksessä ne lähtevät taistelukentälle, mutta neito on uskottava\nhänen armonsa kuninkaan tai kuningattaren turviin, tai, jollei se\nonnistu, niin luostariin, joksikin aikaa. Olen, kuten herrat tietävät,\nvanhoilla päivilläni päättänyt lähteä taistelemaan poikani rinnalla\ntai, jos Jumala niin tahtoo, kaatumaan hänen kanssaan. Meidän\npoissaollessamme ei neito Radomissakaan, kirkkoherra Tworkowskin luona,\nolisi varmassa suojassa... Näitten herrojen (hän osoitti Bukojemskejä)\ntäytyy pian päästä hetmanioikeuden tutkittavaksi. Ei tiedä, mitä täällä\ntapahtuu... Minulla on tuttavia hovissa: on herra Matczynski, herra\nGninski ja herra Grothus — ja arvelen, että he suostuvat pitämään\nneidon puolta. Kun hän on turvattu, tiedustelen, missä Zbierzchowskin\nrykmentti on, ja lähden suoraa päätä poikani luo — ja siellä näen\nteidänkin poikanne, kirkkoherra. Eikö niin?\n\n— Totta totisesti! huudahti kirkkoherra Woynowski, — se on mainio\ntuuma. Ja minä tulen mukaan... Jacekin luo!... Ja neiti Sieninski\nsaatetaan hyviin turviin. Sobieskit ovat suuressa kiitollisuuden\nvelassa Sieninskeille. Krakovassa hän on turvassa ja likempänä... Sillä\nJacek — varmaankaan — ei ole unohtanut! Ja kun sota on ohitse, niin\nJumala kyllä tietää, kuinka asiat johtaa... Radomista saan sijaisen\nseurakuntaani — ja sitten lähden mukaanne...!\n\n— Lähdemme kaikki yhdessä! mylvivät riemuissaan Bukojemskit. —\nKrakovaan!\n\n— Ja kunnian kentälle! lisäsi kirkkoherra.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nNyt ruvettiin neuvottelemaan matkasta. Ei yksikään ääni noussut sitä\nvastaan, ja kirkkoherra Woynowskikin rupesi tiedustelemaan sijaista\nRadomista. Tuuma oli muuten vanha, ainoa muutos oli, että neiti\nSieninski piti vietämän Krakovaan, pakoon Krzepeckin vainoa, ja\nuskottaman kuninkaan tai luostarin turviin. Herra Cyprianowicz arvasi\nedeltäkäsin, että kuningas valmistaa sotaa eikä ehdi antautua puheisiin\nyksityisasioista, mutta kuningattaren puheille saattoi helposti päästä\nvaikuttavien tuttavien kautta, jotka enimmäkseen olivat Sieninskien ja\nTaczewskien sukua.\n\nPelättävissä oli, että Krzepeckit isännän ja Bukojemskien lähdettyä\nhyökkäisivät Jedlniaan ja rosvoaisivat hopeat ja astiat talosta.\nMutta Wilczopolski vakuutti pitävänsä puoliaan palvelijoiden ja\nmetsänvartijoiden kanssa eikä sallisi kenenkään kajota mihinkään.\nHopeat päätti Serafin-herra kuitenkin viedä Radomiin säilytettäviksi\nbernhardilaisluostariin, jonne hän jo aikaisemmin oli sijoittanut\nsuuria summia, kun ei tahtonut pitää niitä kotona yksinäisessä\nerämaassaan.\n\nSerafin-herra kallisti nyt tarkan korvansa kaikille viesteille,\nmitä Belczonczakasta tuli, sillä niistä riippui paljon. Jos Marcyan\nkuolisi, kohtaisi Bukojemskejä raskas vastuunalaisuus. Päinvastaisessa\ntapauksessa saattoi toivoa, ettei syntyisi käräjäjuttuakaan, sillä\nvaikea oli olettaa, että Krzepeckit vapaaehtoisesti antautuisivat\nnaurun alaisiksi. Varmana asiana herra Cyprianowicz piti sen sijaan,\nettei vanha Krzepecki neiti Sieninskin tähden jätä häntä rauhaan; hän\najatteli sentään, että käräjäjuttu raukeaa itsestään, kun neiti vain\nsaadaan kuninkaan suojelukseen.\n\nJuomanlaskijan kertomuksista he tiesivät, että vanha Krzepecki oli\nlähtenyt Radomiin ja Lubliniin, mutta hyvin pian palannut.\n\nEnsimmäisen viikon oli Marcyan hyvin kipeänä. Pelättiin että terva,\njota hän oli tullut nielleeksi aika joukot, tukahduttaa hänet tai\ntukkii hänen sisälmyksensä. Mutta seuraavalla viikolla hän rupesi\nvoimaan paremmin. Tosin ei hän vielä noussut vuoteesta, sillä hän\nei olisi pysynyt pystyssä, jalkoja särki kauheasti ja hän oli kovin\nväsynyt, mutta hän rupesi jo kiroilemaan Bukojemskeja ja nauttimaan\nkostosta, jonka heille valmistaa. Kahden viikon perästä alkoi hänen\n\"radomilainen komppaniansa\" kokoontua hänen luokseen: siihen kuului\nkaikenkarvaista roskaväkeä, sapelit hamppuköysissä, saappaat rikki,\naina nälkäisinä ja janoisina. Ja hän neuvotteli heidän kanssaan ja\npunoi pauloja sekä Bukojemskeille että Cyprianowiczille ja neiti\nSieninskille. Neitoa ei hän saattanut ajatellakaan hampaitaan\nkiristämättä, ja hän solvasi häntä niin, että isän täytyi ruveta häntä\nvaroittamaan. Vähemmästäkin saattoi joutua oikeuden eteen.\n\nKaiku näistä neuvotteluista ja uhkauksista tuli Jedlniaan ja teki eri\nhenkilöihin eri vaikutuksen. Vakavan ja varovaisen Serafin-herran ne\ntekivät hiukan levottomaksi, varsinkin kun hänen mieleensä johtui,\nettä pahojen ja vaarallisten ihmisten viha ulottuu hänen poikaansakin.\nKirkkoherra Woynowski, jonka suonissa kulki kuumempi veri, suuttui\nkovasti ja ennusti, että Krzepeckit vielä saavat huonon lopun. Vaikka\nhän jo oli kokonaan kiintynyt tyttöön, hän kääntyi vuoroin herra\nCyprianowiczin, vuoroin Bukojemskien puoleen ja puhui:\n\n— Kuka oli syynä Troian sotaan? — Nainen! Kuka aina on alkuna riitoihin\nja tappeluihin? — Nainen! Ja niin on nytkin! Syyllisenä tai syyttömänä\non nainen aina mukana!\n\nBukojemskit pitivät leikintekona vaaraa, joka heitä kaikkia muka\nuhkaa Marcyanin puolelta, ja toivoivat sen kustannuksella saavansa\nkaikenlaista hauskaa. Monelta taholta heitä kuitenkin vakavasti\nvaroitettiin. Herrat Sulgostowskit, Silnickit, Kochanowskit ja muut,\njotka sydämensä pohjasta vihasivat Marcyania, tulivat vuoron perään\nJedlniaan ilmoittamaan, että Marcyan kokoaa joukkoja, jopa kerää\nryöväreitä aina aroilta asti. He tarjosivat apuaankin, mutta veljekset\neivät huolineet apua ja Lukas, joka usein esiintyi kaikkien nimessä,\nvastasi kerran Rafael Silnickille, kun tämä vannotti heitä olemaan\nvarovaisia:\n\n— Oijoi! Ei ensinkään haittaa ennen sotaa pitää vähän harjoituksia ja\noikoa kangistuneita käsivarsiaan. Belczonczka ei ole mikään linnoitus,\najatelkoon siis Marcyan omaa turvallisuuttaan, sillä kuka tietää, mitä\nhänelle vielä voi tapahtua, jos hän eteenpäinkin aikoo ruokkia meitä\nkiittämättömyydellä. Koettakoon vain, tehköön hyvin!\n\nHerra Silnicki katsahti veljeksiin kummissaan ja virkkoi:\n\n— Ruokkia kiittämättömyydellä? No, kiitollisuuden velassa herroille hän\ntuskin lienee.\n\nLukas leimahti kysymään:\n\n— Kuinka ei olisi? Emmekö me olisi voineet pistää häntä kuoliaaksi?\nKuka hänet herätti eloon? Ensi kerran rouva Krzepecki, toisen kerran\nmeidän hienotunteisuutemme, mutta jos hän yhä laskee meiltä hyväkseen\nhienotunteisuutta, niin hän erehtyy.\n\n— Siihen voin lisätä, jatkoi Markus, — että niin paljon kuin hän näkee\nomia korviaan, näkee hän neiti Sieninskiä.\n\nMutta Johannes kävi kiinni keskusteluun:\n\n— Miksei hän näkisi korviaan? Kyllähän ne poishakatut korvat saa nähdä!\n\nSiihen keskustelu päättyi. Veljekset toistivat sen neiti Sieninskille\nrauhoittaakseen häntä, mutta se oli aivan tarpeetonta, sillä tyttö\nei ollut ensinkään arka. Yhtä paljon kuin hän Belczonczkassa oli\npelännyt Krzepeckejä ja varsinkin Marcyania, yhtä paljon hän luotti\nsiihen, ettei hänellä Jedlniassa ole mitään vaaraa. Kun hän toisena\npäivänä tulonsa jälkeen oli ikkunasta nähnyt Marcyanin aivan\nhöyhenten vallassa, jonkun ihmeellisen eläimen näköisenä, karkaavan\nBukojemskien piiskojen edellä, niin hänet ensi hetkenä oli vallannut\nhirveä pelästys ja kummastus, jopa säälikin. Mutta sen jälkeen hän\noli saanut niin järkähtämättömän uskon veljeksien voimaan ja mahtiin,\nettei hän saattanut ajatella muuta kuin että kaikki heitä pelkäisivät.\nPidettiinhän Marcyania hirveänä ihmisenä ja tappelupukarina ja noin\nhe hänet olivat nujertaneet! Tosin Jacek aikoinaan oli nujertanut\nheidät kaikki, mutta Jacek ei enää ollutkaan hänen silmissään\ntavallinen ihminen. Eron jälkeen hän oli käynyt hänelle niin uudeksi,\nettei hän ensinkään tietänyt, millä mittapuulla häntä oli mitattava.\nBukojemskien ja Cyprianowiczin lausunnot hänestä — puhumattakaan\nkirkkoherrasta, joka useinten häntä muisteli — vahvistivat neidon\nihailua lapsuudenystävää kohtaan, joka kerran oli ollut niin lähellä ja\nnyt oli tullut niin kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Jedlnialaisten\nlausunnot olivat niinikään enentäneet hänen kaipaustaan ja tuota\nsuloista tunnetta, jonka hän kerran heikkouden hetkenä oli tunnustanut\nkirkkoherra Woynowskille ja sitten kätkenyt syvälle sydämen pohjaan,\nniinkuin helmi kätkeytyy näkinkenkäänsä.\n\nHänen sielussaan oli joku järkähtämätön varmuus, että hänen täytyy\nhänet tavata, että hän piankin hänet saa nähdä. Päästyään Krzepeckien\nkynsistä ja tietäessään olevansa hyvien ihmisten turvissa hän sai\ntuosta varmuudesta riemua ja elämänhalua. Hänen terveytensä palasi,\npalasi hänen ilonsa, hän aukaisi teränsä kuten kukkanen keväällä.\nHän ikäänkuin valaisi tähän asti niin vakavaa Jedlnian kartanoa. Hän\nvoitti sekä rouva Dzwonkowskin että herra Cyprianowiczin ja Bukojemskit\nkokonaan. Hän ikäänkuin täytti olennollaan koko talon, ja minne hänen\npieni pystynenänsä ja iloiset, loistavat silmänsä vain ilmestyivät,\nsiellä puhkesi hymy kaikkien kasvoille. Kirkkoherra Woynowskia hän\nhiukan pelkäsi, hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi pitänyt käsissään\nhänen ja Jacekin kohtaloa. Hän katseli kirkkoherraan jonkinlaisella\nnöyryydellä, mutta kirkkoherra, jonka sydän kaikkia Jumalan luotuja\najatellessa heltyi vahan pehmeäksi, rakasti häntä jo rehellisesti. Ja\nopittuaan häntä tuntemaan likemmin hän sanoi häntä kyllä harakaksi ja\noravaksi ja elohopeaksi, mutta antoi yhä enemmän ja enemmän arvoa hänen\npuhtaalle sielulleen.\n\nIkäänkuin keskinäisestä sopimuksesta eivät he tuon ensi tunnustuksen\njälkeen enää puhuneet Jacekista. Molemmat tunsivat, että se aine oli\nliian arka. Serafin-herrakaan ei koskaan puhunut Anula-neidolle hänestä\nmuitten läsnä ollessa, mutta kahden kesken ei hän arastellut vähääkään.\nKerrankin, kun tyttö kysyi häneltä, tapaako hän poikansa Krakovassa,\nhän vastasi hänelle kysymyksellä:\n\n— Eikö armollinen neitikin mielellään tapaisi siellä erästä henkilöä?\n\nHän arveli tytön lyövän kaikki leikiksi, mutta hänen kasvoilleen painui\nikäänkuin surullinen varjo, ja hän vastasi vakavasti:\n\n— Tietysti minä niin pian kuin suinkin haluaisin pyytää anteeksi siltä,\njolle olen tehnyt vääryyttä.\n\nSerafin-herra heltyi hiukan, mutta seuraavassa hetkessä hän sipaisi\nhänen punastuvaa poskeaan ja virkkoi:\n\n— Kyllähän sinä tiedät, millä sinä hyvitystä annat! Ei sitä\nkuningaskaan paremmin voisi antaa...\n\nTyttö painoi silmänsä maahan. Hän seisoi hänen edessään ihanaisena,\npuna poskilla kuin itse aamurusko.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nMatkavalmistukset edistyivät nopeasti. Väki valittiin varovaisesti.\nOtettiin vain voimakkaita, raittiita miehiä. Aseet, hevoset,\nkuormavankkurit ja vaunut olivat valmiina. Ei unohdettu koiriakaan,\njotka kulkiessa seurasivat kuormia ja joita syöttöpaikoissa käytettiin\njäniksen ja ketun ajoon. Valmistusten paljous ja eväiden määrä\nihmetytti neiti Sieninskiä, joka ei ollut luullut sodan vaativan niin\ntavattomia puuhia. Hän rupesi epäilemään, että tuo kaikki mahdollisesti\ntehdään hänen turvallisuutensa vuoksi, ja kysyi sitä Serafin-herralta.\n\nVakava ja varovainen mies vastasi hänen kysymykseensä:\n\n— Tietysti pidämme silmällä sinunkin turvallisuuttasi, koska Marcyan\ntuskin luopuu kostotuumistaan. Olethan sinä kuullut, että hän kokoaa\ntappelupukareja, keskustelee ja juo heidän kanssaan. Johan meille olisi\nhäpeä, jos me sallisimme hänen riistää sinut käsistämme. Käyköön miten\ntahansa, mutta vaikka meidän jokikisen pitäisi kaatua, niin meidän\ntäytyy saattaa sinut onnellisesti Krakovaan.\n\nAnula-neito suuteli hänen kättään ja selitti, ettei kenenkään kannata\npanna henkeään alttiiksi hänen tähtensä, mutta Serafin-herra vain\nheilautti kättään.\n\n— Emmehän me enää kehtaisi näyttää silmiämme ihmisille, hän sanoi, —\nja lisäksi sattuu vielä niin hyvin, että tässä saattaa yhdistää kaksi\npuuhaa, sillä se ei ensinkään riitä, että sotaan lähtee, vaan sotaan\nlähtiessä täytyy myöskin tehdä perinpohjaiset valmistukset. Sinua\nihmetyttää, että meitä joka miestä kohti tulee kolme tai neljä hevosta\nynnä palvelijat, mutta katso, hevonen on sodassa kaiken perustus.\nMonta hevosta kaatuu marssiessa ja jokia ja soita kahlatessa tai\ntapaturmissa. Ja kuinka sitten käy? Ostat kiireessä uuden hevosen,\njossa on kaikenlaisia vikoja ja pahoja tapoja, ja vaikeimmalla\nhetkellä se heittää sinut pulaan. Vaikka pojallani ja Jacekilla oli\nhyvät varustukset ja tarpeeksi hevosia, niin me joka tapauksessa\nolemme aikoneet heitä kumpaakin varten ottaa mukaamme yhden hevosen.\nKirkkoherra Woynowski, jonka vertaista tuntijaa tuskin lienee, osti\nvanhalta herra Pudlodowskilta Jacekille sellaisen hevosen, ettei itse\nhetmaninkaan tarvitsisi hävetä näyttäytyä sen selässä.\n\n— Mikä hevonen on poikanne? kysyi Anula-neiti.\n\nHerra Cyprianowicz katsahti häneen, ravisti päätään, hymähti ja virkkoi:\n\n— Kirkkoherra Woynowski on sittenkin oikeassa siihen nähden, mitä puhuu\nnaisesta. Vaikka se pahus olisi kelvollisin maailmassa, niin se on\nviekas. — Kysyt, mikä hevonen on poikani. Siihen vastaan: Jacekin on se\nruskea pläsipää, jolla on valkea täplä vasemmassa jalassa.\n\n— Armollinen herra pilkkaa minua! huudahti tyttö.\n\nJa hän hypähti häntä kohti kuin kissa, kiepahti sitten ympäri ja\nkarkasi tiehensä. Mutta sinä päivänä katosivat pöydästä leipäviipaleet\nja tyhjenivät suolarasiat, ja seuraavana päivänä näki herra Lukas\nBukojemski hauskan kohtauksen: etupihassa, kaivon luona, seisoo ruskea\nratsu, kuono neiti Sieninskin valkoisissa käsissä, ja kun sitä vihdoin\nlähdettiin kuljettamaan talliin, se kääntyi tuontuostakin katsomaan\ntaakseen ja ilmaisi pienellä, katkonaisella hirnunnalla ikäväänsä.\nLukas-herra ei silloin saattanut kysyä syytä tähän ystävyyteen, hän kun\njuuri teki kuormaa; vasta päivällisen jälkeen hän tuli neidon luo ja\nvirkkoi, silmät täynnä ihastusta:\n\n— Onko neiti huomannut jotakin?\n\n— Mitä? kysyi neiti.\n\n— Sitä, että eläimetkin ymmärtävät, mikä oikein on makupala...\n\nTyttö, joka oli unohtanut aamulla nähneensä hänet, korotti kauniita\nkulmakarvojaan, hänen ihastunutta katsettaan ihmetellen, ja virkkoi:\n\n— Ketä te tarkoitatte?\n\n— Ketäkö tarkoitan? toisti Bukojemski. — Jacekin hevosta.\n\n— Vai hevosta!...\n\nTyttö purskahti nauruun ja pakeni portailta sisään, mutta Bukojemski\njäi paikoilleen, hämillään ja ihmeissään miettimään, minkä tähden hän\npakeni ja mistä se äkillinen ilo tuli.\n\nKului vielä viikko ja valmistukset lähenivät loppuaan, mutta herra\nCyprianowiczilla ei ensinkään ollut kiirettä matkalle. Hän siirsi\nlähtöä päivästä päivään, paranteli kaikenlaisia pikkuseikkoja,\nharmitteli kuumuutta ja kävi lopulta suorastaan ärtyisäksi. Neiti\nSieninski ikävöi lähtöä. Bukojemskit tulivat malttamattomiksi, ja\nvihdoin huomautti kirkkoherra Woynowskikin, että viipyminen olisi vain\najan hukkaa.\n\nSerafin-herra antoi heille seuraavan vastauksen:\n\n— Tiedän, ettei hänen armonsa kuningas vielä ole Krakovassa eikä hyvään\naikaan sinne tulekaan. Sotajoukot sinne kyllä kokoontuvat, mutta ei\ntiedetä mitkä ja koska. Käskin Stanislawin, joka kuukausi lähettää\npojan tuomaan kirjettä ja tarkkoja tietoja, missä sotajoukko milloinkin\nmajailee, milloin lähtee ja kenen johdolla. Nyt on kulunut seitsemän\nviikkoa ilman minkäänlaista tietoa. Odotan joka päivä kirjettä ja\nsen tähden viivyttelen, ja voinpa sanoa herroille, että olen hiukan\nlevotonkin. Sillä älkää luulkokaan, että me lopullisesti tapaamme\nheidät Krakovassa. Saattaa käydä niin, etteivät he ensinkään tule sinne.\n\n— Kuinka niin? kysyi neiti Sieninski levottomana.\n\n— Ehkei rykmenttien ensinkään tarvitse kulkea Krakovan kautta. Ne\nvoivat kulkea suoraan kuin viikatteella vetäen. Ja missä herra\nZbierzchowski nyt on — sitä en tiedä. Ehkä hänet on lähetetty Sleesian\nrajoille tai suuren hetmanin joukkoihin, jotka tulevat Vähä-Venäjän\npuolelta. Useinhan ennen sodan alkua lähetellään joukkoja paikasta\ntoiseen, jollei muun tähden, niin siksi, että ne tottuisivat\nmarssimaan. Seitsemän viikon kuluessa on voitu antaa käskyjä, joista\nStanislawin olisi pitänyt antaa minulle tieto — hän ei ole antanut\nmitään tietoja, ja sen tähden olen levoton sillä leirielämässä usein\nvoi sattua riitoja ja kaksintaisteluja. Jotakin on saattanut tapahtua.\nJa jollei olisikaan, niin täytyyhän meidän toki tietää, missä rykmentti\nnyt on ja mihin se on matkalla.\n\nKaikki muut kävivät surullisiksi, mutta kirkkoherra Woynowski virkkoi:\n\n— Eihän rykmentti toki ole mikään nuppineula tai nappi, jota on vaikea\nlöytää, kun se putoaa nurmeen. Älkää olko huolissanne. Krakovassa\nvarmaan saamme tietoja asiasta nopeammin kuin Jedlniassa.\n\n— Mutta jos kirje menee ohitsemme?\n\n— Silloin täytyy Wilczopolskin lähettää kirje perässämme. Juuri\nniin! Ja sill’aikaa hankimme me Krakovassa neiti Sieninskille varman\nturvapaikan, ja kun tulee lähdön aika, ovat kaikki asiat selvillä.\n\n— Olette oikeassa, olette oikeassa!\n\n— Olen sitä mieltä, että jollei huomiseen kuulu mitään, niin me\nillalla, viileässä, lähdemme Radomiin — ja sitten eteenpäin Kielceen,\nJendrzejowiin ja Miechowiin.\n\n— Tai jos ylihuomenna, aamun sarastaessa lähtisimme Radomiin. Silloin\nei meidän tarvitsisi yön aikana kulkea metsän läpi ja niin karttaisimme\nKrzepeckin hyökkäykset.\n\n— Vähät niistä! Parempi on lähteä iltaviileässä! huudahti Mateus\nBukojemski. — Jos he aikovat hyökätä päällemme, niin he tekevät sen\npäivällä yhtä hyvin kuin yöllä, ja yöt ovat tällä haavaa valoisat.\n\nSen sanottuaan hän rupesi tyytyväisenä hieromaan käsiään, ja muut\nveljet seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nKirkkoherra Woynowski oli toista mieltä. Hän suuresti epäili Krzepeckin\nuskaltavan antautua julkiseen hyökkäykseen. \"Marcyan sen ehkä tekisi,\nmutta vanha Krzepecki on liian viisas ja tietää liian hyvin, mitä\ntällaisen teon rangaistus haiskahtaa ja millä tavalla 'raptus puellaen'\ntekijät ovat saaneet väkivaltaisen työnsä maksaa. Heidän voimansa\nsitä paitsi ovat niin pienet, ettei Marcyan saattaisi ajatella\nvoittoa, mutta sen sijaan olisi hänellä edessä varma kosto Jacekin ja\nStanislawin puolelta.\"\n\nKirkkoherran sanat häiritsivät suuresti Bukojemskien hyvää tuulta,\nmutta Wilczopolski heitä samassa lohdutti. Hän rupesi nimittäin\npuhdistamaan päätään ja kolistelemaan puujalkaansa lattiaan. Vihdoin\nhän puhkesi puhumaan:\n\n— Vaikka herrasväki rauhassa pääsisi aina Radomiin, Kielceen ja\nMiechowiin asti, niin minä kehoittaisin käyttämään mitä suurinta\nvarovaisuutta aina Krakovan porteille asti, sillä minä tunnen parhaiten\nnuoren Krzepeckin ja tiedän, että se paholainen panee toimeen jotakin.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nVihdoin koitti lähdön päivä. Kauniina, kirkkaana aamuna läksi seurue\nliikkeelle, siinä oli suuri joukko sekä ihmisiä että eläimiä.\nEnsinnä kulkivat läkkipellillä ja taljoilla katetut vaunut, joissa\nistuivat neiti Sieninski ja rouva Dzwonkowski ja joissa kirkkoherra\nWoynowskinkin piti saada tilaa, jos vanha luodinhaava satulassa\nrupeaisi vaivaamaan, sitten tuli kolme vankkuria raskaine kuormineen,\nkunkin edessä neljä hevosta ja rinnalla kolme miestä, ajaja tietysti\nsitä paitsi. Serafin-herran perässä ratsasti kuusi palvelijapoikaa\nturkoosinvärisissä vaatteissa, ja he kuljettivat joutilaita hevosia.\nKirkkoherralla oli kaksi palvelijaa, herroilla Jelo-Bukojemskeilla\nkullakin kaksi; sitä paitsi oli matkassa metsänvartija, joka vartioi\ntavarakuormia. Matkalle läksi siis yhteensä kolmekymmentäneljä\nsapeleilla ja pyssyillä hyvin varustettua miestä. Hyökkäyksen\nsattuessa eivät he tosin kaikki saattaisi ottaa osaa puolustukseen,\nkoska osan täytyisi vartioida kuormia ja hevosia, mutta Bukojemskit\nolivat varmat siitä, että he sellaisessa joukossa saattaisivat\nkulkea maailman ääriin ja ettei olisi ensinkään hyvä lähestyä heitä,\nvaikkapa kolme tai neljä kertaa suuremmin joukoin. Heidän sydämensä\nvaltasi niin suuri ilo, että he tuskin pysyivät hevosen selässä.\nOlivathan he aikoinaan miehekkäästi tapelleet tataareja ja kasakoita\nvastaan, mutta eihän sitä sellaista osannut sodaksi sanoakaan;\nsitten kun he joutuivat erämaahan, oli heidän nuoruutensa kulunut\nseikkailuihin, huolimattomaan metsänhoitoon, karhujen tappamiseen —\njoita heidän virkansa puolesta piti suojella kuningasta varten, sekä\njuopotteluun Kozienicessä, Radomissa ja Przytykissä. Vasta nyt, kun\nhe jalustimillaan saattoivat töytäistä toinen toistaan, kun he olivat\nlähdössä sotimaan koko määrätöntä turkkilaislaumaa vastaan, vasta nyt\nhe tunsivat, että se on heidän varsinainen kutsumuksensa, että koko\nheidän entinen elämänsä on ollut tyhjää ja turhaa ja että nyt alkaa\nse todellinen, kunniakas elämä, jota varten Isä Jumala on puolalaisen\naateliston luonut, Poika Jumala lunastanut ja Pyhä Henki pyhittänyt.\nEivät he voineet tehdä tätä kaikkea itselleen täysin selväksi edes\najatuksissaankaan, saatikka sitten sanoin, sillä siinä suhteessa he\naina olivat olleet heikonpuoleisia, mutta heidän teki mieli huutaa\nilosta. Kulku oli heistä liian hidasta. He olisivat antaneet hevosten\ntuulispäänä lentää kohti tuota suurta kutsumusta, kohti puolalaisten\nsuurta taistelua pakanoita vastaan, kohti Ristin voittoa, puolalaisten\nkäsien tuottamaa, yli puolikuun, kohti kunniakasta kuolemaa, kohti\nikuista kunniaa. He tunsivat olevansa joitakin korkeampia olentoja,\nikäänkuin puhtaampia, parempia ja aateluudessaankin entistä\naatelisempia. Eivät he edes ajatelleetkaan, että Marcyan Krzepecki\nroskajoukkoineen karkaisi heidän tielleen tai että voisi sattua\ntappeluja ja hyökkäyksiä. Ne olivat kaikki sellaista pientä turhaa,\njohon ei kannattanut kiinnittää huomiota. Tulkoon vain heidän tielleen\nvaikkapa kokonaisia sotajoukkoja, niin he myrskynä menevät niiden\nylitse ja jatkavat matkaansa. Heissä heräsi leijonan synnynnäinen himo,\nja taistelunhaluinen ritariveri rupesi kiehumaan niin voimakkaana,\nettä jos heitä olisi käsketty nelin miehin karkaamaan koko sulttaanin\nkaartia vastaan, niin he eivät hetkeäkään olisi epäilleet.\n\nSamantapaiset tunteet, lisäksi vanhojen muistojen kannattamina,\ntäyttivät Serafin-herran ja kirkkoherra Woynowskin mielet. Kirkkoherra\noli viettänyt parhaimman nuoruutensa taistelukentällä, sapeli ja peitsi\nkädessä. Hänen mielessään oli pitkä rivi tappioita ja voittoja. Hän\nmuisteli Chmielnickin kauheaa kapinaa, muisti Zolte Wodya, Korsunia,\nPilawcea, kuuluisaa Zbarazia ja Beresteckan jättiläistaistelua.\nHän muisti ruotsalaisten päällekarkaukset ja Rakosin loppumattomat\nhyökkäykset ja taistelut. Hän oli ollut Tanskassa, kun voittoisa kansa,\nsaatuaan ruotsalaiset karkotetuiksi isänmaastaan, lähetti Czarnieckin\nvoittamattomat joukot ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen mereen\nasti; hän oli ottanut osaa Chowanskin ja Dolgorukin meteleihin, hän\noli tuntenut suurimmat miehet ja ritarit, hän oli ollut kuolemattoman\nWolodyjowskin oppilas, hän oli rakastanut sotaa, tappelua, hyökkäyksiä\nja verenvuodatusta — mutta tämä kaikki oli tapahtunut, ennenkuin\npersoonallinen onnettomuus lamautti hänen sielunsa ja ennenkuin hän\nrupesi papiksi. Sen jälkeen hän oli kokonaan muuttunut ja kääntyessään\nalttarin juurelta kansan puoleen lausumaan: \"rauha olkoon teille!\"\nhän tiesi lausuvansa Kristuksen suurinta käskyä, jonka kanssa sota\non täydellisesti ristiriidassa, se kun on kauhistus Jumalan edessä,\nsynti armoa vastaan ja häpeä kristitylle kansalle. Yksi tapaus tästä\nsäännöstä sentään teki poikkeuksen: sota turkkilaisia vastaan. \"Jumala\non asettanut Puolan kansan hevosen selkään\", hän sanoi, \"ja kääntänyt\nsen rinnan itää kohti, ja samalla on Hän tehnyt sille tiettäväksi\nsen tarkoituksen ja tahtonsa. Hän tiesi, miksi Hän meidät valitsi ja\nasetti muut selkämme taakse. Jos siis tahdomme täyttää tehtävämme\nHänen käskynsä mukaan, on meidän kerta kaikkiaan nostettava vuori\ntätä merta vastaan ja halkaistava sen likaiset laineet rinnoillamme.\"\n— Kirkkoherra Woynowski arveli niinikään, että Jumala on tahallaan\nasettanut valtaistuimelle kuninkaan, joka jo hetmanina vuodatti niin\npaljon pakanaverta, jotta Hän hänen kätensä kautta antaisi viimeisen\niskun pakanain mahdille ja kerta kaikkiaan kääntäisi pois vaaran\nkristillisestä maailmasta. Tuntui siltä kuin elämäntehtävän suuri tiima\nja Jumalan tahdon täyttämisen hetki nyt olisi tullut, hän katseli siis\ntätä sotaa pyhänä ristiretkenä ja iloitsi ajatellessaan, etteivät\nvuodet ja vaivat ja haavat vielä olleet voineet häntä kokonaan painaa\nmaahan, vaan että hän saattoi ottaa siihen osaa.\n\nHän kykenee vielä innostamaan joukkoja, vanhana Kristuksen soturina\nhän saattaa vielä kannustaa hevosensa ja risti kädessä karata\ntuimimpaan taisteluun, tietäen, että häntä ja ristiä seuraavat\ntuhannet peitset, jotka uppoavat pakanoiden ruumiisiin, ja tuhannet\nsapelit, jotka halkaisevat heidän pääkallonsa. Vihdoin alkoi hänen\nmieleensä johtua kaikkinaisia ajatuksia, jotka sopivat yhteen hänen\nvanhan luontonsa kanssa. Ristiä saattaa pidellä vasemmassa kädessä ja\noikeassa sapelia. Pappina ei hän sitä enää nostaisi mitään kristittyä\nkansaa vastaan, mutta turkkilaisia vastaan se sopii mainiosti! Se on\ntäysin luvallista!... Jahka hän näyttää nuorille, kuinka turkkilaisia\nkynttilöitä sammutetaan, kuinka tehdään puhdasta ja niitetään\nturkkilaista viljaa, kummoisia soturit olivat vanhaan aikaan. Häntä on\njo monella kentällä ihmetelty, ehkäpä nyt ihmettelee itse hänen armonsa\nkuningas! Ja se ajatus riemastutti häntä niin, että hänen rukouksensa\nmeni aivan sekaisin. \"Ave Maria... tapa, surmaa,... _gratia plena_...\nhei,... Herra on kanssasi — pistä kuoliaaksi!\" Vihdoin hän malttoi\nmielensä. \"Hyi sentään! Kunnia on sauhua... Mehiläinenkö minua pisti?\n_Non nobis, non nobis, sed nomini tuo_...\" Ja hän rupesi huolellisesti\nsiirtelemään rukousnauhansa nappuloita.\n\nSerafin-herra luki hänkin aamurukouksiaan, mutta katsahti tuontuostakin\nvuoroin pappiin, vuoroin neitoon, vuoroin Bukojemskeihin, jotka\nrinnatusten tepastuttelivat hevosiaan, vuoroin puihin ja metsäisiin\nvainioihin, jotka kiilsivät kasteen vallassa. Lopetettuaan viimeisen\nrukouksensa hän vihdoin kääntyi vanhuksen puoleen, hengitti syvältä ja\nvirkkoi:\n\n— Teidän korkea-arvoisuutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella?\n\n— Teidän armonne niinikään, vastasi kirkkoherra.\n\n— Niin olenkin. Niin kauan kuin ihminen istuu kotona, riittää hänellä\npuuhaa ja juoksua ja huolta; mutta heti, kun tuuli puhaltaa häntä\nvastaan, tulee hänen kevyempi olla. Muistan, kun me kymmenen vuotta\nsitten matkasimme Chocimiin, niin kaikkien mielissä oli sellainen uho,\nettä vaikka oli marraskuu ja aika paha ilma, niin me heitimme takit\nyltämme — sellainen kuumuus läksi sydämistämme. No niin — ja Jumala,\njoka silloinkin antoi voiton, antaa sen nytkin. Onhan päällikkö sama\nkuin silloinkin ja miehuus ja kunto samat. Ihmiset kehuvat ruotsalaista\nväkeä ja ranskalaista, jopa saksalaistakin, mutta turkkilaiseen ei\nmikään sotamies pysty niinkuin meikäläinen!\n\n— Kuulin hänen armonsa kuninkaan itsensä kerran sanovan, kertoi\nkirkkoherra: \"Saksalainen seisoo kärsivällisenä tulessa, mutta\nhyökätessä hän räpyttää silmiään. Omat mieheni taas voin tyynesti viedä\ntuleen — he tekevät niin puhdasta, ettei kukaan vedä heille vertoja.\"\nJa se on totta. Erinomaiset lahjat on herra Jeesus siinä suhteessa\nmeille antanut — eikä yksin aatelisille, vaan talonpojillekin. Jos\nesimerkiksi ajattelemme jalkaväkeämme, niin kun he sylkäisevät\nkämmeniinsä ja piikit pystyssä ryntäävät eteenpäin, niin ei väkevinkään\njanitsaari pidä puoliaan. Se on nähty monta kertaa.\n\n— Iloitsen siitä, että Stach ja Jacek ottelevat ensi ottelunsa\nturkkilaisia vastaan. Mutta ketä vastaan teidän armonne luulee\nturkkilaisen kääntävän suurimman mahtinsa?\n\n— Minun luullakseni keisaria vastaan, sillä hänen kanssaan he jo ovat\nsodassa ja hän auttaa unkarilaisia kapinoitsijoita. Mutta Turkki voi\npanna pystyyn kaksi tai kolme armeijaa, ja sen tähden ei koskaan tiedä,\nmissä törmää yhteen heidän kanssaan.\n\n— Siitä syystä meillä varmaan vielä ei ole pääleiriä, vaan joukkoja\nkuljetetaan paikasta toiseen. Toisia rykmenttejä on herra Jablonowskin\njohdolla Trembowlassa; toisia on matkalla Krakovaan; toisia toisaalle.\nEn tiedä, missä Wolhynian vojevodi on tällä hetkellä — enempää kuin\nsitäkään, missä Zbierzchowskin joukko on.\n\nVälistä ajattelen, ettei Stach siitä syystä ole kirjoittanut, että\njoukko ehkä tulee näille maille päin.\n\n— Jos joukko on saanut käskyn kulkea Krakovaan, niin sen varmaan täytyy\nkulkea tästä likeltä; se riippuu ihan siitä, missä se on majaillut ja\nmistä tulee. Ehkä me Radomissa saamme joitakin tietoja. Radomissa kai\nvietämme ensimmäisen yön?\n\n— Radomissa. Sitäpaitsi tahtoisin, että prelaatti Tworkowski näkisi\ntytön ja antaisi meille lopulliset neuvonsa. Hänen pitää myöskin antaa\nKrakovaan kirjeitä, joissa selittää tytön asian.\n\nKeskustelu katkesi hetkiseksi, sitten herra Cyprianowicz uudelleen\nnosti katseensa kirkkoherra Woynowskin puoleen ja kysyi:\n\n— Kuinka te arvelette käyvän, jos he Jacekin kanssa tapaavat toisensa\nKrakovassa?\n\n— En tiedä. Joko he tapaavat toisensa tai eivät tapaa... Käy niinkuin\nJumala tahtoo. Jacek voisi aikoinaan avioliiton kautta rakentaa\nuudelleen perheomaisuutensa, ja tyttö on köyhä kuin turkkilainen\npyhimys... Rikkaus sellaisenaan kyllä on pelkkää turhuutta, mutta\ntässähän on kysymys perheen kunniasta...\n\n— Tyttö on toki suurta sukua. Puhumattakaan siitä, että hänellä on\nsydän puhdas kuin kulta, niin tiedämmehän, että he silmittömästi\nrakastavat toisiaan.\n\n— Rakastavat ja rakastavat!...\n\nJa nähtävästi oli hänelle vastenmielistä puhua tästä aineesta, koska\nhän rupesi puhumaan toisesta.\n\n— Parempi on, hän huomautti, — muistaa, että ryöväri vainuu kultaa.\nMuistatteko, mitä Wilczopolski sanoi?\n\nSerafin-herra katsahti joka taholle, metsän syvyyteen asti, ja virkkoi:\n\n— Krzepeckit eivät uskalla! Eivät totisesti uskalla! Meitä on liian\nsuuri joukko, ja katsokaa, kuinka ympärillä on hiljaista. Minä olisin\nsuonut, että tyttö varmuuden vuoksi olisi istunut vaunuissa, mutta hän\nei tahtonut... Ei hän pelkää...\n\n— No niin, hänen suonissaan on hyvää verta, mutisi kirkkoherra. — Mutta\nminä huomaan, että hän on osannut täydellisesti voittaa teidän armonne\nsydämen.\n\n— Ehkäpä teidänkin — hiukan! vastasi Cyprianowicz. — Minä puolestani\nkyllä sen tunnustan. Kun hän rupeaa jotakin pyytämään, ja varsinkin\nkun hän räpyttelee silmiään, niin on mahdoton olla suostumatta. Naiset\nkäyttävät erilaisia keinoja, ja oletteko huomannut, että hän käyttää\njuuri tuota silmien räpyttelemistä ja panee sitten kätensä ristiin. Kun\nme tulemme likelle Belczonczkaa, käsken hänen ryömiä vaunuihin, mutta\nsiihen asti hän välttämättömästi on halunnut ratsastaa, koska se muka\non terveellisempää.\n\n— Varmaan se tällaisella ilmalla onkin terveellisempää.\n\n— Katsokaa, mikä rusoposki hän on!\n\n— Mitä minä hänen rusoposkistaan! huudahti kirkkoherra. — Mutta ilma on\nerinomainen, se on totta se.\n\nIlma oli todella ihana, aamu vilpoinen ja luonto kasteen vallassa.\nYksityiset pisarat mäntyjen havuissa kimmeltelivät taivaankaaren\nväreissä kuin timantit. Syvällä metsässä loistivat tiheiköt kuin\nupotettuina aamuauringon säteisiin. Kottaraiset siellä visertelivät\niloisesti. Ilmassa tuntui pihkainen haju — ja koko maailma näytti\nriemuitsevan auringosta ja ilman pilvettömästä sinestä.\n\nNäin hitaasti liikkuen eteenpäin he saapuivat tervahaudalle, jonka\nluona Bukojemskit hiljan olivat ottaneet kiinni Marcyan Krzepeckin.\nHe olivat arvelleet, että hyökkäys ehkä tapahtuu sillä paikalla,\nmutta se luulo näyttäytyi turhaksi. Kaivon luona seisoi kaksi pientä\ntalonpoikaiskaakkia tervakuorimineen, päät upotettuina kaurapusseihin.\nAjajat seisoivat hevosten vieressä, syöden leipää ja juustoa, mutta\nnähdessään komean saattueen he piiloittivat eväänsä ja vastasivat, kun\nheiltä kysyttiin, olivatko he nähneet aseellisia miehiä, että täällä\naamusta alkaen oli seisonut joku mies, joka heti, tulijat nähtyään, oli\nlähtenyt ajamaan vastaiseen suuntaan, minkä hevonen pääsi. Tämä tieto\nteki Serafin-herran levottomaksi, hän edellytti nimittäin, että mies\noli Krzepeckien lähettämä vakoilija, ja päätti joukon johtajana olla\nkahta valppaampi. Kaksi nuorta miestä hän lähetti metsään, jota oli\nkahden puolen tietä, ja kaksi eteenpäin; jos he näkisivät aseellisia\nmiesjoukkoja, heidän piti laukaista pyssynsä ja kiireesti palata\nkuormien luo. Kului kuitenkin tunti heidän antamatta minkäänlaista\nmerkkiä. Matkailijat kulkivat hitaasti eteenpäin, tarkasti katsellen\neteensä, taakseen ja sivuilleen, mutta metsässä vallitsi hiiskumaton\nhiljaisuus. Kottaraiset vain visertelivät ja siellä täällä takoi\nmetsän ahkera seppä, tikka, puunkylkeen. Vihdoin he pääsivät laajalle\naukealle, ja silloin käskivät herra Cyprianowicz ja kirkkoherra neiti\nSieninskin vihdoinkin astua hevosen selästä ja rientää vaunuihin, koska\nBelczonczka pian olisi sivuutettava. Puut ja niiden varjostama pihamaa\nnäkyivät jo selvästi. Mielenliikutuksissaan katseli neito taloa,\njossa oli viettänyt niin monta onnen ja tuskan vuotta elämästään. Hän\nolisi ennen kaikkia tahtonut katsahtaa Wyrombkiin, mutta Belczonczkan\nlehmukset olivat edessä, niin ettei vaunuista voinut nähdä mitään.\nHänen mieleensä johtui, ettei hän ehkä enää milloinkaan näe näitä\nmaita, ja hän huokasi hiljaa ja kävi surulliseksi.\n\nBukojemskit rupesivat tuimasti ja sotaisesti katselemaan taloa, kylää\nja koko seutua — mutta kaikkialla vallitsi yhä täydellinen rauha.\nKukkuloilla, jotka olivat kuin upotetut auringonpaisteeseen, kävivät\nlehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan lapsia ja koiria; siellä\ntäällä näkyi hanhilaumoja — jollei olisi ollut kesäkuuma, olisi niitä\nvoinut pitää lumitäplinä, joita oli jäänyt laaksoihin. Muuten tuntui\nkoko seutu autiolta. Ritarimielinen herra Cyprianowicz, joka tahtoi\nnäyttää Krzepeckeille, kuinka vähän hän heistä välittää, määräsi\ntahallaan tämän kohdan ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi, jossa hevoset\nsaisivat \"puhaltaa\". Joukkue pysähtyi siis keskelle vainioita, joilla\nvehnäntähkät hiljaa tuulessa kahisivat, muutoin ei kuulunut muuta kuin\nhevosten pärskähtelevät puhallukset.\n\n— Nauttikaa terveydeksenne! sanoivat niille ajajat.\n\nNuorinta Bukojemskia, Johannesta, ei tämä rauha ensinkään miellyttänyt.\nHän kääntyi taloa kohti ja rupesi nyrkkiä heristellen huutelemaan\nnäkymättömille Krzepeckeille:\n\n— Tulkaa vain tänne, roistot! Näytä vain, kanto, koirankuonoasi, niin\nminä sen sapelillani halkaisen. Sitten hän kumartui vaunuihin päin:\n\n— Näettekö nyt, armollinen neiti, hän sanoi, — ei Marcyania eikä hänen\nseuralaisiaan enempää kuin sydänmaitten uudisasukkaitakaan haluta\nhyökätä kimppuumme.\n\n— Onko uudisasukkaillakin tapana hyökätä ihmisten kimppuun? kysyi neiti.\n\n— Voi voi, on kyllä - vaikkei meidän kimppuumme. Niitä on suuret joukot\nKozienicen sydänmaissa ja Krakovan metsissä. Jos hänen armonsa kuningas\njulistaisi anteeksi rikokset, niin näiltä seuduin saataisiin kokoon\nkaksi suurta jalkaväen rykmenttiä.\n\n— Mieluummin minä kohtaisin nuo uudisasukkaat kuin herra Marcyan\nKrzepeckin joukot, joista Belczonczkassa kerrottiin niin hirveitä\nasioita. En ainakaan koskaan ole kuullut, että uudisasukkaat olisivat\nhyökänneet jonkun talon kimppuun.\n\n— Rosvolla on toki sama järki kuin sudella. Huomatkaa, armollinen\nneiti, ettei susi koskaan raatele sen kylän elukoita, jossa sillä on\npesä.\n\n— Niin juuri! Se on ihan totta! huusivat veljet.\n\nIlostuneena kiitoksesta jatkoi Johannes:\n\n— Rosvokaan ei koskaan hyökkää talojen ja kylien kimppuun siinä\nsydänmaassa, jossa hän asuu. Siihen on tietysti syynä, että jos\npaikkakunnan asukkaat, jotka tuntevat metsät ja kaikki sen sokkelot,\nrupeaisivat häntä ahdistamaan, niin he helposti saisivat hänet\nkäsiinsä. Sen sijaan uudisasukkaat tekevät partioretkiä etäämmälle tai\nhyökkäävät matkustavaisten kimppuun, katsomatta siihen onko joukko\nsuurempi vai pienempi.\n\n— Eivätkö he pelkää?\n\n— Kun eivät pelkää Jumalaakaan, mitäpä he sitten ihmisiä pelkäisivät.\n\nNeiti Sieninskin ajatukset olivat kuitenkin jo muualla, ja kun\nSerafin-herra likeni vaunuja, hän rupesi omituisella tavallaan\nräpyttelemään silmiään ja pyytämään:\n\n— Mitä minä teen vaunuissa, kun ei ole mitään vaaraa? Enkö minä saa\nnousta hevosen selkään? Enkö minä nyt saa?\n\n— Minkä tähden? sanoi Serafin-herra. — Aurinko on jo korkealla ja\npolttaisi teidän kasvojanne. Arvelen, että on joku, joka ei siitä\npitäisi.\n\nSen kuultuaan neiti äkkiä hävisi vaunujen perälle, mutta herra\nCyprianowicz kääntyi veljesten puoleen:\n\n— Eikö niin?\n\nVeljekset, joitten ajatuksenjuoksu oli hitaanlainen, eivät laisinkaan\nymmärtäneet, mistä oli kysymys, vaan rupesivat utelemaan:\n\n— Kuka? Kuka?\n\nHerra Cyprianowicz kohautti silloin olkapäitään ja vastasi:\n\n— Krakovan ruhtinaspiispa, Saksan keisari ja Ranskan kuningas.\n\nSitten hän antoi merkin, ja kulkue läksi eteenpäin.\n\nHe sivuuttivat Belczonczkan ja kulkivat taasen viljavainioiden läpi,\nohi kukkuloiden ja niittyjen ja laajojen lakeuksien, joita, pitkin\ntaivaanrantaa, kaarsi metsien sini. Jedlnian kaupungissa he pysähtyivät\ntoisen kerran, ja silläaikaa ottivat kaupungin oluenpanijat, porvarit\nja talonpojat jäähyväiset kirkkoherra Woynowskilta. Illansuussa he\nsaapuivat ensimmäiselle yösijalleen Radomiin.\n\nMarcyan Krzepeckistä ei kuulunut elonmerkkiä. Kerrottiin hänen\nedellisenä päivänä käyneen Radomissa ja juoneen seuralaistensa\nkanssa, mutta yöksi oli hän palannut kotiinsa; kirkkoherra ja herra\nCyprianowicz hengittivät helpommin, sillä he arvelivat, ettei heitä nyt\nenää tällä matkalla uhkaa mikään vaara.\n\nPrelaatti Tworkowski suositteli heitä kirjeissä kirkkoherra Hackille,\nalikansleri Gninskille, jonka oli kuullut omalla kustannuksellaan\nlähettäneen sotaan kokonaisen rykmentin, sekä herra Matczynskille.\nHän iloitsi siitä, että sai nähdä neiti Sieninskin, kirkkoherra\nWoynowskin, johon oli aika lailla kiintynyt, ja herra Cyprianowiczin,\njota piti suuressa arvossa hänen latinantaitonsa takia, Cyprianowicz\nkun ymmärsi kaikkinaisia sitaatteja ja maksimeja. Olihan prelaattikin\nkuullut puhuttavan Marcyan Krzepeckin uhkauksista, mutta hän ei ollut\nvälittänyt niistä, ja nyt hän arveli, että jos Marcyanilla todella oli\nollut tarkoitus hyökätä seurueen kimppuun, niin hänen olisi pitänyt\ntehdä se Kozienicen korvessa, joka siihen tarkoitukseen olisi sopinut\nparemmin kuin metsät Radomin ja Kielcen ympärillä.\n\n— Ei nuori Krzepecki hyökkää kimppuunne, puhui hän, — eikä vanha vaadi\nteitä kaksintaisteluun, sillä silloin hän joutuisi tekemisiin minun\nkanssani, ja hän tietää, että minulla, paitsi hengellistä mahtia, on\nmuitakin keinoja käytettävänäni.\n\nKaiken päivää hän kestitsi heitä ja päästi heidät vasta illan suussa\nlähtemään. Koska nyt kaikki vaara näytti olevan ohi, suostui herra\nCyprianowicz lähtemään yön selkään, varsinkin kun kuumuus päivällä oli\nkäynyt tavattoman suureksi.\n\nEnsimmäisen penikulman he kulkivat vielä päivän aikana. Oronka-joen\nluona, joka paikoittain piti soita veden vallassa, tuli siihen aikaan\nlaajoja mäntymetsiä, jotka ympäröivät Oronskia, Suchaa, Krogulczaa ja\nulottuivat aina Szydlowieciin asti, jopa kauemmaksikin Mroczowiin ja\nBziniin ja Kielceen. Hitaasti he liikkuivat eteenpäin, sillä vanha tie\noli paikoittain kuoppainen ja kantoinen, paikoittain se aleni suoksi ja\nrämeeksi, jonka läpi rattaat ja ratsastajat vain harvoin pääsivät ja\njalkamiehet yksinomaan hyvin kuivina kesinä. Nämä seudut eivät yleensä\nolleet hyvässä maineessa, mutta tunsivathan matkailijat voimansa\neivätkä olleet huolissaan, iloitsivat vain iltaviileästä, jolloin ei\nkuumuus vaivaa ihmisiä eivätkä paarmat hevosia.\n\nYö tuli äkkiä, mutta kauniina ja kirkkaana. Oli täysikuun aika, ja kuu\nnousi metsän takaa suurena, punaisena. Vähitellen se siitä pieneni ja\nkalpeni, jota korkeammalle se kohosi, vihdoin se kävi ihan kalpeaksi ja\njäi hopeisena joutsenena uimaan yöllisen taivaan siniselle pohjalle.\nTuuli tyyntyi. Metsä seisoi liikkumatonna, äänetönnä. Ei kuulunut muuta\nkuin kaulushaikaran ääni suolammilta ja likeisten niittyjen heinikossa\nasustelevien ruisrääkkäin kaikerrus.\n\nKirkkoherra Woynowski rupesi veisaamaan: \"Oi terve neitsyt armas,\ntalohon Jumalan\" — samassa yhtyivät häneen Bukojemskien neljä bassoa ja\nherra Cyprianowiczin ääni: \"joss' on pöydät kultaa, kaaretkin hopeaa\",\nsitten yhtyi kuoroon neiti Sieninski, hänen perässään palvelijat, ja\npian täytti hurskaan laulun helinä koko metsän. Mutta kun he olivat\nveisanneet kaikki ehtoovirtensä ja lukeneet kaikki ehtoorukouksensa,\nhiljeni taasen kaikki. Kirkkoherra, veljekset ja Serafin-herra\njuttelivat vielä jonkun aikaa hiljaa keskenään, sitten he rupesivat\ntorkkumaan ja nukkuivat vihdoin.\n\nEivät he kuulleet kuskien ajohuutoja eivätkä hevosten korskinaa, eivät\nsuon kulinaa kavioiden alla, vaikka keskiyön aikana oli tultu keskelle\nrämettä; molemmin puolin tietä kasvoi kaisloja ja ruokoa. Kaikki\nheräsivät edellä ajavan palvelijapojan huutoon:\n\n— Seis, seis!\n\nKaikki silmät aukenivat. Bukojemskit ojentuivat suoriksi satuloissaan\nja panivat hevoset tuimasti laukkaamaan eteenpäin.\n\n— Mikä nyt?\n\n— Tie on suljettu! Oja on kaivettu tien poikki ja ojan takana on uurros.\n\nVeljet vetää singahduttivat sapelit tupesta, ja terät välkähtivät kuun\nvalossa.\n\n— Aseisiin! Väijytys!\n\nHerra Cyprianowicz joutui silmänräpäyksessä paikalle ja ymmärsi heti,\nmillä kannalla asiat olivat: tien poikki oli kaivettu leveä oja, ojan\ntaakse oli kaadettu kokonaisia mäntyjä, joita juurineen päivineen oli\nnyhdetty maasta ja kasattu jättiläiskokoiseksi valliksi. Ihmisillä,\njotka tällä tavalla olivat sulkeneet tien, oli nähtävästi ollut\ntarkoitus päästää seurue suolle, jossa ei päässyt sivulle, ja sitten\ntakaa päin hyökätä sen kimppuun.\n\n— Pyssyt ja musketit esiin! kajahti kirkkoherra Woynowskin ääni. — Ne\ntulevat!...\n\nNoin sadan askeleen päässä tulla hiiviskeli todella ihmeellisiä,\nsalaperäisiä, miltei neliskulmaisia olentoja, jotka eivät vähääkään\nolleet ihmisten kaltaisia. Kiireesti juosten ne likenivät vaunuja.\n\n— Laukaiskaa! komensi kirkkoherra.\n\nKuului pamaus ja tuikeat tulisäteet hälvensivät öistä hämärää. Yksi\nainoa olento kaatui maahan, toiset liikkuivat entistä kiivaammin\nseuruetta kohti, ja hämärästä hiipi hiipimistään esiin uusia joukkoja.\n\nKirkkoherra, jolle vuosikymmenien sotapalvelus oli antanut\nkokemuksensa, huomasi paikalla, että nuo ihmiset mahtavat pidellä\nsuojanaan kaisla-, ruoko- tai olkikimppuja, ja sentähden ensi laukaus\non saanut aikaan niin vähän.\n\n— Laukaiskaa! Vuoron perään! Neljä kerrallaan — polviin! huusi hän.\n\nKahdella nuorukaisella oli raehauleilla ladattu luuttupyssy. Kun nämä\nasettuivat rinnan toisten kanssa ja laukaisivat vihollisten polvia\npäin, nousi kauhea tuskanhuuto, ja koko ensimäinen rivi olkikimppuineen\npäivineen vieri maahan, mutta seuraava hyppäsi kaatuneiden yli ja tuli\nyhä likemmä seuruetta.\n\n— Laukaiskaa! kuului komento kolmannen kerran.\n\nJa taas paukkuivat pyssyt, ja tällä kertaa paremmalla menestyksellä,\nsillä hyökkäys keskeytyi äkkiä ja joukossa syntyi sekasorto.\n\nKirkkoherran mieli sai nyt rohkaisua, hän ymmärsi, että hyökkääjät\nolivat valinneet huonon paikan. Jos he voittaisivat, ei tosin Jedlnian\nväestä ainoakaan pääsisi elävänä heidän käsistään, ja sitä he varmaan\nolivat pitäneet silmämääränään; mutta sen sijaan eivät he tällä\npaikalla voineet ahdistaa matkustavien joukkoa joka puolelta, vaan\nheidän täytyi tyytyä kapeaan tiepaikkaan, ja se taas suuresti helpotti\npuolustamista. Viisi tai kuusi rohkeaa, voimakasta miestä saattaisi\nvaikka koko yön puolustaa asemaa.\n\nHyökkääjät rupesivat hekin ampumaan, mutta, nähtävästi huonojen\npyssyjen takia, tuottamatta suurempaa vahinkoa. Ensimmäinen laukaus\nkaatoi vain hevosen ja haavoitti yhtä palvelijaa jalkaan. Silloin\nrupesivat Bukojemskit rukoilemaan, että he saisivat suin päin hyökätä\nvihollisen kimppuun. He lupasivat survoa kaikki oikealle ja vasemmalle\nsuohon, ja jota eivät survo suohon, sen nujertavat rämeiselle tielle.\nKirkkoherra, joka halusi säästää tämän keinon viimeiseksi hätävaraksi,\nei suostunut siihen, vaan käski heidän erinomaisina ampujina tähdätä\nvihollisiin kaukaa ja herra Cyprianowiczin pitää silmällä ojaa ja\nvallia.\n\n— Vaikka he hyökkäisivät meidän päällemme siltäkin puolelta, sanoi hän,\n— niin eivät he voi meille mitään Ei meitä niinkään oteta!\n\nSitten hän hetkiseksi riensi vaunuille, joissa rouva Dzwonkowski ja\nneiti Sieninski istuivat. Molemmat lukivat ääneen rukouksia, mutta\neivät olleet erittäin peloissaan.\n\n— Ei ole vaaraa! huudahti kirkkoherra. — Älkää pelätkö!\n\n— Emme me pelkää, vastasi tyttö. Nousisin vain niin mielelläni hevosen\nselkään...\n\nHänen äänensä hukkui pyssyn paukkeeseen. Hetkisen hämmästymisen perästä\ntunkivat hyökkääjät eteenpäin miltei sokean rohkeina, sillä selvää oli,\netteivät he tältä puolelta voisi saada aikaan paljoa.\n\n— Hm! mietti kirkkoherra, — jollei naisia nyt olisi, niin voisi hyökätä\nheidän kimppuunsa.\n\nJa hän rupesi jo miettimään, eikö päästäisi Bukojemskin veljeksiä\nmuutamien rohkeitten poikien kanssa karkaamaan vihollisten niskaan,\nmutta samassa hän sattui katsahtamaan syrjään ja säpsähti.\n\nSuossa, molemmin puolin tietä liikkuili ihmisjoukkoja. Hypellen\nmättäältä mättäälle tai kaislakimppuja myöten, joita edeltäkäsin oli\nviskelty suohon tuhkatiheään, ne tulivat seuruetta kohti.\n\nKirkkoherra käänsi kiireesti tulijoita kohti kaksi riviä miehiä,\nmutta huomasi samassa vaaran koko suuruuden. Seurue oli saarrettu\nkolmelta puolelta. Palvelijakunta oli tosin valioväkeä, miehiä, jotka\nolivat olleet mukana kaikkinaisissa vaaroissa, mutta se oli liian\nharvalukuinen, varsinkin kun osan täytyi vartioida irtonaisia hevosia.\nHyökkääjien lukuisuuteen nähden oli ensimmäinen laukaus riittämätön, ja\nnäytti siltä, että ennenkuin pyssyt ehditään ladata uudelleen, ottelu\nkehittyy käsikähmäksi, jossa heikommat sortuvat.\n\nEi ollut jäljellä kuin yksi keino: avata tie takaisin päin, nimittäin\njättää kuormat ja vaunut, käskeä Bukojemskien niittää maahan kaikki,\nmikä eteen sattuu ja seurata heitä, suojellen naisia keskellä, hevosten\nvälissä. Yhä ammuttaessa molemmille puolille kirkkoherra käski\nnaisten nousta hevosten selkään ja rupesi järjestämään joukkoa: ensi\nriviin tulivat Bukojemskin veljekset, heidän taakseen kuusi miestä,\nsitten neiti Sieninski ja rouva Dzwonkowski, sivuille kirkkoherra\nja Serafin-herra, heidän taakseen taas kahdeksan miestä, neljä\nmolempiin riveihin. Päästyään hyökkääjien läpi tielle oli vanhuksen\ntarkoitus rientää ensi kylään kokoamaan talonpoikia ja sitten palata\nvalloittamaan vaunuja ja kuormia takaisin.\n\nHetkisen hän kuitenkin vielä epäili, ja vasta kun hyökkääjät seisoivat\nmolemmin puolin tietä, muutaman askeleen päässä ja kun vallinkin takaa\nalkoi kuulua villejä huutoja, hän huusi:\n\nHakatkaa päälle!\n\n— Hakatkaa päälle! mylvivät Bukojemskit ja ryntäsivät eteenpäin kuin\nrajuilma, joka mennessään hävittää kaikki edestään. Päästyään alkuun\nhe painoivat kannukset hevosten kylkiin, karkasivat vihollisten\ntungokseen, tallasivat ihmisiä allensa, viskelivät heitä suohon,\npyyhkivät heitä riveittäin menemään ja iskivät sapeleillaan\narmottomasti, henkeä vetämättä. Nousi huuto ja molskina, kun raskaat\nruumiit putosivat lätäkköihin tien vieressä, mutta veljekset vain\nryntäsivät eteenpäin, kiertäen käsivarsiaan kuin myllyn siipiä,\njotka kieppuvat sitä nopeammin, jota enemmän tuuli kiihtyy. Toiset\nvihollisista viskautuivat vapaaehtoisesti suohon päästäkseen pakoon\nkauheita ratsastajia; toiset koettivat seipäin ja talikoin vastustaa\nheidän menoaan. Nuijia ja peitsiä nousi Bukojemskejä vastaan, mutta he\nvain kannustivat hevosiaan, niittivät edestään kaikki, mitä vastaan\ntuli ja karkasivat eteenpäin kuin tuulispää läpi nuoren metsän.\n\nJollei tie olisi ollut niin kapea, ettei ahdistetuilla ihmisillä\nollut paikkaa mihin paeta ja jolleivät takana seisovat olisi estäneet\nedessä olijoita liikkumasta, olisivat Bukojemskit raivanneet tiensä\njoukon läpi. Mutta nyt rosvot mieluummin tappelivat kuin hukkuivat\nsuohon, sen tähden kesti tappelua kestämistään ja yhä kiihtyvällä\nvoimalla. Hyökkääjienkin mielet tulistuivat. He eivät enää otelleet\nsaaliin vuoksi tai jotakin yksityistä ryöstääkseen, vaan suorastaan\nmielenkuohusta. Sellaisina hetkinä, jolloin huudot vaikenivat, kuului\nhampaankiristystä ja kirouksia. Bukojemskien vauhti pysäytettiin\nvihdoin. Silloin juolahti heidän mieleensä, että heidän loppunsa ehkä\nnyt lähenee. Ja kun sitten heidän edestään päin äkkiä rupesi kuulumaan\nkavioiden kopsetta ja ympärillä oleva metsä, koko näköpiiriä myöten\nkaikui huutoja, niin he kävivät ihan varmoiksi siitä, että viimeinen\nhetki lähestyy. He rupesivat nyt hirveästi hutkimaan ympärilleen,\nainakin myydäkseen elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin.\n\nÄkkiä tapahtui kuitenkin jotakin aivan merkillistä. Ryövärien takaa\nrupesi kuulumaan ääniä: \"hakatkaa maahan!\" ja sapelit välkkyivät\nkuutamossa. Jotkut ratsastajat alkoivat vastakkaiselta puolelta\nlyödä ja ahdistaa hyökkääjiä, ja nämä pelästyivät pahanpäiväisesti\nodottamatonta hyökkäystä. Tie eteenpäin oli heiltä tukossa, ei siis\nollut muuta neuvoa kuin pelastua syrjille. Muutamat tekivät vielä\nepätoivoisaa vastarintaa, suurin osa viskautui sorsina molemmille\npuolille suota, joka upposi heidän painonsa alla. He kävivät kiinni\npensaisiin, kaisloihin, ruokoihin ja mättäisiin, tai asettuivat\nvatsalleen, jotteivät heti hukkuisi.\n\nPieni, viikatteilla aseistettu joukko puolustihe vimmatusti, ja\nmuutamat ratsastajista haavoittuivat, mutta vihdoin tämäkin kourallinen\nhuomattuaan, ettei ole mitään pelastusta, antautui ja lankesi\npolvilleen rukoilemaan armoa. Heidät otettiin vangiksi tutkintoa varten.\n\nVastakkaisilta tahoilta tulevat joukot seisoivat nyt vastatusten ja\npaikalla alkoi kuulua ääniä:\n\n— Seis, seis! Keitä te olette?\n\n— Entä te?\n\n— Jedlnian Cyprianowicz!\n\n— Jumalan tähden, meikäläisiä!\n\nJa kaksi ratsastajaa ajoi paikalla esiin riveistä. Toinen painui herra\nCyprianowiczin puoleen, tarttui hänen käteensä ja rupesi peittämään\nsitä suudelmillaan, toinen heittäytyi kirkkoherran syliin.\n\n— Stanislaw! huudahti Serafin-herra.\n\n— Jacek! pääsi kirkkoherralta.\n\nHetkinen kului tervehtiessä, sitten herra Cyprianowicz ensinnä sai\ntakaisin puhelahjansa.\n\n— Jumalan tähden, mistä te tulette tänne?\n\n— Rykmenttimme ovat matkalla Krakovaan. Me olimme jo Jacekin kanssa\nsaaneet lomaa tullaksemme Jedliniaan, mutta Radomissa syöttäessämme\nhevosia kuulimme, että isä, kirkkoherra Woynowski ja Bukojemskit tunti\nsitten olivat lähteneet Kielceen päin...\n\n— Prelaatti Tworkowskiko kertoi?\n\n— Ei! Radomin juutalaiset. Prelaattia emme nähneet. Mutta sen kuultua\ntietysti emme lähteneet Jedlniaan, vaan seurasimme rykmenttiä siinä\nvarmassa uskossa, että tapaamme teidät. Heti keskiyön jälkeen alamme\näkkiä kuulla laukauksia... Silloin läksimme kaikki rientämään avuksi,\narvellen, että uutisasukkaat ovat karanneet matkustajien kimppuun. Ei\npälkähtänyt päähämmekään, että te olisitte hädässä. Jumalan kiitos,\nJumalan kiitos, ettemme tulleet myöhään.\n\n— Eivät meidän ahdistajamme olleet metsän asukkaita, vaan Krzepeckejä.\nOli kysymys neiti Sieninskistä joka on mukana.\n\n— Jumalan tähden, huudahti Stanislaw, — silloin Jacek tulee hulluksi!\n\n— Minä kirjoitin sinulle tytöstä, mutta nähtävästi kirje ei ole tullut\nperille.\n\n— Kas, me olemme jo kolmatta viikkoa olleet matkalla. Minäkään en ole\nviime aikoina kirjoittanut siksi että minun itseni piti tulla...\n\nBukojemskien, palvelijain ja sotamiesten riemuhuudot tekivät lopun\nkeskustelusta. Samassa toivat palvelijat sytytettyjä soihtuja, herra\nCyprianowicz oli nimittäin käskenyt sytyttää koko varaston, jotta\npimeään yöhön tulisi jotakin valoa. Nyt oli tiellä valoisaa kuin\npäivällä — ja soihtujen valossa näki Taczewski harmaan ratsunsa selässä\nneiti Sieninskin.\n\nHän kävi aivan sanattomaksi, mutta kirkkoherra Woynowski, joka näki\nnuorukaisen hämmästyksen, virkkoi:\n\n— Niin. Hänkin on meidän kanssamme.\n\nSilloin Jacek ajoi eteenpäin ja pysähtyi neidon luo. Hän paljasti\npäänsä, jäi siihen seisomaan, unohtui katselemaan — sanatonna, tuskin\nuskaltaen hengittää, kasvot valkoisina kuin liitu.\n\nHetkisen perästä putosi lakki hänen kädestään maahan, silmät menivät\nkiinni ja pää kallistui hevosen kaulalle.\n\n— Hän on haavoittunut! huudahti Lukas Bukojemski.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nJacek oli todella haavoittunut. Yksi niistä hyökkääjistä, jotka\nviimeiseen saakka puolustautuivat, oli viikatteella vetänyt häntä\nvasempaan käsivarteen, ja koska sotilaat marssiessa olivat ilman\npanssaria ja olkavarustuksia, niin aseen terä oli sattunut aika syvään,\nkaulasta aina kyynärpäähän asti. Haava ei ollut vaarallinen, mutta se\nvuoti verta kovasti, ja sen tähden oli nuorukainen mennyt tainnoksiin.\nTarkastettuaan haavan käski kirkkoherra Woynowski laskea hänet\nvankkuriin, sitoi haavan ja jätti nuorukaisen naisten hoitoon. Hetkisen\nperästä avasi Jacek silmänsä ja rupesi kuin taivaankaareen katselemaan\nneiti Sieninskiin, joka kumartui hänen puoleensa.\n\nPalvelijat olivat sill'aikaa täyttäneet ojan ja raivanneet pois\nvallin. Matkustajat ja sotajoukko siirtyivät suolta kuivalle tielle ja\npysähtyivät lepäämään, panemaan tavaroita järjestykseen ja kuulostamaan\nvankeja. Taczewskin luota meni kirkkoherra Bukojemskien luo katsomaan\nolivatko he saaneet jotakin vammaa. Mutta ei mitään! Hevosissa oli\nnaarmuja, pajuvitsojen lyömiä, jopa haavojakin, mutta veljekset itse\nolivat terveet ja erinomaisella tuulella, sillä heidän urheuttaan\noli yleisesti ihmetelty ja sanottu, että he \"jo ennen sotaa olivat\nnujertaneet enemmän ihmisiä kuin moni sotamies tappaa vuosikausien\naikana taistelukentällä\".\n\n— Tulisitte nyt vain herra Zbierzchowskin lippujen alle, herrat,\npuhelivat heille ritarit. — Onhan vanhastaan tunnettua, ja Jumalan\navulla se vieläkin osottautuu todeksi, että meidän rykmenttimme\nhusaarienkin joukossa on ensimmäinen. Ei siihen pääse kuka tahansa eikä\nherra Zbierzchowski siihen helposti ota, mutta noin oivallisia ritareja\nhänkin mielellään ottaa, ja me sydämestämme iloitsemme tulostanne.\n\nBukojemskit tiesivät, ettei siitä voi tulla mitään, koskei heillä\nollut varoja seurueen hankkimiseen eikä varustuksiinkaan niin ylhäistä\nrykmenttiä varten; ilolla he kuitenkin kuuntelivat näitä kehoituksia,\nja kun sitten nassakka rupesi kulkemaan kädestä käteen, niin eivät he\ntälläkään taistelukentällä päästäneet ketään voittamaan taitoaan.\n\nSill'aikaa olivat sotamiehet hiuksista vetäneet suosta vastustajat\nja kuljettaneet heidät herra Zbierzchowskin, herra Cyprianowiczin ja\nkirkkoherran eteen. Heistä ei todella ainoakaan päässyt pakoon, sillä\nsuuri rykmentti, johon paitsi kolmeasataa ritaria kuului yhdeksänsataa\nsotamiestä, riitti piirittämään koko suon ja tien molemmat päät. Vangit\nsaattoivat kuitenkin herra Cyprianowiczin suuresti ihmettelemään.\nSillä, kuten hän jo pojalleenkin sanoi, oli hän odottanut heidän\njoukostaan tapaavansa Marcyan Krzepeckin ja hänen radomilaisen\naatelisjoukkueensa, mutta sen sijaan oli hänen edessään suolta\nhajuavia, mutaan tahriutuneita rosvoja. Tällaisiin rosvojoukkoihin\nliittyi tavallisesti jalkaväestä karanneita nahkapoikia, yksityisiltä\nkaranneita palvelijoita ja orjia, sanalla sanoen: kaikenkaltaisia\nhurjia ja villejä veikkoja, joitten elinkeinoksi tuli rosvoaminen\nmetsissä ja sydänmailla. Tällainen rosvoaminen raivosi koko maassa,\nvarsinkin Sandomirin metsäisessä vojevodikunnassa, ja kun näihin\nrosvojoukkoihin liittyi väkeä, joka oli valmista mihin tahansa, ja\nheitä kiinni saataessa odotti hirmuinen rangaistus, niin heidän\npäällekarkauksensakin tavallisesti olivat hurjan rohkeat ja ottelut\nheidän kanssaan erittäin sitkeät.\n\nJonkun aikaa kesti vielä etsintää suossa, sitten herra Cyprianowicz\nkääntyi Zbierzchowskin puoleen ja virkkoi:\n\n— Arvoisa eversti, olimme ihan toisessa luulossa, mutta nämähän\novat tavallisia metsäläisiä ja hyökkäys oli tavallinen rosvous.\nJoka tapauksessa olemme teidän armollenne ja koko aateliskunnalle\nsydämestämme kiitolliset avusta, sillä ilman sitä tuskin enää olisimme\nnähneet tämänpäiväistä auringonlaskua.\n\nHerra Zbierzchowski vastasi hymähtäen:\n\n— Siunatut yölliset marssit! Kuuma ei vaivaa, ja lisäksi saa antaa\nihmisille apua. Tahdotteko heti tutkia vankeja?\n\n— Ei ole enää kiirettä, kun olen heidät nähnyt. Tuomioistuimen edessä\nheidät kuitenkin tutkitaan, ja pyöveli heidät siunaa.\n\nSilloin kookas, luiseva, juron näköinen talonpoika, vaalea tukka\ntakkuisena päässä, astui esiin vankien rivistä, kumarsihe herra\nCyprianowiczin jalustimen tasalle ja virkkoi:\n\n— Armollinen herra, antakaa meidän jäädä henkiin, niin puhumme totta.\nMe olemme kyllä tavallisia metsäläisiä, mutta päällekarkaus ei ollut\ntavallinen.\n\nTämän kuullessaan kirkkoherra ja Serafin-herra katsahtivat toisiinsa.\n\n— Kuka sinä olet? kysyi kirkkoherra.\n\n— Vanhin. Meitä oli kaksi, sillä joukkomme on koottu kahdesta, mutta\ntoinen sai surmansa. Antakaa meille anteeksi, armollinen herra, niin\nsanomme kaikki.\n\nHetkisen kirkkoherra vaikeni ja sanoi sitten:\n\n— Emme me saata estää teitä joutumasta lain käsiin, mutta parempi\nteidän joka tapauksessa on vapaaehtoisesti sanoa totuus kuin tunnustaa\nse kidutettuna. Ehkä siinä tapauksessa sekä inhimillinen että\njumalallinen tuomio kohtaa teitä lievempänä.\n\nTalonpoika rupesi katselemaan miehiinsä epäillen, pitääkö hänen olla\nvaiti vai puhua. Sill'aikaa puhui kirkkoherra:\n\n— Jos te suoraan tunnustatte totuuden, voimme tosin kyllä yhdessä\nsuhteessa puhua teidän puolestanne, voimme nimittäin vedota\nkuninkaaseen ja hänen armoonsa, sillä kuningas tarvitsee nykyään kelpo\npoikia jalkaväkeen ja kehoittaa sentähden tuomioistuimia lempeyteen.\n\n— No, ka niin, minä puhun nyt sitten kaikki, sanoi talonpoika. — Minua\nsanovat Obuchiksi, ja sen toisen joukon johtaja oli Kos, ja meidät\nmolemmat palkkasi aatelisherra, että me hyökkäisimme teidän armonne\nkimppuun.\n\n— Entä tiedättekö te, mikä tuon aatelismiehen nimi on?\n\n— Minä en häntä ensinkään tuntenut tätä ennen, sillä hän oli kotoisin\nkaukaa, mutta Kos tunsi hänet ja sanoi hänen nimensä olevan Wysz.\n\nKirkkoherra ja Cyprianowicz katsoivat taasen kummissaan toisiinsa.\n\n— Vai Wysz?\n\n— Niin.\n\n— Eikö hänen kanssaan ollut ketään?\n\n— Oli toinen, hintelä, laiha, nuori.\n\nSerafin-herra kääntyi kirkkoherran puoleen ja kuiskasi:\n\n— Eivät ne ole heitä...\n\n— Mutta ehkä Marcyanin joukkuetta.\n\nÄäneen hän puhui talonpojalle:\n\n— Mitä ne käskivät teitä tekemään?\n\n— Näin ne sanoivat meille: ihmisten kanssa voitte menetellä kuinka\ntahdotte, se on teidän asianne; vankkurit ja saalis ovat teidän, mutta\njoukossa on neiti, joka teidän pitää ottaa haltuunne ja kiertoteitä,\nRadomin ja Zwolenin kautta kuljettaa Policznaan. Likellä Policznaa\nkarkaa meidän komppaniamme teidän kimppuunne ja ottaa neidin. Te olette\npuolustavinanne häntä, mutta niin, ettette tee mitään vahinkoa meidän\nmiehillemme. Saatte tästä taalarin miestä kohti, paitsi mitä tapaatte\nkuormista.\n\n— Jo tämä nyt on aivan selvää! huudahti kirkkoherra.\n\nHetkisen perästä hän jatkoi kyselyään.\n\n— Nämä kaksiko vain teidän kanssanne puhuivat?\n\n— Myöhemmin tuli kyllä kerran yöllä kolmaskin heidän kanssaan, ja se\nantoi meille kullekin guldenin yli määrän, mutta vaikka oli pimeä kuin\nkellarissa, tunsi hänet yksi minun miehistäni, sillä hän oli ollut\nhänen alustalaisiaan - ja hän sanoi, että se oli herra Krzepecki.\n\n— No, kas siinä hän nyt on! huudahti herra Cyprianowicz.\n\n— Onko se mies täällä vai onko hän kaatunut? kysyi kirkkoherra.\n\n— Täällä minä olen, kuului ääni etäämpää.\n\n— Tule likemmä. Tunsitko sinä herra Krzepeckin? Kuinka sinä saatoit\ntuntea hänet, vaikka oli pimeä kuin säkissä?\n\n— Minä olen tuntenut hänet lapsuudesta asti. Erotin hänet käyristä\njaloistaan ja päästä, joka on syvällä hartioiden välissä, ja äänestä.\n\n— Puhuiko hän sitten teille?\n\n— Puhuihan hän meillekin, mutta minä kuulin hänen puhuvan niille, jotka\ntulivat hänen kanssaan.\n\n— Mitä hän heille sanoi?\n\n— Sanoi, että \"jos teille olisi voinut uskoa rahaa, niin en olisi\ntullut tänne, vaikka yö olisi ollut vieläkin pimeämpi\".\n\n— Entä tunnustatko sen pormestarin tai starostan edessä kaupungissa?\n\n— Tunnustan.\n\nSen kuultuaan herra Zbierzchowski kääntyi sotamiesten puoleen:\n\n— Tuota miestä on tarkasti vartioitava.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nSitten he rupesivat pitämään neuvoa. Bukojemskit olivat sitä\nmieltä, että puetetaan ensimmäinen nainen, joka käsiin saadaan,\nneidin vaatteisiin, asetetaan hänet hevosen selkään, ympärille\nmetsäläisiksi puettuja palvelijoita ja sotamiehiä, ja lähdetään\nsitten Marcyanin määräämään paikkaan. Kun Marcyan ryhtyy näennäiseen\nhyökkäykseen, pannaan hänet saarroksiin ja hänelle kostetaan paikalla,\ntai kuljetetaan hänet Krakovaan ja jätetään oikeuden käsiin. He\ntarjoutuivat itse puolestaan mielihyvällä johtamaan aietta ja vannoivat\ntuovansa Marcyanin sidottuna neiti Sieninskin jalkain juureen. Ensi\nhetkenä vastaanotettiin ehdotus suurella mieltymyksellä, mutta\nlähemmin tarkastaessa huomattiin se vaikeaksi ja vihdoin mahdottomaksi\ntoteuttaa. Herra Zbierzchowski saattoi ja hänellä oli oikeus vaaroissa\nauttaa ihmisiä, jotka hän satunnaisesti tapasi tiellä, mutta hänellä\nei ollut oikeutta eikä hän tahtonut lähettää sotamiehiä yksityisten\nretkille. Toiselta puolen taas, koska päällekarkaajien joukossa\noli mies, joka tiesi hyökkäyksen varsinaisen toimeenpanijan ja oli\nvalmis ilmiantamaan hänet oikeuden edessä, niin tuon varsinaisen\ntoimeenpanijan joka hetki saattoi vetää edesvastuuseen ja häpeälliseen\nrangaistukseen. Sekä Serafin-herra että kirkkoherra Woynowski\ntulivat siihen johtopäätökseen, että sodan jälkeenkin on aikaa tähän\nkaikkeen, pelkoa ei ole siitäkään, että Krzepeckit jättäisivät suuret\nmaatilansa ja lähtisivät karkuun. Bukojemskit yksin eivät olleet tähän\ntyytyväiset, sillä he olisivat kaikella muotoa tahtoneet ajaa asian\nloppuun heti paikalla. He ilmoittivat jo, että koska tuli tällainen\nkäänne, niin he omin neuvoin, palvelijoineen päivineen, lähtevät\nMarcyanin kimppuun, mutta siihen ei herra Cyprianowicz suostunut ja\nvihdoin asettui vastaan Jacek, joka kaikkien pyhien kautta rukoili\njättämään Krzepeckin yksinomaan hänen haltuunsa.\n\n— En haasta häntä oikeuteen, lausui hän, — mutta kaiken sen jälkeen,\nmitä herroilta olen kuullut, tulen niin totta kuin Jumala on taivaassa\nja jollen sodassa kaadu, etsimään hänet, ja silloin nähdään, eikö\nhänelle olisi ollut helpompaa oikeuden edessä.\n\nJa hänen \"tyttömäiset\" silmänsä kiilsivät niin kauheina,\nettä Bukojemskien pintaa karmi, vaikkeivät he olleet mitään\npelkuriaatelismiehiä. He näkivät nimittäin, kuinka kummallisesti\nlempeys ja tulisuus sekä leppymätön muisto kärsitystä vääryydestä\nolivat sulaneet yhteen Jacekin mieleen.\n\nHän toisti vielä muutamaan kertaan: \"huonosti hänen käy — huonosti\nhänen käy!\" ja verenhukka sai hänet kalpenemaan.\n\nPäivä oli jo hyvän aikaa sitten valjennut. Aamuruskossa näytti maailma\nruusunkarvaiselta ja vihreältä, aamurusko kuvastui kastepisaroihin,\njoita riippui kaislojen ja ruokojen päissä, puitten lehdillä ja siellä\ntäällä suossa kasvavien vaivaiskuusien neulasissa. Herra Zbierzchowski\nkäski vankien vielä haudata kaatuneet — se kävi nopeasti, sillä\nsuomultaan pystyi lapio helposti — ja kun ei tiellä enää näkynyt mitään\njälkiä taistelusta, jatkoi joukkue matkaa Szydlowieciä kohti.\n\nHerra Cyprianowicz neuvoi neiti Sieninskiä uudelleen nousemaan\nvaunuihin, jossa hän ennen perille tuloa saattaisi ottaa makeat\nunet, mutta tyttö kieltäytyi niin jyrkästi jättämästä Jacekia, ettei\nkirkkoherra Woynowskikaan koettanut järkyttää hänen päätöstään. He\nkulkivat siis kahden, kuski kolmantena, sillä rouva Dzwonkowski oli\nniin unissaan, että hän hetkisen perästä oli lähtenyt vaunuihin.\n\nJacek makasi heinäkupojen päällä, joita oli ladottu toiselle laidalle,\npitkin vankkurien pituutta, ja neito istui toisella puolella, vähä\nväliä kumartuen katsomaan hänen haavoittunutta käsivarttaan, ettei\nveri vain vuotaisi siteen läpi. Silloin tällöin hän vei haavoittuneen\nhuulille pullon vanhaa viiniä, ja se nähtävästi virkisti, koska\nJacek hetkisen perästä kyllästyi makaamiseen ja käski kuskin vetää\nheinälyhteen jalkojen alta.\n\n— Ajan mieluummin istuallani, sanoi hän, — sillä olen jo aivan\nvoimissani.\n\n— Mutta eikö haavaa rupea särkemään?\n\nJacek käänsi silmänsä hänen ruusuisia kasvojaan kohti ja rupesi\npuhumaan hiljaisella, surullisella äänellä.\n\n— Vastaan armolliselle neidille niinkuin kerran kauan, kauan sitten\nvastasi muuan ritari — kuningas Lokietekille, kun tämä näki hänet\ntaistelutantereella ristiritarin peitsen lävistämänä ja kysyi, onko\nhänen hyvin vaikea olla. Ritari silloin osoitti haavaansa ja sanoi:\n\"Tämä tekee vähemmin kipeää.\"\n\nNeiti Sieninski painoi silmänsä maahan.\n\n— Mikä sitten tekee enemmän kipeää? hän kuiskasi.\n\n— Sydämen tuska, eron kovuus ja muisto kärsitystä vääryydestä.\n\nHetkisen kesti äänettömyyttä, vain sydämet sykkivät molempien rinnassa\nentistä kiivaammin, sillä nyt he ymmärsivät hetken tulleen, jolloin\nhe voivat ja jolloin heidän täytyy ilmaista kaikki, mitä he kantavat\ntoisiaan kohtaan.\n\n— Totta on, virkkoi neito, — että silloin tein teille väärin, kun\nkaksintaistelun jälkeen otin teidät vastaan kovana ja vihastunein\nkasvoin... Mutta se oli sen ainoan kerran, ja Jumala yksin tietää,\nkuinka minä olen sitä katunut. Tunnustan, että olen syyllinen, ja\npyydän koko sydämestäni anteeksi armolliselta herralta.\n\nJacek vei terveen käden otsalleen.\n\n— Ei, ei, sanoi hän, — se ei tuottanut minulle suurinta tuskaa!\n\n— Minä tiedän: herra Pongowskin kirje... Mutta kuinka te saatoitte\najatella, että minä tiesin siitä tai olisin ollut mukana sitä\nlaatimassa?\n\nJa tyttö rupesi katkonaisesti kertomaan, kuinka hän oli rukoillut herra\nPongowskia ottamaan ensi askeleen sovintoon, kuinka herra Pongowski\noli luvannut kirjoittaa isällisen ja sydämellisen kirjeen, vaikka\nsitten kirjoittikin ihan päinvastoin. Vasta myöhemmin hän kirkkoherra\nWoynowskilta sai tietää sen, ja vasta silloin hän ymmärsi, että herra\nPongowskilla oli ollut ihan toiset tarkoitukset: hänhän oli varta\nvasten tahtonut erottaa heidät ainiaaksi.\n\nTytön sanat sisälsivät tunnustuksen, ja samalla ne uudistivat katkeria,\ntuskallisia muistoja; ponnistus ja ujous nostikin heleän punan hänen\nposkilleen ja silmät sumenivat kyynelistä.\n\n— Eikö kirkkoherra Woynowski, kysyi hän vihdoin, — kirjoittanut, etten\ntietänyt mistään, etten saattanut käsittää, miksi sydämeni vilpittömyys\nsai sellaisen palkan?\n\n— Kirkkoherra Woynowski, vastasi Jacek, — kirjoitti vain, että\narmollinen neiti menee naimisiin herra Pongowskin kanssa.\n\n— Mutta hän ei kirjoittanut, että suostuin siihen siksi, että\nolin tuskissani, olin orpona ja hylättynä — ja siksi että olin\nkiitollisuuden velassa herra Pongowskille... Siksi etten silloin\ntietänyt, kuinka hän oli teitä kohdellut — tiesin vain, että minua\nhalveksittiin, että minut oli hylätty...\n\nTämän kuultuaan Jacek sulki silmänsä ja puhkesi haikeasti puhumaan.\n\n— Ettäkö sinut oli hylätty?... Olisipa vain niin ollut! Olen ollut\nVarsovassa, olen ollut kuninkaan hovissa, olen rykmentin mukana\nkulkenut pitkin maata, mutta mitä ikinä teinkään, missä ikinä olinkaan,\net hetkeksikään poistunut mielestäni ja sydämestäni... Seurasit minua\nniinkuin varjo seuraa ihmistä. Ja monta kertaa huusin sinulle hädän\nja tuskan ja väsymyksen hetkinä ja unettomina öinä: armahda minua,\npäästä minut, salli minun unohtaa! Mutta sinä et milloinkaan väistynyt,\net päivällä etkä yöllä, et taivasalla etkä sisällä... Vihdoin minä\nymmärsin, että vasta sillä tavalla saatan riistää sinut sydämestäni,\nettä itse sydämen revin rinnastani...\n\nHän katkaisi puheensa, sillä mielenliikutus tukahdutti häneltä äänen,\nmutta hetkisen perästä hän jatkoi:\n\n— ... Rukoillessani minä monasti sanoin: Jumala, salli minun kaatua,\nnäethän itse, etten minä saa olla hänen luonaan ja etten minä saata\nelää ilman häntä... Enkä minä kuitenkaan uskaltanut toivoa sitä armoa,\nettä sinut vielä kerran eläessäni näen... sinä ainoani maailmassa...\nsinä rakastettu, rakastettu!\n\nSen sanottuaan hän kallistui tytön puoleen ja painoi päänsä hänen\nkäsivarttaan vastaan.\n\n— Sinä olet, virkkoi hän, — kuin veri, joka antaa elämää, sinä olet\nkuin aurinko taivaalla... Jumala on sentään minulle armollinen, kun\nvielä saan sinut nähdä... sinä rakastettu, rakastettu!...\n\nAnulasta tuntui siltä kuin Jacek olisi laulanut ihanaa laulua. Hänen\nsilmänsä valautuivat täyteen kyyneliä ja sydämen täytti onnen aalto.\nTaasen he vaikenivat, tyttö itki kauan, itki suloista itkua, jommoista\nei hän milloinkaan eläessään ollut itkenyt.\n\n— Jacek, virkkoi hän vihdoin, — miksi me niin olemme kiduttaneet\ntoisiamme?\n\nJacek vastasi:\n\n— Jumala on sen satakertaisesti korvannut...\n\nJa taasen he vaikenivat — ei kuulunut muuta kuin pyörien kitinä, kun\nrattaat hiljalleen vierivät leveän tien hiekassa. Metsän takaa tuli\nlaaja, aurinkoinen vainio, jolla vehnä aaltoili, kirjavanaan punaisia\nunikkoja ja sinisiä ruiskukkia. Ympärillä vallitsi suuri rauha. Siellä\ntäällä oli vainiot jo niitetty, niiden päällä uivat liikkumattomina,\nlaulaa helistellen leivoset, kaukana vainioiden laidoilla välähtelivät\nsirpit, etäisiltä, vihreiltä niityiltä kuului paimenten huutoja ja\nlaulua. Mutta heistä molemmista tuntui siltä, että tämä vehnä kahisee\nja aaltoilee heille, heille nyökyttävät päitään unikot ja ruiskukat,\nheille laulaa helistelevät leivoset, heille huhuilevat paimenet ja koko\nkedon aurinkoinen rauha ja kaikki nuo äänet toistelevat vain heidän\nonneaan ja huumaustaan.\n\nKirkkoherra Woynowski, joka huomaamatta oli likennyt vankkureita,\nheidät vasta herätti huumauksesta.\n\n— Kuinka sinun on, Jacek? kysyi hän.\n\nJacek säpsähti, loi häneen loistavat silmänsä ja virkkoi kuin unesta\nheräten:\n\n— Mitä, arvoisa isä?\n\n— Kuinka sinun on?\n\n— Oi, ei minun paratiisissakaan voi olla parempi! Kirkkoherra katsahti\ntarkkaavaisesti ensin häneen, sitten tyttöön.\n\n— Vai niinkö?... virkkoi hän.\n\nJa hän käänsi hevosensa nelistämään takaisin komppaniaan päin.\n\nMutta nuoret olivat heränneet iloiseen todellisuuteen, he rupesivat\nkatselemaan toisiaan ja vaipuivat haaveiluun.\n\n— Sinä... en koskaan saa sinusta kylläkseni! lausui Jacek.\n\nTyttö painoi silmänsä alas ja hymyili niin, että ruususiin poskiin tuli\nkuoppasia.\n\n— Eikö neiti Zbierzchowski ole kauniimpi? kysyi hän hiljaa.\n\nJacek katsahti häneen kummissaan.\n\n— Mikä neiti Zbierzchowski?\n\nTyttö ei vastannut mitään, purskahti vain hopeanheleään nauruun.\n\nKun kirkkoherra palasi komppanian luo, rupesivat toverit, jotka\nrakastivat Jacekia, kysymään hänen tilaansa.\n\n— No, mitä kuuluu? Kuinka haavoittuneemme jaksaa?\n\n— Ei hän enää ole tässä maailmassa! vastasi kirkkoherra.\n\n— Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut? Kuinka ei hän enää ole...?\n\n— Sanoo olevansa paratiisissa. Nainen!!!\n\nBukojemskit eivät olleet luonnolta saaneet nopean käsityskyvyn lahjaa,\neivätkä he nytkään lakanneet pelästyneinä tuijottamasta kirkkoherraan.\nHe ottivat jo lakin päästänsä ja olivat juuri rupeamaisillaan lukemaan\nrukousta vainajille, kun yleinen naurunpuuska hämäännytti heidän\nhurskaat aikomuksensa. Mutta toverien naurussa ilmeni rehellinen\nmyötätunto ja ystävyys Jacekia kohtaan. Toiset olivat Stanislaw\nCyprianowiczilta kuulleet, kuinka \"tunteellinen ritari\" hän oli,\nja kaikki ymmärsivät, kuinka ankarasti hän oli mahtanut kärsiä. —\nKirkkoherran sanat ilostuttivat sen tähden suuresti kaikkia. Paikalla\nalkoi kuulua ääniä: \"Hyvänen aika! Olemmehan me nähneet kuinka hän on\nkamppaillut tunteensa kanssa, kuinka päin mäntyä hän on vastaillut\nkysymyksiin, kuinka hän on unohtanut panna kiinni panssarihihnansa,\nkuinka hän syödessään ja juodessaankin on ollut kuin muissa maailmoissa\nja kuinka hän öisin on kääntänyt kasvonsa kuuta kohti. Ne ovat kaikki\nolleet onnettoman rakkauden merkkejä!\" Toiset sanoivat: \"Tietysti hän\nnyt on kuin paratiisissa, sillä kuten eivät mitkään haavat kirvele\nniin pahasti kuin Amorin iskemät, niin ei mikään ole niin suloista\nkuin vastarakkauden tieto.\" Sentapaisia huomautuksia tekivät Jacekin\ntoverit. Toiset kuullessaan, mitä kohtaloja neito oli kokenut ja kuinka\nhäpeällisesti Krzepecki oli häntä kohdellut, rupesivat helistelemään\nsapeleitaan ja huutamaan: \"tulkoon vain tänne!\" toiset heltyivät\nkyyneliin, toiset kehuivat pilviin asti Bukojemskien neuvokkuutta ja\nurheutta, kuullessaan, kuinka he olivat kurittaneet Marcyania. Hetkisen\nperästä kääntyi yleinen huomio takaisin molempiin rakastuneihin.\n\"Hei vain!\" sanottiin, \"kohottakaamme huuto heidän terveydekseen,\nkunniakseen ja onnekseen ja menestyksekseen!\" Ja äkkiä karautettiin\nmeluavassa joukossa vankkuria kohti. Melkein koko rykmentti oli\nhetkessä kerääntynyt Jacekin ja neiti Sieninskin ympärille. Kuului\näänekkäitä huutoja: \"vivant! floreant!\" ja hetkisen perästä\nkajahduttivat toiset äänet: \"crescite et multiplicamini!\" Lieneekö\ntämä kaikki todella peloittanut neiti Sieninskiä vai lieneekö hän,\n_mulier insidiosa_, vain ollut pelkäävinään — sitä ei itse kirkkoherra\nWoynowskikaan olisi voinut arvata, mutta painaen vaaleatukkaisen päänsä\nJacekin tervettä olkapäätä vastaan hän rupesi hämillään ja ujostellen\nkyselemään:\n\n— Mitä tämä on, Jacek? Mitä tämä tietää? Jacek kietoi käsivartensa\nhänen ympärilleen ja vastasi:\n\n— He antavat sinut minulle ja minä otan sinut, sinä ihanin kukkaseni.\n\n— Sodan jälkeenkö?\n\n— Ennen sotaa.\n\n— Jumalan tähden, miksi niin pian? Nähtävästi ei Jacek kuullut\nkysymystä, koska hän vastauksen asemasta rupesi puhumaan:\n\n— Meidän täytyy kiittää rakkaita tovereja heidän ystävyydestään.\n\nJa he rupesivat tervehtimään joka taholle. Siitä nousi ritarien kesken\nentistä suurempi innostus. Nähdessään tytön punastuvat, kauniit kasvot,\njotka olivat kuin aamurusko, löivät sotamiehet ihmeissään reisiinsä ja\nsanoivat:\n\n— Totta totisesti! Ihanhan se häikäisee silmiä!\n\n— Enkelikin rakastuisi häneen, saatikka sitte syntinen ihminen.\n\n— Ei sitä ensinkään käy ihmetteleminen, että hän sitä tyttöä on\nikävöinyt.\n\nJa sadat äänet yhtyivät entistä voimakkaammin huutamaan:\n\n— Vivant, crescant, floreant!...\n\nHuutojen kaikuessa, kullankarvaisen tomupilven ympäröiminä saapuivat he\nSzydlowieciin.\n\nEnsi hetkessä pelästyivät asukkaat. He karkasivat verstaittensa\nedustalta, joissa he valmistivat kovasimia hiekkakivestä ja pakenivat\nsisään. Huomattuaan, että huudot ovat ilohuutoja eivätkä tiedä pahaa,\nhe palasivat innoissaan kadulle ja liittyivät joukkoon. Ihmisiä ja\nhevosia kulki sankkoina parvina. Husaarit panivat torvet soimaan ja\npärryttivät rumpuja. Juhlamieli tarttui kaikkiin. Juutalaisetkin,\njoita pelko kauimmin oli pidättänyt sisällä, huusivat murteellisella\nkielellään: vivat! vaikkeivät edes tietäneet, mistä oikeastaan oli\nkysymys.\n\nMutta Taczewski puhui neiti Sieninskille:\n\n— Ennen sotaa, ennen sotaa, vaikka tuntia myöhemmin pitäisi kaatua!\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n— Mitä kummaa! huudahti kirkkoherra Woynowski kemuissa, jonka toverit\npitivät Jacekin kunniaksi. — Viiden tai kuuden päivän perästä lähdemme\nliikkeelle, ehkäpä sinä sodassa kaadut; kannattaako nyt ennen\nsotaretkeä mennä vihille? Eikö olisi parempi odottaa sodan onnellista\nloppua ja sitten rauhassa mennä naimisiin?\n\nKuullessaan nämä järkevät sanat purskahtivat toverit nauruun; toiset\nnauroivat niin, että pitelivät kylkiään, toiset huusivat kuorossa:\n\n— Oi, kunnianarvoisa isä, juuri siksi, että saattaa kaatua, kannattaa\nkaksinkerroin.\n\nKirkkoherraa harmitti hiukan, mutta kun kolmesataa ystävää rykmentistä\nja lisäksi herra Cyprianowicz ahdistivat, eikä Jacek tahtonut kuulla\nlykkäyksestä puhuttavankaan, täytyi taipua heidän tahtonsa alle.\nSuhteet hoviin ja molempien kuninkaallisten suosio tekivät asiain menon\npaljoa helpommaksi: hänen armonsa kuningatar selitti, että tuleva rouva\nTaczewski koko sodan ajaksi jää hänen luokseen ja hänen turviinsa,\nkuningas itse lupasi olla läsnä häissä ja heti vapaampien aikojen\ntullessa ajatella arvonmukaista häälahjaa. Hän muisti, kuinka suuri\nosa Sieninskien omaisuudesta aikoinaan oli joutunut Sobieskien käsiin,\nnekin osaltaan vaikuttaen hänen sukunsa nousuun; sen tähden hän tunsi\nolevansa velvollinen auttamaan orpoa, joka samalla oli kauneudellaan\nvoittanut hänen sydämensä ja kovien kohtaloidensa vuoksi hellyttänyt\nhänen mielensä.\n\nHerra Matczynski, kirkkoherra Woynowskin vanha toveri ja samalla\nkuningasparin ystävä, lupasi puolestaan usein muistuttaa herralleen\nneidon asiaa, mutta vasta sodan jälkeen, sillä nyt, kun koko Euroopan\nja kristikunnan kohtalo lepäsi Juhana Sobieskin hartioilla, ei\nhän saanut kiinnittää ajatuksiaan kenenkään yksityisen asioihin.\nKirkkoherra Woynowski iloitsi kuitenkin kuninkaan lupauksesta ikäänkuin\nJacek jo olisi saanut kokonaisen starostakunnan, sillä tunnettua\noli, että jokaiseen herra Matczynskin sanaan saattoi luottaa kuten\nZawiszan sanaan. Totta puhuen oli hänen ansionsa, että neiti Sieninski\nKrakovassa oli saanut osakseen niin paljon hyvää: hän oli muistuttanut\nkuningasperheelle, kuka kirkkoherra Woynowski oli, hän oli taivuttanut\nkuningattaren suosiolliseksi neidolle; kuningatar, vaikka luonteeltaan\noikullinen ja vaihtelevainen, oli nimittäin ensi hetkestä asti\nosoittanut Anula-neidolle erityistä suosiota ja kiintynyt häneen miltei\nliiankin äkkiä.\n\nVapautus kuulutuksesta saatiin helposti toimeen hovin suosituksesta\nja Krakovan ruhtinaspiispan suosiollisuudesta. Sitä ennen\noli Serafin-herra nuorelle parille hankkinut kauniin asunnon\nkrakovalaisen kauppiaan luona, jonka esi-isät aikoinaan olivat\nolleet kaupoissa Cyprianowiczien kanssa, kun nämä vielä kauppasivat\nsilkkikankaita Itämailta. Kaunis asunto se oli, sellaista ei joka\nvojevodikaan saattanut hankkia aikana, jolloin sekä siviili-\nettä sotilasviranomaisia tulvimalla tulvi kaupunkiin. Stanislaw\nCyprianowicz, joka tahtoi, että Jacek-ystävä todella viettäisi nämä\nmuutamat lähdön edelliset päivät kuin paratiisissa, koristi asunnon\nerinomaisilla kankailla ja elävillä kukkasilla; toiset toverit\nauttoivat innokkaasti, kukin antaen käytettäviksi kauneimmat mattonsa\nja kudoksensa ja tavaransa — rikkaissa husaarirykmenteissä kuljetettiin\nnimittäin sellaisiakin mukana sotaretkillä.\n\nSanalla sanoen: kaikki osoittivat nuorelle parille suurinta\nkohteliaisuutta, ja jokainen koetti tehdä kaiken voitavansa heidän\nhyväkseen, paitsi Bukojemskit. Ensimmäisinä päivinä Krakovaan tultuaan\nhe olivat monesti kahdestikin päivässä käyneet Cyprianowiczien ja\nJackin luona ja saapuneet prinssi Aleksanterin rykmentin juominkeihin,\nmutta sitten he olivat hukkuneet kuin kivi kaivoon. Kirkkoherra\nWoynowski arveli heidän juovan etukaupungeissa — sillä siellä\npalvelijat todella eräänä iltana olivat nähneet heidät — joissa sima ja\nviini oli halvempaa kuin itse kaupungissa, mutta samassa lakkasi heistä\nmitään kuulumasta. Kirkkoherra ja Cyprianowiczit harmittelivat heidän\nkäytöstään, olivathan he Serafin-herralle kiitollisuuden velassa, se\nheidän olisi pitänyt muistaa.\n\n— Hyviä sotilaita heistä voi tulla, sanoi kirkkoherra, — mutta\ntuulihattuja he ovat eikä heihin vähääkään voi luottaa. Varmaan he ovat\nlöytäneet jonkun roskajoukon, jossa viihtyvät paremmin kuin meidän\nkanssamme.\n\nTämä olettamus osottautui kuitenkin vääräksi, sillä hääaattona, kun\nkoko asunto oli täynnä tuttavia, jotka olivat saapuneet tuomaan lahjoja\nja toivottamaan onnea, ilmaantuivat sinne veljeksetkin, kaikki neljä,\npukeutuneina parhaimpiin vaatteisiinsa, vakavina, juhlallisina ja\nsalaperäisen näköisinä.\n\n— Mitä teille on tapahtunut? kysyi Serafin-herra.\n\n— Olemme ajaneet takaa otusta, vastasi Lukas.\n\nMateus tönäsi häntä kiireesti kylkeen ja virkkoi:\n\n— Hiljaa! Älä puhu ennen aikojasi.\n\nSitten hän katsahti kirkkoherraan ja molempiin Cyprianowiczeihin,\nkääntyi vihdoin Jacekiin päin ja rupesi rykimään kuten ihminen, joka\naikoo pitää pitkän puheen.\n\n— No! Ala nyt jo! kehoittivat veljet.\n\nMutta hän jäi hölmistyneenä heihin katsomaan ja kysyi:\n\n— Kuinka se nyt olikaan?...\n\n— Etkö muistakaan?\n\n— Se alkoi...\n\n— Odota... minä muistan! huudahti Johannes. — Se alkoi: Kaikkein\nrakkain... Jatka!\n\n— Kaikkein rakkain Pilatuksemme... alkoi Mateus.\n\n— Miksi \"Pilatus\"? keskeytti kirkkoherra. — Miksi ei \"Pylades\"?\n\n— Oikein osattu, teidän korkea-arvoisuutenne! huudahti Johannes. —\nPylades se olikin, totta totisesti!\n\n— Rakkain Pyladeksemme! alkoi Mateus rohkeasti uudelleen. — Jollei\nharmaa Borysthenes vaan itse kullan sekainen Tagus-virta juoksisi\nkotiseutujemme läpi, niin emme me maanpakolaisina, barbaarien\nhyökkäyksen takia voisi esiinkantaa sinulle muuta kuin ystävyyttä\nhehkuvat sydämemme, emmekä löytäisi mitään kyllin arvokasta\nmuistolahjaa, jolla kunnioittaisimme tätä päivää...\n\n— Niin puhuu kuin pappi! huudahti Lukas hehkuen.\n\nMutta Mateus toisti vielä muutamaan kertaan: \"tätä päivää... tätä\npäivää... tätä päivää...\" eikä päässyt pitemmälle. Hän jäi sitten\ntuijottamaan veljiin, silmillään anoen heiltä apua, mutta hekin olivat\nkokonaan unohtaneet jatkon.\n\nToverit rupesivat nauramaan ja Bukojemskit rypistämään kulmakarvojaan.\nSen nähdessään päätti Serafin-herra rientää heille avuksi.\n\n— Kuka teille on tehnyt sen puheen? kysyi hän.\n\n— Herra Gromyka herra Szumlanskin rykmentistä, vastasi Mateus.\n\n— No niin, ei kannettu vesi kaivossa pysy; syleilkää nyt Jacekia ja\nsanokaa suoraan, mitä teillä on sanomista.\n\n— Se on kaikista paras se!\n\nJa vuoron perään he sulkivat Taczewskin syliinsä. Sitten virkkoi Mateus:\n\n— Jacek-kulta! Me tiedämme, ettet sinä ole mikään Pilatus, ja sinä\ntiedät, että Kievin vallan häviö teki meistä laihoja poikia tai\nsuorastaan keppikerjäläisiä. Tuossa on! Me tuomme sinulle minkä voimme.\nOta sekin vähäinen vastaan kiitollisin sydämin.\n\nSen sanottuaan hän ojensi hänelle jonkun esineen, joka oli kääritty\npunaiseen silkkikankaaseen. Samalla toistivat nuoremmat veljet\nkyyneliin asti heltyneinä:\n\n— Ota, Jacek-kulta, ota, ota!\n\n— Otan — ja — Jumala teille palkitkoon! vastasi Jacek.\n\nHän asetti lahjan pöydälle ja rupesi käärimään auki silkkikangasta.\n\n— Jumalan tähden! Ihmisen korva!\n\n— Entä tiedätkö kenen? — Marcyan Krzepeckin! huusivat veljet yhteen\nääneen.\n\n— Mitä kummaa!\n\nLäsnäolijat hämmästyivät niin, että kaikki, hetkiseksi vaikenivat.\n\n— Hyi! huudahti vihdoin kirkkoherra Woynowski.\n\nJa ankarin katsein mitattuaan veljeksiä vuoron perään hän rupesi\nnuhtelemaan heitä:\n\n— Turkkilaisiako te olette, kun tuotte ihmisille vihollisilta\nhakattuja korvia? Häpeää tuotatte kristilliselle sotajoukolle ja\nkoko aatelistolle. Vaikka Krzepecki sata kertaa olisi ansainnut\nkuoleman, vaikka hän olisi vääräuskoinen tai vaikkapa pakana, niin\nolisi tällainen teko sanomaton häpeä. Sellaisen mielihyvän te olette\nJacekille toimittaneet, että hänen täytyy sylkeä suustaan mitä sinne\non kokoontunut. Ja minä sanon teille, ettei teidän ole odottaminenkaan\nkiitollisuutta teostanne, vaan ylenkatsetta ja häpeää; sillä ei\nole sitä rykmenttiä koko ratsuväessä, tuskinpa sitä komppaniaa\njalkaväessäkään, joka tahtoisi ottaa sotatoverikseen sellaisia\nraakalaisia.\n\nSilloin astui Mateus veljien eteen ja alkoi kiljuvan kiukun valtaamana:\n\n— Sellainen on ihmisten kiitollisuus ja palkinto, sellainen ihmisten\noikeudentunto! Jos joku maallinen herra olisi tuon sanonut, niin\nensimmäisen korvan vieressä pian olisi parina toinen, mutta koska\npuhuja on hengellinen herra, niin tuomitkoon asiassa Herra Jeesus\nja asettukoon viattomuuden puolelle! Teidän kunnianarvoisuutenne\nkysyi, olemmeko turkkilaisia, mutta minä kysyn: luuleeko teidän\nkunnianarvoisuutenne, että me kuolleesta ruumiista olemme hakanneet\nkorvan?...! Veljet, te viattomat orvot, mitä te olettekaan rikkoneet,\nkun teistä on tehty turkkilaisia, uskon vihollisia?... Mitä?...\n\nHänen äänensä rupesi värisemään, sillä suru voitti kiukun. Muut veljet,\nkuohuissaan väärästä tuomiosta, alkoivat hekin valittavin äänin huutaa:\n\n— Meistä on tehty turkkilaisia!\n\n— Uskon vihollisia!\n\n— Kunniattomia pakanoita!...\n\n— Kertokaa sitten, hitto vieköön, asiain kulku! sanoi kirkkoherra.\n\n— Lukas hakkasi kaksintaistelussa Marcyanilta korvan.\n\n— Mistä hän sitten sai käsiinsä Marcyanin?\n\n— Marcyan tuli tänne. Hän on ollut täällä jo viisi päivää... Hän tuli\nmeidän perässämme...\n\n— Puhukoon yksi. Puhu sinä, mutta pysy asiassa.\n\nKirkkoherra kääntyi nuorimman, Johanneksen puoleen.\n\n— Eräs tuttavamme ja toverimme Sandomierin ruhtinaspiispan rykmentistä,\nalkoi Johannes, — kertoi meille sattumalta noin kolme päivää sitten,\nettä oli nähnyt viinikapakassa Kazimirzissä ihmeellisen otuksen. \"Se\noli aatelismies\", kertoi hän, \"ja se oli ihan kuin kanto; ääretön pää\noli niin syvällä hartioiden välissä, että hartiat ulottuivat korviin\nasti; jalat olivat lyhyet ja kaarevat ja mies joi kuin sieni. Ilkeämpää\napinaa en iässäni ole nähnyt.\" Mutta me, koska meille Herra Jeesus\nsyntymästä asti on antanut sellaisen ominaisuuden, että paikalla\nhoksaamme asiat, rupesimme katselemaan toisiamme ja tuumimaan: Jokohan\nse on se Krszepecki? Heti paikalla sanoin toverille: vietkös siihen\nviinikapakkaan? Vien. Ja hän vei. Oli jo pimeä, mutta kun oikein\nkurkistelemme, häämöttää nurkasta, pöydän äärestä, jotakin mustaa.\nLukas menee sinne ja iskee tulta ihan sen miehen nokan edessä, joka\nsiellä kyyröttää. \"Krzepecki!\" huutaa poika ja karkaa miehen kurkkuun.\nMe kävimme kiinni sapeleihimme, mutta Krzepecki riistäytyi irti, ja\nkun hän huomasi, ettei pääse mihinkään, me kun olimme oven puolella,\nniin rupesi hyppimään edessämme. Ja hän hyppi hyppimistään kuin kukko!\n— \"Luuletteko\" huusi hän, \"ryövärit, että minä pelkään? Tulkaa vain\nkaksintaisteluun, mutta yksi kerrallaan — jos olette aatelismiehiä,\nettekä rosvoja!\"\n\n— Senkin lurjus! huudahti kirkkoherra, — kohteliko hän meitä paremmin?\n\n— Sen Lukas hänelle sanoikin. \"Voi sinua koiraa,\" sanoi hän, \"etkös\nlähettänyt kokonaista ryövärijoukkoa kimppuumme? Pyövelin kouriin sinut\npitäisi antaa, mutta käyhän tämä nopeammin!\"... Ja sen sanottuaan hän\nteki hyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Kolmannella tai neljännellä iskulla\nhipaisi miekka pään syrjää, ja kun katsottiin, oli korva maassa. Mateus\nnosti sen paikalla ylös ja huusi: \"Älä hakkaa toista, jätä se meille!\nToisen saa Jacek, toisen neiti Sieninski.\" Mutta Marcyanin kädestä\npääsi sapeli, sillä verta vuoti hirveästi — ja hän meni tainnoksiin.\nValoimme vettä hänen päälleen ja viiniä hänen sisäänsä arvellen, että\nhän virkoaa ja jatkaa seuraavan kanssa. Mutta ei siitä tullut mitään.\nTosin hän virkosi niin paljon, että ehti sanoa: \"Koska te nyt itse\nolette kostaneet, niin ei teidän enää ole lupa hakea oikeutta muualta\n-\" mutta pyörtyi sitten taas. Me läksimme mekin tiehemme, surren toista\nkorvaa. Lukas sanoi, että hän kyllä olisi voinut hänet tappaa, mutta\nettei hän tahallaan sitä tehnyt, jotta jotakin tekemistä jäisi meille\nja Jacekille... Enkä minä tiedä, olisiko kukaan voinut käyttäytyä\nkohteliaammin, sillä eihän toki ole syntikään tappaa sellaista\nkäärmettä; mutta nähtävästi ei enää kannata olla kohtelias, koska siitä\nvain saa kärsiä.\n\n— Niin kyllä! Totta hän puhuu! huusivat muut veljet.\n\n— No niin, sanoi kirkkoherra, — tämähän on aivan toinen asia, mutta\nvastenmielinen lahja se joka tapauksessa on.\n\nVeljet katsahtivat kummissaan toisiinsa.\n\n— Mitenkä vastenmielinen? kysyi Markus. — Emmehän me toki tuoneetkaan\nkorvaa Jacekin syötäväksi.\n\n— Kiitän teitä koko sydämestäni ystävällisyydestänne, sanoi Taczewski,\n— koska samalla edellytän, ettette tuoneet sitä säilytettäväkseni.\n\n— Se on käynyt vähän tummaksi, mutta jos savustaisi sitä hiukan!\n\n— Antakaa paikalla palvelijan kuopata se, sanoi kirkkoherra ankarasti.\n— Se on sentään kristitty korva.\n\n— Näimme me kummempiakin Kievin seuduilla, naurahti Mateus.\n\n— Varmaan Krzepecki tuli tänne, huomautti Jacek, — tehdäkseen uuden\nyrityksen Anulkan suhteen.\n\n— Kuninkaan hovista ei hän kuitenkaan häntä riistä, sanoi järkevä\nSerafin-herra, — mutta en luule hänen sentähden tulleen tänne. Hänen\nryöstöyrityksensä epäonnistuisi ja sen tähden arvelen, että hän vain\ntahtoi tulla kuulostamaan, tiesimmekö me sen ja olimmeko jo haastaneet\nhänet oikeuteen vai emmekö. Ehkei vanha Krzepecki ole tietänyt pojan\npuuhia, tai ehkä on tietänyt. Siinä tapauksessa he molemmat nyt varmaan\novat hyvin levottomat, enkä minä vähääkään ihmettele, että Marcyan on\ntullut tänne kuulostamaan, millä kannalla asiat ovat.\n\nStanislaw Cyprianowicz rupesi nauramaan.\n\n— Ainakaan, virkkoi hän, - eivät Bukojemskit tuota hänelle onnea.\n\n— Menköön menojaan! huudahti Tazcewski, — sillä minä olen tänään valmis\nantamaan hänelle kaikki anteeksi.\n\nBukojemskit ja Stanislaw Cyprianowicz, jotka tunsivat nuoren ritarin\nleppymättömyyden, katselivat häneen kummissaan, mutta ikäänkuin\nvastaukseksi heidän ihmettelyynsä hän lisäsi:\n\n— Onhan Anulka pian minun, ja huomenna olen kristillisyyden ritari ja\nuskon puolustaja, jonka sydämessä ei saa olla sijaa vähimmällekään\nvihalle tai turhille yksityiskiistoille.\n\n— Niistä sanoista sinua Jumala siunatkoon, huudahti kirkkoherra.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nVihdoin koitti onnen päivä, jota Jacek Taczewski niin palavasti oli\nikävöinyt. Krakovan porvariston kesken oli jo edeltäkäsin levinnyt\nhuhu — ja ihmetellen sitä yhä toisteltiin —, että sotajoukossa oli\nritari, joka toisena päivänä menee naimisiin, toisena nousee hevosen\nselkään. Kun sitten kuultiin, että kuningaspari tulee olemaan läsnä\nvihkiäisissä, rupesi kansaa jo varhain aamulla kerääntymään kirkkoon\nja kirkon edustalle. Vihdoin täytyi kuninkaan drabanttien ruveta\nylläpitämään järjestystä, jotta häävieraat pääsisivät kulkemaan.\nTaczewskin toverit saapuivat kuin yhtenä miehenä. He tekivät sen sekä\nkohteliaisuudesta että ystävyydestä Jacekia kohtaan ja lisäksi sen\ntähden, että jokainen mielellään halusi kuulua saattueeseen, jossa\noli itse kuningas, ja siten lukeutua ikäänkuin hänen yksityiseen\ntuttavapiiriinsä. Niinikään saapui vihkiäisiin joukko arvohenkilöitä,\nsellaisiakin, jotka eivät ikinä olleet kuulleet Jacek Taczewskista\npuhuttavankaan. Oli nimittäin kuultu, että kuningatar suosii nuorta\nparia — ja kuningattaren suosio merkitsi hovissa paljon.\n\nMuutamien herrojen ja porvarienkin mielestä tuntui kuitenkin\nkummalliselta, että kuninkaalla, jonka hartioilla tällä hetkellä\nlepää miltei koko maailman kohtalo ja jonka puheille joka päivä tulla\nkarauttaa ulkomaalaisia lähettejä, hevoset vaahdossa, on aikaa olla\nläsnä tavallisen upseerin häissä. Toiset käsittivät sen niin, että\nkuningas haluaa osoittaa hyvyyttään ja voittaa sotajoukon suosion,\ntoiset viittasivat sinnepäin, että ehkä kuninkaan ja Taczewskin välillä\nvallitsee hyvinkin likeinen, vaikka salainen sukulaisuussuhde; toiset\ntaas nauroivat makeasti sille puheelle ja sanoivat suoraan, ettei\nkuningatar siinä tapauksessa niin lämpimästi olisi suosinut nuorten\nliittoa — hän oli nimittäin niin tiukka, että kuninkaan monasti täytyi\ntehdä hänelle tiliä poikamiehensynneistäänkin.\n\nIhmiset olivat jo jonkun verran unohtaneet Sieninskit. Välttääkseen\npuheita ja panettelua huomautti kuningas sen tähden tahallaan, miten\npaljon Sobieskit olivat Sieninskien suvulle velkaa. Silloin pääsi neiti\nSieninski kaikkien huomion esineeksi ja, kuten hoveissa on tapana,\nsäälivät häntä toiset, toiset itkivät hänen onnettomuuksiaan, toiset\nylistivät hänen hyveitään ja kauneuttaan. Huhu hänen kauneudestaan\nlevisi laajalle, aina porvaripiireihin asti, ja kun hänet vihdoin\nnähtiin, ei kukaan pettynyt.\n\nHän saapui kirkkoon kuningattaren kanssa, ja ensi hetkessä kääntyivät\nkaikkien katseet kuningattareen, jonka kauneus vielä loisti\niltapäiväauringon täydessä hohteessa; mutta kun katseet sitten\nkääntyivät morsiameen, rupesi kaikkialta — mahtimiesten, sotaväen,\naatelisten ja porvarisväen joukosta — kuulumaan kuiskeita, jopa\näänekkäitä huomautuksiakin:\n\n— Ihana, ihana! Saa silmiään kiittää, joka kerrankin eläessään\nsellaisen näkee.\n\nJa totta se oli. Siihen aikaan ei morsianta aina puetettu valkoisiin,\nmutta Anulkan olivat hovineidit niin pukeneet. Hänen paras pukunsa\noli nimittäin valkoinen, ja lisäksi hän itse niin halusi. Valkeissa\nvaatteissaan, pieni, vihreä seppele kullankarvaisilla hiuksilla, kasvot\nujoina ja hiukan kalpeina, silmät maahan tähdättyinä, hän solakkana\nja sanattomana oli kuin lumenkarvainen joutsen tai valkolilja. Itse\nTaczewskikin joutui hänet nähdessään ymmälle, hän näytti hänestä ihan\ntoiselta kuin ennen. \"Jumalan tähden!\" puheli hän itsekseen. \"Kuinka\nminä uskallan häntä lähestyä?! Hänhän on kuin kuninkaantytär tai\nsuorastaan enkeli, jota on synti puhutella muuta kuin polvillaan.\" Ja\nhän aivan pelästyi.\n\nMutta kun hän vihdoin laskeutui hänen rinnalleen polvilleen, alttarin\njuurelle, kun hän kuuli kirkkoherra Woynowskin väräjävin äänin alkavan:\n\"olen tuntenut teidät molemmat lapsesta asti\", kun heidän kätensä\nliittyivät yhteen, kun hän hiljaisena kuiskeena kuuli: \"otan sinut\naviomiehekseni\" ja samassa mahtavana pauhinana: \"veni, Creator\", niin\nhänestä tuntui siltä kuin onni olisi särkemäisillään hänen rintansa,\nvarsinkin kun ei hänellä ollut panssaria. Hän oli rakastanut Anulkaa\nkauan, poikavuosilta asti, ja hän oli tietänyt yhä rakastavansa\nhäntä, mutta vasta nyt hän käsitti, miten rajaton ja määrätön hänen\nrakkautensa oli. Ja taasen hän alkoi itsekseen puhella: \"Minä mahdan\nkaatua, sillä jos ihminen eläessään olisi näin onnellinen, niin mitä\nhänelle taivas sitten enää olisikaan?\" Mutta samassa hän muisti,\nettä hänen ennen kaatumistaan täytyy osoittaa Herralle Jumalalle\nkiitollisuuttaan, ja äkkiä alkoi hänen silmiensä edessä väikkyä\nturkkilaisjoukkoja, turkkilaisten partoja, turbaaneja, käyriä\nsapeleita, lippuja ja buntsukkeja. Silloin puhkesi hänen sydämensä\npohjasta esiin huuto: \"Minä maksan sinulle, Jumala, minä maksan!\" Ja\nhän tunsi, että hänestä koituu ristin ja uskon vihollisille hirmuinen\nhävittäjä. Mielialaa kesti vain silmänräpäyksen, sitten täytti onnen ja\nrakkauden ääretön aalto uudelleen hänen sydämensä.\n\nToimitus päättyi: Hääjoukko siirtyi asunnolle, jonka Cyprianowiczit\nolivat järjestäneet ja toverit koristaneet nuorelle parille. Vain\nhetkisen saattoi Jacek siellä painaa nuorta rouva Taczewskia rintaansa\nvastaan, sillä pian täytyi heidän molempien rientää ottamaan vastaan\nkuninkaallisia, jotka saapuivat kirkosta. Kaksi nojatuolia oli heitä\nvarten varattu pöydän ääreen. Siunauksen jälkeen, jonka aikana nuori\npari oli polvillaan majesteettien edessä, pyysi Jacek heidän armojaan\nkuningasta ja kuningatarta ottamaan osaa hääkemuihin, mutta kuningas\nlausui:\n\n— Rakas ystävä, mielellänihän minä sinun kanssasi juttelisin ja\nniinikään sinun kanssasi, sukulaiseni (siinä hän kääntyi rouva\nTaczewskin puoleen) myötäjäisistäsi, mutta en saata. Hetkisen viivyn ja\ntyhjennän maljan terveydeksenne, mutta kauan en voi istua, sillä pääni\non nyt niin täynnä asioita, että joka hetki on minulle kallis.\n\n— Se on totta! huusi joukko ääniä.\n\nTaczewski syleili kuninkaan polvia, mutta kuningas otti pöydältä täyden\npikarin.\n\n— Hyvät herrat, huusi hän, morsiusparin malja!\n\nHuudettiin \"vivant, crescant, floreant!\" sitten jatkoi kuningas taas\npuhettaan Taczewskille:\n\n— Nauti onnestasi niin kauan kuin saat, sillä se on sen arvoinen eikä\nsitä kauan kestä. Muutamia päiviä sinulle täytyy antaa, mutta sitten\nsinun täytyy ratsastaa meidät kiinni, sillä emme me täällä sinua odota.\n\n— Ja helpompi rouvan on tulla toimeen ilman sinua, Jacek, kuin Wien\nilman meitä, virkkoi herra Marcus Matczynski hymyillen.\n\n— Ritari Lubomirski siellä jo nylkee turkkilaisia, huomautti joukko\nhusaareista.\n\n— Ja minulla on hyviä uutisia, sanoi kuningas. — Käskin Matczynskia\nottamaan ne tänne mukaan, jotta saisin lukea ne herrasväelle,\nsotilassydänten iloksi. Keisarin \"generalissimus\" Lotringin herttua\nKaarle, kirjoittaa minulle Pressburgin taistelusta:\n\nJa hän rupesi lukemaan hitaanlaisesti, sillä kirje oli kirjoitettu\nranskaksi ja hän luki sen aatelisseuralle puolaksi: /# \"Keisarin\nratsuväki ryntäsi taisteluun tulisella urheudella, mutta taistelun\nratkaisivat vasta puolalaiset, jotka eivät jättäneet enää mitään\ntyötä saksalaisille. En voi sanoin kuvata herra Lubomirskin ja hänen\njohtamiensa sotamiesten urheutta ja voimaa.\"\n\n[Carolus Dux Joanm III Poloniae Regi etc. Julius 31, 1683. \"_Toute la\nCavalerie l'Empereur allait avec fermetés et joie, mais l'action s'est\npassé seule entre les Polonais, qui n'ont rien laissé à faire aux\nAllemands_\" etc. etc.]\n\n— Niin kirjoittaa Lotringin herttua. Taistelu oli kova eikä\nmeikäläisten kunnia suinkaan vähäinen!\n\n— Me kunnostaudumme mekin! huusivat soturit.\n\n— Uskon ja luotan teihin, mutta meidän täytyy kiirehtiä, sillä\nmyöhemmät kirjeet tietävät pahaa. Wien on henkitoreissaan ja koko\nkristikunnan silmät katsovat meihin, ehdimmekö vai emmekö ehdi.\n\n— Eihän täällä ole jäljellä paljonkaan joukkoja, pääjoukothan jo,\nmikäli olen kuullut, odottavat hetmanien johdolla Tarnowin vuoristossa,\npuhui kirkkoherra Woynowski. — Eikä Wienissä niin paljon kaivata meidän\nkäsiämme, vaikka niitäkin kaivataan, kun sellaista päällikköä kuin\nteidän kuninkaallinen armonne.\n\nKuningas hymähti ja vastasi:\n\n— Kaarle-herttua kirjoittaa minulle sanasta sanaan samaa. Pitäkää vain,\nhyvät herrat, ohjakset käsissänne, sillä minä hetkenä hyvänsä voin\nantaa lähtötorvien soida.\n\n— Koska, armollinen herra? kysyi joukko ääniä.\n\nKuningas kävi äkkiä vakavaksi:\n\n— Huomenna panen liikkeelle ne joukot, jotka vielä ovat luonani.\n\nSitten hän katsahti äkkiä, tutkivasti, Taczewskiin ja virkkoi:\n\n— Hänen armonsa kuningatar seuraa meitä Tarnowin vuoristoon, jossa\njoukot kastetaan. Jollet pyydä meiltä jotakin uutta tointa, voit vielä\njäädä tänne siihen asti, kunhan sitten kiireesti otat meidät kiinni.\n\nJacek kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja astui hänen kanssaan\naskeleen likemmä kuningasta.\n\n— Armollinen herra! sanoi hän,-vaikka minulle tarjottaisiin hänestä\nSaksan keisarikunta tai Ranskan kuningaskunta, niin Jumala, joka\nsydämeni näkee, tietää, etten vaihtaisi häntä mihinkään kruunuun enkä\nmihinkään kalleuksiin maailmassa. Mutta suokoon Jumala, etten onneni\ntähden laiminlöisi palvelustani, jättäisi uskonsotaa ja päällikköäni,\nsillä silloinhan minun täytyisi hävetä itseäni, ja vaimoani, mikäli\nhäntä tunnen, häpeäisi minua niinikään. Jos, armollinen herra, sattuisi\njoku onnettomuus tai tapaturma, joka sulkisi minulta tien, niin minä\nmenehtyisin häpeästä...\n\nKyyneleet sumensivat hänen silmänsä, veri nousi poskille ja hän jatkoi\nvärisevin äänin:\n\n— Minä herjasin tänään alttarin juurella, sillä minä puhuin Jumalalle:\n\"Maksan sinulle!\" Millä minä maksan? Terveydellä vai elämällä, vai\nverelläkö, saatetaan maksaa sellainen onni, jonka minä olen saanut\nosakseni?... Mutta juuri sen tähden eri pyydä mitään muuta tointa, vaan\nkun sinä lähdet, armollinen kuninkaani ja päällikköni, niin en minä\npäiväksikään jää tänne, vaan seuraan sinua, vaikka minun huomispäivänä\npitäisi kaatua.\n\nJa hän lankesi polvilleen kuninkaan eteen, ja kuningas painui hänen\npuoleensa, kävi molemmin käsin kiinni hänen päähänsä ja virkkoi:\n\n— Antakaa minulle enemmän tällaisia miehiä, ja kautta maailman kaikuu\nPuolan nimi!\n\nKirkkoherra Woynowskin silmissä oli kyyneliä, Bukojemskit itkivät kuin\nmajavat, innostus ja mielenliikutus valtasi kaikki läsnäolijat.\n\n— Pakanoita vastaan, uskoa puolustamaan! huudettiin kilpaa.\n\nJa sapelit rupesivat kalskamaan.\n\nKun oli hiukan hiljennyt, kumartui rouva Taczewski miehensä puoleen ja\nkuiskasi kalpein huulin:\n\n— Älä ihmettele kyyneliäni, Jacek, sillä voihan tapahtua, ettet palaa,\nkun nyt menet — mutta mene!\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKaksi päivää he kuitenkin vielä saivat viettää yhdessä. Hovi\ntosin läksi liikkeelle seuraavana päivänä, mutta koska kuningatar\nhovinaisineen, matkassa joukko hengellisiä ja maallisia herroja,\nsaattoi kuningasta leirille Tarnowin vuoristoon, jossa suuren\nsotajoukkojen tarkastuksen piti tapahtua, ja niin monilukuisen joukon\nluonnollisesti täytyi liikkua hitaasti, saattoi sen helposti saavuttaa.\nItse sotajoukon, kuningas etunenässä, piti nopealla marssillaan rajalta\nWieniin hämmästyttää maailmaa, varsinkin kun kuningas riensi edellä\nja hänen armonsa kuningatar ynnä hoviväki viipyi matkalla Tarnowin\nvuoristoon kuusi päivää. Toisena päivänä saavutti Taczewskin herrasväki\njoukkueen, ja silloin siirtyi nuori rouva Taczewski kuninkaallisiin\nvaunuihin, mutta Jacek kiiruhti yöksi leirille liittyäkseen\nrykmenttiinsä. Eron hetki läheni. Syyskuun kolmantenakolmatta päivänä\nlausui kuningas juhlalliset jäähyväiset rakastetulle Marysienkalleen\nja nousi varhaisena aamuna hevosen selkään, katsastaakseen puolisonsa\nläsnäollessa sotajoukkoa ja sitten sen etunenässä lähteäkseen Gliwiciin.\n\nKaikki huomasivat, että kuningas, joka aina suurella surulla\nlyhyemmäksikin aikaa erosi kuningattarestaan, hän kun rakasti häntä\nkuin silmäteräänsä, tällä kertaa ratsasti loistavin kasvoin. Maalliset\nja hengelliset herrat, jotka tiesivät, kuinka hirveää on sotia tätä\nvihollista vastaan, se kun lisäksi ei vielä milloinkaan ole pannut\nliikkeelle tällaista voimaa, saivat heti enemmän rohkeutta. \"Tosin\nturkkilaiset\", sanottiin, \"ovat nostaneet aseisiin kolme maanosaa,\nmutta koska meidän kuningas, heidän suurin voittajansa ja hävittäjänsä,\nlähtee sotaan näin iloisena, niin ei meilläkään enää ole mitään hätää\".\nJa toivo täytti heidän rintansa, ja kun he näkivät sotajoukon se kasvoi\nkasvamistaan ja muuttui vihdoin täydelliseksi voiton varmuudeksi.\nSotajoukko leireineen, kuormaväkineen teki komean vaikutuksen. Minne\nvain katsoi, kiilsivät auringossa kypärit, panssarit, sapelit, tykit\nja kanuunat. Valonheijastus oli niin väkevä, että silmiä häikäisi.\nSotajoukon päitten päällä väikkyi sinisessä ilmassa lippujen ja\nviirien värit. Rumpujen pärinä jalkaväessä, torvet ja pillit,\njanitsaarisoittokuntien helvetillinen räminä ja hevosten hirnunta\n— kaikki sekaantui yhdeksi mylläkäksi. Heti katsastuksen alussa\nsiirrettiin leiri syrjään, jottei estäisi sotajoukkojen liikkeitä, ja\nvasta sitten varsinainen katsastus alkoikin. Kuninkaalliset vaunut\nolivat tasangon nyppylällä, jonkun verran oikealla tiestä, jota\nrykmenttien piti kulkea. Ensimmäisissä vaunuissa istui kuningatar,\nyllään samettia, pitsejä, sulkia ja välkkyviä hohtokiviä, kauniina\nja komeana. Hänen majesteetillisilla kasvoillaan kuvastui naisen\nitsetieto, naisen, joka omistaa kaikki, mitä rohkeimmin unelmin\non voinut toivoa, hän kun omistaa sen aikuisista hallitsijoista\nkuuluisimman kruunun ja ehdottoman rakkauden. Samoin kuin hovin\nlikeisimmät herrat oli hänkin varma siitä, että kun kuningas — hänen\npuolisonsa — kerran istuutuu hevosen selkään, niin seuraa häntä,\nkuten aina tähänkin asti, voitto ja kunnia. Ja hän tunsi, että\ntänä hetkenä koko maailman silmät, Konstantinopolista Roomaan ja\nMadridista Pariisiin asti, tähtäävät häneen, että koko kristikunta\nojentaa käsiään häntä vastaan, yksin häneltä ja tuolta rautaiselta\nsotajoukolta toivoen pelastusta — ja hänen sydämensä täytti naisellinen\nylpeys. \"Meidän mahtimme kasvaa kasvamistaan ja kunnia nostaa meidät\nkaikkien muiden kuninkaiden yläpuolelle\", puheli hän itsekseen. Ja\nvaikka hänen puolisonsa vei tuskin kahdenkymmenen tuhannen suuruista\njoukkoa turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, sylkytti ilo hänen\nrintaansa eikä hänen valkoista otsaansa peittänyt ainoakaan pilvi.\n\"Katsokaa sankaria, katsokaa isäänne kuningasta\", puheli hän lapsille,\njoita vaunut olivat täynnä kuin linnun pesä poikasia. \"Kun hän palaa,\non maailma polvillaan häntä kiittämässä.\"\n\nMuissa vaunuissa nähtiin somia hovinaisia, piispanhiippoja ja vakavia,\nankaran näköisiä senaattoreja, jotka jäivät kotiin hoitamaan asioita\nherran poissa ollessa. Itse kuningas oli jo sotajoukon luona, selvästi\nhänet saattoi erottaa kukkulalla, keskellä hetmaneja ja kenraaleja,\njoitten rinnalla hän hevosensa selässä oli kuin jättiläinen. Joukkojen\npiti kulkea alempaa, ikäänkuin hänen jalkainsa juuressa.\n\nJylhästi jymisten, vitjojen kitistessä alkoi ensinnä tulla herra\nMarcin Kontskin tykkiväki; sitten seurasi jalkaväki, musketit olalla,\nkomentajina upseereja, joiden aseena oli sapeli ja pitkä ruoko —\nruo'olla oli pidettävä rivejä suorina. Nämä joukot olivat asetetut\nneliön muotoihin, ne olivat kuin mitäkin liikkuvia linnoituksia\nja marssivat erinomaisen täsmällisesti ja ikäänkuin jyristellen.\nMarssiessaan kuningattaren vaunujen ohi tervehtivät kaikki häntä\njymisevin huudoin, ja liput laskeutuivat kunniaa tekemään. Osa\nnäistä joukoista oli paremmissa puvuissa kuin muut, ja ne tekivät\naika komean vaikutuksen, mutta muhkeimmalta näytti kashubilainen\nrykmentti sinisissä puvuissaan, vyöllä keltaiset ruutisarvet. Siinä\noli erinomaisen komeita miehiä, kookkaita ja niin yhdennäköisiä,\nettä olisi luullut kaikkia veljiksi. Raskaat musketit olivat heidän\nväkevissä käsissään kuin ruo'ot vain. Pillin soidessa he seisahtuivat\nyhtenä miehenä kuninkaan eteen ja tekivät kivääreillään kunniaa niin\ntäsmällisesti, että kuningas tyytyväisesti hymähti. Mutta herrat\nrupesivat keskenään puhelemaan: \"Ei ole sulttaanin henkivartiostonkaan\nhyvä kohdata noita! Jalopeurojahan ne ovat eikä ihmisiä.\"\n\nHeti näiden perästä tuli kevyt puolalainen ratsuväki. Olisi luullut\nheitä kentaureiksi, niin eheän kokonaisuuden muodostivat hevonen ja\nmies. Miehet olivat niiden partiosotilaiden kunniakkaita poikia, jotka\naikoinaan olivat hävittäneet koko Saksan ja lyöneet sapeliensa ja\nkavioidensa alle kokonaisia rykmenttejä, jopa sotajoukkojakin Lutherin\nuskolaisia. Väkevinkään vieras ratsuväki ei voittanut sitä voimassa\neikä kevyinkään päässyt pakenemaan sitä. Chocimin luona oli kuningas\nitse sanonut: \"Kun ne pojat vain vie sotaan, niin he niittävät kaikki\nedestään kuin heinämiehet.\" Ja vaikka he tällä hetkellä hitaasti\nkulkivat vaunujen ohi, saattoi sota-asioihin perehtymättöminkin\nhelposti ymmärtää, että toden sattuessa vain tuuli voisi voittaa\nheidät nopeudessa ja käänteiden ja hyökkäysten äkkinäisyydessä.\nTorvet ja vaskirummut soivat, ja lippu lipun vieressä he marssivat,\nkädessä paljastettu sapeli, joka auringon väräjävässä loisteessa\nnäytti iskevän tulta. Sivuutettuaan kuninkaalliset vaunut alkoi heidän\njoukkonsa liikkua aaltona, sitten se pisti raviksi ja vihdoin se\nrupesi nelistämään. Se lensi eteenpäin jättiläiskaaressa, sivuutti\nuudelleen kuningattaren vaunut, mutta tällä kertaa kuin myrskytuuli\nja läpitunkevasti huutaen: \"Lyökää, surmatkaa!\" Sapelit olivat\nkoholla, kuin valmiina iskuun, hevoset lensivät sieraimet levällään,\nharjat heiluen, hullaantuneina hurjasta kulusta. Kaksi kertaa he näin\nmyrskynä menivät, vasta kolmannella kerralla he ihan äkkiä pysähtyivät,\nrivejä rikkomatta, niin täsmällisesti ja täydellisen tarkasti, että\nulkomaalaiset, joita oli hovissa, ja varsinkin ne, jotka ensi kerran\nnäkivät puolalaista ratsuväkeä, ihmeissään rupesivat katsomaan\ntoisiinsa, ikäänkuin eivät olisi uskoneet omia silmiään.\n\nSitten rupesivat rakuunat kedon täydeltä helottamaan katsojan silmään\nkuin kukkaset. Muutamia rakuunarykmenttejä oli saapunut Trembowlasta\nherra Jablonowskin johdolla, toisia olivat magnaatit panneet pystyyn —\nyhden oli kuningas itse kustantanut ja sitä komensi herra de Maligny,\nkuningattaren veli. Rakuunat olivat pääasiallisesti alhaisoa, mutta he\nolivat lapsesta asti istuneet hevosen selässä ja monet taistelut ja\ntulet olivat heitä karaisseet. He eivät olleet niin hirvittävät kuin\naateli, mutta harjaantuneet ja sodan vaivoissa sitkeämmät.\n\nVasta silloin sai kuitenkin silmä ja sielu mielitekonsa, kun tuli\nhusaarirykmenttien vuoro. Ne astuivat esiin arvokkaasti, kuten niin\nylhäisten joukkojen sopii, peitset pystyssä kuin metsä; päitten päällä,\nheikon tuulen hulmuttamina viirien taivaankaaren-karvaiset pilvet.\nHusaarien hevoset olivat suuremmat kuin muitten joukkojen, heidän\nvarustuksensa teräksestä ja kullalla silatut, hartioista nousi siivet,\njoitten sulat hiljaakin kulkiessa kahisivat kuten syvässä metsässä\nkuulee tuulen kahisevan oksien välissä. He esiintyivät juhlallisina\nja ikäänkuin ylpeinä. Tämä kaikki vaikutti niin mahtavasti, että\nkuningatar, hovinaiset, senaattorit ja varsinkin ulkomaalaiset vieraat\nnousivat seisomaan, paremmin nähdäkseen. Siitä joukosta henki vastaan\nuhka, ehdottomasti tuli jokaisen mieleen, että kun tuo rautainen vyöry\nvierii eteenpäin, niin se hävittää, pirstoaa, tuhoaa kaikki mitä eteen\nsattuu, eikä ole sellaista ihmisvoimaa, joka saattaisi sitä vastustaa.\n\nJa totta se olikin. Ei ollut kovinkaan kaukana aika, jolloin\nkolmetuhatta tästä joukosta hävitti tomuksi viisi kertaa lukuisemman\nruotsalaisjoukon; vielä likempänä oli aika, jolloin yksi ainoa\ntällainen rykmentti hävityksen henkenä kävi kautta koko Kaarle Kustaan\narmeijan; ja aivan hiljan oli tämä sama husaarijoukko tämän saman\nkuninkaan johdolla tuhonnut janitsaarikaartin niin helposti kuin se\nolisi ollut viljavainio vain. Useat niistä, jotka olivat ottaneet\nosaa Chocimin taisteluun, palvelivat yhä entisten lippujen alla ja\nvalmistautuivat nyt lähtemään vieraan pääkaupungin muureja vastaan\nylpeinä, voitonvarmoina, tyyninä kuin uutta viljaa korjaamaan.\n\nHenkenä tässä rykmentissä näytti olevan voima ja uhka. Äkkiä rupesi\neteläinen tuuli löyhyttelemään viirejä, hulmuttamaan hevosten\nharjoja, ja se nosti sotilaitten siivissä sellaisen kohinan, että\nandalusialaiset hevoset vaunujen edessä nousivat takajaloilleen.\nRykmentit tulivat noin kahdenkymmenen askeleen päähän vaunuista, sitten\nne tekivät käännöksen ja läksivät marssimaan eskadroonittain.\n\nSilloin näki rouva Taczewski viimeisen kerran miehensä ennen sotaa.\nHän ratsasti toisen rivin päässä, raudassa kiireestä kantapäähän,\nhartioilla siivet, päässä kypärä, jonka korvalliset kokonaan peittivät\nhänen poskensa. Suuri, kullanruskea, anatolilainen ratsu kantoi\nhäntä, raskaasta varustuksesta huolimatta, kevyesti. Se keikutteli\npäätään, helisteli ohjaksia ja pärskähteli ääneen, ikäänkuin antaakseen\nritarille hyviä enteitä. Jacek käänsi rautaan taottua päätään\nvaimoonsa päin ja liikutti huuliaan ikäänkuin kuiskaten jotakin, mutta\nvaikkei hänen suustaan kuulunut mitään selvää ääntä, arvasi hänen\nvaimonsa, että hän lausuu hänelle viimeisiä jäähyväisiä — ja hänet\nvaltasi sellainen rakkauden ja kaihon pyörre, että jos hän henkensä\nhinnasta olisi saanut muuttua esimerkiksi pääskyseksi, istuutua hänen\nolkapäälleen tai peitsensä päähän, saattaakseen hänet matkalle, niin ei\nhän hetkeäkään olisi epäillyt.\n\nJää hyvästi, Jacek, ja Jumala sinua varjelkoon! huusi hän, ojentaen\nkätensä häntä vastaan.\n\nJa Anulkan silmät tulivat täyteen kyyneliä, mutta Jacek ratsasti pois,\nauringon loisteessa, juhlallisena ja ikäänkuin pyhään tehtäväänsä\nvihittynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrinssi Aleksanterin rykmenttiä seurasivat toiset, yhtä loistavat ja\npeloittavat. Päästyään suuren kaaren päähän ne asettuivat samoille\npaikoille, joista läksivät liikkeelle katsastuksen alussa, mutta nyt jo\nlähtövalmiina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaunuista, jotka olivat kummulla, saattoi nähdä miltei koko sotajoukon.\nSekä likellä että kaukaa näkyi loistavia varustuksia ja kirjavia\npukuja, miekat välkkyivät, peitsien metsä törrötti taivasta kohti,\nviirit liitelivät pilvinä päiden päällä ja niiden alla helottivat\njättiläiskukkina liput. Lähempänä olevista rykmenteistä toi tuuli\nvaunuihin hevosen hien hajua, komentosanoja, vaskirumpujen jylhää\npärinää ja pillien kimakkaa vihellystä. Kaikista noista äänistä,\nhuudoista, ilosta ja taistelunhalusta henki vastaan voitto. Varma\ntieto, että risti voittaa puolikuun, pani kaikki sydämet sykkimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilmänräpäyksen viipyi kuningas vielä kuningattaren vaunujen tykönä,\nsitten hän täyttä ravia riensi sotajoukon luo, Krakovan piispan\nsiunaten nostaessa ristiä ja pyhäinjäännöksiä häntä kohti. Samassa\nvihlaisi torvien läpitunkeva ääni ilman ja hevoset ja ihmisjoukot\nsulloutuivat yhteen ja rupesivat hiljalleen lähtemään etelää kohti.\nEtunenässä saattoi nähdä kevyen ratsuväen lippuja, sitten tulivat\nhusaarit ja joukon päässä vihdoin rakuunat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrakovan piispa piteli molemmin käsin ristiä ja pyhäin jäännöksiä\npäänsä päällä niin korkealla kuin suinkin:\n\n— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, armahda kansaasi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa kohosi kahdestakymmenestä tuhannesta rinnasta laulu, jonka\nherra Kochanowski luultavasti juuri tätä sotaretkeä varten oli\nsepittänyt:\n\n    Edestäs, pyhä äiti\n    ja neitsyt puhtahin,\n    Poikaasi puolustamaan\n    nyt käymme taistellen.\n\n    Edestäs, maamme kallis,\n    ja kotka valkoinen [Puolan vaakuna]\n    kaadamme vihamiehet\n    kentällä kunnian.\n\n\n\n"]