[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3YHlta7i0WfSnTIZ56a2qXla9mTy4YgbtHvjpSRKBiM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3006,"Kysymys","Ebers, Georg",1837,1898,"3006-ebers-georg-kysymys","3006__Ebers_Georg__Kysymys",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1881,1883,16536,105755,false,72980,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Idylli\" by Georg Ebers is a fiction novel written in the late 19th century. The story unfolds in a vibrant setting that suggests rich cultural and historical influences, indicative of the author's background. The narrative likely follows characters involved in personal and social dynamics, primarily focusing on young Xanthe and her relationships as well as the intrigue surrounding her family and their social standing.  The opening of the novel introduces several characters preparing for the day, particularly emphasizing Semestre, the housekeeper, and the two servant girls, Chloris and Dorippe. They engage in their morning chores while expressing concerns over the household's management and shortages, setting a tone of tension around the family's wealth. The story hints at Xanthe's feelings of love and possible heartbreak regarding Phaon, juxtaposed against her father Lysander's health issues and social matters involving suitors and alliances. The vivid descriptions of the setting and interactions hint at deeper themes of love, duty, and societal expectations that will unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Järnefelt, Ellida",193,"Antiikin Syrakusaan sijoittuva idylli kertoo kahden naapuruksen välisestä suhteesta ja heidän lastensa rakkaudesta. Lawrence Alma-Tademan maalauksesta innoituksensa saanut kertomus kuvaa perhe-elämää ja avioliittoaikeita historiallisessa ympäristössä.","Georg Ebersin 'Kysymys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3006.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KYSYMYS.\n\nIdylli\n\n\nKirj.\n\nGEORG EBERS\n\n\nSuomentanut Liida J.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nWeilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantama,\n1883.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEmännöitsijä ja huoneenhaltija.\nXanthe.\nLysander.\nKaksi porsasta.\nKäynti merelle.\nVastaus.\n\n\n\n\nEmännöitsijä ja huoneenhaltija.\n\n\n\"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä ole\nkauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa valaise\nkyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette huomaa\nyhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät vielä ole\npuserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän, kuinka\npaljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä varastaneet,\nmutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin, ennenkuin te vaivaatte\nitsenne säästämään herramme omaisuutta!\"\n\nTuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha\nemännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä\npyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa\nsammuivat.\n\nDorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan\npääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen vielä\nkesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle niskalle\nkiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä molempien\nlamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän puoleen\nkääntyen:\n\n\"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa valkoisesta\neroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput, aivan kuin tämä\nrikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki. Kaksituhatta saviastiaa,\ntäynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan päivää sitten aitassa.\nMinkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi veljensä ja Mopsoksen\nviedä ne Messeneen?\"\n\n\"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?\" kysyi Chloris. \"Öljymarjat ovat ylen\nkypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on täytynyt\nmennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka pisaraa, vaikka\nmeillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on vuodessa. Kuinka\nmonta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan pudonneista hedelmistä! Naapuri\nProtarchon luona on korjuu kauan sitten loppunut, ja jospa olisin\nLysanderina...\"\n\n\"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi\", keskeytti emännöitsijä tyttöä.\n\"Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota\ntuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin?\nHerran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu\nolevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas\nja hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä\nvaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme, muuttuu\nhelposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on ikäänkuin oma\nlapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä suureksi. Me\ntäällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon, kärsivällisyyden\nja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä kaupungissa täytyy\nolla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy ymmärtää nopeasti ottaa\nvaari tilaisuudesta; mutta minun Alkiphron'ini oli jo lapsena\nviisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli kysymys jonkin makeisen\njakamisesta, tiesi hän aina siepata suuremman palan. Kun hänen äitinsä\nvielä eli, käski hän kerran poikaa antamaan hänelle paraimman vasta\nleivotuista kakuista, jotta hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin;\nja mitä vastasi poika? 'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että\nkoitan jokaista;' ja kun Klytemnestra sitten...\"\n\n\"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?\" keskeytti\nDorippe tuota kertomusta.\n\n\"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa\", vastasi emännöitsijä,\njolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän usein ymmärsi\nväärin hiljaisempaa puhetta. \"Ovatko liinavaatteet valmiit pestäviksi?\"\n\n\"Minä en kysynyt kakuista\", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in\nkanssa kujeellisen silmäyksen, \"minä tahdoin vaan tietää...\"\n\n\"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan\naikaa\", keskeytti Semestre palvelustyttöä. \"Te olette vahingoittaneet\nkuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo\ntäytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä\nkasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun\nkysyn teiltä jotain.\"\n\nMolemmat tytöt purskahtivat heleään nauruun.\n\nToisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi sointuvaksi\nsäveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas toinen toistansa\nlystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä kuuro oli\nja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona, ennen auringon\nnousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa milloin riemasteli\nheleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas sydämmen pohjasta\nhaikeasti valitti.\n\nHämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä kasvoihin,\nlöi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:\n\n\"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä, Dorippe,\nkatsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita. Lopettakaa\ntoki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen auringon nousua\ntuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin pilapuheet kummittelevat\nvarmaankin vielä teidän päissänne. Nyt suoriutukaa pois, eikä kukaan\nsaa koskettaa ruokaa, ennenkuin on järjestänyt tukkansa!\"\n\nTytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten huoneen,\njota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja enemmin\nvalaisi.\n\nSe oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti\nrakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli\nseisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta\nSyrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi\nmosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa, Hyadeneja,\njotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina kuvina kaikkia\nniitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat puutarhoja ja\nvainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen erityinen kuva ja\nkoko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.\n\nTakka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa hanhen\nsiivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.\n\nNyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta\nsitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla,\nja toi käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä\nmantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen\nympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin\nyhdistyy.\n\nRäiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista kattoa\nkohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana alkavan aamun\npuhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten huoneesen avattiin,\nkarkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin syrjään, hanhen\nsiivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.\n\nHiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa reunalla\nja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen, joka uskalsi\ntällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti tunnettuansa\nsisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä, mutta kuitenkin\njonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä hiukan, mutta\nsen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan, laskeutui hän jälleen\nistumaan. Sitten asettautui hän entistä mukavammin istuimellensa ja\nmutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan muutamia epäselviä sanoja.\n\n\"Iloitse!\" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. \"Suo\nminulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa\nantaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella\nkiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja oli\nymmärtänyt vanhuksen puheesta, \"täytyy olla kiitollinen lämpimästä\ntulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi ja näin\naikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa\nchitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette\nmonessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin,\nmutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun\nhiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin.\"\n\n\"Ja päälaelta\", naurahti vanhus, \"ovat ne pudonneet aivan. Teille\nnaisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää\nteitä kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä\nvaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin minä\nyhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe, mutta\nnyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat,\njoissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki,\nennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin suojeleva\nvaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua ainoastaan kylmyyttä\nhelposti kärsimään, arvelen minä, vaan myöskin kuumuutta. Minulla ei\nole mitään muuta valkoista kuin parta tässä leualla, harvat hiukset\npäälaella ja, jumalille olkoon kiitos, nämä kaksi riviä moitteettomia\nhampaita.\"\n\nIason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin\nvahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä\nvastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin\nmonta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:\n\n\"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä\nmiehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin ne\nkelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen kanssa ja\nkuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö vaan kiirehtii,\nniin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän taloomme on jokainen\nvieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut.\"\n\n\"En minä tullut syömisen tähden tänne\", vastasi vanhus. \"Minä olenkin\njo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin sinun,\nymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon emännän ja\nsen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua.\"\n\nTämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa vanhusta\nkohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten\nkiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:\n\n\"Me tahdomme olla yksinämme!\"\n\nTyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven\npielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi hänet,\nkohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos ja huusi:\n\n\"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei Xanthekaan\nsaa häiritä meitä.\"\n\n\"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin yhtyvät\npian Aphrodite ja kaikki Erotit\", huusi tyttö, hyppäsi yli kynnyksen,\nja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan\njälkeen. \"Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa\nkärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet\nhuonokuuloisiksi.\"\n\n\"Huonokuuloisiksi?\" kysyi vanhus kummastellen.\n\n\"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen, samaten\nXanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista, alkaa\nkärsiä kuuroudesta.\"\n\nVanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja korottaen\nääntänsä, sanoi hän mielistellen:\n\n\"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouva\nSemestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?\"\n\nEmännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä\nuunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui\nyläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella\ntarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen puheestansa.\n\nIason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa toisiansa\noli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa vähemmän nopean,\nmutta vahvemman lammaskoiran päällehyökkäystä.\n\n\"Sinä tiedät\", aloitti vanhus, \"että kun me molemmat kauan aikaa\nsitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon, olivat\nnykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän isällänsä.\nKolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle. Vanhin,\nAlkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana hoitanut,\nmuutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi kauppiaaksi, ja\nisän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa runsaasti kullalla,\nhopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla talolla; maatilan\njakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani, näistä molemmista\nensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun herrasi rakensi\nitselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän kattomme alla kukoisti\nyksi ainoa poika, komea Phaon, teidän kattonne alla suloinen Xanthe.\nMinun herrani matkusti nyt Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä\nmeidän ja teidän öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan\nperillisen holhojan kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut\nhänelle. Hän toivoo tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että\nPhaon on luotu Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan\nmitään muuta, kuin että Hymen —\"\n\n\"Että Hymen, arvelet sinä\", keskeytti Semestre häntä, \"että Hymen\nyhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada;\neivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on hyljännyt\ntalonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta, sinusta ja\nteistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu myöntyväisemmäksi,\nsillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän omaisuudet.\"\n\n\"Kaikki olisi taas yhtä, niinkuin Dionysion aikana.\"\n\n\"Ja teillä yksin olisi siitä etua.\"\n\n\"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen,\nkun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen\nmuurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen\npitäisi.\"\n\n\"Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin\", huusi Semestre. \"Ei\nniissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin teidän.\"\n\n\"Minä tahdoin vaan sanoa -\"\n\n\"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään\nherrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin\noppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa.\"\n\n\"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun emäntien\nkuoleman jälkeen ei ole lakannut -\"\n\n\"Me emme koskaan vielä ole häirinneet rauhaa.\"\n\n\"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta kuinka\nusein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt paimenten ja\nviinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille yhteinen, ja\nkauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on jo tullut\nturmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun herrasi\narvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -\"\n\n\"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme\nlaittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on aivan\nkohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata sillan\nmuurit. Me emme anna perää ja jos te...\"\n\n\"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee siitä\njuuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja teidän\nXanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan neuvoasi,\naivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen tavalla sinä\nhoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit -\"\n\n\"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa\nerästä perillistä!\"\n\n\"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule sinulle\nProtarchon nimessä.\"\n\n\"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta\nminä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle\nsanoin: minun isännälläni on toista mielessä.\"\n\n\"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei ainoastaan\nmeidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten hyödyttää tätä\ntaloa.\"\n\n\"Ei tätä taloa, ainoastaan teitä. Minua ei sinun tuumasi voi\nmiellyttää.\"\n\n\"Ja minkä tähden ei?\"\n\n\"Minä juuri en tahdo sitä, mitä te.\"\n\n\"Minä en tahdo, se on naisten vaikuttavin syy!\"\n\n\"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota\nminä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron\nSyrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä\nkosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä,\njoka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten.\nMe olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä päivinä,\nkenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa Messenestä tänne\nkatsomaan morsiantansa.\"\n\n\"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän\nPhaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan,\nniinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -\"\n\n\"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin\nDionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen\ntämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen lemmikki,\nLeonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei tulekkaan\npuuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien marmori-istuimien\nuudistamiseen.\"\n\nTämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja kiivaudella\nhuusi hän:\n\n\"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! Ollaksesi\nAlkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. Jos\nLysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinun\ntyötäsi, ainoastaan sinun, mutta me...\"\n\nSemestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti myrttisauvaansa\nja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä huutaen:\n\n\"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt, joka\nkerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti; mutta\nte, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä itsellenne.\nMenneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme odottaneetkaan.\nViinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua teiltä...\n\n\"Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä tehdä\ntuolla siunauksella.\"\n\n\"Ja kukapa on tappanut harmaan kissani?\"\n\n\"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut kauneimman\nkyyhkyisparin poikaset.\"\n\n\"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän\ntoimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana\nlensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon\nole kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä\nkorppikotkana?\"\n\n\"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä\npäivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut\nkipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa.\"\n\n\"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!\" huusi\nSemestre. \"Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni sauvalla,\nsanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy- tai\nviikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen teitä\nkylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon, josta\nsanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii levätä\nkotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä, vaan niin\nsanoo Lysander, herrani ja käskijäni.\"\n\n\"Sinun tahtosi on myös hänen\", keskeytti Iason vanhusta. \"Kaukana\nolkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen jälkeen,\nkun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi kutsua\nemännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin kukaan\nmuu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat ovat Eros ja\nAphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja pehmoisten\ntyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä jumalallisella,\nvastustamattomalla kaikkivallalla.\"\n\nSemestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa\nkivilattiaa huusi hän:\n\n\"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi\nnuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää,\nkuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun hän\nvielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin yhdessä\nkasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne tottuvat\ntoisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan, mutta sydän\njäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras voidellulla tukalla ja\nkauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin asettaa Kyprisin poika\nnuolen kultaiselle kaarelle.\"\n\n\"Mutta hän ei ammu sitä\", huusi Iason, \"jos hän tietää, että toinen\nvasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa jokaisen\ntytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella toista\nnuorukaista kohtaan.\"\n\n\"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta\", vastasi Semestre\nnopeasti. \"Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin rakkaudesta\nmeidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia toista tai antaa\nkosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen pahoillani, että\nolen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen paremmin kuin sinä\nmeidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän leikkikumppaniansa, kuin\npilari tuolla vasemmalla puolella uunia kaipaa sitä, joka on oikealla\npuolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä kylläksi kauan saman katon\nalla.\"\n\n\"Tiedätkö sinä, mitä marmori tuntee?\"\n\n\"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin\npaljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven\ntakana?\"\n\nEmännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja siitä\nsyntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:\n\n\"Saammeko tulla? Täällä on sanansaattaja Protarcho'lta.\"\n\n\"Päästä hänet sisään\", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni ovi\nkokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä Mopsos,\niloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu riippui hänen\nkäsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut pylväskäytävään, otti hän\nleviäreunaisen matkahatun pois hänen ruskeilta kiharoiltansa, mutta\nmusta Dorippe kävi hänen takanansa ja työnsi vitkastelevaa naisten\nhuoneen kynnyksen yli, niinkuin venettä työnnetään mereen.\n\nEmännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että\nProtarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin\nomansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja\nlähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi\nhän jo tänään tulla.\n\nPuhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti koossa\nhänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän yläpuolella,\nja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.\n\nEmännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi sen\nvielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti sitten\nhidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin\nsaada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää\nkirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.\n\n\"Luenko minä?\" kysyi vanhus.\n\n\"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin\", vastasi emännöitsijä ja\nveti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän\nkirjoittaa. \"Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni\nuutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan,\nkoskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske\nXanthe aamiaiselle!\"\n\n\"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo\", huusi tyttö, joka vastahakoisesti\nnyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä\nrakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa\nMesseneen.\n\n\"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin\npoika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla\nProtarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea\npoika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin\npuoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme\nMessenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia\nrannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat\nkantavat.\"\n\nSemestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon\nja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän\npuutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen\nvoisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän näki\nsisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen\nrikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta\nsanansaattajalta:\n\n\"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?\"\n\n\"Minä itse kannoin vaatteita\", vastasi Mopsos, \"ja asetin ne semmoiseen\nkauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia\nvastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla\nAlkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin...\"\n\n\"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe\", keskeytti Semestre sanansaattajaa,\njonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja\nkun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti\nhän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen\nmieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin\nvastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:\n\n\"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!\" Ei kumpainenkaan näyttänyt\nkuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta,\nkääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:\n\n\"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat\ntyttörievut!\"\n\n\"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla\", sanoi\nIason ja nauroi.\n\n\"He eivät voi kuulla\", kiivastui Semestre. \"Mopsos on hävytön, kelvoton\nveitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta\nminä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä\nsinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään,\nettä meidän tyttö on määrätty Leonaxille.\"\n\n\"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi\nkuin tuota vierasta nuorukaista?\"\n\n\"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!\" huusi\nSemestre. \"Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön,\nsillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten,\njotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan\nkokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle,\nettä hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn\npaistinvartaani ääressä.\"\n\n\"Siinä olet sinä paikallasi\", huusi Iason, \"mutta etpä sinä käännä sitä\nvielä Leonaxin hääkemuja varten.\"\n\n\"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen\nlupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen\nsyöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää\nrakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia,\neikä Leonaxia kohtaan!\"\n\n\n\n\nXanthe\n\n\n\"Xanthe, Xanthe\", huusi Semestre vähän, myöhemmin, \"Xanthe! Missä\npiiloittelee tuo tyttö?\"\n\nEukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti\naikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän,\nhakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä,\nkaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen\naamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän\npaljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia\npaisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.\n\nSitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea\naikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui\nhyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.\n\nAinakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa\nvierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja\njoka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena\nniin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli,\njoka kerta oli hän huutanut \"Xanthe\" ja yhä vaan \"Xanthe.\"\n\nMutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon\ntaaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei\nhänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut\nminkäänlaista vastausta.\n\nEipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla\nkaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja\nhuutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.\n\nTänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.\n\nKyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan\nkimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen\nkaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta\ntuolla pihalla.\n\nHän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen\nkuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona,\ntyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut\nhäntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi\njättänyt lempipaikkaansa lähteellä.\n\nLoristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla.\nUsein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään,\nja se olikin herttainen paikka!\n\nSolisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui\nvasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua,\nläpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat\nympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä.\nJokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta\nukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä\nnäkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava,\nkuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin\noli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen\npyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin,\nvieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen\npeplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä\nlähteen pohjaan.\n\nAivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty\nsmaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin\nvihertävän kirkas oli tämä vesi.\n\nEdelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn\nuurteen läpi.\n\nAivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui\nsieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi\nyli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä\nrehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot,\nedestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet\nlammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi\nlevätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä\nsananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat\nnukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.\n\nXanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.\n\nJos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki\nhän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle\nlähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle\nrannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.\n\nJa tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka\nviheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä\ntahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat\npäittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle\nyli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja\ntummempia hedelmiä.\n\nNuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot\npistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa\nlehdistössä.\n\nHehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla\nherättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa\nja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen\nhuulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja\npersikkakukat puitten oksilla.\n\nKummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi\nkevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä.\nVahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä\nloisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja\nsolakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain\ntotiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.\n\nLaajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin\nkalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä\nmantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki\nhän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi\ntäällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan\nkaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli\ntaivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset\npurjeet merellä.\n\nLempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa. Niitten\nhyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla\nkyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat,\njotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.\n\nSamaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä,\nsamoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai\npuutarha.\n\nKumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean\nkaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen\nlepäävän Etnan luminen huippu.\n\nNyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja\netäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin\nmeri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.\n\nIhmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut\nlähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.\n\nTosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin\ntänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren\njumala, uinahteli päivänpaisteessa.\n\nToisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun\nvalkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa\nnäkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän,\nettä viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen\nalla.\n\nNe olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin\niloinen.\n\nMuutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset\nheiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä\nhilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.\n\nKun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe\nkuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa\nsuomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä\nnäkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut\nsuinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään,\nse oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka,\nNereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka\nhe iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja\nmilloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas\nliihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa\nsuloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat\nkätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.\n\nJoka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei\nainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se\nsiellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.\n\nSinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui\nusein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa\nkalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja\nvalkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.\n\nMutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla\nhiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon\nnelivaljakkoinensa.\n\nSynkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla\nruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle\nmereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi,\ntummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta,\nmatalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti\nsekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot\ntaivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla\nmarmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti\nlepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja\nnäkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne\nantoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys\nvalloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään\nliehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla\nja päällä hurjan kiljuntansa.\n\nMutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat\nmaidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle\nkasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien\nvuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli\nkukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan\nnelivaljakon tielle.\n\nTänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita\nkorkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä\nnuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille\npäätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit\ntervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen\nlepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen\naallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi\nmyöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut\ntänään tullut lähteelle.\n\nMikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän\nkenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?\n\nKotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli\ntapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:\n\n\"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän\naivan varmasti narrin kuvan sieltä.\"\n\nKielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan\nharvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut\nilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen\nvartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen\npaksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli\nhänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä,\njotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja\nkun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; \"Mitähän jumalat ovatkaan\nmääränneet minulle tulevaisuudeksi?\" Mutta voitiinpa myös usein hänen\nkatseestansa lukea vastaus: \"Varmaankin jotain kaunista.\"\n\nMutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden\nkuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein\nsydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä.\nHän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä\nhitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia\npitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun\nsitä on haavoitettu.\n\nNiin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki,\njoka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru\ntuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän\niloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan\nDorippe'n.\n\nHänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä\nainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki\nXanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia\nja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset\nhänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet\nmieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä\nylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut,\nettä Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa\nrammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja\nniinmuodoin täytyi sen olla totta.\n\nJumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?\n\nTäytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?\n\nOnko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi\nkaipausta itkeä?\n\nEi suinkaan?\n\nNiin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein\nviimeiseksi säästetyksi.\n\nKun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin\nkummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin\nhuiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan\nnauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin\nkyyneleitä?\n\nJoka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on\nsuotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta,\nniille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman\narmolahjaksi.\n\nOlikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?\n\nKyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä\nja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.\n\nMutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä\nmeni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa,\njoka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä\nmaatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän\nsinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan\nvanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän\noli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen\nviemään.\n\nVanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi\nja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla\npuolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja\nsekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.\n\nXanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi\nhänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään\nmuistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.\n\nNyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne.\nEräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta\nmustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.\n\nMitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän\nnoin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa\nalahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!\n\nEi kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa\nkaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan\nhänen herransa poikaa, Phaonia.\n\nEi Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois,\njos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän\ntahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre\ntotta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen,\njota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli\nemännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä\nja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla,\nkun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään\nauringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan\nhurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan\nsivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen\nhidasta kieltänsä!\n\nSitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka\nsemmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun\nsoittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset\ntuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo\nnyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän\npahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota\neukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää\nosoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen\nkasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.\n\nMutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti\nrikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja\nhänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja\nhaaveksivaisemmalta.\n\nSemestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli Xanthe\nkuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun\nemännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja\njättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä\nmuuten oli tapana tehdä.\n\nEnnenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin\nvuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin\nvaromattomasti, että se oikein koski.\n\nKauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien\nhiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin\npian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää\nsitä, ett'ei hän tukehtuisi.\n\nSandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka\nhän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen,\njolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle\npantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin\noli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja\nleikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko\nSemestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli\ntehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää,\nkuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.\n\nMutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut\nlevolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen\nympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.\n\nVasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas\nmuistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt\nlähteellensä.\n\nSieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin\nkaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain,\nsukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja\nsaanut koskea.\n\nMutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen\npalvelija pihalle.\n\nKun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle\nhyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen\nsydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken\nmurheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin\nolisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä\nsiitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.\n\nHän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut\nsitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei\nhän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän\noli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.\n\nItkeä!\n\nKenen tähden?\n\nTuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla\nalhaalla!\n\nHän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että\nhän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin.\nMutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet\npunaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun\nhe ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.\n\nKaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen\npieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.\n\nHe olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä,\njoita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt\nyhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle,\nympärimuuratulle lammelle.\n\nPoika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle\npienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei\ntyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka\nhänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja\nsitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika\npysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta\npienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.\n\nLapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun\ntodistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun\noikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti\npoikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti,\nkuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen\npienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:\n\n\"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja\nnäkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka.\"\n\nSitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä\nolkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi\nmolemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:\n\n\"Nyt suudelkaa toisianne!\"\n\nPienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta\nsuutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti\nsuulla.\n\nXanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti\nlaaksoon.\n\nKulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä\nelämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä,\njolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen\nkanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären\nkanssa.\n\nMutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse,\nolivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.\n\nKun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja\nlehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt\nhiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn\nristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin.\nVirta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti\nsitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä\nhyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä\nainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta\nhän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille\nkylliksi.\n\nJos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja\nkivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen\naina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna\nja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi\npistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon\nistuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä myöskin\nnuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä\nkuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas\nloistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin\nkirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.\n\nNyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen\nserkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut\nhänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin\nsen täytyisikin niin olla.\n\nEi Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa\ntaikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki.\nÄänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta\nvalitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.\n\nMiehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet\nvastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita;\nnaiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien\nkaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille\ntulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan,\nmutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.\n\nTuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa,\nja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka\nantoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja\nhänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän\narvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa\ntosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla\ntavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin\nhäviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo\ntörkeät pojat Syrakusasta.\n\nHän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä\npuheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä,\nluoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.\n\nKysymättä puhui hän harvoin.\n\nHän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka\ntoimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.\n\nHarvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.\n\nHitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös\nhyvin lopettaa.\n\nHäntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä\nnuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa\ntäydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla\nhän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta\ntyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin\nja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti\nitseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja\nkaksipäisen huilun tahtia.\n\nTosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota,\nhänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta,\nkun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista\ntarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät\npuhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä\nleimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja valtavana kuin laavavirta,\njoka hiljaisella äänettömällä kulullansa kumoo kaikki esteet, arveli\nhän, että Phaon ei vaikenisi sielun ja sydämmen köyhyydestä, vaan sen\nvuoksi, että tunteet, jotka häntä liikuttivat, olivat niin rikkaat ja\nvoimakkaat, ett'ei mikään kuolevainen suu voisi pukea niitä sanoihin.\n\nTästä kaikesta huolimatta oli Xanthe tänään suutuksissaan\nkumppanillensa, ja tytön vihalla on kaksi silmää, joista toinen on\nsokea, toinen terävämpi kuin haukan.\n\nMitä neitonen tavallisesti piti arvossa ja mielellään näki Phaonissa,\nei hän ottanut lukuun tänään, mutta hänen puutteistaan hän nyt näki\npienimmätkin.\n\nTosin oli hän osoittanut sanaakaan sanomatta paljon rakkautta, mutta\nhänhän oli mykkä kuin kala ja olisi kyllä kehunut itseänsä ja vaatinut\nkiitosta aivan kuin kaikki muutkin, jollei hänen hitaisuutensa olisi\nkahlinnut hänen kankeaa kieltänsä.\n\nVast’ikään täytyi hänen ojentaa laihalle Iphikselle kätensä, koska\nhän siinä liian hitaasti liikkui. Hän oli uninen, ujo haaveksija, ja\nhän tahtoi sanoa hänelle, että se olisi hänelle sopivampaa oikaista\nitseänsä mukavasti vuoteelle ja ennemmin opetella yhä enemmän\nhiljaisuutta, kuin kosia vieraita tyttöjä ja riehua hurjien poikien\nkanssa koko yön.\n\n\n\n\nLysander.\n\n\nKun Xanthe lähestyi isänsä huonetta, kuuluivat Semestren huudot ja\nmonauluksen [soitannollinen kalu, jota puhallettiin niinkuin meidän\nflagelotia taikka klarinettia] iloiset säveleet.\n\nEräs silmänkääntäjä oli hankkinut sisäänpääsöä maatilalle ja näytti\nnauraville katsojillensa opetettujen kukkojensa temppuja.\n\nHän oli kääpiömäisen pieni mies, varustettu ulospäin kaarevilla\nsäärillä.\n\nHänen lyhyellä kaulallansa oli suuri pää, pitkälle etenevällä otsalla,\njoka varjosti alttaanin tavoin läpitunkevia silmiä.\n\nTämän miehen höyheniset näyttelijät asuivat kaksipyöräisissä rattaissa,\njoita veti pieni kirjavasti koristettu aasi kylästä kylään ja\nkaupungista kaupunkiin.\n\nNyt seisoi kolme kukkoa ja neljä kanaa kärryin kannella, ja ne\nnäyttivät hyvin lystillisiltä, sillä heidän viisas omistajansa, joka\nhyvin tiesi, mikä miellyttää lasten ja talonpoikien silmiä, oli\nmaalannut heidän alkuaan valkoiset höyhenensä missä heleänpunaisiksi,\nmissä loistavankeltaisiksi.\n\nKärryjen vieressä seisoi vaalea, surkeannäköinen poika, joka puhalsi\niloista nuottia monauluksella.\n\nLysander, Xanthen isä, oli antanut tuoda itsensä huoneen edustalle\nauringon paisteesen ja katseli näytelmää kauniisti kiilloitetusta\nöljypuisesta nojatuolistansa.\n\nKohta kun hän huomasi tyttärensä, viittasi hän hänelle, silitteli hänen\npäätänsä, tytön koskettaessa huulillansa hänen otsaansa, ja sanoi:\n\n\"Hauska näytelmä! Molemmat kanat tottelevat tuota pientä miestä, kuin\nolisivat ne taipuvaisia lapsia. Minua ilahuttaa, että hän on tullut,\nsillä jolta kohtalo on kieltänyt, niinkuin minulta, nauttia hauskuutta\ntuolla ulkopuolella, sen täytyy olla kiitollinen, jos se löytää tien\nhänen luoksensa. Sinun jalkasi kepsuttelevat, Dorippe. Siellä jossa\nhuilu korottaa ääntänsä, siellä panee se tyttöjen jalat liikkeelle,\nniinkuin tuuli poppelin lehtiä. Mieluimmin tahtoisitte te kai kohta\naloittaa tanssilla!\"\n\nTämän puheen aikana oli Mopsos lähestynyt soiton tahdin mukaan\nrakkahintansa. — Mutta Semestre astui hänen tiellensä ja huusi,\npuoleksi nuorukaiseen, puoleksi herraansa kääntyen:\n\n\"Nyt ei hypätä. Joka aamulla tanssii, se katkaisee illalla jalkansa.\"\n\nLysander nyykäytti emännöitsijälle myönnyttäväisesti ja sanoi:\n\n\"Niinpä mene sitten sisään, Chloris, ja tuo tälle kanojen kuninkaalle\ntuoppi viiniä, leipä ja kaksi juustoa.\"\n\n\"Kuinka monta juustoa?\" kysyi vanhus.\n\n\"Kaksi\", vastasi Lysander.\n\n\"Yksi on enemmän kuin kylläksi\", keskeytti häntä Semestre. \"Sinä tuot\nvaan yhden, Dorippe.\"\n\nParantuva kohotti hymyillen olkapäitänsä, tarttui vieressään seisovan\ntyttärensä käteen ja sanoi niin hiljaa, ett'ei vanhus voinut kuulla:\n\n\"Enkö minä ole tullut aivan semmoiseksi kuin tuon pienen paksupään\nkanat? Semestre käskee, ja minun täytyy totella hyvällä taikka pahalla.\nTuolla menee hän Chloris'in jäljessä pelastamaan toista juustoa.\"\n\nXanthe hymyili suostuvaisesti, mutta Lysander korotti äänensä ja huusi\nsilmänkääntäjälle:\n\n\"No nyt, ystäväiseni, näytä, mitä sinun näyttelijäsi taitavat. Te,\nnuori väki, sinä, Mopsos, ja sinä, Dorippe, hypätkää minun mielikseni,\nniin kauan kuin monaulus kaikuu ja vanhus on sisässä.\n\n\"Ensin tahdomme me tietää, mitä kanat taitavat\", huusi mustatukkainen\npalvelustyttö, ripustautui rakastettunsa käsivarteen ja kääntyi\nMopsoksen kanssa näytökseen päin, joka nyt alkoi uudestaan.\n\nSilloin kuului monta kummastuksen huutoa ja monta naurahdusta,\nsillä kun pieni mies komensi suurinta kukkoansa näyttämään\nratsastus-taitoansa, hyppäsi se nopeasti aasin selkään; kun hän käski\nsitä puhdistaa hänen hevostansa, veti se punaisen sulan harmaan elävän\npääkoristeesta, ja lopuksi näyttäytyi se myös rummuttajana, alkaen\nlaulaa pitkälle kurotetulla kaulallaan.\n\nVielä vaikeampia tekoja tekivät kanat, sillä ne vetivät jokaiselle\nkatsojalle puisesta laatikosta puun lehden, jossa oli nähtävänä\nmerkkejä.\n\nAinoastaan silmänkääntäjälle oli tämä huono kirjoitus ymmärrettävä,\nmutta sen oli ilmoittaminen varmoja tietoja tulevasta onnesta, ja tuo\npieni tarjoutui selittämään jokaiselle kirjoitusta.\n\nKanajoukon kasvattaja oli viisas mies ja tarkkakuuloinen. Hän oli\nselvästi ymmärtänyt, että Semestren toimesta oli hyvä juusto häneltä\npääsevä, ja kun emännöitsijä nyt palasi takaisin, käski hän yhtä\nkanoista sanomaan jokaiselle läsnäolevalle, kuinka monta vuotta kukin\non jo vaeltanut maan päällä. Xanthelle raaputti lumivalkea eläin\nkullankellertävällä päällä seitsemäntoista ja Mopsokselle täydellisesti\noikean asianlaidan mukaan kaksikymmentäkolme kertaa.\n\n\"Nyt ilmoita meille myös tämän arvoisan rouvan ikää\", käski\nsilmänkääntäjä kanaa.\n\nSemestre antoi Chloris'in kertoa, mitä tuo pieni oli sanonut, ja epäili\njo, eikö hän kuitenkin hankkisi \"arvoisan rouvan\" tähden hänelle toista\njuustoa, kun kana alkoi raappia.\n\nKuuteenkymmeneen saakka seurasi hän linnun kynttä suostuvilla\nnyykäyksillä, viidennelläseitsemättä puristi hän huulensa lujasti\nyhteen, seitsemälläkymmenellä vetäytyivät hänen otsansa rypyt rajuilman\ntavoin kokoon, kahdeksannellakymmenellä löi hän myrttisauvalla maata,\nja kun kana yhä nopeammin raappien lähestyi yhdeksättäkymmentä ja\nsataa ja hän näki, että kaikki katsojat nauroivat ja hänen herransa\ntyytyväisenä itseänsä piteli sivuista, kiiruhti hän vihoissaan takaisin\nhuoneisin.\n\nNiinpian kuin hän oli kadonnut oven taakse, heitti Lysander tuolle\npienelle puolen drakmia ja huusi käsiään taputtaen:\n\n\"Nyt, lapset, pankaapas nyt tanssia, sillä ensi kiireessä me emme näe\nSemestre rouvaa uudestaan. Sinä olet hyvin tehnyt asiasi, ystäväni;\nmutta tule nyt tänne ja selitä meille kanojesi ennustuspuheet.\"\n\nSilmänkääntäjä kumarsi, painaen ison päänsä alas ja nopeasti taas ylös\nnostaen, sillä hänen lyhyt selkänsä näytti olevan liikkumaton, lähestyi\nisäntää ja tarttui pienillä pyöreillä sormillansa Lysanderin kädessä\nolevaan lehteen; mutta tämä viimemainittu veti sen takaisin ja sanoi:\n\n\"Ensin tämä, sitten minä, sillä hänen tulevaisuus on pitkä, mutta minun\n—\"\n\n\"Sinun\", keskeytti häntä tuo pieni ja jäi seisomaan Lysanderin eteen,\n\"sinun on muodostuva ilahuttavasti, sillä kana on vetänyt sinulle\nlehden, joka lupaa rauhallista onnea.\"\n\n\"Orvokkilehden!\" huusi Xanthe.\n\n\"Niin, orvokkilehden\", toisti silmänkääntäjä. \"Anna se minun käteeni!\nTuossa on, — katso vaan tänne, tuossa on seitsemän merkkiä, ja\nseitsemän, — senhän tietää jokainen, — seitsemän on terveyden luku.\nHiljainen onni ja hyvä terveys, se on sinun orakelisi.\"\n\n\"Kyllä jumalat sitä olisivatkin minulle velkaa näin pitkän kärsimisen\njäljestä\", huokasi Lysander. \"Kaikessa tapauksessa tule tänne jälleen\nyhden vuoden kuluttua, ja jos sinun kaakottava pythiasi ja tämä\nlehti ovat ilmoittaneet totuutta, annan minä sinulle ison kappaleen\nvaatetta uudeksi takiksi, jos minulle on silloin suotu ilman nojaa ja\nkainalosauvaa tuoda se sinulle, mutta koeta sentään onneasi mieluimmin\njo kuuden kuukauden kuluttua, sillä sinun chitonisi on kipeämpi kuin\nminä ja on tuskin elävä kokonaista vuotta.\"\n\n\"Ei puoltakaan\", vastasi silmänkääntäjä viekkaasti hymyillen. \"Anna\ntuoda minulle jo tänään tuo vaatepalanen, jotta minä, palattuani\nkuukauden perästä, voisin huvittaa vieraita sinun parantumisjuhlassasi\nsoveliaammassa puvussa. Enhän minä ole mikään jättiläinen enkä ole\nvähentävä erittäin sinun varojasi.\"\n\n\"Me tahdomme katsoa, mitä löytyy\", nauroi Lysander, \"ja jollen minä\nheitä sinua, kun sinä kolmenkymmenen päivän perästä palaat, huolimatta\nsinun komeasta takistasi, huonona ennustajana ovesta ulos, saa sinun\nhuilunsoittajasi myös kappaleen liinavaatetta laihoille jäsenillensä.\nMutta ilmoita nyt tyttärellenikin hänen tulevaisuutensa.\"\n\nTuo pieni otti lehden Xanthen kädestä ja sanoi: \"Se johtuu öljypuusta,\non erinomaisen pitkä ja sillä on valoisa ja pimeä puoli. Sinä olet\nsaavuttava korkean i'än ja sinun elämäsi on muodostuva suloiseksi tai\nvähemmän onnelliseksi, aina sen mukaan kuinka sinä sen otat.\"\n\n\"Aina sen mukaan kuinka sinä sen otat\", toisti tyttö. \"Se on oikea\nkanojen-ennustus. 'Miten toimi, siten menestys', se oli jo imettäjäni\nkolmas lause.\"\n\nTätä sanoessaan heitti hän lehden pettyneenä ja suuttuneena maahan ja\nkäänsi pienelle selkänsä.\n\nSilmänkääntäjä katseli häntä terävästi ja tutkivasti, nostaessaan\nei niinkään vähällä raivolla pientä lehteä. Sitten katseli hän\nystävällisesti tytön isään, huusi tytön takaisin, näytti sormella\nöljylehden sisäpuolta ja sanoi:\n\n\"Katso vaan näitä viivoja pienillä pisteillä tässä päässä. Se on etana\npienillä sarvilla. Hidas eläin! Se ei kehoita kiirehtimään. Jos mielesi\ntekee juosta, seisauta jalkasi ja kysy, mihin tuo tie vie.\"\n\n\"Ja kulje elämän läpi kuni alas laaksoon päin nariseva vaunu\npidätinpölkyillä\", keskeytti Xanthe häntä. \"Sinun hupaiselta kanaltasi,\njoka kuormitti rouva Semestreä sadalla vuodella, toivoin minä kuulevani\ntoisia asioita, kuin viisaita neuvoja.\"\n\n\"Kysy vaan siltä sitä, mitä sydämmesi haluaa\", vastasi pieni, \"eikä se\njää sinulle vastausta velaksi.\"\n\nTyttö katseli silmänkääntäjää epäilevästi, mutta hän voitti kuitenkin\nhalun, saada tietää enemmän tulevaisuudesta, sillä hän pelkäsi isänsä\npilkkaa.\n\nTiesihän hän, että, kun Lysander oli terve ja vapaa tuskista, ei\nhäntä mikään niin sydämmen pohjasta huvittanut, kuin kiusailla häntä\nkyyneliin asti.\n\nSairas arvasi, mitä hänen tyttärensä ajatteli, ja hän sanoi\nkehoittavasti. \"Anna vaan kanoille tehtävää! Minä panen molemmat\nkorvat kiini niinkauaksi, kuin sinä kysyt orakelilta. Niin, niin,\ntuskinpa sitä paitsi kuulee omia sanojansa monauluksen ja tuon hullun\nväen riemuhuutojen vuoksi. Niin varmaan kuin mesikakku houkuttelee\nkärpäsiä, niin varmaan tuommoinen ääni houkuttelee tanssihaluista\nväkeä luoksensa. Koira vieköön! Tuolla hyppii jo neljä iloista paria!\nAinoastaan Phaonia tuolta ylhäältä minä kaipaan, Sanotaan, että\nvuode on tullut hänelle kotona liian kovaksi ja että hän on löytänyt\nSyrakusassa pehmeämpiä patjoja. Meillä on tämä päivä jo kauan sitten\nalkanut, kaupungissa kenties ei eilinen ole vielä lopussa; minun käy\nsääliksi tuota kunnon poikaa!\"\n\n\"Onko se totta\", kysyi Xanthe punastuen, \"että eno hakee hänelle\nMessenestä rikasta morsianta?\"\n\n\"Niin se kai on, mutta kosimisessa ei aina saavuteta tarkoitusta. Eikö\nPhaon ole uskonut sinulle mitään isänsä toiveista? Niin pyydän minä\nsinua kysymään tuolta pieneltä, muutoin ansaitsee hän aivan liian\nvähällä vaivalla uuden vaatteen, ja sinä pelastat minut moitteesta,\nettä minä olen tuhlari.\"\n\n\"Min'en tahdo; mitäpä tuommoinen hulluus olisikaan\", vastasi Xanthe\npunehtuvilla poskilla ja hankki lähestymään taloa.\n\nHänen isänsä kohotti olkapäitään ja kasvonsa kääntäen huusi hän tytön\njälkeen:\n\n\"Tee, mitä sinä tahdot, leikkaa kuitenkin kappale ruskeasta\nvillakankaasta ja tuo se silmänkääntäjälle.\"\n\nTyttö oli kadonnut huoneesen. Yksitoikkoisesti soi sävel, jonka poika\nlakkaamatta houkutteli monauluksesta, mutta yhä iloisemmaksi tuli\nnuoriso, yhä vilkkaammin liikkuivat jalat.\n\nIkäänkuin myrsky olisi tarttunut heihin, niin liehui moni kirjava\nvaate, niin lensivät nauhat ja kädentaputukset soiton tahdin mukaan,\neikä riemulla ollut mitään loppua.\n\nJos Mopsos taikka joku toinen poika korotti erinomaisella voimalla\nääntänsä, taikka joku tyttö nauroi oikeen sydämmen kyllyydestä,\nloistivat tuoliinsa sidotun Lysanderin silmät auringonpaisteen tavalla,\nja usein nosti hän kätensä ja taivutteli itseänsä iloisena soiton\ntahdin mukaan.\n\n\"Totta tosiaankin, sinun sydämmesi tanssii nuorison mukana\", sanoi\nsilmänkääntäjä.\n\n\"Mutta siltä puuttuu jalat\", vastasi Lysander ja kertoi hänelle nyt\nputoamisestaan ja kärsimisiensä juoksusta, vaarasta, jossa hän oli\nhäilynyt, keinoista, joita hän oli käyttänyt, ja kuinka kipu vihdoin\nkääntyi parempaan päin. Hän teki sen suurella mielihyvällä, sillä\nse huojensi aina hänen sydäntänsä, jos hänelle eli suotu kertoa\nkärsimishistoriastansa osaaottavaiselle kuulijalle, ja tarkemmin,\nkuin silmänkääntäjä oli seurannut hänen suutansa, osaksi todellisesta\nsääliväisyydestä, osaksi hänelle hämärtävän vaatteen tähden, oli vaan\nharva ihminen häntä kuunnellut.\n\nUsein keskeytti tuo pieni Lysanderia ymmärtäväisillä kysymyksillä eikä\nkadottanut kärsivällisyyttä, kun kertoja keskeyttihe, vihjataksensa\niloiselle väelle.\n\n\"Kuinka he nauravat ja kuinka he iloitsevat!\" huusi sairas nyt taas.\n\"Ovathan he kaikki vielä nuoria, ja ennenkuin minä lankesin...\"\n\nTätä lausetta ei sanottu loppuun, sillä yht'äkkiä vaikeni soitto,\ntaukosivat tanssijat ja naurun ja soiton sijaan kuului Semestren ääni;\nmutta samassa lähestyi Xanthe sairasta, palanen ruskeata kangasta\nkäsivarrella. Viimemainittu katsahti ensin hämmästyksellä tyttärensä\npunehtuneisin kasvoihin, mutta sitten katseli hän taas keskeytetyn\ntanssin paikkaa, sillä siellä tapahtui jotain, jota hän ei voinut\nhyväksyä ja joka sentään pakoitti häntä ääneen nauramaan.\n\nIlossaan toipunut nuoriso oli toipunut peljästyksestään ja yhdistynyt\npitkäksi jonoksi.\n\nMopsos johdatti vallattomia.\n\nJokaista poikaa seurasi tyttö, ja koko joukko oli yhdistetty toinen\ntoisiinsa, sillä jokainen jäsen oli asettanut molemmat kätensä\nedelläkulkevan seljälle.\n\nSulosointuista tanssilaulua laulaen, eteenpäin kumartuneina,\nsievästi jalkoja loikuttaen, kulkivat he nyt yhä nopeammin riehuvan\nemännöitsijän ympäri.\n\nTämä koetti ensin saada kiinni Chlorisia, sitten Dorippea, sitten\ntoista tyttöä, mutta ennen kuin se hänelle onnistui, hajoutui jono ja\nyhdistyi hänen takanansa, ennenkuin hän taas taisi kääntyä. Mopsos ja\nhänen mustatukkainen rakastettunsa olivat taas johtajina, kun jono\nhajoontui, ja pojat ja tytöt heittivät toisillensa kätensä, tarttuivat\nnopeasti niihin ja ympäröivät pyörien tuota vanhusta laulavista ja\nnauravista nuorista ihmisistä sidotun seppeleen tavoin.\n\nKaukaan aikaan ei iloiselle talonherralle onnistunut pudistaa\npäätänsä moittivasti, mutta kun vanhan emännöitsijän, joka ei\nlakannut haukkumasta ja myrttisauvalla uhkaamasta, polvet vihasta ja\nyllytyksestä, horjuivat, oli Lysanderista tuo hillitsemätön leikki\nliikaa, ja tyttäreensä kääntyen huusi hän:\n\n\"Mene ja vapauta Semestre ja aja hullu joukko toisistansa. Ei\nleikkikään saa mennä yli reunojensa.\"\n\nXanthe totteli kohta tätä käskyä, kehä väistyi, sinne kiiruhtivat\ntytöt, tuonne pojat ja kaikki pääsivät pakoon; ainoastaan mustan\nDorippen sai Semestre kiinni ja ajoi hänet ankarilla sanoilla ja\ntuuppauksilla huoneesen.\n\n\"Tuossa on aikaisen tanssin jäljestä kyyneleitä jo aamulla\", sanoi\nLysander, \"ja minä neuvon sinua, ystäväni, jos sinä itse tahdot välttää\nsoimauksia, ettäs sinä nopeasti höyhenisten taiteilijoittesi kanssa\njätät kartanon. Anna miehelle kangas, tyttöseni.\"\n\nXanthe ojensi silmänkääntäjälle ruskean vaatteen.\n\nHän teki sen vienosti punehtuen, sillä kun hän oli aikonut leikata\nvalmiista kankaasta riittävän kappaleen, oli Semestre ottanut veitsen\nhänen kädestänsä ja tylysti huutanut:\n\n\"Puoletkin on jo kaksinkerroin liikaa tuolle hävyttömälle lurjukselle!\"\n\nTuo pieni mies otti vähäisen lahjan käteen, levitti sen kokonaan ja\nsanoi, Lysanderin puoleen kääntyen:\n\n\"Meidän iällämme koetaan vaan harvoin uutta. Mutta tänään toivoisin\nminä ensi kertaa, senjälkeen kuin unhotin kasvamisen, olevani vielä\npienempi, kuin mitä minä nyt kerran olen.\"\n\nSairas pudisti tyytymättömänä päätänsä, nähdessään pikkuisen vaatepalan\nja kun silmänkääntäjä nyt hankki sitä kokoonpanemaan polvensa päällä,\nsanoi hän totisesti, irroittaessaan hartijoilta chlamysia, jota hän\nitse kantoi:\n\n\"Ota tämä vaippa, sillä mitä Lysander lupaa, sitä hän ei pidä vaan\npuoleksi.\"\n\nNämä viimeiset sanat aiottiin yhtäpaljon tuolle pienelle kuin\nSemestrelle, joka syvään hengittäen ja vapisevilla käsillä lähestyi\nherraansa.\n\nHyviä sanoja ei nyt ollut odotettavina hänen suustansa, mutta kuitenkin\nvähemmin katkeria ja tuimia, kuin mitä hänen huuliltansa tunkeutui,\nkun hän huomasi, että hänen herransa lahjoitti tänne juosseelle\nmaankuljeksijalle vasta vähän käytetyn chlamysin ja vielä lisäksi\nuskalsi palkita Semestren säästäväisyyttä pistosanoilla.\n\nHän oli omalla kädellä vaipan huolellisesti kutonut, ja näin nyt, huusi\nhän, kunnioitettiin hänen työtänsä!\n\nKangasta olisi vielä kylläksi kirstuissa, senhän voisi Lysander\ntulevilla markkinoilla Syrakusassa jakaa ilveilijöitten kesken.\nMutta tämä kaikkihan oli tapahtunut ainoastaan solvaistaksensa häntä\nhänen huolenpidosta ja uskollisuudesta. Muissa maissa, itse villien\nraakalaistenkin joukossa, kunnioitettiin valkoisia hiuksia, mutta\ntäällä opettavat vanhat nuoria häpäisemään heitä pilkalla ja ivalla.\n\nSairaan kasvot vaalenivat tämän puheen aikana, tumma varjo näyttäytyi\nhänen silmiensä alla ja syvän murheen juonne hänen suunsa ympärillä.\n\nHän näytti niin väsyneeltä, että olisi luullut elonkipinän hänessä\nolevan sammumaisillaan.\n\nJokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja\nkiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä\nvaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan\nlaihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä\nkoetti hän tuottaa itsellensä lepoa.\n\nXanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi\nsenvuoksi pelotta ja päättävästi:\n\n\"Sinä vaikenet nyt, Semestre, sillä sinun tönimisesi vahingoittaa isää!\"\n\nNämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat\nsitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:\n\n\"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen\ntietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria.\nTuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut\nkalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan,\nsillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos\nsinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni\nja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat\nluoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin\njätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin...\"\n\n\"Agrigentissa on kaunista!\" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti\nsormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.\n\n\"Siellä on ihanaa\", huusi vanhus, \"niin kauan kun ei tapaa kadulla\nkääpiöitä semmoisia kuin sinä.\"\n\nEmännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen\nherransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti\nja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois\nsitä, joka hänelle on rakkahinta:\n\n\"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä\nniin hyvin nostaa tahi kantaa minua.\"\n\nNämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän\nherrallensa:\n\n\"Sinä et tarvitse enään käyttää tuota poikaa siihen tarkoitukseen,\nsillä vielä tänään saapuu Leonax, Alkiphronin poika. Hän on sinua\ntaluttava ja nostava, aivan kuin olisit sinä hänen rakas isänsä. Nuo\ntuolla Messenessä ovat ystävällisiä ja kunnioittavat vanhuutta, sillä\nniinkauan kuin te minua pilkkaatte, ajatellaan minua raukkaa tuolla\nja lähetetään minulle kaunis arvoisan rouvan puku tulevien häitten\nvaraksi.\"\n\nSairas katseli kysyväisesti tytärtänsä, ja tämä sanoi punastuen:\n\n\"Semestre on minulle sen sanonut. Kun minä leikkasin tuolla kangasta,\nkertoi hän minulle, että Leonax tulisi kosijana.\"\n\n\"Jospa hänelle kävisi paremmin kuin Alkamenesille ja muille, joita sinä\nolet lähettänyt kotiin! Sinä tiedät, minä en tahdo sinua pakoittaa,\nmutta kun minä nyt kadotan Mopsoksenkin, toivoisin minä kyllä\nystävällistä poikaa itselleni. Minkähän tähden on Phaon joutunut niin\nmielettömille ja huonoille teille? Nuori Leonax...\"\n\n\"Hän on toista laatua\", keskeytti häntä Semestre. \"Tule nyt,\nkyyhkyseni, sillä minulla on vielä tuhansia toimia tehtävinä.\"\n\n\"Mene vaan\", sanoi Xanthe. \"Minä tulen kohta. Sinun on parempi olla,\nisä, jos sinä nyt lepäät. Anna nyt viedä itsesi huoneesen ja pane\nitsesi patjoille.\"\n\nTyttö koetti auttaa pystyyn isäänsä, mutta hänen voimansa olivat\nliian heikot tukemaan uupunutta miestä. Vihdoin onnistui Lysanderille\nsilmänkääntäjän avulla nousta ylös, ja tämä viimmemainittu kuiskasi\nhänelle sillä välin innolla korvaan:\n\n\"Kanani sanovat minulle monia asioita, mutta täällä otsan takana puhuu\nvielä toinen orakeli. Sinä olet parantumises tiellä, mutta sinä et tule\ntarkoituksesi perille, joll'et sinä menettele tuon vanhan kanssa, joka\ntuolla huoneessa liikkaa, samalla lailla, kuin minä lintujeni kanssa,\njoita minä kasvatan.\"\n\n\"Ja mitä sinä teet niille?\"\n\n\"Minä opetan niitä tottelemaan minua, ja jos minä näen, että ne pitävät\nkiinni omasta tahdostansa, myyn minä ne ja haen itselleni toisia.\"\n\n\"Sinä et olekaan missään kiitollisuuden velassa noille heikoille\neläimille.\"\n\n\"Sitä enemmän noille toisille, jotka täyttävät velvollisuutensa.\"\n\n\"Aivan oikeen, ja senvuoksi hoidat sinä niitä ja pidät niitä..\"\n\n\"Siksi kuin ne alkavat tulla vanhoiksi ja tottelemattomiksi.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten lahjoitan minä ne jollekin maamiehelle, jonka luona ne munivat,\nsyövät ja kuolevat. Sinun kanaasi varten asuu Agrentissa oikea maamies.\"\n\nLysander kohoitti olkapäitään, ja sillä välin kun hän, tyttäreensä\nnojautuen, hitaasti horjui eteenpäin ja putosi melkein maahan\nkynnyksellä, lupasi Xanthe toimittaa hänelle pojan, johonka hänen olisi\nsuotu nojautua varmasti, kelpo luotettavan miehen.\n\n\n\n\nKaksi porsasta.\n\n\nNeljännes tunti oli kulunut, ja yhä vaan hehkuivat vanhan emännöitsijän\nkasvot, — mutta ei enään vihasta, vaan koska hän täynnä intoa milloin\nmuodosti kakkuja, milloin valoi paistinvartaalla paistia sen omalla\nmehulla.\n\nHänen vieressänsä seisoi vanha Iason, jok'ei voinut antaa nuoren\nherransa asian mennä hukkaan ja antautui vielä kerran Semestren pahojen\nsanojen nuolten alaiseksi, koska hän katui katkerasti, että hän sitä\nennen sen sijaan, että olisi voittanut Semestreä, oli häntä härsyttänyt.\n\nNiin, hän oli sydämmensä pohjasta pahoillansa, ja hän olisi voinut\nlyödä itseänsä, koska hän, rakkaan nuorukaisensa, Phaonin, onnen\nmenettämisen uhalla, oli lainannut harmillensa sanoja.\n\nValitettavasti lankesi hänen lepyttävä puheensa kovalle maalle, sillä\nSemestre katsoi sitä tuskin yhden ainoan vastauksen ansaitsevaksi, ja\nvihdoin antoi hän Iasonin selvästi ymmärtää, että hän häiritsi häntä.\n\n\"Tarkkaavaisuus\", sanoi hän, \"on jokaisen oikean menestymisen äiti.\nSe on milt'ei vielä enemmän tarpeellinen ruoanvalmistamisessa,\nkuin kutomisessa, ja jos Leonax, jonka vuoksi minä tässä käsiäni\nkäännähyttelen, on isänsä kaltainen, taitaa hän varsin hyvin eroittaa\nhuonon hyvästä.\"\n\n\"Alkiphron\", vastasi Iason, \"söi myös mieluimmin meidän lehtisuojasta\ntalon vieressä viikunoita, kuin teidän.\"\n\n\"Ja kun hän iloitsi niistä\", huusi vanhus, \"löit sinä häntä pähkinäpuun\nruo'olla. Minä kuulen hänen vielä huutavan, tuon armaan sydänkäpysen.\"\n\n\"Liian paljon viikunoita on paha vatsalle\", vastasi ukko oikein\nhitaasti ja selvästi, mutt'ei kuitenkaan liian kovin, jott'ei hän\nmuistuttaisi emännöitsijää kuuroudesta. Sitten lähestyi hän Semestreä,\nkun hän näki hänen hymyilevän, ja jatkoi sydämmellisesti hymyillen:\n\"Ole nyt ymmärtäväinen, eukkoseni, äläkä koeta eroittaa lapsia, jotka\nkuitenkin kuuluvat yhteen. Xanthe myös syö mielellään viikunoita ja\njos Leonax'illa on isänsä maku, kuinka sinun lempipuittesi makeitten\nhedelmien silloin kävisi, jos hymen tosiaan yhdistäisi heidät? Phaon\nei pidä makeisista. Mutta tositeossa: hakekoon hänen isänsä hänelle\nvaikkapa kaksikymmentä morsianta, niin ei hän itse kuitenkaan huolisi\nkestään muusta kuin Xanthesta. Ja voitko sinä kieltää, että hän on\nkaunis ja voimakas poika?\"\n\n\"Sitä on myös tuo toinenkin\", huusi Semestre, tulematta ollenkaan\nliikutetuksi näistä sanoista. \"Oletko sinä jo tänä aamuna nähnyt\nlemmikkiäs? Et! Tiedätkö sinä, missä hän on maannut edellisen ja viime\nyön?\"\n\n\"Kaiketi omalla vuoteellansa.\"\n\n\"Teidän talossanne?\"\n\n\"Minä en suinkaan juokse nuorukaisen jäljessä, sittenkuin hän on\nkasvanut isoksi.\n\n\"Me emme suinkaan tee sitä! Sinä vaivaat itseäsi turhaan, Iason, ja\nminä pyydän sinua totisesti, ett'et nyt kauemmin häiritse minua, sillä\ntuossa jo näyttäytyy tumma paikka paistissa. Pian, Chloris, nosta\nvarras tulelta!\"\n\n\"Tahdon niinpä toivottaa Lysanderille iloista aamua.\"\n\n\"Hän on väsynyt, eikä tahdo ketään nähdä. Palvelusväen tähden on oltu\nsuutuksissa.\"\n\n\"Niin oleskelen minä sitten puutarhassa vähän.\"\n\n\"Koettaaksesi onneasi Xanthen luona? Minä sanon sinulle, se on turha\nvaiva, sillä hän järjestää hiuksiansa Messineläisen vieraamme tähden,\nja jospa hän seisoisikin tuolla, jossa nuo kaalinlehdet ovat, niin\nei hän kuitenkaan vastustaisi minua, jos minä tahtoisin sitä sinulle\ntoistaa, jota sinä jo auringon noustessa kuulit tästä suusta. Ennen ei\nmeidän tyttö ole tuleva Phaonin puolisoksi, kuin minä itse vien uhrin\nAphroditelle, jotta hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia\nkohtaan.\"\n\nIason kohotti olkapäitään ja aikoi kääntää eukolle selkänsä, kun\nDorippe astui ovesta takan ääreen. Hänen silmänsä olivat punaisiksi\nitkettyneet, mutta hänen käsivarrellansa lepäsi sätkytellen ja pieniä\njalkojansa ilmaan ojentaen pyöreä, kellertävän-valkoinen luontokappale,\njoka huusi vielä kovemmin ja valittavammin ja niin surkean kirkuvalla\näänellä kuin nälkäinen kapalolapsi.\n\nSe oli sorea, hyvin syötetty porsas.\n\nIason katsoi sitä ymmärtäväisesti, mutta Semestre tempasi sen\npiikatytön käsistä, painoi sitä omaa rintaansa vastaan, käänsi\nvanhukselle merkillisellä päättäväisyydellä selkänsä, ja sanoi kyllin\nkovaa, niin että Iason taisi kuulla sen, mutt'ei kovempaa.\n\n\"Paisti pitoja varten.\"\n\nNiinpian kuin Iason oli lähtenyt huoneesta, asetti hän puhtaaksi\npestyn porsaan puiselle penkille, käski Chlorisia pitämään vaaria,\nett'ei se likaisi itseänsä, otti lähellä kangaspuita seisovasta\nvakkasesta yhden sinisen ja kaksi punaista nauhaa, sitoi ensimainitun\nhuolellisesti eläimen pikkuisen kierretyn saparon ympäri, mutta\nmolemmat viimemainitut sen korviin, nosti porsaan uudestaan, katseli\nsitä, kuin äiti katselee somasti puettua lemmikkiänsä, taputti oikealla\nkädellänsä sen lihavinta paikka ja käski Dorippen paikalla viemään\neläin Aphroditen temppeliin.\n\n\"Se on kaunis ja aivan moitteeton, ja pappi on teurastava sen kohta\nlempeälle jumalattarelle. Minä tulen itse sinne, kun kaikki on täällä\nvalmiina, ja semmoisen lahjan jäljestä kuulee kuohusta syntynyt Kypris\nihan varmaan minun rukoukseni. Kätke tuo aarre hyvin vaatteen alle,\nett'ei kukaan näe sitä.\"\n\n\"Se sätkyttelee ja huutaa, kun minä sitä kannan\", vastasi tyttö.\n\n\"Niin se huutaa\", myönsi vanhus. \"Odota, minä haen sopivan korin.\"\n\nEmännöitsijä meni ulos, ja kun hän palasi, huusi hän:\n\n\"Mopsos seisoo tuolla ulkona meidän aasin kanssa, viedäksensä kaikki\nkalunsa ja kampsunsa äitinsä taloon, mutta tänään palvelee hän vielä\nLysanderia. Pane hänelle eläin yhteen noista korista, jotka ovat\naasin seljässä, ja sitten voi hän viedä sen pian temppeliin. Pian\nilman viivyttelemättä, sillä jos en minä tunnin kuluttua löydä sitä\njumalattaren alttarilla, olet sinä sen minulle maksava! Sano se hänelle\nja tuo samassa rosmarinia ja myrtin oksia takkamme seppelöimiseksi.\"\n\nMopsos ei kiiruhtanut täyttämään tätä toimitettavaa asiaa nopeasti.\n\nEnsin oli hänellä autettava Dorippea viheriäisten oksien taittamisessa,\nja sitä tehdessä ei hän hakenut mieluisia lahjoja ainoastaan maasta,\nvaan myös rakastettunsa punaisilta huulilta, mutta sitten ajoi\nhän aasinsa kanssa ylöspäin mäkeä hyvin hitaasti, pakottamatta\nensinkään harmaata eläintä. Tämä kantoi toista koria oikealla ja\ntoista vasemmalla puolella satulaa, kirjavaa hanhensulkaa päässä ja\ntulipunaisia ohjaksia. Se näytti koristuksissansa kylläksi iloiselta,\nmutta se antoi kuitenkin päänsä riippua, mutta kuitenkin aina vähemmin\nsyvälle, kuin nuori ajajansa, jonka Semestre oli ajanut pois herransa\ntalosta ja rakastettunsa luota.\n\nPuoli tuntia tarvitsi hän, saavuttaaksensa pyhää huonetta.\n\nPienen lehdon edessä portaitten vieressä, jotka veivät cellan luo,\nseisoi samaan aikaan vanha Iason.\n\nSamalla lailla, kuin vähän aikaa sitten palvelija Lysanderin talossa,\ntuuditti täällä arvoisa vanhus jotain pientä kirkuvaa käsivarrellansa,\nja myös tämäkin oli porsas; mutta sillä ei ollut minkäänlaisia nauhoja\nhännän ja korvien ympärillä, ei se ollut myöskään erinomaisen lihava ja\noli täynnä mustia pilkkuja harvaan kylvetyn harjaksen ja terävän kärsän\nalla.\n\nVanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä,\nvaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille,\nsillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi,\nsehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.\n\nOi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi\nkuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!\n\nKohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin,\nehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren\nsydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.\n\nTuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman\neläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.\n\nSäästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun,\nja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa,\ntulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin\nkavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja\njokaisen iskun jälkeen huudon: \"Semestre.\"\n\nKohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika,\nkatsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi\nharmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja\nsen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason\nhyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.\n\nTämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa\nhuutaa hänelle \"iloitse!\" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen\ntervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.\n\nNyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä\naasin pään päälle ja kysyi:\n\n\"Semestreksikö sinä kutsut harmaata elävääsi?\" Mopsos punastui ja\nvastasi:\n\n\"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä\nkutsui tuo vanha noita _Iasoniksi_.\"\n\n\"Katsos tuota\", huusi vanhus, \"kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua\nmuistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä\nnostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä.\"\n\n\"Sen tein minä!\" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään\nnaarmuja aasin säärissä:\n\n\"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa\nkiittäminen.\"\n\nTämän sanottuansa kääntyi hän taas talonhoitajan puoleen ja sanoi:\n\n\"Jospa sinä tietäisit, kuinka hävytön tuo vaimo on...\"\n\n\"Minä tiedän\", keskeytti häntä harmaaparta, \"Mutta hän on kuitenkin\naina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla\ntalossa kipeän käskijän sijaisena.\"\n\n\"_Häntä_ minä voisin käsilläni kantaa\", huusi poika. \"Mutta Semestre\non ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois\nDorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?\"\n\nKummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren\nleveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen\nsilmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista\nja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin\ntalosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä\nvarten Aphroditen temppeliin.\n\nIason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon\npuoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan\nhiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta\nkorista.\n\nHän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan\npieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa\noloissa.\n\nSuuri ajatus heräsi hänessä ja hän oli ihan varmaan hyvin iloinen\nsiitä, sillä hänen silmänsä alkoivat loistaa, suunsa rypistyi\nmuhoilevaisesti ja hän näytti aivan satyrilta, joka lähestytti\nhuulillensa viinitarhan täysintä ja kypsintä viinirypälettä.\n\nKun Mopsos lopetti, huomasi hän harmiksensa, kuinka iloisesti hänen\nsurullinen kertomuksensa oli vaikuttanut vanhukseen, mutta pian nauroi\nhänkin, sillä ennenkuin hän oli antanut osoitusta tyytymättömyydestä,\noli Iason avannut korin aasin vasemmalla puolella, ottanut ulos\nSemestren koristetun porsaan, pannut sen sijaan oman vaillinaisen\nporsaansa ja sen ohessa tyytyväisesti hihittäen sanonut:\n\n\"Semestre ei ansaitse millään tavalla sen jälkeen, mitä hän sinulle\nraukalle on tehnyt, jumalattaremme suosiota. Anna minun uhrata\nKyprisille tämän suloisimman kaikista pienistä porsaista ja tarjoo sinä\nhänelle emännöitsijän nimessä minun pieni ruma eläväni; silloin ei\nhänen rukoustansa varmaankaan kuulla.\"\n\nMopsoksen leveät kasvot kirkastuivat tämän puheen aikana, ääneen\nnaurettuansa löi hän nyrkillä tyhjään vasempaan käteen, pyörähti oikean\njalan korolla ympäri ja huusi:\n\n\"Niin, se on oikein!\"\n\nKohta sen jäljestä katseli hän kuitenkin niin arvelevaisesti sinne,\nkuin olisi näkymätöintä myrttisauvaa huiskuteltu hänen selkänsä takana,\nja kysyi:\n\n\"Mutta jos hän huomaa sen?\"\n\n\"Minä tiedän jo, kuinka me teemme\", vastasi vanhus, antoi Mopsokselle\nSemestren porsaan käsivarrelle ja otti siltä nauhat pois korvista ja\nkiertyneestä saparosta.\n\nPieni sika röhki silloin niin valittavasti, kuin huomaisi se, että\nsiltä anastettaisiin sen koristus ja tultaisiin liian lähelle sen\nkauneutta.\n\nKun Iason kohta sen jäljestä pani pojan avulla nuo nauhat omaan laihaan\nporsaasensa, ei se tullut sittenkään kauniimmaksi eikä näyttänyt\nylpeemmältä kuin ennenkään, sillä ei se ollut juuri mikään onnellinen\npieni sika ja oli tajuamaton jaloille lahjoille.\n\n\n\n\nKäynti merelle.\n\n\nSill'aikaa kuin Aphroditen pappi otti vastaan Iasonin lahjan, kiitti\nsen kauneutta, lupasi paikalla teurastaa sen, mutta sen ruman sian,\njonka Mopsos Semestren nimessä oli tuonut, selitti hän voivansa ottaa\nuhrina vastaan ainoastaan antajan ja koristuksien tähden, astui Xanthe\nisänsä huoneesta.\n\nHän kantoi parasta pukuansa yllänsä ja oli järjestänyt kauniisti\nvaalean tukkansa ja oli sen ohessa miettinyt kaikenlaista, sillä tytöt\najattelevat mieluimmin istuessaan kangaspuitten tai kehruurukin ääressä\ntahi myös työksennellessään rauhassa tukan koristamisessa.\n\nSemestre oli kiinni hänen kintereissänsä, ojensi hänelle pienen veitsen\nja sanoi:\n\n\"On kohtuullista koristaa kukilla ovea tervetulleelle vieraalle.\nPensaat ovat nyt täynnä ruusuja; mene nyt sitten ja leikkaa niin\npaljon, kuin tarvitaan komeaan seppeleesen, mutta vaan punaisia ja\nkeltaisia, mutt'ei millään muotoa valkoisia, sillä ne eivät tuota\nmitään onnea. Täysinäisimpiä löydät sinä tuolla alhaalla meren rannalla\npenkin luona.\"\n\n\"Minä tiedän jo.”\n\n\"Odotahan nyt toki ja kuule minua loppuun.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Ilma on oivallinen, yöllä on tuullut hiljaisesti pohjoisesta, ja niin\nmuodoin voi tapahtua, että laiva Messenestä jo ennen päivällistä on\nlaskenut rantaan luoksemme.\"\n\n\"Niinpä laske minua sitten tuonne alas.\"\n\n\"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda\ntänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy\nKyprisin temppeliin.\n\n\"Sinunko?\" kysyi Xanthe ja nauroi.\n\n\"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta\nsinä voisit seurata minua.\"\n\n\"En! Minä leikkaan ruusuja.\"\n\nNämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.\n\nJoka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa\nja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan\nmyöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina\nvuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa\nhyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.\n\nTänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua\ntyttöä, ja vastasi senvuoksi:\n\n\"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit\nruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä\naiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus,\njonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista,\nluulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä\nminuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan\npuvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no\nkyllähän me tulemme näkemään!\"\n\nHiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan\nmaahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian\nkuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte\nmyrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren\ntemppeliin.\n\nXanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin\nenonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.\n\nKun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla\nympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti\npois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.\n\nTiellä merelle mennessä tapasi hän ensin enonsa leveähartiaisen orjan.\n\nHän pidätti tätä ja kyseli Phaonia tarkoin.\n\nSemestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut\nkotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän\ntullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.\n\nEi, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän\nhaki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja\ntyttöjen tähden hänet ja omansa.\n\nTämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän\nmielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.\n\nMutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut\nhänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin\nolisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.\n\nPieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta\ntehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä\ntuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.\n\nJos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut\nlähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin\noli lähettänyt kotiin.\n\nNiin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon\nvuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!\n\nHaikeus, mielikarvaus semmoinen, jonkamoista ei hän vielä koskaan ollut\ntuntenut, täytti tämän päätöksen jälkeen hänen sydämmensä.\n\nSen sijaan, että olisi astunut alas merelle, kulki hän kokonaan noitten\nristiriitaisten tunteitten hänen rinnassansa riehuessa aivan suoraan,\nsiksi kuin hän saavutti suuren maatilalle vievän portin.\n\nSiinä muistui hänelle taas ulosmenonsa tarkoitus, ja jo kääntyi hän\npalataksensa, kun silmänkääntäjä, joka lepäsi kärryissänsä portin\nulkopuolella aidan varjossa, huusi hänelle:\n\n\"Sinä seuraat minun neuvoani, kaunis Xanthe, ja käyt eteenpäin miettien\nkuin sofisti.\"\n\n\"Senpätähden et saa häiritä minua\", huusi tyttö nostaen uhkamielisesti\npäätänsä.\n\n\"Anna anteeksi, jos minä sen tein\", vastasi toinen, \"mutta minä tahdoin\nsinulle sanoa, että minä tietäisin kenties neuvoa sinun isällesi.\nKototienoossani...\"\n\n\"Mistä sinä olet kotoisin?\n\n\"Messenestä.\"\n\n\"Messenestä!\" huusi Xanthe iloisasti.\n\n\"Siellä,\" keskeytti häntä silmänkääntäjä, \"on paljon kokenut lääkäri.\"\n\n\"Ei kukaan ole vielä voinut auttaa isää.\"\n\n\"Ja kuitenkin -\"\n\n\"Tule nyt sitten sisään ja puhu hänen kanssansa\",\n\n\"Minä pelkään tuota pahaa eukkoa, joka tuolla sisällä hallitsee.\"\n\n\"Hän on mennyt ulos ja sinä löydät isän yksinänsä.\"\n\n\"Silloin menen minä hänen luoksensa.\"\n\n\"Sinä sanoit olevasi Messenestä?\"\n\n\"Se on minun kotipaikkani.\"\n\n\"Tunnetko sinä minun enoani, kauppamies Alkiphronia?\n\n\"Tietysti, hän omistaa useimmat laivat paikkakunnassa.\"\n\n\"Ja myös hänen poikaansa Leonaxia.\"\n\n\"Myös häntä näin minä usein, sillä minun majani on merenrannalla\nvastapäätä sinun enosi laivojen laskemasijaa, ja nuorukainen johtaa\naina lastausta ja purkausta. Jos kukaan, niin juuri hän kuuluu\nsemmoisiin onnen lempilapsiin, jotka saattavat semmoisille kääpiöille\nkuin minä tehdä elämää vastenmieliseksi ja pakoittavat meikäläisiä\nnauramaan, kun ihmiset sanovat, että tuolla ylhäällä on vanhurskaita\njumalia.\"\n\n\"Sinä olet ilkeä!\"\n\n\"Minä puhun vaan sitä, mitä toiset ajattelevat.\"\n\n\"Olethan sinäkin joskus ollut nuori!\"\n\n\"Mutta minä olin kääpiö, ja hän on kasvultansa Akilleyn kaltainen;\nminä olin köyhä, hän ei tiedä, mitä tehdä rikkaudellansa, minua tytöt\npakenivat, häntä ne taas etsivät; minä löydettiin kadulta, ja häntä\njohdattaa isä vielä tänä päivänä ja suutelee hellä äiti. Minä suon sen\nhänelle, sillä joka astuu elämään orpona, siltä säästyy tuska myöhemmin\ntulla semmoiseksi.\"\n\n\"Sinä puhut katkeria sanoja.\"\n\n\"Joka on tullut lyödyksi, ei se naura.\"\n\n\"Kadehditko sinä siis Leonaxilta hänen onneansa?\"\n\n\"En, sillä niin tukeva perustus kuin minulla olisikin valittamiseen,\nniin minä en sittenkään kadehtisi yhtäkään kuningasta, sillä ainoastaan\nyhdestä tiedän minä, kuinka sen laita on tuolla sisällä, ja se yksi\nseisoo sinun edessäsi.\"\n\n\"Sinä soimaat kohtaloa ja pidät kuitenkin mahdollisena, että meillä\nkaikilla on enemmän kärsimyksiä kannettavina kuin sinulla.\"\n\n\"Sinä olet ymmärtänyt minua oikein.\"\n\n\"Niin otaksun kuitenkin, että sinä olet onnellisempi kuin moni muu!”\n\n\"Joll'eivät vaan useammat tyytyväiset olisi tuhmien joukossa! Muuten\nniin tänpäiväinen aamu on minulle mieleen, koska sinun isäsi antoi\nminulle tämän uuden vaatteen, ja ainoastaan harvoin täytyy minun joutua\nepätoivoon; ansaitsenhan minä kanoillani kylläksi leipää, juustoa ja\nviiniä, ja eihän minun tarvitse kysyä kenenkään ihmisen suosiota tai\nepäsuosiota.\"\n\n\"Sinä tapauksessa täytyisi sinun kiittää jumalia, eikä moittia heitä.\"\n\n\"Ei, sillä puuttuva suru ei ole vielä läheskään onni.\"\n\n\"Ja pidätkö sinä Leonaxia liian onnellisena?\"\n\n\"Tähän saakka näyttää hän olevan sitä, ja huikentelevainen jumalatar\npysyy kenties hänelle kauemmin uskollisena kuin monelle muulle, sillä\nhän on uuttera varhaisesta myöhään ja isänsä oikia käsi. Ei hän\nainakaan siihen kuoppaan, jota kohtalo kaivaa kuolevaisille, tule\nlankeemaan?\"\n\n\"Ja sitä sanotaan?\"\n\n\"Ikävyydeksi. Tuhannet ovat ilkeämpiä ja vähemmän hyviä kuin sinun\nserkkusi; niin, se neito, jonka hän valitsee puolisoksi, voi iloita.\"\n\nXanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla,\nastuessaan maatilalle:\n\n\"Leonax kosii serkkustansa?\"\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Mutta serkkusella on jo toinen mielessä?\"\n\n\"Kuka sen sanoo sinulle?\"\n\n\"Minun kanani.\"\n\n\"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!\" huusi Xanthe, jätti\nsilmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua\nkohti.\n\nSiinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta\ntiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.\n\nKiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä\nhyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja\nMessenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta,\noli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena\nja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen\nei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton\nyöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.\n\nJokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua\nsiitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä\nkoko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä\npaikalla.\n\nMuistopatsas, jonka edessä hän seisoi liikkumattomana, oli omituinen\nrakennus, joka, kukkivien köynnöskasvien ympäröimänä, oli rakennettu\ntiilikivestä hänen ja hänen enonsa puutarhojen välille.\n\nSe oli mahdottoman vahva, kahden korkean pilarin ympäröimä muuri.\n\nSiinä nähtiin useampia riviä syviä komeroita kaarevalla laella;\nmutta pilareilla, jotka olivat kauniisti maalatut ruskean-punaisella\npohjalla, näkyi soihtuansa vaivuttava kuoleman henki erään alttarin\nedessä, tuolla Orpheus, joka on pelastanut puolisonsa Manalasta ja\nvetää nyt pelastettua yläilmoihin.\n\nUseammat komeroista olivat vielä tyhjät; mutta muutamissa seisoi\nmajakoita puoleksi läpikuultavasta alabasterista.\n\nUusimmat, jotka olivat saaneet sijansa alimmaisessa rivissä, sisälsivät\nhänen isoisänsä Dionysuksen ja hänen puolisonsa ja toinen uurnapari\nkahden äidin, hänen omansa ja Phaonin äidin tuhan.\n\nMolemmat vaimot olivat samana päivänä joutuneet ruton uhriksi, ainoan,\njoka miesmuistiin oli vaivannut tätä iloista rannikkoa.\n\nKahdeksan vuotta sitten oli se tapahtunut.\n\nHän itse oli silloin vielä kuulunut lasten joukkoon, mutta Phaon oli\nsilloin jo ollut iso poika.\n\nKymmenen kertaa päivässä tuli Xanthe tälle paikalle, usein ajatteli hän\nsilloin myös noita rakkaita kuolleita ja viittasi, kun hän elävämmin\nmuisti heitä, iloisen tervehdyksen kalliille tuhalle, koska se pakoitti\nhäntä antamaan rakkaille muistoille ulkonaista osoitusta.\n\nSitävastoin tuli hänen sielunsa eteen vaan harvoin se päivä, jona\npolttorovio oli sammunut, ja molempien niin nuorina Manalaan\nkutsuttujen äitien tuhka koottiin, pantiin maljoihin, jotka asetettiin\ntoiselle uurnalle. Nyt täytyi hänen ajatella tuota päivää, kuinka hän\noli istunut erään hautapatsaan pilarin edessä, itkenyt katkerasti ja\nkysynyt itseltänsä yhä uudelleen, olisiko se mahdollista, että hänen\näitinsä ei milloinkaan enää tulisi häntä suutelemaan, sanomaan hänelle\nystävällisiä sanoja, järjestämään hänen hiuksiansa ja silittelemään\nhäntä; niin ensimäisen kerran olisi hän silloin halunnut toruvaa sanaa\nrakkaasta, iäksi suljetusta suusta.\n\nPhaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti\nsilmänsä oikealla kädellä.\n\nNiin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään,\nollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että\nPhaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän\npyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin\npeittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.\n\nHän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt\nainoatakaan kyyneltä.\n\nAinoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä\nvaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja\nnykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen\nkorvansa edessä.\n\n\"_Minun_ oli niin hyvä\", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan\nnyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään\nmuuta sanonut kuin: \"Ja _minun_ myös.\"\n\nHuolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan\nsanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä\nheitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus:\n\"Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä.\"\n\nXanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi\näänettömyyden, kun hän oli kysynyt:\n\n\"Kuka minulla nyt vielä on?\"\n\nJa uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi\nhiljaa kertoa häntä:\n\n\"Niin, kuka?\"\n\nNämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä\nkaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.\n\nNe olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi\nvasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen\nrintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.\n\nOlihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä\nhetkellä.\n\nKukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa\nkuu ja tähdet?\n\nKun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet\nvalua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä\nsääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä\nyhä vielä silmiänsä vastaan.\n\nTuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen\nomansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin\nsurullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan\npojan surua.\n\nNiinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä,\nniin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii\nkyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.\n\nKun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi\nhäntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:\n\n\"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle\njotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on\naivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia.\"\n\nHänen kumppaninsa otti kädet silmiltänsä ja vastasi ystävällisesti:\n\n\"Ei, minä pyydän, jätä minut.\"\n\nTyttö tarttui nyt hänen käteensä, veti häntä eteenpäin ja sanoi:\n\n\"Sittenkin! Sinun täytyy tulla; minun vaunuistani on aisa poikki.\"\n\nPhaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa\njotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja\nmyöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin,\njoihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.\n\nPhaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun\nPhaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään\nnauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia\nhänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa\naivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän\noli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän\nsiihen määrätty.\n\nKun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa\ntaikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle\npojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin\noli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon\ntai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden,\nsanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi\ntytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.\n\nMielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa\noli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.\n\nKun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä,\njona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja\nettä kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten\nkanssa vietti hän nyt yöt.\n\nNiin, huilunsoittajanaisien kanssa!\n\nSemestre oli sen sanonut!\n\nKadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti\nkadotetulta.\n\nKun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei\nhän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen\nsilmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä,\njommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.\n\nHänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan\nluonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten\nsijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.\n\nHän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä\nei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä\nmatkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin\ntuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen\nrauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan\nhänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi\ntyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.\n\nKaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta\nkosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen\nvasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä\nitseänsä vastaan.\n\n\n\n\nVastaus.\n\n\nSe ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä,\njoka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti\nsilitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.\n\nMonet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien\nliitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.\n\nJo kaukaa huomasi hän, ett'ei istuin ollut vapaa.\n\nSen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti\nvirtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.\n\nKäyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita\nja liinoja?\n\nEi.\n\nKovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä\nkorkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean\nvaippansa kasvojensa yli.\n\nHänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt\nnilkkaluunsa näkyivät verhon alta.\n\nNiistä tunsi hän kohta tuolla lepäävän nuorukaisen.\n\nSe oli Phaon!\n\nHän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea\nhänestä!\n\nAuringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla\nloikoi hän ja nukkui!\n\nEnsin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta\nkohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui\nhuilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua\nniin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.\n\n\"Maatkoon hän vaan\", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti\nhänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla\nja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi\njääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa\nMessenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.\n\nTätä työtä taisi hän täällä yhtähyvin kuin jokaisessa muussa paikassa\ntehdä, ja sanoi itsellensä, että se olisi hänelle aivan yhdentekevä,\nmakaisiko Phaon siinä tai hänen isänsä liinavaatteet.\n\nMutta hänen sydämmensä rankaisi häntä näistä valheellisista\najastuksista, sillä se löi niin rajusti, että häneen koski.\n\nJa minkätähden eivät hänen sormensa tahtoneet liikkua, eivätkä hänen\nsilmänsä voineet eroitta punaisia ruusuja keltaisista?\n\nHiljaa, täydellisesti äänettömänä lepäsi puutarha, sininen meri näytti\nuinailevan, ja jos joku leveä aalto nuoleskeli rantaa, niin teki se sen\ntuskin kuuluvalla hiljaisella sorinalla.\n\nUnelman tavoin liihotteli mykkä perhonen hänen ruusujensa ympäri ja\npikaisen ajatuksen lailla rientää suhisi sisilisko äänetönnä kivien\nliitokseen hänen jalkojensa luona.\n\nEi ainoakaan tuulen henkäys liikkunut, ei ainoakaan lehti tai oksa\npudonnut puista.\n\nTuolla oli, aivan kuin sinisen hunnun alla maaten, kalabrialainen\nrannikko, lähempänä ja kauempana, mutta aivan kuulumattomina kiisivät\nhiukan kaarevilla seileillä laivat ja veneet kuni joutsenet yli veden.\nItse cikaditkin näyttivät nukkuvan, ja niin hiljaista, niin kauhean\nhiljaista oli kaikki hänen ympärillänsä, kuin seisahtuisi mailman\nhengitys, joka ympäröi häntä kukoistavana ja valoisana.\n\nKuin kiinnisidottuna istui Xanthe nukkujan vieressä, ja yhä vaan\nlöi hänen sydämmensä niin nopeasti ja voimallisesti, että hän\nluuli kuulevansa sen tykytystä ainoana äänenä tässä kiusallisessa\nhiljaisuudessa.\n\nAuringon säteet kohtasivat hänen päälakeansa kuumina ja säälimättöminä,\nhänen poskensa hehkuivat, tuskallinen levottomuus valloitti äkkiä\nhänet, ja aivan varmaan ei Phaonia herättääksensä, vaan ainoastaan\nkuullaksensa jotain ääntä, yskäsi hän, vaan ei vaivatta, kerran\nja taas uudestaan, ja kun hän teki sen kolmannen kerran, liikahti\nnukkuja, veti vaipan liepeen, joka peitti hänen päätänsä, kasvoiltansa\nsyrjään, ojensi hitaasti itseänsä vähän ja sanoi, jättämättä makaavaa\nasentoansa, sointuisimmalla äänellä aivan teeskentelemättömästi ja\nlevollisesti:\n\n\"Sinäkö se olet, Xanthe?\"\n\nPikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä\nyksinkertaiset sanat.\n\nTyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten\ntoiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan\nyksinänsä.\n\n\"No?\" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja\ntervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.\n\nKun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä\nsamassa asennossa:\n\n\"Minä toivotan sinulle iloista aamua, Xanthe.\"\n\nTyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja\naurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.\n\nSitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti\nhän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo\nsyliinsä.\n\nPhaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä\nyhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan\nhymyillen:\n\n\"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut;\nei puutu enään paljon keskipäivästä.\"\n\nNuorukaisen rauhallisuus herätti neidon povessa suuttumuksen myrskyn.\n\nHänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi\npakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen\nkasvojansa.\n\nMutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla\ninnolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli\nlaivoja, jotka näyttäytyivät.\n\n\"En minä tiedä, mikä sinun on\", sanoi Phaon silittäessään oikealla\nkädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. \"Joko\nsinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?\"\n\n\"Ja _Leonax_ serkkua\", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä\npainolla tuon nimen.\n\nSitten katseli hän uudestaan kaukaisuuteen.\n\nNuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat\nääneti.\n\nNyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli\nhäntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä\najaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa\npitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:\n\n\"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy\nkuitenkin kysyä sinulta jotain.\"\n\nXanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten,\nhypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi\nojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.\n\nHänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä\nkuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.\n\n\"Minulla on kysymys tehtävänä sinulle, Xanthe!\" jatkoi Phaon.\n\n\"Sinulla?\" keskeytti häntä tyttö selvästi näytetyllä kummastuksella.\n\n\"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla,\nettä minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja\nettä hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren\nja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta\nminä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta\ntehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin\nyhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun.\nMinä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita\non, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt\nodotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä\nkoskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —\"\n\n\"Mutta minä tiedän\", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti,\nettä hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, \"mutta minä\ntiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka\nhäpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä\nvaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita.\"\n\n\"Enhän minäkään tee sitä\", vastasi Phaon. \"Sinun kukkasi ovat pudonneet\nmaahan...\"\n\nNäin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi\nne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua\noikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:\n\n\"Pane ne penkille ja mene ylös pesemään uni silmistäsi.\"\n\n\"Näytänkö minä niin väsyneeltä?\"\n\n\"Tietysti, vaikka sinä olet maannut täällä keskipäivään asti.\"\n\n\"Mutta minä olenkin useampia öitä vielä vähemmin kuin vähän nukkunut.\"\n\n\"Ja siitä sinä uskallat kerskata?\" kysyi Xanthe punoittavilla poskilla.\n\"Min'en ole sinun äitisi, ja sinä saat tehdä ja toimittaa, mitä sinä\nvaan tahdot, mutta jos sinä ajattelet, että minä jo kuulun sinulle,\nsentähden että me olemme lapsina leikkineet yhdessä ja että min'en\nvastenmielisesti antanut kättäni ringissä sinulle, niin olet sinä\nerehtynyt. Min'en huoli ketään senlaista miestä, joka tekee päivän\nyöksi ja yön päiväksi!\"\n\nViimeisien sanojen aikana olivat Xanthen silmät täyttyneet kyyneleillä\nja Phaon huomasi sen kummastukseksensa.\n\nSurullisena ja rukoilevaisesti katseli hän kauan aikaa maahan, mutta\nsitten alkoi hän vähitellen arvata syytä hänen mielipahaansa ja kysyi\nhymyillen:\n\n\"Sinä luulet varmaankin, että minä vietän kuljeskelemalla yöt?\"\n\n\"Niin\", huusi Xanthe, veti toistamiseen häneltä kätensä pois ja kääntyi\npuoleksi hänestä.\n\n\"Ah\", vastasi hän kummastuneena ja surullisesti, \"sitä ei sinun sentään\nolisi pitänyt luulla.\"\n\nTyttö kääntyi, kohotti hämmästyneenä silmänsä ja kysyi:\n\n\"Mutta missä sinä sitten olet ollut viimeiset yöt?\"\n\n\"Ylhäällä öljypuumetsistössä kolmen Hermeksen luona.\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Kuinka kummastuneena sinä minua katsot!\"\n\n\"Minä ajattelin noita pahoja veitikoita, jotka ovat meiltä varastaneet\nhedelmiä monista puista. Tuolla ylhäällä muurin vieressähän asuu raju\nKorax varastavien poikiensa kanssa.\"\n\n\"Heidän tähtensä, Xanthe, ja kun sinun isäsi on kuitenkin kipeä eikä\nvoi katsoa omansa perään, ja Mopsoksen ja teidän kalastajien ja orjien\ntäytyi mennä Messeneen soutamaan ja purjeita asettamaan, menin minä\naina, niinpian kuin tuli pimeä, tuonne ylös.\"\n\n\"Ja olet siellä pitänyt vahtia?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Niin monta yötä?\"\n\n\"Voihan sitä sulkea silmänsä myös auringon nousun jälkeen.\"\n\n\"Kuinkahan väsynyt sinä oletkaan?”\n\n\"Minä otan unen takaisin, sitten kun isäni on tullut takaisin.\"\n\n\"Sanotaan, että hän kosii rikkaan Mentorin ainoata tytärtä sinun\npuolestasi.\"\n\n\"Ei ainakaan minun myöntymykselläni hän sitä tee.\"\n\n\"Phaon!\"\n\n\"Minua ilahuttaa, että sinä taas annat minulle kätesi.\"\n\n\"Sinä hyvä, rakas, erinomainen poika, kuinka on minun sinua\nkiittäminen!\"\n\n\"Ei tuota ainakaan! Jos et sinä olisi ajatellut niin hulluja asioita\nminusta, en minä olisi koskaan puhunut vahtimisestani tuolla ylhäällä.\nKenen tehtätä se sitten olisi ollut, ennenkuin Mopsos tulisi\ntakaisin, joll'ei minun.\"?\n\n\"Ei kukaan, ei kukaan ole sinun vertaisesi! Mutta nyt, nyt tee\nkysymyksesi vielä kerran!\"\n\n\"Saanko minä? Oi Xanthe, rakas hyvä Xanthe, tahdotko sinä minut tai\nserkkumme Leonaxin puolisoksesi?\"\n\n\"Sinut, sinut ainoastaan, enkä ketään muuta maan päällä!\" huusi tyttö\nja kietoi molemmat kätensä nuorukaisen kaulaan; mutta hän veti tytön\nvasten rintaansa ja suuteli onnellisena hänen suutansa, otsaansa ja\nhuuliansa.\n\nMeri ja taivas, kirkas aurinko ja kaikki, mikä oli kaunista ja\nloistavaa sekä lähellä että kaukana, kuvastui heidän sydämmissänsä\nja heistä tuntui, kuin kuulisivat he sisällisellä korvallansa\nkaikki, mikä laulaa, soi, nauraa ja riemuitsee. Kumpainenkin heistä\najatteli omistavansa toisessa koko mailman kaikkine iloinensa ja\nonnellisuuksinensa. He olivat yksi, kokonansa yksi, heitä paitsi ei\nollut mitään, ja niin olivat he toinen toisillensa erinomaisen autuas\nmaailma, jonka rinnalla kaikki muu luotu vaipui tyhjäksi.\n\nMinuutti kului minuutin perästä, tunti lähestyi kulkunsa loppua, ja\nseppeleen sitomisen sijaan kiersi tyttö kätensä Phaonin kaulaan,\nkaukaisuuteen katsomisen sijaan katseli hän hänen silmiinsä, ja sen\nsijaan, että olisi ottanut vaaria lähestyvistä askeleista, kuunteli\nnuorukainen ja kuunteli neitonen suloisia sanoja, joita rakastavaiset\naina kertovat, eivätkä kuitenkaan koskaan väsy sanomasta tai kuulemasta.\n\nRuusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan\nvasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä\nXanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana\nlähestyi, vastaanottaakseen.\n\nUseita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön\nnimeä, mutta aina turhaan.\n\nKun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana\nrakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen\nsilmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.\n\nXanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön\npuoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta —\nkuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta\npientä nenäänsä.\n\nMinuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän\nmolemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta\nkuului vihaa ja surkeata valitusta.\n\nXanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan\nmarmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt\nenemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.\n\nTämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen\nhuulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja,\nkun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja\nkihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa,\nsamassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella\nSemestren edessä.\n\n\"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia\nsinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää\nvalaa.\"\n\n\"Minä tahdon — minä tulen, koska minä olisin -\" kirkui emännöitsijä.\n\n\"Etkö sinä ole minulle\", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla\näänellä, \"etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot\nvalmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin\nsinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta\nse yhdistäisi heidän sydämmensä?\"\n\n\"Ja siinä se pysyykin, niin totta kuin korkea jumalatar minulle...\"\n\n\"Minä pidän sinun sanoistasi kiinni!\" huusi Iason. \"Sinun porsaasi\nvietiin ensiksi Aphroditelle, ja mielellään otti pappi sen vastaan ja\nteurasti sen minun silmieni edessä, rukoillessaan ääneen minun kanssani\njumalatarta, että hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia\nkohtaan.\"\n\nEmännöitsijä puristi molemmat kätensä nyrkkiin, astui vanhusta\nlähemmäksi, ja näytti aikoessaan karata hänen päällensä niin\npeloittavalta, että talonhoitaja, joka kyllä oli karannut monen\nmetsäkarjun päälle, ei niinkään pelottomasti peräytynyt.\n\nMarmoripenkkiin saakka tunki hän hänet, mutta siinä huusi hän:\n\n\"Senpätähden siis ei pappi löytänyt ainoatakaan kiitossanaa minun\nherttaisesta porsaastani! Sinä olet varas, petturi. Minun suloisen\npikku porsaani, jota kaikki muut jumalat saisivat kadehtia Erosin\näidiltä, olet sinä anastanut itsellesi ja varmaankin pannut sijaan\nlikaisen ruman elävän ja valehdellut, että se tuli minulta. Voi, minä\nymmärrän koko leikin! Mopsos, tuo hyväkäs, on ollut sinun apurisi;\nmutta niin totta kuin minä -\"\n\n\"Mopsos\", nauroi Iason, \"on astunut meidän palvelukseemme ja jos\nmeidän Phaonimme morsian sen sallii, niin ottakoon hän mustan Dorippen\nvaimoksensa. Tästähän lähin kuuluu kaikki, mik'on meidän, teille.\"\n\n\"Ja teille, mik'on meidän\", keskeytti häntä Xanthe. \"Olehan nyt taas\nystävällinen, Semestre; minä nyt en ota millään lailla ketään muuta\nkuin Phaonia miehekseni, ja isän saan minä pian puolellemme; luota\nsiihen!\"\n\nEmännöitsijän kai täytyi uskoa noita sangen päättäväisesti lausuttuja\nsanoja, sillä lyödyn, mutta viisaan sotapäällikön tavoin alkoi hän taas\najattelemaan peräytymistä:\n\n\"Minä tulin viekkaudella voitetuksi; mutta jota minä eräänä heikkona\nhetkenä lupasin, sen olen minä nyt kerran vannonut. Minua pidättää vaan\nsinun isäparkasi, joka kyllä tarvitsisi luotettavaa poikaa ja kelpo\nLeonaxia.\"\n\nTässä silmänräpäyksessä astui, aivan kuin olisi hän kuullut omaa\nnimeänsä ja kuin hän kuuliaisena hänen kutsumuksellensa näyttäytyisi,\nAlkiphronin poika Messenestä Phaonin isän Protarchon kanssa\nmyrttipensastosta esiin.\n\nHän oli kaunis, vilkas nuorukainen, komeasti ja huolellisesti puettu.\n\nMonien kättenpuristusten ja sydämmellisien tervehdyksien jäljestä\ntarttui Phaon morsiamensa käteen, vei hänet vastatulleita vastaan ja\nsanoi:\n\n\"Anna Xanthe minulle puolisoksi, isäni. Me olemme yhdessä kasvaneet\nisoiksi, niinkuin muratti tuolla viiniköynnöksen kanssa alttarin luona,\nemmekä voi jättää toisiamme.\"\n\n\"Ei, aivan varmaan emme!\" vakuutti Xanthe, hiipi aivan lähelle\nkihlattuansa ja katseli sitten punehtuen ja sydämmellisen\nrukoilevaisesti ensin enoansa ja sitten nuorta messeneläistä silmiin.\n\n\"Lapset, lapset!\" huusi Protarchos. \"Te teette tyhjiksi minun\nkauniimmat tuumani. Agaristea, rikkaan Mentorin ainoata lasta, pidin\nminä silmällä sinulle, sinä mieletön poika, ja olin jo yksimielinen\ntuon vanhan saiturin kanssa. Sano nyt vielä sitten, minä _tahdon_\ntai tämä ja tuo on huomenna tapahtuva! Rakastettava ja hyvähän sinä\nolet, tyttö, enkä minä väitä, että minä en muka iloitse, mutta —\nkaikkivaltias Zeus! mitä on minun veljeni Alkiphron sanova ja sinä,\nLeonaxini?\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi nuori messeneläinen hymyillen. \"Minä tulin tänne\nkuuliaisena poikana, mutta minä tunnustan, että minä iloitsen siitä,\nmitä täällä on tapahtunut, sillä nyt vanhemmat tuskin toista kertaa\nsanovat ei, kun minä pyydän heitä antamaan Kodrolisen tytärtä Ismeä\nminulle vaimoksi.\"\n\n\"Ja tuossa seisoo tyttö, joka näyttää kuulevan noin epäkohteliaita\nsanoja vielä mieluimmin kuin Helena Parisin hyväilyspuheita!\" huusi\nPhaonin isä ja suuteli ensin tulevaa tytärtänsä poskelle ja sitten\npoikansa otsaa.\n\n\"Mutta nyt isän luo!\" pyysi Xanthe.\n\n\"Vielä silmänräpäys\", vastasi Protarchos, \"katsoakseni kirstuja,\njoita väki tuo tuolla. Te pojat siellä, ottakaa vaaria tuosta isosta\nlaatikosta feniläisine sjaaleineen ja rouvanpukuineen!\"\n\nSemestre oli jo ensimäisen tervehdyksen jäljestä lähestynyt lemmikkinsä\npoikaa, sanonut hänelle, kuka hän oli, ottanut vastaan nuorukaisen\nisän tervehdykset, suudellut hänen kättänsä ja silittänyt hänen\nkäsivarttansa.\n\nLeonaxin selitys, että hän halusi erästä toista eikä Xanthea vaimoksi,\nei rauhoittanut häntä vähän, ja kun hän nyt kuuli rouvanpuvuista, eikä\nvaan _yhdestä_ puvusta, loistivat hänen silmänsä iloisina ja maahan\nkatsoen kysyi hän:\n\n\"Onko siellä sininenkin? — sinisestä pidän minä erittäinkin.\"\n\n\"Olenhan minä valinnut sinisenkin\", vastasi Protarchos.\n\n\"Ja mitä tarkoitusta varten, sen selitän minä tuolla ylhäällä. Nyt\nmenemme ylös tervehtämään veljeäni.\"\n\nXanthe kiiruhti käsi kädessä kihlattunsa kanssa edellä joukkoa,\nvalmisti isäänsä helläsydämmisesti edeltäpäin siitä, mitä oli\ntapahtunut, kertoi, kuinka isä, hän ja vanha Semestre olivat tehneet\nväärin Phaonille, vei nuorukaisen hänen eteensä, vaipui liikutettuna\nalas hänen edessänsä, kun isä oli pannut hänen kätensä tytön kumppanin\nkäteen ja huutanut vapisevalla äänellä:\n\n\"Rakas olet sinä aina ollut minulle, sinä mustatukka, ja Xanthe tahtoo\nsinua puolisoksensa. Niin olisi minullakin sitten poika! Te korkeat\nolymppilaiset, kuulkaatte, hyvä, vahva, ystävällinen poika. Nosta minua\nylös. Kuinka terveeksi minä itseni tunnen! Enkö minä ole saanut sinun\nkanssasi kaksi vahvaa jalkaa ja käsivartta? Tänään saa tuo eukko vallan\nhyvin tulla! Silmänkääntäjä opetti minulle, kuinka tuon kanssa pitää\nmenetellä.\"\n\nPhaonin vahvoille olkapäille nojautuneena astui hän onnellisena\nhymyillen ulos, tervehti nuorta komeata veljensä poikaa sekä veljeänsä\nja sanoi:\n\n\"Anna Phaonin asua Xanthen luona minun talossani, joka kyllä kohta on\noleva hänen omansa, sillä minä olen heikko ja tarvitsen apua.\"\n\n\"Mielelläni, sydämmeni pohjasta mielelläni\", huusi Protarchos, \"ja\nkaikissa tapauksissa on se sillä lailla hyvä, sillä, sillä, — no\nkerranhan sen kuitenkin täytyy tulla ilmi, sillä minä, minä hullu\nharmaapää...\"\n\n\"No?\" kysyi Lysander, ja Semestre kaaritti kätensä kokoon näkinkengän\ntavoin ja pani sen korvan taa kuullaksensa paremmin.\n\n\"Minä, — katsokaa vaan minua, — minä Protarchos, Dionysioksen poika,\nen tule enään toimeen tuolla talossa yksinäni harvapuheisen pojan\nja vanhan Iasonin kanssa ja sentähden olen minä, — kenties se on\nhulluutta, mutt'ei ainakaan rikos, — ja sentähden olen minä valinnut\nMessenestä uuden vaimon.\"\n\n\"Protarchos!\" huusi sairas ja nosti hämmästyneenä kätensä; mutta Phaon\nnyykäytti isälle suostuvaisesti ja vaihtoi iloisen katseen kihlattunsa\nkanssa.\n\n\"Minun äitini nuoremman sisaren on hän valinnut\", sanoi messeneläinen\nLeonax.\n\n\"Nuoremman, niin, ei kuitenkaan nuorimman\", keskeytti Protarchos\ntätä puhetta. \"Kolmen päivän perästä vietätte te häänne, lapset.\nPhaon hallitsee täällä sinun luonasi, Lysander, Xanthen kanssa, ja\nminä vanhassa talossa tuolla ylhäällä Praxillan kanssa. Kohta teidän\nnaimisenne jälkeen menen minä Leonaxin kanssa Messeneen ja tuon minun\npikku vaimoni tänne.\"\n\n\"Meilt' on jo kauan aikaa puuttunut emäntä ja minä siunaan sinun\nrohkeata päätöstäsi!\" huusi Iason.\n\n\"Niin, urhoollinen olet sinä aina ollut\", sanoi sairas.\n\n\"Tällä kertaa en kuitenkaan niin paljon, kuin se voisi näyttää\",\nvastasi Protarchos hymyillen. \"Praxilla on arvoisa leski ja hänelle\nostin minä nuo rouvanpuvut Messenestä, joista sinä kyselit, Semestre.\"\n\n\"Hänelle?\" mutisi eukko.\n\n\"Yksi on siellä sininenkin, joka on häntä kaunistava, koska hänellä on\nvaaleanruskeat hiukset, hienosti harmailla sekoitetut. Mutta hän on\nraitis, iloinen ja taitava kuni nuori ja on auttava Phaonia ja Xanthea\nuudessa talossa monella hyvällä neuvolla.\"\n\n\"Minä muutan Agrigentiin tyttäreni luo\", sanoi Semestre päättäväisesti.\n\n\"Mene vaan\", vastasi sairas ystävällisesti, \"ja hoida itseäsi vanhoina\npäivinäsi säästöilläsi.\"\n\n\"Joita minun isäni\", lisäsi Leonax, \"suurentaa tuhannella drachmalla.\"\n\n\"Minun Alkiphronillani on sydän\", huusi emännöitsijä.\n\n\"Minulta saat sinä yhtä paljon ja sinisen rouvanpuvun eron päivänä\",\nsanoi Lysander.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta Phaonin ja Xanthen häitten jäljestä muutti Semestre tyttärensä\nluo.\n\nRakennus meren rannalla oli uudistettu kauniiksi ja ilman riitaa, sillä\nmaatila kuului nyt taas molemmille veljeksille yhteisesti, ja Xanthe\nlöysi Praxillassa uuden, hyvän äidin.\n\nTuota marmorista leposijaa, jolla nuoren parin onni tuli päätetyksi,\nnimittivät rakkaudessa ja hyvässä sovussa vanhentuvan avioparin\njälkeiset \"kysymyksen penkiksi.\"\n\n\n\n"]