[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4wjOXNnvzSls9YMoD34fLpR6EdMAbpula2k2vbKP5O8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3007,"Niilo Bonpoika Sture III Testamentti","Starbäck, C. Georg",null,"3007-starback-c-georg-niilo-bonpoika-sture-iii-testamentti","3007__Starbäck_C._Georg__Niilo_Bonpoika_Sture_III_Testamentti","romaani",[],[],"fi",1871,1900,136284,882941,false,49883,[21,22],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[24],"Historical Novels","\"Niilo Bonpoika Sture III: Testamentti\" by C. Georg Starbäck is a historical novel written in the early 20th century. The work delves into the tumultuous era surrounding King Charles VIII and Archbishop Jöns, centering around the conflicts among Swedish noblemen and their struggles for power. The story is presented through the perspective of Niilo Sture, the main character, who appears to be enmeshed in both personal and political dramas.  At the start of the narrative, we are introduced to the somber scene of the dying knight Fjalar Orminpoika, who reflects on his complex past, including his love for Niilo's mother, Kaarina Sture. As he lies on his deathbed, he shares vivid memories of his youth and the bitter memories of lost love intertwined with tales of loyalty, betrayal, and sacrifice. Niilo Sture, who is present, grapples with profound emotions, stemming from the knight’s revelations and the moral obligations placed upon him, particularly concerning the loyalty to King Charles. The opening portion sets the stage for Niilo's impending struggles, presenting themes of honor and identity alongside the looming question of his allegiance between his king and noble roots. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Kahma, Uuno",325,"Kolmijaksoisen historiallisen romaanisarjan päätösosa sijoittuu 1400-luvun Ruotsiin ja kuvaa kuningas Kaarlo Kahdeksannen sekä arkkipiispa Jönsin välistä valtataistelua. Teos seuraa Niilo Sturen vaiheita ja unionin ajan poliittisia juonitteluja.","C. Georg Starbäckin 'Niilo Bonpoika Sture III: Testamentti' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3007. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NIILO BONPOIKA STURE III: TESTAMENTTI\n\nKolmijaksoinen historiallinen romaani\n\n\nKirjoittanut\n\nC. GEORG STARBACK\n\n\nSuomentanut\n\nUUNO KAHMA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nTESTAMENTTI\n\nKolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Kahdeksannen ja arkkipiispa\nJönsin sekä muiden Unionin ruotsalaisten ystävien välisistä\ntaisteluista.\n\n\n\n    Kell' yksi on ystävä uskollinen,\n    yksi, ei monta,\n    hänell' olkoon lemmekäs, herttainen,\n    niin ilonsa on laittamatonta.\n\n                            Kansanlaulu.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI OSA: Akselinpojat.\n\n    I. Viheriä ritari.\n   II. Salaperäinen kauppasaksa.\n  III. Kuningas vai talonpoika?\n   IV. Kaarlo-kuninkaan palaaminen.\n    V. Vaara kasvaa.\n   VI. \"Nyt on puoliyö!\"\n  VII. Eräs näky.\n VIII. Okaita.\n   IX. Rahatalolla.\n    X. Arkkipiispan sanansaattaja.\n   XI. Raseporissa.\n  XII. Kosintaa ja harkintaa.\n XIII. Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.\n  XIV. Kotiintulo.\n   XV. Iliana-rouvan talonvouti.\n  XVI. Piispan kokelas.\n\nII OSA: Niilo Sture.\n\n    I. Pyhän Yrjänän kappelissa.\n   II. Kosto.\n  III. Neiti Päivänsäde.\n   IV. Niilo Sturen joulujuhlat.\n    V. \"Mustassa mullassa.\"\n   VI. Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.\n  VII. Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.\n VIII. Sinikeltainen sotavyö.\n   IX. Hyvästi.\n    X. Sovinto.\n\nIII OSA: Voittaja.\n\n    I. Kuoleman kourissa.\n   II. Käärmekuninkaan kylvös.\n  III. Karhunkäpälät.\n   IV. \"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin.\"\n    V. Pyhän Katariinan luostarikirkossa.\n\nCarl Georg Starbäck.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\nAkselinpojat.\n\n\n\n\nI.\n\nViheriä ritari.\n\n\nOli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan\nja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan\nkäänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja\nkirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat\nyli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät\naamulaulujaan.\n\nTalonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa\nkohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet\nkaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa\nvapautustyötä.\n\nSenvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja\nkun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan,\ntuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin\nkaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen\nmetalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan\nJumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.\n\nYksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista\nsisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet\nkertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman\nmeteleissä.\n\nNe olivat viheriän ritarin kasvot.\n\nHän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän\njälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja\nväliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän\nolisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen\nhuulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän,\nse sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon\nkultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä\noli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä\nenkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta.\nAinakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko\nkasvoille.\n\nVuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla\nseisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla,\njoilla jo näkyi kuoleman kalpeus.\n\nNiilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui\nhienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä\nsurumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina\nSture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita\nnimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.\n\nTämä kuiskasi nyökäten:\n\n\"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti\nnäkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen\nhaavaansa hoitamaan.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Niilo.\n\n\"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin\nkätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin\najatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli\nnäkemättä.\"\n\nNiilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:\n\n\"Ritarin hetki on tullut... hän ei elä iltaan asti!\"\n\nNiilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka\nkultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen\nhänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät\nkuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja\nhänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken\nsurujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin\nsuruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän\nkaihon tunteeksi.\n\nJuuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen\nkatseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin\nvanhus hymyili mitään lausumatta.\n\nKatsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului\nhetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän\nlaski smaragdisydämen kädestään lausuen:\n\n\"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!\"\n\n\"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?\" vastasi vanhus lisäten,\n\"kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja\nminä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset\näidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla... teidänkin\nläsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo... Minä en kuole\nmyrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli.\"\n\nNiilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot\nnäkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi\nmyöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä\nolin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän\nkuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli\nnyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen\nnimeä.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti\nvaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden\nhehkua.\n\nPäästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein\nsilmin Niiloon.\n\n\"Tämä oli äitisi oma, Niilo!\" sanoi hän kohottaen smaragdia.\n\n\"Olen arvannut sen!\" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla\nkummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.\n\nMutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:\n\n\"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti\nkuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen\ntoisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä\ntiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna.\"\n\nHän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo\nauttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella\npuolella, lausuen:\n\n\"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?\"\n\n\"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä\nKaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt\nlävitseni... Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin\nvaan eräs hänen setävainajansa ystäviä... Se tapahtui silloin, kun\nsousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen\nlemmittynsä väliltä... Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä,\nkunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle\nolevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar\nOrminpoika.\"\n\n\"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin\nteiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut\nnimenne, ja miksi äitini muiston...\"\n\n\"Sen kerron nyt, Niilo!\" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi,\nettei Niilo jatkaisi, \"sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi\nlapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet\nmorsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla... Mutta minä olin liian\nvanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi,\nmutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito\nrakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä\ntarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen\nmuistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella\npuolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana...!\"\n\nHuokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen\ntämän muiston ohi lisäsi hän:\n\n\"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle!\nÄitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät,\nmiltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja\nhänen onneaan... sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat\nBengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä\nteot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä\nnunna...\"\n\n\"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan\nhinnalla?\"\n\n\"Niin!... Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun — äidinisäsi oli\nluultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän\noli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran\npääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi.\nHän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään\nKaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen\nyli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet\nuskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja\ntietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin.\nSilloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä\nhaaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme\nsiksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta\npäivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani\nvasten... Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas\nisä... huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni\nloppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni...!\"\n\nMunkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi\nhaavoitetun ritarin juoda.\n\n\"Samassa\", jatkoi ritari juotuaan, \"kuului ympäriltämme askeleita, ja\nluoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa\nritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi\nkämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa\nja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan... ja\nminä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus\naivan hirvittävästi...!\"\n\n\"Äiti raukka!\" huokasi Niilo.\n\n\"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä\nkuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun\näidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin\nkanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle... minulle,\nNiilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin\nhän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana...! Tämän naisen,\njonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla\nepätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria,\npuhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo.\nSilloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi\nluo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis\nhengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen\nhuomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen\nmyöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä,\njos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen\nKaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota,\njottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan\nvannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen\nmielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen,\nennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas.\"\n\n\"Ja te katositte, Fjalar-ritari?\"\n\nNiilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti\ntuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää\nihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen\nsydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä\npitkää tarinaa.\n\n\"Annoin pois tilani\", jatkoi Fjalar, \"Pyhän Kaarinan luostari Skarassa\nsai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä\nKaarinan... ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain\nseuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan\njäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin\nottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän\nilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä\nhautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai\njollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän\noli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen\ntyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin\nsaisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani\npohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut\nturkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että\narvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui\nviimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja\nvasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin\nLybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka\noli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista\nkotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin\nitsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei\ntuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia\nvastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut\nhänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin.\nAnnoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille\nmuistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä\nvaloja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat\nkuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi\nhänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin\ntapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi.\"\n\n\"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän\nkultaketjun sai?\"\n\nRitari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa\njuomaansa.\n\n\"Ei, ei... se tapahtui paljoa ennen!\" sanoi hän sitten.\n\n\"Tiedän vähän siitä asiasta!\" virkkoi Niilo, \"eräs miehistäni, joka on\nennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta\nSöderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on\nsiitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne\nilmoittanut... Hollinger on samoin...\"\n\n\"Tuo iloinen Hollinger...! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on\nminulla ollut paljon iloa!\"\n\n\"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala\nparatkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni... ja vielä jätätte\nminut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun\nhenkeni!\"\n\n\"Paras kuolema minulle, Niilo\", sanoi Fjalar, \"on kuolema Kaarinani\npojan edestä... Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi\nenemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle\nsuuri ilo...! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun\nparissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis\ntäytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt\ntoiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut\nHirven kannella...\"\n\n\"Hirven kannella!\" huudahti Niilo kummastuneena. \"Kuinka te... olitteko\nte siellä, ritari Fjalar?\"\n\n\"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta...\nmuistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä\nlausua!\"\n\nNiilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä\nväreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.\n\n\"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun\nköytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä\nEerik Pukelle...!\"\n\n\"Fjalar, Fjalar... kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt...\"\n\n\"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa...\nmutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken\nviimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna\nvaakakuppiin minun edukseni...\"\n\n\"Teidän eduksenne, sanotte... kuinka voisin teitä mistään moittia, joka\nolette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?\"\n\n\"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä,\nsillä silloin hän tunsi minut... muistathan sinäkin hyvin, kuinka\nBengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä.\nSilloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni\ntäyttänyt, saan kohta tehdä tilin... Viimeinen ajatukseni, se jonka\nkeksin jo Hirvellä ollessani — ei ole kuitenkaan saavuttanut\nsuostumustasi... kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani,\nKaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin\novat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka\nsinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman\ntarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika\nkaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi... Mutta\nsinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit\nsamalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi.\"\n\n\"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla,\njolle olen uskollisuutta vannonut...?\"\n\nRitari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja\nvastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.\n\n\"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei\nkuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään\nainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa,\nsillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika...\nnyt täytyy joka miehen toimia... ponnella toimia!\"\n\nNiilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä\nasiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi\ninnokkaasti:\n\n\"Ajattele Ruotsia, Niilo... isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta\nylempänä... ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia... se on\nkaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata... Ja yksi vaan voi\nvaltakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja\npilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata...\njoskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten\nEerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle,\nmuistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät\nainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on\nkysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat\nkruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin\ntuhansien onnen... Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle\nsama, minkä minä tein sinulle... sinun tulee hankkia sille pelastava\nonnenketju!\"\n\n\"Sen lupaan... sen olen ennenkin luvannut\", lausui Niilo lämpimästi.\n\n\"No, hyvä on\", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, \"olemme\nsiis tulleet yksimielisyyteen siinä...! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko\nmennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt — ehkä hän on\nunhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin.\nMutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja\ntyöskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen\nsovittanut sinun pääsi mukaan...\"\n\nEräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja\nsilloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:\n\n    Jesu, redemtor omnium;\n    dimitte nobis debita\n    et da perenne gaudium!\n    Amen! Ora pro nobis!\n\n    [O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja\n    anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]\n\nLaulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja\nkuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen\nyli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän\nkehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.\n\nRitari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja\nkammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen\nvaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa,\njonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan...\n\nMutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne\nyksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan\nkoko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki\nhänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana\nKalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin\nkuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja,\npäästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa\nhän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta\nluvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju.\nJa kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan\ntarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen\ntäytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja\nuhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen\nrintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin\nlaulaa itsestään näin:\n\n    \"Mä olen niinkuin pieni lintunen,\n    Joka oksalla visertää,\n    Mä kaukana kodistani harhailen,\n    Eikä yhtään oo ystävää.\"\n\nIstuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä,\nmutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin\nlikellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä\nkaukana kuin kuollut on elävästä.\n\nNukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.\n\n\"Se oli kaunis laulu\", sanoi hän, \"olen rakastanut laulua ja\nharpunsoittoa aikanani...! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla,\nvaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin\nennen...!\"\n\nNiilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti\nvirtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen\nkäteensä.\n\n\"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo\", sanoi hän, \"ettet aivan ankarasti\ntuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi...! Sinun\nsuuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen\npäämäärä... Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä\nelinaikana ollut hänen ainoana ilonaan... Mutta onhan tämä sinun\ntuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin\nonnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut\nBengta-rouvalle... Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen\nlopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani...! Voitko\nantaa sen anteeksi!\"\n\nNiilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili\nkiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja\nsovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli\nilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin\nkeinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä,\npuhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David\nPentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta\ntätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja\nhänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt\nhänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat\nja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi\nvoinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli\ntehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen\npojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka\nBengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli\npelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei\nNiilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin\narkkipiispa pelkäsi.\n\n\"Saattaahan käydä niinkin\", jatkoi Fjalar, \"että se totuus, joka on\npitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä,\nkuin sitä, jota minä olen ajatellut... Herran tiet ovat toiset kuin\nihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan\nRuotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin.\nMinulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä\nhän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa...\"\n\nAndreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle\novelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin\njalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa\nlangan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja\nrukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.\n\n\"Mitä kuningas vastasi?\" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin\nvastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin\nankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.\n\n\"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!\" virkkoi Fjalar\nsairaanomaisella terävyydellä.\n\n\"Kuninkaan testamentti!\"\n\n\"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon\nteoista paras... Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota\nsinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää\nyllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas.\"\n\nHänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin\neroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen\nrukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.\n\nSilloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä\nhuoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa\nhänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen\nkalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään\nleimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään\nkuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä\ntaipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko\nolemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu... ja munkit\nlauloivat:\n\n    Dimitte nobis debita,\n    Da perenne gaudium!\n\nLopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän\nvaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen\nmaailmaan, johon hän vielä kuului.\n\nKului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli\nhäntä kauvan ja sanoi:\n\n\"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille...\nkaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat\niloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää\neteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan\ntoisenlaisena... kulje miehekkäästi rataasi, Niilo... me kohtaamme\ntoisemme kerran taivaassa äitisi luona...! Kaikki on käyvä hyvin...\nRuotsille ja sinulle!\"\n\nNiilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha\npysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi\nnauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi\nkoko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi\nsemmoisenaan vielä sittenkin.\n\n    Päättyneet on elon hetket\n    Hymyellen kuolen —\n\nlauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät\nhäneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä\nsydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka\nOdin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta\nkristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun\ntäytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi.\nMoni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli,\nvaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen\npistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään\nviikinkikuninkaan sydänsaliin.\n\nNyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa\nnauravaa ritaria.\n\nMutta munkit lauloivat:\n\n    \"Ora pro nobis!\"\n\n\n\n\nII.\n\nSalaperäinen kauppasaksa.\n\n\nKuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin\ntuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja\nhyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.\n\nNiilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin\nkummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin\nnaurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä\nolivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli\nNiilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut\nse, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen\nvaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen\nsaapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa\nviskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin\nluona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin\nmurtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin\nselkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä\nhajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä\ntajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään\nritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän\nuskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.\n\nJa nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen\nkielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle\nitselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin\nverho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan\nkäden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.\n\nSiksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen\nmieleensä, kuin hän voi aavistaa.\n\nHän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä\nvaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen\ntärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin\npalaamiseensa.\n\nMutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen\nkätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta\npäämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni\nkuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä\nKaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen\nmielensä. — Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen\ntahtoaankin.\n\nKuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi\nsotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin\nhuomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse\nhuomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli\nsaattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten\ntahtoikin.\n\nOliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä.\nOliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän\npiispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta\ntärkeämpänä?\n\nTähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.\n\nMunkki seisoi yhä paikallaan mutisten rukouksia. Hän tuli koskeneeksi\nrukousnauhallaan sängynsyrjää ja herätti siten Niilon mietteistään. Hän\nnousi äkisti ylös ja katseli ympärilleen.\n\nSilloin ilmestyi toinen munkki taas ovelle.\n\n\"Mitä tahdotte, hurskas veli?\" kysyi Niilo.\n\nMunkki katsoi kankeasti huoneeseen, mutta nähtyään, että kuolevasta\nritarista oli jo sielu erinnyt, sanoi hän ääneen:\n\n\"Kauppasaksa rupee kärsimättömäksi!\"\n\n\"Mikä kauppasaksa?\"\n\n\"Se, joka on jo pari kertaa ennenkin lähettänyt sanaa teille, jalo\nritari. Hänen palvelijansa odottaa täällä viedäkseen teidät hänen\nluokseen.\"\n\n\"Pyytäkää miestä sitten odottamaan\", lausui Niilo, josta tuntui\nvastenmieliseltä, että häntä tällä hetkellä häirittiin niin\nvähäpätöisellä asialla, kuin että kauppasaksa tulee kärsimättömäksi.\n\nHarmaaveli meni ulos, Niilo sulki oven hänen jälkeensä, lähestyi taasen\nkuollutta, polvistui ja rukoili.\n\nAndreas-veli, joka oli vihdoinkin saanut rukouksensa loppuun, pani\nrukousnauhansa paikalleen vyököyteensä. Sitten hän katsoi omituisella\nhyväntahtoisuudella rukoilevaa ritaria sekä astui hänen luokseen\nlaskien surkastuneen kätensä hänen päänsä päälle.\n\n\"Jumalan rauha ja armo olkoon sinun kanssasi, Niilo Sture!\" kuului\nhänen huuliltaan kuin henkiolennon kuiskaus.\n\nNiilo nousi ylös, vilkaisi vielä kerran kuollutta, otti smaragdisydämen\nkäteensä ja suuteli kumpaakin nimeä, laski sen sitten kuolleen sydämen\nkohdalle ja riensi huoneesta pois.\n\nMunkit olivat kokoontuneet luostarin ruokalaan aamiaiselle, ja\npriorikin oli siellä. Niilo kääntyi hänen puoleensa ja sanoi hänelle\nhaluavansa, että ritarin ruumista säilytettäisiin luostarissa, kunnes\nhän ehtii toimittaa sen Skaraan, johon se tulisi haudattavaksi Pyhän\nKaarinan kirkkoon. Priori, joka oli hyvänsuopainen, jalopiirteinen\nmies, suostui kernaasti ritarin pyyntöön ja Niilo läksi luostarista.\n\nPortin ulkopuolella seisoi eräs mies odottamassa. Se oli kauppasaksan\npalvelija, reipas ja uljas nuorukainen. Nähtyään ritarin tuli hän heti\nesille ja he astuivat katua pitkin, kunnes saapuivat kauppasaksan\nasunnolle. Tämä tuli Niiloa vastaan. Hän näytti alakuloiselta,\npuolittain epätoivoiselta, ja nyt oli häntä vaikeampi kuin koskaan\ntuntea entisekseen.\n\nTultuaan hänen huoneeseensa ja suljettuaan oven tarttui saksa Niilo\nSturen käteen ja katseli häntä kauan silmiin.\n\n\"Arvelette, että minä olen rohkea kauppamieheksi, Niilo-ritari, eikö\nniin?\" alkoi hän.\n\n\"Ettekö te olekaan se, minä esiinnytte!\" vastasi Niilo.\n\n\"Kuten sanotte, en olekaan\", vastasi mies, \"ja Jumala suokoon, että\nolisin tuntenut teidät ennen, herra Niilo... Teillä on ritarillinen\nmieli, ja minä luotan teihin... sallitteko, että käännyn teidän\npuoleenne nyt hädän hetkenä?\"\n\n\"Jos pidätte minua ritarillisena miehenä, niin ei tämä kysymys kaipaa\nvastausta... ja vaikka kulettekin kypäräsilmikko laskettuna, niin\nlupaan mielelläni teille apuani, jollei siitä vaan koidu vahinkoa\nmaalleni ja kansalleni...\"\n\n\"Iivari Akselinpoika on nimeni, ja Akseli Pietarinpoika, Varbergin\nherra, oli isäni!\"\n\n\"Iivari Akselinpoika!\" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin\nkäteen.\n\nKertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja\nheidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas,\nlähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti\nvaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän\nnimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla\ntaisteluratsullaan Skånen sodassa.\n\nIivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä\nihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.\n\n\"Teidän puoleenne\", sanoi hän, \"joka olitte valmis uhraamaan henkenne\nkuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka\ntahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella\nlahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin\nkuninkaanne luottamuksen ja rakkauden... teidän puoleenne käännyn nyt\ntarvitessani ystävän apua!\"\n\nNiilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot\nhänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:\n\n\"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari\nRuotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan.\nNiinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin\nkuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan\noikea ritari!\"\n\n\"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?\" sanoi Niilo\nkeskeyttäen.\n\n\"Olemme vihollisia\", vastasi Iivari, \"mutta voi tulla päivä, jona\ntaistelemme toistemme rinnalla... Epäröimättä annan teille\nluottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä,\nettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa,\npyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!\"\n\n\"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen\nsuhteen!\"\n\n\"No, niin... on tapahtunut onnettomuus... joka koskee lähinnä minua,\nmutta myöskin Kaarlo-kuningasta...\"\n\n\"Onnettomuus...?\"\n\n\"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!\"\n\nNiilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs\najatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa\nitsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi\ntaitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän\nepäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka\nkanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa\nkirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\" kysyi hän.\n\n\"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää,\nritari\", vastasi Iivari-herra, \"kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari\nAkselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut\nminulle sydämensä... näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran\nluona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja\nMagdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen\nonnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin\nKristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja\nsiksi tämä valepuku... Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä\ntulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa...\"\n\n\"He tuntevat valepukunne...?\"\n\n\"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on\nkirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin.\"\n\nNiilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:\n\n\"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa\nonnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin\nsilkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi,\njoka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa,\njollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari\nmenee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan...\nNäin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat\nnyt tarpeen!\"\n\n\"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?\" kysyi Niilo-herra.\n\n\"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne... Jos saavun kuninkaan\nluokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei\ntäällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle\nsydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään,\nniin ymmärrätte kuinka onneton olen.\"\n\nSuru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että\ntylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt\nvastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:\n\n\"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen\nvuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti...\ntässä on käteni!\"\n\nIivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei\nkyyneleitä tullut hänen silmiinsä.\n\n\"Kiitos, jalo ritari!\" huudahti hän. \"Tiesinhän kääntyväni oikean\nmiehen puoleen!\"\n\n\"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta...\nDavid Pentinpoika, sanotte...! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut\ntyössä osallisena?\"\n\n\"David Pentinpoika on sen tekijä... Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden\nsanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta\nkertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut\nUpsalaan... veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin\nlähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä\nsattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David\nPentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen\nhänet harhaan... He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies\nkertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt.\"\n\n\"Jumala paratkoon, herra Iivari... pelkään, että vaikeudet tulevat\nsuuremmiksi, kuin arvaammekaan!\"\n\n\"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?\"\n\n\"Hyvä, hyvä... missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni.\nKaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten\nsanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari,\nniin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne\nminuun!\"\n\n\"Olen varma siitä ja täydellisesti luotan teihin.\"\n\nOven avaaminen keskeytti kerrassaan keskustelun. Kaniikki Helmich pisti\npäänsä oven raosta.\n\n\"Anteeksi, hyvät herrat\", sanoi hän, \"luulin löytäväni täällä\nvirkaveljeni, Upsalan tuomiokapitulin kanttorin, Olavi-mestarin.\"\n\nKiukun salama lennähti Iivari Akselinpojan silmistä, ja hän sai\nnähtävästi vaivoin hillinneeksi itsensä. Niilostakin tuntui miehen tulo\nsangen vastenmieliseltä, mutta vastenmielisyys kääntyi kohta\nkummastukseksi, kun hän huomasi ja kuuli, kuinka helposti Iivari-herra\nosasi muuttaa puheensa ja ryhtinsä tavallisen kauppasaksan malliseksi.\n\n\"Kaikki on\", sanoi hän, \"parhaiten toimitettava, ja jos tuuli on hyvä,\nsaatte leideniläisenne kohtakin tänne... sen takaan...\"\n\n\"Ette voi sanoa, hyvät herrat\", vinkui kaniikki, \"oletteko nähneet\nvirkaveljeäni täällä?\"\n\n\"Emme!\" vastasi Niilo, ja Iivari-herra pudisti kieltävästi päätään.\n\nKaniikki hymyili ja meni, ja Iivari-herra kehuskeli vielä hetkisen\nleideniläistä kangastaan, pannen samalla useita kertoja sormensa\nhuulilleen kehoittaakseen Niiloa varovaisuuteen.\n\nKohta senjälkeen kuulivat he kaniikin toistavan kysymyksensä jollekin\neteisessä olevalle, ja Iivari-herra tunsi äänestä vastaajan\npalvelijakseen. Mutta tämä näytti antavan tarpeeksi tekemistä\nkuuntelijalle, joten Iivari-herra sai tilaisuutta kuiskaten täydentää,\nmitä oli vielä tarpeen asian selvitykseksi.\n\nKumpikin ymmärsi välttämättömäksi pian erota, ettei Niilon työ kävisi\nyhä vaikeammaksi, jos kaniikki nimittäin saisi vähänkin aavistusta\nsiitä, ken kauppamies oikeastaan oli.\n\n\"Hän tietää, kuka minä olen\", lisäsi Iivari, \"mutta hän ei saa tietää,\nettä tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan\nystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin... aikanaan tulevat\nhuomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!\"\n\nNiilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti,\nkuten näytti, lähistön taloja.\n\n\"Terve! ritari Niilo\", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä\ntavallaan häntä vastaan, \"en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä\ntervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt...\nMutta teillä on kiirettä, hyvä... minä seuraan teitä jonkun matkaa.\"\n\n\"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?\"\n\n\"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi...\njätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon\ntavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan...? Jumalan kiitos, voimme\ntoivoa nyt parempia aikoja...!\"\n\nHerttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka\nkieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään\nhavaitsevan ritarin harvasanaisuutta.\n\nAstuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin\nläheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.\n\n\"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!\"\n\nNiilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti\nasian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka\nvieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön\nvalmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan\npakottaen häntä siten seisomaan.\n\n\"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?\" kysyi hän.\n\n\"En\", vastasi Niilo.\n\n\"Tahdotteko tuntea hänet?\"\n\n\"En tiedä, mitä se hyödyttäisi... jos hän antaa minulle sellaista\nkangasta, kuin hän näytti, niin olen tyytyväinen.\"\n\n\"Mutta katsokaa eteenne, herra Niilo, ettei vaan kangas luiskahda\nkädestänne ja jätä...\"\n\n\"Mitä, kaniikki, mitä jätä...?\"\n\n\"Katumusta, katkeraa katumusta, herra Niilo!\"\n\n\"Puhukaa suoraan, kaniikki Helmich, jos tahdotte, että teitä kuuntelen,\nminulla ei ole aikaa selittää arvoituksia.\"\n\nKaniikki puri huultaan, mutta koetti sitten näyttää rehelliseltä ja\nuskolliselta kuin ystäväkin muka, ja sanoi:\n\n\"Se mies ei ollut mikään kauppamies, vaikka hän siltä näytti... hän ei\nole sen suurempi eikä pienempi kuin eräs noita mahtavia Akselinpoikia,\nhän on herra Iivari Akselinpoika! Ymmärrättekö nyt, että teidän tulee\nolla varuillanne?\"\n\n\"Vaatteen vuoksiko...?\" kysyi Niilo nauraen. \"Mitä hittoa se minua\nliikuttaa, onko hän Iivari-herra... vaikkapa hän olisi itse Olavi-herra\nVisborgista, kun vaan saan häneltä mitä tahdon! Kiitos hyvästä\ntarkoituksestanne, kaniikki, mutta tällä kertaa oli varoituksenne\nturha.\"\n\n\"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin\nkruunua... Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa\nVisborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti\nansaitsee nimensä: väärintekijä.\"\n\n\"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin... luulen kuitenkin, että\nte liioittelette vaaraa.\"\n\n\"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja...\nluulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo\", lausui kaniikki\nnärkästyneenä. \"Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin\nvaltakunnan vihollisten kanssa.\"\n\n\"Niin arvelen minäkin... mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin\nvaltakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin\njokapäiväisen elämäni tarpeet.\"\n\n\"Hm!\" yski Helmich, \"ette usko minua...\"\n\nMutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä\nnoutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä\nviisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin\npäin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin\navaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne\npikaisenkaan katseen.\n\nTältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä\nhäneltä muuten ei koskaan puuttunut — sanoja, sydämen oikeita avaimia.\nHän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi\nvoinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären\nonnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän\nasiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi\ntarkoitustaan.\n\nVihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja\nkorskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.\n\nLuostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä\nkaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui\nuudestaan ritarin käsivarteen.\n\n\"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo... Teette senvuoksi väärin, kun\nette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä\njäähyväisiä... olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne.\"\n\n\"Judas!\" huusi syvä ääni aivan vieressä, mutta niin kolkosti ja\nkäheästi, kuin kylmä ilma olisi pusertunut yhteen synnyttäen valtavan\nvoihkauksen.\n\nKaniikki kauhistui kalveten.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Niilo. \"Ken huutaa?\"\n\n\"Judas!\" kuului sama kammottava ääni toistamiseen.\n\nKylmä hiki nousi kaniikin otsaan, ja hänelle tuli kiire pois\nporttiholvista, mutta käheä ääni huusi hänen jälkeensä:\n\n\"Judas... kolmekymmentä hopearahaasi on luettu ja köykäiseksi löytty...\nsinun hetkesi lyö pian... pian... pian!\"\n\nNiilo katseli kummastuneena ympärilleen. Kaniikki oli kadonnut, mutta\nholvin hämäryydestä astui esiin laiha, kuihtunut olento, jonka silmät\npaloivat hirvittävästi.\n\nSe oli hurskas Andreas-veli, arkkipiispa Olavi vainajan kansleri.\n\n\n\n\nIII.\n\nKuningas vai talonpoika?\n\n\nViimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa\najatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään\nmenneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten\naaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut\narvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon\nliittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja\npunaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti\nyhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.\n\nPieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla,\noli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen\npiirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä\nhän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia\nasioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista,\ntuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa\ntaasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen\nluostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai\ntalonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä\nja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta\nenemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta\nsaadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.\n\nUskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän\nvoisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja\nyhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun,\nNiilo, pitää Ruotsia johtaa! — ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä\nkunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä\npuhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta,\nvalmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi,\nruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja\ntaas tuhannet ihaillen ja riemuiten.\n\nKun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä\nhänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja\nkruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja\nsilloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika\nsinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä\nseisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista\nperämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi\nsydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein\nepätoivoksi.\n\nMutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän\ntuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä\noli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen,\nkuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään\nhuoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni\nNiilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita\nvälivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen\nsulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan\nviheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata\ntaustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista\nraskasmielisyyttä.\n\nKaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä\ntuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen\nsitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan... hän torjui inholla\ntämän ajatuksen, — yhtyä häneen... se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa\ntiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli\nhorjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.\n\nVihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta\nettä hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi\nhänelle paikan tulevissa taisteluissa.\n\nLitslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut\nmatkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman\nsyvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat\nsenvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa\nEkolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien\nnähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään\nsanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.\n\n\"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!\" huusi\nhän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa\nkohden.\n\nTämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä,\nettä Steen väistyi pelästyneenä takaisin.\n\n\"Mikä sinun on, Niilo?\" sanoi hän. \"Voitko, ja tahdotko sanoa surusi\nminulle?... tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua... vaikka nyt\ntulinkin liian myöhään Ekolsundiin... Te olette reippaita miehiä\",\nlisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, \"kolmen\nlumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun\npalveluksessani!\"\n\n\"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä\", vastasi Niilo\npuristaen innolla ystävänsä kättä, \"kun voin, olen sen sinulle\npalkitseva!\"\n\n\"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään...\ntule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko\nMälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme\nhänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä... Tule mukaan, tunnin\nkuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi...\nHyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!\"\n\n\"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi\", lausui Niilo, \"nyt lähden\nkotiin Penningebyhyn.\"\n\n\"Penningebyhynkö?\" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen\nurhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.\n\n\"Niin, Penningebyhyn\", vastasi tämä, \"odotan hetkisen.\"\n\n\"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!\"\n\n\"En luule.\"\n\n\"Kypsyneitä neuvojasi!\"\n\n\"Niitä minulla tuskin on... Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo\nkuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua\nPenningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi,\nSteen ystäväni!\" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi,\nikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi\ntarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään\nmahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.\n\nSteen Sture puristi äänetönnä Niilon kättä, ja katsoi kummastuksella\nhäntä, kun hän ajoi nelistäen Upsalaan vievää tietä myöten pohjoiseen\npäin.\n\nKorkealle kohosi Penningebyssä ilo ritarin saapuessa kotiin. Talon\nvanha voutikin sai yhtäkkiä kauheasti hommaa. Hän juoksi edestakaisin\nmiesten välitse tyrkkien niitä kiireissään, ja linnan rouva, nuori,\nkaunis Briita-rouva, riensi portaita alas tervehtimään herraansa ja\nmiestänsä. Tukala raskaus poistui hetkiseksi ritarin otsalta, kun kodin\nraitis onnen ja rauhan hengähdys tuoksahti häntä vastaan. Hän tarttui\npuolisonsa käsivarteen ja astui hymyillen linnan portaita ylös.\n\nSalissa tulivat lapset vastaan, ja niiden mukana Iliana-rouva ja hänen\nsisarensa, nuori Ingeborg, jotka olivat vielä Penningebyssä.\n\n\"Eikö viheriä ole mukanasi!\" kysyi Svante, ja Mauri tarttui isänsä\nkäteen kysyen samaa katseellaan.\n\n\"Ei lapset, hän on matkustanut pois, kauas.\"\n\n\"Hän on sitten lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen; hän sanoi lähtevänsä\nkohta pyhiinvaellusmatkalleen, ollessaan viimeksi täällä!\"\n\n\"Niin, niin, hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen.\"\n\n\"Pyhälle haudalle... eikö niin?\" kysyi Svante, \"sinne minäkin tahdon\nkerran ratsastaa, että tulisin kelvolliseksi ritariksi, kuten sinä,\nisä, olet!\"\n\nNiilo otti pojan käsivarrelleen ja taputti hänen kiharaista päätään\nsuudellen häntä otsalle.\n\n\"Entäs sinä, Mauri?\" kysyi hän vanhemmalta pojaltaan.\n\n\"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!\" vastasi\nleppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka\nolivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet\nnaiseksi syntymään.\n\nIsä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva\nkatseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa\nmenettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo\ntarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi\nhäntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella,\nkuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt\nkodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään\nIliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti\nvoinut eloon herättää.\n\n\"Missä on kuninkaantytär?\" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden,\nhuomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. \"Mitä on\ntapahtunut rakas vaimoni... Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on\nkohdannut sukulaistamme!\"\n\nTämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät\nvuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.\n\n\"Hän seisoi juuri tässä\", sanoi Briita, \"kun erosimme aamulla. Hän oli\nvähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan\npaimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku... Voi,\nmuistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa\nseppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli\ntorveaan metsässä.\"\n\nHän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi\nikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin\nmuisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli\nsiltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta\npilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan\npitkiin aikoihin häntä nähnyt.\n\n\"Niin\", jatkoi Briita-rouva, \"arvoisa neiti meni... meni yksinään eikä\nenää palannut.\"\n\nIngeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä\nruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti\nviereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin\nistuutuivat.\n\n\"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!\" lohdutti Niilo.\n\n\"Ettekö muista, Niilo-herra\", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen\nhienoille, surusta kalpeille poskilleen, \"ettekö muista neitoa, joka\niltamessuun meni... ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se\nystävällinen kuninkaantytär... voi, kunpa minä olisin saanut hänen\nedestään kadota... ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän\non poissa... suru surun lisäksi.\"\n\n\"Niin vaaralliseksi en asiaa kuitenkaan luule, Ingeborgiseni...\nvuorilla on kyllin kätkettävää, tarvitakseen kristittyä verta ahmia...\nEi, ei, kyllä me neuvoja keksimme!... Mutta antakaa minun tietää,\nkuinka asia tapahtui.\"\n\n\"Muuta en tiedä\", vastasi Briita, \"kuin että hän katosi. Hän oli\nedellisenä päivänä saanut kirjeen, sanoo Ingeborg, mutta niitä hän sai\nmuutenkin silloin tällöin, että se tuskin voi olla missään yhteydessä\nhänen katoamisensa kanssa.\"\n\n\"Kuka hänelle kirjeen antoi?\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä!\"\n\n\"Ja milloin sinä häntä ensiksi kaipasit?\"\n\n\"Puolenpäivän aikaan... ja silloin lähetin heti pari miestä metsään,\nmutta he eivät löytäneet häntä... kalliolta he kuitenkin löysivät\nnaisen jalanjälkiä, jotka kulkivat syvälle metsään, jossa ne hävisivät\nkanervain ja sanajalkain sekaan... Heti kun he olivat tulleet kotiin,\nlähetin kohta väkeä ratsastamaan joka suuntaan, vanha talonvouti\nratsasti aina Upsalaan asti, mutta kaikki palasivat tuomatta mitään\ntietoja, jotka olisivat meidän tuskaamme ja levottomuuttamme\nrauhoittaneet.\"\n\n\"Niin, niin... se levottomuus kestää kyllä koko elinajan\", huokasi\nIngeborg. \"Jos hän saa juoda noitasarvesta, niin hän unhottaa kaikki,\nja jos hän sitten tulee joskus tänne takaisin, niin on monta miespolvea\nehtinyt kulua, eikä kukaan... ei kukaan enää häntä tunne...!\"\n\nNyt kuului muutamia heikkoja paimentorven törähyksiä järven toiselta\npuolen, ja Svante juoksi huoneeseen ilosta hurjana.\n\n\"Nyt puhalletaan taisteluun... nyt ne asettuvat järjestykseen\", huusi\nhän säihkyvin silmin, \"ja ritareilla on korskuvat hevoset, tule,\nIliana-rouva, tule minun kanssani, niin saat nähdä ja kuulla, kuinka\nmetsä pauhaa ja kuinka kirkkaat haarniskat välkkyvät!\"\n\nHän tarttui tulisesti Iliana-rouvan käteen ja koki vetää häntä penkiltä\npois, mutta vanhempi veli laski vakavasti kätensä hänen käsivarrelleen\nja sanoi:\n\n\"Ei niin, ei niin, Svante veliseni... anna olla, minä tulen kanssasi!\"\n\n\"Sinäkö...! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!\nEi, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa\nminulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä\nKaarlo-kuninkaan onni oli.\"\n\nPoika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista\nsanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi\nkatseensa vanhempaan veljeensä.\n\n\"Jaha, sinä... niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin\nurhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää\nollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen\npäästään... Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen,\nettä paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä\npelkää, minä otan kirveeni mukaani!\"\n\nPojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki\nhänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten\nNiilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.\n\nKului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli\nnähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo\nhuomasi sen ja kysyi syytä siihen.\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"minä tiedän vähän lisää... Talonvouti tapasi\nerään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen.\"\n\n\"Ken hän siis oli?\"\n\n\"Herra Iivari Akselinpoika!\"\n\nLäheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen\nkälynsä välillä. — Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä — oli\npainanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt\nvoutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti,\nettä ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti\nsurettaisi Ilianaa, arveli hän.\n\n\"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären\ntänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!\" lisäsi\nBriita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten\npäätään hänen rintaansa vasten, — \"Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin\nolkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että\nrukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu.\"\n\n\"Anna sen surun unhottua!\" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin\nja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. \"Ajallaan\ntulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen\nluvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen\nantanut juuri...\"\n\n\"Kenelle...?\"\n\n\"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!\"\n\nBriita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan\ntointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja\npetosta tekeillä.\n\n\"Iivari Akselinpojalle!\" toisti hän yhä uudestaan? \"Tässä on varmasti\npetosta!\"\n\n\"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita... sitävastoin luulen, että\nse tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä.\"\n\nBriita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.\n\n\"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan\", huudahti Briita rouva\nkäsiään ristien, \"että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka\nen sitä ole ennen huomannut!\"\n\nNiilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten\noli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa\nenemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta\noikeaksi.\n\n\"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle\nilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt\npyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa...\"\n\n\"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan\ntehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?\" kysyi Briita\nälyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.\n\nMutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta\nkuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti... onko hän kuollut?\" huudahti hän, ja äänensä\nilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.\n\nOn olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät\nnäytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin.\nSellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt\nhänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella.\nRitari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt\nhäntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa.\nSilloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen\nhymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus\npienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.\n\nOpittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään\nnaissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka\nrakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti\nuskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta\npilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin\npyhimystä.\n\nMutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään\nsanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä\nisänmaasta.\n\nBriita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja,\nmillä ilmaisisi tunteensa.\n\nKuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset\nsiitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi,\nhohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa\nsiihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman\nvaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä\nkuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan\nsen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden\npuolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.\n\nJa tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli\ntoimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää\nusein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa\ntilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi\nestänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti\ntapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman\nja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan\nhän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina.\nMutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut\narvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen\nsiten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota\naika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat\nestivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan\nsortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen\npuolustamiseksi.\n\nAjatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä\navarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin\nkyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat\nsiis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.\n\nÄänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja\nyhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita\nkatsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:\n\n\"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni... en kysy sinulta,\nNiilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi\npienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt,\nvoin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan — rakkaus\nhäneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus\nkuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama,\nisänmaanrakkaus.\"\n\n\"Olet oikeassa, vaimo... edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista\nvoi kulkea, on minun kuljettava toista.\"\n\n\"Ja kumpaa et voi kulkea?\"\n\n\"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat\nvastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee\nvälttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan.\"\n\n\"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?\"\n\nBriita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui\ninnolla miehensä käteen.\n\n\"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa\nunhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen\n— tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus — jos hän unhottaa\nolevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän\nluokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi,\nsallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja\nraastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä\ntämä Ruotsin kansa — toisin sanoen talonpoika, Briita, — jos tämä\nkansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja\nmiten se eli uurasta elämäänsä... niin silloin on aika kysyä, onko\noikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan... silloin voisin\nunhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen.\"\n\nBriitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli\ntosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi,\nmitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä\nkaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään\nkouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.\n\nKatse ja ääni arkana kysyi hän:\n\n\"Ja toinen tie, Niilo?\"\n\n\"Se on: odota!\"\n\nBriitan mieli oli vielä äskeisen vaikutuksen vallassa ja hänen täytyi\nitselleen myöntää, että herransa ja miehensä oli oikeassa. Hän tunsi,\nettä olisi toiminut samoin. Mutta eräs ääni hänessä kuiskasi kuitenkin,\nettä mikä nyt näytti oikealta, näyttäisi toisessa valossa\npäinvastaiselta, ja tämä hämärä, epämääräinen tunne purkausi\nhuokaukseen ja sai hänen toistamaan sanat:\n\n\"Surkuteltava vanha sukulaiseni!\" Sitten hän lisäsi: \"Sinua\nlukuunottamatta lienee hänellä tuskin ainoatakaan vilpitöntä ystävää\nkoko valtakunnassa!\"\n\nIliana-rouva palasi lasten kera metsästä ja keskeytti keskustelun.\nNiilo nousi kotvasen perästä ylös lähtien katsastamaan taloushommia,\npuhelemaan talonvoudin kanssa ja tapansa mukaan myöskin miestensä\nkanssa. Brodde seurasi tietysti häntä, ja häntä pidettiin ja kohdeltiin\nenemmän ystävänä kuin palvelijana. Sama oli laita, vaikka vähemmässä\nmäärin, Erkin ja Hollingerin.\n\nPäivä kului ja tuli ilta, jolloin talonväki kokoontui vanhan hyvän\ntavan mukaan isoon saliin rukoukseen. Seuraavatkin päivät kuluivat\ntavallisuuden mukaan tyynesti ja rauhallisesti, vaikka levottomuus\nkalvoikin yhä syvemmin niiden sydämiä, jotka olivat keskuksena\nPenningebyn elämässä. Lasten laritus tuotti näinä aikoina ainoan\ntodellisen ilon Penningebyn muurien sisäpuolelle.\n\nNeljännen päivän iltana istuivat Niilo ja Briita myöhällä rinnakkain\nrukouskamarissa puhellen menneistä ja tulevista. Kumpikin karttoi\nkuitenkin koskettamasta sitä kohtaa, joka oli heidän sisäisen surunsa\npääsyynä: viheriän ritarin jäähyväissanoja sekä Niilon ja kuninkaan\nvälistä suhdetta.\n\nMutta oli eräs ala, josta he voivat puhua, ja josta he täysin mielin\npuhuivatkin ystävyyden ja rakkauden koko lämmöllä. Tämä asia oli\nkuninkaantyttären katoaminen ja hänen pelastamisensa. Siitä he tänä\niltana puhuivat. Harkinnan päätökseksi tuli, että Niilon pitää ensiksi\nlähteä David Pentinpojan luo, ja senjälkeen tehdään mitä sitten\nparhaaksi huomataan.\n\nSeuraavana päivänä lähtikin Niilo kahdeksan miehen kera Penniugebystä.\n\n\n\n\nIV.\n\nKaarlo-kuninkaan palaaminen.\n\n\nKristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin\ntaistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen\nmahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja\nruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen\ntoimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli\nhyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana\ntäytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään\nenemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.\n\nMutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli\nmolemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla,\nviimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut,\nmutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa\nlinna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli,\nkuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia;\npuolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden\nhallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-,\nkaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa\navulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset\njuuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina\nkannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta\ntakaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, \"ettei Ruotsi ole mikään\npäämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä\nkuten ennenkin\", — se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja\ntalonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi,\nsaisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta\nehdostaan avaisi porttinsa.\n\nKului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta\nmitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat\nunioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut\nviimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan\nunioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa\nliikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin\narkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan\nkuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat\nmaakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan\npääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo\ntäydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun\nKristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat\nkasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin\nkutsumisesta.\n\nNyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta\nKettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi\nkirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava\nsanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan\nkäsiin.\n\nKun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna\npitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä\ntäällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne,\nja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä\nodotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei\nkukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset\ntunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit\nselvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia\ntoiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa\ntähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti\nodotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia\ntuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan\nhaaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat\nsaksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan\nkanssa.\n\nElokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli\nlähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka\nasettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna\nilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin.\nTulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään\nepäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa\ntiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin\nvälitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli\nKristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.\n\nJa yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja\nheiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille\nkatsomaan saariston salmia ja väyliä.\n\nPentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen\nlaivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden\npojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa,\netteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin\nKristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.\n\nHe kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään\nniemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden.\nHe jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies\nseisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:\n\n\"Kuulkaa, hyvät miehet... onko selvä kaupungissa?\"\n\nSe oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä\nKaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että\nleiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi\nkuninkaalta.\n\n\"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!\" huusi venemies lähtein\nkaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen\nsuuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.\n\nSoudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he\nnyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin\nlaivaston — alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja — mutta\nDannebrogia ei missään näkynyt.\n\n\"Souda reippaasti, Lassi\", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja\nkatsoessaan laivoja, \"jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä\nhän nyt näyttää.\"\n\nPoika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen\nlaivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille\nreunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He\nnäkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat\naivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja\nkääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat,\nmutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.\n\nHe tulivat kolmannelle.\n\n\"Onko kuningas mukana?\" huusi Pentti-ukko.\n\nViipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.\nLaivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.\n\n\"Onpa niinkin!\" vastattiin hyvällä ruotsinkielellä, ja samassa tuli\nneljäs pää näkyviin. \"Kuka olet?\"\n\n\"Olen vuorimies Pentti Hedemorasta, kukas sinä olet?\"\n\n\"Klaus Lang on nimeni.\"\n\n\"Sinäkö vanhan drotsin otit kiinni Räfvelstassa?\"\n\n\"Juuri minä.\"\n\n\"Hyvä... vie minut nyt sitten kuninkaan luo!\"\n\n\"Ihan paikalla!\" vastasi Klaus.\n\nSitten laskettiin laivasta köysiportaat ja nuora, jolla sitoa ne\nveneeseen, ja sitten nousivat ukko ja Lassipoika valkean Kotkan\nkannelle. Se oli Danzigilais-laiva, joka oli saanut nimensä Puolan\nkuninkaan, Kasimirin, kunniaksi, jonka avulla kaupunki oli vapautunut\nsaksalaisen ritariston rasittavasta ylivallasta.\n\nKlaus Lang, Kaarlo-kuninkaan miesten vanha päällysmies, joka oli\nseurannut häntä maanpakoon ja sielläkin hoitanut samaa tointa kuin\nkotonakin, oli nyt poissa näkyvistä, mutta ilmestyi taas pian kannelle.\n\n\"Tule mukanani!\" sanoi hän tarttuen hyväntahtoisesti tämän\nkunnianarvoisan vanhuksen käteen.\n\nHe menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa\nKaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo\nilmoittanut ukon tulon.\n\nAsepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli\njuuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa\nsisään.\n\n\"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan\ntultuani?\" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen\nkasvot, \"luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!\"\n\nPentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen\nkuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin\nkuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä\nenemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.\n\n\"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen\", vastasi hän kuninkaan\nkysymykseen, \"monta sarkkaa olette oluttani juoneet... minä olen Pentti\nBjörninpoika, Hedemoran vuorimies...\"\n\nNimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen\nvaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi\nhän puhutella häntäkin.\n\n\"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti\", sanoi kuningas sitten, \"ja\nhyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin\nsinä...\"\n\n\"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas\", vastasi ukko, \"mutta muista, ettei\nuskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.\n\nMutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.\n\n\"Niin, näes, Kaarlo-kuningas, ne, jotka sinusta enimmin pitivät,\nkarkoitit sinä luotasi, ja niiden sijaan jäi ympärillesi pelkkiä\nkavaltajia... Se vei sinulta silloin Ruotsin kruunun. Voit nyt kuten\nsilloinkin luottaa Ruotsin rahvaaseen... ja jos me olemme yhtä puolta,\nsinä ja talonpojat, niin tahtoisin nähdä, ken uskaltaa karvaakaan\npäästäsi taittaa. Tiedä myöskin, että ellei meitä talonpoikia olisi\nollut ja muutamia sinun ystäviäsi, joita ennen ylenkatsoit, et konsaan\nolisi tullut takaisin valtakuntaasi, sen sanon minä, vanha Pentti\nBjörninpoika, ja joka talonpoika Ruotsin valtakunnassa!\"\n\nKuningas, joka oli alussa huomattavalla tyytymättömyydellä kuunnellut\npelottoman vanhuksen puhetta, lauhtui sitä mukaa, kuin ukko jatkoi\nlausuntoaan, ja lopuksi ilmestyi hänen huulilleen hymy.\n\n\"No, sanoppa sitten, koska sinulla on niin hyvät tiedot\", sanoi hän,\n\"kuka ystävistäni on siis nyt saattanut minut taasen Ruotsin\nkuningasistuimen portaille?\"\n\n\"Sen voin sanoa Kaarlo-kuningas... sen on tehnyt jalo ritari, herra\nNiilo Sture.\"\n\nHymy kuninkaan huulilla ilmaisi nyt mitä syvintä surumieltä.\n\n\"Hän on siis nyt saanut parempia ajatuksia, tuo sukulaiseni,\nNiilo-herra!\" lausui hän, mutta enemmän itsekseen kuin ukolle.\n\nTämä kuuli kuitenkin selvästi kuninkaan sanat.\n\n\"Niilo-herra on aina ollut kelpo ritari, muuta ei kunniallinen mies voi\nkoskaan hänestä sanoa, ja parempi olisi ollut, jos sinä kuningas olisit\nsitä miestä hänen ansionsa mukaan rakastanut.\"\n\n\"Se ritari jätti minut kuitenkin hädän hetkenä yksin, vaikka lähetin\nhänelle sanan toisensa perään.\"\n\n\"Ei, Kaarlo-kuningas, niin hän ei tehnyt... minä sen tiedän, jonka\nluona hän olosti, kulkiessaan meidän seuduillamme pitämässä kansan\nrakkautta sinuun yllä... Viestisi eivät koskaan tulleet ritarin käsiin,\nja hän aikoi sitten nostaa talonpojat sotaan pakottaakseen arkkipiispan\nväkisin luopumaan Kristian-kuninkaasta ja sopimaan sinun kanssasi, ja\nsiitä aikomuksesta luopui hän ainoastaan sinun omasta käskystäsi... Ja\nsaat uskoa, että ellei Niilo-herraa olisi ollut, ei yksikään mies olisi\nmennyt virran ja pitkän nummen yli arkkipiispan ja Kettil-piispan\ntähden!\"\n\nOli selvää, ettei tämä selitys Niilo Sturen pois jäämisestä kuninkaan\nviime taistelusta arkkipiispaa vastaan likimainkaan tyydyttänyt\nkuningasta. Olihan Niilosta itsestäänkin tuntunut melkein\nuskomattomalta, kun hänen ystävänsä, herra Steen vihdoin tuli kertomaan,\nmitä oli tapahtunut. Täytyihän sen siis tuntua kuninkaalle\njärkimahdottomalta, ettei hänen viestinsä ollut saapunut ritarin\nkäsiin. Hän ei kuitenkaan ajatellut katkeruudella Niilon silloista\nkäytöstä. Hän piti sitä päinvastoin hyvin ymmärrettävänä, vaikka aivan\ntoisista syistä. Hän ajatteli nimittäin omaa suhdettaan mieheen ja\nkuinka monta kertaa oli syvästi häntä loukannut. Mahdotontahan oli\nNiilo Sturen niitä kerrassaan unohtaa, varsinkin kun kuningas tiesi\nolevansa Niilo Sturelle vieläkin yhdessä velassa, josta ei oltu\nkorvausta annettu.\n\nNäitä asioita ei vuorimies kuitenkaan voinut tuntea, eikä kuningas\nvoinut niihin nyt kajota. Kaarlo pani arvoa ainoastaan siihen lämpöön,\njoka huokui vanhuksen puheesta ja koko hänen olemuksestaan antaen hänen\npysyä erehdyksessään Niilo Stureen nähden.\n\n\"No niin, hyvä on\", sanoi hän. \"Ja kiitokseni teille siitä, mitä olette\ntehneet minulle ja valtakunnalle; teidän nimeänne muistetaan\nkunnioittain, niinkauan kuin Ruotsissa pidetään urheata tekoa arvossa!\"\n\nHovipoika tuli samassa nopeasti sisään ilmoittaen kuninkaalle, että\nRuotsin sotajoukon päälliköt olivat saapuneet laivalle.\n\nKuningas puristi silloin vielä kerran rehellisen vuorimiehen ja hänen\npoikansa käsiä, pani kypärän päähänsä ja astui kannelle Klaus Langin ja\nparin muun päällysmiehensä seuraamana. Perässä tuli Pentti-ukko\npoikineen.\n\nKannella olivat herrat Krister Pentinpoika, Iivari Green ja\ntaalalaisten päämies, Hannu Djekn, jotka olivat tulleet neuvottelemaan\nkuninkaan kanssa hänen kaupunkiin purjehtimisestaan, leiriin\ntulemisestaan j.n.e.\n\nKuninkaasta ei ollut hauskaa, että arkkipiispan veli ja vanhan\ntanskalaisten ystävän Maunu Greenin poika olivat ensimmäisinä Ruotsin\nherroista häntä kohtaamassa, mutta mitä hän lieneekin maanpaossaan\nunhottanut, oli hänellä ainakin täydellisesti jälellä kykynsä hallita\nkasvonilmeitään. Valmistukset oli pian suoritettu, koko laivasto\npurjehti kohta sievässä järjestyksessä kaupunkia kohden.\n\nSitten laskettiin vesille vene, johon kuningas ja mainitut herrat\nastuivat. Pentti-ukko astui myöskin poikineen omaan veneeseensä, ja\nsitten läksivät molemmat veneet maalle päin.\n\nTalonpojissa syntyi riemua ja he riensivät tervehtimään kauan odotettua\nkuningasta. Tultuaan tiheäin rahvasjoukkojen läpi keskelle leiriä,\npysähtyi hän ja puhui talonpojille, jotka lupasivat kädet kohotettuina\nhänelle uskollisuutta. Kaupunkiin lähetettiin airut kutsumaan siellä\nolevia neuvosherroja kuninkaan luokse, eikä kauan kestänytkään,\nennenkuin Vesteråsin piispa ja kaksi neuvosta saapuikin.\n\nKuningas puhui heille hieman terävänlaiseen.\n\n\"Odotan\", niin hän päätti puheensa, \"että te kaikki kokoonnutte tänne\nluokseni ja tunnustatte minut oikeaksi herraksenne ja kuninkaaksenne!\"\n\nSillä tiedolla palasivat nämä kolme herraa kaupunkiin, ja kuninkaan\npuheen vaikutuksestako vai niistä toimenpiteistä, joihin heti\nsenjälkeen ryhdyttiin kaupungin valtaamiseksi, vai ruotsalaisten\nporvarien halustako saada Kaarlo-kuninkaansa takaisin se lienee\ntapahtunut — mutta hetkisen perästä avattiin kaupungin portit, ja\npormestari ja neuvosto tulivat arvokkaassa juhlakulussa leiriin\nkuninkaan luo jättäen hänelle kaupungin avaimet.\n\nNyt ratsasti kuningas kaupunkiin leirissä olevain ritarien ja palaavain\npormestarien ja neuvoston seuraamana. Seurue kulki Rantatorin yli\nMustaveljesluostarille ja sieltä katua myöten Isolle torille ja\nnykyiselle Isolle kirkolle eli \"bykirkolle\", joksi sitä silloin\nkutsuttiin. Mustaveljesluostarin kohdalla kuningas pysähtyi, kuin\naikoen astua maahan tai kutsuttaa jonkun luostariveljistä luokseen.\nHänen ympärillään olevat herrat, ja suuri osa katsojistakin, jotka\nolivat riemuhuudoilla seuranneet kuningasta leiristä asti, ymmärsivät\nhyvin, että kuningas muisti siellä olevaa aarretta, mikä sai hänet\npysähtymään. Hän oli itse tietämätön siitä, että Kristian kuningas oli\nTukholman herrana ollessaan otattanut pois ja lähettänyt Tanskaan ne\nseitsemän kalleuksilla täytettyä arkkua, jotka hän oli jättänyt sinne\ntohtori Pietari Laurinpojan huostaan.\n\nKaikki mukaansa ottamansa rahat oli kuningas antanut lainaksi osaksi\nDanzigin kaupungille, osaksi Puolan kuninkaalle, Kasimirille, joten\nhänellä ei nyt ollutkaan käytettävänään muita varoja kuin ne, jotka hän\noli antanut säilyyn Mustaveljesluostariin, lukuunottamatta sitä\nrahasummaa, joka Tukholman rahamestarilla oli hänelle antaa. Ei ihmettä\nsiis, että kuningas silmäsi pienellä levottomuudella synkän luostarin\nikkunoihin.\n\nLuostarin kirkossa soitettiin. Mutta sitä ei kuningas kuullut hälinän\nja kansan kestäväin huutojen vuoksi sekä siitä syystä, että hän aina\nosoitti erityistä huomaavaisuutta henkilöitä kohtaan, jotka hän luuli\nkansan joukosta tuntevansa. Mutta nyt pysähtyessään kuuli hän sieltä\nsyvää, kumeata ja juhlallista kellonsoittoa.\n\n\"Mitä!\" sanoi hän herra Krister Pentinpojalle, joka ratsasti häntä\nlähinnä, \"tuohan kuuluu kuolleen sielukelloilta, ja minä luulin, että\nTukholman kellot soisivat tänään minun kunniakseni.\"\n\nKrister-herra ei tiennyt mitään, mutta eräs vieressä seisova porvari\nrohkaisi mielensä ja astui kuninkaan luo.\n\n\"Se on tohtori Pietari Laurinpojan sielukelloin soittoa, herra\nkuningas!\" sanoi hän. \"Hän kuoli tänä aamuna.\"\n\nKuningas kalpeni äkkiä, mutta nyökkäsi ystävällisesti porvarille\njatkain ratsastustaan ja kannustaen hevostaan, ettei huomattaisi,\nkuinka kuolonsanoma häneen koski.\n\nKirkon edustalla hän pysähtyi, nousi ratsultaan ja astui ritarien\nseuraamana paljain päin kirkkoon. Hän astui pääkuoriin ja polvistui\nalttarin eteen. Kun kuningas oli lopettanut rukouksensa, pidettiin\nmessu ja laulettiin \"Te Deum\".\n\nIllalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että\nraatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti.\nSitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan\nkuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi\njobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.\n\nMieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen\nsisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden\nkuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän\nsamassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy\nalottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo\nkirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan,\nmiten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella\njännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen\npuheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä\ntullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän\noli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.\n\nKlaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa\ntosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä,\njäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti\nkädellään Klauta poistumaan.\n\nHänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut\nRuotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin\navattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui\nhuoneeseen.\n\n\"Herra... herra... Kaarlo-kuningas!\" änkytti ukko ojentaen käsiään\npalannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat\npitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni\nkieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.\n\nMutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot,\njotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä,\njoka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä\netsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin\nennen — jo aikoja sitten — kun hän oli poika ja nuorukainen.\n\nJa kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.\n\n\"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!\" huokasi ukko, \"nyt kun silmäni\novat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan\npalaavat...!\"\n\n\"Ne ovat jo palanneet, Erland\", lausui kuningas tarttuen vanhuksen\nkäteen, \"minä olen köyhä, onneton mies!\"\n\nKuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo\nennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun\nhänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut\nkruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri\nhenkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.\n\n\"Fågelvik... Fågelvik!\" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut\ntunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin\nonnellisesta ja rikkaasta herrasta.\n\nKuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan\nvastaisen vaikutuksen.\n\n\"Pahempaa... pahempaa!\" nyyhkytti Erland.\n\n\"Puhu, puhu, rakas!\" kehotti kuningas koettaen näyttää niin\nystävälliseltä kuin suinkin. \"Mitä tarkoitat... älä häikäile ilmaista\nsurusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi... Näethän, että jaksan\nonnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää\nmyötäkäymiseni!\"\n\n\"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin\nsurun sanoma...\"\n\n\"Joka on?\"\n\n\"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!\"\n\n\"Kadonnut... tyttäreni!\"\n\nTämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen\nvakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi\njos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat\nsurusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla\nponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan\nlisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.\n\n\"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?\" kysyi hän.\n\n\"Herra Iivari Akselipoika on ryöstänyt hänet Penningebystä!\"\n\nKuningas hämmästyi ja suuttui yhä enemmän, ja ukko kertoi juurta\njaksain, miten ja miksi oli vienyt neidon Penningebyhyn, ja että nyt\nyleisesti kerrottiin kauppasaksan olleen juuri herra Iivari\nAkselinpoika, joka samainen oli kuninkaantyttären ryöstänyt.\n\nKaarlo istuutui pöydän ääreen laskien päänsä käden varaan. Sitten kului\nhetkinen kummankaan mitään puhumatta.\n\n\"Ja herra Niilo?\" kysyi kuningas vihdoin.\n\n\"Herra Niilo oli poissa... hän oli poissa siitä asti, kuin me läksimme\nKrokeksin luostarista.\"\n\n\"Poissa, sanot... millä asioilla hän sitten kulki?\"\n\n\"Vanhan pääni on, herra, vaikea tehdä selkoa, mitä kaikkea tänä\nonnettomuuden aikana on tapahtunut, ja arvoisa neiti on ollut niin\nhuolenani, etten ole paljon muusta lukua pitänyt. Siksi en todellakaan\ntiedä mitään sanoa jalosta ritarista, Niilo-herrasta... Toiset\nsanovat hänen ratsastaneen pohjoisessa kokoomassa helsinkeja\njuutilaiskuningasta vastaan, toiset taasen sanovat hänen olleen\nvankina...\"\n\n\"Vankina?\" huudahti kuningas kohottaen päätänsä.\n\n\"Niin kerrotaan.\"\n\n\"Ja kuka... kuka olisi siis pitänyt häntä vankinaan?\"\n\n\"Herra David Pentinpoika, sanotaan, ja se on aina ollut minunkin\najatukseni. Hän katosi, kun olimme Krokeksin luostarin edustalla\nmatkustaessamme pohjoiseen päin Penningebyhyn.\"\n\n\"Hyvä, hyvä... siitä asiasta saamme kyllä selvän päästyämme\nNiilo-herran puheisiin.\"\n\nKuninkaalla oli paljon kyseltävää vanhalta uskotulta palvelijaltaan, ja\nkeskustelu näytti tekevän kumpaankin terveellisen vaikutuksen, sillä\ntoinen kysymys johti aina toiseen, ja kuninkaaltakin unhottuivat huolet\nukon jaaritellessa rakkaita juttujaan, joita vanhukset aina niin\nkernaasti kertovat.\n\nMutta tuli yö, ja sen mukana palasivat huolet taas kuningasvanhukselle,\njoka makasi vuoteellaan saamatta hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin odotti\nhäntä seuraavana päivänä uudet vastoinkäymiset, jotka toivat hänelle\nruusuverhojen alla ehkä suurempia vaaroja kuin ne, jotka nyt häneltä\nunen riistivät. Mutta Kaarlo-kuningas ei ollut ainoa, joka on juonut\nvihamiehen tarjoamaa simaa ja pitänyt sitä ystävyyden juomana.\n\nAamulla oli useita herroja saapunut kaupunkiin, ja rahatalon suuri sali\noli täynnä miehiä, jotka olivat saapuneet kunniaterveisille palanneen\nkuninkaan luo. Osa taasen oli tullut joitakin tietoja antamaan tai\nkäskyjä saamaan.\n\nKuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen\nhänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka\nmoni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten\njoukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin\nkirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli\nedellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella,\nainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin\ntärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen\njohdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.\n\nRatkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja\nkun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.\n\n\"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä... tuletteko\nmukanani tänne!\"\n\nHe menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas\nritarin puoleen kysyen äkkiä:\n\n\"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, David\nPentinpoika?\"\n\n\"Mitä kysytte, kuningas?\" vastasi ritari, \"minäkö olisin ottanut kiinni\nNiilo Sturen...? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos\nkatselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän\nolisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut...\"\n\n\"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani,\nsitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei\nhän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa,\nettä tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi... mihinkä hän sitten joutui\nerottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?\"\n\n\"Krokeksin luostarissa?\" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä\nperäti unohtunut. \"Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari\njäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa... Muuten tuntuu\nminusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo\nSturesta... En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se,\njoka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan\nei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon\nhäntä... eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa...\"\n\n\"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän\nluonanne!\"\n\n\"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas\nihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa\nsai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun\ntietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne,\nei täällä Tukholmassa eikä muualla... siitä voitte kysyä, keneltä\ntahdotte; niin on asian laita!\"\n\n\"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä\nnäkemään?\"\n\n\"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa,\nkuningas.\"\n\n\"Mahdotonta, David Pentinpoika,... mahdotonta...! Teitä on petetty!\"\n\nRitari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun\nkuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas\npuolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten\njyrkästi ritariin kysyen:\n\n\"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on\nseurustellut?\"\n\n\"Herra Iivari Akselipoika!\" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.\n\n\"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?\"\n\n\"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä...\"\n\n\"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä\nvoi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja\nsilloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen\nveljensä, Eerik, jo on.\"\n\n\"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut,\nja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän\nvihollisenne...\"\n\n\"Ja se syy on...?\"\n\n\"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!\"\n\nKuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja\nhänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen\nsuonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo\nSture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta\nkävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja\noli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet\ntekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan\nja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti\nkuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa\nsyyllisyydestä.\n\n\"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?\" kysyi kuningas.\n\n\"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa\nteille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava... Minä olen\npelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin.\"\n\nNyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan\nmielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei\nhän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut,\nollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän\ntodella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.\n\nMelkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä\nkaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin\nkatsomaan ja tervehtimään tytärtään.\n\nKuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin\nseisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin\nalkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä\noivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.\n\nYhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi\nhänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin\nja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään\npääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon\njärkähtämättömyyteen.\n\n\n\n\nV.\n\nVaara kasvaa.\n\n\nLinnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti\npuuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin\nkuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset\nsangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista\nherroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin\nehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa\nvoi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten\nritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja\nIivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke\nAkselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren\nIngeborg-neidin veli.\n\nMutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa\nyhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa\ntätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä\ntietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä\npuolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi\nhyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat\nhänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin\narkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi\nlinnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi\nviihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän\nhalusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman\nlinnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi\ntäyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli\nelokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu\nja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin\nvieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi\nheikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä,\njoiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella\nlangalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David\nPentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi,\nmeni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.\n\n\"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni\", huudahti\nritari käyden kaniikkia kohden. \"Ei ollut kissaakaan hereillä, kun\nratsastin tänne yöllä miehineni... Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa,\nmiten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka\nvertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä\nlukuunottamatta...!\"\n\nHelmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti,\nmutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä\npirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja\nhymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.\n\n\"Otatte sanat suustani, jalo ritari\", sanoi hän, \"tarvitsemme\ntodellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada\nyrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että\nveljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin\naavistetaankaan... varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja\nvielä...\"\n\nKaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja\nritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja\nsanoi:\n\n\"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua,\nellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa\nhiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut\nveljeni tänne takaisin... se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa\nniin uskolliselle palvelijalle... Tuomiokapitulin muihin herroihin ei\nveljelläni liene juuri luottamista!\"\n\n\"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon... kuten sanotte, herra David...! He\nvalittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille\ntuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei\nKaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään\nluotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli.\"\n\n\"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä\ntien... se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana\npääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään...\nViekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas...\nha-ha-ha... hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme\nvarman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen\nlyhyeksi...\"\n\nKaniikki pudisti epäilevästi päätään.\n\n\"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin\nhänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi.\"\n\n\"Hänen asemiehensä?\"\n\n\"Kuten sanon... ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin\nvähimmin häntä toivomme.\"\n\nTieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin\nparemmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen\nmiesten kanssa.\n\n\"Jumalan nimessä!\" huusi hän, \"meidän täytyy auttaa tuota asemiestä\nsinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa,\nniinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä\nkuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian\nkuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä\ntakaisin.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.\n\nRitari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin\nkuullut.\n\n\"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies\nnäkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne...? Teidän\nsyyksenne ei voida mitään todistaa... Kuninkaantytär on itse paras\nviattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette\nhänen pelastajansa... Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia\nseurauksia!... Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!\"\n\n\"Mitä siis?\"\n\n\"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa... Samassa kuin hän on\ntäällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko\ntapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin.\"\n\nTästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään.\nKaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta\nsikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi\nosoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja\ntarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin\naina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa\npaljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä\ntarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja\nkorkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen\ntuotti.\n\n\"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David\", jatkoi\nhän, \"ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden\ntähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan,\nvieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen\npunoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne\nja minun korkean suosijani tänne takaisin.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", lausui ritari mahtavasti, \"minä ymmärrän, nyt linnan\nantaumisessa olette pannut eräitä ehtoja... olette saattaneet kuninkaan\nmyöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten\nherrain...?\"\n\nKaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle\nmahdottomaksi kotvaseen vastata.\n\n\"Te olette oiva ritari\", sanoi hän vihdoin, \"ja te olette tottunut\nkatkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä\nkiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin\nsaatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin\nsuoraan näkyviin... Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää\nepäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään\ntoimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai\nainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia...\"\n\n\"Mitä olette siis tehnyt, Helmich... Te jännitätte uteliaisuuteni kovin\nkireälle?\"\n\n\"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta\narkkipiispaa antaumiskirjassa.\"\n\n\"Helmich!\" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä\nmielentilassa.\n\nKaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan\nsiihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi\nhyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.\n\n\"Uskotteko te sitten, herra David\", sanoi hän sitten hiljaa, mutta\nkuitenkin selvästi, \"uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen\nehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?\"\n\n\"Juuri senvuoksi...\"\n\n\"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan...\"\n\n\"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan\nRuotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät\npaikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä.\"\n\n\"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna\", lisäsi Helmich\nehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat,\n\"kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli\naikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa... niin, se\non varmaa... Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta\nantaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja\nylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten\nkanssa... Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden,\njoka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee\nkuitenkin takaisin... nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!\"\n\nViekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.\n\n\"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla\", huudahti hän, \"mutta mitä\nseurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja\ntanskalaiset herrat menneet matkaansa... Jumalan nimessä, en voi\nunhottaa, Helmich, että te... te, joka olette veljeni ystävä ja joka\nsaatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette...\"\n\n\"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä\njos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian\nihailuksi, että mä sen sanon... Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan\nantaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on\nmyöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin.\"\n\n\"Tulevatko he takaisin?\"\n\n\"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?\"\n\n\"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja\nJumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa\nriippuu nyt hiuskarvasta!\"\n\n\"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on\nmyöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa\nratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät\ntoivovat... Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?\"\n\n\"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?\"\n\n\"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on\nKaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman\nvihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on\nKristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä\nKaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt\nmarskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa\nvallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen,\nKettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja\nmiekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen\ntakia... Minä nyt sanotte, ritari David?\"\n\nTämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen\nihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen\nmäärään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.\n\n\"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme\", jatkoi\nkaniikki ilkeästi hymyillen, \"ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan\nyksinään... Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on\nSuomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja\nhänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle,\nmutta siinäkin on eräs seikka esteenä...\"\n\nYskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua\nkysyi David:\n\n\"Este, kaniikki, este?\"\n\n\"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään.\"\n\nSitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin\nedellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän\nvoinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä\nkasvoillaan.\n\n\"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän\nitselleen... he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja\nkuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä\nveljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana,\nennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa...\"\n\n\"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka\nhänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen\nsellaiset aikeet toimeen!\"\n\n\"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra\", sanoi Helmich, \"ja kun\njoku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin\ntehdään...?\"\n\n\"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!\"\n\n\"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni,\nmutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta... ettekö\ntiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian\nrehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois...?\nTämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen\nkorkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä\nKaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella — joka\ntyöskentelee siihen suuntaan, sen tiedän — ole käytettävänään voimia,\njoiden vaikutuksia en osaa harkita.\"\n\n\"Teillä on pää kullan arvoinen!\" huudahti David-herra istuutuen\najatuksiinsa vaipuen.\n\nHelmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa\nritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:\n\n\"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu\nhänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se\nainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista\nvihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista,\nettä tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään... Mielipiteeni on, ettei\nolisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka\nvälttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran\nkuoleman jälkeen... tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle.\"\n\n\"Mitenkähän olisi — te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän\nsaapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä — mitenkähän olisi\nsiis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?\"\n\n\"Mainiota, herra David... sitä neuvoa minä kiitän!... Niin, ratsastakaa\npiispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille.\nKun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä\nkuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee\nkuninkaan puheille.\"\n\n\"Niin minäkin luulen!\"\n\nKaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten\nnousta satulaan.\n\nMutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja\ntanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan\nvieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen\nlybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja\nvarrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin,\nmutta laivuri sai varttoa.\n\nViipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus\nRönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että\nFilip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä\nhänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin.\nRitarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan\nmarskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen\nasiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra\nsanonut, ja siihen saatiin tyytyä.\n\nSilloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen\nyskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.\n\n\"Jumalan rauha, jalot herrat!\" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä\nyhtä ystävällisesti takaisin.\n\n\"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra\", sanoi hän\nsitten, \"sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin,\nkoska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti...\"\n\n\"Hyvä\", huudahti Filip-herra, \"ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen\nkuningas on antanut palvelijalleni?\"\n\n\"Kuningas odottaa teitä\", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti\nhymyillen, \"mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en\ntiedä.\"\n\nRitari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta\nja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi\nollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen\nnenäkkyyttään.\n\n\"Kosintaani?\" huusi ritari. \"Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?\"\n\nMarski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen\nläsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan\nmielensä liikkeeseen.\n\n\"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut\",\nlausui kaniikki viattomasti ja makeasti, \"en tiennyt, että teille on\nollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan\ntytärtä, Magdalena-neitiä.\"\n\nRitari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen\nolla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt\nkuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä\nsentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia\nuskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin\nvahvistaisi kuin kumoisi sen.\n\nSiksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää\nkysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich\nkahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.\n\n\"Toden puhuen, herra Klaus\", lausui edellinen, \"en ollut varma,\narvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi.\"\n\n\"Mitä olette sillä sitten voittanut?\" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla\noli hymy vielä jälellä.\n\n\"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte\nuskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo\nAkselinpojat pyrkivät...\"\n\nYskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän\noli tähän asti ollut.\n\n\"Nämä Akselinpojat pyrkivät...?\" auttoi hän kaniikkia alkuun.\n\n\"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä\nTanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään\nalueitaan... Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota\nsitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun\nalle!\"\n\n\"Ne ovat mahtavia miehiä!\" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.\n\n\"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa\nKaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen\nlähellä... Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa\nkatsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle...\nMuuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra\nKlaus...\"\n\nTätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta\nterävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen\nnäköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen\njälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen\nsikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa.\nHän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa\nhuomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo\nsemmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle\nvaltiomiehelle.\n\n\"Asiani on\", jatkoi kaniikki kuiskaten, \"ilmoittaa teille, ettei\nKettil-piispa tule Tukholmaan ennenkuin huomenna... Mutta kaikki menee\nhyvin, kuten olen sanonut teille, jos Kristian-kuningas muuten panee\njotakin arvoa Ruotsin kuninkuuden pitämiseen.\"\n\nOli kolme toisistaan läheisesti riippuvaa seikkaa, joiden eteen\nHelmich-kaniikki työskenteli, ja kaikki ne tarkoittivat samaa —\narkkipiispan takaisin saattamista, mikä taasen tuottaisi hänelle\nitselleen piispansauvan. Ensiksikin hän tahtoi erottaa Niilo Sturen ja\nmuut etevät suurmiehet, näiden muassa Akselinpojat Kaarlo-kuninkaasta.\nToiseksi hän tahtoi vähentää Kaarlo-kuninkaan vastustusvoiman niin\nmitättömäksi kuin suinkin, mikä tapahtuisikin edellisellä keinolla.\nKolmanneksi hän tahtoi rajoittaa noiden Akselinpoikain omaa valtaa,\nettei heistä olisi omin neuvoin esiintymään arkkipiispaa vastaan.\n\nMarski näki hänen tarkoituksensa, mutta ainoastaan lähimmän, ja siinä\nhän oli valmis kaniikkia auttamaan. Tosin hän selvästi näki suurella\nihmistuntemuksellaan, ettei todellista sopua voisi koskaan syntyä niin\nerilaisten miesten välillä kuin arkkipiispa Jöns ja kuningas Kristian.\nMutta hän tiesi myöskin mikä vaikutus itsensä säilyttämisvietillä\non ihmiseen, ja hän näki päivän selvästi, että tanskalainen\nKristian-kuningas oli vapautetulla arkkipiispalla ainoa keino, jonka\navulla hän voi säilyttää asemansa Kaarlo-kuningasta ja hänen ystäviään\nvastaan. Samalla hän ymmärsi, että jos arkkipiispa pääsisi vapaaksi\nilman mitään toimenpidettä Kaarlo-kuninkaan puolelta, oli hän\nkokonaisen sotajoukon arvoinen häntä vastaan.\n\nMarskille ja Helmichille oli Filip-herran kosinnan tulos kuitenkin\nperäti tärkeä. Jos Kaarlo-kuningas antaisi suotuisan vastauksen, olisi\nkummallakin paljon pelättävää; jos päinvastoin kävisi, kääntyisi siltä\ntaholta tuleva vaara etupäässä Kristian-kuningasta vastaan. Herrat\nolivat senvuoksi kiihkeässä jännitystilassa odottaessaan Filip-herran\npalaamista.\n\nTämä kohtasi heti majatalon ulkopuolella palvelijansa; hänen kanssaan\ntuli eräs Kaarlo-kuninkaan ritareita ja Klaus Lang, joiden tuli viedä\nFilip-herra kuninkaan luo.\n\nHeidän tullessa rahatalolle oli siellä paljon kuninkaan miehiä, ja\nportaissa kulki edestakaisin ritareita ja korkeita kirkonmiehiä.\nKuninkaalla oli sinä päivänä paljon tehtävää, mikä näkyi vielä\nparemmin, kun Filip herra saapui suureen saliin, jossa oli useita\nritareita, kirkonmiehiä ja päällysmiehiä puheille pääsyä odottamassa.\nNyt oli herra Krister Pentinpoika kuninkaan luona, ja he keskustelivat\nniin äänekkäästi, että se kuului saliin, vaikka ovi oli sulettu. Kesti\nison aikaa, ennenkuin ovelle ilmestyi hovipoika avaten sen; sitten\ntulivat kuningas ja ritari saliin, kumpikin nähtävästi hyvin\nkiihtyneinä. Ritari, joka oli vienyt Filip-herran kuninkaan asuntoon,\nastui nyt esille saattaen tanskalaista ritaria kädestä ja sanoi, ken\nhän oli.\n\n\"Hyvä\", virkkoi kuningas tuikeasti, \"mitä tahdotte, herra Filip?\"\n\n\"Tulen kosima-asioissa!\" vastasi ritari jonkunverran vapaammin, kuin\nkuningas missään tapauksessa voi suvaita.\n\n\"Jos se on samaa laatua kuin veljennekin kosinta\", vastasi kuningas,\n\"niin panetan teidät tyrmään!\"\n\n\"Mitä veljeni on tehnyt, siitä hän itse vastatkoon\", vastasi ritari\navomielisesti, \"mutta se asia, jota tässä aion veljeni puolesta teille\nesittää, ei antane teille oikeutta heittää vieraan kuninkaan ritaria\ntyrmään. Saattaapa vielä käydä, että tarvitsette urheata kättä näinä\nriidan ja petoksen aikoina, ja olkaa silloin varuillanne, ettette\ntyöntäisi luotanne, mitä teille tarjotaan ystävyydellä ja\nluottamuksella...!\"\n\n\"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?\"\n\n\"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa\nhän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan\nkosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas... Ja\ntätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!\"\n\nKuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen\nkatseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt\nolevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja\nylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja\nkaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin\nvarman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan\nsilloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä\nAkselinpojat.\n\n\"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua\nraipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi...\nVeljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi\nlähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi\nkierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella\nyrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa,\ntyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari\nolisi miekkansa avulla häntä pelastanut...\"\n\n\"Herra kuningas!...\" uskalsi Filip-herra keskeyttää, \"mitä nyt puhutte,\nette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä,\nettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen\npitäsi hävetä... Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan,\nsiitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa\nsiitä puhuttavan.\"\n\nRitarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen\npuolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta\nvaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä\nja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että\nFilip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi\nhituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi,\nettä kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen\nuhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän\npuhui.\n\n\"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en\nkoskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!\"\n\n\"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!\" lausui Filip,\nkuninkaan sanasta rohkaistuneena. \"Helpompi on minun todistaa, että ne,\njotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita.\"\n\n\"Älkää pahentako asiaa!\" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan\ntaasen äskeinen ankaruus, \"asia on todistettu ja yhtä varma kuin\nvastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna\ntytärtäni!\"\n\nSitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä\nviipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa\nvastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.\n\n\"Onko tämä viimeinen sananne, Kaarlo-kuningas?\" kysyi ritari, äänessään\nuhkaava sävy.\n\n\"On\", vastasi kuningas, mennen sisähuoneeseen.\n\nSynkin mielin lähti Filip Akselinpoika Kaarlo-kuninkaan luota. Ei siinä\nkyllin, että hänen veljensä pyyntö oli hyljätty, siihen oli lisätty\nvielä loukkaus, ja vanhan Varbergin herran, Akselin, omituinen\nritarillisuus oli mennyt hänen pojilleen perinnöksi. Omaa valtaansa\nlevittäessään he tosin kyllä tekivät yhtä ja toista, mutta silloin he\nolivat miekka kädessä valmiit vastaamaan teoistaan, tulkoon\nseuraukseksi mikä tahansa. Vieläpä veljeksistä vanhinkin, vanha\nOlavi-herra Visborgissa, joka nykyään eli melkein merirosvona,\nkatsoi hänkin toimivansa, kuten oivan ritarin tulee, ja nimeä\n\"väärintekijä\", joka hänelle oli annettu, piti hän kunnianimenä. Sillä\nkauppamies ei hänestä ollut mikään. Hän oli noita vanhan ajan\nritareita, joka ei milloinkaan pelosta väistynyt siitä mitä piti\noikeutenaan, mutta joka samalla oli sokea näkemään, että muillakin\nvoisi olla sama oikeus kuin hänelläkin. Hän, joka oli katsonut\nritarikunniaansa sen loukanneen, että oli kerran kohottanut hattuaan\nEerik-kuninkaan rakastajattarelle, kauniille Cecilialle, hän ei pitänyt\nsopimattomana purjehtia merirosvona Itämerellä ja ryöstää jokaisen\nvastaan tulevan kauppalaivan. Tuulahdus vanhaa saksalaista\nrosvoritariutta oli tullut Pohjolaan; Gotlanti oli yhäti sen\nmerirosvoelämän tyyssijana, jonka vitaliveljekset olivat alottaneet, ja\njota maistaan karkoitettu Eerik-kuningas sitten jatkoi. Sellainen elämä\nei himmentänyt yhtään ritarin kunniaa, ja jos joku olisi saanut\nOlavi-herran vakuutetuksi siitä, että hän sillä turmeli kaiken\ntosiritarillisuuden, olisi hän epäilemällä ollut heti valmis siitä\nluopumaan.\n\nMutta juuri siitä syystä, että tämä ritarillisuus oli näille\nveljeksille niin ominaista, koski Filip-herraan syvästi, kun hänen\ntäytyi kuulla sellaisia sanoja mieheltä, jonka tyttären hänen veljensä\noli aikonut naida. Ja solvaus vaati kostoa, oli se kuninkaan tai kenen\ntahansa tekemä.\n\nTällä hetkellä ei ollut kuitenkaan paljon tehtävää. Veljensä\nIivari-herran toivoi hän tapaavansa Tanskaan tultuaan, mutta Eerik\nveljelleen Suomeen täytyi hänen lähettää tieto siitä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nHän pistäytyi senvuoksi rahatalolta mennessään erään saksalaisen\nkauppamiehen luo, joka hyvin tunsi sekä hänet että hänen veljensä, ja\nkirjoitti siellä kiireesti kirjeen Eerik-herralle ilmoittaen hänelle,\nmitä oli tapahtunut, sekä pyysi kauppamiehen pitämään huolta, että se\nsaatettaisiin varmain kätten kautta Suomeen hänen veljelleen,\nEerikille. Kauppamies lupasi tehdä sen, ja Filip-herra meni nyt vähän\ntyynempänä suoraa päätä rantaan, jossa löysi odottavan laivan ja muut\nherrat paitsi marskia, herra Klaus Rönnowia.\n\nEräs mies lähetettiin viemään sanaa hänelle, jonka luona kaniikki oli\nvielä.\n\nHerrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan, että\nFilip-herra oli majataloon poikkeamatta mennyt suoraa päätä\nlaivarantaan. Marski, joka ei tiennyt, mitä kuninkaantyttärelle oli\ntapahtunut ja kuinka se oli suututtanut kuningasta, ei voinut niin\ntäydellisesti selittää Filip-herran tekoa kuin kaniikki, ja siksi oli\nhänen katseessaan hiljainen kysymys. Mutta Helmich oli liian viekas\nantaakseen omalla katseellaan kaukaistakaan vastausta siihen. Hän antoi\npäinvastoin ritarin käytökselle selityksen, joka vielä enemmän\nvarmistaisi marskia siinä, että Akselinpoikain kasvava valta ja\nkunnianhimoiset unelmat olivat ajoissa keskeytettävät.\n\n\"Minusta näyttää\", sanoi hän, \"että ankara ritari on saanut tukea\nylpeydelleen, koska hän ei katso tarpeelliseksi tulla meille\nselittämään, miksi hänelle näin äkkiä kiire tuli.\"\n\n\"Tai päinvastoin!\" lausui marski.\n\n\"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista\", vastasi kaniikki,\n\"tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!\"\n\nMarski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja\nauttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten\nhän oli valmis lähtemään laivalle.\n\n\"Te olette teräväsilmäinen mies!\" sanoi hän mairittelevasti hymyillen\nsekä lausui jäähyväiset kaniikille.\n\n\n\n\nVI.\n\n\"Nyt on puoliyö!\"\n\n\nKettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin\npiispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa.\nSe näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita\nhäneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään,\nikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen\nsyvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja\ntuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos\nvanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.\n\nHän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt\nTukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat\nvihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa.\nKrokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja\nsilloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.\n\nHaavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä\ntämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin\npiispa nyt lausui kuninkaalleen.\n\n\"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle\", niin hän oli\nlausunut. \"Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja\nomaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä\nte olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?... Surulla olemme kuullut, että\nolette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei\nmilloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa\nvaltaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin\nolimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se\ntäytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että\nsaamme sylkeä ja sanoa hyi!\"\n\nKuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas\nvoinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta\nvälinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan\nitse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin\nrahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta\nKaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen.\nHän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut\nseitsenvuotisen maapakonsa aikana.\n\n    He erkanit äkkiä toisistaan\n    ja rakkaus sammui kerrassaan,\n\nsanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua.\nEikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin,\nvaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta\nuhattiin.\n\nAsiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut.\nPiispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he\ntulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla.\nJa silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin\nkesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja\npiispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.\n\nMutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla.\nKaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin\ntahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että\nrahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja\netenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui\nvaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen\noli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen,\ntanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta\nvoittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi\nkestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas\npuolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja\nmarski.\n\nSiitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan\nTure-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut\nlaiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua\nTukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti\nlähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka\nyritys oli onnistunut.\n\nTätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä\nvielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt — oli\nmarraskuun puoliväli — riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi\nmyrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka\nheilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.\n\nTämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen\nlaukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli\nkuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen\nhuutavan portin takana — hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä,\njota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten\nhurjasti harhaillessa.\n\nSilloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista\nilmoittaen puoliyötä.\n\n\"Nyt on puoliyö!\" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta\nsysimustaan yöhön.\n\nOli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa\nvarmasti hevoskavioiden kapsetta.\n\nPiispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja\nnäköaistimiin.\n\nHän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän\nvetäytyi äkkiä huoneeseensa.\n\nHänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan\nväkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri\nhyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.\n\nMutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus.\nHän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista\nasepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.\n\nPoika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta\npiispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika\nkohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen\nkäteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä\nkunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi\nmuutamia herroja.\n\nNyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.\n\n\"Terve, hovimestari!\" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa\neroittaa, keitä tulijat olivat. \"Terve, mitä vieraita saatatte luokseni\nkeskellä yötä?\"\n\nMutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon\ntaaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin\narkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja\ntunteettomat piirteet.\n\n\"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän\nportillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna\nmeille kaikille ja meidän asiallemme!\"\n\nOn vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme\nvaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen\nsilmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan\ntäydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan\nvastaan.\n\nMutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan\njäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen\ntuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti\narkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta,\nmutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen\nsen enempää huomiota.\n\n\"Olkaa tervetullut, rakas isä!\" lausui hän sydämellisesti. \"Olkaa\ntervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne\nväistyvä!\"\n\n\"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata\", sanoi\narkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: \"Jos teillä on\nluotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen\nselkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä... haluan tietää,\naikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse.\"\n\n\"Matkatoverinne?\" kysyi piispa kummastuneena.\n\n\"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin...\njalon ritarin, Niilo Sturen.\"\n\n\"Niilo Sturen?\"\n\n\"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin...\nTeettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon,\nonko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä\nherranilmassa.\"\n\nPiispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä\nolevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan.\nHän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien\nsalista.\n\n\"Nyt jalo sukulaiseni\", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan\npuheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, \"nyt vasta\nryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän\nvuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa... Hän saa vielä muistaa\nRäfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen\npaisuvan kunnianhimonsa edestä.\"\n\nKettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli\nerittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli\nlaimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä\noli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja\narvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa\nkuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä\nomasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli\nainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle\nhän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.\n\n\"Minun nähdäkseni meidän täytyy kuitenkin tehdä jonkunlainen eroitus\nsen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka seitsemän vuotta sitten täältä lähti\nja sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka on nyt takaisin palannut!\" sanoi\nhän.\n\n\"Mikä on siis eroitus?\" kysyi arkkipiispa lyhyeen.\n\n\"Hänen takanaan on nyt Ruotsin rahvas.\"\n\nPiispa kertoi samalla lyhyesti, kuinka kuningas oli kutsuttu takaisin\nvaltakuntaansa; että oli kansan kesken syntynyt huuto, että Ruotsi oli\naina ollut kuningaskunta eikä mikään päämiesalue, ja ettei piispa olisi\nsaanut yhtäkään miestä mukaansa, sukulaistensa ja ystäväinsä asemiehiä\nlukuunottamatta, ellei tätä huutoa tyydytetty.\n\nArkkipiispa hymyili silloin kylmää hymyään.\n\n\"Seisokoon kuinka vankkana tahansa, piispa Kettil\", sanoi hän, \"hän on\nsittenkin kukistuva!\"\n\n\"Jonkun täytyy kuitenkin olla kuninkaana Ruotsin maassa!\"\n\n\"Kuninkaana tai muuna, mutta jonkun täytyy Ruotsia hallita!\"\n\n\"Ei siis Kristian-kuningaskaan?\" kysyi Kettil hieman tulisesti, sillä\nhän ei oikein käsittänyt, mitä sukulaisensa tarkoitti.\n\n\"Sitä tahtonee Ruotsi kaikkein vähimmän\", vastasi arkkipiispa, \"ja\nRuotsin täytyy saada tahtonsa täytäntöön, niin totta kuin Jumala ja\npyhä Eerik kuningas minua auttakoon.\"\n\n\"Toinen kuningas siis...?\" kysyi piispa taas, \"ja mistä hänet\nlöydätte?\"\n\n\"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä\nvaltakunnan herrain ja miesten kokouksessa... oppinut historioitsijani,\nEricus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle... tiedättekö, minkä\nvastauksen jaarli sai?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin\nviitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen\nannan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta\nmiehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi.\"\n\n\"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?\"\n\n\"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei\nvoi... jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne\nvankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua... En tahdo\nmuuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt,\nälkööt ihmiset eroittako, sanotaan... mutta minä käännän lauseen\ntoisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset\nyrittäkö yhdistää.\"\n\n\"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin...!\"\n\n\"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa... Mikä näitä maakuntia sitten\noikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä,\nkuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat\nkutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, — muuta yhdistäjää ei niillä\nole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se\nniitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia\nja vanhoja hyviä tapoja... niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä\nenemmänkin kuin se haluaa — maakuntalakien periaate tulkoon voimaan,\nja sitä noudatettakoon!\"\n\n\"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?\" kysyi\nKettil.\n\n\"Ei, ei, piispa... se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän\nalistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan...\nse totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla\non nyt valta... ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä\naikoja... kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien\nyhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet,\nettä se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on\nollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee...\nrautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja\nitsenäisinä, kukin erikseen!\"\n\nPiispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille,\nja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt\navattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa\nvirvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.\n\nNäiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä\nsukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:\n\n\"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja\njos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin\nhuomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä\naika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan\nvastaan...\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja\nkuningaskunta!\"\n\n\"Pyh... korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä\nhöyryää... Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja\nsiitä se kirkuu...\"\n\n\"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!\"\n\n\"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea... pelkkiä haaveksijoita,\npiispa!... He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet,\njoiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin\nromahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta\npanemassa uusia köysiä vanhain sijaan!\"\n\nNyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen\nsaliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että\npalvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.\n\nPiispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen\npäähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille\npöydän sivuille.\n\nYleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies\nja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja\nmiettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti\npiispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.\n\n\"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!\" sanoi\npiispa tarttuen hopeamaljaan.\n\n\"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan\nvaltahoitajaksi!\" vastasi arkkipiispa lisäten: \"me, te ja minä,\nalotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!\" Sitten hän tyhjensi maljansa.\n\nNyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen\nmatkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo\nja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin\nläpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.\n\nArkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat\njonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:\n\n\"Tieto näyttää olevan teille mieleen?\"\n\n\"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut\", sanoi arkkipiispa hymyillen,\n\"tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos\ntuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen\nrinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää\nselkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä...\"\n\nNiinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa\nkorkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.\n\nAamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa\ntarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja\npäivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden\npäivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?\n\nMutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä\nvarmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää\nsakaraansa taivaalla.\n\n\n\n\nVII.\n\nEräs näky.\n\n\nSamana yönä makasi Niilo Sture miehineen eräässä talonpoikaistalossa\nLinköpingin ja Norrköpingin keskivälillä. Hän oli Iivari Akselinpojalle\nantamansa lupauksen mukaan tehnyt kaikkensa löytääkseen ryöstetyn\nkuninkaantyttären, mutta turhaan. Hän oli silloin tavannut Iivarin\nveljen, Äke Akselinpojan Hjulebergissä, ja Iivarin itsekin. Hänen\npyynnöstään hän lähettikin Brodden viemään sanaa ja kirjettä herra\nFilip Akselinpojalle Tukholman linnaan, tultuaan varmaksi siitä, ettei\nsananvienti koskenut muuta kuin Iivari-herran kosintaa.\n\nOllessaan tällä asialla Tukholmassa oli Brodde, jonka tarkka äly oli\naina valveilla, saanut kaniikki Helmichiä seuraamalla tietää, että\netsitty kuninkaantytär oleskeli Klaaran luostarissa. Hän oli urkkinut\nyhtä ja toista muutakin tietoonsa, senkin, miten kuningas oli\nIivari-herran ilkityöstä julmistunut, sekä sen että Helmich-kaniikki ja\nDavid-herra tekivät kaikkensa kuningasta harhaan johtaakseen. Että hän\nitse oli siten joutunut kaniikin huomion esineeksi, sen hän tiesi,\nmutta siitä hän vähän välitti. Toimitettuaan asiansa riensi hän minkä\nennätti kohtaamaan herraansa tämän veljen, Svante Bonpojan luona\nEkesjössä.\n\nHeti tästä tiedon saatuaan lähetti Niilo Sture Hollingerin viemään\nsiitä sanaa Iivari-herralle, joka nykyisin oleskeli Lillön linnassa\nkoillisessa Skånessa. Itse hän läksi pohjoiseen päin Brodden ja Erkin\nkanssa, ja silloin matkallaan oli hän aivan lähellä Linköpingiä\nkohdannut arkkipiispan seurueineen. Vasten arkkipiispan luuloa oli hän\ntuntenut hänet heti, kun hän avasi suunsa. Ja varmasti olisi juuri se\ntapahtunut, jota arkkipiispa ei mielellään olisi suonut, että kuningas\nnimittäin saisi ennen aikaansa vihollisensa tulosta tiedon, ellei\nNiilo-herra olisi yhä vieläkin ollut saman epävarmuuden ja\nlevottomuuden vallassa siihen nähden, mitä tekisi ja mihin ryhtyisi,\njohon hän jäi lähtiessään Enköpingistä viheriän ritarin ruumiin\näärestä.\n\nTämä levottomuus oli, jos mahdollista, vielä lisääntynyt, senjälkeen\nkuin hän kohtasi arkkipiispan. Oli selvää, että pian koitti se hetki\njona Ruotsin kohtalo ratkaistaisiin. Taistelu oli syttyvä, mikä oli\nhänen paikkansa siinä? — Tähän kysymykseen, joka ennen oli hänellä\nniin selvillä, ei hän nyt voinut mitään vastata. Hänestä tuntui, kuin\nolisi loihdittuna ajatellut ja toiminut. Väliin tuntui hänestä,\nikäänkuin valittavaa ei enää olisikaan. Hänen täytyi astua näiden\näärimmäisyytten väliin ajamaan Ruotsin, ajamaan rahvaan asiaa niin\ntarmokkaasti, että maat ja vuoret kajahtelisi.\n\nNyt varsinkin valtasi tämä ajatus hänet, kun hän arkkipiispan\nkohdattuaan ratsasti öistä matkaansa. Tullessaan yötä viettämään\nmainittuun talonpoikaistaloon, oli hänen päänsä näitä ajatuksia\ntäpötäynnä, ja veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan.\n\nUnta ei hän saanut silmiinsä. Syntyvä päivä näytti makaavan\nsentnerinpainoisena hänen rinnallaan, ja joka kulunut hetki lisäsi sen\npainoa.\n\nLopuksi hän vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, tuollaiseen unen ja\nvalveilla-olon välitilaan, jossa sielu on kuin pyörän kehällä, alttiina\nsekä unen haavekuvain että päivän todellisuuden vaikutuksille.\n\nMyrsky ulvoi ulkona, ajaen pilviä taivaalla, joten sieltä täältä alkoi\nvilkkua sinitaivasta ja tuikkivia tähtiä. Ritarin sielussakin riehui\nmyrsky. Hänestä tuntui kuin hän keinuisi laivan kannella. Meri pauhasi\nhurjasti, pilvenkorkuiset aallot murtuivat laivan yli, laivan liitokset\nnatisivat, ja joka hetki oli se syöksymäisillään irvistäviin\nsalakareihin. Yö oli synkkä ja kylmä, ja hänen korviansa viilsi\nlaivalta kuuluvat hätähuudot. Silloin hänestä näytti, kuin paikkaa\nlähestyisi korkea haamu, kuninkaallinen kruunu päässä ja valtikka\nkädessä, samassa ratkesi pilvikatto, ja kuu valaisi myrskyävää merta,\nkuohuvia aaltoja, epätoivoista laivaväkeä ja korkeata haamua — joka\noli Kaarlo-kuningas. Mutta kuinka leppeä olikaan hänen katseensa,\nkuinka kärsivä, kuinka suruja ja huolia täynnä koko hänen olentonsa! Ja\nhänen suuret, ennen niin loistavat ja ylväät silmänsä katsoivat häneen,\nja hän ojensi häntä kohden kätensä sanoen: \"Niilo Sture, pelasta\nminut!\"\n\n— \"Minä olen Ruotsin mies, Kaarlo-kuningas!\" vastasi ritari. Ja myrsky\npauhasi, ja laiva natisi, niin että jokainen selvästi näki sen\nviimeisen hetken tulleeksi. Ja toisen kerran ojensi surullinen kuningas\nkätensä Niilo Sturea kohden ja sanoi viitaten valtikallaan laivaa:\n\"Katso Ruotsia... se huokaisee kuolemantuskissaan pelastusta huutaen...\npelasta Ruotsi, Niilo Sture!\" Mutta ritari oli kuin loihdittuna, hän ei\nvoinut kättänsä eikä jalkaansa liikuttaa. Silloin tuli suuri, musta\nvarjo myrskyn siivillä lentäen, se tiheni, se kasvoi himmentäen taivaan\nja meren, ja kaksi käsivartta ojentui siitä, ja kaksi miekkaa välähti,\ntoinen kuningasta, toinen Niiloa itseään vastaan, ja samassa kuului\nääni, niin kylmä, niin kolkko kuin Jöns Pentinpoika Oxenstjernan ääni\nhuutaen: \"kuole!\" — Samassa kalpeni kuningas vaipuen maahan, ja laiva\nmurtui räiskyen ja hajoten pirstoiksi karille. Mutta kuollessaankin\nkatsoi kuningas vielä Niiloon, ja hänen vapisevat huulensa lausuivat:\n\"liian myöhään, Niilo Sture!\"\n\nNiilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja\nhänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä,\nettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut\nkuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.\n\nMutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että\nhevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut\nmonta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle\nteki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen\nsiten jäytävän levottomuuden mielestään.\n\nKolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.\n\nMutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta\nvaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta\nelävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia\nrakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas\nvaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka\nsyvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja\nkoetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan,\nsumuisen mielensä.\n\nPian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen\nlähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla\nhänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta\nvastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti\nkuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla\nasianomaisilla seremonioilla pannaan.\n\nSiten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa,\nKettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla\nsotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä\nvallata.\n\nHeille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului\nmyöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja\nettä Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin\nhyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman\nedustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja\nNiilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti\nvaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi.\nHeidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä\npäivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran\nkanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis\ntäydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä\nja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.\n\nSilloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa.\nKettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan\nkaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen\nväestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko\noli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa\ntuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin\nehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta\nluopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä\npohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein\nsuostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten\ntulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.\n\nTällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa\noli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää\noli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin\nkuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei\npoistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta\nhyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat\neräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik\nAkselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.\n\nHän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön,\naikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä\nPenningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja\nIngeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä\nystävän, herra Niilo Sturen.\n\nHän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä\nkaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja\nhaaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti\nnähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento\nja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja\npäättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä\nsuurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt\nPenningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja\nveljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä\nsukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen,\nKaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän\nmainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä\nhyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun\nhuomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran\nkanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista\nasioista.\n\n\"Olette veljeni ystävä, herra Niilo\", sanoi hän, \"ja minä kiitän teitä\nhänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt... Opittuamme\nparemmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu\nminullekin!\"\n\n\"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin\nmies\", vastasi Niilo Sture.\n\n\"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi\ntaistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin\npuolesta?\"\n\n\"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin\nmies!\"\n\nEerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata,\nmutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka\nkiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se\nsisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa\naikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin\nsiksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä —\npäätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan\njohdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle\naiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.\n\nEttei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken\nmuistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa.\nSilloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän\nsitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa\nKristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis\nollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen\nveljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen\ntodellinen tarkoituksensa?\n\nNiilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita\neri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli\nkaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden\nluvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja\ntarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle\nkysymykselle.\n\nEerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita,\nkoska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt\nmuuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka\nuskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt\nkaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien\nkoskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi\nmahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja\narkkipiispasta.\n\n\"Olette oikeassa, herra Niilo\", sanoi hän, \"ritarin velvollisuus on\nuhrata kaikkensa maansa edestä... mutta sallitteko minun tehdä erään\nkysymyksen puhuessamme nyt näin ystävyksin toistemme kanssa, mitä\narvelette nykyisestä taistelusta?\"\n\nNiilo ei heti vastannut, ja Eerik-herra lisäsi:\n\n\"Jos saan tehdä johtopäätökseni siitä, että te istutte rauhassa ja\nlevossa täällä Penningebyssä, niin lienee teille yhtä epämieluisaa,\nkumpi tahansa voittaakin.\"\n\n\"Ja jos niin olisi?\"\n\n\"Niin arvelen, että toivoisitte kolmatta, joka voisi oikein ajaa\nRuotsin asiaa?\"\n\n\"Epäilemättä minä ja ken tahansa kunnon mies seuraisi sitä, joka voisi\noikein ajaa Ruotsin asiaa, joka tekisi lopun näistä taisteluista ja\nveisi Ruotsin asiaa eteenpäin... siinä olette todella oikeassa, herra\nEerik, mutta voitteko nimittää minulle miehen, joka siihen kykenisi?\"\n\n\"Mahdotonta ei liene sellaista miestä löytää\", vastasi Eerik-herra\nhymyillen sekä lisäsi, \"entäs te itse, herra Niilo?\"\n\nNiilo säikähti kuin käärmeen puremana.\n\n\"Jumalan nimessä, herra Eerik\", sanoi hän, \"mistä olette tuon saanut?\"\n\n\"Minusta näyttää\", vastasi Eerik-herra, välttäen Niilon tekemän\nkysymyksen, \"että olemme ainakin yhdessä kohdin yhtä mieltä, nimittäin\nsiinä, että tämä nykyisyys on paha, joka on tavalla tai toisella\nkorjattava, kuta ennemmin, sitä parempi... ja kun laita on sellainen,\nniin on meidän keksittävä paras keino tämän lähimmän tarkoituksen\nsaavuttamiseksi.\"\n\n\"Ja tämän tarkoituksen olette keksinyt, ja siksi...?\"\n\n\"Siksi, herra Niilo, lähden nyt piispoja auttamaan!\"\n\n\"Olette ehkä oikeassa!\" virkkoi Niilo, mutta niin vitkaan ja hiljaa,\nettä melkein näytti kuin hän asettuisi tapahtumain ulkopuolelle,\nlausuen arvostelunsa mitään erittäin tarkoittamatta.\n\n\"No niin\", jatkoi Eerik-herra, \"saavutettuamme tämän lähimmän\ntarkoituksemme, on meidän...\"\n\n\"Mitä on meidän silloin tehtävä?\"\n\n\"Ryhdyttävä valitsemaan valtahoitajata tai kuningasta!\"\n\nNiilo pudisti suruisesti hymyillen päätään.\n\n\"Ei, te erehdytte, herra Eerik\", sanoi hän, \"jos siihen tullaan, on\nkaikki valmiina! Jos Kaarlo-kuningas on kerran voitettu, niin hallitsee\narkkipiispa Jöns Ruotsin valtakuntaa!\"\n\n\"Arkkipiispako?\" kysyi Eerik-herra teeskentelemättömällä\nkummastuksella. \"Te näytte siis, herra Niilo, haluavan väittää, ettei\narkkipiispa enää ajattelisikaan kuninkaan vaalia?\"\n\n\"Se on mielipiteeni!\"\n\nEerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat\nepäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti\nuuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.\n\nBriita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen,\nja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen\nperästä tulivat hänen asemiehensä — niitä oli valtava joukko — ja\nritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.\n\nTapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan\nsaapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät\nyhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla\nheidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt\narkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja\nsuostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla\nollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.\n\nBriita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että\nkuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai\npolvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä,\nja hänen katseensa oli rukoileva.\n\nNiilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja\nhuomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan\ntavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä,\noliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa,\nja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:\n\n\"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo... ja hän on aivan yksinään!\"\n\nNiilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:\n\n\"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin\nvaltakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime\nkerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar\nritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja... Muistatko puuta, jonka\nnäytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka\nlatva näkyy kauas metsän yli?\"\n\n\"Muistan, kyllä muistan!\"\n\n\"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen...!\nTiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa,\non laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se\nvoi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi\nkerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita,\nviheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä\nyhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin\nhäviäisi ryhmältä kauneus kokonaan...\"\n\n\"Mitä tahdot tällä selittää?\" kysyi Niilo.\n\n\"Vanha puu on kuningas, Niilo... Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän\non pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten\nEngelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä,\nsakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin\nkuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan\nolisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea,\nniin usko minua... he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He\nnäyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi\nkaiken hyödyksi eikä vahingoksi... Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Kenties!\"\n\n\"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit\ntoimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!\"\n\nSiihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.\n\nMutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:\n\n\"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!\"\n\nMitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen\nhienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.\n\nNiilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.\n\nSeuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään\nillalla.\n\nMielet olivat siellä hyvin kuohuksissa, ja rakkaus kuningasta kohtaan\nsuurempi kuin koskaan, ja arkkipiispaa kohtaan oli kasvanut suurta\ntyytymättömyyttä. Ericus Olai oli Tukholmassa, Niilo kohtasi hänet ja\nsai häneltä perinpohjin kuulla, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut.\nVarsin tärkeätä tiesi hän kertoa Upsalan tuomiokapitulista.\n\n\"Kapitulin herrat\", sanoi hän, \"ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei\nheidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle\najatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita\nhe olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä,\nheille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja\nkehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään\nsikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi\npahaksi edellisellä kerralla.\"\n\n\"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa\ntoiveista\", lausui Niilo.\n\n\"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan... Minua säälittää kuitenkin\nkuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan,\nja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee.\"\n\n\"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?\"\n\n\"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan,\nsitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti\nmerelle, jos on sopiva tuuli.\"\n\n\"Huomenna!\" toisti Niilo.\n\n\"Niin, huomenna... ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat\nnyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan\nhoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet.\"\n\n\"Ruhtinas... sanotte!\"\n\n\"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa... Hän kutsuu itseään nyt\nRuotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse\nnähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas'\non siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään\n'valtionhoitajaksi'.\"\n\nHurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen\naihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin\nvoinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään\nmuuttunut, — tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis\nsuinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka\nrehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi\nheidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti\nruotsalaisen työn — niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin\nolivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.\n\nJa hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun\nhän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse\nmennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka\nkuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten\npääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua\ntakaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä\nherättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan\narkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.\n\nNiilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei\nitse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän\npelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti\najattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli\nvarmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä,\nettä aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä\nepävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian\ntoistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen\nsaavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt\nsai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle\ntarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.\n\nHän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan\npuheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti\nsilmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui.\nNiin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger\nottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.\n\nAamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan\noma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat\nhänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot\nuskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja\njos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne\nväkivallalla tukahuttamaan.\n\nSuunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä\nrahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa\nja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin\nlevottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen\nrakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin\nkatsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan — nyt\nrakkaaksi käyneen — kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin\nhuhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin\nhänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä\nvoitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut,\nkuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut\narkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.\n\nTänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä\ntoiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki,\ntarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.\n\nKesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo\nkäydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että\nviime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi\narkkipiispan voiton.\n\nVihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi\nkuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut\npaikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten\npertuskankärjet.\n\nKului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli,\nkuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat\nihmetellen, mitä on tuleva.\n\nSilloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat\nOxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja\nkauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.\n\nKuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen\nlumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja\nvalkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun\ntuskan merkit.\n\nTällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja\nonnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli\nkuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat\nrikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon\nkäden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla\noli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä.\nHän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja\nKaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan\nhänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän\nvoi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista\nrakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään\nhänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä\nja saanut veneen vauhtiin.\n\nKuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja\nvaltakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti\nkirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja\nvapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle\nuskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:\n\n\"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme\nkoskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta\nkuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne,\njoilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat.\"\n\nMutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti\nikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta,\njota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka\neivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen.\nLuopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin\njulistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan\nvoittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä\npahemmin kuin oli luullutkaan.\n\nNiiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon\nvanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä\nsanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään\nPenningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen,\nja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan,\njoka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen\npuolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän\nkuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.\n\nNiilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen\nkyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean\nolennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna\nnäky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa\nseisoi. Pelasta minut, pelasta minut! — huusivat vaot kuninkaan\notsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa,\njoka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin\njonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin\nkäsitettävät sanat: \"liian myöhään!\"\n\nNiilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen\nKaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja\nkostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.\n\n\"Miltä näyttää, Niilo Sture?\" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni\nritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.\n\nSe oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin\nnopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi\nuneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta.\nKuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä,\nja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä\nkalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; — ja\nsamassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.\n\nSilloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi\nSteen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita\nkuin Niilonkin.\n\n\"Tuollainen näky\", virkkoi Steen, \"saa luullakseni ajatukset äkkiä\nkypsymään miehen rinnassa!\"\n\n\"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!\" vastasi Niilo. \"Mitä minuun tulee, olen\ntämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa.\"\n\n\"Ja päätökseen...?\"\n\n\"Niin... päätökseen!\"\n\n\"Tiesin sen\", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä.\n\"Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!\"\n\nHän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä\nlikimailla.\n\nHän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä,\nmutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä\nsyrjään ja hävisi.\n\nHän oli kaniikki Helmich Upsalasta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nOkaita.\n\n\nKaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri\npysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun\nmieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa\npitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa\ntoiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei\nkerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan\nliikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin\nnäkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa,\nkuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi\nhuomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.\n\nNiilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet\nviimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki\nherransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.\n\n\"Hän on Gumme!\" sanoi hän, \"se vanha huovi, joka kuletti viestejä\nVisborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä Hammarstadin\nBriita-rouvan välillä... Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt!\nMutta mihin hän menee?\"\n\n\"Niin... hän on Gumme!\" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä\näänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.\n\n\"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?\" kysyi Niilo.\n\n\"Tunnenko hänet, herra Niilo... Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei\nhän koskaan mene muististani!\"\n\nNiilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja\nmiten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen\nhuomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan\nunhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin\nBriita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina.\nKukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla\npoltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun\nKaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen\nsukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä\nErengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä\nkarkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla\nryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana,\njoka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit\nväistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.\n\n\"Briita-rouva hakee kuningasta!\" sanoi Brodde hiljaa herralleen.\n\"Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella\nolevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti\nlähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä\nBriita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan\nhymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on\nlaivalla, Briita-rouva... oma setänne on laivan haltijana... niin\nvoitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin\nKlaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee.\"\n\n\"Mitä hän tahtonee kuninkaalta!\" kysyi Niilo.\n\nSitä ei Brodde tiennyt, mutta päättäen ylpeän ritarinrouvan hehkuvista\nposkista, palavista silmistä ja pään ylpeistä nykäyksistä näki kyllin,\nettei hän millään ystävällisellä mielellä mennyt kuningasta tapaamaan.\n\nNyt lähestyi Gumme häntä, Briita-rouva lausui muutamia sanoja hänelle,\njolloin Gumme otti lippaan pojalta ja seurasi rouvaansa hänen\nsijastaan.\n\nNiilo päätti seurata Briita-rouvaa. Tahtoipa hän sitäpaitsi myöskin,\njos mahdollista, nähdä vielä kerran onnetonta kuningasta myöskin. Hänen\npuheilleen pääsemistä piti hän mahdottomana, sillä vartioivia silmiä\noli tietysti paljon hänen ympärillään, kuten näytti olevan Niilonkin\nympärillä. Sillä tuo musta kaniikki oli epäilemättä jo kauan vaaninut\nhäntä ja varmaankin kuullut hänen ja Steen Sturen lyhyen keskustelunkin.\n\nOnni oli Niilolle niin suosiollinen, että hän pääsi muutamaa\nsivukujannetta myöten laivasillalle ennen Briita-rouvaa. Täällä oli\nlaivasillassa kiinni alus, jolla kuninkaan ja kuninkaantyttären piti\nmatkustaa. Sillalta oli pantu laivan laidalle porras. Tännekin oli\nkerääntynyt kansaa, mikä viivytti Briita-rouvaa, että Niilo ehti päästä\neräälle laivalle, jonka peräkeula oli Eerik Akselinpojan laivassa\nkiinni. Siitä hän sai siis oivan tilaisuuden katsella, mitä edellisen\nkannella tapahtui.\n\nHän oli paraiksi saanut itselleen mukavan tilan erään purjekangaskasan\nja köysiläjän vieressä, kun näki Briita-rouvan tulevan vielä\näskeistäänkin punaisempana. Tultuaan laivalle, puhutteli hän erästä\nmiestä, joka riensi heti laivaan, ja kohta senjälkeen tuli herra Eerik\nAkselinpoika näkyviin, astuen ominaisella kohteliaisuudellaan\nveljentytärtään vastaan portaalle, ja saattoi hänet laivaan.\n\n\"Oletteko jo kuullut sitä, setä?\" kysyi hän päästyään laivan perään,\njossa oli kahdenkesken Eerik-herran kanssa.\n\n\"Olen!\" vastasi tämä. \"Vanha palvelijasi kertoi siitä juuri... Ja\nsuosikoon onni meitä nyt, ettei Gotlanti vaan livahda pois\nAkselinpojilta... odotan kärsimätönnä sanaa veljeltäni, Iivarilta, kun\npääsen Turkuun.\"\n\nHe menivät nyt keskilaivalle, josta Niilo voi kuulla paremmin, ja\nsamassa tuli asemies Erkki laivalle hänen luokseen. Hän kertoi, että\nkuninkaantytär oli nyt tulossa, mutta että kuningasta viivytti\narkkipiispa vielä jollakin.\n\n\"Millähän sitten?\" kysyi Niilo.\n\n\"Panemalla hänet pyytämään velkojiltaan lykkäystä... mistäkö sen\ntiedän! Siitä vaan, että se tapahtuu miltei avointen ovien edessä. Ja\narkkipiispa seisoi kuningasraukan vieressä kiusaten häntä tuolla tavoin\nenemmän kuin voin sanoa. Jos olisin ollut nuoruuteni verissä, niin\nolisin kautta äitini ja isäni sielujen iskenyt tuon mustan paholaisen\nsiihen paikkaan.\"\n\nNiilon silmät leimahtivat.\n\n\"Hyvä, hyvä, Erkki\", sanoi hän, \"me annamme vielä, jos Jumala suo, tuon\nkummituksen maksaa se korkojen kanssa!\"\n\nIhmisjoukossa syntynyt hälinä käänsi huomion laivasillalle, jossa\ntapahtui eräs merkittävä seikka.\n\nSiellä tuli kuninkaantytär, kaunis Magdalena, parin ritarin ja\nmuutamain asemiesten saattamana. Hän oli kalpeana, ja kyynel kyyneleen\nperästä vuosi hänen maahan luoduista silmistään hienoa poskea myöten\nalas. Näky oli liikuttava ja monen katsojan silmistä virtasi runsaammin\nkyyneleitä kuin kuninkaantyttären omista. Mutta hälinä kiihtyi\nepäilyttävästi. Niilo kohosi puoleksi seisoalleen, ikäänkuin luullen,\nettä kansanjoukko oli äkkiä noussut aseisiin, ja silloin olisi hän\nilman epäilystä rientänyt siihen osaa ottamaan, kävi miten kävi. Mutta\nsilloin tuli vahva ratsuväen osasto, joka jakausi kahtia asettuen\nkuninkaantyttären ympärille.\n\nRitarien saattaessa korkean vankinsa laivalle asettuivat huovit pitkään\nriviin molemmin puolin tietä, joka johti lähimmältä kaupunginportilta\nrantaan.\n\nKuninkaantytär vietiin laivan perään, johon hän jäi yksikseen. Hän\nkääntyi merelle päin; ja kyynelvirta valahti nyt estämättä hänen\nsilmistään, ja puoleksi tukahutettu huokaus tunkihe hänen rinnastaan.\nHän ei kuitenkaan tahtonut näyttää maailmalle suruaan.\n\n\"Tapasin siis teidät kuitenkin, arvoisa neiti!\" sanoi samassa aivan\nhänen takanaan eräs terävä, melkein ilkkuva ääni.\n\nHän sävähti, kuten naarashirvi säpsähtää metsässä puitten keskellä\nkuullessaan metsästäjän torven töräyksen. Hän pyyhkäisi äkkiä kädellään\nkasvojansa, ja kääntyessään ympäri, väikkyi hänen neitseelliseltä\notsaltaan vastustamaton majesteetillisyys, vaikka poskensa olikin\nlumivalkea.\n\nBriita-rouva oli hänen edessään. Onnettoman neitoraukan näkeminen\ntuntui tekevän häneenkin ainakin hetkellisesti syvän vaikutuksen, joka\nsai hänet vähän pysähyttämään kielensä myrkyllistä intoa.\n\n\"Ette halua lohdutuksen sanoja matkallenne\", sanoi hän sitten, mutta\nlisäsi ikäänkuin saaden takaisin entisen ylpeytensä puhuessaan, \"luulin\nkuitenkin, että suuret ajatuksenne ovat nyt menneet menojaan!\"\n\n\"Mistä ajatuksista puhutte, Briita-rouva?\" kysyi kuninkaantytär.\n\n\"Niistä ajatuksista, arvoisa neiti, että teistä tulisi herra Iivari\nAkselinpojan morsian!\"\n\nKuninkaantytär kääntyi selin mitään vastaamatta. Mutta tämä ei suinkaan\nsaanut Briita-rouvaa vaikenemaan, hän päinvastoin siitä yhä kiihtyi.\nNäki hyvin, että tuo kostonhimoinen nainen oli nyt päässyt ikävöityyn\ntilaisuuteen keventää sydäntään, eikäpä hän ollut niitä, jotka\nsellaisia tilaisuuksia laskevat käyttämättä. Hänen sisässään oli kauan\nriehunut ajatus saada kostaa Kaarlo-kuninkaalle kaikki häpeä ja ne\nkatkerat kokemukset, joita tämä oli hänelle tuottanut. Armokin, jota\nkuningas sittemmin häntä kohtaan osoitti, oli pikemmin lisännyt kuin\nvähentänyt hänen vihaansa, koska se hänen silmissään sisälsi\njonkunlaisen tunnustuksen, että kuningas sittenkin oli mennyt liikoihin\nhäntä rangaistessaan.\n\n\"Vai luuletteko te\", jatkoi hän, huulet ilkeässä hymyssä, \"luuletteko\nte, että herra Akseli Pietarinpojan poika, että Lillön, Tranekärrin ja\nGotlannin herra ojentaisi kätensä neidolle, jolla ei ole senkään vertaa\nomaa, että mahtuisi sille seisomaan... Älkää milloinkaan sitä ajatelko,\nMagdalena-neiti!\"\n\nNyt kääntyi kuninkaantytär, ja hänen katseensa lankesi kuninkaallisen\nylevänä kiihtyneeseen Briita-rouvaan.\n\n\"Miksi noin puhutte, Briita-rouva\", sanoi hän, \"en ymmärrä! Setäänne,\nIivari-herraa, en tunne, mutta sen tiedän, ettei tuollainen puhe\nainakaan ole sovelias herra Akseli Pietarinpojan pojantyttären\nhuulille!\"\n\nBriita-rouva nykäytti niskaansa, mutta hänen silmissään paloi\nsammumaton kostonhimo.\n\n\"Niin te nyt osaatte puhua, Magdaleena-neiti\", sanoi hän, \"nyt kun\nhuomaatte mahdottomaksi, että setäni ojentaisi teille kätensä ja\nkohottaisi teidät luokseen... kohottaisi teidät luokseen...\nymmärrättekö, pikku arvoisa neiti?\"\n\n\"En, Briita-rouva, en ymmärrä!\" huudahti kuninkaantytär äänellä, joka\noli ylenkatseen ja epätoivon välillä.\n\n\"No, pyhä Jumalan äiti,\" jatkoi Briita-rouva, \"siinäpä on toden totta\njulkea mieli... Hain teitä pyhästä luostarista; ette ottanut minua\nvastaan, mutta täällä ette ole voinut minua välttää, ja se käy arvoisan\nneidon häpeäksi... Mutta minäpä sanon teille erään asian, jos te\nylimalkaan kykenette ottamaan vastaan hyviä neuvoja. Te olette vajonnut\nsyvälle, Magdalena-neiti, mutta varokaa, ettette vajoisi vieläkin\nsyvemmälle!\"\n\nSitten hän kääntyi ja meni keskilaivalle. Siellä hän pysähtyi ja näytti\nmiettivän, eikö hänen ehkä olisi pitänyt vielä jotakin sanoihinsa\nlisätä, mutta silloin liikehti väkijoukko saaden hänet pysähtymään ja\nasettumaan vähän syrjään. Kuningas saapui vihdoinkin.\n\nIjäkäs kuningasvanhus näytti vaivalla kiipeävän porrasta myöten\nlaivaan, ja uskollinen Klaus Lang, jonka käsivarteen hän nojasi, sai\nnähtävästi oikein ponnistella kannattaakseen tuota onnettomuutten ja\nvastoinkäymisten musertamaa miestä. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista\nkuninkaan kasvoihin tunteakseen syvää sääliä häntä kohtaan. \"Minä olen\nköyhä, onneton mies, joka olen kuitenkin ollut kuningas ja rikkain mies\nRuotsin maassa\" — huokui hänen riutuneista kasvonpiirteistään ja\nhuolekkaista silmistään.\n\nHerra Eerik Akselinpoika tuli kuningasta vastaan portaalle, ja kaikkiin\nteki hyvän vaikutuksen, kun ritari osoitti kaikkea asiaan kuuluvaa\nkohteliaisuutta ja huomaavaisuutta tuota langennutta suuruutta kohtaan.\n\nHattu kädessä kumartaen, ei kuitenkaan niin syvään, että se loukkasi,\nojensi hän kuninkaalle kätensä ja saattoi hänet laivalle sille\npaikalle, jossa hänen tyttärensä oli. Tämä heittäysi ilonhuudolla\nkesken suruaan isänsä syliin kätkien kyyneleiset kasvonsa hänen\nrintaansa vasten.\n\nMutta kuninkaan silmät jäivät kuiviksi ja hänen liikkeensä näyttivät\ntajuttomilta. Tuska näytti tylsentäneen hänen aistinsa ja tehneen hänet\ntunnottomaksi ympäristön vaikutuksille.\n\nVähän syrjässä kuninkaasta seisoi Klaus Lang ja hiukan tuonnempana\nEerik-herra. Oli yleinen hiljaisuus. Merimiehet ja laivalla olevat\nasemiehet näyttivät kunnioittavan kuninkaan surua, ja rannalta alkoi\nkuulua nyyhkytystä.\n\nYksi ainoa koko joukossa jäi aivan kylmäksi ja tunteettomaksi. Briita\nOlavintyttäreen ei tämä liikuttava näky mitään vaikuttanut. Olipa eräs\ntoinenkin; linnan ikkunasta katseli herra Ture Turenpoika, Axevallan\nvanha kavaltaja, kuninkaan nöyryytystä ja puhallutti sieltä kaikuvaa\nsotilassoittoa, joka sai Briita-rouvankin kasvamaan paria tuumaa\nkorkeammaksi ja kuninkaan kutistumaan vieläkin pienemmäksi.\n\nAvatessaan silmänsä näki hän Briita-rouvan edessään. Eerik-herra koki\nestää veljentytärtään menemästä, mutta sai häneltä puoliääneen jonkun\nselityksen, joka sai hänet laskemaan ylpeän rouvan. Tämä meni suoraa\npäätä kuninkaan luo, synkän palvelijan seuratessa häntä, kädessään\nlipas, jonka kansi oli nyt avattu.\n\n\"Kaarlo-kuningas\", sanoi hän ylpeällä, terävällä äänellä, \"ellei hetki\nole oikein sovelias teitä tavatakseni, niin suonette sen anteeksi,\nsillä minun ei ole sallittu ennen tavata teitä... Kuten hyvin tiedätte,\nolen jo kahdesti ilmoittanut itseni, mutta te olette välttänyt\nvastauksen antamista. Ja kun nyt kolmannen kerran tulin, sanoi\nkunnianarvoisa isä Jumalassa, herra arkkipiispa, teidän olevan niin\nkiireissä hommissa, että minun täytyi tulla setäni laivalle voidakseni\nteitä puhutella.\"\n\n\"Kuka olette?\" kysyi kuningas raukeasti.\n\nBriita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että\nkuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi\npuolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi\nhänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin\nvälittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.\n\n\"Luulin sentään\", sanoi hän, \"että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte\nrouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas,\nniin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa.\nÖrebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne\nolivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä\npimeys, niin synkkä, että...\"\n\n\"Niin, synkkä, synkkä...!\" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin\nhaluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli\nollut ennen ja miten nyt oli.\n\nMutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.\n\n\"Niin, niin synkkä\", lisäsi hän, \"että te näytte unhottaneen sen\nhäväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen\nritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle... Mutta minä en ole\nsitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!\"\n\n\"Mutta sen näytte unhottaneen\", lausui kuningas, ja säkene entistä\nvoimaa välähti hänen silmistään, \"sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas\narmahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin\nkuningasta kohtaan!\"\n\n\"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt\ntarvitsette...\"\n\nBriita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä\nja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi\nmuistuttaa häntä malttamaan mielensä.\n\n\"Rouva\", sanoi hän, \"siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä\nkohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista\npalvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota\nunhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa.\"\n\nMutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.\n\n\"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut\", sanoi hän,\n\"teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta\nKristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut,\nmikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme\nvaltakuntaa yhden kuninkaan vallan alle... teiltä, setäni, joka aiotte\nvielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani\non, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla\nkuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole\nmitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee\nteitä kohtaan...\"\n\nRitari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen\npäin.\n\n\"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on\nteille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin\nselvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut...\"\n\n\"Mikä on asianne?\" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.\n\n\"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa...\"\n\n\"En suinkaan teille!\" vastasi kuningas kiivaasti.\n\n\"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!\"\n\n\"Minä velassa teille?\" toisti kuningas, joka ei päässyt\nkummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet\nsaattoi.\n\n\"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille... mutta\nrahat ovat minun.\"\n\n\"Hannu Helmholtille!\" virkkoi kuningas, jonka katse tylseni ja heikkeni.\n\nTämä nimi oli epäilemättä kuninkaalle outo.\n\n\"Hannu Helmholtia en tunne\", sanoi hän, \"onko hänkin minulle rahoja\nlainannut?\"\n\n\"Jos muistinne pettää, niin tunnette kait oman sinettinne\", lausui\nBriita ottaen hovimestarilla olevasta lippaasta paperin, josta riippui\nsuuri sinetti.\n\nBriita-rouva näytti paperia kuninkaalle ja kohotti toisella kädellään\nvahalevyä, että kuningas näki selvästi oman sinettinsä.\n\nSyvä huokaus puhkesi onnettoman kuninkaan rinnasta. Hän näki oman\nsinettinsä, jota ei voinut kieltää; olihan mahdollista, että hänen\nhovimestarinsa tai kanslerinsa oli ottanut tämän summan häntä varten\nhänen tietämättään.\n\n\"En voi sitä kieltää\", sanoi hän, \"se on minun sinettini, velkani Hannu\nHelmholtille on siis oikea, vaikken ensinkään tunne sitä miestä enkä\ntiedä mitään hänestä. Kääntykää siis tässä asiassa kanslerini, Niilo\nRytingin puoleen, joka asuu Harmaaveljesten luostarissa. Hän pitää\nhuolta siitä, että saatte rahanne takaisin.\"\n\nKaikki, yksin Eerik-herrakin, tunsivat suurta katkeruutta ylpeää rouvaa\nkohtaan, joka voi tällaisena hetkenä saattaa kuninkaalle sellaisen\nnöyryytyksen. Sehän oli kuninkaan köyhyyden julistamista koko\nmaailmalle. Mutta kaikki selittivät sen arkkipiispasta lähteneeksi.\nMonet olivat nähneet Briita-rouvan puhuttelevan rahatalolla\narkkipiispaa, ja olivat siitä syystä vakuutettuja, että tämä oli\ntahallaan lähettänyt tämän saamamiehen laivalle pakottaakseen\nvihollistaan juomaan onnettomuutensa maljan pohjia myöten.\n\nNiilo oli katsellut tätä näytelmää niin kiihtyneessä mielentilassa,\nettä oli jo monesti aikonut hypätä Eerik-herran laivalle. Hän malttoi\nkuitenkin mielensä, älyten hyvin, että se enemmän vahingoittasi kuin\nhyödyttäisi sitä asiaa, jonka hän päätti nyt yhä varmemmin\ntoimeenpanna. Hän päätti itse tiedustella herra Niilo Rytingiltä,\nkuinka tuon Briita-rouvan saatavan laita oikeastaan oli, ja tehdä\nvoitavansa sen maksamiseksi. Mutta tämä oli eri asia; nyt oli kuningas\nvaan pelastettava sekä Briita-rouvasta että muista samankaltaisista\nvaivaajoista, jos arkkipiispalla olisi enemmänkin sitä lajia\ntarjottavana.\n\nEerik-herra ehti ennen häntä. Huomattuaan veljentyttärensä aikovan\nvieläkin venyttää tätä kuninkaalle niin tuskastuttavaa kohtausta, astui\nhän Briita-rouvan luo tarttuen hänen käteensä.\n\n\"Nyt olette saanut vastauksen vaatimukseenne, Briita-rouva\", sanoi hän\ntarjoten kohteliaasti hänelle kättänsä sekä lisäsi: \"sallitteko minun\nsaattaa teitä nyt maihin...?\"\n\nBriita-rouva heilautti päätään tehden torjuvan liikkeen. Niilo odotti\njännityksellä, mitä nyt tapahtuisi, mutta Eerik-herra tarttui\nhuolimatta hituakaan veljentyttärensä arveluista tämän käteen ja\ntalutti hänet nähtävästi vasten hänen tahtoaan kuninkaan luota pois.\n\nSaatettuaan hänet palvelijoineen laivasillalle huovirivien väliin,\nkäski Eerik-herra ottaa portaan pois, ja moniaan silmänräpäyksen\nperästä lähti laiva liikkeelle, sen purjeet nostettiin, ja niin vietiin\nKaarlo-kuningasta toiseen kertaan valtakunnastaan pois.\n\nNiilo seisoi laivan kannella niin kauan, kuin kuningasta vähänkin\nnäkyi. Pari välillä olevaa laivaa esti häntä hetkiseksi näkymästä,\nmutta pian hän taasen ilmestyi niiden toiselta puolen.\n\nHän seisoi katsellen \"Kolmen kruunun\" torniin ojentaen kättään\nikäänkuin hyvästiksi kaikelle vallalle ja suuruudelle, ja sitten hän\nsulki itkevän tyttärensä syliinsä.\n\nSiinä asennossa katosi Kaarlo-kuningas Niilo Sturen nähtävistä.\n\nRannalta oli väkijoukko hajaantunut, ja arkkipiispan huovit ajoivat\nlaukassa kaupunginportista sisään, Niilon juuri laskeutuessa laivasta\nsillalle. Hän riensi samalle portille kiiruhtaen viipymättä\nHarmaamunkkien luostariin, jossa pääsi hetkisen odotettuaan Niilo\nRytingin puheille.\n\nHän kertoi lyhyesti, mitä kuninkaan lähtiessä oli tapahtunut ja\nminkävuoksi hänen luokseen nyt tuli. Herra Niilo Ryting kuunteli\ntarkkaavasti ja näytti erinomaisella huolella punnitsevan ritarin\nkertomaa asiaa.\n\n\"Mikäli minä tiedän\", sanoi hän vihdoin, \"ei kuningas ole milloinkaan\nollut Hannu Helmholtin kanssa tekemisissä eikä siis myöskään koskaan\nsaanut hänen kauttaan Briita Olavintyttären rahoja... Onhan se\nkuitenkin voinut tapahtua kuninkaan hovimestarin, Erland-vanhuksen\nvälityksellä; mutta\", lisäsi hän vihan leimahtaessa hänen silmistään;\n\"minulla on omat tuumani tästä asiasta...\"\n\n\"Voitteko ilmoittaa ajatuksenne minullekin. En kysy sitä\nuteliaisuudesta vaan siitä syystä, että toivoisin Kaarlo-kuninkaan\nmaineen säästyvän myrkkykieliseltä Briita-rouvalta.\"\n\nMunkki kohotti harmaat, läpitunkevat silmänsä ja katseli kotvasen\nNiiloa. Sitten ilmestyi hänen huulilleen heikko tyytyväisyyden hymy, ja\nhän sanoi pistäen kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin:\n\n\"Siinä luulen voivani noudattaa toivoanne, sillä niitä ajatuksia en ole\nsaanut minkään luottamuksen kautta, vaan ainoastaan asettamalla yhteen,\nmitä olen eri tahoilla kuullut. Ja vertaamalla tietoja toisiinsa... saa\nkuulla paljonkin noiden ylhäisten elosta ja oloista istuessaan, kuten\nminä, kuninkaan kirjurina.\"\n\n\"No niin, mikä on siis arvelunne, Niilo-herra?\"\n\n\"Arveluni on, ettei tämä saatava ole saatava ensinkään... luulen, että\nse on lorua vaan.\"\n\n\"Mutta kuninkaan sinetti, jonka hän itse näki ja tunnusti omakseen?\"\n\n\"On väärä!\"\n\n\"Väärä?... Herra Niilo, mitä sanotte...? Olisiko Briita-rouva, joka\npanee niin suuren arvon siihen, että kuuluu ylhäiseen ja jaloon sukuun,\nolisiko hän alentunut tekemään sellaista tekoa?\"\n\n\"Kunniakin on tavallaan sinetti, ritari\", vastasi munkki, \"mutta\nepäilikö Briita-rouva vähintäkään tahratakseen Erengisle-herran, tuon\nkunnon miehen, nimeä häpeällä? Eikö hän silloin tarjonnut vaskea kullan\nasemesta, koettaen sekä silloin että myöhemmin uskottaa itseään,\nErengisle-herraa ja maailmaa, että vaskensa oli puhdasta kultaa? Eikö\nhän silloin painanut väärän kunnian sinetin kunniattomalle teolle?\nUskokaa se, ritari, että joka voi menetellä kuten Briita-rouva silloin\nmenetteli, voi sanan varsinaisessa merkityksessä todella väärentää\nKaarlo-kuninkaan sinetin.\"\n\n\"Jumalan kalliin veren nimessä, se on kuulumatonta riettautta!\"\n\n\"Mutta yksinään tähän yleiseen käsitykseeni Olavi väärintekijän\ntyttärestä en kuitenkaan perusta ajatustani tuosta saatavasta. Olen\npari kertaa ennen nähnyt Briita-rouvan tuovan käräjiin talojen ja\nmaatilain kauppakirjoja, jotka ovat olleet sineteillä varustettuja.\nNiiden avulla on tuo jalo rouva tahtonut todistaa tulleensa niiden\nomistajaksi, ja kun vastaaja on pätevillä perusteilla voinut todistaa\nomistusoikeutensa ja kun siitä on johduttu ajattelemaan Briita-rouvan\nharjoittaneen petosta, on hän pyydellyt anteeksi heittäen kanteensa ja\nselittäen samalla, että nuo väärät asiapaperit olivat valitettavasti\njoutuneet jollakin käsittämättömällä tavalla hukkaan.\"\n\n\"Suuri kiitos näistä tiedoista!\" virkkoi Niilo kotvasen perästä. \"Mutta\nminä olen tekevä kaikkeni saattaakseni Briita-rouvan juonet häpeään.\nJos te suostutte olemaan siinä apunani, niin tulen minä ja vielä moni\nmuukin teille siitä kiitolliseksi.\"\n\n\"Varovaisuutta, herra Niilo\", sanoi munkki kohottaen oikeaa kättänsä,\n\"varovaisuutta! On vaarallisempi tulla Briita-rouvan läheisyyteen kuin\ntyhjentää vuorenneidon taikamalja. Kuninkaani vuoksi olen kuitenkin\nteitä auttava minkä suinkin voin ja sydämestäni toivon teidän jalon\nyrityksenne onnistuvan!\"\n\nMunkki vaipui ajatuksiinsa, ja Niilo kysyi hetken vaiti oltuaan, oliko\nhänellä ehkä muitakin tietoja muistissaan Briita-rouvasta.\n\n\"On\", vastasi entinen kansleri, \"muistan erään miehen, joka on teille\nainakin yhtä tuttu kuin minullekin, häntä kutsuttiin yleisesti\nviheriäksi ritariksi.\"\n\n\"Viheriä ritari!\" huudahti Niilo.\n\n\"Niin, hän... hän tiesi enemmän tästä asiasta, ja jos hän eläisi, niin\nluulen, ettei meidän tarvitsisi kauan etsiä todistuksia Briita\nOlavintytärtä vastaan...\"\n\n\"Tunsitteko lähemmin tätä miestä hänen eläissään?\"\n\n\"Hän oleskeli paljon täällä luostarissa muutamina aikoina, viimeksi se\ntapahtui Kaarina-kuningattaren viimeisenä elinvuotena, Jumala hänen\nsieluaan armahtakoon... Minä rakastin sitä miestä sydämeni pohjasta.\nHän antoikin minulle monta luottamustietoa, teistäkin, herra Niilo, ja\nvihollisista, jotka olivat onnenne tiellä... Mutta jo ennen sitä aikaa\noleskeli hän täällä luostarissa, ja hänen silloisista toimistaan on\nminulla kirjallisia muistiinpanoja, jotka eräs vanha, jo ammoin\nHerrassa nukkunut luostariveli on kirjoittanut. Kuolinvuoteellaan jätti\nhän muistiinpanonsa minun haltuuni.\"\n\n\"Koskevatko nämä muistiinpanot ritarivainajan suhdetta Briita-rouvaan?\"\n\n\"Ei, ei... mitä hän Briita-rouvasta tiesi, sitä ei hän koskaan sanonut;\nainoastaan kerran, kun hän oli kiihtyneempänä kuin olin milloinkaan\nhäntä nähnyt, kuulin hänen siitä puhuvan... Briita rouva, sanoi hän,\nBriita-rouva, sitä en olisi sinulta odottanut!... Minä kysyin häneltä,\nmitä hän sillä tarkoitti, mutta hän ei huolinut sitä sanoa, ja siihen\nse sitten jäi... Ei, muistiinpanot kuuluvat vanhempaan aikaan, jolloin\nMargareta-kuningatar kantoi Ruotsin kruunua, siihen aikaan, kun hän oli\nsaanut Tukholman haltuunsa ja ahdisteli paraikaa Knuutti Bonpoikaa,\nrikkaan drotsin Bo Juhonpojan poikaa ja hänen ystäväänsä, ritari Sven\nSturea, äidinisäänne. Niissä on kertomus siitäkin, kuinka Sven-ritari\nsai takaisin erään kalliin kaulaketjun...\"\n\n\"Erään kaulaketjun, kansleri?\" keskeytti Niilo Sture, \"se kaulaketju on\nvaikuttanut paljon elämääni, ja vaikkei minulla enää sitä ole, on se\nkuitenkin ollut siksi paljon ajatuksissani, että haluaisin kuulla\nkaiken, mitä siitä tiedetään.\"\n\nHän kertoi lyhyesti kaulaketjun historian, kuinka oli sen saanut\näidinisältään testamenttina ja kuinka oli sen hukannut. Kansleri tunsi\nhänet siksi hyvin, erittäinkin viheriän ritarin kertomusten johdolla,\nettei epäröinyt antaa muistiinpanoja hänen huostaansa.\n\n\"Saatte jo tänä iltana ne käsiinne\", sanoi hän, \"mutta nyt en ehtisi\nniitä noutaa. Minun täytyy mennä nyt rahatalolle järjestämään yhtä ja\ntoista hänen armonsa arkkipiispan ja Kaarlo-kuninkaan välillä. Täytyy\nmyöskin tunnustaani, että minua haluttaa nähdä, miten Tukholman linnan\nkäy, antaako Ture-herra sen nyt arkkipiispan käsiin. Se asia\nhuvittanee teitäkin, ja lähdemme kai siis yhdessä.\"\n\nNiilolla ei ollut siihen mitään sanomista, ja niinpä he lähtivät\nyhdessä luostarista astuen sillan ja sen toisella puolella olevan\nkentän yli. Mutta he kulkivat äänettöminä, sillä kuta etemmäksi he\ntulivat luostarista, sitä enemmän he vaipuivat ajatuksiinsa. He\nmiettivät viime päiväin kirjavia tapahtumia, jotka todella olivat\nsellaisia, että ne kylläkin täyttivät miehen mielen ajatuksilla.\n\n\n\n\nIX.\n\nRahatalolla.\n\n\nRitarin ja harmaaveljen lähestyessä rahataloa oli sen ulkopuolella\nsuuri väkijoukko.\n\nHerra Ture Turenpoika oli vastikään tullut linnasta ja hänen huovinsa\nistuivat ratsuillaan käytävän toisella puolella; toisella puolen olivat\narkkipiispan huovit samoin hevostensa selässä. Mutta ulompaa kuului\nvilkkaita torventoitotuksia, ja sieltä tuli rahatalolle päin tiheä\nhuovijoukko, joka täytti koko kadun.\n\nHarmaamunkki pysähtyi eräälle sivuportille, johon hänellä oli erityinen\navain. Hänen vääntäessä ovea auki astui Niilo pari askelta kadulle\nnähdäkseen kenelle tulevat huovit kuuluivat.\n\n\"Ellen erehdy, tulee Kettil-piispa tuolla ratsastaen katua pitkin.\"\n\nKansleri katsahti myöskin kadulle ja huomasi saman kuin Niilokin. He\nriensivät sitten molemmat taloon sulkien oven jälkeensä.\n\nTultuaan kirjuritupaan eli, kuten sitä sittemmin kutsuttiin, kansliaan,\nkohtasivat he erään kirjurin, joka kertoi — nähtävästi, koska heillä\noli jo ennen ollut asiasta puhe — että Ture-herra oli salissa\nluovuttaakseen Tukholman linnaa arkkipiispalle. Kansleri nyökkäsi\nikäänkuin osoittaakseen, että niin oli luullut asian käyvänkin, sekä\nastui peremmälle huonetta.\n\nSamassa tuli kirjuritupaan eräs asepoika ulommasta huoneesta, jonka\novet olivat auki ja jossa oli Ture-herra sekä useita ritaria ja\nneuvosherroja. Hän pyysi arkkipiispaa varten laadittua kirjettä. Se\nannettiin hänelle arkkipiispan sinetillä varustettuna, ja silloin nousi\nsuuren pöydän takaa paperi- ja pergamenttikasain keskeltä Helmich\nkaniikki.\n\nHän tuli ystävällisesti kumartaen Niilon luokse sekä viittasi kädellään\nisoon saliin sanoen:\n\n\"Astukaa sisään, herra Niilo, te olette myöskin valtaneuvoksia,\nkunnianarvoisa herramme ja isämme Herrassa, arkkipiispa, on oleva\nsuuresti iloissaan, jos tekin istutte siellä muitten joukossa!\"\n\nNiilo tervehti häthätää kaniikkia ja astui huoneeseen, jossa ritari\nTure Turenpoika, vanha Axevallan kavaltaja, seisoi punaisella\nvaatteella verhotun pöydän ääressä, luovuttaen asianomaisessa\njärjestyksessä Tukholman linnan arkkipiispalle. Ritarin ulkomuoto oli\nsamallainen, ubkamielinen, ylväs ja röyhkeä kuin silloinkin, kun hän\n1452 jätti Tord Bonden pakottamana mainitun linnan hänelle, joka\nkuletti hänet vankina Varnhemiin. Arkkipiispan pää oli pystympänä kuin\nkoskaan. Oli todella katsomisen arvoista nähdä näitä miehiä nyt tässä.\nMonissa vaiheissa olivat he olleet ja moniin meluihin osaa ottaneet, ja\nnyt he määräilivät särjetyn kuninkaanistuimen pirstojen keskellä\nmielinmäärin valtakunnan ensimmäisen linnan kohtalosta.\n\nNiilon juuri saliin astuessa oli luovutus tapahtunut, ja hän kuuli\narkkipiispan käskevän ylpeällä äänellä päällysmiehensä, Kaarlo\nRagvaldinpojan, ratsastamaan linnaan, ottamaan se haltuunsa ja\nkäskemään Ture-herran miesten lähteä sieltä pois.\n\n\"Sitten saa kanslerini ottaa varastohuoneen haltuunsa!\" lisäsi hän\nkääntyen ympärillä seisoviin herroihin.\n\nSilloin avattiin ovi jysähtäen, ja suurikasvuinen Kettil-piispa astui\nsaliin. Hän oli hehkuvan punainen, ja hänen vapiseva alahuulensa\nilmaisi kiukun kiehuvan hänen sisässään. Arkkipiispa rupesi hyvin\nkummastuneen näköiseksi, ja hänen katseestaan näkyi sekä suurta\nmahtavammuutta että moitetta.\n\n\"Te tulette meluten ja jyskien, piispa Kettil\", sanoi hän, \"kuin\naikoisitte valloittaa rynnäköllä Tukholman linnan!\"\n\nArkkipiispan kylmän kalsea ääni sai Kettil-piispan kalpenemaan.\n\n\"Huomaan tulleeni liian myöhään...\" sai hän lausutuksi.\n\n\"Niinpä kyllä... te tulette liian myöhään!\"\n\n\"Niin, teidän mielestänne\", vastasi piispa, \"mutta minun mielestäni\nolette itse olleet liian kiireisiä.\"\n\n\"Nuo ovat rohkeita sanoja!\"\n\n\"Ei sen rohkeampia, kuin että Kettil-piispa uskaltaa ne lausua... Minä\ntässä olen valtakunnan hoitaja, ja minun käsiini yksin on Tukholman\nlinna oikeudella tuleva. Se pitäisi jokaisen tietää ja muistaa!\"\n\n\"Mutta te näytte, piispa, unhottavan puhuvanne Ruotsin arkkipiispalle\nja ruhtinaalle!\"\n\n\"Niinkö arvelette, arkkipiispa... mutta minä olen nähnyt teidän\ntähtenne siksi paljon vaivaa, etten sitä hevillä unhota. Ja ilman minun\nja niiden hyväin herrain miekkaa, jotka tässä salissa nyt istuvat,\nolisitte jokseenkin varmasti saanut ottaa Tukholman linnan haltuunne\nmielikuvituksessanne ja ruumiillisesti istuisitte vieläkin vankina\nKyöpenhaminassa.\"\n\nArkkipiispa puri huultaan ja katsoi ylpeästi eteensä. Kaikkia huoneessa\nolijoita kammotti, mitä tästä seuraisi. Sillä arkkipiispa ei ollut\nniitä miehiä, jotka ketään säikkyivät ja säälivät, ei edes urhokasta\nsukulaistaankaan, joka aina oli ilomielin valmis taisteluun menemään,\njos joku asettui häntä ja hänen aikeitaan vastaan.\n\nMutta arkkipiispa tunsi sukulaisensa perinpohjin ja osasi johtaa häntä\nihan mielensä mukaan. Hän älysi myöskin vaaralliseksi riitautua miehen\nkanssa, jota kansan tahto kannatti, ja joka voi tarpeen tullessa\nkäyttää miekkaansa sen uuden vallan puolesta, jonka hän oli luonut.\nSiksi käänsi arkkipiispa purjeitaan alkaen toista nuottia, vaikka\nvaihdos tapahtui niin hienosti, että tuskin kukaan huomasi, kuinka se\noikeastaan kävi. Vihdoin hän ojensi piispalle kätensä puristaen urhean\nsukulaisensa kättä.\n\n\"Te olette valtakunnan hoitaja\", sanoi arkkipiispa vihdoin, \"ja te\ntulette siksi jäämään, Kettil-piispa... Mutta muistakaa mitä sanoin\nteille Linköpingissä. Nyt työmme vasta alkaa. Jos jatkatte, kuten\nolette alkanut, niin on teillä sanani siitä, ettette suinkaan\npienimmälle osalle jää.\"\n\nArkkipiispa voitti sikäli tarkoituksensa, että Kettil-piispa antoi\nasian sillä kertaa mennä menojaan. Mutta hänen kasvoistaan näki\njokainen, kuinka se häneen koski, ja siitä ei ollut epäilemistäkään,\nettä se hänen mieltään kalvaisi kauan, että arkkipiispa poimi itselleen\nsen puun hedelmät, jonka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Harmi paloi\nvielä hehkuvana hänen silmissään arkkipiispan hajottaessa kokouksen.\nTämä tarttui silloin sukulaisensa käteen lausuen:\n\n\"Nyt menemme yhdessä linnaan, jossa luulen Ture-herran valmistaneen\nmeille hyvän atrian!\"\n\nNiilo Sture oli itsekseen mielissään siitä, että piispan suuttumus veti\narkkipiispan huomion puoleensa. Sillä siten hän itse säästyi hänen\nhuomioltaan; hän ei nimittäin olisi tahtonut mistään hinnasta istua\nvieraana arkkipiispan tai Ture-herran pöydässä. Nyt voi hän, kaikkein\nmuiden noustessa sijoiltaan ja lähestyessä ulko-ovea, vetäytyä\nkirjuritupaan.\n\nSiellä hän näki kansleri Niilo Rytingin seisovan pergamenttilevy\nkädessään ajatuksiinsa vaipuneena. Niilo lähestyi häntä, mutta kun\nmuutamia arkkipiispan kirjureita oli vielä huoneessa, ei hän tahtonut\nmitään lausua. Kansleri näytti pergamenttia hänelle osoittaen erästä\nkohtaa sen sisällyksestä, josta näkyi, että kuningas oli heti\npalaamisensa jälkeen — kirja oli tehty lokakuun 14 päivänä 1464 —\nnimittänyt Niilo Sturen Smålannin päällysmieheksi. Niilo ei tiennyt\nsiitä mitään, ennenkuin nyt sai kanslerilta sen kuulla, ja senvuoksi se\nehkä tekikin häneen sitä syvemmän vaikutuksen.\n\nHänestä tuntui kuin pergamentin mustilla kirjaimilla olisi ollut\npuhekyky. Hän kuuli entisen herransa, kuninkaan, puhuvan niiden kautta,\nja hän näki vielä kerran saman toivottoman, lohduttoman, syyttävän ja\nmoittivan katseen, jonka luuli huomanneensa kuninkaan heittävän häneen\nraatihuoneen parvelta. Kuningas oli siis aivan toista toivonnut, ja\nvaikkei Niilo rientännytkään hänen vastalleen, oli hän kuitenkin\ntahtonut osoittaa, kuinka suuresti hän Niiloon luotti, kuinka\ntäydelliseksi hän katsoi sitä sovintoa, jonka he olivat tehneet\nTukholman linnassa yhdeksän vuotta sitten. Eikä jaloon mieleen mikään\nkoske syvemmin kuin epäilemättömän luottamuksen osoitus vastustajan\npuolelta, varsinkin kuin, kuten nyt, se kohtaa miestä eron jälkeen,\njonka pituutta ei kukaan voi arvata. Se on kuin lauseen alku, jonka\nlopun on itse ehkäissyt kuulumasta, kuin ajatus, joka olisi lausuttu,\nellei itse olisi tehnyt sulkua sille esteeksi.\n\nKansleri tarkasteli Niilo Sturen kasvoja tämän lukiessa kirjettä.\nSitten hän kysyi, oliko kirje tullut ritarin käsiin, johon tämä vastasi\nettä ei.\n\n\"Mikä kirje?\" kysyi silloin eräs kirjureista, joka tuli paperimytty\nkainalossa, aikoen viedä niitä erääseen seinän vieressä olevaan\narkkuun, jossa jo oli kasa kirjoituksia.\n\n\"Läänityskirja, jolla herra Niilo Sture määrätään Smålannin\npäällysmieheksi\", lausui kansleri.\n\n\"Ei!\" vastasi kirjuri, \"Helmich-kaniikki jätti sen äsken täällä\nkäydessään tänne. Hän oli saanut sen herra David Pentinpojalta.\"\n\n\"Herra David Pentinpojalta?\" keskeytti kansleri.\n\n\"Niin... David-herra oli ottanut sen kuninkaan sanansaattajalta, joka\noli sitä viemässä Penningebyhyn. Hän oli sanonut oman sanansaattajansa\nlähtevän Länsigöötanmaalle, jossa Niilo-herra oleskeli, jolloin\nkuninkaan mies oli sen antanut. Nyt sanoi kaniikki, ettei David-herran\nviesti ollut tavannutkaan Niilo-herraa, vaan oli tuonut kirjeen\nDavid-herralle takaisin, joka lähetti sen nyt kaniikkia myöten takaisin\ntänne kuninkaan kirjuritupaan.\"\n\nKansleri pudisti epäilevästi päätään, suuttumuksen punatessa ritarin\nkasvoja. Mutta kumpikaan ei enää puhunut asiasta. Kirjuri riensi\nottamaan pöydältä kirjettä antaen sen ritarille, joka näki siinä\nmääräyksensä. Olisi kuitenkin ollut epätietoista, mitä Niilo olisi\ntehnyt, jos olisikin saanut oikeaan aikaan tämän kirjeen. Epäilemättä\nolisi se synnyttänyt täyden selvityksen hänen ja kuninkaan välillä,\nmistä taasen olisi voinut johtua sekä julkinen riita että täydellinen\nsovinto heidän välilleen — jälkimmäinen olisi ollut mahdollinen\nainoastaan, jos Niilo olisi havannut kuninkaan sellaiseksi, kuin hän ja\nviheriä ritari katsoivat isänmaan edun vaativan. Asian nykyinen kehitys\nja tila näkyi viittaavan siihen, että niin oli laita. Se ilahutti\nNiiloa suuresti, ja samalla herätti David Pentinpojan kehno menettely\nhänessä vihaa. Oxenstjernain persoonat asettivat tämän kirjelmän\nomituiseen valoon. Arkkipiispan kirjurien lähdettyä pois, kun ei ollut\nenää paljon pantavaa arkkuun, jonka Niilo Ryting otti tallettaakseen\nkuningasta varten, kääntyi kansleri Niilon puoleen.\n\n\"Toisin olisi kenties käynyt\", sanoi hän huoahtaen, \"jos Herran tahto\nolisi ollut, että te ja kuningas olisitte tavanneet toisenne, herra\nNiilo, ennekuin arkkipiispa Jöns tuli takaisin... Sen näette tuosta\nkirjeestä, jonka kuningas lähetti teille ja jonka hän aivan varmaan\nluulee tulleen teidän käsiinne...\"\n\n\"Tekö olette tämän kirjeen tehnyt?\" kysyi Niilo äkisti.\n\n\"Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Koska minua vähän ihmetyttää, että kuningas määräsi minut Smålannin\npäämieheksi, vaikka olisin mielestäni voinut olla hänelle suuremmaksi\nhyödyksi toisaalla...\"\n\n\"Taalainmaassa, tarkoitatte?... Aivan oikein, minä huomautinkin sitä\nkuninkaalle, mutta herra Krister Pentinpoika, joka oli läsnä, väitti,\nettä uhatkoon vaara mistä tahansa, pahimmin se aina uhkasi rajalta, ja\ntämä juuri sai epäilemättä kuninkaan näin määräämään.\"\n\nSiihen ei Niilo vastannut mitään. Oli jonkunverran perää asiassa, joka\nkanslerin kertomuksen mukaan oli ollut kuninkaan menettelyn määrääjänä,\nmutta toisaalta näyttivät arkkipiispan ystävät myöskin koettaneen sillä\ntavoin pitää häntä etäällä kuninkaasta. Mutta kansleri tarttui Niilon\nkäteen taluttaen hänet sisempään huoneeseen, joka oli nyt aivan tyhjä.\nHän tarkasteli, ettei ollut ketään asiaankuulumattomia kuuntelijoita,\nvalitsi paikan, josta voi pitää silmällä kirjureitaan sekä lausui:\n\n\"Eräs asia on minulla sanottavana teille nyt, herra Niilo, koska\nkenkään ei tiedä, milloin ensi kerran toisemme tapaamme, ja koska en\nniiden joukosta, jotka maailmassa jotakin mahtavat, tunne ketään, johon\nniin luotan kuin teihin... Olen päässyt erään salaisuuden jälille...\nniin, erään salaisuuden!... En voi sanoa enempää, kuin että olen tullut\nsen jälille, mutta sekin on jo tärkeää kuulla jokaisen rehellisen\nruotsalaisen ritarin, että ajoissa oltaisiin varuillaan ja vaara\ntukahutettaisiin alkuunsa...\"\n\n\"Tuo salaisuus koskee siis valtakuntaa?\"\n\n\"Se koskee valtakuntaa... Te kuulitte, mitä arkkipiispa äsken sanoi\nKettil-piispalle, että hän muistaisi, mitä olivat Linköpingissä\npuhuneet arkkipiispan palatessa vankeudestaan?\"\n\n\"Minä kuulin!\"\n\n\"No niin, herra Niilo, ehken voikaan kertoa, kuinka sanat nimenomaan\nkuuluivat, niin tiedän kuitenkin heidän keskustelunsa pääsisällyksen...\nKuinkako olen sen saanut tietää?... kysynette, ja sen voin kertoa,\nvaikka se onkin jo semmoisenaan koko historia... olen kuullut sen\neräältä vanhalta mieheltä, joka kuuluu samaan veljeskuntaan kuin\nminäkin, mutta joka oli ennen arkkipiispa Olavi-vainajan kanslerina,\nJumala hänen sieluaan armahtakoon...\"\n\n\"Tunnen hänet, vanha Andreas-veli.\"\n\n\"Hän juuri!... häntä kalvoi suru herransa kuoleman johdosta, ja hän\nkoki löytää hänen murhaajaansa, sillä hän on aivan varma sitä, että\nherravainaja kuoli myrkystä, jota oli mantelimaidossa. Tämä usko, joka\nkiihtyy väliin epätoivoksi, ei anna hänelle mitään rauhaa. Senvuoksi ei\nhänellä olekaan mitään pysyvää asuntoa tässä maailmassa, hän oleskelee\nmilloin missäkin veljesluostarissamme, pääasiallisesti kuitenkin\nNyköpingissä, sekä täällä Tukholmassa ja Enköpingissä. Nyt ovat hänen\nepäluulonsa kohdanneet kahta miestä... Ne ovat arkkipiispa Jöns\nPentinpoika ja hänen kaniikkinsa Helmich, ja hänet on niin kokonaan\nvallannut halu seurata ja vartioida heitä, että hän... olen\nkummastellut sitä useammin kuin kerran... tuntee ikäänkuin ilmassa,\nmilloin he ovat tulossa... No niin, pater Andreas oli viime syksyllä\nmatkalla Linköpingin hiippakunnassa, silloinkin yksinomaan siinä\ntarkoituksessa, jonka hän on elämäntehtäväkseen ottanut, etsiäkseen\narkkipiispa Olavin murhaajaa, ja hän saapui Linköpingiin samana iltana\nkuin Jöns Pentinpoikakin...\"\n\n\"Ja kuuli noiden kunnianarvoisten piispain keskustelun?\"\n\n\"Niin, herra Niilo... hän oli tullut piispantalolle, ja metelissä, joka\nymmärrettävästi syntyi palvelijain joukossa arkkipiispan saapuessa\nyöllä, onnistui hänelle huomaamattomana päästä sisään ja tulla portaita\nmyöten piispan yksityiseen työhuoneeseen, josta oli ovi siihen\nhuoneeseen, jossa nuo korkeat herrat haastelivat takkavalkean ääressä.\nOvi oli sattumalta auki, joten hän kuuli heidän keskustelunsa, joka\ntosin ei koskenut sitä mitä hän toivoi, mutta kuitenkin jotakin, jota\nvoi parhaiten verrata murhaan tai murhan aikeeseen, ehkei murhattava\nolekaan kukaan muu kuin Ruotsin valtakunta.\"\n\n\"Jumalan nimessä, kansleri... mitä sanotte?\"\n\n\"Kuulemansa uskoi hän minulle, että minä voimaini mukaan koettaisin\nestää noita pahoja aikeita... Ja paremmin en kai voi tätä toivoa\ntäyttää kuin ilmaisemalla asian teille, herra Niilo!\"\n\n\"No, mitä hän kuuli...?\"\n\n\"Että Ruotsin valtakunta jaetaan useamman kesken, että hallitsijoita\ntulee olemaan neljä tai useampia.\"\n\nNiilo katsoi vanhukseen niin omituisesti kuin olisi luullut väärin\nkuulleensa tai kuin pohjaton kuilu olisi auennut hänen eteensä.\n\n\"Niin on laita, herra Niilo\", jatkoi kansleri, \"ja jos se toteutuu,\nminkä piankin saanemme nähdä, niin olemme tulleet ojasta allikkoon,\nkuten vanha sananlasku sanoo. Yksi näyttää kuitenkin varmalta...\nKristian-kuningasta ei meidän tarvitse pelätä. Armollisen herramme ja\narkkipiispamme luonteeseen ei kuulu vääryyksien anteeksi antaminen, ja\nsenvuoksi erotti Kristianin Ruotsin kruunusta ainiaaksi se\npolviennotkistus, jonka arkkipiispamme sai tehdä hänen edessään Tanskan\nvaltaneuvosten nähden... ellei...\"\n\n\"Ellei...?\" kysyi Niilo.\n\n\"Ellei toisaalta ilmesty niin mahtavaa vihollista, ettei muuta neuvoa\nole...! Silloin, mutta vasta silloin voisi arkkipiispa, mikäli asiat\nminusta näyttävät, unhottaa nöyryytyksensä sen verran, että alistuisi\nkäyttämään Tanskan kuningasta keinona tuota vaarallisempaa vihollista\nvastaan. Mutta kun tämä olisi voitettuna ja tieltä työnnettynä, niin\nluulisin, että Kristian-kuningasta odottaisi sama leikki, jota nyt on\nKaarlo-kuninkaan kanssa pidetty...\"\n\n\"Ruotsin valtakunta jaettaisiin monen kesken...\" toisti Niilo otsa\nsynkkänä katsellen kankeasti lattiaan.\n\n\"Niin, se on arkkipiispan tarkoitus... mutta se ei estä häntä ensin\nkoettamasta hallita yksinään tai yhdessä Kettil-piispan kanssa. Ellei\nse onnistu, niin saamme nähdä, kuinka sitten käy. Onhan käsitettävää,\nettä jos nuo mahtavat saavat kukin osansa; niin he ovat tyytyväisiä, ja\nsitenhän voi rauha säilyä...\"\n\nNiilo Stureen koski syvästi tämä kanslerin antama tieto. Hirveätä oli\nhänestä, jonka sydämmessä oli niin uskollinen rakkaus, Tuomas-piispan\nkaltaisen miehen istuttama rakkaus, isänmaahansa, nähdä koko ihanan\nnuoruutensa unelman sortuvan, vieläpä niin äkkiä, ettei ollut voinut\nsitä edes aavistaa eikä perehtyä siihen mahdollisuuteenkaan. Hän ei\najatellut omia itsestään ja kunnianhimostaan saamiaan voittoja, ei omia\nuhrauksiaan eikä noita lukuisia vastoinkäymisiä, joita hän oli ottanut\nkantaakseen vaan senvuoksi, ettei liian aikaisin järkyttäisi olevia\noloja ja siten synnyttäisi sitä, jota tahtoi juuri karttaa korjaten\npahan paljoa pahemmalla — mitään näistä hän ei nyt ajatellut, kun\nkerran oli maan ja kansan onni kohtalon vaakakupissa. Hänen silmissään\nkuvastui Ruotsi merenä, jonka aallot olivat juuri asettuneet lepoon\nrannoille, aurinko loistaa sen yli, ja rauhaisuuden aika näkyi\nkoittavan sille, niin samassa kohoaa syvyydestä hirviö, joka ei\nainoastaan uhkaa myllertää sen tasaista pintaa, vaan synnyttää vielä\nkauhistavan myrskyn, myrskyn, jonka lakattua riehumasta Engelbrektin\nmaasta ei olisi enää merkkiäkään nähtävänä.\n\nKansleri seurasi tarkkaavasti joka ilmettä, jokaista pientäkin\nvärähdystä ritarin kasvoilla. Hän näytti melkein voivan mitata niiden\ntunteiden syvyyden, jotka kuohuivat hänen rinnassaan. Hän tarttui\nNiilon käteen lausuen:\n\n\"Jos teillä on sydäntä, herra Niilo... jos Ruotsin valtakunta on teille\njonkun arvoinen... niin nyt, nyt on aika ryhtyä toimeen. Nyt on aika\npelastaa se valtakunta ja kansa, jonka edestä Engelbrekt eli ja kuoli!\"\n\nNiilo puristi suonenvedonomaisesti kanslerin kättä, ja hänen silmänsä\nsalamoivat.\n\n\"Minun päiväni koittanee kohta, kansleri\", sanoi hän, \"ja minä tiedän\npaikkani taistelussa!\"\n\nSitten hän riensi ovelle lähteäkseen pois. Mutta samassa avattiin\nkirjurituvan ovi kiivaasti, ja eräs kirjuri ilmestyi kohta sen huoneen\novelle, jossa Niilo ja kansleri olivat. Hän tervehti kunnioittavasti\nritaria ja sanoi kiireisesti herransa puoleen kääntyen:\n\n\"Vanha hovimestari tekee loppua, herra... hän haluaisi puhutella teitä\nvielä ennen lähtöään.\"\n\nKansleri oli heti valmis seuraamaan miestä. \"Se on Erland-ukko,\nKaarlo-kuninkaan vanha uskollinen palvelija!\" sanoi hän selitykseksi\nNiilolle, että tämä ymmärtäisi, miksi hän niin äkkiä läksi.\n\nMutta Niilo meni itse mukaan. Tätäkin ukkoa, joka oli ollut maailmassa\nkuin haamu menneitä ajoilta, oli hän rakastanut nuorukaisvuosistaan\nasti, ja nyt kun niin paljon oli tapahtunut, mikä käänsi hänet ajan\nmahtavista sen puoleen, jolla valta ja mahti oli kerran ollut, tuntui\nhänestä melkein tarpeelta nähdä vanhaa palvelijaa.\n\nTullessaan huoneeseen, jossa ukko oli, näkivät he hänen istuvan\nkorkeanojaisella tuolilla, jonka kuningas oli antanut hänelle lahjaksi\nomista huoneistaan. Hän istui uupuneena silmät ummessa, pää viistoon\nkumarruksissa kuin uneen vaipuneella. Mutta huulet olivat kovasti\nyhteen puristuneet ikäänkuin tuskaa tukahuttaakseen.\n\nKansleri riensi ukon luokse tarttuen hänen käteensä. Niilo seisahtui\nhänen eteensä.\n\nÄkkinäinen, tempova huokaus ja käheä, kiihkeä hengähdys ilmoittivat,\nettei elämä ollut hänestä vielä sammunut. Hän avasi silmänsä ja äkkäsi\nNiilo Sturen.\n\n\"Herra Niilo!\" kuiskasi hän hiljaa ja niin raukeasti, että se tuskin\nkuului.\n\nNiilo astui lähemmäksi ja tarttui kiltin vanhuksen käteen, ja hänen\nmielensä virtasi niin täyteen entispäiväin muistoja, että hän oli kuin\nsilmin näkevinään ne. Hän polvistui kuolevan eteen.\n\nVanhan palvelijan kasvoilta loisti silloin hymy, joka oli niin täynnä\nrauhaa ja onnea, kuin ihmiskasvoilla voi konsanaan nähdä.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, herra Niilo\", änkytti hän, \"minun päiväni on\nlopussa... Kaarlo-kuningas tervehtää teitä!\" Vielä syvä hengähdys, ja\nniin nukahti vanhus hymy huulillaan.\n\nNiilo Sture jäi polvistuneeseen asentoonsa, kanslerin lukiessa pari\nrukousta. Vielä sittenkin, kun tämä valmistui lähtemään, jäi hän\npaikalleen. Kansleri meni silloin hänen luokseen ja laski kätensä hänen\nolalleen herättääkseen häntä muistamaan taasen itseänsä ja\nympäristöänsä.\n\n\"Vanhuksen kuolema taisi kovasti koskea teihin!\" huomautti kansleri,\nkun he menivät huoneesta.\n\nJa niin olikin laita. Häntä oli liikuttanut syvästi vanhan, uskollisen\npalvelijan näkeminen, se tieto, minä hän oli ollut Kaarlo-kuninkaalle\nsekä tuo yksinkertainen, koruton tervehdys häneltä ja vihdoin nuo\nkunnioitusta herättävät sata vuotta, jotka puhuivat hänelle vanhuksen\nsilmistä. Tämä kohtaus oli senlaatuinen, että se jätti syviä jälkiä\nNiiloon.\n\nNiin vähäpätöinen kuin tämän satavuotiaan elämä olikin ollut, oli se\nkuitenkin pitkä lanka, joka yhdisti jo ammoin menneen maailman\nnykyhetkeen. Tuhannet ja taas tuhannet sellaiset langat, jotka ovat\nkudotut puolenakin Erland-ukon elinaikana, liittävät eri väreissä\nväikkyen aikakausia toisiinsa. Ihmiskunta on kuin puu, jonka\nkahisevasta, lehtevästä latvasta joka hetki putoilee hiljaa ja\näänetönnä maahan lehtiä, sekä viheriöitä ja tuoreita että kellastuneita\nja kuihtuneita, puun siltä koskaan lakkaamatta viheriöimästä. Suruja ja\ntaisteluita, kateutta ja vihaa häilyy sen latvassa, mutta sen juurella\nkirjoitetaan joka varissut lehti täyteen elämän lyhyttä tarinaa monine\nja syvine viisauksineen ja totuuksineen.\n\nSe merkitys on ihmisen elämällä, vaikka harvat sen huomaavat ja sitä\nymmärtävät. Vielä harvempia oli tänä aikana, jotka niitä asioita\najattelivat. Mutta Niilo Sture oli kaikessa poikkeus omasta ajastaan.\nHän oli vaatimaton, hiljainen, tyyni ja malttavainen kesken intohimojen\nkuohujakin, hän oli uskollinen ja itsensä hillitseväinen keskellä\naikakautta, jolloin yksityiset mielihalut ja kaikkea polkeva itsekkyys\nvallitsivat hillittömästi yhteiskunnassa. Hän kykeni ei ainoastaan\nselvästi tajuamaan päämääränsä kaikkein muiden melkein mielettömästi\nriehuessa omaa kunniaansa lisätäkseen, vaan hän osasi asettaa tämän\npäämääränsä niin korkealle, että se yhtyi Ruotsin valtakunnan ja\nRuotsin rahvaan onneen ja menestykseen. Sellainen oli tämä mies,\nsellaiseksi kuvaavat häntä meidän päiviimme asti säilyneet kertomukset\nja muistot.\n\nJa tämän miehen ajattelevalle mielelle ja samalla tuntehikkaalle\nsydämelle puhuivat sellaiset tapaukset kuin viheriän ritarin ja myöskin\ntämän vanhan uskollisen palvelijan kuolema kieltä, joka vaikutti\nmääräävästi hänen käsitykseensä asioista ja hänen toimintatapaansa\nvastedes. Tämmöisenä päivänä erittäinkin, jona oli niin paljon\nkääntynyt oikealle tolalleen, jona niin paljon oli tullut toiseen\nvaloon kuin ennen — täytyi tuon satavuotiaan tervehdyksen tehdä syvä\nvaikutus.\n\nEi ollut siis enää ainoastaan mahdollista, vaan täysin varmaa, että\nKaarlo-kuningas oli ansiollinen kantamaan Ruotsin kruunua, ja että sen\nasian puolesta kannatti taistella. Hänen vakaumuksensa ei ollut\nkuitenkaan vieläkään täysin varma. Mutta viimeiset tapahtumat ja Niilo\nRytingin kertomukset olivat kuitenkin leimuavana soihtuna karkoittaneet\nepätietoisuuden hämäriä aatoksia paljoa kauemmaksi, kuin ne muuten nyt\nolisivat, ja saattaneet hänen ajatustensa kypsyntää ja kehitystä paljoa\netemmäksi.\n\nErotessaan hänestä pyysi Niilo Ryting hänen lähettämään illemmalla\nluotettavan miehen luostariin, niin hän saisi tuoda muistiinpanot,\njoista olivat puhuneet.\n\n\n\n\nX.\n\nArkkipiispan sanansaattaja.\n\n\nOli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa.\nJuuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui\nvastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi\ntavatessaan herransa.\n\n\"Nyt olen sen keksinyt!\" sanoi hän hyvin varman näköisenä.\n\n\"Minkä?\" kysyi Niilo.\n\n\"Hän se oli... minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät.\"\n\n\"Kenestä puhut, hyväseni?\"\n\n\"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka\nnäimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa\nrupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin.\"\n\n\"No, mitäs siitä sitten, mitä hänestä huolit, Hollinger?\"\n\n\"Sitä vaan, jota joka ihminen tekee käärmeen nähdessään... polkea sen\nkuoliaaksi!\"\n\n\"Herran tähden poika... jos sinulla on jotakin häntä syyttääksesi, niin\ntulee sen tapahtua lain mukaan, jos pidät palveluksessani pysymistä\njonkun arvoisena... Mutta sanoppa nyt, mitä mies on tehnyt, kun olet\nhänelle niin kiukuissasi?\"\n\n\"Se ei koske minua, vaan isääni, joka palveli kuninkaan kartanossa ja\nsitä ennen marskin luona... Muistattehan sen ajan, herra Niilo, jolloin\nensiksi opitte minut tuntemaan, kun olin Hirvellä peränpitäjänä ja\nannoin sen hypätä syrjään Kristofer-kuninkaan raskaan aluksen tieltä...\nSinä yönä, kun olimme eileisin jättäneet kauppalaivan, jossa ritari ja\nneidot olivat, Musta Joutsen oli sen nimi... muistanette sen herra\nNiilo... sinä yönä huusi perää pitävä mies minut luokseen pyytäen minua\nsijaansa, minkä teinkin, sillä kuulin hyvin, että se oli vitaliveljes.\nHän hinasi itsensä laivasta mereen ja ui maalle erään vanhan\nvitaliveljen luo, joka asui yksinäisellä saarella siinä. Mutta sitä\nennen hän sanoi, missä tapaisin isäni, jota en ollut nähnyt moneen\nHerran vuoteen. Hän sanoi hänen olevan marskin luona, joka oli silloin\ntullut Turusta Tukholmaan kuninkaan käskystä.\"\n\nNiilo oli jo useita kertoja aikonut keskeyttää miestä, mutta hänen\nkertomuksessaan oli niin paljon, mikä selitti kohtia, jotka olivat\nhänelle itselleen hämäröitä, vaikka viheriä ritari olikin kuollessaan\nyleisesti valaissut näitä asioita, jonkavuoksi Niilo antoi hänen\njatkaa.\n\n\"Tulin heti maihin tultuamme teidän luoksenne ja pyysin päästä\nTord-herran ja teidän mukananne Tukholmaan... sen te lienette\nunhottanut, vaikka se on jäänyt minun muistiini... En tiennyt, että\nisäni oli niin lähellä minua, kuin hän oli; hän oli ollut peränpitäjänä\nTord-herran laivalla. Minä tulin sitten Tukholmaan ja pääsin marskin\npalvelukseen. Vähän ajan kuluttua tuli isänikin, ja sitten me olimme\nyhdessä, kunnes hän seilasi sitä hyvää tietä, joka vie meitä tästä\nelämästä pois... Mutta siitä en nyt aikonut puhua...\"\n\n\"Ei, etpä suinkaan... mutta perämies, joka meni siihen saareen...?\"\n\n\"Oli viheriä ritari; luulin, että te sen tiesitte, vaikken minä itse\nsaanut sitä tietää, ennenkuin rupesin eri seikkoja kokoomaan yhteen ja\nvertaamaan toisiinsa nyt hänen kuoltuaan. Hänellä oli kummallinen taito\ntehdä itsensä tuntemattomaksi. Näin usein valkean viitan käyvän isäni\nluona, sillä isäni oli enemmän ritarin kuin marskin asemies, tämän\nkuninkaaksikin tultua, mutta en koskaan tuntenut häntä siksi nauravaksi\nherraksi, jonka omituisuuksille koko maailma hymyili. Mutta jos\nvoisitte arvata, millainen valta hänellä oli isäni yli! En tiedä\nmitään, jota isäni ei olisi tehnyt, jos ritari olisi käskenyt... he\nolivatkin yhdessä kulkeneet koko maailman läpi, sekä kristityissä että\npakanamaissa.\"\n\n\"Nyt tiedän, että hän oli se mies, Jumala hänen sieluaan armahtakoon,\njoka minua auttoi sekä Hirvellä että monessa muussa tilaisuudessa\",\nvirkkoi Niilo. \"Mutta kerro minulle enemmän hänestä ja isästäsi!\"\n\n\"Niin, te käsitätte hyvin, että minussakin syntyi häntä kohtaan sama\nkunnioitus kuin isälläni oli, ja kuollessaan vannotti isäni minulla\nkalliin valan, että kaikissa tottelisin valkeata miestä... Siksi, herra\nNiilo, täytyi minun auttaa häntä estämään kuninkaan viestin saapumista\nPenningebyhyn, vaikka se kirvelti sydäntäni ja sai minut tuhannesti\nkyselemään itseltäni, olisiko isäni tuossa tapauksessa vaatinut minun\ntäyttämään hänen käskyänsä.\"\n\n\"Minua ihmetyttää kuitenkin, Hollinger, ettet koskaan näinä monina\nvuosina havainnut, että valkea ja viheriä olivat sama henkilö.\"\n\n\"Jos olisin joskuskin nähnyt hänestä muuta kuin silmät, olisin ehkä sen\nhuomannut, mutta samoin pää käärittynä kuin Hirvelläkin oli hän aina\nisäni luokse tullessaan, kun minä olin läsnä. Näinpä pari kertaa,\ntullessani odottamatta heidän luokseen, että hän häthätää kääräisi\nverhon kasvoilleen...\"\n\n\"Isäsi tunsi hänet siis perinpohjin?\"\n\n\"Niin hän tunsi... mutta minulle hän kertoi, että ritari oli joskus\nantanut ritarikuntalupauksen tai ollut sen antamaisillaan, mutta ei\nollut katsonut voivansa pitää sitä, kuten ritarikuntalaisen tulee, ja\noli siksi luopunut siitä. Hän oli kuitenkin antanut lupauksen, jonka\nhän piti yhtä pyhänä, ja sen merkkinä piti hän valkeata ritariviittaa,\nvaikka ilman punaista ristiä.\"\n\n\"Jumala suokoon hänelle iloa taivaassa!\" sanoi Niilo tehden hartaasti\nristinmerkin, ja Hollinger teki samoin. Sitten Niilo lisäsi, \"minulle\nhän oli uskollinen ystävä!\"\n\n\"Se hän oli täysimmässä määrässä\", sanoi Hollinger, \"sen kyllä tiedän,\nkoska kuletin monta teitä koskevaa salaista viestiä häneltä isälleni ja\npäinvastoin. Kaarlo-kuningasta ja hänen kuningatartaan hän myöskin\nhyvin helli, ja yleensä hän rakasti kaikkea hyvää ja puhdasta yhtä\npaljon kuin hän vihasi kaikkea saastaista ja pahaa. Siksi hän oli\nkerran iskemäisillään mujuksi sen miehen, jonka minä tänä päivänä\nnäin...\"\n\n\"Gummenko?\"\n\n\"Niin, Briita Olavintyttären palvelijan... Kun marski oli tullut\nkuninkaaksi, ja te olitte meidän suruksemme hänestä erotettuna, tuli\nGumme eräänä päivänä isäni luo... ja hänen asiansa oli sellainen, ettei\nhän eikä kukaan muukaan voinut arvata siinä petosta piilevän. Isäni oli\nnuoruudessaan oppinut vaskeen ja muihin metalleihin piirtämisen taitoa.\nHän oli kuitenkin pian jättänyt sen ammatin, koska halusi merille. Pian\nhän tulikin sitten niiden lukemattomien merirosvojen joukkoon, joita\nsilloin parveili kaikilla merillä näiden valtakuntain vaiheella. Hän\noli kuitenkin säilyttänyt piirustustaitonsa ja istui monta hetkeä,\njoina olisi voinut istua toveriensa kanssa iloisessa seurassa,\npiirrustin kädessään ja uurteli kauniita koristuksia, kukkia ja eläimiä\nja nimiä aseille tai muille arvo-esineille. Mistä Gumme oli saanut\nkorviinsa tämän isäni taidon, en tiedä, luultavasti sattumalta vaan, ja\nniinpä hän astui eräänä päivänä linnantupaan ja pyysi puhutella\nisääni.\"\n\n\"Sanot häntä Briita-rouvan palvelijaksi... oliko hän jo silloin hänen\npalveluksessaan?\"\n\n\"Brodden tietojen mukaan oli hän silloin hänen isänsä, Olavi-herran\npalveluksessa. Hän kuletteli salaisia viestejä hänen ja hänen\ntyttärensä välillä. Sellaisella matkalla näki Broddekin hänet\nHammarstadissa, palatessaan vankeudestaan Nyköpingin linnasta, silloin\nkun hän kohtasi teidätkin, kuten muistatte.\"\n\n\"Sen ajan muistan hyvin... no, Gumme tuli isäsi luo linnantupaan?\"\n\n\"Niin, ja hän osasi siinä puhella sinne ja tänne ja sai isän suostumaan\nlopulta kaivertamaan herra Erengisle Niilonpojan sinetin... Gumme oli\nmuka lähetetty viemään sitä Erengisle-herralta Briita-rouvalle ja oli\nsen tiellä hukannut, josta nyt oli aivan epätoivoissaan, ja kun hän\ntiesi, isäni voi häntä auttaa, jos vaan tahtoi, niin pyysi hän nyt\nsitä...\"\n\n\"Tuo käärme!\"\n\n\"Niin, sanokaa muuta, herra Niilo... Mutta te ette tiedä vielä\nkaikkea.\"\n\nHollingerin kasvot osoittivat mitä syvintä tuskaa.\n\n\"Gumme sai sitten sinetin käsiinsä?\" kysyi Niilo.\n\n\"Niin, ja vielä toisenkin, jonka sama Gumme nimenomaan tilasi\nErengisle-herraa varten.\"\n\n\"Se nyt ei kaiketi niin vaarallista ollut kuitenkaan.\"\n\n\"Ei, ei muuta, kuin että se herätti isässäni epäluuloja, jotka hän\nilmaisi viheriälle ritarille...\"\n\n\"Epäluuloja, kuinka niin, Hollinger?\"\n\n\"Niin, nähkääs, herra Niilo... Erengisle-herra tilasi nimittäin herra\nTapani Ulfinpojan sinetin, mutta se piti tapahtuman niin salaa, että\nisänikin piti luvata tehdä sitä työtä ainoastaan öisin.\"\n\n\"Ja sitten...?\"\n\n\"Sitten sai viheriä ritari tietoa konnanjuonesta, jota valmistettiin,\nja silloin isäni kieltäytyi sitä tekemästä, eikä Tapani Ulfinpojan\nsinetin teosta tullutkaan siis mitään.\"\n\n\"Mitä viheriä ritari sitten sai tietoonsa?\"\n\n\"Että Briita-rouva käytti herransa ja miehensä sinettiä tämän\ntietämättä omiin juoniinsa, ja että hänellä oli useiden muidenkin\nmiesten sinettejä, joita hän käytti tarpeen mukaan, sillä hän on ahne\nnainen, tuo Olavi väärintekijän tytär, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, sillä hänkin, tuo mahtava herra, on nyt kuollut!\"\n\n\"Kuollut, sanot... Visborgin herra, Olavi Akselinpoika?\"\n\n\"Niin kerrotaan, olen kuullut sen eräältä Briita-rouvan omalta\npalvelijalta... hän on kuollut aivan äskettäin.\"\n\nSe oli tärkeä uutinen. Jos se oli totta, vaikuttaisi se suuresti\nvaltasuhteisiin maassa, erittäinkin mitä Kaarlo-kuninkaaseen tulee.\nSillä nyt tulisivat Akselinpojat vielä lähempiin tekemisiin hänen\nkanssaan kuin tähän asti. Heidän suhteensa Kristian-kuninkaaseen tulisi\nmyöskin toiseksi, ja se muuttaisi epäilemättä melkoisesti heidän\nmenettelytapaansa sekä karkoitettua kuningasta että arkkipiispa Jönsiä\nkohtaan.\n\nNiilo ei antanut tämän tiedon kuitenkaan johtaa mieltään asiasta, jota\nnyt ajatuksissaan hautoi ja joka myöskin sangen paljon koski\nedellistäkin. Sillä herra Akseli Pietarinpojan suvun kaikki jäsenet\nolivat siksi läheisesti toisistaan riippuvia etuihin ja vaurioihin\nnähden, että Briita-rouvan sinetinväärennyksistä voi tulla hyvä ja\nterävä ase heidän ylöspäin pyrkivää mahtiansa vastaan, jos he\nrupeisivat esiintymään vihamielisinä Ruotsin valtakuntaa vastaan.\n\n\"Isäsi ei siis enää tehnyt niitä töitä Briita-rouvalle?\" kysyi Niilo\nsenvuoksi.\n\n\"Jumala paratkoon, Niilo-herra!\" huudahti Hollinger pannen molemmat\nkätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti\nniin, mitä hänen nyt piti kertoa.\n\n\"Sepä oli kummaa, Hollinger... miten se on mahdollista?\"\n\n\"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään\ntunnustaa omakseen, oli väärennetty!\" änkytti Hollinger.\n\n\"Ja se oli isäsi tekemä?\"\n\n\"Niin, herra... En voi muuta uskoa!\"\n\nMiehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes\nkummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran\ntyyntynyt, lisäsi hän:\n\n\"Saatte kuitenkin olla varma siitä, että isäni todella luuli silloin\ntekevänsä kuninkaalle työtä... Niin, se oli tilattu kuningasta varten;\ntilauksen oli tehnyt herra Jost von Bardenvleth, että isäni oli hyvässä\nuskossa tekevänsä rehellistä ja kunniallista työtä. Tosin hän hiukan\nihmetteli, että tämäkin ritari tahtoi lahjoittaa kuninkaalle sinetin,\nkuten Erengisle-herrakin muka oli aikonut Tapani Ulfinpojalle\nlahjoittaa... mutta isäni sanoi voivansa joskus kysäistä kuninkaalta\nitseltään, miten sinetin laita oli, joten kuningas ja hän voisivat\nottaa asian selville, jos se petosta olisi.\"\n\n\"Entä viheriä ritari... eikö isäsi saanut tilaisuutta häntä puhutella?\"\n\n\"Viheriä ritari ei ollut silloin saatavilla, herra Niilo... Se tapahtui\nsilloin, kun Tord-herra oli Länsigöötanmaassa valtaamassa Axevallaa ja\npistämässä Ture-herran Varnhemiin; ja nyt voinkin ymmärtää, mikä\nsilloin jäi minulle arvoitukseksi... viheriä ritari seurasi silloin\nteitä. Hän oli varmaan sama munkki, joka tuli yöllä Varnhemista\npelastamaan arvoisaa neitoa, josta sittemmin tuli Tord-herran rouva...\"\n\n\"Niin, niin, olet oikeassa\", virkkoi Niilo huoahtaen, \"muistot\nviheriästä ritarista ovat todellakin kuin kukat siroteltuina menneiden\ntapahtumain joukkoon!\"\n\n\"Kuten sanotte, herra, ja pyhimykset suokoot, että hän olisi ollut\ntäällä Tukholmassa siihen aikaan... silloin olisi isänikin saanut\nvaeltaa muutamia vuosia kauemmin tässä maailmassa!\"\n\nHollingerin katkera suru muuttui nyt äkkiä vihan purkaukseksi, joka\nherätti Niilossa suurta kummastusta.\n\n\"Pahaa seuraa usein vieläkin pahempaa, Hollinger\", sanoi hän, \"oliko\nniin laita kuninkaan sinettijutunkin?\"\n\n\"Olipa niinkin, herra Niilo... isäni murhattiin... murhattiin samana\nyönä, jona hän sai kuninkaan sinetin valmiiksi!\"\n\n\"Ja murhamies?\"\n\n\"Häntä ei saatu ilmi, ja kuninkaan sinetti hävisi... Te ette voi\nmuistaa, että minut lähetettiin siihen aikaan sanaa viemään\nTord-herralta kuninkaalle... Tultuani tänne Tukholmaan oli isäni\nruumiina. Epäilin kohta Jost-herraa, ja Jumala ja Jumalan äiti antakoot\nminulle anteeksi riemun, jota tunsin tietäessäni, että juuri minun\nmiekkani kaatoi sen kavalan konnan silloin yöllisessä tappelussa\nAxevallan edustalla.\"\n\n\"Murhaaja tai ei, niin miekkasi teki siinä hyvän palveluksen,\nHollinger... En kuitenkaan oikein usko, että Jost von Bardenvleth oli\nisäsi murhaaja, mikäli olet itse kertonut ja mikäli olemme asian\njälille tulleet.\"\n\n\"Kuten sanotte, Niilo-herra... olen tänä päivänä tullut toisiin\najatuksiin, ja siksi voittekin ymmärtää kiukunpuuskani tuota mustaa\nkoiraa kohtaan, joka on Briita-rouvan palveluksessa... Ja isäni muiston\nkautta vannon, etten enää tahdo olla teidän, ritareista uljaimman\npalveluksessa, ellen saata tätä asiaa valkeuteen, tehden sillä\nentiselle herralleni, Kaarlo-kuninkaalle palveluksen, samalla kuin\nkostan isäni puolesta!\"\n\n\"Tuosta puheesta minä pidän, Hollinger... niin tahdonkin asemieheni\ntoimivan. Anna lain tuomita!\"\n\nTämä nyt ei tosin ollutkaan aivan Hollingerin mielen mukaista. Sillä\nhän oli saanut käsityksensä oikeasta ja väärästä ja siitä, että kosto\noli ei ainoastaan oikeutettu vaan vielä kunniakaskin, oleskellessaan\nhurjain merirosvojen joukossa. He pitivät nimittäin yhä vieläkin —\njoitakuita poikkeuksia löytyi — siitä kiinni, että olivat kaikkein\nvihollisia, mutta, kuten mielellään sanoivat, Jumalan ystäviä. Hän\nantoi kuitenkin herransa mielipiteen määrätä sekä siitä syystä, että\ntiesi tämän harrastavan hänen todellista parastaan, että\npääasiallisesti siitä syystä, että rakasti Niilo Sturea koko\nsielustaan, kuten kaikki muutkin, jotka tulivat lähempiin tekemisiin\ntämän ritarin kanssa.\n\n\"Meillä ei ole kuitenkaan vielä mitään todistuksia käsissämme\", lisäsi\nNiilo hetkisen perästä.\n\n\"Mutta jos te minua autatte, Niilo-herra, niin en lepää ennenkuin olen\nniitä hankkinut?\" sanoi Hollinger innolla. \"En vielä tiedä, miten se\noikein on tapahtuva, mutta sen tiedän jo, kuinka alotan...\"\n\n\"Kuinka alotat sitten?\"\n\n\"Purjehtiessaan vihamielisissä saaristoissa tai odottaessaan vihollista\navoimella merellä pitää vitalilaiva tarkkaa vartiota... Niin minäkin\naion tehdä. Teidän langollanne, Tord-herralla oli muiden talojen muassa\nmuuan pieni kartano lähellä Hammarstadia... Sen otan mastokorikseni, ja\nolkaa varma, että huolellisesti vartioin...\"\n\n\"Se käy helposti laatuun... talo kuuluu nyt Tord-herran leskelle,\nIliana-rovalle...\"\n\n\"Ja on aivan Briita-rouvan nenän edessä... Ellei sukulaisuus olisi\nollut estämässä, niin luulen, että hän olisi jo aikoja sitte\njuonitellut talon Iliana-rouvalta itselleen\", lausui Hollinger, täynnä\niloa siitä, että herransa oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa.\n\n\"Mutta mitä sinä asemiehenäni luulet voivasi muuta toimittaa niin\nvarovaisia ihmisiä kohtaan, kuin Briita-rouva ja hänen hovimestarinsa\novat, kuin pitää heitä silmällä?\" kysyi Niilo.\n\n\"Siinäpä solmu juuri onkin, herra Niilo... Kuka sen on sanonut, että\nminä sinne tulen teidän asemiehenänne?... Ei, ei niin! Minulla on\ntoinen neuvo.... Minä menen sinne Iliana-rouvan voutina... Niin se\npitää tehdä, herra Niilo! Vouti on nuori mies, eräs Tord-herran\nmiehiä... Nyt voitte pyytää Iliana-rouvalta häntä johonkin tehtävään\npalveluksessanne, sitä hän ei kiellä, ja sitten ehdottakaa minut sinne\ntilalle lähetettäväksi... Saatuani asiat valmiiksi, voimme taasen\nvaihtaa... Voudiksi tahdon päästä taloon, ainoastaan silloin voin tehdä\nkuten tahdon ja kuten aikeeni vaativat.\"\n\nNiilo harkitsi tarkasti miehen sanoja.\n\n\"Lienetpä oikein ajatellut\", lausui hän sitten, \"ja heti Penningebyhyn\ntultuamme harkitsemme tätä asiaa yhdessä Brodden kanssa... Tällä kertaa\nei meillä olekaan enää mitään tekemistä Tukholmassa; huomenna lähdemme\ntäältä... Olen yhtä innokas kuin sinäkin saamaan tämän asian selville\nja jos mahdollista helpottamaan kuninkaan rasitettua tilaa.\"\n\nSiihen loppui heidän keskustelunsa, ja Niilo lähetti Hollingerin\nHarmaaveljesluostariin noutamaan kuninkaan kanslerilta noita\nkallisarvoisia muistiinpanoja. Hänen poissa ollessaan tulivat Brodde ja\nErkki, joille Niilo ilmoitti päättäneensä lähteä huomisiin\nPenningebyhyn. Miehet tiesivät kertoa yhtä ja toista linnasta,\nerittäinkin niistä uhkeista pidoista, jotka Ture herra oli valmistanut\narkkipiispalle.\n\n\"Ja teidän tarvitsee nyt tuskin pelätä mitään vainoa arkkipiispan\npuolelta, herra Niilo\", sanoi Brodde sitten, \"siitä päättäen mitä\nkuulin seisoessani muiden herraspalvelijain joukossa.\"\n\n\"Hauskaa kuulla\", vastasi Niilo, \"samaa voin tuskin sanoa omasta\npuolestani hänen suhteensa.\"\n\n\"Sen kertoi eräs arkkipiispan asepojista\", jatkoi Brodde, \"hän tuli\nkotvaseksi seisomaan aivan lähelle minua, ja silloin tuli hänen\nluokseen toinen poika, joka kertoi nauraen, että David-herra ja\narkkipiispa olivat puhelleet teistä. David-herra oli varoittanut\narkkipiispaa kehottaen häntä ottamaan teidät pian huostaansa... Toinen\npojista kysyi silloin, mitä siinä oli nauramista, niin poika kertoi\nvielä arkkipiispan sanoneen nauraen veljelleen: 'turvetta, jonka yli\nvoimme astua, emme huoli tieltä raivata!'\"\n\n\"Hm... sattuu kuitenkin väliin käymään\", lausui Niilo, \"kuten vanha\nsananlasku sanoo, että nimittäin suuretkin vaunut kaatuvat, jos tielle\nsattuu turve, jonka alla on multaa. Kukapa tietää kuinka siinä\noikeastaan käypi, kun mahtava Jöns-arkkipiispa ja minä kohtaamme\ntoisemme?\"\n\n\"Sitäpaitsi on minulla täällä eräs kapine, oli arkkipiispa vielä\nlausunut veljelleen kaulaansa viitaten, joka takaa menestyksen.\"\n\nNiilo katsahti ylös, ikäänkuin aivan uusi ajatus olisi hänen mieleensä\njuolahtanut: mutta samassa hän taasen laski katseensa, ikäänkuin pitäen\najatusta mahdottomana, ja hieno hymy ilmestyi hänen huulilleen.\n\n\"Ja pitopöydässä oli hän aivan sen näköinen\", jatkoi Brodde,\n\"kuin hän olisi nyt kuningas Ruotsin maassa ja pöydässä olevat\niloiset herrat puhuivat valtakunnan linnoista ja lääneistään kuin\nyksityisomaisuudestaan ikään. Jumala paratkoon, herra Niilo, minä\npelkään nyt, että viimeinen villitys tulee ensimmäistä pahemmaksi;\nsiitä panen henkeni pantiksi, että jos viheriä ritari nyt eläisi, niin\nhän olisi ensimmäinen mies vääntämään vallan arkkipiispan kädestä...\nSaatte nähdä, Niilo-herra, että tästä tulee herrasvalta, maalle\npaljoa pahempi ja vaarallisempi, kuin koskaan olisi voinut tulla\nKaarlo-kuninkaan valtaistuimella ollessa. Ja lopulta ei kuitenkaan ole\nketään, joka takaa, ettei arkkipiispa kuitenkin, vaaran oikein\nuhatessa, tee uudestaan sitä temppua, että kutsuu tanskalaisen\nkuninkaan valtakuntaan taas!\"\n\nNiilo tuli yhä miettiväisemmäksi Brodden puhuessa, ja hänen\nlopetettuaan syntyi pitkä äänettömyys. Sekä Niilo että Brodde että\nErkki mietiskelivät, mitä nyt olisi tehtävä, ja heidän ajatuksensa\nliikkuivat pienemmissä tai suuremmissa piireissä, mikäli kukin pystyi\noloja ja suhteita arvostelemaan. Erkin ajatukset tarkoittivat\nyksinomaan Niiloa itseään, mutta Brodde, joka tunsi enemmän kuin hän\nNiilon salaisuuksia, ymmärsi ottaa huomioon arkkipiispan,\nKaarlo-kuninkaan ja mahtavan Eerik Akselinpojan.\n\nKuta enemmän Niilo mietti asiaa, sitä selvempänä ja pakottavampana\ntunkihe hänen mieleensä kysymys, tyytyisikö siihen, mitä jo tiesi\narkkipiispasta, vai odottaisiko vielä jonkun aikaa nähdäkseen mikä tuon\nkirkkoruhtinaan korkein päämäärä oikeastaan oli. Tarkoittiko hän\nRuotsin onnea vai oman vallanhimonsa tyydyttämistä. Hän mietti vielä\nsitäkin, menisikö suoraan arkkipiispalta pyytämään vastausta tähän\nkysymykseen, mutta senverran oli elämä häntä kuitenkin opettanut, että\nheti hylkäsi tämän ajatuksen. Hän ymmärsi, että se enemmän\nvahingoittaisi kuin hyödyttäisi häntä, ja saattaisi sitäpaitsi hänet\ntarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Hänelle jäi siis valittavaksi:\nodottaa tai heti ryhtyä toimeen. Jälkimmäisellä oli omat vaikeutensa,\nsillä valmistuksiin tarvittiin aikaa, ja sitäpaitsi oli suuresti\nepäiltävää, olisivatko talonpojat halukkaat lähtemään sotaan juuri\nsieltä palattuaan.\n\nNiin ollen näytti hänestä parhaalta ensiksi kuulustella rahvaalta,\netupäässä tietysti taalalaisilta, mikä heidän ajatuksensa oli, ja\nvieläkö he pysyivät sanassaan, ettei Ruotsin valtakunta ole mikään\npapin tila, vai halusivatko he jäädä varttomaan.\n\nHän ilmaisi ajatuksensa miehille, ja he puhuivat siitä vielä\nHollingerin palatessa Niilo Rytingin luota. Mutta miehet olivat yhtä\nmieltä kuin herransakin, ja siksi päätettiin, että Erkki lähtisi\nseuraavana aamuna Taalainmaahan Pentti-vaarin luo, ja Brodde\nratsastaisi Siljanin seuduille keskustelemaan rahvaan kanssa. Oli\nkuitenkin meneteltävä kaikella varovaisuudella, ei pidettäisi mitään\nkokouksia eikä herätettäisi millään tavoin huomiota... yksitellen oli\nkeskusteltava rahvaan miesten kanssa ja siten urkittava kansan mieli\ntietoon. Itse päätti Niilo jäädä Penningebyhyn elääkseen siellä\nmaailman humusta erillään.\n\n\"Meilläkin on tänä aikana eräs tehtävä suoritettavana\", sanoi hän\nnyökäten ystävällisesti päätään Hollingerille.\n\nTämä antoi hänelle erään hyvin käärityn, sinetöidyn mytyn, jonka oli\nsaanut kanslerilta.\n\n\"Niilo-herra pyysi minun vielä sanomaan teille, että voitte kernaasti\nottaa paperit mukananne Penningebyhyn. Ne ovat siellä yhtä hyvässä\nsäilyssä kuin täälläkin, sanoi hän, ja sitäpaitsi koskevat ne enemmän\nNiilo Sturea kuin minua!\"\n\n\"Hyvä!\" virkkoi Niilo, \"siitä luottamuksesta kiitän, ja mikäli minusta\nriippuu, ei kirjainkaan niistä ole häviävä.\"\n\nAikaisin seuraavana aamuna kapistelivat Brodden ja Erkin hevosten\nkaviot kadun kivitystä. He läksivät kumpikin eteläportista kulkeakseen\nMälarin eteläpuolta Vestmanlantiin ja sieltä pitkää ahoa myöten\nTaalainmaahan.\n\nPari tuntia myöhemmin ratsasti Niilo itse Hollingerin ja muiden\nasemiesten kera pohjoisportista siltojen yli tielle, joka johti Klaaran\nsisarluostarin ja Brunkebergin välitse pohjoiseen päin.\n\nPenningebyssä oli kaikki paikoillaan, ja Briita-rouva ja lapset\ntervehtivä riemulla kotiin palavaa isäänsä. Iliana-rouva ja hänen\nsisarensa, nuori Ingeborg-neiti, jonka sulo päivä päivältä kasvoi,\nottivat yleiseen iloon osaa. Penningebyhyn tuli rauhallinen ja iloinen\nilta, ja sekä Briita että Iliana karttoivat kysymästä mitään, joka\nsaattaisi hiukankin johtaa ajatuksia asioihin, mitkä karkoittaisivat\nonnen ja rauhan pois. Niilosta tuntui kuin olisi pitkän ja väsyttävän\nvaelluksen jälkeen koleilla ja kylmillä poluilla päässyt kerrassaan\nruusutarhaan, jossa Jumalan aurinko synnytti kukkain tuoksua ja lintuin\nlaulua ja jossa leppeät tuulet huokuivat rakkautta, uskoa ja toivoa.\n\nVasta seuraava päivä toi huolia, uusia ja vanhoja.\n\nNiilo Sturen veljeltä, Svante Bonpojalta, oli tullut pyyntö, että Niilo\nlähtisi viipymättä hänen luokseen Ekesjöhön, jos suinkin pääsi irti\ntärkeistä toimistaan. Svante-herra tarvitsi hänen apuaan eräässä\nperintöriidassa, joka siis koski häntäkin, sekä vielä erään velkomisen\nselittämisessä, josta Svante ei sanonut voivansa suoriutua.\nJälkimmäinen seikka herätti sekä kummastusta että levottomuutta\nNiilo-herrassa; hänen ajatuksensa johtuivat heti Hammarstadin\nBriita-rouvaan ja Kaarlo-kuninkaaseen. Häntä kummastutti, että hänen\nvarovainen ja rauhallinen veljensä oli tehnyt velkaa, ja hän kävi\nlevottomaksi, kun velka oli niin suurikin, kuin veljen kirje viittasi.\nOli selvää, että hän tämänkin velan johdosta tuli ajatelleeksi\nBriita-rouvaa, niin uskomattomalta kuin tämä ajatus tuntuikin\nlähemmältä katsoen.\n\nNiilo päätti tietysti viipymättä noudattaa veljensä toivomusta. Hän\npuhui kuitenkin ensiksi Iliana-rouvan kanssa hänen voudistaan, joka\nhoiti tuota pientä maatilaa Hammarstadin vieressä. Aluksi tuntui\nritarin esitys Ilianasta kummalta, mutta hän suostui kuitenkin\nmielellään antaen Hollingerille käskyn hoitaa voutina maatilaa,\nsillaikaa kuin nykyinen vouti tulisi Niilon käskettäväksi. Niilo saisi\nnyt etelään ratsastaessaan kutsua hänet mukaansa.\n\nNiilo ei ehtinyt tämän ja muiden hommainsa vuoksi lukea Niilo Rytingin\nantamia käsikirjoituksia, vaan vei ne salakamariinsa säilyyn\ntoistaiseksi. Heitä kaikkia kalvoi myöskin suru karkoitetun kuninkaan\ntähden, joka olikin heillä seuraavana päivänä keskustelun aiheena.\nSeuraavana aamuna, kun Niilo valmistihe lähtemään, seurasi Briita-rouva\nhäntä salakamariin ja kysyi, mikä paperimytty siinä oli, tarkoittaen\nnoita muistiinpanoja.\n\n\"Vanha tarina\", vastasi Niilo, \"jonka luemme yhdessä kotiin\npalattuani!\"\n\nMuuta ei Briita-rouva kysynyt, joten paperimytty sai jäädä muiden\npaperien joukkoon takan vieressä olevalle hyllylle. Kauvaksi ei Niilo\nkuitenkaan luullut tarvitsevansa sitä jättää, sillä hän toivoi\npääsevänsä kotiin jo ainakin muutamain viikkojen kuluttua. Sitten hän\nvielä uskoi Briitalle Brodden ja Erkin Taalainmaahan menon, antaen\nhänelle ohjeita, mitä olisi tehtävä, jos he sattuisivat palaamaan\nsieltä, ennenkuin hän itse ehtisi takaisin Smålannista. Sitten häh\nnousi ratsulleen ja läksi menemään, mukanaan Hollinger ja pari muuta\nasemiestä.\n\nMatka luonnisti hyvin. Laita oli, kuten Brodde oli kuullut marskin\npidoissa. Arkkipiispa piti Niiloa niin vähäpätöisenä, että hän voi\npelvotta ratsastaa Tukholman läpi, jossa näinä päivinä pidettiin suurta\nneuvostokokousta, missä arkkipiispaa ja hänen ystäviään palkittiin\nmailla ja lääneillä. Niiloa kiukutti kuullessaan, kuinka itsekkäästi\nherrat menettelivät, ja kuinka vähän he huolivat valtakunnasta\nkokonaisuudessaan. Kristian-kuninkaan takaisin kutsumisesta ei hän\nkuitenkaan kuullut mitään puhuttavan. Mutta se ei antanut paljon\nlohtua, sillä paljon vaarallisempaahan oli valtakunnalle, jos\narkkipiispa rupeisi aikeensa mukaan jakamaan sitä moneen osaan. Oli\nselvää, että vaikka arkkipiispa todenteolla asettuisikin Tanskan\nkuningasta vastaan, tämä pirstoitus kuitenkin helpottaisi sen\njoutumista kokonaan Tanskan saaliiksi. Paisti, jota ei voida\nkokonaisena niellä, leikataan pieniin palasiin, jotka ovat helpompia\nsyödä. Raudanraskaina painuivat huolet hänen sydämelleen, ja hän alkoi\njo kysellä itseltään, oliko odottaminenkaan enää oikeutettua.\n\nSöderteljessä hän erosi Hollingerista aikoen siellä odottaa voutia.\nTälle ei Hollinger saanut mainita herransa nimeä, että salaisuus\nparemmin säilyisi. Hänen tuli vaan antaa hänelle ohjeet, missä hänet\ntapaisi. Tämä kävikin aivan harkinnan mukaan. Tuolla pienellä\nmaatilalla ei kukaan aavistanut että uusi talonvouti oli Niilo Sturen\nasemiehiä. Vasta jonkun ajan kuluttua ilmoitti Niilo entiselle\nvoudille, mikä pelin tarkoituksena oli, ja tämä oli kelpo mies, jolla\nei sitäpaitsi ollut mitään erityistä myötätuntoisuutta naapuritalon\nylpeätä rouvaa kohtaan, ei suinkaan halunnut ennen aikaa lörpötellä\nolevansa Iliana-rouvan vouti, koska se olisi piankin voinut tulla\nHammarstadin rouvan tietoon.\n\nEkesjössä odotti Niilon veli, lempeä Svante-herra, lukien\nlevottomuudella päiviä, milloin Niilo mahdollisesti voisi saapua. Hänen\nilonsa olikin siis suuri, kun eräänä kauniina päivänä seisoessaan ison\nsalin ikkunassa, joka antoi satasyliselle sillalle, äkkäsi odotetun\nveljen tulevan ratsastain. Hän riensi vastalle ja näytti saavan itse\nvoimaa ja rohkeutta nähdessään uljaan veljensä.\n\nKohta tuli selville, että velka, jota Svantelta vaadittiin, oli\nsyntynyt hänen tietämättään. Hän oli edellisenä syksynä ostanut eräitä\ntavaroita muutamalta kauppasaksalta, joka kulki Jönköpingistä\nKalmariin, mutta ei likikään niin suurella summalla kuin häneltä nyt\nvaadittiin velkakirjalla, jonka alla oli hänen oma Natt-och-Dagien\nkilpimerkillä koristettu sinettinsä. Niilo ei voinut vielä uskoa tämän\nsaatavan olevan todellisessa yhteydessä Briita-rouvan kanssa, mutta ei\nvoinut myöskään päästä täyteen rauhaan yhä palaavilta epäluuloiltaan.\n\nTarkan miettimisen perästä päättivät veljet tiedustella, niin kauas kuin\nsuinkin, miten velkakirja oli tullut sen miehen käsiin, jolla se nyt\noli, koettaen siten kaikilla luvallisilla keinoilla voittaa aikaa.\n\nTästä koitui kumminkin paljon vaivaloisempi työ, kuin he olivat\nluulleetkaan, joten Niilo tuli viipyneeksi koko kesän Ekesjössä.\n\nJuhannuksen aikaan saapui Briita-rouvakin lapsineen, ja Svante toivoi\nheidän viipyvän niinkauvan kuin Niilo itsekin, ja huolistaan huolimatta\noli hän pelkkää iloa; hän piti niin suurena onnena nähdä luonaan nämä\nsukulaisensa, jotka kävivät hänelle päivä päivältä yhä rakkaimmiksi.\nBrodde ja Erkki olivat eri aikoina palanneet Penningebyhyn, mutta he\neivät olleet tuoneet sellaisia tietoja, kuin Briita-rouva oli toivonut.\nJa arkkipiispa näytti panevan kaikkensa pysyäkseen hyvissä väleissä\ntaalalaisten kanssa. Miehillä oli kuitenkin mitä parhaat toiveet\npalatessaan kumpikin taholleen Taalainmaahan.\n\nHollingerista ei kuulunut mitään. Mutta tärkeitä tietoja ei siltä\npuuttunut.\n\nElokuun lopulla saapui Ekesjöhön sanoma, että Kettil-piispa oli\nkuollut. Hän oli pitänyt herrainkokousta Teljessä elokuun 10 päivänä,\nja sieltä hän oli lähtenyt Tukholmaan, mutta oli siellä sairastunut\näkkiä ja kuollut ruttoon, joka raivosi siellä hirveästi kuten\nuseimmilla muilla seuduilla valtakunnassa. Samana syksynä, jona\nKaarlo-kuningas palasi, tempasi rutto aina 7000 ihmistä Tukholmassa, ja\ntuo vaarallinen tauti ei ollut vieläkään laannut uhreja viemästä. Urhea\npiispa oli erinnyt täältä murtuneella ja katuvaisella mielellä,\nkerrottiin. Hän oli surrut ja itkenyt pahoja tekojansa sekä luvannut\nparannusta, mutta kuolema ei ollut armahtanut. Hänen ruumiinsa vietiin\nLinköpingiin ja haudattiin pääalttarin eteen tuomiokirkkoon.\n\nNiinmuodoin oli arkkipiispa Jöns nyt kaikin puolin yksin herrana\nRuotsissa. Nyt saataisiin nähdä kuinka hän aikoi pitää lupauksensa,\njotka oli antanut Ruotsiin ja Kristian-kuninkaaseen nähden. Niilo\nodotti myös jännityksellä aikoiko hän todella ryhtyä sensuuntaisiin\ntoimeenpiteisiin, joita hän, Niilo Sture, enimmin pelkäsi. Tanskasta\nsaapuvat tiedot lisäsivät hänen pelkoaan. Kristian-kuninkaalta saapui\nkirje toisensa perään selittäen, että hänen ja arkkipiispan välillä\nvallitsi mitä parhain sopu, ja samalla hän kehotti Ruotsin kansaa\npysymään hänelle uskollisena. Tämä oli kuitenkin itsessään jokseenkin\nvähäpätöistä, varsinkin kun Tanskan kuninkaalla oli tekemisiä\nSlesvigissä ja Holsteinissa, jotka herttuakunnat hän oli perinyt.\n\nEnemmän merkitystä oli sillä muutoksella, joka syntyi tänä vuonna\nKristian-kuninkaan suhteessa Akselinpoikiin, joiden sukua pidettiin\ntähän aikaan Tanskan mahtavimpana. Kuningas oli nimittäin peruuttanut\nkruunulle takaisin Lillön ja Tranekärrin Olavi-herran kuoleman jälkeen.\nYlpeä Iivari-herra, joka oli ottanut veljensä lasten holhoojana tämän\nläänitykset ja tilat haltuunsa, julisti siitä syystä kuninkaalle sodan.\nLähin seuraus tästä oli, että Iivari-herran täytyi mihin hintaan\nhyvänsä hankkia itselleen liittolaisia, ja mistäpä hän niitä löytäisi\nellei Ruotsista ja etupäässä Kaarlo-kuninkaalta.\n\nNiilo oli hetkisen epätietoinen tässä kohden. Hän ajatteli sitä\nhäväistystä, jolla kuningas oli kohdellut tuon ylpeän herran kosintaa,\nja siksi hän rupesi arvelemaan, että Iivari-herra voisi mahdollisesti\nyhtyä arkkipiispaan. Mutta arkkipiispa joko täydellä todella harrasti\nrauhan säilymistä, tahi toiselta puolen pelkäsi Akselinpoikain jo\nkyllin mahtavan vallan nousevan liian korkealle. Ja muuten oli tuskin\nluultavaakaan, että Akselinpojat itsekään rupeisivat apua pyytämään\nmieheltä, jonka tieltä erään heistä oli täytynyt väistyä, kuten\nEerik-herra oli häätynyt tekemään valtionhoitajan toimeen nähden. Ei\nollut siis luultavaa, että Akselinpoikain ja arkkipiispan voimat\nliittyisivät toisiinsa. Niinmuodoin jäi ainoaksi mahdollisuudeksi\nodottaa edellisten kääntyvän Kaarlo-kuninkaan puoleen, joka ei tosin\nitsessään aivan suuria merkinnyt, mutta jonka nimeä kuitenkin sopi\nkäyttää, eivätkä hänen ystävänsä ainakaan olleet niinkään\nhyljeksittäviä.\n\nMutta jos Akselinpoikain ja kuninkaan välillä siis syntyisi liitto,\nniin oli ihan ilmeistä, että se vastustaisi yhtä paljon Ruotsin\narkkipiispaa ja valtionhoitajaa kuin Kristian kuningastakin.\nArkkipiispa Jöns voi laskea tämän yhtä hyvin kuin Niilokin. Ja\nseuraukseksi tulisi tietysti se, että arkkipiispa ja Kristian-kuningas\nlähentyisivät toisiaan, ellei edellinen nyt kerrassaan rupeisi\ntoteuttamaan jakamisaiettaan vetäytyen siten syrjään koko leikistä.\n\nPian tulikin Ekesjöhön tieto, että Jönköpingissä pidettäisiin heti\nuudelta vuodelta seuraavana vuonna kokous tanskalaisten ja\nruotsalaisten herrain kesken. Tämä oli selvä lähentymismerkki\narkkipiispa-valtionhoitajan puolelta Kristian-kuningasta kohden. Ääni\nkuninkaan kellossa rupesi samalla käymään yhä mahtavammaksi ja\nvaativammaksi, josta näki hänen tuntevan valtansa kasvavan ja käyvän\nRuotsille vaarallisemmaksi. Tämä arkkipiispan lähentyminen voi\nkuitenkin olla vaan näennäistä. Hän saattoi sen ohella harjoittaa\nkatalaa peliänsä Ruotsin jakamisesta, heittääkseen sitten kun asiat\nolivat valmiina peitteen syrjään jättäen kuninkaat ja maailman sikseen.\n\nMiten asianlaita olikin, varmaksi jäi kuitenkin, että Ruotsi oli\nsuuressa vaarassa, Suuremmassa kuin koskaan ennen, ja että nyt oli\ntarkoin pidettävä silmällä kaikkea ja kaikkia.\n\nNiilo Sturen levottomuus kasvoikin päivä päivältä, kunnes Brodde\nvihdoin saapui Taalainmaasta tuoden suotuisia tietoja. Hänellä oli\nsiten varma ankkuripohja, joten hän voi vielä jonkun aikaa odottaa\nmyrskyä, ennenkuin ryhtyi toimiin. Erkki, joka saapui paria viikkoa\nmyöhemmin toi yhtä lohduttavia sanomia. Vuorimies Pentti lähetti\nNiilo-herralle terveisiä kehottaen häntä olemaan rohkealla mielellä.\nVuorimiehiin sai luottaa yhtä paljon kuin taalalaisiinkin. Mutta\njokainen kulunut päivä sai sen päätöksen ritarissa yhä lujemmaksi ja\njärkähtämättömämmäksi, että tekisi maksoi mitä maksoi lopun\nlevottomuudesta ja epäjärjestyksestä. Hän tahtoi vaan ensiksi panna\ntoimeen jo keväällä tekemänsä päätöksen lähteä Suomeen tapaamaan\nkuningasta. Sitten hän aikoi ryhtyä tosi toimiin.\n\nSillä välin jatkettiin tutkimuksia Svante-herran velkajutusta. Vihdoin\nhe tulivatkin toivottuun tulokseen sikäli, että saivat täydellä\nvarmuudella tietää lähimmän velkojan pitävän yhteyttä Hammarstadin\nBriita-rouvan kanssa. Tämä seikka teki välttämättömäksi etsiä\ntodistuksia Briita-rouvan rikollisuudelle. Siinä suhteessa Niilolla\nolikin mitä parhaimmat toiveet. Veljelleen hän niitä ei ilmaissut,\nsillä tämän lempeä ja säveä mieli olisi tuskin jaksanut pitää edes\nsitäkään salaisuutta. Svante-herran suureksi suruksi läksi siis hänen\nveljensä Ekesjöstä joulun edellisinä päivinä.\n\nOli ankara talvi ja keli mainio, joka teki sangen mieluisaksi matkan\nItägöötanmaan ja Södermanlannin läpi Söderteljeen. Täällä aikoi\nNiilo-herra viipyä ehtiäkseen lähettää sanomaa Hollingerille, jota hän\nvälttämättömästi halusi tavata. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että\ntämä sattuikin olemaan kaupungissa. Hän astui Niilon majataloon, tämän\njuuri ollessa lähettämässä erästä asemiestä viemään sanaa hänelle.\n\nHollinger kertoi, kuinka kesä oli kulunut. Hän ei ollut mitään vaivoja\nsäästänyt päästäkseen Briita-rouvan ja hänen hovimestarinsa jälille;\nmutta kaikki oli ollut turhaa. He olivat vanhoja ja harjaantuneita\nsalaamaan konnantöitänsä. Kuta vanhempi kettu, sitä varovaisemmin sitä\npitää pyytää. Päätettiin senvuoksi, että Hollinger jäisi vieläkin\nentiselle paikalleen.\n\n\"Mitä tietä aiotte nyt kulkea täältä mennessänne?\" kysyi Hollinger\nlopuksi.\n\n\"Järven yli\", vastasi Niilo. \"Luulen, että se kantaa?\"\n\n\"Kyllä se kantaakin!\" vakuutti Hollinger hyvin tyytyväisen näköisenä,\nmutta lisäsi: \"En sitä suotta kysynyt teiltä...\"\n\n\"Miksi siis, Hollinger?\"\n\n\"Tietäkää, että arkkipiispan silmät ovat auenneet, ja nyt hän koettaa\nsaada teitä kiinni!\"\n\n\"Minua kiinni?\"\n\n\"Niin... ellei minulle ole väärin kerrottu, on hän jo useita kertoja\nkuulustellut, missä te olette.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Hollinger... toivon, etten enää lankea vihamieheni\nkaivamaan kuoppaan, vaikka se olisi toista mointa syvempi ja salaisempi\nkuin Krokeksin luona.\"\n\n\"Jumala suokoon teille onnea matkalle,\" lisäsi Hollinger. \"En saa ennen\noikeata rauhaa, kuin taas pääsen Penningebyhyn teidän luoksenne.\"\n\nHollinger läksi taasen Briita-rouvaa vaanimaan, ja Niilo lähti omaan\nsuuntaansa.\n\nJoko lienee Hollingerilla ollut huonot tiedot, tai arkkipiispa oli\njättänyt huomioon ottamatta, että Niilo herra voi matkata järvenkin yli\n— mitään seikkailuja ei tapahtunut. Iliana-rouva, joka oli tämän ajan\nollut Penningebyssä, otti sydämmellisellä ilolla vastaan sukulaisensa.\nJoulua vietettiin iloiten ja riemuiten yhdessä, kunnes Niilo rupesi\nvarustelemaan lähtöään Suomeen kuninkaan luo.\n\nHän oli aikonut odottaa, mitä aivotusta Jönköpingin kokouksesta\nseuraisi. Mutta ilmoissa tapahtui muutos, joka teki mahdolliseksi\npäästä meren yli, ehkä vaikeudellakin. Siksi päätti Niilo viipymättä\nlähteä ja hän ilmaisi päätöksensä eräänä iltana Briita-rouvalle\njäätyään tämän kanssa kahden kesken.\n\nBriita-rouva säikähti ensiksi, mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa\nja hän tarttui miehensä käteen.\n\n\"Iloinen, enemmän kuin iloinen pitäisi minun olla\", sanoi hän, \"että\ntämä päivä koittaa. Sillä olen varma, että Jumalan äiti ja kaikki\npyhimykset suojelevat sinua lähteissäsi sellaiselle matkalle.\"\n\nHetkisen perästä hän lisäsi:\n\n\"Onnenketju on poissa, Niilo... Harmaa haukka sen vei, eikä tuone sitä\ntakaisin. Mutta Jumalaan luottaen toivon voivani antaa sinulle\nkaulaketjun, joka on yhtä hyvä kuin äidinisäsikin ketju...\"\n\n\"Mitenkä sen saisit?\" kysyi Niilo tarttuen herttaista puolisoaan\nvyötäisiltä.\n\n\"Rukoukseni!\" vastasi Briita vienosti.\n\n\"Sano rukouksemme, Briita!\" huudahti Niilo suudellen häntä lämmöllä.\n\"Minäkin toivon, että sydämestä lähtevät rukoukset voivat enemmän ja\novat kaikkivaltiaalle otollisemmat kuin kalleimmatkaan jalokivet. Mutta\nyksi muistakaamme... älkäämme rukoilko itsemme, vaan Ruotsin\nvaltakunnan puolesta. Jumala on rukouksemme kuuleva, siitä olen varma!\"\n\nHe seisoivat ikkunan ääressä isossa salissa. Taivas oli kirkas ja\nsininen, ja tähdet tuikkivat leppeästi.\n\nAamulla tuli Briita ennen eineelle kokoontumista muistuttamaan Niilolle\nnoista vanhoista muistiinpanoista, joista hän oli puhunut ennen\nEkesjöhön lähtöään. Niilo oli vähitellen ne unhottanut, kunnes Briitan\npuhe kaulaketjuista saattoi ne taasen hänen mieleensä. Nyt hän tarttui\nvaimonsa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan salakamariin.\n\n\"Lukekaamme ne yhdessä juuri nyt\", sanoi hän, \"muuten ne saattaisivat\njäädä lukematta!\"\n\nPaperimytty oli paikallaan hyllyllä. Niilo otti ne sieltä, avasi\nnahkahihnan jolla se oli sidottu, ja laski nuo kellastuneet\npaperilehdet pöydälle. Muistiinpanot oli kirjoitettu päivittäin, kuten\nluostareissa oli tapa kirjoittaa suuret tapahtumat muistiin. Se hurskas\nmunkki, joka oli nämä kirjoittanut, oli ottanut kirjoittaakseen\nmuistiin vaan yksityisen miehen vaiheita ja erään yksityisen tapauksen\nsiinä; tämä oli ainoa eroitus.\n\nNe alkoivat syksystä 1398. Syyskuun 29 päivälle oli kirjoitettu, että\nkuningatar Margareta Valdemarintytär ja kuningas Eerik saapuivat\njuhlallisesti Tukholman kaupunkiin.\n\nLokakuun 1 päivänä tuli luostariin hyvä Laurentius-veli, joka sai\npääteinin luvalla oleskella luostarissa.\n\nSeuraaville päiville oli merkitty joitakuita vähäpätöisiä seikkoja,\nvaikka ne näyttivät kylläkin olevan hurskaalle muistiinpanijalle\ntärkeitä.\n\nLokakuun 8 päivänä oli vieras pyytänyt muistiinpanijaa olemaan hänelle\navuksi eräässä kauheassa rikoksessa. Mutta siihen tarvittiin suurinta\nvarovaisuutta, ja siksi tuli hänen kalliilla valalla vakuuttaa\ntekevänsä kuten vieras sanoi eikä toisin. Munkki ei ollut suostuvainen,\nkun ei oikein tuntenut vierasta, vaikka olikin suuresti mielistynyt\nhänen kanssaan seurustelemiseen. Silloin oli vieras näyttänyt munkille\nsormusta kysyen, tunsiko hän sen entistä omistajaa. Hän tunsi. Se oli\nFjalar Orminpojan sormus, munkki oli ollut läsnäkin, kun rakastettu\nFjalar sai sormuksen äidiltään. Hän oli nimittäin oleskellut vanhan\nOrm-ritarin talossa hänen lastensa opettajana, kuten siihen aikaan oli\njoskus tapana. Viimeisenä hetkenään oli Fjalar antanut sormuksen\nvieraalle, joka oli hänen ystävänsä. Hän oli sanonut, että jos vieras\njoskus tulisi hänen kotimaahansa ja tarvitsi apua, niin menköön\nTukholman harmaaveljesluostariin näyttämään sormusta Martinus-veljille.\n\nTämä muutti munkin päätöksen. Tiedusteltuaan ensin tarkoin kaikkea,\nmitä vieras tiesi Fjalarista, ja huomattuaan, että heidän välillään\ntodella lienee vallinnut lämmin ystävyys, suostui hän ja vannoi valan.\n\n\"Ja tämä Laurentinus-veli oli\", kysyi Briita-rouva, \"Fjalar-ritari\nitse?\"\n\nNiilo myönsi jatkaen vaikeata lukemistaan. Sillä munkin kirjoitus, joka\ntosin oli vasten tämän ajan tapaa, kirjoitettu ruotsin kielellä, oli\nsangen visaista luettavaa sellaiselle, joka ei ollut erityisemmin\nkirjataitoon perehtynyt.\n\nHyvä Laurentius-veli kertoi silloin, että eräs ylhäinen nainen\nnimeltään Bengta oli saastaisesta ilkiän voiton pyynnistä petollisella\ntavalla hankkinut itselleen erään kaulaketjun, joka kuului ritari Sven\nSturelle. Tämä nainen asui nyt Norrmalmin sisarluostarissa. Sinne\npitäisi Martinuksen mennä. Hänen tulisi ottaa tarkoin selville, missä\nhuoneessa Bengta-rouva asui, ja kuinka hänen luokseen helpoimmin\npääsisi tarpeetonta huomiota herättämättä. \"Ja minä tein niin.\" Tämä\noli lokakuun 9 päivänä.\n\nBengta-rouva asui eräässä pienessä rakennuksessa luostarin puutarhassa,\nmikä helpotti melkoisesti munkkien työtä. Mälarin alitse oli nimittäin\nsalainen käytävä luostarien välillä, ja tämä käytävä päättyi juuri\ntuohon pieneen puutarhassa olevaan rakennukseen. Kaikki riippui siis\nsiitä, miten Bengta-rouva saataisiin sieltä poistumaan; silloin oli\nkaikki hyvin. Mutta siihen tiesi hyvä Laurentius-veli neuvon. Hän sanoi\nMartinukselle, että tämä menisi herra Krister Niilonpojan luokse, joka\noli silloin Tukholmassa, ja sanoisi hänelle, että jos hän halusi\npäästä oikein onneen ja kunniaan, niin pitäisi hänen koettaa saada\nBengta-rouva puolelleen, sillä hänellä oli eräs kallis kalu, joka\ntuotti sellaisia etuja. Sattui niin onnellisesti, että Krister-herralla\noli pidot samana päivänä sen johdosta, että Margareta-kuningattaren ja\nSven Sturen sovinto allekirjoitettiin silloin Almarestäkissä. Ja\nMartinus-veli toimitti asian niin hyvin, että Krister-herra läksi itse\nsisarluostariin ja kutsui Bengta-rouvan luokseen.\n\nJa Bengta-rouva meni, ja samaan aikaan meni hyvä Laurentius-veli\nmaanalaista käytävää myöten luostariin. Hän tuli puutarhataloon, löysi\nhetkisen etsittyään lippaan, joka oli vitjoilla kytketty erääseen\nhuoneessa olevaan pylvääseen. Mutta vitjat olivat pylvään ympäri ihan\nlattialla, jossa oli muutamia vaatekappaleita peittämässä sekä lipasta\nettä vitjoja. Hetkiseksi joutui hyvä Laurentius-veli epätoivoon. Mutta\nsitten hän sieppasi äkkiä lyhyen miekan viittansa alta ja saikin sillä\nkangotetuksi lippaan auki.\n\nTämä tapahtui samana päivänä, jona Sven-ritari sopi kuningattaren\nkanssa.\n\n\"Merkillistä on\", sanoi Niilo työntäen paperia luotaan, \"mutta saatuaan\nkaulaketjun takaisin seurasi äidinisääni onni yhtä järkkymättä kuin se\nennen oli häntä pettänyt. Enkä voi kieltää, ettei minunkin ratani ollut\nvaloisampi niinkauan kuin tuo kaulaketju oli minulla...\"\n\nBriita-rouva istui vaiti, ja katseensa osoitti hänen vaipuneen\nmietteisiinsä.\n\n\"En kuitenkaan kadu päätöstäni, jonka kerran tein, että nimittäin\nluopuisin tuosta taikakalusta. Sillä niin se on, todellinen ritari\nluottaa ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaansa... Ja\", lisäsi hän\nojentaen kätensä ja tarttuen vaimonsa käteen, \"tätä onnenketjua ei\nminulla kuitenkaan ollut silloin, kuin voitin elämäni suurimman onnen,\nkun voitin sinut, Briita.\"\n\nBriita katsoi ylöspäin ja hänen silmissään kimalsi kyynel.\n\n\"Mutta nyt kun lähdet miekka kädessä taistelemaan Ruotsin valtakunnan\npuolesta, Niilo... nyt ei Briita voi paljoa, mutta kaulaketju ehkä\nolisi hyödyksi!\"\n\n\"Entä rukouksesi, vaimoni?\"\n\n\"Olet oikeassa, Niilo!\" lausui Briita lämmöllä, ja Niilo sulki hänet\nrintaansa vasten.\n\nMuutamilla luonteilla on synnynnäinen helppous siirtyä asiasta toiseen,\nvakavimmistakin mielentiloista jokapäiväisen elämän yksinkertaisiin\nkysymyksiin. Niinpä lausui Briita hetkisen kuluttua:\n\n\"En kuitenkaan voi saada mielestäni harmaata haukkaani, että se\nlensikin tiehensä vieden kalliin kaulaketjun mukanaan. Koska se ei ole\ntullut takaisin, niin täytyi se olla hänen viimeinen matkansa.\"\n\n\"Epäilemättä, Briita...! Luultavasti on se täällä jossakin\nvuorenonkalossa, ja olkoonkin siellä minun puolestani tuomiopäivään\nasti!\"\n\n\"Mutta jos saisit sen takaisin, Niilo, niin mitä tekisit?\"\n\n\"Jos saisin sen takaisin...? Täyttäisin vanhan päätökseni,\nlahjoittaisin sen jollekulle kirkolle tai luostarille. Jonkun\npyhimyksen kaulassa olisi ketju hyvänä kaunistuksena! Aikomukseni oli\nantaa se uhriksi sille pyhimykselle, jota äidinisäni ystävä piti niin\nrakkaana ja kalliina. Jos se siis uudestaan joutuisi käsiini,\nkaunistaisi se Skaran Pyhän Kaarinan kuvaa!\"\n\n\"Mutta jos joku metsästäjä on ampunut haukkani, ja sitten myynyt tai\njollekin antanut kaulaketjun...? Onhan sekin mahdollista... kenenkä\nkäsissä se nyt lienee?\"\n\nNiilo ei vastannut heti kysymykseen ja samassa koputti ovelle\npalvelija, jolla yksin oli lupa tähän huoneeseen tulla, nimittäin\nBrodde.\n\n\"Täällä on airut arkkipiispalta!\" sanoi hän huoneeseen tultuaan.\n\n\"Arkkipiispalta!\" huudahtivat Niilo ja Briita yhdestä suusta.\n\n\"Niin!\" lisäsi Brodde, \"ja hän tuonee merkillisiä viestejä tullessaan,\nsillä hän käyttäytyy aivan kuin Penningeby olisi hänen herransa oma\neikä teidän, herra Niilo!\"\n\n\"Hyvä, kuulkaamme sitten, mitä hänellä on sanomista!\" sanoi Niilo\nnousten ylös sekä astui isoon saliin vaimonsa ja Brodden seuraamana,\njotka pysähtyivät ovelle.\n\nTänne saliin oli jo tullut Iliana-rouva, Ingeborg ja lapset, ja\nraiskaavan tulen punaliekit levittivät mieluisaa lämpöä ja valoa\nhuoneeseen. Ovella seisoi arkkipiispan synkkä airut.\n\nNiilo tervehti ensin kälyään ja kääntyi sitten airueeseen päin.\n\n\"Mikä on asiasi, mies?\" kysyi hän.\n\n\"Minulla on tuotavana herra Niilo Sturelle korkean herrani, Ruotsin\nvaltakunnan haltijan ja arkkipiispan, herra Jöns Pentinpojan käsky,\nettä teidän tulee viipymättä saapua hänen luokseen Tukholmaan!\"\n\nSäikähdys kuvastui naisten kasvoilla. He tiesivät kyllin, mitä\ntuollainen käsky saattoi merkitä. Mutta heidän vertaan kuohutti myöskin\nse loukkaava tapa, jolla mahtava arkkipiispa ilmoitti käskynsä. Niilo\nymmärsi selvästi, ei ainoastaan että tämä käsky oli todistuksena siitä,\nkuinka vähässä arvossa arkkipiispa häntä piti — minkä hän oli jo\nkuullutkin — vaan myöskin että hän katsoi asiain tulleen jo sille\nkannalle, että vähäpätöisyyttenkin tieltä raivaaminen oli jo\nvälttämätöntä.\n\nArkkipiispan käsky kehitti asiat huippuunsa. Niilolla oli edessään:\njoko noudattaa käskyä, jota seuraisi varmasti oikeudenkäynti, vankeus\nja kuolema, tahi olla sitä noudattamatta, jota seuraisi yhtä varmasti\nmaaheitoksi julistaminen. Edellisessä tapauksessa oli tietysti kaikki\nmennyttä, mitä hän oli aikonut Ruotsin hyväksi toimia, jälkimmäisessä\ntapauksessa oli työ suurimmassa määrin vaikeutuva. Olisi ollut hyvä,\njos rahvas olisi nyt ollut koottuna. Silloin hän olisi voinut käydä\narkkipiispaa vastaan kylliksi suurella miehistöllä tarvitsematta häntä\npelätä. Mutta löytyipä eräs keskitie, jota Niilo muisti viipymättä\nkäyttää hyväkseen. Hän päätti viivyttää arkkipiispan luokse menoaan.\n\nHän lausui:\n\n\"Tervehdä herraasi ja sano, että minä saavun hänen luokseen!\"\n\nMutta mies vastasi vaan röyhkeästi suutaan vääntäen. Useinhan mahtavan\nmiehen palvelijat katsovat turhaksi kumartaa päätään enemmän kuin\nherransakaan kumartaisi. Tämä tapahtuu varsinkin jos he tuovat, ei\nherransa viestiä, vaan hänen käskyään alempiarvoiselle, etenkin jos\ntämä on sellainen, jota hänen herransa ympäristössä on aina kuvattu\nvähäpätöiseksi ja vaarattomaksi mieheksi.\n\n\"Minä en sitä tervehdystä vie perille, vaan te itse, herra Niilo!\"\nsanoi hän. Kun Niilo heitti häneen katseen, jossa kummastus ja\nsuuttumus taistelivat keskenään, lisäsi hän, ikäänkuin kerrassaan\nosoittaakseen, että oli sopimatonta ja turhaa yrittää vastustella ja\nepäröidä, \"herrani, herra arkkipiispa käskee teidän tulla heti hänen\nluokseen!\"\n\nKaikella säveydellään ja tyyneydelläänkin oli Niilon nyt melkein\nmahdoton hillitä vihaansa.\n\n\"Oletko kuullut vastaukseni, mies?\" kysyi hän, ja hänen katseensa ja\näänensä pakottivat miehen vasten tahtoaankin luomaan silmänsä maahan.\n\n\"Olen!\" vastasi mies.\n\n\"No... riennä sitten ilmoittamaan sitä herrallesi!\"\n\n\"Mutta milloin, herra Niilo, milloin...?\" kysyi mies taas.\n\n\"Siitä annan herrallesi tiedon!\" vastasi Niilo.\n\nNiilo-herra käänsi silloin miehelle selkänsä ja läksi salista pois.\nMies seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen silmänsä vilkuilivat ympäri\nsalia ja hänen huulillaan oli ilkeä hymy.\n\nMutta Brodde astui silloin hänen luokseen, avasi oven ja laski kätensä\nniin kovasti röyhkeän miehen olkapäälle, että hän lyyhistyi maahan.\n\nHetkisen perästä ratsasti hän Penningebystä pois parin muun huovin\nkera, jotka olivat hänen seurueenaan.\n\nNiiloon vaikutti tämä käynti sen, että hän päätti jo seuraavana päivänä\nlähteä Suomeen.\n\n\n\n\nXI.\n\nRaseporissa.\n\n\nLähellä Tammisaarta on erään Pohjanlahdesta pistävän vuonon pohjalla\njäännökset eräästä ympärysmuurista ja soraksi luhistuneesta linnasta.\nNe ovat Raseporin rauniot. Talonpoika kyntää peltoaan ja tuon pienen\nkaupungin asukkaat hyörivät kiireisissä touhuissaan, ja merimies\nlevittää ulapalla purjeitaan — elämä kulkee vaihtelevaa rataansa,\nmutta linnanrauniot ovat vaiti, vaikka niiden muurein sisällä on\nuseammin kuin kerran ihmissydän paisunut ylpeydestä ja vallasta, tahi\non ollut musertumaisillaan surujen ja epätoivon painosta.\n\nNyt on linna itse katoovaisuuden kuva, soraläjänä se muistuttaa meitä\nvaan kuolemasta ja maallisen suuruuden lyhytikäisyydestä.\n\nKerran eli siinä mies, joka itse oli langennut suuruus. Nyt ei häntä\nkukaan muista. Mutta oli aika jolloin oltiin kiitollisia yhdestä\nsilmäyksestä, yhdestä hyväksyvästä hymystä häneltä, jolloin häntä\nylistettiin taivaisiin asti. Mutta oli taas aika, jolloin hän eli\nsurujen ja murheiden elämää, jolloin hän oli vihan ja unhotuksen\nylenkatsottu esine. Silloin hänestä puhuttiin, häntä surkuteltiin.\nMutta mikä on korkeata, tulee alhaiseksi ja mikä on alhaista, tulee\nkorkeaksi, niin juoksee elämän virta, ja ihmiskunta ja ihminen on kehno\nmuistamaan entisyyttä, se muistaa vaan kulloinkin kuluvan päivän.\n\nTähän syrjäiseen seutuun, tähän linnaan, joka oli Viipuriin, Turkuun\ntai Hämeenlinnaan verraten perin mitätön, tänne oli Ruotsin kuningas\nnyt karkoitettu, niin sanoaksemme, rangaistusta kärsimään. Hän, joka\noli ennen niin rikas, että se yksinään jo herätti kateutta, joka oli\nkerran niin mahtava, että sai nostetuksi Ruotsin kuninkaankruunun\npäähänsä ja sen lisäksi vielä Norjankin, oli nyt tänne joutunut. Hän\nsai iloita, kun hänelle suotiin hengen pitimiksi pieni linna jossa\nherrasmies tuskin viitsisi elää — ja siitä hän sai olla vielä\nkiitollinenkin, sittenkuin aarteensa oli häneltä ryöstetty.\n\nJa tämänkin viimeisen turvan köyhyytensä ja onnettomuutensa suojaksi\noli hän hädin tuskin saanut ainoastaan erään miehen avulla, joka\nhuolimatta kunnianhimostaan ja niistä salajuonista, joihin näemme\nhänen joskus kietoutuneen, säilytti kuitenkin aina eräänlaisen\nritarillisuuden tuntomerkkinään. Tämä mies oli Eerik Akselinpoika. Heti\nRuotsista tultuaan sai kuningas tietää, ettei Turun piispa, Knuutti,\njolle Kristian-kuningas oli antanut Raseporin linnan läänitykseksi,\nsuostuisi millään muotoa siitä luopumaan. Kuningas ei tiennyt\nmissä löytäisi tyyssijan, ja ellei hänelle olisi suotu Turun\nMustaveljesluostarissa asuntoa, ei hänellä olisi tyttärineen ollut,\nmihin päänsä kallistaisi. Kuningasvanhus joutui vielä tappeluunkin,\njossa oli vähältä henkensä menettää. Lopuksi hän kuitenkin sai linnan\nhaltuunsa, kun piispa saatiin huomaamaan, että Tukholmassa tehdyt\npäätökset kuitenkin olivat Kristian-kuninkaan läänityskirjaa\ntehoisammat — ja sen oli Eerik-herra saanut aikaan.\n\nNiin kertoi ainakin Klaus Lang kuninkaalle, jota hän oli eräiden\nharvojen joukossa seurannut Ruotsista.\n\nMutta huolet eivät loppuneet sillä, että kuningas sai Raseporin.\nTuontuostakin saapui hänelle tilastaan huomautuksia, ja monet Ruotsista\nja Suomesta tulevat velkomukset olivat aivan murtaa hänet. Hän kantoi\nkuitenkin kärsivällisyydellä kohtaloaan. Hän olisi voinut, jos olisi\ntahtonut, synnyttää paljonkin meteliä valtakunnassa. Mutta hän eli\nmieluummin hiljaisuudessa, ja kun kerran levisi huhu, että hänellä oli\nuusia aikeita, kirjoitti hän siitä kuultuaan Tukholman maistraatille,\n\"että hän oli kahdesti lähtenyt Ruotsista sellaisella tavalla, ettei\nhänellä ollut halua kolmatta kertaa samoin lähteä.\"\n\nItsekseen hän nyt kuitenkin muisteli elämänsä kirjavaa tarinaa. Klaus\nLang, joka nyt oli hänellä kaikkena kaikessa, hovimestarina,\npäällysmiehenä, asemiehenä, vieläpä asepoikanakin, auttoi häntä siinä,\nmuistuttaen, lisäten ja oikaisten, mitä kuninkaalta oli unhottunut.\n\nKäyhän vanhuudelle laatuun tyytyä katkeraankin elämään. Mutta toista\non, kun ihminen on täynnä hehkuvaa elämän intoa, kun ei ole vielä\nmitään saanut kokea, ja kun sen lisäksi vielä tietää, että kaikki onnen\nparhaat lahjat, kunnia, arvo, loisto ja valta olisivat voineet tulla\nelämässä osaksi. Kuninkaantytär, kaunis Magdalena, itki katkeria\nkyyneleitä Raseporin parvikamarissa. Eikä häneltä ollut yksistään\nelämän ulkonaiset onnen ehdot hävinneet. Hänen rakkautensakin täytyi\nkuolla. Nuori sydän voi paljon kestää, paljon kärsiä, mutta kuolettaa\nrakkautensa, luopua toivostaan saada sen, joka on hänen toiveittensa ja\nelämänvaatimustensa hellä keskus — sitä hän ei voi.\n\nKuningas näki tyttärensä surun, ja se lisäsi hänen huoltaan, mutta hän\nei voinut mitään tehdä. Jos hän ottaisi sanansa takaisin, sillä\ntyvenesti arvostellen täytyi myöntää, että herra Iivari Akselinpoika\noli kuitenkin ritari, joka rikkautensa, valtansa ja korkean\nsyntyperänsä vuoksi kylläkin ansaitsi saada kuninkaantyttären\npuolisokseen, niin olisi sangen epätietoista, uudistaisiko tämä ritari\ntarjoustaan kruunuttomalle kuninkaalle, köyhyyteen vaipuneelle\nmiehelle. Vanhuksen sydän oli pakahtua, kun hän näki, millä\nponnistuksilla tyttärensä koetti tukahuttaa tuskaansa ja näyttää\nisälleen iloiselta.\n\nNähdessään kyyneleen salaa putoovan neidon neulomukselle, laski vanhus\nvälistä kätensä hänen päänsä päälle lausuen:\n\n\"Murheellakin on, lapsi, hyvät puolensa, mutta sateen jälkeen antaa\nJumala tavallisesti auringon paistaa!\"\n\nJa silloin katsoi jalo neiti suurilla, ihanilla silmillään isäänsä,\nhymyillen hänelle niin suloisesti, niin lämpimästi, että hänen täytyi\nkääntyä selin koettaakseen estää raskasta huokausta tulemasta\nrinnastaan.\n\nNäin kuluivat päivät, ja neidon poski kävi yhä läpikuultavammaksi ja\nkalpeammaksi.\n\nEräänä aamuna hän jäi huoneeseensa. Kuningas meni silloin hänen\nluokseen kuullakseen ja nähdäkseen itse, kuinka hän voi. Hän oli kalpea\nkuin lumpeen kukka, mutta hän hymyili kuitenkin isälleen ojentaen\nhänelle kätensä. Hän istui syvässä ikkunakomerossa katsellen vuonoa,\njoka välkkyi hymyilevänä aamuauringon hohteessa. Luonnossa vallitsi\nrauha ja riemu. Joka aaltonen, joka kukkanen rannalla hymyili\nlemmekkäästi, auringon sitä suudellessa, ja joka lintu viserteli\nJumalan voimasta ja kunniasta.\n\nMutta linnassa, jossa kaunis kuninkaantytär oli, oli kylmää kolkkoa ja\nsynkeätä. Kun hän hymyili isälleen oli hymyilykin kuin tähdenlento\ntalviyönä.\n\n\"Kyllä minä toivun\", sanoi hän nyökäten ystävällisesti kuninkaalle,\n\"kyllä minä toivun päivemmällä! Älkää minusta huolehtiko, isä rakas...\nKäräjiltä palatessanne olen terve taas.\"\n\nKuningas kohotti lempeällä väkivallalla hänen vaipunutta päätään\nnähdäkseen hänen silmiinsä ja ne olivat kyyneleitä täynnä. Silloin\nvanhus hymyili surumielisesti laskien hänen päänsä taasen alas.\n\n\"Tyttäreni, tyttäreni\", sanoi hän, \"sinä suret kuoliaaksi itsesi täällä\nyksinäisyydessä isäsi luona!\"\n\n\"Älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, isä!\" keskeytti neito\nkiihkeästi. \"Sillä te teette tuskani kaksinkertaiseksi!\"\n\n\"Minulla on kuitenkin vielä ystäviä, joiden luona voit kuten\nsisaresikin katsella maailmaa ja nauttia niitä iloja, joita ikäsi\nvaatii. Enosi, jalo herra Kustaa Kaarlonpoika, tahi lankosi, herra\nEerik Eerikinpoika... niin, kummankin heidän luona voit aina löytää\nkodin!\"\n\n\"Voitteko te, isä luulla, että minulla olisi yhtäkään iloista hetkeä\ntuolla maailmassa, enemmän kuin täälläkään sinun luonasi...? Voitteko\nluulla, että minä jaksaisin kuulla tuon kammottavan arkkipiispan valtaa\nja kunniaa ylistettävän ja kehuttavan, ja teitä itseänne halvennettavan\nja moitittavan? Sitä ehkä monestakin tekisivät semmoiset, jotka kerran\novat suudelleet kättänne teiltä saamansa hyväntyön palkaksi.\nLuuletteko, että sydämeni sitä kestäisi? Eikö se vaan lisäisi\nsuruani?... Ei, ei, rakas isä, paljon, paljon mieluummin jään sinun\nluoksesi... niin kauan kuin voin iloksi olla. Ehkei vaellukseni tässä\nmaailmassa tulekaan pitkäksi...\"\n\nHän puhkesi itkemään, ja kuningas istuutui hänen viereensä\nikkunapenkille vetäen hänet luokseen ja puristaen häntä rintaansa\nvasten.\n\n\"Itke, itke, lapsi\", sanoi hän äänellä, jonka piti olla hyväilevä,\nmutta joka oli sortunut hänen oman sisällisen liikutuksensa vuoksi, \"se\nkeventää sydäntä!... Näen hyvin, että suret häntä, joka on voittanut\nrakkautesi, ken hän lieneekin ja Jumala tietää, että minun puolestani\nsaatte kernaasti toisenne, kunhan hän vaan näyttää, että kilpimerkkinsä\non vanhaa aatelia...\"\n\nVielä vuolaammin virtasivat neidon kyyneleet näiden sanain johdosta.\nHän risti lohduttomana käsiään helmassaan.\n\n\"Minusta näyttää\", jatkoi kuningas, \"että voit olla hyvässä toivossa,\nrakas tyttäreni!... Puhuessamme viimeksi Tukholmassa tästä asiasta,\nsanoit hänen sanoneen, ettei hän ole mikään kauppasaksa, vaikka hän\nsiltä näyttää... Siksi voit odottaa, tyttäreni...! Jos hän on kelpo\nritari, niin hän kyllä tulee! Eräs viisas mies opetti minulle kerran\ntämän vanhan neuvon:\n\n    \"Hupsu on, ken\n    yön hetket valvoo\n    ja huoliaan hautoo;\n    hän väsynyt on silloin,\n    kun aurinko nousee;\n    ja suru yhä jäytää.\"\n\nKuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva\nlämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän\nnousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille\nhuulilleen.\n\n\"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme\", sanoi\nkuningas hetkisen kuluttua, \"etteivät vihollisemme tunne oikeata\nmiestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi... Heillä olisi vielä\nyksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on\nvoittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!\"\n\n\"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!\"\nkuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.\n\n\"Hänkö olisi...? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!\"\n\n\"Mitä sanoinkaan?\" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.\n\n\"Sanoit, että hän voisi olla Iivari Akselinpoika... Mutta kuinka se\nolisi mahdollista? Hänhän juuri tahtoi sinut ryöstää, siitähän ei ole\nepäilystä, olethan itsekin siitä varma!\"\n\n\"Niinpä, isä, mutta kun ajattelen sitä, niin näen sen kuin toisessa\nvalossa. Miehet, jotka ottivat minut kiinni metsässä, puhuivat\nIivari-herrasta enemmän, kuin heidän olisi tarvinnut. Minusta tuntuu,\nettä he tahtoivat sillä antaa minun oikein perinpohjin tietää olevansa\nhänen lähettämiään. Mutta sitä he eivät luultavasti olisi tehneet,\njos...\"\n\n\"Jos, tyttäreni... jos?\"\n\n\"Jos he todella olisivat olleet hänen miehiään!\"\n\n\"Ja mitä luulet sitten tämän johdosta?\"\n\n\"Ryöstö voi olla vihollistesi toimeenpanema juoni, isä!\"\n\n\"Vihollisteni... mitä tarkoitat, tyttäreni?\"\n\n\"He ovat ehkä saaneet varmasti tietoonsa, mitä minä en tiennyt,\nnimittäin kuka kauppasaksa oli. He ovat sitten käyttäneet sitä\nhyväkseen ryöväyttämällä minut hänen nimessään ja pelastamalla minut\nsitten omassa nimessään. Heille oli tietysti hyvin tärkeätä estää sinun\nja Iivari-herran suvun yhdistymistä!\"\n\n\"Mutta eihän kirje, joka sai sinut lähtemään lähteelle metsään häntä\nkohtaamaan, eihän se ollut kirjoitettu Iivari Akselinpojan nimessä?\"\n\n\"Ne, jotka osasivat keksiä juonen ryöstää minut Iivari-herran nimessä,\nosasivat myöskin arvata, etten olisi lähtenyt kartanosta, jos kirje\nolisi ollut hänen nimessään kirjoitettu... He eivät luonnollisesti\ntietäneet, oliko kauppasaksan nimi minulla tietona, mutta se oli heistä\nvälttämätöntä, että minä tulisin täydellisesti tietämään, kuka minut\nryösti.\"\n\nKuningas vaipui mietteihinsä, ja neito seurasi levottomuudella hänen\nkasvojensa vaihtelevia ilmeitä.\n\n\"Saatat olla oikeassa!\" sanoi Kaarlo vihdoin, \"saatat olla oikeassa...\nkauppasaksa olikin ehkä herra Iivari Akselinpoika!\"\n\n\"Jos se todella oli hän, rakas isäni?\"\n\nKuningas viivytteli vastausta. Hän ajatteli, kuinka oli hyljännyt\nIivari-herran kosinnan ja siten auttamatta sysännyt luotaan koko hänen\nmahtavan ja vaikuttavan sukunsa. Mutta hänellä ei ollut keinoja\ntytärtään lohduttaakseen. Sillä Iivari-herra ei suinkaan enää\nmilloinkaan tulisi kosimaan hänen tytärtään, jos hän ja kauppasaksa\ntodella olivat sama henkilö. Senvuoksi mietiskeli kuningas, miten saisi\nnäytetyksi tyttärensä ajatusjuoksun mahdottomaksi kääntääkseen siten\nasian sekä hänelle että itselleen parhaaseen päin.\n\nSilloin avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.\n\n\"Eräs ritari tulee ratsain linnaan!\" sanoi hän. \"Ja elleivät silmäni\npetä, on se Niilo Sture... Niitä oli kaksi, kun huomasin tornin\nhuipulta niiden tulevan kaukaisuudessa. Toista en tunne. Hän jäi kirkon\ntuolle puolen ja hän on luultavasti ritarin palvelija, sillä olin\nnäkevinäni matkakapineita hänen selkänsä takana hevosen selässä.\"\n\nKuninkaan poski kävi ensin valkeaksi ja sitten punaiseksi, kun hän\nkuuli päällysmiehen sanat. Hän istui kädet polviin nojaten ja katseli\nhetkisen suoraan eteensä.\n\n\"Niilo Sture, sanot... Niilo Stureko?\" toisteli hän itsekseen.\n\nSitten hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja sai kerrassaan ankaran,\nmilteipä tylyn ilmeen kasvoilleen. Hän oli taasen kuningas koko\nolennoltaan.\n\n\"Laske ritari linnaan, ja tuo hänet minun luokseni!\" sanoi hän Klaus\nLangille. Hän oli nyt ryhdiltään sellainen kuin olisi ollut Tukholman\nlinnan suuressa salissa, ympärillään ritarinsa ja kaikki rikkauden ja\npersoonallisen etevämmyyden loisto.\n\nMutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen\nniin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen\nylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli\ntullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.\n\n\"Avaa linnan portit, Klaus\", sanoi hän silloin, \"Niilo Sture on minulle\nsydämestä rakas... Minä vanha hupsu\", lisäsi hän päätään pudistaen.\n\"Aina palaavat entiset asiat mieleeni... nyt se on mennyttä!\"\n\n\"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä\", lausui neito.\n\"Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan\nsurumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin\nteidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin\npöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin\nluin...\"\n\n\"Mitä luit...?\" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.\n\n\"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:\n\n    \"Ma Fågelvikin herrana\n    rikas olin kyllin, ja mahtava,\n    vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan,\n    yhä onnea nurjaa kantaa saan.\"\n\n\"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat\", virkkoi kuningas, \"ne ovat tuon\nrakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta\nnykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä\nvähemmin sitä lausua... Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin\nvaltakunnassa kuin minä!\"\n\nHän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta\nneito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.\n\n\"Köyhä kullasta, isä\", sanoi hän, \"niin olette, mutta sitä rikkaampi\nolette sydämenne puolesta!\"\n\nNyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän\nheitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki\nhäneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu\nhaalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan.\nHän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden\nmiehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden\nvaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.\n\nMutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen\najatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri\nnyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi\nsalaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina\naika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden\nkeräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään\nRuotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.\n\n\"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan\nluokse!\" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.\n\nTämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.\n\n\"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!\"\nsanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle\npenkille.\n\nNiilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu\ntuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty\ntavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.\n\nMutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.\n\n\"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas\", sanoi hän, \"että olisin voinut\nkohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt\npaljosta, jota olette nyt saanut kärsiä... Mutta tiimalasi ei ole vielä\nloppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset\nvaltijaat eivät aavista...\"\n\nRitarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä\nhäneen.\n\n\"Mitä tarkoitat, Niilo?\" kysyi hän.\n\n\"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantava\nRuotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!\"\n\nKuningas hymyili päätään pudistaen.\n\n\"Liian myöhään, liian myöhään, Niilo Sture... Kaarlo Knuutinpoika ei\nole enää sama kuin ennen, nyt on hänen voimansa murtunut, hän ei halua\nnyt muuta kuin rauhaa ja lepoa.\"\n\n\"Älkäämme sanoko niin\", vastasi Niilo, \"älkäämme sanoko niin,\nkuningas... Kuten asiat nyt ovat valtakunnassa, eivät ne saa sikseen\njäädä. Kauan, liian kauan olen vitkastellut miekkaan tarttuakseni,\nmutta nyt kun sen teen, leimutkoon sen väike yli koko Ruotsin maan! Ja\nteidän nimessänne siihen nyt tartutaan, Kaarlo-kuningas, sitä ette\nkieltäne. Puhuakseni kanssanne tästä, ja kysyäkseni teiltä sitä olen\npannut henkeni alttiiksi, kuningas...\"\n\n\"Et ole pannut sitä ensi kertaa puolestani alttiiksi, Niilo!\" keskeytti\nkuningas ja käänsi pois kasvonsa, joille tuli syvä, surullinen, miltei\narka ilme.\n\nMutta kuningas oli nyt joko niin tunteidensa vallassa, tahi hän tahtoi\npudistaa jonkun vanhan muiston mielestään, hän heitti taasen\nkysymyksen, joka johti pääasiasta pois.\n\n\"Tuletteko suoraan Ruotsista, Niilo?\" kysyi hän.\n\n\"Tulen Gotlannista!\" vastasi Niilo. \"Näyttää kuin tuulet ja ilmat\nolisivat liittyneet yhteen estääkseen minua tulemasta kuninkaan luo...\nSillä Ruotsista lähteissämme kohtasi meitä sellainen myrsky, etten ole\nmointa nähnyt siitä, kuin purjehdin Eerik-kuninkaan laivalla Visbystä\nSöderköpingiin... Laivani hyppi kuin pallo aalloilla, kunnes se\nkokonaan musertui wendiläisiä riuttoja vasten... Stralsundissa sain\nmaata viikko viikolta, ennenkuin sain erään laivurin ottamaan minut\nmiehineni laivalleen. Ja tuskin olimme tulleet hänen laivallaan\nmerelle, niin se rupesi vuotamaan, joten pääsimme hädintuskin\nVisbyhyn.\"\n\n\"Ja nyt tulette sieltä... missä miehenne siis ovat, sukulaiseni?\nSanottiin, että muassanne oli vaan yksi Raseporia lähestyessänne.\"\n\n\"Mieheni jätin Turkuun.\"\n\n\"Turkuun?\" kysyi kuningas, \"sitten olette tavannut herra Eerik\nAkselinpojan?\"\n\n\"Niin olen!... ja luulen voivani vakuuttaa, että saatte lukea hänet\nystäviinne.\"\n\n\"Tunteeko tämä Eerik-herra siis, missä asioissa olette nyt tullut\nluokseni, Niilo?\"\n\n\"Luulen saavani vastata tähän, että hän ei sitä tunne, Kaarlo-kuningas,\nmutta sitävastoin luulen katsoneeni hänen lävitseen!\"\n\n\"Mitä arvelet siis hänestä?\"\n\n\"Akselinpoikain ajatukset lentävät korkealle, Kaarlo-kuningas...\nElleivät he tähtääkään kruunua, jota te olette kantanut ja vielä\ntulette kantamaan, niin aikovat he kuitenkin nousta Ruotsin valtakunnan\njohtajiksi... enempää en tiedä, mutta siitä ymmärrätte, että heidän\ntäytyy olla arkkipiispan vihollisia, yhtä varmaan kuin he ovat\nKristian-kuninkaan vihollisia, ja siksi täytyy heidän olla teidän\nystäviänne.\"\n\n\"Minun ystäviäni...\" matki kuningas, mutta hiljaa ja vapisevalla\näänellä.\n\n\"Niin, Kaarlo-kuningas, sen sanon... Heidän täytyy olla teidän\nystäviänne tai niiksi tulla, sillä päämääräänsä eivät he koskaan muuten\nsaavuta!... Eivätkä he saavuta sitä sittenkään!\"\n\n\"Kuinka, Niilo... mikseivät he sitä saavuttaisi?\"\n\n\"Koska teillä on toinen ystävä, joka on heitä mahtavampi!\"\n\n\"Kuka se ystäväni on?\"\n\n\"Ruotsin rahvas!\"\n\nKuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin\npuhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli\nkulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin,\nkuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli\nollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että\nhänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin\nero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän\noli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt\nlähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten\nkerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:\n\n    \"... onnea nurjaa kantaa saan.\"\n\nJa köyhyys...! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki\nKaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut\nniinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana\noleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin\näkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut\naikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.\n\nNyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo\nSturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa\nvoisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa\naikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei\nolisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin\npaljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden\nmuistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik\nPuken, hän muisti Broder Sveninpojan... olihan yksin se jalo ritarikin,\njoka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan\nja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo,\ntäytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän\ntunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka\nvuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa\noli murtunut.\n\nSenvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan\nkatsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan\nvastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois\nvaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä\njäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon\nläsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen\nolemukseensa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKosintaa ja harkintaa.\n\n\n\"Mitä siihen sanotte, Niilo\", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet\nlinnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman\nhuoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin\najatusten myllertäessä hänen mieltään. \"Mitä siihen sanotte,... tehän\ntiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne\nluona Penningebyssä?\"\n\n\"Tiedän!\" vastasi Niilo. \"Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä\nkuin yksi ritari...\"\n\n\"Kuka...?\"\n\n\"David Pentinpoika, mahtavan arkkipiispan veli!\"\n\nTästä kummastui kuningas suuresti. Hän ei ottanut aluksi oikein\nuskoakseen ritarin sanaa. Mutta Niilo sai sen pian hänelle\nselväksi. Hän kertoi myöskin, miten itse oli koettanut vapauttaa\nkuninkaantytärtä, kunnes vihdoin kuuli hänen olevan Tukholmassa.\n\nTämä kertomus, joka osoitti todeksi Magdalena neidin arvelun, teki\nkuninkaaseen vaikutuksen, jonka merkitys oli tavallaan ratkaiseva hänen\ntyttäreensä nähden, jota se koski. Hän huomasi kerrassaan, kuinka\nsyvästi oli loukannut Akselinpoikain sukua, ja Eerik-ritari, Turun\nlinnan herra, kohosi suuresti hänen silmissään.\n\n\"Mutta kuka sitten on se mies, joka on voittanut tyttäreni sydämen?\"\nkysyi kuningas äkkiä hetkisen äänettömyyden perästä.\n\n\"Ettekö sitä tiedä, Kaarlo-kuningas?\" kysyi Niilo takaisin\njonkunlaisella kummastuksella.\n\n\"En... en tiedä sitä!\"\n\n\"Entä tyttärenne... eikö hänkään?\"\n\n\"Ei tyttärenikään...! Tiedättekö te sen, Niilo?\"\n\n\"Tiedän, Kaarlo-kuningas!\"\n\nKuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein\ntyydyttämättömältä:\n\n\"Hyvä, hyvä, Niilo... sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on\nsydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko\nminulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on... Kuka\nhän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?\"\n\n\"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas... olen luvannut, etten sano hänen\nnimeään!\"\n\n\"Oih!\" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.\n\nMutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille\naloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui\nhuoneeseen.\n\n\"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!\"\nsanoi päällysmies.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. \"Hän\ntulkoon toisen kerran... Tänään en tahdo puuttua sellaisiin\nseikkoihin...\"\n\n\"Minä en luule...\" virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen\nläsnäollessa ajatustaan loppuun.\n\n\"Mitä et luule?... Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään\nsalaisuuksia tälle ritarille.\"\n\n\"Hm!\" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että\neräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, \"en\nluule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Ei!... luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen\npäähineen alta!\"\n\nNyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin\npiirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja\nmuistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän\nuskalsi tuskin hengittää.\n\n\"Anna hänen tulla sitten!\" käski kuningas.\n\nKlaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen\nkauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.\n\nHän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti\nnäki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla.\nHän tervehti kuningasta ritarillisesti.\n\nNeiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen\nsiksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa\noli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta\nsaattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea\nnousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin,\nhän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä\nmilloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata,\nkorkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina\nuneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja\nylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan\nonnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se\nvaltasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa,\nhenkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.\n\nKuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli\njuuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei\nIivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin\ntympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa\npuvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se\noli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.\n\n\"Terve teille, Kaarlo-kuningas\", alkoi Iivari-herra, \"ette suinkaan ole\nodottanut minua luoksenne.\"\n\n\"Myönnän sen!\" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla\näänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka\nei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.\n\n\"Sanoinkin teille suoraan, kuningas\", jatkoi ritari, \"etten aluksi\nollut leppeänä teitä kohtaan... Mutta kuultuani, että teitä oli\nhäijysti petetty, annoin vihani mennä... ja nyt tulen itse samalle\nasialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa... tulen\nkosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!\"\n\n\"Puhutte rohkeasti, ritari\", vastasi kuningas, \"rohkea on tekonnekin,\nellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan\nluokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!\"\n\n\"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä\nsiinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni\nmaan päällä, tyttärenne sydämen!\"\n\n\"Kuinka, herra Iivari!\" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin\nja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa\npurppuranpunaiseksi, \"tekö sitten olitte...?\"\n\n\"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan,\njonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai\nvastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin\ntotta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua\nauttakoot!\"\n\nKuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän\nastui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:\n\n\"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!\"\n\nMutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi.\nKuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili\nrakkaus neidon kauniilta kasvoilta.\n\n\"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari... suokaat anteeksi\nne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn,\nsydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin\nminun kohtaloni on ollut!\"\n\nSamassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa\nkauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet\nloistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa\nritaripuvussa.\n\nHän lankesi sitten polvilleen suudellen kuninkaan kättä. Kuningas nosti\nsilloin hänet ylös sulkien sekä hänet että tyttärensä syliinsä.\n\n\"Ja nyt kerron teille, kuinka kaikki on tapahtunut\", sanoi ritari\nsitten, \"ja senvuoksi juuri astuin tässä asussa eteenne, että näkisitte\nja huomaisitte, mitä petoksellani tarkoitin...! Ritarikunniani vaati\nmielestäni, että esiintyisin juuri siinä puvussa, jossa saavutin\nelämäni onnen, ja saada juuri sellaisena eikä muunlaisena kuulla\nkohtaloni ratkaisun!\"\n\nKuningas vastasi puristamalla ritarin kättä. Tämä kääntyi nyt Niiloon\npäin, joka nautti kuninkaan ja hänen tyttärensä onnesta aivan yhtä\npaljon kuin nämä itsekin.\n\nKlaus Lang seisoi ovella. Kyynel toisensa perään vieri hänen poskelleen\nja parralleen, vaikka hän näytti niin äreältä ja tuimalta kuin\nmahdollista. Sen hän teki kunnioituksen vuoksi. Sillä hän olisi\nhäpeästä punastunut, jos olisi luullut jonkun huomanneen hänen\nliikutuksensa. Hän oli senvuoksi pyyhkimättä kyyneleitään, ettei kukaan\nniitä äkkäisi.\n\n\"Sallikaa minun puristaa teitä rintaani vasten, herra Niilo!\" huudahti\nIivari. \"Te olette ritari oikeaa maata, ja ellen olisi Iivari\nAkselinpoika, en tahtoisi koko maailmassa vaihettaa osaani kenenkään\nmuun kuin teidän kanssanne!\"\n\nTyyni Niilo-herra hymyili ylen onnellisen Iivari-herran avomieliselle\ntunnustukselle, mutta vastasi lämpimästi hänen tunteenpurkaukseensa.\n\n\"Käykäämme nyt vihdoinkin sitten katsomaan tulevaa puutarhaa!\" sanoi\nkuningas aivan toisella mielin kuin äsken sekä katsoi hymyillen\nNiiloon.\n\nKaikki lähtivät isosta salista linnanpihalle. Iivari-herra riensi\nsilloin hevosensa luo, ja otti matkakapineistaan joutsen ja nuolen,\njonka kärkenä oli suuri pallukka. Se kädessään käski hän erään\npaistinhuoneen vieressä olevan palvelijan tuoda sytytetyn soihdun\nhänelle ruusulehtoon.\n\nHe menivät, ja Kaarlo-kuningas näytteli innolla, miten aikoi järjestää\nja laatia linnan ympäristöt tehdäkseen ne kauniiksi. Niilo ei voinut\nolla surumielisesti hymähtämättä muistaessaan, mitä kuningas teki\nViipurin linnanherrana ollessaan, ja ajatellessaan, kuinka mahdotonta\noli nyt saada aikaan pientä osaakaan siitä, mitä hän oli mielessään\nsommitellut. Hän kuunteli kuitenkin kuninkaan ehdotusta näöltään mitä\nsuurimmalla tarkkaavaisuudella.\n\nNyt tuli mies tuoden päresoihtua.\n\n\"Mitä aiotte?\" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin\nvaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti\nolivat tietysti kahden erillään heistä, \"mitä, Iivari herra, aiotteko\nnyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?\"\n\n\"Aion!\" vastasi ritari reippaasti, \"niin aion, kuningas. Luulen\nkuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla,\nteille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!\" Tätä sanoessaan hän\nsytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan\nylöspäin.\n\nPalava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla.\nTämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei\nkaulaketjun mennessään. Hän lausui:\n\n\"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin\npaljon vaivaa nähdä tuota varten.\"\n\nMutta nyt oli kuin nuoli palavine palloineen olisi sattunut\nkuninkaaseen itseensä. Hänen kasvonsa kävivät tuhkaharmaiksi ja hän\nkääntyi äkkiä toisaalle. Iivari herra ja kuninkaantytär olivat\nkääntyneinä rantaan päin eivätkä siis huomanneet sitä, mutta Niilo\nriensi kiireesti hänen luokseen luullen äkkinäisen pahoinvoinnin häntä\nkohdanneen. Kummakseen huomasi hän kuitenkin, että kuningas tarvitsi\nnyt vähemmin kuin koskaan hänen apuaan. Hän näytti melkein pikemmin\nhaluavan sysätä häntä luotaan, vaikka hän heti seuraavana hetkenä\nojensi hänelle kätensä ikäänkuin korjatakseen epäystävällisyyttään,\nsaamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.\n\n\"Menkäämme nyt rannalle!\" huusi Iivari Akselinpoika, joka oli ruvennut\nneidon kanssa kiipeämään kalliolle, \"menkäämme rannalle, niin saanemme\nnähdä, että nuoleni on saanut jotakin aikaan.\"\n\nTämä keskeytti suotuisalla tavalla kuninkaan tuskallisen mielialan,\njonka valtaan hän oli nähtävästi joutunut. Niilo ojensi hänelle\nkätensä, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt aluksi tahtovan ottaa\nvastaan. Sitten he menivät rannalle.\n\nHe eivät olleet vielä tulleet kauaksi, ennenkuin näkivät uhkean laivan\npistävän näkyviin erään kallion takaa. Mastot välkkyivät kuin kultaiset\nja purjeet paistoivat auringossa kuin hienoin silkki.\n\n\"Se on Joutsen, Iivarin laiva!\" huusi kuninkaantytär iloisella\nihastuksella isälleen.\n\nTämä oli seisahtunut laivan nähtyään, ja hän silmäili mielihyvällä\nkaunista näkyä. Hän riensi rantaa alas ja antoi nyt mielellään Niilon\ntukea itseään vaarallisella kalliopolulla.\n\n\"Niin, se on minun laivani!\" sanoi Iivari herra kuninkaan tultua\nrannalle, \"ja minä kutsun teidät, Kaarlo kuningas, vieraakseni\nJoutsenelle. Se tulee Turusta, ja jos veljeni kokilla on hiukkaakaan\nomanarvontuntoa lihavassa ruumiissaan, niin luulen voivani tarjota\nkuninkaalle kuninkaallisia herkkuja!\"\n\nKuningas hymyili varsin tyytyväisenä.\n\nLaivasta laskettiin vene vesille, ja kullalla ommeltu matto, jolla oli\npeitetty penkeillä, ja veneen perässä olevat tyynyt loisti kuin komea\nkukka auringonpaisteessa.\n\nKuninkaantyttärelle tämä oli kuin unennäköä. Hän katseli pieniä\naaltosia, jotka välähtelivät lahdella yhdistyen toisiinsa ja vaihtaen\nmuotoaan, pysyen kuitenkin yhä samana säihkyvänä sädevyönä raittiin\nmeren kirkkaalla selällä. Tämä vaikutti neitoon aivan ihmeellisesti,\nhänestä tuntui kuin olisi ollut taikamaailmoissa. Meri, joka oli nyt\nniin rauhallisena, mutta joka kuitenkin voi pauhata vuorenkorkuisissa\naalloissa, oli neidon kaltainen, jonka nuoruuden riehakas veri on\nasettunut auringon lämpimän suudelman vaikutuksesta. Ja kuinka\nkernaasti hän kuitenkin uhrasi vapautensa hehkuvalle rakkaudelleen, ja\nmitä oli merenneidon sulhanen, joka ei milloinkaan tullut häntä sen\nlähemmäksi vaan kulki yhä rataansa taivaalla silmäten vaan alas\nrakastettuunsa, — mitä se oli hänen ritarinsa, Iivari Akselinpojan\nrinnalla?\n\nMutta samassa katosi säteilevä kultavyö, ja aaltoset kävivät\nkorkeammiksi, tummemmiksi. Oli tukahuttavan kuuma iltapäivä, ja juuri\nvenheen rantaa lähestyessä nousi taivaalle uhkaava ukkospilvi peittäen\nauringon, ja samassa kuului kumea jyrähdys.\n\nIivari herran katse synkkeni yhä, ja suuret, raskaat sadepisarat, joita\nalkoi samassa putoilla, eivät olleet omiaan poistamaan hänen pahaa\ntuultaan. Kuningas huomasi sen ja ehdotti, että syötäisiin päivällinen\nlinnassa, mutta siihen ei Iivari herra mielellään suostunut laivalla\nvalmistettujen herkkujen vuoksi.\n\n\"Joutsenella aterioiminen tällaisella ilmalla, kuten nyt näyttää\ntulevan\", sanoi silloin Niilo herra, \"ei tulle kovinkaan hupaiseksi.\nJos siis sallitte minun antaa neuvoa, niin ehdottaisin, että antaisitte\nnoutaa koko aterian sekä veljenne kokin laivalta linnaan, Iivari\nherra!\"\n\nTämän ehdotuksen hyväksyivät kaikki, ja veneen palatessa takaisin\nlaivalle läksivät kuningas tyttärineen ja molemmat ritarit linnaan.\nUkkonen alkoi jylistä yhä lähempänä, ja salamat leimahtelivat tummalla\ntaivaalla. Pian saapui myöskin kaksi venettä rantaan, ja reippaat\npalvelijat kantoivat maukkaan aterian linnansaliin, jonka pöytä kohta\nnotkui hopean ja kullan ja kaikenlaisten ruokain ja juomain painosta.\n\nLopuksi saapui eräs ritari yhtä loistavassa puvussa kuin\nIivari-herrakin. Se oli hänen veljensä, mahtava Eerik-herra. Kuningas\nastui hymyillen häntä vastaan, ja ritari vastasi tervehdykseen\nkohteliaasti ja ylevästi, kuten häneltä sopi odottaakin.\n\nLyhyen, sisällöttömän keskustelun jälkeen istuttiin pöytään. Aluksi\nvallitsi seurassa hieman painostava mieliala, johon oli syynä osittain\nukonilma, joka juuri nyt puhkesi rankasti sataen täyteen voimaansa\nlinnan kohdalla, osittain se äkkinäinen muutos, joka nyt oli tapahtunut\nkuninkaan ja näiden ritarien keskinäisissä suhteissa. Jokainen seurassa\nolija tunsi sitä itse kohdastaan. Mutta mikäli aika kului, katosi\nkankeus puheesta ja käytöksestä, ja keskustelu muuttui lämpimäksi ja\nsuoraksi.\n\nEerik-herra puhui Ruotsin tilasta arkkipiispa-valtionhoitajan aikana,\nhuomauttaen, kuinka omituista lopultakin oli, että Ruotsin kansaa oli\npappi hallitsemassa, ja kuinka oikeassa kansa oli huutaessaan, ettei\nvaltakunta ollut mikään papintila. Kuningas yhtyi siihen, ja siten\njohduttiin vähitellen nykyoloista tulevaisuuteen.\n\nSiinäkään ei syntynyt erimielisyyttä. Molemmat veljekset, Eerik-herra\nja kuninkaan vävy, etenkin jälkimmäinen, puhuivat innokkaasti siitä,\nettä muutos täytyi tapahtua. Kuningas myönsi sen. Hän oli nyt rohkeampi\nsekä viinin vuoksi että siitä syystä, että mahtavat Akselinpojat olivat\nnyt häneen yhdistettyinä.\n\nNiilo Sture oli harvasanainen. Hän pysyi koko ajan vaan tarkkaavaisena\nkuuntelijana, kun ei saanut johdatetuksi puhetta toisille aloille.\nEerik-herra ehkä huomasi tämän tai hänen tarkoituksensa oli saada\nNiiloa ottamaan tehoisammin keskusteluun osaa; hän kääntyi hänen\npuoleensa täytetty malja kädessään ja lausui:\n\n\"Te olette niin harvasanainen, ritari Niilo... luulen kuitenkin, että\ntekin olette saanut maistaa tarpeeksi arkkipiispan hallitusta\ntoivoaksenne sitä loppuun?\"\n\n\"Olenpa kyllä\", vastasi Niilo, \"olen siinä asiassa samaa mieltä kuin\ntekin!\"\n\n\"Tahdon sanoakin teille, että saatte luottaa minuun, herra Niilo!\"\n\nHän puhui kuin mies, joka tietää olevansa sekä vallaltaan että\narvoltaan etevämpi, ja tuskinpa hän olisi niin auliisti luvannutkaan\napuaan, jos olisi arvannut pitää pöytäkumppaniaan kilpailijanaan. Niilo\nei ruvennut heittämään umpimielisyyttään, vaikkei Eerik-herran\nalentuvainen huomaavaisuus ollutkaan hänelle aivan mieleen.\n\n\"Rehellinen kiitos hyvästä lupauksestanne, herra Eerik\", sanoi hän,\n\"joko sitten puhunette vaan yleisesti, tai tarkoitatte jotakin\nerityistä asiaa!\"\n\n\"Jälkimmäistä, herra Niilo... tietysti jälkimmäistä!\"\n\n\"Mitä nyt... ette ole minulle siitä puhunut mitään, herra Niilo!\"\nlausui kuningas. \"Uhkaako teitä joku vaara vai...?\"\n\nKuninkaan katse osoitti sekä kummastusta että levottomuutta, ja hänen\näänensä oli epävarma ja vapiseva, kuin hän olisi pelännyt kuulla\nvastausta.\n\n\"Hänen armonsa arkkipiispa\", vastasi Eerik-herra, \"on manannut\nNiilo-herran eteensä... Siitä ymmärrätte, Kaarlo-kuningas, kuinka\nvaltakunnan laita on, varsinkin kun jokainen tietää, ettei arkkipiispa\nlähetä sellaisia viestejä leikin ja pilan vuoksi.\"\n\n\"Niin on kuin herra Eerik sanoo\", virkkoi Niilo. \"Jöns-arkkipiispalta\nei minulla liene odotettavissa muuta kuin pahaa.\"\n\n\"Hm!\" huokasi kuningas ikäänkuin sanoakseen: \"Niilo parka, Niilo\nparka!\"\n\n\"Minua ihmetyttää kuitenkin, Eerik-herra\", jatkoi Niilo, \"että te\ntiedätte sen?\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi tämä, \"ja tiedän senkin, että arkkipiispa on\nkauheasti vihastunut siitä, että olette häntä välttänyt.\"\n\n\"Soo-o... hän antaa siis minulle enemmän kunniaa kuin luulinkaan.\"\n\nEerik-herra heitti läpitunkevan silmäyksen Niiloon, mutta huomatessaan,\nettä se oli ritarille vaivaksi, teki hän käänteen lausuen:\n\n\"Luulen kuitenkin, että Eerik Akselinpoikakin jotakin voi Ruotsin\nvaltakunnassa, ja saatte luottaa minuun, Niilo Sture, saatte luottaa\nminuun. Jos, kuten arvaan, aiotte noudattaa arkkipiispan tahtoa ja\nmennä hänen puheilleen, niin tarjoudun teille seuralaiseksi, tässä on\nkäteni siitä, herra Niilo!\"\n\nNiilo tarttui tarjottuun käteen ja kiitti. Mutta se ei kuitenkaan\ntapahtunut niin lämpimästi kuin Eerik-herra olisi toivonut. Ritarin\nkoko käytöksessä oli jotakin vaiteliasta. Mutta kuningas nyökkäsi\nystävällisesti Eerik-herralle ikäänkuin kiittääkseen häntä avusta, jota\nhän tarjosi rakkaalle Niilo Sturelle.\n\nKuningas katseli nähtävästi Niiloa ja kaikkea, mikä häntä koski, sen\netuluulon mukaan, joka häneen oli tästä ritarista ennen syntynyt. Niilo\nhuomasi sen, ja se vaivasi häntä, mutta hänen käytöksensä pysyi yhtä\ntyynenä kuin ennenkin. Ainoastaan hieno punastus ilmaisi, että nyt\nkosketettiin hänen ritarikunniaansa niin läheltä, että hän tuskin voi\nsitä suvaita. Iivari huomasi sen ja tarttui nopeaan pikariinsa.\n\n\"Juon teidän maljanne, herra Niilo\", sanoi hän, \"ja tunnustan suoraan,\nettei Kaarlo-kuninkaalla ole Ruotsin valtakunnassa niin jaloa, niin\nuljasta ritaria kuin te, ja minä pidän itseäni onnellisena sinä\nhetkenä, jona saamme toistemme rinnalla taistella, ja olen varma, että\nse aika pian koittaa.\"\n\n\"Siihen minä yhdyn!\" lausui Eerik-herra innokkaasti ja nousi\nseisoalleen tyhjentäen maljansa pohjaan asti.\n\nKuningas katseli ihmetellen ympärilleen. Hän tiesi kyllä, katsellessaan\ntätä sukulaistaan ilman mitään etuluuloja, että hän oli aivan toinen\nmies, kuin minä hän oli tottunut häntä pitämään, mutta sitä hän ei\nolisi koskaan uskonut, että niin mahtavat miehet kuin Akselinpojat\nhäntä näin korkealle kohottaisivat.\n\nNiilo kumarsi ritarille ja sanoi, ennenkuin istui:\n\n\"Olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, että nimittäin kohta\nsaadaan taistella, ja minä kiitän teitä hyvistä ajatuksistanne minusta.\nAikanaan saataneen nähdä, vastaanko niitä vai en, mutta yksi asia on\nvarma... se nimittäin, etten ennen lepää, ennenkuin te olette taasen\ntulleet valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas!\"\n\nTätä sanoessaan katseli hän Eerik-herraa, ja oli huomaavinaan, että\ntämän kasvoilla väri hiukkasen muuttui. Kuninkaalla taasen oli\nkyyneleet silmissä, ja kun puhuja käänsi lopuksi katseensa häneen,\nojensi hän vapisevan kätensä hänelle.\n\n\"Niilo, Niilo!\" änkytti hän, \"tämä on liian paljon, liian paljon!\"\n\nMutta ei Niilo eivätkä muutkaan ymmärtäneet kuninkaan sanain\ntarkoitusta, eikä tämäkään antanut enempää tilaisuutta selittämisiin,\nsillä heti kun tämä malja oli tyhjennetty työnsi hän tuolinsa syrjään\nja riensi sisempään huoneeseensa.\n\nMuutkin nousivat pöydästä, ja kuninkaantytär kiirehti isänsä luo.\nEerik-herra koetti alkaa uutta keskustelua Niilon kanssa. He puhelivat\nkaikkein yleisimmistä asioista, kunnes Klaus Lang astui kotvasen\nkuluttua saliin ja kävi suoraan Eerik-herran luokse.\n\n\"Pihalla on eräs asemies, joka haluaa puhutella teitä!\" sanoi\npäällysmies.\n\n\"Eräs asemies\", huudahti Eerik kiivaasti, \"kenen hän on, ja mistä hän\ntulee?\"\n\n\"Luulen, että hän on omianne, ja ellen väärin tunne, hän on Olli Råd.\"\n\n\"Olli Råd täällä!\" huudahti Eerik-herra käyden samassa kärsimättömiksi,\njota kuitenkin koki salata päättämällä lauseen, jonka päällysmiehen\ntulo oli keskeyttänyt. Hän lausui: \"Haluaisin hartaasti keskustella\nkanssanne ja kuulla mielipidettänne eräissä asioissa, herra Niilo.\nToivon senvuoksi, että suotte minulle jonkun hetken tänä iltana sitä\nvarten.\"\n\n\"Noudatan mielelläni tahtoanne!\" vastasi Niilo, jolloin Eerik-herra\nläksi.\n\nTämä riensi ensin linnanpihalle. Sade oli lakannut, ja taivas oli\nkirkas. Hän astui muutamia askelia, mutta samassa tuli hevostallista\nOlli Råd, hänen asemiehensä, häntä vastaan. Hän oli jykeätekoinen,\nvankkaruumiinen mies, hyvän ja neuvokkaan näköinen. Hän oli Eerik\nherran oivallisin palvelija. Nytkin hän oli ollut isomman osan kesää\nRuotsissa valvomassa herransa etuja.\n\n\"Sinäkö, Olli?\" kysyi ritari kummastuneena. \"Sinulla mahtaa olla\ntärkeitä tietoja, sillä en sinua vielä odottanut.\"\n\n\"Saavuin Turkuun samana päivänä, jona te sieltä läksitte veljenne\nlaivalla\", vastasi mies, \"ja kun ei kukaan tiennyt sanoa, milloin\npalaisitte, niin päätin ratsastaa tänne Raseporiin. Sillä se, mitä\nminulla on teille sanottavaa, ei voi tulla tietoonne liian aikaisin,\nmutta kyllä liian myöhään.\"\n\n\"Hyvä, Olli!... Olen hyvin halukas kuulemaan uutisesi.\"\n\nSitten kääntyi Eerik-herra linnaan päin aikoen mennä sisään taas, mutta\nOlli tarttui hänen käsivarteensa lausuen:\n\n\"Voimmeko häiritsemättä keskustella siellä?... Muuten on parempi, että\nmenemme avoimelle kentälle; siellä saa usein olla asiaankuulumattomilta\nkuulijoilta paremmin rauhassa kuin neljän seinän sisässä. Ja parempihan\non olla ihan varma kuin epävarma.\"\n\n\"Se herättää tarpeetonta huomiota, Olli\", lausui ritari, \"luulenpa,\nettä linnassa sentään löytyy huone, jossa kuninkaan vävyn veli saapi\nhäiritsemättä puhella palvelijansa kanssa!\"\n\nHe menivät siis sisään, ja Eerik-herra tapasi isossa salissa Klaus\nLangin, jolle sanoi, mitä halusi. Tämä vei heidät silloin muutamaan\nsyrjäiseen huoneeseen, jossa ei tarvinnut olla pelkoa kuuntelijoista\neikä äkkinäisistä todistajista. Hän tarkasteli kuitenkin Ollin kanssa\ntyystin joka seinän ja joka raon, ennenkuin alkoivat keskustelunsa.\n\n\"Te puhuitte minulle kuninkaan vävystä, herra Eerik?\" alkoi Olli\nkatsoen iloisella hämmästyksellä herraansa.\n\n\"Niin, Olli\", vastasi tämä, \"asia on päätetty. Mutta siitä toiste. Nyt\nhaluan kuulla, mitä meren takana on tapahtunut, koska olet itse tullut\nsieltä tänne.\"\n\n\"Jos luulette, ettei se koske ensinkään veljenne naimista, herra Eerik,\nniin erehdytte. Jos olen oikein päässyt arkkipiispan tuumain perille,\nniin olette juuri sillä tehneet ne tyhjiksi. Ja saatte olla varma, että\nellei pian tapahdu, mitä tapahtuva on, niin ei sitä tapahdu ollenkaan!\"\n\n\"Arkkipiispan tuumat tehty tyhjiksi... tyhjiksi veljeni kihlauksen\nkautta karkoitetun kuninkaan tyttären kanssa?\"\n\n\"Kuten sanon, herra, ja minulla on täydet syyt olettaa, ettei minua ole\nviety harhaan... Tiedättehän, ettei palvelijallenne ole vielä konsaan\nsitä sattunut; nimeni ei ole suotta Råd [= neuvo].\"\n\nMies näytti tulevan pahalle tuulelle herransa epäilyn johdosta, mutta\noli sitä innokkaampi todistamaan tietojensa todennäköisyyttä.\n\n\"Kysymyksessä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin jonkun\nKaarlo-kuninkaan tyttärien kihlaaminen Kristian-kuninkaan pojalle!\"\nselitti mies. \"Sittenhän siirtyy valtakunta täydellä perintö-oikeudella\nHannu-junkkerille ja sitten vielä täydellisemmällä perintö-oikeudella\ntämän tulevalle pojalle. Ja niinkauan kuin arkkipiispa elää, hallitsee\nhän Ruotsia valtionhoitajana. Miten asian laita lieneekin, varmaa on,\nettä arkkipiispa on saanut tietää veljenne kosinnan, eikä hän ole\nmillään hinnalla salliva teidän ja karkoitetun kuninkaan yhtymistä.\"\n\nEerik-herra vaipui ajatuksiinsa.\n\n\"Tiedän kyllä\", sanoi hän sitten kuin itsekseen, \"ettei arkkipiispa ole\nminun eikä sukulaiseni ystävä...\"\n\n\"Ja nyt vähemmin kuin milloinkaan, herra Eerik\", lausui Olli, \"niin.\neipä ole kaukana, ettei hän pidä teitä vaarallisimpana vihollisenaan.\nVarmaa on ainakin, että hänellä on selkoa yhdestä ja toisesta\naikeestanne, sen näin selvästi mustan, yskivän Helmich-kaniikin\npuheista, joka on kuten tietty aina ollut arkkipiispan oikeana\nkätenä...\"\n\n\"Mitä siis kuulit?\"\n\n\"Sen, että te tavottelette Ruotsissa valtaa... Ensin pyritte\nvaltionhoitajaksi, ja sitten... kun on kerran päässyt valtaistuimen\nportaille asti, ei ole enää vaikeata ottaa kuninkaankruunua, joka sen\npäällä riippuu, ja panna sitä päähänsä... Sen on eräs Ruotsin herroista\ntehnyt kerran ennen teitä. Kun veljenne sitten olisi niin läheisessä\nsukulaisuudessa tämän kanssa, olisi tarkoituksenne — niin he arvelevat\n— asettaa Kaarlo-kuningas valtaistuimelleen takaisin ja tulla sitten\nhänen seuraajakseen tai antaa Iivari-herran tulla hänen seuraajakseen,\nmiten teitä vaan miellyttäisi.\"\n\n\"Hm! Noilla miehillä on terävä silmä!\"\n\nEerik-herra pani kätensä selän taakse ja käveli pariin kertaan lattian\nyli.\n\n\"Nyt ymmärrätte\", jatkoi Olli, \"että kun huhu ehtii levitä siitä, että\nveljenne on saavuttanut kuninkaantyttären käden, on arkkipiispa joka\nhetki teitä vaanimassa... Äitelä kaniikki antoi minun vielä ymmärtää,\nettä arkkipiispalla on vielä muutakin mielessä, ja vaikkei hän tahtonut\nsitä sanoa, niin olen sen kuitenkin saanut tietää Kettil-piispan\nmieheltä, joka on reipas nuorukainen, hänet ottakaa palvelukseenne...\nHän kertoi, mitä se on...\"\n\n\"No, mitä?\"\n\n\"Jakaa Ruotsin valtakunta sen mahtavimpain herrain kesken!\"\n\n\"Jakaa Ruotsin valtakunta!\" huudahti ritari pysähtyen kesken käyntiään\npalvelijansa eteen. \"Jakaa Ruotsin valtakunta, niinkö?\"\n\n\"Niin, ja te tulisitte yhdeksi jakajista saaden osuutenne vaivasta.\"\n\n\"Olipa hänen armonsa, arkkipiispa, sillä kertaa hiukan liian hyvä!...\nKeitä muita siihen tulisi?\"\n\n\"Arkkipiispa itse tietysti, sitten Kaarlo-kuningas...\"\n\n\"Kaarlo-kuningas?\"\n\n\"Niin... hänpä ei kauan eläne, tuo vanha kuningas, mutta kaikkein hänen\nkannattajainsa suu on jollakin tavoin tukittava, erittäinkin Niilo\nSturen, joka on nykyään arkkipiispan verisimmän vihan esine...\"\n\n\"Hyvä, luulen, että Niilo herra kyllä puolensa pitää!... Sinä synnytät\nsiis itse sodan, musta pappi. Hyvä, minä otan vastaan hansikkasi, ja\npian saataneen kuulla, sinullako vai Eerik Akselinpojalla on\nRuotsinmaassa enemmän sanomista... Teit hyvin, Olli, kun et viivytellyt\nnäitten tietojen tuomista. Saat heti nousta ratsullesi ja lähteä\nTurkuun käskemään voutini panna laivat lähtövalmiiseen kuntoon. Varsin\npian olen lähtevä niillä Ruotsiin... Millainen oli mielestäsi sekä\nherrain että rahvaan mielentila?\"\n\nOlli Råd nyökkäsi luottavasti ja rehellisesti herralleen, osaksi kuin\nvastaukseksi tämän antamaan kiitokseen, osaksi jonkinlaiseksi\njohdannoksi siihen, mitä aikoi sanoa.\n\n\"Mitä teihin tulee ja teidän aikeisiinne, herra Eerik, olen huomannut\nmielialat aivan suotuisiksi. Ja jos saatte avioliiton toimeen, niin\nauttaa se teitä päämääräänne lähelle, sillä sitenhän tulevat kuninkaan\nkannattajat teidän puolellenne ja sitäpaitsi kaikki ne, jotka ovat\narkkipiispan hallitukseen tyytymättömiä, joita ei ole vähä!\"\n\n\"Mitä avioliittoon tulee, lienee siinä nyt enää mahdoton tehdä mitään\nsinne tai tänne...\"\n\n\"Kaikkea, herra\", lausui Olli vilkkaasti ja vakuuttavasti, \"kaikkea voi\nsiinä vielä tehdä joka suuntaan, kun kerran on Jöns-arkkipiispa\nkysymyksessä!\"\n\nKlaus Lang tuli nyt huoneeseen keskeyttäen heidän salaperäisen\nkeskustelunsa. Hän toi pyynnön kuninkaalta, joka halusi Eerik-herran\nkanssa keskustella. Tämä oli heti valmis suostumaan, kun Olli Rådkin\noli jo ehtinyt tärkeimmät tietonsa antaa. Hänen oli kuitenkin vaikea\nvastata kuninkaan kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä sanomia mies oli\ntuonut, joiden tärkeyttä todisti juuri heidän pitkä erinäinen\nkeskustelunsa. Hän suoriutui niistä kuitenkin jotenkuten, ja kuningas\noli koko päivän iloisemmalla ja hilpeämmällä tuulella, kuin Klaus Lang\nvoi muistaa hänen olleen siitä asti, kuin arkkipiispa palasi takaisin\nvankeudestaan Tanskasta.\n\nIlman vähintäkään vaikeutta kummaltakaan puolen sovittiin avioliiton\nehdoista ja päätettiin, milloin häät pidettäisiin ja kutka noutaisivat\nmorsiamen. Sillä Eerik-herra tahtoi häät vietettäväksi Ruotsissa, joko\nTukholmassa tai jossakin muussa isommassa linnassa. Kuningas suostui\nsiihen sitä mieluummin, kun hän siten pääsi kaikista kustannuksista,\njoita häiden pitäminen Raseporissa olisi vaatinut. Myötäjäisistä ja\nmaatiloista, jotka kuninkaantytär saisi, ei tällä kertaa paljon\npuhuttu.\n\n\"Meidän asiaksemme tulee\", sanoi Eerik-herra jalolla ritarillisuudella,\n\"antaa tukea niille neuvoston päätöksille ja kirjoille, jotka\ntunnustavat teille, Kaarlo-kuningas, omistusoikeuden kaikkiin niihin\nlinnoihin, maihin, lääneihin, kruununpantteibin sekä osto- ja\nperintöomaisuuteen, jotka ovat nyt jonkun aikaa olleet teiltä\nriistettyinä.\"\n\nKun tämä oli valmiina, oli sekä kuningas että Eerik-herra mitä\nparhaimmalla tuulellaan. Jos joku olisi nyt sattunut osoittamaan\nedelliselle Niilo Sturea ja Eerik-herraa ainoiksi, joiden avulla hän\nvoisi saada kruununsa takaisin, olisi hän varmaan epäröimättä viitannut\nEerik-herraan ja kääntynyt hartioitaan kohauttaen pois Niilo Sturesta.\n\nIllalla, Eerik-herran keskustellessa veljensä ja tämän morsiamen\nkanssa, kääntyi Niilo-herra kuninkaan puoleen. Hän arveli, että tämä\nnyt, kun hänen mielensä näytti olevan vanhasta surustaan päässyt,\nottaisi helpommin ja rohkeammin kuullakseen hänen puhettaan.\n\n\"Huomenna, Kaarlo-kuningas\", sanoi hän, \"puhumme asiastani, johon\nodotan silloin vastausta...\"\n\n\"Asiastanne, rakas sukulaiseni... mitä se koskee?\"\n\n\"Se koskee Ruotsin kruunua!\"\n\nKuningas katsoi häneen ja hänen katseessaan oli pelkoa, levottomuutta,\nepäröintiä ja jonkunlaista arkuutta omituisella tavalla yhdistyneinä.\nHän laski puhuvalla liikkeellä kätensä Niilo Sturen olalle ja lausui:\n\n\"Jalo sukulaiseni, joko puhumme siitä tänään tai huomenna, emme.\nkuitenkaan tulle mihinkään tulokseen... Kääntykää Eerik-herran puoleen,\nhän eikä kukaan muu voi sen tehdä ja hän siihen kykenee! Tulkaa hänen\nystäväkseen ja auttakaa häntä, niin luulen, että jotakin saadaan aikaan\nmeidän ja Ruotsimme parhaaksi.\"\n\nSalama lennähti Niilo Sturen silmistä.\n\n\"Kenen puoleen käännyn sitä työtä varten, jonka olen ottanut\ntehdäkseni, siitä pidän itse huolen, Kaarlo-kuningas... Sanokaa siis\nvarmasti, mikä on tahtonne, sillä huomenna minun täytyy lähteä\nRaseporista.\"\n\n\"Älkää suuttuko, Niilo... ottakaa minusta oppia. Minäkin tunsin kerran\nvallan ja voiman suoniani paisuttavan, ja luulin heiluttavani Ruotsin\nkruunua miekkani kärjessä... Voi, kuinka petyinkään!\"\n\n\"Te unhotitte aina tärkeimmän, kuningas... Te unhotitte Ruotsin\nrahvaan. Jos muistatte, sanoin teille kerran, että siinä juuri oli\nteidän kuninkuutenne tuki.\"\n\n\"Niin, olette oikeassa, Niilo... Olette oikeassa, älkää suuttuko\nminuun... Niitä sanoja olen muistava testamentissani, jos milloinkaan\nsitä loppuun kirjoitan... Mutta nykyoloissa on parhainta, että\nkäännytte Eerik-herran puoleen, ellei hän voi sitä tehdä, ei sitä voi\ntehdä kukaan!\"\n\nSitten jätti kuningas Niilon astuen tyttärensä ja molempain\nAkselinpoikain luokse.\n\nSilloin ilmestyi Niilo Sturen kasvoille surumielinen hymy. Tuollainen\nhorjuvaisuus, tuollainen sokeus omaa todellista etuaan kohtaan ei\nvoinut herättää hänessä muuta kuin sääliä. Se oli ajattelematonta\nleikkimistä pohjattoman kuilun reunalla, mutta lapsella, joka siinä\nleikki, oli harmaat hapset. Siinä kasvava kukka oli Ruotsin kruunu,\nmutta jokainen voi hyvin nähdä, ettei hänen kätensä milloinkaan sitä\nsaavuta.\n\nViheriän ritarin sanat muistuivat Niilon mieleen ihmetyttäen häntä\ntotuudellaan. Kaarlo-kuninkaasta ei enää ollut. Mutta Niilon mieleen\ntuli tänä hetkenä hänen hurskaan vaimonsa kuva ilmielävänä, ja hänen\nsanansa kaikuivat ritarin korvissa. Heikkoa kuningasta, joka ei\njaksanut itseään kannattaa, voi vahva ja uskollinen käsi johtaa, ja\ntässä täytyi johtaa vasten tahtoaankin. Ei hän ollut milloinkaan voinut\nniin selvästi nähdä kuninkaanvallan ja rahvaanvallan eroavaisuutta kuin\nnyt, ja hänen vuosia kestäneet mietteensä muodostivat nyt täydellisen\nsoinnun.\n\nHän ottaa viedäkseen rahvaan avulla Ruotsin asiaa eteenpäin joko\nvoittoon tai kuolemaan. Ja kun kerran hänen kädessään on Ruotsin\nkohtalo, niin saa Kaarlo-kuningas kuolla sen tiedon rauhoittamana, että\nRuotsi saattoi elää itsenäistä elämää itse valitsemansa kuninkaan\njohdolla.\n\nIllallisen jälestä pyysi Eerik-herra Niiloa saapumaan lupaamaansa\nkeskusteluun, ja he läksivätkin samaan erillään olevaan huoneeseen,\njossa edellinen oli jo ollut.\n\n\"Te tarvitsette apua, herra Niilo!\" sanoi hän ihan ilman valmistusta\nkäyden asiaan, sulettuaan ensiksi oven, \"te tarvitsette apua, ja minä\nolen valmis antamaan sitä teille!\"\n\n\"Tämä apu on vähän kiireistä, herra Eerik\", vastasi Niilo vältellen.\n\n\"Niin, herra Niilo, tapani on lausua suoraan mitä sydämelläni on. Te\nsaatte oppia tuntemaan Akselinpoikia, meillä on tapana auttaa toisiamme\nja toistemme ystäviä sanoilla ja töillä... Tunnen suhteenne\narkkipiispaan, ja sanon vielä kerran, että saatte luottaa minuun.\"\n\nOli selvää, että ritari harkitsi saavansa vasta-apua sanoilla ja\ntöillä. Niilo oli ainakin siitä vakuutettu. Hän ei tosin voinut olla\nhuomaamatta, mitä todellista etua ritarin ystävyys tuotti hänelle hänen\nensi esiintymisessään, etenkin hänen kohtauksessaan arkkipiispan\nkanssa, jota hän ei ollut päättänyt karttaa. Mutta hän ei tahtonut\nantaa ritarille pienintäkään aihetta perustaa sille mitään semmoista,\njoka saattaisi häiritä ja ehkäistä Niilon omaa toimintavapautta\nvastaisuudessa. Sitäpaitsi oli Eerik-herran koko olennossa jotain\nmahtavammuutta, mikä ei ollut Niilon mieleen.\n\n\"Mitä arkkipiispaan tulee\", sanoi Niilo senvuoksi, \"niin toivon\nselviytyväni hänestä yksinäni, kenenkään avutta.\"\n\n\"Niinkö ajattelette, herra Niilo... varoitan teitä kuitenkin, sillä\narkkipiispa Jöns on mies, joka ei tunne mitään arveluita, huomatkaa, ei\nmitään arveluita, kun hänen on raivattava tieltään vaarallinen tai\nvihattu vihamies!... Hyvä, kuten tahdotte! En luullut kuitenkaan teidän\nkunnianne siitä kärsivän, jos sallisittekin minun tässä asiassa\nmäärätä. Lähden nyt heti Ruotsiin, ja kutsun teidät seuraani,\ntahdotteko!\"\n\nTätä tarjousta ei Niilo voinut hyljätä loukkaamatta tavallisen\nkohteliaisuuden vaatimuksia. Hän kiitti siis Eerik-herraa siitä.\n\n\"Arkkipiispaan ollaan tyytymättömiä, ja syystä, herra Niilo... mutta\nnyt on meidän korjattava se paha. Pankaamme toimeen herrainpäivät, ja\nminua haluttaa nähdä, rohkeneeko mahtava arkkipiispa asettua Ruotsin\nkoko ritaristoa vastaan.\"\n\n\"Ruotsin koko ritaristoa...?\" kysyi Niilo, joka ei oikein ymmärtänyt\nritarin tarkoitusta.\n\n\"Niin, herra Niilo... Aion puhua Ruotsin puolesta Ruotsin herroille ja\nmiehille, ja jos he kuuntelevat puhettani, kuten syystä otaksun, ei\nJöns-arkkipiispalle jää muuta valittavaksi, kuin antaa oikeuden olla\noikeutena, lain lakina! Mutta teidän tulee luottaa minuun, haluan lukea\nteidät ystäväkseni, kuten veljenikin tekee!\"\n\n\"Jos tarkoitatte Ruotsin parasta, on luottamukseni teillä, hera Eerik,\nmuuten ei!\" vastasi Niilo.\n\n\"Kätenne, ritari!\" huudahti Eerik tulisesti, \"meistä tulee kuitenkin\nlopuksi ystävät!\"\n\nNiilo tarttui hänen käteensä, ja sitten he erosivat. Seuraavana päivänä\nratsastivat he rinnakkain Raseporista, ja parin päivän perästä olivat\nhe laivalla purjehtien Pohjanlahden ja Ahvenanmeren yli Tukholmaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\nNiilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.\n\n\nTukholman linnassa oli arkkipiispa Jöns. Oli eräs syyskuunpäivä 1466,\noikea syyspäivä, synkkä ja myrskyinen. Sade pieksi pieninä, mutta sitä\nitsepäisempinä ja kiusallisempina pisaroina ikkunoita ja olo tuntui\nraskaalta ja tukalalta.\n\nArkkipiispaan ei kuitenkaan näyttänyt voivan mikään ulkomaailman\nvaikutuksista tehoa. Hän istui isossa nojatuolissaan suuren\ntakkavalkean ääressä, toinen jalka heitettynä toisen yli, ja\nkasvoillaan omituinen, selittämätön hymy. Hän katseli liekkien\nliehuntaa, hänen oikean kätensä etusormi liikkui kuin tajuttomasti\npuolikehässä hänen polvellaan, jota peitti kallis, violavärinen,\nsopulinnahalla sisustettu nuttu. Hänen ylpeäin, mutta synkkäin ja\nkylmäin kasvojensa pääsävy oli itseensä tyytyväisyys, ellei se ollut\nhymyn synnyttämä. Mutta sen takaa loisti käskevää uhkaa, itsekylläistä\nlevollisuutta, joka johtui todellisen mahtavuuden tiedosta. Hän\nmuistutti aarteitaan vartioivaa lohikäärmettä, joka istuu vuorella\npäivänpaisteessa nauttien toisella silmällään kultiensa loistoa, jotka\non levittänyt kätköistään vuoren laelle, ja toisella silmällään\nvaanien, rohkenisiko kukaan tulla ryöstämään häneltä niitä.\n\nEräs asepoika tuli ulommasta huonesta käyden pehmeää mattoa myöten\nherransa luokse. Tämä katsahti ylös, odottaen vastausta kysymättä.\n\n\"En ole voinut löytää häntä!\" sanoi asepoika ja lisäsi hetkisen\nkuluttua, \"mutta jos niin tahdotte lähden ratsastamaan hänen\nvastalleen...\"\n\n\"Mihin ratsastaisit sitten?\" kysyi arkkipiispa.\n\n\"Eteläänpäin, herra... Kaarlo Ragvaldinpoika näki hänet siellä eilen!\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi arkkipiispa, \"ei ole tarpeen.\"\n\nPoika läksi, arkkipiispa-valtionhoitaja näytti taasen nauttivan samaa\ntyyntä kaikista huolista vapaata hetken lepoa, kunnes ovi avattiin ja\nhuoneeseen astui tummiin vaatteisiin puettu kumarainen, yskivä mies.\nHieno käden vavahdus ainoastaan ilmaisi, että umpimielisen prelaatin\nsisässä tapahtui jotakin.\n\nTulija oli Helmich-kaniikki.\n\n\"Te tulette Nyköpingistä, Helmich... mitä uutta sieltä?\" kysyi\narkkipiispa nyökäten alentuvasti uskotulleen.\n\nTämä katsahti hieman kummastuneena herransa kellankalpeisiin, vakoisiin\nkasvoihin koettain samalla turhaan ehkäistä kiihkeätä, vaivaloista\nyskänpuuskaa.\n\n\"Tulen Nyköpingistä, kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa!\" sanoi\nhän, \"olen ollut siellä teidän asioillanne... Mikäli voin suuressa\nyksinkertaisuudessani havaita, käypi maitten yli tuulenpuuska... se voi\nehkä loppua ja vaieta, mutta se voi myöskin kasvaa myrskyksi. Tiedän\ntosin kyllä, että te olette kaikkea vastaan vahvistettu, ettei mikään\nvoi teitä hämmästyttää. En mahtane sen vuoksi olla teille vaivaksi\nturhanpäiten. Sitten Kettil-piispan kuoleman, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, olette te yksin herrana Ruotsin valtakunnassa!\"\n\n\"Ymmärrän, mitä tarkoitatte, Helmich, mutta uskokaa minua\", lausui\narkkipiispa, \"en voinut mitään siinä asiassa tehdä, käsitätte sen\nitsekin. Sitä piispanistuinta ei voitu ottaa Henricus Tidemannilta, hän\noli siihen kuin itsestään oikeutettu...\"\n\n\"Mikäpä on teille mahdotonta, kunnianarvoisa isä Jumalassa, teille,\njoka olette arkkipiispa ja maan ruhtinas samassa persoonassa?\"\nkeskeytti Helmich happamen imelästi hymyillen, ja hänen äänensä osoitti\ntarpeeksi, kuinka herkkänä tämä asia oli hänen sydämellään.\n\nArkkipiispa ei puolestaan suuttunut siitä epäluottamuksesta hänen\nhyvään tahtoonsa, joka kaniikin puheeseen ilmeisesti sisältyi, minkä\nvoi selittää siten, että hän nyt tarvitsi apulaistaan. Niin sen\nHelmichkin selitti ja sovitti puheensa sen mukaan antamatta\narkkipiispan valtaavan tyvenyyden ja järkähtämättömän varmuuden häiritä\nitseään.\n\n\"Huomaan\", sanoi arkkipiispa, \"etten voi poistaa epäilyänne... Mitä\nsanotte Vexiöstä?\"\n\n\"Vexiöstäkö...?\" kysyi kaniikki epäröiden.\n\n\"Niin, Helmich, Vexiön piispanistuin on tyhjänä Laurentius\nMikaelinpojan jälkeen, sain eilen siitä kirjeen tuomiokapitulilta...\nMitä sanotte, haluatteko ruveta hänen seuraajakseen?\"\n\n\"Pitääkö Helmichin vastata siihen kysymykseen arkkipiispa Jöns\nPentinpojalle?\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Helmich... asia on siis päätetty... Siellä ei tiellänne\nole ketään, siellä on puoltolauseeni tepsivä, sinne te tulette\npiispaksi!... Oletteko tyytyväinen, Helmich, vai tahdotteko odottaa?\"\n\n\"Siihen voin parhaiten, kunnianarvoisa isä Jumalassa, antaa vastauksen\nteille ollessani Vexiön piispana.\"\n\n\"Saatte itse laatia siitä kirjeen tuomiokapitulille, niin pääsette\nkaikista epäilyistänne!... Nyt tehkäät minulle selvää siitä pienestä\ntomupilvestä, jonka luulette voivan myrskyksi paisua.\"\n\n\"Ja syöstä kumoon suurimman ja mahtavimmankin rakennuksen... Niin,\nkerron siitä kohta. Pelkään vaan, ettette ylhäiseltä paikaltanne\nkatsoen, arkkipiispa, ehkä oikein usko, että vähäpätöinen tuulenpuuska,\njoka kiitää vuoren juurella ikäänkuin piiloiten pöllyttäen tiellään\nolevaa tomua, voi mitään vaaroja tuottaa. Silloin on varoitukseni\nturha.\"\n\n\"Niinkö luulette, Helmich?... No, antakaa kuulua sitten, mitä siinä\ntuulenpuuskassa on!\"\n\n\"Siinä on Niilo Sture, siinä on Eerik Akselinpoika...\"\n\nArkkipiispa iski kämmenellään taivuttaen päätään sivullepäin.\n\n\"Siinä on vielä\", jatkoi Helmich, \"herra Iivari Akselinpoika ja hänen\nkuninkaallinen morsiamensa, Magdalena-neiti. Siinä on vielä hiukan\nKaarlo-kuningastakin tai ehkä hän kokonaan, sillä korviini tuli\ntuulenpuuskasta ääni, joka selvästi kuiskasi Kaarlo-kuninkaan nimen.\"\n\n\"Kuvista asioihin, Helmich, mitä tarkoitatte täällä?\"\n\n\"Niilo Sture on matkalla Turusta tänne Tukholmaan...\"\n\n\"Mitä siitä?\" kysyi arkkipiispa melkein kiihkeästi, ojentaen vasemman\nkämmenensä ja näpäyttäen oikealla kuin tomuhiukkasta siitä. \"Tuonverran\nvälitän siitä, mihin Niilo herra menee tai mistä hän tulee...! Mitä\nmuuta, Helmich?\"\n\n\"Näette ehkä tarkemmin ja kauemmaksi kuin minä\", lausui Helmich\nhymyillen, \"mutta minun nähdäkseni uhkaa suurin vaara sieltä...\"\n\n\"Ja te, Helmich, voitte noin puhua, joka olette nähnyt ja kokenut kuin\nkuka tahansa, kuinka turhaan tuo ritari pahainen on koettanut asiaansa\najaa. Miten hän toimi nyt viimeksi yhdessä sukulaiseni, Kettil-piispan\nkanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja miten on hän toiminut\nennen?\"\n\n\"Mutta ehkäpä minä olen siinä asiassa nähnyt enemmän kuin te!\"\n\nMutta arkkipiispa iski taas kärsimättömänä kämmenelleen sanoen:\n\n\"Säästäkää minua jo tältä asialta... Minä näytän tuolle pilviritarille\ntempun, että hän tulee ijäti muistamaan sekä minua että veljeäni,\nDavid-herraa... Onko teillä muuta kerrottavaa Akselinpojista... Mutta\nvarttokaa hetkinen, saatte itse kuulla ja päättää, tarvitseeko minun\nvaltani pelätä tuota Penningebyn haaveilijaa.\"\n\nArkkipiispa meni pöydän ääreen ja soitti. Asepoika ilmestyi taas.\n\n\"Käske Kaarlo Ragvaldinpoika luokseni!\" sanoi hän. Poika lähti.\n\nJäntevin askelin ja silmät leimuten käveli arkkipiispa pariin kertaan\nlattian poikki, kunnes ovi avattiin ja Kaarlo Ragvaldinpoika astui\nhuoneeseen.\n\n\"Käske viisikymmentä miestä astua ratsuille, Kaarlo Ragvaldinpoika\",\nlausui hän tälle käskevällä äänellä. \"Saat ratsastaa niiden kera\nPenningebyhyn... tänä päivänä, nyt heti... äläkä säästä hevosia! Ja\nvallatkaa kartano rynnäköllä, jos joku rohkenee vastustaa! Ja polttakaa\nse joka tapauksessa maan tasalle, ja jos sinulta kysytään, miksi, niin\nsano, että niin rankaisee Ruotsin valtionhoitaja jokaista, ken häntä ei\ntottele!\"\n\nPäällysmies kumarsi merkiksi, että oli ymmärtänyt arkkipiispan käskyn.\nTämän viitatessa kädellään läksi hän mitään kysymättä ja koettamatta\npuolestaan estää tekoa, joka oli epäilemättä herättävä vihaa ja\nkatkeruutta hänen herraansa kohtaan. Arkkipiispan miehet tiesivät aivan\nhyvin, ettei heidän herransa kuitenkaan milloinkaan antanut\nkiihtymystilassa käskyjä, joita sitten sai katua. Hänen sanansa olivat\naina edeltäpäin punnitut ja harkitut, että niiden toimeenpano vaan oli\njälellä. Jos käsky tulikin joskus odottamatta, että se näytti\npikastukselta, ei laita kuitenkaan ollut niin.\n\nHelmich tiesi tämän, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähältä\nkeskeyttää korkeata esimiestänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä.\nVaroitushuudon sijaan, joka jo oli tulemaisillaan hänen huuliltaan,\nilmestyi niille merkillinen, nöyrä ja kaksimielinen hymy. Hän ei\npuhunut mitään vaan pysyi vaiti ja hymyili sekä rupesi lopulta\nyskimään. Sen vaikutti joko se, että hänen silmissään väikkkyi\npiispansauva, tahi häneen oli niin syvään juurtunut tieto arkkipiispan\nvallan etevämmyydestä, ehkä nämä molemmat seikat.\n\nArkkipiispa katsoi häneen päällysmiehen lähdettyä tuolla turvallisella\nhalveksivalla, surmaavalla tavallaan, joka oli hänen jäykille ja\ntylyille kasvoille ominainen, Se ei kuitenkaan voinut poistaa hänen\nkäskystään verisen vihan ja piintyneen ylenkatseen värettä tuota\nvähäpätöistä ritaria kohtaan, joka osoitti selvästi sen olleen\narkkipiispan ajatuksissa enemmän kuin hän tahtoi myöntää itselleenkään.\n\n\"No, mitäs nyt sanotte?\" lausui hän pää kenossa tirkistäen jäykästi ja\nterävästi kaniikkiiin.\n\n\"En mitään, kunnianarvoisa isä Jumalassa!\" vastasi Helmich nöyrästi.\n\n\"Toivon siis, ettei minun enää tarvitse kuulla muistutettavan tuosta\nNiilo Sturesta!\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne, ellei vaan hän itse, Jumala paratkoon, muistuta\nitsestään!\"\n\nArkkipiispa heitti vihaisen katseen kaniikkiin, mutta käännähti äkkiä\nja meni entiselle paikalleen nojatuoliinsa tulen eteen.\n\n\"Tärkeämmistä asioista aioin tänään kanssanne puhua, Helmich\", sanoi\nhän sovitellen itseään mukavaan asentoon, \"asioista, joista toivon\nsaavani teidän kauttanne tietoja... Ettekö tiedä että herroilla on\nNyköpingissä kapinallisia tuumia mielessä, ettekö tiedä, että\nIivari-herran ja Magdalena-neidin häiden pitäisi antaa armoisku Jöns\nPentinpojan vallalle?\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Helmich, \"mutta olen siinä suhteessa teitä paljon\nyksinkertaisempi, kunnianarvoisa isä Herrassa, että pidän Niilo Sturea\npaljon vaarallisempana kuin Akselinpoikia... Mitä häihin tulee, on\najatukseni, että...\"\n\n\"Antakaa kuulua, Helmich!... Ajatuksenne on, että...\"\n\n\"Että ne voi helposti estää.\"\n\n\"Estää?\"\n\n\"Ymmärtäkää minua oikein... Akselinpojat toimivat ainoastaan itseään\nvarten. He tulevat senvuoksi olemaan aina yksinään. Teille tulee heistä\nvaaraa ainoastaan, jos he yhdistyvät Kaarlo-kuninkaan kanssa...\nsenvuoksi, että Kaarlo Knuutinpoika on kaikesta heikkoudestaan ja\nviheliäisyydestään huolimatta yhä vielä kansan toivojen ja rakkauden\nesine. Ja sekin on vaarallista vaan senvuoksi, että tähän yhdistymiseen\nliittyy tuulahdus sitä vaaraa, joka uhkaa... niin teidän täytyy kuulla\nse, kunnianarvoisa isä... joka uhkaa Niilo Sturen puolelta. Hän\nvalmistelee toisenlaatuisia häitä, suuremmoisia häitä, jossa kuningas\nja kansa vihitään yhteen... Nyköpingin häät tulevat vaan näiden suurten\nhäiden alkusoitoksi. Ja sitä mieltä olen, että te saatte varoa, kuinka\nvoitte siitä pelastua...\"\n\n\"Helmich!\" huudahti arkkipiispa, ja hänen silmänsä paloivat terävästi\nkuin puukot, ikäänkuin hän olisi mielinyt katseellaan lävistää\nvarjomaisen kaniikin.\n\nTämä hyppäsi syrjään ja sai äkkinäisen yskäkohtauksen.\n\n\"Helmich!\" huusi arkkipiispa toistamiseen. \"Mistä te tiedätte, kuinka\narkkipiispa Jöns aikoo toimia? Toisen aion polkea jalkoihini... toiset,\nnekin pakotan kuuliaisiksi, maksakoon mitä tahansa. Antakaa minun\npäättää, kumpiko on vaarallisempi, mutta teiltä vaadin apua niitä\nvastaan, joiden kautta en ilman sitä tule toimeen... Toivon, että\nolemme siinä suhteessa nyt selvillä? Tarjoon teille Vexiön\npiispanistuinta... te antanette siitä minulle, mitä teiltä vaadin.\"\n\nKaniikki kumarsi.\n\n\"Se yhdistyminen Akselinpoikain ja Kaarlo-kuninkaan välillä, joka nyt\non syntymäisillään, ei saa tulla toimeen, vaikka minun täytyisi sitä\nestääkseni hajotuttaa koko hääjoukko miehilläni... Mutta ettekö,\nHelmich, keksisi toista keinoa, joka tekisi saman vähemmällä melulla,\nmutta yhtä varmasti... Sanokaa, keksittekö?\"\n\nKaniikin kalpeat kasvot tulivat lyijyharmaiksi, ja hänen suupielensä\nvääristyivät tehden hänen näivettyneet kasvonsa inhottavan näköisiksi.\nHänen hymyssään oli jotakin perkeleellistä, ja samalla siitä ilmeni\npelkoa ja raukkamaisuutta, jota hän ei saanut estetyksi.\n\n\"Kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa Jöns...!\" alkoi kaniikki\nänkyttävällä äänellä ja lyhyeen hengittäen, mutta arkkipiispa keskeytti\nhänet ratkaisten asian kerrassaan.\n\n\"Siinä on vaikeuksia... sen tiedän, älkäämme siis puhuko niistä. Luotan\nteihin niin, että annan koko tämän asian teidän huostaanne. Teidän\ntäytyy tehdä tämä yhdistyminen tyhjäksi...! Mitenkäkö...? Sen jätän\nkokonaan teidän mietittäväksenne. Jos onnistutte, niin istutte lopun\nikäänne Värendissä piispana, ellette, saatte vastata puolestanne...\nymmärrättekö?\"\n\n\"Puheenne on, kunnianarvoisa isä, siksi selvää, ettei sitä voi väärin\nymmärtää... Mutta ennenkuin pidämme tätä asiaa aivan päätettynä, olisi\nminullakin vähän sanottavaa, jonka toivoisin myöskin teidän täysin\nymmärtävän.\"\n\nArkkipiispa hätkähti ja kohosi pystyyn tuolissaan nojaten molempia\nkäsiään kaidepuita vastaan ja katsellen terävästi kaniikkia, joka oli\nnäöltään niin nöyrä ja vaatimaton, mutta kuitenkin itse asiassa niin\nrohkea.\n\n\"Tahtoisin muistuttaa teille, kuinka olen teitä palvellut, arkkipiispa\nJöns, kuinka menestyksenne, valtanne, kunnianne on ollut kuin omanani.\nMutta teidän kohotessanne alinomaa ja tasaisesti ylöspäin, olen minä\npysynyt paikallani tahi mennyt taaksepäin, ja nyt... nyt, arkkipiispa,\nkun olen jo, sopii sanoa, haudan partaalla, nyt te viskaatte minulle\nRuotsin pienimmän hiippakunnan...\"\n\n\"Helmich... te unhotatte, ken olette!\" keskeytti arkkipiispa\njääkylmästi. \"Muistakaa, että elätte armoelämää, että minä voin koska\nhaluan kukistaa, musertaa teidät!\"\n\n\"Kymmenen vuotta sitten, kunnianarvoisa isä\", vastasi Helmich,\n\"kymmenen vuotta sitten olisi tuo puhe minuun tepsinyt... Nyt ovat\npäiväni luetut, kuolema ei minua pelota... Antakaa asian siis olla,\nkuten ensin sanoitte, sallikaa minun laatia nimessänne kirjeen Vexiön\ntuomiokapituliin. Mitä Nyköpingin häihin taas tulee, on se eri asia,\njoka vaatii eri palkintonsa... Minun nähdäkseni, kunnianarvoisa isä\nHerrassa, olisi teillä valtaa tehdä Vexiön piispanistuimen omistaja\nmahtavaksi mieheksi, ehkei teillä olekaan valtaa tehdä hiippakuntaa\nniin suureksi, kuin se Kettil-piispan kuoltua jäi.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, Helmich?\"\n\n\"Tarkoitan että joku kruununlääni voisi täyttää puutteen! Piispanistuin\ntäytyy tulla joka tapauksessa omakseni, mutta jos tahdotte minun\nryhtymään Nyköpingin juttuun, niin pitää teidän antaa ei ainoastaan\nsuullinen vaan kirjallinenkin vakuutus sen palkinnosta... Tämä oli\nminulla sanottavaa, ja te saatte valita, arkkipiispa Jöns... valita\njoko kuolemani tai palvelukseni, mutta palvelukseni tällä ehdolla.\"\n\nArkkipiispa katseli kauan ja tutkivasti uskottuaan, jota hän oli\nluullut pitävänsä niin täydellisesti käsissään. Nyt se luikahti niistä,\nkuitenkin vähemmin kuolemanhalveksimisensa vuoksi kuin siitä syystä,\nettä oli oppinut niin perinpohjin tuntemaan mahtavan esimiehensä.\nArkkipiispan kasvoilta ei kuitenkaan voinut nähdä, oliko hän taipuisa\nsuostumaan vai ei, ne olivat yhtä liikkumattomat kuin ennenkin.\n\nMutta sallimus oli päättänyt, ettei kaniikin pitänyt saaman tänäpäivänä\ntietää arkkipiispan tahtoa, eikä edes sitä että se hänelle oikein\nselviäisikään.\n\nOvi avattiin ja arkkipiispan hovimestari astui huoneeseen ilmoittaen,\nettä Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin. Hän oli lähettänyt erään\nasemiehistään ilmoittamaan arkkipiispalle tulleensa kohtaamaan häntä.\n\nKesti tietysti hetkinen, ennenkuin arkkipiispa ehti johtaa ajatuksensa\nsiihen uuteen suuntaan, jonka tämä tieto aiheutti. Mutta sitten hän\nlausui hyisellä äänellään:\n\n\"Ritari tulkoon.\"\n\nMutta hovimestari sanoi silloin ritarin sanantuojan samalla pyytäneen\nhäntä ilmoittamaan, että Niilo-herra pyysi arkkipiispan määräämään\njonkun kohtauspaikan kaupungissa, jos todella tahtoi hänen kanssaan\nkeskustella. Sillä heidän keskinäiseen suhteeseensa nähden ei\narkkipiispa voinut vaatia, että hän itse suorastaan antautuisi mahtavan\nvastustajansa käsiin.\n\nArkkipiispa oli kotvasen vaiti ja lausui sitten:\n\n\"Huomenna kello 8 Bykirkon sakaristossa!\"\n\nHovimestari meni, ja arkkipiispa viittasi Helmichille haluavansa olla\nyksin, mutta muutti äkkiä aikomustaan sekä astui kaniikin luo tarttuen\nhänen käteensä.\n\n\"Kyllä me toistemme kanssa sovimme, Helmich... meidän kohtalomme ovat\nniin lähellä toisiaan, että toisen onni on toisenkin onni, ja toisen\ntuho on toisenkin tuho!\"\n\nSitten he erosivat siltä päivältä.\n\nSeuraavana päivänä asettui rannassa laivasillalla ainakin sata hyvin\nvarustettua asemiestä kiiltävissä haarniskoissa riviin erään isomman\nlaivan eteen. Kerääntyi paljon kansaa katsomaan, mitä oli tekeillä, kun\nniin paljon miehiä nousi maihin. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut olla\nsiitä epätiedossa, sillä pian astui laivasta rannalle kaksi kaikille\nhyvin tuttua miestä, nimittäin herra Eerik Akselinpoika ja herra Niilo\nSture. Kaupunkiin oli levinnyt huhu, että ritarit tulivat ilmoittamaan\nvihatulle arkkipiispalle, lakkaavansa häntä tottelemasta, eikä muuta\ntarvittu panemaan puolen Tukholmaa liikkeelle.\n\nKansajoukko lisääntyikin yhäti joka askeleella ritarien käydessä.\nRitarien heiluvat kypäritöyhdöt näkyivät korkealla yli asemiesten\nkiiltäväin rautaverhojen heidän kulkiessa lähimmän rantaportin kautta\nIsolletorille ja sieltä Bykirkolle, joka oli niinikään tullut väkeä\ntäyteen. Täällä kansa kuitenkin pettyi, sillä ritarit menivät\nsakaristoon, ja miehistä jäi toinen puoli kirkonoven eteen, toinen\npuoli asettui sakariston ulko-ovelle.\n\nSiellä istui ylempien ja alempien pappien ympäröimänä, vierellään\ndominikaanien priori ja fransiskaanein guardiaani, arkkipiispa Jöns\nkoko kirkollisessa komeudessaan, yllään kaapu ja kädessään\narkkipiispansauva. Hän oli ylpeänä ja juhlallisena, kankeana ja\nluoksepääsemättömänä kuin kohtalo itse.\n\nNiilo Sturen esiintyminen oli tyyntä ja rohkeamielistä, ennen kaikkea\narvokasta, ja omituinen sisäisen tasapainon ilme antoi hänen\navomielisille, jaloille kasvonpiirteilleen sellaisen ylevyyden, joka\nveti kaikkein huomion puoleensa. Eerik-herrakin oli esiintymiseltään\nNiilo Sturen arvollinen seuralainen. Mutta vaikka hän oli tässä\nvarsinaisena turvana, joten häntä olisi oikeastaan tullut pitää\npäähenkilönä, oli kansa kuitenkin toista mieltä.\n\n\"Olette kutsunut minua, arkkipiispa Jöns\", sanoi Niilo-herra, kun\nhuoneessa oli tullut hiljaisuus, \"ja minä olen totellut kutsumustanne,\nmitä tahdotte?\"\n\nArkkipiispa ei pitänyt kiirettä vastatakseen, ja kuta kauemmin se\nviipyi, sitä enemmän jännittyi kuulijaan huomio.\n\n\"Teidän tapanne käsittää asioita\", sanoi hän vihdoin, \"voi kenties\nnimittää tätä kutsumukseni tottelemiseksi, mutta minä annan sille\ntoisen nimen, minä sanon sitä uhkamielisyydeksi. Teen sen sitä\nsuuremmalla syyllä, kun otan lukuun millä tavalla olette tänne\nsaapunut. Niin mieslukuisena ette lähtene valtakunnan vihollista\nvastaan, kuin olette nyt tulleet rauhalliseen kokoukseen valtakunnan\nhoitajain kanssa... Mutta eihän ollut muuta odotettavaakaan niin\npelkurilta mieheltä kuin te olette.\"\n\nKuka muu tahansa kuin Niilo Sture olisi paikalla näiden jääkylmällä\nylenkatseella lausuttujen, syvästi häpäiseväin, sanain jälkeen\nmenettänyt vallan itsensä yli ja unhottaen paikan pyhyyden heittänyt\nhansikkaansa tuon kultaan kudotun kirkkoruhtinaan jalkoihin vaatien\nhyvitystä heti. Solvatun ritarin poskilla hehkuikin punerva lieska,\nmutta hänen katseensa oli niin uljas ja ylevä ja todellista\nsielunaatelia todistava, ettei häpäisijä voinut sitä kestää.\n\n\"Teiltä, arkkipiispa Jöns\", alkoi Niilo, \"joka olette osoittanut\nvoivanne riisua yltänne pyhän virkapukunne ja tarttua miekkaan ja\nkilpeen, kun olette sen hyväksi nähneet, teiltä voisin vaatia\ntuollaisista sanoista hyvitystä... Mutta en luullut, että olitte\nsellaisen asian takia minut kutsunut, vaan luulin teillä olevan jotakin\nRuotsin valtakunnalle tärkeätä puhuttavaa minulle!\"\n\n\"Ette puhu huonosti, mutta te unhotatte, Niilo Sture, seisovanne\nRuotsin valtakunnanhoitajan edessä, jolla on siitä syystä suurempi\nvalta kuin konsaan teidän Kaarlo-kuninkaallanne.\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, ei valtanne liene suurempi kuin Ruotsin laki\nmyöntää... mutta siitä voinemme joskus toiste keskustella... Nyt kysyn\nteiltä vielä kerran, mitä tahdotte minulta.?\"\n\n\"Heittäkää pois hyvä osa noista ylpeistä ja pöyhkeistä sanoistanne,\nNiilo-herra\", lausui arkkipiispa, \"ne eivät asiaanne paranne, ja vaikka\nte nyt olette niin upeana herra Eerik Akselinpojan turvissa, niin minä\nnäytän teille kuitenkin, että minulla, Ruotsin päämiehellä, on valtaa\nteidän molempainkin yli... Minä syytän teitä kavalluksesta minua ja\nvaltakuntaa vastaan, ja te saatte jättää heti miekkanne minun käsiini\nja astua vankilaan, kunnes valtakunnan herrat ja miehet ehtivät\nkokoontua teitä tuomitsemaan!\"\n\n\"Mitä puhutte Eerik-herrasta\", sanoi Niilo Sture, \"syyttää vaan teitä\nitseänne, arkkipiispa, ja osoittaa, mitä olitte aikonut minulle, jos\nolisin hyvässä luottamuksessa tullut luoksenne... Tällä kertaa en taida\ntulla vangiksenne, ja kaikki näkevän, kaikkivaltiaan Jumalan kädessä\non, miten ensi kertaa tavatessamme käypi...\"\n\n\"Mitä sanotte, herra Niilo!\" ärjäisi arkkipiispa nousten seisoalleen.\n\"Eikö mielestänne ole tarpeeksi, mitä jo olette puhunut? Vieläkö te\nuhkaatte röyhkeän julkeutenne lisäksi... Tahdon pian loppuun tämän\npelin!\"\n\n\"Sitä minäkin haluan, ja sanon tässä nyt suoraan näiden hengellisten ja\nmaallisten herrain ja miesten kuullen, että olen tästä hetkestä alkain\nteidän vihollisenne, joka en ole tähän asti ollut... Olen nähnyt teidän\nrikkovan lupauksia ja valoja, olen nähnyt teidän pettävän kuninkaanne,\npettävän maanne, enkä ole kuitenkaan kohottanut kättäni teitä vastaan,\njosta rukoilen Jumalaa, ettei hän sitä minulle synniksi lukisi. Mutta\nminä olen aina uskonut, että te kuitenkin lopultakin rakastitte\nisänmaatanne ja harrastitte sen onnea... Nyt huomaan, että minä ja\njokainen rehellinen Ruotsin mies on pettynyt teihin nähden... Te\nkysytte, miksi? — Vastaan teille kahdella kysymyksellä takaisin:\nsopiiko sanoa, että sellainen mies pitää huolta hallitsemastaan maasta\nja kansasta, joka tahtoo pirstoittaa sen moneen osaan, että se siten\nhäviäisi ja haihtuisi kokonaan maan päältä?... sopiiko sanoa että\nsellainen mies pitää huolta maastaan ja kansastaan, joka ei salli sen\nlaillisen kuninkaan hallita sitä rauhassa, vaan estää yksityisestä\nvihasta ja kostonhimosta hänet valtakunnastaan, jonka hallitsijaksi hän\nkuitenkin on valittu ja voideltu, ja antaa sen vihollisen käsiin?...\nEi, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, sellaista miestä emme tahdo Ruotsin\nvaltakunnan päämieheksi — hän on valtakunnan vihollinen, ja senvuoksi\nminä olen tästä hetkestä teidän vihollisenne...\"\n\nArkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin\nsanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen\nsilmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain\nalta.\n\n\"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!\" sanoi hän. \"Käsken teitä,\nherra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan\nvallalla, ottakaa kiinni tuo petturi... tässä ei tarvita todistuksia\neikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa.\"\n\nKaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti\nnoudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän\nhetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota\narkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain\nmoittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut\nkylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita\ntätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta\nylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt\nkun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta,\nsai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään.\nSenvuoksi paloivat hänen silmänsä niin — melkeinpä hurjasti, senvuoksi\ntulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.\n\nHän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen\nylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella\nhetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.\n\n\"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika\", sanoi\nEerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin\npuhuteltu sitä kuulisi, \"sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut\nNiilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? — Toisekseen ajatelkaa\nsitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat\nkaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies\nvaltakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin\nheikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden\nraivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne...\"\n\nVihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa\npuristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei\noltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden\nhurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan\nsuuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen,\nhänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi\nvaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään\nriehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.\n\nMurhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:\n\n\"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta\nkun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen\nhetkenne!\"\n\n\"Asiani on ylevä ja oikea\", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia\nvapaasti kasvoihin, \"ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa\ntavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle.\"\n\n\"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!\"\nkeskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja\nastuen nopeasti sakaristosta pois.\n\nMolemmat ritarit lähtivät myöskin mennen samaa tietä takaisin laivalle\nnoiden sadan asemiehen ja riemuitsevan kansajoukon seuraamina. Sillä\narkkipiispa ei ollut suinkaan rakastettu Tukholmassa.\n\nJo samana päivänä nostivat Eerik-herran laivat purjeensa keinuen\nsuotuisalla tuulella ulapalle. Samassa lähti myöskin eräs pienempi\nlaiva, joka kuului Niilo-herralle. Se oli tullut Tukholmaan häntä\nkotiin noutamaan hänen käskystään, jonka hän oli lähettänyt suoraan\nAhvenanmaan yli Penningebyhyn eräällä miehellään.\n\nMutta arkkipiispa mitteli samana iltana kiivain askelin huoneensa\nmatoitettua lattiaa linnassa. Asepojat kertoivat kuulleensa lakkaamatta\nherransa astuntaa niinkauan kuin olivat valveilla, ja tullessaan\ntavalliseen aikaan sinne, olivat he nähneet hänen kävelevän vielä\nsamalla tavalla synkkänä, uhkaavana ja kylmänä.\n\nVähää myöhemmin lähetti arkkipiispa sanan Helmich-kaniikille, joka\nsaapui niin pian kuin raihnainen ruumiinsa salli.\n\n\"Te saatte kuten tahdotte, Helmich\", sanoi hän lyhyeen ja jyrkästi\ntälle, \"mutta Nyköpingin häistä ei saa tulla mitään, ei koskaan...\nEnnemmin annan arkkipiispansauvani teidän käsiinne, kuin sallin tätä\nAkselinpoikain yhdistymistä Kaarlo-kuninkaaseen, jolla he aikovat\nkiivetä vallan ja korkeuden huipulle Ruotsissa. Olkaa valmis siis,\nHelmich! Kaiken, mitä pyydätte, annan teille!\"\n\nKaniikki hymyili hienoa, perkeleellistä hymyään.\n\n\"Luulen, että se asia luonnistuu vallan hyvin\", sanoi hän, \"laatikaamme\nsiis vaan keskinäiset välimme selviksi, pankaamme siis heti kaikki\npaperille... Sitten olen Nyköpingissä yhtä pian kuin Eerik-herrakin.\"\n\nArkkipiispa istui kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat kuin kuolema, ja hänen kätensä vapisi kynän liikkuessa rapisten\npaperilla. Kaniikki seisoi nöyrässä asennossa pöydän toisella puolen\nsanellen ehtojaan sametinsulavalla äänellä, jota ei nyt yskä ensinkään\nhäirinnyt.\n\nKun paperi oli valmis, pani arkkipiispa sinettinsä sen alle ja antoi\nsen Helmichille.\n\nMutta jo ennenkuin tämä ehti poistua, huusi arkkipiispa erään asepojan\nluokseen käskien hänen kutsua yhden hänen asemiestensä päällysmiehiä\nluokseen, joka saapuikin moniaan silmänräpäyksen perästä.\n\n\"Sinä tiedät, mihin Kaarlo Ragvaldinpoika on ratsastanut?\" kysyi\narkkipiispa päällysmieheltä.'\n\nTämä myönsi.\n\n\"No, hyvä, sinä saat ratsastaa yhtä monen miehen kera Kaarlo\nRagvaldinpojan avuksi, ja poltettuanne talon perustuksia myöten ajakaa\nyhdessä Niilo Sturea takaa ja tuokaa hänet luokseni elävänä tai\nkuolleena!\"\n\nPäällysmies kumarsi ja läksi. Kaniikki läksi myöskin kiireesti\nTukholman linnasta, jossa arkkipiispa oli kohta yksinään pitäen\nkädessään kutsumuskirjettä Iivari Akselinpojan häihin.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKotiintulo.\n\n\nHärstäken luona erosivat Eerik-herra ja Niilo Sture toisistaan.\nEdellinen kulki saariston kautta eteläänpäin Nyköpingiin järjestämään\nhäävalmistuksia. Jälkimmäinen siirtyi omaan laivaansa purjehtien\npohjoiseenpäin Penningebytä kohti. Brodde, joka oli ritarin poissa\nollessa ollut Penningebyn ylimpänä käskynhaltijana, oli laivan\nlähtiessä Tukholmaan mennyt mukaan herransa vastalle, kun harvain\ntalossa olevain miesten kuitenkin täytyi lähteä pois, eikä vaaraa ollut\nmitään pelättävissä.\n\nHeidän aluksensa kulki hyvää vauhtia lounaistuulessa. Tultuaan\nkahdenkesken Brodden kanssa sai Niilo aikaan kysellä puolisostaan ja\nlapsistaan ja Penningebyn oloista ja tapahtumista hänen poissa\nollessaan, ja Brodde antoi suotuisat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.\n\nPari viikkoa sitten oli Briita-rouva lähtenyt lasten kera Iliana-rouvan\nluo tämän tilalle, joka oli Hammarstadin lähellä, mutta Hollingerista\nei ollut mitään kuulunut.\n\n\"Nyt on toista tulossa\", sanoi hän, \"nyt on, Brodde, minun hetkeni\ntullut, ja nyt tarvitsen uskolliset mieheni mukaani... Mitenkähän\nmielialain laita on nyt Taalainmaassa?\"\n\n\"Hyvin!\" vastasi Brodde. \"Siihen saatte täydellisesti luottaa, herra\nNiilo!\"\n\nNiilo-herra ei lausunut tähän mitään ja Brodde lisäsi hetkisen\nkuluttua:\n\n\"Ettekö sitten odota, herra, Briita-rouvan ja lasten tuloa?\"\n\n\"En, Jumala paratkoon, Brodde, minulla ei ole siihen kylliksi valtaa!\"\n\nHän kertoi sitten, millainen kohtaus oli Bykirkon sakaristossa ollut\nhänen ja arkkipiispan välillä. Hän mainitsi vielä muutamin sanoin, mitä\nRaseporissa oli tapahtunut osoittaakseen koetellulle palvelijalleen,\nkuinka välttämätöntä oli nyt kiireesti toimia.\n\nBrodde katsoi luottamusta täynnä herraansa.\n\n\"Älkää epäilkö yhtään, herra!\" sanoi hän. \"Saatte nähdä, että vielä\nlöytyy rehellisiä miehiä, jotka voivat taistella ja kuolla sen edestä,\njota rakastavat.\"\n\nMutta tässä oli nyt elämän ratkaiseva kohta käsissä ja Niilo tiesi,\nettei siitä askeleesta, joka hänen nyt piti ottaa, riippunut ainoastaan\nhänen onnensa ja menestyksensä, vaan se vaikutti koko kansan kohtaloon.\nJa silloin täytyy rohkeimmankin ja miehekkäimmänkin mielen tuntea\nomituisia valtaavia tunteita. Ja se hetki, jona kauan vaalittujen ja\nhitaasti kypsyneitten jalojen ajatusten hedelmä on poimittavaksi\nkehkeynyt, se hetki, jona päätös on tehtävä, on pyhä hetki totuuden ja\noikeuden herran palveluksessa, ja silloin on tunteen syvyys suorassa ja\nvälittömässä suhteessa siihen aikaan, jonka sielu on tarvinnut\npäätökseen tullakseen.\n\nNiilo Sturella oli elämänsä kaikissa vaiheissa ollut selvänä päätös ja\nhalu uhrata kaiken, uhrata itsensä kokonaan isänmaalleen. Se oli hänen\nnuoruutensa unelma, hänen lupauksensa tulevaisuudelle astuessaan\nelämään... Nyt oli tullut lupauksen täyttämisen hetki. Hän tunsi sen,\nja siitä oli hänen sydämensä niin täysi, ja siitä syystä oli niin syvä\nvakavuus hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan.\n\nHän mietti sitä, jota moni muukin ajattelee, että hänen olisi jo aikoja\nennen pitänyt täyttää lupauksensa, jonka hän olisikin voinut tehdä.\nMutta hänen käsityksensä ritarin kunniasta eivät olleet sitä sallineet.\nVähemmin tuntehikas mieli olisi saattanut katkoa ne siteet, jotka häntä\npidättivät, varsinkin kun tarkoitus oli niin pyhä ja ylevä — isänmaan\nvapauttaminen itsevaltaisten suurmiesten mielivallasta ja muukalaisten\nsorrosta, mutta hänestä ne olivat niin pyhät, että hän olisi mieluummin\nuhrannut henkensä kuin unhottanut yhdenkään niistä. Hänen koko elämänsä\noli sellaisen tosi ritarin, pelottoman ja moitteettoman, esikuva,\njoista satumme ja kansanlaulumme kertovat. Hänellä oli elämänsä\ntarkoitus selvänä edessään, mutta hän ei tahtonut sitä saavuttaa muuten\nkuin kunnian tiellä, voittamalla vaikeudet, ei niitä kiertämällä eikä\nyli hyppimällä. Hän tahtoi pysyä lupauksilleen uskollisena, ei\nainoastaan sille, jonka yli Engelbrektin kuva sädehti, vaan sillekin,\njonka kuoleva kuningatar oli häneltä saanut. Hän tahtoi olla\nkuninkaalleen uskollinen, silloinkin, kun unhotuksen öinen lintu laski\nsiipensä heidän välilleen, niin että kuningas saattoi solvatakin häntä.\n\nTässä hiljaisessa kamppailussa oman kohtalonsa kanssa on suuruutta,\nmutta sellaista suuruutta, jota ritarin oma aika ei voinut käsittää. Ja\nehkäpä kaikki nämät taistelut oman itsensä ja maailman kanssa olivatkin\nolleet tarpeen, että sen miekan terä tulisi moitteettomasta teräksestä,\njota nyt tarvittiin. Hänelle muistui Engelbrekt mieleen ihmeellisessä\nmajesteetillisyydessä. Hän välähtää, loistaa ja katoaa kuin salama\netäisyydessä, mutta sen, joka tahtoo hänen teitään kulkea ja hänen\ntöitään toimittaa, täytyy vähitellen kehittyä hänen kaltaisekseen.\nHänen tulee olla hänen kaltaisensa ei ainoastaan kansan ja valtakunnan\nasian käsittämisessä, vaan tätä tarkoittavan tahdon kehittymisessä,\nhengen ylevyydessä, pontevuudessa, maltissa ja tyyneydessä ja\nitsensäuhraavaisuudessa.\n\nTuuli pullisti purjeita, ja aallot loiskivat laivan kokassa. Kohta se\nkääntyi Penningebyn pitkään lahteen, ja sen keula halkoi nopeasti\nkotirannan tuttuja laineita.\n\nNiilo seisoi kokassa, Brodde vierellään, laivan laskiessa tavalliseen\nmaallenousupaikkaan. Kumpikin katsoi länteen päin metsän yli, jossa\nPenningeby oli, ja kumpikin silmäili paksua, korkeata savupatsasta,\njoka nousi suoraan metsän yli, ikäänkuin siellä olisi metsänpalo\nsyntynyt.\n\n\"Mitähän tuo lienee?\" kuului Niilon huulilta.\n\n\"Jumalan nimessä, herra Niilo!\" huusi eräs miehistä juosten heidän\nluokseen, ennenkuin Brodde ehti mitään lausua, \"Jumalan nimessä,\nluulen, että kartanossa on tapahtunut onnettomuus!\"\n\n\"Saammehan sen pian nähdä\", sanoi Brodde, \"mutta älkäämme sitä ennen\nruvetko levottomiksi pelkän savupatsaan tähden!...\"\n\n\"Sukkelaa maihin ja ratsaille!\" käski Niilo-herra, eikä joudettu\nodottaa edes portaan panemista, vaan miehet hyppivät maalle. Brodde\nhuusi eräälle heistä, että hän juoksisi lähimpään torppaan sanomaan,\nettä huovit hevosineen rientäisivät rannalle.\n\n\"Me tulemme kotiin aikaisemmin, kuin he ovat odottaneet\", sanoi hän\nNiilolle, \"ja siksi ne kait viipyvät hevosineen tuolla tuvan ääressä.\"\n\nMutta Niilo oli innokas pääsemään perille. Hän huusi senvuoksi\nmiehelle, jonka piti rientää hevosia noutamaan, että he tulevat\nperässä, ja sitten lähtivät kaikki miehet, joita ei tarvittu laivan\nhoitamiseen, jalkaisin astumaan Penningebytä kohden.\n\nKaikki kävelivät äänettöminä ritarin ja Brodden perässä, jotka astuivat\nniin kiivaasti kuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä, He eivät\nehtineet kauas, ennenkuin mies tuli juosten takaisin.\n\n\"Hevoset?\" huusi Brodde hänelle.\n\nMutta mies pudisti päätään ja näytti hyvin epätoivoiselta.\nSeisahtuessaan aivan hengähdyksissään herransa eteen, valahtivat\nhänelle kyyneleet silmiin.\n\n\"Viiden haavan nimessä, Niilo-herra... Penningeby palaa!\"\n\nSurun ja suuttumuksen varjo ilmestyi ritarin miehekkäille piirteille,\nmutta hän säilytti vallan itsensä yli ja kysyi hevosia. Siitä olisi\nmies tuskin voinut antaa mitään tietoa, sillä hän oli paikalla suuresta\nonnettomuudesta tiedon saatuaan syössyt suin päin sitä herralleen\nilmoittamaan. Mutta lampuoti oli tullut hänen jälessään ja hän tunkihe\nnyt miesten välitse ritarin luo.\n\n\"Hevoset, herra\", sanoi hän, \"ne saatiin hädin tuskin pelastetuksi,\nmutta ne täytyi lähettää pohjoiseen, sillä täällä rannalla parveilivat\nmurhapolttajat soihtuineen. Luulin yhteen aikaan, että he sytyttäisivät\nminunkin tupani.\"\n\n\"No, sitten lähdemme käyden!\" virkkoi Niilo, ja silloin lähti koko\njoukko liikkeelle.\n\nRannalta oli koko pitkä matka Penningebyhyn, ja nyt se tuntui\npitemmältä kuin milloinkaan, etenkin senvuoksi, ettei sanaakaan\nlausuttu koko matkalla. Sillä kaikkiin koski tuo kamala sanoma niin,\nettei kukaan tullut kysyneeksi, miten ja milloin se oli tapahtunut, ja\nkuka oli sen tekijä.\n\nTultuaan metsästä ja saatuaan kartanon näkyviinsä pysähtyivät he.\nHirveä taulu aukeni heidän nähtäviinsä, keskuksena tummat muurit,\njoiden yllä aaltoili liekkimeri ja sankka, mustanharmaa, pyörteilevä\nsavupilvi. Oli ilmeisen selvää, ettei pelastamista kannattanut\najatellakaan. Palon täytyi jatkua, kunnes jälellä olisi vaan se, jota\nliekit eivät voineet niellä, tyhjä, otto kuori entisestä.\n\nNyt kutsui Niilo lampuodin luokseen ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi\ntapahtumasta.\n\n\"Jumala minua miesparkaa armahtakoon\", sanoi tämä, \"se tapahtui paria\npäivää myöhemmin kuin miehet ratsastivat rannalle mennäkseen teitä\nnoutamaan laivalta, Niilo-herra, kuten olitte käskenyt... Samana\npäivänä, joka olikin eilen, läksin linnaan puhumaan vanhan voutinne\nkanssa, ja silloin, juuri silloin... me istuimme kaikki\nillallispöydässä miestuvassa, silloin ne petturikonnat tulivat...\"\n\n\"Keitä ne olivat?\" kysyi Niilo totisena.\n\n\"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä...\nminä en niitä tuntenut!\"\n\n\"Arkkipiispan väkeä...?\"\n\n\"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut\nketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä\nkäski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan... Me olimme kuin\nlammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä\ntallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle\nsurman, siitä olen varma!\"\n\nTalonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto\njärisytti hänen mieltään.\n\n\"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!\" lisäsi hän\nsaamatta kotvaseen sen enempää suustaan.\n\n\"Ukkoseni!\" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle,\n\"näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta\nsinua köyhempi... heitä surusi!... kullakin on aikansa. Miten vanhan\nvoutini kävi?\"\n\nRitarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin\nvihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin\neheän kertomuksen tapahtumasta.\n\n\"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista\non pidettävä huolta... hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja\npääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä,\nvihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne.\nSieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit\nhulmahtivat kartanosta...\"\n\n\"Ja vouti?\"\n\n\"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin\nkotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta.\"\n\n\"On siis mahdollista, että hän on pelastunut... menkäämme nyt palavalle\nkartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa.\"\n\nHän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa.\nBrodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja\nitsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä\nilmaissut.\n\nPian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri\nviimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt\nlevittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten\nulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten\nkiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä\npalavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä\npäivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä\nlähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt\nmurhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona\nhän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.\n\nKuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat,\nettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin\nrohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin,\njohon lampuoti häntä seurasi.\n\nSiellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana.\nHänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti\nasettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten\nkulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta\npois.\n\nNiilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi\ntalonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He\nlaskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa\nnäkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo\nlähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.\n\nJäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi\nja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti\nhäneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti\nsamanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin\narkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan\nvihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten\nDavid-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli\nhienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää\nviholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä\nkaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki\nelämisenkin välikappaleet.\n\nHän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka\npuolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa\nkuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt,\nja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä\nuudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja\nylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden\nseurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen\ntäyttäjäksi.\n\nHän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja\nköyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei\nenemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä\nhän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut\nhänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen\nkatkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja\nmuistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista,\nirvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen\nahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan\nmitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi\nsormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa\nheijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa\ntulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä — ikäänkuin harmaa\nhaukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois\nhänen onnensa ijäksi päiväksi.\n\nMutta nyt hänen onnensa oli toinen kuin ennen. Nyt se oli kasvanut\nneidoksi, ihmeelliseksi, ihastuttavaksi neidoksi, jonka kaulassa hänen\nvarastettu ketjunsa oli. Neito oli Ruotsin kansa, ja jos... jos tuo\njättiläishaukka, joka nyt terävillä kynsillään tarttui hänen loistavaan\nkaulaketjuunsa, jos se nyt varastaisi, kuten silloin hänen onnensa\ntaikapantin pois...?\n\nHän ei päättänyt ajatustaan. Mutta selvempänä ja varmempana kuin\nmilloinkaan näki hän nyt päämääränsä. Hän näki sen niin selvästi kuin\nrevontulten liekit olisivat kutoneet loistokehänsä sen ympäri\navaruudessa. Oli kuin haukka olisi jättiläishaamussa palannut tuomaan\ntakaisin hänen kaulaketjuaan ja laskenut sen ympäri koko Ruotsinmaan,\nettä se sädehti hänelle samalla taikavoimalla kuin ennenkin, mutta\ntuotti nyt onnea koko valtakunnalle eikä enää yksin hänelle.\n\nNyt tulivat miehet takaisin palavalta talolta, ensin yksi, sitten pari\nmuuta, kunnes kaikki olivat koossa herransa ympärillä. Brodde yksin oli\npoissa, mutta hän olikin kadonnut jo kartanolle tultua, heti kun oli\nhuomattu ettei mitään voitu enää pelastaa.\n\nSamassa lähestyi nopeata hevoskavion kopsetta etelästä päin, ja\niltataivasta vastaan kuvastui etäämpää yksinäisen ritarin vartalo. Hän\ntuli täyttä laukkaa lähemmäksi ja pysähytti vaahtoisen hevosensa\nhuomattuaan miesjoukon, joka esti Niiloa näkymästä.\n\nSe oli Steen Sture.\n\n\"Missä herranne on?\" kysyi hän miehiltä, mutta nämä astuivat syrjään,\njotta hän näki kohta onnettomuuden kohtaaman ystävänsä ja riensi hänen\nluokseen.\n\nNiilo ei ehtinyt astua häntä vastaan, ennenkuin Steen jo oli hänen\nkaulassaan koettamatta vähääkään hillitä liikutustaan, jonka ystävänsä\nja tämän palavan kodin näkeminen hänessä synnytti.\n\n\"Tervetulleeksi en voi sinua nyt sanoa, Steen\", sanoi Niilo tarttuen\nystävänsä käteen, \"sillä nyt ei minulla ole muuta kotia kuin Ruotsin\nvaltakunta!\"\n\n\"Ja sitä kotiasi, Niilo, ei vihamies voikaan niin maahan polttaa kuin\nPenningebyn... Muistan sen illan siellä, jona annoit minulle\nystävyytesi... Ja niin totta kuin silloin vein huoneeseesi harmaan\nhaukan, joka vei sinulta kalliin kaulaketjusi, niin totta tahdon sinua\nnyt hengelläni ja verelläni auttaa, en saattaakseni tämän kaulaketjun\ntakaisin, sillä sitä en voi, mutta hankkiakseni sinulle kodin taasen,\nvaikkapa se olisi, kuten sanot Ruotsin valtakunta.\"\n\n\"Kuten sanoin, Steen... tahdon valloittaa Ruotsin valtakunnan, mutta\ntahdon voittaa sen Kaarlo-kuninkaalle. Joko sen valloitan tai en, en\nisänmaaltani muuta pyydä kuin haudan itselleni, ja vaimolleni ja\nlapsilleni senverran, ettei heidän tarvitse nälkää nähdä.\"\n\nNiilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan\nhänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi\nonnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei\nvoinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.\n\n\"Niilo, Niilo\", huudahti hän, \"luota minuun, joko elät tai kuolet\naikomallasi tiellä.\"\n\nTuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti\nnyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten\nhän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.\n\n\"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi\njaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon\nkiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää\nistunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää\nsaanut nähdä Jumalan kirkasta päivää... Viisikymmentä miestä lähti\nsamaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni\nelävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka\nolivat sytyttäneet Penningebyn palamaan...! Jumalan nimessä, luulenpa\nettä se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä\nsuinkaan niitä lämmitä.\"\n\nSteen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että\nsuurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen\nseisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi hän vihdoin... \"koetan pelastaa itseni viholliseni\ntieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä\nhevosenikaan ovat... Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka\nolette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä\nmilloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä\nteille... se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt\nteille antaa... Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla\nluokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut\npalveluksenne... Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla\non leipä kova, hyvästi siis... ja Jumala olkoon kanssanne!\"\n\nSurinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja\nalakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin\npuhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista\ntyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena,\nhän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti\nhieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen\nkasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään\nrupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.\n\nSteen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä\nja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt\nmitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja\nalkoi puhua.\n\n\"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on\", sanoi hän iskien\nnyrkillään rintaansa, \"mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra,\nolen tyytyväinen... Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa\nollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta\nvertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan\npalvelukseen... 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde\nolisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan\nmerkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen\nselkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin\ntahansa, joko tahdotte tai ette... Te olette nyt niin köyhä kuin mekin,\nmutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa\nkalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me\ntahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin\nminä tuumin... En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen\npuhunut\", hän kääntyi muihin päin, \"niin antakaa kuulua!\"\n\n\"Samoin me!\" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, \"me annamme\nhenkemme Niilo-herran edestä!\"\n\nSteen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan\nmiesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja\notsa ilosta hohtaen.\n\n\"Kiitos!\" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. \"Olen siis nyt\nköyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että\nyhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan\nrakkaudesta... Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin\nhyvää ja kelvollista yhdessä!\"\n\nNiilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä\netelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli\ntapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.\n\n\"Ja nyt pois täältä!\" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensä\nSteenille.\n\nMutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli\nkokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi\nmuuttuneina.\n\n\"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!\" huudahti Steen Sture.\n\"Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla\nrauhassa... Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo... silmänräpäyksen\nkuluttua se on myöhäistä!\"\n\n\"Ei!\" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto.\n\"Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra\non valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen\nhyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä... ellei, niin\npäättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen\nvoutini viereen, jos niin on määrätty.\"\n\nVielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa\nnäkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja\nasemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.\n\nMutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin\nBrodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että\nkiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi\npohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei\nmitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.\n\nAikaa ei ollutkaan enää siekailla.\n\n\"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista\", käski Niilo, \"ja sitten\ntäältä pois!\"\n\nKaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja\nasemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle\npäin.\n\n\n\n\nXV.\n\nIliana-rouvan talonvouti.\n\n\nPari päivää edellä kerrottujen tapahtumain jälkeen oli tavattoman\nlämmin ja kaunis syysaamu. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmalta\ntaivaalta, ja suloiset tuuloset toivat pelkkää lämpöä Hammarstadin\nihanille seuduille. Pieni virta juoksi solisten tuuheiden lehtipuiden\nsiimeksessä, ja mehiläiset kokoilivat lisätyllä innolla, vuoden\nviimeistä satoa kennoihinsa. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ikäänkuin\ntämä maailman kolkka säästyisi ijäti suruista ja huolista.\n\nKaksi poikaa leikki joen partaalla. He olivat herraslapsia, sen näki\nheidän vaatteistaan, mutta he olivat suurikasvuisia ja vankkoja,\netenkin toinen, joka huvittelihe viskeIemällä kiviä veden pintaan.\n\n\"Näitkö, Mauri\", sanoi tämä, \"näitkö kiveä, se lensi lehmuksen yli!\"\n\nMauri nosti leppeät kasvonsa ylöspäin hymyillen ystävällisesti\nveljelleen. Hän laski keräämänsä kukat maahan ja otti askeleen sivulle\nnähdäkseen oikein veljensä voimaa ja nakkaamistaitoa.\n\n\"Tuuli sen kiven vissiin vei, Svante!\" sanoi hän hymyillen.\n\n\"Tuuli!\" huusi Svante halveksivasti, heiluttain jo uutta kiveä\nkädessään, \"kas nyt, niin näet, onko se tuuli.\" Sitten hän heitti\nerinomaisella taidolla kiven. Se meni korkealta yli suuren lehmuksen.\n\n\"Niin, mitäs nyt sanot, Mauri?\" sanoi hän tälle voitonriemuisena,\n\"luulen, että nakkaan pian Hammarstadin viiriäkin — se olisi oikein\nilkeälle Briita-rouvalle. Mutta mikä tuolla on?... Sorsa! Hiljaa,\nMauri, hiljaa, minä otan sen!\"\n\nHän hiipi ryömien pitkin rantaa pensaitten läpi. Mauri ei tahtonut\nhäntä jättää vaan seurasi mukana. Oli kuitenkin pitempi matka, kuin\nSvante oli ensin havainnut, siihen paikkaan, josta hän voi nakata\nsorsaa tarvitsematta tehdä itseään naurettavaksi. Mutta päästyään\nsuurella vaivalla sille paikalle, olikin sorsa jo siirtynyt ulommaksi\njoelle. Tämä kiihdytti vieläkin Svanten intoa.\n\nHammarstadin tiellä, joka läheni tässä kohden rantaa, ratsasti eräs\nnainen vankalla hevosella. Huomattuaan pojat pysähtyi hän.\n\n\"Mitähän noilla poikalurjuksilla taas on hommana?\" kysyi hän eräältä\nasepojalta, joka ratsasti hänen perässään. \"Luulen, etten saa rauhaa,\nniinkauan kuin jalo orpanani ystävineen on niin lähellä... Svante,\nsinäkö se olet, Svante?\" huusi hän korkealla ja mahtavalla äänellä.\n\nMutta Svante ei kuullut, tai jos kuulikin ei tahtonut kuulla, vaan\nkonttasi yhä suuremmalla innolla rantaa pitkin. Mauri sitävastoin\npysähtyi.\n\n\"Mauri, tule tänne, että saan kysyä!\" huusi vihastunut rouva pojalle,\njonka hän selvästi tunsi, koska tämä oli lähempänä häntä.\n\nJa Mauri tuli tervehtäin ystävällisesti rouvaa, jonka hän tunsi\nHammarstadin Briita-rouvaksi. Mutta Briita-rouva ei näyttänyt\nkatselevan ensinkään mielihyvällä pojan lempeitä ja kauniita kasvoja.\nNäytti päinvastoin siltä kuin kilttiys ja hyvyys, jota lapsen silmissä\noli, olisi synnyttänyt päinvastaisia ominaisuuksia rouvaan. Hänen\nsilmänsä oikein säkenöivät, vaikka suunsa hymyili.\n\n\"Tuo on veljesi, joka tuolla juoksee, eikö niin\", sanoi hän, \"mitä\ntäällä teette?\"\n\n\"Minä poimin kukkia rannalta!\"\n\n\"Kukkia, poimitko kukkia... missä ne sitten ovat?\"\n\n\"Jätin ne tuonne rannalle lähtiessäni Svanten perään.\"\n\n\"Mutta sinä valehtelet, sanon minä... sinulla on jotakin muuta\ntekeillä, veljesi piilottelee itseänsä, ja hän tekee aivan oikein. Sano\ntotuus, Mauri, mitä teette täällä?\"\n\nPensaissa ritisi jokin ihan asepojan takana, mutta tämä näytti olevan\nsitä laatua, joka ei paljon huolinut, mitä maailmassa tapahtui, hän\nnäytti niin raskaalta ja syvämietteiseltä, tahi pikemmin\nhajamieliseltä.\n\n\"No pian, poika!\" huusi Briita-rouva, \"mitä täällä teet?\"\n\nPoika katseli niin avomielisesti ja varmasti, mutta samalla niin\nherttaisen kiltisti Briita-rouvaan, ettei olisi luullut kaipaavan muita\nvakuutuksia siitä, että hän totta puhui.\n\n\"Olen sen sanonut, Briita-rouva\", sanoi hän sävyisästi.\n\n\"No pyhä Jumalan Aili! kuinka ajat ovat turmeltuneet... kun tuo lapsi\nseisoo tässä valehtelemassa vasten kasvojani!\" Briita-rouva kumartui\nales, silmien säkenöidessä ja suun hymyillessä, ojensi kätensä ja\ntarttui pojan korvanlehteen, johon hän puserti kyntensä.\n\nPojan kasvoista näki selvästi, että tuska oli melkoinen. Kyyneleet\ntahtoivat tunkeutua hänen silmistään kertomaan, kuinka häneen koski,\nmutta ei ääntäkään tullut hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.\n\n\"Aiotko puhua totta?\" kysyi äksy rouva uudestaan.\n\nMutta Mauri oli vaiti.\n\nSilloin tuli hyvin tähdätty kivi, joka sattui Briita-rouvan hevosen\nkorvain väliin. Se hypähti ja poukahti sivulle päin, jolloin rouvan\nteräväin kyntten täytyi jättää saaliinsa. Hän sai tarpeeksi tekemistä\nhillitessään hevostaan.\n\nSamassa juoksi Svante pensaston takaa esiin. Hän oli nähnyt\nBriita-rouvan sekä kuullut hänen huutonsa, ja huomattuaan Maurin\nmenevän törmää ylöspäin, kääntyi hän äkkiä ympärinsä. Nuolena tuli hän\nveljensä lähelle. Kivi, jolla hän oli aikonut sorsaa nakata, poltti\nhänen kädessään, kun hän näki Briita-rouvan menettelyn, hänen mielensä\nkuohahti, ja silloin hän tähtäsi ja heitti hevosta päähän.\n\n\"Tässä olen, mitä tahdotte, Briita-rouva?\" sanoi hän asettuen hyvin\nviattomana veljensä viereen, mutta juoksi sitten esiin tarttuen\nhurjistuneen hevosen suitsiin nähtyään kuinka mahdotonta kiukkuisen\nrouvan oli sitä hallita, \"teillä on paha hevonen, minä autan teitä...\nnoh, nonoh, kauniisti... nonoh!\"\n\nBriita-rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Poikanen oli niin voimakas ja\nrohkea, ja hänen silmistään loisti jotakin niin lujaa ja pontevaa,\nmelkein kiukkuista, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: \"varo, ettet\ntule liian lähelle minua!\" ja tämä näytti tekevän vaikutuksen rouvaan,\nvaikka hän oli kiukusta liituvalkeana. Mistä hänen säveä hevosensa oli\nniin raivostunut, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän oli vakuutettu\nettä tuo pieni urho, joka katseli häntä suurilla silmillään, tunsi sen\nasian hyvin ja tämä ei suinkaan jaloa rouvaa rauhoittanut.\n\n\"Pirun munista syntyy pirun poikia, sanoo sananlasku, ja sepä näkyy\nkäyvän tässä toteen\", lausui hän, mutta lisäsi hyvin vakaasti, \"nyt\ntahdon, että seuraatte minua kotiini.\"\n\n\"Mutta minun tahtoni on myöskin, ettette puhu pahaa isästäni!\" sanoi\nSvante katsoen pelottomasti rouvaa kasvoihin.\n\n\"Poika!\" ärjäisi Briita-rouva hänelle, \"hillitse kielesi!... Saatte\nnähdä, pääsettekö rangaistuksetta... Vitsa odottaa teitä, olkaa siitä\nvarmat.\"\n\nSitten hän istui kenoten satulaansa, nykäytti niskaansa ja läksi\nmenemään minkä hevosesta läksi.\n\nHeti hänen poistuttua tarttui Svante veljensä käteen katsoen häneen\nystävällisesti ja sydämmellisesti, mutta punastui nähdessään verta\ntippuvan tämän korvasta Briita-rouvan kynsien jäljiltä.\n\n\"Mitä hän tahtoi... mitä hän sanoi?\" kysyi hän innolla.\n\n\"Hän ei uskonut minua!\" vastasi Mauri.\n\n\"Eikö hän uskonut... Odota, odota, Briita-rouva, jos elät kun minä\ntulen suureksi, niin saat vielä nähdä, ole siitä varma, ja vitsan\nmaistaminen on silloin vähintä, mitä saat... Mutta nyt tahdon saada\nsorsani, tule... tule, Mauri, katso, tuolla kaukana se vielä ui!...\ntule!\"\n\nJa hän tarttui veljensä käteen rientäen rannalle takaisin.\n\nSillävälin ratsasti Briita-rouva eteenpäin käyden yhä kiukkuisemmaksi,\nkuten muutamain luonteiden on tapa ajatellessaan vihansa esinettä.\nPäästyään vihdoin orpanansa kartanolle kiehui hänen sisunsa, ja\nensimmäisen puuskan hänen paisuvaa sappeansa sai syvämietteinen\nasepoika. Hänen piti auttaa emäntäänsä satulasta, mutta ei tehnyt sitä\ntarpeeksi sukkelaan; siitä seurasi paukahdus korvalle, joka lennätti\nhänet pari askelta sivullepäin. Hän rohkeni tuskin enää tarttua\nsuitsiin, josta seurasi uusi ei aivan odottamaton paukahdus toiselle\nkorvalle — \"ojennukseksi\", kuten emäntänsä sanoi.\n\nLinnan isossa tuvassa oli Iliana-rouva, hänen sisarensa Ingeborg ja\nrouva Briita Kaarlontytär, herra Niilo Sturen rouva. Ensiksi mainittu\nriensi ulos heti, kun kuuli orpanansa saapuneen, ja näki kohta ensi\nsilmäyksellä, että tuosta orpanasta oli hyvä tuuli kaukana.\n\n\"Luulisipa melkein tulevansa asumattomaan taloon!\" sanoi Briita-rouva\niskien säkenöivät silmänsä Iliana-rouvaan, joka koetti kaikin\nmahdollisin keinoin, sekä ystävällisillä kasvoilla että mitä\nkohteliaimmalla käytöksellä torjua uhkaavaa puuskaa. \"Onhan teillä\nkuitenkin luullakseni sekä miehiä että naisia täällä puhumattakaan\ntalonvoudistanne.\"\n\n\"Astukaa sisään, serkku\", lausui Iliana, \"ja käykää nauttimaan, mitä\ntässä pienessä talossani saan aikaan, väkeäni ei todellakaan ole yhtään\nsaapuvilla, enkä luullutkaan saavani niin rakasta vierasta näin\naikaiseen.\"\n\n\"Tahdon puhua kanssasi tärkeästä asiasta, Iliana\", keskeytti\nBriita-rouva karkoittaen niskan nykäyksellä mielestään kaikki\ntähänastiset ikävyytensä, \"mutta luulen, että vieraasi ovat vielä\nluonasi?\"\n\n\"Kyllä, Briita, ovat ne!\"\n\nBriita-rouva pudisti päätään ja punastui.\n\n\"Me olemme yhtä sukua, Iliana\", sanoi hän, \"Akselinpoikain suurta\nsukua... minusta saisi meillä olla enemmän luottamusta toisiimme. Minä\nolen sitäpaitsi vanhempi... mutta siitä huolimatta saan hakea sinua,\nmuuten ei keskenämme ole kanssakäymistä ensinkään. Kauvanko viivytte\ntäällä, vietättekö täällä talvenkin?\"\n\n\"Siihen asiaan en tiedä varmasti vastata\", vastasi Iliana hymyillen,\n\"mutta astukaa sisään, haluan kuulla, mikä asia on teidät tällä kertaa\ntuonut luokseni.\"\n\nHe astuivat isoon tupaan, jossa Ingeborg astui nöyränä ylpeätä ja\nvaateliasta sukulaistaan vastaan, samoin teki rouva Briita\nKaarlontytärkin. Mutta kaikki saivat niukan vastauksen tervehdyksiinsä,\njosta he huomasivat, että nyt oli vakavia asioita kysymyksessä.\nIliana-rouva heitti ystäväänsä katseen, josta voi selvästi lukea, ettei\nmillään ehdolla tahtoisi jäädä kahden kesken orpanansa kanssa. Tämä\ntaasen istui heiluen sinne tänne penkillä pääsemättä sanottavaansa\nkiinni, eikä keskustelusta tahtonut tulla mitään.\n\n\"Niilo-herra kiertelee meriä!\" virkkoi Briita-rouva lennättäen\nmurhaavan katseen Niilo Sturen puolisoon. \"Hän on ollut setäni luona\nGotlannissa, sen tiedän hänestä.\"\n\n\"Jumala paratkoon!\" vastasi puhuteltu hartaasti huoahtaen, \"en ole\nsaanut Niiloltani tietoja, siitä kuin hän läksi Penningebystä!\"\n\n\"Niinpä... mutta sen näkeekin, kun katselee teidän poikianne,\nBriita-rouva... Pyydän että pidätte niitä kotona, sillä Hammarstadin\nmailla ei niillä ole mitään tekemistä... Kuuletteko, Iliana-rouva,\nsanon sen kaikessa ystävyydessä, mutta jos tapaan ne siellä vielä\nkerran, niin lyön niitä kynsille.\"\n\n\"Ovatko ne jollakin tavoin tehneet pahoja teille?\"\n\n\"Pahoja tai ei, maani tahdon pitää rauhassa... Samaa tahtoisin sanoa\nteille, serkkuni...\"\n\n\"Minulleko\", huudahti Iliana ällistyneenä.\n\n\"Niin, Iliana... Sitä varten olen juuri tänne tullut. Myöttekö minulle\ntämän talon?\"\n\n\"Kysymyksenne tulee niin aavistamatta!\" vastasi Iliana karttaen.\n\n\"Talomme ovat liian liki toisiaan\", jatkoi Briita Olavintytär käyden\npuhuessaan yhä innokkaammaksi, \"jos nimittäin aiotte tässä olla.\nSitäpaitsi sanon teille suoraan, että voutinne ei minua miellytä.\nMikäli olen huomannut, hommaa hän kaikkea muuta kuin sitä, jota hänen\npitäisi. Hän kuljeskelee täällä sipisten ja supisten, ja minä tahdon\npitää väkeni omanani... osaan hoitaa itsekin palvelijoitani! Enkö ole\nkerta kerran perästä tavannut häntä Hammarstadin muurein sisällä...\nMitä hän tahtoo, mitä hän tekee, mikä hän on, Iliana? Niin totta kuin\nelän heitätän hänet tyrmään, kun ensi kerran näen hänet teillä, joita\nhänen ei tule kulkea... Kas niin, sano nyt, Iliana, myötkö talon vai\netkö?\"\n\n\"Rakas serkku kulta\", sanoi Iliana hiljaisesti, \"kysymyksenne tulee\nliian äkkiä... talo kuuluu mieheni suvulle, tapani ei ole...\"\n\n\"Lorua, Iliana\", keskeytti Briita Olavintytär, \"lorua, sinä et tahdo\nsuoraan sanoa, että tietäisin, mitä minun tulisi tehdä.\"\n\n\"Tahtoisin ainakin kysyä ja kuulla...\"\n\n\"Niin kuulla... ymmärrän, tahtoisit kuulla Niilo-herran mieltä, niinpä\nkai...! Yhtä hyvin minä voin sinua neuvoa, ja paremminkin, kun kerran\nkuulumme samaan sukuun... Niilo-herra, niin, hänpä juuri oikea mies\nonkin!\"\n\n\"Niilo-herra oli autuaan herrani ja mieheni uskottu ystävä.\"\n\n\"Ja minun vihamieheni, toinen niin hyvä kuin toinenkin... Eikö hän\njuuri juonittele niin, että menetän rahani, jotka hänen veljensä on\nminulle velkaa, eikö niin...? Aivan juuri, hän se on, ja häneltä sinä\naiot kysyä neuvoa... Pyhä Jumalan äiti, pelkäänpä, että laumassa on\nkirjava lammas, ja että sinun suonissasi mahtanee juosta enemmän,\näitisi kuin isäsi verta!... Senverran tehnet kuitenkin nyt heti minun\nmielikseni, että lähetät voutisi johonkin toiseen taloon tahi vielä\nmieluummin annat hänen mennä niin pitkältä kuin tietä piisaa... Jumala\nparatkoon, luulempa ettei hän tiedä paremmin, kuinka aura on maahan\npantava, kuin sinä tiedät, kuinka hyvä laiva aaltoja kyntää...\"\n\n\"Mutta mitä teillä sitten oikeastaan on voutiani vastaan. Briita?\"\nkysyi Iliana.\n\n\"Olenhan sen sanonut... Ensiksikin on minulla se häntä vastaan, että\nhäntä näkyy paremmin huvittavan jolkotella joutilaana Hammarstadissa\nkuin hoitaa sinun taloasi, ja siinä on mielestäni syytä kyllin...\nTalossani ei ole yhtäkään huonetta, johon minun ei tarvitsisi pelätä\nkirotun voutisi tulevan milloin milläkin tekosyyllä. Nyt tahdon siitä\npelistä lopun! Minun on täytynyt, kuten tiedät, oleskella viime vuoden\ntoisaalla, ja luulin varmaan, että hän olisi takaisin tullessani jo\npäässyt uteliaisuudestaan ja tunkeiluhalustaan, mutta kenenkä\nkohtaankaan ensimmäiseksi — juuri sinun voutisi?\"\n\n\"Mutta sehän asia lienee helposti autettu\", virkkoi Iliana, \"minä\nkiellän häntä käymästä Hammarstadissa.\"\n\n\"Et siis täytä tätäkään toivomustani, Iliana!\"\n\n\"Luulen\", lausui taas Iliana, \"että teen parhaiten mieliksenne, jos\nlausun käskyni hänelle teidän läsnäollessanne, ettei hänelle jää mitään\nmahdollisuutta tekeytyä tietämättömäksi, jos hän sattuisi vieläkin\nsinne ilmestymään.\"\n\nIliana meni sitten ulos kutsumaan voutiansa. Briita-rouva tuli silloin\nvilkaisseeksi Briita Kaarlontyttäreen, jonka kalpeus herätti hänen\nhuomiotaan ja näkyi vahvistavan hänen epäluulojaan. Sillä hän oli jo\naikoja sitten aavistanut, että naapuritalon voudilla oli hommia, jotka\nkoskivat häntä hyvin liki. Eikäpä asia toisin ollutkaan. Viekkaudella\nja sitkeydellä, joka meni yli Briita-rouvan kaikkein aavistusten, oli\nHollinger kietonut hänen ympärilleen verkon, johon hän epäilemättä\nvielä joutuisi, ehkä se viipyikin kauan. Hän oli myöskin todella, kuten\nBriita-rouva sanoi, kulkenut häikäilemättömällä rohkeudella\nHammarstadin kartanon syrjäisimmissäkin huoneissa.\n\nLopuksi oli Briita-rouva ottanut palvelukseensa sen raskasmielisen,\nuneliaan ja pään puolesta kaikittain heikon pojan, joka häntä nytkin\nsaattoi Iliana-rouvan luo. Hän oli nimittäin ruvennut epäilemään, että\nnenäkäs vouti oli osannut lahjoa hänen palvelijansa, ja tahtoi sen\nvuoksi hankkia itselleen sellaisen, joka — jos antoikin lahjoa\nitsensä, olisi kuitenkin itse asiassa vähäiseksi hyödyksi hänen\nviholliselleen.\n\n\"Oletteko sairas, Briita-rouva?\" sanoi Briita Olavintytär, \"kalpenette\nyhtäkkiä kuin palttina?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi tämä, \"tulin vaan ajatelleeksi sukulaistani,\nKaarlo-kuningasta, kun te puhuitte lankoni velasta teille... Tämä talo\noli ennen hänen, ja veljeni, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sai sen\nhäneltä.\"\n\n\"Ja se surettaa teitä... niin kaiketi, mutta oikeus on oikeus,\nBriita-rouva, ja mikä on minun, tulee olemaan minun!\"\n\nOvi avattiin ja Ilianan palaaminen keskeytti Briita Kaarlontyttären\nvastauksen. Mutta hänen poskilleen leviävä hieno puna ja hänen\nsilmäinsä säihke osoittivat, ettei häneltä suinkaan vastausta\npuuttunut.\n\n\"No\", kysyi Briita Olavintytär, \"missä vouti on?\"\n\n\"Häntä ei nyt löydy!\" vastasi Iliana hieman harmissaan.\n\n\"Se oli luultavaa... se oli luultavaa, mutta minä sanon sinulle,\nIliana, mistä hänet löytäisi... Hän on Hammarstadissa yhtä varmaan,\nkuin minä olen täällä... Ja sen sanon sinulle, Iliana, että jos hänet\nnyt tapaan, niin panen uhkaukseni täytäntöön, niin likisukulaisia kuin\nolemmekin... Saat sitten tehdä mitä haluat.\"\n\n\"Ajatelkaahan kuitenkin, Briita... hän on minun palveluksessani, ja\nminä annan sanani siitä, ettei hän enää astu jalallaan teidän\nmaillenne.\"\n\nMutta Briita-rouva ei kuunnellut orpanaansa, vaan nousi ylös kuin\nhenkensä edestä, pamautti oven kiinni, että nurkat vinkuivat ja karjui\npihalla palvelijaansa, ikäänkuin tämä olisi ollut penikulmain päässä.\n\nIliana-rouva jäi huoneeseen. Hän ei tuntenut uuden talonvoudin oikeata\ntarkoitusta — vaihdon hän oli tehnyt ainoastaan ollakseen jalon\nystävänsä, Niilo-herran, mieliksi. Senvuoksi hän ei voinut oikein\nkäsittää serkkunsa käytöstä, hänen mielensä täyttyi vaan harmista tämän\nliiaksi ärtyneen itsevaltaisuuden ja vallanhimon tähden. Briitalle\ntaasen, joka tunsi kaiken, tuotti todellisia sieluntuskia, kun hän\nnäki, mitä ikävyyksiä tämä tuotti hänen sydänystävälleen. Hän ei voinut\npidättää syvää huokausta, ja pari kyyneltä vierähti hänen hienoille\nposkilleen.\n\nHerttaisella ystävällisyydellä tarttui Iliana silloin hänen käteensä\nsyleillen häntä hellästi sekä pyytäen, ettei hän niin tuosta\nvälittäisi.\n\n\"Kun vaan tietäisin\", sanoi hän, \"ettei herranne ja miehenne,\nNiilo-herra enää tarvitse oikeaa voutiani, niin noudattaisin mielelläni\nserkkuni tahtoa... Mutta aina olen pitävä Niilo herran toiveita hänen\ntahtoaan ylempänä.\"\n\n\"En luule, että sinun tarvitsee sitä katua!\" sanoi Briita vastaten\nystävänsä syleilyyn.\n\nTällä välin toi hidas palvelija hevoset ja auttoi emäntänsä satulaan.\nTämä läksi sitten sukulaisensa talosta vielä kiukkuisempana kuin oli\nollut tullessaan.\n\nHän katsahteli tuontuostakin kentille tiepuoleen toivoen näkevänsä joko\nvoudin tai pojat. Mutta hän ei kohdannut ketään tiellä eikä nähnyt\nyhtäkään elävää olentoa koko matkallaan. Pari kertaa käännähti hän\näkkiä taaksepäin katsoen torkkuvaa palvelijaansa, ikäänkuin aikoen\npuhutella häntä, mutta heitti sen siihen yhtä äkkiä. Mies näyttikin\nsiltä, ettei häneltä kannattanut odottaa kovinkaan selvittäviä\nvastauksia, jos häneltä kysyikin.\n\nJo saavuttiin aivan lähelle Hammarstadia. Silloin katsahti Briita-rouva\nvielä kerran palvelijaansa.\n\n\"Oletko nähnyt voutia?\" kysyi hän, mutta sai toistaa kysymyksensä\ntiukeammalla äänellä, ennenkuin sai lyhyen vastauksen:\n\n\"Olen!\"\n\n\"Missä näit hänet?\"\n\n\"Missäkö näin hänet?\" toisti mies, \"hän seisoi vieressänne, kun\nläksimme Hammarstadista!\"\n\n\"Nauta!\" huudahti Briita-rouva silmähtäen surmaavan ylenkatseellisesti\nsivulleen.\n\nMutta asepoikaan ei näyttänyt menevän tämän huudahduksen sisempi\ntarkoitus. Hän näytti yhtä uneliaan tyytyväiseltä nyt kuin ennenkin. He\nratsastivat taasen joitakuita askelia, jolloin Briita-rouva kysyi\nuudelleen:\n\n\"Oletko nähnyt Iliana-rouvan voutia!\"\n\n\"Olen!\" vastasi mies.\n\n\"No Jumala sinua armahtakoon, sinä viheliäinen elukka\", ärjyi\nBriita-rouva, \"missä näit hänet?\"\n\n\"Missäkö näin hänet?... Juuri silloin kun ratsastimme Hammarstadista...\nsilloin näin hänetkin.\"\n\nNyt pysäytti Briita-rouva keskelle tietä, pani molemmat kätensä\npuuskaan ja iski palavat silmänsä miesparkaan. Tämä istui tirkistellen,\neikä tiennyt oikein tohtisiko olla paikallaan hirmustuneen emäntänsä\nedessä, jonka kanssa ei todellakaan ollut leikkimistä. Hänen suureksi\nkummakseen ei Briita-rouva kuitenkaan sanonut muuta kuin:\n\n\"Kun vastedes näet hänet, pitää sinun heti sanoa minulle!\"\n\nHänen äänessään oli julmistuneen valtijattaren kaikki terävyys, joka on\ntottunut aina ehdottomaan tottelevaisuuteen.\n\nJälellä oleva matka kulettiin vauhdilla, jota Briita-rouvan ratsu ei\noikein näyttänyt sallivan. Perille tultua hyppäsi arvoisa rouva\napuakaan odottamatta sen selästä tulisella innolla, joka ei ennustanut\nhyvää sille, jota se koski. Faste — se oli asepojan nimi — seisoi\nkauan töllistellen häntä ja hänen niskan nakkelujaan. Sitten hän vei\nhevoset talliin, Briita-rouvan rientäessä portaita ylös. Tämä kulki\ntuuliaispäänä huoneesta toiseen, kunnes saapui ihan hengästyneenä ja\nhiestä valuen salakamariinsa.\n\nSiellä istui hänen kirjurinsa, voutinsa tahi miksi häntä sopisi kutsua,\nhänen kaikki kaikkensa. Hän oli pöydän ääressä kirjoittelemansa. Hänen\nvieressään oli kimppu sinettejä. Briitan tullessa oli hän juuri\naikeissa tarttua tähän kimppuun.\n\n\"En nähnyt enkä kuullut!\" vastasi kirjuri, sama pitkä, laiha,\nkuolonkalpea mies, joka oli ollut Briita-rouvan seurana Eerik-herran\nlaivalla tämän esittäessä Kaarlo-kuninkaalle saamisensa.\n\n\"Mutta hän on varmaan tänä hetkenä talossa!\" sanoi Briita rouva.\n\n\"Se on sekä mahdollista että luultavaa\", vastasi kirjuri hymyillen,\n\"mutta täällä hän ei ole, eikä taida tullakaan, jos ovi vaan on oikein\nsuljettu, ja silloinhan ei meillä ole pelkoa... Jos yhä edelleen kuten\ntähänkin asti piiloilisimme häneltä, niin olisi parasta sitten myydä\nkoko Hammarstad ja muuttaa johonkin muuhun taloonne!... Kas tässä on\nnyt se vanha kauppakirja valmiina, ja olenpa varma, ettei herra\nLaurinpoika itsekään huomaa, ettei se ole hänen sinettinsä, vielä\nvähemmin voi sen todistaa.\"\n\nBriita-rouva meni pöydän ääreen, silmäsi asiakirjaa ja tutki sinettiä.\nMutta samassa kuului siitä huoneen nurkasta, jossa takka oli,\näkkinäistä kolinaa, kuin kivi olisi irtautunut takan sisässä ja\npudonnut.\n\nHuoneessa olijat katsoivat kiihkeästi sinnepäin, mutta eivät nähneet\nmitään. He katselivat sitten toisiaan, mutta se ei heille asiaa\nselvittänyt. Kirjuri laski vaan kätensä sinettikimpulle, ikäänkuin sitä\nsuojellakseen, vaikkei vihollista näkynytkään.\n\nMutta kun kaikki oli hiljaista eikä mitään enempää kuulunut, nousi\nkirjurin naamaan hymy ja hän lausui:\n\n\"Olenhan monasti sanonut, että vanha takka on korjattava... Se romahtaa\nvielä jonakin kauniina päivänä maahan kerrassaan... Mutta nyt on asia\nsaatettava loppuun, liian kauan olette sallinut leikkiä kanssanne.\nSvante-herra Ekesjössä ei anna sen pelättää itseään, että pöllö lentää\nhänen savutorvensa yli, vaikkapa se putoisi suoraan hänen takkaansa.\"\n\n\"Se on totta!\" lausui eräs ääni heidän takanaan, ja Iliana-rouvan\ntalonvouti astui takasta esiin, \"mutta sellaiset pöllöt, joita te\nsaatte pelätä, eivät koskaan jaloa Svante-herraa häiritse\", lisäsi hän,\n\"sillä hänellä on, mitä teillä ei ole, nimittäin hyvä omatunto.\"\n\nBriita-rouva meni kalmankalpeaksi seisoessaan pöydän vieressä ja rupesi\nmelkein horjumaan. Kirjuri kangistui tuolillaan jäykäksi kuin olisi\nsaanut suonenvedon.\n\n\"Kauan olenkin jo saanut teitä nuuskia, enkä juuri luullut pääseväni\nteidän perillenne sisimmässä pimeistä kätköpaikoistanne, mutta nyt on,\nBriita-rouva teidän kohtalonne minun kädessäni... Niin, katsokaa\nvaan minuun, tämän näköinen minä olen, ja nimeni on Hollinger\nBirgerinpoika... Niin, mitäs tuumitte, olen sen Birgerin poika, joka\nsalaa murhattiin, kun hän oli kaivertanut valmiiksi sen sinetin, jolla\nolette nyt aikoneet varastaa Kaarlo-kuninkaalta rakastamaanne kultaa.\"\n\nHollinger kiivastui yhä enemmän puhuessaan, mutta hirveä vaara, jota\nhänen esiintymisensä uhkasi, vaikutti sen, että Briita-rouva ja hänen\nkirjurinsa saivat sangen nopeasti takaisin vilkkautensa ja\nneuvokkuutensa päästyään ensi hämmästyksestään.\n\n\"Valehtelet, roisto!\" huusi Briita-rouva.\n\nHollingerin silmiin syttyi hirmuinen liekki ja hän lähestyi häntä joka\nlihas kasvoissaan jännitettynä. Silloin lisäsi Briita-rouva: \"älä\nliikahda paikaltasi, muuten käsken väkeni heti sitoa sinut ja heittää\ntyrmän pimeyteen, jossa saat nääntyä nälkään.\"\n\nKirjuri aavisti kuitenkin pahinta Briita-rouvan epätoivoista\npäättäväisyyttä uhkuvista sanoista huolimatta. Hän tarttui senvuoksi\nsinettikimppuun, avasi toisella kädellä ikkunan, jonka ääressä pöytä\noli, ja heitti koko kimpun kauas ikkunan alla virtaavaan jokeen,\nennenkuin Briita-rouva ja Hollinger ehtivät huomatakaan. Ja tekonsa hän\nsuoritti kylmäverisyydellä ja maltilla, jotka olisivat olleet\nparemmankin teon arvoiset.\n\nHollinger älysi kohta tämän teon merkityksen. Hänen kiukkunsa nousi\nsiitä ylimmilleen, kun yrityksensä näytti juuri nyt voiton hetkellä\nmenevän tyhjiin. Mutta hänkin oli kylmäverinen, ja kuta selvemmin hän\nymmärsi, että toiminnan hetki oli käsissä nyt tai ei milloinkaan, niin\nkäsitti hän myöskin välttämättömäksi sitä käyttää.\n\n\"Tuollaisen puheen saatte nyt jättää, Briita-rouva\", sanoi hän,\n\"tänne ei voi kukaan tulla, sen tiedätte parhaiten itse, ja mitä\nkonnaan, murhaajaan tulee, jota ette ole häikäillyt ottaa\nluottamusmieheksenne... niin kuulkaa sanani, joka on tällä kertaa\nteidän sanaanne tehoisampi. Kumpikaan teistä ei pääse hengissä tästä\nhuoneesta, ennenkuin täytätte ehdon, jonka teiltä vaadin.\"\n\nHollingerin kasvojen rohkea, päättäväinen ilme olisi jo antanut\ntarpeeksi vakuuttavaisuutta hänen sanoilleen, elleivät ne jo\nsemmoisenaan olisi olleet sitä laatua, ettei niitä voinut epäillä. Sekä\nBriita-rouva että Gumme älysivät selvästi kohta, ettei mitään\npelastumisen mahdollisuutta ollut, ellei ihmettä tapahtuisi.\nJälkimmäinen yritti kuitenkin edes voittaa aikaa, jos jotakin ihmeen\ntapaista sattuisi tapahtumaan.\n\n\"Tämä näyttää minusta suuresti kummalta\", sanoi hän, \"olen kuitenkin\nvarma, että ennenkuin sellaiseen hätäkeinoon ryhdyt, sanot meille, mitä\noikeastaan tahdot.\"\n\n\"Mitä tahdon!\" vastasi Hollinger. \"Tahdon hengen sinulta siitä, että\nmurhasit isäni, ja tahdon teidän henkenne, Briita-rouva, siitä\npettuudesta, kaikista valheistanne ja kavaluudestanne, jota olette\nharjoittanut... Niin, kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, sen tahdon ja sen\nteen, jos pakotatte minut siihen.\"\n\n\"Ole varma, ettemme muuta halua, kuin tehdä mitä tahdot!\"\n\n\"No, otappa siis ja kirjoita, mitä käsken.\"\n\nGumme istui ja Briita istui myöskin. Hollinger jäi seisomaan\noven ja heidän välilleen pitäen kiiltävää kaksiteräistä kalpaa\nkädessään lausuen, mitä kirjurin piti kirjoittaa. Gumme tunnusti\nsiinä murhanneensa Hollingerin isän, ettei hän voisi ilmaista\nKaarlo-kuninkaalle sitä, että tämän sinetti oli salaa jäljennetty, ja\nBriita-rouva tunnusti, että oli sekä tätä että muita vääriä sinettejä\nkäyttämällä koettanut petollisesti saada Kaarlo-kuninkaalta, herra\nNiilo Sturen veljeltä ja eräiltä muilta suuria rahasummia.\n\nKirjoittaminen edistyi hyvin vaikeasti ja keskeytyi usein. Gumme näet\nkoki vähäväliä katsella Briita-rouvaa, että eikö muka sattuisi tälle\nonnellista tilaisuutta hiipiä hirmuisen kostajan selän taakse. Tämä oli\nkuitenkin mahdotonta.\n\n\"Kas niin\", sanoi Hollinger, kun paperi oli valmis, \"nyt\nnimikirjoituksenne sen alle.\"\n\nTätäkin käskyä noudatettiin. Sekä Briita-rouva että Gumme. Mutta nyt\nalkoi edellinen muuttaa mieltään ja turvautua rukouksiin. Ja hän\nsovittikin sanansa todella oivallisesti, ehkei sillä mitään\nsaavuttanutkaan.\n\n\"Teidän rukouksenne, Briita rouva\", sanoi hän, \"tehovat aivan yhtä\npaljon minuun, kuin Eerik Akselinpojan huomautukset vaikuttivat teihin\nvaatiessanne niin säälittömästi väärää oikeuttanne kuninkaalta. Yksi\nseikka ilahuttaisi minua, ellen tietäisi, että kaikki, mitä teistä ja\ntuosta salamurhaajasta lähtee, on petosta alusta loppuun — se\nnimittäin, että rukouksenne osoittavat, että olet paperille\nkirjoittanut, mitä käskin... Mutta siitäkin tahdon täyden varmuuden...\nAvaa ikkuna\", lisäsi hän katsoen Gummeen, joka oli nyt ensi kertaa\neläissään niin tyrmistyneenä ja nolona, ettei voinut päästä itsensä\nherraksi.\n\nHollinger otti nopeasti esille nahkakukkaron, johon kääri kokoon\ntaitetun paperin. Hän oli harkinnut ja valmistanut kaiken edeltäpäin,\nja jos onni oli odottanut itseään, näytti se nyt viipymisensä täysin\npalkitsevan.\n\n\"Avaa ikkuna!\" huusi hän vielä kerran, ja Gumme täytti vitkastellen\nvapisevin käsin käskyn.\n\n\"Jumalan ystävä!\" huusi Hollinger taas.\n\n\"Kaikkein vihollinen!\" vastasi eräs ääni ikkunan alta.\n\nBriita-rouva säpsähti, ja Gummekin osoitti ääretöntä hämmästystä.\nKumpikin oli tuntevinaan äänen Fasten ääneksi, tuon tuhman ja hitaan\nasepojan, jonka Briita-rouva oli ottanut palvelukseensa juuri\nestääkseen varomaansa Hollingerin nuuskimista. Mutta Fasten äänen vielä\nkajahdellessa heidän korvissaan näkivät he Hollingerin viskaavan\nnahkakukkaron ikkunasta. Huoneeseen tuli niin syvä hiljaisuus, että\nkärpästen surina selvästi kuului, kunnes he äkkiä kuulivat ratsumiehen\nlähtevän laukassa pihasta.\n\n\"Pysykää hiljaa!\" virkkoi Hollinger, \"lähetän vaan paperin\nluotettavalle miehelle, joka osaa lukea kirjoitusta, jota en minä\nJumala paratkoon osaa. Luulen, ettei kestä kauan, ennenkuin se on\ntäällä taas.\"\n\nTämä lienee ollut tuskallisin hetki Briita-rouvan elämässä sen jälkeen,\nkun häntä vietiin vangittuna Tukholmaan ja tuomittiin roviolla\npoltettavaksi kavallusyrityksestä Kaarlo-kuningasta vastaan. Gumme\npuolestaan perehtyi pian tilaansa, hänen kekseliäs päänsä mietti jo\nuusia pelastuskeinoja.\n\n\"Asiain näin ollen\", sanoi hän Hollingerille, \"kun sekä minä että\nemäntäni Briita-rouva olemme käsissänne, voinette kai kerta kaikkiaan\nsanoa, mitä tästä nyt seuraa?\"\n\nMutta Hollinger ei vastannut mitään tähän kysymykseen. Hän seisoi kuin\nkivipatsas. Ainoastaan hänen teräväin silmäinsä tuli osoitti, että hän\noli valppaampi kuin milloinkaan. Ja minuutit kuluivat hitaasti,\nikäänkuin aika olisi seisonut aivan paikallaan. Viimeinkin kuului\ntaasen kavioin kopsetta, aluksi hyvin hiljaa, sitten yhä kovemmin,\nkunnes kuului selvästi, että Hammarstadin pihalle tuli ratsumies, joka\npysähtyi yhä vielä avoimen ikkunan alle.\n\nSamassa lennähti nahkakukkaro taas ikkunasta sisään pudoten Hollingerin\njalkain juureen. Tämä käski Gummen ottaa se ylös.\n\n\"Kaikki hyvin!\" kuului Fasten ääni taas alhaalta.\n\nHollinger pisti nyt kukkaron nuttunsa alle.\n\n\"Nyt on työni tehty\", sanoi hän. \"Mutta ennenkuin jätän teidät tahdon\nlausua vielä sanasen. Tämän paperin, joka tekee minut teidän\nkohtalojenne herraksi, annan pyhän kirkon säilyyn, ja niinpian kuin te,\nBriita-rouva, kerrankaan harjoitatte tähänastista tointanne... niinpian\nkuin sinä, kehno murhamies, nostat kätesi kostaaksesi minulle, josta\nkuolema seuraisi, niin jätetään paperi valtakunnan neuvoston käsiin, ja\nsilloin on kohtalonne ratkaistu...\"\n\nHän pysähtyi vähäksi aikaa silmäten läpitunkevasti ensin Gummea, sitten\nBriita-rouvaa.\n\n\"Se on teistä kummaa\", lisäsi hän sitten, \"että menettelen niin\nsäälivästi teitä kohtaan, luen sen silmistänne, mutta sen sanon teille\nsuoraan. Siitä saatte kiittää isäänne, Olavi-herraa, Briita-rouva...\nHän on kerran pelastanut henkeni, enkä siis tahdo pahalla kostaa hänen\nhyvää työtänsä. Ja Briita-rouvan vuoksi ja herrani, Niilo Sturen,\nvuoksi jätän toistaiseksi sinunkin asiasi, Gumme...\"\n\n\"Mistä olet minua syyttänyt, että olisin salaa murhannut isäsi,\nHollinger\", lausui Gumme äkkiä, \"sitä et voi koskaan laillisesti\ntodistaa!\"\n\n\"Niin minäkin luulen, ja siksi onkin tuomiosi miekkani kahvassa...\nMutta en tahdo nyt, kun herrallani epäilemättä on tärkeitä asioita\ntekeillä, herättää millään hänen mielipahaansa tai ehkä synnyttää\npahoja kieliä hänestä juoruamaan, kun kerran olen hänen asemiehensä.\nTeen sen myöskin Iliana-rouvan vuoksi, jonka talonvoutina olen nyt\nollut!... Annan siis kohtalonne omiin käsiinne... ja luulen, että\nolette puhettani ainakin ymmärtänyt.\"\n\nGummen silmissä välkkyi pedonomainen loisto. Briita-rouva istui kädet\nristissä ja katse maahan luotuna. Ehkä oli puhe hänen isästään\nvaikuttanut häneen — hänenkin sydämessään lienee löytynyt jokin aukko,\njosta Jumalan aurinko pääsi paistamaan.\n\nHollinger kääntyi nyt ovelle, mutta samassa harppasi Gumme eteenpäin,\njäntevästi ja kevyesti kuin höyhen ikäänkuin hänen ruumiinsa olisi\nollut pelkkiä suonia ja jäntereitä. Hänen kohotetussa kädessään oli\nlyhyt veitsi. Mutta hän olikin tekemisissä miehen kanssa, joka tiesi\ntehtävänsä. Hollinger kääntyi salamannopeudella, ikäänkuin olisi tätä\nkavalaa hyökkäystä odottanut, ja kaatoi tarkoin osotetulla läimäyksellä\ntuon kurjan konnan taintuneena maahan.\n\n\"Sitä aavistin\", sanoi Hollinger katsellen hetkisen terävästi\nBriita-rouvaan. Sitten hän lisäsi: \"ja tuollaista miestä te pidätte\nleivässänne, Briita-rouva!\"\n\nBriita-rouva ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään.\n\nHollinger lähti.\n\nPihalla hän tapasi Fasten, joka tuli ilosta säteillen Hollingeria\nvastaan. Hollinger löi häntä voimakkaasti olalle, josta hän näytti\nhyvin ylpistyvän.\n\n\"Kiitos, poika!\" sanoi hän, \"olet tehnyt työn, josta sinulle tulee\nhyvää, niinkauan kuin elät. Jos olisin herra, enkä pelkkä asemies vaan,\nniin varmaan en päästäisi sinua, ennenkuin tulisit palvelukseeni.\"\n\n\"Minä palvelen sinua sittenkin!\" sanoi tuo hidas poika.\n\nHollinger katsoi häntä, ja hän katsoi Hollingeria, sekä lisäsi:\n\n\"Jos jään tänne, niin ne varmasti survovat minut nuuskaksi, elleivät\nrevi sydäntä elävältä ruumiistani!\"\n\n\"No, tule mukaani sitten!\" sanoi Hollinger reippaasti, \"ehkäpä Niilo\nSture ottaa sinutkin palvelukseensa... Ellei, niin ei sinun sen\nhuonommin taida missään käydä kuin täällä.\"\n\nHe läksivät yhdessä kartanosta. Tie kulki etelään, aluksi\nMuskarn-järvestä lähtevän Hammarstadinjoen vartta ja sitten Osmon\nkirkon sivu.\n\nTäällä seisoi kirkkomaanmuurin vieressä muuan harmaaveli. Hänen\npäähineensä oli vedetty korvain yli, ja hän seisoi aivan liikkumatonna\nkädet ristissä rinnalla. Hänen syvälle vajonneet silmänsä — muuta ei\nhänen kasvoistaan juuri näkynytkään — katselivat omituisella hehkulla\nmaisemata, ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä tai ehkä tyhjässä ilmassa\nnäyn, joka kokonaan valtasi hänen sielunsa.\n\nHollinger tovereineen pysähtyi saavuttuaan munkin luokse. Mutta tämä ei\nhuomannut heitä eikä heidän kunnioittavaa tervehdystään, häneen eivät\nulkomaailman vaikutukset näyttäneet pystyvän.\n\nHollinger näytti tulevan tästä levottomaksi. Hän pisti kätensä nuttunsa\nalle ja otti sieltä nahkakukkaron, jossa tuo tärkeä paperi oli.\n\n\"Hurskas isä?\" sanoi hän varsin hiljaa, ja hänen ilokseen näytti munkki\nkuulevan hänen sanansa.\n\nHänen silmänsä paloivat ja huulensa liikahtelivat, mutta se näkyi niin\nkolkolta ja aaveenomaiselta, kuin hän olisi ollut kirkkomaan vainajia,\njoka oli äkkiä noussut haudastaan kummittelemaan.\n\n\"Hän on siellä\", lausui hän haudanomaisella äänellä, \"niin, hän on\nsiellä, ja minä tahdon tavata hänet, rangaista häntä, ja sitten...\nsitten olen valmis tulemaan luoksenne, herra!\"\n\nNäky katosi nyt tahi Hollingerin uudistettu kysymys herätti vanhan\nmunkin — hän irroittausi mielikuvasta, jonka vallassa oli ollut, ja\näkkäsi nuo kaksi miestä.\n\n\"Hurskas isä\", sanoi Hollinger silloin, \"koska olen tavannut teidät,\nniin tahdon kiittää teitä avustanne. Saatte olla varma siitä, että\nolette auttanut hyvää asiaa.\"\n\n\"Olet oikeassa, poikani\", vastasi munkki, mutta nyt heikolla äänellä,\njosta voima näytti loppuneen, \"tiedän siitä asiasta enemmän kuin\nluuletkaan, sekä mitä Briita-rouvaan että tuohon kurjaan kirjuriin\ntulee.\"\n\n\"Ehkä suostuisitte, hurskas isä\", sanoi epäluuloinen Hollinger vetäen\nkirjoituksen kukkarostaan ja ojentaen sen munkille, \"ehkä suostuisitte\nvielä kerran lukemaan kirjoituksen saadakseni sen omin korvin kuulla.\"\n\nVanhus hymyili, mutta otti paperin ja luki sen Hollingerin pyynnön\nmukaan. Silloin tämä tyyntyi, sillä kirjoitus oli sellainen kuin hän\noli sanellut. Tällä kertaa oli hän ainakin saanut Gummen sellaiseen\npelkoon, ettei hän rohjennut häntä pettää. Hän pisti paperin taas\nkukkaroonsa ja kätki sen nuttunsa alle.\n\nSitten hän erosi munkista, joka läksi lähellä olevaan pappilaan, jossa\nhän väliin olosti. Ja iloisempana kuin pitkiin aikoihin astui Hollinger\nlopun matkaa. Hän rupesi jo loilottamaan rekilaulujakin, että jo kaukaa\nkuultiin Iliana-rouvan taloon, kun hän lähestyi.\n\nHänen tullessa isoontupaan olivat talon rouvasväet yhä siellä. Pojat\nolivat myöskin tulleet, mutta heillä oli niin tärkeätä hommattavaa\neräässä huoneen nurkassa, etteivät he paljon havainneet talonvoudin\ntuloa, vaikka he muuten hänestä sydämensä pohjasta pitivät.\n\n\"Jumalan rauha, Iliana-rouva\", sanoi hän, \"nytpä luulen jo\nsuorittaneeni sen, mitä minulla on täällä ja Hammarstadissa tehtävää.\nNyt pyydän teitä laskemaan minut herrani, Niilo Sturen, luokse.\"\n\nIliana katsoi häneen kummastellen, mutta Briita-rouva hyppäsi häntä\nkohden lyöden käsiään yhteen, kuitenkin pelvosta enemmän kuin ilosta,\nsillä hän oli ymmällä, ilmaisisiko jalolle langolleen asian oikean\nlaidan.\n\nMutta Hollinger ei pitänyt tarpeellisena salaamista. Hän kertoi\nIliana-rouvalle koko jutun juonen ja omat tekonsa myöskin.\n\n\"Sekä Kaarlo-kuningas että herrani veli, Ekesjön Svante-herra, saavat\ntästälähin olla Briita-rouvan vääriltä vaatimuksilta rauhassa!\" sanoi\nhän.\n\n\"Kuinka se on tapahtunut?\" kysyi Iliana, joka kävi hieman rauhattomaksi\najatellessaan, mitä surua ja häpeää hänelle tuottaisi ja hänen\nsuvulleen, jos tuollainen oikeudenkäynti nostettaisiin hänen orpanaansa\nvastaan.\n\nMutta Hollinger aavisti hänen ajatuksensa ja rauhoitti häntä.\n\n\"Paperit on hävitetty minun nähteni\", sanoi hän, \"ja minä luulen, että\nNiilo-herra ja tekin, Iliana-rouva, saatte luottaa minuun, että kaikki\non tapahtunut ilman melua ja pahain kielten juoruja, jotka kohisevat\nkuin kuivat lehdet muurin nurkassa, niinpian kuin joku asia joutuu\noikeuteen.\"\n\nIliana rouva puristi liikutettuna rehellisen palvelijan kättä ja antoi\nmielellään hänelle luvan lähteä Niilo-herran luo.\n\nSamassa kuului eräs hevonen pysähtyvän pihalle, pian senjälkeen\navattiin ovi, ja pölyinen ratsumies astui huoneeseen. Briita-rouva\ntunsi hänet heti erääksi miehensä asemiehistä, ja hänen sydämensä alkoi\ntykyttää selittämättömästä levottomuudesta. Miehen pelkkä synkkä näkö\nteki sen vaikutuksen.\n\nHänen levottomuutensa kävikin toteen, kun mies kertoi Penningebyn\npalosta. Hollinger, joka oli sattunut vilkaisemaan poikiin ja heidän\nhommiinsa, jäi ällistyneenä seisomaan kädessään kimppu isompia ja\npienempiä pyöreitä esineitä, jotka hän oli ottanut pojilta. Nämä\nunhottivat sekä hänet että hommansa ja juoksivat äitinsä luo.\n\nVihdoinkin puhkesi Briita-rouvan tuska kyynelvirtaan. Mutta Svante\nastui suoraan hänen eteensä ja sanoi ojentaen kättään:\n\n\"Älä sure, rakas äiti... paha arkkipiispa saa kyllä vielä sen takaisin,\nkun ei vaan pahemminkin!\"\n\nSittemmin oli Briita-rouvalla pitkä keskustelu molempain asemiesten\nkanssa, ja samana iltana ratsastivat he ynnä Faste-kuhnuri, jolle\nIliana-rouva antoi hyväntahtoisesti hevosen, pohjoiseen päin\nrientääkseen Söderteljen ja Arbogan kautta Niilo-herran luokse\nTaalainmaahan.\n\n\n\n\nXVI.\n\nPiispan kokelas.\n\n\nOli torstai syyskuun 14 päivä. Nyköpingissä vilisi väkeä. Kadut olivat\nahdinkoon asti täynnä kaupungin porvareita raatimiehineen ja\npormestareineen. Siellä juoksi aamuvarhaisesta asepoikia kaikenlaisissa\nkalleissa puvuissa ja liikkui ryhmittäin asemiehiä kiiltävissä\nhaarniskoissa, herrainsa värit ja kilpimerkit tavalla tai toisella\nsovitettuina pukuihin tai päähineisiin. Eloa ja liikettä oli joka\ntaholla, ja kauppamiesten iloisista naamoista näki hyvin, että\ntällaiset herrainkokoukset olivat samalla hyvät markkinat heille.\n\nKaarlo-kuninkaan tytär, Magdalena-neiti, oli saapunut kaupunkiin\nsukulaisensa, Juho Kristerinpojan (Vasan) saattamana. Tämä oli eräs\nvanhan drotsin nuorempia poikia, joka oli nainut Kaarlo-kuninkaan\nsisarpuolen Briita Bjelkentyttären. Juho-herra, joka oli kuten isänsä\nja veljensäkin ollut tähän asti varma tanskalaispuoluelainen, oli\navioliittonsa kautta vähitellen siirtynyt Kaarlo-kuninkaan ja\nruotsalaisten puolelle. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli niinikään\nBriita, oli Steen Sturen sisar, tuon Niilo Sturen ystävän, joka oli\nniin erinomaisesti kunnostanut itseään Kettil-piispan johdolla\nHällemetsässä, mutta jota arkkipiispa ystävineen ei siitä huolimatta\nollut likikään ansion mukaan kohdellut. Se nyt ei tosin ollut\nihmettäkään, koska jokainen hyvin tiesi, kuinka lämmin kuninkaan ystävä\nSteen-herra oli. Hänen laitansa oli siinä suhteessa sama kuin monen\nmuunkin, etupäässä kuninkaan langon, jalon ja urhean Kustavi\nKaarlonpojan. Tämä oli lankonsa hävittyä vetäytynyt syrjään toimittaen\nvaan tehtäviään Upplannin laamannina, joka arvo hänellä oli ollut\nvuodesta 1454 aikain.\n\nHänkin oli nyt saapunut Nyköpingiin olemaan lähimpänä sukulaisena läsnä\nkuninkaantyttären vihkiäisissä herra Iivari Akselinpojan kanssa.\n\nNämä häät, joihin oli kutsuttu kaikki, mitä Ruotsissa oli etevää ja\nmainiota, olivat syynä siihen, että Nyköpingiin oli niin paljon herroja\nkokoontunut. Syitä oli kuitenkin todellisuudessa muitakin. Täällä oli\ntapahtuva ero vallassa olijain välillä ja niiden välillä, jotka\naikoivat valtaan tulla. Täällä oli ratkaistava suhde Tanskaan ja\nKristian-kuninkaaseen. Tämä oli lähettänyt sinne Lundin arkkipiispan,\nTuven, viekkaan marskinsa, Klaus Rönnowin, ja herra Egert Frillen,\njotka yhdessä itse sulhasen kanssa edustaisivat häntä.\n\nEipä ihmettä siis, että Nyköpingin kaupunki tarjosi nähtäväksi mitä\nvilkkaimman ja kirjavimman kuvan, etenkin varsinaisena hääpäivänä.\n\nEräs aikaisimmista oli muuan munkki, joka tuli Harmaaveljesluostarista,\nseuranaan itse yliteini. Edellisen kasvoja ei näkynyt, sillä niitä\npeitti kokonaan munkkipäähine. Jälkimmäinen näytti olevan hurskas ja\nhyväntahtoinen mies, jonka ijäkkäistä piirteistä näkyi sekä\nlevottomuutta että tuskaa.\n\n\"Viivy edes pari päivää vielä luonani luostarissa!\" sanoi hän\npoismenijälle, joka pysähtyi ja näytti katselevan puhujaa.\n\n\"Rakas veli\", sanoi hän vihdoin, \"Jumala tietää, kuinka halulla\nodottaisin hetkeäni rauhassa luonasi, mutta minulla on eräs tehtävä\ntäytettävänä, tottelen muita.\"\n\n\"Juuri siitä tahtoisin sinulta vähän kysellä, veli!\"\n\n\"Sama mies... sama huone... ei, ei, hyvä veli... tähtien viivat ovat\nviitanneet tieni. En niitä uskonut, kun ne osoittivat työni\nmahdottomaksi alottaissani sen ennen aikaansa... Mutta nyt ne juoksevat\nyhteen, hänen ja minun viivani, silloin sen täytyy tapahtua. Mitäpä on\nihmisen tahto Jumalan tahdon rinnalla, ja minä olen Herran\nvälikappale...\"\n\n\"Kunpa tietäisit, kuinka mieleni on levottomuutta täynnä sinun\ntähtesi...\"\n\n\"Mutta jos tuntisit riemun, joka sydämessäni vallitsee, niin katoisi\nlevottomuutesi, ja sinä kiittäisit ja ylistäisit pyhää kolminaisuutta,\nettä minun päiväni on koittanut... Voi, kauan, kauan on vanha herrani\nodottanut palvelijaansa! Rukoile edestäni, veli, emme taida enää nähdä\ntoisiamme tässä maailmassa!\"\n\nSitten meni salaperäinen munkki luostarin edessä olevalle avoimelle\nkentälle. Yliteini seisoi katsoen hänen jälkeensä. Hän näki munkin\nmenevän sille kadulle, joka vei linnaan, ja vasta kun hän oli kadonnut\nihmisjoukkoon, meni vanhus luostariin takaisin. Rauhattomuus ei\nkuitenkaan paennut hyvän vanhuksen sydämmestä, hän käveli levotonna\nedestakaisin luostarin refektoorissa. Mutta kotvasen kuluttua tuli eräs\nmunkki, joka oli ollut saaristossa ja oli tiellä vähän tuolla puolen\nlinnan kohdannut Andreas-veljen. Hän oli ollut polvillaan erään kiven\nvieressä likellä rantaa, ja hänen päänsä oli ollut taaksepäin nojassa.\nMunkki ei ollut tahtonut häntä häiritä, mutta oli tullessaan katsellut\ntaakseen ja nähnyt hänet koko ajan samassa rukoilevassa asennossa,\nkunnes hän oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli luultavasti mennyt kiven\ntaakse jatkaakseen matkaansa ja joutunut siten näkyvistä pois.\n\nTätä selitystä piti hyvä luostarin esimies oikeana, ja se tuotti rauhan\ntakaisin hänen sydämeensä, että hän voi ruveta toimittamaan virkansa\ntehtäviä.\n\nJos munkki olisi ollut vähemmin kiireissään ja jos hän olisi ottanut\nlähempää selvää rukoilevasta Andreas-veljestä, ja jos hänen tiedossaan\nolisivat olleet pääsytiet linnaan yhtä hyvin kuin Andreaalla, olisi hän\nvoinut antaa esimiehelleen tietoja, jotka olisivat yhtä paljon\nlisänneet tämän levottomuutta kuin ne nyt sitä vähensivät. Sillä\nmunkkivanhus oli kyllä kadonnut kiven taa, mutta maan alle mennäkseen\nlinnaan.\n\nTäällä oli kaikki siistitty ja varustetta mitä uljaimmasti häitä\nvarten. Linnan herra, Erik Akselinpoika, ei ollut säästänyt\nkustannuksia tehdäkseen kaiken niin loistavaksi kuin suinkin.\nRuokasali, jossa hääateria tulisi syötäväksi, ja sen läheiset huoneet,\njotka olivat linnan vastaraketussa ja ennen sisustamattomassa osassa,\nolivat kaikki peitetyt uusilla Flanderista ostetuilla tapeteilla.\nLattioilla oli uhkeita mattoja ja pitkillä penkeillä ja tuoleilla\nkaikenvärisiä tyynyjä, jotka olivat runsaasti ommellut kullalla ja\nhopealla.\n\nJa kaikkialla, joka huoneessa ja käytävässä samoinkuin pihoillakin\nvilisi asemiehiä, kaikki mitä uhkeimmissa puvuissa.\n\nLinnanherra itse istui eräässä sisähuoneista, joiden ovet olivat\nsuljetut. Hän keskusteli uskottunsa, Olli Rådin, kanssa.\n\n\"Arkkipiispan lähimmät ystävät ovat jo täällä\", virkkoi Eerik-herra\nkulmat rypyssä, \"mutta hänkö itse ei tulisi, Olli, kuinka se on\nmahdollista?\"\n\n\"Tiedättehän sen, herra, että kun kettua kauan ajaa, niin se\npiiloittaikse luolansa sisimpään komeroon. Arkkipiispa aavistaa pahaa,\ntahi oikeastaan, hän tietää, mitä täällä tulee tapahtumaan. Ja se\nseikka, että hän ei väkivallalla hajota hääjoukkoa, ei todista\nmielestäni muuta kuin hänen voimattomuuttaan.\"\n\n\"Sillä hän kuitenkin tekee yhden ristin laskuihimme...\"\n\n\"Ei suinkaan, herra Eerik. Mutta niin totta kuin olen rintaveljenne ja\njärkeni on tallella, on Akselien voima nouseva näinä päivinä niin\nkorkealle, että Pohjolan kolme valtakuntaa katselevat sitä\nihmetyksellä... Te tulette valtakunnanhoitajaksi, siitä panen pääni\npantiksi. Itse olette saanut puolellenne kaikki arkkipiispan\nhallitukseen tyytymättömät; ja veljenne, Iivari-herra, tuo\nkuninkaantyttären kera kaikki ne, jotka toivovat Kaarlo-kuningasta\ntakaisin...\"\n\n\"Niin, kunpa tämä päivä vaan olisi jo kulunut, ja veljeni kirkon\nsiteellä yhdistettynä kuninkaallisen morsiamensa kanssa!... Miten\nlienee, Olli, minusta tuntuu valtani väliin hauraalta lasilta, joka voi\nkourassani mureta... Pelkään kaikkea, vähäpätöisintäkin, mikä vaan\nkoskee näitä häitä. Sillä ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos\nveljelleni tai kuninkaantyttärelle sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi\nheidän yhdistymisensä, jäisi työni vaan keskeneräiseksi, ja valtani\nolisi liian mitätön arkkipiispaa vastustamaan?\"\n\n\"Mitä vihkiäisiin tulee, en ymmärrä, mitä levottomuuden aihetta siinä\nnyt enää on, kun tämä päivä on kerran valennut... moniaan tunnin\nkuluttua se asia on suoritettuna.\"\n\n\"Yhtenä hetkenä voi kuitenkin tapahtua semmoista, mikä hävittää vuosien\ntyön!... Monesti on niin tapahtunut. Mutta toivokaamme... Mutta,\nOlli, Tukholman linnan pitää arkkipiispa Jöns, ja minun mahtini\nvaltakunnanhoitajana jää pieneksi, ellei valtakunnan etevin linna ole\nhallussani!\"\n\nOlli Råd mietti hetkisen, mutta katsahti äkkiä ylös lausuen:\n\n\"Sen saattavat Tukholman porvarit teidän käsiinne!\"\n\n\"Tukholman porvarit!\" huudahti Eerik-herra melkoisesti kummastuneena.\n\n\"Niin... arkkipiispa ei vaikuta paljoa heihin. Ja he ovat teidän\nkäskettävinänne heti, kun olette valittu valtakunnanhoitajaksi...\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Olli\", lausui Eerik-herra innolla, \"mutta Tukholman\nporvarit eivät kuitenkaan mahtane särkeä Tukholman portteja, vaikka\nsiellä olisi Jöns arkkipiispa ypö yksinään!\"\n\n\"Te olette niin kiireissänne, herra, etten ehdi sanoa teille, miten\nTukholman porvarit oikeastaan tulevat antamaan linnan teidän käsiinne!\n— Tultuanne valtakunnanhoitajaksi ja järjestettyänne muut asiat niin,\nettä Kaarlo-kuningas saa maatilansa takaisin, niin te lähdette\nviipymättä tänne kerääntyneiden herrain kanssa Tukholmaa vastaan...\nArkkipiispalla ei ole viittäkymmentä miestä panna teitä vastaan...\nNiin, te ratsastatte kaupunkiin kuin ihka omaanne, ja sitten...\"\n\n\"No... sitten, Olli?\"\n\n\"Sitten rupeatte keskustelemaan arkkipiispan kanssa, ja silloin\nnähdään, eikö... niin, nimeni älköön olko Olli Råd, ellen saa\narkkipiispaa jättämään ilolla Tukholman linnaa henkensä pelastamiksi.\"\n\nEerik-herra katsoi kasvavalla kummastuksella palvelijaansa.\n\n\"Porvarit ovat\", sanoi tämä, \"niin katkeroina arkkipiispaa kohtaan,\nettä pieni tuulenpuuska saa liekin leimahtamaan ja silloin, joukkojen\nhuutaessa verta, esiinnytte te uhatun pelastajana, ja sitten... niin,\nnyt ymmärtänette, mitä tarkoitan, herra Eerik?\"\n\nLinnanherra nyökkäsi, mutta vaipui aatoksiinsa. Asia näytti kuitenkin\nvalkenevan hänelle yhä enemmän, siitä tyytyväisyydestä päättäen, joka\nhänen kasvoilleen levisi.\n\n\"Minulle on kerrottu\", lausui hän sitten, \"että arkkipiispan uskottu,\nHelmich-kaniikki Upsalasta, on kaupungissa. Luulen, että hän voisi\nantaa minulle yhtä ja toista tärkeätä selvikettä tässä asiassa...\"\n\n\"Varovaisuutta, herra, varovaisuutta\", keskeytti Olli, \"viekkaampaa\nmiestä ei ole toista valtakunnassa kuin hän, ja hän on kynsineen,\nkarvoineen arkkipiispan vallassa — hänen avullaan hän on nyt tulemassa\nVexiön piispaksi... Olen kuullut sen herra Ove Laurinpojan asepojalta,\njoka on nyt kirjurina arkkipiispan kansliassa... Kaniikki sai itse\nlaatia kirjeen tuomiokapituliin sekä toisen pyhälle istuimelle siitä\nasiasta. Antaisin siis sen neuvon, ettette laskisi sitä herraa liian\nliki itseänne... Minä pidän häntä vaarallisimpana vihamiehenänne.\"\n\n\"Rakas Olli\", vastasi Eerik-herra hymyillen, \"olenhan ennenkin\nelämässäni ollut tekemisissä viekkaiden ja kavalain kanssa... usko\nminua, osaan sekä leikkiä käärmeen kanssa että polkea sitä päähän, niin\nettä se kuolee!... Tiedätkö missä kaniikki asuu?\"\n\nOlli tiesi sen ja sai herraltaan toimeksi pyytää häneltä keskustelua\nherransa varalle.\n\nHelmich oli huoneessaan Ollin tullessa hänen luokseen. Hän oli heti\nvalmis menemään linnaan Eerik-herran luoksi, jota Olli ei ollut\nensinkään odottanut. Sillä ei ollut tavallista, että maallikko, ehkä\nlinnanherrakin kuten Eerik-herra, kutsui luokseen hengellisen miehen,\neikä mennyt itse tämän luokse, vaikka tämä oli niin huomattu, että\nsaattoi tulla kysymykseen piispansijoja täytettäissä. Mutta oli\nmuutakin, mikä näytti Ollin terävälle silmälle oudolta.\n\nKaniikin koko olennosta näkyi niin eriskummainen sekoitus levottomuutta\nja varmuutta, pelkoa ja toivoa, hätäilyä ja rohkeutta, ettei kokenut\nasemies voinut olla huomaamatta sitä ja arvelematta, mitä hän\noikeastaan oli tehnyt tai aikoi tehdä. Katseli hän asiaa miltä puolen\ntahansa, hän ei kuitenkaan päässyt muuhun päätökseen kuin että tuolla\nviekkaalla papilla oli joitakin vaikeuksia voitettavana tulevaan\npiispanarvoonsa nähden, jossa Eerik-herra ehkä voisi olla hänelle\navuksi. Ja senvuoksi oli hän niin valmis noudattamaan tämän toivomusta.\n\nOmituinen, merkitsevä, mutta inhottava hymyily ilmestyi Helmichin\nohuille huulille, kun Olli oli poistunut.\n\nHän otti eräästä vähäisestä matka-arkusta hyvin pienen nahkalaatikon,\njossa oli pari pientä pulloa. Hän piti niitä päivää vasten, ensin\ntoista sitten toista, pudisti niitä kovasti, että niissä olevain\nnesteiden pinnalle ilmestyi vaahtoa, ja katseli niitä hyvin tarkasti.\nHuomattuaan, että kaikki oli kuin pitikin, levisi sama kamala nauru\ntaas hänen huulilleen. Hän seisoi hetkisen etukumarassa, silmät\ntirkistäen tyhjään ilmaan. Samalla hän punnitsi hiljaa noita pieniä\npulloja kädessään.\n\n\"Piispanistuin!\" kuiskasi hän, ikäänkuin tunteensa olisivat kuohuneet\nniin valtavasti, ettei hän voinut olla lausumatta sydämensä sisintä\najatusta.\n\nSitten hän katseli kädessään olevia pulloja taaskin hymyillen ja\ntoistellen:\n\n\"Piispanistuin... piispanistuin!\"\n\nSalvattuaan sitten huolellisesti oven istui hän pöytänsä ääreen ja veti\noikeasta etusormestaan tavattoman suuren sormuksen, jossa oli jostakin\nhimmeästä, läpinäkymättömästä aineesta tehty kivi. Hän painalti vähän\nsormuksen syrjää, jolloin se aukeni. Silloin näkyi, että se oli ontto.\n\nHelmich otti nyt molemmista pulloista korkit ja kaasi kummankin\nsisällystä sormukseen, sulki sen ja pani sen uudelleen sormeensa.\nPullot hän pani samaan pieneen nahkalaatikkoon ja pisti sen erääseen\ntaskuun viittansa alla.\n\nNiin varustettuna lähti hän asunnoltaan mennäkseen linnaan.\n\nSiellä hän astui lähinnä linnanporttia olevia portaita myöten vanhoihin\nhuoneisiin. Hän kohtasi monta linnanpalveIijoista, mutta ei kysynyt\nheiltä mitään, eivätkä he myöskään tienneet hänen tulleen linnanherran\nkutsumuksesta. Hänen korkean, hengellisen arvonsa vuoksi eivät he\nkuitenkaan katsoneet sopivaksi estää häntä menemästä mihin tahtoi, ja\nmenivät siis hänen ohitseen seisahdettuaan ja tervehdittyään\nkunnioittavasti.\n\nHelmich saapui vanhaan ruokasaliin. Siellä oli suuria pöytiä, täynnä\nkaikenlaisia leivoksia ja hienoja herkkuja. Se oli nähtävästi\ntilaisuutta varten aiottu jonkunlaiseksi tarjoiluhuoneeksi, kun\nkeittohuone oli niin etäällä, ettei sieltä voinut mukavasti palvella\nlukuisia häävieraita. Helmich katseli kummastuneena ympärilleen, sekä\nastui viereiseen huoneeseen.\n\nSe oli verraten tyhjä. Pitkin ensimmäistä seinää oli vaan pitkä\npöytä, täynnä suuria juoma-astioita, jotka olivat varustetut\npäällekirjoituksella, mitä kukin sisälsi.\n\nSalama välähti papin silmistä, ja hän lähestyi pehmeillä, tuskin\nkuuluvilla askeleilla pöydän päätä, jossa oli moniaita kalliita\nkulta- ja hopeamaljoja.\n\nTämän pöydän päässä oli ikkunankomero, jonka pöytää vastaan kaltevalla\nseinällä riippui pieni vähäpätöinen taulu. Helmich ojensi kättään\nerästä maljaa kohden, johon oli piirretty nimi: Iivari, kun Olli Råd\ntuli samassa huoneeseen. Silloin käänsi kaniikki äkkiä katseensa tuohon\npieneen tauluun, joka pelasti hänet siten, ettei hänen tarvinnut muita\nselityksiä antaa.\n\nTaulu esitti vapahtajaa Getsemanessa Juudaan suudellessa häntä\npettääkseen hänet.\n\n\"Olen tullut väärään\", sanoi hän hymyillen miehelle, \"mutta tämä pieni\ntaulu tässä on vietellyt minua viipymään täällä kauemmin, kuin olisin\nmuuten viipynyt.\"\n\n\"Eerik-herra on linnan toisessa osassa!\" sanoi Olli, jonka\nepäluuloisuus lisääntyi, \"sain palvelijoilta kuulla teidän tulleen tätä\ntietä ja riensin senvuoksi viemään teitä oikeaan... Seuraatteko nyt\nminua, niin vien teidät Eerik-herran luokse.\"\n\nKaniikki nyökkäsi ja sitten he menivät.\n\nEerik-herra otti vastaan tuon vaarallisen papin kaikilla mielihyvän\nosoituksilla ja piti hänen kanssaan pitkän keskustelun eräässä\nsisähuoneessa. Tultuaan takaisin ruokasaliin, jossa pöydät olivat nyt\nkatettuina, olivat molemmat näöstä päättäen erittäin tyytyväisiä\najatusvaihtoonsa.\n\nKäydessään juuri sen pöydän sivun ohi, jossa sulhanen oli kesteissä\nistuva, pysähtyi kaniikki. Hän katsoi erääseen suureen juomasarveen,\njoka oli kullatusta hopeasta ja oli jalokivillä koristettu. Sen\nkummallakin puolen oli kultaisia maljoja, joista kaniikki tunsi toisen\nsiksi, jonka oli tullessaan nähnyt linnan toisessa osassa. Iivarin nimi\noli siihen piirretty, mutta toinen nimeä varten tasoitettu tila oli\nvielä tyhjä.\n\nEerik-herra hymyili kohteliaasti, sillä kenpä ei näkisi mielellään\nrikkauttaan ihailtavan varsinkin siinä muodossa, jota ajanhenki enimmin\nsuosii.\n\n\"Se on vanha arvokalu suvussani\", selitti hän osoittaen suurta sarvea,\n\"olen sen nyt perinyt veljeltäni, Olavi-herralta, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, ja olen tahtonut, että Iivari-veljeni käyttäisi sitä\ntänään ja joisi siitä veljensä maljan... Sima on myöskin vanhaa, se on\ntuotu tänne Lillöstä Skånesta.\"\n\nHelmichiä näyttivät nämät tiedot kovin huvittavan, ikäänkuin hänen\nasiansa olisi ollut nimenomaan tuntea ja ihailla vanhoja entisyyden\nmuistoja.\n\n\"Meidän suvussamme\", lisäsi linnanherra, \"on myöskin sellainen tapa\nvallinnut, että ennenkuin sulhanen juo häämaljasta morsiamensa maljan,\ntulee etevimmän läsnä olevan papin siunata morsiuspari ja juoma...\"\n\n\"Skaran Hannu-piispa siis?\" tokaisi Helmich.\n\n\"Niin, Hannu-piispa!\" vastasi Eerik-herra, mutta näytti hieman\nepäröivän, tietysti Tuve arkkipiispan läsnäolon vuoksi. Hän lisäsi\nkuitenkin, ikäänkuin itsekseen ratkaisten epäröintinsä, \"olen nyt,\nkuten veljenikin, ruotsalainen ritari.\"\n\n\"Minäkin haluan\", lausui Helmich syvästi hartaan ja vakavan näköisenä,\n\"minäkin haluan antaa siunaukseni tälle juomalle ja tälle\nmorsiusparille osoittaakseni kiitollisuuttani siitä luottamuksesta,\njota äsken keskustelussamme osoititte minua kohtaan!\"\n\nHän astui pöydän ääreen ja kumartui penkin yli ojentaen molemmat\nkätensä maljan yli, että oikea peitti vasemman. Hänen äänensä oli\nrukousta lausuessaan melkein liikutettu, ja Eerik-herra teki hartaasti\nristinmerkin.\n\nKääntyessään taasen ritariin päin kiilui Helmichin silmissä kummallinen\nselittämätön tuli. Hän ei olisi voinut näyttää turvallisemmalta,\nrauhallisemmalta eikä tyytyväisemmältä, vaikka olisi ollut\nsaamaisillaan voitelun Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi,\npuhumattakaan vähäpätöisemmästä Vexiön piispanistuimesta.\n\n\"Rehellinen kiitos, kunnianarvoisa herra hyvästä tarkoituksestanne!\"\nlausui Eerik-herra puristaen ystävällisen kaniikin kättä, jonka jälkeen\nhe astuivat yhdessä salin läpi.\n\nPian senjälkeen alkoivat kellot soida ja häävieraat keräytyä, ja koko\nloistava joukko pappeja, ritareja ja asemiehiä, joihin liittyivät\nkutsutut pormestarit, läksi juhlallisessa saatossa kirkkoon. Suuri\nihmisjoukko oli kokoutunut linnan ympärille ja kaikkialle, mistä saatto\nkulki. Kaikki ihailivat ritarien loistoa ja morsiamen ja tämän neitojen\nkauneutta, joiden joukossa oli myöskin nuori Ingeborg Åkentytär.\nMorsian oli Kaarina-kuningatar ilpoisen elävänä. Hän muistutti\nihmisille heti äitivainajastaan, josta ajatukset taasen johtuivat hänen\nisäänsä, vanhaan kuninkaaseen, joka oli Raseporissa. Monessa syttyi\ntänäpäivänä toivo, että uusi aika koittaisi ja valtakunta tulisi oikean\nkuninkaansa käsiin taasen. Niin paljon — arveltiin — mahtanee\nkuninkaan tytär vaikuttaa mahtavaan mieheensä ja tämän mahtavaan\nsukuun.\n\nVoi, he eivät tienneet, kuinka vähän vaikutusvaltaa Kaarlo-kuninkaan\ntyttärellä oli. Hänen laitansa oli kuten Ingevall-kuninkaan tyttären\nsadussa, mutta osaksi vaan.\n\n    Hanhi harmaja\n    Saat Ingevallin tytön yli saatella!\n\nsanoi kuninkaantytär sadussa, ja loihtusanat auttoivat häntä, ja nyt\nniiden pitäisi auttaa Magdalenaakin. Mutta runouden ja todellisuuden\nlaita on niin, että jälkimmäinen vastaa vaan osittain ja vaillinaisesti\nedellistä. Kaarlo-kuninkaan tytär oli tosin päässyt virran yli, mutta\nei sen kauemmaksi, ja se oli vaan hurskaan yksinkertaisen kansan\ntoiveita, että todellisuus jatkuisi kuten kansansadussa.\n\nKirkossa oli suuri tungos.\n\nPappien joukossa oli siellä ulkomuodoltaan mitätön Upsalan kaniikki, ja\njos joku oli maailmaansa tyytyväinen, niin hän. Hän katseli ympärilleen\nikäänkuin olisi jo saavuttanut toiveittensa päämäärän. Näyttipä väliin\nsiltäkin kuin hän olisi unhottanut varovaisuutensakin vetäen liiemmäksi\nhuomiota puoleensa. Mutta silloin hän heti sen havaitsi ja otti\nkasvoilleen ilmeen, joka paremmin sopi hänen vielä alhaiselle\narvolleen.\n\nOli jonkunverran yhtäläisyyttä arkkipiispa Jöns Pentinpojan ja tämän\nuskotun välillä. Molemmilla oli sama sitkeys, sama kyky järkkymättä\npitää kiinni päämäärästään, vaikka edistyminen olisi kuinkakin hidasta.\nHeidän sydämissään oli myöskin sama tilavuus keinojen valitsemiseen\nnähden. Paras keino oli se, joka vei varmasti, ehkä pitkän\nkierroksenkin kautta perille, ja luottamus, lupaukset ja valat\nsysättiin syrjään tai rikottiin ilman pienintä häikäilyä. Mutta he\nolivat erilaisia tarkoituksiinsa nähden. Jöns arkkipiispan tarkoitus\noli korkeampi, se koski Ruotsin valtakuntaa, mutta hänen uskottunsa\nsilmissä oli tällä Ruotsillakin ja sen onnella ja menestyksellä arvo\nainoastaan sikäli, kuin se edisti tai ehkäisi hänen omia yksityisiä\ntarkoituksiaan. Siksi pysyykin edellisen toiminta, vaikka hänen\nmuistoaan himmentääkin niin monet varjopuolet, aina yhtä suurenmoisena\nkuin hänen kätyrinsä toiminta jää kurjaksi ja halveksittavaksi.\nMutta pahaksi onneksi ei tämä ollut ensimmäinen ja ainoa kerta,\njona yksityinen kostonhimo on käyttänyt Ruotsia, isänmaata,\nvälikappaleenaan.\n\nHelmich oli erään Tukholmaan muuttaneen saksalaisen poika, ja hän oli\njo aikaisin herättänyt huomiota terävällä päällään ja hyvillä\nluonnonlahjoillaan. Senvuoksi hän olikin tullut arkkipiispan\nasuinkaupungin kouluun, jossa hän oli niin ikään herättänyt\nopettajainsa ja esimiestensä toiveita, joten pääsi pian ylempäin\nsuosioon. Silloiset arkkipiispat Juho Gerkenpoika ja Arnold olivat\nkuitenkin miehiä, joiden suosio ei merkinnyt suuria maallikkojen eikä\noppineitten piireissä. Mutta nuori Helmich sai kuitenkin apurahan\nmennäkseen ulkomaanmatkalle, ja hän olikin opiskelemassa Pariisin\nyliopistossa tahi Bolognassa Italiassa. Kukaan ei tiennyt, tuliko tämä\nHelmichille palkinnoksi jostain palveluksesta, jonka hän oli ollut\ntilaisuudessa tehdä näille miehille, vai tuliko se vaan pelkästään\ntunnustuksena hänen ansiollisuudelleen. Saksassa hän tapasi\nOlavi-arkkipiispan, jonka Upsalan tuomiokapituli oli vastikään tähän\nvirkaan valinnut ja jota Eerik-kuningas ei tahtonut millään ehdolla\ntunnustaa. Helmichin onnistui saavuttaa hänen luottamuksensa, että hän\nlupasi kotiin tultuaan ottaa hänet kanslerikseen. Arkkipiispa tuli\nkotiin — siihen aikaan kuin Engelbrekt alotti vapautussotansa — ja\nHelmich tuli niinikään kotiin.\n\nMutta silloin oli Olavi-arkkipiispan suosio häntä kohtaan loppunut.\nHänen kanslerikseen pääsemisensä sijaan tuli hän samaan aikaan\nkotiutuneen kaniikin, Jöns Pentinpojan, kirjuriksi. Tämän tultua\narkkipiispaksi, tehtiin Helmichistä kaniikki, ja nyt hän oli\ntulemaisillaan Vexiön piispaksi. Ja kenpä tietää, eikö hän nyt\nistuessaan piispain ja kirkkoylimysten joukossa, kun hänen korvissaan\nvielä kajahteli mahtavan Eerik Akselinpojan mairittelevat sanat —\nkenpä tietää, eikö hän nyt ehkä hautonut vieläkin suurempia ajatuksia,\njotka kenties saivat hänen rupeamaan tähänastisen suosijansa\nvihamieheksi?\n\nVihkiäistoimituksen päätyttyä kirkossa kulki saatto yhtä juhlallisesti\ntakaisin linnaan, jossa oli ensiksi järjestetty loistavat turnajaiset,\njotka kestivät myöhäiseen iltaan. Silloin alkoi soittokunta soittaa ja\nvieraat lähtivät linnaan, tanssimaan ja leikkimään.\n\nHelmich asteli pystyin päin Skaran Hannu-piispan rinnalla linnan\nportaita myöten ylös, eikä yskäkään häntä nyt vaivannut. He saapuivat\nviimeisinten joukossa, sillä piispa oli seisonut kauan katsellen\nlinnanrakennuksia, erittäinkin Folkungatornia, ja Helmich oli silloin\nantanut hänelle yhtä ja toista tietoa.\n\nSoitto ja tanssi olivat jo täydessä käynnissä heidän saliin tullessa.\nKaniikki tuli silloin kuin sattumalta eronneeksi piispasta. Hän läksi\nruokasaliin kuin olisi sinne jotakin unohtanut tai hukannut. Hän\nsanoikin eräälle palvelijalle, joka riensi häntä vastaan, että oli\nhukannut kallisarvoisen sormuksen ollessaan aamupäivällä linnanherran\nluona. Palvelija alkoi haeskella lattialta.\n\nHelmich katseli vaan pöytää, ja hänen levottomuutensa näytti karttuvan\nkuta kauemmin hän sitä katseli. Suuri hääsarvi oli kadonnut. Hän muisti\nsilloin, että oli ollut toisessa huoneessa Eerik-herran kanssa ja aikoi\nsenvuoksi lähteä sinne. Palvelija tahtoi seurata häntä, mutta hän\ntaputti miestä pään päälle ja sanoi ystävällisesti, että etsisi kyllä\nitse. Hän tiesi kyllä, mitä oikeastaan tahtoi, sillä tuleva\npiispautensa liittyi niin läheisesti tuohon kultaiseen hääsarveen,\nettei hän saanut ennen rauhaa, kuin se oli asianmukaisesti järjestetty.\n\nHän kiisi siis tuohon syrjäiseen huoneeseen, ja onni suosi häntä. Hän\nei kohdannut ketään, ja astuessaan huoneeseen, joka oli heikosti\nvalaistu, näki hän ensimmäiseksi etsimänsä sarven. Hän oli kuin\nkokonaan taikavoiman vallassa, joka veti häntä tätä sarvea kohden. Hän\nsulki hiljaa oven ja lähestyi pöytää, jolla se oli.\n\nMutta vastaisella seinällä oli kuin harmaa varjo, ja liekitsevä\nsilmäpari seurasi herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kaikkia hänen\nliikkeitään. Hän kumartui sarven yli. Se oli yhä vielä simaa täynnä.\nMutta liittääkseen piispanvirkansa vielä lähemmin sen sisällykseen otti\nhän äkisti esille kaksi pientä pulloaan ja kaasi niiden sisällyksen\nhääsarveen.\n\n\"Piispa!\" virkkoi hän nousten ylös ja ikäänkuin silmillään ahmien\nsäteilevän kultasarven.\n\n\"Juudas!\" lausui samassa kumea, haudanomainen ääni.\n\nHelmich kavahti ja hänen kasvonsa kävivät lyijyharmaiksi. Mutta ääni\njatkoi:\n\n\"Juudas, Juudas, miksi petät ihmisen pojan suunantamisella?\"\n\nJa luiseva käsi tarttui vapisevan Helmichin käsivarteen. Tämä horjui\nvoimatonna eteenpäin, kaikki tarmo ja kaikki voima näytti hänestä\npaenneen. Huoneen keskessä oli iso nojatuoli, johon hirvittävä\nvarjo-olento hänet asetti. Hänellä näytti olevan Helmichiin\nyli-inhimillinen vaikutusvoima.\n\n\"Rukoile, rukoile onneton\", lausui varjo, \"nyt on aikasi ohi... Täällä,\njuuri täällä, jossa sinä kerran annoit miehistä jaloimmalle kuoleman,\ntäällä pitää sinunkin kuolla... niin on kirjoitettu ja minä täytän\nJumalan tuomion...! Juuri tällä tuolilla istui herrani, vanha\nOlavi-arkkipiispa... kuinka lempeä hän oli, ja kuinka hän halusikaan\nluoda rauhaa ja sovintoa ihmisille!... Se tapahtui juuri tässä\nhuoneessa. Näetkö, Helmich, että on olemassa ihmistä korkeampi\nvoima...? Ajattele sitä ja muista, mitä hän sinulle sanoi, autuas\nherrani, varottaissaan sinua pahuuden teiltä, antaessaan sinulle\nanteeksi tekosesi, kun olit palannut Saksanmaalta, ja luvatessaan\nunhottaa vanhat asiat, kun vaan lupasit kääntyä pahuuden teiltä ja\nvaeltaa Herran pelvossa vilpittömästi...! Näetkös, ettei mitään tästä\nole minulta salassa. Sinä olit antanut halvan kullan vietellä itseäsi\npettämään herrasi... lieneekö Eerik-kuningas vai joku hänen ystäviään\nkorvaasi sen sanan kuiskannut... Pyhä kolminaisuus varjeli herraani,\nettä hän pääsi kotiin... ja kun hän oli antanut rikoksesi anteeksi,\npalkitsit sinä hänen hyvyytensä pahalla... Sinä vannoit surmaavasi\nhänet... muistatko sanat, jotka sinulta pääsivät, tarjotessasi tässä\nhuoneessa hänelle myrkkypikarin, muistatko, että sanoit kuolevalle\npitäneesi valasi?... Minäkin vannoin silloin valan... keksiäkseni\nherrani murhaajan ja kostaakseni hänen kuolemansa, ja nyt olen minäkin\ntarkoitukseni perillä! Rukoile siis, rukoile... sillä nyt on kuolemasi\ntullut.\"\n\nHelmich istui kuin kuolleena jo. Hänen kielensä oli täydellisesti\npuuksi muuttunut, kuten aurinkolaulussa sanotaan, ja hänen silmänsä\ntuijottivat lasimaisina synkkään kostajaan.\n\nSilloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli\naina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä\nsiunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko\npäivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän\nhuoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin\nHelmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.\n\nOllessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen\nmunkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle\nselvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä\nitse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki\nkuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään\npäällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.\n\nHän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän\nkoetti ehkäistä.\n\n\"Pidättykää, pidättykää\", huusi hän, \"te ette tiedä, että tuo hurskas\nherra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!\"\n\nMunkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä.\nMutta Olli kohotti sarvea lisäten:\n\n\"Katsokaa tähän harmaaveli... tässä on keitos, jonka hän on sekottanut\nsurmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin... Niin,\ntämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?\"\n\nMunkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.\n\n\"Senvuoksi on tahtoni\", jatkoi Olli, \"että panemme hänelle kaksi ehtoa,\njoko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli.\"\n\n\"Herra, Herra kaikkivaltias!\" huudahti Andreas-vanhus vaipuen\npolvilleen. \"Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot\nottaa verenvian hänen käsistään!\"\n\n\"Niin, kunnianarvoisa herra\", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta\nviivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, \"nyt olette kuullut\nehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian... sillä hengissä ette täältä\ntule.\"\n\nVihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli\nehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa\nmuutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.\n\n\"Ette tee viisaasti, jos huudatte\", sanoi hän, \"sillä te vaan\npahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun\nherrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta,\nja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa,\njoiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!\"\n\nKaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa\npelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin\nja kimeämmin kuin ennen.\n\nMutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan.\nJokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen\nhiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.\n\nOlli sieppasi miekkansa.\n\n\"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?\" kysyi hän.\n\nPieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän\naikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla\noli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi\nvaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään\nja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.\n\nNäin ei kuitenkaan käynyt.\n\nOllin mahtavan käsivarren antama hyvin osattu isku kellisti murhaajan\nmaahan samassa kuin hän hyppäsi tuoliltaan.\n\n\"Huomannette nyt, että koston hetki on tullut, ja että te ette pääse\nhyvin ansaitusta rangaistuksestanne!\" lausui Olli kumartuen kaatuneen\nyli.\n\nAndreas-vanhus oli yhä vielä polvillaan, rukoillen ojennetuin käsin.\n\nMutta Olli ei päästänyt silmistään Helmichiä, jonka musta sielu\nkuvastui nyt oivallisesti hänen hirvittävän rumasti vääristyneillä\nkasvoillaan. Moniaan minuutin kuluttua kohosi Helmich raukeasti\nkyynärpäittensä varaan.\n\n\"Mitä tahdot, mies, jos annat minulle henkeni?\" kähisi hän tuijottaen\nkamalasti.\n\n\"Ajattelet siis kuolinhetkelläsikin kavaluutta ja petosta!\" vastasi\nOlli.\n\n\"Kaiken, kaiken annan sinulle... saat nähdä että on hyvä pitää minua\nystävänään...! Haa, se loistaa! Katso, kaiken sinä saat... Sano,\ntahdotko palvella minua...?\"\n\nTuon kurjan katse ja kasvoinilme osoitti, että tuska oli saattanut\nhänet hourimaan. Mutta hänen näkönsä oli niin kammottava ja hänen\nvääntynyt hymynsä niin perkeleellinen, että Ollikin, vaikka oli kyllä\npaatunut, peräytyi kauhistuneena hänestä etemmäksi.\n\nKului taasen hetkinen, kunnes kuoleva kohotti toisen kätensä ikäänkuin\njotakin hapuillen.\n\n\"Polttaa kuin tuli\", änkytti hän, \"anna minulle juotavaa!\"\n\nOlli tarjosi hänelle hääsarvea, ja hän joi.\n\nVielä kotvasen pysyi hän koholla, mutta kielensä ei saanut enää selvää\nsanaa lausutuksi, ja pian hän retkahti raskaasti selälleen kuolleena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyköpingin häät, joissa herra Iivari Akselinpoika ja Kaarlo-kuninkaan\ntytär vihittiin yhteen, vietettiin muuten kaikessa rauhassa, ja ne\ntulivat käännekohdaksi Akselinpoikain elämässä.\n\nKokoontuneet piispat ja neuvosherrat valitsivat Eerik-herran\nvaltakunnanhoitajaksi. Päätettiin myöskin, että kaikki entiset\nKaarlo-kuninkaan monia tiloja ja taloja koskevat päätökset olisivat\nvoimassa ensin hänen itsensä hyväksi ja sitten hänen lastensa sekä\nnäiden miesten, herra Iivari Akselinpojan ja herra Eerik Eerikinpojan\n(Gyllenstjernan) hyväksi. Tanskaan nähden päätettiin yhdessä\ntanskalaisten herrain kanssa, että yhteys valtakuntain välillä jäisi\nvoimaan, mutta muutapa ei Kristian-kuningas tästä kokouksesta\nhyötynytkään. Kaikki muut tähän kuuluvat asiat päätettiin ratkaista\nuudessa kokouksessa, joka pidettäisiin Kalmarissa seuraavana kesänä.\n\nEerik-herra oli niinmuodoin saavuttanut, mitä oli monet vuodet kaikella\ntarmollaan koettanut — hän oli päässyt Ruotsin valtakunnan\nmahtavimmaksi mieheksi. Ja nyt jo voi asioita ja henkilöitä lähemmin\ntunteva päättää, ettei uusi valtakunnanhoitaja hevillä tulekkaan\nvaltaansa toiselle luovuttamaan.\n\nKaarlo-kuninkaan kohtaloon eivät Nyköpingin tapahtumat tuottaneet\nmitään muutosta.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nNiilo Sture.\n\n\n\n\nI.\n\nPyhän Yrjänän kappelissa.\n\n\nEräänä pimeänä syysyönä marraskuussa 1466 kulki muutamia miehiä\nVesteråsin hyvin valaistun piispantalon ohi. Eräs heistä oli puettu\nasemiespukuun. Hänellä oli miekka vyöllä ja raskaat rautakannukset\nkilahtelivat joka askeleella kivitetyllä kadulla. Muut olivat\ntalonpoikia, mutta varsin nuoria vielä leikkisästä naurusta päättäen,\njoka tuon tuostakin kajahti heidän huuliltaan.\n\nPäästyään piispantalon sivu kääntyi joukkue eräälle poikkikadulle\nkadoten muutamaan lähellä olevaan taloon.\n\n\"Nytpä saamme maistella värjäri Pietarin oluttynnyristä!\" lausui\nsoinnukas ääni joukon viimeisten juuri mennessä portista. Sitten\nkopautettiin asuntohuoneen ovelle ja huudettiin: \"hei, Pietari, nyt\nolemme täällä, ja sinä saat nyt näyttää, että olet mies pitämään\nsanasi.\"\n\nOvi aukeni ja kynnykselle ilmestyi vanhanpuoleinen porvari sininen\nesiliina vyöllä. Hän oli sävyisän ja hyväntahtoisen näköinen ja oli\nnähtävästi tulijoita odottanutkin ja siltä varalta valmistaunut.\n\n\"Jokainen\", sanoi hän, \"ken tahtoo juoda Kaarlo-kuninkaan\nmenestykseksi, on tervetullut tynnyrini ääreen! Tulkaa, hyvät ihmiset,\nte tarvitsette kyllä vähän vahviketta, kun kerran olette ryhtyneet\nsellaiseen toimeen, joka on tuleva teille kunniaksi ja muille iloksi...\nJumala siunatkoon jaloa Niilo-ritaria!... Jos olisi valta niinkuin on\nmieli, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin...\"\n\n\"No, mitä, Pietari...? mitä?\" kysyi monta ääntä.\n\n\"Heittäisin esiliinan nurkkaan, ottaisin tapparan käteeni ja rupeisin\nluineni nahkoineni ankaran ritarin mieheksi!\" vastasi värjäri.\n\n\"Niistä sanoista tulee sinulle kunniata, Pietari!\" virkkoi asemies\nlyöden muhoilevaa isäntää olalle, sekä lisäsi: \"sinä voit auttaa häntä\nja hänen asiaansa hyvin, vaikket tapparaa kannakaan... niin on minun\najatukseni.\"\n\nIsäntä vei tämän keskustelun aikana iloiset vieraansa isoontupaan,\njossa oluttynnyri asetettiin keskelle ja jossa pian vallitsi mitä\nhilpein ilo ja leikki. Asemies oikeastaan oli kuitenkin puheenpitäjänä\nja hän näyttikin siihen sopivimmalta, sillä hänellä oli tyhjentymätön\nvarasto hupaisia juttuja. Hän oli myöskin paljon liikkunut ja maailmaa\nnähnyt ja hän osasi paljon lauluja, joita hän esitti kaikkein suureksi\ntyytyväisyydeksi.\n\nEnimmin vaikutti kuuntelijapiiriin kuitenkin, kun asemies rupesi\nkertomaan herra Iivari Akselinpojan kosinnasta. Se asia koski kansaa\nhyvin läheltä, ja kun hän lopuksi kysyi, oliko kukaan kuullut laulua,\njoka oli tehty tästä kosinnasta, ratkesi yleinen riemu joukossa.\n\n\"Laula se!\" sanoi Pietari värjäri, \"minä painan sitten nuttusi uudeksi\nlaulajanpalkaksi.\"\n\nMies hymyili ja alkoi:\n\n    Ja Iivari Akselinpoika Tott\n    rannall' on Gotlannin:\n    hän lausuu: \"Ruotsiin lähden nyt,\n    tuon kullan kaunihin.\"\n        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.\n\n    He silkkiseilit käärivät\n    mastoihin kultaisiin\n    ja Ruotsin maalle lähtevät\n    Tukholman kaupunkiin.\n        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.\n\n    Hän keskess' asepihojen\n    sonnustaa pukuaan\n    ja linnaan astuu Tukholman\n    luo Ruotsin kuninkaan.\n        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.\n\nKenenkään mieleen ei juolahtanut kysyä, kuinka laulaja saattoi niin\nilmeisesti totuutta vääristellen kertoa Tukholman linnasta, vaikka\nkosinta olikin tapahtunut Raseporissa. Ruotsin kuninkaan olisi pitänyt\nolla Tukholman linnassa, joten oli luonnollista, että laulaja tai\nrunoseppä antoi hänen siellä esiintyä. Satunnaisista ja vähemmän\ntärkeistä seikoista ei huolittu niinkään, kunhan itse pääasia tuli\nkohdalleen, ja siksipä ovatkin historialliset kansanlaulut vaan\nyleispiirteissään tosia. Kosinta oli tässä pääasia, mutta paikka tuli\nsiinä yhtä vähän kysymykseen kuin taulussa liina. Alustaa tarvittiin,\nmutta kukaan ei pitänyt väliä, oliko se puuta tai kiveä, kunhan kuvan\npääpiirteet vaan olivat tosia ja tunnettavia.\n\nLaulaja jatkoi karttuneella innolla, kuta enemmän huomasi laulunsa\nmiellyttävän:\n\n    Ja Iivari Akselinpoika Tott\n    ovesta astuvi,\n    ja Kaarlo, Ruotsin kuningas\n    edessään seisovi.\n\n    \"Hei, terve, Kaarlo kuningas,\n    kuningas Ruotsin maan,\n    annatko mulle tyttäres',\n    jos lienen vertojaan?\"\n\n    \"Jos tytärtäni pyydätte\n    kotinne vartijaksi,\n    niin karkoittakaa Kristian\n    ja samoin piispaa kaksi!\"\n        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.\n\nKaikki yhtyivät loppusanoihin:\n\n        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.\n\nMiehen lopetettua tuli hetkiseksi hiljaisuus. Kukin mietiskeli\nitsekseen laulun sisällystä. Vihdoin otti Pietari värjäri sananvuoron\nkohottaen oluthaarikkaa.\n\n\"Niinpä kävi, että Iivari-herra sai todella kuninkaan tyttären, mutta\nantaako hän kuninkaalle Ruotsin valtakunnan, sen saamme nähdä.\"\n\nAsemiehen silmät vilkkuivat ympäri seuran, kunnes pysähtyivät\nvärjäriin.\n\n\"Sanonpa sen\", lausui hän sitten, \"ettei Iivari-herra eikä hänen\nveljensä, Eerik-herra, vaikka onkin valtakunnanhoitaja, anna\nvaltakuntaa Kaarlo-kuuinkaan käsiin, ellei heitä siihen pakoteta...\nMutta meissä on miestä häntä pakottamaan, jos niin tarvitaan... puhunko\noikein, Pietari, vai mitä te sanotte?\"\n\n\"Oikein, oikein!\" lausui Pietari tyhjentäen haarikkansa, \"ja minä annan\nviimeisen oluttynnyrini tapin Niilo-herraa ja hänen miehiään varten!\"\n\nJuotiin vielä kerta ankaran ritarin, Niilo Sturen kunniaksi, ja sitten\nalkoivat miehet haastella pienissä ryhmissä. Silloin nousi asemies\nseisoalleen aikoen lähteä. Hänen piti mennä herransa luokse, joten ei\nvoinut kauempaa viipyä. Muitten ilo ei siitä kuitenkaan häiriintynyt,\nvaikka he olisivatkin kernaasti pitäneet iloisen asemiehen joukossaan.\nMutta samassa tulikin tupaan lisää vieraita, sekä asemiehiä että\ntalonpoikia, mikä teki hänen lähtönsä vähemmin huomattavaksi.\n\nTämä kulki lauleskellen tietänsä ja oli pian kaupungin ulkopuolella.\n\nHän astui sitä maantietä pitkin, joka vie kaupungista pohjoiseen,\nHofdestan niityn poikki Skultunaan päin, josta oli jo niin monta kertaa\nkulkenut aseellisia joukkoja sekä rahvasta että ritareja mittelemään\nmiekkoja keskenään. Hänen vasemmalla puolellaan solisi Svartån joki\nkiitäen hurjalla kiireellä rantainsa varjoisain puiden välitse, ja\nhänen päänsä yllä ajoi myrsky pilvenjänkiä tummalla syystaivaalla.\nMetsä huokaili, notkot ulvoivat, ja ilmasta kuului valtavaa, pauhaavaa\nsiipien suhinaa, ikäänkuin mahtavat ratsujoukot olisivat näkymättöminä\najelleet avaruudessa.\n\nAsemieheen ei tämä näyttänyt ensinkään pystyvän. Hän asteli\nrauhallisesti ja tanakasti eteenpäin. Mutta äkisti hän pysähtyi ja\nrupesi kuuntelemaan. Tavallisen ihmisen olisi ollut mahdoton mitään\nhuomata, mutta mies oli tottunut myrskyihin ja hänellä oli tarkka\nkuulo. Hän hiljensi käyntiään ja kulki melkein hiipien erään suuren\npuun luokse, joka kasvoi muutaman suunnattoman kiven vieressä.\n\nHän ei ollutkaan kauan kiven luona odottamassa, ennenkuin törmän alta\nrupesi kuulumaan airojen loisketta, ja kohta nousi maantielle tumma\nhaamu, joka katseli varovasti ympärilleen ja läksi hiipien pohjoiseen\npäin.\n\nMies lähti myöskin kiven luota seuraten varjoa. Hänen suonensa ja\njäsenensä olivat niin jäntevät ja hänen käyntinsä niin keveä, ettei\npieninkään ääni ilmaissut häntä, vaikka hän kulki jokseenkin läheltä\nveneellä tullutta astuen vähän syrjässä. He kulkivat siten kunnes\nsaapuivat eräälle pienelle yksinäiselle kappelille, joka oli rakennettu\ntänne kappaleen kaupungista ulommaksi ja jota kutsuttiin pyhän Yrjänän\nkappeliksi. Kaupungin ympärillä oli kokonaista neljä sellaista\nkappelia, että matkustajat saisivat kaupunkiin mennessään tai sieltä\ntullessaan toimittaa niissä rukouksensa. Vähän itäänpäin Yrjänän\nkappelista oli Pitkäaholle ja Taalainmaahan vievän koillisen tien\nvarrella pyhän Ursulan kappeli, vielä idempänä oli Badelundin harjun\nsyrjässä pyhän Olavin kappeli, ja kaupungin länsipuolella oli pyhän\nKertun kappeli.\n\nVarovasti hiipinyt varjo katosi pyhättöä ympäröiväin puiden alle.\nAsemies ei uskaltanut mennä lehdon edustalla olevan kentän yli, vaan\nkätkihe erään risukasan taakse, josta voi pitää silmällä kappelia ja\nsen ympäristöä.\n\nKului hetkinen, ettei tapahtunut mitään hiukankaan epäilyttävää, eikä\nasemies saanut mitään vahviketta epäluuloonsa, joka oli nähtävästi\nsaanut hänet tänne lähtemään.\n\nSilloin kuului lähestyväin hevosten poljentaa. Asemies ei voinut niitä\nnähdä eikä uskaltanut kumartua liian kauas eteenpäin, sillä hän näki\nkappelin vieressä piilevän varjon liikahtelevan etummaisten\npuunrunkojen välissä.\n\nHänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauan, ennenkuin kuuli erään\nmiehen astuvan mäenrinteen kuihtuneen nurmikon yli, ja samassa hän\nnäkikin hänen lähestyvän lehtoa ja lausuvan hiljaa, mutta kuitenkin\nkäskevästä nimen:\n\n\"Sigge!\"\n\n\"Teidän armonne!\" vastattiin lehdosta, ja sinne mennyt varjo tuli esiin\nkumartaen nöyrästi, jonka jälkeen molemmat menivät puiden alle.\nAsemies katseli nyt vuorostaan selvällä kärsimättömyydellä ympärilleen.\nHän halusi tietysti lähestyä kappelia, mutt'ei uskaltanut, sillä\nviimeksi mainitun seurue olisi hänet huomannut. Hänen terävä silmänsä\nhuomasi kuitenkin tähtien heikossa valossa, että risukasasta alkoi\npuolikehän muotoinen syvennys maassa — tehty arvattavasti kevät- ja\nsyys-veden johtamista varten kappelista — joka kulki oikealle lehdon\nympäri. Arvelematta asettui hän pitkäkseen tuohon kosteaan uomaan ja\nalkoi madella sen pohjaa myöten hyvin hiljaa mutta varmasti eteenpäin.\n\nYritys onnistuikin odottamattoman hyvin. Hän pääsi pian kentän yli ja\ntuli puiden varjoon, jossa hiipi varovasti kappelin pienelle ikkunalle.\n\nSiellä keskustelivat molemmat varjot, ylhäinen ja nöyrä keskenään.\n\n\"Missä sukulaiseni, herra Niilo Eerikinpoika on?\" kysyi edellinen.\n\n\"Sitä en tiedä, teidän armonne\", vastasi jälkimmäinen, \"mutta herra\nEerik Akselinpoika on useiden neuvosherrain kanssa kaupungissa. He ovat\nkeskustelemassa herra Niilo Sturen kanssa piispantalossa.\"\n\n\"Jumalan nimessä, miksi ei veljeni, David-herra, ehkäissyt sitä\npurona...!\" huudahti ylhäinen mitä suurimmalla katkeruudella ja\nsuuttumuksella. \"Silloin kun ritari ratsasteli pakolaisena metsissä\nvaan muutamia miehiä mukanaan, ja kun hänellä oli kolmesataa\nparhaintani seuranaan... silloin se olisi ollut helppo tehdä...? Nyt se\non myöhäistä!\"\n\nTuli pieni hiljaisuus.\n\n\"Mahtava oli Tord-marskikin, ja kaikkien vihollistensa kauhistus\",\nsanoi joen toiselta puolelta tulleen ääni, \"mutta niin mahtava kuin\nolikin, hänkin kukistui?\"\n\n\"Mitä tarkoitat, mies?\" kysyi toinen äkkiä.\n\n\"Sitä teidän armonne, että hyvä pää voi saada aikaan paljon, josta\nmahtava ei tiedä uneksiakaan!\"\n\n\"Marski, Tord-herra... hänet murhattiin sängyssään yöllä. Hänet murhasi\nmiestensä päällysmies... rupeisitko sinä herra Niilo Sturen\npalvelukseen?\"\n\nPitkä venytetty \"ei\" tuli vastaukseksi tähän kysymykseen.\n\n\"Sano pian siis, mitä arvelet, jos luulet voivasi olla minulle avuksi\nja lohdutukseksi onnettomuudessa... Liian myöhään, liian myöhään\nkäsitin sokeudessani viisaan Helmichin sanat, että tämä oli vaarallisin\nviholliseni!\"\n\n\"Liian myöhäistä ei vielä ole, teidän armonne\", lausui mies ponnella,\n\"minä ja veljenne, David-herra, tunnemme perinpohjin tuon\nherkkäuskoisen herran, jolla oli kuolemaansa enää vaan kirkkaan\nmiekanteräni verta matkaa... Ja yhtä liki on hän tuleva vieläkin\nkerran, sen vannon Herrani puun kautta!... Miten se tapahtuu, jää minun\nasiakseni, mutta siihen saatte luottaa, että se tapahtuu. Kun palaatte\nmatkaltanne etelään, luulen, että silloin on kankeana, mikä nyt on\nvirkeänä.\"\n\nTuli taas hiljaisuus.\n\nUlkopuolella kuunteleva asemies ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Hän\nleikkasi vielä reijän pergamentti-ikkunaan kuullakseen paremmin. Mutta\npäästyään täyteen selvyyteen siitä, mitä konnantöitä siellä\nsuunniteltiin, tuli hänelle kovin vaikeaksi olla niin hiljaa, kuin\ntässä oli välttämätöntä. Hän älysi kuitenkin, ettei saattanut mitään\ntehdä tällä kertaa heitä kohtaan, ja kun hänen täytyi päästä heidän\njuontensa perille, sai hän senverran malttia, ettei syyttä suotta\nsyössyt itseään tuhoon.\n\nMies alkoi ensiksi puhua.\n\n\"Veljenne, David-herra\", sanoi hän, \"on luvannut minulle talon ja\ntilan.\"\n\n\"No... senpä luulen sinun ansainneenkin! Miehet, joiden kilpimerkkinä\non häränsarvet, eivät unhota helposti ystäviään eivätkä kitsastele, kun\nheitä on palkittava.\"\n\n\"Te siis vahvistatte muiden sukulaistenne kera David-herran\nlahjoituskirjeen, herra arkkipiispa?\"\n\n\"Varmasti, varmasti, mies!\"\n\n\"Pyydän kuitenkin enemmän!\"\n\nOli mahdoton nähdä, minkä vaikutuksen tämä sana teki. Mutta kotvasen\nperästä kuului arkkipiispa kysyvän niin soinnuttomalla ja värittömällä\näänellä, kuin asia olisi ollut hänestä vähäpätöisin maailmassa:\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Rälssikirjan itselleni ja jälkeentulevaisilleni!\" vastasi mies\nripeästi.\n\nSiihen ei arkkipiispa vastannut mitään, ja aatelismiehen kokelas lausui\ntaas:\n\n\"Työstä palkka, tyhjästä ei mitään, arkkipiispa! Suorittamani työ\nvaatii miehensä... jos teillä on joku, joka sen paremmin toimittaa,\nniin pankaa hänet...! Panen alttiiksi henkeni... onhan se yhden\nkynänpiirron arvoinen teidän kädestänne.\"\n\n\"Sinä olet kunnianhimoinen, mies!... Miksen oppinut sinua ennen\ntuntemaan?\"\n\n\"Teidän armonne... Te muistanette, kuinka vähän veljellänne,\nDavid-herralla, on kuitenkin ollut teille sanottavaa... nyt, hädän\nhetkenä te opitte ystäviänne tuntemaan!\"\n\nArkkipiispa huudahti, ja hänen äänessään oli sekä kiukkua että\nkummastusta, sekä vastenmielisyyttä että pyyteitä.\n\nRöyhkeä asepalvelija uudisti vaatimuksensa odotettuaan turhaan selvää\nvastausta.\n\n\"Olen kunnianhimoinen, sanotte — ja olette oikeassa, niin olen. Ja\nvoitteko sanoa, arkkipiispa Jöns, voitteko sanoa minulle, mikä on\neroitus minun ja — teidän välillänne? Me uurastamme samaa asiaa, te\nkäytätte itsenne ulkopuolella olevaa asetta... minä taasen suoritan\nitse tekoni... Te kuulutte vanhaan sukuun, te olette saanut hallita\nRuotsin maata!... No, niin korkealle en minä pyri, minun toivojeni\nmäärä on vaan tulla teidän veljenne veroiseksi. Ja siitä saatte olla\nvarma, ettei hänen ja minun välilläni ole muuta eroitusta — kuulkaa,\nei mitään muuta kuin se, että hänellä on oikeus pitää kilvessään sitä\nmerkkiä, joka on minulle ommeltu nuttuun, koska olen hänen\npalvelijansa... Talon olen ansainnut jo menneinä vuosina... uudet\npalvelukset vaativat arvoisensa palkan, ja sen palkan tahdon jo\nedeltäkäsin. Sanokaa siis, mitä tahdotte, arkkipiispa... minä suostun\nsiihen, että aatelis- ja kilpikirjani pannaan vaarallisimman\nvihollisenne henkeä vastaan!\"\n\n\"Mitä veljeni, David-herra, on luvannut, sen minäkin lupaan!\"\n\n\"Kirjoittakaa siis alle?\"\n\nMutta nyt oli kuuntelijan mahdoton hillitä itseään enää. Etäältä kuului\nuseita ääniä, jotka tuntuivat lähestyvän laulaen, ja jos mies olisi\njaksanut asiaa miettiä, olisi hän ehkä odottanut niitä, sillä ne eivät\nvoineet olla muita kuin kuljeskelevia talonpoikia, siis luotettavia\nystäviä. Mutta nyt ei hän ajatellut muuta kuin sitä mustaa konnantyötä,\njota kappelin sisässä sommiteltiin, jossa ostettiin ja myytiin\nihmishenkiä kuin kauppatavaraa.\n\nHän riensi nopein askelin kappelin seinänviertä pitkin ja syöksihe\novesta sisään pitäen paljastettua miekkaa kädessään.\n\nKappeli oli ihka pimeä, ikkunoista vaan kumotti heikko valonkajastus,\nniin että tulija voi erottaa keskustelijat.\n\n\"Hei, musta konna!\" huusi hän, \"minä kirjoitan sinulle aateliskirjan!\"\nja samassa hän huitaisi miekallaan summanpäiten toista kappelissa\nolijaa vastaan.\n\nArkkipiispan ja hänen kätyrinsä silmät olivat enemmän tottuneet\npimeyteen, joten he huomasivat oitis tulijan ja juoksivat syrjään.\nMiekka halkoi senvuoksi vaan tyhjää ilmaa ja kolahti kivilattiaan\nvetäen rohkean omistajansa mukanaan. Mutta notkeimpana, joustavimpana\nteräksenä oli hän kohta jaloillaan taasen.\n\nKatsellessaan nyt tarkistunein silmin ympärilleen huomasi hän miesten\nkadonneen.\n\nHe olivat väistyneet sivuille koettaen kumpikin seinäänsä myöten hiipiä\nulos. Ahdistaja näytti kuitenkin olevan tottunut suurinta malttia\nkysyviin leikkeihin. Hän juoksi silmänräpäyksessä takaisin ovelle.\n\n\"Älkää luulkokaan pääsevänne minulta karkuun\", lausui hän sieltä.\n\"Teidän pitää nyt kuolla, niin totta kuin minä olen Niilo Sturen\nasemies, ja kuin te elätte ainoastaan hänelle ja valtakunnalle pahaa\ntehdäksenne!\"\n\nLaulava joukko saapui nyt niin likelle, että voi joitakuita sanoja\nheidän laulustaan eroittaa. He tulivat odottamattomaksi avuksi\nmiehelle, sillä heidän loilotuksensa esti kappelissa olevia konnia\nhuutamasta avukseen asemiehiä, jotka odottivat kappaleen päässä tien\nvarrella.\n\n    Sa kiittäös uskollisuutta.\n    Jumal' asiamme menestyä antakoon,\n    ja toimissamme ain' auttakoon.\n    Yks' ruusunen kasvoi Ruotsin maass'\n    vaan pahuus sen karkoitti poies taas.\n    Se kaunis ja terve oli taimi.\n\nKappelissa oli pimeä kuin haudassa, eikä mies voinut suurimmillakaan\nponnistuksilla erottaa vihollisiaan. Tänä hetkenä kieppui kuitenkin\nJöns-arkkipiispan ja hänen veljensä nokkelan asemiehen henki hiuskarvan\nvarassa. Joutua menestyksestään huumaantuneen talonpoikajoukon käsiin\noli heille varma surma, tuskallinen ja kiduttava. Sen he molemmat\nymmärsivät, ja Jösse Eerikinpojan kohtalo Motalassa muistui verisenä\nkummituksena heidän mieleensä.\n\nMiesten laulu, jos voimme siksi kutsua sitä rääkkynää, jolla muut\nsäestivät yhtä esilaulajaa, joka yksinään noudatti nuottia, näytti\nkuitenkin tulevan ainoaksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Sillä vaikka\nmies huutaisi mitenkin kovasti kappelin ovella, saisi hän kuitenkin\ntuskin ääntään niiden kuultaville, varsinkin kun myrsky vei ääntä\nheistä syrjään kaupunkia kohden.\n\nNyt he olivat aivan kappelin kohdalla, ja korkealle kuului rallatus\nmarski Tord Bonden surkeasta kuolemasta, kuinka kavaltaja surmasi hänet\nkesken voittoretkiänsä.\n\n    Rakkauden hän huonosti palkitsi,\n    pään hartioon asti hän halkaisi.\n    Siinä raukesi Ruotsin valta.\n\n\"Kuulkaa, talonpojat, ystävät!\" huusi mies, mutta ei rohjennut kääntyä\nselin, vaan seisoi yhä kappeliin päin miekka iskuun valmiina.\n\nMutta laulu jatkui:\n\n    Siellä voihkaten naiset valitti,\n    kun, kuten Juudaskin herransa,\n    Jöns petturi, viekas murhaaja,\n    marskimme kavalasti surmasi.\n    Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä\n    Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!\n\n\"Talonpojat, ystävät!\" huusi mies, minkä keuhkoista läksi.\n\nMutta turhaan.\n\nJoukko oli jo ehtinyt kappelin sivu, ja esilaulaja alkoi laulaa\nräikeällä äänellä laulua uudelleen. Asemies heitti toivon saada apua ja\nmietti, millä keinoin saavuttaisi tarkoituksensa.\n\nSilloin hän kuuli äkkiä askeleita takaansa. Jos tulija oli\narkkipiispalainen, oli hän mennyttä kalua; mutta hän päätti lujasti\nennemmin uhrata henkensä kuin laskea petturit menemään.\n\n\"Hollinger!\" lausui silloin eräs ääni ihan hänen takanaan, \"mitä täällä\nteet?\"\n\n\"Herran nimessä, Faste!\" huusi Hollinger, \"täällä sisässä on\npettureita!\"\n\nFaste hävisi silmänräpäyksessä, mutta yhtä nopeaan hyökättiin\nkappelista päin Hollingerin kimppuun, ja niin vikkelä ja voimakas kuin\nhän olikin ei hän voinut estää sisässä olijoita pääsemästä pujahtamaan\nhänen sivuitseen pois.\n\nHe katosivat kumpikin taholleen. Mutta Hollinger ei menettänyt\nhetkeksikään malttiaan. Hän erotti heti, kumpi oli arkkipiispa, ja\njuoksi kovasti huutaen hänen peräänsä.\n\nSiitä tuli ajo, joka muistutti Odinin ratsastusta, kun tämä kiitelee\nsyysöisin korskuvalla hevosellaan ryskien ja pauhaten metsäin ja\ntasankojen yli.\n\nMaantieltä tuli joukko nuoria talonpoikia, Faste etunenässä, juosten\nhäntä kohden. Hollinger huusi heille:\n\n\"Arkkipiispa on metsässä piilossa!\"\n\nJa heti hajausivat miehet syösten pitkässä rivissä metsään ottamaan\nkiinni vihattua pappia.\n\n\n\n\nII.\n\nKosto.\n\n\nVesteråsin piispantalossa tapahtui samaan aikaan yhtä merkillisiä\nseikkoja.\n\nPaettuaan palavalta kartanoltaan lähti Niilo Sture pohjoiseen päin\nGestriklantiin. Jo täällä sai hän, valittaessaan hätäänsä rahvaalle,\nniin paljon puolta, että voi ottaa haltuunsa joukon arkkipiispan\nhevosia, jotka olivat siellä, sekä moniaita haarniskoita ja aseita.\nVieläpä hän sai käsiinsä koko Norrlannin nahkaveron, joka oli matkalla\narkkipiispan luo Tukholmaan. Arkkipiispan vouti ja palvelijat otettiin\nvangeiksi. Sitten käytti Niilo hyväkseen otollista tilaisuutta, jonka\ntämä menestys toi, suostuttaen tämänkin seudun rahvasta puolelleen, ja\nsaavuttikin monen helsinglantilaisenkin luottamuksen.\n\nArkkipiispa huomasi nyt liian myöhään pettyneensä tähän ritariin\nnähden. Hän oli pitänyt häntä mitättömänä ja vaarattomana, jota hän voi\nkohdella mielensä mukaan ja lyödä häntä kuten koiraa sauvallaan. Mutta\nnyt hän sai lähettää 300 hyvin asestettua miestä ottamaan kiinni tätä\nmetsänkävijää. Hänen veljensä, David Pentinpoika, oli joukon johtajana,\nja parempiin käsiin ei arkkipiispa olisi voinut tätä asiaa uskoakaan.\nDavid-herra vapisi himosta nähdä vanhan vihamiehensä sydänveren\nvuotavan.\n\nMutta silloin lähti Niilo Sture väkineen metsien poikki Taalainmaahan,\nja sinne tuskin saavuttuaan sai hän väkeä niin runsaasti, että voi\nruveta hyökkäämään. Taalainmiesten etunenässä hän meni silloin joen yli\nkulkien nummea myöten Vesteråsia kohden, joka linna oli arkkipiispan\nveljenpojan, Eerik Niilonpoika Oxenstjernan hallussa.\n\nJa Vesteråsin linna joutui Niilo Sturen haltuun.\n\nSe oli sangen tärkeä asia. Sillä nyt oli ritarin käsissä mahti, jota ei\nsopinut enää ylenkatsoa. Vallassa oleville herroille, etupäässä\nvaltionhoitajalle, Eerik Akselinpojalle oli hän sitä vaarallisempi, kun\nei ollut ensinkään varmaa, että hän ottaisi mukautuakseen heidän\ntahtonsa mukaan. Senvuoksi lähtikin Eerik-herra muutamien neuvosherrain\nja piispain kera viipymättä Tukholmasta Vesteråsiin, heti kun oli\nsaanut varmistetuksi valtansa pääkaupungissa. Uskottunsa, Olli Rådin\nneuvokkuuden avulla hän oli saanut valtaansa Tukholman linnan, jonka\njälkeen hän, kuten sanottiin, lähetti arkkipiispan kirkkoonsa takaisin.\n\nMutta Vesteråsiin saavuttuaan saivat herrat sanoman, joka oli aivan\nodottamaton ja joka samalla vahvisti Eerik-herran pelon Niilo Sturen\naikeisiin nähden. Tämä oli lähettänyt sanoja ympäri valtakunnan kutsuen\nRuotsin miehiä päättämään valtakunnan hallinnosta. Ja monesta\nmaakunnasta oli saapunutkin valtuusmiehiä. Kaikki olivat sitä mieltä,\nettä maassa oli jo ollut tarpeeksi herrain vaihdoksia. Nyt tahdottiin\nKaarlo-kuningas takaisin. Sitä varten laadittiin uskollisuus- ja\nkutsumuskirje, jossa kerrottiin, että oli tartuttu aseisiin kuninkaan\npuolesta herra Niilo Sturen johdolla, sekä pyydettiin häntä Ruotsiin\nottamaan valtakuntaa haltuunsa. Kirje lähetettiin luotettavalla\nmiehellä kuninkaalle Suomeen, ja Niilo-herra kirjoitti samansuuntaisen\nyksityisenkin kirjeen hänelle.\n\nTällä kannalla olivat asiat herrain saapuessa, ja illan tullen he\nkokoontuivat piispantaloon Lydekinus Akselinpojan luokse, jota\ntavallisesti kutsuttiin Lydeke-piispaksi.\n\nSuuri sali oli ylhäisiä herroja täynnä, ja kaikki olivat huolestuneen,\nlevottoman näköisiä. Siellä oli Eerik-herra itse kullalla kudotussa\nsamettinutussaan, komea miekka vyöllään ja kalliit kultakäädyt\nkaulassaan. Hänen rinnallaan istui Skaran piispa, sama joka oli\nNyköpingin häissäkin.\n\nYhden ainoan kasvot osoittivat avomielisyyttä ja hilpeätä mieltä. Tämä\noli Niilo Sture, joka muutenkin erisi muista yksinkertaisen koruttoman\nryhtinsä vuoksi. Ja hänen pukunsakin, jona oli yksinkertainen,\ntummansininen nuttu turkkiviitan alla, ilman koruneuleita, osoitti,\nettei hän nyt ollutkaan matkoilla herrashoveihin, joissa kultia,\nsamettia ja helmikoristeita kysytään. Hänen vyötäisiltään riippui vielä\nkeltaisessa vyössä raskas lyömämiekka osoittain sekin hänen sotaisia\npuuhiaan.\n\nLydeke-piispan hovipojat kulkivat ympäri tarjoillen viiniä suurista\nhopeamaljoista, ja piispa itse näytti koko olennollaan tahtovan puhua\nrauhan ja sovinnon sanoja. Hän kävi yhä innokkaammaksi, kuta enemmän\nEerik-herra rypisteli tummia kulmakarvojansa, ja kuta tiukemmaksi\nsanailu kävi. Kaikki oli kuin noiduttua. Viini näytti happanevan\nherrain huulilla, eikä piispan ystävyyskään näyttänyt saavan sitä\nmakeammaksi.\n\n\"Minusta näyttää, herra Niilo\", sanoi Eerik-herra, \"kuin te olisitte\nnyt unhottanut kaikki koreat puheenne valtakunnasta ja sen\npelastamisesta... Sillä ette mahtanekaan sitä ajatella, että\nvaltakunnan herrat äänettöminä katselisivat teidän matkojanne\ntalonpoikaisjoukon kera... älkää ymmärtäkö sanojani toisin kuin ne ovat\notettavat\", hillitsi hän itsensä yrittäen hymyillä, \"tahdon puhua\nsydämellenne, herra Niilo, ja tiedän hyvin, etten siihen kohtaan\nturhaan kosketa, senverran luulen teitä tuntevani.\"\n\n\"Sananne kilahtavat komealta, herra Eerik\", lausui Niilo, \"mutta\nennenkuin pääsemme aivan selville keskenämme, täytyy teidän vähän\ntarkastaa puhettanne kanssani, sillä siihen on totuutta ja valhetta\neriskummallisella tavalla yhteen sekoitettu.\"\n\n\"Valhetta... herra Niilo?\" huudahti Eerik Akselinpoika, ja hänen\näänensä ja salama hänen silmissään ilmaisi riittävästi, kuinka vähän\npuuttui, ettei hän menettänyt malttiaan.\n\n\"Niin, valhetta!\" lausui Niilo, \"sillä valhetta on puhua sydämestä ja\ntunteista valtakunnan tähden, ellei niitä todellisuudessa ole\nolemassa.\"\n\n\"Mitä minun siis tulisi mielestänne tehdä?\" kysyi valtakunnanhoitaja\nkiukusta vapisevin huulin.\n\n\"Jos te todellakin harrastatte, mitä olette sanonut ja yhä sanotte, —\njos harrastatte valtakunnan menestystä... niin, luovuttakaa\nvaltakunnanhoitajan-virkanne Kaarlo-kuninkaan käsiin ja liittykää\nminuun ja Ruotsin rahvaaseen.\"\n\n\"Taas tuo vanha laulu\", virkkoi eräs neuvosherroista, Eerik-herran\nkääntyessä harmistuneena toisaalle. \"Te haluatte ruveta uudeksi\nEngelbrektiksi, herra Niilo, te aiotte vetää talonpojat taasen\nniskoillemme... Toivon kuitenkin, että sitä ennen tapahtuu jotakin,\njoka saattaa teidän suuret tuumanne häpeään.\"\n\nHehkuva puna peitti nyt yksinäisen Niilo-ritarin posket, ja hän silmäsi\npuhujaa niin ylevällä ja voimakkaalla katseella, että tämä vuorostaan\npunastui ja vetäytyi syrjään. Mutta ennenkuin Niilo ehti mitään lausua,\notti Skaran Hannu-piispa sananvuoron.\n\n\"Älkää pahastuko, herra Niilo\", sanoi hän, \"meidän kaikkein mielipide\non, että yrityksenne hajottaa ja särkee, eikä mitään rakenna, ja\ntoivoni ja pyyntöni teille on, että mietitte, niinkauan kuin on aika.\nHeittäkää yrityksenne, josta ei tule muuta seuraukseksi kuin\nverenvuodatusta ja pitkällisiä vaivoja valtakunnalle.\"\n\n\"Riittää, riittää, jalot herrat!\" keskeytti Niilo huolehtivan piispan,\n\"mitä minuun tulee, olen tarttunut miekkaani mitä jaloimmassa\ntarkoituksessa. Mitä taasen rahvaaseen tulee, on sillä Ruotsin lain\nmukaan yhtä paljon sanomista valtakunnan asioihin kuin yhdelläkään\nteistä. Minun pitää miettiä, sanotte... Jumalan nimessä, te ette tiedä\nmitä sanotte! Luuletteko, että olen tähän kevytmielisesti ryhtynyt?...\nKoko elämäni on ollut kuin siihen vihkimystä, jota nyt aion\ntoimittaa... Ei, minulle olisi ikuiseksi häpeäksi, jos kauemmin\ntoimetonna katselisin, kuinka Ruotsin herrat, toinen toisensa jälkeen\nnousevat mellastamaan Ruotsin valtakunnassa, raastaen ja hävittäen sitä\nkuin omaa omaisuuttansa... Ei, niin totta kuin tahdon ritarikilpeäni\nkunnialla kantaa, teen siitä pelistä lopun... Lain täytyy kerrankin\npäästä arvoonsa, ja minä tahdon olla lain vartija, niin totta kuin\nJumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon!\"\n\nHän puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että se jotakin vaikutti\nnoihinkin miehiin, joiden lakina ei yleensä ollut muu kuin itsekkyys ja\nmielivalta. On merkillistä, mutta kuitenkin totta, että juuri niistä\nmiehistä, joiden näinä aikoina oikeastaan olisi pitänyt olla lakia\nturvaamassa ja pystyssäpitämässä, etusijassa voitiin sanoa, että \"laki\nistui keihään nenässä\". Maan mahtavilla oli, enemmän kuin luulisikaan,\nlakina raaka voima. Ja tämä heidän mielivaltansa hajotti maan\npirstoihin, ja käsite \"isänmaa\" haihtui pois, niin että itse asiassa\nainoastaan talonpojalle oli suotu omistaa semmoinen.\n\nSentähden oli ja pysyi Engelbrekt kaikkina aikoina suurimmalle osalle\nRuotsin mahtavia suuruutena, jota he eivät voineet muuten käsittää kuin\nraakana voimana, joka kerran saattoi koko valtakunnan horjumaan\nperustuksiaan myöten.\n\nSalissa syntyi hiljaisuus, kun tuo avomielinen ritari oli lopettanut\npuheensa. Itse pelokas Lydeke-piispakin unohti viitata hovipoikiaan\nkiiruhtamaan esiin juomasarvinensa. Eerik-herra katseli suoraan\neteensä, ikäänkuin tarkkaan punniten puhetta, mutta hänen kulmakarvansa\nvetäytyivät samalla yhä enemmän kokoon, ja lopuksi katsahti hän Niiloon\nlausuen:\n\n\"Tämä on kapinoitsijan puhetta... te olette pois suunniltanne,\nherra Niilo!... Ajatelkaahan toki, minä olen valittu Ruotsin\nvaltionhoitajaksi ja seison tässä edessänne valtakunnan piispain ja\nneuvosherrain ympäröimänä!\"\n\n\"Minä en ole poissa suunniltani\", vastasi Niilo Sture, \"vai arveletteko\nte, että valtionhoitajalla voi olla enemmän valtaa kuin kuninkaalla?\nMinä sanon teille suoraan, herra Eerik, te ette ole laillinen Ruotsin\nvaltionhoitaja!\"\n\n\"Ritari, mitä uskallatte sanoa?\" huusi Eerik-herra ja tuli hehkuvan\npunaiseksi, ja kaikki muut iskivät silmänsä Niiloon, ikäänkuin hän\nolisi seisonut heidän edessään valtiopetoksesta syytettynä.\n\n\"Peruuttakaa, peruuttakaa sananne, herra Niilo!\" kiiruhti Lydeke-piispa\ntorjumaan myrskyä, joka uhkasi puhjeta esiin. \"Te sallitte lämpimän\nsydämenne viedä itsenne liian pitkälle, liian pitkälle!\"\n\n\"Ei, en kirjaintakaan peruuta\", vastasi Niilo ja oli yhtä tyyni, kuin\nvastustajansa olivat kiivaita, \"minä toistan sen, Nyköpingin vaali\ntäytyy Ruotsin kansan vahvistaa, taikka en minäkään tunnusta teitä\nkoskaan valtionhoitajaksi, herra Eerik!... Siinä te katsotte asioita\nväärässä valossa... Ruotsin herrat eivät voi mitään ilman Ruotsin\ntalonpoikia. Ne seisovat yhtä oikeutettuina vastakkain ja laki päättää,\nkellä oikeus on puolellaan.\"\n\nEerik-herra oli vaiti, mutta neuvosherra, joka äsken oli myrskyn\nalkanut lausui:\n\n\"Ja laki painaa talonpoikien puolelle... niin, teidän ei tarvitse sitä\nsanoa, me osaamme laulun ilmankin.\"\n\n\"Mutta minä tahdon sen laulaa, niin että molemmilla korvillanne voitte\nkuulla, että laki on laki ja teidän terävät puheenne eivät siinä mitään\nvoi... Rahvaalla on laki puolellaan, jo sekin, että Kaarlo-kuningasta\nhuudetaan, sitä todistaa. Sillä ainoastaan ruotsalaisen kuninkaan\navulla voi Ruotsi päästä kaikesta levottomuudesta ja eripuraisuudesta.\"\n\n\"Tahi myöskin rahvaan valitseman valtionhoitajan avulla?\" virkkoi\npistävästi itsepäinen neuvosherra. \"Ja te itse, Niilo-herra, olette kai\nsitten Ruotsin valtakunnan oikea hoitaja.\"\n\nMutta taas täytyi hänen laskea katseensa Niilo Sturen leimuavan katseen\nedestä, vaikka hän pisteliäällä hymyllä koetti salata, kuinka syvästi\nja voimakkaasti tuo katse häneen sattui. Eikä se ollut tuommoinen\nhaihtuva, pikainen silmäys, jossa vihaa ja harmia paloi, vaan siinä\nvallitsi semmoinen tutkiva ja alaspainava voima, että tuo ylhäinen\nherra itse oli vähällä tehdä ajattelemattoman teon ja unohtaa hetken\ntärkeyden ja paikan, missä oli.\n\n\"Oikea valtionhoitaja\", kuului silloin Niilo Sturen syvä ja sointuva\nääni, \"on minun ajatukseni mukaan se, joka lakien turvissa voi saattaa\nlevon ja rauhan valtakuntaan, ja se ei voi tapahtua kansaa vastaan vaan\nläheisimmässä yhteydessä sen kanssa. Ja sentähden pysyn minä lujana\npäätöksessäni... Ja te, herra Eerik, liittykää te minuun ja rahvaaseen,\njos niin tahdotte, joll'ette niin teidän täytyy luopua arvostanne! Mitä\nmuutoin puhutte minulle Engelbrektistä, niin tahdon minä jokaiselle\nkuuluvasti sanoa, että korkein kunniani on, jos jossakin määrin voin\nolla hänen kaltaisensa!\"\n\nNyt astui eräs nuori ritari esiin. Hän oli vähän lihavanläntä, mutta\nmuotonsa osoitti vilpittömyyttä ja avomielisyyttä ja hänen suurista,\nsäihkyvistä silmistään loisti elämänhalu ja rohkeus. Hänellä oli yllään\nvaaleansininen samettipuku, johon Vasa-suvun vaakuna oli hopealla\nkirjailtu, ja miekkansa riippui mustasta kultatähdillä koristetusta\nvyöstä. Hän näytti jonkunlaisella mielihyvällä katselevan uljasta\nritaria, joka valtionhoitajan ja maan mahtavien edessä uskalsi lausua\nnuo jalot sanat, mutta samalla näytti hänellä olevan halu vaatia hänet\nkaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta.\n\nHän oli nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa), Kettil-piispan veli ja\njalon herran Kaarlo Kristerinpojan poika, vanhan drotsin pojanpoika.\nKoko hänen sukunsa asema ja pyrkimykset sekä haen omat perityt\nmielipiteensä saattoivat hänet ihan itsestään kuulumaan uniooni- eli\ntanskalaispuolueeseen, ja ennen kaikkea täytyi hänen vastustaa\njokaista, joka ajoi rahvaan asiata, koskapa se kieltämättä suoraan soti\nniitä periaatteita vastaan, joita hänen sukunsa aina oli kannattanut.\nMutta yhtäkaikki osoittivat hänen kasvonpiirteensä jonkunlaista\nkevytmielisyyttä, avointa ja raitista iloisuutta ja leikillisyyttä. Hän\nei oikeastaan näyttänyt taipuvaiselta paljon mietiskelemään, hän oli\nluotu ottamaan asiat vastaan semmoisinaan ja käyttämään voimaa, missä\nsitä tarvittiin, mutta aina ikäänkuin enemmän leikillä kuin todella,\nolipa asia kuinka vakavaa laatua tahansa.\n\n\"Minua ilahuttaa, että olen oppinut teitä tuntemaan, herra Niilo\",\nsanoi hän, samalla astuen tämän eteen, \"sillä kuulinpa usein veljeni,\nKettil-piispan, Jumala olkoon armollinen hänen sielullensa, puhuvan\nteistä, mutta kautta hyvän miekkani, olkaa varuillanne, sillä mikäli\nminä jotakin ymmärrän, on kai Ruotsin ritareillakin jotain merkitystä!\"\n\n\"Siinä puhutte totta, herra Eerik Kaarlonpoika\", vastasi Niilo,\n\"Ruotsin ritarit ovat kaikki kaikessa, jos he oikein tahtovat käsittää\nsuuren ja jalon tehtävänsä seistä Ruotsin kansan etunenässä. Mutta\najatelkaapas, kuinka tähän asti on ollut ja kuinka Jumala paratkoon\nvieläkin on laita. Ruotsin herrat seisovat kuin viholliset sitä\nrahvasta vastassa, joka kuitenkin on heidän veljensä. Minä hyvin kyllä\ntiedän, että löytyy semmoisia, jotka mielellään näkisivät noiden\nvapaiden ja itsetietoisten talonpoikain vaipuvan orjuuteen, niinkuin\nTanskan kansan... mutta minä sanon sen varmasti, niin pitkälle ei\nkoskaan mennä. Ja mihin nuo talonpojat kelpaavat, sen näytti riittävän\nselvästi veljenne Kettil-piispa, Jumala olkoon hänen sielullensa\narmollinen, karkoittaessaan kaksi vuotta sitten Taalain miesten\njohtajana maasta vieraan kuninkaan.\"\n\n\"Kuitenkin täytyy yhden sortua toisen alle, Niilo herra,... ja minä en\ntaivuta koskaan niskojani talonpojan edessä!\"\n\n\"Niin sanoi setännekin, herra Eerik, ja moni muu, ja kuitenkin hänen\ntäytyi lannistua sen mahtavan totuuden edessä, jonka rahvaan edusmies\nEngelbrekt lausui... Sellainen on totuus, herra ritari, että se ruhjoo\nja murtaa kaiken sen, mikä ei lannistu ja rakkaudella ota sitä\nvastaan.\"\n\n\"No niin, niin arvelen minäkin, Niilo herra, totuus musertaa kaiken,\nmikä ei taivu, ja talonpoika katsokoon sentähden, ettei hän uhmallaan\nloihdi esiin sitä liekkiä, joka hänet itsensä polttaa. Ja täällä se\nuinuu\", hän löi vasemmalla kädellään miekkaansa samalla kuin oikean\netusormella osoitti sen kahvaa, \"täällä on kätkettynä kipinä, joka\nkerran puhkeaa liekkiin ja kuluttaa kaikki, kaikki... jotka eivät mene\npois tieltä, kun minun aikani on tullut!\"\n\n\"Ja sanokaapa minulle myös, herra Eerik, mikä on se totuus, jonka\nritariksi itsenne teette?\"\n\n\"Se totuus\", puhkesi kiivaasti Eerik Kaarlonpoika sanomaan, \"on se,\nettä herra on herra ja moukka on moukka, ja se, että minä tahdon elää\ntalossani rauhassa vanhain hyväin tapain mukaan, tarvitsematta\nkuunnella kirkunaa talonpoikaiskäräjiltä... Kautta luojan, elämmekö me\nnurinkääntyneessä maailmassa, jossa pään täytyy kulkea sinne, minne\njalat tahtovat, eikä päinvastoin?\"\n\n\"Ei maksane vaivaa enempätä sanoja vaihdella tässä asiassa, herra\nEerik\", vastasi Niilo, \"yhden asian tahdon teille kuitenkin sanoa, joka\nansaitsee ajattelemista: löytyy ainoastaan yksi totuus, jonka edessä\nmeidän kaikkien täytyy taipua, nimittäin Ruotsin onni!... Mutta Ruotsin\nonnen määrää Ruotsin laki, ja Ruotsin rahvas ei tahdo muuta, kuin mitä\nlaki tahtoo. Arvelenpa että teidänkin, herra Eerik Kaarlonpoika, on\ntaivuttaminen ylpeätä päätänne tämän totuuden edessä!\"\n\n\"Laki?\" huusi tämä, \"niin totta kuin elän, tahdonpa nähdä sen miehen,\njoka pakottaa minun tekemään muuta, kuin mitä itselleni katson hyväksi\nja hyödylliseksi... Katsokaa, siinä on laki, jolle minä pääni kumarran,\nja hyvä miekkani on opettava joka miehen käsittämään ja tuntemaan tuon\ntotuuden; oletteko minut ymmärtänyt, herra Niilo?\"\n\nOn epätietoista, minne tämä kiivas sanasota olisi lopuksi vienyt,\njollei Eerik Akselinpoika olisi astunut väliin. Hän huomasi enemmän\nkuin tarpeeksi, miten tärkeätä oli pitää rahvasta puolellansa, ja ennen\nkaikkea mitä kauvemmin välttää suuttumista sen miehen kanssa, joka jo\noli saavuttanut rahvaan luottamuksen ja rakkauden. Ja sentähden oli\nhänelle välttämätöntä voittaa aikaa ja koettaa estää julkista\nriitautumista, joka milloin tahansa voisi syntyä, katsoen varmuuteen ja\nvoimaan Niilo Sturen esiintymisessä sekä niiden vihaan ja kiivauteen,\njotka olivat eli pikemmin joiden piti olla hänen omia liittolaisiaan.\n\nTuskin oli kukaan kaikista niistä, jotka viime vuosina olivat olleet\nvaltionhoitajina, ollut siinä asemassa heikommalla pohjalla kuin Eerik\nAkselinpoika. Se tuli siitä, että hänen puolueensa oli kokoonpantu\nosista, joita koossa piti ainoastaan sattuma eikä tarkoitusperän\nyhteydestä syntynyt sisäinen voima. Toisen osan muodostivat\narkkipiispan viholliset, toisen kuningas Kaarlon ystävät. Mutta\nedelliset, jotka suurimmaksi osaksi olivat semmoisia, jotka tavalla tai\ntoisella olivat pettyneet laskuissaan tuon ylpeän papin suhteen ja\nsentähden suuttuneet häneen, voivat millä hetkellä hyvänsä kääntyä\ntakaisin ja uudestaan yhdistyä häneen, varsinkin jos tuommoinen\nyhdistyminen näyttäisi lupaavan enemmän kuin asiain nykyinen tila, joka\nvaltionhoitajan omaan asemaan nähden ei ollut kehuttavalla kannalla.\nJälkimmäiset taas, jotka senlisäksi olivat paljon lukuisampia,\ntulisivat varmaankin kiiruhtamaan Niilo herran puolelle, joka\njulkisesti esiintyi vanhan kuninkaan puolesta. Jos nyt nuo osat\nluopuisivat hänestä, niin jäisi hän melkein yksikseen aniharvojen\nnojalle, jotka eivät lainkaan voisi vastustaa arkkipiispan eikä\nkuninkaan puoluelaisia.\n\nSentähden kiiruhti Eerik Akselinpoika nyt niin paljon kuin mahdollista\nlopettamaan keskustelua, jota hän oli seurannut mitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella ja lopettamaan sillä tavalla, ettei suututtaisi\nKettil-piispan vaikuttavaa veljeä, eikä myöskään synnyttäisi mitään\nkatkeruutta rahvaan mahtavassa johtajassa.\n\n\"Se mitä täällä on sanottu\", sanoi hän, \"näyttää minusta hyvältä\nmolemmin puolin ja varmaan on oleva meille hyödyksi tuntea toisemme...\nMitä teihin tulee, Niilo-herra, niin toivon, että me vielä tulemme\nrauhallisesti keskustelemaan keskenämme, ja jos asia jota te ajatte on\nmahdollinen, niin ette ole pettynyt minun suhteeni. Yhtä pyydän teitä\naina muistamaan... minä olen aina tunteva velvollisuuteni\nvaltionhoitajana.\"\n\nOli selvää, että tämä puhe itse asiassa sisälsi valtionhoitajan\ntunnustuksen heikkoudestaan ja voimattomuudestaan Niiloa vastaan, ja\ntämä kyllä täydellisesti ymmärsi asian. Mutta koska hän ei sillä\nhetkellä tahtonut ajaa asiataan pitemmälle, kuin jo oli tultu, tarttui\nhän herra Eerikin ojennettuun käteen, ja niinpä ei enempää puhuttaisi\ntästä asiasta.\n\nNiilo läksi myös heti tämän jälkeen piispan talosta ja kiiruhti\nlinnaan. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä ajatuksia, ettei hän voinut\njättäytyä lepäämään, vaan käski tuoda hevosensa esiin.\n\nJuuri kun hän ratsasti ulos linnan portista kohtasi hänet ratsastava\naseenkantaja, joka oli täyttä laukkaa ratsastanut linnalle. Se oli\nErkki, ja Niilo tiedusti häneltä, mitä tuo kova ratsastus tarkoitti.\n\n\"Kautta luojan, herra Niilo\", vastasi mies, \"talonpojat ovat\nteurastamaisillaan erään miehen Pyhän Yrjänän kappelin läheisyydessä!\"\n\n\"Teurastamaisillaan miehen... mitä tarkoitat, Erkki... minkä miehen?\"\n\n\"Minä en voinut sitä nähdä, mutta kuulin Hollingerin, joka oli joukon\nkeskessä, huutavan: että heidän pitäisi tuoda vanki teidän luoksenne.\nSe oli kuitenkin kuuroille korville puhumista, ei, sadat juopuneet\nhuusivat, hakatkaa palasiksi tuo ilkeä kavaltaja. Tämä tapahtui juuri\nkuin ratsastin siitä sivu, ja silloin kiiruhdin teitä tapaamaan.\"\n\n\"Hyvä, seuraa minua Erkki!\" sanoi Niilo.\n\nJa niin laukkasivat he katua pitkin, joka vei linnalta alas sillan yli\nja sivu piispan talon, jossa akkunat vielä olivat valaistut, ja jossa\nkorkeiden ritarivartaloiden voi nähdä kulkevan edes takaisin suuressa\nsalissa.\n\nKuta enemmän he lähestyivät kaupungin viimeisiä taloja, sitä selvemmin\nhe alkoivat kuulla epäselvää melua, joka lisääntyi ja muuttui kamalaksi\nkirkunaksi samassa määrässä, kuin he tulivat lähemmäksi. Eräältä tiellä\nolevalta mäeltä voivat nuo kaksi ratsastajaa katsella koko tuota\nkamalaa temmellystä, josta kirkuna lähti.\n\nKeskustan muodosti ryhmä, jota pari suitsuavaa tulisoihtua valaisi. Se\noli kuin suuri pallo, joka hitaasti vieri eteenpäin ja josta joka\ntaholle pisti esiin käsivarsia nyrkit lyöntiin puristuneina. Samalla\nkaikki ympärillä olijat, jotka eivät voineet päästä keskelle,\ntungeksivat ja hidastivat enemmän kuin edistivät eteenpäin menoa.\n\nSillä välin olivat he saapuneet mäkeä ylös kappelin luokse, ja soihdut\nvalaisivat kellastuneita puitten latvoja, kun Niilo syöksyi esiin ja\nvihasta vapisevalla äänellä huusi joukkoa seisahtumaan.\n\nKeskessä olijat eivät häntä kuulleet, mutta laitimmaiset alkoivat\nhuutaa \"se on Niilo-herra, meidän päällikkömme.\" Tämä huuto levisi\nsalaman nopeudella yli koko joukon ja seurauksena oli, että he\nseisattuivat ja keskus selviytyi esiin.\n\nNiilo laskeutui hevosensa selästä, heitti ohjakset Erkille ja kiiruhti\nkeskelle piiriä, ja kohta katseli hän silmästä silmään vihollistansa,\narkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernaa.\n\nHollinger ja talonpojat olivat hetken etsittyään löytäneet tuon\npakenevan papin, ja niin syvällä hehkui viha häntä kohtaan noiden\nrehellisten miesten sydämissä, että oli tuskin mahdollista saada heitä\nluopumaan kostosta, jonka he pitivät ei ainoastaan oikeutettuna, vaan\nikäänkuin Jumalan heidän käsiinsä jättämänäkin. Tosin selitti\nHollinger, että vanki olisi vietävä Niilo-herran luokse, ja että tämä\nepäilemättä ankarasti rankaisisi jokaista, joka hiuskarvankaan hänen\npäästään repisi, mutta se ei auttanut.\n\nEräs vahva talonpoika juoksi esiin ja löi arkkipiispaa. Isku sattui\nolkapäähän ja useita muita seurasi, ja hänen päällystakkinsa revittiin\npalasiksi. Hollinger huomasi mahdottomaksi hillitä tuota irtipäässyttä\nraivoa muutoin kuin viekkaudella. Mutta hän ei ollut selvillä kuinka\nmenettelisi, kuitenkin tahtoi hän aluksi ainakin tuonnemmaksi lykätä\nveristä murhatyötä ja sentähden huusi hän:\n\n\"Kappelille... kappelille, siellä laatikaamme kuninkaan tuomio!\"\n\nTämä erittäin miellytti joukkoa.\n\n\"Kappelille, kappelille!\" kirkuivat sadat kurkut, ja niin lähdettiin\nsinne, vaikka tosin joka kolmannen askeleen perästä otettiin kaksi\naskelta takaisin.\n\nMutta jäykkänä ja kovana, ikäänkuin raudasta taottuna, seisoi kaikesta\ntuosta huolimatta arkkipiispa Jöns äkkiä ilmestyneen Niilo-herran\nedessä. Sammumatonta vihaa liekehtivät hänen ylpeät silmänsä, ja hän\nasetti kätensä ristiin rinnallensa asettuen semmoiseen asentoon, kuin\nhän olisi vielä seisonut Tukholman linnan salissa käskien ottaa Niilo\nSture elävänä tai kuolleena kiinni ja polttaa hänen kartanonsa. Jotakin\nsuurta oli yhtäkaikki tuossa miehessä, jotakin semmoista, joka teki\nhänet näinä aikoina ensimmäiseksi suvussansa ja kaikkien niiden\njoukossa, joita tarkoitustensa tähden kutsuttiin unioonin ystäviksi.\nTämä suuruus ilmeni juuri hänen jäykkyydessään ja sitkeydessään sekä\nsiinä lujuudessa ja järkähtämättömyydessä, jolla hän pysyi kiinni\ntarkoitusperässä, jonka oli itselleen asettanut. Ja tämä tarkoitusperä\noli hänellä korkeampi kuin kenelläkään muulla unioonin ystävällä. Voi\nnähdä Ruotsin ikäänkuin häämöittävän hänen pyrkimystensä korkeimpana\npäämaalina, vaikka ne vihattavat keinot joita hän käytti, pimentävätkin\nhänen muutoin kirkkaan elämäntiensä, ja ympäröivät sen tummilla\nvarjoilla, sitä synkemmillä, kuta enemmän välikappaleet näyttävät\nlopulta tulevan hänen päämaaliksensa. Ja nyt ne jo epäilemättä olivat\nsiksi muuttuneet, kun hän näki korkeamman päämaalinsa alasrevityksi ja\nsaavuttamattomaksi. Ei enää ollut ollenkaan epäilemistä, ettei hän\nmieluummin olisi nähnyt vieraan kuninkaan tulevan takaisin ja ottavan\nRuotsin valtakunnan haltuunsa, kuin että joku toinen Ruotsin mies,\nvaikkapa tuo niin katkerasti vihattu Kaarlo-kuningas, anastaisi sen\npaikan, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Ja tämä arvoton\nritari, joka hänestä oli niin vaaraton, että hän olisi voinut työntää\nhänet pois tieltään, kuten tiellä oleva kivi potkaistaan pois jaloista\n— tämä ritari seisoi nyt hänen edessään suurena ja mahtavana,\nkädessään Ruotsin tulevaisuus, yhtä varmana, kuin sillä hetkellä\narkkipiispan elämä ja kuolema. Tämä ajatus oli epäilemättä katkerin,\nmitä milloinkaan Jöns Pentinpojan aivoissa oli liikkunut, tuhat kertaa\nmieluummin olisi hän varmaankin antanut noiden raivoavien talonpoikien\nrepiä itsensä palasiksi, kuin seista apua tarvitsevana tuon miehen\nedessä, jonka paljas olemus oli hänen häviönsä ja hänen elämänsä\ntoiveiden kukistus. Sentähden katseli hän niin ylpeästi ja kiukkuisesti\nvastustajaansa, sentähden näytti hän aivan siltä, kuin olisi tahtonut\nsanoa: \"suurin onnettomuuteni on sinut kohdata!\"\n\nNiiloon vaikutti tuon langenneen suuruuden näkeminen surullisesti,\nsamalla kun papin silmistä palava vihan tuli, jota ei voinut väärin\nkäsittää, muistutti häntä siitä katalasta ja epäritarillisesta\nvainoamisesta, jota hän tuolta mieheltä oli saanut kärsiä. Sentähden\noli aivan luonnollista, että hän lausui:\n\n\"Enpä luullut, Jöns arkkipiispa, että näin toisemme kohtaisimme!\"\n\nIvanhymyyn vetäytyivät arkkipiispan raudankovat kasvonpiirteet. Se oli\nhänen ainoa vastauksensa. Ympärillä seisojat alkoivat käydä\nlevottomiksi, ja mikään ei olisi voinut olla ärsyttävämpää heidän jo\nhillittömälle raivolle, kuin tuon synkän arkkipiispan käytös jaloa\nritaria kohtaan, joka nyt häntä puhutteli. Harmin ja vihan murinaa\nkuului kaikkialta ympäriltä, mutta arkkipiispaan se ei vaikuttanut\nmitään. Hän seisoi katse jäykästi kiinnitettynä Niilo Stureen.\n\nMutta tämäkin kiivastui tuosta voimattomasta uhmasta.\n\n\"Jollei arkkipiispankaapu olisi suojananne\", puhkesi hän sanomaan,\n\"niin, kautta pyhän kolminaisuuden, pakoittaisinpa vanhan hyvän tavan\nmukaan teidät vastaamaan ilkitöistänne, joita olette harjoittanut minua\nkohtaan, Ruotsin valtakunnasta puhumattakaan... En tahdo muistuttaa\nteille, mitä viimeksi kohdatessamme sanoitte, mutta se on varmaa, että\njos kohtalomme olisi niin määrännyt, että minä silloin seisoin teidän\nedessänne, samoin kuin te nyt minun edessäni, niin eipä paljonkaan\nviimeisestä hetkestäni puuttunut...\"\n\n\"Minä vastaan puolestani!\" lausui arkkipiispa kuuluvalla äänellä.\n\n\"Jos ainoastaan minusta riippuisi, olisi kaikki kuitenkin hyvin\",\nvastasi Niilo. \"Valtakunnanneuvosto on täällä kaupungissa, se\ntuomitkoon välillämme siitä mitä te olette rikkonut yksityistä ritaria\nkohtaan...\"\n\n\"Kuka muu, kuin pyhä isä Roomassa, uskaltaa tuomita Ruotsin valtakunnan\narkkipiispaa\", keskeytti pappi.\n\nNiilo katseli hetken tuota pelotonta miestä, jonka rohkeus ei\nsilmänräpäystäkään horjunut, vaikka jonkun kiihtyneen talonpojan kirves\nmillä hetkellä hyvänsä voi ainaiseksi sulkea hänen suunsa. Eikä Niilo\nvoinut olla ajattelematta, kuinka toisenlaiseksi Ruotsin kohtalo olisi\nvoinut muodostua, jos tuo tavaton voima ja ihmeteltävä mielenlujuus\nolisi palvellut Ruotsia ja Ruotsin kuningasta. Hän vastasi tuohon\nkiivaaseen huomautukseen tyyneydellä, joka näytti vaikuttavan itse Jöns\nPentinpoikaankin.\n\n\"Ruotsin kansa\", sanoi hän, \"Ruotsin kansa tuomitsee Ruotsin\narkkipiispan yhtä varmaan kun se tuomitsee Ruotsin kuninkaankin!\"\n\nTätä käännettä kysymyksessä ei arkkipiispa ollut ajatellut, ja Niilo\nhuomasi, kuinka nuo tummat silmät ikäänkuin välkähtivät, samalla kuin\nympärillä seisovain raikuva ihastuksen huuto heti vahvisti hänen\nsanansa.\n\n\"Ja juuri sentähden\", lisäsi hän, \"juuri sentähden, että teidän täytyy\nvastata töistänne Ruotsin kansalle, — sentähden annan minä puolestani\nmeidän keskiset asiamme raueta.\"\n\n\"Nämäkö tulevat olemaan arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomareina?\" kysyi\npappi ivallisesti ja osoitti kädellään raivoisia talonpoikia, jotka\nepäilemättä olisivat syöksyneet hänen päällensä ja repineet hänet\nkappaleiksi, jollei ritarin läsnäolo olisi suojellut häntä.\n\n\"Niin, arkkipiispa\", vastasi tämä, \"he ja heidän lapsensa tuomitkoon\nteidät! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että heidän päätöksensä on\noikeampi, kuin se, jolla te tahdoitte ottaa henkeni, kun viimeksi\ntapasimme toisemme Tukholman Bykirkossa.\"\n\nSanottuaan tämän kääntyi hän ympärillä olijoihin ja kysyi:\n\n\"Mihin on arkkipiispan seurue joutunut.\" Sitä ei kukaan tiennyt, mutta\nHollinger kiiruhti alas tielle ja löysi pian muutamia aseenkantajia,\njotka pitivät hevosia. He olivat vetäytyneet piiloon, kun heidän\nherraansa oli ruvettu ahdistamaan, koskapa oli tuskin ajateltavaa, että\nhe voisivat jotakin tehdä hänen pelastuksekseen, mutta niin pian kuin\najo oli lakannut, olivat he taas lähestyneet ollakseen saapuvilla, jos\nsattumasta jokin odottamaton seikka muuttaisi asiain tilaa.\n\nPian palasi siis Hollinger ilmoittaen, että arkkipiispan seuralaiset\nolivat alhaalla tiellä.\n\n\"Minulla on kuitenkin yhtä ja toista teille sitä ennen sanottavaa,\nNiilo herra\", sanoi hän, ja hänen kasvonsa osoittivat selvästi, että\nasia oli hyvin tärkeä.\n\n\"Koskeeko se arkkipiispaa?\" kysyi Niilo.\n\n\"Häntä ja teitä!... Tahtoisin kuitenkin sanoa asiani teille ainoastaan\narkkipiispan läsnäollessa.\"\n\nNiilo katseli kysyvästi milloin aseenkantajaansa milloin arkkipiispaa.\nViimein hän sanoi:\n\n\"No niin, tahdon kuunnella, mitä sinulla on minulle sanomista, ja\ntapahtukoon se teidän läsnäollessanne. Olkaa siis hyvä ja astukaa\nsisään kappeliin, arkkipiispa Jöns!... Ainoastaan tätä vaadin teiltä,\nnykyisen valtani nojalla. Enkä vaatisi sitäkään, ellen tuntisi tuota\nmiestä ja tietäisi, ettei hän tyhjää puhuen eteeni tule!\"\n\nSynkkä varjo peitti arkkipiispan kasvot, mutta hänellä ei ollut mitään\nkeinoa välttää tätä keskustelua. Niilo-herra meni edeltä, sitten\narkkipiispa ja hänen perässään Hollinger, mutta muu joukko asettui\nkokonaan vahvaksi vahdiksi kappelin ympärille ja sisäänkäytävän suulle.\n\nSoihdunkantajat astuivat ritarin käskystä sisään ja kiinnittivät\nsoihtunsa kahteen molemmin puolin alttaria olevaan rautakäteen, niin\nettä koko kappelin sisusta tuli valoisaksi ja ikkunoista sekä avoimesta\novesta voi nähdä kaikki mitä siellä sisällä tapahtui. Ympäröivän piirin\ntakana piteli Erkki omaansa ja herransa hevosta, joiden mäkivyöt\nsilloin tällöin välähtelivät soihtujen valossa, kun edessä seisovat\nmiehet liikkuivat.\n\nKun nuo kolme olivat saapuneet kappeliin, antoi Niilo merkin\nHollingerille puhua.\n\n\"Asia koskee teidän henkeänne, Niilo herra\", alkoi tämä.\n\nNiilo katsoi tuikeasti mieheen, ikäänkuin olisi hänen vihansa herännyt\nsiitä, että tämä uskalsi tuollaista puhua, mutta Hollinger jatkoi:\n\n\"Täällä, tässä pyhässä huoneessa hierottiin hetki sitten kauppaa teidän\nhengestänne, Niilo herra. Kaupanhierojina oli, toisena eräs herra David\nPentinpojan miehistä, jonka te hyvin tunnette siitä ajasta saakka, kun\nhän ilmoitti teille kuolemanne, ja toisena... niin, teidän terävät\nsilmäniskunne, arkkipiispa, eivät minua peloita, ja niin totta kuin\nolen rehellinen mies, voitte olla varma siitä, että, jos kappeli\nsilloin olisi ollut yhtä valoisa kuin nyt, niin teidän musta verenne jo\naikoja olisi juossut sydämestänne...\"\n\nNiilo siirsi katseensa uskollisesta palvelijastaan arkkipiispaan.\nTuossa katseessa voi lukea syvää sydänsurua ja ihmettelyä, ettei\nsuoraan sanoisi hämmästystä, sekä samalla leimuavaa vihaa ja mitä\nsyvintä inhoa.\n\n\"Onpa siis totta\", sanoi hän kääntymättä kuitenkaan suoraan\narkkipiispaan, jonka läsnäolosta hän selvästi kärsi, \"onpa siis totta,\nettä missä pahaa on, siellä sitä on paljon. Te olette vannonut väärin\nkuninkaallenne, sen lisäksi olette tehnyt murhapolton ja nyt olette\nvalmis salamurhaan. Ja kuitenkin olette erään Ruotsin jaloimman suvun\nlapsia, ja sen lisäksi on teidän kansalle esitettävä Jumalan käskyjä\nkaikesta siitä, mikä on totta ja oikeaa...\"\n\nHän vaikeni, ja näkyi, kuinka rajusti hänen sisässään myrskysi ja\nkuinka vaikeata hänen oli hillitä tunteitaan, jotka paisuivat sitä\nkorkeammalle ja sitä rajummin, kuta enemmän hänen mielessään toisiaan\nseurasivat muistot kaikesta siitä, mitä tuo pöyhkeä ja kylmäverinen\npappi oli rikkonut valtakuntaa ja kuningasta ja Niiloa itseäänkin\nkohtaan.\n\n\"Heittäkää hänet torniin!\" huusi Hollinger, joka yhtä paljon kuin\nherransakin paloi inhoa arkkipiispaa kohtaan, \"heittäkää hänet torniin!\nJos vähänkään oikeutta löytyy, niin istunee hän siellä tuomiopäivään\nsaakka, ja sen olet sinä ansainnut, sinä pirun pappi!\"\n\nHollingerin silmät paloivat ikäänkuin hänen pahin vihamiehensä olisi\nsiinä edessään ollut, hänen käsivartensa jännittyivät ja kätensä\nkouristuivat nyrkkiin, ikäänkuin yksi ainoa viittaus ritarilta, hänen\nherraltaan, olisi ollut tarpeeksi saamaan hänet syöksemään tuon miehen\npäälle ja yhdellä ainoalla iskulla maahan kaatamaan ja musertamaan\nhänet. Ja myrskyinen hyväksymishuuto ulkona olevalta joukolta seurasi\nkaikkia hänen liikkeitään.\n\nMutta Niilo vaipui mietteisiinsä, ja vähitellen lakkasi huuto ja\nhiljaisuus tuli sijaan muuttuen sitä syvemmäksi kuta enemmän sitä\nkesti. Sitä häiritsi ainoastaan yksi ja toinen kipuna, joka ratisten\nputosi soihduista. Kaikki odottivat, mitä ritari sanoisi.\n\n\"Mitä vastaatte tähän, arkkipiispa?\" kysyi hän viimein aivan hiljaa.\n\n\"En mitään\", vastasi tämä. \"En mitään muuta kuin, että minä voin\nvastata teoistani, mutta en ole pakotettu kellekään niistä tiliä\ntekemään, kaikkein vähemmin teille...!\"\n\nTaas oli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana Niilo herkeämättä tarkasteli\narkkipiispaa, ikäänkuin olisi halunnut löytää vähäisenkään valon\npilkahduksen parempaan päin noissa marmorijäykissä kasvoissa.\n\n\"No niinpä kuulkaa sitten, mitä minulla on teille sanottavaa!... Olisi\nepäilemättä hyvä työ, jos seuraisin palvelijani neuvoa... ja te kai\nhyvin kuulette, että hänen mielipidettään ovat monet muutkin... Voi\nolla niinkin, että te itsekin sen mielellänne soisitte, koskapa\ntiedätte, ettei teille siitä olisi mitään hengen vaaraa, mutta rahvaan\nasia kyllä kärsisi siitä mitä suurinta vahinkoa ja menettäisi sen\nkauniin värin, jota se tähän asti on kantanut kaikkien niiden edessä,\njotka eivät tunne sitä kamalata rikollisuuden kuilua, johon teillä on\nsydäntä laskeutua... Sitä pitää välttää, sillä Ruotsin asian kuitenkin\ntäytyy olla tärkeämpi kuin minkään muun, ja Ruotsin puolesta\ntaistelijat eivät saa tahrata kunniataan yhden arkkipiispan\nkukistamisella, vaikkapa satakin palkattua murhaajaa vaanisi minun\nhenkeäni.\"\n\nArkkipiispa ei voinut ottaa katsettaan pois ritarista. Hänen otsaltaan\nloisti semmoinen ylevyys ja hänen jalot kasvonpiirteensä loistivat\njotakin niin jaloa ja suurta, että semmoinenkin mies kuin Jöns\nPentinpoika viehättyi siitä.\n\n\"Mitä minuun itseeni tulee\", lisäili Niilo, \"niin sanon teille tässä\nkaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä, jossa seisomme, että heitän\nhenkeni hänen turviinsa. Jos hän on minut valinnut välikappaleekseen\nsaamaan jotakin hyvää Ruotsin maalle aikaan, niin tietää hän kyllä\nminua suojella, jollei, niin henkeni on vähäarvoinen... Ja nyt nopeasti\npois täältä, arkkipiispa! Voisi tapahtua, jos teidän täällä olonne\ntulisi yleisemmin tunnetuksi\", lisäsi hän matalalla äänellä, niin että\nulkona olijat eivät voineet häntä kuulla, \"voi tapahtua, ettei\nminullakaan olisi valtaa silloin pelastaa henkeänne! Hollinger tuo\nesiin arkkipiispan hevoset.\"\n\nHollinger meni täyttämään herransa käskyä, ja muutaman silmänräpäyksen\nperästä kuultiin arkkipiispan seuralaisten lähestyvän kappelia.\nTalonpojat tunkeutuivat oven ympärille heittäen kapean käytävän auki\nhevosten luo.\n\nNiilo kulki arkkipiispan rinnalla joukon läpi ja niin villinä kiiluivat\noluesta ja intohimoista kiihtyneiden talonpoikain katseet, että\narkkipiispan kyllin selvästi piti huomata, että hän hengestään sai\nkokonaan kiittää jaloa vihamiestään.\n\nKun arkkipiispa viimein oli valmiina nousemaan hevosen selkään, sanoi\nNiilo hänelle:\n\n\"Antakoon Jumala teille tekonne anteeksi, arkkipiispa Jöns...! Ja\nottakaa nämät sanat minulta ikäänkuin muistoksi tästä hetkestä: Ruotsin\nasia on mahtavampi ja suurempi kuin, että te sen voisitte rikki murtaa,\nkuinka hyvänsä te juonianne kehrännettekin.\"\n\nArkkipiispa heittäytyi satulaan ja ratsasti seurueineen pois, synkkänä\nja mustana kuin ukonpilvi.\n\nNiilokin nousi hevosensa selkään ja ratsasti Erkin kanssa takaisin\nkaupunkiin.\n\nMutta vasta hetken kuluttua siitä kun tämä merkillinen tapaus oli\nalusta loppuun kulkenut, lähti muu joukko liikkeelle ja laulaja lauloi\nmuiden häntä säestäessä:\n\n    Siellä voihkaten naiset valitti,\n    Kun kuten Juudaskin herransa,\n    Jöns petturi, viekas murhaaja,\n    Marskimme kavalasti surmasi.\n\n    Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä\n    Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä.\n\n\n\n\nIII.\n\nNeiti Päivänsäde.\n\n\nSeuraava päivä koitti ja lupasi tulla yhdeksi noista ihmeen ihanista\nsyyspäivistä, joita pohjoismaat voivat tarjota, jolloin lämmin sää ja\nverrattomat värivaihdokset puiden kirjavissa latvoissa mieltä\nviihdyttävät.\n\nValtionhoitajan kortteerin edustalla olivat hänen seuralaisensa,\nnähtävästi valmiina ratsastamaan pois kaupungista, ja vähän matkan\npäässä heistä seisoi joukko aseellisia talonpoikia keskustellen\nkeskenään, ja samalla aina väliin katseillaan tarkastellen noita\nratsastavia aseenkantajia. Viipyi kauvan, ennenkuin valtionhoitaja\nnäyttäytyi, mutta vihdoin hän tuli, komeilla näädännahkaturkeilla\nvarustettuna, ja hänen komeasti varustetun hevosensa talutti sitä\npitelevä hovipoika hänelle.\n\nKun hän huomasi talonpojat, tervehti hän ystävällisesti heitä, mutta he\nseisoivat hiljaisina eikä heillä näyttänyt olevan paljon halua vastata\ntervehdykseen. Ystävällinen ritari ei puolestaan ollut tuota\nhuomaavinaan, vaan nousi nopeasti hevosensa selkään, joka ylpeänä\npöyhisteli ylhäisen taakkansa alla.\n\nHiljaista ravia ratsasti valtionhoitaja katua eteenpäin, kun yht'äkkiä\nratsumies tuli täyttä laukkaa meren puolelta ja kiiruhti hänen\nluokseen. Se oli Olli Råd.\n\n\"He tulevat, herra Eerik!\" sanoi hän seisattuen valtionhoitajan\nrinnalle.\n\nTämä, jonka ajatukset olivat varmaankin toisissa asioissa kiinni, kysyi\nihmetellen:\n\n\"Kutka tulevat?\"\n\n\"Neiti Päivänsäde\", sanoi Olli naurahtaen.\n\nNyt näytti Eerik herralle asia valkenevan.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"ratsastakaamme heitä vastaan!\"\n\nHe ratsastivat alas järvelle, mutta muut seuralaiset jäivät herransa\nviittauksesta paikoilleen.\n\nSiellä alhaalla lähestyi myötätuuleen suuremmanpuoleinen alus, jonka\nperäkeulalla näkyi kaksi naista ja kolme lasta, samalla kun etukeulalla\nkaksi uljasta miestä seisoi katsellen maata.\n\nToinen heistä jätti kohta paikkansa ja meni miesten luo, ja alus oli\nnyt jo niin likellä maata, että selvästi voi huomata sen suuren\nvaikutuksen, mikä hänellä oli nuorempaan naisista, kun hän heitä\nlähestyi. Hellempää neidon hymyilyä ei voi olla kuin se, minkä ritari\nosakseen sai. Vanhempikin naisista hymyili, mutta hänen hymyilynsä oli\naivan toista laatua ja koski selvästi yhtäpaljon neitoa kuin\nritariakin.\n\nNyt he katsoivat maalle ja Eerik-herra nosti kohteliaasti, tervehtien\nhattuaan, ja kohteliaasti hänen tervehdykseensä vastattiinkin, sitten\nhän laskeutui alas hevosen selästä heittäen ohjakset Ollille ja käveli\nalas maallenousupaikalle.\n\nVeneessä olijat olivat rouva Briita Kaarlontytär lapsineen ja neiti\nIngeborg Åkentytär (Tott), jotka nyt tulivat tervehtimään edellisen\nmiestä, herra Niilo Sturea. Nuori ritari, joka näytti suuresti\nmiellyttävän neiti Ingeborgia, oli herra Steen Sture. Aluksen\netukeulalla, kun se laski rannalle, seisoi Brodde.\n\n\"Onneni salli minun viipyä niin kauvan kaupungissa, että sain\ntilaisuuden sanoa teidät tervetulleeksi, rouva Briita\", lausui\nvaltionhoitaja kohteliaasti, ojentaen kätensä Briita-rouvalle\nauttaakseen häntä ylös veneestä.\n\nBriita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen\nylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa\nIngeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra\nkoetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin\nmahdollista.\n\n\"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä\", lausui hän.\n\"Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!\"\n\nHieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili\nkatsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne\nsetäänsä.\n\n\"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa\nmuistatte nimen, jonka siellä sain.\"\n\n\"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle\nhankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg... Minun tietääkseni olet\nensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla,\njotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet... tarkoitan, että\ntäälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi... otat kai tämän kiitokseksi,\nneiti Päivänsäde?\"\n\n\"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?\"\n\n\"En\", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, \"kuinka tulitte\najatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?\"\n\n\"Tuskin tiedän sitä itsekään\", vastasi Eerik-herra nauraen, \"kenties\nnimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka\nlapsuudessani monet kerrat kuulin... muistan ainoastaan muutamia\nsäkeitä...\"\n\n\"Ja ne kuuluvat?\"\n\nKeijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli\nkäärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja\nriemun sijaan... Näin se kuuluu...\n\n    Käärmekuningas neidolle taikajuoman toi.\n          Kun nuori mä oon.\n    Ja neidolta poski se vaaleni... voi!\n          Niin lehdossa ratsastelen.\n\n    Ja hautaan tuo Päivänsäde mullattiin\n    Mut' käärmekuningas tiesi minne se haudattiin.\n\n    Ja neidon hän haudasta kaivoi pois.\n          Kun nuori mä oon!\n    Ja kuolleena linnaansa neidon hän toi.\n          Niin lehdossa ratsastelen.\n\n\"Ja siinäkö on loppu?\" kysyi Steen.\n\n\"Siinä on loppu!\" toisti Eerik-herra. \"En muista enempää.\"\n\nSillä välin kun näin vähitellen kohottiin rannasta ylemmä, oli eräs\nmiehistä kiiruhtanut linnaan ilmoittamaan Briita-rouvan tuloa ja nyt\nnähtiin Niilo-herra sieltä tulevan vaimoansa vastaan. Valtionhoitaja\nseurasi edelleen mukana ja Olli ratsasti herransa hevosen kanssa\npikkusen matkan päässä takana. Mutta heti kun Niilo-herra oli saapunut,\nerosi Eerik-herra.\n\nKohtelias hymyily oli vielä hänen huulillaan, mutta äänenpaino, jolla\nhän puhui, oli kuitenkin huomattavasti kylmä. Niilo oli enemmän\nmieleltään surullinen, kuin hänen kenties olisi pitänyt olla\ntavatessaan kaunista vaimoansa.\n\nHeti senjälkeen oli Eerik-herra taas yhtynyt seurueeseensa ja ratsasti\nnopeata ravia Tukholmaan vievää tietä myöten. Itse hän ratsasti hyvän\nmatkaa miestensä edellä ja ainoastaan Olli Råd ajoi hänen rinnallaan.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi hän palvelijalleen, \"nuori mies on\nsidottu!\"\n\n\"On kysymys ainoastaan siitä, ovatko kahleet kyllin lujia vetämään\nhänet Niilo-herran luota teidän puoleenne\", lausui Olli hyvin\nepäilevästi.\n\n\"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi...?\"\n\n\"Niin, miksi... sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne\nminusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan\nennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he\ntaistelevat.\"\n\nEerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä\nkatsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.\n\n\"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä\", sanoi hän viimein, \"arkkipiispa ei\nlepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture\nepäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan...\nJotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa\npuolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi\nolisin voittanut.\"\n\n\"Todellakin\", täytti Olli, \"olette puhunut totta, herra Eerik... sillä\ntalonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin\nmiehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos\nvoisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi\nvoitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta.\"\n\n\"Niinpä niin, Olli\", myönsi ritari vilkkaasti, \"ja mikä on tehtävä, on\ntehtävä heti... Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi\nTaalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen\nystävänsä voi mihinkään ryhtyä... siispä on meidän nyt heti käytävä\ntoimeen... Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä\nlaatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi...\"\n\nHerra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista\npalvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa\ntähtäsi, ja sanoi nauraen:\n\n\"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin.\"\n\n\"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?\" kysyi\nritari takaisin.\n\n\"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni\", vastasi Olli\nhyväntahtoisesti.\n\nSamalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen\nuskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä\nVesteråsin linnansalissa.\n\nHe eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä\nmatkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun\nja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja\nheitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu\nkuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota\nvihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen\nasemansa semmoinen, että — niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli\nmaininnut — \"joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän\nitse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi.\"\nJa tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet\nitsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä\noli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.\n\nTämä ajatus saattoi tuon surumielisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun hän\npitkän eron perästä sai nähdä vaimoaan ja lapsiaan, ja se oli yhä\njälellä, kun he tulivat linnaan, vaikka hän koetti karkoittaa sitä ei\nainoastaan kasvoiltaan vaan mielestäänkin. Mutta kun hän sitten sulki\nrakkaan vaimonsa syliinsä, valtasivat nuo surulliset ajatukset hänet\nvielä enemmän kuin ennen, ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun\nhän sanoi:\n\n\"Jumala sinua varjelkoon, vaimo, jos jotakin odottamatonta minulle\ntapahtuisi!\"\n\nBriita katsoi pelästyneenä ylös. Synkkä aavistus valtasi hänet ja koko\nhänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän ei antanut itseänsä sen valtaan. Hän\nei tosin voinut kieltää naisellista luontoaan, jonka täytyi saada\noikeutensa, mutta muutoin katsoi hän vaaraa rohkeasti silmiin valmiina\nuhraamaan kaikkein kalleimpansakin sille pyhälle päämaalille, jonka\nsiunattu taistelija hänen miehensä oli.\n\n\"Minut voisi kauhu vallata\", sanoi hän katsoen luottavasti Niiloa\nsilmiin, \"ellen olisi tottunut ajatukseen, että sinä voit äkkiä tulla\nriistetyksi minulta ja lapsilta... Mutta luja uskoni on, että\nkaikkivoipa Jumala ei ole meitä hylkäävä... Ja yhtä varmaan kuin toivon\nkerran tapaavani sinut toisessa elämässä, yhtä varmaan tahdon kasvattaa\npoikasi seuraamaan sinun jälkiäsi.\"\n\nNiilo ei puhunut mitään, hän vaan puristi vaimoaan lujasti itseensä.\nSilmänräpäyksen kuluttua oli hän taas entisellään, ja tyyni rauha\nlevisi hänen kasvoilleen ja Briita koetti samoin muusta huolimatta\nkiinnittää ajatuksensa jälleennäkemisen onnellisuuteen, ettei\nhäiritseisi hetken juhlallisuutta, vaikka kauhunkuvat siitä, mitä\nmahdollisesti pian voisi tapahtua, kauvan hänen mieltään värisyttivät.\n\nSamassa astui Brodde sisään, ja hän tunsi sydämensä kevenevän\nsaadessaan silloin lähteä pois yksinäiseen huoneeseen. Siellä lankesi\nhän polvilleen ja hartaasti rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä\nvarjelemaan kaikkia hänen rakkaitansa.\n\nKun hän uudelleen tuli saliin, jonne oli jättänyt miehensä ja Brodden,\nolivat nämä vilkkaassa keskustelussa keskenään, ja hän istuutui\nmiehensä rinnalle. Myöskin Steen Sture tuli heti senjälkeen sisään, ja\ntäällä pidettiin nyt neuvottelua, joka muodostui hyvin tärkeäksi,\nkoskapa se suuressa määrässä tuli olemaan heti seuraavien tapauksien\nperustuksena.\n\nNiilo-herra itse johti keskustelua, selitti asiat sekä esitti, mitä nyt\nyleensä olisi tehtävä. Ja hän osoitti siinä niin suurta sekä asioiden\nettä henkilöiden tuntemista, että Steen Sture kuunteli häntä kuin\nopettajaansa.\n\nVoi edeltäpäin arvata, että pian tulisi tapahtumaan hajaannus\nvaltionhoitajan ja niiden välillä, jotka vanhastaan kuuluivat\narkkipiispan puolueeseen. Sellaiset miehet kuin Ture Turenpoika\n(Bjelke), Iivari Gren — vanhan tanskalaismielisen Maunun poika —\nnuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja Trötte Kaarlonpoika — hän\nkuului sukuun, jota sukutilan mukaan kutsuttiin Eka suvuksi ja jolla\nkilvessään oli valkoinen palkki tahi ritarivyö sinisellä pohjalla —\nkaikki rohkeita, levottomia, sodanhaluisia ja rikkaita tavarasta sekä\npaljon vaikuttavia kukin seudullaan — sellaiset miehet eivät varmaan\nkauvankaan alistuisi kuulemaan käskyä herra Eerik Akselinpojalta, joka\nei kuitenkaan koskaan, kuinka kauvan hän Ruotsissa oleskelisikin, voisi\nvapautua siitä muukalaisuuden karvasta, joka hänessä yhä oli. Näiden\nlisäksi tuli arkkipiispan läheisimmät sukulaiset, hänen kilpeään\nkantavat miehet, Oxenstjernat, herra Eerik Niilonpoika sekä David ja\nKrister Pentinpojat.\n\nMutta hajaannus näiden ja Eerik Akselinpojan välillä toisi epäilemättä\nKristian-kuninkaan maahan ja silloin olisi kysymys siitä, yhtyisikö\nherra Eerik Niiloon ja taalalaisiin. Että hän ei menisi tanskalaisen\nkuninkaan puolelle, oli aivan selvää jo siitäkin, että hänen veljensä\nIivari oli melkein julki vihollisuudessa tuon kuninkaan kanssa. Mutta\nsitä vastoin voisi tapahtua, että hän veljensä kanssa yhdessä\nuskaltaisi ryhtyä sekä Niiloa että arkkipiispaa (kuningasta)\nvastustamaan, ja että siis Ruotsin ja Kaarlo-kuninkaan puolesta\nsotivilla olisi vihollisina sekä valtionhoitaja että tanskalaiset.\n\nKaiken voisi ratkaista aivan vapaasti, jos nyt ilman muuta voisi\nMälarin laakson kautta marssia Tukholmaa vastaan. Mutta niiden tietojen\nmukaan, joita Brodde mukanaan toi, ei södermanlantilaisiin ollut\nollenkaan luottamista, ja hän tiesi itsekin, että Uplannin talonpojat\nerittäinkin Fjädrundalannissa eli maakunnan läntisessä osassa, olivat\nvielä heitäkin vastahakoisemmat. Ajatella siis nyt Tukholmaan\nmarssimista olisi ollut suurimmassa määrässä epäviisasta. Siihen\nvaadittiin kaikissa tapauksissa paljon suurempaa voimaa, kuin tätä\nnykyä oli käytettävänä.\n\nSentähden oli Niilo-herran aikomus jättää riittävä varustusväki\nVesteråsin linnaan ja sitten vetäytyä Taalainmaahan jouluksi, osaksi\nsentähden, että siihenastinen edistyminen saisi kylliksi vaikuttaa,\nniin että kansa luottamuksella liittyisi häneen ja hänen toimiinsa,\nsekä myöskin sentähden, että voitaisiin Taalainmaasta koota suurempi\nsotajoukko. Sitten voisi myös sillä aikaa lähettiläiden kautta koettaa\nvaikuttaa muiden maakuntain asukkaisiin, erittäinkin niiden, joilla\nnäinä päivinä oli ollut lähettiläitä Vesteråsissa.\n\nSteen-herra piti tosin parempana uskaltaa viimeiseen asti ja ilman\nmuuta lähteä Upsalaa ja Tukholmaa kohti, mutta Niilo huomautti hänelle,\nettä tarkoitus oli paljon suurempi kuin pelkän ritarillisen urheuden\nosoittaminen. Koko Ruotsin valtakunta oli sen takana ja tulisi\nseisomaan tahi kaatumaan heidän mukanaan.\n\n\"Ole rauhassa, Steen ystäväni\", lisäsi hän, \"arvelenpa että saat\ntarpeeksesi siitä, kunhan tullaan kevääseen!\"\n\nJa Steen-herra antoi myöten. Hänenkin luonteessaan oli varovaisuus\nsuuresti vallalla rohkeuden ja uljuuden rinnalla, vaikka hänen nuorempi\nja tulisempi verensä, kenties myös halu saada itsensä kuuluisaksi,\nyhteydessä hänelle rakkaan asian kanssa, vaikuttivat, että jälkimmäiset\nominaisuudet olivat vallitsevina.\n\nKun tästä asiasta vielä keskusteltiin, astui asepoika sisään\nilmoittamaan, että Neriken laamanni, herra Maunu Pentinpoika, halusi\npuhella Niilo-herran kanssa. Tämä katseli poikaa kummastellen, mutta\nkäski hänen kuitenkin sanomaan Maunu-herran tervetulleeksi. Mutta ei\nainoastaan Niilo pitänyt tätä käyntiä odottamattomana, myöskin Steen\nSturen ja vielä enemmän Briita-rouvan kasvoista voi päättää, että he\npitivät sitä sekä odottamattomana että kummallisena.\n\nNiilo ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, mitä hän oli kuullut ja\nnähnyt Örebron kirkossa sinä iltana, jona piispa Tuomas siellä heitti\nhänelle hyvästinsä, eikä koskaan mainittu hänen lankonsa nimeä hänen\nnäkemättä edessään parannuksentekijän, joka raateli ruumistaan yhtä\nraivoisasti, kuin kerran oli hyökännyt kansansankari Engelbrektin\nkimppuun. Useita vuosia oli siitä jo kulunut, eivätkä serkukset olleet\nmissään tekemisissä toistensa kanssa. Niilo tiesi, että Maunu oli\nharhaillut joitakuita aikoja merellä. Se oli ollut ikäänkuin viimeiset\nmainingit kiihtyneen mielen sisäisistä taisteluista. Arbogan suuren\nkokouksen aikana, jolloin Kaarlo-kuningas ensi kerran oli huomannut\nolevansa kavaltajien ympäröimänä, antoi hän Maunu Pentinpojalle\nBrandeborgin, eli niinkuin sitä nyt kutsutaan Brandalsundin\nläänitykseksi. Siellä oli tuo onneton mies sitten elänyt rauhassa\nvuoteen 1461, jolloin hänen vanha isänsä, Pentti Steeninpoika, kuoli,\nja jolloin hän tuli hänen seuraajakseen Neriken laamannina.\n\nNyt asui hän sukukartanossaan Göksholmassa.\n\nNiilo nousi ylös, kun laamanni astui sisään, ja meni häntä\nystävällisesti vastaan.\n\n\"Ette odottaneet, että Maunu Pentinpoika tulisi teitä tapaamaan\", sanoi\nlaamanni huulillaan hymy, jossa kuitenkin oli, ikäänkuin kukassa\nkuivuneella arolla, jotain surumielistä. \"Kuitenkin tulen en ainoastaan\nsukulaisena vaan myöskin ystävänä, jos vähänkään minuun luotatte.\"\n\nNäin lausuen tervehti hän Briita-rouvaa ja muita, ja niin pääsi taas\nkeskustelu käyntiinsä. Briita-rouva poistui, ettei läsnäolollaan\nsitoisi vierasta, ja myöskin Steen ja Brodde kiiruhtivat seuraamaan\nhänen esimerkkiään, vaan laamanni esti sen sanoen:\n\n\"En tule millekkään salaiselle asialle, ja toivoisin, että koko maailma\nkuulisi sen, mitä minulla on sanomista... Ensiksi tahdon kiittää teitä,\nNiilo, siitä mihin olette ryhtynyt. Voi, kolmekymmentä vuotta sitten\nliikkui toiset ajatukset päässäni! Nyt ovat ne, Jumalan kiitos,\npoissa!... Ja tahtoisinpa antaa henkeni, jos vaan hetkeksikään voisin\nesiin loihtia tuon suuren hengen äänettömyydestään...\"\n\nHän nosti kiivaasti kätensä silmilleen ja kääntyi ympäri, mutta jatkoi\npian uudestaan, juhlallinen tyyneys kasvoillaan:\n\n\"Ihmeellisesti muuttuu miehen mieli, ja minä kiitän Luojaa ja pyhää\nEerik-kuningasta, jotka vihdoinkin ovat antaneet minulle rauhan ja\nvahvistaneet minua siinä, mikä on hyvää... Ja sentähden tulen nyt ja\ntarjoan käteni siihen työhön, jonka te olette alkanut.\"\n\n\"Minä kiitän teitä, serkku\", sanoi Niilo lämpimästi ja tarttui Maunu\nPentinpojan käteen. \"Arvelen teidän olevan meille suureksi hyödyksi,\nvarsinkin kun herra Eerik Niilonpoika Örebrossa voi tulla hyvin\nvaaralliseksi. Mutta puhukaamme näistä asioista lähemmin sitten, kun\nensin olette ollut vieraanani päivällisillä.\"\n\nTätä vastaan ei Maunu-herralla ollut mitään muistuttamista, mutta hän\nlisäsi:\n\n\"Yksi asia täytyy minun kuitenkin sitä ennen saada selville... Minulla\non teille pyyntö, joka koskee poikaani...\"\n\n\"Poikaanne?\"\n\n\"Niin, poikaani Juhania... minä haluaisin, että hän tulisi teidän\nperheeseenne ja että te hänet kasvattaisitte oikeaksi ruotsalaiseksi\nritariksi, niin että hän sodassa valtakunnan vihollisia vastaan voisi\nmiehekkäillä ajatuksilla ja töillä kokonaan karkoittaa sen varjon, joka\nhänen onnettoman isänsä kautta on pimentänyt Natt och Dag suvun\nkilpeä.\"\n\nTuskinpa voi luotettavampaa todistusta antaa miehen tahdon ja\ntarkoitusten vakavuudesta ja suoruudesta kuin sen, että hän jätti\npoikansa Niilo Sturen haltuun. Tämä kuuntelikin sukulaisensa pyyntöä\nmitä sydämellisimmällä osanotolla.\n\n\"Poikanne on oleva minun poikani\", sanoi hän, \"ja on hän saapa kaiken\nhyvän, mitä minulla on antamista!\"\n\n\"Kiitos, kiitos, Niilo hyvä\", lausui Maunu liikutettuna. \"Te ette\ntiedä, minkä ilon minulle saatatte noilla sanoillanne. Ja\", lisäsi hän\nkohottaen katseensa korkeuteen, \"niin voin minäkin toivoa, että\nminunkin haarani meidän vanhaa sukuamme on iloitseva täydestä\npäivänvalosta.\"\n\nHän keskeytti vähän puhettaan, ja jatkoi sitten kääntyen Niiloon:\n\n\"Kaikki, ei ainoastaan minun isäni, vaan teidänkin, tuo ankara\nBo-herra, ja meidän setämme, herra Niilo Steeninpoika, kaikki ovat, he\nvetäneet miekkansa asian puolesta, joka ei ollut Ruotsin. Te olette,\nensimmäinen, joka olette eronnut suvusta ja kohottanut kolmekruunuisen\nsotalipun. Antakoon Herra siunauksensa, että se olisi tapahtunut\nonnellisena hetkenä... Maailman mielestä se ei koskaan ole ollut\nvaarallisempaa kuin nyt, mutta siinäkin olette te osoittanut oikeata\nritarin mieltä.\"\n\nNiilon olisi ollut vaikeata kuunnella tuota, jollei puhujan liikutus\nolisi ilmaissut, että se virtasi vilpittömästä sydämestä.\n\n\"Älkäämme uudistako noita tuskallisia muistoja, jotka jo ovat umpeen\nkasvaneet\", lausui Niilo, \"isämme kuuluivat toiseen aikaan. Silloin\ntuskin ajateltiin, että Ruotsia oli olemassakaan ja jos tuo ajatus\nheille tulikin, niin luulivat he hyödyttävänsä tätä maata paraiten\nsillä tavalla, jonka he valitsivat... Kuka voi sanoa, mikä olisi tullut\nseuraukseksi, jos Niilo Steeninpoika, Jumala hänen sielulleen\narmollinen olkoon, olisi voittanut, kun hän Eerik-kuninkaan marskina\nDannebrogia heiluttaen kuljeksi ympäri Itä-Götanmaata... tahi jos\nKaarlo Knuutinpoika ei olisi voinut kestää paikoillaan vanhan Krister\nNiilonpojan ahdistaessa.\"\n\n\"Epäilemättä se, että Ruotsi olisi tullut tanskalaiseksi\", huomautti\nkiivaasti Steen Sture.\n\nMaunu Pentinpoika katsoi Niiloa silmillä, joissa ihastus ja\nkiitollisuus taistelivat vallasta; ihastus, koska koko hänen serkkunsa\nolennossa oli jotakin ylevää, — kiitollisuus, koska hän selvästi\nhuomasi serkkunsa koettavan lempeimmässä valossa katsella noita\nvainajia, ja tämä valo lankesi jossakin määrin hänen itsensäkin päälle.\n\n\"Sinäpä sen sanot, Steen ystäväni\", vastasi Niilo tämän huomautukseen.\n\"Kuitenkin uskon, että se olisi ollut seurauksena tapausten pakosta\nyleensä, eikä siitä, että isäimme tarkoitus oli semmoinen. He olivat\nliian mahtavia antaakseen perään, mutta ei kyllin mahtavia tullakseen\nmahtavimmiksi Ruotsissa... Sitä pahempi\", lisäsi hän, kääntääkseen\najatukset pois tuosta arkaluontoisesta asiasta, \"on yhä senkin jälkeen\nlöytynyt miehiä, jotka vallan puutteessa ovat heidän tavoin\nheittäytyneet vihollisten käsiin, ja arvelenpa, että arkkipiispa Jöns\non näyttävä meille tuon näytöksen vielä kerran, ennenkuin hän herkiää\ntavottelemasta Ruotsin hallitusta käsiinsä.\"\n\n\"Aivan varmaan on hän sen tekevä\", lausui silloin Maunu Pentinpoika,\n\"jos minulle on viestit oikein ilmoitettu. Sillä niin on sanottu, että\nnyt uutenavuonna pitävät arkkipiispan ystävät kokouksen Vadstenassa ja\nettä hän itse aikoo sitten lähteä Tanskaan kuningas Kristianille\nhätäänsä valittamaan.\"\n\nKeskustelu kääntyi nyt aivan uudelle alalle, jossa itsekukin voi\nvapaammin liikkua, etenkin kun yhä selvemmin alkoi näkyä, että tuo\nentinen Engelbrektin vihamies oli aivan kokonaan mielipiteissään\nmuuttunut. Ja koska hän oli oleskellut arkkipiispan puolueen\nkeskuudessa, ja oli pidetty miehenä, joka ei kuulunut mihinkään\npuolueeseen, vaan jota pitäisi houkutella, koska hänellä oli\njonkunlaista vaikutusvaltaa, niin oltiin häntä kohtaan oltu vähemmän\nvarovaisia kuin olisi ollut viisasta. Sentähden voi hän nyt Niilolle\nantaa useita tietoja, jotka hänelle olivat hyvin tärkeitä.\n\nAsepoika tuli sitten ilmoittamaan, että päivällispöytä odotti, ja\nsiellä kohtasivat herrat taas Briita-rouvan ja nuoren Ingeborg\nÅkentyttären. Keskustelu liikkui nyt yleisissä asioissa,\nsukulaissuhteissa, jotka koskivat Natt och Dagien sekä muita ylhäisiä\nsukuja. Myöskin haasteltiin huomattavista omituisuuksista erinäisissä\nsuvun jäsenissä. Maunu-herra oli erittäinkin kotiutunut näihin\nasioihin, ja vielä enemmän hänen vaimonsa, rouva Ermegård Bylow, niin\nettä hän usein ilmoitti hänet tietojensa lähteeksi.\n\nEräs pöydässä olijoista ei kuitenkaan näyttänyt hyvin huomiota panevan\nritarin puheeseen. Se oli Steen-herra.\n\nIngeborg Åkentytär (Tott) muistutti monessa suhteessa sisartaan\nIlianaa, sekä ulkonaisilta että sisäisiltä ominaisuuksiltaan, mutta\nkuitenkin niin, että hän, mitä edellisiin tulee, oli sisartaan paljon\nkorkeammalla. Jos Iliana olikin kaunis, niin oli Ingeborg huikaisevan\nihana. Säännöllisempiä piirteitä, kuin hänen, ei voi nähdä. Otsa oli\nvalkoinen ja kirkas, ja hienojen kaarevien kulmakarvojen alta tuikkivat\nsilmät ihmeellisellä, selittämättömällä loisteella, vilkkaasti\nvaihdellen ilmeitä aina sielun liikutuksien mukaan. Hienosti\nmuodostunut nenä, uhkean punaiset huulet ja kaunis pyöreä leuka —\nkaikki oli niin täydellistä, että olisi ollut ihme, jos ei nuorukaisen\nsydän olisi syttynyt ilmiliekkiin hänet nähdessään.\n\nEikä Steen-herrakaan näyttänyt katselevan ja kuuntelevan mitään muuta\nkuin kaunista Ingeborgia ja hänen sanojansa, kun tämä sitä vastoin,\nvaikka hän kyllä etusijassa lainasi korvaansa Steen herralle, kuitenkin\nvoi myös toisiakin puhutella ja vastata heidän kysymyksiinsä. Sattuipa\nniinkin, että yhteen ja toiseen Steen-herran sanaan ei vastausta\ntullutkaan, ja tämä, kun se kolmannen kerran tapahtui, teki hänet aivan\nalakuloiseksi.\n\nPäästäkseen kuitenkin joutumasta toisten huomion esineeksi antautui hän\nsilloin hyvin innokkaasti yleiseen keskusteluun, niin että jalon\nBriita-rouvan täytyi salaa nauraa tuolle rakastuneelle nuorelle\nmiehelle.\n\nKysymys, johon Ingeborg ei vastannut, eli johon vastaamasta hän pääsi\nkääntymällä Briita-rouvan puoleen, koski asiaa, joka oikeastaan koski\nNyköpingissä vietetyitä häitä. Siellä oli leikitty myöskin\npanttileikkejä, ja panttien jakaja oli kerran pannut Ingeborgille\nsuudelman pantinlunastajan palkaksi, mutta Ingeborg oli tehnyt\npantinlunastamisen niin vaikeaksi, että se tuli mahdottomaksi, jonka\nhän myös leikin sääntöjen mukaan oli oikeutettu tekemään, ja niin\nmuodoin tuli suudelmakin mahdottomaksi saavuttaa. Steen-herra tahtoi\nnyt tietää, oliko kaunis impi tiennyt silloin kun hän määräsi tuon\nmahdottoman pantin lunastuksen, että se oli ollut hänen panttinsa, joka\noli lunastettavana.\n\nKolme kertaa uudisti hän kysymyksensä, ja joka kerta Ingeborgia joko\nitseään puhuteltiin, tahi puhutteli hän sitten muita pöydässä olijoita,\nmutta niin luonnollisesti ja teeskentelemättömästi, ettei kukaan muu\npaitsi itse tuo rakastunut ritari voinut huomata, että hänen\nkysymyksensä jäi vastaamattomaksi.\n\nVielä silloin kun noustiin ylös pöydästä, oli Steen mielessään\nalakuloinen, mutta Ingeborg ei ollut huomaavinaan siinä mitään, vaan\nliittäytyi Briita-rouvan seuraan, ja Steen näkyi kokonaan kadottaneen\nhalun puhutella häntä, vaikka hänen silmänsä alati häneen pysähtyivät,\nniin pian kuin hän luuli, ettei häntä huomattaisi. Ja niin kesti sitä\nyhä edelleen.\n\nMutta joko nyt Ingeborg tahtoi sovittaa vihansa, tahi arveli hän\nritarin kylmäkiskoisuuden menevän liian pitkälle, yhtä kaikki, hän\nhuusi häntä luokseen. Ja samalla paloivat hänen kauniit silmänsä niin\nveitikkamaisesti ja huulilla oli niin vastustamaton hymy, että jo sekin\noli kylläksi voittamaan lujimmankin.\n\nSteen-herra kiiruhtikin heti hänen luokseen, ja hänen ihastunut\nkatseensa osoitti kyllin selvästi, kuinka täydellisesti kaunis neito\npiti häntä vallassaan.\n\n\"Tahdotteko siis vastata minulle, kaunis Ingeborg\", kysyi hän\nrukoilevalla äänellä.\n\nMutta Ingeborg hymyili viehättävästi ja sanoi:\n\n\"Miksi puhua menneentalvisesta lumesta, uljas ritari?\"\n\n\"Sentähden... sentähden\", änkytti Steen, \"että tahdon uskaltaa\nmahdottomia voittaakseni...!\"\n\n\"Varjelkoon teitä Jumala!\" huudahti Ingeborg lyöden kädellään eteensä.\n\"Ei, toisen koetuksen tahdon sille asettaa, joka tahtoo tulla minun\nritarikseni...\"\n\n\"Sanokaa se, sanokaa se, neiti Ingeborg.\"\n\nSilmäys, joka puhui enemmän kuin sanat vastasi tuohon huudahtukseen, ja\ntuosta rakastuneesta ritarista näytti siltä, kuin olisi kaunis impi\npunastunut siitä silmäyksestä, jollei se ollut valo syttyneestä\nrakkaudesta, joka aikaansai muutoksen hänen poskillaan.\n\n\"Muistatteko laulun, josta setäni puhui\", kysyi Ingeborg äkkiä ja\nlisäsi, kun ritari kummastuneena pudisti päätään: \"Ettekö ole sitä\nkoskaan kuullut?\"\n\n\"En, en ole.\"\n\n\"Tahtoisin kuulla lopun tuosta laulusta... sillä minäkin ajattelen\nsamoin kuin te, että se ei lopu siihen, mihin setä lopetti. Olen\netsinyt koko laulukokoelmani läpeensä, mutta sitä minulla ei ole.\"\n\n\"Senkö asetatte panttini lunnaaksi, kaunis neito\", kysyi ritari\nhymyillen.\n\nIngeborg löi häntä veitikkamaisesti kädelle.\n\n\"Jos voitte hankkia minulle laulun, niin tulette te eikä kukaan muu\nolemaan ritarinani\", sanoi hän, ja taas näytti Steen-herrasta, että\nhienot posket punastuivat, ja vakava ilme muodostui hänen suunsa\nympärille.\n\n\"Olen hankkiva teille laulun, jos se vaan on tästä kuningaskunnasta\nlöydettävissä\", lausui hän vakavasti, mutta lisäsi: \"sanokaa minulle\nkuitenkin, mikä laulun nimi on!\"\n\n\"Ettekö muista sen nimeä?\" nauroi Ingeborg.\n\n\"Kyllä, kyllä minä muistan... ah, kuinka voisinkaan unohtaa\nPäivänsäde-neidon?\"\n\n\"Ei, ei... te olette auttamaton, uljas ritari!... Niin sen nimi tosin\noli, vaan niin on minuakin tahdottu kutsua. Mutta minua ei teidän\ntarvitse etsiä, vaan laulua ja senkin nimi on: Päivänsäde-neito.\"\n\nSteen-herra ei voinut muuta kuin nauraen vastata tuon kauniin tytön\niloiseen oikaisuun. Ja varma on, ettei hän koskaan ennen niinkuin tällä\nhetkellä ollut antanut syytä kauniiseen nimeensä: Päivänsäde, jonka hän\nsai setänsä häissä. Päivä paistoi hänen silmistään, mutta samalla myös\nsuloinen haaveksivaisuus, niinkuin hän olisi tahtonut lausua tuon\npienen kukan toisen nimen: \"älä unhota minua!\"\n\nHienosta kultaketjusta hänen kaulansa ympäri riippui taiteellisesti\ntehty, lävistetty kultakoriste, jonka keskelle tuo kaunis kukka oli\nemaljiin kuvattu.\n\nKun hän nyt puhuessaan kumartui, putosi koriste hänen syliinsä ja kun\nhän tahtoi sen kätkeä takaisin ruumista myöten istuvan leninkinsä\npovelle, tuli kukan kuva näkyviin, ja Steen ei voinut olla tarttumatta\nhänen käteensä katsellakseen taideteosta.\n\nHän katseli kauvan sitä, mutta mitä hän silloin ajatteli, jäi hänen\nomaksi salaisuudekseen. Ingeborg viimein puoliksi vaivaantui ja tahtoi\nilakoiden ottaa häneltä koristuksen.\n\nMutta silloin katsahti Steen ylös kostea kiilto silmissään ja sanoi:\n\n\"Tuo kukka on minulle rakas, se on isänmaani kuva. Yhtä köyhä ja\nunohdettu kuin tuokin, ja kuitenkin elää sen sisässä henki, jonka\nsilmissä kuvastuu taivaan sini ja valoisan päivän aurinko.\"\n\nHän tarttui haaveellisessa innostuksessaan Ingeborgin käteen ja lisäsi:\n\n\"Jos tuo koristus olisi minun... kiinnittäisin sen kypäriini, ja muisto\ntoisesta neiti Päivänsäteestä sulaisi yhteen rakkauden kanssa\ntoiseen... Niin, Ingeborg, missä elänkin tahi kuolenkin, pysyn aina\nneiti Päivänsäteen ritarina!\"\n\nSitten nousi hän äkkiä ylös ja meni pois, ja jos hän silloin olisi\nnähnyt uneksivan ilmeen neidon silmissä, joka istui ja piti koristusta\nkädessään, niin olisi hän aivan varmaan iloisemmalla mielellä katsellut\nrakkautensa tulevaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta samana iltana seisoi dominikaaniluostarin seinän pimeässä\nvarjossa kaksi olentoa, joista toisella oli munkkikaapu toisella\naseenkantajan puku. Aseenkantaja oli erittäin tyhmän näköinen ja näytti\nsuurella kunnioituksella kuuntelevan munkin sanoja.\n\n\"Sinä ymmärrät siis, poikani, että minä katson sinun parastasi,\nniinkuin katson herrasikin parasta?\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän!\"\n\n\"Ja suurimman siunauksen taivaasta sinun päällesi rukoilen, jos sinä\nuskollisella sydämmellä kuuntelet minun sanojani ja kätket ne siksi kun\naika työhön on käsissä... Suuret, voittamattomat vaarat ympäröivät\nherraasi, mutta minä ja moni muu tahdomme valvoa hänen ylitsensä; sano\nnyt minulle, poikani, tahdotko sinäkin yhtyä meihin?\"\n\n\"Tahdon!\" vastasi aseenkantaja, mutta niin laiskasti ja yksitotisella\näänellä, niinkuin tuskin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys, tahi\nniinkuin se olisi hänelle ollut aivan yhdentekevää.\n\n\"Muista siis, rakas poikani... siksi tahdon sinua kutsua, koska tunsin\nisäsi, silloin kun nuoruudessani olin Gotlannissa!\"\n\n\"Oletteko ollut Gotlannissa?\" kysyi aseenkantaja vähän vilkkaammasti.\n\n\"Olen, poikani, olin siellä nuoruudessani... ennenkuin mieleni kääntyi\npois maailmasta ja kokonaan antauduin taivaalle... — hyvä, pane nyt\nmieleesi, poikani, että kun saat sanan Pietari-munkilta, niin on vaara\nherrasi oven edessä, mutta apukin on silloin lähellä, ja sinä saat\nviedä tämän avun herrallesi... Ymmärrätkö minua?\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän!\"\n\n\"Mene siis herran rauhaan ja mieti tarkoin, mitä olet luvannut.\"\n\nMunkki meni luostarin portista sisään, mutta aseenkantaja kulki hitain\naskelin pitkin joen rantaa sillalle, joka vei linnalle. Linnasta tuli\nmuutamia aseenkantajia ja kun nämä huomasivat yksinäisen toverinsa,\nsanoivat he:\n\n\"Kiiruhda, Faste, linnanpäällikön luo, hän on sinua kysellyt!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nNiilo Sturen joulujuhlat.\n\n\nSteen-herra alkoi heti etsiskellä laulua neito Päivänsäteestä, eikä\nsäästänyt aikaa eikä varoja sitä löytääksensä. Ensimmäinen, jonka\npuoleen hän kääntyi, oli iloinen aseenkantaja, joksi Hollingeria\nkutsuttiin tyhjentymättömän laulu- ja satuvarastonsa vuoksi. Mutta\nlaulua neito Päivänsäteestä ei Hollinger osannut. Mutta hän oli\nkuitenkin kuullut puhuttavan, että eräs mustaveli munkki oli suuri\nlaulujen ystävä ja kopioitsi niitä pergamentille.\n\nRitari kiiruhti heti luostariin ja pyysi saada tavata kysymyksessä\nolevaa munkkia, jonka nimi oli Laurentius. Kun tämä kuuli ritarin\nasian, sanoi hän hyväntahtoisesti naurahtaen:\n\n\"Te olette erehtynyt, Steen-herra, sellaisia lauluja en kokoile...\nKatsokaa, voitte sen itse nähdä\", sanoi hän ottaen esiin suuren runoja\ntäyteen kirjoitetun kirjan. \"Katsokaa, tämä on tosin laulua, mutta\ntoista laatua, tämä on ruotsalainen riimikronikka. Ainoastaan osan\nsiitä olen minä kirjoittanut, ja siitäkin on minun kiittäminen vanhaa\nisäntääni, Tuomas-piispaa Strengnäsissä, Jumala antakoon hänelle levon\ntaivaassa!\"\n\n\"Antakaa minulle sitten anteeksi, että tarpeettomasti olen aikaanne\ntuhlannut, hurskas isä\", lausui Steen.\n\n\"Odottakaapas kuitenkin, ritari!\" huudahti munkki, \"minä muistelen,\nettä kerran autuaan herra-vainajani luona näin muiden muassa tuonkin\nlaulun... Katsokaas, piispa-vainaja oli suuri laulujen ystävä ja\nsepittelipä hän niitä itsekin, niinkuin hyvin tiedätte.\"\n\n\"No... ja tuo laulu?\"\n\n\"Niin, minä näin sen, muistan sen nyt aivan selvästi... mutta minne se\non joutunut, aha... niin, se kokoelma, jossa tuo laulu oli, ei\nollutkaan piispan, vaan Svärdsjön kirkkoherran Taalainmaassa, johon\nTuomas-piispa kerran tutustui täällä Vesteråsissa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, hurskas isä... kiitän teitä suuresti!\" lausui nyt ritari\nvilkkaasti ja näytti niin iloiselta, ettei vanha munkki voinut olla\nhymyilemättä.\n\nKukaan ei nyt kiivaammasti kiiruhtanut Taalainmatkaa, kuin Steen-herra,\njoka tavatessaan nyt Ingeborgin näytti niin luottavalta ja\nläpionnelliselta, että neito hyvin voi huomata hänen olevan laulun\njälillä, vaikka hän, siitä kysyttäessä, käänsi koko asian leikiksi.\n\nMatka Taalainmaahan kului ilman seikkailuja, ja Niilo-herra tuli\nsattumain johdosta käymään Svärdsjön pappilassa. Mutta aluksi oli niin\npaljon puuhia siinä tehtävässä, jota varten miekat nyt oli paljastettu,\nettä Steenillä tuskin oli aikaa ajatella sydämmensä asioita. Oli\nneuvoteltava taalalaisten kanssa Siljan ympäristö-pitäjissä.\nSillä tähän saakka olivat Niilon joukot olleet pääasiallisesti\nvuoristolaisia. Hänen avoin ja jalo olentonsa, hänen taitonsa selvästi\nja helppotajuisesti esittää isänmaan hätää ja kuninkaan ahdinkotilaa,\nvaikutti suuresti noihin rehellisiin miehiin. Näissä puuhissa viipyivät\nhän ja Steen Sture täällä aina joulun tienoille saakka.\n\nSilloin ratsastivat he etelään Falunin yli Svärdsjöhön, täällä\njuodakseen jouluoluensa.\n\nJuuri jouluaattona, kylmänä talvipäivänä, ratsastivat he Svärdsjöhön\nkorkeiden lumikinosten välitse hiljaisen korpimetsän läpi. Siellä\nsynnytti heidän tulonsa suurta iloa, ei ainoastaan Briita-rouvassa ja\nlapsissa vaan myös muutamissa vuorimiehissä, jotka Niilo oli kutsunut\njoulun viettoon luoksensa. Heidän joukossaan oli vanha Pentti-ukko\nkahden poikansa kanssa.\n\nOlli Råd oli myöskin siellä. Hän oli tullut muutamien miesten kanssa\ntuomaan sanaa valtionhoitajalta Niilo-herralle. Viipyi kuitenkin kauan\nennenkuin hän pääsi puheille. Sillä Niilo-herralla oli, heti kun hän\noli tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan, tärkeä neuvottelu ystävänsä\nSteen-herran ja vuorimiesten kanssa.\n\nOlli meni siksi aikaa alas pihalle väentupaan. Mutta siellä oli hän\naivan hiljainen ja harvasanainen, eikä miehet häntä mielellään\njoukossaan suvainneet, koska jokainen tiesi kuinka lähellä hän oli\nherraansa valtionhoitajaa, ja sentähden osoitti hänelle ikäänkuin\nvasten tahtoansa jonkunlaista kunnioitusta. Ja kaikkein kasvot\nkirkastuivatkin, kun hän viimein nousi ja meni ulos.\n\nSamalla kertaa kun tämä tapahtui, tuli eräs kirkkoherran piioista\ntupaan ja kysyi olko siellä aseenkantaja Faste. Tämä vastasi\nmyöntävästi, jolloin piika pyysi häntä seuraamaan itseään kirkkoherran\nluo, ja Faste lähti.\n\nOllilla ei tietysti tämän asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta\nhän lähti kuitenkin ulos samalla kertaa.\n\nSilloin loppui neuvottelu Niilo-herran luona, ja Olli näki Steen Sturen\nrientoaskelilla kulkevan pihan yli kirkkoherran huoneeseen päin, ja sen\nsijaan, että hän olisi mennyt Niilo-herran luo toimittamaan asiansa,\nkiiruhti hän Steen-herran perään.\n\n\"Herra Steen\", sanoi hän, kun oli hänet tavoittanut, \"tahdotteko suoda\nminun hetken puhella teidän kanssanne?\"\n\nSteen-herra ei katsonut ollenkaan lempein silmin aseenkantajaa, joka\nniin äkkiä oli tullut hänen tielleen, mutta pysähtyi kuitenkin ja antoi\nhänelle merkin puhua.\n\n\"Minun asiani teille on sitä laatua, että meidän pitäisi olla kahden\nkesken. Se koskee nimittäin neiti Ingeborgia\", hän sanoi tämän niin\nhiljaa, että ainoastaan ritari saattoi häntä kuulla, \"luulen ettei\nminun tarvitse enempää sanoa suostuaksenne pyyntööni... paitsi sen,\nettä puhun tässä asiassa teille herrani puolesta... niin ettette\nkatsoisi sitä julkeudeksi, mikä on ainoastaan herrani käskyn\ntäyttämistä.\"\n\nRitari viittasi miestä seuraamaan itseään toiseen päähän pihaa, jossa\nhänen huoneensa oli. Kun he olivat astuneet sisään ja Olli\nhuolellisesti lukinnut oven, alkoi hän esittää asiaansa niin\nhienotunteisella ja kohteliaalla tavalla, että jo ulkonaisella\nesiintymisellään näytti puolelleen voittavan sen miehen, jonka kanssa\nhän puheli. Hän kertoi, että valtionhoitajan tietoon oli tullut Steen\nherran mieltyminen hänen sisarentyttäreensä, kauniiseen Ingeborgiin, ja\nettä Eerik-herralla ei ollut mitään tuota vastaan, päinvastoin hän\nmielellään näkisi, että neito tulisi naimisiin niin vanhaan ja\nylhäiseen sukuun. Mutta samalla sukulais-rakkaus ja neidon isän\npoissaolo kehoittivat häntä ottamaan neidon huostaansa ja katsantonsa\nalaiseksi, ettei panettelijoilla olisi mitään puhumista.\n\n\"Minä pyydän sentähden herrani nimessä ja puolesta teidän sanomaan,\nherra Steen, minnepäin teidän mielenne on, ja onko teillä vakava\naikomus koettaa saavuttaa neiti Ingeborg omaksenne.\" — Niin lopetti\nOlli Råd puheensa.\n\n\"Jos vaan neito itse ei pane vastaan on minun vakaa aikomukseni hänen\nisältään pyytää hänen kättään\", vastasi Steen-herra.\n\n\"Niin luuli Eerik-herrakin\", sanoi silloin Olli tyytyväisen näköisenä,\n\"ja hän iloitsee suuresti saadessaan sukulaisekseen niin urhoollisen\nritarin kuin te olette. Vielä tahtoisin kuitenkin sanoa teille erään\nasian, jos vaan tietäisin, ettette sitä panisi pahaksenne...\"\n\nHän katsoi liehakoivasti ja puoliksi tuttavallisesti hymyillen\nritariin, joka vähän kärsimättömästi pyysi hänen vapaasti sanomaan,\nmitä hän tahtoi.\n\n\"Neidolla on paljon kosijoita\", virkkoi hän silloin. \"Ja joll'ette\ntahdo menettää häntä, niin on minun ajatukseni, että mikä on tapahtuva,\nse tapahtukoon heti... te tarkoitatte sitä yritystä, joka teillä nyt on\nkäsillä\", kiiruhti hän lausumaan, kun ritarin katse äkkiä synkistyi,\n\"minä tahdon kiinnittää teidän huomionne siihen, että jos te saatte\nherrani, Eerik-herran myöntymyksen, niin voitte olla varma neidon isän,\nÅke-herran suostumuksesta... Lopuksi pyydän minä, ettette panisi\npahaksenne, mitä nyt olen teille sanonut! Sen olen tehnyt sentähden,\nettä olen ollut huomaavinani neiti Ingeborgin olevan teihin mieltyneen,\nja minä kuulun vähän niinkuin hänen sukuunsa.\"\n\nSteen herra nyökkäsi ystävällisesti aseenkantajalle, joka tuon\nsanottuaan kumarsi hyvästiksi. Myöskin Steen herra lähti yhtaikaa\nhuoneesta ja kiiruhti nyt kaksinkertaisella nopeudella kirkkoherran\nhuoneeseen, samalla kun Olli meni Niilo-herran luo.\n\nKun Steen astui sisään huoneeseen, jossa kirkkoherra oli, tapasi hän\ntämän huolestuneen näköisenä puhumassa eräälle Niilo Sturen\naseenkantajalle, tuolle tuhmalle Fastelle. Ulkona oli jo hämärä —\nNiilo oli seurueineen vasta noin puolenpäivän aikaan tullut taloon —\nmutta takassa loimusi valkea, jonka loiste valaisi pienen huoneen ja\nteki tuon nurkka-penkillä istuvan kunnianarvoisan vanhan pappismiehen\nsen näköiseksi kuin olisi hän kuulunut toiseen maailmaan, samoin kuin\nhän kuului toiseen aikakauteen.\n\nHeikko mielihyvän hohde ilmestyi noille uurteisille kasvoille nuoren,\nvoimakkaan ritarin sisäänastuessa.\n\n\"Jumalan rauha, arvoisa herra\", tervehti tämä.\n\nKirkkoherra sanoi ritarin tervetulleeksi, mutta kohotti ikäänkuin\nvaroittaen sormensa kääntyen ja samalla Fasteen sanoi: \"katsele\nviisaasti eteesi poika!... Näinä aikoina on, ennenkuin ryhtyy toimeen,\nensin kaksi kertaa mietittävä asiata ja kolme kertaa katsottava\ntaakseen. Minä en tunne tuota Pietaria, mutta koska hän on minun\nkauttani tahtonut lähettää sanansa sinulle, niin olen täyttänyt hänen\npyyntönsä, vaikka minusta näyttää epäilyttävältä se, ettei veli Pietari\nitse ole tänne tullut, kun hän ei ole kauvempana...\"\n\nÄänetön aseenkantaja lähti, ja nyt kääntyi kirkkoherra Steen-herraan,\njolle hän juurta jaksain selitti, kuinka hänen renkinsä, joka oli ollut\nasioilla Falunissa, oli tavannut munkin, joka oli tahtonut saada tarkat\ntiedot pappilasta ja siellä oleskelevista ihmisistä, ja lopuksi antanut\nrengille toimeksi pyytää kirkkoherraa sanomaan aseenkantaja Fastelle,\nettä tämä hankkisi itselleen loman ja tulisi häntä kohtaamaan.\nSteen-herrastakin tuntui tuo kummalliselta, mutta hänen päänsä oli nyt\naivan toisenlaisia ajatuksia täynnä, ja nämä virtailivat hänessä sitä\nsuuremmalla voimalla, kuta kauvemman niitä oli pakotettu lepäämään\nrauhassa.\n\nSentähden heittäytyi hän niin äkkijyrkästi aivan toiseen asiaan, että\nvanhus katseli aivan hämmästyksissään häntä.\n\n\"Te olette vanhain laulujen ystävä, arvoisa herra?\" oli hänen\nensimmäinen kysymyksensä.\n\n\"Olen!\"\n\n\"Tunnetteko siis laulun Päivänsäde-neidosta?\"\n\n\"Tunnen!\"\n\n\"Onko teillä tuo laulu kirjoitettuna?\"\n\n\"On, on, uljas ritari... mutta Herran nimessä, missä teidän ajatuksenne\non!\"\n\n\"Minun täytyy saada laulu neiti Päivänsäteestä... Se on pyörinyt\najatuksissani aina siitä lähtien kun viimeksi lähdin Vesteråsista, ja\nsiellä sanoi hurskas Laurentius-isä Mustaveljesten luostarissa, että\nhänen vanhalla herrallaan, piispa Tuomas vainajalla, oli tuo laulu\nollut lainassa teiltä.\"\n\nRitarin kysymykset olivat sataneet niin kiivaasti toinen toisensa\nperästä, ettei kirkkoherralla ollut aikaa lähemmin niitä tarkastella,\nja ritarin koko olento näytti niin tuliselta, kuin tulta veren asemasta\nolisi hänen suonissaan virtaillut. Tämä kiivaus yhdessä äkillisen\nmuuttumisen kanssa tuosta vakavasta asiasta, joka täytti vanhuksen\najatukset ja jonka hän oli ilmoittanut ritarille yhdessä hänen kanssaan\nsiitä tuumaillakseen, vakuuttivat häntä siitä, että tuota nuorta\nritaria oli kohdannut joku tauti, joka juuri nyt oli puhkeamaisillaan.\n\n\"Jumalan ja Pyhän Eerikin tähden, nuori herra\", sanoi hän ja näytti\nniin säikähtyneeltä ja samalla niin hyvää tarkoittavaiselta, \"Jumalan\ntähden rauhoittukaa, rauhoittukaa!\"\n\n\"Rauhoittua?\" puhkesi Steen sanomaan, voimatta ymmärtää syytä vanhuksen\npelästyneeseen näköön, \"minun rauhani riippuu Päivänsäde-neidon\nlaulusta, ja nyt rukoilen minä teitä antamaan se minun käsiini\nvoidakseni ottaa siitä jäljennöksen, sitten saatte sen takaisin!\"\n\nJoku raotti hiljaa ovea, mutta ei kumpikaan, ei kirkkoherra eikä\nSteen-herra sitä huomannut. Edellinen, joka selvästi huomasi, että\nhänen täytyi täyttää ritarin pyyntö laulusta, että hän palajaisi\njärkiinsä, kysyi aivan rauhallisesti:\n\n\"Mistä tuommoisia ajatuksia olette saanut, nuori herra... pelkäänpä,\nettä jotakin pahaa on tiellenne tullut. Mielelläni tahdon täyttää\ntahtonne. Mutta kuinka voi teidän rauhanne riippua Päivänsäde-neidon\nlaulusta?\"\n\n\"Minun rauhani, arvoisa herra\", huudahti Steen yhä innokkaampana, kun\nvarmuus laulun saavuttamisesta toi hänen silmiensä eteen Ingeborgin\nkuvan, \"minun rauhani... koko elämäni onni riippuu tuosta laulusta! Ja\nminä olen siunaava teidän muistoanne koko elinaikani, arvoisa herra,\njos autatte minua saamaan sen.\"\n\nKirkkoherra astui lattian yli vastapäisen seinän luo. Siellä seisoi\nsuuri arkku komeine leikkauksineen, hän aukaisi raskaan kannen ja\nkumartui alas löytääkseen sieltä kirjojen joukosta laulukokoelmansa.\n\nSillävälin avautui ovi aivan hiljaa ja Faste pisti päänsä sisään. Hänen\nrauhalliset ja laiskannäköiset kasvonsa näyttivät nyt levottomilta, ja\nsilmät vilkkuilivat ympäri huonetta. Kirkkoherra oikaisihe juuri\nsilloin kumartuneesta asennostaan ja piti muutamia paperia tulen edessä\nparemmin nähdäkseen niiden sisällön. Steen-herra käveli edestakaisin\nlattialla, ja kun hän silloin kääntyi oveen päin, huomasi hän Fasten\nkasvot.\n\n\"Mitä sinä tahdot mies!\" huusi hän.\n\n\"Katsokaas, tässä on laulu neiti Päivänsäteestä\", sanoi kirkkoherra ja\nkatsoi ylös paperista, mutta varmuuden vuoksi luki vielä kerran\npäällekirjoituksen ja ensimmäiset rivit, \"laulu neiti Päivänsäteestä...\nja neito hän kuvansa lähteessä huomas', kun nuori mä oon... niin, tämä\nse on.\"\n\nJa kun hän nyt oli aivan varma, että se oli oikea, jätti hän sen\nhymyillen ritarille ja sanoi:\n\n\"Etsikää nyt rauhanne takaisin, niin voitte sitten kenties järkevästi\npuhella...\"\n\nMutta vanhuksen ylenpalttiseksi hämmästykseksi tempasi ritari, jos\nmahdollista, vieläkin suuremmalla kiivaudella paperin, pisti sen\nnuttunsa povelle ja kiiruhti ovelle. Sen ulkopuolella oli vielä Faste\nja Steen-herra, joka oli varma siitä, että tämä oli kuunnellut ja oli\njo alkanut epäillä häntä kirkkoherran sanojen johdosta, tahtoi nyt\npanna nuorukaisen ankaran kuulustelun alaiseksi.\n\nSisällä seisoi kirkkoherra ja katseli ovelle, jonka kautta ritari oli\nkadonnut, joka silmänräpäys odottaen hänen uudestaan näyttäytyvän,\nmutta täydellisesti pettyen odotuksessaan.\n\nSteen-herra ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennenkuin hänet keskeytti\ntuo tuhma aseenkantaja tekemällä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: seuratkaa minua, minulla on jotakin teille puhuttavaa!\nJotakin rukoilevaa oli hänen katseessaan, mutta samalla myös jotakin\npäättävää. Hän oli tuskin kaltaisensa. Ja Steen-herra seurasi häntä\naivan hämmästyksissään.\n\n\"Ankara herra\", sanoi aseenkantaja, kun he olivat tulleet yksinäiseen\npaikkaan pihalla, \"minä olen varma, että täällä on tekeillä\nsalajuonia...\"\n\n\"Salajuonia!\" huudahti Steen ja tarttui kiivaasti pojan käsivarteen.\n\nMutta samassa sai tämä takaisin entisen tuhman näkönsä eikä hänellä\nnäyttänyt olevan enää mitään sanomista. Vasta sitten kun ritari heitti\nhänen käsivartensa irti, palasi äskeinen ilme nuorukaisen kasvoille.\n\nHän kertoi nyt, mitä hänelle oli tapahtunut Vesteråsissa, kuinka hän\ntäällä useita kertoja oli kohdannut munkin, joka viimein oli häntä\npuhutellut, ja kuinka hän oli hänen kasvonpiirteistään, niin paljon\nkuin hän oli niitä voinut erottaa munkkipäähineen alta, ollut\ntuntevinaan saman miehen, joka pakeni Pyhän Yrjänän kappelista illalla\nennenkuin Briita-rouva ja neiti Ingeborg tulivat. Lopuksi mainitsi hän\nviimeisestä kuulustelustaan munkin kanssa ja että hän oli varma kaiken\nalla piilevän kavalan petoksen.\n\n\"Arvelin sanoa tämän Niilo-herralle\", lisäsi hän, \"mutta sitte\najattelin, mitä Hollinger on minulle sanonut, ettei Niilo-herra koskaan\ntahdo kuunnella semmoista puhetta. Jos täällä olisi ollut Hollinger\ntahi Brodde, olisin sanonut sen jommallekummalle heistä, koskapa väki\npitää heitä arvossa... Erkkiä olen etsinyt, mutta hän ei ole\nlöydettävissä ja hetket ovat kalliita... sentähden päätin puhua\nteille...\"\n\n\"Hyvä on, Faste\", sanoi Steen ja löi nuorukaista hartioille, \"sinä olet\nenemmän arvoinen, kuin ulkonäöstäsi voisi päättääkään. Hoitakaamme tuo\nasia omin neuvoinemme. Mene sinä kohtaamaan tuota kavalaa petturia...\nminä tulen perästä miesten kanssa, ja hyvän miekkani kautta — me\ntarjoamme heille joulunvieton, jonka he myöhään unhoittavat.\"\n\nNuori aseenkantaja riensi kiiruulla, jommoista kukaan ei olisi hänestä\nuskonut, linnalle ja kohta ulos hevosineen, samalla kun ritari meni\nväentupaan. Useimmat aseenkantajat olivat sisällä tuvassa ja nousivat\nylös ritarin astuessa sisään.\n\n\"Jumalan rauhaa ja hyvää juhlanviettoa, miehet\", sanoi Steen heille,\n\"tahdotteko suoda sitä samaa Niilo-herralle?\"\n\nMiehet katsoivat kummastuneina ritaria, joka voi tehdä sellaisen\nkysymyksen, ja tämä, hyvin tietäen kuinka rakas heille oli heidän\nherransa, ei vaatinut heiltä mitään muuta vastausta, vaan lisäsi:\n\n\"Että sitä tahdotte, sen tiedän sekä minä että hän, niin täytyy teidän\nheti nousta ylös ja seurata minua, sillä vihollisemme punovat lankojaan\npimeässä, ja jo tänä yönä aikovat he ottaa Niilo-herran vangiksi... Te\ntiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ettei Niilo-herra itse sallisi\nyhdenkään miehistä lähtevän juomaan jouluoluen asemasta talvisen yön\nkylmyyttä, ainoastaan löyhän otaksumisen perustuksella, kun sitäpaitsi\non tuskin todenmukaista että mikään vaara uhkaa... mutta minä olen\nvarma siitä ja sentähden täytyy kaiken tapahtua hiljaa ja\nhuomaamatta... Jokainen, joka tahtoo seurata minua, koetelkoon\nsentähden poistua talosta ilman melua, yksitellen... Mitä sanotte,\nmiehet? Kuinka monta jää istumaan joulupöytään?\"\n\nKaikki yhdestä suusta vakuuttivat tahtovansa uhrata henkensä ja\nverensä rakkaan herransa puolesta.\n\n\"No niin\", lausui silloin Steen, \"satuloikaa hevosenne; ja alkakaa\nheti vetäytyä pois talosta. Mäen alla olevan mökin luona\nseisattukaa....Siellä yhdyn minä teihin!\"\n\nNiin erkani hän miehistä ja kulki taas pihan yli kiiruhtaen\nhuoneeseensa pukeutuakseen varustukseensa ja kypäriinsä. Silloin näki\nhän naisen haamun häämöittävän suureen tupaan nousevilla portailla.\n\nOli mahdotonta eroittaa kuka siinä oli, ja sentähden ei Steen\nkiinnittänyt siihen enempää huomiota. Sitäpaitsi vallitsi hänet\nkokonaan ajatus siitä vaarasta, joka uhkasi joka silmänräpäys syöksyä\ntalon ja sen asukkaiden päälle, joiden joukossa yksi oli hänelle ennen\nmuita kallisarvoinen, niin että häntä tuskin liikuttivat mitkään muut\nseikat.\n\nMutta silloin kuuli hän nimeänsä huudettavan, ja hän säpsähti. Tuon\näänen olisi hän tuntenut satojen joukosta, se oli Ingeborgin ääni.\nRitarilla ei ollut, sittenkun hän taloon tuli, ollut yhtään rauhaa,\nennenkuin hän oli saanut tavata vanhaa kirkkoherraa, ja hän ei tahtonut\ntavata rakastettuansa, ennenkuin voisi jättää hänelle pantin lunnaiksi\nsen, minkä neito oli pyytänyt ja minkä hän itse oli sitoutunut\nhankkimaan. Ja sentähden oli sattunut niin ihmeellisesti, että kaunis\nIngeborg oli turhaan koko päivän odottanut ritariansa, siksi kun hän\nnyt sattumalta sai nähdä hänen kulkevan pihan yli.\n\nSteen kiiruhti hänen luokseen.\n\n\"Minne niin kiiruulla menette, uljas ritari\", kysyi neito, mutta\nsemmoisella äänenpainolla, joka ei ollenkaan osoittanut mitään\nerinomaista lämpöä?\n\n\"Joululeikkeihin, kaunis neito\", vastasi Steen hymyillen, mutta niin\nnopeasti, että siitä päättäen voisi luulla hänen toivovan pikaista\nloppua kohtauksesta kauniin Ingeborgin kanssa.\n\n\"Joululeikkeihin\", toisti Ingeborg.\n\nHän katsoi asiata aivan toisessa valossa. Hän piti ritarin käytöstä\nvälinpitämättömyytenä, joka haavoitti hänen turhamaisuuttaan, samalla\nkun hän siinä oli myöskin näkevinään kylmyyden todistuksen, joka häneen\nkoski. Puhe joululeikeistä oli selvästi ainoastaan tekosyy, tosin\nhuonosti valittu, mutta kuitenkin sellainen, joka täytyi hyväksyä,\nkoskapa hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta tiedustella\nSteen-herran matkoja. Kuitenkaan ei hän ollut suurempi herra\ntunteidensa yli, kuin että hän päästi huudahduksen: \"joululeikkeihin\",\nsellaisella äänellä, joka ilmaisi sekä kummastusta että harmia.\n\n\"Niin\", vastasi Steen, \"joululeikkeihin, joiden toivon käyvän meidän\nkaikkien iloksi... Olkaa rauhassa, uljas neito, minä olen voittanut\nyhden voiton ja tahdon nyt voittaa toisenkin... sitten on ilo nouseva\nkattoon asti, kun minä tulen takaisin Svärdsjön pappilaan.\"\n\n\"Te menette siis pois talosta, herra Steen?\"\n\n\"En!\" vastasi Steen, joka tuli levottomaksi, kun huomasi sanoneensa\nliian paljon, \"mutta en voi tulla teidän luoksenne juhlatupaan\nennenkuin myöhemmällä. Hyvästi, neiti Ingeborg, me näemme toisemme\nkohta jälleen!\"\n\nSitten kiiruhti hän pois.\n\nIngeborg seisoi hetken hiljaa ja katsoi hänen jälkeensä. Kun hän tuli\nsuureen tupaan, jossa Briita-rouva lapsineen istui takan ääressä,\nkiilui kyyneleitä hänen silmissään. Briita-rouva huomasi sen, mutta ei\nsanonut mitään, eikä sittenkään, kun hän näki, kuinka neito ylpeänä\nkohotti päänsä ja ilman muuta muutti kasvonilmeensä.\n\nNyt astui myöskin Niilo-herra sisään Pentti-ukon ja parin muun\nvuorimiehen kanssa, niin että huomio kääntyi toisaalle nuoresta\nneidosta, joka ei kauvempaa voinut säilyttää ylpeätä näköänsä, vaan\näkkiä istui niin vaaleana kuin lumi, tuijottaen uneksivan näköisenä\ntuleen.\n\nNiilo-herra astui vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä toivottaen\nonnellista juhlaa. Hänen otsansa oli tyyni ja kirkas ja katseensa\ntoivoa täynnä. Omituinen rauhan ja turvallisuuden tunnelma levisi\nkaikkein mieliin. Vuorimiehet näyttivät niin kalliolujilta, että oikein\ntuntui voivan rakentaa heidän päälleen. Pentti ukko hymyili niin\nkauniisti, kun hän sattui huomaamaan Svanten, joka aivan pelotonna\nastui luo ja paiskasi ukolle kättä.\n\n\"Sinusta minä pidän, vanha paappa\", sanoi poika, \"sinä näytät minusta\nvoivan tapella kymmenen edestä!\"\n\nJa ukko nauroi niin katkerasti, että kyyneleet tulivat silmiin.\nToisetkin vuorimiehet iloitsivat tuosta reippaasta pojasta. Hetken\nkuluttua saapui vanha kirkkoherrakin, ja nyt kokoontuivat kaikki\nhuoneeseen. Kirkkoherra luki rukouksen kaikkien hartaasti kuunnellessa.\nTuo vaalea impikin, joka istui niin liikkumattomana tulen ääressä,\nyhdisti suonenvedontapaisella kiihkolla kätensä ja toisti rukouksen\nsanat.\n\nSenjälkeen avattiin ovi ja kirkkoherran renki ja pari nuorta\ntalonpoikaa kirkonkylästä kantoivat sisään suuria oluella täytettyjä\njuomasaaveja. Mutta Niilo-herra lähestyi silläaikaa Ingeborgia ja\ntarttui ystävällisesti hänen käteensä.\n\n\"Joko tiedätte sen?\" kysyi hän.\n\n\"Minkä?... niin, ei en tiedä mitään\", lausui neito, ikäänkuin unesta\nheränneenä.\n\nNiilo-herra hymyili. Sekä hän että Briita-rouva olivat hyvin\nhuomanneet, kuinka rakkaus oli vallannut neidon sydämen, ja hän oli\nvarma siitä, että hänen ajatuksensa viipyivät eräässä, jota ei vielä\nollut näkynyt joulunvietossa.\n\n\"Teidän setänne aseenkantaja, Olli Råd...\"\n\n\"Olli Råd, mitä hän tahtoo\", keskeytti Ingeborg kiivaasti, ikäänkuin\njoku olisi tallannut maahan hänen kauneimman kukkansa.\n\n\"Hän on tuonut sanan sedältänne, että teidän, neiti Ingeborg, täytyy\nheti lähteä hänen luokseen Tukholmaan!\"\n\nNyt loppui Ingeborgilta kaikki voima pysyä pystyssä. Hän tarttui\nritarin käteen kiivaudella, joka selvästi osoitti, kuinka perin\nonnettomaksi hän tunsi itsensä, ja kysyi minkätähden hänen setänsä\njuuri nyt tahtoi saada hänet luoksensa Tukholmaan, ja eikö hän saisi\nviipyä siksi, kuin Niilo-herra itse lähtisi sinne.\n\nEikä koskaan olisi tämä sanoma sopimattomammalla ajalla häntä\nkohdannut, kuin juuri nyt. Hän tunsi itsessään, ettei hän ollut\nkohdellut Steen-herraa niinkuin olisi pitänyt; sen tahtoi hän korvata\nja juuri nyt täytyisi hänen erota hänestä, kenties ainiaaksi. Mitä\nsuurimmalla levottomuudella kysyi hän, milloinka hänen pitäisi\nmatkustaa.\n\n\"Jo huomenna\", vastasi Niilo-herra, ja lisäsi huomatessaan tuon\nilmoituksen vaikutuksen, \"voitte uskoa, että minä olen koettanut saada\nsiinä muutosta meidän eduksemme, mutta setänne käsky on niin\njärkähtämätön, ettei hänen aseenkantajansa uskalla viipyä täällä\nsilmänräpäystäkään kauvemmin, kuin on välttämätöntä.\"\n\n\"Jo huomenna\", huokasi Ingeborg.\n\nNiilo-herran huomio kääntyi nyt kirkkoherraan, joka oli tarttunut\nvaahtoavaan ollutpikariin ja kääntyen ritariin lausui ilonsa siitä,\nettä oli saanut tarjota hänelle asuntonsa, ja samalla toivotti mitä\nlämpimimmästi menestystä sille asialle, jonka puolesta Niilo-herra\ntaisteli.\n\n\"Levätköön Engelbrektin henki teidän ja Ruotsin kansan ylitse. Puhe\nherrojen sodista siellä alhaalla on kulkenut yli maan ja saapunut\nmeidänkin seutuihimme, ja kaikilta heiltä ovat sanansaattajat käyneet\nmeitä kehoittamassa auttamaan heitä toisiansa vastaan. Mutta sitä emme\ntahdo. Olemme saaneet kylliksemme herrojen riidoista Ruotsissa. Mutta\ntämän maan ja sen kuninkaan puolesta lähdemme me mies talosta, ja tähän\nsaakka on voitto ja onni seurannut köyhiä Taalain miehiä. Ja juuri\nsentähden, että te taistelette Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan\npuolesta, juuri sentähden juon teidän maljanne, Niilo-herra, ja\nrukoilen teille Jumalan ja kaikkien pyhimysten siunausta.\"\n\nNiilo kiitti noista ystävällisistä sanoista, pikarit täytettiin\nuudestaan ja mieliala oli mitä iloisin.\n\nSilloin kuultiin jonkun kiivaasti juoksevan pihan yli ja portaita ylös,\nja ovi avattiin pauhinalla. Ovella näyttäytyi Erkki, Niilo Sturen\naseenkantaja.\n\n\"Jumalan tähden, Niilo-herra\", huusi hän, \"aseisiin, vihollinen on\nniskassamme!\"\n\nTurhaa olisi kuvata sitä hämmennystä, johon sisälläolijat joutuivat\ntuosta äkillisestä ilmoituksesta. Jos joku toinen, kuin Erkki, olisi\nsen tuonut, ei Niilo varmaankaan olisi sitä uskonut. Nyt oli hän\nvakuutettu, että vaara oli tulossa; mutta hän ei säikähtänyt, vaan\nsäilytti koko mielenmalttinsa.\n\n\"Kiiruhda väkitupaan\", käski hän, \"ja aja mieheni liikkeelle.\"\n\nVanha kirkkoherrakin kiiruhti ulos ja huusi renkiään ja käski hänen\nkiiruhtaa kylään ja koota sieltä väkeä.\n\nKuoleman tuska valtasi Briita rouvan, ja hädin tuskin voi hän hillitä\nitseään, niin että hän näyttäytyi miehelleen kutakuinkin tyyneenä.\nMutta tämä varmaankin ymmärsi, mitä hänen rakastetussa vaimossaan\nliikkui, sillä hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Elä pelkää, vaimoni, vaan ajattele sanoja, jotka vastikään kuultiin:\nei varpustakaan putoa maahan, jollei Hän tahdo... Kenties onkin vaara\npaljoa pienempi kuin aseenkantajastani näytti.\"\n\n\"Niin uskon minäkin\", sanoi Pentti ukko ja astui heidän luokseen, \"ja\nolipa miten oli, niin on hyvä että meitä varoitettiin. Mitä taas\nNiilo-herraan tulee, niin tietäkää se, rouva Briita, että kaikki me\ntäällä olevat annamme henkemme, ennenkuin hänelle mitään kuolettavaa\nsattuu.\"\n\nErkki tuli juosten sisään pahinta ennustavan näköisenä.\n\n\"Talossa ei ole yhtään miestä, Niilo-herra\", lausui hän.\n\nKumea kellonsoitto kuului samassa ilman halki. Se oli hätäkello, joka\nalkoi soida.\n\n\"Ei yhtään miestä!\" toisti Niilo. \"Mitä se merkitsee!\"\n\nIngeborg juoksi esiin. Hänen silmänsä salamoivat ja syvä punastus\npeitti hänen poskensa. Yhdellä kertaa oli kaikki hänelle vaiennut. Nyt\nymmärsi hän, mitä joululeikkiä hänen ritarinsa oli tarkoittanut ja hän\nkiiruhti esiin sanomaan, mitä hän tiesi. Mutta kun hän katsoi tuon\nylhäisen ritarin vakaviin kasvoihin, pälkähti salamana hänen\najatuksiinsa kysymys, että tiesikö hän oikeastaan mitään. Ja koko tuo\näskeinen selvä näky, kuinka Steen Sture miestensä edessä kiiti pois\ntorjumaan uhkaavaa vaaraa, koko tuo taulu hävisi epäselvään\nsekamelskaan, niinkuin virvatulet niityllä, jotka tanssittuaan iloisena\nkuun loisteessa aamun tultua haihtuvat pilviksi ja vaeltavat pois\npitkin ilman kantta. Siinä seisoi hän nyt sykkivin sydämin ja posket\npunaisina saamatta sanaakaan suustansa.\n\nNeidon käytökseen ei kukaan kuitenkaan pannut suurta huomiota, vaan\npidettiin sitä luonnollisena seurauksena hänen peljästyksestään, jota\nhän koetti voittaa.\n\n\"Entäs Steen herra?\" kysyi Niilo.\n\nMutta ei häntäkään Erkki ollut löytänyt.\n\nIngeborgiin vaikutti ritarin lyhyt kysymys samoin kuin manaus. Koko tuo\näskeinen kuviteltu taulu, — Steen-herra miehineen täyttä laukkaa\nsyöksymässä kavalan vihollisen päälle, — palasi taas hänen\nmielikuvitukseensa.\n\n\"Steen herra\", sanoi hän. \"Steen herra on lähtenyt ulos...\"\n\nHäntä ei kuunnellut kuitenkaan kukaan. Niilo herra kiiruhti pukeutumaan\nhaarniskaansa, vuorimiehet olivat jo tarttuneet kirveisiinsä ja\nmiekkoihinsa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tukahuttaa luontaisen\narkuutensa, syöksyi koko joukko ulos huoneesta.\n\nJa kellojensoitto kuului kumeana ja raskaana ilman halki. Tuntui siltä\nkuin olisivat ne soittaneet kuolinsoittoa. Verta, verta soittivat ne,\nja neito raukan hämmentyneessä mielikuvituksessa näyttäytyi koko\nlumikenttä veren tahraamalta ja Steen-herra kuolleena maaten\nvihollisläjän keskessä. Tuommoinen oli siis hänen joululeikkinsä!\n\nSydämen tuskassaan vaipui hän polvilleen Briita-rouvan viereen ja\nrukoili hartaasti ja sydämensä pohjasta Jumalan äitiä suojelemaan tuota\njaloa ritaria. Juuri hänen rukoillessaan aukeni ovi ja kirkkoherra\nastui sisään.\n\nHän katsoi lempeällä vakavuudella noita rukoilevia naisia ja ojensi\nkätensä siunaten heidän ylitsensä. Kun he lopetettuaan rukouksensa\nnousivat ylös, tarttui hän heidän molempain käteen ja katsoi heitä\nrauhallisesti, tyynesti ja lohduttavaisesti silmiin puhellen heille\nkaiken ymmärryksensä mukaan sanoja, jotka voivat herättää toivoa ja\nrohkeutta. Nuo yksinkertaiset sydämellliset sanat vaikuttivatkin\nihmeellisellä voimalla levottomiin sydämiin. Karttuvin voimin he\ntaistelivat pelkoaan vastaan eivätkä tahtoneet mitään tietää uhkaavasta\nvaarasta, heidän mielensä muuttui, aina sen mukaan kuin ajatus ehti\nuuteen tottua, ja vaihtui voimaksi, joka voi nöyrtyä Jumalan mahtavan\nkäden alle, ja vahvana hänen kauttansa kestää mitä tahansa\ntapahtuisikin.\n\nSilloin astui sisään Eerik-herran aseenkantaja, Olli Råd. Hän näytti\nsynkältä ja tuimalta.\n\n\"Nyt on aika, neiti Ingeborg\", sanoi hän, \"reki odottaa...\nvalmistautukaa sentähden lähtöön, kuta pikemmin sen parempi!\"\n\n\"Lähtöön, nyt... puhutteko täyttä totta, mies?\" huudahti Ingeborg ja\nlöi kätensä yhteen.\n\n\"Niin, neiti Ingeborg... puhun täyttä totta. Meidän pitäisi jo olla\nmatkalla. Saisinpa tehdä tiliä sedällenne, Eerik-herralle, jos hän\nsaisi tietää, että tarpeettomasti olen viivyttänyt teidän lähtöänne.\"\n\n\"Mutta Eerik-herra ei koskaan tahtoisi, että minä lähtisin juuri nyt,\nkun Briita-rouva mitä kipeimmin tarvitsee lohdutusta ja apua, jos hän\nvaan tietäisi tämän nykyisen hädän ja mitä kaikkea se voi tuoda\nmukanaan.\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni\", vastasi Olli, ja hieno hymy vetäytyi hänen\nkasvoilleen. \"Jos Eerik-herra olisi voinut aavistaa tällaisen\njoulujuhlan täällä olevan, niin olisi hän varmaankin sallinut teidän\njäädä Briita-rouvan luo, mutta nyt on minulla hänen järkähtämätön\nkäskynsä, ja annan nyt teidän itsenne päättää, arvoisa neiti, onko\nminulla oikeutta mielivaltaisesti sitä muuttaa.\"\n\nIngeborg katseli rukoilevasti milloin Briita-rouvaan, milloin\nkirkkoherraan, mutta ei kumpikaan heistä voinut auttaa häntä\nsuostuttamaan aseenkantajaa. Päinvastoin huomasivat molemmat, että, jos\ntuho tulisi, Ingeborgille olisi parasta ajoissa sitä paeta. Mutta\nkumpainenkaan ei tohtinut lausua tuota julmaa ajatusta, joka sisälsi\nniin paljon sanomatonta tuskaa. Mutta Olli oli siinä vähemmän\nhienotunteinen.\n\n\"Kuinka tuo paraillaan oleva taistelu päättyy, sitä emme tiedä, mutta\nminun täytyy arvata pahinta... Ne ovat arkkipiispan väkeä, ja hän on\neli tulee Eerik-herran viholliseksi aivan yhtä paljon kuin herra Niilo\nSturenkin. Jos nyt sattuisi niin, että te joutuisitte heidän käsiinsä,\nniin tuskin voisin enää astua herrani eteen... Katsokaas, Niilo-herraa\nympäröi urhoolliset miehet, jotka menevät kuolemaan hänen edestään, jos\nniin vaaditaan, mutta arkkipiispan miehet ovat sotaan tottunutta väkeä,\nja... Älkää kuitenkaan pelästykö Briita-rouva\", lisäsi hän nähdessään,\nminkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen, \"kaikki voi käydä\nparemmin kuin me arvelemme... muistakaa Hällemetsää, jossa talonpoikain\njoukko voitti Kristian kuninkaan väen!... Mutta minulle, jonka täytyy\nvastata herralleni kaikesta mitä tapahtuu hänen sisarentyttärelleen,\nminulle se on toinen asia!\"\n\n\"Entäs Steen-herra\", huomautti Ingeborg, joka nyt ylenpalttisessa\ntuskassaan siitä, että täytyi lähteä pois, tarttui oljenkorteenkin\npysytelläkseen sen meren pinnalla, jonka aseenkantajan järkähtämätön\nvelvollisuuden tunne synnytti, \"Steen-herra miehineen saanee kai\nmyöskin jotakin aikaan!\"\n\n\"Mitä miehiin tulee, niin tiedän minä yhtä vähän kuin kukaan muukaan,\nmihin päin he ovat menneet tänä jouluiltana, mutta Steen-herran näin\nyksinään poistuvan talosta, kun tulin Niilo-herran luota.\"\n\n\"Yksinään!\" huudahti Ingeborg, eikä hän voinut estää äänen vapisemisen\nja poskiensa kalpeuden ilmaisemasta äkillistä tuskaa, joka nyt\nuudestaan kahta suuremmalla voimalla valtasi hänen sielunsa. Ja hän\nlisäsi ikäänkuin itsekseen: \"hän meni joululeikkeihin!\"\n\nKummallista kyllä vaikutti tuo viimeinen ilmoitus neidon mieleen\nenemmän kuin kaikki se, mitä Olli sitä ennen oli puhunut taivuttaakseen\nhäntä. Melkein kuumeentapaisella kiivaudella heittäytyi hän\nBriita-rouvan syliin ja heitti hyvästi.\n\nEikä kulunut monta silmänräpäystä, kun hän jo istui reessä, joka lähti\nliukumaan pois Svärdsjön pappilasta.\n\nNyt oli Briita-rouva yksinään lastensa ja kirkkoherran kanssa, joka yhä\nedelleen käytti kaiken voimansa pysyttääkseen hänen rohkeuttaan\npystyssä. Mutta aika kului siitä huolimatta hitaasti, ikäänkuin se\nolisi tahtonut ärsytetyn mielikuvituksen kauhukuville antaa oikein\nhyvän tilaisuuden kasvaa jättiläiskokoisiksi.\n\nÄkkiä hyppäsi hän ylös ja kuunteli. Vanha kirkkoherra ei kuullut\nmitään, mutta Briita-rouva väitti varmaan kuulevansa kopinata\nlähestyvästä ratsastamisesta, ja hänen povensa kohoili levottomana ja\nsydämensä löi ikäänkuin haluten murtaa vankilansa, kun hänelle selvänä\njuolahti ajatus, että sieltä voi tulossa olla voittanut vihollinen.\n\nJa kopina vahvistui aina enemmän tullen yhä lähemmäksi. Kohta voi\nkirkkoherrakin kuulla sen, ja hänetkin hetkeksi valtasi levottomuus,\nniinkuin tavallisesti tapahtuu, kun on varma tieto siitä, että pitkän\nja levottoman epävarmuuden perästä ratkaisun hetki on tullut.\n\nNyt kuului kovaa kavionkopsetta pihalta.\n\nSilmänräpäys sen perästä näyttäyi kynnyksellä vaalea nuorukainen. Se\noli Faste.\n\n\"Missä on Niilo-herra?\" kysyi hän.\n\n\"Hänen vihamiehensä ovat hänen päällensä hyökänneet\", vastasi\nkirkkoherra nopeasti, \"mistä sinä tulet, poika... Missä ovat ritarin\nmiehet?\"\n\n\"He ovat kaikki täällä ulkona, ja herra Steen lähetti minut sisään\nkysymään Niilo-herraa, ennenkuin hän tahtoi laskeutua alas hevosen\nselästä.\"\n\n\"Pyhä kolmiyhteys olkoon ylistetty!\" huudahti kirkkoherra ja kiiruhti\nulos Fasten kanssa.\n\nHän kertoi Steen-herralle lyhyesti mitä oli tapahtunut, ja näytti tien,\njota Niilo-herra ja vuorimiehet olivat lähteneet kulkemaan.\n\nSilloin laukkasivat Steen ja miehet pois.\n\nMutta sisällä tuvassa oli Briita-rouva polvillaan palavissa rukouksissa\nkiittäen Jumalaa ja neitsyt Mariaa, jotka olivat avun lähettäneet. Nyt\nvoi hän toivoa. Tosin oli synkkää hänen ympärillään, mutta toivo on\nniinkuin tähdet yössä. Ne ennustavat valoa keskellä pimeyttä.\n\n    Aamunkoitto viel' ei näy,\n    Taivaalla vain tähdet käy\n    Ja ennustavat poutaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\"Mustassa mullassa.\"\n\n\nLäpi yöt ja päivät kuletti Olli Råd Ingeborg Åkentytärtä Tukholmaa\nkohti, koettaen täyttää kaikki huolellisen ja nöyrän palvelijan\ntehtävät ja kaikin tavoin ilahuttaa neidonmieltä. Mutta kaikki hänen\nvaivansa olivat turhat. Ingeborg ei näyttänyt vähintäkään tahtovan\nkuunnella häntä.\n\nHänet valtasi kokonaan yksi ainoa ajatus, nimittäin se, että hän nyt\nvetäytyi pois elämästä ja valosta pimeään ja kuolemaan. Kenties hän\nvasta nyt sai selville, että hän rakasti. Ei hän koskaan ollut nähnyt\njaloa Steen ritaria sellaisessa valossa kuin nyt, kun hänen täytyi\nerota hänestä hetkenä, jolloin vaarat ja kuolema piirittivät häntä\nkaikilta puolin. Juuri tämä seikka laskeutui synkkänä pilvisenä\nviimeksi kuluneen ajan ylitse, — sittenkin juuri tämä seikka antoi\ntuolle ajalle silmiä häikäisevän kirkkauden. Jokainen sana, jokainen\nmerkityksettöminkin teko esiintyi nyt kirkkaampana ja selvempänä,\nikäänkuin tehdäkseen eron niin katkeraksi, kuin mahdollista. Ja\nkeskellä tätä vanhojen asiain ja tapausten muistelemista, juolahti\nhänelle aivan vastakkainen ajatus mieleen: se, että rakastikohan ritari\ntodellakin häntä, jospa hän olikin vaan leikkinyt hänen kanssaan,\najankulukseen vaan pilaa tehnyt.\n\nEnemmän kuin kuukauden aikana eivät he olleet nähneet toisiaan, ja kun\nSteen viimeinkin tuli, ei hänellä ollut sanaakaan sanottavaa paitsi\naivan pakotettuna, silloin kun hän huusi hänelle pihalla, ja\nminkätähden...? Joululeikin tähden.\n\nOi, kuinka sydän parka kärsi tuota ajatellessa. Jospa hänellä olisi\nollut tallella entinen iloinen varmuus, jospa hän olisi tietänyt, että\nSteen herra oli ratsastanut miesten kanssa — kuinka ihanana hänen\nsankarinsa kuva silloin olisi säteillyt! Nyt oli hän mennyt yksinään\ntalosta — yksinään, ja joululeikkeihin. Kuolema taistelussa olisi\ntäyttänyt hänen sydämensä surulla, mutta mitä olisi tuo suru verrattuna\nsiihen, joka tulisi olemaan hänen rakkautensa kuoleman seurauksena?\n\nHän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen päässään paloi, ja veri\nvirtasi kuin kuumeessa hänen suonissaan. Hänen ympärillään oli synkkää,\nkylmää ja autiota, ja korkeat hongat lumisissa käärinliinoissaan\nseisoivat kuin jättiläishaamut tien vieressä. Hänestä tuntui, kuin\nvietäisiin häntä kuolemaan, kuin hänet haudattaisiin mustaan multaan,\nja hänen mieleensä juohtui setänsä sanat Vesteråsin rannalla, kun hän\npuhui neito Päivänsäteestä:\n\n    Ja käärmekuningas neidolle taikajuoman toi\n    Ja neitosen posket ne vaaleni... voi.\n\nJa hän toistaa mielessään, kuinka he laskivat neidon mustaan hautaan,\nja kuinka käärmekuningas kaivoi hänet ylös ja vei kuolleena kotiinsa.\nSiinä on siis laulun loppu ainakin hänelle.\n\nYö kului ja aamu tuli ja auringon säteet kimaltelivat niin kauniisti\nlumikentällä, mutta neidon mielestä ei tuolla raittiilla talvipäivällä\nollut mitään kauneutta. Se ainoastaan muistutti häntä talvesta, joka\noli laskeutunut hänen lempensä kauniiseen ruusutarhaan, ja auringon\nkullassa kimaltelevat lumikristallit olivat kuin kylmiä kuolonruusuja,.\nainoastaan muistona siitä riemusta, joka oli mennyttä.\n\nNiin he saapuivat Tukholmaan. Kaupungin muurit ja linna niiden takana\nkohosivat korkeina ja kolkkoina. Mutta se oli niinkuin pitikin olla —\nsiellä tulisi hän elämään aikansa muistoissaan, ikäänkuin suuressa\nhautaholvissa. Kenties ei tuota kestäisi kauan, vaan hän saisi muuttaa\nsiitä oikeaan hautaan.\n\nTukholman linnassa eli herra Eerik Akselinpoika vaimonsa, rouva Helena\nKustaantyttären (Sturen), Steen Sturen isän serkun kanssa. He ottivat\nilolla sukulaisensa vastaan ja Helena-rouva koetti kaikilla\nmahdollisilla keinoilla tehdä elämän hänelle suloiseksi ja keveäksi.\n\nMutta Eerik-herra meni kohta yksityiseen huoneesensa, kuulustellakseen\naseenkantajaltaan, mitä tietoja hän toi Niilosta ja taalainmiehistä. Ja\nOlli kertoi tarkkaan kaiken, minkä hän oli voinut kokea oleskellessaan\nTaalainmaassa aina viimeiseen iltaan, jouluaattoon, saakka, ja myöskin\ntuosta arkkipiispan väen toimeenpanemasta kavalasta hyökkäyksestä.\n\n\"Se oli Kaarle Ragvaldinpoika\", sanoi Eerik-herra, \"minä tiedän hänen\naikoneen mennä Gestriklantiin ja siellä on hänellä ollutkin menestystä,\nsen mukaan kuin eräs talonpoika eräänä päivänä minulle kertoi...\nMutta\", lisäsi hän katsellen miettiväisen näköisenä eteensä ja samalla\nlaskien kätensä pöydälle ja etusormellaan sivellen edestakaisin erään\nkokoon taitetun paperin reunaa.\n\n\"Mitä tahdoitte sanoa?\" kysyi Olli.\n\nMutta Eerik-herra näkyi tarvitsevan pitkän ajan tullakseen ajatustensa\nperille.\n\n\"Minusta näyttää\", sanoi hän viimein, \"että sinulla oli silloin kova\nkiire päästä pois talosta, Olli!\"\n\n\"Minä ajattelin ainoastaan sitä, mikä oli teille tärkeintä...\"\n\n\"Ja arveletko minulle olevan vähemmän tärkeää\", keskeytti Eerik,\n\"tietää, onko Niilo-herra elossa vai ei?\"\n\n\"En, herra Eerik, sitä en tarkoita\", vastasi aseenkantaja, \"minähän\nsanoinkin tärkeintä...\"\n\n\"Ja se olisi —?\"\n\n\"Että voitatte herra Steen Sturen puolellenne, ja arvelenpa, että jos\nritari ei ole täällä yön ja päivän kuluttua, niin en minä ymmärrä\nollenkaan mitä rakkaus merkitsee...\"\n\n\"Mutta tuo samahan olisi minun arveluni mukaan saavutettu, joskin sinä\nnyt olisit tuonut minulle varman tiedon Niilo-herrasta.\"\n\n\"Siinä erehdytte, herra Eerik... Kun olin puhunut ritarin kanssa oli\nminun sovitettava asiat niin, ett'ei hän enää saisi puhella neiti\nIngeborgin kanssa, ennenkuin täällä Tukholman linnassa. Jos he olisivat\ntavanneet toisensa, niin voitte olla varma siitä, että he olisivat\nselvitelleet asiansa, ja sitten olisitte turhaan tarkastellut ikkunasta\nnähdäksenne kolmella lumpeenlehdellä varustetun kilven lähestyvän\nTukholman linnaa. Sitävastoin on pian tiedusteltu, mikä kohtalo\nNiilo-herraa on kohdannut, onko hän tullut takaisin noista\njoululeikeistä vai ei.\"\n\nEerik-herra istui ääneti, sormellaan yhä edelleen paperia painellen,\nsamalla kuin ajatukset liitelivät edestakaisin Gestriklannin rajalla\ntapahtuneiden joululeikkien ja hänen itsensä välillä.\n\n\"Kuollut?\" sanoi hän viimein rypistäen kulmakarvojaan, \"hän oli\nkuitenkin ritari, jommoisia on harvassa... kuollut! — Jos hän olisi\nkuollut?\"\n\n\"Jos Niilo-herra on kaatunut\", lausui Olli innokkaasti, \"niin on\nteillä, herra Eerik, yksi este vähemmän ja yksi lankku enemmän\nlaskettuna sille sillalle, joka vie Ruotsin kruunuun. Se ainakin on\nvarmaa, että rahvas teidän täytyy saada puolellenne, ja sitä ette saa,\nniin kauvan kuin Niilo-herra on elossa. Mutta kun hän on poissa ja te\nolette yhdistänyt itseenne Steen-herran, — silloin arvelen minä, on\ntie valmiina ratsastaaksenne Kaarlo-kuninkaan kruunulle.\"\n\n\"Rahvas täytyy saada puolellensa\", oli ainoa vastaus, minkä Eerik-herra\nantoi uskottunsa loistavalle tulevaisuuden kuvitelmalle.\n\nMutta Olli jatkoi:\n\n\"Niin, rahvas täytyy teidän saada puolellenne ja siinä ei saa\nviivytellä kauvan. Arkkipiispan sukulaiset ja ystävät tulevat myöskin\ntekemään kaikkensa houkutellakseen rahvasta... ja sen lisäksi ei ole\nunohdettava, että sellaisia miehiä, kuin tuo kavala petturi teidän\nveljenne häissä, löytynee useampiakin arkkipiispan palveluksessa. Se\nmies on semmoinen, jos muuten tunnen hänet oikein, ettei hän kammoksu\nminkäänlaisia keinoja, jotka vaan vievät häntä lähemmäksi päämaalia.\nOnni oli sillä kertaa Akselinpojille suosiollinen, mutta ei aina löydy\nhullua munkkia, joka seuraisi kavaltajaa hänen salapoluilleen.\"\n\nHerra Eerik nyökkäsi miettiväisenä päätään merkiksi, että hän myönsi\nOllin sanat tosiksi.\n\n\"Kohta saanemme nähdä\", sanoi hän senjälkeen, \"miksi asiat koituvat.\nMinä odottelen sanaa veljeltäni, Iivari-herralta... kun se tulee,\nsilloin on aika tehdä varmempi päätös. Mutta, niinkuin sanot: rahvas\ntäytyy saada puolelleen. Se on minunkin ajatukseni... ja sentähden mene\nsinä maaseuduille, ota muutamia kunnollisia miehiä mukaasi ja kuuntele\nja puhele parhaasi mukaan.\"\n\nSamalla kun tämä keskustelu oli Eerik-herran luona, istuivat\nHelena-rouva ja Ingeborg-neiti naisten tuvassa piikojen kanssa.\nKeskustelu ei kuitenkaan tahtonut päästä alkuun. Helena-rouva huomasi\nselvästi, että hänen sukulaiseltaan puuttui jotakin sellaista, jota ei\nniinkään ilman muuta voinut ilmoittaa. Ja sentähden antoi hän neidon\nolla rauhassa tarpeettomilta kysymyksiltä, mutta puheli itse kaikesta,\nmitä oli tapahtunut senjälkeen, kun he viimeksi olivat yhdessä olleet.\n\nMutta illalla, kun hän hyvää yötä toivottaen suuteli tuota äänetöntä\nneitoa, sanoi hän:\n\n\"Sinulla on sydänsuru, Ingeborg!\"\n\nJa hän näytti niin lempeältä ja hyvältä, kun hän samalla tarttuen\nIngeborgin molempiin käsiin lisäsi:\n\n\"Minä olen jo vanha, mutta sydämeni on nuori... usko surusi minulle!\"\n\nJää Ingeborgin sydämessä suli tuommoisesta lämmöstä. Hän nojasi päänsä\ntuon jalon rouvan olkapäille ja puhkesi valtavaan itkuun. Ja Helena\nrouva sulki hänet sydämellisesti syliinsä ja silitti hänen kaunista,\nkiharaista päätänsä.\n\nHän ei kuitenkaan kysellyt mitään enempää, vaan suuteli neitoa\nlempeästi otsalle, kun tämä oli tointunut itkustaan, ja niin erosivat\nhe sinä iltana. Eikä seuraavana päivänäkään lempeä Helena-rouva\nkysellyt sukulaiseltaan, mikä hänen surunsa sai aikaan, ja samalla\ntavalla kului pitkä aika, niin ett'ei heidän kesken puheltu mistään\nmuusta, kuin jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista. Tämä ja\nvarmuus, joka yhä enemmän sai aikaa kypsyä Ingeborgissa, että nimittäin\nHelena-rouva ainakin oli hänen täysin luotettava ystävänsä, vaikutti\nhäneen hyvin rauhoittavaisesti. Ja lopulta alkoikin hän itse ikävöidä\nkeskustelua sydämensä asioista.\n\nTämä ikävöiminen lisääntyi sitä enemmän, kun hän oli erotettu kaikista\nilmoituksista, mitä maassa tapahtui. Niilo Sturesta ja Briita-rouvasta\nei hän tietänyt mitään, eikä kukaan muukaan. Herra Eerik oli ainoa,\njoka tiesi kuinka tuo yöllinen taistelu oli päättynyt, mutta hän ei\nkertonut sitä kellekään. Sitäpaitsi oli hänen aikansa linnassa\noleskellessaan niin täperällä, ettei hän kohdatessaan Helena-rouvan ja\nsisarentyttärensä, tahtonut puhella mistään muusta, kuin kaikkein\nvähäpätöisimmistä asioista, kartanoittensa hoidosta, yhdestä ja\ntoisesta sukua koskevasta asiasta, ja muusta sellaisesta. Rouva Helena\noli sitä paitsi luonteeltaan niin hiljainen ja hyvänsävyinen, ettei\nhänelle koskaan juohtunut mieleen kysellä noista suurista ja tärkeistä\nulkomaailman tapahtumista.\n\nNiin menivät ja tulivat päivät aina samanlaisina. Eerik-herran\nmatkustukset ja kotiintulot olivat ainoat jotakin vaihtelua tuovat\ntapahtumat, mutta linnan portit pidettiin sulettuina ikäänkuin\nsota-aikana. Ensimmäinen Ingeborgin ajatus linnaan tullessaan, että se\nmuistutti suurta hautaa, tuntui siis likipitäin toteutuvan, ja laulu\nneito Päivänsäteestä kaikui alinomaa hänen korvissaan.\n\n\"Haudan pohjaan... hänet haudan pohjaan laskettiin!\" näin voi hän\nhuoaten itsekseen toistella seisoessaan yksinään jossakin linnan\nakkunassa ja katsellessaan vilkasta elämää Pohjoisportin edessä\nolevalla aukealla paikalla tahi Norrströmissä kimaltelevia aaltoja.\n\nTalvikuukaudet kuluivat, kevät tuli, ja kaikki oli entisellään\nTukholman linnassa, ainoastaan Eerik-herra näytti tulevan entistään\nlevottomammaksi, ja olikin hänellä paljon enemmän huolta pidettävä.\nAseenkantajia tuli ja meni, ja vihdoin näki Ingeborg eräänä päivänä,\nkuinka alhaalla linnanpihalla haarniskat ja kilvet välähtelivät.\n\nHän kysyi Helena-rouvalta, mitä tuo kaikki merkitsi, mutta tämä ei\nvoinut antaa minkäänlaista selitystä. Hän koetteli tavata Olli Rådia,\nmutta se oli mahdotonta. Silloin päätti hän kysyä itseltään sedältä.\nMutta sinä iltana ei tämä tullutkaan naisten tupaan.\n\n\"Ettekö siis tiedä mitään, rouva Helena, siitä, mitä noiden mahtavain\nherrain välillä tapahtuu?\" kysyi Ingeborg levottomuudesta sykkivällä\nsydämellä.\n\n\"En, en, lapsi\", vastasi Helena-rouva, \"en mitään... enkä haluakaan\ntietää. Minun maailmani on toinen, kuin ritarien.\"\n\n\"Teidän läheisiä sukulaisianne on kuitenkin tuolla ulkona, ja heidän\nhenkensä voi joka hetki olla vaarassa.\"\n\n\"Vaiti, vaiti\", oli Helena-rouvan vastaus, \"suru on suuri ja raskas,\nkun se tulee, sitä edeltäkäsin kutsumattakin.\"\n\nSeuraavana aamuna astui Eerik-herra sisään, mutta puettuna täydelliseen\nsota-asuun. Synkkä pilvi peitti hänen otsansa. Hän tuli jättämään\nhyvästi. Hän aikoi ratsastaa miestensä kanssa ulos; linnaan jäisi\nainoastaan niin paljon, kuin siellä juuri tarvittiin. Ingeborgin\nvaltasi selittämätön pelko, mutta hän rohkaisi itsensä.\n\n\"Kuinka kauvan olette poissa, setä?\" kysyi hän posket lumivaaleina.\n\n\"Niin kauvan kuin tarvitsen!\" vastasi valtionhoitaja, mutta lisäsi\nlempeämmällä äänellä: \"Miksi sitä kysyt, Ingeborg?\"\n\n\"Siksi, että ikävöitsen pois täältä...\"\n\nRitari katsoi kummastuneena tuota rohkeata tyttöä;, mutta ei vastannut\nhänelle mitään. Ingeborg oli kuitenkin huomaavinaan melkein\nsurumielisen hymyilyn hänen huulillaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja\nmeni ulos, ja hetken perästä julisti torvien toitotus, että hän\nratsasti ulos Tukholman linnasta.\n\nIngeborg oli epätoivossa, mutta se ei auttanut. Hän vuodatti katkeria\nkyyneliä, mutta kaikki oli synkkää hänen ympärillään, kaikki oli\nsellaista kuin olisi hän ollut elävältä hautaan muurattuna.\n\nSilloin kuuli hän askeleita takanaan, ja kun hän katsahti taakseen,\nhuomasi hän Helena-rouvan lempeine kasvoineen ojentavan käsiänsä\nhänelle.\n\n\"Miksi ikävöit pois täältä, Ingeborg?\" kysyi hän.\n\nIngeborg ei voinut vastata tuohon mitään, vaan Helena-rouva tarttui\nhänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Tule tänne luokseni, lapseni, puhelkaamme yhdessä... Arveletko sinä\nminun olevan tietämätön siitä, mikä nuorta mieltäsi niin raskaasti\npainaa, Ingeborg?\"\n\nNeidon silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti puhujaa, joka näytti\nniin herttaisen hyvältä ja hyväätarkoittavaiselta.\n\n\"Katsoppas\", jatkoi hän, \"mitä sydän innokkaimmin haluaa, sitä joskus\nei ihminen saavuta, mutta sellaista tulee hänen nöyrällä mielellä\nkärsiä.\"\n\n\"Ja mitä minä haluan?\" kysyi Ingeborg.\n\n\"Sinä rakastat erästä nuorukaista!\" lausui Helena-rouva, ja kun hän\nhuomasi, kuinka kovasti neitoon koski, kun hän näki tahi paremminkin\naavisti, ettei hänen salaisuutensa ollutkaan enää mikään salaisuus,\nlisäsi hän: \"älä pane pahaksesi, lapseni, minunkin sydämeni sykki\nkerran rakkaudesta, jonka luulin ainoastaan itseni ja Jumalan äidin\ntietävän... Nuorukainen, joka omistaa sydämesi, on minullekin rakas ja\nmyöskin Eerik-herralle. Me olisimme mielellämme nähneet teidän joutuvan\ntoisillenne...\"\n\n\"Kenestä te puhutte?\" keskeytti Ingeborg. Hän tahtoi mitä kauvimmin\nsäilyttää salaisuutensa eli pitää sitä säilytettynä, mutta\nHelena-rouvan puhe oli sellaista, kuin jo kaikki toivo olisi lopussa,\nja se oli enemmän kuin hän voi kestää.\n\n\"Puhun sukulaisestani, nuoresta ritarista, herra Steen Sturesta!\"\nvastasi rouva Helena.\n\n\"Onko hän sitten kuollut?\"\n\n\"Ei... mutta...\"\n\nHänen näytti olevan vaikeata täydentää ajatustaan, vaan Ingeborg\ntarttui kuumeentapaisella innolla hänen käteensä.\n\n\"Sano, sano, hyvä täti... hän ei ole kuollut, mutta... voi, tajuan\nsen... hän on kuitenkin kuollut minulle... eikö niin, sano, etkö juuri\ntahtonut sanoa? Elä pelkää, ole luja, voin kantaa kohtaloni, sano\nhuoleti...\"\n\n\"Niin\", toisti rouva Helena ja kääri käsivartensa tytön vyötäisille,\n\"ei tosin aivan niin, kuin sinä sanot, Ingeborg, mutta aivan sen\nkaltaista. Herra Eerik on odotellut ja odotellut Steen-herraa tulemaan\nkosimaan sinua, mutta hän ei ole tullut...\"\n\n\"Mutta mitä tuo siis merkitsee?\" kysyi Ingeborg ja hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelistä.\n\n\"Saat tietää\", vastasi Helena-rouva, \"että Olli Rådilla oli toimena,\nkun hän jouluna meni Taalainmaahan sinua noutamaan, tutkistella\nSteen-herraa tuossa asiassa. Ja hän sanoi hänelle, että jos hänellä oli\nvahva aikomus rakkaudessansa, niin ei Eerik-herralla ollut mitään sitä\nvastaan, ja Eerik-herra vastaisi isäsikin myöntymisestä... sinä voit\nnyt itse päättää, voiko ollenkaan luottaa Steen-herraan vai eikö!\"\n\nKaunis tyttönen istui kuin kuvapatsas. Kaikki veri näytti kadonneen\nhänen kasvoiltaan. Kädet lepäsivät yhteenpuristettuina sylissään ja\nsilmät tuijottivat lattiaan.\n\n\"Hän mustaan multaan haudattiin!\" kuiskasi hän aivan hiljaa.\n\nHyväsydäminen Helena-rouva säikähti nähdessään sen tuskan, jonka hänen\nsanansa synnyttivät hänen sukulaisessaan, eikä hän tietänyt kuinka\nvoisi häntä lohduttaa ja rohkaista.\n\n\"Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, Ingeborg\", kuiskasi hän ja\nsulki tuon suloisen neidon syliinsä, \"muutoin voi, lapseni, kaikki olla\naivan toisin kuin me kuvittelemme. Saat olla varma siitä, lapseni, että\non tuleva päivä, jolloin sinä huomaat, ettei voinut toisin olla kuin se\nnyt on.\"\n\nEikä hän lakannut puhumasta, ennenkuin sukulaisensa jossakin määrin oli\ntointunut katkerasta surustaan.\n\nTämän keskustelun perästä istuivat he usein yhdessä puhellen nuoresta\nritarista, ja Ingeborg alkoi pitää Helena-rouvaa yhä rakkaampana ja\nuskoi itsensä kokonaan hänelle. Sillä tavoin kului aika jotenkin\nmukiinmenevästi, kunnes eräänä iltana Eerik-herra tuli kotiin.\n\nTämä tapahtui joulukuun lopulla,\n\nValtionhoitaja oli erittäin kiukkuisella päällä. Varmaankin oli käynyt\nvasten hänen pyrintöjänsä. Mutta kukaan ei saanut tietää, missä hän oli\nollut tahi mikä oli hänen synkkämielisyytensä syynä. Ainoastaan sen\nkuuli Ingeborg hänen sanovan Helena-rouvalle, että hän viimeksi oli\nollut Roslagenissa ja tuli nyt sieltä Tukholmaan, koska oli saanut\ntiedon, että arkkipiispa oleskeli tanskalaisen laivaston kanssa\nItämerellä ja pyrki Tukholmaan.\n\nEikä kulunut monta päivää, kun jo linnan akkunoista voi nähdä vahvan\nlaivaston purjehtivan sataman suulle ja asettuvan laiva laivan viereen\nlinnan eteen. Väki laskettiin maihin ja suuria joukkoja tuli myös\nsisämaasta. Tukholma tuli kokonaan vihollisen piirittämäksi, sekä\npohjoisesta että etelästä. Iivari Gren ja Eerik Niilonpoika\n(Oxenstjerna) johtivat joukkoja Norrmalmin puolella, Eerik Kaarlonpoika\n(Vasa) Södermalmin puolella, ja kumpaankin paikkaan asetettiin leiri.\nAinoastaan Mälarin puoli oli edelleenkin avonaisena.\n\nNyt tuli eloa kaupunkiin ja linnaan, ja valtionhoitaja osoitti mitä\nsuurinta viisautta ja tarmoa. Mälarin ylitse voi hän sekä saada tietoja\nettä lähettää niitä sisämaahan, ja myöskin varustaa kaupunkia ja linnaa\nruokatarpeilla. Kaikkein kasvot loistivatkin rohkeutta ja toivoa.\nAinoastaan Eerik-herra itse, ollessaan yksin, kulki kulmakarvat rypyssä\nedestakaisin linnan suuressa salissa, josta voi nähdä vihollisen leirin\nNorrmalmilla ja ritarit, jotka siellä kuleksivat kiiltävissä\nsotapuvuissa heiluvine höyhentöyhtöineen.\n\nMutta eräänä päivänä, kun Ingeborg kulki huoneen läpi, näytti\nEerik-herra aivan toisenlaiselta. Hänen silmänsä loistivat ja otsansa\noli kirkas. Hän otti sisarentytärtään käsivarresta ja vei hänet\nakkunaan ja osoitti kädellään vihollisleiriä. Eräs mies seisoi siellä\nBrunkebergin kukkulalla kädet ristissä rinnallaan ja näytti katselevan\nvirtaa ja muureja pitkin, linnan ja kaupungin ylitse. Tuuli leikitteli\nhänen pitkän viittansa kanssa; ja ohikulkevat soturit tervehtivät häntä\nkunnioittaen. Ingeborg oli tuntevinansa tuon synkän arkkipiispan, Jöns\nPentinpojan.\n\n\"Katsos, Ingeborg\", sanoi Eerik-herra, \"kohta on tuolla ulkona\ntyhjentyvä... viholliseni saa kohta toista tekemistä!\"\n\n\"Kuinka niin, setä?\" kysyi Ingeborg, ikäänkuin häneenkin olisi\ntarttunut se ilo, jota setänsä tunsi.\n\n\"Veljeni, Iivari-herra, on noussut maalle Nyköpingin luona ja on nyt\ntäydessä marssissa Örebrohon!\"\n\nIngeborg löi kätensä yhteen, ja setä taputti häntä ihanoille poskille;\nmutta hän, jonka pää oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia arveli nyt\ntilaisuuden olevan soveliaamman kuin milloinkaan muulloin, sanoi aivan\näkkiarvaamatta:\n\n\"Entäs herra Niilo Sture?\"\n\nMutta silloin Eerik-herra heti vaikeni eikä nähtävästi tahtonut mitään\nsanoa. Sattuma johti myöskin Olli Rådin juuri samassa astumaan sisään,\nja Ingeborg estyi sen kautta uudistamasta kysymystään.\n\nSenjälkeen menivät taas päivät toinen toisensa perästä, Ingeborgin\njoutumatta puheisiin setänsä kanssa. Mutta sillä välin sai hän nähdä,\nkuinka ne joukot, jotka olivat leiriytyneet kaupungin ympärille,\nalkoivat toinen toisensa perästä lähteä pois. Ensin läksi herra Eerik\nNiilonpoika (Oxenstjerna) Norrmalmilta. Vähän senjälkeen poistuivat\nmyöskin Iivari Gren ja Eerik Kaarlonpoika (Vasa).\n\nOltiin jo elokuun lopulla eikä Ingeborg vieläkään ollut saanut mitään\ntietoa Niilo Sturen, Steen-herran ja Briita-rouvan eikä lasten\nkohtalosta. Hän ajatteli monta kertaa, että Niilo-herra oli kuollut ja\nhänen vaimonsa ja lapsensa vankeina, kenties Tanskaan vietyinä; mutta\ntuon ajatuksen hän karkoitti, koska hän arveli, että jos jotakin\nsellaista olisi tapahtunut, olisi se varmaankin tullut hänenkin\nkorviinsa, niin maailmasta pois suljettuna kuin hän elikin. Mitä taas\nSteen Stureen tulee, niin ei hän mitenkään voinut itselleen selittää,\nei hänen katoamistaan jouluaatto-iltana eikä hänen poisjäämistään\nsitten, kun tie oli niin helppo siihen onneen, jota hän oli\ntavoitellut. Kun ensimmäinen tuska oli kerennyt laimistua, koetti hän\nkatsella kaikkia tyynesti, mutta kuta enemmän hän ajatteli ja punnitsi\ntuota asiaa kaikilta puolilta, sitä selvemmin huomasi hän jonkin\ntotuuden olevan rouva Helenan puheessa, että Steen Sture rakasti\njotakin toista, ja niin tuli viimeinen tuska raskaammaksi kuin\nensimmäinen.\n\nEräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan\nvasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät\ntapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen\nNiilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja\nTaalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli\nlinnan pihalla.\n\nHänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut\nvastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka\nraskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että\nvoi nähdä ulos.\n\nAlhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan\nvankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo\nvarjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä\nvilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas\nlinnan pihalle.\n\nVankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.\n\n\n\n\nVI.\n\nKäytävä Niilo Sturen vankikoppiin.\n\n\nNiinkauvan kuin vangit seisoivat linnan pihalla ja hän voi ne nähdä,\nseisoi Ingeborg ikkunan luona. Mutta kun hän näki linnanvoudin tulevan\nja vangit vietiin pois, vetäytyi hän takaisin käsi otsalla, yhä vielä\njännitetyssä puoliksi kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi\nodottanut, että joku kuiskaisi hänelle korvaan vastauksen niihin\nkysymyksiin, jotka hänen huulillaan näyttivät väikkyvän.\n\nHän muisti hyvin hyvästi ja tunsi täydellisesti kasvonpiirteet, jotka\noli nähnyt. Toinen miehistä oli tuo iloinen, suruton Niilo-herran\naseenkantaja, joka osasi kaikki nuo monet laulut, toinen oli tämän\nvarjo, sillä niin herkeämättä hän seurasi häntä, kun vaan oli\npalveluksesta vapaa. Hänen kasvoinsa piirteet näyttivät osoittavan\njotakin synnynnäistä, voittamatonta tuhmuutta, ajatuksen puutetta ja\nhitaisuutta. Edellinen oli Hollinger, hän muisti selvästi tuon nimen,\njälkimmäinen oli Faste.\n\nMutta miksi tuotiin Niilo Sturen aseenkantajat vankeina Tukholman\nlinnaan? Oliko sota Niilo-herran ja Eerik-herran välillä, ja oliko\njälkimmäinen saanut voiton edellisestä? Ja jos niin oli, niin kuinka\nkauan tuota sotaa oli jo kestänyt? Kenties... kenties saisi hän täällä\nviimeinkin selityksen levottoman sydämensä kysymyksiin?\n\nHän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös, ikäänkuin vastaus olisi\nyhtäkkiä kirjoitettu tulikirjaimilla hänen eteensä. Niin, niin se oli.\nSteen Sture ei ollut tahtonut erota asetoveristaan ja ystävästään. Hän\nnäki hänet yhtäkkiä aivan toisessa valossa. Epäilemättä rakasti ritari\nhäntä ja oli suruissaan erosta, mutta kesti surunsa ja tuskansa\nniinkuin mies isänmaansa tähden. Voi, hän oli kuitenkin uljas ritari\ntuo Steen-herra.\n\nNiin seurasivat ajatukset toisiaan, huulet hymyilivät kauan kaivatusta\nriemusta ja silmät säihkyivät sydämen varmuudesta. Mutta sen mukaan\nkuin tunnit kuluivat, syntyi toisia ajatuksia. Epäilys ja levottomuus\ntulivat uudestaan. Viimein päätti hän hankkia varmuutta vangituiden\naseenkantajien kautta. Ja aamiaisen jälkeen, johon Eerik-herra ei\nottanut osaa, kiiruhti hän hänen huoneeseensa pyytääkseen häneltä lupaa\nkäydä vankeja tapaamassa.\n\nKiiruusti kulki hän tuohon huoneeseen, jota arkkipiispa ja ennen häntä\nKaarlo Knuutinpoika, molemmat valtionhoitajana ja kuninkaana, olivat\nkäyttäneet työhuoneenaan. Levottomuudesta vapisten avasi hän oven ja\nastui sisään.\n\nMutta huone oli tyhjä. Alakuloisena jäi hän sisään, tietämättä,\npysyisikö siellä vai lähtisikö pois. Mutta mietittyään kuinka vaikeaa,\nniin mahdotonta hänen oli tavata setäänsä, päätti hän jäädä.\n\nKun hän sitten katseli ympärilleen, huomasi hän, että yhdellä seinällä,\naivan likellä huoneen nurkkaa, poimullinen seinäverho oli irti,\nikäänkuin jotakin olisi työnnetty esiin sen takana olevasta seinästä.\nTosin ei hän niin erittäin monta kertaa ollut käynyt tässä huoneessa,\nmutta kuitenkin niin useasti, ettei arvellut koskaan ennen huomanneensa\ntuota. Aivan luonnollisesti meni hän sentähden tutkimaan mikä tuon\nulkoneman muodosti, ja kun hän tarttui siihen, vetäytyi se hiljaa pois.\n\nHän työnsi nopeasti verhon syrjään, ja nyt tuli kaikki hänelle\nselväksi.\n\nVerhon takana oli sala-ovi ja se, joka sen viimeksi oli avannut, oli\nkiireissään tahi jonkun muun syyn tähden jättänyt sen sulkematta. Hän\ntutki sitä tarkkaan, ja huomasi helposti sekä sen, kuinka se avattiin\nettä kuinka se suljettiin. Sitten hän äkkiä päätti tutkiskella myöskin\nkäytävää, mihin ovi johti. Se oli rohkea päätös, sillä hän ei voinut\ntietää, eikö hän ehkä siellä voisi kohdata itse ankaraa setäänsä, joka\nvarmaankaan ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän oli\nlöytänyt hänen salaiset tiensä. Mutta siinä silmänräpäyksessä ei\nIngeborg ajatellut setäänsä eikä mitään muutakaan vaaraa. Hän kulki\naivan kuin unissaan, ja hänellä oli ainoastaan yksi asia selvänä\nmielessään: saavuttaa varmuus sydämensä rakastetusta.\n\nPäättäväisenä liukui hän verhon ja oven taakse sekä pitkin ensimmäisiä\nportaita. Mutta siellä oli aivan pimeä; suurinta varovaisuutta\ntarvittiin eteenpäin kulkiessa. Pian hän kuitenkin huomasi, että\nrappuset johtivat alaspäin ja kulkivat kiertäen, kuin torniportaat.\nKylmä, ummehtunut ilma lehahti häntä vastaan ja jääti hänen jäseniään,\nmutta hän ei säikkynyt.\n\nViimein loppuivat portaat. Hän tunnusteli varovaisesti jalallaan\neteensä ja kuletti kättään muuria pitkin. Hän seisoi tasaisella\nlattialla. Kuinka pitkälle sitä oli ja minne päin hänen tuli kääntyä\npäästäkseen edemmä, se näytti hänestä mahdottomalta keksiä. Hän tunsi\nkulman muurissa ja vähän päästä siitä toisen. Kun hän oli sen\nkiertänyt, tunsi hän vielä kylmemmän ilman virtaavan alhaalta päin.\nSiinä täytyi siis olla taas portaat, jotka veivät vieläkin alemma.\nMutta hän huomasi heti, että jos hän tahtoi täällä millään varmuudella\npyrkiä eteenpäin, niin täytyi hänellä olla lyhty, ja hän päätti äkkiä\nkiiruhtaa ylös ja hankkia itselleen sellaisen. Silloin näki hän\nyht'äkkiä heikon valon kajastuksen ja kuuli askeleita alhaalta\nsyvyydestä. Ne tulivat portaita ylös ja joutuisivat aivan varmaan hänen\nluokseen. Ilman muuta pälkähti häneen ajatus vaarasta, jonka alaiseksi\nhän antautuisi, jos hänet huomattaisiin tuossa salaperäisessä\nkäytävässä, veri hyytyi hänen suonissaan, ja yhä lähempää kuuluivat\naskeleet. Vaara tuo kuitenkin mukanaan voimia ja päättäväisyyttä. Ja\najatuksen nopeudella syöksyi Ingeborg takaisin muuria pitkin portaille,\njoita myöten oli tullut, ja sen ohi, toivoen toisella puolen löytävänsä\nnurkkauksen tahi käytävän, johon voisi pistäytyä piiloon. Sillä\nmahdottomaksi huomasi hän ehtiä portaita ylös.\n\nTuo otaksuminen olikin oikea. Oikealle porras-aukosta oli kapea\nkäytävä, joka todenmukaisesti vei johonkin etäiseen osaan linnassa.\nPimeydessä ja koettaessaan välttää jokaista harha-askelta, kun siellä\nhelposti voi löytyä toisia aukkoja alaspäin, ehti hän juuri parahiksi\nmuurin taakse, ennenkuin koko tämä maanalainen huone tuli valoisaksi,\nja lyhdynkantajan askeleet pysähtyivät.\n\nTyttöraukan rinnassa sykki sydän ankarasti. Hän seisoi todellakin kuin\nkiinninaulattuna paikoillaan; pieninkin liike olisi voinut ilmaista\nhänet. Varmaan oli lyhtymies kuullutkin jotain epäilyttävää, sillä\nneito näki valosta, että lyhtyä nostettiin ylös ja kuletettiin\npuoliympyrässä ympäriinsä. Mutta sen enempiä tutkimuksia ei ollut.\nAskeleet ja valo poistuivat portaita, ylös valtionhoitajan\nhuoneeseen. Ingeborg uskalsi kurkistaa esiin, juuri kuin mies katosi\nporras-aukkoon, ja hän huomasi ja tunsi setänsä, Eerik Akselinpojan.\n\nHeti kun vaara oli ohi, palasivat miettiminen ja harkinta, ja hän\npäätti, ennenkuin lähtisi tarkemmille tutkimuksille näissä\nmaanalaisissa holveissa ja porraskäytävissä, varustautua lyhdyllä ja,\njos mahdollista, hankkia lähempiä tietoja siitä, missä vangit\nsäilytettiin ja mihin aikoihin vanginvartija kävi heidän luonaan.\nSitten olisi hän jokseenkin riippumaton setänsä luvasta käydä heitä\ntapaamassa. Kun tämä ajatus oli tullut hänelle selväksi, kääntyi hän\ntaas muurin kulman ympäri ja kulki kuulumattomin askelin varovaisesti\nportaita ylös uudestaan.\n\nMutta tultuaan pienelle ovelle, joka nyt oli sulettu, oli vielä jälellä\neräs vaikeus, nimittäin kulkea huomaamatta sedän huoneen läpi. Aluksi\noli tämä mahdotonta, sillä hän oli itse sisällä ja kuului keskustelevan\njonkun kanssa. Ingeborg kauhistui ajatellessaan, että hänen\nmahdollisesti täytyi seisoa siinä missä oli kauvemmin kuin hän koskaan\noli arvellut, ja kenties lopuksi kuitenkin tulisi huomatuksi ja\njoutuisi setänsä kiukun alaiseksi.\n\nHänen huomionsa kääntyi kuitenkin pian keskusteluun, jota pidettiin\nsisällä Eerik-herran luona ja joka kuului hyvin selvästi ohuen\nsala-oven läpi. Olli Råd oli siellä herrallensa kertonut jotakin, joka\noli saattanut Eerik-herran huonolle tuulelle.\n\n\"Voiko siis veljeni unohtaa oman veljensä?\" kuuli hän setänsä\nhuudahtavan, jonka jälkeen hän jatkoi: \"anna nyt kuulua tarkka kertomus\nkaikesta mitä on tapahtunut, sittenkun kohtasit veljeni Nyköpingissä.\"\n\nJa Olli Råd kertoi:\n\n\"Kun tulin Nyköpinkiin, oli Iivari-herra jo laskenut väkensä maihin ja\noli valmiina lähtemään sisämaahan. Vein teidän sananne ja terveisenne\nhänelle, mutta hän sanoi vain: 'saatanpa totta totisesti ketut\nmutkittelemaan metsässä, niin että veljeni koirat saavat taas ajonsa\nkäyntiin' — ja sitten antoi hän puhaltaa lähtömerkin. Minä seurasin\nhäntä ja kun tulimme Vingåkeriin, huomautin minä vieläkin hänelle\ntarpeelliseksi kulkea pohjoiseen päin teitä auttamaan, koska muutoin\nolisi Tukholman antautuminen tulossa, ja silloin loppuisi\nAkselinpoikain valta Ruotsissa. Mutta hän taputti minua hartioille\nsanoen: 'ole rauhassa, harmaaparta, veljeni voinee vielä hetkisen\nvastustaa arkkipiispaa; saatpa nähdä ettemme kerkeä Örebrohon,\nennenkuin Tukholman ympäristö on vapaana, ja sitten nakerrelkoon tuo\nvanha hengellinen herra parhaansa mukaan Tukholman muureja... semmoista\nmuurinsärkijää ne kyllä kestävät'.\"\n\n\"Hän oli varma asiastaan, Iivari veljeni!\" huomautti Eerik.\n\n\"Ja hän oli aivan oikeassa!\" jatkoi Olli, \"olimme tuskin ehtineet\nÖrebrohon ja alkaneet piirittää linnaa, jonka muureilla näimme herra\nEerik Niilonpojan miesten rehentelevän, kun jo herra Maunu Pentinpojan\nkautta saimme Göksholmasta tiedon, että linnanherra itse lähestyi\njoukkoineen. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita, mutta Iivari-herra on\nuljas ritari, jommoisia löytyy harvassa. 'Mitä sanoin sinulle\nNyköpingissä, Olli', lausui hän minulle illalla, 'nyt on ensimmäinen\nkettu tullut, häntä ahdistelemme huomenna, se on käyvä kuin tanssi!'\n'Mutta niitä on useita', vastasin minä, 'ja jos jokin onnettomuus\nsattuu, josta Jumala varjelkoon, niin on viimeinen hämmennys oleva\npahempi kuin ensimmäinen!' 'Siitä puhelkaamme sitten, kuin olemme\nsuoriutuneet herra Eerik Niilonpojasta!' vastasi hän, ja heti\nsenjälkeen käski hän miestensä lähteä liikkeelle. Kaikki kävi kuin\nturnajaisissa, niin tappelunhaluinen oli Iivari-herra ja samoin hänen\nmiehensäkin.\"\n\n\"Se on veljeni luonne!\" sanoi Eerik, \"hän tulee isäämme,\nAkseli-herraan, sellainen oli hänkin!... Julitan kentällä kohtasitte\nsiis herra Eerik Niilonpojan?\"\n\n\"Niin, ja kuinka siellä kävi, sen jo tiedätte. Ilo oli nähdä teidän\nveljeänne, hänen järjestäessään taistelua ja hoitaessaan miekkaansa...\nTahdonpa lyödä vetoa, ettei Eerik Niilonpojalla ollut enempää kuin\nkolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä, kun hän pakeni taistelusta.\nTapasin Iivari-herran illalla Julitan luostarissa, jossa hän antoi\nmunkin kattaa pöytää itselleen, ja tuskinpa olen milloinkaan nähnyt\nhäntä niin iloisena kuin silloin, silmät loistivat yhtä kirkkaina, kuin\nhänen hääpäivänään Nyköpingissä. 'Mitäs sanot, Olli?' kysyi hän, 'tuo\nkettu lönkytti metsään häntä koipien välissä, mutta saatpa nähdä, että\nkohta saamme uuden törmäyksen!' 'Tiellä Tukholmaan?' kysyin minä.\n'Niin, tiellä Tukholmaan!' vastasi hän, 'veljeni on kohta näkevä\narkkipiispan seisovan yksinään herra Klaus Rönnowin ja tanskalaisen\nsotaväen kanssa'... Jätin hänet kohta tämän jälkeen kiiruhtaakseni\nteidän luoksenne.\"\n\nTuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Ingeborg kuuli raskaita askeleita\nhuoneen toisesta päästä toiseen. Vihdein pysähtyivät ne, ja hän kuuli\nsetänsä sanovan:\n\n\"Hyviä uutisia olet tuonut tällä kertaa, Olli, mitä veljeeni ja\narkkipiispan ystäviin tulee... Mutta entäs pilvi tuolla ylhäällä\ntunturien laella, josta kuulen Kaarlo-kuninkaan nimen vähän väliä\nkaukaisen ukkosen tavalla jyrisevän?\"\n\n\"Iivari-herra puhui tuostakin...\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Jos ymmärsin häntä oikein, niin lauloi hän samaa virttä.\"\n\n\"Kaarlo-kuningas...?\"\n\n\"Niin, Kaarlo-kuningas...! 'Odottakaamme', sanoi hän, 'monta vuotta ei\napellani enää voi olla jälellä, ja sillä välin voi paljon tulla\ntehdyksi, joka vielä on jäänyt tekemättä, mutta jonka olisi pitänyt\ntulla tehdyksi, että me Akselinpojat joutuisimme vakavaan valtaan\nRuotsissa. Sano se veljelleni, Eerik-herralle', lisäsi hän, 'itse se\nseikka, että olemme taistelleet ja voittaneet ruotsalaisen kuninkaan\npuolesta, joka sen lisäksi on minun appeni, on hankkiva Akselinpoikain\nnimelle kauniin kaiun Ruotsin rahvaassa'.\"\n\n\"Ja miltä asia näyttää sinusta?\" kysyi Eerik-herra hitaasti, ikäänkuin\nmiettisi veljensä tervehdystä.\n\n\"Voi olla, että veljenne on oikeassa\", vastasi Olli, \"kaikki näyttää\nminusta riippuvan pilvestä, niinkuin te sanotte, herra Eerik... Jos\nukkonen iskee, sittenkun te veljenne kanssa olette katkaisseet siivet\narkkipiispalta ja hänen ystäviltään, niin voinee se tuskin kohdata\nketään muuta kuin...\"\n\n\"Sano pois, Olli!\" kehoitti Eerik-herra, kun mies viivytteli.\n\n\"Kuin teitä itseänne!\" lisäsi tämä.\n\n\"Minua itseäni!\" kuului Eerik-herra toistavan, ja niin alkoivat taas\nuudestaan raskaat askeleet kulkea edes takaisin.\n\nMutta Ingeborgille tuli hänen satunnainen vankeutensa yhä vaikeammaksi,\nja ne tiedot, jotka hän nyt oli saanut, eivät ollenkaan voineet\nrauhoittaa hänen tunteitaan. Ääni, jolla setä oli puhunut pilvestä\npohjoisessa tunturien laella — ja sillä ei voitu tarkoittaa ketään\nmuuta kuin Niilo-herraa — oli kokonaan vihamiehen ääni. Se kaikui\nsiltä, kuin olisi ollut kysymys taistelusta heidän välillään, mutta\nmiekat eivät vielä olleet täydellisesti tupesta ulos vedetyt. Kenties\noli juuri nyt ratkaisun hetki tullut. Sillä kuinka voisivatkaan Niilo\nSturen miehet istua vankeina Tukholman linnassa, ellei nyt miekkoja\npaljastettaisi?\n\n\"Ajatelkaa\", kuuli hän Ollin lausuvan, \"ajatelkaa sitä, mitä te itse\nniin usein olette sanonut, herra Eerik, että rahvas täytyy voittaa\npuolelleen, ja muistakaa, mitä kokeita siinä olette tehneet, niin hyvin\nKolbäckin tienoilla kesällä, kuin Roslagenissa...\"\n\n\"Rahvaan mielet ovat kuitenkin jaetut... Kuinka monet seuraavatkaan\narkkipiispaa ja hänen ystäviään? Koko Fjädrundalanti on aseissa heidän\npuolestaan!\"\n\n\"Totta, herra Eerik!... mutta mitä ovat ne taalalaisia vastaan ja\nkaikkia niitä vastaan, jotka he vetävät mukanaan, erittäinkin nyt, kun\nveljenne on karkoittanut yhden arkkipiispan puoluelaisista pois\nkentältä ja kenties, ennenkun saamme hänen sotalippunsa nähdä pistävän\nesiin täältä metsästä, on lähettänyt toisetkin samaa tietä... Jos\ntutkitte noita kahta Vestmanlannin talonpoikaa, jotka minä toin\nmukanani ja jotka istuvat tuolla alhaalla linnantuvassa, niin saatte\naivan tarkkaan kuulla, mikä ääni on rahvaan kellossa.\"\n\nViipyi vähän aikaa, ennenkuin Eerik-herra vastasi, mutta sitten päätti\nhän mennä linnantupaan ja keskustella noiden kahden talonpojan kanssa,\nja huoneeseen tuli täysi hiljaisuus. Tätä käytti Ingeborg hyväkseen,\navasi varovaisesti oven ja veti seinäverhon syrjään. Huone oli tyhjä,\nja hän kiiruhti jättämään sen mennäkseen Helena-rouvan luo naisten\npuolelle. Levottomana saapui hän sinne, mutta kaikeksi onneksi oli\nHelena-rouvallakin ollut kaikenlaista tekemistä, niin että vaikka hän\noli kaivannutkin Ingeborgia, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut katsoa\nhäntä hänen omasta huoneestaan. Kun siis Ingeborg puolusti itseään\nvähäisellä pahoinvoinnilla, tyytyi tuo hyvä rouva siihen eikä kysellyt\nenempää, vaan piti aivan selvänä, että neito oli pysytellyt\nhuoneessaan.\n\nIngeborg ei kuitenkin saanut minkäänlaista rauhaa, ennenkuin oli\nhankkinut itselleen ne tiedot, jotka hän tarvitsi. Se kävi\nhelpommasti, kuin hän oli voinut odottaakaan, ja onni näytti muutenkin\nhäntä suosivan, sillä hänen setänsä ja Olli Råd menivät linnasta\nkaupunkiin, jossa edellisellä oli oleva kokous kaupungin pormestarin ja\nneuvoston kanssa.\n\nHeti jälkeenpuolenpäivän meni Ingeborg, tarpeen mukaan varustettuna,\nuudestaan setänsä huoneeseen. Siellä otti hän esiin pienen lyhdyn,\njossa tavattoman paksu vahakynttilä paloi, veti seinäverhon syrjään ja\nkatosi sala-oven kautta.\n\nNyt kävi helpommasti kuin edellisellä kerralla kulku alas portaita,\njotka olivat kokonaan hakatut erääseen paksuun pilariin, niinkuin hän\nvoi nähdä, tultuaan alas siihen huoneeseen, jossa hänet vähällä oli\nsetänsä yllättää. Siitä aukeni kolme erityistä holvikäytävää, jotka\nveivät eri tahoille. Hän vetäytyi vasemmalle ja löysi kohta portaat,\njotka veivät edelleen alas syvyyteen.\n\nNämä olivat huomattavasti pitemmät kuin ensimmäiset, ja kun hän oli\nehtinyt loppuun ja käynyt muutamia askelia eteenpäin, huomasi hän taas\nholvin, josta kaksi käytävää veivät eteenpäin. Hän pysähtyi\nepätietoisena ja kuunteli, viittaisiko jokin ääni, kalisevat kahleet\ntai epätoivon huuto hänelle tien. Mutta kaikki oli hiljaista.\n\nSilloin valitsi hän vasemmalle vievän käytävän. Se oli kapea ja matala,\nmutta sitävastoin ei erittäin pitkä. Hän oli kulkenut noin\nkaksikymmentä askelta, kun tuli avonaiselle rauta-ovelle. Hän astui\nsisään ja oli nyt yhdessä noista keskiajan synkistä vankiluolista,\njoissa kaikki oli valmistettu saattamaan mitä suurimpia kärsimyksiä sen\nvastentahtoiselle asukkaalle. Keskellä lattiata oli rautaristikolla\npeitetty aukko. Kylmä ilmavirta ja puoleksi tukahdutettu ääni\nloiskivista aalloista ilmaisivat, että tuo aukko oli yhteydessä\nNorrströmin kanssa.\n\nTämä rautaristikko ensiksi kiinnitti hänen huomiotaan. Mutta kun täällä\nei löytynyt sitä, mitä hän etsi, kääntyi hän äkkiä mennäkseen takaisin\nja mahdollisesti toisen holvikäytävän kautta joutuakseen miesten\nvankikoppiin. Kun hän silloin kohotti lyhtyä ja valo lankesi mustalle\nmuurille, oli hän siinä näkevinään jotakin valkoista.\n\nHän astui lähemmäksi ja huomasi seinään maalatun kirjoituksen. Paljon\noli tosin kosteus ja maalattiasta nouseva tomu sitä hävittänyt, mutta\nsanat olivat kuitenkin selvästi luettavissa. Siinä oli: \"Jöns\nPentinpoika, Ruotsin ruhtinas ja valtionhoitaja, Niilo Sturelle. Tule\nsiksi, mikä olet ollut, mato, ja maannu mullassa. Sinun päälläsi kulen\nminä rataani ja halveksin vihaasi.\"\n\nTämä kauhea huone oli siis nähtävästi kerran aiottu Niilo Sturen\nvankilaksi, ja epäilemättä oli arkkipiispa omakätisesti maalannut\nkirjoituksen seinään. Kuinka katkerasti olikaan tuo mies vihannut jaloa\nvastustajaansa, kun hän tällä tavalla oli tahtonut hänen sieluunsa\nkaivertaa tiedon omasta onnettomuudesta ja vastustajansa\nvoittamattomasta vallasta.\n\nIngeborg asetti lyhdyn lattialle lähemmin tarkastellakseen noita\nröyhkeitä ja uhkamielisiä sanoja. Näytti nimittäin siltä, että siellä\noli vielä jotakin, joka kenties oli tullut ainoastaan alotetuksi, mutta\njäänyt päättämättä, tahi myös kokonaan pois pudonnut, koska savikin oli\nerään kiviparin välistä lohennut. Hänen jalkansa vajosi silloin\npehmeään maahan muurin vieressä ja hän tunsi jotakin kovaa, joka\nväistyi tieltä.\n\nVarmaankin oli joku vanki — kenties tuo jalo folkunga-kuninkaan poika\nMaunu, jonka onnettomasta lopusta Ingeborg oli kuullut kerrottavan —\nsiinä muurin vieressä turhaan ponnistellut kaivaakseen käytävää, ja\nkätkenyt työaseensa pehmeään multaan. Hän kumartui alas ja kuletti\njalkaansa edes takaisin, ja yht'äkkiä loisti lyhdyn valoa vasten jokin\njalokivi.\n\nNopeasti ojensi hän kätensä ja tarttui kiveen. Mutta siinä ei ollutkaan\nyksi ainoa jalokivi, siinä olikin kokonainen kaulaketju, joka oli\ntäynnä loistavia jalokiviä. Hän tutki sitä niin tarkkaan, kuin aika ja\npaikka sallivat, ja huomasi sen olevan vahingoittuneen ja rikkonaisen.\nKaksi niistä pienistä renkaista, jotka yhdistivät serafien päitä,\noli hankautumisen kautta katkennut. Muutoin oli se ympäröity\nsilkkinauhalla, joka oli solmittu ristiin jokaisen seraafin pään\nkohdalla, varmaankin tarkoituksella suojaamaan hienoja ja hyvin\nkuluneita kultarenkaita, ja samalla kertaa estämään koristeen hukkaan\njoutumista, jos sattumalta joku renkaista, siitä huolimatta, murtuisi.\nHänen hämmästyksekseen oli kuitenkin itse silkkiside eräästä paikasta\npoikkileikattu. Sen johdosta oli se epäilemättä maalauksen kirjoittajan\nliikkeistä vähitellen liukunut kaulasta ja pudonnut pehmeään maahan,\njolloin ympärikääritty silkkinauha oli estänyt kaiken kolinan ja\nkirjoittajan jalat olivat hänen tietämättään saattaneet loppuun\nhautaamisen.\n\nVielä oli selitettävä, kuinka nauha oli poikkileikattu, mutta siinäkin\nauttoi häntä kirjoitus seinällä. Sillä hän näki selvästi, että parissa\npaikassa oli ensin kirjoitetut sanat poisraavitut ja toisia pantu\nsijaan, ja kun hän lähemmin tarkasti paikkaa, josta savi oli\npoispudonnut, näkyi, että sen oli täytynyt tapahtua juuri jotakin\nkirjoitettua sanaa pois raaputtaessa. Mikä oli siis luonnollisempaa\nkuin että kirjoittajalla oli ollut veitsi jakkunsa povella ja sitä\nesiinvetäessä, joka oli tapahtunut hyvin kiivaasti, oli tullut\nkatkaisseeksi silkkinauhan. Tämä taas edellytti, että veitsi oli ollut\ntavattoman terävä, sekä, että sillä oli ollut tavaton säilytyspaikka,\nettei sanoisi piilotuspaikka, ja siitä päätti hän kirjottajan olleen\nhengellisen miehen ja vahvistui ensimmäisessä ajatuksessaan, että\nkirjoittaja oli ollut itse arkkipiispa. Joku toinen ei olisikaan\njoutunut niin kokonaan intohimonsa valtaan, kuin arkkipiispa\nepäilemättä oli joutunut alentuessaan omin käsin maalaamaan vihansa\nsanat muuriin.\n\nKaikki tämä ei yhdellä kertaa tullut Ingeborgiile selväksi, vaan\nselkeni se vähitellen, kuta enemmän hän mietiskeli kaikkia eri seikkoja\nja yhdisti niitä toistensa viereen. Sillä hetkellä vaikutti päälle\npäätteeksi se seikka, että Niilo Sture yleensäkin oli hänen ajatustensa\nesineenä, sen, että hän nähdessään hänen ja hänen vihollisensa nimet\nasetti ne tämän kallisarvoisen koristeen yhteyteen, jonka oikeasta\nomistajasta hänellä ei ollut mitään tietoa.\n\nHän kääri kaulaketjun huolellisesti kokoon ja kätki sen povelleen,\nlujasti päättäen tavalla tai toisella etsiä sen oikean omistajan\nkäsiinsä ja antaa sen hänelle. Sitten tarttui hän lyhtyyn, luki vielä\nkerran kirjoituksen seinällä ja kiiruhti pois. Nopein askelin riensi\nhän ahtaan käytävän kautta holviin ja sieltä toiseen käytävään, joka\noli pitempi, ja jossa löytyi useita rautaovia jotenkin lähellä\ntoisiaan. Niiden yläpäähän oli puhkaistu pieniä sydämen muotoisia\nreikiä. Täällä olivat vankikopit. Sen tiesi hän siitä kuvauksesta,\njonka oli hankkinut. Hän nosti lyhtyä ja lausui aivan hiljaa jokaisella\novella, jonka ohi kulki, nimen: Hollinger. Viimein kolmannella ovella\nvastasi eräs ääni: \"Kuka huutaa?\"\n\nIngeborg vastasi, kuka hän oli, ja että hän tahtoi, jos se oli hänen\nvallassaan, pelastaa sekä hänet että tuon toisenkin herra Niilo Sturen\naseenkantajista, mutta pyysi heidän ensiksi kertoa, millä kannalla\nNiilo-herran asiat nyt olivat, ja missä Briita-rouva ja lapset\noleskelivat.\n\n\"Kiitos olkoon teille, kaunis neito, hyvyydestänne\", vastasi Hollinger.\n\"Kun viimeksi jätin herrani, oli Briita-rouva Vesteråsin linnassa, ja\nlapset olivat hänen luonaan, se tapahtui keskikesällä.\"\n\n\"Ja Niilo-herra?\"\n\n\"Hän laskeutui silloin alas Bergslagenilta karkoittaakseen Eerik\nNiilonpojan, joka oli käyttänyt tilaisuutta hänen poissa ollessaan ja\nniinkuin petoeläin syöksynyt Arbogasta aina Vesteråsiin saakka... Mutta\nkun Niilo-herra tuli, sai hän kiireen jouduttaa jalkojaan ja paeta\nKolbäckiin, jonne Niilo-herra ajoi perästä. Herra Eerik oli kuitenkin\nkerennyt särkeä sillan, ja Kolbäckin joki virtasi niin syvänä korkeiden\nrantojensa välissä, ettei Niilo-herra voinut päästä häneen käsiksi, ja\nkun hän koetti mennä yli — se tapahtui Juhannuksen jälkipäivänä —\nmenetti hän paljon väkeä. Sitten tuli herra Eerik Akselinpoika\nTukholmasta ja koetti saada puolelleen taalalaisia, vaikka se ei\nhänelle onnistunut, ja sentähden vetäytyi hän sangen tyytymättömänä\ntakaisin Tukholmaan, mutta myöskin Niilo-herran täytyi lähteä takaisin\nTaalainmaahan hankkiakseen enemmän väkeä, sillä hän sai tietää, että\nherra Iivari Gren ratsasteli ympäri Upplantia ja sai paljon kansaa\npuolelleen.\"\n\n\"Siis onnistui Niilo herran pelastua väijytyksistä jouluna?\" kysyi\nIngeborg, halukkaana kuulemaan siitä tai hänestä, joka oli lähimpänä\nhänen sydäntään.\n\n\"Jouluna...? Te tarkoitatte Kaarlo Ragvaldinpoikaa, jonka arkkipiispa\noli silloin lähettänyt ottamaan kiinni Niilo-herran...? Niin, siitä\nvaarasta pelastui hän, ja Kaarlo Ragvaldinpoika ja kaikki hänen\nmiehensä joutuivat vangeiksi.\"\n\n\"Kertokaa minulle tuo, kertokaa!\" kehoitti Ingeborg.\n\n\"Niinkuin tiedätte, en minä silloin ollut Niilo-herran luona\", jatkoi\nHollinger, \"olin lähetetty toisaalle, mutta tämän Fasten kautta olen\nsaanut tietää kaikki. Se oli kerrassaan viekkaasti ajateltu...\nvihollinen houkutteli kaikki miehet pois talosta, ja sitten piti heidän\nvangita Niilo-herra, niin ajattelivat he, ja he olivat jo tulossa kun\nErkki huomasi ne ja kiiruhti ilmoittamaan Niilo-herralle. Mutta\nkirkkoherran renki oli viekkaampi kuin kaikki muut. Hän hyppäsi hevosen\nselkään ja kiiruhti eteenpäin, kunnes kohtasi Kaarlo Ragvaldinpojan,\njolle hän sanoi, että koko pitäjän miehet olivat aseissa ja että\näkkiarvaamaton päällekarkaus oli mahdoton. Samassa alkoivat myöskin\nhätäkellot soida, ja silloin kääntyivät partiomiehet kiukuissaan ja\nratsastivat takaisin.\"\n\n\"Entäs Niilo-herra... eikö hän ollut missään vaarassa?\"\n\n\"Niilo-herra kulki eteenpäin vuorimiesten ja tiellä häneen yhtyneiden\ntalonpoikien kanssa, mutta löytämättä yhtään vihollista, kunnes kohtasi\nkirkkoherran rengin, jolta sai tietää koko tapauksen. Koska oli\nmahdotonta saavuttaa ratsumiehiä, oli Niilo-herra kääntymäisillään\ntakaisin, mutta samassa tulivat hänen omat miehensä ratsastaen ohjakset\nhöllällä, Steen-herra etunenässä...\"\n\n\"Herra Steen?\" keskeytti Ingeborg.\n\n\"Niin, herra Steen Sture\", toisti Hollinger ja kertoi, kuinka tämä\nFasten kautta oli saanut tiedon petoksesta ja ratsastanut miesten\nkanssa tehdäkseen sen tyhjäksi, niinkuin hän toivoi, Niilo-herran\ntarvitsematta vähintäkään tulla siitä levottomaksi.\n\nJa hän pani kätensä ristiin siinä oven takana seisoessaan ja kyynelpari\nkumpusi esiin hänen silmistään. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän\nseisonut vihreällä kesäisellä niityllä kukkien keskellä ja auringon\npaisteessa, eikä maanalaisessa holvissa. Niin vaikuttivat miehen sanat\nhäneen voimakkaasti. Mutta Hollinger, joka ei huomannut ollenkaan\nneidon liikutusta, jatkoi kertomustaan.\n\n\"Kun Steen-herra tuli, muutti Niilo-herra ilman muuta päätöksensä,\nkäski erään miehistä laskeutua ratsailta, saadakseen hevosen, ja niin\nmentiin partiomiesten jälkeen, ja hän saavutti heidät pian\nGestriklannin rajan toisella puolen. Juuri joulupäivän iltana tuli\nNiilo-herra takaisin Svärdsjöhön vankinaan Kaarlo Ragvaldinpoika ja\nsuurin osa hänen miehistään.\"\n\n\"Niilo-herra ei haavoittunut taistelussa eikä kai kukaan muukaan?\"\nkysyi Ingeborg innokkaasti.\n\n\"Ei. Niilo-herra ei haavoittunut\", alkoi nyt Faste puhella, \"mutta\nkyllä Steen-herra, mutta häntä odottikin sitten niin suuri ilo,\ntultuaan takaisin pappilaan, ettei hän paljon huolinut haavastaan, eikä\nolisi huolinut, vaikka se olisi ollut kahta vertaa suurempikin... Eräs\nouto aseenkantaja oli tullut myöhään yöllä ja jättänyt hänelle lahjaksi\nsotavyön puoleksi sinisen puoleksi keltaisen...\"\n\nIngeborg oli vähällä pudottaa lyhdyn, niin ankarasti koski häneen se,\nmitä hän nyt kuuli, ja töin tuskin voi hän pidättää tuskanhuutoa. Siis\noli varmaa, että hän, joka tahtoi tulla hänen ritarikseen, tahtoi sitä\nvaan huvin vuoksi, ja rakasti toista. Hänen päänsä meni sekaisin, ja\nviipyi kauvan aikaa, ennenkuin hän voi jotakuinkin vallita itseään.\n\nMutta miehet eivät huomanneet tuskaa, jota neito kärsi, vaan Hollinger\nlisäsi:\n\n\"Niin, varmaankaan ei herra Steen Sture koskaan olisi voinut saada\nparempaa lahjaa, sillä siitä saakka kantaa hän aina tuota sinikeltaista\nvyötä, niin että viholliset tuntevat hänet siitä yhtä varmasti kuin\nkolmesta lumpeenlehdestä hänen kilvessään. Ja kun ilta tulee ja hän\npalajaa asuntoonsa tai telttiinsä, niin täytyy hänen asepoikansa\nripustaa vyö siten, että se on viimeinen, jonka hän näkee ennenkuin hän\nnukkuu, ja ensimmäinen, kun hän herää!\"\n\nHollinger lausui tämän semmoisella äänellä, kuin hän olisi luullut\nvalmistavansa neidolle erinomaisen ilon kertomuksellaan. Jos hän olisi\nnähnyt hänet seisomassa melkein tajutonna otsa kylmää rautaovea vasten,\nolisi hän tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut ottaa sanansa\ntakaisin.\n\nMutta Akseli Pietarinpojan veri virtasi myöskin Ingeborgin suonissa, ja\nhän kohosi pian voittaen tuskansa, heitti taaksepäin kaunista päätänsä\nja asetti alasvaluvat kiharansa paikoilleen. Hän oli kuolonkalpea,\nmutta silmissä loisti sellainen voima ja päättäväisyys, jota oli\nmelkein kamala katsoa, samalla kun se teki hänet kahta vertaa\nihanammaksi.\n\nSaattaakseen harhaan miehet, jotka mahdollisesti olivat kuulleet\njonkun valtaavasti puserretun huokauksen tai paljaastaan hänen\näänettömyydestään voisivat vetää tarpeettomia johtopäätöksiä, ja sitten\nlausua ne ilmi kenties sille, jonka kaikkein vähimmin pitäisi saada\naavistustakaan siitä, sanoi hän, koettaen ilmaista äänellään suurinta\nmahdollista välinpitämättömyyttä ritaria kohtaan, josta miehet niin\npaljon olivat hänelle puhelleet:\n\n\"Miksi olette täällä vankeina Tukholman linnassa... onko sota\njulistettu myöskin Niilo-herran ja setäni välille?\"\n\n\"Nyt kysytte te enemmän, kuin voin teille vastata, neiti Ingeborg\",\nvastasi Hollinger, \"olimme viidenkymmenen muun Niilo Sturen miehen\nkanssa Östanbron luona, kun herra Iivari Gren ja herra Eerik\nKaarlonpoika tulivat Tukholmasta päin mahtavan sotajoukon kanssa ja\nhyökkäsivät päällemme semmoisella ylivoimalla, että kaikki vastustus\noli turhaa. Muutamia kaatui, toiset joutuivat vangeiksi, ja pienimmän\nmäärän onnistui paeta... Vangeiksi joutuneiden joukossa olimme minä ja\nFaste, ja meidät piti kulettaa tänne leiriin Tukholman edustalla. Se\nmäärättiin, kun herra Eerik Niilonpoika saapui. Hänet oli voittanut\nIivari Akselinpoika Julitan kentällä ja tuli nyt ritarien luo\nÖstanbrohon pienen joukon kanssa, jonka oli keräillyt kokoon tiellä. He\nsaivat samalla tietää, että Niilo-herra oli tulossa Taalainmaasta, ja\nvetäytyivät sentähden pohjoiseen kohdatakseen hänet... Tämän sain\ntietää miehiltä, jotka seurasivat meitä Tukholmaan...\"\n\n\"Mutta nuo herrat ovat, minun tietääkseni, myöskin setäni vihollisia\",\nväitti Ingeborg vastaan, \"sinun sanasi eivät sentähden sano minulle,\nkuinka te olette tänne joutuneet!\"\n\n\"Kuinka tänne olemme tulleet, on helposti sanottu\", selitti Hollinger,\n\"parvi Eerik Akselinpojan miehiä kohtasi meidät tiellä ja hyökkäsi\npäälle sekä onnistui vapauttaa, niinkuin luulin, osan vangeista ja\nniiden joukossa minut ja Fasten... Mutta miksi täällä istumme vankeina,\nse on minulle vielä aivan arvoitus... Voi olla, niinkuin te sanotte,\nettä nyt on sota myöskin Niilo-herran ja teidän setänne, Eerik-herran\nvälillä... Kuitenkin on minulla se toivo, että, olipa sen kanssa kuinka\ntahansa, minulla on voima vapauttaa meidät molemmat, jos vaan pääsen\nEerik-herran puheille.\"\n\n\"Sepä kuuluu suurelta, Hollinger... mutta minä teen minkä voin, että\npian täyttyisi halusi tulla valtionhoitajan puheille, ja jos se ei\nsinulle onnistu, niin voihan tapahtua, että minä lopuksi keksin keinon\nteidän vapauttamiseenne...\"\n\nHollinger kiitti häntä hänen hyvästä tahdostaan ja Ingeborg poistui.\nOlikin paras aika, sillä tuskin oli hän kerennyt nousta puoleksi\nensimmäisiä kiertoportaita, kun kuuli lähestyviä askeleita. Ne olivat\nkuitenkin vielä niin kaukana, että hän voi lopettaa ne portaat ja\nkiitää ylös ensimmäisiä astuimia seuraavista portaista, ennenkuin tuo\nlähestyvä oli ehtinyt molempain portaitten väliseen holviin.\n\nIngeborg peitti lyhtynsä viitallaan ja seisoi aivan hiljaa. Ohikulkija\noli vanginvartija, joka ei näyttänyt aavistavan, että joku täällä\nkulkisi luvattomilla teillä, vaan katosi pian lyhtyineen alasvieville\nportaille.\n\n\n\n\nVII.\n\nHerra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.\n\n\nPian seisoi Ingeborg sala-oven luona. Hän kuunteli kauvan ja tarkkaan,\nolisiko ketään huoneessa, mutta kaikki oli hiljaa, ja niin avasi hän\nvarovasti oven ja kurkisti verhon takaa sisään.\n\nHuone oli tyhjä ja hän kiiruhti sen läpi joutuakseen omaan huoneeseensa\nnaisten puolella. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun jo kamarineitsyt\ntuli kertomaan, että rouva Helena oli useita kertoja kysellyt häntä,\nsentähden että rouva Briita Steenintytär (Bjelke) oli saapunut linnaan\nmatkalla Upplantiin, ja hänellä oli mukanaan nuori sukulaisensa, neiti\nBriita Turentytär (Bjelke).\n\nTosin olisi Ingeborg halunnut nyt olla yksinään, ja hän arveli hetken\nteeskennellä pahoinvointia, voidakseen siten jäädä rauhassa\nhuoneeseensa, mutta hänen mielentilansa oli toiselta puolen sellainen,\nettä hän tahtoi ikäänkuin uhitella tuskaansa, ja sentähden päätti hän\nnoudattaa kutsumusta ja kiiruhtaa naisten tupaan.\n\nRouva Briita Steenintytär oli vanhemman puoleinen nainen jaloilla ja\nvakavilla piirteillä. Hän oli Steen Sturen äiti, mutta oli nyt toisissa\nnaimisissa Kaarlo kuninkaan langon, herra Kustaa Kaarlonpojan\n(Gumsehufvud) kanssa. Hän oli niin muodoin Helena-rouvan serkku. Neiti\nBriita oli sitävastoin kuningas Kaarlon ensimmäisen vaimon ja tuon\ntunnetun talonpoikain teurastajan ja kavaltajan herra Ture Turenpojan\nsisar. Hän oli kaunis neito, ja vaaleansininen puku, joka hänellä oli\npäällään, sekä keltainen vyö vyötäreillään, sopivat hänelle erittäin\nhyvin. Ingeborg arveli häntä ensimmäisen luokan kaunottareksi, mutta\nitse asiassa ei hän siinä ollenkaan voinut kilpailla Ingeborgin kanssa.\n\n\"Siis ette ole kuulleet mitään pojastani Steenistä, rakas serkkuni?\"\nlausui Briita-rouva Helenalle, juuri kuin Ingeborg astui sisään.\n\nHänen tulonsa vaikutti sen, että kysymys jäi vastaamatta, sillä nyt\npiti tapahtua molemmanpuoleiset tervehdykset, ja Ingeborg ja Briita\nTurentytär, joilla oli yhteisiä muistoja viimeksi Nyköpingin häistä,\nalkoivat sitten keskustelun, johon nuo vanhemmat rouvat noin sivumennen\nosaa ottivat, niin että vasta hetken perästä, kun Briita-rouva oli\nuudistanut kysymyksensä pojastaan ja Helena-rouva siihen vastannut,\njouduttiin tuohon aineeseen, joka pani Ingeborgin mitä kovimman\nkoetuksen alaiseksi.\n\n\"En ole enempää kuin kaksi kertaa kuullut hänestä\", sanoi Briita-rouva,\n\"syksyllä... se oli heti juhannuksen jälkeen, kun hän oli Niilo-herran\nkanssa Kolbäckissä, ja heti joulun perästä Svärdsjön pappilasta Taalain\nmaassa. Lähetin silloin luotettavan miehen hänen luokseen, ja tämä toi\nkirjeen ja terveisiä mukanaan takaisin...\"\n\nIngeborg huomasi, kuinka Briita-neiti punastui kuullessaan nuo vanhan\nrouvan sanat, ja salamana välähti hänen mielikuvitukseensa\nsinikeltainen sotavyö. Eikä antaja koskaan — ja selvää oli, että se\noli tuo kaunis neito hänen vierellään — olisi voinut näyttäytyä\nonnettomammassa puvussa, kuin tämä sinikeltaisine vöineen tuossa.\n\nTuntui kuin olisi sydän tahtonut särkyä Ingeborgin rinnassa, mutta hän\nsäilytti kuitenkin tyyneytensä, vaikka posket kävivät aivan kalpeiksi\nja silmistä näytti vedet kiehahtavan. Briita-neiti seisoi ikäänkuin\nkääriytyneenä sinikeltaiseen vyöhön, ja hänen punastuvat poskensa ja\nsyvimmästä riemusta loistavat silmänsä tekivät hänet aivan onnellisen\nmorsiamen näköiseksi.\n\nEi koskaan Ingeborg ollut tuntenut itseään niin raskautetuksi, niin\nmurretuksi, niin perin onnettomaksi kuin tällä hetkellä. Tämä oli\nmelkein liian paljon sydän raukalle, niin joustava kuin sen voima\nolikin. Hän halusi kauas pois, hän olisi tahtonut vaipua syvälle\nmustaan multaan.\n\nHelena-rouva, joka sydämensä hyvyydestä aavisti jotakin olevan\nhuonosti, kun näki Ingeborgin kauhean kalpeuden, lausui, kääntyen\nkeskustelustaan Briita-rouvan kanssa Ingeborgiin:\n\n\"Ajattelenpa, että sinä, Ingeborg, voisit auttaa Briita-rouvaa\nasettamaan hänen levottomuuttaan siitä, kuinka hän pääsisi täältä\nEkeholmaan.\"\n\n\"Kernaasti!\" kiiruhti Ingeborg sanomaan ja meni keskustelevien luokse.\n\n\"Tahtoisitko siis katsoa, onko Eerik-herra palannut kokouksestaan\nkaupungista, ja jos on, niin pyydä hänen keskustelemaan Briita-rouvan\nkanssa.\"\n\nIngeborg lähti huoneesta. Hän tunsi helpoitusta hengittäessään vapaasti\nja kuivatessaan kyyneleitä, joiden hän nyt antoi vapaasti virrata.\nMutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi harjaantua kantamaan\nsuruaan ja tuskaansa, ja hänen synnynnäisestä ylpeydestään, joka ensi\nsijassa sai hänet ajattelemaan, että hän oli ollut leikkikaluna\nritarille hänen toimettomuudessaan, tuli hänelle hyvä liittolainen. Hän\nnosti ylös päänsä ja kulki nopein askelin salin halki setänsä\nyksityishuoneeseen.\n\nHerra Eerik oli todellakin palannut kaupungista, mutta Ingeborg kuuli\nsieltä sisältä useiden puhetta ja alkoi epäillä astuisiko sisään.\nSilloin aukeni ovi ja Olli Råd näyttäytyi kynnyksellä.\n\n\"Kuka on Eerik-herran luona?\" kysyi hän tältä, ja sai vastauksen, että\nsiellä oli kaksi Niilo Sturen miestä.\n\n\"Herra Niilo Sturen miehiä!\" huudahti silloin Ingeborg, \"millä asialla\nhe ovat täällä?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi aseenkantaja viekkaasti, \"mutta nyt lähtevät\nhe ratsain viemään sanaa Eerik-herralta Niilo-herralle!\"\n\n\"Ja missä sitten oleskelee Niilo-herra?\"\n\n\"Hän kuuluu olevan matkalla Upsalaan...\"\n\n\"Sano herrallesi\", keskeytti Ingeborg, ikäänkuin olisi halunnut jättää\ntuon äsken esiinheitetyn kysymyksen, \"sano herrallesi, että rouva\nBriita Steenintytär haluaa keskustella hänen kanssaan...\"\n\n\"Sen olen sanova, kaunis neito, vaikka jo nyt sanon teille sen verran,\nettä Eerik-herra ei tule tänä iltana naisten puolelle, mutta arvelenpa\nmyöskin, että mitä Briita-rouvalla voi olla sanomista, voi hyvin levätä\nyön yli...\"\n\nSen jälkeen poistui tuo vähän liian vapaasti puheleva aseenkantaja, ja\nIngeborg meni takaisin naisten puolelle, jossa hän loppuillan pysyi\nrohkeampana kuin oli uskaltanut toivoakaan.\n\nMutta Eerik-herran edessä seisoivat Hollinger ja Faste. Olli Råd oli\nheti Ingeborgin ohi kulkeneen vanginvartijan perästä tullut heidän\nvankilaansa ja puhutellut heitä ystävällisesti jopa tuttavallisesti\nsekä esitellyt heille ennen kaikkea sitä välttämätöntä onnettomuutta,\njohon heidän herransa oli syöksymäisillään, ellei hän ajoissa muuttaisi\nmielipiteitään ja yhdistyisi Eerik-herran ja hänen veljensä kanssa. Ja\nHollinger oli ääneti kuunnellut ja vastaillut aivan harvasanaisesti,\nmutta siten, ettei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut saada hänestä\noikeata selkoa. Faste oli koko ajan näyttänyt niin tyhmältä, että\nhäneen tuskin oli katsottukaan. Olli oli myöskin selittänyt heille,\nettä heidän vankeutensa oli seuraus Eerik-herran päällysmiehen\nväärinkäsityksestä, jota Eerik-herra kiiruhti oikaisemaan, heti kun sai\ntiedon siitä. Ja sen jälkeen oli Olli vienyt heidät molemmat mukanaan\nEerik-herran luo.\n\nTämä puhutteli heitä hyvin ystävällisesti ja alentuvaisesti ja sanoi,\nettä he jo seuraavana päivänä tulisivat hänen kanssaan ratsastamaan\nUpsalaan, jossa hän toivoi heidän tapaavan Niilo-herran, jota hänkin\netsi.\n\n\"Siispä arvelen, ettei teillä pitäisi olla mitään vihan kaunaa Eerik\nAkselinpojalle siitä, että olette viettäneet vastoin hänen tahtoaan yön\neli kaksi vankeudessa?\" sanoi hän hymyillen miehille.\n\nMutta valtionhoitajan hämmästykseksi vastasi Hollinger:\n\n\"No ei, herra... ei ainakaan sen asian takia!\"\n\n\"Mutta jonkun toisen siis...?\" kysyi Eerik-herra nopeasti.\n\n\"Niin!\" jatkoi Hollinger, \"sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen\nNiilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan\nsen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa.\"\n\n\"Täytyypä minun sanoa\", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla,\n\"että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä,\nkun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat.\"\n\n\"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain\njoukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin...\nKuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen\nsyytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla\nteille sanottavaa...\"\n\nValtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata\nmiestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle\nnuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.\n\n\"Älkää vihastuko minuun, köyhään mieheen\", jatkoi Hollinger, \"mutta sen\nsanon teille, että ellette kohta täydellä todella ala yhdistyä Niilo\nherraan, niin tulee häviö päällenne, ja sillä tavoin, ettei koko\nvaltanne riitä suojelemaan teitä siltä. Minulla on teidän kunnianne\ntuossa kädessäni, herra Eerik Akselinpoika...\"\n\n\"Mies, mitä rohkenetkaan sanoa?\" karjasi herra Eerik.\n\n\"Totuuden!\" oli lyhyt ja varma vastaus, ja tuo parantumaton mies\nlisäsi: \"niin paljon kuin uskallatte kuulla totuutta.\"\n\nSitten kertoi Hollinger viime syksyisestä käynnistä valtionhoitajan\nveljentyttären, rouva Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa, ja\nkuinka hän täällä oli saanut käsiinsä todistuksia siitä katalasta\ntoimesta, jota tämä harjoitti, petoksella ja viekkaudella kooten rahaa\nja omaisuutta, ja että hänen vain tarvitsisi esittää nämä todistukset\nlaillisen tuomioistuimen edessä käräjillä, niin olisi Briita-rouva\nauttamattomasti hukassa, ja tulisi lankeemuksessaan vetämään myöskin\nkoko sukunsa mukanaan lokaan ja häpeään.\n\nHollinger tunsi pohjaa myöten sen miehen, joka oli hänen edessään,\ntosin ei minkään likemmän tuttavuuden perustuksella, vaan tavattoman\ntaitonsa kautta, käsittää ja muistaa ne lausunnot, jotka hän kerrankaan\noli kuullut hänestä, ja Niilon ja Steen Sturen kesken oli usein\npuhe Akselinpojista. Paitsi tuota muistamiskykyä oli hän hyvin\nteräväjärkinen. Nyt oli Eerik Akselinpojassa vallitsevana haluna\npysyttää sukuaan korkealla ja asettaa sukumerkkinsä kauvas nähtäväksi,\nniin että itsekukin voisi nähdä, kuinka päivänkirkas sen kilpi oli. Ja\ntuolle ominaisuudelle hänessä oli Hollinger rakentanut aikeensa.\n\nEerik Akselinpoika tiesi yhtä ja toista rahanahneen veljentyttärensä\nvalonaroista toimista, hän oli niistä harmissaan ja olisi kenties\nsaattanut ne syytteeseen, kun niitä ei enää voitu salassa pitää, koska\njuuri tuossa syytteeseen vetämisessä oli ainoa mahdollisuus puhdistaa\nse tahra, joka hänen kilpensä uhkasi loata. Mutta joutua nyt, tänä\nhetkenä, kun hän oli saavuttamaisillaan kauvan uneksitun onnensa\nhuipun, — nyt, kun oli vain muutama askel siihen hallitsijatuoliin,\njonka hän tahtoi vallata, joutua yleisön juorujen ja häväistyslaulujen\nesineeksi, — siitä hän kaikkein enimmän koetti itseään suojella. Sillä\nhetkellä täytyi siis tuo mies, jonka hallussa oli tämä kauhea\nsalaisuus, saada taipumaan tai tehdä vaarattomaksi.\n\nSentähden oli ritari vaiti, kun Hollinger oli lopettanut kertomuksensa,\nja viha hänen katseessaan oli väistynyt ilmeen edestä, joka vivahti\nsuruun.\n\n\"Niin on asian laita\", lisäsi Hollinger, \"ja minusta näyttää nyt, etten\nparemmin voi olla Niilo-herralle hyödyksi, palkinnoksi kaikesta siitä\nrakkaudesta, jota hänen luonansa olen saanut osakseni, kuin sanomalla\nteille, herra Eerik, että mitä Niilo-herra tahtoo, sitä täytyy\nteidänkin tahtoa, jollette halua nähdä sukuanne häväistävän ja\nivattavan, ja arvelenpa teidän helposti huomaavan, että teidän on\nturhaa niin ollen ajatella mitään valtaa Ruotsissa... Älkää paheksuko,\nherra Eerik, mutta te tiedätte hyvin, kuinka vähän sitäpaitsi rahvas\nvoi teitä suvaita... Jos nyt tämä asia tulee sen lisäksi, niin on\nteidän valtanne kokonaan lopussa ja vaikka saavuttaisitte kymmenen\nvoittoa yhtä varmaan kuin yhden!\"\n\nHetken äänettömyyden perästä vastasi Eerik-herra:\n\n\"Reipas ja kelvollinen palvelija sinä olet... tahtoisinpa pitää sinua\nomassa palveluksessani... mutta ymmärrät kai, että nyt sinun täytyy\njäädä vangikseni, niin mielelläni kuin antaisinkin sinun palata\nNiilo-herran luokse.\"\n\n\"Siinä tehkää, niinkuin hyväksenne näette... mutta sen verran tahdon\nsanoa teille, että jos jotakin minusta riippuu, niin tulee se, mitä te\ntahdotte välttää, tapahtumaan kaikissa tapauksissa...\"\n\n\"Niinmuodoin et pääse koskaan vapauteen!\"\n\n\"Tahdotte panna minut hengiltä... te ette tunne Hollingeria ettekä\nketään muutakaan Niilo Sturen miehistä, kun niin puhutte. On oleva\nsuurin onneni uhrata henkeni hänen puolestaan. Ja te... te ette voita\nsillä mitään.\"\n\nHerra Eerik vaipui tuon kuultuaan syviin ajatuksiin, ja kun Olli Råd\nhetken perästä taas astui sisään, antoi hän viedä nuo molemmat miehet\ntakaisin vankeuteen. Päätöksen miehiin nähden voi jättää toistaiseksi.\nTuolla voittaisi hän kuitenkin sen, että asia pysyisi salassa siksi,\nkun olisi ratkaistu se kysymys, joka sillä hetkellä täytti kaikki hänen\najatuksensa ja koko sielunsa. Nyt täytyi hänen päästä päämaaliinsa, tai\nhän ei koskaan sinne pääsisi.\n\nHän oli sitten kauvan sulkeutuneena Olli Rådin kanssa ja neuvotteli\nhänen kanssaan mitä nyt olisi tehtävä.\n\nMutta kun hän viimeinkin ilmaantui naisten puolelle, oli hän kokonaan\nse kohtelias ritari, joka hänen tapansa oli olla, ja hän herätti rouva\nBriita Steenintyttäressä mitä vilkkaimman ilon, kun ehdotti hänelle,\nettä rouva hänen saattamanaan suorittaisi matkan Uplantiin. Ingeborg\nseuraisi myöskin mukana, siitä oli Helena-rouva sopinut Briita-rouvan\nkanssa. Hänen tarvitsi päästä ulos Tukholman umpinaisesta ilmasta, ja\nkun asia esiteltiin herra Eerikille, ei hänellä ollut mitään sitä\nvastaan.\n\nElokuun 31 päivänä aamusella kulki monisatainen ratsujoukko kirkkaissa\nvarustuksissa pitkin sitä tietä, joka pohjoisesta päin vie Upsalaan. Ne\nolivat herra Niilo Sturen miehiä, ja Kaarlo-kuninkaan sotalippu liehui\neturivissä uljaana tuulessa. Ratsujoukon perästä kulki joukko nuoria\ntalonpoikia.\n\nSelvää oli, että ratsumiehet muodostivat päävoiman tuossa armeijassa,\njossa ei ollut ratsastavia vuorimiehiä eikä muutoinkaan sitä rahvasta,\njoka edeltä käsin oli marssinut etelään tuon yhä enemmän kansalle\nrakkaaksi tulleen ritarin johdolla. Tuo armeija oli kuitenkin ikäänkuin\nvain etujoukkona oikealle suurelle talonpoikaisarmeijalle, jonka piti\nmyöhemmin tulla perästä.\n\nNiilo herra olisi varmaankin odottanut tuota, eikä hän muutenkaan olisi\nkiiruhtanut lähtöään Taalainmaasta; sillä hän huomasi hyvin hyvästi,\nettei hänen asiansa kärsinyt mitään vahinkoa siitä, että hänen\nvihamiehensä — ja niihin kuului Eerik-herra aivan yhtä paljon kuin\narkkipiispakin, koettelivat ja kuluttivat voimiaan toisiaan vastaan\nMälarlaaksossa. Mutta nyt, kun oli tullut tietoja, että arkkipiispa oli\ntullut suuren armeijan kanssa, oli hänellä liian paljon pelissä,\npysyäkseen rauhassa niin kaukana oikeasta tapausten näyttämöstä. Hän\npäätti sentähden kulkea etelää kohti ja jäädä odottavaan asemaan, siksi\nkun voisi saada kyllin suuren armeijan käydäkseen hyökkäykseen käsiksi\nja viimeinkin täydellä todella karkoittaakseen pois kaikki nuo, jotka\nseisoivat Ruotsin kansan onnen edessä. Rahvas oli töissään pelloilla ja\nniityillä ja sen täytyi sentähden toistaiseksi jäädä kotiinsa.\nSentähden muodostikin rahvaan sotajoukon pääasiassa nuoret\ntalonpoikaisrengit vuorimiesmajoista. Ainoastaan muutamat harvat\nvanhemmat vuorimiehet ympäröivät ritaria itseään. Mutta hänen miehensä,\nluvultansa kolmesataa, kaikki kiiltävissä varustuksissa, muodostivat\nkomean joukon.\n\nYksi niistä vaikeuksista, joita Niilo Sture kohtasi jalossa aikeessaan\njatkaa ja päättää Engelbrektin työ, oli se seikka, että itse rahvas oli\nnyt jakautunut herrojen kesken; osa seurasi arkkipiispaa, tai oikeammin\nhänen puoltajiaan, etupäässä kansalle rakkaan piispa Kettilin reipasta\nja uljasta veljeä, herra Eerik Kaarlonpoikaa (Vasaa), ja useat\ntottelivat myöskin herra Eerik Niilonpoikaa (Oxenstjernaa), joka piti\nhallussaan Örebron linnaa. Selitystä tuohon hajaannukseen saa kai etsiä\nsiitä, että kaikki nuo herrat poikkeuksetta sanoivat puoltavansa\nRuotsin asiaa. Kaikki esiintyivät he Ruotsin väreissä, eikä talonpoika\nvoinut katsoa syvemmälle kuin pintaan. He kantoivat kaikki ruotsalaista\nleimaa, mutta ennenkuin kultaus oli kulunut, ei talonpoika voinut\neroittaa vaskea oikeasta kullasta. Syy taas siihen, miksi taalalaiset\nniin uskollisesti alusta alkaen taipuivat Niilo Sturen puolelle oli\nsiinä, että he tunsivat hänet ja rakastivat häntä aina hänen\nnuoruudestaan asti. Moni muisti hänet sitten Engelbrektin päiväin,\nvielä useammat olivat oppineet tuntemaan häntä silloin, kun hän marski\nKaarlo Knuutinpojan lähettämänä oleskeli pitkät ajat Taalainmaassa\nvalaisten heille kaiken sen kavaluuden, jota vanha Krister-herra\nkäytti. Ja lopuksi hänen palvelijansa Erkki, joka oli syntynyt ja\nkasvanut Taalainmaassa, paljon vakaannutti ja vahvisti sitä rakkautta,\njoka niin syvälle juurtui taalalaiskansan sydämiin.\n\nMutta seurauksena siitä, mitä yllä on mainittu oli se, että Niilo\nSturen työ tuli kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi ensin ikäänkuin\nkohottaa omaa mainettaan, niin että muiden maakuntain rahvas oppisi\ntuntemaan hänet ja täydellä todella tahtoisi liittyä häneen, ja vasta\nsitten voi hän saavuttaa korkean tarkoitusperänsä asettaa ruotsalainen\nkuningas Ruotsin valtaistuimelle. Sentähden oli hänelle välttämätöntä\nkäyttää mitä suurinta varovaisuutta samalla kun hänen myöskin täytyi\nosoittautua rohkeaksi ja voimakkaaksi. Yksi ainoa kompastus, ja kaikki\nolisi kadotettu. Sillä myöskin taalalaiset olisivat lopuksi, jollei\nhylänneet häntä, niin kuitenkin suuttuneet yritykseen, joka näytti\nainoastaan tuovan mukanaan loppumattomia vaivoja, ilman mitään toivoa\nhedelmästä, ja vaaditaanpa silloin tällöin rohkeuden ylläpitämiseksi\njotakin voimakasta tekoa. Kettil-piispa voitti ikäänkuin väkirynnäköllä\nrahvaan mielet. Onnellinen taistelu Harakerin kirkon luona oli\nkaksinkertainen voitto, sillä se lahjoitti hänelle kansan, myöskin\nalussa arvelevain taalalaisten sydämet. Niilo Sture ei vielä ollut\nsaanut tilaisuutta sillä tavalla itseään kunnostaa. Hänen\nvaikutusvoimansa ja arvonsa oli enemmän noiden syvien, mahtavien\nTaalain jokien kaltainen. Se oli virta, joka pienestä lähteestä kasvoi\nja laajeni vähitellen, ilman että sitä huomattiinkaan. Mutta tuo tyynen\nvoiman arvokkaisuus vaati vastapainokseen voimanponnistuksia jopa\nväkivaltaisia murroksiakin, päästäkseen oikeaan valtaansa, niinkuin\nkosken kumiseva pauhu laajalti ympärilleen julistaa ja osoittaa joen\nvastustamatonta voimaa.\n\nHämärä tietoisuus tuosta, sekä välttämättömyys joka tapauksessa olla\nlähempänä päätapauksia, ne juuri saattoivat Niilo Sturen uskaltamaan\ntuota rohkeata marssia keskelle Uplantia, joka ei ollenkaan ollut\nhänelle ystävällinen. Hän turvautui siinä saamainsa tietojen\nluotettavaisuuteen, tietojen, jotka kertoivat, että arkkipiispan\npuoluelaisilla oli kyllin tekemistä läntisessä Mälarlaaksossa, ja hän\ntoivoi saavansa Taalalais-armeijan ytimen luoksensa, siksi kun asiat\nolivat ehtineet kehittyä sille kannalle, että nuo voimat kääntyisivät\nhäntä vastaan.\n\nNiin kulki hän Upsalaa kohti, jonka tuomiokirkon korkea torni jo kaukaa\noli näyttänyt tietä tuohon kaupunkiin, jossa murhapolttajalla ja\npetturilla oli arkkipiispanistuimensa.\n\nKun hän viimein ratsasti kaupunkiin (tämä tapahtui elokuun 31 päivän\nillalla) ja näki arkkipiispan talon, joka seisoi siinä synkkänä ja\npimeänä monine ikkunoineen, katsellen alas häntä ja hänen miehiään, ei\nhän voinut estää ajatuksiaan lentämästä palavaan Penningebybyn. Nyt oli\ntoki koston hetki tullut, ja ikäänkuin teroittaakseen hänen muistiaan\nsanoi Steen Sture, joka sinikeltaisine vöineen ratsasti hänen\nrinnallaan:\n\n\"Haluaisinpa, että arkkipiispa Jöns nyt olisi tuolla... arvelenpa, että\nhän silloin tahtoisi tekemättömäksi sen teon, jonka hän teki viime\nsyksynä!\"\n\nNiilo säpsähti ja vaaleni. Mutta hän sanoi hiljaa ystävälleen:\n\n\"Pahoja ajatuksia liitelee täällä, Steen... älä kutsu niitä\npäivänvaloon... Jumala varjelkoon, ettei mikään alhainen kostotyö\nsiitä, mitä minä yksityisesti olen kärsinyt, tahraisi meidän\ntarkoitustemme muistoa!\"\n\nJa Steen-herra oli vaiti, kun huomasi, kuinka syvästi tuo muisto\nvaikutti hänen ystävänsä mieleen.\n\nMutta arkkipiispan palatsi oli luja paikka tuossa muutoin suojattomassa\nkaupungissa, ja sen tähden asettui Niilo siihen, samalla kun väki\nsijoitettiin ympäri kaupunkia.\n\nVaan iloisia ei olleet ne sanomat, joita Niilo-herra täällä sai kuulla.\nTuskin oli hän tullut arkkipiispan taloon, ennenkuin asepoika ilmoitti,\nettä eräs veranleikkaaja halusi puhutella häntä. Veranleikkaaja tuotiin\nheti sisään. Hän oli pitkä, laiha mies; hänellä oli kalpeat, uurteiset\nkasvot ja tummat läpitunkevat silmät.\n\n\"Antakaa anteeksi, ankara ritari\", alkoi hän, \"mutta koska minä ensi\nhetkestä kun kuulin teistä puhuttavan... ja olen aina ollut kansan\nystävä, niin aina... rupesin teitä rakastamaan, ja koska minä\nsattumalta...\"\n\n\"Asiaan, asiaan, mestari!\" kehoitti Niilo, \"aikani on kallista!\"\n\n\"Jaha, niin katsokaas, asia on niin, että koska olin läheisyydessä,\nniin...\"\n\n\"Niin tulit minun luokseni, ja...\"\n\n\"E-ei, ankara ritari... e-ei, nähkääs minä olin Östanbrossa!\"\n\n\"Ah!\" huudahti Niilo ja katsahti vasta nyt tarkemmin puhujaa. \"No niin,\nmitä sulla on kertomista Östanbrolta?\"\n\nNiilo oli heti Dal-joen yli tultuaan lähettänyt viisikymmentä miestä\nHollingerin johdolla miehittämään tuon mainitun ylikulkupaikan Sag-joen\nyli, osaksi vakoilemista varten, osaksi jos mahdollista kokoamaan\nrahvasta, ja lopuksi saadakseen lujan yhdyssiteen Upsalan ja Brodden\nvälille, joka vielä oli Vesteråsissa.\n\n\"Jaha, nähkääs, tiedot sieltä ovat... niin ne eivät ole juuri iloista\nlaatua.\"\n\nJa hän kertoi jotenkin samaa, kuin Hollinger oli kertonut Ingeborgille.\n\nNiilo Sturen katsanto synkkeni, ja hän kysyi äkkiä:\n\n\"Minne päin herra Eerik Kaarlonpoika kääntyi?\"\n\nMutta siihen kysymykseen ei veranleikkaaja voinut vastata. Hän oli\nkiiruhtanut paikalta pois niin nopeasti kuin oli voinut, ja koska\nonni oli sallinut hänen tavata Niilo-herran, niin oli hän\nhyväntahtoisuudessaan tahtonut antaa hänelle nämä tiedot. Hän aikoi nyt\nasettautua Upsalaan.\n\nKun tuo synkkämielinen ja yksinkertainen veranleikkaaja oli poistunut,\nvaipui Niilo mietteisiin ja tarkasteli itsekseen asemaansa ja\ntoiveitaan vastaan ja myöten, sitä mukaa kuin ne esiintyivät\nhänen mielikuvitukseensa. Hän huomasi täydellisesti asemansa\nvaaranalaisuuden, jos joku voimakas vihollis-armeija täällä tulisi\nhäntä vastaan, ja hän teki itselleen kysymyksen, vetäytyisikö ajoissa\ntakaisin, vai seuraisiko aikomustaan, että mitä tapahtuisikin, täällä\nodottaisi pää-armeijan tuloa ja marssisi suoraan Tukholmaan.\n\nSilloin kuului arkkipiispan palatsin ikkunain alla kulkevain munkkien\njuhlallinen laulu, ja nuo syvät, juhlalliset sävelet valoivat hänen\nsieluunsa ihmeellistä voimaa, samalla kun ne kulettivat hänet mukanaan\ntuonne komeaan temppeliin, jonne munkit suuntasivat kulkuaan. Siellä\ntahtoi hän itsekseen päättää levottomat mietteensä ja Jumalan alttarin\nedessä jättää asiansa hänen huomaansa.\n\nHän pani hatun päähänsä ja meni ulos. Kadut vilisivät väkeä, ja useat\npysähtyivät nähdessään tuon ylevän ritarin, jonka kasvoista loisti\ntyyni ja lempeä vakavuus, ja kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan\nkertoen tietojaan tuosta Taalainmaasta tulleesta ritarista.\n\nMutta munkit kulkivat hitaasti temppelin ovelle, ja ritari seurasi\nheitä.\n\nKirkon sisällä katosi tuo juhlallinen kulkue yhteen sivukuoriin, mutta\nNiilo meni suoraan pääkuorille, jossa Pyhän Eerikin hopea-arkku oli, ja\njossa hänen pyhä lippunsa riippui, ikäänkuin kertomassa, kuinka jalous\nja ylevyys voittaa suurimman voittonsa juuri kuolemassa. Sotalipun\nnäkeminen saattoi ritarin sieluun elävän kuvan pyhimys-kuninkaasta, ja\nkun hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimaa ja lujuutta ja\nmenestystä taistelussaan Ruotsin kunnian ja itsenäisyyden puolesta,\nniin tuntui siltä, kuin pyhä Eerik-kuningas olisi seisonut alttarin\nedessä ja täyttänyt rauhalla ja luottamuksella murheellisen mielen.\n\nSillä välin lähestyivät nopeasti eräiden kannuksilla varustettujen\njalkojen askeleet ja pysähtyivät aivan alttarin lähelle ja kun\nrukoileva ritari nousi ylös ja katsoi taaksensa, seisoi valtionhoitaja,\nherra Eerik Akselinpoika, hänen edessään.\n\n\"Hauskaa tavata, herra Niilo!\" sanoi hän, \"hetket ovat kalliita, ja\nsentähden en ole epäillyt kohdata teitä täällä, varsinkin kun se mitä\nminulla on sanomista, paraiten tapahtuu tällä paikalla, josta kaikki\ntarpeettomat kuulijat ovat kaukana.\"\n\n\"Ja mitä tahdotte, herra Eerik?\"\n\n\"Tahdon avata sydämeni ja puhua kanssanne niinkuin ystävän kanssa, joka\non Ruotsin ensimmäinen ritari...\"\n\n\"Sellaista puhetta olen aina valmis kuuntelemaan\", vastasi Niilo.\n\n\"Mutta sanokaa minulle sitten ensiksi, mikä on ajatuksenne minusta...\nPidättekö minua vihollisenanne?\"\n\n\"Sama kysymys sopisi kai minun oikeastaan tehdä teille... se, joka\ntoimii vastoin Ruotsin parasta, se on viholliseni!\"\n\n\"Ja sitä toivoakseni ei kukaan rehellinen mies koskaan voi minusta\nsanoa! No niin, herra Niilo, siispä on meillä yksi yhteinen lähtökohta,\nkoskapa me kumpikin seisomme samalla perustuksella, ja sen päällä\ntahdon ojentaa teille käteni lujaan liittoon minun ja puoluelaisteni\nvälillä toiselta puolen ja toiselta puolelta teidän...\"\n\nNiin syvä vakavuus oli puhujan koko olennossa, ja hänen sanansakin\nolivat jo itsessään niin tervetulleita Niilolle, että hän hetken oli\nvalmiina uskomaan seisovansa päämaalinsa vieressä, ikäänkuin olisi\nsaatu voitto, niinkuin olisi tapahtunutkin, jos niin paljon voimia\nolisi sulautunut yhdeksi. Mutta ei tarvittu monta sanaa lisää\nvaltionhoitajalta, valaisemaan Niilolle vastakohtaa.\n\n\"Jos me pidämme yhtä puolta\", jatkoi tämä, \"te ja minä ja minun\nveljeni, niin ei mikään voima maailmassa voi meitä vastustaa! Me olemme\nherroina Ruotsissa, ja arkkipiispa ystävineen häviää yhtä helposti,\nkuin veljeni ajoi Eerik Niilonpoikaa Julitan kentän yli...\"\n\nTuo voitto oli uutinen Niilolle, eikä Eerik-herra säästänyt\nkuvausvoimaansa tehdäkseen sen niin suureksi ja ratkaisevaksi kuin\nmahdollista. Kun hän oli lopettanut sen aineen ja uudestaan palasi\npäätarkoitukseensa, nimittäin heidän lähempään yhdistymiseensä\nkeskenänsä lujaksi liitoksi tahi, niinkuin sitä siihen aikaan\nkutsuttiin, veljeydeksi, keskeytti hänet Niilo sanoen:\n\n\"Teidän veljenne voitto ilahuttaa minua suuresti, ja jos on vakava\ntarkoituksenne ruveta liittoon, josta minulle olette puhunut, niin\nsaatte minut siihen taipuvaiseksi, sitä enemmän kun rauha ja lepo on\nsilloin palaava ilman enempiä verenvuodatuksia ja Kaarlo-kuningas voi,\nmilloin hyväkseen näkee, palata valtakuntaansa...\"\n\n\"Kaarlo-kuningas\", nauroi Eerik-herra, \"mitä tarkoitatte, herra Niilo,\nemmekö keskustele tässä vilpittömästi keskenämme?... Sanonpa teille\nsuoraan ajattelevani, ettei Kaarlo-kuningas voi kunnialla kantaa\nRuotsin kruunua, ja sentähden... niin, minä tahdon avata sydämeni\nkokonaan teille, sillä te olette kyllin arvokas kuulemaan syvimmät\najatukseni tästä valtakunnasta ja sen parhaasta... täällä ei voi olla\nmitään kuningasta, kaikkein vähimmin syntyperäistä ruotsalaista!\nMiksi?... kysytte te... Siksi, että täällä on liian paljon mahtavia.\nSyntyperäinen ruotsalainen kuningas on sama kuin alituinen sisällinen\nsota. No niin, ulkomaalaista kuningasta haluan yhtä vähän kuin tekin ja\nkuka muu hyvänsä rehellinen ruotsalainen. Mitä siis on jälellä...?\"\n\nNiilo hämmästyi. Tuo oli samaa puhetta kuin viheriän ritarinkin, ja sen\ntotuudesta oli hän itsekin varmasti vakuutettu, vaikka hän asetti tuon\nvanhan kuninkaan ikäänkuin sopivaksi muuttumiskohdaksi tuohon\nyhteiskuntajärjestykseen. Herra Eerik huomasi, että hänen puheensa\nvaikutti, ja jatkoi sentähden yhä vapaammin:\n\n\"Te ymmärrätte itse, herra Niilo... tahdon hallituksen ilman\nkuningasta, valtionhoitajan lainmukaisella vallalla, mutta ei\nsuuremmalla kuin että hän ja valtakunta välttävät vaarat, jotka\nlähtevät kiihoittuneen kateuden salajuonista, ja nuo sisälliset sodat,\njotka nyt, Jumala paratkoon, uhkaavat rikkiruhjoa kansan ja maan! Enkö\nole oikeassa, herra Niilo, ja jos olen, niin miksi ei annettaisi\npuheesta syntyä todellisuutta, miksi emme yhdistyisi toisiimme?... Minä\ntahdon valtakunnanhoitajana myöntää teille ja veljelleni suuremman\nvallan, kuin mikään kuningas voi teille antaa, niin, miksi ette te\nvoisi olla päällysmiehenä koko maassa täällä pohjoispuolella Mälaria,\nVesterås pääpaikkananne, samalla tavoin kuin veljeni samalla vallalla\nolisi eteläisten läänien päämies, Kalmari pääkaupunkinansa...?\"\n\nJos Eerik-herra olisi pohjaa myöten tuntenut sen miehen, jonka kanssa\nhän nyt keskusteli, ei hän koskaan olisi esittänyt noin loistavia\ntoiveita. Nuo jo itsessään saattoivat ilman muuta Niilo Sturen\nhaluttomaksi, joskin hän alussa näytti kuuntelevan puhetta\nkuningasvallan mahdottomuudesta Ruotsissa niissä oloissa, jotka\nTanskaan yhtyminen oli muodostanut. Nyt hän kiiruhti valaisemaan\nEerik-herraa tämän hairauksesta sekä Niiloon itseensä että rahvaaseen\nnähden..\n\n\"Te olette puhunut suoraan\", sanoi hän, \"ja sentähden saatte myös\nsuoran vastauksen. Kaarlo-kuninkaan puolesta olen minä ja rahvas minun\nmukanani tarttunut aseisiin, ja ainoastaan hänen nimessään voimme\nyhdistyä, herra Eerik!\"\n\nSanat lausuttiin niin täydellisellä tyyneydellä ja samalla niin syvällä\nvakaumuksella, että Eerik-herra huomasi heti mahdottomaksi jokaisen\nyrityksen saada aikaan muutosta.\n\n\"Mutta minä pysyn yhtä lujana päätöksessäni, kuin te omassanne\", oli\nainoa minkä hän lausui.\n\n\"Niinpä joudumme lopuksikin vihollisiksi, herra Eerik!\" vastasi Niilo.\n\n\"Parempi on kuitenkin tyytyä vähempään sovinnolla, kuin pyytää kaikkea\nriidalla!\"\n\nOmituinen hymy levisi nyt Niilo Sturen kasvoille, samalla kun hänen\nkatseestaan loisti puhdas itsetietoinen luottamus, lujan tahdon tuli.\n\n\"Olen tottunut niihin vaaroihin, joita olen kohdannut ja tulen\nkohtaamaan, herra Eerik\", sanoi hän, \"olen vihkinyt itseni kuolemaan,\nmutta kaikki täytyy minun voittaa, koko valtakunnan täytyy yhtyä\nminuun, sillä Ruotsin hajaannus on Ruotsin kuolo... Sentähden ei mikään\nhoukuttele minua vähemmän kuin se, minkä te olette tarjonnut... Minun\ntieni kulkee kuninkaan luo, ja joka ei ole kanssani, se on minua\nvastaan. Tämä on vastaukseni, herra Eerik Akselinpoika!\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, herra Niilo... miekka ratkaiskoon välimme!\"\n\nNäin sanoen lähti Eerik synkkänä pois pääkuorista. Niilo katsoi kauvan\nhänen jälkeensä, kun hän poistui korkeitten holvien kautta, kunnes\nvihdoin pylväsrivit hänet peittivät. Senjälkeen lähti hän myöskin itse\nkirkosta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSinikeltainen sotavyö.\n\n\nYön varjot laskeutuivat arkkipiispa-kaupungin yli, ja\nvähitellen vaikeni siellä melu, jonka nuo monet ratsumiehet ja\ntalonpoikaisarmeijalaiset olivat synnyttäneet. Niilo Sture istui\nyksinään huoneessaan arkkipiispan talossa. Steen Sture, jonka kanssa\nhänellä oli ollut pitkä keskustelu illalla, oli jättänyt hänet, mutta\najatukset, raskaat ja synkät, jotka etupäässä valitsevat yön pimeyden\noikein voidakseen rääkätä ihmis-sydäntä, eivät jättäneet häntä rauhaan.\n\nHän kävi läpi kaiken, mikä tavalla tai toisella koski sitä suurta\npäämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut, sekä valo- että\nvarjopuolet. Mutta kun hän sen oli tehnyt, seurasi toinen\nsarja ajatuksia, jotka kaikki eri tahoilta syöksyivät hänen\nmielikuvitukseensa kysyen: \"oletko pysynyt uskollisena elämäsi työlle?\noletko pitänyt lupauksesi?\" Samalla pakeni uni häntä, ja vielä kauan\nkeskiyön jälkeen istui hän kuunnellen vanhojen muistojensa ja jo aikaa\nsitten mykiksi tulleiden huulien puhetta. Ja samalla levisi hänen\nsieluunsa sanomattoman surumielinen tunnelma, kun hän mietiskeli, mikä\nkohtalo voisi kolhia tuota valoisaa, suloista, lujaa ja rakkaudesta\nlämmintä olentoa, joka oli liittynyt häneen jakaakseen elämän riemut ja\nsurut, — jos hän kaatuisi sodassa. Oi, elon suruja oli hän täysin\nmäärin saanut tuntea... tulisiko koskaan sen riemut hänelle\nkukoistamaan?\n\nJa hän loi katseensa taivaalle, joka loisti häntä vastaan kaikessa\nihanuudessaan, ja hänen silmäyksensä tulkitsi hänen sydämensä rukouksen\nsille, jonka mahtavaan käteen hän uskoi omansa ja Ruotsin kohtalot.\n\nVasta aamun koitteessa hän laskeutui makuutilalleen ja sai nauttia\nparin tunnin lepoa.\n\nHänet herätti asepoika, joka tuli ilmoittamaan, että Erkki oli tullut\ntuoden tärkeitä tietoja mukanaan. Niilo hyppäsi ylös, ja muutaman\nsilmänräpäyksen perästä seisoi tuo uskollinen aseenkantaja hänen\nedessään.\n\n\"Täällä tulee verinen leikki, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan\", sanoi\ntämä, \"vahva ritarijoukko on tulossa kaupunkiin, ja jos ei minulle ole\nväärin ilmoitettu, niin herrat Eerik Kaarlonpoika ja Eerik Niilonpoika\nsitä johtavat.\"\n\nNiilo kuunteli tyynesti ilmoitusta.\n\n\"En ole odottanut kohtausta heidän kanssaan\", lausui hän, \"enkä ole\nvarustautunut sellaiseen taisteluun, mutta saakoot nuo jalot herrat\ntahtonsa täytetyksi... Käske puhaltaa asentoon, Erkki, ja sano\nSteen-herralle, että hän tulisi minun luokseni.\"\n\nErkki lähti, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin torvet ja rummut\nilmoittivat nukkuvalle kaupungille, että jotakin oli tekeillä. Herra\nSteen saapui kohta ja hämmästyksellä kuuli vihollisen odottamattomasta\nmarssista Upsalaa vastaan.\n\n\"Mikä on sinun ajatuksesi\", kysyi hän, \"asetummeko vastaan, vai emme?\"\n\n\"Meidän täytyy taistella!\" vastasi Niilo.\n\n\"Ajattele kuitenkin tuota nuorta, harjaantumatonta väkeä...!\"\n\n\"Vaara onnettomasta taistelusta on pienempi, Steen, kuin jos häpeällä\npakenemme... meidän täytyy käydä Jumalan nimeen, ja minä luotan sinuun,\njos minun aikani olisi tullut.\"\n\nSteen ojensi kätensä vastaukseksi.\n\nSillä välin kokoontuivat armeijassa olevat vuorimiehet arkkipiispan\ntalolle ja tulivat Niilo-herran luo, joka tervehti heitä lämpimästi ja\nkertoi, mitä oli odotettavissa. Nuo koetellut miehet näyttivät ottavan\nasian aivan tyyneesti vastaan, ainoastaan eräs heistä virkkoi, että\nolisi ollut hyvä, jos kotona olevat olisivat ehtineet mukaan, silloin\nolisi tehty leikistä loppu yhdellä kertaa.\n\nSamalla kun tästä keskusteltiin, astui asepoika huoneeseen ilmoittaen,\nettä eräs Briita Steenintyttären palvelija halusi puhutella herra\nNiiloa, ja kun tämä antoi siihen suostumuksensa, tuotiin Briita-rouvan\npalvelija sisään.\n\nHän pyysi rouvansa puolesta lujaa suojelusväkeä hänelle, matkustaakseen\nUpsalan kautta pohjoiseen päin Örbyhyn, jossa hän kohtaisi miehensä,\nherra Kustaa Kaarlonpojan. Oli luonnollista, että Niilo mielellään\nolisi tahtonut täyttää tuon ylhäisen rouvan pyynnön, niin vaikeata kuin\nhänestä olikin kadottaa pienintäkään määrää miehistään, jotka kaikki\ntarvittiin kohta alkavassa taistelussa. Steen, hyvin huomaten tämän ja\nmielellään tahtoen käyttää tilaisuutta tavatakseen äitiänsä, lausui\nsilloin katsovansa parhaimmaksi, että hänen äitinsä jäisi kaupunkiin\nturvaan, siksi kun taistelu olisi suoritettu, ja tämän — siitä oli hän\nvakuutettu — tulisi hän itsekin pitämään parempana, kun saisi tietää,\nmillä kannalla asiat olivat. Ja hän seurasi palvelijaa äitinsä\nkortteeriin.\n\nRouva Briita Steenintytär oli myöhään edellisenä iltana tullut merta\nmyöten kaupunkiin, mukanaan Briita Turentytär ja Ingeborg. Herra Eerik\noli seurueineen noussut vähän etelämpänä maalle, koska hänellä oli\nkiire tavata Niilo-herraa, ja täydellinen tyyneys, joka vallitsi, teki\nsen, että venheet aivan hitaasti kulkivat eteenpäin. Kun he viimeinkin\njoutuivat maalle ja nousivat kaupunkiin, piti Briita-rouva aikaa liian\nmyöhäisenä lähettääkseen sanaa Niilo-herralle. Eikä hän tahtonut\nhäiritä poikaansakaan, vaan päätti odottaa aamua.\n\nHän oli neiti Briitan kanssa eräässä sisähuoneessa, kun Ingeborg, joka\nulommaisessa seisoi ikkunan ääressä, äkkiä jätti sen ja kiiruhti ulos.\nRouva Briita aikoi juuri kysyä, mikä nyt oli hätänä, kun ovi aukeni ja\nhänen poikansa astui kynnyksen yli.\n\nVanha rouva löi kätensä yhteen ja ilo ja ylpeys elähyttivät samalla\nkertaa hänen kasvonpiirteitään, kun hän näki tuon komean ritarin, joka\nseisoi siinä täydessä sota-asussa sinikeltainen vyö olkapäiden yli.\nKypärissä heilui suuri höyhentöyhtö, myöskin sinikeltainen.\n\nNeiti Briita Turentytär punastui kuin ruusu, mutta katsoi sitten niin\nvoitonriemuisena ylös ritariinsa. Nuo värit, mitä muuta merkitsivät ne,\nkuin että hänen rakkautensa pii ritarin onni.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, poikani\", sanoi Briita-rouva ja kiiruhti\nsulkemaan hänet syliinsä, jonka jälkeen hän nauraen lisäsi osoittaen\nsamalla vyöhön, \"arvelenpa noiden värien lumonneen sinut, Steen, koska\nkannat niitä kypärissäsi.\"\n\n\"Niin\", vastasi Steen, \"olette oikeassa, äiti rakas, ne ovat lumonneet\nminut, ne muistuttavat minua auringostani ja taivaastani, niiden\npuolesta tahdon elää ja kuolla.\"\n\nJa Briita-neidin posket lensivät kahta punaisemmiksi ja hänen hymynsä\ntuli kahta suloisemmaksi. Herra Steen astui esiin ja tarttui hänen\nkäteensä, ja myöskin hänen silmänsä loistivat ja huulensa hymyilivät.\n\n\"Te olette varttunut kukoistuksessanne, kaunis neito, siitä kuin\nviimeksi näimme toisemme...!\"\n\n\"Se tapahtui Nyköpingin häissä\", keskeytti Briita-neiti reippaasti.\n\nJa samassa puristi Steen lujasti hänen kättään. Vieressä olevan huoneen\noven takana seisoi Ingeborg ja näki ja kuuli kaikki, kuten hän luuli.\nJa hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin olisivat ne äsken sataneen\nlumen peitossa, ja hänen povensa kohoili niin levottomana, kuin olisi\nelämän kovin myrsky siellä tanssinut kuolontanssiaan. Mutta hän ei\nnähnyt, että ritarin posket myöskin kalpenivat ja tulivat\nlumivalkoisiksi, kun tuo kaunis neito mainitsi Nyköpingin häitä.\nIngeborg kuuli vain hänen vielä kerran sanovan, ja hänestä tuntui, että\nhän huokasi samalla:\n\n\"Niin, keltainen väri ja sininen, ne tulevat seuraamaan minua elämäni\nloppuun saakka!\"\n\nJa mitä hän kuuli ja mitä hän näki — se oli kuitenkin kylliksi\ntodistamaan hänelle hänen kauniin unensa turhuutta. Siinä seisoi tuo\nonnellinen, ylpeä voitonhymy punahuulillaan; tuo jolla todella oli\nritarin rakkaus omanaan. Ja elämän taulu, joka muinoin hänelle hymyili\nihanimmassa väriloistossaan, oli ikäänkuin vaihdettu. Kaikki oli\nautiota, mustaa, pakkasta. Veri jäätyi hänen suonissaan, hänen\nruumiinsa vavahti, hän seisoi ikäänkuin avatussa haudassaan.\n\nSilloin kuului taas torven toitotus ja rummun pärrytys kaupungilta.\nParvi jalkaväkeä marssi ohitse.\n\nJa ritari sinikeltaisine sotavöineen syleili äitiään, puristi\nrakastettunsa kättä ja kiiruhti pois.\n\nAlhaalla kadulla seisoi hänen sotahevosensa. Kuinka kaunis, kuinka\nuljas olikaan tuo nuori ritari, kun hän viskautui satulaan ja vielä\nkerran tervehtien ikkunaan lähti laukkaamaan.\n\nMutta äkkiä hän pysähtyy. Tuon tulisen eläimen täytyy kääntyä takaisin.\nIngeborg vetäytyi säikähtyneenä takaisin. Ritari pysähtyi juuri sen\nikkunan alle, jonka luona hän äsken oli seisonut ja katsellut ritaria,\njonka kasvonpiirteet ilmaisivat nyt mitä kiivainta sisällistä\nliikutusta. Mutta ovi avattiin, ja neiti Briita syöksyi sisään suoraan\nikkunan luo sekä viittasi kädellään ritarille hyvästiksi.\n\nTaas toitottivat torvet ja nyt ratsasti ritari todellakin pois.\n\n\"Hän on ritari, hän\", sanoi neiti Briita, \"niin ihan minun mieleiseni,\neikös hän ole, Ingeborg?\"\n\nIngeborg voi tuskin pidättää kyyneleitä, mutta hän pakoitti itsensä\nvastaamaan, ja tuo iloinen neito, jolla muutoinkaan ei ollut\nmonta ajatusta vaihettaa sen kanssa, jota hän piti voitettuna\nkilpailijattarena, läksi ihastuksensa yltäkylläisyydessä huoneesta.\n\nNyt marssi joukko joukon perästä ikkunan ohi katua pitkin, ja etäältä\nkuului viereisillä kaduilla ratsastavien huovijoukkojen kavioiden\nkapsetta. Ja sotamusiikin pauhu laajensi ajatuspiiriä, niin että kävi\nahtaaksi siellä sisässä matalassa huoneessa. Seinät ikäänkuin\npuristuivat kokoon ja näyttivät tahtovan pusertua yhteen tuon surevan,\nmutta suruissaan ihanan neidon ympärille.\n\nÄkkiä säpsähti hän ja syöksyi ylös. Rohkea ajatus syntyi hänessä. Hän\nkatsoi päättäväisesti ympärilleen.\n\nHuoneessa riippui erilaisia vaatteita, jotka kuuluivat Eerik-herran\nasepojille, jotka herransa käskystä vielä jäivät kaupunkiin\nBriita-rouvan luo, sittenkuin hänen itsensä oli täytynyt lähteä\ntakaisin Tukholmaan. Ingeborg tarkasteli noita pukuja. Ja äkkiä otti\nhän alas yhden ja pukeutui siihen, painoi lakin päähänsä ja kiiruhti\nulos.\n\nHän seisoi hetken epätietoisena, minne kääntyisi, mutta sitten lähti\nhän kulkemaan eteenpäin sille hiekkaharjulle, jolle Kustaa Vaasa\nsittemmin rakensi Upsalan linnan, ja josta hänellä oli laaja näköala\nallansa olevan kentän yli. Siellä täällä kasvoi muutamia pensaita, ja\nerään sellaisen luonnollisen suojan taakse hän asettautui.\n\nVihollisten armeija, joka oli paljon lukuisampi ja voimakkaampi kuin\nNiilo Sturen, oli jo tulossa. Ensimmäisinä tulivat ratsumiehet pitkässä\nrivissä, ja kun aurinko paistoi noille kiiltäville haarniskoille,\nnäytti kuin olisi hopeainen virta vierinyt kentän yli. Heidän takanaan\nseurasi talonpoikaisjoukko, jonka arkkipiispan puoluelaiset olivat\nonnistuneet saamaan mukaansa, ja keihäät kulkivat kuin liikkuva metsä\nheti hopea-virran perässä. Kaikki tuo siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin.\nVoi selvästi eroittaa nuo uljaat ritarit Vasa- ja Oxenstjerna-kilvillä,\nkun he ratsastivat ratsujoukon edessä, yksi kullakin sivustalla.\nErittäinkin huomattiin herra Eerik Kaarlonpoika ylväästä käytöksestään\nja taistelija-muodostaan.\n\nMutta nyt tuli näkyviin Niilo Sturen talonpoikais-armeija. Pitkä rivi\nkeihäänkärkiä kiemurteli esiin, ja jouduttuaan rintamaan alkoi se\nhiljaa liikkua eteenpäin. Etunenässä ratsasti korkeakasvuinen ritari,\njonka höyhentupsu oli musta ja valkoinen. Se oli herra Niilo Sture\nitse, ainoastaan muutamain ratsastajien ympäröimänä. Ja nyt tuli heti\neloa hiljaa eteenpäin kulkevaan vihollisarmeijaan. Herra Eerik\nKaarlonpoika heilutti miekkaansa; se loisti kuin päivänsäde hänen\nkädessään, ja nyt alkoi ratina ja töminä ratsurivin hyökätessä. Näytti\nkuin suuri meri olisi heittänyt mahtavan aallon maan yli. Se vyöryi\neteenpäin tuulenpuuskana, leveänä ja joustavana, ja joka silmänräpäys\nodotti näkevänsä vaahdon pursuavan esiin, vaikka tosin veripunaisena\nvalkoisen asemasta.\n\nSilloin kajahtivat äkkiä torventoitotukset Niilo Sturen\ntalonpoikaisjoukon takaa, ja sinikeltaisella sotavyöllä varustettu\nritari syöksyi esiin ratsujoukon kanssa. Hän pyörähti hyvin\njärjestetyssä liikkeessä jalkaväen sivustan ympäri, hajoitti joukkonsa\nrivistöksi, nopeasti mutta tyynesti ja varmasti, ikäänkuin ojennettu\nkäsivarsi puristaa kokoon lihaksiaan voimakkaaseen lyöntiin, ja sitten\nsoittivat torvet taas hyökkäykseen.\n\nOn sanottu, että Vasa-kilven ritari tuon nähdessään pidätti hevostaan,\nja että koko vihollis-armeija oli hetken aivan liikkumatta, ikäänkuin\nolisi Niilo Sturen ratsujoukko noussut maasta ja saattanut\nviholliset kauhun valtaan. Nähtiin Vasa-ritarin nopeasti kiiruhtavan\nOxenstjerna-ritarin luo. Mutta silmänräpäyksen kuluttua puhallettiin\nhyökkäykseen, myöskin heidän puoleltaan, ja melskeellä ja pauhulla\nsyöksyivät ratsujoukot toisiaan vastaan.\n\nIngeborg voi tuskin hengittää siinä seisoessaan ja katsoessaan tuota\nkauheaa ja kuitenkin viehättävää näkyä. Hänen silmänsä seurasivat\nmuuttumattomalla tarkkaavaisuudella sinikeltaista höyhentöyhtöä, joka\nvähän väliä joutui säkenöivien säiläin peittoon. Se oli jännittävä\nkilpataistelu, jossa ei hän eikä kukaan muukaan kaunis neito ollut\njakava voittajan palkintoa, vaan Ruotsin kansa, jolla myöskin samalla\noli taistelun tuomio huostassaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja\nhartaampaa rukousta on tuskin ollut, kuin nyt hänen rukouksensa Ruotsin\npuolesta taistelevain onneksi ja menestykseksi.\n\nPian sen jälkeen kohtasivat myöskin jalkaväet toisensa ja sotahuudot\nkohosivat pilviin.\n\nÄkkiä peittivät häneltä näköalan kaksi miestä, jotka tulivat käyden ja\nasettuivat vähän matkaa sen suojan eteen, jonka takana Ingeborg seisoi\npiilossa. Toinen oli mustiin puettu, toinen kantoi talonpoikais-pukua.\nEdellinen oli ylenpaltisesti laiha, ja hänellä oli synkät,\nvaaleankeltaiset kasvot; jälkimmäisen katse oli kavala ja vaaniva,\nmutta hän oli olennoltaan ja käytökseltään sotilaan tapainen.\n\nHe keskustelivat hartaasti keskenään, mutta Ingeborg ei kiintynyt\nalussa siihen, ennenkuin hänen korviinsa kuului Sturen nimi. Silloin\najatukset poistuivat kaukaisen taistelun melskeestä, ja hän alkoi ilman\nmuuta tarkkaavasti kuunnella mitä noilla miehillä olisi sanomista.\n\n\"Vähän tunnemme toisiamme\", sanoi mies talonpoikaispuvussa, \"mutta ne,\njoilla on samat vihamiehet, tavallisesti tulevat helposti hyviksi\ntovereiksi.\"\n\nLaiha mies nyökkäsi siihen äänettömän myöntymyksensä.\n\n\"Jos sinun työsi tarvitsee hyvää kättä\", jatkoi talonpoika, \"niin voit\nluottaa minuun!\"\n\n\"Sellaista voisi tapahtua!\" vastasi mustiin puettu. \"Ja lahjoilla ja\nvastalahjoilla kestää ystävyys kauvimmin... Mikä on sinun ammattisi?\"\n\n\"Olen veranleikkaaja... mestari Luukas on nimeni, ja oli minulla eilen\nonni päästä tuon ritarin puheille, tuon, jolla on värinään musta ja\nvalkoinen... arvelempa, että mitä minulla oli sanomista, oli jonkin\narvoista noin ystäväin kesken.\"\n\nTalonpoika silmäili tutkivasti ja läpitunkevasti tuota hoikkaa\nmiestä, joka puhui niin nöyrästi ja kokonaisuudessaan näytti niin\nyksinkertaiselta, vaikka hänen katseensa tuntui luonostaan olevan\nterävä kuin tikarin kärki. Tutkisteleminen näytti tuottavan jotakin\ntyydytystä, joko sitten on niin, että yhtäläisillä luonteilla on\nsisällinen sukulaisuus, joka heti ja ikäänkuin vaistomaisesti saattaa\nheidät tuntemaan toistensa arvon ja todellisen arvokkaisuuden, tahi\nsitten oli puhujan kasvoissa joku piirre, joka ei alistunut otetun ja\nmuutoin hyvästi teeskennellyn yksinkertaisuuden alle, ja siten juorusi\nsen, minkä piti olla salassa. Hymy levisi talonpojan huulille, kun hän\nsanoi:\n\n\"Seis, mestari Luukas, koskapa sen pitää nyt niin olla, mutta muutoin\nluulen, ettemme tänään ensi kertaa näe toisiamme... no, no, nimi voi\nolla samanlainen kuin pukukin, kun muutetaan virkaa, muutetaan\nnuttukin, se nyt on semmoinen asia, joka ei koske minuun... Mutta ellen\nole nähnyt teidän seuraavan rouva Briitaa Hammarstadissa hänen\naseenkantajanaan, niin en paljon tahdo antaa terävistä silmistäni. Hei,\nvanha poika, elä ole tuosta pahoillasi... täällä odottaa meitä työ,\njossa toinen voi tulla avuksi hyvälle ystävälleen!\"\n\n\"Kaikkein pyhimysten nimessä, kuinka jumalattomasti te puhutte, hyvä\nmies\", virkkoi veranleikkaaja ja näytti olevan kovin hädissänsä, \"en\nole eläissäni käsissäni pidellyt muuta kuin saksia ja partaveistä...\nen, pyhimysten nimessä, en ole... Mutta siinä olette oikeassa, että\ntäällä odottaa työ, ainakin minua...\"\n\nTalonpoika mumisi jotakin partaansa ja katsoi kavalasti\nveranleikkaajaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"kyllä nyt olet\nkynsissäni, sinä vanha kettu, niin paljon kuin yritätkin kiekkua!\"\nÄäneensä lausui hän:\n\n\"Miehen muoto voi pettää, siinä olette oikeassa, mestari Luukas... ja\nminä, joka olen pannut merkille tuon mustan-valkoisen tuolla, minä en\nvoi teitä vahingoittaa, jos sanon hänelle, kenen luulen teidän\nolevan... se on hyvä, mestari, hyvin hyvä!\"\n\nMestari Luukas rykäsi, nähtävästi hämillään, ja hänen nöyrästä\nliehakoivasta hymyilystään, kun hän vastasi tuohon puheeseen, voi niin\nteräväsilmäinen tarkastelija ja ihmistuntija, kuin talonpoika näytti\nolevan, hyvästi huomata että tuo itsensä ilmaissut puuhasi poistua\nvaarasta tahi tahtoi olla tarpeettomasti härnäämättä sitä, joka oli\nkatsonut hänen lävitsensä ja piti hänen kohtaloaan käsissään.\n\n\"Vahingoittaa minua!\" ryki hän, \"tietysti ei, mies hyvä, ei tietysti,\nolen kyllä voittava tuon ankaran ritarin luottamuksen... mutta kukas te\nsitten olette, joka olette niin hyvissä kirjoissa Niilo-herran luona ja\nannatte hänen riehua miekkoineen olematta hänen sivullaan?\"\n\nNyt sattuivat molempien miesten katseet yhteen. Kenties he näkivät\ntoistensa läpi. Kuitenkin näytti talonpoika olevan tai ainakin luuli\nolevansa voitolla. Hän räpytteli kavaloita, läpitunkevia silmiään ja\nsanoi ilkeästi hymyillen:\n\n\"Minä kulen omaa polkuani, mestari, ja kenties olen sillä tavoin\nhyödyllisempi, kuin jos nyt kulkisin ritarin vierellä... Mutta koska\nnyt tiemme ovat sattuneet yhteen, niin voi tapahtua, että minä\ntarvitsen teidän apuanne, samoinkuin te minun, ja sillä hyvä, mestari.\nKatsokaas\", hän keskeytti ja katsoi ulos kentälle ja metsään, joka\nvähän matkan päässä teki kulman eteenpäin, \"katsokaas mestari...\narvelenpa, että tanssi tekee nyt käännöksen meitä kohden!\"\n\nNiin olikin. Osa vihollisen ratsuväkeä laukkasi ohjakset höllällä\npitkin metsänrintaa. Heitä ankarasti ahdisti ritari, jolla oli\nsinikeltainen vyö, muutamain miesten kanssa, joiden luku joka\nsilmänräpäys väheni, kun heidän hevosensa eivät kestävyydessä ja\nnopeudessa voineet kilpailla ritarin hevosen kanssa.\n\nOli kaunista nähdä tuon uljaan ritarin korkealla kohotetuin miekoin\nsalamana kiitävän kentän yli. Ingeborg seisoi sykkivin sydämin ja\nkyynelsilmin; hän ei voinut ottaa niitä pois sankarista, vaikka\nhenkensä olisi mennyt. Sellaiseksi, juuri sellaiseksi oli hän uneksinut\nritarinsa taistelussa synnyinmaansa puolesta. Kuinka onnellinen olikaan\nse neito, joka oli voittanut hänen rakkautensa, ja kuinka hyvin hän\nansaitsikin ylevämielisen naisen rakkautta.\n\nMyöskin nuo molemmat miehet seisoivat tavallaan ihastuksissaan\nkatsellessaan ritaria, jota ainakaan toinen heistä ei tuntenut,\nennenkuin ritarin liikuttaessa kättään kolmella lumpeenlehdellä\nvarustettu kilpi tuli näkyviin.\n\n\"Kautta Luojan!... arvelenpa että se on herra Steen!\" huudahti hän\nsilloin ja veranleikkaaja nyökkäsi myöntäen.\n\n\"Tuo ratsastus ei kuitenkaan näytä olevan hyväksi ei hänelle itselleen\neikä herra Niilolle!\" jatkoi talonpoika ja katsoi päätään kääntämättä\nkentälle, jossa ritari nyt melkein yksinään ajoi koko vihollislaumaa\nedellään.\n\nOli helppo siitä paikasta, jolla nuo molemmat miehet seisoivat,\narvostella sitä vaaraa, joka täällä odotti tuota rohkeata ritaria.\nSillä metsän toisella puolella tuli kiivaassa marssissa joukko\njalkaväkeä, jonka keihäänkäret kimaltelivat tummanvihreätä hongikkoa\nvasten. Mutta vaara ei tässä uhannut ainoastaan itseään herra Steeniä,\n— hänen kaatumisensa, joko hän sitten kuolisi tahi joutuisi vangiksi,\nvaikuttaisi vahingollisesti koko Niilo Sturen taistelurintamaan, joka\noli lavealle levennetty ja sentähden helppo katkaista. Niilo itse ei\nvoinut olla enemmässä kuin yhdessä paikassa, ja kaikki kävi päinsä,\nniin kauan kuin vaara oli suurin siellä, missä hänkin oli, mutta kun se\nkasvoi ja tuli yhtä suureksi monessa paikassa, silloin tarvittiin\nkaikkialla enemmän kokeneita miehiä kuin nyt oli mukana.\n\nJuuri nyt suunnattiin hyvin järjestetty hyökkäys taistelurintaman\nkeskukseen. Nähtiin Niilo Sturen kiiruhtavan sinne oikealta sivustalta.\nHänen katseensa lensi nopeasti yli sotakentän, ja hän lähetti luotaan\nerään aseenkantajan, joka kantoi hänen omia värejään.\n\nAseenkantaja kiiti, niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti,\nvasemmalle sivustalle. Epäilemättä oli hänellä vietävä jokin käsky\nherra Steenille, jonka höyhentöyhtö vielä oli näkyvissä sillä puolen\nmetsän muodostamaa kiilaa.\n\n\"Jos mies ehtii perille\", mutisi talonpoika äänellä, joka ilmaisi\npäinvastaista toivoa, \"niin on ritari pelastettu...\"\n\n\"Se on nuori Juhana Maununpoika\", selitti yksinkertainen\nveranleikkaaja, \"Neriken laamannin poika.\"\n\n\"Luulenpa että se on itse paholainen!\" vastasi talonpoika hampaittensa\nvälistä.\n\nIngeborg seisoi kädet ristissä ja uskalsi tuskin hengittää. Koko hänen\nsielunsa oli sinikeltaisen vyön ritarissa ja tuossa reippaassa\naseenkantajassa, joka vei pelastuksen hänelle, jos pääsisi perille.\n\nMutta aseenkantaja ei päässyt perille. Juuri kun hän ratsasti täyttä\nkarkua, lenti nuoli sattuen hänen olkapäähänsä. Nähtiin hänen horjuvan\nsatulassa, mutta silmänräpäyksen kuluttua kohotti hän taas lyhyen\nmiekkansa ja eteenpäin kiiti hän, jos mahdollista entistä nopeammin.\nVihollisen jousimies varmaankin aavisti aseenkantajan nopean\nratsastuksen tärkeyden, sillä uusi nuoli lensi kohta ja vaikutti\ntehokkaammin. Nuorukainen horjui satulassaan, hänen vaaleat kiharansa\naaltoilivat vielä hetkisen tuulessa, mutta sitten vaipui hän alas, ja\nraju juoksija, jonka verinen kylki osoitti, että siihenkin oli\nsattunut, laahasi hänen kutrejaan tomussa.\n\nEpätoivon huudahdus pääsi Ingeborgilta, ja hän vaipui polvilleen. Nuo\nmolemmat miehet olisivat epäilemättä huomannut hänet, jollei nyt\nlähestyvän taistelun ratkaisu olisi kokonaan vetänyt heidän huomiotaan\npuoleensa.\n\nHerra Steen oli ehtinyt metsänrinnan sivu, ja siinä istuivat nuo äsken\nniin kiivaasti pakenevat keihäät tanassa rauhassa odottaen hänen\nhyökkäystään, samalla kun jalkaväki teki käännöksen ja piiritti hänet\nkaikilta puolilta. Lyhyt taistelu seurasi, miekat välkkyivät auringon\npaisteessa, kuolettavia iskuja annettiin, mutta loppu oli selvä. Kohta\nvaipui tuo ylväs höyhentöyhtö alas jalkaväen sekaan. Eräs uusi\nratsastaja, mutta vihollisten puolelta, tuli samassa täyttä laukkaa\npaikalle, ja muutaman silmänräpäyksen perästä nähtiin koko tuon\nvihollis-osaston kääntyvän avoimelle kentälle, jossa juuri parhaillaan\nherra Eerik Kaarlonpoika oli läpimurtamassa Niilo Sturen keskustaa.\n\nIngeborgin silmissä kaikki musteni. Hän vaipui alas maahan tajutonna\nsiitä kauheasta mielenjännityksestä, jossa oli ollut. Mutta kauvan ei\nhänen tunnottomuuttaan kestänyt. Kun hän sitten levollisempina aikoina\nmietiskeli kaikkea, mitä täällä oli tapahtunut, ja kuinka hänellä oli\nrohkeutta ja voimaa uskaltaa ja toimeenpanna se, mitä hän täällä\nuskalsi ja todellakin toimeenpani, vaaleni hän vieläkin ja hänen\nsydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä. Mistä hän sai voimansa, sitä hän\nei voinut käsittää, mutta hän kiitti sydämessään hartaasti Jumalaa ja\nJumalan äitiä.\n\nKun hän taas avasi silmänsä oli hän yksinään. Taistelu oli siirtynyt\ntoisaalle, kauvas hänestä, mutta vielä taisteltiin, kenenkään voimatta\nsanoa, kuka lopuksikin saisi voiton. Niin viisaasti oli Niilo Sture\nosannut järjestää harjaantumattomat joukkonsa, ja sellainen rakkaus\nhäneen paloi niissä.\n\nMutta tuota ei Ingeborg tällä hetkellä katsellut. Hänen silmänsä\nsiirtyivät siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt tuon sinikeltaisen\nhöyhentöyhdön vaipuvan maahan. Siellä, aina metsään saakka oli kaikki\nhiljaista. Ainoastaan kuolleet, jotka viruivat siellä täällä\ntaistelukentällä, ilmoittivat kuinka kuuma taistelu täälläkin oli\nollut. Vähitellen, aina sen mukaan, kuin hän tunsi voimansa ja\nelämänlämpönsä palautuvan, kulki hän askel askeleelta eteenpäin pois\ntuosta suojelevasta pensasaidasta hiekkaharjua pitkin. Siellä voi hän\nparemmin tarkastaa seutua.\n\nHän pysähtyy, nojautuu eteenpäin, silmä laajenee, katse teroittuu.\nJotakin liikkuu juuri metsänrinteessä.\n\nHän näkee selvästi kaksi miestä, jotka kantavat yhtä kaatunutta. He\novat juuri katoamaisillaan metsän ensimmäisten puiden taakse. Mutta\nvielä näkee hän tuon sinikeltaisen olkavyön laahaavan maata\nhetuleillaan. Ja kantajat tunsi hän aivan hyvin. Ne olivat talonpoika\nja tuo yksinkertainen veranleikkaaja.\n\nNopeasti riensi hän nyt pitkin hiekkaharjua kentälle ja sen yli metsää\nkohti. Hänellä oli jokin epämääräinen aavistus siitä, että jokin vaara\nvieläkin oli uhkaamassa, ja samassa määrässä kuin hänen muistiinsa\njuohtui noiden miesten hämärät puheet, tuli hänen aavistuksensa\nvarmuudeksi. Hän piti varmana, että ritari vielä eli, koskapa he\nkantoivat häntä pois, mutta että heidän tarkoituksensa siinä ei ollut\nhyvä vaan huono, sen tajusi hän yhtä selvästi, kun hän mietti sitä\nvihaista tapaa, jolla talonpoika oli puhunut Steen-herran\npelastumisesta Juhana Maununpojan kautta. Mutta jos he niinmuodoin\nolivat Steenin vihamiehiä, niin olivat he vihollisia jokaiselle, joka\nkoetti häntä pelastaa.\n\nKaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, samalla kun hän\nkiiruhti eteenpäin kentän mättäiden lomitse ja lähestyi metsää, johon\nmiehet olivat kadonneet. Mutta kuta suuremmaksi hänen pelkonsa tuli\nsiitä kohtalosta, joka odotti Steen-herraa, sitä lujemmaksi tuli\nhänessä päätös huolehtia hänen puolestaan ja pelastaa hänet tai sitten\nitsekin kuolla.\n\nSiten hiipi hän metsään. Ei viipynyt kauan, kun hän jo huomasi nuo\nmolemmat miehet, ja nyt käytti hän kaikki voimansa lyhentääkseen heidän\nhuomaamattaan välimatkaa itsensä ja heidän välillä. Tämä onnistuikin.\nHän tavotti heidät ja seurasi heitä sitten ikäänkuin varjona puulta\npuuhun. He kävelivät nopeammin kuin olisi voinut luullakkaan raskaasta\ntaakasta päättäen, mutta aivan ääneti. Kun he niin olivat pari tuntia\nkulkeneet, alkoi metsä harventua ja vähän matkan päästä kuului virran\ntyyni ja yksitoikkoinen kohina. Silloin ehdoitti talonpoika, että he\nlaskisivat ritarin maahan ja sen he tekivätkin.\n\n\"Mene nyt rannalle, mestari\", sanoi hän sitten veranleikkaajalle, \"ja\nhuuda lautturi Mattia meitä yli viemään.\"\n\n\"Minne tahdotte hänet sitten viedä?\" kysyi Luukas mestari.\n\n\"Sen olen sanova, mutta kiiruhtakaa nyt rannalle, sillä ritari\ntarvitsee parempaa vuodetta, kuin nämä pölkyt ja kivet!\"\n\nVeranleikkaaja meni, ja Ingeborg näki ihmeekseen, että talonpoika\nkoetti tehdä tilaa haavoittuneelle ritarille niin mukavaksi kuin\nmahdollista. Hetken kuluttua palasi mestari.\n\n\"Kaikki on valmista\", sanoi hän, \"vene on rannalla ja varma soutaja...\nsen pyysi lautturi Matti minun sanoa.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi talonpoika, mutta lisäsi iskien raukeat silmänsä\nveranleikkaajaan: \"Nyt voitte tehdä ritarille hyvän palveluksen,\nmestari Luukas... Herra Niilo on kai nykyään Upsalassa.\"\n\n\"Herra Niilo...? Herra Niilo Sture?\"\n\n\"Ei mitään tarpeettomia kysymyksiä, mestari, aika rientää, ja ritari\nhaluaa hartaasti tavata ystäväänsä... Sentähden mene kiiruusti takaisin\nkaupunkiin, pyydä ritaria kiiruhtamaan, jos hän vielä haluaa vaihtaa\nsanan tai kaksi ystävänsä kanssa, niin kauvan kuin tämä on vielä\nelossa, sillä niinkuin itse olette sanonut, pitää vieläkin yhden ihmeen\ntapahtua, ennenkuin tämä mies milloinkaan enää istuu hevosen selässä.\"\n\nMies puhui ikäänkuin riemuiten, vaikka se tuossa synkässä metsässä\nkuuluikin kamalalta. Veranleikkaaja viipyi vielä. Ettei tämä ollut\noikeastaan halukas palvelemaan tuota synkkää ja voimakasta talonpoikaa,\nsen voi Ingeborg huomata, sekä siitä vastahakoisuudesta, jota hän\nrantaan mennessään osotti, että niistä sanoista, jotka hän oli lausunut\nkaupungin viereiseltä hietaharjulla, josta he katselivat taistelua.\nEpäilemättä oli hänellä erikoiset tarkoituksensa. Hän oli suostuvainen\nkulkemaan toisen asioilla ainoastaan siinä määrin, kuin ne eivät\nvastustaneet hänen omia tarkoituksiaan.\n\n\"Niinkuin sanotte\", lausui hän nyt talonpojan puheeseen, \"näyttää\npimeältä, kuinka onkaan käyvä ritariraukalle...\"\n\n\"Pimeältä?\" huudahti talonpoika kiivaasti. \"Jumalan kalliin veren\nkautta, tämä ritari ei ole koskaan enää näkevä päivän valkeutta, kun\ntämä päivä on päättynyt!... Tietäkää se, mestari Luukas! — ja jos nyt\ntahdotte tehdä ritarille sen palveluksen, jota olen teiltä hänen\npuolestaan pyytänyt, niin on hyvä, jollette... niin pyydän sitä\njoltakin toiselta; löytyneehän täällä Flottsundissa joku, joka voi\nratsastaa arkkipiispan talolle tahi sinne, missä herra Niilo tänä\niltana on löydettävissä, nopeammin kuin teidän hämähäkin jalkanne\nvoivat teidät kulettaa...\"\n\n\"Kummalliselta näyttää minusta kuitenkin\", uskalsi veranleikkaaja\nväittää vastaan, \"se ettemme yhtähyvin kantaneet ritaria ilman muuta\nkaupunkiin. Lyhempi tie olisi se ollut, kuin tämä kiertely metsän\nhalki.\"\n\n\"Syö munia!\" karjasi talonpoika ja näkyi tahtovan kääntää kaikki\nleikiksi, \"mestari Luukas, te ette ajattele enempää, kuin hevonen\nruokaa hakiessaan...! Jos herra Niilo olisikin hävinnyt taistelussa,\nniin olisimmeko silloin kantaneet ritarin vihollistensa keskelle...\nhä!\"\n\n\"Ja jos niin onnettomasti olisi käynyt, josta Jumala varjelkoon... niin\ntahdotte te siis, että etsisin Niilo-herran käsiini mistä hyvänsä?\"\n\n\"Niin, mestari, sitä tahdon!\"\n\n\"Hm!\"\n\nVeranleikkaaja näytti arvelevan itsekseen, ja jokainen kuluva\nsilmänräpäys lisäsi kauheasti sitä levottomuutta, joka Ingeborgia\nvallitsi. Hän tuskin uskalsi hengittää, siinä tuuhean kuusen takana\nkätkettynä seistessään. Mitä tuo tyhmännäköinen mutta samalla\nviekassilmäinen mies itsekseen tuumaili, siitä Ingeborg ei voinut\nselville päästä. Ainoastaan sen näki hän selvästi, että se oli jotakin\nhänelle itselleen erittäin tärkeää, sillä muussa tapauksessa ei hän\nsilmänräpäystäkään olisi arvellut saattaa sanaa kuolevalta\nritariraukalta hänen uskotulle ystävälleen.\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän vihdoin, \"minä menen, mutta kuinka saan herra Niilon\nuskomaan, että tuon sanan tältä ritarilta? Niin paljon hän ei minua\ntunne, että lähtisi juoksemaan ainoastaan sanojeni perusteella, etenkin\nniin uskomattomassa asiassa, kuin tämä.\"\n\nHänen vielä puhuessaan, veti talonpoika esiin puukkonsa ja leikkasi\npoikki sinikeltaisen olkavyön, veti sen varovasti maassa makaavan\nritarin alta ja antoi sen veranleikkaajalle.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän, \"on todistus sanoillenne, arvelen minä. Tämän\nolkavyön tuntee Niilo-herra hyvin, ja...\"\n\nHän keskeytti hetkeksi, vielä kerran nopeasti miettiäkseen läpi sen\nsuunnitelman, jonka oli varmaankin metsän läpi kulkiessaan tehnyt,\nsitten kun ensimmäinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, silloin kun hän\nnäki ritarin sortuvan ylivoiman edessä, ja kun taistelun kulku jätti\nhänet niin turvattomana kohtalon omaksi.\n\n\"Tänne rannalle saatte tuoda Niilon\", lisäsi hän sitten, \"on\ntarpeetonta hänen tulla komeudella ja loistolla, minä tunnen herra\nSteenin jo vanhastaan ja tahdon hoitaa häntä oman mieleni mukaan.\nTäällä on Niilo-herraa vastassa luotettava mies, joka on johdattava\nhänet mökkiini!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua, mestari Luukas?\"\n\n\"Luulenpa ymmärtäneeni, mies hyväni!\" vastasi veranleikkaaja,\n\"Niilo-herran pitää tulla yksinään.\"\n\n\"Hm!\" mumisi talonpoika ja lisäsi hetken mietittyään: \"oli aika,\njolloin olin mahtavampi, kuin nyt näyttää; kuitenkin arvelen vieläkin\nolevani kylliksi mahtava ollakseni teille avuksi, jos hätä teitä kerran\nahdistaisi ja te tarvitsisitte ystävän kättä avuksenne. Silloin\ntarvitsette sanoa vain sanan Flottsundin lautturille, ja apu on tuleva.\nMutta kauvempaa, kuin kaksi tuntia keskiyön jälkeen en minä odota. Jos\nNiilo-herra tulee senjälkeen, niin on jo myöhäistä!\"\n\n\"Voi sattua niinkin, ja kiitänpä teitä lupauksestanne... Tarkoitan\ntietysti, ettei ritari anna odottaa itseänsä!\"\n\nNyt vihdoinkin lähti veranleikkaaja. Talonpoika seisoi kauan ja\nkuunteli hänen askeleitaan, ja kun niitä ei enää voinut kuulla,\nkatsahti hän ritariin, arveli hetken ja lähti sitten kiiruusti rantaan.\n\nIngeborg ei voinut vastustaa haluaan, vaan hiipi kuolonunessa makaavan\nritarin luo. Tämä makasi aivan liikkumatta, mutta kiiltävän kypärin\nristikon läpi kuuli hän kuitenkin raskasta hengitystä. Hän laskeutui\nalas ja siirsi vapisevin käsin kypäriristikon syrjään, ja siinä näki\nhän ritarinsa kasvot kauniimpina, niin arveli hän, kuin koskaan ennen,\nvaikka ne olivatkin kuolonkalpeat.\n\n\"Steen, Steen!\" kuiskasi hän ja hänen katseensa ikäänkuin imeytyi\nkuolevan silmiin.\n\nVoi, hän olisi tahtonut antaa henkensä, jos sillä olisi voinut pelastaa\ntuon rakkaan, rakkaan ritarinsa. Mutta tämä makasi jäykkänä ja kylmänä,\nei yksikään lihas värähdellyt hänen kasvoissaan. Mutta Ingeborg ei\ntuota huomannut, vaan puhutteli häntä, ikäänkuin hän olisi kuullut\nhänen sanansa.\n\n\"Hyvä ystävä, joka sinua rakastaa, on luonasi, Steen!\" sanoi hän, ja\nkyyneleet valuivat virtanaan ja ikäänkuin helmisateena lankesivat\ntaistelijan päälle. \"Ole turvassa, ole rauhassa, Jumalan äiti on\nauttava... niin, Jumalan äiti ja pyhä Eerik-kuningas!\"\n\nOlikohan se puiden latvojen takaa nousevan kuun leikkiä, vai tuulen\nhuminako sai hänet näkemään sitä, mitä hän itse asiassa ei nähnyt —\nmutta ritarin huulethan vetäytyivät hymyyn? Kuulikohan hän nuo sanat,\njotka puhtain ja alttiiksi antavaisin rakkaus maailmassa kuiskasi,\ntunsikohan hän äänen, joka puhui? — Ingeborg ei sitä tiennyt, mutta\nsiinä jännityksessä, jossa hän oli, uskoi hän sen.\n\n\"Tännepäin Matti!... Tänä yönä on herrani arkkipiispa saava paremman\nsaaliin, kuin hän koskaan on uneksinutkaan!\"\n\nTalonpoika sieltä nyt palasi ja kilpaa kuun säteiden kanssa pakeni\nIngeborg metsän pimeyteen.\n\nHeti sen perästä tulivat molemmat miehet paikalle, jossa ritari makasi,\nnostivat hänet hiljaa ylös ja kantoivat hänet alas rannalle.\n\n\"Olisi syytä minun seurata sinua, Sigge\", sanoi lautturi Matti,\nsittenkun ritari oli laskettu veneeseen.\n\n\"Ei!\" sanoi talonpoika jäykästi. \"Kun ritari tulee, on sinun tehtävä,\nniinkuin olen sanonut... Veranleikkaaja on viekas kettu, mutta minua\nhän ei petä. Minä olen päättänyt nähdä tänä yönä Niilo Sturen\nsydänveren, ja voi, jos hän pääsee kynsistäni!\"\n\nHän hyppäsi veneeseen, joka alkoi hiljalleen kulkea virran mukana.\n\nIngeborg seisoi rannalla, voimatta sillä hetkellä keksiä mitään keinoa\nrakastettunsa pelastamiseksi tuon kauhean miehen vallasta, jonka hän\nnyt tiesi olevan arkkipiispan joukkoa. Ja levottomuus ja tuska yhä vain\nkiihtyivät kun hän kuuli, että kaikki oli vain juonta, joka koski\nNiilo-herraa, ja että Steeniä käytettiin syöttinä houkuttelemaan häntä\npyydykseen. Kauhea oli tuo havainto, jonka hän nyt teki. Vilunväreet\nkulkivat hänen ruumiissaan, ja hänen ajatuksensa silmänräpäykseksi\nseisattuivat näin paljon pirullista ilkeyttä huomatessaan.\n\nYksi asia oli hänellä selvänä ja selvisi yhä enemmän sitä myöten kun\najatukset taas pääsivät liikkeelle, — se oli, että hänen läsnäolonsa\noli ainoa mahdollisuus, joka voisi pelastaa niin hyvin herra Niilon\nkuin hänen oman ritarinsakin. Ja tämä ajatus valtasi hänet kokonaan,\nniinkuin merkki ylhäältä. Hän ikäänkuin vihki itsensä pyhään tehtävään,\njonka tahtoi suorittaa, tahi sitten kuolla.\n\nMutta ensimäisenä ehtona oli pitää poiskiitävää venettä silmällä ja\nmennä yli toiselle rannalle. Mutta se ei ollut mikään helppo asia,\nsillä hän ei voinut kääntyä murhamiehen uskotun puoleen, ja ilman häntä\nei ollut mitään mahdollisuutta mennä joen yli. Ja jokaisen kuluvan\nsilmänräpäyksen aikana eteni vene yhä enemmän. Sen tähden päätti hän\nensiksikin rantaa pitkin seurata Siggeä, ja siinä samassa häämöitti\nmyöskin heikkona toivona löytää jokin vene kauempana, tahi pahimmassa\ntapauksessa huutaa Siggelle ja kutsua häntä yli viemään. Ainahan hän\njostakin löytäisi syyn, joka kuuluisi murhaajasta otaksuttavalta. Ja\nsen enempää sillä hetkellä tuumaansa miettimättä kiiruhti hän\neteenpäin, nopeana ja äänetönnä kuin kedon poikki kulkeva kuun varjo.\n\nMutta tuo takaa-ajo olikin paljon vaikeampaa, kuin Ingeborg aluksi oli\nkuvitellutkaan, ja tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi hän\nkarkoittanut mielestään aivan mahdottomana jokaisen ajatuksenkin kulkea\ntuon matkan samassa ajassa kuin nyt. Mutta hänen rakkautensa antoi\nhänelle voimia, olosuhteetkin tulivat hänen liittolaisikseen, kun näet\nsoutajalla oli erityiset syynsä kulkea niin huomaamatta ja niin vähällä\nmelulla kuin mahdollista. Sentähden pysytteli hän aivan rannalla, jossa\noli varjoa, ja souti aivan hitaasti. Kuitenkin oli hän saanut niin\nsuuren ennakon, että vene vähän väliä lahdelmien kohdilla katosi\nIngeborgin näkyvistä. Hän ponnisti kaikki voimansa päästäkseen vähän\nlähemmäksi, mutta se ei tahtonut onnistua.\n\nKenties oli tässäkin, niinkuin usein tapahtuu, hänen onnensa juuri\nsiinä, jota hän piti onnettomuutena. Sillä hetken soutamisen perästä\nlähestyi vene sitä rantaa, jolla hän oli, ja hän näki soutajan nousevan\nylös rantatöyryä ja katoavan maalle päin. Hän kiiruhti esiin niin\nvarovaisesti kuin mahdollista, mutta juuri kuin hän oli menemäisillään\nveneen luo, kuuli hän askeleita, jotka lähestyivät vastaiselta\npuolelta, ja hänen täytyi nopeasti piiloittautua muutaman pensaan\ntaakse.\n\nSe oli arkkipiispan kätyri, joka tuli takaisin mukanaan eräs mies, ja\nhe nostivat ritarin veneestä ja läksivät viemään häntä maalle päin.\n\nPolku kulki läpi tiheän metsän, jossa oli aivan pimeä, ainoastaan\ntähdet katselivat ylhäältä siniseltä taivaalta, ja tuuli humisi niin\njuhlallisesti puiden latvoissa, ikäänkuin olisi se vaikeroinut yhdessä\ntuon neitsyeellisen sydämen kanssa sitä kauheaa tekoa, jota täällä\nvalmistettiin.\n\nHetken kulettuaan seisahtuivat miehet erään aivan pienen mökin eteen.\nKun he olivat kantaneet ritarin sisään, poistui toinen heistä. Hän\nkulki aivan sen puun sivutse, jonka takana Ingeborg seisoi, ja jos hän\nolisi huomannut tämän, olisi varmaankin Ingeborgin viimeinen hetki\nlyönyt, eikä Niilo ja Steen olisi voineet pelastua siitä kuolemasta,\njoka heitä uhkasi. Tämä ajatus sai veren hyytymään tyttöraukan\nsuonissa. Mutta hän pysyi aivan tyyneenä. Joskin hänen sielunvoimansa\nolivat tänä päivänä olleet kovan ponnistuksen alaisina, niin oli kaikki\nkuitenkin kulkenut asteettain. Vasaraniskut, jotka pingoittivat\nteräksen mahdollisimman suurimpaan joustavuuteen seurasivat tosin heti\ntoistensa perästä; mutta eivät toki iskeneet kaikki yhdellä haavaa.\nHänellä oli ollut aikaa tehdä päätöksensä, ja hän pysyi siinä lujana,\nhän tahtoi pelastaa tahi kuolla.\n\nMutta hänellä oli kaksi pelastettavaa, ja hän ymmärsi heti, että yhtä\nvaarallista kuin oli ennen aikaansa ilmoittautua tuolle tuvassa\nolevalle kovasydämiselle ja tunnottomalle miehelle, joka varmasti toimi\nherransa puolesta, yhtä tarpeellista oli ensiksi odottaa herra Niiloa.\nSillä muuten uskotella jonkun inhimillisen olennon eksyvän tälle puolen\nmetsää yön kuluessa, sen ymmärsi hän helposti hulluksi ajatukseksi,\njonka hän hylkäsi yhtä nopeasti kuin sen, että herra Niilo tulisi\nkylliksi suuren miesjoukon kanssa pelastaakseen sekä itsensä että\nSteenin. Sen oli tuo viekas arkkipiispan kätyri hyvin lasketuilla\ntuumillaan kokonaan ehkäissyt. Sillä veranleikkaajalla oli tietysti\nsama luulo, kuin Ingeborgilla oli ollut koko ajan, nimittäin, että\nNiilo Sturea oli etsittävä jostakin toiselta puolen Fyrisjokea.\n\nTuvassa tehtiin hetken kuluttua tulta. Ingeborg hiipi esiin, niin\nlähelle kuin hän voi, takapuolelle rakennusta, jonka turvekattoon\ntäällä liittyi puita kasvava ruohovalli. Räppänä oli niinkuin\ntavallista katolla, ja hän kurkisti varovaisesti alas, pitäen kiinni\nerään vieressä kasvavan suuren puun oksasta. Mutta hän näki sieltä\nalhaalta ainoastaan tuon suurikasvuisen miehen talonpoikaispuvussa.\nTämä istui juuri tulen ääressä ja piti kädessään suurta sotakirvestä,\njonka kiiltävässä terässä kuvastui loimuavat liekit, ikäänkuin olisi se\nitse ollut tulessa ja tarvitsisi kastella palavaa kieltään veressä.\n\nHaavoittunutta ritaria ei hän ollenkaan nähnyt. Hän makasi liian paljon\nvastaisella sivulla, mutta hänen haarniskansa oli riisuttu ja seisoi\nvähän matkaa tulesta kypärin vieressä, jonka höyhentöyhtö kimalteli\nsinikeltaisena ja synnytti neidon mielessä koko armeijan ajatuksia\nneiti Päivänsäteestä, neiti Briitasta ja siitä surusta, joka tätä\nkohtaisi, kun hän saisi tiedon ritarin kuolemasta.\n\n\"Ingeborg!\" kuului silloin ääni, ja hän vavahti, niin että vähältä oli\npäästää irti oksan, josta hän piteli.\n\nKuka lausui hänen nimensä? Oliko metsässä tähän aikaan vieläkin joku,\nja oliko tämä ystävä vai vihollinen? Koko hänen rohkeutensa horjui ja\noli katoamaisillaan. Niin kovasti säikähti hän kuullessaan nimeään\ntäällä mainittavan, ja kuitenkin oli ääni niin heikko, että oli kuin\nolisi hän omien mietteidensä antanut itseään pettää.\n\nMutta vielä kerran lausuttiin hänen nimensä ja nyt alkoi häntä\npyörryttää niin, että tuho oli tulla. Nyt kuuli hän, että ääni, joka\nkuiskasi hänen nimeänsä, tuli alhaalta tuvasta. Siis ritari, hänen oma\nSteeninsä näki hänet kuumehoureissa edessään, ja hänestä näytti\nyhtäkkiä, että savu, joka kierteli ylös räppänän kautta ja sitten\njoutui tuulen vietäväksi, muuttui kohisevaksi koskeksi, ja että ahti\nistui tuolla alhaalla soittaen kultakanneltaan, laulaen lemmestä ja\nhoukutellen ihmeellisellä voimalla häntä syvyyteen.\n\n\"Tässä, tässä, Ingeborg\", puheli taas tuo rakas ääni, \"tuon sinulle\nneiti Päivänsäteen... nyt saat lopun laulusta... enkö ole rakkautesi\narvoinen?... Sinun värejäsi olen kantanut... niitä olen kantava koko\nelämäni halki... kiitos. Ingeborg, se vyö, jonka minulle annoit, on\nseuraava minua kuoloon saakka...\"\n\nTuo oli Ingeborgin korvissa laulua, joka olisi voinut houkutella hänet\nvaikka kuolemaan. Hän oli jo valmis kiiruhtamaan alas ja heittäytymään\nrakastetun ritarin rinnalle. Mutta silloin kohosi tuo kauhea mies tulen\näärestä ja peitti varjoon Ingeborgin taivaan ja unelman, pyörtymys\nkatosi, ja hänen päämääränsä oli taas kirkkaana hänen edessään.\n\nMutta ritariin ei miehen nouseminen vaikuttanut niinkuin Ingeborgiin.\nHän jatkoi katkonaisella äänellä ja pitkillä pysähdyksillä, sekoittaen\nhouretta todellisuuteen.\n\n\"Minä tiedän, että sinä olet luonani, Ingeborg... sinä sydämeni\nvalittu, minä kuulin sinun kuiskaavan nimeäni...\"\n\nArkkipiispan kätyri katsahti sinne, missä tuo kuolon houreissa oleva\nritari makasi, ja hänen muotonsa oli katkera ja julma. Hän tarkasteli\nympärilleen kaikille puolille. Ritarin sanat saivat hänet nähtävästi\naavistamaan pahaa. Hän sysäsi voimakkaasti kirveen vartta lattiaan.\n\n\"Nyt eteenpäin, eteenpäin, Kaarlo-kuninkaan miehet!\" kuului silloin\nritarin huuto, \"eteenpäin, eteenpäin, meillä on ne käsissämme, voitto\non meidän!\"\n\nSilloin hymyili murhaaja pilkallisesti ja istuutui taas, niinkuin\nnäytti täydellisesti tyyntyneenä kaikesta levottomuudesta, että\nkutsumattomia todistajia olisi läsnä katselemassa hänen töitänsä. Mutta\nIngeborgille oli miehen läsnäolo ja käytös välttämättömänä ja\nterveellisenä vastapainona hänen sydämensä kehoitukselle unohtaa kaikki\nja kiiruhtaa Steenin rinnalle.\n\nJa yö tuli yhä pimeämmäksi, ja tähdet loistivat yhä kirkkaampina.\nVähitellen tuli tupa aivan hiljaiseksi, ja kuta enemmän Ingeborg ehti\nvapautua noista hyväilevistä kahleista, joihin hourailevan ritarin\nsanat ja varmuus siitä että hän oli tämän rakkauden esineenä uhkasivat\nsitoa hänen tahtonsa ja toimintavapautensa, sitä lujemmaksi juurtui\nhänessä päätös täyttää tehtävänsä. Hän tunsi silloin itsessään voiman,\njota hän ei voinut selittää, hän tunsi itsensä onnelliseksi keskellä\nonnettomuuttaan ja hän katseli ihastuksella sitä kuolemaa, joka\nainaiseksi yhdistäisi hänet rakastettunsa kanssa.\n\nHän laskeutui varovaisesti alas tuvan katolta ja hiipi pois polkua\nmyöten sinne päin, mistä pian Niilo Sture oli tuleva. Aika joutui. Oli\njo keskiyö ja kahden tunnin kuluessa oli kaikki tehty.\n\nYön hämärässä joutui hän sillä välin toiselle polulle, kuin hän oli\nkulkenut seuratessaan murhaajia, ja ennenkuin hän oli voinut\naavistaakaan sen käsityksen mukaan, jonka hän oli saanut metsän ja\ntuvan asemasta, näki hän suuremman järven leviävän edessään. Se oli\nEkoln, se vuono, johon Fyris-joki laskee, ja kaukana juuri silmän\nkantamana päässä näki hän erään veneen hiljaa liukuvan eteenpäin ja\nhänen mielestään sitä rantaa kohden, jolla hän seisoi. Oliko tuleva\nNiilo Sture tahi joku muu, sitä ei hänellä ollut aikaa ajatella. Mutta\nmikä etenkin sai hänet kiiruhtamaan takaisin, oli ajatus, että hän oli\njoutunut eksyksiin metsässä, ja niinkuin pelästynyt lintu kiiruhti hän\netsimään tuota pientä mökkiä.\n\nSe oli itse asiassa paljon helpompaa kuin hän kuohuvassa\nmielikuvituksessaan oli otaksunut. Hän ei ollut kulkenut monta askelta,\nennenkun tornista puiden välistä eroitti nousevan savun. Juurikuin hän\noli menemäisillään sille polulle, josta alkujaan oli eronnut, huomasi\nhän arkkipiispan kätyrin tapparaansa nojaten hiljaa kulkevan eteenpäin,\ntähystellen ja kuunnellen sitä tai niitä, joita hän odotti. Mutta kun\nei ketään kuulunut, jatkoi hän kulkuaan, alussa hitaasti, sitten yhä\nreippaammin.\n\nNiin saapui hän rannalle, jonne oli jättänyt veneensä.\n\nSiellä pysähtyi hän taas ja kuunteli tarkkaan, ja niin varma oli hän\nsiitä, ettei kukaan vieras seurannut hänen jälkiään, niin kokonaan oli\nhän sen huumauksen vallassa, jonka sai aikaan toivo hyvin toimitetusta\ntehtävästä, ettei hän olisi huomannut tuota kevytjalkaista neitoa, joka\nei laskenut häntä näkyvistään, vaikkakin tämä tahtomattaan jollakin\nvaromattomuudella olisi aikaansaanut häiriötä hänen ajatusjuoksussaan.\n\nHiljaiset aironvedot keskeyttivät äkkiä hänen odotuksensa ja hetken\nkuluttua näkyi eräs pää rantatöyryn yli.\n\n\"Aika joutuu\", sanoi arkkipiispan kätyri, \"mitä uutisia on sinulla?\"\n\n\"Hitto vieköön, Niilo-herra on lähtenyt Upsalasta ja marssii\nitäänpäin!\"\n\n\"Tiedustelematta ollenkaan herra Steeniä?\"\n\n\"Niin!\"\n\nKauhea kirous pääsi tuon toivossaan pettyneen miehen huulilta.\n\n\"Odota minua täällä, se on pian tehty!\" huusi hän soutajalle, jonka pää\ntaas katosi; ja niin lähti hän kiiruusti takaisin metsään.\n\nVoimatta aavistaa, mitä nyt tulisi tapahtumaan, mutta ikäänkuin\ntuntien, että oli hetki käsissä, jolloin hän tarvitsisi kaiken\nsielunvoimansa täyttääkseen aikeensa, seurasi Ingeborg miestä, ja hän\noli niin tyyni lujassa päätöksessään uskaltaa kaikki, että hän tällä\nhetkellä siinä suhteessa oli väkevämpi muutoin ylivoimaista\nvihollistaan.\n\nÄkkiä pysähtyi mies. Ingeborg ei tiennyt, oliko hän saanut jonkin uuden\najatuksen tahi unohtanut jonkun kysymyksen, jonka hänen olisi pitänyt\ntehdä soutajalle, mutta hän käytti hyväkseen tilaisuutta aivan\nhuomaamattomasti mennäkseen hänen ohitsensa, ja ennenkuin mies oli\nvielä lähtenyt liikkeelle, oli Ingeborg ehtinyt tuvalle, jonka oven hän\naukaisi ja syöksyi sisään.\n\nSiellä oli tuli sammunut, niin että huoneessa oli puolipimeätä.\nAinoastaan hiilloksesta tuhkan alta levisi epämääräinen hämäryys, niin\nettä juuri paraiksi voi nähdä kurjan vuoteen, jossa ritari makasi.\n\nIngeborg lankesi polvilleen hänen viereensä ja painoi suutelon\nalasriippuvalle kädelle.\n\nNyt aukeni ovi, ja arkkipiispan kätyri astui sisään tappara kädessään.\nHänen käyntinsä oli tyynempää, kuin hänen lähtiessään veneen luota.\nSiitä päättäen oli hän huomannut, ettei tässä ollenkaan ollut kiirettä,\nvaikka hän muuten ei ollutkaan muuttanut päätöstään, jonka hän oli\ntehnyt saatuaan tietää, että Niilo-herra oli päässyt hänen käsistään.\n\n\"Mutta varma on\", sanoi hän itsekseen aivan kovaan astuessaan sisään,\n\"että viisas kalastaja heittää mereen sen syötin, jota hauki hylkii...\nNiin tapahtukoon nytkin. Steen-herra on hyödyllisempi kuolleena kuin\nelävänä!\"\n\nNäin sanoen astui hän ritarin vuoteelle. Hämärä ja hänen täydellinen\nvarmuutensa siitä, että hän oli yksinään, estivät häntä näkemästä\nmustapukuista asepoikaa, joka oli polvillaan ritarin vieressä.\n\nÄänetönnä ja päättäväisesti kohotti hän tapparansa iskuun. Kirkas terä\nvälähteli jo punaisena hiilloksen hohteessa.\n\nMutta yhtä päättäväisesti ja yhtä äänetönnä nousi neito jäntevänä ja\nlujana puhtaassa ja hyvässä aikeessaan. Oli ikäänkuin varjo olisi\nlattialta kohonnut, ikäänkuin henki olisi ilmestynyt suojelemaan tuota\navutonta ritaria.\n\nSamassa silmänräpäyksessä laski vene, jonka Ingeborg äsken oli nähnyt\nkaukana vuonolla, maalle lähellä sitä paikkaa, jolla hän silloin oli\nollut, ja mitättömän näköinen, vähän kumaraharteinen mies nousi siitä\nja poistui metsään.\n\n\n\n\nIX.\n\nHyvästi.\n\n\nTaistelu oli tauonnut ja Niilo Sturen joukot olivat vetäytyneet\ntakaisin Upsalan läpi länteen päin. Hän ei ollut voittanut. Hänen\nväkensä oli, niinkuin tuo ylpeä ritari, herra Eerik Kaarlonpoika, oli\nlausunut ennen taistelun alkua Eerik Niilonpojalle (Oxenstjernalle),\n\"sysimiehiä\", s.o. nuorta, harjaantumatonta väkeä noista monista\nmökeistä ja vaskikaivoksista Taalainmaassa, ja kukaan ei uskaltanut\ntoivoakaan, että nämä voittaisivat ritarin harjaantuneet joukot, joita\nvihollisarmeija pää-asiassa oli. Mutta siltä eivät sysimiehet olleet\ntappiollekaan joutuneet. Niilo herralla oli täysi syy olla tyytyväinen\npäiväänsä. Tuo nuori väki oli suorittanut oppinäytteensä ja kestänyt\nkoetuksen. Päivän taistelusta ei ollenkaan ollut seurauksena pelko tahi\ntoivottomuus, vaan päinvastoin yhä suuremmaksi kiihtynyt halu käyttää\nsitä oppia, joka oli saatu uudessa koetuksessa, hyväksi, eikä löytynyt\nyhtään miestä, jolla ei ollut lujaa luottamusta silloin jakaa yhtä\nhyviä ja parempiakin iskuja.\n\nEttä vastustajienkin oli täytynyt kestää paljon kovempi kamppailu, kuin\nhe olivat odottaneet, sitä todisti se seikka, etteivät he seuranneet\nväistyviä sturelaisia perästä kaupunkiin, vaan jäivät ulkopuolelle.\nNiilo-herra voi sentähden tyyneesti järjestää peräytymismatkansa, ja\nneuvoteltuaan arkkipiispan talossa lähimpien miestensä kanssa, oli hän\npäättänyt vetäytyä itäänpäin Roslageniin, jossa hän tiesi saavansa\nlisäjoukkoja.\n\nAivan odottamatta oli iltapuolella luotettava ja kokenut Brodde\nsaapunut Vesteråsista ja ottanut osaa neuvotteluun. Hänellä oli ollut\nkeskustelu Julitan kentällä voittaneen Iivari Akselinpojan kanssa, ja\ntämän keskustelun sisältö oli niin tärkeä, että hän oli katsonut\nvälttämättömäksi heti ilmoittaa se Niilo-herralle, jätettyään ensin\nVesteråsin linnan, jossa Briita-rouva lastensa kanssa oleksi,\nluotettaviin käsiin. Brodde oli kovasti kehoittanut marssimaan\nRoslageniin ja sieltä suoraan sitten Tukholmaan.\n\nSeurauksena kaikesta tästä oli nyt osa Niilo Sturen joukoista\nmarssimassa itää kohti, ja hänen itsensä piti vahvan ratsu-osaston\nkanssa seurata perästä, niin pian kuin hän vaan voi. Sitä ennen oli\nhänellä kaikellaista toimitettavaa. Niinpä oli hänen pidettävä huolta\nsiitäkin, että rouva Briita Turentytär (Bjelke) turvallisesti voisi\nlopettaa matkansa pohjoiseen, ja tästä oli sitäkin suuremmalla syyllä\nhuolehdittava kun hänen miehensä, herra Kustaa Kaarlonpoika, oli\nlankonsa, Kaarlo-kuninkaan, puolella tanskalaismielisiä herroja\nvastaan. Mutta tähän asiaan liittyi toinenkin, joka teki Niilon\nvelvollisuuden täyttämisen raskaammaksi kuin mikään muu — se oli\nkohtalo, jonka alaiseksi Steen-herra oli joutunut.\n\nEi ollut siinä kylläksi, että tuo urhoollinen ritari oli kaatunut\ntaistelussa, sen lisäksi oli hän kadonnut aivan jäljettömiin\ntaistelukentältä. Turhaan oli Niilo-herra antanut mitä huolellisimmasti\ntutkia sitä metsän reunaa, jonne hän itse oli viimeiseksi nähnyt\nsinikeltaisen höyhentöyhdön katoavan. Mikä vieläkin suuremmaksi teki\nvaikeuden ilmaista nämä tiedot ritarin äidille, oli suru, joka oli\nkohdannut häntä neiti Ingeborgin yhtä käsittämättömän katoamisen\nkautta, jota tuo huolestunut rouva oli tiedustellut myöskin\nNiilo-herralta.\n\nBrodden neuvo, että toistaiseksi jätettäisiin Briita-rouva\ntietämättömäksi poikansa kohtalosta, oli kenties asiain näin ollessa\nparas, ja sitä päätti Niilo-herrakin seurata, jonkatähden hän\nhovipoikansa kautta pyysi tuolta ylhäiseltä rouvalta anteeksi, ettei\nhän niiden tärkeitten toimien tähden, joita hänellä oli käsillä, voinut\nitse käydä hänen luonaan, vaan pyysi saada jättää hänen käytettäväkseen\nmatkaa varten pyydetyn huovijoukon.\n\nKun sitten Niilo-herralla oli ollut kokous kuuluisimpain\nkapitulinjäsenten kanssa, jolloin hän kuitenkin ikäväkseen huomasi,\nettä herra Ericus Olai, oppinut historioitsija, oli poissa kaupungista,\nja hän samalla tavalla oli keskustellut myöskin muutamien\nvaikuttavimpien porvarien kanssa, lähti hänkin kaupungista Brodden ja\nviidenkymmenen ratsumiehen seuraamana.\n\n\"Älköön mitään pahaa tapahtuko hyvälle Eerik-herralle\", lausui Niilo\nikäänkuin itsekseen, vaikka ääneen, niin että Brodde, joka ratsasti\nhänen rinnallaan, kuuli sen... \"Henkeni uhalla en tahtoisi, että jokin\nonnettomuus kohtaisi häntä, joka kuitenkin helposti voi tapahtua, jos\nhän on ulkona tänä yönä ja noiden hurjien miesjoukkojen läpi kulkee\nkaupunkiin.\"\n\n\"Herra Eerik?\" kysyi Brodde, \"mistä Eerik-herrasta puhutte, herra\nNiilo?\"\n\n\"Arvelenpa, että tunnet hänet hyvästikin\", vastasi Niilo, \"jos muuten\nmuistat sitä aikaa, jolloin istuit haudattuna Nyköpingin linnan\ntornissa...\"\n\n\"Hitto vieköön, herra Niilo, mitä sanottekaan?... Josko muistan sen\nmiehen...!\"\n\n\"Tiesinhän sen\", vastasi Niilo nauraen. \"Mutta toivokaamme, että hänen\narvokkaisuutensa kaniikkina on suojeleva häntä kulkiessaan arkkipiispan\npuoluelaisten joukkojen läpi.\"\n\nTämä toivo tyynnytti sekä Niiloa itseänsä että Broddea, joka kuitenkin\nlisäsi, että hän tahtoisi ratsastaa halki koko vihollisten armeijan\npelastamaan tuota jaloa miestä, jos sitä vaadittaisiin.\n\nSiihen pysähtyi keskustelu, ja itsekunkin ajatukset kulkivat omia\nlatujaan hevosten kavioiden kopseen ja Säfjapuron lirisevän veden\nsynnyttämän yksitoikkoisen äänen seuraamina. Tie, jota he kulkivat, vei\nnimittäin pitkin tuota puroa ja Laggan ja Östunan kirkkojen sivu —\nmuistorikas seutu, aivan omansa synnyttämään hurskaita ajatuksia\nsellaisessa mielessä, kuin Niilo Sturen.\n\nKuninkaankivet Mora-niityllä eteläpuolella jokea muodostivat jo\nitsessään sisältörikkaan kertomuksen saavutetuista voitoista ja\nkestetyistä vastoinkäymisistä, ja tämä kertomus teki hyvää\nruotsalaiselle sydämelle. Itse laineiden loiskina ja tuulen humina\nolivat ikäänkuin varta vasten esiintuomassa monenlaisia kuvia\nvaihtelevasta ilosta ja surusta, suuruudesta ja voimasta ja\nheikkoudesta, kuvia semmoisia kuin laamanni Jaarli Torgny, Birger,\nMaunu Latolukko, mutta myöskin semmoisia, kuin Albrekt ja Eerik\nPommerilainen, synnyttämään kaikkia näitä kuvia ja valamassa niitä\nyhteen yhdeksi kokonaisuudeksi, josta kehoituksena soi sanat, jotka\nrunoilija kerran lauloi:\n\n    \"sä unhottaa voitko isäsi suuret\n    ja arkana haamujen keskellä seista?\"\n\nHusby Långhundraan jäätiin yötä viettämään kirkkoherran luo. Tämä oli\noikeamielinen mies, ja samoinkuin suurin osa Upsalan tuomiokapitulin\nherroja ja arkkihippakunnan papistoa yleensä, ei hän ollenkaan\nsuostunut korkean esimiehensä mielipiteisiin ja tuumiin. Jalkaväen\npäällysmiehet olivat täällä Niilo-herraa vastassa, niinkuin oli sopimus\nollut, ja nyt tehtiin ehdoituksia seuraavan päivän marssia varten.\n\nVarhain aamulla, kun Niilo oli valmiina nousemaan hevosen selkään ja\noleskeli kirkkoherran yksityisessä huoneessa, jossa myöskin Brodde\nsilloin oli, ilmoitettiin erään miehen haluavan puhutella häntä\nerittäin tärkeästä asiasta. Niilo antoi miehen tulla sisään.\n\nTulija oli mestari Luukas veranleikkaaja. Muutama silmänräpäys kului,\nennenkuin Niilo tunsi hänet, mutta sitten hän sanoi:\n\n\"Tuletko taas luokseni tuomaan jotakin Jobin sanomaa, mies?\"\n\nLuukas mestari irvisteli niin ystävällisesti kuin voi, samalla kuin\nhän pari kertaa terävästi tarkasteli Brodden ankarannäköisiä\nkasvonpiirteitä. Hän näytti ajattelevan vastausta, joko sitten jonkun\nläsnäolo oli hänelle vastenmielinen, tahi sitten ritarin kysymys\nhämmästytti häntä.\n\n\"Nytkin se, ankara ritari\", sanoi hän vihdoin, \"mitä minulla on\nkertomista, sisältää tosin jotakin samaan lajiin, kuin se ilmoitus\njonka viime kerralla teille annoin, mutta Jumala ja kaikki pyhimykset\ntietäkööt...\"\n\n\"Olipa mitä hyvänsä, hyvä mies\", kiirehti Niilo-herra, \"mutta nyt on\naika minulle kallista, nopeasti esiin sentähden, mitä sinulla on\nkielelläsi!\"\n\nVeranleikkaaja otti esiin ja levitti Steen Sturen olkavyön, antoi sen\nNiilolle ja lausui:\n\n\"Tämän antoi minulle mies, joka tänä yönä on vaaninut henkeänne, herra\nNiilo, mutta Jumalan äiti ja teidän suojeluspyhimyksenne lähettivät\nminut murhaajan tielle...\"\n\n\"Kautta taivaan, mitä sanot sinä, mies?\" huudahti Niilo ja tarttui\nvyöhön, jonka hän hyvin tunsi, ja panematta huomiota siihen, mitä\nlausuttiin hänen itseensä nähden lisäsi hän, ajatukset kokonaan kiinni\nolkavyön omistajassa: \"missä tämän olet saanut?\"\n\n\"Murhaajalta... se tahtoo sanoa häneltä, joka oli tulossa siksi,\nvaikka...\" hänet keskeytti ritarin silmistä lähtevät salamat ja hän\nmuutti samassa äkkiä yskähtäen puheensa lähtökohdan ja lyhyesti kertoi,\nmitä oli tapahtunut taistelukentän sivulla.\n\n\"Ja tämän sanot sinä nyt vasta minulle\", huusi Niilo tulipunaisena,\nmutta vihansa laimeni, kun hän oikein sai nähdä miehen nöyrän ja\nalakuloisen muodon, joka selvästi osoitti, että hän täydellisesti\ntunnusti ritarin vihan oikeutetuksi.\n\n\"Ankara ritari\", änkytti hän, \"teillä on täysi oikeus suuttua minuun,\nja tuskinpa uskotte minua, jos sanon teille, että olen viivytellyt\ntahallani...\"\n\n\"Mies!\" karjasi Niilo ja hyökkäsi vapisevaa veranleikkaajaa kohti.\n\nBrodde seisoi äänetönnä nojaten seinään ja kädet ristissä rinnalla,\nmutta silmillään tarkkaan seuraten jokaista piirrettä vieraan\nkasvoissa.\n\n\"Herramme katkeran piinan ja kuoleman kautta, herra Niilo!\" jatkoi tämä\nitku kurkussa, \"sallikaa minun selittää asiani, niin saatte kuulla,\nettä minä ansaitsen kiitosta enkä moitetta, jota nyt olette valmis\nminulle antamaan.\"\n\nNiilo pidätti itseänsä, ja veranleikkaaja kiiruhti lisäämään:\n\n\"Älkää unohtako, että asia koskee teidän omaa henkeänne, ankara\nritari!... Herra Steen ei tosin ollut hyvissä käsissä, mutta kuitenkaan\nei häntä odottanut pahempi vaan pikemmin parempi, kuin mitä hän oli jo\nsaanut kokea vihollisen miekasta ja nuolista... Mutta te, herra Niilo,\nte olisitte ollut auttamattomasti hukassa, jos tämä tieto, jonka nyt\ntoin, olisi tavannut teidät kaksitoista tuntia aikaisemmin...\nKatsokaapas sitäkin seikkaa, ankara herra, koskapa minä olen\nmietiskellyt asiaa kaikilta puolin, niin voitte sen tekin tehdä, —\nsitten myöskin sitä, että mitä voidaan tehdä Steen-herran hyväksi, se\nei ole vielä nytkään myöhäistä, vaikka teidän henkenne ei siinä enää\nvoi tulla kysymykseen... sillä tärkeämpää on kaiketi, että te pidätte\nhuolta valtakunnasta ja sotajoukosta, kuin että te...\"\n\nNiilon silmäys sulki miehen suun. Mutta tämä oli siihen määrään\nvoittanut pelin, että ritarin täytyi itsekseen myöntää hänen olevan\noikeassa. Jos hän edellisenä iltana, ennenkuin hän lähti Upsalasta,\nolisi saanut tietää ystävänsä pyynnöstä saada tavata häntä, niin olisi\nhän ollut valmis kulkemaan sieltä kautta tietään itäänpäin voidakseen\ntäyttää Steenin pyynnön ja samalla kertaa, jos mahdollista, ottaa hänet\nmukaansa. Nyt oli hänen mahdotonta erota sotajoukosta ja ratsastaa niin\nkauvas takaisin. Kuitenkin oli jotakin tehtävä Steenin hyväksi, ja\nsentähden kysyi hän äkkiä:\n\n\"Missä ritari on?\"\n\n\"Missäkö hän on?\" toisti mestari Luukas, \"missäkö hän on?... Niin,\nmissä hän nyt on, sitä en tiedä, mutta Flottsundin lautturi sen tietää,\nsillä hänen piti kulettaa teidät joen yli, niin oli sopimus.\"\n\nNiilo arveli hetken, mutta sillä välin astui Brodde esiin.\n\n\"Minä ratsastan tuon matkan, herra Niilo!\" sanoi hän. \"Tahdonpa nähdä,\nenkö voi löytää murhamiestä, ja jos hän on minun vallassani, tuon\nsitten hänet teidän eteen vastaamaan tämän miehen syytöksiin.\"\n\nNiin sovittiinkin. Niilo näki mielellään, että asia joutui niin\nkokeneen miehen käsiin, kuin Brodden, ja tämä ei kauan viivytellyt,\nennenkun jo istui hevosen selässä ja ratsasti pois pappilasta.\n\nHerra Niilo valmistautui myöskin matkalle, mutta ennenkun hän vielä oli\nlähtenyt huoneesta, tuli veranleikkaaja uudestaan hänen luokseen ja\nsanoi, kysyttynä mitä hän tahtoi:\n\n\"Rakas herra Niilo, te ymmärrätte hyvin, kuinka kuumaksi minulle\nnyt tulee, ilman turvaa ja suojelusta kun olen. Murhamiehellä,\ntalonpojalla, eli mikä hän olikaan, on paljon ystäviä, ja minun köyhän\nmiehen on varmaankin ankarasti kärsittävä siitä, etten paremmin\ntoimittanut hänen asiataan.\"\n\n\"Sinä voit jäädä luokseni!\" keskeytti hänet Niilo kiivaasti, mutta\nilman mitään vihanmerkkiä, \"täytyneehän minun ymmärtää sinun hyvä\ntarkoituksesi, vaikka en pidäkään niistä teistä, joilla sinä olet\nviisautesi saanut.\"\n\nNiin sanottuaan meni hän ulos ja nousi hevosen selkään. Veranleikkaajan\nkasvoille levisi tyytyväisyyden ilme, mutta ne olivat samalla niin\ntäynnä ilkeyttä, että jos Niilo olisi sen huomannut olisi hän\nvarmaankin ottanut sanansa takaisin.\n\nNyt ratsasti hän pois pappilasta, pää täynnä ajatuksia valtakunnasta ja\nvanhasta kuninkaasta, joka vielä viime kirjeessäänkin Niilolle lausui\nepäilevänsä tämän kykyä saattaa hänet uudestaan valtakunnan istuimelle.\n\nYksinään, nälkiytyneellä hevosella, kappaleen matkaa muun joukon\ntakana, ratsasti mestari Luukas, veranleikkaaja.\n\nIllalla seisoi Niilo Sture poltetun talonsa edessä. Hänen väkensä\noleksi ympärillä olevissa taloissa, hän itse oli yksinään ratsastanut\npois leiristä nähdäkseen sen paikan, jossa hänen onnensa oli\nkukoistanut ja jossa hänen vihamiehensä oli tahtonut musertaa hänen\nkalleimman omaisuutensa, ei taistelussa elämän ja kuoleman uhalla, vaan\nhiipien kavalasti, niinkuin käärme kiemurtelee ylös puunrunkoa pitkin\nja läpi sen lehdekkään latvan metsäkyyhkysen kätkettyyn pesään.\n\nKuu oli korkealla taivaalla ja siroitteli hopeaansa yli metsäin ja\njärvien, ja sen loihtuvalossa rakensivat näkymättömät kädet mustat ja\nmurretut muurit entiselleen, ja linna seisoi valmiina kauniimpana kuin\nennen, ja laulua kuului sieltä sisältä ja leikkivät nuorukaiset ja\nneidot kulkivat taas ruusulehdon kukkamatolla.\n\nOn kangastuksia, jotka joskus ilmaantuvat miehen mieleen vietellen\nmitä houkuttelevimmalla tavalla, ja ne levittävät loistavat\nmaalauksensa sielun silmien katseltaviksi useimmiten silloin, kun\nollaan juuri paraassa kiihkossa uhraamaan kaikki elämän tarkoituksen\nsaavuttamiseksi. Siinä istuessaan ja katsellessaan noita rakkaita ja\nmuistorikkaita paikkoja, juohtui Niilon mieleen, hänen tietämättä\nmistä, ajatus, että hänen onnensa olisi voinut kukoistaa rauhassa, että\nsurut ja koettelmukset, joita niin suuressa määrässä hänen päälleen oli\ntulvinut, eivät koskaan olisi tulleet, jollei hän itse olisi ikäänkuin\nniitä esiin houkutellut. Eikö hän ollut sysännyt luotaan juuri niitä\nmiehiä, jotka olivat kutsuneet häntä sille uralle, jossa ikuisesti\nkirkas taivas kohtasi hänen silmiään, minne hän vaan katsoi? Ja eikö\nhän vieläkin ollut samassa asemassa, niinkuin ritari, joka vaatii\nkaksintaisteluun juuri sen, joka on valmis ojentamaan hänelle voittajan\npalkinnon ilman taistelua, ilman verta ja kyyneliä?\n\nVastakkaisuus nykyisyyden ja sen välillä, mitä olisi voinut olla,\nepätietoisuus siitä, minkälaiseksi lopultakin ratkaisu oli tuleva sille\nyritykselle, jota hän nyt oli päättämässä, — tämä toisella puolen ja\ntoisella helppous, jolla olosuhteet voisivat tasaantua ja palautua\nsiihen asemaan, josta loihtunäky hänen kodistaan, semmoisena kuin se\noli ollut alkuperäisessä tuoreudessaan, ikäänkuin oli kohonnut\nainoastaan viettelemään ja uneen tuudittamaan hänen mieltänsä — siinä\noli viettelys, joka nyt häntä kiusasi.\n\nAinoastaan sana, niin hän ja Akselinpojat perisivät sen vallan, joka\noli väännetty pois arkkipiispan väkevästä kädestä, ja valta, kunnia ja\nrikkaus tulisivat olemaan loppumattomia. Tällaisessa muodossa kai sekin\nloihtujuoma, jonka kansanlaulu sanoo vuorenkuninkaan tyttären tarjoavan\nvastaantulevalle ritarille, tarjotaan miehelle, tässä äänilajissa kai\nnekin viettelevät harpunsävelet soivat, ja silloin on tarpeen\nhyvä neuvonantaja vierellä kuiskaamassa keinoa, jolla välttäisi\nviettelyksen. Mutta Niilo Sturella oli sellainen neuvonantaja. Hänen\nsyvä rakkautensa maahansa ja luja luontonsa tekivät mahdottomaksi\nhänelle pettää nuoruuden lupauksensa.\n\nHän voi nähdä tuon ihastuttavan näön, hän voi kuunnella sävelten\nihmeellistä sointua, mutta tämä ei koskaan voinut häntä vietellä. Ne\nvain ikäänkuin aukaisivat silmät näkemään korkeamman päämaalin, jota\nilman hän ei voinut ajatellakaan, vielä vähemmin nauttia mitään\ntodellista onnea. Ja tämä korkeampi päämaali oli hänen synnyinmaansa.\n\nVoimakkaasti tempautui hän irti unelmista, joihin oli vaipunut, ja\nhänen katseensa kohosi maasta ylös taivaaseen, jonka loistava tähtivalo\nhopeoitsi hänen partansa.\n\nJa ikäänkuin seuratakseen ritarin sortumatonta rohkeutta ja hänen lujaa\npäätöstään uhrata Ruotsin puolesta kaikki, niin hyvin henkensä kuin\nomaisuutensakin, kuului kaukaa sumun keskeltä järveltä ääni, joka\nlauloi tuota yhä yleisemmästi tutuksi tullutta laulua hänen lankonsa\nmurhasta:\n\n    \"Isä, Poika ja Henki pyhä,\n    Ruotsia suojelkaa, varjelkaa yhä.\"\n\nNiilo ratsasti nopeata ravia pois kartanolta, ja vielä illalla oli\nhänellä niin paljon järjestämistä, päättämistä ja neuvottelemista\npäällysmiestensä ja rahvaan lähettiläiden kanssa, että kauan viipyi,\nennenkun hän voi panna levolle. Varhain aamulla oli hän määrännyt\nkokouksen lähiseudun rahvaan kanssa, neuvotellakseen ja tuumitellakseen\nvahvistuksesta, jota hän tarvitsi, ennenkuin voi lähestyä Tukholmaa,\njossa vielä, mikäli hän tiesi, arkkipiispa oleksi tanskalaisen\nlaivaston ja piiritysarmeijan kanssa.\n\nPaljon ennen auringon nousua, nousi Niilo taas hevosen selkään ja lähti\nkäräjäpaikalle, jossa kokous oli pidettävä. Usva lepäsi vielä\nläpitunkemattomana laaksoissa, ainoastaan kukkulat kohosivat siitä\nniinkuin saaret merestä. Mutta tuuli puhalsi raittiina pohjoisesta ja\npani sumun liikkeeseen, niin että se pian pitkinä jättiläishaamuina\nrevityin viitoin leijaili pois niityiltä, ikäänkuin ahdistettuna\npeläten päivän valoa ja leikkiä, joka täydellisesti hajoittaisi ja\nkarkoittaisi sen.\n\nTie, jota Niilo ratsasti, kulki aivan rannan kallioita vasten\nloiskivan meren rantaa pitkin. Käräjäpaikkana oli Frötuna, joka oli\nNorrtälje-lahden eteläpuolella, ja Niilo oli kulkenut tuota muinoin\nniin rakasta tietä alas merenpartaalle, jossa hän kerran Tordin,\nIlianan ja Briitan kanssa oli laskenut maalle. Sieltä kulki hän rantaa\nmyöten pohjoiseen ehtiäkseen varhain Ösbyhyn ja Holmiin, jotka kartanot\nolivat kauvempana idässä Frötunan pitäjässä, joiden omistajat hän\ntahtoi saada mukaansa käräjille.\n\nMeri aaltoili yhä levottomampana ja aallot huokailivat raskaasti\nloiskiessaan rantaa vasten. Mutta kaiken tämän yli valoi aamurusko\nomituisen värinsä, ja honkien latvat notkistuivat, ikäänkuin olisivat\nne tahtoneet tervehtiä päivän kuningatarta ja sitten taas\nuhkamielisesti vaatia lähestyvää myrskyä taisteluun. Kaukana meren\nvuonolla Solö saaren vierellä näkyivät ankkurissa olevan laivan mastot.\n\nNiilo seisautti hevosensa ja koetti saada selville, kenen laiva oli;\nsillä hänen huomiotaan herätti mitä suurimmassa määrässä se, että laiva\noli piilossa Solön takana. Hän oli juuri pienellä mäellä, jolla\nmolemmin puolin kasvoi lehti- ja havupuita, ja hänen täytyi ratsastaa\nvähän matkaa takaisin tullakseen enemmän tasaisesti laskeutuvalle\nmaalle, joka oli pohjana leveälle mereen viettävälle laaksolle. Hän voi\nmainiosti tarkastaa laivaa ja sen toimia, mutta oli itse kokonaan\nsuojattuna samanlaiselta huomaavaisuudelta laivaväen puolelta. Silloin\nkuuli hän äkkiarvaamatta kaksi ääntä puhelevan juuri hänen jalkainsa\nalla. Hän koetti katsoa alas, mutta puut estivät häntä. Kuitenkin oli\nhän näkevinään peräkeulan siellä alhaalla olevasta veneestä.\n\n\"Elä usko sitä, merikarhu!... Hänen armonsa on tunnin kuluttua oleva\nlaivalla\", lausui toinen.\n\n\"Ja mitä tekemistä hänellä on sitten maalla?\" kuului toinen vastaavan.\n\"Tuuli puhaltaa hyvästi... olisi syytä olla tarpeettomasti\nviivyttelemättä hanketta. Musta Hanhi tuntee nämä väylät vanhastaan,\nvaikka se nyt purjehtii kuninkaallisen lipun alla!\"\n\n\"Onko Hanhi ollut rajuilmassa näillä seuduin?\"\n\n\"Ei juuri... mutta kun minä monta Herran vuotta sitten purjehdin Turun\nja Tukholman väliä, oli minulla kerran matkustajana eräs korkea herra,\njonka välttämättömästi piti poiketa suunnalta, hänen nimensä oli\nBardenvleth, ja hänellä oli mukanaan rakastettunsa ja tämän ystävä.\nNiin laskimme me ankkuriin erään saaren luo, mutta sen sai ritari\nkalliisti maksaa, sillä siinä ollessamme tulivat vitaliveljekset ja\nveivät neidot mukanaan, ja ritari ei olisi pelastanut henkeään ellei\nhän olisi ollut hyppäävinään mereen... Kas, hän hyppäsi sukkelasti\nkääntyen kannen alle, mutta minä viskasin suuren kiven veteen, ja niin\nhän muka upposi pohjaan... Sillä kertaa petin minä noita kirotuita\nJumalan ystäviä.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, laivuri!\" keskeytti toinen ääni. \"Arvelenpa, ettei täällä\nnyt ole mitään vaaraa, vaikka minäkin haluaisin, että maallakäynti\nolisi jo suoritettu.\"\n\n\"Ja mitä hän sitten haluaa, tuo teidän korkea herranne?\"\n\n\"Kenties tahtoo hän nähdä, voisiko hän mennä tässä lähellä olevaan\nBjörnön saareen... tahi kenties haluaa vain viimeisen kerran käydä\nsiinä talossa, jossa hän lapsuutensa ajan oleksi... Minä en voi tietää\nherrani ajatuksia, mutta sen olen minä pannut merkille, että tämän\nmatkan tekee hän vielä enemmän pakosta, kuin sen, kun hän viimeksi\nlähti valtakunnasta, vaikka se tapahtui kahleissa.\"\n\n\"Hm!\" mutisi laivuri, \"niin kuten sanot, herrain matkoja ja tekoja on\nalhaisten vaikea ymmärtää!\"\n\nNiilon oli vaikea käsittää, mitä tässä oli tekeillä tahi kenestä miehet\npuhuivat. Että se oli korkea-arvoinen herra sen voi hän ymmärtää siitä\nkunnioittavasta tavasta, jolla he puhuivat hänestä, ja samoin, että hän\naikoi tuolla vanhalla aluksella, jonka Niilo oli tuntevinaan raskaasta\nmuodostaan ja leveästä kömpelöstä kaarestaan, jättää Ruotsin\nvaltakunnan jonka hän kerran ennenkin oli jättänyt, vaikka silloin\nkahleihin kytkettynä. Olisikohan se...?\n\nHän ei uskaltanut lausua ajatustaan, niin valtavasti vaikutti häneen se\nja kaikki, mikä oli ja minkä täytyi olla sen yhteydessä. Mutta kun hän\nkatsahti ylös kallion reunasta jonka alla puhelevat miehet olivat,\nseisoi hänen ajatuksensa ilmi elävänä ja ruumiillisessa muodossa hänen\nedessään. Hän vei nopeasti käden silmilleen, ikäänkuin koetellakseen,\noliko tuo vain haave, näköhairahdus, tahi teroittaakseen katsettaan\nvoidakseen oikein tarkkaan nähdä näyn.\n\nToisella puolen yllämainittua niittyä aivan meren rannalla kohosi hyvin\nomituisesti muovailtu korkea kallio. Tiheämetsäisestä ympäristöstä\nkohosi kallio kylmänä ja jäykkänä, muodostaen ylhäällä kömpelön\nmöhkäleen, joka etäältä näytti kamalannäköiseltä päältä. Mereen pisti\npaasi niin tasainen ja sileä, että olisi voinut luulla sitä ihmiskäden\ntekemäksi, mutta reunoiltaan sitävastoin ympärinsä rikkirunnottu, niin\nettä terävät piikit näyttivät hammasriviltä. Viistossa tämän paaden\nyläpuolella oli toinen, jolla kasvoi muutamia puoleksi kuivettuneita\nmäntyjä. Kokonaisuudeltaan näytti tuo aamuruskon valossa lohikäärmeen\npäältä, joka suomuista loistavine kauloineen pisti metsän yli, ja jonka\navoin kita syöksyi tulta ja liekkiä.\n\nAamurusko valaisi nimittäin koko loisteellaan tuota kauheata kitaa,\njoka sentähden paistoi veripunaisena taivaan vaaleata sineä vasten.\n\nJa keskellä tuota kitaa näkyi terävät piirteet miehestä, joka seisoi\nsiinä pää alas painuneena ja kädet ristissä rinnalla.\n\nHän oli Ruotsin arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.\n\nKokonainen parvi ajatuksia välähti Niilo Sturen päähän nähdessään\nvihamiehensä. Kaikin tavoin koetti hän löytää otaksuttavaa selitystä\ntämän äkilliseen ilmestymiseen. Tuliko hän koettamaan Roslagenin kautta\ntunkeutua maahan ja uudestaan yrittää onneansa taalalaisten kanssa,\njotka kerran seurasivat häntä niin uskollisesti ja tekivät hänet niin\nvoimakkaaksi, ja tapahtuiko tämä sentähden, että hänet oli voitettu\nTukholman luona, vai paljaastaanko sitä varten että hän voisi\nkiihoittaa rahvasta ja muodostaa vaaran Niilo Sturen selkää uhkaamaan,\nniin että tämä joutuisi kahden tulen väliin?\n\nEnsiksi ei Niilo tahtonut uskoa sitä selitystä, joka kuitenkin oli\nnoiden kahden miehen puheessa että arkkipiispa lähtisi pois\nvaltakunnasta. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä valtaa, joka oli ollut\nhänen vihamiehensä käsissä, tuon miehen, joka oli kukistanut ja\nvaltaistuimelle nostanut kuninkaita, ikäänkuin Ruotsin kruunu olisi\nriippunut vapaasti käytettävänä hänen arkkipiispansauvansa nenässä, ja\njoka mahtisanallaan oli tahtonut musertaa hänetkin. Nyt oli hän tullut\nkoetellakseen tätä valtaansa uudestaan, täynnä kostoa ja vihaa, yhtä\nkovana ja tunnotonna kuin aina, ajattelematta ollenkaan synnyinmaataan,\npitäisikö sillä olla itsenäinen olemassaolo vai pitäisikö sen särkyä ja\npirstoutua kappaleiksi.\n\nMutta mitä tekemistä oli hänellä täällä alastomalla kalliolla\nAhvenanmeren rannalla?\n\nHän seisoi siinä luhistuneena ja kokoonvaipuneena, mutta ei sillä\ntavalla, kuin hänen lihaksistaan olisi voima lähtenyt, vaan päinvastoin\nsillä tavoin, kuin olisi ne puristuneet kokoon koko väkevyydessään,\nauttaakseen häntä uskaltamaan jättiläishypyn. Katse näytti vakoillen\ntähystelevän jotakin esinettä kaukaisuudessa, kenties Frötunan kirkkoa,\njoka näkyi sille paikalle, jolla hän seisoi. Kuvastuikohan ehkä hänen\nmielikuvitukseensa kuvat kuluneilta ajoilta, kun hän lapsena\näidinisänsä, herra Krister Niilonpojan (Vasa), luona Björnössä monta\nkertaa oli kulkenut sitä maata, jota hän nyt katseli? — Miehet\nsanoivat niin, mutta Niilosta tuntui siltä kuin olisi hän pikemminkin\ntahtonut tallata jalkoihinsa ja kirota sitä paikkaa, jossa hänen\nlapsuutensa aika oli kulunut.\n\nSellainen katkeruus, sellainen kamala ja kauhea uhkamielisyys uhkui\nkoko hänen olennostaan, kun hän nousi ylös ja ojensi kätensä, että\nitsekukin hänet nähdessään olisi samoin kuin Niilo selittänyt\nkiroukseksi ne sanat, joita hänen huulensa tällä hetkellä näyttivät\nhöpisevän. Maa hänen jalkojensa alla tuntui polttavan, ja lohikäärmeen\nvaltavat leukapielet liikkuivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet sulkeutua\nja musertaa tuon rohkean taipumattoman miehen.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua taulu muuttui. Arkkipiispa oli kadonnut.\n\nNiiden tunteidensa valtaamana, jotka ensiksi täyttivät hänen sielunsa,\npainoi Niilo kannukset hevosensa kylkeen ja tahtoi kiitää alas tielle\nsaadakseen valtaansa tuon vaarallisen miehen. Sillä tavoin hän olisi\nsaanut täydellisen ylivallan ei ainoastaan tanskalaisista vaan myös\nheidän ystävistään, sekä sellaisista selvästi tanskalaismielisistä,\nkuin arkkipiispan suku, että niistä, jotka olivat sillä puolella vain\nosittain siten, että he ainakin vastustivat Ruotsin rahvaan tahtoa,\nniinkuin nykyinen valtionhoitaja.\n\nMutta äkkiä pidätti hän tulista ratsuaan, ja surumielinen hymy levisi\nhänen kasvoilleen. Arkkipiispa näkyi tulevan metsästä lohikäärmeen pään\njuurella, ja vaikka hän näytti mahtavalta vielä voimattomuudessaankin,\ntuolla ylhäällä hirmueläimen kidassa seisoessaan, oli se kuitenkin\nturvaton mies, joka tuossa kulki rantaa pitkin ja lähestyi venettä.\n\nHetken kuluttua näki Niilo veneen lähestyvän laivaa, johon arkkipiispa\nja molemmat soutajat katosivat. Heti senjälkeen levitti Musta Hanhi\nsiipensä lentoon ja käänsi suuntansa etelää kohden.\n\nNiilo jatkoi matkaansa ja tuli sovittuna aikana käräjille, joilla hänen\nasiansa menestyi mitä parhaiten. Talonpojat kuuntelivat häntä\nmielellään, kun hän puhui syntymämaan hädästä ja kehoitti heitä\nlähtemään mies talosta asettaakseen Kaarlo-kuninkaan uudestaan\nvaltaistuimelle. Huutaen ja kätensä kohottaen lupasivat kaikki seurata\ntuota rakasta ritaria, ja parin päivän kuluttua sanoivat he olevansa\nvalmiit marssimaan hänen kanssaan minne hän vaan viedä tahtoi.\n\nTyytyväisempänä kuin hän oli pitkään aikaan ollut, lähti Niilo puolen\npäivän aikaan Frötunan käräjiltä ja palasi majapaikkaansa Lännan\npappilaan. Tiellä juohtui aamuinen näky uudelleen hänen mieleensä, ja\nhän koetti selittää itselleen, mistä syystä arkkipiispa oli poikennut\ntälle rannalle, joka kuitenkin oli kaukana siitä väylästä, jota hänen\npiti kulkea, jos aikoi lähteä ulkomaille. Pää oli vielä täynnä noita\najatuksia, kun hän laskeutui ratsultaan ja kuuli äänen tervehtivän\nitseään, äänen, joka tällä hetkellä oli hänestä mieluisempi kuulla kuin\nkoskaan ennen.\n\nSe oli Erkki, joka tuli Tukholmasta. Ne tiedot, jotka hän mukanaan toi\nselittivät täydellisesti kaiken sen, mikä koski arkkipiispaa, vieläpä\nsen lisäksi muitakin mitä tärkeimpiä asioita.\n\n\"Nyt on aika kiiruhtaa, herra Niilo!\" sanoi hän, \"ellette tahdo, että\nkaikki valuu käsistänne.\"\n\n\"Ei siihen kauvan viivykään, arvelen minä, ennenkun saamme nähdä\nTukholman kaupungin...\"\n\n\"Arkkipiispa on paennut leiristään, herra, ja...\"\n\nIlmoitus ei tehnyt Niiloon semmoista vaikutusta, kuin kertoja näytti\nodottaneen. Häntä kehoitettiin vain selvästi kertomaan kaikki mitä\nsiitä tiesi, ja hän teki sen. Valtionhoitaja herra Eerik Akselinpoika\noli samana yönä, kun Niilo-herra lähti Upsalasta, kaikessa\nhiljaisuudessa kulkenut veneillä Mälarin yli kaupungista Lindarön\nsaareen ja hyökännyt tanskalaisten leiriin. Yllätys oli onnistunut\nodottamattoman hyvin. Sekä arkkipiispa että tanskalainen marski, herra\nKlaus Rönnow, olivat töin tuskin onnistuneet pakenemaan laivastoon,\njoka heti lähti merelle. Mutta sielläkin heitä ahdistettiin, ja niin\nsuuri menestys oli Eerik-herralla ollut merellä, että kaikki laivat ja\nuseita pienempiä aluksia joutui hänen käsiinsä, ja sen lisäksi\nkolmesataa vankia.\n\n\"Että arkkipiispa ja marski pääsivät sillä kertaa pakenemaan oli suuri\nvahinko\", lisäsi kertoja, \"ja kuinka se kävi päinsä, sitä ei kukaan\ntiennyt varmuudella sanoa. Kovin uskomattomalta kuuluu sekin, mitä eräs\nEerik-herran miehistä kertoi, että hän muka erästä isoa laivaa\nvalloitettaessa näki suuren veneen toiselta puolen laskeutuvan mereen\nja epätoivoisella vauhdilla soutavan maalle päin...\"\n\n\"Missä tuo suuri laiva valloitettiin?\" kysyi Niilo, joka Erkin\nhämmästykseksi tuntui kiinnittävän enimmän huomionsa siihen, mitä hän\npiti vähimmän uskottavana ja minkä hän oli kertonut ainoastaan\nsentähden, että oli sen kuullut muilta. Sillä hänenkin mielestään oli\npaljon otaksuttavampaa uskoa jonkin ihmeen tapahtuneen, jonkun\nylenluonnollisen sekautumisen inhimillisiin tapauksiin.\n\n\"Se kuului tapahtuneen saaristossa kaukana pohjoisessa, muistelen\nmiehen sanoneen pohjoispuolella Ljusterön saarta. Laivalla ei moni\nollut nähnyt venettä; mutta hän väitti, että eräs toinen Eerik-herran\nlaivoista oli sen huomannut ja ajanut sitä takaa, ja...\"\n\n\"Ja...?\" kiirehti Niilo innokkaasti.\n\n\"Niin katsokaas, onhan päivän selvää, ettei sitä saatu kiinni, kun se\noli paljas näköhairahdus.\"\n\nNiilolle sitävastoin tämä näköhairahdus selitti sen, minkä hän oli\nnähnyt aamulla. Arkkipiispan oli voimakkaiden soutajain avulla\nonnistunut paeta ja oli hän luultavasti kätkeytynyt johonkin\nrannikkolahteen siksi kun vaara oli ohi, jolloin hän oli jatkanut\nmatkaansa pohjoiseen. Epäilemättä oli hän sitten tavannut Mustan\nHanhen, joka myös näkyi päässeen pakoon ja joka oli ottanut hänet\nmukaansa.\n\nOli siis saavutettu ratkaiseva voitto, koska arkkipiispan itsensä\ntäytyi paeta valtakunnasta. Mutta se oli voitettu ilman Niiloa, ja\nsiitä seikasta saattoi hänelle ja hänen asialleen koitua mitä ikävimpiä\nseurauksia. Sellaiset ajatukset eivät voineet olla näkymättä hänen\nkasvoillaan, ja Erkki, joka selitti ne omalla tavallaan, lisäsi,\nikäänkuin lohduttaen ja jonkinmoisella ylpeydellä:\n\n\"Sitä paitsi kulkee jokaisen suussa Tukholmassa puhe, että jolleivät\narkkipiispan joukot olisi luulleet, että te, herra Niilo, olitte\nhyökkäämässä talonpoikienne kanssa, niin eivät he niin päistikkaa olisi\npaenneet leiristään, ja kentiespä yhtä ja toista olisi puuttunut\nEerik-herran suuresta menestyksestä. Tanskalaiset olivat jo jättäneet\nleirinsä, kun hän joukkoineen tuli pohjoisesta päin, sillä hän oli\ntehnyt pitkän kierroksen Lindarösta Norrmalmiin... ja, kun ensimmäiset\nmiehet ehtivät perille, kuulivat he tanskalaisten huutavan: se on herra\nNiilo Sture, se on herra Niilo ja taalalaiset!...\"\n\nNiilo naurahti miehen yritykselle hankkia hänelle kunniaa saavutetusta\nvoitosta.\n\n\"Siis oli meidän nimemme sillä kertaa Eerik-herralle hyödyksi!\" sanoi\nhän. \"Olkoon se samalla tavalla valtakunnallekin hyödyksi!\"\n\nSiinä olikin pääasia, ja nyt oli Niilo Sturen ensi huolena, kuinka\nvaltionhoitaja käyttäisi voittoaan. Mitä keskustelusta hänen kanssaan\nUpsalan tuomiokirkossa voi päättää, niin tulisi hän nyt vähemmän kuin\nmilloinkaan liittymään Niiloon, ja niinmuodoin oli tämä yhtä lähellä\neli yhtä kaukana päämaaliaan kuin ennenkin. Mitään ei ollut muuttunut,\npaitsi se, että hänen nyt täytyi ryhtyä taisteluun herra Eerikiä ja\nkoko hänen puoluettaan, siis myöskin Iivari Akselinpoikaa, kuninkaan\nvävyä vastaan, ellei ollut totta, mitä Brodde kertoi, että Iivari-herra\nolisi enemmän taipuvainen pitämään kuninkaan kuin veljensä puolta.\n\nNiinpian kuin Niilo oli päässyt selville siitä, mitä nyt oli tehtävä,\nkutsui hän jälkeen puolenpäivän kokoon sekä päällysmiehensä että\nvaikuttavimmat lähimpänä asuvista talonpojista. Ja hänellä oli ilo\nnähdä monen kauempanakin asuvan, joka ei vielä ollut lähtenyt kotiinsa\nkäräjiltä, saapuvan kokoukseen. Näille nyt Niilo teki selkoa kaikesta,\nmitä oli saanut tietää tuosta tärkeästä tapauksesta Tukholman luona, ja\nkysyi kokoontulleilta, mitä sen johdosta olisi tehtävä.\n\n\"Kaikki olisi nyt voitettu\", sanoi hän, \"jos herra Eerik Akselinpoika\ntäyttäisi meidän tahtomme ja lähettäisi sanan ja kirjeen kuningas\nKaarlolle ja pyytäisi häntä palaamaan valtakuntaansa. Silloin voisimme\nkaikki vetäytyä takaisin rauhallisiin majoihimme ja levossa ja rauhassa\nhoitaa peltojamme ja kotejamme. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että\nvoittaja lähtisi meidän asiatamme toimittamaan. Hän ei ole koskaan\nseisonut meidän puolellamme, hän ei ole koskaan sanonut olevansa\nKaarlo-kuninkaan mies. Mutta me olemme lupautuneet asettamaan\nKaarlo-kuninkaan jälleen valtaistuimelle, ja sitä varten, ainoastaan\nsitä varten olemme ryhtyneet taisteluun. Nyt on teidän sanottava,\ntahdotteko te lähteä minun kanssani Eerik-herraa vastaan häneltä\nkysymään, mikä hänen tarkoituksensa on, ja, jos hän on toista mieltä\nkuin me, miekka kädessä pakottamaan hänet mukautumaan meidän tahtoomme.\nVai tahdotteko mieluummin odottaa kotona ja katsella, minkälaisiksi\nasiat lopulta kääntyvät? Mitä minuun ja taalalaisiin tulee, niin\ntahdomme me kulkea eteenpäin, kunnes olemme täyttäneet lupauksemme ja\ntervehtineet ja osoittaneet kunnioitustamme vanhalle kuninkaalle...\nTeihin siis, te Roslagenin miehet, minä oikeastaan käännyn\nkysymyksilläni.\"\n\n\"Me tulemme!\" huusivat kaikki, ja kun melu oli vähän tyyntynyt, astui\neräs vanha talonpoika esiin ja huusi: \"me tahdomme marssia Eerik-herraa\nvastaan, olemme saaneet kylläksemme herrain vallasta! Johtakaa meitä,\nherra Niilo, ja me tulemme puhumaan miekoilla ja nuijilla valtakunnan\nja kuninkaan vihollisille, jotta he ja kaikki kerrankin kuulisivat,\nettä me talonpojat tahdomme elää Kaarlo-kuninkaan alla.\"\n\nTalonpojan puhetta seurasi uusi suostumusmyrsky ja kaikki tunkeutuivat\nNiilon luo hänelle vakuuttaakseen intoaan seurata mukana taisteluun\nvaltakunnan ja kuninkaan puolesta.\n\nSillä välin astui tupaan tomuinen ratsastaja, joka viisailla silmillään\ntarkasteli piiriä ympärillään. Häntä ei heti huomattu yleisessä\nmylläkässä, mutta vähitellen alettiin häntä tarkastella, ja tiivis\npiiri Niilo-herran ympärillä hajaantui, niin että mies pääsi hänen\nluokseen. Niilo tunsi hänet heti.\n\n\"Olli Råd!\" sanoi hän. \"Mikä on asiasi minulle.\"\n\n\"Tulen tuomaan sanan herraltani, herra Eerik Akselinpojalta!\" alkoi\nmies.\n\nKaikki läsnä olevat hämmästyivät kuullessaan Eerik-herran nimen, ja\nettä mies tuli hänen lähettiläänään. Mutta Niilo-herra kehotti häntä\nsanomaan asiansa. Olli seurasi käskyä ja kertoi tapauksesta Tukholman\nluona, jonka kaikki jo ennestään tiesivät. Sen jälkeen lisäsi hän:\n\n\"Nyt kulkevat Eerik-herran veli, herra Iivari, ja moni jalo herra hänen\nkanssaan merta myöten Enköpingiin laskeakseen siellä maalle ja\nkulkeakseen Upplantiin lännestä päin. Herra Eerik itse on tuleva\netelästä ja te, herra Niilo, marssikaa te sinne idästä päin. Siten\nlopultakin tulemme musertamaan siellä olevan vihollisen. Nyt hän seisoo\nsiellä voimakkaana ja luulee voittaneensa teidät niin kerrassaan, herra\nNiilo, ettette te enää uskalla näyttäytyäkkään.\"\n\n\"Kovin kuuluu kummalliselta tuo sinun ilmoituksesi, mies!\" lausui Niilo\nhetken mietittyään. \"Sen mukaan mitä herrasi sanoi minulle, kun\nviimeksi kohtasimme Upsalan tuomiokirkossa, en minä tiedä, voinko\nkatsoa häntä toisilla silmillä, kuin vihollisena.\"\n\nOlli Råd tuntui odottaneen tuota vastausta, mutta hän ei kantanut\nnimeään turhaan, ja huonosti hän olisi vastannut sitä luottamusta, joka\nhänellä oli herransa luona, ja jonka johdosta juuri hän oli katsottu\nsopivaksi toimittamaan tätä vaikeata tehtävää, ellei hän olisi osannut\nselviytyä siitä pulasta, johon ritarin sanat hänet saattoivat.\n\n\"Mitä te, herra Niilo, ja minun herrani lienettekin siellä\nkeskenänne puhelleet\", sanoi hän, \"sen te tiedätte paremmin kuin\nminä, mutta tässä on kysymys valtakunnan pelastamisesta, ja sen asian\ntähden te varmaankin annatte vanhan vihan haihtua. Ilman teitä ja\ntalonpoikaisjoukkoa ei mitään mahdeta tuota voimaa vastaan, jonka\nherrat nyt ovat koonneet Upsalaan, jos he vielä kerran saavat voiton,\nniin tulee työ teille itsellenne vielä vaikeammaksi, kuin se tähän asti\non ollut. Arkkipiispa on paennut, mutta ei tie Tukholmasta Tanskaan ole\npitempi kuin Tanskasta tänne takaisin, ja saatte nähdä, että kevääksi\non hän täällä uudestaan, voimakkaampana kuin ennen?\"\n\nHän vaikeni äkkiä, ikäänkuin olisi miettinyt jatkoa. Sitten hän sanoi:\n\n\"Mitä minulla on teille sanottavaa, herra Niilo, olisi oikeastaan\nsanottava kahden kesken, mutta poistaakseni teiltä kaiken epäilyksen,\npuhun minä täällä avonaisesti teidän kaikkien edessä, ja tahdon panna\npääni pantiksi, että sanani ovat totta.\"\n\nKärsimättömyyden mutina kuului miesjoukosta, joka siinä ääressä\njännitettynä ja tarkkaavasti seurasi miehen kaikkia liikkeitä ja\nsanoja. Olli Råd oli yleisesti tunnettu valtionhoitajan oikeaksi\nkädeksi, niin vähäpätöinen kuin hän näöltään muuten olikin, ja kenties\njuuri tuo seikka enemmän kuin kaikki hänen vakuutuksensa teki\nuskottaviksi hänen sanansa.\n\n\"Minulle on mieluista\", sanoi Niilo, \"että kerrot tässä julkisesti\nkaikkein kuullen, mitä olet herraltasi toimeksi saanut, sillä me tässä\nolemme kaikki yksimielisiä siitä, mitä ryhdymme tekemään. Puhu siis\nvapaasti kaikki, mikä voi muuttaa luuloni herra Eerikistä... Mutta\narvelenpa, ettei hän mielellään yhdisty minuun ja rahvaaseen\nauttaakseen meidän tahtomme täyttämistä.\"\n\n\"Jos te tahdotte tuoda Kaarlo-kuninkaan takaisin valtakuntaan, herra\nNiilo, niin te tahdotte samaa kuin herra Eerik!\"\n\n\"Herra Eerik Akselinpoika...! hänkö yhtyisi minuun Kaarlo-kuninkaan\npuolelle?\" huudahti Niilo läpitunkevasti tarkastaen Ollia.\n\n\"Hän tahtoo sitä!\" vakuutti tämä.\n\nNiilon silmät lepäsivät kääntymättä miehessä, ja puoleksi epäilevä hymy\npäilyi hänen huulillaan. Hän näki niin tarkkaan edessään tuon mahtavan\nritarin, joka alttarin edessä oli puhunut aivan päinvastoin, kuin hänen\nuskottunsa tässä vakuutti, eikä hän sillä hetkellä voinut selittää\nitselleen, kuinka sellainen muutos oli voinut tapahtua, vieläpä sen\nperästä, kun hän oli arkkipiispan voittanut. Olli puolestaan näkyi\nosaavan lukea sen, mitä ritari mietti, ja hän lisäsi aivan hiljaa,\nmutta suurella äänenpainolla joka sanalla:\n\n\"Herra Eerik on muuttunut siitä kuin viimeksi kanssanne puheli... hän\non nyt samaa mieltä kuin te, että ainoastaan Kaarlo-kuninkaan kautta\nvaltakunta voi pelastua.\"\n\nMiettiväisenä seisoi Niilo kuunnellen noita puoli ääneen lausuttuja\nsanoja, eikä hänellä näyttänyt olevan kiirettä vastaamaan niihin. Olli\nlisäsi:\n\n\"Ellei aika olisi ollut niin kallista, olisi herra Eerik itse tullut\nluoksenne, niin tärkeänä pitää hän sitä, että kaikki väärinkäsitys\nteidän ja hänen välillään korjautuu. Ajatelkaa myöskin sitä, herra\nNiilo, että pieni pilvi voi pimittää sekä auringon että kuun. Minä olen\ntosin halpa-arvoinen palvelija, mutta sanon kuitenkin teille, jonka\nminä tiedän pitävän kunniassa niin hyvin halpoja kuin arvoisiannekin...\nsanon sen kovaa, että tahdon jäädä teidän luoksenne, siksi kun koittaa\nse päivä, jona vihollinen voitetaan, ja ellei herra Eerik silloin toimi\ntäydellisesti niin kuin minä hänen puolestaan olen vakuuttanut, niin\npudotkoon minun harmaa pääni!\"\n\nNyt kohotti Niilo katseensa, ja hänen sisällinen päätöksensä loisti\nhänen tyvenestä katseestaan ja korkealta otsaltaan.\n\n\"Lähde sinä rauhassa täältä, vanha uskollinen palvelija!\" sanoi hän.\n\"Ja vie mukanasi herrallesi sana, että Niilo Sture on saapuva\ntalonpoikiensa kanssa!\"\n\nTähän Niilon päätökseen oli syynä, paitsi miehen käytöksessä ja\npuheessa ilmaantuva luotettavaisuus ja suora avonaisuus, myöskin\nvarmuus siitä, että, kävipä kuinka hyvänsä taistellessa hänen ja\nEerikin välillä, vaikkapa tuo uskollinen palvelija sittenkin pettyisi\nherransa todellisista aikeista, pääasia kuitenkin oli saada koko\narkkipiispan puolue perin pohjin kukistetuksi ja hävitetyksi, Eikä\nollut otaksuttavaa, että hänen oma voimansa vähenisi nykyisestään,\nvaikkakin hän auttaisi tulevaa vihollistaan auttaessaan itseään, eli\nparemmin, vaikkakin yksi hänen vihollisistaan oli hänen apunaan toista\nkukistamassa.\n\nOlli Råd lähti niin muodoin matkalle.\n\nPari päivää senjälkeen, kun apujoukkoja oli ehtinyt tulla ja\nNiilo-herra oli melkoisen sotajoukon päällikkönä, lähti hän\nRoslagenista ja marssi länteen Upsalaa kohti.\n\n\n\n\nX.\n\nSovinto..\n\n\nEi kukaan kenties voinut paremmin kuin Olli Råd selittää niitä syitä,\njotka olivat vaikuttaneet Eerik Akselinpoikaan ja saaneet aikaan\nmuutoksen hänen suhteessaan Kaarlo-kuninkaaseen, — aivan\nyksinkertaisesti sentähden, että hän itse oli suuressa määrässä\nvaikuttanut siihen, kuvailemalla herralleen kaikkia niitä vaikeuksia ja\nvaaroja, jotka kohtasivat sillä korkealle sovittelevalla tiellä, jota\nhän itsepäisesti tahtoi kulkea. Tuo uskollinen palvelija, joka tunsi\nherransa aina lapsuudesta saakka, ja joka ei harrastanut mitään\nkorkeampaa kuin hänen kunniansa ja valtansa lisääntymistä, vaikutti\nitse asiassa hänen päätöksiinsä enemmän kuin kukaan muu. Ja Olli, joka\nmyös paremmin kuin herransa oli oppinut tuntemaan Ruotsin kansan ja voi\nomanvoiton pyynnin sokaisematta nähdä ja arvostella niitä voimia, jotka\nliikkuivat syvissä riveissä, hän oli jo useita kuukausia ollut siinä\nvakaumuksessa, että Kaarlo-kuninkaan täytyi tulla takaisin. Tuo virtaus\noli nyt kerran niin vahva, ettei maksanut vaivaa sitä vastustaa.\n\nPaitsi palvelijan puhetta, veti kaksi muutakin voimaa Eerik-herran\nmieltä samaan suuntaan. Toinen oli hänen veljensä Iivari, kuninkaan\nvävy; toinen Tanskan kuningas Kristian, joka paraikaa hävittäen\nahdisteli tuon mahtavan suvun linnoja ja kartanoita Skånessa ja\nBlekingessä. Mahdotonta oli semmoisissa oloissa väkivallalla, vasten\nNiilo Sturea ja Ruotsin rahvasta, anastaa itselleen Ruotsin korkeinta\nvaltaa.\n\nSentähden oli hänen Ollin kautta Niilo Sturelle lähettämänsä sana\ntäysin rehellisesti tarkoitettu, vaikka se ei tosin estänyt noita\nsuuria ajatuksia pysymästä pohjalla, valmiina uudestaan astumaan esiin,\nkun paremmat päivät tulisivat, joskin niitä saataisiin kauvan odottaa.\n\nNopeasti läheni täydellinen häviö arkkipiispan puoluelaisia. Kolmelta\npuolelta, niinkuin oli sovittu, hyökkäsivät liittoutuneet. Nuo uljaat\nritarit, herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja herra Iivari Gren,\nhuomasivat lopuksi olevansa aivan piirityksissä Nysätran metsässä\nEnköpingin ja Upsalan välillä. Heidät voitettiin perinpohjin ja\najettiin pakoon, jolloin he itse pakenivat etelään päin ja heidän\njoukkonsa hajaantui.\n\nHerra Eerik Akselinpojalla oli Niilo-herran kanssa yhtymys, jossa\npäätettiin, että edellinen kutsuisi viipymättä valtakunnan kokouksen\nTukholmaan päättämään Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta, samalla\nkun Niilo puhdistaisi maan vihollisista. Sitten Eerik-herra palasi\nTukholmaan.\n\nNiilo jätti taalalais-voudin Hannes Djäknin taalalais- ja\nhelsinglantilais-joukon kanssa valloittamaan Krister Pentinpojan\n(Oxenstjernan) kartanoa, Salestaa, jota tämän veli David-herra\npuolusti. Itse hän kulki etemmäs länteen päin rangaistakseen\nFjärdhundralandin rahvasta, joka oli pitänyt arkkipiispan ja\nvaltakunnan vihollisten puolta. Siihen kului muutamia päiviä, ja sieltä\noli hän aikeissa marssia Örebrohon, kun Hannes Djäkniltä tuli viesti\nkutsuen häntä Salestaan.\n\nSiellä oli David-herra kerta toisensa perästä tehnyt epätoivoisia\nuloshyökkäyksiä, saavuttamatta pienintäkään menestystä. Niin pieni kuin\npiiritysjoukko olikin, niin ei hänen kuitenkaan onnistunut murtaa sitä,\nja sitä kiivaampana hehkui David-herra vihasta ja harmista. Veljensä\nhäviö, joka jo sellaisellekin miehelle kuin David, jolla ei ollut\ntapana ruveta liikoja mietiskelemään, näytti aivan varmalta, mutta\nvielä enemmän menestys, joka oli seurannut vihattua Niilo Sturea, jonka\nkoston hän sitä paitsi tiesi uhkaavan häntä — kaikki tämä saattoi\nritarin semmoiseen mielen häiriöön, että hän vähemmän kuin koskaan\nennen saattoi punnita asemaansa ja mahdollisuutta vieläkin pitkittää\ntaistelua. Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, ja hänen viinistä ja\noluesta hämmentyneissä aivoissaan ilmestyi vähän väliä kuva totisesta\nritarista, joka kerran oli ollut hänen vallassaan, vaan sitten päässyt\nhänen käsistään. Ja vielä enemmän vimmastutti häntä se seikka, ettei\nhänen ollut onnistunut päästä tähän käsiksi, niin viekkaasti kuin\nolikin menetellyt, esimerkiksi viime jouluna Gestriklandissa.\n\nMutta hänen harminsa ja vihansa eivät ensinkään häntä hyödyttäneet.\nPäin vastoin kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyi luovuttaa linna,\nja niin paljon kuin se häntä suututtikin, täytyi hänen kuitenkin siihen\nmukautua. Hän lähetti sanan Hannes Djäknille, että tahtoi jättää linnan\nherra Eerik Akselinpojalle, mutta taalalaisvouti sanoi siihen ei, ja\nlähetti hakemaan Niilo-herraa.\n\nTämä saapui muutamien harvojen miesten kanssa eräänä iltana leiriin, ja\nsaatuaan tietää asiain tilan, ratsasti hän seuraavana aamuna linnan\nportille ja pyysi saada puhutella herra Davidia. Aamu oli kaunis ja\naurinko valaisi loisteellaan ritarin kirkasta varustusta ja mustia ja\nvalkoisia höyheniä hänen kypäränsä töyhdössä. Vähän matkan päässä hänen\ntakanaan seisoi Hannes Djäkn muutamien aseenkantajien ja taalalaisten\nkanssa.\n\nHetken päästä ilmaantui herra David muurille. Hän ei näyttänyt\nollenkaan alakuloiselta, vaan kantoi päätään yhtä korkealla kuin\nainakin, ja veristävillä silmillään katseli hän halveksien ritaria ja\nhänen seuruettaan. Niilon valtasi ehdottomasti halveksuminen tuota\nmiestä kohtaan, joka oli ollut valmis niin epäritarilliseen tekoon ja\nnyt kuitenkin esiintyi vertaistaan kaipaavalla julkeudella. Mutta hän\nhillitsi itsensä ja ajatteli mielessään, kuinka hän nopeimmasti\nsaavuttaisi tarkoituksensa.\n\n\"Minulle on sanottu, herra David\", huusi hän sentähden ylös muurille,\n\"että te olette taipuvainen sovintoon, ja sentähden olen kiiruhtanut\ntänne, ettemme tarpeettomasti kuluttaisi aikaamme.\"\n\n\"Ha-ha-ha!\" nauroi David-herra, \"tosin olen taipuvainen sovintoon,\nmutta olen sanonut tahtovani sopia asiasta toisenlaisen ritarin kanssa\nkuin te olette, Niilo-herra, ja minä pysyn sanassani!\"\n\n\"Nyt on asia kuitenkin niin, että teidän täytyy luovuttaa Salesta\nminulle, tahi otan minä sen väkirynnäköllä!\" huusi Niilo, välittämättä\nritarin loukkaavasta puheesta.\n\n\"Ei koskaan!\" huusi David-herra takaisin. \"Osaan paremmin kunnioittaa\nkilpeäni, kuin että laskisin sen alas sellaisen pelkurin edessä kuin\nNiilo Sture!... Ha-ha-ha, pitäisihän teillä olla hampaat kielenne\nedessä, teillä, joka olette kärsinyt häväistyksen häväistyksen perästä\nja samalla kulkenut narrin miekka sivullanne.\"\n\nNiilo sävähti tulipunaiseksi kuullessaan tuon puheen, joka\nluonnollisesti osaksi tarkoitti hänen häväistystään Kaarlo-kuninkaan\nensimmäisinä hallitusvuosina, jolloin todellakin suuri osa Ruotsin\nherroista ja miehistä piti Niilo Sturea pelkurina, koska hän ei samoin\nkuin monet muut tahtonut kohottaa miekkaansa kuningastaan vastaan.\nOsaksi tahtoi tuo häpeämätön David-herra, jos mahdollista, saattaa\njalon vastustajansa varjoon oman joukkonsa edessä. Mutta se ei\nollenkaan onnistunut. Niilon takana seisovat miehet hehkuivat vihasta\ntuota suuripuheista ritaria kohtaan.\n\n\"Vielä kerran kysyn teiltä, David Pentinpoika, tahdotteko luovuttaa\nminulle linnan?\" kysyi Niilo, tuskin voiden enää hillitä oikeutettua\nvihaansa, ja kun hänen vastustajansa kasvoilta yhä selvemmin paistoi\npilkan hymy, lisäsi hän: \"Älkää luulko, että minä tulen käyttämään\nvaltaani teidän yli samalla tavalla kuin te, kun vastoin kunniata ja\nritaritapoja petollisesti veitte minut vankina Ekolsundiin...\nmutta älkää myöskään pakottako minua valloittamaan tätä linnaa\nväkirynnäköllä, sillä Jumalan kalliin veren kautta, minun miekkani on\nsilloin tekevä koston työn, jota kauvan olen janonnut.\"\n\nRaaka naurunhohotus kuului muurilta, herra David nosti kätensä ja\nsilmänräpäyksen kuluttua lensi sotakirves vonkuen ilman halki ja sattui\nNiilo Sturen kypäriin, niin että höyhentöyhtö katkesi ja putosi maahan.\n\nSilmänräpäyksessä seisoi Erkki Niilo Sturen rinnalla. Hän oli niiden\nharvojen joukossa, jotka olivat läsnä tässä kohtauksessa, ja ennenkuin\nkukaan oli ehtinyt tointua suuttumuksesta, jonka vihollisen ritarin\nteko nosti, oli hän temmannut itselleen jousen ja juossut esiin.\nMutta hänen esimerkkinsä herätti heti muutkin toimeen, ja ainakin\nkymmenen jousta viritettiin opettamaan ritaritapoja pelkurille\nlinnanpäällikölle.\n\nTämä hävisi kuitenkin muurin taakse, katseltuaan ja nautittuaan\nheitostaan, niin että nuolet lentivät hänen päänsä päällitse, mutta\nvinkuivat kuitenkin hänen korvissaan semmoisella äänellä, että ne hyvin\npanivat hänen ymmärtämään, mitä rehelliset miehet arvelivat hänen\nteostaan.\n\nNiilo-herra kääntyi aivan tyynesti väkensä puoleen ja käski heidän\nrientää leiriin kiiruhtamaan väkeä hyökkäykseen.\n\nJa kauvan ei viipynyt ennenkuin aseenkantajat ja talonpojat tulivat;\ntorvet soivat, ja ennenkuin David-herra oli oikein voinut tointua\nverrattomasta ilostaan, jonka hänen pilansa vihollisen kanssa oli\naikaan saanut, oli hänen halveksittu vihollisensa vienyt joukkonsa\nkaivosten ja nostosillan yli, ja kirveitten iskut, kun ne mursivat\nlinnanporttia, olivat ikäänkuin jatkona sille voitolle, jonka vinkuvat\nnuolet olivat alkaneet.\n\nMutta ennenkuin vielä portti oli säretty, oli jo pystytetty tikapuita,\nja Niilo itse ensimmäisenä astui muurille ja hyppäsi sisäpuolelle.\nAinoastaan kolme miestä ehti seurata häntä, niin innokas oli hän\ntapaamaan tuota kavalata ja kiukkuista vihamiestään, puhuakseen hänelle\nkielellä, jota hän paremmin voi ymmärtää kuin jaloa ritarillisuuden ja\nisänmaanrakkauden kieltä.\n\nMutta David-herra puolestaan ei tuntunut kiirehtivän leikkiin. Niilo\nnäki hänen vilaukselta nurkan takaa, josta linnan väki syöksyi esiin\nlyödäkseen takaisin, jos mahdollista, hyökkääjät. Kun he nyt näkivät\nNiilon tulevan vastaansa, hämmästyivät he, ikäänkuin maa olisi halennut\nheidän edessään, ja hän olisi varmaankin voinut ottaa vangeiksi heidät\nkaikki. Mutta Niilo ei välittänyt heistä ollenkaan vaan kiiruhti\nkohtaamaan linnan herraa.\n\nSillä välin tuli yhä enemmän hänen väkeänsä muurien yli, ja se\nsaattoi linnanväen liikkumattomaksi. Siinä seisoivat he aivan\nalallaan, ikäänkuin uteliaina katsojina kilpatantereella, odottaen\nkaksintaistelua, joka tulisi taisteltavaksi heidän silmäinsä edessä.\nHyökkääjät olisivat puolestaan syöksyneet päälle, ellei heidänkin\nhuomiotaan olisi kiinnittänyt nuo kaksi ritaria, jotka nyt kohtasivat\ntoisensa, ja sillä tavalla, että selvästi näkyi enempi taistelu olevan\ntarpeetonta.\n\n\"Nyt koetellaan\", huusi Niilo, \"onko David Pentinpojalla rohkeus suun\nmukaan!\"\n\nMutta David-herra seisoi ääneti liikahtamatta paikaltaan. Kuitenkin voi\nnähdä, ettei noilla punaisilla poskilla ollut enää sama elävä väri kuin\näsken hänen seisoessaan linnan muurilla. Muurin ja itse linnan välillä\noli avonainen paikka, jonka nyt molemmin puolin täytti molempain\nritarien väki, samalla kun kirveiden iskut linnan tammiseen porttiin\njulistivat, ettei mitään pelastusta ollut enää odotettavana, ellei\nlinnanherran onnellisella iskulla onnistuisi vapauttaa itseänsä jalosta\nvihollisestaan ja sillä keinoin valaa uutta rohkeutta miehiinsä.\n\n\"Vedä miekkasi!\" huusi vielä kerran Niilo, \"sillä häväisty kunniani\nvaatii verta!\"\n\nDavid Pentinpoika laski kätensä ristiin rinnalle ja sanoi huulet\nvaaleina:\n\n\"Ritari minun suvustani ei vaihda iskuja kunniattoman miehen kanssa!\"\n\nNiilo kohotti miekkansa antaakseen kunnianloukkaajalle iskun lappeella,\nmutta hillitsi itsensä äkkiä, hyppäsi esiin ja löi vihollistaan\nkäsiselällä, niin että tämä horjahti pari askelta sivulle.\n\n\"Niinpä ota tämä muistoksi Niilo Sturelta!\" huusi hän, \"ja tuskimpa\nenää uskotaan sinun ilkeätä kieltäsi, jos edelleenkin puhut\nhäväistyksiä minusta!\"\n\nNyt veti David miekkansa ja ikäänkuin hulluksi tulleena tahtoi hän\nsyöksyä Niilo Sturen miesten päälle. Mutta hän ei päässyt kuin pari\naskelta ennenkun Niilo tarttui lujalla kädellä hänen kaulaansa, kaatoi\nhänet maahan ja löi häntä isku iskun perästä miekkansa lappeella pitkin\nselkää.\n\n\"Nyt olette kuitenkin langennut Niilo Sturen jalkojen juureen\", lausui\nhän, \"ja tahdotteko sen tunnustaa tai ei, se ei merkitse mitään,\nsillä se on tapahtunut niin monen rehellisen miehen läsnäollessa\ntodistajana.\"\n\nPahoinpidelty ritari karjui raivoissaan, mutta Niilo antoi merkin\nväelleen, joka kiiruhti esiin, otti hänet keskeensä sekä vei hänet ja\nmuun linnaväen vankeina linnan portille, joka nyt ratisten särkyi\npalasiksi ja aukaisi tien leirille.\n\nYksi osasto sai käskyn jäädä ottamaan linnan huostaansa, mutta itse\nNiilo-herra, jota tärkeät toimet toisaalla odottivat, kiiruhti niiden\njälkeen, jotka kulettivat David Pentinpoikaa. Hän oli juuri menossa\nporttikäytävässä, ja jälelle jääneet miehet olivat tuskin ehtineet\nlinnatupaan, kun kimeä läpitunkeva huuto kuului ylhäältä linnasta. Se\noli aluksi tukahtunut, ikäänkuin se olisi lähtenyt jostakin linnan\nhuoneesta, mutta heti senjälkeen kuului se vapaassa ilmassa, ja nähtiin\nnuoren, hennon asepojan, joka kantoi herra Eerik Akselinpojan värejä,\nsyöksyvän alas linnan rappuja ja kiiruhtavan aukean paikan yli\nportille, jossa Niilo oli.\n\nHän juoksi uskomattomalla notkeudella ja nopeudella. Hiukset\naaltoilivat irtonaisissa kutreissa tuulessa, ja kasvot olivat\nkuolonkalpeat.\n\nNiilo säpsähti nähdessään pojan. Nuo kasvot oli hän nähnyt ennen, tahi\nvoisiko luonto luoda niin erehdyttävällä tavalla samannäköisiä, ja\nkuitenkin, kuinka voi hän muuten otaksuttavasti selittää tuota\nilmestystä, jonka todellisuuden hänen omat silmänsä vahvistivat? Hänen\nväkensä oli pysähtynyt, hämmästyksen valtaamana kuten hän itse, eikä\nvoinut tointua senkään vertaa, että olisi ottanut kiinni tuon nopeasti\nkatoavan pojan, joka pikemmin muistutti henki- kuin ihmisolentoa.\n\nMutta Niilo kutsui lähimpänä seisovat miehet luokseen.\n\n\"Tuokaa tänne luokseni tuo poika parka!\" huusi hän heille. \"Mutta älkää\nsäikyttäkö häntä kuoliaaksi.\"\n\nKaksi nopeajalkaista miestä lähti juoksemaan, ja hetken ajettuaan\nsaivat he tuon kokonaan väsyneen pojan kiinni. Tämä oli, osoitettuaan\nensin odottamatonta voimaa ja kestävyyttä, langennut kiveen ja tuotiin\nnyt enemmän kuolleena kuin elävänä Niilon luokse.\n\n\"Kautta taivaan!\" huudahti tämä, tarkemmin katseltuaan nuorukaisen\nhienoja ja kauniita piirteitä, \"mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Jotakin noituutta se on, herra!\" vastasi toinen miehistä tehden\nristimerkin. \"Noin ei voi syntinen ihminen lentää kivien ja kantojen\nyli... ja alas joelle tahtoi hän... Kivi kaulaan, herra, ja\nlähettäkäämme hänet sinne, mistä hän on tullutkin!\"\n\nNiilo ei kuunnellut tuon taikauskoisen miehen puhetta, ei hän myöskään\ntullut ajatelleeksi kaikkia niitä tarinoita, jotka syntyisivät siitä\nhuolenpidosta, jota hän osoitti vedenhaltijalle. Sillä vedenhaltijana,\njoka oli erehtynyt maalle tulemaan, oli ja pysyi tuo kaunis\nnuorukainen; se luulo ei voinut muuttua.\n\n\"Jättäkää poika minulle\", sanoi hän. \"Minä tunnen hänet, hän on herra\nEerik Akselinpojan palveluksessa ja on istunut vankina täällä David\nPentinpojan hallussa... Tutkikaa linna, kenties löytyy täältä vielä\nuseampiakin!\"\n\nMiehet pudistelivat huolestuneina päätään, mutta tottelivat kuitenkin\nherransa käskyä ja poistuivat. Mutta Niilo tarttui nuorukaisen käteen,\ntämä oli asetettu mättäälle hänen jalkojensa eteen, ja käsi oli niin\nhieno ja valkoinen, että hyvin näkyi, ettei se koskaan ollut pidellyt\nmiekkaa ja jousta.\n\n\"Ingeborg!\" kuiskasi hän aivan hiljaa ja kumartui lähemmä noita\nkalpeita kasvoja.\n\nNiinkuin kyyhkynen synkässä metsässä, kun metsästäjän nuoli on sattunut\nsen puolisoon ja se on kauvan etsinyt sitä kaikkialta sieltä, missä he\nolivat yhdessä eläneet rakkautensa lyhyen kesän; niinkuin se äkkiä\nsäpsähtää ja levittää siipensä lentoon, valmiina alottamaan uudestaan\nharhailunsa, kuullessaan pienintäkään ääntä, joka muistuttaa\nkadonneesta, — samoin heräsi asepoika, kun nimi Ingeborg mainittiin.\n\n\"Ingeborg! Ingeborg!\" toisti Niilo hymyillen hänelle surumielisesti,\nkun hän avasi silmänsä.\n\nMutta nuo silmät eivät ymmärtäneet ritarin tarkoitusta. Se oli tosin\nIngeborg, mutta hän näytti, niinkuin miehet sanoivat, enemmän\nsemmoiselta olennolta, joka ei kuulunut tähän maailmaan. Kauniit silmät\ntuijottivat hurjasti eteen ja kädet kouristuivat epätoivoiseen\nsuonenvetoon.\n\n\"Voi, voi!\" huusi hän, \"neito Päivänsäde näkee sinut, raukkamainen\nmurhamies!\"\n\nJa hän syöksyi ylös, jäntevänä, vakavana, mahdottomana hillitä. Mutta\nritari tarttui hiljaa hänen käteensä.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!... etkö tunne minua, Ingeborg?\" kuiskasi hän. \"Etkö\nnäe, että luotettava ystävä seisoo edessäsi?... Sano, sano minulle\nvain, mikä kauhea onnettomuus täällä on tapahtunut, ja sinä olet\nnäkevä, että Jumalan voima on suurempi kuin ihmisten ilkeys.\"\n\nNäytti siltä kuin olisi raivo ja hurjuus hetkeksi kadonneet. Kuume\ntärisytti onnetonta tyttöä, hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti\nkovasti. Järjen valo ei kuitenkaan tahtonut palautua. Hienot langat\nnäyttivät tulleen liiaksi pingoitetuiksi ja olivat sentähden\nkatkenneet.\n\n\"Neiti Päivänsäde on taivaassa\", sanoi hän. \"Taivaan sini on hänen\nsiimanaan, hän katselee kaikkien taivaan tähtien kanssa alas ja\nitkee... itkee tuomiopäivään saakka kaikkea sitä pahuutta, mikä\nhuokailee tuolla alhaalla maan pimeydessä...\"\n\n\"Itke, itke, lapsi raukka\", toisti Niilo painaen hänen päätään\nrintaansa vasten... \"Sinä olet oikeassa, meidän pitää surra kaikkea sitä\npahuutta, mitä tässä maailmassa löytyy... Mutta päivä tulee yön\njälkeen... Päivä on tuleva uudestaan, Ingeborg, se on tuleva...\"\n\nHän vei puhellessaan onnetonta mukanaan pois linnasta, ja tämä antoi\nhänen johtaa itseään, niinkuin isän lastaan. Niin lähestyivät he\nleiriä. Mutta helppo ei olisi ollut Niilon täällä kulettaa häntä\nmiesjoukkojen läpi, vaan silloin tuli Erkki heitä vastaan, ja Niilo\nkäski häntä heti tuomaan hevosia itselleen ja sairaalle nuorukaiselle.\n\nHetken kuluttua ratsasti hän Erkin kanssa pois, ja Ingeborg istui\nsatulannupilla Niilon edessä.\n\nHänen tiensä kulki länttä kohti ja hänen väkensä oli saanut käskyn\nviipymättä seurata perästä Örebrohon. Mutta kun hän oli tullut\nVesteråsiin, antoi hän Erkin viedä nyt jo vähän tyyntyneemmän\nIngeborgin vaimonsa luo linnaan. Hänen itse täytyi yötä päivää\nkiiruhtaa Örebrohon.\n\nHerra David Pentinpoika pidettiin vankina Vesteråsin linnassa eikä\nkauvan viipynyt, ennenkun hän sai serkkunsa, urhean Eerik Niilonpojan\n(Oxenstjerna) toverikseen.\n\nTämä pakoitettiin, samoin kun hänen asetoverinsa Eerik Kaarlonpoika\n(Vasa) laskemaan aseensa ja tunnustamaan Kaarlo kuninkaaksi; mutta\nyhtäkaikki marssi hän linnaansa Örebrohon ja koetti sieltä karkoittaa\nNiilo Sturen sinne lähettämää piiritysjoukkoa. Tämä ei kuitenkaan\nonnistunut paremmin, kuin että hän itse joutui piirittävien\ntalonpoikien vangiksi ja jätettiin Niilolle, kun tämä saapui Örebrohon.\nLinna antautui hänelle, ja vankinsa kanssa lähti voittaja Vesteråsiin.\n\nTämä tapahtui lokakuun alussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVesteråsissa otti Briita-rouva palaavan voittajan vastaan.\n\nHän seisoi lastensa kanssa linnan portailla, kun ritari eräänä iltana\ntuli seurueensa kanssa ratsastaen. Tähdet tuikkivat loistavina\nsiniseltä taivaalta, ja kaikki soihdut paloivat komeina, heijastaen\nvaloaan kiiltävistä haarniskoista. Mutta ei taivaalliset eikä maalliset\nvalot voineet loistossa vetää vertoja Briita-rouvan silmille, kun\npuoliso sulki hänet syliinsä ja vei hänet ritarisaliin.\n\n\"Niinpä olemme kuitenkin voittaneet, Niilo!\" huudahti hän jalossa\ninnostuksessa. Kuningas odottaa sinua Tukholman linnaan tervehtiäkseen\nsinua pelastajanaan.\n\n\"Kuningasko?\" kysyi Niilo.\n\n\"Niin...! Etkö sitä sitten tiedä?...\"\n\n\"Niin tärkeän sanoman olisi kai pitänyt saada tietää\", lausui Niilo,\n\"mutta herrat ovat ehtineet ennen minua. Aioin nyt lähteä Tukholmaan\npäättääkseni työni...! No niin, työ on siis kuitenkin tehty, ja Ruotsi\nvoi hengähtää kaiken levottomuuden ja taistelun jälkeen.\"\n\n\"Etkö sitä tiedäkään...?\" toisti Briita-rouva ja näytti niin\ntyytymättömältä, että Niilo hymyillen tarttui hänen käteensä ja suuteli\nsitä, jolloin rouva iloisella luottamuksella nosti päätään ja lisäsi:\n\"mutta sukulaiseni, kuningas, tietää kuitenkin, kuka on kruunun hänen\npäähänsä nostanut, ja hän ei ole sitä unohtava! Kiitos olkoon Jumalan\näidille ja kaikille pyhimyksille! Herrani ja mieheni on kuitenkin\netevin ritari Ruotsin valtakunnassa!\"\n\nHän tunsi itsensä niin perin onnelliseksi ja niin sanomattoman\nrikkaaksi, kun hän katseli miestään ja lapsiaan, ja kaikki\npaenneet huolet, ja kaikki surut, jotka tullessaan näyttivät niin\nvoittamattomilta, kutistuivat nyt kuin taikaiskusta kokoon ja\npoistuivat kuten pilvet yöllisen rajuilman jälkeen. Varjot vielä\nnäkyivät, mutta himmenivät yhä enemmän ja sitä kirkkaampina näkyivät\nkoko ihanuudessaan hymyilevät niityt, jotka nyt levisivät ilosta\njuopuneen silmien eteen.\n\nVaikea olisi kuitenkin päättää iloitsiko Briita enemmän voitosta\nRuotsin valtakunnan puolesta, vai sankarinsa voitosta itsensä yli, joka\nniin yksinkertaisena ja koristelemattomana ilmaantui hänen sanoissaan\nherrojen teosta, kun nämä olivat kutsuneet takaisin kuninkaan hänelle\nsiitä ilmoittamatta. Epäilemättä oli rouvan mielestä jälkimmäinen\nvoitto kukka, joka lähti edellisestä ja sentähden niin luonnollisesti\nsai aikaan hänen huudahduksensa, että Niilo oli uljain ritari Ruotsin\nvaltakunnassa. Hän, joka tunsi miehensä pohjaa myöten, tiesi hyvin,\nkuinka tätä harmittaisi nähdessään itsensä unohdetuksi, nähdessään\ntoisten poimineen ja nauttineen tuon pitkällisen ja vaikean työn\nhedelmän, joka ainoastaan hänen kauttaan oli voitu saavuttaa. Mutta\nsamalla, kuinka jalo ja saavuttamaton oli tuo hyve, joka voi siitä\nhuolimatta iloita tarkoitusperän saavuttamisesta.\n\nIsänmaan itsenäisyys oli Niilo Sturen päämaali, ja sen saavuttamiseen\nantautui hän kokonaan, se oli hänelle niin täydellisesti korkein ja\njaloin tarkoitusperä, että hän voi iloita ja tuntea itsensä\nonnelliseksi tietäessään isänmaan asian menestyvän, vaikkakin\nvoitonseppele, joka oikeastaan olisi kuulunut hänelle, otettiinkin pois\nja annettiin toiselle. Tuon itsensä hillitsemisvoiman, tuon kyvyn\nsankarillisesti uhrata ei ainoastaan henkensä, vaan myöskin sydämensä\noikeutetut vaatimukset tunnustuksesta ja kunnioituksesta urotöiden\nluonnolliseksi palkaksi — tuon taidon oli hän oppinut. Koko hänen\nelämänsä oli ollut ikäänkuin alituisesti jatkuva harjoitus tuossa\ntaidossa. Siinä onkin hänen suuruutensa ja etevämmyytensä aikansa\nmiesten joukossa. Hänessä vaikutti Engelbrektin henki, jonka täytyy\nhänen muistoonsa yhdistää jälkimaailman rakkauden yhtä suuressa\nmäärässä kuin kaikkien niiden rakkaus, jotka olivat hänen eläessään\nlähemmässä yhteydessä hänen kanssaan.\n\n\"Kas tässä!\" sanoi Briita-rouva ja antoi miehelleen kirjeen\nkuninkaalta, joka oli saapunut päivää ennen, \"tässä lähettää kuningas\nsulle tervehdyksensä, ja voit uskoa, että minä palan halusta kuulla sen\nsisällön.\"\n\nNiilo otti kirjeen, aukaisi sen, ja hänen silmänsä kostuivat sitä\nlukiessaan. Vanha kuningas pyysi häntä syvimmillä rakkauden ilmauksilla\nheti kiiruhtamaan Tukholmaan. Hän halusi saada sanoa hänelle jotakin,\njoka kauvan, liian kauvan oli ollut hänen sydämellään, mutta jota\nlausua hänellä ei tähän saakka ole ollut valtaa. — Briita-rouva ja\nlapset pitäisi olla mukana, se oli kuninkaan nimenomainen toivo.\n\nNiinpä oli ilo ylimmillään tänä iltana Vesteråsin linnassa. Ainoastaan\nyksi ajatus esti onnen olemasta aivan täydellisen, se oli ajatus Steen\nSturesta, ja ellei ritarin asia olisi niin uskollisissa ja\nluotettavissa käsissä kuin Brodden, ei Niilo itse olisi antanut\nitselleen yhtään lepoa, ennenkuin olisi saanut varmuuden ystävänsä\nkohtalosta.\n\nMutta Broddesta ei oltu vielä kuultu mitään.\n\nRitarin pojat riemuitsivat ilmoituksesta, että saisivat tulla\nTukholmaan ja nähdä kuninkaan, josta he olivat kuulleet niin paljon\npuhuttavan. Erittäinkin näytti Svante olevan hyvin riemuissaan\najatellessaan kaikkea sitä, mikä siellä tulisi tapahtumaan.\n\n\"Siellä tapaamme kai Hollingerinkin, isä?\" kysyi hän silmät loistavina.\n\n\"Jumala paratkoon, poikani!\" lausui Niilo taputellen hänen päätään,\n\"pelkäänpä sen toivon pettävän.\"\n\n\"Missä hän sitten on, isä?\" jatkoi Svante kysymyksiään.\n\n\"Ei kukaan miehistäsi sitä tiedä... Onko joku onnettomuus häntä\nkohdannut?\"\n\nHollinger oli silminnähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen pojan\nvilkkaaseen luonteeseen, ja hän olikin reippautensa ja iloisen,\npelottoman olentonsa kautta aivan pikku Svanten mieleinen mies.\nBriita-rouvakin piti hänestä paljon, ja kun pojan kautta puhe kääntyi\nhäneen, kysyi hänkin, eikö mitään oltu tehty aseenkantajan takaisin\nlöytämiseksi.\n\n\"En muuta voi tietää\", vastasi Niilo moniin kysymyksiin, \"kuin että tuo\nlemmon mies on kaatunut näissä taisteluissa. Hän ei ollut niiden\njoukossa, jotka joutuivat vangiksi Östenin sillalla. Minä kysyin itse\nsiitä herra Eerik Akselinpojalta, eikä hän tiennyt minne nuo reippaat\nmiehet olivat hävinneet. Minulle oli ilmoitettu, että herra Eerik oli\npelastanut heidät Eerik Kaarlonpojan käsistä, ja että heidät oli viety\nTukholmaan, mutta siitä hän ei tiennyt mitään.\"\n\n\"Se on tuleva minun asiakseni!\" huudahti Svante innokkaana katsoen\njäykästi ja lujasti eteensä viisailla loistavilla silmillään, \"minä en\nlaske irti lankaa ennenkuin olen saavuttanut kerän!\"\n\nVanhemmat pitivät tuota leikkinä eivätkä panneet enempää huomiota\nsiihen. Mutta Svante tarttui veljeänsä käsivarteen ja sanoi taluttaen\nhäntä erään ikkunan luo:\n\n\"Saatpa nähdä, Moritz, että minä löydän Hollingerin... Tuo ilkeä\nHammarstadin rouva on taas liikkeellä, mutta minä olen löytävä tien\nhänen setänsä, Eerik-herran tykö, luota vaan siihen, Mauri!\"\n\nMoritz hymyili lempeästi uljaalle veljelleen, mutta tuskinpa kiinnitti\nhän sen enemmän, kuin vanhempansakaan, huomiotaan hänen sanoihinsa.\n\nIngeborg ei näyttäytynyt koko iltana. Hän näytti kokonaan sortuneen\ntuskansa alle. Tosin oli tuo arka hurjuus hävinnyt, mutta sen sijaan\noli hän vaipunut liialliseen surumielisyyteen. Mitään selitystä siitä,\nmikä oli saanut aikaan hänen onnettomuutensa, oli häneltä itseltään\nmahdoton saada.\n\nNiilo toivoi kuitenkin vangitulta David Pentinpojalta saavansa\nselvyyttä tuohon kammottavaan pimeyteen, joka peitti tätä asiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaan huoneista Tukholman linnassa loisti valo, ja Norrmalmin\nrannalta voi nähdä ihmisiä liikkuvan edes takaisin siellä sisällä.\nPorvarit, jotka kulkivat pitkiä siltoja myöten kaupunkiin, olivat\nnoiden liikkuvien varjojen joukossa vähän väliä näkevinään kuningas\nKaarlon pitkän, vaikka nyt jo kumaran vartalon. Ja he hymyilivät\ntyytyväisinä ajatellen kaikkia niitä muutoksia, joita valtakunnassa ja\nTukholman linnassa oli tapahtunut, siitä lähtien kun tuo vanhus\nensimmäisen kerran astui linnan sisään ja vietti häitään kauniin ja\nunohtumattoman Kaarina-kuningattaren kanssa.\n\nTukholman kaupungissa oli hyvin vilkas liike kuninkaan tulon jälkeen;\nvähemmän sentähden että hän itse oli nostanut erityistä melua, vaan\nsentähden, että herroja seurueineen vähän väliä tuli neuvottelemaan\nasioistaan hänen ja herra Eerik Akselinpojan kanssa. Eerik Akselinpoika\noli pysynyt Niilo Sturelle antamassa sanassaan ja luovuttanut Tukholman\nlinnan palaavalle kuninkaalle. Kuninkaan vävykin, herra Iivari\nAkselinpoika, oli vaimoineen kaupungissa, mutta porvarit tiesivät\njutella, että Iivari-herra aikoi viipymättä lähteä Tanskaan\npuolustamaan sikäläisiä linnojaan Kristian-kuningasta vastaan. Kun\nkatselee Akselinpoikain historiaa kaikessa hajanaisuudessaan, yrittäen\nsaada yleissilmäyksen heistä, ei voi olla huomaamatta heissäkin\njonkunlaista malttia, jotakin kohtuuden rajoissa pysymistä. Se teki\nheidät muita aikalaisiaan etevämmäksi ja vaikutti ehkä enemmän kuin\nmikään muu siihen, että heidän valtansa ja arvonsa kauan säilyivät\ntunnustettuna mahtina. Olisivathan he nytkin voineet ruveta uhmailemaan\nja ryhtyä vastarintaan Niilo Sturea ja rahvasta vastaan. Varmasti olisi\nmoni arkkipiispan ystävistä yhtynyt heihin, joten menestyksen\nmahdollisuus olisi hyvinkin vastannut yrityksen vaaroja ja vaikeuksia\nja saattanut heidät sokeasti kuulemaan kunnianhimon kehoituksia.\n\nMutta hepä eivät ryhtyneetkään vastarintaan; kesken menestystään,\nkesken voittoretkeään he malttivat mielensä, he tarkastelivat tyvenesti\nuusia oloja ja tyytyivät älykkäästi toiseen arvosijaan valtakunnassa,\nkuninkaan jälkeen. Tässä suhteessa täytyy huomata jotakin yhtäläisyyttä\nheidän ja Niilo Sturen välillä, joka yhtäläisyys kuitenkin katoo, jos\nkatsellaan kumpaistenkin vaikuttavia syitä. Sillä jälkimmäisen toiminta\noli seuraus mitä jaloimmasta itsensäuhraavaisuudesta, edelliset\ntoimivat olosuhteiden pakosta. Kunnianhimo oli ennallaan heidän\nsydämessään odottaen vaan suotuisampia aikoja. Oma mahtavuus oli ja\npysyi heidän ylinnä tarkoitusperänään, Niilon päämäärä oli Ruotsin onni\nyksinään.\n\nSamana päivänä, jona tätä ritaria odotettiin kuninkaan kirjeen johdosta\nTukholmaan saapuvaksi, yhtyivät molemmat veljekset tärkeään\nneuvotteluun, johon ei kukaan muu saanut ottaa osaa kuin koeteltu Olli\nRåd. He keskustelivat kaikista kysymyksistä, jotka koskivat heidän\nasemataan Ruotsissa, tuumien sekä nykyisistä että vastaisista\ntoimenpiteistä. He tulivat yksimielisyyteen siitä, että Iivari, joka\noli kuninkaan vävy, astuisi tämän kuoltua hallitukseen, jota varten\nasia olisi esitettävä niin pian kuin mahdollista jossakin neuvoston\nkokouksessa. Eerik selitti olevansa tyytyväinen kuninkaan hänelle\nantamiin lääneihin ja linnoihin, Turkuun ja Viipuriin. Siten arvelivat\nhe olevansa tarpeeksi vahvat vastustaakseen sekä Tanskan kuningasta\nettä unioonin ruotsalaisia ystäviä.\n\nSaatuaan tämän asian selville kääntyivät he yksityisempiin ja johtuivat\nsiitä pian puhumaan veljentyttärestään, Hammarstadin Briita-rouvasta.\nEerik-herra synkkeni, kun hänen nimeään mainittiin, mikä osoitti tämän\nasian tuottavan hänelle enemmän huolta, kuin hän itsekään tahtoi\nmyöntää.\n\n\"Briita-rouva\", sanoi hän, \"on hankkinut itselleen vihollisen, joka...\"\n\nVeli katsoi kysyvästi Eerikiin, mutta tämä vaipui ajatuksiinsa.\n\n\"Minkä vihollisen?... Mitä tarkoitat?\" sanoi Iivari, saamatta\nkysymyksillään mitään vaikuttavaa aikaan Eerikissä.\n\n\"Milloin täällä oli, Olli\", sanoi tämä kääntyen uskotun palvelijansa\npuoleen, \"milloin täällä oli kaniikki Eerik Olavinpojan sanansaattaja?\"\n\n\"Samana päivänä, jona kuningas tuli\", vastasi Olli.\n\n\"Niinpä niin, silloin se oli!\" huudahti Eerik. \"Mutta kaikki sittemmin\ntapahtuneet seikat ovat vieneet minun ajatukseni syrjäteille.\"\n\n\"Ja kun asiaa oikein joka puolelta katsotaan\", lausui veli hymyillen,\n\"ei asia lopulta lienekään muun kuin unhottamisen arvoinen.\"\n\n\"Jumala paratkoon, en luule niin!\" vastasi Eerik. \"Vaikka kyllä asia\ntodella näyttää niin vähäpätöiseltä, että melkein yhdyn sinun\nkäsitykseesi. Se koskee muuatta yksinkertaista asemiestä, erästä herra\nNiilo Sturen miestä, en tällä hetkellä tiedä sitäkään, elääkö hän vai\nonko kuollut... Hän joutui käsiini Östenin sillalla, kun ottelimme\nherra Eerik Kaarlonpojan kanssa. Tahdoin lähettää hänellä sanaa\nNiilo-herralle, mutta silloin hän alkoi puhua sellaisella nuotilla ja\nselittää niin toimessaan lakia ja asetuksia, että panetin hänet\npaikalla tyrmään taas.\"\n\n\"Niilo Sturen miehet ovat ihan minun mieleisiäni!\" sanoi Iivari. \"Mikä\ntämän nimi on?\"\n\nEerik oli sen unhottanut, mutta Olli Råd muisti sen varsin hyvin ja\nsanoi sen. Hänen nimensä oli Hollinger. Iivari muistutteli tätä miestä\nja huomasikin tuntevansa hänet. Hän oli monesti haastellut hänen\nkanssaan Penningebyssä.\n\n\"Kuten sanon\", jatkoi Eerik, \"olin ihan unhottanut miehen, kun kaniikin\nlähettiläs tuli antaen herransa puolesta tietää jotenkin samaa kuin\nmies itsekin oli puhunut, nimittäin että jos jotakin odottamatonta\ntapahtuisi hänelle, tapahtuisi jotakin odottamatonta minullekin ja\nminun suvulleni.\"\n\n\"Mitähän se olisi...?\"\n\n\"Niin siinäpä kysymys!... Kaniikki makaa kuolemaisillaan Upsalassa,\nmutta hän tiedusteli Hollingeria ja antoi minun tietää, että jos\nhiuskarvakin taitetaan Niilo Sturen miehiltä, jotka olivat vallassani,\nniin tulisi se odottamaton tapahtumaan. Hänen hallussaan oli papereita,\njotka hän näyttäisi heti tervehdyttyään, ja nämä paperit koskevat\nHammarstadin Briita-rouvaa.\"\n\nIivari vaipui vuorostaan ajatuksiinsa, mutta kohotti äkkiä päänsä\nnauraen.\n\n\"Mitä veljentyttäreemme tulee, niin vastatkoon hän itse teoistaan...\nMitä se meitä liikuttaa...! Mutta mitä Hollingeriin tulee, yhdyn\nhurskaaseen kaniikkiin. Se mies on liian hyvä mätänemään Tukholman\nlinnan tyrmässä!\"\n\n\"Sinä et tunne asiaa tarkoin, Iivari!\" vastasi Eerik innolla.\n\"Briita-rouvan asia koskee meitä hyvin läheisesti. Kautta elämäni,\nisäimme kilpeen ei saa tulla pilkkuakaan, jos haluamme sitä pitää\npystyssä Ruotsinmaassa! Menetetty oikeudenkäynti... ja tämä asia on\nsellainen, että sitä ei voi puolustaa, sen näkee jo miehen\nvarmuudesta... sellainen oikeudenkäynti vetäisi meidät heti pois\nvaltakunnan ensimmäiseltä sijalta!\"\n\n\"Hm!... minä arvelen, että Briita-rouva lienee jo siksi pahoin\nmerkitty, ettei kukaan huoline siitä, menettääkö hän jonkun\noikeudenkäynnin vai ei... Oikeus on aina oikeus, veli Eerik!\"\n\n\"Mutta tässä on enempi kysymyksessä kuin Briita-rouvan oikeus, Iivari!\nJa sen tahdon sanoa, että ennemmin uhraamme kaiken, ennenkuin luovumme\nsiitä vallasta, joka meillä nyt on!\"\n\n\"Valtakunnan toiselta sijalta!\" sanoi Iivari. \"Niinpä kyllä,\npitäkäämme se... mutta olen sitä mieltä, että kuninkaan palaaminen\npainaa siksi paljon meidän eduksemme, ettei yksi menetetty\noikeudenkäynti Briita-rouvan tähden voi meiltä viedä kunniaa ja kansan\nkiitollisuutta.\"\n\n\"Voi veliseni\", sanoi Eerik tehden torjuvan liikkeen. \"Voi; kuinka\nvähän tunnet näitä ruotsalaisia, Iivari. Kysy rahvaalta nyt ensi\nkäräjissä, kuka on tuonut kuninkaan takaisin valtakuntaan niin he\nvastaavat yhdestä suusta: herra Niilo Sture, eikä kukaan muu.\"\n\n\"Niilo Sture!\" toisti Iivari pitkään...\n\n\"Kysy kuninkaalta itseltään, niin saat saman vastauksen.\"\n\n\"Niilo Sture!\" lausui Iivari taas.\n\n\"Sen saat nähdä tänä iltana\", jatkoi Eerik ihan lämpimänä, \"saat sen\nnähdä ja kuulla kuninkaalta itseltään, kun ritari tulee linnaan.\nKuningas on katsova häntä vapauttajakseen, kuten hän sanoo. Ja sanoppa\nsitten, onko sinulla vieläkin samat ajatukset Akselinpoikain asemasta\nRuotsissa... Ei, asia on varmasti niin, että meidän täytyy pitää joka\nsuuntaa silmällä. Me olemme peräytyneet, mutta katsokaamme, ettei\nmeidän tarvitsisi sen kauemmaksi peräytyä, kuin että kuninkaankruunu\nmeitä paraiksi varjoo. Meidän pitää osata olla niin, ettei kuningas\nainoastaan näe meitä, vaan että hän näkee meidät ennen kaikkia\nmuita...! Etkö älyä, veljeni, että se päätös, joka neuvoston täytyy\ntehdä sinun eduksesi, sisältää saman, mikä kuninkaan testamentinkin\ntäytyy sisältää!\"\n\nIivarin kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kuta etemmäksi veljensä ehti\nja kuta enemmillä perusteilla hän tuki mielipidettään.\n\n\"Kuninkaan testamentti\", jatkoi Eerik, \"on niin sanoakseni ainoa, mikä\nhänellä enää on tehtävänä. Mutta sen täytyy sisältää, että hän jättää\nvaltakunnan sinun haltuusi. Ja jotta juuri tämä eikä mikään muu tulisi\nsen sisällykseksi, on tarpeen, että sinä tai minä aina olemme kuninkaan\nnähtävissä ja että hänen korvissaan aina kuuluu puhe, että Akselinpojat\nyksin jaksavat pitää yllä ruotsalaista kuninkuutta! Siksi juuri\npidänkin niin kiinteästi siitä kiinni, että Hammarstadin rouvan teko\nvaiennetaan, mikä se lieneekin, ja ijäti kadun, että niin saatoin\nunhottaa tuon asemiehen...\"\n\nOlisi tietysti ollut helppo asia saada selville, vieläkö Hollinger oli\nTukholman linnassa, jos se olisi vielä ollut Eerik-herran käsissä,\nmutta nyt oli tiedustelukin tehtävä hyvin varovasti. Olli Råd oli\nkuitenkin siihen sovelias mies. Hänen piti heti lähteä linnaan, ja\ntulla sitten Eerik-herran palatessa häntä kohtaamaan tämän talolle.\n\nTämän jälkeen vetivät ritarit viittansa hartioilleen ja läksivät\nlinnaan kuninkaan kemuihin.\n\nSiellä oli paljon ritareja, rouvia ja neitoja koolla, ja kuningas kulki\ntoisen luota toisen luo haastellen nuoruudestaan vanhempain kanssa ja\nhymyillen ystävällisesti nuorille. Näki, kuinka onnellinen hän oli,\nvaikka pää olikin kalju ja hapset ohimoilla hohtivatkin hopean\nkarvalle. Kukaan olisi kuitenkin tuskin voinut tuntea tätä kumaraista\nvanhusta, entistä marskia, aikansa kauneinta miestä Ruotsissa, jonka\nrinnalta Eerik Pukenkin täytyi väistyä, ja joka otatti mahtavan drotsin\nKrister Niilonpojan kiinni Räfvelstassa. Pitkät, palaamattomat vuodet\nerottivat nykyisiä aikoja niistä kultaisista päivistä, jolloin hänen\nnerokas voimansa riitti aina ja kaikkeen.\n\nVähänväliä vilkaisi hän ovelle ikäänkuin jotakin uutta vierasta\nodottaen. Jos joku sattui tulemaan, pysyi leppeä hymy edelleen hänen\nhuulillaan, mutta hyvin voi huomata, ettei tulija ollut se, jota hän\nodotti.\n\n\"Nyt olemme saaneet varmaan tietää, että teidän veljenne on Borgholman\nlinnassa\", sanoi hän ritari Krister Pentinpojalle (Oxenstjernalle),\narkkipiispan veljelle, joka oli sopinut kuninkaan kanssa ja oli nyt\nhänen kutsuissaan linnassa.\n\nRitari kumarsi ja vastasi, että hänkin oli saanut siitä tiedon.\n\n\"Mitenkä luulette siis, Krister-herra\", kysyi kuningas hyvänsävyisesti\nhymyillen, \"pyrkineekö hän vielä kirkkoonsa takaisin?... Nähkääs, minun\niltani on käsissä, ja minä tahtoisin mielelläni, että me, veljenne ja\nminä, tulisimme sovintoon, ennenkuin täältä eroomme!\"\n\n\"Tähän kysymykseen, herra kuningas\", vastasi ritari karttaen, \"voinee\ntuskin kukaan muu vastata kuin veljeni itse!\"\n\n\"Minä kysyn sitä häneltä itseltään!\" vastasi kuningas, lisäten, kun\nritari katseli häntä vilpittömällä kummastuksella, \"pidättekö sitä niin\nihmeellisenä, ritari?... Ettekö ole nähnyt, että kun synkät pilvet ovat\ntaistelleet taistelunsa taivaalla, niin ne laskeuvat virvoittavana\nsateena maahan? Sen luulisin meillekin sopivaksi, herra Krister...\nTulevat sukupolvet iloitsevat ehkä enemmän meidän kädenlyönnistämme,\nkuin ihmettelevät hänen valtavaa otteluansa Ruotsin kuninkaan kanssa!\nVai mitä te sanotte, herra Eerik?\"\n\nKuningas kääntyi Eerik Akselinpoikaan, joka oli lähellä, ja teki selkoa\nkeskustelustaan Krister-herran kanssa.\n\n\"Minun mielestäni\", vastasi Eerik-herra, \"täytyy sellaisten sanain\nkuninkaan huulilta olla Krister-herralle mieluisia kuulla. Ne\nosoittavat, että te todella haluatte sopua ja rauhaa valtakuntaanne,\nKaarlo-kuningas.\"\n\n\"Toivoisin, että veljenikin näkisi ja kuulisi, mitä minä nyt näen ja\nkuulen!\" lausui Krister-herra, kun sekä kuningas että Eerik-herra\nkäänsivät katseensa häneen.\n\n\"Teidän ei tarvitse olla sovinnostanne osaton, herra Krister\", lausui\nkuningas. \"Te saatte itse viedä viestini veljellenne ja tuoda minulle\ntakaisin hänen vastauksensa. Teettehän sen?\"\n\nRitari kumarsi ja kuningas astui Eerik-herran kanssa pari askelta\netemmäksi saliin.\n\nSilloin avattiin ovi, ja eräs asepoika ilmoitti Niilo Sturen\nsaapuneeksi.\n\nKuninkaan ulkomuoto ja käytös tätä lausuttaessa teki äkkiä\nsuuren vaikutuksen kaikkiin läsnä oleviin. Hymy katosi kerrassaan\nhänen huuliltaan, ja hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin\nhenki-ilmestystä odottaen. Jokaisen valtasi ihmetys, ja saliin tuli\nsellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla oman hengityksensä.\n\nMutta kynnykselle ilmestyi Niilo Sture, puettuna tummansiniseen\nsamettinuttuunsa, vyöllään yksinkertainen, kullalla ommeltu vyö. Hänen\nrinnallaan kulki kaunis Briita-rouva, joka vaivoin saattoi pidättää\nliikutustaan nähdessään ijäkkään kuningasvanhuksen. Hän ei ollut tätä\nnähnyt sitten häittensä, jolloin Kaarlo vielä oli kuninkaallisuutensa\ntäydessä loistossa, ja nyt hän oli raihnainen vanhus, jonka katse\nainoastaan vielä muistutti entisiä päiviä. Vanhempain perässä tulivat\npojat, leppeä Mauri, äidin kuva vaaleine kiharoineen, ja voimakas ja\ntulinen Svante, jonka tumman tukan alta loisti säihkyvät silmät.\n\nKesti kotvasen, ennenkuin kuningas tointui siitä omituisesta\nmielentilasta, johon hän joutui Niilon ja Briitan tullessa ja joka\ntuntui näistä ylen tuskalliselta. Niilo ajatteli, kuinka monesti oli\ntullut kuninkaan luo tämän ollessa yhtä kylmä ja jäykkä kuin nytkin ja\nkun syytä siihen oli yhtä vähän kuin nytkin.\n\nHän astui hiljaan eteenpäin ja tunsi vaimonsa vapisevan kuin kuumeessa.\n\nÄkkiä kuninkaan katse kirkastui, sen kovuus suli pois, ja kuta\nlähemmäksi ritari tuli, sitä lempeämmäksi muuttuivat kuninkaan kasvot.\n\n\"Niilo!\" huudahti hän vihdoin rientäen avosylin sukulaisiaan vastaan,\n\"Niilo... sinä jalo, uskollinen! Olen sinulle velassa, jota en voi\nmaksaa, vaikka kruununi sinulle antaisin.\"\n\nHän veti ritarin luokseen painaen päätään hänen olkaansa vasten.\nVaivalla saattoi hän pidättää itkun, joka tahtoi tunkeutua hänen\nsilmistään ja huuliltaan.\n\nMonet läsnäolevista, jotka olivat Niilon ystäviä ja jotka muistivat,\nkuinka kuningas oli ennen tätä ritaria kohdellut, eivät voineet\npidättää kyyneliään nähdessään millä lemmellä hän nyt häntä kohteli.\nMutta monen katse näkyi myöskin synkkenevän.\n\nKuninkaan silmät olivat kyyneliä täynnä, kun hän käänsi ne Briitaan\npäin, joka oli niin kalpeana ja vapisevana kuin vietäisiin häntä\nmorsiustuoliin miehen kanssa, jota hänelle viekkaudella ja petoksella\noli pakotettu puolisoksi, ja kun kuningas sulki hänet syliinsä painaen\nsuutelon hänen otsalleen, puhkesi kyyneltulva hänen silmistään.\n\nPojat seisoivat vieressä katsellen. Mauri itki, mutta Svante katseli\ntiukasti kuningasta silmiin. Kuningas otti sormestaan kaksi sormusta\nantaen niistä yhden kumpaisellekin pojalle muistoksi tästä hetkestä\nTukholman linnassa.\n\n\"Jumala soi siis minulle ilon\", sanoi hän päästyään taas vihdoin\ntunteittensa herraksi, \"ilon nähdä Ruotsin kuninkaana sinut luonani,\nkukkaseni...! Ja sinulle Niilo, sinulle... olen lähinnä Jumalaa siitä\nilosta velassa!\"\n\nHän otti Niilon ja Briitan kumpaiseenkin käsivarteensa taluttaen heitä\nläpi salin, ja ritarit ja rouvat ja neidot nousivat kaikki tervehtimään\nmiestä, jota kuningas piti niin korkeassa arvossa. Oli kuin uusi päivä\nolisi koittanut tälle niin kauan syrjäytetylle ritarille. Hänen\nkunniansa ei tosin siitä karttunut, että kuningas antoi hänen niin tuta\nrakkautensa ja kunnioituksensa täydellisyyttä, eikä tämä kuningas\nmyöskään ollut sellainen, joka voi mahtavaksi tehdä, ellei sen\nedellytyksiä jo ollut olemassa, mutta ihmiset ovat kaikkina aikoina\nolleet sellaisia, että he vähemmin katsovat varsinaista työtä ja sitä\nvoitonseppelettä, jonka tehty työ itsessään tuo, kuin sitä ulkonaista\ntekoa, joka ei asiaan mitään lisää, vaan ainoastaan lausuu sen, joka jo\non olemassa, ja jonka jokainen jo tietää. Tämä juhlameno on heistä\nkaikki kaikessa, elämä, jota se tarkoittaa, ei merkitse mitään — moni\ntuskin tietää siitä.\n\nJokainen tiesi, mitä tämä ritari oli kuninkaan puolesta tehnyt. Mutta\nkaikki hänen tekonsa ja toimensa, kaikki hänen taistelunsa, vaivansa ja\nvoittonsa olivat kuin varjossa suoritetut. Ritari miehineen ja\nrahvassotureineen oli kuin nimettömiä varjoja, heistä ei paljon\npuhuttu, vaikka verta vuoti ja ihmishenkiä uhrattiin, missä he\nliikkuivat, ja vaikka he panivat itsensä alttiiksi sen puolesta, joka\nihmiselle on korkeinta — maansa itsenäisyyden ja vapauden puolesta.\nNyt päivä nousi kentän yli, nyt nähtiin sekä johtajat että sotilaat\ntäydessä valossa. Niilo Sture tuli päivän sankariksi, kaikki halusivat\nBriita-rouvaa ystäväkseen, kaikki kokivat hyväillä hänen poikiaan,\nvaikkeivät muut kuin lähimmät sukulaiset tienneet edes heidän nimiään.\n\nKuningas asteli säteilevänä ja onnellisena salin läpi viereiseen\nhuoneeseen yhä taluttaen Niiloa ja Briitaa. Ja silloin syntyi innokas\nsananvaihto ja neuvottelu kaikkein niiden kesken, jotka olivat isossa\nsalissa.\n\n\"Miltä sinusta näyttää, veli!\" lausui Eerik Akselinpoika Iivarille\naivan hiljaa kuninkaan juuri poistuessa.\n\n\"Ritarille ei tapahdu mitään muuta kuin oikeus!\" vastasi Iivari.\n\n\"Sitä en kysykään\", sanoi Eerik hymyillen.\n\n\"Ajattelet kuninkaan testamenttia!\"\n\n\"Niin... kuninkaan testamenttia... Jos tämä on alku, ei ole vaikea\narvata loppua, ja sille, joka tahtoo seisoa eikä sortua ensi\ntuulenpuuskasta, on kuninkaan testamentti yhtä tärkeä ja tärkeämpikin\nkuin pyhä voitelu Upsalan tuomiokirkossa! Ajatteles, jos Niilo herra jo\ntänä iltana vaatisi minulta asemiestään, josta hän on jo kerta ennen\nminulle puhunut... Hänen pelkkä syytöksensäkin on tänä hetkenä enemmän\npainava kuin laillinen todistus!\"\n\n\"Minä puhuttelen Niilo-herraa!\" lausui Iivari kotvasen mietittyään.\n\"Hän on ritarillinen mies, enkä tahdo mistään maailmassa luopua hänen\nystävyydestään!\"\n\nEerik-herra nyökkäsi myöntyen veljensä päätökselle, joka oli lausuttu\nkovemmalla ja varmemmalla äänellä kuin edellinen keskustelu, mutta\nsamassa äkkäsi hän pikku Svanten, joka oli lähestynyt heitä ja seisoi\nnyt ihan veljesten edessä. Mauri oli salin toisessa päässä rouvien\nkeskellä, ja hän saavutti hiljaisuudellaan ja kauneudellaan pian\nkaikkien mielisuosion.\n\n\"Isäni pitää myöskin teistä paljon, herra Iivari!\" sanoi Svante\nripeästi katsellen uljasta ritaria, joka aluksi kummastui huomattuaan\npojan, mutta joutui kohta täyteen ihmetykseen havaittuaan pojan\nmielevyyden ja reippauden.\n\nHeleä puna peitti Svanten posket ritarin läpitunkevan katseen edessä,\nsillä Eerik-herrakin silmäsi häntä nyt, mutta niin terävästi, ettei se\nollut vaikutusta tekemättä.\n\n\"Minäkin pidän teistä, herra Iivari!\" lisäsi hän, \"ja tahdon tulla\nsellaiseksi mieheksi, että minustakin sanotaan samaa kuin isästäni ja\nteistä.\"\n\n\"Mitä meistä sitten sanotaan?\" kysyi Iivari pannen kätensä pojan\nolalle.\n\n\"Että te olette urhollisia miehiä ja rehellisiä ritareja!... Mutta\nteidän, herra Eerik\", lisäsi Svante, joka rupesi nyt voittamaan\npainostuksensa, \"teidän pitää vastata minulle erääseen kysymykseen,\njotta voisin teitäkin kunnioittaa niinkuin veljeänne.\"\n\nUseita ritareja keräytyi Svanten ja Akselinpoikain ympärille ja kaikki\nnauroivat edellisen rohkealle puheelle. Eerik-herra ei itsekään voinut\nolla hymyilemättä. Hän kehoitti häntä puhumaan, vaikka tunsikin\nkäsittämättömän levottomuuden vaivaavan itseään enemmän kuin tahtoi\nitselleenkään myöntää.\n\n\"Mitä sinulla olisi sitten sanomista minulle, pikku mies?\" kysyi hän\nystävällisesti hymyillen.\n\n\"Mihin olette pannut Hollingerin?\" vastasi Svante, ja vastaus tuli niin\näkkiä ja viilsi niin säälimättä koko hänen ajatusjuoksuaan kuin\ntarkasti tähdätty, pontevasti ammuttu nuoli.\n\nEerik-herra ällistyi eikä tiennyt, mitä tehdä ja miten pääsisi kunnolla\nselviytymään nenäkkäästä pojasta. Mutta tältä ei jäänyt huomaamatta,\nkuinka syvälti hänen kysymyksensä koski ritariin, ja hän jatkoi\nsenvuoksi rohkeasti, vaikka sydäntänsä vapisutti:\n\n\"Hollinger oli isäni parhaita miehiä ja minä pidin hänestä enemmän kuin\nkenestäkään muusta, vaikka kyllä Broddekin on urhokas mies ja Erkki\nmyöskin... Mutta Hollinger on heistä parhain, ja hän on joutunut teidän\nkäsiinne, herra Eerik, hän ja Faste, joka on tullut Hammarstadin\nBriita-rouvalta isäni palvelukseen...\"\n\n\"Sinä tiedät enemmän kuin minä, ystäväni!\" lausui Eerik-herra yhä\nhymyillen, vaikka hymy kangistui pahoin ja katse kävi levottomaksi.\n\nNyt herätti Svante kaikkein ihmettelyä hienotuntoisuutensa ja\nälykkäisyytensä vuoksi. Hän tarttui nimittäin ritarin käteen ja vei\nhänet muista erilleen.\n\n\"Teidän kanssanne vaan tahdon siitä asiasta puhua\", sanoi hän ja\nlisäsi, kun he olivat tulleet muutamaan ikkunakomeroon: \"Teidän täytyy\npäästää Hollinger vapaaksi tahi sanoa, onko hän kaatunut taistelussa\ntai kuollut vankeudessa, herra Eerik... Ja se teidän täytyy luvata nyt\nminulle tässä; minä voin tarjota täydet lunnaat hänestä, ja jos\nkiellätte, niin...\"\n\n\"Rakas poikaseni\", keskeytti Eerik-herra, \"sinä otat asian kiivaammasti\nkuin sinun tulisi!... Jos voin jotakin tehdä niin teen sen mielelläni\nsinun reippautesi tähden ja isäsikin vuoksi, lunnaittakin!\"\n\n\"Kiitos siitä, herra Eerik!\"\n\nPojan kasvot olivat nyt niin lohtua täynnä, hänen silmänsä sädehtivät\nniin eloisasti ja hän näytti nyt asiasta niin varmalta, saatuaan\nritarin lupauksen, että tämän omatkin kasvot siitä kirkastuivat. Svante\nastui syrjään ja katsahti huoneen toiseen päähän, jossa Mauri oli,\nikäänkuin haluten lähteä nyt asian toimitettuaan sinne, mutta äkisti\nkääntyi hän ritariin takaisin sanoen:\n\n\"Tietäkää, että minulla on lunnaat, jotka ovat kaniikki Eerik\nOlavinpojan sanain mukaan teille arvokkaammat kuin kaksi Hollingerin\nkaltaista miestä, vaikka minä kyllä pidän häntä enemmän kuin kymmentä\nkertaa arvokkaampana kuin niitä lunnaita.\"\n\nRitari halusi yhä hartaammin tietää, mitkä nuo lunnaat olivat, ja\nkaniikin nimi osoitti hänelle heti, että pojan hallussa olevat aseet\nolivat todellakin sangen vaarallista laatua. Hän teki senvuoksi\njoitakuita kysymyksiä saadakseen tietää, mitä Svante tarkoitti, eikä\ntämä ollut suinkaan hidas tyydyttämään hänen haluaan.\n\nHän kertoi tavalliseen reippaaseen tapaansa olleensa edellisenä syksynä\nkerran veljensä kanssa leikkimässä sen virran rannalla, joka juoksee\nHammarstadin ohi. He olivat ajaneet takaa silloin erästä sorsaa, joka\nui kaislistossa ja tuli vihdoin ihan Briita-rouvan ikkunan alle. Sieltä\noli sorsa heiltä hävinnyt, mutta sen sijaan he olivat löytäneet ne\nlunnaat, joita hän nyt tarjosi Hollingerista. He olivat olleet juuri\naikeissa lähteä kotiin, kun eräs akkuna linnassa avattiin, ja huoneesta\nkuului kiivasta sanailua. He olivat jääneet kuuntelemaan, ja hetkisen\nkuluttua oli ikkunasta viskattu alas jotakin, joka oli pudonnut veteen\naivan heidän eteensä. He rupesivat onkimaan sitä ylös, ja monen turhan\nyrityksen perästä se onnistuikin.\n\n\"Mitä löysit sitten?\" kysyi Eerik-herra tarttuen Svanten käteen.\n\nSvante katsoi ritariin eikä vastannut heti. Hänelle näytti äkkiä\njuolahtaneen mieleen, ettei hänen pitäisikään niin kiireesti ilmaista\nlöytöään. Mutta yhtä nopeaan hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi ritaria\nsuoraan ja vilpittömästi silmiin. Hän näytti huomanneen edellisen\najatuksensa sekä itselleen että ritarille arvottomaksi.\n\n\"Me löysimme\", vastasi hän, mutta varsin hiljaa, kuin omaa ääntään\npeläten, \"me löysimme ison kimpun erisuuria sinettejä...\"\n\n\"Kimpun sinettejä...?\"\n\n\"Niin... siinä oli Kaarlo-kuninkaan sinetti ja setäni Ekesjön\nSvante-herran sinetti, ja monta muuta, mutta\", Svante kohosi\nvarpailleen päästäkseen niin likelle ritarin korvaa kuin suinkin,\n\"herra Eerik Olavinpoika sanoi, että ne ovat kaikki vääriä, ja että...\"\n\nHän ei lausunut ajatustaan, eikä sitä tarvittukaan, sillä ritari\nkäsitti sen varsin hyvin. Hän vei kätensä silmäinsä ohi ikäänkuin\ntorjuakseen hirveää näkyä. Hänen veljentyttärensä oli siis vetänyt\nylitseen kunniatonta häpeää kaikessa alastomuudessaan! Tämä ei enää\nollut juonia tanskalaisen kuninkaan hyväksi, mikä ilmi tulleena\nkylläkin tekisi hänet kavaltajaksi, vaan se oli törkeää rikollisuutta\nmies miestä vastaan, varkautta ja viheliäistä petosta.\n\nRitarin päätä huimasi, ja hänen oli vaikea säilyttää mielenmalttiaan.\nMutta silloin lähestyi Iivari-herra muutamien muiden kera, joiden\nkanssa hän oli tällaikaa puhellut, ja siitä sai hän voimaa päästäkseen\ntasapainoon taas.\n\n\"Sinä olet kelpo poika!\" sanoi hän liikutuksella. \"Ei milloinkaan Eerik\nAkselinpoika sinua unhota!... En tahdo lunnaitasi! — Niin suurta\ntuskaa kuin se minulle tuottaakin, täytyy lain tehdä tässä asiassa\ntehtävänsä, mutta lupausta, jonka sinulle annoin, en siltä unhota!\"\n\nTällävälin oli kuningas kulettanut Niiloa ja Briitaa huoneitten läpi,\ntoisesta toiseen. Hän ei lausunut mitään, mutta hän kiirehti\nhuomaamatta askeleitaan, ikäänkuin hänelle olisi ollut tärkeätä pian\nperille päästä. Niilo ja Briita eivät puolestaan voineet kysyä, mikä\nhänen aikomuksensa oli; he tulivat varsin omituiseen mielentilaan. He\ntulivat yhä etemmäksi niistä huoneista, joissa kuninkaan vieraat\nolivat, ja heidän askeleensa kajahtelivat tyhjissä huoneissa. Oli kuin\nhe olisivat vaeltaneet muistojen teillä, jossa hiljaisuus yksin\nvallitsee, mutta jossa sanoja ei tarvita, silmää vaan, sillä kaikkialla\nnäkyy keväinen kukoistus.\n\nTäällä leikittiin ja tanssittiin ennen kauniin kuningattaren aikana,\ntäällä olivat aikanaan Briitan omat häätkin. Tuolla toisella puolella\noli neitojen parvi, jossa hänet puettiin morsiameksi, tuolla ritarien\nparvi ja parvensilta, josta Ove Laurinpojan muisto viittaili hänelle\nrauhaa ja sovintoa.\n\nVihdoin pysähtyi kuningas sen huoneen oven eteen, jossa hänen\nkuningattarensa kuoli.\n\nHän laski kätensä avaimelle, mutta käsi tutisi ja koko hänen korkea\nvartalonsa näytti vapisevan valtaavasta liikutuksesta, joka samassa\nsilmänräpäyksessä siirtyi hänen saattajiinsakin.\n\nSekä Niilo että hänen vaimonsa rupesivat aavistamaan, mitä kuningas\ntarkoitti.\n\nOvi aukeni, ja he astuivat kuningattaren huoneeseen, jonka kuningas oli\nsittemmin muuttanut rukouskappeliksi. Nyt olivat seinät paljaat, ei\ntapettia, ei tyynyäkään ollut jälellä. Katossa vaan riippui lamppu,\njoka levitti häilyvää valoaan tyhjyyteen. Kaikki tämä muistutti\nkuihtunutta kukkasta, jolta syksyn tuuli on riistänyt kukoistuksen,\nmutta joka vielä seisoo pystyssä uuden kesän ja uuden auringon\nsaapuessa maata lämmittämään.\n\nYhdellä seinällä, josta muuan kivi näytti irtautuneen, oli maalattu\nristi.\n\nKuningas katsoi sitä, ja hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja\ntaasen vavahteli hänen ruumiinsa kuten äskenkin ovea avatessa. Vihdoin\nnäytti hän voittavan liikutuksensa, lankesi polvilleen ja rukoili\nkauvan kädet ojennettuina mustaan ristiin päin.\n\nRukouksesta vahvistuneena nousi hän ylös ja tarttui saattajainsa\nkäsiin.\n\n\"Pitkiä vuosia on kulunut\", sanoi hän, \"siitä kuin viimeksi kävin\ntässä huoneessa... En tahtonut nähdä sitä uudestaan, ennenkuin sinä\nolit rinnallani, Niilo... sillä vanhan herrasi täytyy tehdä\nsynnintunnustuksensa sinulle. Ja tunnustukseni saat sinäkin kuulla,\nBriita, sinä joka olit kuningattareni rinnalla hänen kuolinhetkeensä\nasti!... Voi että olisin ennemmin, paljoa ennemmin täyttänyt hurskaan\nKaarinani rukouksen... paljon olisi toisin kuin nyt on! Ja vielä\ntänäkin hetkenä tunnen itsessäni halua etsiä suojusta, jonka taakse\nvoisin piiloutua.\"\n\n\"Te olette antanut minulle jo täyden hyvityksen, kuningas! Olette\nantanut minulle enemmän takaisin, kuin milloinkaan olitte minulta\nottanut!\" lausui Niilo lämpimästi koettaen katseellaan ja äänellään\ntyynnyttää liikutettua kuningasta.\n\n\"Entä katkeruuteni, kylmyyteni, karttelevaisuuteni... jota vielä oli\nmielessäni, sittenkin kun minun oli täytynyt tunnustaa tehneeni sinulle\nväärin, vieläpä silloinkin, kun huomasin sinut elämäni jaloksi\npelastajaksi ja annoin kauniin sukulaiseni sinulle puolisoksi!\"\n\n\"Mikä on tarvinnut kauan kasvaakseen, ei voi lyhyemmässä ajassa\nhaihtua!\" lausui Niilo.\n\n\"Ei, ei, Niilo!... Sepä syy onkin... olen ollut petollinen sinua\nkohtaan, Niilo, — se on aina luonut ylipääsemättömän kuilun minun ja\nsinun välillesi, joka kerta kuin sinut näin ja tahdoin sinua lähestyä\nystävyydessä ja rakkaudessa kuten ennenkin. Paha omatuntoni...\ntäydellinen tunnustus oli ainoa keino, jolla voin karkoittaa kirouksen\nsielustani. Mutta sitä tunnustusta olin aina liian heikko tekemään. Nyt\nolen tässä vankkana ja varmana vapisevin päin, ja nyt, kun ei tämä\nmaailma enää houkuttele minua kuten ennen, saan voiman lausua ne\nvaikeat sanat... Niin heikko ja huono on rikas ja mahtava\nKaarlo-kuningas ollut...! Köyhä ja voimaton kuningas sinulle nyt\npuhuu!\"\n\n\"Kuningas, kuningas! Mitä olette voinut minulle tehdä, sen olette\ntehnyt hyväksi jälleen!\" virkkoi Niilo puristaen kuninkaan kättä.\n\n\"En vielä, Niilo, en vielä!\" änkytti kuningas. \"Mutta nyt tahdon sen\ntehdä. Katso, herrasi ja kuninkaasi on kantanut sinun omaisuuttasi. Sen\nvoiman lumoamana, joka asuu äidinisäsi kaulaketjussa, olen kantanut\nsitä pitkät vuodet, nauttinut valtaa ja kunniaa, ollut ihailtu ja\nkadehdittu, ja sen ohella olen aina tuntenut äänen rinnassani, joka\nsanoi: tämä ei ole sinun, se on varastettua!... Taikakorun kirous,\nNiilo, riisti minulta takaisin sen onnen, jonka se ensin antoi. Se\ntuotti minulle varjoystävyyttä sen todellisen ystävyyden sijaan, jonka\ntyönsin luotani; se vaijenti paremman minuuteni, niin että näin\nnäkemättä ja kuulin kuulematta... Enkä kuitenkaan voinut irtautua\nkahleistani! Kaarinani oli minun omatuntoni... mutta hänenkään\nrukoustaan en voinut täyttää!\"\n\nKuningas peitti kasvonsa käsillään, ja syviä huokauksia tunki hänen\nraskaasta rinnastaan.\n\n\"Täällä, tässä huoneessa hän päästi viimeisen henkäyksensä, ja täällä\nhän rukoili minun puolestani, ja täällä — hänen kelmenneet huulensa\nlausuivat viimeiset sanansa, täällä tapahtui hänen viimeinen pyyntönsä\nminulle, jota hänen rakkautensa ei kuitenkaan sallinut hänen ääneen\nlausua, mutta se tarkoitti sinun kaulaketjuasi, Niilo, ja sitä että\nminä antaisin sen sinulle takaisin... Ja nyt kun hänen tomunsa on jo\nehtinyt maassa lahota, ja minä itse olen haudan partaalla, vasta nyt\nminä astun alttarin eteen sitä pyyntöä täyttämään!\"\n\nHän ojensi kätensä ylöspäin, mutta hänen kasvonsa säteilivät kauniimmin\nkuin milloinkaan, kun hän nyt kerran oli jalosti päättänyt voittaa\nitsensä.\n\n\"Tuohon!\" jatkoi hän vieden Niiloa ristiin päin, \"tuohon koverrutti hän\nkomeron, että siihen kätkisin varastetun tavarani, kunnes voisin\ntäyttää voittoni oman turhuuteni yli ja pääsisin varmuuteen siitä, että\ntodella tahdoin antaa sen sinulle... Hänen rukouksensa, hänen lämmin\nluottamuksensa minun kykyyni herätti minut... sinä, Niilo, sinä itse\nojensit sitten kuningattarelleni kätesi hänen käännytystyössään.\nVoimasi, jolla kannoit onnettomuutesi kovimman iskun aina pysyen\nritarivalassasi, se häikäisevä valo, jossa näin sinut aikoessani juuri\ntehdä sydämeesi parantumattoman haavan antamalla sydämesi lemmityn\ntoiselle, — se antoi minulle voimaa täyttää rakkauden hiljaisen\nrukouksen. Ennenkuin vein sinut ja Briitan morsiustuoliin, olin\nvapauttanut itseni tuosta hirveästä taikakalusta! — Silloin tapahtui\nmyöskin heti Strengnäsin onnettomuus ja minä menetin kruununi,\nikäänkuin varmistamaan minua siitä, että olin suuren aarteen hukannut.\"\n\nHänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja katse synkistyi. Elävästi\nvaltasivat nämä onnettomuuden muistot hänen mielensä. Hän jatkoi\nkuitenkin edelleen katsoen ristiä:\n\n\"Silloin rohkeuteni petti... Olin varmasti päättänyt ottaa uudelleen\nkorun haltuuni ja sitoa sillä onnen itseeni, niinpian kuin pääsisin\nlinnan muurien sisälle taas... Se oli kova taistelu, kovempi kuin se,\njoka Mälarin jäällä minua odotti. Näin toisaalla ylvään vihamieheni,\ntoisaalla rukoilevan kuningattareni, edellinen kehotti minua ottamaan,\njälkimmäinen ainiaaksi sysäämään luotani tuon paholaisen kalun... Minä\nvoitin taistelussa, Niilo! Ja siitä kenties sain rohkeutta, —\ntarkoitan sitä rohkeutta ja voimaa, jota mies tarvitsee kestääkseen\nsortumatta, riemullisena senkin, että kaikki elämän onni pettää... Sain\nvoimaa kohdata sinua sanoakseni sinulle totuuden, Niilo...! Mutta voi,\nkuinka tämäkin sydämeni salaisin toivo joutui vielä kovalle\nkoetukselle. Tulin takaisin ja kannoin vielä kerran Ruotsin kruunua,\nmutta sinua en nähnyt, Niilo... ja minulle sanottiin, että olit tullut\nvihamieheksenikin. Syyt olivat näennäisesti sinua vastaan, mutta minä\nen voinut sinua syyttää... Silloin tulit luokseni, kun olin\nmaanpakolaisena Raseporissa! Olisin silloin voinut avata sydämeni\nsinulle, mutta sitä en tehnyt. Varjo entistä ylpeyttäni sen vaikutti.\nAjattelin myöskin, että sinä olit sortunut alas siitä korkeudesta,\njossa olit siihen asti ollut minun silmissäni. Voima puuttui minulta\ntaas... — Nyt sinä olet laskenut valtakunnan minun jalkojeni\njuureen... ja nyt minä olen täyttänyt omantuntoni käskyn ja\nkuningattareni rukouksen. Ja nyt kysyn sinulta, voitko antaa minulle\nanteeksi, Niilo?\"\n\nNiilo oli mitä syvimmän liikutuksen vallassa, kyyneleet valuivat pitkin\nhänen miehekkäitä poskiaan.\n\n\"Jos voisitte katsoa sydämeeni, Kaarlo-kuningas, niin näkisitte, minkä\nilon täydellisyyden sananne ovat minulle antaneet! Varmaan on tämä\nelämäni onnekkain hetki!\"\n\nJa kuningas levitti kätensä sulkien jalon ritarin rintaansa vasten,\nvaikka hän oli itsekin niin liikutettu, että Niilo sai melkein\nkannattaa häntä.\n\nMutta Briita seisoi kuningatarvainajan lähettiläänä vieressä, hän oli\nkuin sovinnon hiljainen enkeli siinä kiittäen hartaasti Jumalan äitiä\nsiitä ilosta, jonka hän oli tänä hetkenä heille suonut.\n\nSitten kuningas astui kiven ääreen, johon risti oli piirretty, nosti\nsen hiljaa komerostaan ja asetti sen seinää vasten maahan.\n\nNiilo ymmärsi, että hän aikoi ottaa kaulaketjun esille antaakseen sen\nhänelle takaisin. Hänkin oli ankarassa jännitystilassa; kaikki ne\nmuistot, joita tämä kaulaketju johti hänen mieleensä, valtasivat\nkokonaan hänen mielensä. Hän muisti äitiään kuolinvuoteella ja yötä\nSilfverhättanissa, hän muisti matkaa Hirvellä ja harmaata haukkaa, joka\nlopuksi pani hänen oman päätöksensä täytäntöön vieden kaulaketjun pois.\nSamalla kuvasteli hänelle myöskin viheriän ritarin hymyilevä kuva\nyli-inhimillisessä valossa. Hän kuuli hänen ainaisen rallatuksensa:\n\n    Lehmukset lehtii ja lehdet varisee,\n    Vaan maan päällä kukoistavat metsät.\n\nSilloin vetäisi kuningas kätensä pois ja astahti askeleen taaksepäin\ntuijottaen hengitystään pidättäen hurjasti ympärilleen.\n\n\"Jumalan nimessä, se on viety!\" huudahti hän.\n\nMutta Niilo hymyili ja hänen hymynsä oli kuin sen jalon miehen luonteen\nkajastusta, jonka kuvan hän nyt näki selvemmin kuin milloinkaan.\n\n\"Toiveemme on siis täytetty, kuningas!\" sanoi hän. \"Ja pysyköön se\nturmion kapine tuomiopäivään asti kätkössä, missä lieneekin!\"\n\nKuningas oli kuin kivettynyt. Hän puristi toista kättään kovasti\nrintaansa vasten ja hänen katseensa tirkisti jäykästi kiviliuskaa,\njohon risti oli uurrettu. Ritarin sanat eivät näyttäneet tunkeutuvan\nhänen tajuntaansa.\n\nMutta Briita astui hänen luokseen tarttuen hänen käteensä ja katsoen\nrukoilevasti häneen kuiskasi hiljaa:\n\n\"Unhotus on myöskin onni... Voi, en koskaan olisi uskonut, että tämä\nkoru voisi synnyttää niin suuren onnen, kuin tämä. Älköön se\nmilloinkaan tulko sinun näkyviisi, ei milloinkaan! Raskas oli koru\nsinulle, sukulaiseni, raskaampi kuningaskruunusi, jonka se sinulle\ntuotti; mutta siitä on nykyhetken onni syntynyt!\"\n\nJa kuten Saulin levoton mieli tyyntyi Davidin harpun sävelistä, niin\nsuli kuninkaankin sydän kauniin Briitan suloisista sanoista. Jäykkyys\nhävisi, katse lämpeni taas ja hän sulki lempeän lohduttajansa syliinsä.\n\n\"Niin, olet oikeassa, sukulaiseni! Vaiherikas elämäni on opettanut\nminulle paljon ja etupäässä sen, että kuninkaankruunu sorti onneni! Nyt\nelämäni ehtoolla, kootessani muistojani, asetan sen opin ensiksi,\nikäänkuin testamentiksi niille, jotka minun jälkeeni tulevat\nRuotsinmaasta huolta pitämään!\"\n\nHänen syvä ja ilmeikäs katseensa oli Niiloon kiinnitetty. Hän tarttui\nhänen käteensä ja puristi sitä.\n\nKun he tulivat takaisin saliin ritarien ja rouvien pariin, oli kuningas\nentisensä kaltainen, iloinen ja onnellinen. Sellaisena ei häntä oltu\nnähty pitkiin aikoihin.\n\nMutta Niilo Sturea mainittiin sitten kaikkialla Ruotsin parhaaksi\nmieheksi.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nVoittaja.\n\n\n\n\nI.\n\nKuoleman kourissa.\n\n\nKuinka vastakkaisilta ihmisten teot usein näyttävätkään! Viha ja\nrakkaus, elämä ja kuolema voivat olla saman tarkoitusperän keinoina.\nTekoa arvostellaan ainoastaan näyn mukaan tunkeumatta sitä johtavaan\nsisäiseen tahtoon, mutta kun se vähitellen kehkeytyy ja ilmenee,\nsaadaan nähdä, että niin selvältä näyttävä vastakohta olikin vaan\nnäennäinen. Johtava tahto on vaan vaihettanut välikappaletta, itse\nvähääkään muuttumatta. Päämäärä on pysynyt samana, mutta matkalla on\nlöydetty uusi tie, joka näyttää johtavan varmemmin perille.\n\nUsein voi vähäpätöisinkin seikka olla vaikuttimena, joka saapi tahdon\nvalitsemaan vanhan sijaan uuden. Sitä laatua oli epäilemättä se syy,\njoka vaikutti häneen, joka vaani murhatakseen Niilo Sturea ja joka,\nnähtyään uhrinsa pelastuneen, riensi kuolemansairaan Steen-herran luo\nkohottaen murha-asettaan hänen päänsä yli, ikäänkuin tyydyttääkseen\nihmisverenhimoansa. Sellainen syy sai epäilemättä hänen pysähyttämään\njo nostetun kätensä ja laskemaan kirveensä lattiaan.\n\nSamassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen\nvierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta\nsäikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.\n\n\"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?\" kysyi hän.\n\n\"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika\", vastasi Ingeborg arasti.\n\"Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle...\"\n\n\"Tielle, mille tielle?\"\n\n\"Ekolsundin tielle.\"\n\n\"Hm!... Sinä vingut niin hienosti, poika...!\"\n\nMies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan.\nSitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä\nkatsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.\n\n\"Eerik-herran asepoika!\" mutisi mies. \"Sormet maidosta ja kasvot... Ota\nlakki päästäsi, poika!\"\n\nIngeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen\nmiehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin\nhyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti\npäätään ja lausui:\n\n\"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän\nritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt\nsellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!\"\n\n\"Niin hän tarvitsee apua...!\" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves\nIngeborgin kasvoihin. — Hän lisäsi kotvasen kuluttua: \"Ja mitä muuta,\narvoisa neiti, mitä arvelette?\"\n\n\"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken\nelinaikani?\" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko\nlumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta\nkuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.\n\n\"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia\", sanoi hän. \"Hän näkee päivän\ntaaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden\narkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku\nyrttitaitoinen veli hänen avukseen.\"\n\nIngeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin\näkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta,\nettä sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi\nsuurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä\nkammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.\n\nMies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi\nIngeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi\nkysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin\nvastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän\ntajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli\neilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle\nonnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä\nkysymyksittä rauhaan.\n\nMutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt\nvuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän\nsyrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa,\nkaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten\nvälillä ollut ottelu äskettäin, — kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden\ntarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan\nhelppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli\nolikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja\nihmistuntemusta.\n\nYhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä\naivan hyytyi.\n\n\"Mitä olisitte tehnyt, neito\", sanoi hän, \"jos minä olisin ollut\nritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut\ntuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?\"\n\nMutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. \"Surmannut?\" kysyi hän\nhymyillen. \"Surmannutko?... Kuinka voit sitä kysyä?\"\n\n\"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että\nkirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?\"\n\nTähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi\nsiitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin\nvähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja\npäässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota\ntuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja\nvakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.\n\nHän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen\ntervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri\nhuoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.\n\n\"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja\nsaankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei\nrehellinen talonpoika!\" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.\n\n\"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan\", vastasi\npuhuteltu, \"koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte... Ellen\nväärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?\"\n\n\"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla\nolen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta... Mutta tänne näyttää\nhyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska...\"\n\n\"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!... Pyhä Eerik-kuningas ei olisi\nvoinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse\ntullut. Tämä ritari... te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra\nSteen Sture!...\"\n\nTuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen\nääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin\nsamaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä\ntotuuden kanssa.\n\n\"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies\", sanoi Erik Olavinpoika nousten\nseisoalleen, \"ne ovat kalliit...! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin\nsana... Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu,\nmutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti\nyhden yön...\"\n\nSynkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.\n\n\"Luulen sentään\", sanoi hän, \"että te teette vaaran suuremmaksi kuin se\nonkaan!\"\n\n\"Herramme kalliin veren nimessä!\" huudahti kaniikki silloin sangen\ntulisesti, \"sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana...!\"\n\nHän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyä\nUpsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä.\nMutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle ja\nkatseli luukusta sisään.\n\nKun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin\nrantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan,\nniin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli\nsiellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian,\nja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.\n\nMurhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin\nhiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa\nolijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.\n\nMitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan,\nkunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.\n\nIngeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä\nkohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei\nollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän\ntapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui\nhiekkaharjulle Upsalan edustalla.\n\nKoko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu.\nMurhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä\ntuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.\n\nKaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun\nritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten\nrangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi\ntarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän\nvoisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä\nitse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän\nilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi\npaljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja\nviemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.\n\nHe raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin\nsanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli\nviekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään\nheidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei\ntehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen\nvaloon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva\nja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys\nsiitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan\nkuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse\narkkipiispan tuomiokirkkoon.\n\nHän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli\nhänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui\ntupaan.\n\n\"Ei ollut helppoa saada viestiä kaupunkiin tänä yönä\", sanoi hän,\n\"mutta sain kuitenkin, ja luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin mies on\ntakaisin, muassaan kaikki, mitä pyysitte ritarin virkistämiseksi.\"\n\n\"Olisi kuitenkin ollut varminta, että olisit itse lähtenyt!\" vastasi\nkaniikki.\n\n\"Luulin kuitenkin\", vastasi Sigge viekkaasti hymyillen, \"tapaavani\nvenemiehen, joka toi teidät tänne, kunnioitettava herra...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti kaniikki ajattelematta, minkä varomattomuuden siinä\nteki, \"minun venemieheni sousi heti järvelle takaisin, josta viimeksi\ntulen.\"\n\n\"Niin pelottomaksi en suinkaan luullut teitä, herra Eerik\", virkkoi\nSigge nauraen.\n\n\"Pelottomaksi...? Sen, joka Jumalaan luottaa, ei tarvitse mitään\npelätä, hyvä mies!\" selitti kaniikki.\n\nNyt tuli hiljaisuus ja yön hetket kuluivat, mutta aamupuoleen päivän\nsarastaessa meni Sigge pihalle katsomaan, eikö sanantuojaa jo ruvennut\nkuulumaan. Kaniikki ja Ingeborg hoitivat haavoitettua, joka vääntelihe\nkovissa tuskissa vuoteellaan. Hetkisen kuluttua tuli Sigge taas.\nSanantuojaa ei vielä näkynyt, mikä olikin varsin luonnollista, arveli\nkaniikki, sillä oudon miehen ei ollut tietenkään helppo löytää\nkysyttävää luostariveljeä, jolla aina oli aikaa valmistaa tähän\ntarvittavia laastaria ja voiteita, sillä Tukholmassahan täytyi nyt olla\ntavaton sekasorto vallalla.\n\nSigge meni toistamiseen ulos ja kohtasi viestin, jonka oli lähettänyt\nkaupunkiin. Se oli hyvin toimittanut asian. Sigge sai kaniikille\nvietäväksi paksun laukun, täynnä kaikenlaista tavaraa. Mutta hän viipyi\nvielä antaen venemiehelle eräitä käskyjä. Illan tullen pitäisi hänen\nodottaa veneineen samassa paikassa, mutta hän ei saisi millään ehdolla\neikä millään syyllä ottaa soutaakseen ketään kaupunkiin päin.\n\nHän saisi viedä heitä vaan vastaiselle rannalle. Vaikka Sigge itsekin\nkäskisi hänen soutaa kaupunkiin, ei hän saisi sitä tehdä. Päivä tuli ja\naurinko nousi yhä korkeammalle taivaalle. Mutta ritari tarvitsi mitä\ntarkinta hoitoa, eikä hurskas kaniikki tahtonut tehdä työtään\npuolinaiseksi. Hän rakasti sitä paitsi suuresti tätä ritaria, joka oli\nuhrannut henkensä ja verensä Ruotsinmaan edestä, ja hän piti ihanimpana\nvelvollisuutenaan tehdä mitä voi ja mihin Herra hänelle voimaa soi.\nJoku muu olisi kenties taiteenmukaisemmin pannut laastarilaput ja\nvoiteet haavoille, mutta varmaan ei kukaan ollut hellyydessä ja\nrakkaudessa tätä miestä ja hänen satunnaista auttajatartaan etevämpi.\n\nAamupäivää oli jo paljon kulunut, ennenkuin Eerik-herra voi ajatella\nsairaan jättämistä, ja Ingeborgin pyynnöstä päätti hän viipyä vielä\nmoniaita tunteja nähdäkseen niiden mainioiden yrttien vaikutusta,\njoiden voimia hän tässä käytti. Sigge ryhtyi hankkimaan soutajia\nsuuremmalla innolla kuin kaniikki ja Ingeborg voivat odottaakaan. Hän\noli kauan poissa, mutta tullessaan taas tupaan sanoi hän, ettei ollut\nsaanut niitä toimitetuksi, ruokaa hänellä vaan oli mukanaan, ja sitä\nhänen ylhäiset vieraansa kaiketi tarvitsivatkin.\n\nTuli iltapäivä, ja vihdoinkin oli taas käsissä hetki, jolloin ritaria\noli hoidettava. Tämä makasi alinomaisessa horrostilassa. Eerik-herra\nnyökkäsi silloin merkitsevästi Ingeborgille ja kääntyi samassa Siggeen\nsanoen:\n\n\"Tässä tarvitaan vielä voimallisempia yrttejä... minun pitää nyt lähteä\nkaupunkiin, lähdenkö jalkaisin...\"\n\n\"Ette kuitenkaan voi sitä tehdä, hurskas herra...! Olkaa vielä kotvasen\naika kärsivällinen, niin luulen, että soutajia kyllä saamme, ja ellei\nmuuten, niin minä lähden itse soutamaan teitä virtaa ylöspäin.\"\n\nMutta rehellinen kaniikki pysyi päätöksessään, ja silloin tarjousi\nSigge toistamiseen mennäkseen rannalle soutajaa etsimään, sillä hänellä\nei muka ollut sydäntä nähdä niin hurskaan herran kulkevan jalan pitkin\nmetsän raivaamattomia, koleita polkuja. Ellei kaniikki olisi ollut\nritarin vuoksi niin levoton olisi hän tuskin antanut tuon vaarallisen\nmiehen itseensä vaikuttaa. Ne voimakkaammat yrtit, joista hän puhui\nolivat sen laatuisia, ettei niitä voinut käyttää, ellei ritarin tila\nparantunut, sen hän hyvin tiesi, ja sitä nähdäkseen päättikin hän vielä\nviipyä.\n\nIngeborg istui kuivin silmin ritarin vieressä. Koko hänen sielunsa oli\nkuin häneen sulautunut. Hän ei voinut ajatella mitäkään muuta tässä\nmaailmassa. Kaniikin kasvoinilme oli, tämän pannessa uusia siteitä,\nparemmin kuin sanat ilmaissut neidolle, että hän istui kuoleman\nporttien ääressä.\n\nSigge tuli taas, mutta ilta oli niin kulunut, ettei enää voinut\nmitenkään ehtiä kaupunkiin päiväiseen aikaan.\n\n\"Nyt on rannassa vene!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" lausui kaniikki osoittamatta erinomaisempaa\ntyytyväisyyttä tai kiirettä, vaikka hän olikin saanut odottaa kauemmin\nkuin Siggekään piti tarkoitustaan varten tarpeellisena.\n\n\"Olette siis tottunut odotukseenne\", lisäsi hän, \"ja sepä hyvä, sillä\nvaikka rannassa on vene, ei siellä soutajaa näy!\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" vastasi kaniikki.\n\nHän astui sairaan ääreen, kumartui hänen ylitseen, kuunteli hänen\nhengitystään, tutki hänen valtasuontaan ja vaipui syviin mietteisiin.\nIngeborg katsoi häneen levottomasti, ja Sigge seisoi perällä pistäen\nlyhyen miekan nahkavyöhönsä.\n\n\"Ingeborg!\" kuiskasi ritari hyvin hiljaa.\n\nHeikko, melkein huomaamaton hymy ilmestyi kaniikin huulille. Hän laski\nkätensä siunaten Ingeborgin pään päälle, nyökkäsi hyvästiksi ja kääntyi\novelle.\n\nSiellä seisoi Sigge pidellen hänen viittaansa ja hattuansa.\nPukeuduttuaan tarpeellisiin tamineihin avasi kaniikki oven ja astui\nulos, heittäen vielä viimeisen tutkivan silmäyksen jääneihin.\n\nMetsään tultua astui Sigge edellä, ja aivan hänen jälessään tuli\nkaniikki kiirehtäen hänen askeliaan, vaikka hänen raskas hengityksensä\nilmaisi, ettei jalan kulkeminen ollut hänelle helppoa. Rantaan tultuaan\nhuomasivatkin he siellä todella veneen, jonka perässä soutaja istui\nrauhallisena ja liikkumatonna. Kaniikki päästi ihan ilon huudahduksen\nja kysyi heti mieheltä, ottaisiko hän viedäkseen hänet kaupunkiin.\n\n\"En!\" vastasi mies.\n\nMikään ei tehonnut mieheen; vieläpä karkealuontoinen käskykin, jonka\nSigge antoi, oli aivan tepsimätön. Mies oli muka saanut isännältään\nkäskyn jäädä rantaan odottamaan ja sen hän tekeekin.\n\n\"Noh!\" sanoi Eerik-herra silloin lopuksi, \"sitten saanen mennä jalan.\"\n\n\"Silloin minä tiedän paremman neuvon!\" sanoi Sigge. Kun kaniikki kysyi,\nmikä se oli, sanoi hän: \"Tuolla Fyrisjoen toisella puolen noin pari\nkivenheittoa rannalta on eräs mies, joka varmaan tulee viemään teitä\nveneellä kaupunkiin.\"\n\nHiukan mietittyään katsoi kaniikki tämän neuvon hyväksi, ja kun ei\nvenemies evännyt kulettaa häntä toiselle rannalle, astui hän veneeseen,\njoka läksi heti rannasta. Sigge jäi maalle katsomaan, että kaikki kävi\nkuten pitikin. Kaniikki kiipesi hetkisen kuluttua vastaista rantatörmää\nylös, ja vene liukui virran yli takaisin. Kun se oli tullut entiselle\npaikalleen, meni Sigge sen kokkaan, ikäänkuin jotakin sanoakseen\nvenemiehelle. Kaniikki kääntyi samassa ja näki sen, mutta ei näyttänyt\npanevan sitä merkille, vaan meni metsikköön toisella rannalla.\n\n\"Täällä on huuhkajia puissa!\" kuiskasi mies.\n\nSigge ei puhunut mitään, mutta hänen viekkaat silmänsä tirkistivät\npuhujaan kehottaen häntä selvemmin puhumaan, minkä tämä tekikin.\n\n\"Eräs Niilo Sturen miehistä kulki iltapäivällä tästä ratsastaen ja\nkyseli Steen-herraa!\"\n\n\"Mitä vastasit hänelle...?\"\n\n\"Että kaksi miestä vei hänet myöhään eilen illalla Flottsundiin, ja\nsillä tiedolla mies lähti... Mutta luulen, ettei hän ole täältä\nkaukana!\"\n\nSigge mietti vähän. Sitten hän lausui:\n\n\"Sukkelaan tupaan ja pidä visusti silmällä siellä olevia!\"\n\nVenemies, joka näytti olevan valmis tottelemaan kaikkia Siggen käskyjä,\nriensi heti veneestään ja katosi rannalle, Siggen astuessa veneeseen ja\ntarttuessa sen airoihin.\n\nMuutamilla reippailla vedoilla oli hän toisella rannalla. Nopeasti hän\nsitoi siellä veneen kiinni, ja kiipesi sitten uskomattoman sukkelaan ja\nnotkeasti rantatörmälle ja katosi hänkin metsikköön.\n\nJokseenkin lähellä edessään kuuli hän kaniikin astuvan. Sigge teki\nmutkan päästäkseen hänen edelleen ja paljasti lyhyen miekkansa\nollakseen verityöhönsä valmis. Mutta silloin tuli hän muutamaan\navoimeen, mättäiseen hakaan, jonka toiselta puolen näkyi eräs\nratsastaja liikkuvan mäntymetsän viertä. Laskeva aurinko paistoi hänen\nkiiltävälle rautahatulleen, joka välkkyi siitä tulipunaisena.\n\nValju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää\nkatsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että\nmuutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä\nehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi,\njoka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet\nkiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.\n\nBrodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja\nhän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että\ntaaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys,\njos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin\nvoimin eteenpäin.\n\nSiten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen\npaikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli\nturhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan\nsen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen\nvälitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös.\nHän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti\nitseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.\n\n\"Rakas!\" sanoi hän, \"tuletpa kuin Herran lähettämänä!... autappa minua\nyli!\"\n\n\"Ja palasen tuollekin puolen!\" kähisi Sigge iskien mitään pahaa\naavistamatonta kaniikkia kylkeen.\n\nTämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja\nmiekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina\nihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten\nja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään,\nlensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi\npitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime\nhetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen\neteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.\n\nKorppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon\nratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja\nniin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään\nonnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden\nepäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.\n\nHän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän\nseudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista\nsiihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin\noli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin\nviety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin\ntaloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde\nkatsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin\nvakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä\npois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja\nhäntä.\n\nNäitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi\nheti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan\nja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat\nja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi\najoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän\nilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.\n\nSilloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen\nvoimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.\n\nMurhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan\npeitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut\nviholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän\nnopeasti metsään.\n\nBrodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli\npelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta\nmättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi\nalas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti\nhuolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.\n\nVarovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa,\nmutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka\nleveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän\nhämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa\nja surua osoittavista kasvoista.\n\nHän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut\nhänet kauheasta vankeudesta — josta hän ei milloinkaan olisi elävänä\npäässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä\nelävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset\näkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan\nsiitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään\nihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat\njohtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.\n\nKahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki\nparhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa.\nSitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi\nhäntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin\nlauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän\nsuitsista perässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman\nlevottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä\nVårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat\nikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen\njännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa\ntoivoa katoomasta.\n\nHurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja\ntarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan\noli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies\nkoettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri\nkatkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen\nankkuriketjun. Häneltä meni toivo.\n\nHänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön\npimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan\nvärisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen\nhenkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä\nja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.\n\nHän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet\nsilmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.\n\nTämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän\ntämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.\n\nMistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten\nkipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän\nkauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko\nse heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi\nGetsemaneen?\n\nNeidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde\nmustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa\nseisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja\nkuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.\n\n\"Täällä ovat häämme!\" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja\nkesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset\nvaluivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa\ntäynnä.\n\nHän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän\nsuonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään\nvaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta,\nkun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus\nsiitä, että oli sen uudestaan saavuttanut — se vuodatti nyt hänen\nsieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka\nväräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja\nselvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne\nnäppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan\ntoisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä\nPäivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli\nkäynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin\nVesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja\nkatselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä\ntekevää pyhäinkuvaa — nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen\ntaikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.\n\n\"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!\" — kuuli hän\nritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin\nottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.\n\nMutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas\npysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui\nasepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä\nkaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta\nvankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan\nsurun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin\nhäntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se\noli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.\n\nNyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni;\nhänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun\nedellisen sijaan.\n\nHän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjun\nSteen Sturen kaulaan.\n\n\"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!\" kuiskasi hän painaen\nsuudelman ritarin kalpeille huulille.\n\nHänestä tuntui silloin kuin seisoisi Eedenin yrttitarhan portilla,\njosta vartioiva enkeli laski välkkyvän miekkansa alas laskien hänet\nsisään. Maa, taivas sulivat yhteen, ja hän liiteli keveästi vahvoin\nsiivin lemmittynsä rinnalla äärettömäin onnen avaruuksien läpi\nkorkeimman rakkauden istuinta kohti.\n\n\"Kuole!\" lausui silloin syvä, kumea, soinnuton ääni, ja karkea käsi\ntarttui silloin Ingeborgiin temmaten hänet ritarin vierestä keskelle\nlattiaa.\n\nSe oli Sigge. Hän syöksyi sisään silmät hurjasti pyörien, kädessään\nverinen miekka. Brodden näkeminen oli saattanut hänet raivoon, ja sen\nlisäksi oli hän epätietoinen, oliko kaniikin suu ijäksi sulettu, vai\nvieläkö hänen sielunsa kerran puhuisi ja syyttäisi.\n\nOven ulkopuolella oli venemies yhä odottanut uskollisesti. Mutta\nhänelle sanaakaan lausumatta, jopa melkein huolimatta katsoakaan, oliko\nhän siinä vai ei, riipaisi hän oven auki ja syöksihe tyttöraukan\npäälle.\n\nIngeborg ei näyttänyt uhkaavaa vaaraa tajuavan. Hänen sininen taivaansa\ntosin himmeni, hymyilevä saari kukkineen vajosi syvyyteen ja laineet\nrupesivat taasen kuohuten loiskimaan, mutta surman sana: kuole, ei\nollut vielä saapunut hänen tajuntaansa. Hän seisoi posket\nkalmankalpeina, mutta hänen suunsa hymyili vielä ikäänkuin sanoakseen:\nmitäpä huolin maasta ja taivaasta riemuineen, kun minulla on\nrakkauteni.\n\n\"Sinun pitää kuolla, kurja!\" ärjyi miehen raaka ääni, ja murhaaja\npudisti häntä, ikäänkuin siten karkoittaakseen henkeä lähtemään tuosta\nhennosta ruumiista.\n\n\"Haha-ha! Sinä kavala nainen!\" jatkoi hän nauttien saatanallisesta\npilastaan turvattoman kanssa, kuten tiikeri verisen saaliinsa\nrääkkäämisestä, \"sinä luulit olevasi minua viekkaampi, sinä näljäinen\nkäärme, mutta minä murskaan sinun pääsi kantapäälläni... Katso, tyttö,\nminä olen se arkkipiispan asemies, joka olen vannonut surmaavani Niilo\nSturen...! Nyt sinä pääset edeltä, että hän saisi seuraa!\"\n\nHän heilautti lyhyttä miekkaansa, ja pari veripisaraa tipahti silloin\nIngeborgin kalpeille kasvoille.\n\n\"Kas noin, hyvä on\", huudahti Sigge silloin, \"siinä on pari pisaraa\nkuoleman tervehdysmaljasta... Nyt saat tyhjentää sen pohjia myöten!\" ja\nhän kohotti miekkansa.\n\nMutta nyt heräsi Ingeborg lumouksestaan, ei kuitenkaan enempää, kuin\nettä hän näki murhaajan ja kohotetun miekan ja kuuli hirveän äänen\nhänelle puhuvan.\n\nKamalalla sydäntäsärkevällä huudolla vaipui neito hänen jalkainsa\njuureen kuin eloton kasa. Tämä ehkäisi murhaajan työn. Hän kumartui\nalas laskien kätensä uhrinsa sydämen kohdalle.\n\nVoi, se tykki vielä, mutta sielu vaipui takaisin unelmainsa maailmaan.\nMutta sieltä oli nyt riemu poissa, ainoastaan mustat laineet\nkuiskailivat Steen Sturen nimeä ja lauloivat hänen rakkautensa\nhautauslaulua.\n\n\n\n\nII.\n\nKäärmekuninkaan kylvös.\n\n\nNeiti Päivänsäde katselee kuvaansa järvessä ja huokailee levottomissa\naavistuksissa nähdessään kauneutensa. Mutta kuningas lohduttaa häntä\npiirtäen ristin hänen oikeaan käteensä oman rakkautensa ja hänen\nuskollisuutensa merkiksi. Silloin neito astuu kuninkaan kartanolle ja\nkampaa ja solmii tukkaansa kullankeltaista.\n\nSilloin tulee käärmekuningas häntä viettelemään. \"Onko sinulla\nkultakruunua siihen pantavaksi?\" — kysyy hän, mutta se viettelys ei\nmitään vaikuta. Hän antoi neidolle silloin taikajuoman; neitonen\nsilloin kalpeeksi ja mustaksi käy, ja siitä päivästä ei häntä enää näy.\nMutta käärmekuningas tiesi, mihin hänet oli haudattu, ja kaivoi hänet\nhaudasta ja vei hänet maahansa ja antoi hänelle taikajuomia monta, että\nhän heräsi ja virkosi taasen kauniiksi ja hyväksi neitoseksi.\n\nNeidon kotimaahan tuli suuri suru, ja kuningas, neidon mies pukeusi\npyhiinvaeltajapukuun ja ratsasti käärmekuninkaan kaupunkiin. Siellä hän\nnäki Päivänsäteen, mutta hänellä oli hansikas kädessä, kun hän tarjoili\nviiniä käärmekuninkaan linnassa. Silloin löi valepukuun puettu kuningas\nhansikkaansa pöytään ja puhui rohkeita sanoja ja vaati, että Päivänsäde\ntarjoisi viiniä paljain käsin.\n\n    Käärmekuningas hansikkaan pöytähän lyö:\n    \"Tuo röyhkeä liian on vaeltajan työ!\"\n\n    \"Jos röyhkeä tämä on vaeltajan työ,\n    Niin röyhkeempi katkaista nukkuvan yö!\"\n\nPäivänsäde paljastaa silloin kätensä ja siitä taika raukesi.\nPyhiinvaeltajaksi puettu kuningas nostaa hänet ratsulleen ja vie hänet\nkotiin maahansa takaisin.\n\nTämä on niiden laulujen pääsisältö, jotka kertovat Päivänsäde-neidosta,\nja Ingeborgille tämä laulu laulettiin tavalla, jota hän ei suinkaan\naavistanut määrätessään sen Steen Sturelle ehdoksi, kun tämä halusi\nkantaa hänen värejään ja tulla hänen ritarikseen. Hän olikin jo neidon\nsydämen ritarina, ja hänen värejään ritari jo kantoikin taistelussa, —\nniitä värejä nimittäin, jotka hänellä oli Päivänsäde-neitona ollessaan.\n\nVelhokuninkaan lailla oli Sigge kaivanut hänet mustasta mullasta,\nsillä hänen kauttaan neito tuli varmuuteen rakkaudestaan; mutta\nkäärmekuninkaan lailla antoi Sigge hänelle myöskin sen taikajuoman,\njoka sammutti hänen tietoisuutensa sekä rakkaudestaan että tuskastaan.\n\nNeidon vaipuessa hänen eteensä, tunnusteli Sigge, kuten jo tiedämme,\nneidon sydäntä ja suuntasi voimakkaan iskun häneen tehdäkseen\nkerrassaan lopun tästä vaarallisesta todistajasta. Mutta venemies,\njolta hetken jännitys ei ollut niin vienyt kaikkea järkeä päästä,\nmuisti yhtämyötään asemiestä, joka oli kysellyt Steen-herraa. Hän astui\nsenvuoksi lähemmäksi ja tarttui Siggen käteen.\n\n\"Vihollisen asemies tulee tänne yhtä varmaan kuin hän oli Flottsundissa\neilen!\" sanoi hän.\n\nSigge ei näyttänyt aluksi kuulevan varoitusta, mutta kun se\ntoistettiin, nousi hän ylös sivellen kädellään partaansa. \"Luulen, että\npaholainen ajaa sitä asemiestä!\" ärjäsi hän lopuksi.\n\nVihdoin hän kuitenkin tyyntyi senverran, että voi käsittää tilansa ja\npunnita, eikö neidon surmaaminen sittenkin tuottaisi suurempaa vaaraa\nhänelle itselleen kuin hänen tieltä toimittamisensa jollakin muulla\nkeinolla. Ja tämä ajatus selvisi hänelle pian vakaumukseksi, joka tuli\ntavallaan Ingeborgin pelastukseksi, sikäli nimittäin, että hänen\nsurmaamisensa siirrettiin tuonnemmaksi. Mutta missä häntä voisi\nsäilyttää, ettei hänestä olisi mitään vaaraa? Hänen ajatuksensa etsivät\ntähän vastausta ja löysivätkin sen pian.\n\n\"Nyt sinä olit Siggeä viisaampi\", sanoi hän, \"ja sinä saat vielä tänä\nyönä viedä neidon Salestaan, herra David Pentinpojan luokse.\"\n\nVenemies nyökkäsi myöntyen ja Sigge lisäsi:\n\n\"Sano hänelle minun puolestani, että hän säilyttäköön hyvin tätä\nvankia, sillä siitä voimme kenties saada enemmän hyötyä, kuin hän\nluuleekaan, sekä hänelle että hänen veljelleen, arkkipiispalle.\"\n\nJa venemies nosti tyttöraukan lattialta ja kantoi hänet tuvasta.\n\nSigge jäi yksin ajatuksineen sairaan ritarin ääreen. Kun hän oli kerran\nsaanut mielenmalttinsa takaisin, kulkivat hänen ajatuksensa tyynemmin,\nja hänen katseensa selveni, kuta tarkemmin hän ajatteli ja muisteli,\nmitä vaaroja oli osannut välttää ja mitä hänellä vielä oli vältettävänä\ntarkoituksensa saavuttamiseksi.\n\nSen hän oli kylläkin korkealle asettanut; — hän tahtoi päästä\nkartanonomistajaksi ja saada vielä lisäksi aateliskirjan ja kilven\nvaltakunnanhoitajalta, arkkipiispa Jöns Pentinpojalta. Nykyaikaisella\nyhdenarvoisuuden tavottelulla on oma historiansa. Oli aika, jolloin\nsitä ei ollut, koska silloin oli olemassa tasa-arvoisuus. Niin oli\nlaita yhteiskuntalaitoksemme syntyessä. Silloin oli kukin mies\npuolestaan, persoonallinen voima ja kunto yksin määräsivät miehen\narvon. Tulivat sitten uudet ajat ja uudet tavat. Silloin kohosi\nyleisestä tasa-arvoisuudesta luokka rikkaita ja mahtavia sukuja. Aluksi\nniitä tosin pidettiin vaan samasta, yhteisestä rungosta puhjenneina\nkorukukkina, jonka vuoksi muut niitä ylistivät runoissa ja lauluissa.\nMutta vihdoin he unhottivat juurensa ja uivat pinnalla, kunnes\nasettuivat paljon yli muun kansan ja heitä jyrkästi vastaan. Sisäinen\nnäkymätön side oli katkaistu, ja suurten ja pienten, rikkaitten ja\nköyhäin, herrain ja talonpoikain välille syntyi juopa.\n\nMutta samassa syntyi näissä heikommissa halu kohota ja tulla mahtavien\nveroiseksi. Yhdenarvoisuuden tavottelu ei siis kuulu meidän ajallemme\nyksistään. Se on ollut aina olemassa, missä eriarvoisuutta on ollut\nolemassa. Se on sen halun ilmaus, joka löytyy joka ihmisrinnassa:\nparemmaksi pääsemisen halu. Tätä halua voi kuten jokaista\nihmispyrkimystä tyydyttää kahta tietä, joko hyvällä tai pahalla.\nJälkimmäinen näyttää tarkoitusperän helpoksi ja pian saavutetuksi,\nedellisen avulla sinne on matka toivottoman pitkä ja vaivaloinen.\n\nUseimmat kulkevat sitä tietä, mikä on luonnollistakin, koska vaan\nharvat osaavat eroittaa näennäisen todellisesta. He luulevat, että\ntasa-arvoisuus on sillä saavutettu, että voi elää ulkonaisesti yhtä\nkomeasti kuin rikkaat, he luulevat, että tasa-arvoisuus on pelkästään\nulkonaista, vaikka se todellisuudessa on sisäistä laatua. Henkiseen\netevämmyyteen on pyrittävä, ei ulkonaiseen.\n\nTätä ylhäisten ja suurten veroiseksi pyrkimistä on, kuten sanoimme,\nollut kaikkina aikoina olemassa, mutta se on ollut erilainen eri\naikakautten luonteen mukaan. Se on tullut näkyviin pää-asiallisesti\ntaistelujen ja riitojen aikoina, jolloin linnain voudeiksi usein\npantiin alhaissyntyisiä, kunnialtaan epäiltäviä miehiä. Kun he täten\nsaivat täyttää kuninkaan käskyjä kansan kesken, niin voi saman kunnian\nhimo syntyä pian joka huovissa, olkoon hän sitten herraansa seuraava\npalvelija tahi sodassa kelvollinen taistelija. Ja harvat heistä\njaksoivat vastustaa onnen houkutusta, jos se viittasi heille lyhyttä ja\nhymyilevää tietä korkeammalle. Keinon monet unhottivat tarkoituksen\ntähden, varsinkin jos olivat sellaisen herran palveluksessa, joka aina\noli kaikissa toimissaan osoittanut tunteettomuuttaan todellisen kunnian\nvaatimuksille.\n\nSenkaltaisia olivat Oxenstjernain herrat näinä aikoina, ja sitä laatua\noli palvelija Sigge. Hän oli voimakas, uhkarohkea, neuvokas ja\nterävä-älyinen ja hän paloi himosta päästäkseen herransa vertaiseksi.\nKädessään hänellä oli arkkipiispan kirjallinen lupaus, ja senvuoksi hän\nei säikkynyt mitään tekoa. Aateliskirjalla, jota hän tavotteli, tahtoi\nhän vaientaa kaikki pahan omantunnon äänet. Niilo Sturen henki oli\npääehtona siihen. Tieto siitä, että se jo melkein oli ollut hänen\nkädessään, ja kun hän sai sitten äkkiä huomata, että hänen juonensa oli\nperinpohjin tunnettu — niin saattoi se hänet aluksi aivan suunniltaan:\npäättämään toimittaa todistajat tieltä pois.\n\nSe oli nyt, kuten hän luuli, onnistunutkin. Molemmat olivat nyt poissa,\nvieläpä sillä tavalla, että hän itse voi olla rauhassa. Yksi varjo vaan\ntätä tunnetta himmensi, nimittäin Brodden ilmestyminen. Tätä Niilo\nSturen kelpo asemiestä hän pelkäsi, sillä olihan hänellä Siggelle\nyksityistäkin kostettavaa petollisen vangitsemisensa tähden Stäken\nlinnassa. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä, joka nähtävästi oli\nlähetetty haavoitettua ritaria etsimään, jättäisi tiedustelunsa\nsikseen. Varmaan hän tulisi yhä ponnistelemaan sitä varten, ja\nsenvuoksi Sigge rupesi nyt miettimään, miten saisi toimitetuksi ritarin\nhyvään säilyyn, jossa häh samalla voisi olla houkuttelevana syöttinä\nsekä Broddelle että Niilolle.\n\nMitä hän oikeastaan aikoi Steen Sturella tehdä, lienee kenties vielä\nollut hänelle itselleenkin hämärää. Samassa kuin hänen kirveensä jo oli\nkoholla ritarin pään yli, juolahti hänen mieleensä se ajatus, että\nhänelle ehkä olisi enemmän hyötyä pelastamisesta kuin surmaamisesta. Ja\nSteen-ritarin toimittaminen arkkipiispan vangiksikin oli tälle\nvallanlisäys, jonka täytyi tuottaa sen tekijälle varmistusta luvattuun\npalkintoon. Mutta ritarin täytyi olla elossa, muutenhan vangitseminen\nolisi ihka arvoton. Senvuoksi täytyi hänen mihin hintaan tahansa pitää\nritaria salassa, kunnes hänen haavansa parantuisivat, tahi kunnes\nmahdollisesti joku uusi seikka muuttaisi hänen päätöksensä.\n\nMutta aikaa ei ollut hukata. Vainooja voi saapua minä hetkenä tahansa.\nSigge koetti miettiä lymypaikkaa, ja keksikin pian sopivan. Bord-Arnön\nja Oknön eteläpuolella oli pienempi metsää kasvava saari, jossa vieras\nkävi harvoin tai ei milloinkaan. Siellä asui turvemökissä hänen vanha\näitinsä, ja tähän piilopaikkaan päätti hän kätkeä saaliinsa. Kenenkään\npäähän ei voisi pälkähtää hakea Steen Sturea sieltä, jossa hän varmasti\nsaisi myöskin kelvollista hoitoa, ja itse hän voisi sillävälin kulkea\nherransa käskyillä ja varttoa suunnitelmainsa kypsymistä.\n\nPäästyään tästä seikasta selville, rupesi hän nopeasti nostamaan\nritaria vuoteelta. Erinomaisten ruumiinvoimainsa avulla onnistui hänen\nkantaa haavoitettu veneeseen, johon hän asetti ja peitteli hänet\nparhaansa mukaan. Sitten hän läksi matkaan ohjaten veneensä Ekoliin\npäin. Hän kulki vasenta rantaa pitkin voimakkaasti soutaen eikä\nlevännyt koko yönä. Aamun valettua pujahti hän erääseen syrjäiseen\nsoppeen ja meni maihin ruokaa hankkimaan. Pimeän tultua hän taas jatkoi\nmatkaansa Gåran kautta Piispan Arnöhön. Tämä arkkipiispan linna oli\npuolen peninkulmaa koilliseen Ekolsundista, ja hän tunsi sen hyvin sekä\nmyöskin linnanväen. Sieltä oli hänen helppo saada luotettava sananviejä\nDavid Pentinpojan kartanoon, Ekolsundiin. Sigge oli varovainen sekä\nluonnostaan että asiain pakosta, eikä hän suinkaan halunnut ennen\naikaansa ilmaista matkansa tarkoitusta. Arnössä oli hänen arvonsa\nsitäpaitsi niin taattu, ettei siellä johtuisi kenenkään mieleen, että\nhän hommaisi jotakin, mitä jokainen arkkipiispan väestä ei voisi\nkannattaa.\n\nNiinpä kävikin kaikki aivan suotuisasti. Ekolsundista lähetettiin\nluotettava palvelija kahdella hevosella Siggen veneelle, jonne ne\nsaapuivat hämärissä. Kiireimmän kaupassa laadittiin hevospaarit, joille\nritari asetettiin, ja sitten lähdettiin kulkemaan arkkipiispalle\nuskollisten seutujen kautta Enköpingin ohi arkkipiispan omistamaa\nHusbyn tilaa kohden Svingarnin pitäjään. Siggen aikomus oli kulkea\nmaata myöten kauemmaksikin, mutta haavoitetun tila pakotti hänet taas\nvesitielle. Hän hankki veneen, jolla saapui äitinsä saarelle Oknön\neteläpuolelle kolmantena päivänä siitä kuin oli Vårdsätrasta lähtenyt.\n\nSteen-herralle oli suureksi onneksi päästä tämän eukon luo, sillä\nhänellä oli aikalaisekseenkin tavaton yrttitaito. Ritarin tila oli\nsangen arveluttava, ja ellei hurskas kaniikki olisi häneen käyttänyt\nhyviä lääkkeitään, olisi se jo Vårdsätrametsässä päättynyt kuolemalla.\nMutta se vähä, mikä siellä oli rakettu, hävisi perinpohjin pitkällä\nvesi- ja maamatkalla, joten eukko sai melkein alusta alkaa.\n\nTerävin katsein ja taidokkain käsin ryhtyi hän viipymättä toimeen. Hän\npudisti huolestuneena päätänsä, mutta pani heti kattilan tulelle, jolla\nkeitti virkistävää lientä, ja kaivoi kätköistään uuden laastarin\nhaavoille.\n\n\"Mitä luulet äiti?\" kysyi Sigge seuraavana aamuna.\n\nMutta vanhus ei vastannut tähän kysymykseen. Hän oli kuitenkin vähemmän\nhuolestuneen näköinen kuin edellisenä iltana. Niin kului päivä ja\ntaasen yö. Seuraavana aamuna toisti Sigge kysymyksensä.\n\n\"Ritarin tointuminen on tärkempi kuin voit ymmärtääkään, äiti\", sanoi\nhän. \"Ja minä aion nyt lähteä hankkimaan tietoja herrastani...\nLuuletko, että sairas pääsee vielä päivää näkemään?\"\n\nEukko mietti kauan, ennenkuin vastasi.\n\n\"Huonosti hoidettu, huonosti hoidettu!\" sanoi hän vihdoin ja katsoi\nterävästi ja miettivästi nukkuvaan herraan. Sitten hän meni sairaan\nvuoteen ääreen, kuunteli hänen hengitystään ja korjasi muuatta\nsiteistä.\n\nHänen synkkä poikansa seisoi vastausta odottain ja katseli myöskin\nSteenin kalpeita kasvoja. Silloin huomasi hän jalokiven välkkyvän\nnukkuvan leuan alla. Hän astui askeleen lähemmäksi, mutta eukko huomasi\nhänen liikkeensä ja pidätti häntä.\n\n\"Alallasi, poika!\" sanoi hän tuimasti. \"Jos tahdot ritarin tointuvan,\nniin saat minun sanaani totella.\"\n\nSe oli kultainen kaulaketju, jota Sigge ei ollut ennen huomannut.\nYöllä, kun hän kantoi ritarin järvelle, oli se solahtanut avatun\nihokkaan alle, ja matkalla ei ollut sattunut mitään aihetta riisua\nhaavoitettua, mikä olisi saattanut hänen huomaamaan korun. Mutta kun\nSigge pysyi päätöksessään saada vankinsa terveeksi ja kun hän ei mitään\ntiennyt tämän korun ominaisuuksista, oli hänen helppo älytä, että hyöty\nritarin pelastamisesta tulisi suuremmaksi, ellei hänen kalleuksistaan\nmitään ryöstettäisi; silloinhan hänen hyviin aikomuksiinsa paljon\nenemmän luotettaisiin. Sitäpaitsi oli koru hyvässä säilyssä nyt, voihan\nSigge sen aina saada käsiinsä, jos uudet aikeet niin vaativat. Hän\nnoudatti siis äitinsä tahtoa ja uudisti kysymyksensä.\n\n\"Niin luulen\", sanoi vanhus, \"että ellei odottamatonta tapahdu, on\nyrttiliemi pahan voittava!\"\n\n\"Sitten voin huoletta lähteä täältä?\"\n\nEukko nyökkäsi myöntävästi ja kysyi, kauanko poikansa aikoi viipyä,\nvaan tämä ei voinut siihen vastausta antaa. Voi kestää kauankin, mutta\nkenties hän palaisi piankin. Hän lähti. Ensiksi hän meni Tukholmaan,\njossa toivoi tapaavansa arkkipiispan. Mutta hän ei päässyt Almarestäkiä\nkauemmaksi, ennenkuin tapasi Flottsundin venemiehen, joka kertoi\nhänelle arkkipiispan paosta ja Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta\nvaltakuntaan.\n\nSigge jäi tyrmistyneenä seisomaan, ja hänen epätietoisuutensa siitä,\nmitä nyt olisi tehtävä, lisääntyi yhä, kun hän sai kuulla Salestan\nlinnan ja sen mukana David Pentinpojan ja samalla tuon valepukuisen\nneidon joutuneen Niilo Sturen käsiin. Ja neitohan tiesi hänen\nsalaisuutensa. Mutta venemiehellä oli vieläkin yksi tieto, joka\nkerrassaan masensi hänet. Kaniikki, Eerik Olavinpoika, ei ollutkaan\nkuollut, vaan eräs Niilo Sturen miehistä oli hänet pelastanut ja\nlöytänyt vielä Siggen tuvankin Vårdsätrametsässä.\n\n\"Missä se mies nyt on?\" kysyi Sigge ensiksi, kun mies oli ehtinyt\npäättää kertomuksensa.\n\n\"Hän kulkee ympäri näitä seutuja kysellen Steen-herraa!\" vastasi mies.\n\n\"Kyselköön vaan. Luulen, että hän piankin siihen väsyy...! Mutta\nneito...?\"\n\nHän ei lausunut ajatustaan, vaan silitti partaansa, jääden miettivään\nasentoon.\n\n\"Neito istuu Vesteråsissa Niilo-herran luona\", sanoi venemies ja kertoi\nvielä, kuinka ritarin asemiehet olivat ajaneet häntä takaa, kunnes\nhänet oli vihdoin enemmän kuolleena kuin elävänä viety ritarin luo. \"He\nsanovat\", lisäsi hän, \"että se oli joesta noussut vedenhaltija, mutta\nminäpä tiedän, mikä hän oli...\"\n\nHän olisi voinut jatkaa vielä kauvankin juttuaan Siggen keskeyttämättä.\nTämän suunnitelmat olivat äskeisten tapausten kautta aivan pois\nteloiltaan joutuneet, melkeinpä kokonaan tyhjiksi tehdyt. Ja hän oli\nollut asiansa puolesta niin varma, hänhän oli kuin pitänyt kohtaloaan\nomassa kädessään, kaikki oli niin varmaa ja lujaa kuin kovin piikivi.\nMutta nyt oli kaikki mennyttä, kivi oli yhtäkkiä tomuksi rauennut.\n\nYksi seikka tuli hänelle heti valtaavan kirkkaaksi: oli välttämätöntä\ntulla taasen ihan yksinään salaisuuttensa herraksi, ja sitä varten oli\nensiksi neidon elämä sammutettava. Vesteråsiin tuli hänen siis lähteä.\nTänä hetkenä tämä ajatus nieli kaikki muut; hän jätti venemiehen,\nkyselemättä häneltä sen enempää ja antamatta hänelle mitään käskyjä.\nHän ei edes puhunut mitään kaniikista ja Broddesta.\n\nVesteråsissa asui hän enimmäkseen Mustaveljesten luostarissa, jossa oli\nmunkkina eräs hänen sukulaisensa, joka oli jo monesti häntä auttanut,\nviimeksi silloin, kun hän otti David Pentinpojan kanssa edellisenä\njouluna vangiksi Niilo-herran, tämän juodessa jouluoluttaan Svärdsjön\npappilassa.\n\nTyhjiin raukesivat kuitenkin kaikki hänen yrityksensä päästä lähempään\nyhteyteen linnanväen kanssa, vielä vaikeampaa oli tietysti neidon\ntapaaminen. Hän kuuli tosin kerrottavan, että hän oli lumottu tyttö,\njonka Niilo-herra oli pelastanut peikon vallasta, mutta että hän oli\nvieläkin niin taikojen siteissä, ettei hän voinut puhua, eikä nauraa;\nmutta hänen luoksensa pääsy jäi Siggelle mahdottomaksi. Linnan portteja\nvartioitiin alinomaa, ja hän tunsi liian hyvin Niilo Sturen miesten\nluotettavuuden koettaakseenkaan heitä pettää. Niilo-herra oli tosin\nitse Örebrossa, mutta siitä huolimatta oli linna sulettu ja vartioitu,\nikäänkuin hän olisi ollut läsnä.\n\nNiin kului päiviä ja viikkoja. Niilo Sture tuli tuoden herra Eerik\nNiilonpojan vankina mukanaan. Hän läksi taas pois vaimoineen ja\nlapsineen, Tukholmaan, sanottiin, kuninkaan luo, joka oli nyt saapunut\nja tahtoi palkita uskollista ritaria, ja Sigge istui yhäti sukulaisensa\nluona luostarikammiossa, miettien kuinka pääsisi aikomustensa perille.\n\nHänellä oli hyvää aikaa parsiakseen vanhan verkkonsa tarpeen mukaan ja\nsolmitakseen ja alkaakseen uudestaan, Hän piti lujasti kiinni siitä\ntoivosta, että arkkipiispa vielä tulisi takaisin, ja siksi tahtoi hän\nsaada kudoksensa valmiiksi, niin että hänen tekoaan ylistettäisiin\nympäri maan ja ettei arkkipiispa myöskään voisi kieltää häneltä\nluvattua palkintoa. Muutamana päivänä kerrottiin arkkipiispan olleen\nmatkalla Tanskaan, mutta sitten palanneen ja asettuneen Borgholmin\nlinnaan. Tämä tieto ei aluksi vaikuttanut Siggeen juuri mitään, mutta\nseuraavina päivinä palasi ajatus yhä uudestaan, ja lopuksi hänessä\nsyntyi päätös itse lähteä Borgholmiin esittämään tuumaansa\narkkipiispalle. Tämän päätöksen syntymiseen vaikuttivat paljon eräät\nseikat, jotka tapahtuivat linnassa pian Niilo Sturen Tukholmasta\npalaamisen jälkeen.\n\nEräänä kauniina päivänä tuli Olli Råd aseellisia miehiä mukanaan\nlinnaan, ja Sigge oli paikallaan vaanimassa tilaisuutta päästäkseen\nsisään. Tuo vanha asemies saapui aamupäivällä, mutta vielä lyhyen\npäivän päätyttyäkin, kun tulet linnassa sytytettiin, oli hän siellä.\nSilloin avattiin portit yhtäkkiä, ja soihtukulkue liikkui linnansillan\nyli. Ensiksi tuli kaksi asemiestä, sitten tuli Niilo-herra itse ja Olli\nRåd; mutta heidän välissään ratsasti mustalla hevosella eräs kevyt\nhaamu, joka näytti enemmän henkiolennolta kuin ihmiseltä.\n\nSoihtujen valossa tunsi Sigge heti hänen hienot, kalmankalpeat\nkasvonsa. Se oli sama neito, jonka hän tahtoi kaivaa mustaan multaan,\nneito, joka ei puhunut eikä nauranut. Sigge tarttui vaistomaisesti\nlyhyeen kirveeseensä, joka aina riippui vyössä hänen munkkikaapunsa\nalla. Siksi oli hänellä kuitenkin kylmäverisyyttä, että älysi tuiki\nmahdottomaksi tässä panna kuolemantuomiota täytäntöön, jos kerran\ntahtoi edelleenkin pyrkiä suuruuteen ja kunniaan.\n\nSaatto ratsasti vitkaan sillan yli ja sitten katua pitkin rantaan.\nSiellä oli alus, johon Olli Råd katosi neidon ja moniaitten miesten\nkera. Laiva nosti heti purjeet ja läksi matkaan, mutta mihin, sitä ei\nkukaan tiennyt.\n\nTämä näky ratkaisi Siggen epäröinnin. Hän ymmärsi hyvin ettei neidosta\nollut mitään vaaraa, niinkauan kuin hän oli puhumatta, nauramatta.\nSigge oli saanut hänet vaikenemaan, vuodattamatta yhtään veripisaraa;\nhän oli kuollut olematta kuollut. Tämä raaka mies voi tuskin parempaa\ntoivoa, ja hän riemuitsi sydämessään neidon lumouksesta. Tätä seikkaa\nhänen ei siis nyt tarvinnut pelätä, vaan hän voi vapaasti omistaa\najatuksensa tärkeämmille tuumilleen, ja siksi hänkin läksi jo\nseuraavana päivänä Vesteråsista.\n\nMuutaman päivän kuluttua oli hän äitinsä tuvassa.\n\nEukon uskollinen hoito oli saanut ihmeitä aikaan. Ritari istui pukeissa\nvuoteella. Kalpea hän tosin oli ja heikko, mutta hän hymyili\nystävällisesti ojentaen kättään Siggelle, kuullessaan eukon tervehtivän\nhäntä pojakseen.\n\n\"Olen sinulle ja äidillesi hengestäni velassa\", sanoi hän, \"ja tuskin\ntiedän, kuinka teille palkitsen, mitä olette puolestani tehneet!\"\n\nSigge koetti vastata ritarin hymyyn, mutta se onnistui niin huonosti,\nettä tämän katse meni kuin pilveen. Hän mutisi jotakin siitä, että joka\nkelpo miehen velvollisuus on olla urhealle ritarille avuksi, ja että\nhän iloitsi siitä, että hänen äitinsä yrteillä oli ollut niin hyvä\nvaikutus.\n\nSteen-herra oli tietysti utelias saamaan jotakin tietoa siitä, mitä\nmaailmassa oli tapahtunut sillaikaa kuin hän oli maannut peiton alle\nkätkettynä ja, kuten hän luuli, kaikkein unhottamana. Sillä pienellä\nsaarella, jolla hän nyt oli, kävi ylen harvoin ketään, liiatenkaan näin\nmyöhäisenä vuodenaikana. Senvuoksi olivat kaikki ne tärkeät asiat\nhänelle aivan tuntemattomia, jotka olivat tapahtuneet sitten, kuin hän\nvaipui ratsunsa selästä maahan Upsalan taistelussa. Ja sikäli, kuin\nhänen voimansa karttuivat, lisääntyi hänen levottomuutensa tästä\ntietämättömyydestä.\n\nNyt sai hän näitä tietoja mielinmäärin, ja Siggellä ei ollut mitään\nsyytä ritarilta niitä salata. Kertoessaan antoi hän kuitenkin niin\nomituisen värin kaikelle, mikä koski Niilo Sturea, että se herätti\nSteen herran huomiota, jopa niin suuressa määrässä, että hän lopuksi\nlausui kummastuksensa sen johdosta.\n\nSigge ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan kertomustaan, mutta\ntuskin hän ehti mainita Niilo-herran nimeä, niin hänen äänensä taasen\nmuuttui sellaiseksi, kuin hän olisi pitänyt häntä puolittain\nmaankavaltajana.\n\n\"Sinä et ole Niilo-herran ystäviä, huomaan\", sanoi Steen silloin\ntarkastaen ystävällisesti kertojan kasvoja.\n\n\"Hm!... Olen enemmän teidän kuin Niilo Sturen ystävä?\" vastasi Sigge.\n\n\"Minun ystäväni sinä ainakin lienet, koska olet tehnyt minulle niin\nhyvän palveluksen\", lausui Steen, \"mutta kuinka saatan ymmärtää\npuhettasi Niilo-herrasta, kun näytät kieltävän häneltä, mitä minulle\nmyönnät...\"\n\n\"Juuri senvuoksi, että olen hengelläni ja verelläni teille uskollinen,\narvoisa ritari!\"\n\n\"Sitten tulet myöskin Niilo-herraa vielä rakastamaan, Sigge, sen lupaan\nkolmen lumpeenlehteni nimessä. Tiedäppä, rakkaani, että Niilo-herraa\npidän Ruotsin parhaana ritarina, eikä kukaan voi olla ystäväni, joka ei\nole samalla hänenkin ystävänsä.\"\n\n\"Hm!\" hymyili synkkä asemies, \"ystävä, joka sallii ystävänsä olla\ntietämättömissä viikkoja ja kuukausia, huolimatta häntä etsiä,\nsellainen ystävä ei ole suuren arvoinen. Niilo-herra näki teidän\nkaatuvan hänen taistelussaan, viitsimättä lähettää yhtäkään miestä\navuksenne, ja siinä saitte maata, mihin olitte kaatunut!... Hm, en\ntahdo omasta työstäni kerskata, mutta ihka varmaa on, mitä sanon, että\nte ette olisi milloinkaan päivän valoa nähneet, ellen minä olisi ollut\nsaapuvilla ja saanut viedyksi teitä metsään vainoojainne tieltä!\"\n\nSteen pudisti hymyillen päätänsä, ikäänkuin näyttääkseen kuinka\njärkähtämätön hänen luottamuksensa oli ystäväänsä, vaikkei hän tahtonut\nvastaansanomisella loukata jaloa auttajaansa. Tämä jatkoi:\n\n\"Nyt istuu Niilo herra ylpeänä ritarina Vesteråsin linnassa, ja\nkuningas ei tiedä, kuinka häntä oikein kunnioittaisi...! Ei, herra\nSteen, teidän ystävänne hän ei ole!... Vai ettekö tiedä, kuinka kateus\neroittaa ystävät toisistaan, ja ettekö itse huomaa omaa suuruuttanne ja\nsitä suosiota, jota olette rahvaan joukossa saavuttanut?... Silloin\nminä tunnen paremmin ihmisten pahuuden kuin te, jalo ritari, vaikka\nolenkin vaan halpa asemies!\"\n\nSteen viittasi kädellään, että hän vaikenisi, mutta hymy oli poissa\nhänen huuliltaan ja hänen poskensa kalpeampi entistään.\n\nViekas asemies noudattikin ritarin tahtoa eikä lausunut enää mitään\nsiitä sinä päivänä, mutta seuraavana päivänä herätti Steen-herra itse\nuudelleen keskustelun Niilo Sturesta, ja näyttipä todella lopulta\nsiltä, että hän kuunteli nyt suuremmalla mielihyvällä kuin edellisenä\npäivänä tuon juonittelijan sanoja. Tosin hän hymyili, mutta ei\nvarmuuden vaan epäilyksen hymyilyä.\n\nVihdoin kun tuli se päivä, jona Siggen piti lähteä, sanoi Steen\nhänelle:\n\n\"Mihin menet, en tiedä, mutta suuren palveluksen tekisit minulle, jos\nveisit minulta sanan Niilo-herralle...\"\n\nHän pysähtyi ikäänkuin vastaväitettä odottaen Siggeltä, mutta tämä ei\npuhunut mitään, hymyili vaan kuten hymyillään turhaa pyyntöä\nlausuttaessa, joka kyllä suostutaan pyytäjän vuoksi täyttämään, mutta\njonka tyhjyydestä ollaan aivan varmoja. Steen-herra hymyili myöskin,\nmutta hänen hymynsä oli nyt sydämmellistä ja varmaa. Hän lisäsi vielä:\n\n\"Saat nähdä, että ritari lähtee paikalla luokseni!\"\n\n\"Hyvä, kyllä vien viestinne hänelle!\"\n\nSteen nyökkäsi ystävällisesti ja taputti häntä olalle sekä pyysi hänen\nvielä sanomaan Niilolle, että hän lähettäisi Steenin asemiehet hänen\nluokseen. Sillä pian luuli hän voivansa jättää tämän saaren ja siirtyä\njohonkin kartanoonsa. Ja Sigge otti mitä mieluisimmasti tämän kaiken\ntehdäkseen, ja hänen äitinsäkin oli sitä mieltä, että ritari voisi\nviikon parin päästä uskaltaa lähteä saaresta.\n\nNiin erosi Sigge Steen-herrasta tällä kertaa. Steen meni tuvan ovelle\nja näki hänen pienen veneensä lähtevän rannasta, ja hän oli niin iloa\ntäynnä toivoessaan kohta saavansa taas nähdä kaikki rakkaansa.\n\nMutta hänen toivonsa petti. Kului päiviä ja viikkoja, eikä Niilo Sturea\nkuulunutkaan; ei tullut myöskään hänen omaa väkeänsä. Eukko koki\nparhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta ritari ei lohtua saanut, sillä\nhän häälyi satain kysymysten epätietoisuudessa, eikä voinut niihin\nvastausta saada keltään. Näihin kysymyksiin kuului kaulaketjukin.\n\nHän luuli nähneensä hämärässä, epäselvässä unessa enkelin seisoneen\nkumartuneena hänen ylitseen pitäen kaulaketjua kädessään, ja enkelillä\noli hänen Ingeborginsa piirteet. \"Tämä on sinun ja minun onneni\nvahvistus!\" — oli taivahinen tyttö lausunut, ja sitten hän oli\nkadonnut.\n\nPitkät ajat saattoi hän istua koriste kädessään ja katsella hyvin\ntehtyjä keruubinpäitä ja ihailla välkkyväin jalokivien loistoa. Voi,\ntiesihän hän kaksi jalokiveä, jotka loistivat vielä näitäkin\nkauniimmin. Ne olivat hänen Ingeborginsa säteilevät silmät, ja juuri\nsiksi, että kivet ikäänkuin kuiskailivat hänelle neidosta, siksi vaan\noli koru hänelle niin rakas ja kävi päivä päivältä yhä rakkaammaksi.\n\nMutta Sigge kynti Kalmariin menevällä lybeckiläisellä aluksella\nItämeren aaltoja ja saapui myrskyisen matkan jälkeen onnellisesti\nmainittuun kaupunkiin. Linna oli Ture Turenpojan (Bjelken) hallussa,\njoka piti sitä Tanskan kuningasta varten. Siggelle, joka kulki Ruotsin\narkkipiispan asioilla, oli senvuoksi helppo asia saada sieltä\nvenekyytiä Ölantiin. Linnan asemiehistä tuli muuan häntä saattamaan\nsalmen yli.\n\nJuuri kun hän oli nousemassa Borgholmin linnaa kohden, huomasi hän\nKalmarin salmen pohjoispäästä lähestyvän erään laivan, joka laski\nankkuriin ja pani vesille veneen, joka nähtävästi aikoi linnaan. Hän ei\nkuitenkaan pannut siihen tarkempaa huomiota, koska hän hyvin ymmärsi,\nettä tähän aikaan liikkui paljon viestejä Borgholmin ja mannermaan\nvälillä. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa linnanportille, josta hän pääsi\nilman viivytyksiä sisään ja saapui kohta itse arvoisan kirkonherran\neteen.\n\nTämä istui suuressa nojatuolissa takkatulen edessä, yllään avara,\nturkkivuorinen, hienosta punansinervästä verasta tehty nuttunsa,\njollaisia ylemmät kirkon miehet tähän aikaan käyttivät, elleivät olleet\ntäyteen virkapukuun puettuja. Siinä hän istui ylhäisenä ja jäykkänä ja\nkuten näytti kaikkia vaikutuksia vastaanottamattomana, kaikille\nympäristön tapahtumille tunteettomana.\n\nSiggen tuloa ei hän näyttänyt huomaavan. Hän katsahti kuin sattumoisin\nylös, ja hänen kasvojensa ankara, käskevä ilme näytti lausuvan, että\nhän halusi tietää, mitä asemiehellä oli asiana. Tämä, joka tunsi\nperinpohjin miehensä ja oli muuten arkkipiispan vertainen älynsä\nterävyyden ja ihmistuntemuksensa puolesta, kävi suoraan ilman\njohdantoja asiaan käsiksi.\n\n\"Niin lähellä olen nyt lupaukseni täyttämistä\", sanoi hän, \"kuten\nmetsästäjä, jolla on nuoli jousellaan kymmenen kyynärän päässä\nsaaliistaan!... Kolmannen kerran on Niilo Sturen henki nyt minun\nkäsissäni, ja Herramme ristinpuun nimessä, nyt hän ei ole välttävä\nkohtaloaan!\"\n\nHän kertoi lyhyesti sitten kuinka lähellä tarkoitustaan hän oli ollut\nUpsalan taistelussa. Sitten hän lisäsi:\n\n\"Nyt haluaisin tietää, armollinen herra, pysyttekö tekin entisessä\nlupauksessanne palkita uskollista palvelijaa.\"\n\nArkkipiispa teroitti katseensa häneen ja hänen kasvoilleen syntyi\nomituinen hymy, hienoa pilkkaa ja ylenkatsetta osottava.\n\n\"Olen varma siitä, että te tulette vielä takaisin valtaan\", jatkoi\nSigge, \"ja minä olen teitä siihen auttava, niin totta kuin olen toisen\nvastustajanne herra, ja tulen milloin tahdon toisenkin herraksi. Mutta\nensiksi on vastattavanne siihen kysymykseen, jonka äsken lausuin\nteille...\"\n\nHän pysähtyi ja pysyi itsepintaisesti ääneti, vaikka arkkipiispa useita\nkertoja katsoi häneen. Mutta tämäpä mies oli tehnyt Jöns Pentinpoikaan\nsuuremman vaikutuksen kuin muut. Se näkyi nyt. Sillä arkkipiispa avasi\nsuunsa lausuen: \"Tukholman linnasta saat noutaa kilpikirjasi Jöns\nPentinpojalta, Ruotsin arkkipiispalta ja valtionhoitajalta.\"\n\n\"Sitten toiseksi\", lausui Sigge, huolimatta tästä asiasta sen enempää\npuhua, \"toiseksi on nyt harkittava, kuinka asia nyt olisi\njärjestettävä, kun on niin paljon sellaista tapahtunut, jota ei kukaan\nvoinut aavistaa. Ei ole viisasta surmata karhua, jos toinen korjaa sen\nnahkan. Olen miettinyt asiaa toisella tavalla...\"\n\nSalama lennähti kirkkoruhtinaan synkkäin kulmakarvain alta. Hän\nkumartui tuolissaan pitäen käsillään sen sivunojista kiinni. Hän oli\nnähtävästi hyvin innokas kuulemaan neuvokkaan palvelijansa\nsuunnittelemaa tuumaa.\n\nMutta samassa astui eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra\nKrister Pentinpojan, arkkipiispan veljen, tulon. Sigge seisoi ääneti\nodottaen, halusiko arkkipiispa hänen jäävän vai poistuvan, mutta kun\ntämä osoitti käden viittauksella, että veljensä saisi astua sisään,\nlähestyi hän nopeasti ovea. Arkkipiispan katse synkkeni.\n\n\"Jää, mies!\" huusi hän, \"veljeni on tullut viholliseni mieheksi...\ntarvitsenhan ystävänkin rinnallani!\"\n\nHän hymyili kolkosti. Mutta Sigge jäi, ja Krister-herra astui sisään.\nHän pysähtyi kesken astuntaansa nähdessään veljensä, jonka näivettyneet\npiirteet antoivat hänen kasvoilleen entistäänkin tylymmän ja\ntaipumattomamman ilmeen. Samallaisena kuin hän nyt oli, olisi hän\npysynyt, vaikka maa olisi hänen jalkainsa alla auennut, ellei hänen\nkorviinsa olisi samassa saapunut tieto saavutettavasta voitosta. Ainoa\nmuutos, joka oli havaittavana näillä kivisillä kasvoilla, osoitti\nylpeätä ylenkatsetta sitä miestä kohtaan, joka nyt seisoi kumartain\nhänen edessään odottaen puhuttelua.\n\nArkkipiispa antoi veljensä seisoa kotvasen.\n\n\"No\", sanoi hän sitten jäisellä äänellä, \"sinä olet lämmitellyt\nraaseporilaisen lieden ääressä... mitä sinulla on minulle asiata,\nKrister!\"\n\n\"Tuon sanomaa Kaarlo-kuninkaalta... hän ojentaa sinulle sovinnon\nkäden\", vastasi ritari.\n\n\"Sovinnon?\" toisti arkkipiispa silmäten veljeään, mutta tämä lisäsi,\nantamatta hänen enempää kysyä:\n\n\"Kaarlo-kuningas on vanha, eikä hän enää ole sama kuin ennen, hän\ntahtoo vilpittömästi sopia Ruotsin arkkipiispan kanssa... Ymmärrän\nhyvin, että tämä sana kuuluu kummalta sinun korvissasi, sittenkuin olet\nollut sellaisessa mahdissa Ruotsin maassa, mutta olipa ennen\nsellainenkin aika, jolloin sinäkin sitä ääntä kuuntelit ja tahdoit,\nettä valtakunnassa vallitsisi rauha... Senvuoksi olen ottanut\ntuodakseni sinulle kuninkaan viestin. Olen ajatellut, että sinä,\nveljeni, voisit vielä odottaa aikaasi ja koota ystäväsi ja sukulaisesi\nympärillesi niinä vuosina, jotka kuninkaalla vielä voi olla jälellä.\nSitten astuu Jöns Pentinpoika taasen valtaan Ruotsissa, ja kuka\nuskaltaa silloin nostaa keihäänsä hänen valtaansa vastaan?\"\n\nKrister-herra luuli epäilemättä puhuvansa veljensä mieliksi. Mutta\nsiinä hän pettyi. Ja luullessaan asioita voitavan sillä tavalla\njärjestää, osoitti hän tuntevansa niitä yhtä vähän kuin veljeäänkin.\nJöns Pentinpoika olisi voinut polvistua Kristian-kuninkaan\nedessä, — se oli ollut vaan keino hänen korkeampain tarkoitustensa\nsaavuttamiseksi, mutta mitäpä häntä hyödyttäisi polvistua\nKaarlo-kuninkaan edessä? — Eikö koko maailma pitäisi sitä arkkipiispan\npuolelta myöntymyksenä Kaarlo-kuninkaalle? Tämä saisi hymyillä hänelle,\njonka siten olisi lopultakin täytynyt astua alas korkeudestaan\nsuutelemaan vanhan, halveksitun vihamiehensä kättä!\n\nSiksipä kävi hymy arkkipiispan huulilla yhä ylenkatseellisemmaksi, kun\nhänen veljensä koetti esittää sovintoa vaan keinoksi, jolla hän\nvoittaisi aikaa tullakseen sitten taas valtakunnan herraksi.\n\n\"Katsahda ikkunasta, veli!\" sanoi arkkipiispa vihdoin, katseltuaan\nkauan Kristeriä.\n\nKrister-herra katsahti kummastuksella arkkipiispaan, mutta noudatti\nkuitenkin hänen kehoitustaan. Ikkunasta oli laaja näkyala merelle ja\nsalmelle, jonka suussa kohosi jyrkkänä taivasta kohden vaarallinen\nkari, jota kutsuttiin \"Siniseksi neidoksi\".\n\n\"Näetkö laineita, kuinka ne vyöryttävät köyryisiä selkiään neidon\njuurta vasten?\" jatkoi arkkipiispa kysymistään.\n\n\"Näen kyllä!\"\n\n\"Tiedätkö, että myrskyllä meren laineet hyökkäävät hurjasti neitoa\nvastaan, uhaten hukuttaa sen?\"\n\n\"Tiedän!\" myönsi Krister-herra.\n\n\"No, tämä neito antaa sinulle minun puolestani vastauksen kuninkaan\nkysymykseen?\"\n\n\"Mitä tarkoitat, veli?\"\n\n\"Kuninkaan valta on suuri, sanotaan... meren on aina suurempi, ja\nsittenkin neito seisoo kohdallaan solakkana ja jäntevänä kuin ennenkin,\nkuten se on seisonut tuhansia vuosia. Voimakas meri suutelee sen hameen\nliepeitä, mutta pyydäppä sitä kuuntelemaan merta...!\"\n\n\"Ymmärrän, veljeni, sinä et tahdo ruveta sovintoon Kaarlo-kuninkaan\nkanssa?\"\n\n\"Kun taasen kerran istun vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa,\nsilloin tulkoon kuninkaasi pyytämään minulta, mitä hän nyt minulle\ntarjoo, silloin annan hänelle — neidon vastauksen meren laineille!\nSillä me emme molemmat mahdu Ruotsi valtakuntaan... Vasta kun Kaarlo\nKnuutinpoika makaa komeassa haudassaan Vadstenassa... silloin vasta\nvoivat hän ja Jöns Pentinpoika sopia!\"\n\nArkkipiispa puhui katkeralla, epätoivoisella äänellä, ja hän näytti\nitse nauttivan sanojensa soinnusta, koska hän puhui hyvin vitkaan.\nKenties oli hänen sielunsa tarmo nyt murtunut niin ettei hän enää\nvoinut kylliksi mitata voimiaan päämääränsä mukaan eikä eroittaa\nmahdotonta mahdollisesta.\n\nTämä oli epäilemättä hänen elämänsä katkerimpia hetkiä, kun hänen\ntäytyi oman veljensä kautta ottaa vastaan vihatun vastustajansa\nsovinnontarjous. Hän ei tosin kyllä sortunut niiden muistojen painosta,\njoita tämän tarjouksen johdosta hänen sielussaan heräsi, mutta ne\nraastoivat ja raatelivat häntä. Hän tunsi voimattomuutensa tämän\nvihollisensa rinnalla, jota suosi ja kannatti Ruotsin rahvas ja parhaat\nmiehet, ja tämä tunne toi mukanaan kaikki manalan tuskat. Hänen\nsanainsakin kovuus ja uhkamielisyys oli vaan suojus, jonka taakse hän\nkätkeytyi kiukusta ja voimattomuudesta vapisten.\n\nKrister-herra katsoi huolestuneena veljeensä, ja näytti useita kertoja\naikovan puhua, mutta mykistyi aina katsahdettuaan arkkipiispaan, jonka\nkalpeat kasvot olivat sammumattomasta vihasta ja jäytävästä kiukusta\nvääntyneet. Vihdoin hän veti viittansa alta kuninkaan kirjeen, jossa\ntämä pyysi arkkipiispaa palaamaan kirkkoonsa ja heittämään vanhat vihat\nja torat ikipäiviksi.\n\nArkkipiispa otti sen vastaan ja heitti sen avaamatta tuleen.\n\n\"Niin totta kuin tuo paperi tuolla syttyy ja palaa\", sanoi hän\nkiihkeällä, sähisevällä äänellä, ja hänen tuijottavat silmänsä\nnäyttivät ikäänkuin pyrkivän koloistaan pois, \"niin totta palakoon\nikuinen tuli minun ja Kaarlo Knuutinpojan välillä!\"\n\nKauhistuen kääntyi veli hänestä pois; niin vaikutti häneenkin tuo\nhirveä katse, vaikk'ei hän suinkaan ollut hentomielinen luonteeltaan\nhänkään. Hän näki siinä erään mahdin vääntelevän kuolonkamppailussaan\nja sai yksin omatkin miehensä pelvosta vapisemaan. Kallioon kytketty\nLoke siinä kamppaili; hän tunsi kyykäärmeen myrkyn tippuvan kasvoilleen\nja tempoili senvuoksi niin että maa järisi.\n\nTämän purkauksen jälkeen levisi hyinen kylmyys yli koko arkkipiispan\nolemuksen.\n\n\"Vie se tervehdys Raseporista tulleelle!\" sanoi hän nyökäten\nveljelleen, että tämä lähtisi.\n\nTämä meni hitain, viipyvin askelin huoneesta, johon arkkipiispa siis\ntaas jäi Siggen kanssa kahden kesken.\n\nKesti kuitenkin kauan ennenkuin arkkipiispan sielussa kuohuilevat\nlaineet ehtivät asettua. Hän käveli raskain askelin edestakaisin\nhuoneessa, ikäänkuin olisi aivan unhottanut, että oli todistaja läsnä\nnäkemässä niitä tahdottomia liikkeitä, joita hänen sisällinen myrskynsä\nvaikutti. Vihdoin hän seisahtui ikkunan ääreen ja katseli Itämeren\npauhaavia aaltoja ja niiden huuhtomaa kalliota. Ja kuta kauemmin hän\nniitä katseli, sitä tyvenemmäksi, sitä raudankovemmaksi hänen katseensa\nmuuttui.\n\nHän kääntyi äkisti ja huomasi Siggen.\n\n\"Mitenkä sanoitkaan, mies?\" lausui hän istuen taas nojatuoliinsa ja\nkäärien avaraa nuttua ympärilleen, \"miten sanoit? Tahdotko täyttää\nlupauksesi?\"\n\n\"Tahdon!\"\n\n\"Puheemme keskeytyi... kerroit karhusta, jota ajetaan... sinä voit\nkiertää sen?\"\n\n\"Niin... mutta muistakaa, että se voi sitä ennen kaataa parhaan\nlehmänne... tarkoitukseni on tehdä hänet vaarattomaksi ja pakottaa\nhänet kulkemaan teidän asioillanne.\"\n\nArkkipiispan poskille nousi heikko puna, ja hänen silmänsä elostuivat\nomituisesti. Tällaista kieltä hän nähtävästi paremmin ymmärsi kuin\nveljensä puheita.\n\n\"Puhu suusi puhtaaksi, mies!\" kehotti hän, \"puheesi miellyttää minua!\"\n\n\"Aion lyödä karhun sokeudella\", jatkoi Sigge, \"ettei hän ymmärrä omaa\nparastaan, vaan lyö toisella käpälällään toisen vialle... silloin\nvoitte, luulen, panna riimun hänen päähänsä, ja annatte sen siinä\nolla...\"\n\n\"Ja toinen käpälä on...?\"\n\n\"Herra Niilo Sture!\"\n\n\"Ja toinen?\"\n\n\"Herra Steen!\"\n\n\"Herramme puun nimessä, mies, nyt puhut sellaista, joka on enemmän\narvoista, kuin pyydätkään... jos sinussa vaan on miestä sitä\ntoteuttamaan...\"\n\n\"Siihen minussa on miestä... Voitte luottaa minuun!\" vastasi Sigge mitä\ntäysimmällä itseluottamuksella. \"Päästäkää te koirat vaan juoksemaan,\nminä vastaan karhusta...\"\n\n\"Mutta minun jahtini ei jouda kauan odottaa...! Oletko valmis milloin\ntahansa?\"\n\n\"Olen!... Teidän täytyy kuitenkin sallia minunkin tehdä kysymyksen tai\npari. Ensiksi pyydän teidän sanomaan, kutka ovat koirinanne, sillä sen\nymmärrän hyvin, ettei hän kuulu niihin, joka äsken toi kuninkaan\nviestin, en myöskään luule, että veljenne, David-herra, voi tähän\nsuurta apua tuoda.\"\n\nArkkipiispa istui vaiti hetkisen, ja Siggen tarkka silmä huomasi heti,\nettä hän nyt oli koskettanut kieltä, joka ei luultavasti milloinkaan\nlakkaisi soimasta tämän miehen mielessä. Näöltään oli arkkipiispa\nkuitenkin nyt täydellisesti tunteittensa herrana.\n\n\"Sukulaiseni ovat urhokkaita ritareja\", sanoi hän hyvin hiljaan ja\nhitaasti. Sitten hän lisäsi: \"Käänny herra Eerik Kaarlonpojan ja herra\nEerik Niilonpojan puoleen!... Mutta aika on pian käsissä... pian\nkäsissä!\"\n\n\"Hyvä, armollinen herra! Enempää ei minun siis tarvitse tietää... Ja\nkun sitten taasen istutte vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa,\nniin...?\"\n\n\"Silloin sinä vasta opit Jöns Pentinpojan oikein tuntemaan!\"\n\nSitten Sigge läksi arkkipiispan luota, joka eleli yhä edelleenkin\nBorgholmin linnassa, yksinään ja unhotettuna, \"tuskin parempana jotakin\nmieskurjaa\", lausuu muuan kirjailija, joka eli puolta vuosisataa\nmyöhemmin häntä.\n\n\n\n\nIII.\n\nKarhunkäpälät.\n\n\nArkkipiispan karhunmetsästäjä saapui Tukholmaan joutuisammin kuin\nmenomatkansa oli sujunut. Hän oli tarkoin miettinyt suunnitelmansa\nsolmien silmän toisensa perään jahtiverkkoonsa, mutta käänteli hän sitä\nmiten tahansa, pysähtyi hän kuitenkin aina erääseen kohtaan, siihen\nnimittäin, että hän tarvitsi välttämättä apulaista voidakseen virittää\nverkkonsa metsään. Ja löytämiseen tarvittiin taitoa.\n\nPää täynnä näitä ajatuksia astui hän Tukholmaan tulonsa jälkeisenä\npäivänä sitä katua, joka kulki Mustaveljesten luostarin sivu. Tultuaan\nIsolletorille kävi hän raatihuoneen ja Bykirkon ohi jatkaen matkaansa\nlinnanporttia kohden. Mutta siihen hän äkkiä pysähtyi.\n\nVähän matkaa hänen edessään seisoi muuan synkkä, laiha mies, jonka\nsyvällä olevat, mutta terävät silmät vilkkuivat yltympäri sen avoimen\nkentän, joka oli Leijonatornin edessä. Se oli Luukas, veranleikkaaja.\nSigge tunsi hänet heti. Hän piti kuitenkin viisaampana tarkastella\nhäntä ulompaa, ennenkuin ryhtyisi lähempiin tekemisiin hänen kanssaan\nja vaatisi häneltä tiliä Vårdsätrametsän yöstä. Varmaankaan ei tuo\nkelpo mestari huvikseen tuossa seisoskellut, ja Sigge tiesi\nkokemuksestaan, mikä etu on päästä salaa silmäämään miehen hommiin,\njota hän oli voinut tai voisi vastedes käyttää hyödykseen.\n\nHän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut, mitä\nveranleikkaajalla oli mielessä, ja lopuksi Sigge menikin hänen luokseen\nja löi häntä olkapäälle.\n\n\"Kiitos viimeisestä, Luukas-mestari!\" huudahti hän. \"Sillä kertaa\ntaisitte maistella olutta asian harjakaisiksi.\"\n\n\"Herran rauha!\" vastasi veranleikkaaja, jolle Siggen esiintyminen ei\nnäyttänyt tuntuvan ensinkään oudolta. \"Milläs asioilla te nyt kuljette,\nja kuinka ritari parka voi?\"\n\n\"Monta kysymystä yhtaikaa, mestari... ikäänkuin ritari olisi hyvinkin\nsydämellänne... Jos te olisitte tehnyt velvollisuutenne, eivät\nNiilo-herra ja hänen ystävänsä olisi eroitettuina toisistaan.\"\n\nVeranleikkaaja puolusti itseään sillä, ettei hän ollut päässyt\ntapaamaan Niilo-herraa sinä iltana, ja sitten olivat kaikki tiedustelut\nSteen-herrasta olleet turhia. Räfsnäsissä, hänen talossaan, jossa hän\ntavallisesti asui, vallitsi senvuoksi suru ja epätoivo hänen pitkän\npoissa olonsa takia, samoinkuin kuninkaankin linnassa. Hän mainitsi\nvielä ruvenneensa nyt Niilo Sturen palvelukseen, jota piti suurena\nonnena itselleen.\n\nHänen juuri puhuessa, tuli linnasta eräs asemies, joka astui lujin\naskelin avoimen kentän yli kaupunkiin päin. Hänen pukunsa oli\nvalkopunainen, ja hänen nuttunsa punaiseen osaan oli ummelta Natt och\nDagien vaakuna. Hän oli suurikasvuinen, vahvarakenteinen mies, ja hänen\nkasvonsa olivat niin perkirehelliset, että niitä oli oikein ilo katsoa.\n\nMutta veranleikkaajaan teki näiden kasvojen näkeminen aivan\npäinvastaisen vaikutuksen. Hän tosin hymyili, mutta hänen silmissään\npaloi niin pirullinen, niin vihaa puuskuva katse, että vähemminkin\nteräväsilmäinen mies kuin Sigge olisi heti havainnut, mitä tunteita tuo\nrehellinen asemies herätti veranleikkaajassa.\n\n\"Reipas poika\", kuiskasi Sigge hymyillen, huomatessaan, kuinka\nnaapurinsa koko ruumis vapisi, vaikka hän yritti näyttää\nvälinpitämättömältä. \"Ellen erehdy, olemme kerran ennenkin tavanneet\ntoisemme, se tapahtui Enköpingin lähellä, ja silloin vaihtelimme\nkomeita iskuja. Ellei tuota ja paria muuta miestä olisi ollut, ei\nNiilo-herra olisi tuonut Kaarlo-kuningasta takaisin valtaan, se on\nvarmaa... Voittehan nyt sanoa minulle hänen nimensä, koska kerran\nolette saman herran palveluksessa kuin hänkin.\"\n\n\"Hollinger Birgerinpoika!\" selitti veranleikkaaja hymyillen, vaikka\nhampaat kalisivatkin hänen suussaan. Hän lisäsi sitten ikäänkuin\nosoittaakseen, kuinka vähän hän muka välitti tästä Hollingerista. \"Hän\non tuonut Niilo-herralta sanaa Kaarlo-kuninkaalle; hän tulee muuten\nRäfsnäsistä tiedustelemasta Niilo-herran puolesta, eikö Steen Sturesta\nmitään kuulu...\"\n\nTämä tieto, joka olikin aivan tosi, teki Siggeen sellaisen vaikutuksen,\nkuin se olisi ollut ansa hänelle itselleen tahi ainakin varoitushuuto\nhuomaamaan, ketä hän nyt puhutteli. Hän kysyi niin välinpitämättömällä\näänellä kuin mahdollista:\n\n\"Sellaisia viestejä kulkee kait usein Vesteråsin ja Räfsnäsin välillä?\"\n\n\"Niin!\" vastasi Luukas-mestari yhtä välinpitämättömästi. \"Mutta jos\nritari olisi kuollut?\"\n\n\"Kuollut...?\"\n\nVeranleikkaaja katseli Siggeä niin tiukasti, että tämä ihan ällistyi.\n\n\"Mistä minä tiedän\", vastasi hän, \"siitä on jo pitkä aika kuin miekka\nhänet kaatoi Fyrisvallin kentällä...\"\n\nVeranleikkaaja ei näyttänyt olevan halukas enempiin selontekoihin vaan\nlähti liikkeelle, ja Sigge seurasi häntä. Mutta veranleikkaaja oli\ntehnyt häneen vaikutuksen, joka kohotti hänen arvoaan Siggen silmissä\npaljon ylemmäksi kuin silloin, kun he viimeksi tapasivat toisensa\nUpsalan taistelussa. Hän päätti senvuoksi tarkemmin tutkia häntä. Hän\npyysi mestaria siksi tulemaan hänen kanssaan juomaan haarikan olutta.\nIlma oli kolea, teki hyvää, niin hän sanoi, lämmittää hiukan ruumistaan\nja keventää mieltään. Sitä vastaan ei Luukas-mestarilla ollut mitään\nsanomista, ja niinpä he astuivat yhdessä lähimpään olutkrouviin.\n\nOlut maistui oivalliselta ja näytti tekevän heille kummallekin hyvää.\nSiinä sitten vaihdeltiin kysymyksiä ja vastauksia sellaisella taidolla,\nsiinä hyökättiin ja puolustettiin niin viisaasti molemmin puolin, että\nse olisi ollut kunniaksi vaikka arkkipiispa Jöns Pentinpojalle. Miehet\nnäyttävätkin haastelun edistyessä tulevan yhä tyytyväisemmiksi\ntoisiinsa.\n\nLopuksi lausui Sigge:\n\n\"Kuten sanottu, on minulla sinun seurassasi helkkarin hauska olla,\nmestari, ja siihen toimeen, johon pyrit ritarin palveluksessa, tahdon\nsinua auttaa, niin totta kuin olen juonut ystävyydessä kanssasi\noluthaarikan!\"\n\n\"Otat sanan suustani, ystävä, aioin juuri sanoa samaa...\"\n\n\"Mutta minulla ei ole mitään Niilo-herran kanssa tekemistä!\"\n\n\"Niin sinulla...\"\n\n\"Kas niin, Luukas-mestari... kullakin päivällä on suru itsestään, kuten\npapit sanovat. Mutta kiitos lupauksestasi aina... Mutta mitä aikonetkin\nritarille tehdä, lienee sentään selvää, että kaksi haukkaa ajaa\nparemmin kuin yksi... vuota, vuota, en tarkoita meitä molempia nyt,\ntarkoitan sinua yksin haukan saaliina.\"\n\n\"Ja haukat?\" kysyi veranleikkaaja, naamassa ilkeä hymy.\n\n\"Ikäänkuin ette älyäisi, keitä ne ovat... Niilo-herra on tietysti\ntoinen...\"\n\n\"Ja Steen-herra toinen... Ymmärrän!\"\n\n\"Oikein, ja jos toista niistä pidetään piilossa, on tehtäväsi puolta\nhelpompi ja varmempi...\"\n\n\"Ilman epäilystä!\"\n\n\"Siis myöskin: jos voimme pitää nuo haukat toisistaan erillään, niin\nettä toinen karttaa toistaan, ja että he vihdoin etsivät toisiaan\ntaistellakseen keskenään... niin onhan se sinulle voitoksi!\"\n\n\"Ha-ha!\" nauroi Luukas-mestari, \"nyt pistin langan silmään umpimähkään,\nystävä... Mutta sama se, huomaan, että voimme olla hyödyksi\ntoisillemme, vaikkemme tosin niin, kuin sinä luulet, sillä nyt olet\nkerjännyt vaan omaan pussiisi, sitä et voi kieltää!... Haukat ruvetkoot\ntoisiaan vihaamaan, niin kyllä... siihen minä suostun. Minä peitän\nkyllä toisen silmät, niin että hänen silmänsä ja korvansa kääntyvät\nnurin.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, mestari!\" huudahti Sigge kohottaen oluthaarikkaa ja\nnauraen täyttä kurkkua veranleikkaajan puheelle, jonka terävää pistosta\nhän ei ollut huomaavinaan. \"Mutta\", lisäsi hän, \"työstä palkka,\ntyhjästä ei mitään... mitä tahdot minulta?\"\n\n\"Samanarvoisen työn takaisin, kun aika tulee...\"\n\n\"Joka koskee...?\"\n\n\"Senkin saat tietää, kun aika tulee!\"\n\nSigge ei kysynyt enempää. Hän oli täysin tyytyväinen kuullessaan, ettei\nhänelle apua tarjottu ilman omanvoiton pyyntiä. Ja veranleikkaajakin\nnäytti olevan puolestaan tyytyväinen päiväänsä ja uuteen ystäväänsä.\n\nErotessaan oli heillä aivan selvillä, mitä kummankin oli ensiksi\ntehtävä, ja Sigge oli saanut kiinni jo siitä langastakin, joka hänen\noli veranleikkaajaa varten selitettävä. Se koski varmasti Hollinger\nBirgerinpojan ympäristöä, ellei ihan häntä itseäänkin.\n\nVasta jouluviikolla saapui Sigge syrjäiselle saarelle, jossa\nSteen-herra asusti hänen äitinsä mökissä.\n\nRitari oli surullinen ja alakuloinen. Pitkällinen odotus, kun viestiä\nei saapunutkaan Niilo Sturelta eikä hänen omaisiltaan, ja yhä uudelleen\npettyneet toiveet olivat vaikuttaneet häneen kovin vahingollisesti.\nSenvuoksi hän ei ollut likikään niin paljon tointunut haavoistaan ja\nsairaudestaan, kuin hän olisi voinut tointua, jos olisi joutunut\nrehellisempiin kuin Siggen käsiin.\n\nTämän palaaminen pani kuitenkin veren nopeammin virtaamaan hänen\nsuonissaan, ja hän ojensi iloisesti odottaen kätensä hänelle. Mutta\nnytkin kävi kuten edelliskerrallakin Siggen tultua, ritarin lämpö\njäähtyi heti siitä kylmyydestä, joka levisi hänen pelastajansa\nolennosta. Hän purkasi nyt kysymyksiin toiveensa ja ikävänsä, jotka\nolivat häntä jäytäneet näinä kuukausina, ja Sigge vastasi niihin, mutta\nhänen vastauksistaan huokui talviyön pimeys ja kylmyys.\n\nEräs miesjoukko, joka kuului herra Eerik Kaarlonpojalle, oli ottanut\nhänet vangiksi ja vienyt hänet Stäkeholmiin, josta hän oli vasta nyt\npelastunut. Niilo-herran hän oli kuitenkin tavannut ennen tätä\nonnettomuutta ja ilmoittanut hänelle tarkoin Steen-herran sanoman.\n\nRitari istui ääneti tätä tietoa kuullessaan. Oli niin uskomatonta,\nmutta kuitenkin totta, että Niilo Sture oli unhottanut hänet, hänet,\njoka oli ollut niin uskollinen ystävä hänelle onnettomuuden aikana. Jos\nSteen herra olisi ollut täysissä voimissa ja terveydessä, ei hän\nkenties olisi niin empimättä uskonut, mitä tuo synkkä mies hänelle\nkertoi, mutta nyt hän ei kyennyt sitä punnitsemaan ja harkitsemaan. Ja\nmitenkäpä tämä mies voisi sitä valhetella, olihan hän pelastanut hänet\nniin itsestään väliä pitämättä, ja mitä hyötyä hänelle siitä olisi?\n\nEi, asian täytyi todella olla, kuten mies sanoi. Niilo Sture oli\nnykyisessä kunniansa loistossa unhottanut kokonaan entisen ystävänsä.\nSe täytti Steenin sydämen surulla. Hän ei voinut vihata, mutta syvä\nsuru masensi hänet kokonaan. Ja kavala Sigge antoi hänelle runsaasti\naikaa sulattaa sitä myrkkyä, jota oli hänelle antanut.\n\n\"Niilo, Niilo!\" huudahti Steen, syvän huokauksen tunkiessa esiin hänen\nkuumeisilta huuliltaan.\n\n\"Olisin voinut sanoa sen teille ennenkin\", sanoi Sigge osaaottavalla\näänenpainolla. \"Mutta en raatsinut riistää teiltä toivoa. Ajattelinpa\nniinkin itsekseni, että Niilo-herra kenties lopuksi muuttaisi mieltään\nja häpeänkin vuoksi kävisi katsomassa miestä, jolle hän on niin paljon\nvelassa. Teidän avuttanne ei hän olisi voinut toimittaa puoltakaan\nsiitä, mistä hän nyt yksinään saapi kunnian... ei, hän ei olisi voinut,\nja sen sanoo joka mies Ruotsin valtakunnassa.\"\n\nSteen salli hänen puhua. Hän tahtoi tosin inttää vastaan ja kumota joka\nsanan; hänen sydämensä nousi vastustamaan niitä syytöksiä, joita hänen\nrakasta ystäväänsä vastaan viskattiin, mutta joka kerta kuin hän avasi\nsuunsa puhuakseen, putosi todellisuus lyijynraskaana hänen päälleen\nlamauttaen hänen järkensä ja kahlehtien hänen sydämensä. Ja yhä\nsyvemmälle tunki katkera totuus hänen sieluunsa. Aluksi se oli vaan\npieni puronen, joka kohta taasen kuivui.. Mutta nyt tämä puhe\nunhotetusta ja särjetystä ystävyydestä paisui vuolaaksi virraksi,\nmereksi, joka erotti hänet ystävästään. Ja ikäänkuin hänen tuntehikasta\nsydäntään pilkatakseen lauloi eukko kehrätessään takan vieressä:\n\n    \"Kell' yksi on ystävä uskollinen,\n    yksi, ei monta,\n    hänell' olkoon lemmekäs, herttainen,\n    niin ilonsa on laittamatonta.\"\n\nKiihkeä tuskan parahdus sai vanhuksen silloin katsahtamaan ritariin.\nTämä istui kalpeana penkillä, pää oli vaipunut rinnalle, ja kaksi\nkirkasta kyynelettä vieri hänen poskiaan myöten, välkkyen tulen\nvalossa.\n\nMutta äkkiä hän hyppäsi ylös.\n\n\"Minun täytyy lähteä täältä!\" huudahti hän. \"Olen kyllin vahva\nkestämään talven ja vesimatkan vaivoja... sama vene, jolla sinä tulit\ntänne, mies, voi viedä minut täältä pois... Huomenna, huomenna\nlähdemme!\"\n\nEukko hymyili lempeästi takan ääressä.\n\n\"Henkenne sillä menetätte, jalo ritari!\" sanoi hän.\n\nSteen-herra ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan, sillä hänen sielunsa\noli äärettömässä jännitystilassa. Eikä Siggekään näyttänyt kuulevan\nakan viisasta varoitusta. Hän riensi päinvastoin vahvistamaan ritarin\npäätöstä.\n\n\"Mielelläni lähden viemään teitä täältä, ritari\", sanoi hän. \"Tästä\nAspöhön salmen yli on järvi selvä, ja Lagnöllä saanette Eerik-herran\nvoudilta hevosen ja reen Strängnäsiin, josta pääsette helposti\nRäfsnäsiin.\"\n\nSiggen puhe vaikutti erinomaisen elähyttävästi Steeniin. Hän katsoi\nhäneen hartaan ystävällisesti ja pyysi hänen sanomaan, mitä hän nyt\naluksi halusi kaikesta, mitä oli tehnyt Steenin pelastamiseksi ja\nparantamiseksi.\n\nTähän Sigge vastasi juronlaisella äänellä, jolla kenties oli juurensa\njossakin tämän konnan sydänsopessa, jossa omatunto oli vielä hiukkasen\nhereillä, mutta joka, oli asia miten hyvänsä, teki oivallisen\nvaikutuksen antaen hänen ajatuksilleen ylevämielisyyden värin. Hän\nlausui, että ainoa halunsa oli vaan saada aina olla niin jalon ja\nuljaan ritarin läheisyydessä ja palvella häntä.\n\n\"Olkoon niin!\" lausui Steen silloin ojentaen miehelle kätensä. Sitten\nhän kääntyi liikutustaan salatakseen takan luona istuvan eukon puoleen\nsanoen: \"ja sinä, muoriseni, tulet myöskin luokseni Räfsnäsiin ja jäät\nsinne kuolinpäiviisi asti... tulethan?\"\n\nEukko kiitti ritaria hyvin liikutettuna, mutta sanoi rakastavansa\nsaartaan ja tupastaan, jossa oli jo lähes viisikymmentä talvea\nviettänyt. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa kevääseen asti.\n\nYöllä rupesi tuulemaan, niin että kun ritari läksi aamulla Siggen kera\nveneen luo, raivosi järvellä pauhaava pohjoismyrsky, joka kuletti\nsuunnattomia lumipilviä mukanaan. Salmen yli pääsy näytti sangen\nhämärältä, ja Sigge äitineen koetti taivuttaa ritaria viipymään vielä\npäivän, että myrsky ehtisi asettua, mutta Steen-herraa ei saatu\nsuostumaan. Hänen täytyi lähteä, vaikka henki menisi, ja he astuivatkin\nveneeseen ja läksivät.\n\nMatka tuli ylen vaivaloiseksi ja salmen yli kulkeminen vei monin\nverroin enemmän aikaa, kuin siihen tavallisesti meni. Oli samalla niin\npimeäkin, ja lumihiutaleita tuli niin taajaan myrskyn heitellessä\nheidän pientä venettään kuin untuvaa aaltojen harjoilla, että\ntarvittiin ihan jättiläisvoimia ja mitä suurinta kylmäverisyyttä,\nennenkuin päästiin toiselle rannalle. Ja reipas soutaja kohosi yhä\nritarin silmissä. Hän pani todenteolla henkensä alttiiksi tehdäkseen\nherralleen mieliksi. Viimeinkin tultiin kuivalle. Mutta siellä\ntarvittiin yhtä paljon ponnistusta, ennenkuin päästiin Lagnön\nkartanoon, joka oli kappaleen päässä rannalta. Steen-herra oli\nluottanut liiaksi voimiinsa; ellei voimakas Sigge olisi nyt melkein\nkantanut häntä kinosten halki, olisi hän jäänyt siihen paikkaan.\nSaavuttuaan vihdoinkin Lagnöhön, joka oli linnoittamaton kartano, herra\nEerik Akselinpojan omistama, älysivät he, ettei sinä päivänä enää ollut\nmatkan jatkamista yrittäminenkään. Sitä vakuuttivat myöskin sekä\nkartanon vouti että talonväki. Steen oli tosin innokas pääsemään niin\npian kuin suinkin Räfsnäsiin ja sieltä kuninkaan luo ja etenkin hänen\nluokseen, jonka kuva alati häälyi hänen mielessään, mutta hänen täytyi\nkuitenkin mukautua oloihin sekä suostua ottamaan vastaan kartanon\nvoudin tarjoomaa kestiystävyyttä.\n\nJäätyään yksikseen huoneeseensa, paneusi hän pitkäkseen vuoteelle, ja\nvaipui pian, uupunut ja rasittunut kun oli, syvään uneen.\n\nKun hän heräsi oli sydänyö. Myrsky oli lakannut, ja tähdet tuikkivat\nelokkaina tummansiniseltä taivaalta, ja maa oli kokonaan lumen\npeitossa. Unen virkistämänä nousi ritari ylös ja kävi ikkunan ääreen\nkatselemaan seutua, joka oli kylmä ja äänetön, muistuttaen hänen oman\nasemansa toivottomuutta ja kolkkoutta.\n\nHänen huoneensa oli päärakennuksen päädyssä, mutta ikkuna oli pihalle\npäin, jonka korkeain lehmusten välitse hän voi nähdä taempaakin\nmaisemaa. Vasemmalla kädellä oli pihalla pieni yksinäinen rakennus,\njota kirkas kuunvalo kokonaan valaisi. Ympärillä olevat rakennukset ja\nlumiset puut ikäänkuin sulkivat kuun säteet keskeensä, joten tuo\nrakennus näytti erinomaisen kirkkaasti valaistulta.\n\nRitari ei kiinnittänyt erityisempää huomiotaan tähän rakennukseen.\nKaikki esineet johtivat samalla tavalla hänen ajatuksensa maailmaan.\nMutta kohta tämä muuttui.\n\nPienen rakennuksen ikkunasta vilahti jotakin. Ensin hän ei sitä\nhavainnut, mutta pian se sattui hänen silmäänsä, ja sitten hän ei enää\nmuuta katsonutkaan kuin sitä.\n\nHän näki siinä ihmeen ihanan naishaamun. Se oli lumivalkeaan pukuun\npuettu, ja hänen silmänsä tirkistivät kankeasti tähtiin ja kätensä\nolivat ristissä kuin rukoillessa.\n\nRitari kumartui eteenpäin painaen otsaansa ikkunanpuitetta vastaan. Hän\nei liikahtanut, ei hengittänyt, hän katsoi, katsoi vaan, ikäänkuin\nolisi nähnyt taivaan aukenevan ja Jumalan enkelin tulevan sieltä häntä\nkohden tuoden taivaallista riemua ja onnea mukanaan.\n\nOliko hänen näkynsä todellinen, vai oliko se vaan hänen kiihtyneen\nmielikuvituksensa synnyttämä haave?\n\n\"Ingeborg!\" huudahti hän vihdoin painaen kättään sydämelleen.\n\nMutta näky oli samassa kadonnut, eikä hän voinut ponnistuksillakaan\nenää nähdä muuta kuin valkean lumen ja kuun heijastavat säteet. Ikkuna\noli musta ja ammottava. Siinä ei enää mitään ollut.\n\nEnsi innossaan, kun neidon suloiset piirteet vielä olivat elävästi\nhänen muistossaan, aikoi hän hyökätä pihalle ottamaan selvää, kuka tämä\nnainen oli ja minkätähden hän oli täällä Lagnön kartanossa. Mutta hän\nei ollut ehtinyt ottaa monta askelta, ennenkuin älysi, ettei olisi\nmiksikään hyödyksi herättää talonväkeä keskellä yötä. Jos näky todella\noli Ingeborg, mikä lähemmin ajatellen tuntui hänestä ihan\nmahdottomalta, niin olihan vasten kaikkea ritarillisuuden lakeja panna\ntaivasta ja maata liikkeelle saadakseen vaan tietää, oliko neito se,\njoksi hän luuli häntä, vai ei. Ellei se taasen olisi Ingeborg, niin\nmiksei hän saattaisi odottaa päivän valkenemista voidakseen turhaa\nhuomiota herättämättä kysellä ja tiedustella.\n\nHän asettui siis taas ikkunan ääreen, johon pian taas nukahti ja uneksi\nIngeborgista, joka oli päätään myöten lumeen peitettynä, niin että hän\nnäki vaan suun, joka oli kuin tuskasta puristunut, ja silmät, jotka\nolivat kyyneliä täynnä.\n\nParin tunnin kuluttua heräsi hän siitä, että joku tuli huoneeseen ja\nviskasi puita takkaan ja teki tulen. Hän hieraisi silmiään ja katsahti\nulos. Mutta piha näytti nyt niin pimeältä, tulen valaistessa ja\nlämmittäessä huonetta, ja uni oli niin hämmentänyt sen näyn, jonka hän\nyöllä huomasi kuunvalossa pienessä piharakennuksessa, ettei hän ollut\naluksi varma, eikö se ollutkin unta ja harhanäkyä kaikki tyyni. Vasta\nhetkisen kuluttua selvisi hänelle, että hän todella oli noussut\nsängystä ja mennyt ikkunan ääreen istumaan. Hän näki taasen\najatuksissaan sydämensä lemmityn surullisen kylmän kuvan, sellaisena\nkuin oli hänet nähnyt kuunvalossa. Ja nyt hänestä taasen tuntui siltä,\nettei se voisi olla kukaan muu kuin Ingeborg.\n\nHän ei saanut rauhaa, ennenkuin sai varman tiedon asiasta, ja hän oli\nniin innoissaan, ettei edes joutanut kutsua talonvoutia luokseen, vaan\nlähti itse häntä hakemaan, ottaen oppaakseen palvelijan, joka oli\nhuonetta lämmittäessä. Tämän silmät levisivät selälleen, mutta hän\nnoudatti kuitenkin ritarin käskyä. Vouti oli juuri paraiksi päässyt\naamupukuunsa, ja hän ällistyi yhtä paljon kuin palvelijakin ylhäisen\nvieraansa aikaisesta käynnistä. Hän kysyi nöyrästi, mistä niin suuri\nkunnia hänelle tapahtui.\n\n\"Neito!\" vastasi Steen-herra kiihkeästi, \"neito, joka täällä on,\nIngeborg!\"\n\n\"Ingeborg...?\"\n\nVouti ei näyttänyt pääsevän hämmästyksestään. Hän avasi silmänsä ja\nkatsoi suu auki ritariin kummastellen, mitenkä hän saattoi sellaisen\nkysymyksen tehdä. Päästyään viimeinkin selville, mitä ritari tarkotti,\nselitti hän kuitenkin sangen hyväntahtoisesti, ettei Lagnön kartanossa\nasunut ketään Ingeborg nimistä neitoa.\n\n\"Tuolla vanhassa piharakennuksessa asuu Mari-muori, hän on kai jo\nkahdeksankymmenen vanha. Hän tuli Eerik-herran mukana tänne Ruotsiin ja\nhän kävi niin rakkaaksi ritarin ensimmäiselle rouvalle, Kaarina\nMatintyttärelle, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, että hän antoi\nhänelle tuon tuvan asunnoksi kuolinpäiväänsä asti... Ei siellä ole\nmitään Ingeborg-neitiä, luulitteko te, jalo ritari, että Eerik-herra\nsallisi kauniin veljentyttärensä asua täällä syrjäisellä saarella\nmaailmalta kätkössä? Ei, neito on hänen luonaan Viipurin linnassa,\njonka kuningas antoi Suomesta palattuaan Eerik-herralle läänitykseksi!\"\n\nTuntuihan tämä luonnolliselta. Sanat olivat kuin Steen-herran omia, kun\nhän itse tyvenesti mietti asiaa. Ei ollut epäilemistäkään, se oli ollut\nharhanäky, kuun säteiden leikkiä; ne olivat hänen sydämensä oman ikävän\navulla maalanneet hänen lemmittynsä kuvan tuvan ikkunaan.\n\nVouti kysyi vielä, milloin ritari halusi lähteä, sillä nyt luuli hän\nolevan hyvän rekikelin. Annettuaan siitä tarpeelliset määräykset meni\nSteen takaisin huoneeseensa, jossa Sigge odotti häntä. Hän ei maininnut\nhänelle mitään yöllisestä näystään, mutta meni sitten myöhemmin, kun\nreki jo odotti häntä valmiina parvensillan edessä, pihan yli\nsivurakennukseen vanhan Marin luo.\n\nMari oli pyylevä muori, vielä täynnä terveyttä ja voimaa, kasvot\nihmeteltävän suopeat ja hauskan näköiset. Steen kysyi häneltä samaa\nkuin voudiltakin, mutta sai saman vastauksen, eroitus oli vaan, että\nMarin vastaus oli vielä paljon varmempi ja vakuuttavampi.\n\nMutta siitä huolimatta, kummallinen on ihmisluonto, oli hänessä epäilys\njälellä, kun hän istui rekeen lähteäkseen Lagnöstä. Ja koko matkan,\nmonesti kun hän vähimmin sitä aavisti, tuli neidon kuva kuun\nvalaistuksessa hänen mieleensä ja näytti viittailevan ritaria luokseen,\nvaikkei haamu puhunut eikä hymyillyt.\n\nRäfsnäsissä oli kaikki järjestetty hyvin isännän vastaanottoa varten.\nSigge oli älynnyt pyytää herraltaan päästäkseen lähtemään Strängnäsistä\nedeltäpäin perille pitämään huolta siitä, että kaikki oli oikeassa\nkunnossa herran saapuessa. Ja niinpä olikin laita, ilo oli korkealla\nkatossa, ja kaikki tahtoivat tervehtiä rakasta isäntäänsä. Hänestä\nnäytti kuitenkin kuin eräillä hänen vanhoista palvelijoistaan olisi\nollut jotakin erityistä hänelle sanottavaa, vaikkei se päässyt tulemaan\nesille. Illalla huomautti hän sitä Siggelle.\n\n\"Minä tiedän mitä se on\", sanoi tämä, \"kun minä tulin Strängnäsistä oli\ntäällä eräs Niilo-herran miehistä...\"\n\n\"Niilo-herranko!\" huudahti Steen iloisesti hämmästyen ja juoksi Siggeä\nvastaan.\n\n\"Ai, ai, herra Steen, kuinka jalo ja hyvä te olette\", vastasi tämä\nhäijysti hymyillen. \"Te ajattelette hyvää ritarista senvuoksi, että\npidätte oloja samallaisina, kuin ne olivat pitkiä aikoja sitten. Nyt\novat ajat toiset.\"\n\nElokas odottava ilme katosi Steen-herran kasvoilta, mutta hän katseli\nvielä kysyvästi puhujaa, joka jatkoi:\n\n\"Sanon teille totuuden kerrassaan... Niilo-herra tavottelee salassa\nRuotsin valtaa, ja kuningas auttaa häntä... Niin, te ette usko sitä,\nmutta minä tiedän sen, kuningas luovuttaa testamentissaan linnat\nNiilo-herralle, ja hän on silloin valtakunnan mahtavin mies... Se\nNiilon mies, joka oli täällä, oli kuullut sen Eerik Akselinpojan omasta\nsuusta ennen hänen Suomeen lähtöään.\"\n\n\"Mitä asiaa miehellä sitten oli?\" kysyi Steen äänellä, joka vapisi\nhillitystä vihasta.\n\n\"Hän oli täällä teitä vakoomassa... Sillä onhan selvää, että kuta\nkauemmin te pysytte piilossa, sitä vapaampi on vihollisenne toimia!\"\n\n\"Viholliseni!\" huokasi Steen.\n\nSigge oli liian viisas enempää sanoakseen. Hän näki selvästi hedelmän\nkypsyvän hänen käsissään. Nyt tarvittaisiin suorastaan ihme\ntoimittamaan Steen-herraa ja Niilo-herraa ystävälliseen ja rakkaaseen\nkohtaukseen kuin ennen. Mutta samana yönä hiipi Sigge talosta pois\ntapaamaan kahta miestä. Hänellä oli heille paljon sanomista, mutta\nerotessaan läksi toinen pohjoiseen, toinen etelään päin.\n\nToinen meni Ekolsundiin päin kohdatakseen herra David Pentinpoikaa,\njoka oli nyt päässyt vankeudesta vapaaksi ja oli, kuten kerrottiin,\nsopinut kuninkaan ja herra Niilo Sturen kanssa. Toinen meni etelään\ntapaamaan herra Eerik Kaarlonpoikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevättyään jonkun aikaa matkansa jälkeen Mälarin saaresta, joka oli\nollut hänen heikontuneille voimilleen sangen vaivaloinen, päätti hän\nlähteä kuninkaan luo Tukholmaan. Joulujuhlat ehtivät kuitenkin kulua,\nvieläpä viikko uuttavuottakin, ennenkuin hän tunsi tarpeeksi\nvoimistuneensa matkaa varten. Hän oli kuitenkin lähettänyt sanan\nkuninkaalle, niin että tämä tiesi hänen kohta tulevan. Kuningas oli\nvielä tervehtinyt häntä lausuen kärsimättömyydellä odottavansa häntä.\nSteen odotti vaan Siggen palaamista Tukholmasta lähteäkseen itse\nmatkalle.\n\nJa Sigge tuli kertoen suuttumuksella, jota hän ei voinut eikä\nkoettanutkaan salata, että Niilo-herra oli kuninkaan luona ja että he,\nkuningas ja Niilo, olivat kuin sydän ja sielu. Kuningas ei voinut ilman\nNiiloa tehdä mitään. Ritari oli kuninkaallisen herransa päänä ja\nkätenä. — Joka sana putosi raskaana ja kylmänä Steen-herran mieleen.\nSiellä vallitsi täysi talvi jäineen, lumineen. Mutta nyt päätti hän\nlähteä kuninkaan luo, ja Sigge voi tulla mukaan. Sillä kelvollisempaa\npalvelijaa älyn ja sydämen puolesta ei Steen-herra voinut löytää\nmistään.\n\nNiin läksi Steen Sture Tukholmaan, ei ystävää etsimään ja hänen\nkanssaan yhdessä alettua työtä jatkamaan, vaan mieli katkerana ja\nsuuttumusta täynnä siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen ja\nNiilo-herran keskinäisissä väleissä. Hän ei kuitenkaan tahtonut, eikä\nvoinutkaan suoraan osoittaa tyytymättömyyttään. Hän ymmärsi antaa\ntäyden tunnustuksen ja arvon sille työlle, jonka Niilo Sture oli\nsuorittanut. Lähemmin ajatellen ei hän myöskään voinut pitää\nluonnottomana sitä, että hän tulisi työnsä palkaksi kerran vaatimaan\noikeutta päästä valtakuntaa johtamaan, ei tosin kuninkaana, vaan\nEngelbrektin tavoin, tahi kuten Jöns Pentinpoika oli sitä hallinnut,\nkuninkaallisella vallalla ilman kuninkuuden ulkonaisia arvonmerkkejä.\n\nTästä edellytyksestä tuli hän pian siihen johtopäätökseen, että Niilo\ntodella voi ruveta pitämään häntä syrjässä, koska hän oli itse asiassa\nsaavuttanut rahvaan rakkauden ja uskollisuuden niin suuressa määrässä,\nettä voi panna kysymykseen, olisiko Niilo oikeastaan voinut suorittaa\ntehtäväänsä ilman hänen apuaan. Täällä juuri hän tahtoi kohdata\nmenestyksen ja vallan muuttamaa ystävätään. Hän ei voinut häntä vihata,\nhän ei myöskään tahtonut ruveta entisyydelleen uskottomaksi, mutta hän\ntahtoi näyttää, ettei häntä niin vaan käynyt ilman muuta tieltä\ntyöntää.\n\nKuninkaalla oli kutsut sinä iltana, jona Steen Sture tuli. Siellä oli\nNiilo-herra Briita-rouvan kanssa, kuninkaan lanko herra Kustaa\nKaarlonpoika (Gumsehufvud) rouvineen, rouva Briita Steenintytär, joka\noli Steen-herran omaisia sekä neiti Briita Turentytär (Bjelke). Kuten\nsanottu oli täällä jo tietona, että kauan kaivatun Steen-ritarin piti\nvihdoinkin saapua, ja vaikkei hänen tulopäiväänsä tiedettykään, oltiin\nkuitenkin jonkinlaisessa jännityksessä ja odotettiin joka hetki hänen\nsaapumistaan.\n\nNuori Briita Turentytär oli tietystikin innokkaimpia odottajia.\nSuurempaa iloa ei hänelle voinut tehdä kuin kertoa hänelle pienimmänkin\nseikan Tukholman ja Räfsnäsin väliseltä matkalta. Hänen piirteissään ja\nkoko olennossaan oli kuitenkin jotakin itsekästä ja synkkää, mikä\nvaikutti sen, ettei hän ollut suinkaan mikään ihailtu ja rakastettu\nkaunotar ajallaan.\n\nHän seisoi eräässä salin nurkassa, katsellen muuatta jo monesti\nkatseltua kuvaa seinätapetissa. Silloin astui nuori Juho Maununpoika\n(Natt och Dag) hänen luokseen. Hän oli sama Niilo Sturen asepoika,\njohon Upsalan tappelussa sattui nuoli, kun hän oli viemässä viestiä\nSteen-herralle vasemmalle siivelle. Hän oli kuitenkin parantunut paljoa\nnopeammin kuin tämä haavastaan Vesteråsin linnassa Briita-rouvan häntä\nmitä hellimmästi hoitaessa.\n\n\"Nyt tulee Kaarlo-kuninkaalle uusi vieras!\" sanoi hän ja hymyili,\nhuomattuaan kuinka valtavan vaikutuksen tämä tieto teki arvoisaan\nneitiin.\n\n\"Ja sitäkö te luulette niin merkilliseksi uutiseksi?\" kysäsi tämä\nniuheasti.\n\n\"Ei teille, arvoisa neiti, ei suinkaan\", kiiruhti Juho vastaamaan,\n\"mutta minulle...! En ole nähnyt sitä ritaria sittenkuin näin hänen\nsinikeltaisen sotavyönsä heiluvan Upsalassa vähää ennen kuin hän kaatui\nhevosensa selästä... ja kun äsken niin mielellänne kuuntelitte\nkertomustani siitä tappelusta, niin luulin, että mielellänne näkisitte\nurhoollisen ritarin itsensäkin... voi kun tietäisitte, kuinka kalpea ja\nsynkkä hän oli, en tahtonut häntä enää tunteakaan!\"\n\nNeidon poski kalpeni ja punastui, mutta hän oli ylpeä ja jäykkä. Hän\nkääntyi voitonvarmalla hymyllä asepojasta pois. Ken vaan tahtoi häntä\ntarkata, voi hänen itseensä tyytyväisistä, kopeista kasvoistaan nähdä\ntodeksi jutun, jota kuiskailtiin, että hän olisi nimittäin tehnyt\nNyköpingin häissä suuren valloituksen, josta hän näytti olevan täysin\nitsetietoinen. Hän ei vastannut ensinkään ikäisensä puhutteluun, vaan\nmennä purjehti juhlallisena ja ylpeänä salin läpi sellaiselle paikalle,\njosta ne hänet heti huomaisivat, jotka tulivat kuninkaan huoneesta\nsaliin.\n\nEräs kuninkaan asepojista avasi tämän huoneen ovet, ja kynnykselle\nilmestyi Steen Sturen korkea vartalo, synkkänä ja vaiteliaana kuin\nsyyttävä muisto, kuin musta pilvi paisteisena päivänä. Ja kuninkaan\nhuoneensa oli pelkkää päivänpaistetta ja kukkia, juuri ritarin odotetun\ntulon tähden niitä olikin erittäin runsaasti.\n\nKuningas istui viruen nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi\nNiilo-herra. He puhelivat jostakin kumpaisellekin mieluisasta asiasta,\n— sen näki katseiden tyvenestä lämmöstä ja huulten herttaisesta\nhymystä. Heidän kasvojensa ilme ja koko näky oli Steenin silmissä niin\ntäydellinen vahvistus Siggen kertomuksiin ja väitteisiin, että talvinen\nkylmyys levisi hänen sydämeensä jäähdyttäen häneltä kaiken halun\nrientää ystäväänsä syleilemään.\n\nNiilo ei voinut salata liikutustaan. Hän riensi avosylin häntä vastaan,\nikäänkuin kuninkaan läsnäolon aivan unhottain. Mutta Steen ei tehnyt\nniin. Hän astui Niilon sivutse kuninkaan luo tarttuen hänen ojennettuun\nkäteensä. Tämä oli kuin pitikin, mutta vielä kerran, kun Steen oli\nkuningasta tervehtänyt, lähestyi Niilo häntä, ikäänkuin aikoen sulkea\nrakkaan ystävänsä syliinsä, mutta Steen ojensi vaan kätensä. Hänen\nliikkeensä oli silloin hiukan kiihkeä ja jäykkä. Niilo huomasi\npuristaessaan hänen kättään sen vapisevan kuin horkassa. Hän heitti\nsenvuoksi kummastuneen ja kysyvän katseen häneen.\n\nMutta asian laita oli nyt sellainen, että Steen näki ja kuuli kaiken,\nmitä Niilo teki, erään puolihämärän läpi. Hän oli Steenin silmissä\npimeän yön ja kirkkaan päivän keskivaiheella, hänen järkensä kehotti\nhäntä uskomaan edellistä, sydän puolusti voimakkaasti jälkimmäistä.\nHyväksi olisi ollut epäilemättä, jos hän olisi jatkanut käytöstään\nsamaan tapaan, johon hänen järkensä johti häntä ensi esiintymisessä.\nSiitä olisi ollut seurauksena selitys hänen ja Niilon välillä, josta\ntaasen olisi syntynyt täydellinen sovinto. Mutta nyt hän antoi, kuten\nluuli, älyn vallita, ja saikin pannuksi käytökseensä vähitellen sen\nverran entistä tuttavallisuutta Niiloa kohtaan, että kysymykset\nhaihtuivat tämän huulilta ja että tämä piti ystävänsä kummallista\nkäytöstä vaan pitkällisen sairauden luonnollisena seurauksena. Olihan\nmyöskin selvää, että kauan kestävä erillä olo ihmisistä vaikuttaa\npaljon miehen luonteeseen, ja sitäpaitsi tunsi Niilo Sture erään\nseikan, joka hänen silmissään täydellisesti selitti, mitä kaikesta\nhuolimatta voi jäädä käsittämättömäksi, — ritarin rakkauden. Ja kukapa\nvoikaan paremmin kuin Niilo tietää, mihin onneton rakkaus voi johtaa\nparhaimmankin ja jaloimmankin mielen.\n\nHän hymyili senvuoksi surumielisesti nähdessään kuninkaan menevän\nSteenin kanssa huoneitten läpi naistupaa kohden. Hän ajatteli\nitsekseen, ettei ystävänsä rakkauteen nähden voinut tulevaisuuskaan\nparannusta tuoda. Häntä odotti suru, jonka kantamiseen vaadittiin\nmiehuullisia voimia. Näitä miettien läksi hänkin kuninkaan ja Steenin\nperään.\n\nNaistuvassa riensi rouva Briita Steenintytär poikaansa vastaan. Hän voi\ntuskin puhua itkultaan nähdessään hänen synkeät, kalpeat kasvonsa.\nKaikki läsnäolijat, nuoret ja vanhat, ottivat hänen liikutukseensa\nosaa, vaikkapa ilo voitetuista vaivoista pääsikin ennen vallalle\njälkimmäisissä kuin edellisissä. Ensi innostuksen tauottua ja mielten\ntyynnyttyä lähestyi Steen-herra neiti Briita Turentytärtä. Neito\npunastui ja kalpeni, ja hänen kopeat silmänsä vilkkuivat nopeasti\nympäri huoneen. Ne näyttivät haluavan sanoa: tulkaa katsomaan minun\nvoittoani! Voi, hän ei ymmärtänyt varmuutensa olevan pelkkää\nluulottelua, hän ei tiennyt, että se rakkaus, joka ritarin toi hänen\nluokseen, koskikin toista. Neito ei älynnyt vielä sittenkään, kun Steen\nensi kysymyksillään selvästi, omasta mielestään liiankin selvästi,\nilmaisi oikean asiansa, miten asian laita oli. Ritari kyseli nimittäin\ntietoja Ingeborgista, jonka hän tiesi olleen Tukholman linnassa\nsilloin, kun Briita-neiti läksi hänen äitinsä kanssa sieltä ja saapui\nUpsalaan päivää ennen taistelua, mutta arvoisa neiti käsitti tämän\nkysymyksen vaan keinoksi, jonka avulla hänen liian ujo ritarinsa muka\ntoivoi saavansa sujuvasti kumpaisellekin rakkaan keskusteluaiheen.\n\nMutta juuri senvuoksi, että hän asetti itsensä ensi sijaan, riensi hän\nsydämettömyyteen vivahtavalla ajattelemattomuudella tekemään ritarille\nselvää kaikesta, mitä tiesi onnettomasta Ingeborgista.\n\n\"Ingeborg-neiti oli mukanamme Upsalassa!\" sanoi hän. Ritarin silmät\naukenivat. Hän hämmästyi, mutta samalla hänelle selvisi varmaksi eräs\nasia.\n\n\"Näkyni oli siis ainakin todellinen!\" huudahti hän. \"Lähtiessäni äitini\ntalosta, luulin näkeväni eräät kasvot ikkunassa, jotka saivat minun\nsilmänräpäykseksi miettimään, kääntyisinkö takaisin taloon katsomaan...\nhänhän se olikin, ja sitä ette minulle sanoneet, te ja äitini!\"\n\nBriita-neidin silmä välähti. Ääni, jolla ritari puhui, ilmaisi enemmän\nkuin hän itselleenkään myönsi. Mutta sitä innokkaammaksi hän tuli\nkertomaan Ingeborg-neidin tarinaa, antaakseen siitä ritarille\nkyllikseen niin pian kuin suinkin.\n\n\"Miksei hän tullut silloin minua vastaan?\" kysyi ritari yhä\ninnokkaammin.\n\n\"Jos on totta, mitä hänestä kerrotaan\", lausui Briita-neiti silloin\nylpeällä hymyllä, \"niin oli hänellä kylläkin syitä siihen...\"\n\n\"Mitä hänestä sitten kerrotaan...?\"\n\n\"Että arvoisa neiti on rakastunut... ja että hänen täytyy salata\nrakkautensa!\"\n\nSteen tarttui Briita-neidin käsiin puristaen niitä kovasti.\n\n\"Mitä sanotte neiti?\" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin sydämensä\nolisi ollut halkeamaisillaan.\n\n\"Älkää niin kiivastuko, jalo ritari... mikäli kuulin, lienee hän\nkohtalonsa ansainnut. Hän katosi samana päivänä asepojaksi puettuna...\"\n\n\"Hän katosi...?\"\n\n\"Niin!... Tosin kerrotaan, että hänet on otettu kiinni, mutta eihän\ntässä maailmassa tule kaikkea uskoa, mitä juorukielet kertovat.\"\n\n\"Sanokaa, sanokaa kaikki mitä tiedätte...!\" pyysi ritari kiihkeästi, ja\nBriita noudatti hänen pyyntöään.\n\n\"Niin kerrotaan, että hyvä ystävänne, Niilo-herra, on otattanut hänet\nkiinni ja antanut hänet sitten neidon sedän haltuun, ja on vienyt hänet\njoko Suomeen mukanaan tahi lähettänyt hänet isänsä tykö Tanskaan!\nMuuten olette, jalo ritari\", lisäsi hän, \"minulle suuressa\nkiitollisuuden velassa siitä, mitä olen teille nyt kertonut, sillä\ntietäkää, ettei nykyään kukaan enää puhu tai halua kuulla puhuttavan\nIngeborg-neidistä.\"\n\nSteen-herra oli mykkänä surusta ja epätoivosta. Mutta hän pudisti\nvaltavalla ponnistuksella hartioiltaan raskaan murhetaakan ja lausui\npystyin päin ja miehekkäin katsein neidolle:\n\n\"Kyllä, minä kiitän teitä paljon, että sanoitte minulle totuuden\nsuoraan, neiti Briita!... Minä tiedän nyt, mitä minun on tehtävä, ja\nniin varmaan kuin tahdon kilpimerkkiäni kunnialla kantaa, olen poistava\nsen pilkun, jolla Ingeborgin nimeä halutaan tahrata, tahi uhraan sen\nasian edestä henkeni, sillä se on valetta ja petosta kokonaan!\"\n\nHän kääntyi pois Briita-neidistä, joka nyt vuorostaan hämmästyi ja\nkatseli pitkään, kun ritari riensi niin kiireesti salista kuin aikoisi\nlähteä linnasta kerrassaan.\n\nOvelle hän pysähtyi. Siellä oli kuningas, joka viittasi häntä luokseen.\nHerra Krister Pentinpoika seisoi hänen vieressään ja lähellä heitä\nolivat Niilo Sture ja Kustaa Kaarlonpoika.\n\n\"Sinun tullessasi kuninkaanlinnaani, sain samalla tärkeitä uutisia,\nSteen serkkuni... Krister-herra on saanut tänään kirjeen ja sanoman\nBorgholmin linnasta, että hänen veljensä, arkkipiispa Jöns on kuollut!\nJumala armahtakoon hänen sieluansa... olin toivonut saavani puristaa\nhänen kättään sovinnoksi, ennenkuin minutkin kutsutaan täältä pois.\"\n\nSteen seisoi äänetönnä kuten muutkin herrat kuninkaan ympärillä, joka\noli hyvin liikutettuna.\n\n\"Minun aikani ja sen miehet menevät pois toinen toisensa jälkeen, sekä\nystävät että vihamiehet, ja minä, vanha ja raihnas, olen yksinäni\njälellä, enkä voi enää mitään toimittaa muuten kuin teidän\navullanne...\"\n\nHän ojensi kätensä tarttuen Niilo Sturen ja Steenin käsiin sekä lisäsi:\n\n\"Pysykää lujasti yhdessä, niin te saatatte työnne hyvään loppuun, ja\nRuotsin kansa on siunaava teidän muistoanne ja pitävä teitä yhtä\nrakkaina kuin minäkin, teidän ijäkäs kuninkaanne!\"\n\nOn omituista, että hyvän ja pahan taistelussa paha aina esiintyy tässä\nmaailmassa kootuin voimin, varttuneen miehen voimalla ja viisaudella,\nja hyvä taasen tyytyy näennäisesti vähäpätöisiin ilmaisumuotoihin, se\nnäytäksen vaan joko naisen sulosilmäyksenä tahi väräjävänä hymyilynä\nlapsen viattomilla huulilla.\n\nTällä kertaa se ilmeni vaan toivomuksena, huokauksena, jonka heikko,\nvoimaton vanhus lausui, mutta se huokaus tuli sydämen pohjasta. Voi,\ntämä hopeahapsinen vanhuspa hyvin tiesikin, kuinka pahuus hiipii\nsydämiin, erottaen ystävät toisistaan, ja Ruotsin onni ja onnettomuus\nriippui nyt niiden siteiden lujuudesta, jotka liittivät molemmat Sturet\nyhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\nTämän tapahtuessa Tukholmassa istui Eerik Olavinpoika Upsalassa\ntyöpöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperia ja kirjoja. Takassa\nloimusi tuli, joka valaisi huonetta ja hurskaan kaniikin kalpeita,\nkuihtuneita kasvoja, joiden piirteissä vakavuus otti voiton siitä\nsielun hyvyydestä, joka loisti hänen syvistä silmistään. Pöydällä paloi\nlamppu, jonka varjostin esti valon paistamasta tämän oppineen\nhistoriankirjoittajan silmiin.\n\nHän kirjoitti suurella innolla. Hänellä oli nähtävästi nyt juuri joku\najatus selvillä, jonka hän tahtoi panna paperille. Sen tehtyään laski\nhän kynän kädestään ja luki nostamatta silmiään paperista, kiireesti\nkirjoittamansa läpi ikäänkuin saadakseen täydemmän kokonaiskäsityksen\nsiitä. Hänen kasvonsa osoittivat tyytyväisyyttä ja luettuaan heittihe\nhän nojalleen tuoliinsa.\n\nOven ulkopuolella hapuili joku lukkoa, mutta oppinut tuomioherra ei\nhuomannut sitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla, ja\nhänelle oli luultavasti nautinnoksi, että ne olivatkin siellä: suurten\nvainajain parissa. Hartaimman riemun hymy levisi hänen kalpeille\nkasvoilleen ja hänen silmistään loisti ihastuksen tuli.\n\nPöytä oli ihan seinän vieressä, niin että Eerik itse istui kylki\nikkunaan päin, josta hän voi milloin tahansa katsoa ulos, tai\nparemminkin ylös, sillä hänen huoneensa oli ylhäällä maasta eräässä\nniistä rakennuksista, jotka ympäröivät tuomiokirkkoa. Eräs torneista\nristeineen oli aina ensimmäinen, jonka hänen katseensa kohtasi, kun hän\nsen kohotti työstään. Tänä iltana oli hänen sielunsa kuitenkin niin\ntäynnä ajatuksia, että vaaleansinistä talvitaivasta vastaan kuvastuva\ntorni saapui vasta pitkän ajan kuluttua hänen tajuntaansa. Kirkas\nkuunpaiste valaisi tuomiokirkon tätä puolta, ja ristin takaa vilkkui\nOtavan tähtisarja omituisella loistolla.\n\nOvi avattiin hyvin hiljaa ja korkeavartaloinen mies astui huoneeseen,\nmutta kaniikki ei ollut tänä hetkenä altis lähimmän ympäristönsä\nvaikutuksille. Hän ajatuksensa vaelsivat kaukaisissa maailmoissa ja\ntaivaallakin tapahtui eräs seikka, joka veti hänet nykyhetkestä pois.\n\nEräs tähti näytti irtauvan ja putoavan siitä tähtisarjasta. Kaniikki\ntarttui molemmin käsin tuolinsa sivunojiin kiinni ja kohousi puoleksi\nseisomaan. Tähti, joka äkkiä loisti ja äkkiä katosi, veti hänen\nmielensä kokonaan puoleensa.\n\n\"Tähdenlento...!\" mutisi hän vihdoin, mutta lisäsi,\nistuessaan taas tuoliinsa, kalpeat kasvot lempeästi hymyssä: \"Jos\ntarinassa olisi mitään perää, niin se merkitsisi piispanmuutosta\ntässä arkkihiippakunnassa... Hm! Jumala armossaan tuomitkoon\nJöns-arkkipiispan tekoja, mutta kyllä hän on unhottanut\narkkipiispansauvansa sen kruunun tähden, jonka Kaarlo-kuningas riisti\nhänen suvultaan... ja siinä hän on ollut totisesti epärehellinen!...\nPäämieskirja [vanha ruotsalainen teos] luettelee aivan oikein\nkahdentoista kelvottoman asian joukkoon sen, jos piispa unhottaa pyhän\nvirkansa, joka hänelle on Jumalalta annettu, ja etsii maallista arvoa,\nkunniaa... Mutta Herran on tuomio, Herran on tuomio!\"\n\nHänen ajatuksensa päättyi huokaukseen, mutta samassa lausui syvä,\ntotinen ääni ovensuussa:\n\n\"Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt seisoo arkkipiispa Jöns\nJumalan istuimen edessä!\"\n\nKaniikki hypähti ylös hämmästyneenä. Hänenkin kasvoilleen ilmestyi sama\nsyvä vakavuus tämän merkillisen tiedon johdosta kuin sen tuojankin\näänessä ja piirteissä oli. Mies ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään\npahaa vaikutusta kaniikkiin: näki selvästi, että hän oli Eerikille\nrakas.\n\nHän ojensi kätensä hänelle ja pyysi hänen perinpohjin kertomaan, mitä\nhän tiesi kuolemantapauksesta. Hän ei paljon tiennyt; se vaan oli\nvarmaa, että arkkipiispa Jöns oli kuollut ja että nyt tulisi uusi\narkkipiispa valittavaksi.\n\nTulija ei ollut kukaan muu kuin Brodde. Hän oli oleskellut koko ajan\nUpsalassa ja sen ympäristöillä etsimässä murhaajaa pakottaakseen hänet\ntunnustamaan piilopaikat, joihin oli kätkenyt herra Steen Sturen ja\nIngeborgin, jos viimeksi mainittu enää oli elossakaan, sillä selväähän\noli, että murhaajan tarkoitus oli toimittaa tieltä hänet, kuten herra\nEerik Olavinpojankin, päästäkseen siten kaikista syyttävistä\ntodistajista. Hän oli pitänyt koko tämän ajan olopaikkansa tarkasti\nsalassa, koska hyvin tunsi vihollisensa ja tiesi, kuinka valpas ja\ntunnoton hän oli. Oli tosin paljon luonnollisia syitä, jotka kehottivat\nBrodden lähtemään herransa luokse, mutta jo sekin seikka, että\nkaniikki, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä, voi minä hetkenä\ntahansa saada Siggen vieraakseen päättämään alotetun murhatyön, sai\nhänet viipymään ainakin siksi, kunnes pahin vaara oli ohi.\n\nNyt hän oli kuullut, että Steen-herra oli täydessä mahdissaan taas\ntilallaan, ja kun rakasta kaniikkiakaan ei nyt enää mikään vaara\nnäyttänyt uhkaavan, oli hän päättänyt jo lähteä Upsalasta herransa luo.\nTätä päätöstä oli Hollingerin kaupunkiin tulo vielä varmistanut.\n\nNiilo Sture oli lähettänyt monta viestiä Upsalaan saadakseen tietoa\nsiitä, miten rakkaan Brodden oli käynyt, sillä Brodde oli hänelle\ntodellinen ystävä — sinä hän häntä piti samoin kuin Briita-rouvakin,\nvaikka yhteiskunta-aseman erilaisuus panikin joitakuita rajoja heidän\nvälilleen. Brodde oli kuitenkin pysynyt tahallaan tietämättömissä; hän\noli pitänyt näitä viestejä haitallisinakin tehtävänsä suorittamiselle,\nvaikka hän kyllä sydämessään iloitsikin niistä, sillä olivathan ne\nselviä todisteita siitä, kuinka rakas hän oli ankaralle ritarille.\n\nHollinger oli, kuten sanottu, nyt saapunut, ja Brodde jätti senvuoksi\nmielellään piilopaikkansa, saatuaan vielä koko joukon uutisia\nyhteisestä herrastaan, Steen-herrasta sekä arkkipiispasta. Hollinger\npuolestaan oli saanut tietonsa arkkipiispan kuolemasta eräältä\nKrister-herran asemieheltä. Hän oli Tukholmasta tullessaan kohdannut\nritarin seurueineen, joten tieto ehti samaan aikaan oppineelle\nkaniikille Upsalaan kuin kuninkaan linnaankin.\n\nBrodde kertoi nyt kaikki Hollingerilta saamansa uutiset kaniikille.\nSitten seurasi hetkisen hiljaisuus, jolloin kaniikki seisoi kädet selän\ntakana ikkunan edessä katsellen tornia ja tähtiä. Brodde lähestyi\nsilloin pöytää ja lausui tuntehikkaalla äänellä, joka ei ollut\ntekemättä vaikutustaan Eerik Olavinpojan kaltaiseen mieheen:\n\n\"Nyt tekee mieleni lähteä herrani luokse takaisin; mutta sitä ennen\ntahtoisin lausua teille sanasen. Pyytäisin, ettette unhottaisi minua\nrukouksissanne... olenhan kuitenkin verenvuodattaja enkä voisi, kuten\nkerroitte Davidista, Israelin kuninkaasta, astua Herran kasvojen\neteen...\"\n\nKaniikki, kääntyi ja katseli hurskailla silmillään miestä hellästi\nliikutettuna.\n\n\"Herran kasvot\", toisti hän. \"Herran kasvot, ystävä... loistakoot\nlempeästi sinun tiesi ylitse! Sinä olet miekan mies, mutta miekka\ntarvitsee myöskin miehensä kuten kirkkokin... Suokoon Jumala, että\nkirkon miehet ajattelisivat aina, kuten sinä ajattelet... paljon,\npaljon vähemmän huokauksia ja kyyneleitä olisi silloin maata\nrasittamassa. Sen vuoksi, rakas ystäväni, sanon sinulle Jumalan\nkasvojen edessä ja niiden maailmain nähden, jotka hänen taivaaltaan\nlähettävät säteitään ylitsemme, että lausun täydellisemmin Herran\nsiunauksen sinun, vähäpätöisen asemiehen yli kuin voisin konsanaan\nlausua sen miehen yli, joka vaihtoi arkkipiispansauvansa miekkaan.\"\n\nHän kääntyi nyt pois, sydän täynnä valtavia tunteita, mutta kohta hän\ntaasen kääntyi katsomaan tuota kelpo miestä, jonka leppeä sallimus oli\nlähettänyt hänen pelastuksekseen äärimmäisen vaaran hetkenä, kun\nkuolema ei ollut hänestä sen kauempana kuin kohotettu kirves tarvitsee\npudotakseen. Hän astui Brodden luokse ja tarttui hänen molempiin\nkäsiinsä.\n\n\"Siitä, että nyt elän ja voin täyttää alkamani teoksen isänmaamme\nvaiheista, siitä kiitän sinua, sinä olit silloin ase Jumalan kädessä...\nKuinka olisin siis puolestasi rukoilematta? Niin, kun ajattelen tätä\nihmiselämää ja sen monia värivaihdoksia, jotka hohtavat milloin\nvalkoisina, milloin mustina, milloin ruusunpunaisina, niin kuinka\npieneltä silloin näyttääkään se, mikä on ajallisesti suurta, kuinka\nsuurelta, mikä on ajallisesti pientä! Sinä lausuit minulle kerran, kun\nmakasin avutonna verissäni metsälätäkössä, että minä olin pelastanut\nsinun henkesi, ja että sinun oli tehtävä minulle sama. Kenties teit\nenemmänkin... on kenties tuleva aika, jolloin tuota työtäni pidetään\nniin suuressa arvossa, että sen keskeyttäminen olisi ollut suurempi\nvahinko kuin elämäni lyhentäminen muutamilla vuosilla... Lähinnä\nJumalaa kiitän siis elämästäni sinua... kiitos, rehellinen kiitos siitä\nrakas, hyvä ystävä!\"\n\n\"Tervehdä minulta myöskin herraasi, Niilo Sturea\", lisäsi hän hetken\nkuluttua, \"ja anna hänelle tämä kirjoitus... Se on\" — hän otti samassa\ntäyteen kirjoitetun paperin pöydältä, kiersi sen kokoon ja antoi sen\nBroddelle — \"se on Engelbrektin kronikka, joka tulee kuulumaan siihen\nteokseen, jota olen useita vuosia jo valmistanut. On jo monta\nvuotta siitä kuin lupasin lähettää Niilo-herralle kertomukseni\nEngelbrektistä... Se tapahtui Vadstenassa monta vuotta sitten, pian\nmarskin, urhean Tord-herran kuoleman jälkeen, surujen ja huolten\nraskaasti painaessa herrasi sydäntä... silloin annoin hänelle\nlupaukseni, jonka tahdon nyt täyttää...\"\n\n\"Se on suuresti ilahuttava Niilo-herraa, siitä saatte olla varma\",\nlausui Brodde, kun tuomioherra vaipui silmänräpäykseksi ajatuksiinsa.\n\"Ja monta kiitosta lähettävät teille vielä sekä hän että Briita-rouva,\nistuessaan uudessa Penningebyssään ja lukiessaan piskuisesta miehestä,\njoka oli niin suuri... Minäkin kiitän teitä, ja sanon, että ikävöin\nkuulla hänen tarinaansa luettavan...\"\n\n\"Niin, niin... kuule ja ihmettele ja ihaile Herran armoa ja laupeutta,\njoka lähetti isänmaallemme sellaisen miehen hädän hetkenä... Sinun\nherrasi Brodde, on myöskin tehnyt Engelbrektin työn; hän on, kuten\nEngelbrekt ennen, Ruotsin tuki pahoja vihollisia vastaan, ja\nKaarlo-kuninkaan kruunu kimaltelee ilta-auringon paisteessa hänen\nmiekkansa kärjellä... Saamme nähdä... saamme nähdä, onko Niilo-herralla\nmyöskin Engelbrektin tarmo voittaa itsensä... silloin olen kuuluvasti\nylistävä hänen nimeään.\"\n\n\"Se tarmo hänellä on!\" sanoi Brodde, ja hänen silmänsä liekehtivät\nriemusta ja siitä tiedosta, että sellainen mies oli hänen herranaan.\n\nMutta kaniikki hymyili leppeätä hymyään ja jatkoi:\n\n\"Saamme nähdä, saamme nähdä! Korkeita, mahtavia ja arvossa pidettyjä\nherroja on nyt kuten ennenkin Ruotsin valtakunnassa, ja kruunu\nhoukuttelee heidän mieltään. Voihan sattua, rakas ystävä, että\nherraasikin odottaa sellainen hetki, jonka Engelbrekt sai\nnähdä, sellainen hetki nimittäin, että toinen mies valitaan\nvaltakunnanhoitajaksi... silloin, silloin saamme nähdä onko hänellä\nEngelbrektin valta itsensä yli!\"\n\n\"Hänellä on se valta!\" lausui Brodde lujasti. \"Ruotsin eteen on hän\nuhraava itsensä kuten tähänkin asti, herra Eerik. Saatte nähdä sen, jos\nHerra vielä kerran sallii sellaisia kohtalon vaiheita maallemme!\"\n\nLausuessaan näitä sanoja katsoi Brodde hurskaaseen herraan, ja tämän\nsilmistä kohtasi häntä niin valoisa ja lämmin ja niin vakuuttava katse,\nettei sen tulkitsemiseen sanoja tarvittu, ja tämä katse mielessään\nerosi hän oppineesta ystävästään.\n\nTämä istui vielä kauan katsellen tähtiä tuomiokirkon tornin yli, ja\nmonta harrasta rukousta nousi hänen sydämestään silloin Ruotsin edestä\nJumalan ja Jumalan äidin taivasta kohden. — Mutta samaan aikaan olivat\nmyöskin pahuuden voimat liikkeellä katkoakseen ne siteet, jotka pitivät\nmolempia Stureja ystävyydessä keskenään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin.\"\n\n\nAlkoi taaskin taistelu Ruotsin maassa. Oli kuin kirous olisi painanut\nKaarlo-kuningasta. Tuskin oli hän ehtinyt saada kruunun kolmannen\nkerran päähänsä, kun myrsky alkoi taas, uhaten syöstä kumoon hänen\nvaltaistuimensa. Huolia täynnä laski hän päänsä kättensä varaan\nmiettien, millainen hänen elämänsä päivä oli ollut. Ja hän rukoili\nsydämensä pohjasta. Niin hän oli ennenkin tehnyt, mutta nyt hän rukoili\nRuotsinmaan edestä, — ennen olivat hänen rukouksensa saaneet kannattaa\nhänen valtansa ja kunnianhimonsa raskasta kuormaa. Se oli voitto hänen\nmonista vaivoistaan ja taisteluistaan.\n\nSe rajuilma, jolla oli juuret vanhassa arkkipiispassa, joka asui\nBorgholmin linnassa, kasvoi ja synnytti pahat päivät Ruotsin yli\ntaasen, kun sitä vähimmin odotettiin. Urhea ja rohkea ritari oli tämän\nhyökkäyksen johtajana, jolla Ruotsin rauhaa ja Kaarlo-kuninkaan\nhallitusta taasen häirittiin — hän oli herra Eerik Kaarlonpoika,\nLinköpingin uljaan piispan veli. Hänellä oli suuri menestys. Hän kulki\nItägötanmaalta pohjoiseen päin Västmanlantiin, voitti Kaarlo-kuninkaan\nväen Arbogan luona ja jatkoi kulkuaan Uplantiin jätettyään osan\njoukkoaan Vesteråsiin. Upsalassa hän julisti Kaarlo-kuninkaan\nvalapatoksi, kantoi veron ja käyttihe kuin valtakunnan herra ja\nhallitsija.\n\nKuningasvanhus kirjoitti hätäisesti kirjeen Niilo Sturelle, joka istui\nnyt kaikessa rauhassa vasta rakennetussa Penningebyssään lukien yhä\nuudestaan Engelbrektin tarinaa, että hän lähtisi vielä kerran matkaan,\nja että kansa nousisi mies talosta taistelemaan Ruotsin vapauden\nedestä. Mutta vihollinen tuli niin yllättämällä, ja vaara oli niin\nlähellä, ettei Uplannissa saattanut enää mitään tehdä, vaan Niilo-herra\nriensi Taalainmaahan. Steen-herrakin, joka suri kadonnutta\nIngeborgiaan, oli valmis unhottamaan surunsa ja rientämään\nsukulaisensa, kuninkaan avuksi. Hän nosti Södermanlannin väestön\naseisiin, avusti Vesteråsia ja läksi Uplantiin. Mutta hänen joukossaan\noli kavaltajia, niin että hänen täytyi paeta Taalainmaahan. Eerik-herra\nylpeili silloin menestyksestään ja laski leikkiä ritarien kera, jotka\nolivat häneen liittyneet, ja piti suurta ääntä voitostaan sekä\nkirjoitti vaimolleen, että hän riemuitsisi, sillä pian, tai ainakin\nvuoden kuluttua saisi hän kantaa Ruotsin kruunua. Tämä tapahtui\nsyksyllä 1469, ja jouluoluensa joi tämä voitoistaan ylpeilevä ritari\nystävineen Uplannissa. Uudenvuoden jälkeen aikoi hän heti lähteä\nTaalainmaahan kukistamaan kumpaakin Sturea, ja sitten hän olisi\nyksinään herrana Ruotsinmaassa, sen hän lupasi joulumaljain ääressä.\n\nHän toteuttikin lupauksensa. Hän läksi Pitkännummen kautta Daljoen yli\nja tuli Faluniin saakka. Täällä hän kohtasi Steen Sturen, jolla oli\nmukanaan lähipitäjäin äkisti koottu rahvas, ja täällä Eerik-herraa\nkohtasi vastoinkäyminen. Hänen väkensä pakeni kuuman taistelun jälkeen,\nvaikka hän itse taisteli ensimmäisten joukossa. Hänen tappionsa ei\nollut kuitenkaan perinpohjainen, vaan hän sai väkensä kootuksi\nuudestaan Upsalassa, josta oli Daljoen yli lauttauspaikka. Siinä päätti\nhän vielä kerran koettaa onneaan taalalaisia vastaan. Hänessä kuohui\nviha saamastaan häpeästä, ja sama mieliala vallitsi muissakin herroissa\nleviten koko miehistöön. Heitä hävetti ja harmitti suunnattomasti\näskeiset tapahtumat, he kun antoivat talonpoikain voittaa itsensä.\n\nMutta Runnin talonpoikaisleirissä olivat päinvastaiset tunteet\nvallalla. Toivottiin vaan, että Niilo-herra olisi ollut saapuvilla\nSiljanin taalalaisten kera, silloin olisi meteli kerrassaan lopussa,\nsillä silloin ei yksikään vihollisista olisi päässyt pakoon, ei\nEerik-herra itsekään. Samaa mieltä oli Steen-herrakin, joka istui\nmuutamassa vuorimiesmökissä lähellä järven rantaa. Mutta hän istui\nsynkkänä ja harvasanaisena seinäpenkillä, kädet ristissä rinnallaan ja\nkatse sammuvaan takkavalkeaan tuijottain.\n\nHänen edessään seisoi Sigge, hänen asemiehensä ja kaikkensa kaikessa.\nHän oli valmis lähtemään tuvasta, mutta näytti ensiksi odottavan, oliko\nherrallaan jotakin käskemistä. Mutta kun Steen-herra pysyi vaiti,\nvirkkoi Sigge:\n\n\"Teidän tulisi nyt ajatella erästä asiaa, Steen-herra, istuessanne\ntäällä nyt yksinänne... se kunnia, jonka olette nyt saavuttanut,\nhaihtuu savuna ilmaan, ellette käytä tilaisuutta hyväksenne ja kukista\nEerik-herraa, ennenkuin...\"\n\nSteen kohotti päätään ja katsoi kysyvästi Siggeen.\n\n\"Ennenkuin toinen tulee sieppaamaan sekä voiton että kunnian teiltä!\"\nlisäsi tämä jatkaen ilkeästi hymyillen, kun ritari taas laski katseensa\nhiilustaan: \"sanoinhan teille jo ennen, tullessani takaisin luoksenne\nNiilo-herran tyköä, ettei hän tulisi. Huomasin hänen viekkautensa hänen\nhymystään ilmoittaissani hänelle viestinne, että vihollinen oli mennyt\nvirran yli, ja että te ette voi sitä vastustaa. Hän jätti tahallaan\nteidät auttamatta, että joutuisitte tappiolle Eerik-herraa vastaan. Nyt\nhän tulee kuin myrskytuuli, nyt kun teidän urhoollisuutenne ja onnenne\non jo ehtinyt tulla tunnetuksi, ja silloin teidän maineenne häviää\nhänen maineensa rinnalla kuin tuhka tuuleen.\"\n\nRitari polki lattiaa jalallaan, mutta pysyi vaiti. Sigge lähestyi ovea.\n\n\"Siitä saatte olla varma, herra\", lisäsi hän kääntyen takaisin\nollessaan jo ovella käsi ovenvintassa, \"siitä saatte olla varma, ettei\nvoittoa ole milloinkaan sen helpommin saavutettu, kuin te nyt\nsaavutatte Eerik-herrasta, jos paikalla lähdette matkaan ja iskette,\nennenkuin hän on vielä oikein ehtinyt tappiostaan tointua!\"\n\nSitten hän meni pihalle jättäin ritarin yksinään. Hän astui rannalle\nmenevää tietä myöten, pysähtyi katsellen avaraa, lumenpeittämää\ntasankoa, käännähti, ikäänkuin katsomaan, seurasiko ketään ja meni\nsitten nopein, voimakkain askelin järvelle päin. Mutta se levollisuus,\njolla hän oli herransa nähden esiintynyt, hävisi samassa, kuin hän jäi\nyksikseen, näkijöittä. Kaikki liikkeet, joita hän teki käydessään\nRunnin jäällä olevaa polkua myöten, osoittivat, kuinka kiihkeässä\nmielentilassa hän oli.\n\nÄkisti hän kääntyi suurelta polulta, jota myöten oli ensiksi kulkenut,\neräälle pienemmälle, joka kävi muutamaan pitkään niemenkärkeen järven\ntoisella rannalla, ja kulki yhä kiireemmin kuta lähemmäksi ehti.\nRannalle päästyään kääntyi hän enemmän etelään päin, ikäänkuin aikoisi\nAspebodaan. Mutta tultuaan jonkun satasen askelta metsään pysähtyi hän\neräälle tasaiselle paikalle muutaman pilvenkorkuisen korpikuusen alle.\nMelkein raivoissaan päästi hän vihlovan vihellyksen, jonka täytyi\nkuulua hyvinkin etäälle. Hän kuunteli, ja melkoisen kaukaa kuului\nsamanlainen ääni.\n\nKotvasen perästä ilmestyi erään pienen polun mutkauksesta miehen\nvartalo, joka lähestyi sitä puuta, jonka juurella Sigge seisoi.\n\n\"Oletko onnistunut?\" kysyi jälkimmäinen kiihkolla, joka ilmaisi, kuinka\nhänen mieltään poltti saada mieheltä odotetut tiedot.\n\n\"Niilo-herra on tulossa!\" vastasi toinen lyhyesti.\n\nSigge seisoi hetkisen hiljaa, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt\nnäitä sanoja, mutta sitten hän löi kädellään otsaansa ja tarttui\npuhujan käsivarteen niin vimmatusti, että tämä oikein vaikeroi.\n\n\"Sitten minä kiroon ja sadattelen sitä hetkeä, jona hänen henkensä oli\nminun kädessäni enkä sitä ottanut!\" huudahti hän vihasta puuskuen.\n\"Hornan kautta, verkkoni langat rupeavat katkeamaan, toinen toisensa\nperään!\"\n\n\"Sinulla on syytä olla harmissasi\", lausui toveri, \"sillä verkkosi oli\nhyvin viritetty, ja asiat juoksivat hyvin... Hän tuli pakolaisena\ntänne joen yli, ja olen varma siitä, että hän olisi helppo saalis\nEerik-herralle... Mutta nämä ritarit, Niilo-herra ja Steen-herra ovat\ntodellakin kummallisia miehiä! Vaikka koetin kaikkeni panna puhuessani\nhänen kanssaan, ja vaikka näin kuinka syvästi se häneen koski, niin ei\nhän tahtonut odottaa yhtäkään tuntia saatuaan tiedon Eerik-herran\ntulosta. Ellet sinä olisi tullut tuomaan sanaa Steen-herralta, että hän\nuskaltaa yksinään ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa, kunnes rahvas\noli siellä saatu kokoon, niin olisi hän tullut, niin tyytymätön kuin\nhän olikin mielessään entiseen ystäväänsä... Nyt hän tulee\nmieslukuisena virralle; jos Eerik-herra on siellä, on hän mennyttä\nkalua...\"\n\nKului hetkinen, jolloin Sigge käveli huulet yhteen puristettuina Niilo\nSturen palvelijan, veranleikkaajan edessä. Tämäkin vaipui miettimään,\nmitä tekisi tarkoituksensa saavuttamiseksi. Steen Sturen voitto oli\ntehnyt heidän tuumansa tyhjiksi, ja tässä tarvittiin tavatonta\nneuvokkuutta, että vene saataisiin käännetyksi ja tie selväksi,\nennenkuin syvyys oli tarpeeksi pohjailtu ja väylä tunnettu. Mutta nyt\noli tullut hetki, jolloin oli otettava rohkea askel, eikä kumpikaan\nnäistä miehistä epäillyt sitä tehdäkseen, kun kerran olivat\nkäsittäneet, että se oli ainoa keino, jolla heidän tarkoituksensa oli\nsaavutettavissa.\n\n\"No niin!\" huudahti Sigge vihdoin, \"viimeinen nuoli on siis ammuttava!\"\n\n\"Keneen?\" kysyi veranleikkaaja laupeimmalla äänellä.\n\n\"Sinun herraasi, veranleikkaaja!\"\n\n\"Hm... niin, jos pysymme lujasti yhdessä, saamme kyllä kiinni hauin,\njopa kahta suuremman...\"\n\n\"Pysymme yhdessä... mitä sillä tarkoitat, mestari...?\"\n\n\"Tarkoitan aina mitä sanonkin... ja palveluksesta palvelus, sehän on\nvanha välipuheemme...!\"\n\n\"Anna kuulua, veranleikkaaja, minä olen mies pysymään sanassani, sen\ntietänet; mitä tahdot siis?\"\n\n\"Tulinen mieli tekee äkkikypsää työtä, Sigge... tapani on olla tyyni,\neikä tehdä ajattelemattomuuksia.... muuten sopii toivoni hyvin yhteen\nsinun toivosi kanssa, sillä se tarkoittaa ymmärtääkseni erään miehen\nhenkeä...!\"\n\n\"Niin tekee, Luukas mestari, minä tarkoitan sinun herrasi henkeä!\"\n\n\"Minä tavotan vaan hänen asemiestään, mutta se sopii hyvin, sillä he\npysyvät yhdessä. Kun he pääsevät joen yli, ratsastavat he yhdessä\nSkaraan Pyhän Kaarinan luostariin. Niilo-herra vie sinne vanhan\nystävänsä Fjalar Orminpojan ruumiin ja hänen asemiehensä...\"\n\n\"Mikä asemiehen nimi on?\"\n\n\"Hollinger Birgerinpoika!\"\n\n\"Hm... Hollinger! Olisin toivonut, että hänellä olisi ollut toinen\nnimi, mutta samantekevä, kannettakoon siis sitäkin nimeä viimeinen\nkerta! Mutta mitä sinä tahdot Hollinger Birgerinpojalta? Miksi hänen\ntulee päästä hengestään? Hänellä on miekka, joka kelpaa!\"\n\n\"Hänellä on muutakin, joka on minulle ja monelle muulle suuriarvoisempi\nkuin hänen miekkansa... Se on pieni paperinpalanen, jota säilytetään\nnyt Upsalan tuomiokirkossa, mutta joka viedään myöskin silloin Skaraan.\nKirkot ovat, ymmärräthän, pyhiä, eikä niihin voi päästä, mutta tie\nUpsalan ja Skaran välillä ei ole pyhä, ei myöskään mies itse!\"\n\n\"Oikein, Luukas-mestari... se asia käy kyllä päinsä! Katsokaamme\nkuitenkin kerta vielä, eikö onni suosi meitä toisella tapaa. Jos\nSteen-herra ehtii virralle ennen Niiloa, on hän hukassa, ja jos\nEerik-herra saa silloin vähän aikaa puhutellakseen Taalain miehiä, niin\nsaadaan nähdä, ovatko he niin ihan unhottaneet hänen veljensä,\nKettil-piispan, ettei Niilolle käy vaikeaksi pelastua hengissä\ntäältä...\"\n\n\"Ja silloin olen minä siis ajanut sinun asioitasi ilman palkkaa!\"\nvirkkoi veranleikkaaja, vilkauttaen viekkaasti silmiänsä, joissa paloi\nkammottava pahuuden tuli.\n\nSigge ymmärsi häntä ja sanoi varmasti:\n\n\"Sanassani pysyn... pidä tarkasti silmällä miestä, niin otamme hänet\nkiinni ennen tappelun alkua, ja silloin on voitto sinun yhtä hyvin kuin\nminunkin.\"\n\nVeranleikkaaja mietti hiukkasen.\n\n\"Olkoon niin niillä edellytyksillä, joita nyt olemme otaksuneet...\nMutta jos Niilo-herra saa voiton joella...\"\n\n\"Jos Niilo-herra saa voiton...? Silloin, veranleikkaaja, löydämme sekä\nhänet että hänen asemiehensä matkalta Pyhään Kaarinaan. Vihollisella on\nhyviä piilopaikkoja, ja jos Eerik-herran täytyy paeta, niin vilisevät\nkaikki polut metsänkävijöitä, jotka mielellään taistelevat meidän\npuolestamme... Se jää minun asiakseni, sinun pitää vaan antaa minulle\nvarma tieto, milloin he matkustavat...\"\n\n\"Sen teen.\"\n\n\"Kruunu ja arkkipiispansauva olkoot tunnussanamme, että tuntisimme\ntoisemme... Silloin saamme voiton, vaikkei vanha arkkipiispa Jöns,\nJumala hänen sieluaan armahtakoon, enää sitä sauvaa heilutakaan!\"\n\n\"Kuten sanot, kruunu ja arkkipiispansauva, ha-ha-ha... se vaipuu\nalaspäin, se pyhä sauva, sillä herra Eerik Kaarlonpoika ei ole voinut\nsitä pystyssä pitää, se joutuu tavallisen palvelijan varaan!\"\n\nSigge säpsähti. Veranleikkaajan viittaus koski häneen nähtävästi, mutta\nhän suoristi itsensä ja sanoi laskien raskaan kätensä liittolaisensa\nolalle:\n\n\"Jos voitamme, mestari, niin luulen, että arkkipiispansauva viittaa\nmeille tien kauemmaksi, kuin sinä ja minä voimme tänä hetkenä\najatellakaan!\"\n\n\"Hyvä, Sigge, joka enemmän uskaltaa, hän enemmän voittakoon!\"\n\nHe erosivat keskusteltuaan ensin, mitä kussakin erityistapauksessa\nolisi tehtävä. Veranleikkaaja läksi pohjoiseen päin yhtyäkseen\nNiilo-herraan, joka oli sieltäpäin tulossa taalalaisjoukon kanssa;\nSigge meni järven yli takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.\n\nTullessaan vuorimiestuvalle, näki hän Steen-herran istuvan kumartuneena\nerään paperin yli, joka oli hänen toisessa kädessään. Toiseen käteensä\nhän nojasi poskeaan. Hän ei katsonut ylös; Sigge jäi seisomaan oven\nääreen hetkeksi, mutta kun hän kääntyi mennäkseen pois, kohotti\nSteen-herra silmänsä paperista ja huoahti:\n\n    Päivänsäde multiin kätkettiin\n    Vaan käärmekuningas neitosen haudan ties!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUppbon taistelu kääntyi täydelliseksi tappioksi herra Eerik\nKaarlonpojalle. Voittavat taalalaiset saivat tavattoman suuren saaliin,\nmuitten muassa puolitoista tuhatta pantsaria ja lukemattomia rekiä ja\nhevosia, joilla vihollis-herrat olivat aikoneet kulettaa pois kaiken\nsaaliin, minkä olivat toivoneet saavansa tältä joulumatkalta\nTaalainmaahan. Eerik-herra seurueineen pääsi vaan mitä kiireimmällä\npaolla pelastumaan. Monet saatiin kuitenkin matkalla kiinni. Niin kävi\nentisen arkkipiispan veljien, Davidin ja Kristerin. He joutuivat\nvangeiksi, ja heidät vietiin Nyköpingiin säilytettäviksi. Siellä\nDavid-herra kuoli, jättäen jälkeensä maineen, jota tuskin hänen omat\npuoluelaisensakaan mielellään muistelivat. Hän oli yhtä tunnoton kuin\narkkipiispakin, mutta vielä hurjempi ja raaempi, niin että hän vietti,\naikansa mieluimmin merirosvojen ja muiden arvoistensa parissa.\n\nPäästyään vankeudestaan oli hän taas, kuten Krister-herrakin, liittynyt\nKaarlon vihollisiin, kohta kun nämä rupesivat uudestaan liikkumaan. Hän\nhimoitsi kostaakseen Niilo Sturelle ja nautti jo ajatuksissaan siitä\nhetkestä, jona saisi oikein mielin määrin purkaa vihansa paisuvaa\nsappea hänen ylitseen. Sokeassa raivossaan hän kuitenkin erehtyi. Hän\ntunsi vielä raskaasti häpeän vangitsemisestaan Salestassa, silloin kun\ntorvet kehottivat hyökkäykseen Uppbon lauttauspaikalla, ja tieto siitä\nlisäsi moninkertaisesti paon ja uuden vankeuden häväistystä.\n\nHerra Eerik Kaarlonpoika läksi Kalmariin pakoon, josta lähti Tanskaan.\n\nMutta Kristian-kuningas oli itse lähtenyt Ruotsia vastaan. Hän oli jo\nLänsigötanmaalla matkalla Tivedeniin saadessaan luotettavat tiedot\nystäviensä tappiosta ja paosta. Silloin täytyi hänen kohta lähteä\ntakaisin ja heittää uudelleen toiveensa saada Ruotsin kuninkaankruunu.\nSteen Sture tuli häntä vastaan sotajoukolla, ja Niilo-herra puhdisteli\nVärendiä vihollisista. Molemmilla oli menestystä. Tanskan kuningas\nkärsi suuren tappion ja sai itse haavoitettuna paeta takaisin maahansa.\n\nNiilo Sture meni Värendistä Kalmariin, jota alkoi piirittää. Mutta\nsilloin saapui sanoma, että herra Eerik Kaarlonpoika oli tulossa\nTukholmaan laivastolla, jonka varustamiseen Kristian-kuningas oli\nantanut apua. Silloin jätti Niilo Kalmarin ja riensi pääkaupunkiin.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Sigge astui eräänä iltana herransa\nluo, joka istui Varnhemin luostarituvassa taaskin katsellen\najatuksiinsa vaipuneena laulua Päivänsäde-neidosta. Hän uinaili siinä\nmaailmassa, jossa hänen Ingeborginsa eli hymyillen hänelle — surun,\nkalman hymyä, niin hänestä näytti, sillä elävitten joukossa ei neito\nollut, sen hän hyvin tiesi.\n\nKun vakavammat toimet soivat hänelle hetkiseksikin rauhaa, oli hänen\nsuurin ilonsa ottaa tämä laulu esille, jonka hän oli saavuttanut\nIngeborgin takia, ja jonka tuli olla ehto Ingeborgin sydämen\nvoittamiseen. Silloin hän vaipui tuohon vanhaan lauluun ajatellen ja\nuneksien suloisesta neidosta, joka viittaili hänelle toisesta\nkauniimmasta maasta, jossa maallisen elämän houkutukset ovat\nkadottaneet voimansa ihmisen yli.\n\n\"Luvallanne, herra\", lausui Sigge astuen hänen luokseen vapaudella ja\ntuttavallisuudella, mikä kyllä kävi laatuun, sillä hänen suhteensa\nritariin oikeutti sen, \"haluaisin käydä äitiäni tervehtimässä.\"\n\n\"Äitiäsi!\" huudahti Steen-herra sellaisella äänellä, kuin tuon pienen\nsaaren muistuttaminen olisi tehnyt erityisen vaikutuksen häneen.\n\n\"Niin, herra, tapani on, kuten tiedätte, pistäytyä silloin tällöin\nhänen luonaan, ja nyt en ole ollut hänen mökissään siitä asti kuin\ntulin palvelukseenne. Ette siis voi sanoa, että...\"\n\n\"Ei, ei, hyvä ystävä\", keskeytti Steen-herra, joka arvasi hänen\ntarkoituksensa, \"saat kernaasti luvan käydä äitisi luona. Minut tapaat\nsitten joko Räfnäsissä tahi kuninkaan luona Tukholmassa.\"\n\nMies lähti jättäen ritarin taas yksin. Mutta aamulla tuli kuninkaalta\npikaviesti pyytämään Steen-herraa itseään Tukholmaan, koska oli tullut\ntietoja, että herra Eerik Kaarlonpoika purjehti laivastolla Itämerellä\nTukholma päämääränä.\n\nSteen-herra ei vitkastellut täyttääkseen kuninkaan toivoa. Hän kulki\nmiehineen Tivedenin kautta Nerikeen ja sieltä Arbogaan. Siellä antoi\nhän miesten jatkaa matkaansa maata pitkin, haluten itse kulkea\nvesitietä Mälaria myöten.\n\nMonesti käy niin, että mielessä voi syntyä, kasvaa ja varttua ajatus ja\nolla siellä kauan kypsyneenä johtamatta tekoon, kunnes tämä yhtäkkiä\ntapahtuu mitättömästä aiheesta, jostakin sanasta, liikkeestä, aivan\noudon nimen kuulemisesta, se on kuin ylen täysi malja, joka tarvitsee\nvaan yhden ainoan pisaran lisäksi vuotaakseen reunojensa yli. Niin oli\nSteen-herrankin laita. Siggen puhe äidistään, joka asui pienellä\nsaarellaan, herätti Steenissä muiston Lagnöstä ja näystä, jonka hän\nsilloin yöllä näki siellä ollessaan kotimatkalla Räfsnäsiin. Hänelle\noli tosin monasti johtunut mieleen, että hänen tulisi vielä kerran\nkäydä Lagnöllä tiedustelemassa kadonnutta neitoa, mutta hän oli aina\ntorjunut sen ajatuksen luotaan, kunnes se nyt yhtäkkiä ilmeni hänelle\nniin voimakkaana, ettei sitä käynyt vastustaminen.\n\nHän ajatteli, että hänelle olisi lohdutukseksi jo sen talonkin\nnäkeminen, jossa hänen lemmittynsä kuva oli hänelle esiintynyt. Kenties\nsallisi Jumalan äiti armossaan hänen vieläkin sen kuvan nähdä, olkoon\nse sitten syntynyt hänen omassa mielikuvituksessaan tahi jostakin\nhänestä itsestään riippumattomasta aiheesta.\n\nHän päätti siis kulkea järvitietä. On huomattava, että nyt, kun maassa\noli taas rauha, jonka sopii toivoa jatkuvan kauemminkin, — sillä Eerik\nKaarlonpojan meriretkestä ei vaara voinut olla järin suuri, kun sitä\nvastaan tiettiin ryhtyä varokeinoihin — niin voi ritari hyvinkin\nharrastaa muitakin asioita kuin pelkkiä kylmän järjen piiriin kuuluvia.\n\nOli lauhkea kevät-ilta hänen veneensä liukuessa Mälarin tasaista pintaa\nLagnömaan ja sen saaren välillä, jossa Siggen äiti asui yksinäisessä\ntuvassaan. Rantoja peitti alkavan keväimen vaalea vihanta; puissa\nkehkesi nuput ja siellä täällä kuului rastaan liverrys, ja koko\nmaiseman yli valoi kuu runollista valoaan. Ylhäällä kaartui taivaan\nsinilaki, alhaalla yhtyi siihen sen yhtä sininen peilikuva. Koko seutu\noli kuin uinaileva onnen saari taikameressä keskellä leikkiviä\ntähtitarhoja.\n\nRitari kohosi seisomaan veneensä kokassa ja katseli ihastuksella\nympärilleen. Olikohan hänen onnensa ehkä tässä ihmemaailmassa\nsalattuna, joka oli pukeunut niin suloiseen muotoon juuri kätkeäkseen\nkauneimman koristeensa. Hänen sydämensä sykki riemusta, näky oli niin\nihana ja toivoa täynnä, mihin hän katsoikin; mitenkäpä voisi paha\nviihtyä tällaisessa ympäristössä, kuinka voi siinä syntyä ajatus\nkuolemasta ja tyhjyydestä?\n\nVene liikkui hitaasti eteenpäin. Soutajat huomasivat kuinka\njuhlallisena heidän herransa oli, eikä luonnon ihanuus ollut heihin\nitseensäkään vaikuttamatta, ja he nostivat ja laskivat senvuoksi\nairojaan vedestä niin äänettömästi, että vesipisarain tippuminen veteen\nainoastaan osoitti ihmiskätten liikuttavan venettä. Olisi voinut uskoa,\nettä näkymättömät voimat kulettivat sitä tässä taikamaailmassa.\n\nÄkisti löi ritari rintaansa ja ojensi kättään eteenpäin.\n\nVene oli Oknön ja Aspön välisessä salmessa kulkien aivan liki viimeksi\nmainittua. Etäämpää näkyivät Lagnön kartanon katot ja uloinna oli se\nniemeke, jonka ympäri kulettiin siihen pieneen saareen, joka ritarissa\nherätti niin kiihkeän liikkeen. Hän seisoi katse kuin naulattuna\nrantaan. Hänen huuliltaan oli tulemaisillaan huudahdus, mutta se\npysähtyi ja jäi kuulumatta. Hänen mielenliikutuksensa näytti kuin\ntyrehtyneen ehdittyään korkeimmilleen.\n\nRannan hennolla nurmella oli hoikasta koivunrungosta muodostettu risti,\njonka vieressä seisoi naishaamu katsellen kuun valaisemalle järvelle.\nHänen yllään oli avara valkea vaippa, mutta pää oli verhoton, joten\npitkät, pehmeät kiharat pääsivät vapaasti valumaan kaulalle ja\nhartioille. Hänen toinen kätensä nojasi ristiä vasten, ja toista hän\nkuletti puolikehässä ristin juurella olevain kukkain yli, ikäänkuin\nniitä siunaten.\n\nHän oli niin häikäisevän valkea ja yli-inhimillisen kaunis kuun\nhaaveellisessa valossa, että häntä tuskin voi pitää ihmisolentona.\nRitarista hän oli enkeli, joka oli tullut tänne Jumalan taivaasta\nverhomaan hänen elämäänsä ihanuuden hunnulla, että hänen jäytävä\nsurunsa tuntuisi vähemmän raskaalta, tahi hän oli loihdittu neito, joka\noli saanut illan hämärässä, haltiatarten alottaissa tanssinsa, lähteä\nvuorisalista katsomaan entistä maailmaansa palatakseen kukon ensi\nkertaa laulaessa takaisin.\n\nAavistus valtasi ritarin mielen, mutta hän uskalsi tuskin sitä lausua.\nOliko se Ingeborg, kysyi hän itsekseen, mutta hänen huuliltaan ei\ntullut yhtään ääntä. Hän seisoi hengittämättä mitä ankarimmassa\nmielenjännityksessä.\n\nMutta vene tuli lähemmäksi ja yhä selvemmin hän tunsi haamulla\nIngeborgin piirteet. Sillä oli hänen otsansa, hänen silmänsä ja koko\nhänen notkea, keveä olentonsa.\n\nRitari huusi Ingeborgin nimeä. Soutajat pysäyttivät soutamisen.\n\nSilloin näky kerrassaan katosi.\n\n\"Laskekaa maalle!\" huusi ritari kiihkomielisesti. Vene liukui kuin\nnuoli eteenpäin, ja ennenkuin se oli ehtinyt rantaankaan, hyppäsi\nritari maalle siihen paikkaan, jossa oli nähnyt Ingeborginsa kuvan.\n\n\"Ingeborg, Ingeborg!\" huusi hän vielä kerran, mutta ainoastaan kaiku\nmetsästä vastasi.\n\nRisti oli rannalla, ja kukat heiluivat sen juurella ikäänkuin tuulen\nhenkäyksestä. Mutta neidosta ei ollut jälkeäkään nähtävänä.\n\nRitari käski miestensä etsiä metsästä neitoa ja riensi itse Lagnön\nkartanoon, mutta hetkisen kuluttua he kohtasivat taas toisensa, eikä\nkukaan ollut nähnyt vilahdukseltakaan mitään elävää olentoa.\n\nTavallista synkempänä ja puolittain epätoivoissaan astui Steen-herra\nveneeseen ja soudatti itsensä saareen. Siellä hän riensi nopein askelin\nkapeaa polkua myöten tuvalle, jonka reppanasta tuprusi ystävällinen\nsavu taivaalle.\n\n\"Jumalan rauha, muoriseni!\" virkkoi ritari astuessaan ovesta tupaan,\njossa eukko istui kehräten takan ääressä, \"onko poikanne käynyt\nluonanne?\"\n\nSteenin suureksi kummaksi hän ei ollut käynyt. Hän ei kuitenkaan pannut\nsiihen sen enempää huomiota, sillä olihan mies saattanut kohdata\nesteitä matkalla ja kulkea herransa hyödyksi pitempiä teitä, kuin hän\nalkuaan oli aikonut. Sitäpaitsi oli Steenillä niin paljon muuta\nmietittävää, ettei mikään voinut kääntää hänen mieltään siitä.\n\nVahvasti oli hän päättänyt mennä seuraavana päivänä Lagnöhön ja kääntää\nkoko talon nurin, sillä kuta enemmän hän ajatteli äskeistä näkyä,\nsitä varmemmaksi hän tuli, että se oli Ingeborg eikä kukaan muu.\nEpäilemätöntä oli siis myös sekin, että sekin, haamu, jonka hän silloin\nedelliskerralla näki Lagnössä, oli hän. Miten hän oli sinne tullut, ja\nmiksi häntä pidettiin niin tarkoin salassa, sen hän kyllä saisi\nvast'edes selville.\n\nHän kysyi vanhukselta, tiesikö hän mitään vieraasta neidestä, joka oli\nLagnössä.\n\n\"Vieraasta neidosta!\" huudahti eukko katsoen kauhistuneena ritariin.\n\"Valkeasta neidostako, oletteko nähnyt hänet?\"\n\n\"Olen, ja minulle hän ei suinkaan ole vieras!\"\n\n\"Jumalan äiti ja kaikki hurskaat pyhimykset olkoot lähi minua ja teitä,\njalo ritari\", jatkoi eukko tehden ristinmerkin. \"Mutta Lagnöllä eivät\nasiat ole oikein kohdallaan. Kartanossa ei ole sellaista neitiä, ei\nvierasta eikä valkeata, mutta kalastajat, jotka kulkevat tästä, ovat\nnähneet kuutamo-öinä nuoren neidon, kauniskasvoisen, kulkevan rantaa\npitkin... He ovat sommitelleet kaatuneesta koivusta ristin siihen\nkohtaan, jossa hänet tavallisesti nähdään, ja siellä ne kertovat hänen\nseisovan itkien ja hymyillen, ja hänen hymynsä on suloista nähdä, ja\nhänen kyyneleensä tippuvat kuin kaste ristin juurelle. Sentähden on\nruoho rehottavin ristin juurella, eikä kalastajan tarvitse koskaan\ntulla tyhjin verkoin kotiin, jos hän on nähnyt valkean neidon lehdossa.\nJotkut kertovat hänen laulavankin, ja niin ihanasti, ettei ihmiskieli\nole milloinkaan niin laulanut.\"\n\n\"Mutta tästälähin ei häntä enää nähdä eikä kuulla Aspöllä, sillä minä\nvien hänet pois!\" lausui ritari pontevasti.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti!\" huudahti eukko, \"mitä ajattelette, jalo ritari...\nvalkea neito on henki, häntä ette koskaan saavuta. Vähäisinkin meteli,\nvaromaton sanakin saa hänet katoamaan. Jos tahdotte vielä kerran häntä\nnähdä, niin varttokaa piilossa jonakin tämmöisenä iltana. Saatte olla\nvarma, että hän tulee silloin näkyviin, mutta varokaa avaamasta\nsuutanne tai muuten häntä pelottamasta, sillä silloin se kohta häviää,\nja onnettomuus kohtaa teitä, ennenkuin luulettekaan.\"\n\nEukon sanat eivät olleet jonkunverran vaikuttamatta Steen-herraan. Hän\nei tosin oikeastaan uskonut eukon tarinan kaikkia ihmeellisyyksiä —\nvaikkei hän suinkaan ollut ihan niin vapaa aikansa taikauskoisuudesta,\nettei hänkin olisi voinut pitää sitä samana kuin muutkin. Mutta\nsittenkin se käänsi hänen ajatuksiaan niin paljon, ettei hän enää\npäättänyt mullistaa taivasta ja maata vapauttaakseen neidon\nvankeudesta, jossa hän nähtävästi oli, niin varma kuin hän olikin, että\noli todellakin nähnyt sydämensä lemmityn.\n\nSiinä voi olla jotakin sellaista, mikä tulisi kahta pahemmaksi, jos\nsitä varomattomasti käsiteltäisiin. Siitä syystä odotti ritari\nseuraavaa iltaa. Mutta silloin kävi samoin kuin edellisenäkin iltana.\nHän näki suloisen, ihanan neidon seisovan ristin vieressä, ja taivas ja\nmaa sulivat yhteen ritarin silmissä. Ne himmenivät siintäväksi sumuksi,\njosta hänen lemmittynsä silmä loisti aurinkona häntä vastaan.\nNäkymätönnä nautti hän tästä näystä, ja hän odotti hetkisen\nuskaltamatta liikuttaa kättä tai jalkaa. Hän katseli hengähtämättä tätä\nnäkyä. Oli niin hiljaista, ettei yksikään tuulahdus liikuttanut puiden\nlatvoja, eikä yksikään lintu laulanut. Luonto näkyi tajuttomasti\ntuntevan papittarensa läsnäolon ja kohottaakseen hänen kauneuttaan\nsulautuvan itsekin häneen.\n\nMutta sikäli oli ritarilla nyt tällä kertaa onnea, että hän sai kuulla\nneidon laulavankin. Hän ilmaisi laululla tunteensa nähtävästi\nainoastaan silloin, kuin varmaan tiesi, ettei ketään ollut näkemässä\neikä kuulemassa, mutta silloinkin niin hiljaa, että Steen-herraa\nihmetytti, miten laulu oli voinut kuulua kalastajille salmeen. Aluksi\nhän ei voinut saada selvää sanoista, mutta pian hän kuuli ne selvästi,\neikä laulu ollut konsanaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta.\n\nValkea neito lauloi Päivänsäde-neidon laulua värssy värssyltä. Joka\nsävel värähteli ihmeen ihanasti ja samalla oli se syvää vakavuutta\ntäynnä. Siinä oli kokonainen elämän rakkaus, toivo ja usko, mutta\nsamalla siinä oli syvää sydänsurua. Ritari oli täydellisesti lumottuna,\nhän oli tahdotonna tämän ihmeellisen immen käsissä. Ritari hymyili kun\nneito hymyili, ja kun neidon katsetta sumensi kyynel, oli ritarin sydän\nhalkeamaisillaan. Laulaessaan tuntui neito elävän Päivänsäde-neidon\nelämää, tuntevan hänen tunteitaan ja, kuten hän, iloitsevan,\nhymyilevän, itkevän ja kuolevan.\n\n    Ja päivänsäde haudasta kaivettiin\n    Kun nuori ma oon.\n    Ja käärmekuninkaan linnaan saatettiin.\n    Minä lehdossa ratsastelen.\n\nNyt muuttui laulajan ääni niin perin suruiseksi, ettei kukaan olisi\nvoinut kuulla sitä kyyneliin puhkeamatta. Hän toisti nämät sanat\nuseampaan kertaan, mutta yhä heikommin ja heikommin, kunnes viimeiset\nsäveleet ikäänkuin vaipuivat maahan kukkain joukkoon sulaen niiden\nkanssa yhteen. Enempää hän ei laulanutkaan.\n\nHän kumartui äkkiä eteenpäin katsellen järven välkkyvälle selälle.\nSitten hän vei molemmat kädet otsansa yli työntäen samalla taaksepäin\neteen valuneet kiharat, ikäänkuin olisi nähnyt näyn, joka valtasi hänen\nmielensä kokonaan.\n\n\"Loppunut?\" huudahti hän. \"Onko laulu loppunut?... on, on... se on\nloppunut, ainiaaksi loppunut, ja päivänsäde viettää elämäänsä\nkäärmekuninkaan kodissa!\"\n\nSitten hän painoi kätensä sydäntään vasten ja vaipui maahan ristin\njuurelle.\n\nSilloin ei ritari enää voinut hillitä sydämensä kuohuvia tunteita.\n\n\"Ei, Ingeborg!\" huusi hän, \"laulu ei lopu siihen... etkö muista, että\nlupasin sen sinulle kokonaan, ja minulla on se.\"\n\nMutta ritari ehti tuskin astua esiin ja lausua Ingeborgin nimen, niin\nhän oli taas poissa. Nyt Steen olisi kuitenkin epäilemättä saavuttanut\nhänet, ellei syvä rotko olisi äkkiä tullut hänelle eteen.\n\nHän oli nyt kuitenkin ihka varma, että se oli Ingeborg. Seuraavana\npäivänä meni hän siitä syystä Lagnön kartanoon, mutta aivan turhaan.\nHänen epätoivonsa nousi samalla kuin hän tiesi, ettei enää mitenkään\nvoisi kauemmaksi lykätä matkaansa kuninkaan luo Tukholmaan. Hän päätti\nkuitenkin heti kuninkaan tavattuaan palata takaisin Lagnöhön eikä\nlähteä sieltä ennen, kuin saisi varman tiedon siitä, miten asian laita\noli.\n\nHän ei tahtonut kuitenkaan lähteä saaresta antamatta millään\nIngeborgille tietoa käynnistään, jos yleensä oli mahdollista vapauttaa\nhänet lumouksestaan. Miettiessään, miten parhaiten sen tekisi, muistui\nhänelle mieleen laulu Päivänsäde-neidosta. Hän otti silloin esille\npaperin, johon tämä mieluinen laulu oli kirjoitettu, ja kirjoitti\nsiihen: \"Ingeborg, jos oletkin unhottanut minut, en minä ainakaan ole\nunhottanut sinua, vaan olen kuolemaan asti uskollinen ritarisi Steen\nSture.\"\n\nJo ennen päivän ensi sarastusta oli hän ristin vieressä. Hän kiinnitti\npaperin siihen kohtaan, josta oli nähnyt Ingeborgin pitävän kiinni,\nsuuteli sitä ja riensi sitten veneeseen, jolla aikoi matkustaa\nTukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanoma, että Eerik Kaarlonpoika lähestyi laivastolla Tukholmaa, oli\ntosi. Steen-herra huomasi kaupunkiin tullessaan mielet siellä hyvin\nkiihtyneiksi. Niilo Sture oli saapunut jo ennen häntä, ja hänen tulonsa\nvaikutti hyvin rauhoittavasti kaikkiin. Kuningas itsekin, joka oli\nollut kivulias jonkun aikaa, oli käyttänyt hyväkseen ritarin läsnäoloa\nlähtemällä virkistysmatkalle Mälarille, hengittämään terveyttä sieltä,\nkoska ilmat olivat tavattoman kauniit.\n\nHyvin ymmärrettävistä syistä karttoivat entiset ystävykset toisiaan,\nkun isänmaan edut eivät saattaneet heitä toistensa rinnalle. Niin\nylevämielisiä he olivat, että he silloin unhottivat kaiken vihan, seinä\nheidän väliltään poistui, toinen antoi toiselleen neuvoja, joita\nmielellään noudatettiin, eikä kumpikaan vähääkään vitkastellut tai\nepäröinyt senvuoksi, että entinen läheinen suhde oli rikkunut. He\nsurivat sitä ja sen tuottama tuska oli sitä suurempi, kuin kumpikaan ei\noikein tiennyt, mikä heidät oli saattanut eri teille. He näkivät vaan,\nettä niin oli laita, ja heitä suretti etupäässä, että heidän suhteensa\nei voinut muuttua, vaan sen täytyi pysyä sellaisena. Niilo oli\nyrittänyt useita kertoja lähestyä Steeniä, mutta joka kerta kuin hän\nkosketti tätä arkaa kysymystä, näki hän tämän kasvoissa niin\ntuskallisen ilmeen, että hän aina vetäytyi takaisin päättäen lujasti\nantaa ajan vaikuttaa.\n\nSteenin mielestä taasen meni hänen entinen asemestarinsa ja ystävänsä\nsilloin niin pitkälle röyhkeydessään, ettei hänellä ollut siihen muuta\nvastausta kuin miekkasille manuu. Siihen hän taas ei tahtonut ryhtyä,\nsillä hän tahtoi kuitenkin olla niin kauan kuin mahdollista tahraamatta\nkäsiään sen miehen verellä, jota oli aikanaan pitänyt Ruotsin parhaana\nritarina.\n\nVaikeammaksi kuin milloinkaan ennen kävi nyt Steen-herralle kohdata\nNiiloa, kun hän taas viime taistelussa oli läheltä saanut nähdä, kuinka\nkelvollinen mies hän oli, mikä valta hänellä oli rahvaan mielen yli,\nkuinka tyvenesti hän lausui mielipiteensä neuvottelussa ja sai sen\nvoitolle, ja millä älyllä ja voimalla hän toteutti yhteiset päätökset.\nNyt oli taasen henkinen rauha alinomaisten taistelujen väliajoilla, nyt\nväistyivät yleiset edut syrjään, ja yksityiset pyrkivät esiin täyttä\ntyydytystä vaatimaan. Hän tunsi nyt, ettei hän kauemmin voinut välttää\nratkaisevaa hetkeä, jolloin side hänen ja Niilo-herran välillä oli\nainiaaksi katkaistava.\n\nHän tulikin luullun vihollisensa pariin ennenkuin odottikaan.\n\nToukokuun alkupäivinä tuli kuningas takaisin Tukholmaan, kuitenkin\nvielä sairaampana kuin lähteissään, vaikkei hän ollut siitä\nhuolivinaan, vaan koki vastustaa sitä viimeiseen asti. Hänellä oli\ntullessaan jokseenkin suuri seurue, jossa oli muitten muassa Steen\nSturen äiti, rouva Briita Steenintytär, ja neiti Briita Turentytär sekä\neräs hunnutettu nainen, jota ei kukaan tuntenut. Tulopäivänään lähetti\nkuningas sanan sekä Niilolle että Steenille kutsuen heitä luokseen\nlinnaan.\n\nEdellinen tuli ensiksi. Tultuaan kuninkaan yksityiseen huoneeseen ja\nnähtyään tämän kalpeuden ja kuoppaiset posket astahti hän säikähtyneenä\naskeleen takaisin. Mutta kuningas hymyili ystävällisesti ja ojensi\nhänelle kätensä lausuen:\n\n\"Hetkeni on tullut, Niilo, tunnen sen hyvin, tunnen sen hyvin... kuka\nottaa Ruotsin kruunun minun jälkeeni?\"\n\nKysymys tuli niin äkkiä, että ritari säikähti. Kuninkaan suuret silmät\nkatselivat häntä niin kysyvästi ja syvästi, että ne ikäänkuin ajoivat\nhänen ajatuksensa siihen aikaan, jolloin ne miehet, joiden muisto oli\nhänelle oman isänsäkin muistoa kalliimpi, panivat hänen tekojensa\nlopputulokseksi tämän kruunun, ehkei näkyvässä muodossa, niin kuitenkin\nitse asiassa.\n\n\"Mikä on oma ajatuksenne, Kaarlo-kuningas?\"\n\nKuningas hymyili silloin laskien vapisevan kätensä hänen olalleen.\n\n\"Sinun työtäsihän se on\", sanoi hän, \"että Ruotsi on nyt oma herransa\nja voi itse toimittaa kuninkaan vaalinsa...\"\n\n\"Kuninkaanvaalinsa?\" toisti Niilo-herra. \"Arveletteko siis, että\nkuninkaanvaali tulee kysymykseen?... Minulla on siitä asiasta omat\najatukseni...\"\n\n\"Lausukaa ne, Niilo!\" pyysi kuningas.\n\nNiilo esitti silloin mielipiteensä, jotka olivat vuosien vieriessä\nkehittyneet ja yhä varmistuneet, kuta enemmän hän huomasi — etenkin\nnyt viimeisten tapahtumain jälkeen — kenellekään Ruotsin herralle\nmahdottomaksi kohota niin paljon vallassa ja arvossa muiden yli, että\nhänet empimättä tunnustettaisiin ensimmäiseksi, tarvitsematta tätä\ntunnustusta pakottaa verivirtoja vuodattamalla. Niilo Sture lausui nyt\nsamat sanat, jotka viheriä ritari sanoi maatessaan kuolinvuoteellaan\nEnköpingin luostarituvassa, ja hän lausui ne kenties vielä\nkaunopuheliaammin, kun hänellä oli äskeiset tapaukset todisteina.\n\nKuningas kuunteli tarkkaavasti ritarin puhetta, ja tämän lopetettua\nistui hän vielä kauan syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän nousi\nseisomaan ja lausui:\n\n\"Kuinka käyneekin, niin Ruotsin valta seisokoon... se on Kaarlo\nKnuutinpojan viimeinen ja ainoa toivomus tässä maailmassa.\"\n\nSitten hän astui ulos jättäen Niilon yksin. Hän odotti kauan, mutta\nkuningasta ei kuulunut takaisin, ja vihdoin katsoi Niilo, joka oli\nkutsunut erään päällysmiehensä linnantupaan saadakseen muutaman tärkeän\nviestin saaristosta, voivansa poistua, kuninkaan saattamatta siitä\nmitenkään loukkaantua. Hän menikin ja tapasi päällysmiehensä\nkeskustelemassa erään Steen-herran asemiehen kanssa siinä huoneessa,\njoka oli kuninkaan henkivartijahuoneen edessä. Hän viittasi miehen\nluokseen ja meni henkivartijasalin läpi erääseen sivuhuoneeseen, jossa\nsai mieheltään odotetut tiedot saaristosta. Niiden mukaan oli\nEerik-herra aivan liiaksi heikko koettamaan hyökätä Tukholman kimppuun.\nAinoa keino, jolla hän voi jotakin toimittaa, oli yllyttää\nrannikkorahvasta. Siitä antoi Niilo päällysmiehelle määräyksiä, käskien\nvartioida tarkasti kaikkia rantateitä ja ottaa kiinni epäilyttävät\nhenkilöt, joko he olivat menossa kavaltajalaivastoon tai tulossa\nsieltä.\n\nPäällysmies oli tuskin mennyt, niin vastainen ovi avattiin ja\nSteen-herra ilmestyi kynnykselle. Hän oli tahallaan valinnut tämän\ntien, ettei hänen tarvitsisi kohdata Niiloa muuten kuin kuninkaan\nläsnäollessa. Ovi, josta hän tuli, johti naistupaan, jossa hän oli\nollut äitiään tapaamassa.\n\nNähtyään Niilon tässä huoneessa säpsähti hän, ja aluksi näytti hän\nmielivän mennä samaa tietä takaisin, mutta sitten hän astui päättävästi\nyli huoneen eteenpäin.\n\n\"Steen!\" sanoi Niilo silloin, ja hänen katseensa ja äänensä osoittivat\nsyvää sydänsurua.\n\nSteen pysähtyi ja kääntyi. Mutta samassa avattiin vartijasalin ovi,\njosta ilmestyivät kuninkaan kalpeat kasvot.\n\n\"Miksi menette niin ohitseni, Steen Sture?\" kysyi Niilo silloin ottaen\npari askelta Steeniä kohden.\n\n\"Etten olisi tiellänne, kun te kulette tuttavallisia teitä myöten\nkuninkaan luo!\" vastasi Steen.\n\n\"Kulkeeko Niilo Sture sitten sellaisia teitä, joita hänen ystävänsä ei\nvoi kulkea?\"\n\nSteen katsoi häneen kylmästi ja jäykästi, mutta hänen yhteenpuristetut\nhuulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi turhaan koettanut hillitä\nsisäistä liikutustaan. Mutta Niilo ojensi kätensä tarttuakseen\nystävänsä käteen, ja kun tämä ei liikahtanut, sanoi hän ilman\npienintäkään vihaa ja katkeruutta, kuten ystävä ystävälle:\n\n\"Ennen ei meidän tarvinnut pelätä joutuvamme toistemme tielle, Steen...\nOlen jo pitkät ajat huomannut, ettet sinä ole enää sama kuin ennen, ja\nolen etsinyt tilaisuutta sinua puhutellakseni... Sanoihisi on syytös,\nuhkaus katseeseesi kätkettynä... Selvittäkäämme suhteemme... minä\nhaluan ystävyyttä välillemme suuremman asian tähden kuin pelkästään\noman sydämeni toivon tyydyttämiseksi... Haluan sitä isänmaamme tähden,\nSteen, tämän Ruotsimme tähden, jonka edestä olemme niin monessa\ntaistelussa panneet henkemme ja veremme alttiiksi...\"\n\n\"Olenko minä siis laiminlyönyt velvollisuuteni Ruotsin valtakuntaa\nkohtaan?\" kysyi Steen.\n\nJa Niilo mykistyi hänen äänensä kylmyydestä. Hän seisoi sanatonna\ntuijottaen ystäväänsä.\n\n\"Mitä enempää voi tuleva kuningas siis pyytää?\"\n\n\"Steen, Steen!\" huusi Niilo tuskaisesti, \"tämä ei ole ystävän puhetta!\"\n\n\"Mutta se on sellaista puhetta, jota Niilo Sturen ei haittaa\nkuunnella!\"\n\n\"Tämäkö sinulla on vaan minulle sanottavaa!\"\n\nÄäni, jolla tämä kysymys lausuttiin, oli niin liikuttavan harras, että\nsen olisi jo pitänyt saattaa Steeniä ajattelemaan. Mutta paha oli\nsaanut sellaisen vallan hänessä, että hän pysyi kylmänä, melkeinpä vaan\nyltyi etsimään vielä julmempia sanoja ilmaistakseen harmin, joka oli\npitkiä vuosia kytenyt ja kasvanut hänen mielessään.\n\nNiilo huomasi, että hänen oli turha koettaa puhua sydämelle. Hän sanoi\nsen vuoksi, lausuen painolla joka sanan, ikäänkuin antaakseen Steenille\nvielä viime hetkenä tilaisuuden miettiä asiaa.\n\n\"Hyvästi sitten, Steen... on ehkä koittava vielä sekin päivä, että\ntoivot sanomattomaksi, mitä nyt olet sanonut.\"\n\nHän meni. Steen jäi yksin mitä katkerimman epätoivon valtaan. Hän\npainoi päänsä käsiinsä ja huokasi kerran toisensa perään syvään\nväännellen itseään valtaavan sisäisen taistelun tuskista.\n\nMutta kuninkaan kalpeat kasvot näkyivät yhä vartijasalin ovelta. Kun\nritari jäi yksin työnsi kuningas oven auki ja näytti haluavan astua\nsisään ottaakseen lähemmin selvää niistä sanoista, joita ritarit olivat\nkeskenään vaihettaneet. Mutta nurja kohtalo salli hänen saada siitä\nselvän jo ennen. Ovi josta Niilo oli mennyt, avattiin taas, ja pitkä,\nsynkkäpiirteinen asemies astui siitä huoneeseen. Kuningas vetäytyi taas\novelta, ja huoneeseen tullut asemies, jonka olisi pitänyt huomata, että\noli syrjäisiä kuuntelemassa, ei ollut siitä tietävinäänkään.\n\n\"Häikäilemättä eteenpäin, herra\", sanoi mies. Hän puhui sukkelaan ja\nkiireisellä äänellä, ikäänkuin peläten, että häntä keskeytettäisiin,\nennenkuin ehtisi kaiken sanoa, \"reippaasti eteenpäin vaan, nyt on koko\njuoni minun käsissäni!\"\n\nSteen oli koettanut saada väkisin mielensä asettumaan ja nyt hän katsoi\ntutkivasti tummaan asemieheensä, joka jatkoi:\n\n\"Kaikki on nyt valmistettuna, Kaarlo-kuninkaan kuolemaa vaan\nodotetaan... hän saapi kenties armon kuolla luonnollisen kuoleman.\"\n\n\"Sigge!\" huudahti Steen, \"ajattele, mitä puhut, ja missä olemme, ja\nettä saat maksaa sen hengelläsi, niin rakkaaksi kuin oletkin käynyt\nminulle, jollet voi todistaa, mitä puhut.\"\n\n\"Siitä saatte olla huoleti, herra!... Henkeni, jota en ole säästänyt\ntaistellessani rinnallanne, panen myöskin silloin alttiiksi, kun on\npoistettavana se aita, joka peittää petokset ja salajuonet... Totta on,\nmitä olen monasti ennen teille sanonut, nimittäin että Niilo-herra\nkokee pettää teitä saadakseen vallan kuninkaan kuoltua. Se on jo\nvalmiiksi sovittua; hänen päällysmiehensä ovat miestensä kanssa\nvalmiina ottamaan linnoja, joten se asia on selvä.\"\n\n\"Ja tämän sinä voit todistaa?\"\n\n\"Niin voin. Eräs hänen miehistään lähtee näinä päivinä viemään ritarin\nviestiä Länsigötanmaalle, luulen, että se tarkoittaa Axevallaa. Jos\ntahdotte, otan miehen kiinni papereineen, joiden alla on ritarin nimi;\nsilloinhan teillä on mustaa valkealla, että voitte toimia halunne\nmukaan... Että asia on, kuten sanon, sen saatte nähdä siitä,\nettä Niilo-herra itse tulee pyytämään vapautta lähteäkseen\nLänsigötanmaalle... hän ilmoittaa syyksi aikovansa laulaa messun erään\nvanhan ritarin edestä, joka kuoli useita vuosia sitten...\"\n\n\"Kukahan se ritari lienee?\"\n\n\"Minulle on sanottu, että ritarin nimi on Fjalar Orminpoika... muuten\nhäntä kutsuttiin eläessään yleisesti viheriäksi ritariksi.\"\n\nSteen vaipui ajatuksiinsa, mutta hänen kasvonpiirteensä olivat jäykät\nja vääntyneet. Hän ei nähtävästi ollut itsensä herrana, vaan hän puhui\nja ajatteli kuin lumouksen vallassa. Hän oli kuin kahlehdittuna\nerääseen edellytykseen, jonka oikeata laatua hän ei enää tutkinut tahi\njota hän ei kyennyt tutkimaan. Sen ympäri hänen ajatuksensa ja tahtonsa\nkieppuivat sitä etemmäksi pääsemättä.\n\n\"No\", sanoi hän, \"lienee totta, mitä sanot; tulkoon siis totuus ilmi ja\nkatketkoon, mikä on katkeeva... Mutta voi sinua, voi sinua, mies, jos\nannat pettää itsesi... Jos ritari lähtee Länsigötanmaalle, kuten sanot,\nniin saat samana päivänä vastaukseni... siihen asti ajattelen asiaa.\"\n\nSillä sai asemies lähteä. Kääntyessään huoneeseen päin näki Steen\nkuninkaan edessään, kasvoilla mitä syvin suru. Hänen kätensä olivat\nlevällään ja Steen syöksihe silloin hänen rinnalleen, voimatta hillitä\nkyyneleitään. Kesti kauan ennenkuin kumpikaan voi mitään lausua, mutta\nlopuksi kuningas keskeytti äänettömyyden.\n\n\"Steen raukka\", sanoi hän, \"nyt ymmärrän, mikä on niin kauan mieltäsi\npainanut... mutta ole hyvällä mielin, poikani, pimeys ei ole niin\nmustaa kuin se näyttää... Niilo Sture... Niilo Sture ansaitsee\nvaltakunnan ensimmäisen sijan... Olisin kuitenkin odottanut, että hän\nolisi sanonut sen suoraan, minkä olen nyt kiertoteitä saanut kuulla...\nSilloin olisi hänen tahtonsa täytettykin, eikä kellään olisi siihen\nmitään sanottavaa. Sillä vielä painaa Kaarlo Knuutinpoika jotakin siinä\nvaakakupissa, jossa Ruotsin kohtaloa punnitaan...\"\n\nKuningas keskeytti puheensa käyden pari askelta edestakaisin.\n\n\"Niilo Sturen vaikuttimia en tunne\", jatkoi hän sitten, \"mutta sen\ntiedän, että ne sietävät päivänvaloa, mitä lienevätkin, ja asemiehesi\nkertomus sisältää ainoastaan puolen totuuden. Mutta minä olisin\ntahtonut täyttä luottamusta Niilolta, kuten itse olen täydellisesti\nhäneen luottanut... nyt se on rikottu...\"\n\nTaaskin keskeytti kuningas puheensa ja asettui ikkunan ääreen, mutta\nlisäsi sitten kiireisin sanoin:\n\n\"Hyvä, saamme nähdä, saamme nähdä... jos miehen puheessa on perää, niin\ntulkoon Niilon rangaistukseksi, että häneltä luiskahtaa tämä käsistä.\nEri mieliä voidaan sittenkin olla siitä, kuka on arvollisin astumaan\nRuotsin valtakunnan johtoon!\"\n\nSitten hän laski käsivartensa Steenin päälle kulettaen häntä mukanaan\nnaistupaan päin. Tultuaan sen oven eteen, joka vei suureen saliin,\npysähtyi kuningas pannen molemmat kätensä Steenin olalle.\n\n\"Nyt annamme surujen mennä\", sanoi hän katsoen hellästi ja lämpimästi\nritaria silmiin, \"minulla on sinua varten eräs ilo, jota et tienne\nuneksia...\"\n\nRitari katsoi kysyvästi kuninkaaseen, vaikka suru kuvastui vielä\nsynkkänä ja raskaana hänen silmäkulmiltaan.\n\n\"Neiti Päivänsäde!\" sanoi kuningas. Ritari säpsähti.\n\n\"Minä, raihnas vanhus, olen saanut aikaan, mihin sinussa, nuori, uljas\nritari, ei ole ollut miestä... Mitä sanot, Steen?\" jatkoi kuningas.\n\n\"Erehdyksestä voi tulla erehdys\", vastasi Steen epäilevästi, \"voi\nlöytyä useampiakin, joilla on se nimi.\"\n\n\"Minun tietääkseni on kuitenkin vaan yksi, jolle nuorukaiset antoivat\nsen nimen tyttäreni häissä Nyköpingissä!\"\n\n\"Ingeborg!\" huudahti Steen. Tuo voimakas mies vapisi kuin kuumeen\nlyömä. Hänen onnensa pyhästön esirippu avattiin äkkiä.\n\nKuningas nyökkäsi ystävällisesti.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän, \"Ingeborg Åkentytär, hän eikä kukaan muu!...\nVoi, sinä et tiedä, mitä suruja lapsiraukka on saanut sinun tähtesi\nkärsiä.\"\n\nHän veti ritarin mukanaan oven vieressä olevaan syvään ikkunan koloon,\nja kertoi hänelle Ingeborgin tarinan. Hän oli itse kuullut sen\nherra Eerik Akselinpojalta, jolle hän oli luvannut pitää huolta\nneito-raukasta. Hän tiesi nyt enemmän tästä asiasta kuin Eerik-herra\nvoi tietää, sillä hän oli antanut neidon itsensä kertoa koko tapahtuman\nVårdsätrametsän pienessä tuvassa Upsalan taistelun jälkeen. Kuningas\noli myöskin lupaukselleen uskollisena silloin tällöin käväissyt\nLagnössä, johon neito oli viety Vesteråsista, ja nytkin hän oli ennen\npalaamistaan Tynnelsöstä ja Strengnäsistä soudattanut itsensä Aspölle.\nLagnössä ei Mari-eukkoa ja voutia lukuunottamatta kukaan tiennyt hänen\nkäyneen siellä. Näillä käynneillään oli hänellä aina yllään avara\nviitta, ettei kukaan voinut tuntea häntä kuninkaaksi. Eerik-herra\ntahtoi pitää veljentyttärensä kauheaa onnettomuutta ihmisiltä salassa;\nhän oli senvuoksi ollut kahden vaiheella, panisiko hänet luostariin vai\nlähettäisikö hänet maailmalta piiloon tuohon syrjäiseen kartanoon. Hän\npäätti tehdä jälkimmäisen, huomattuaan, ettei toivo ollut vielä aivan\nlopussa siitä, että Ingeborg voisi saavuttaa terveyden.\n\nHänen sairautensa olikin nyttemmin muuttunut hiljaiseksi\nraskasmielisyydeksi. Hän kuiskaili lakkaamatta Päivänsäteen nimeä ja\nlauloikin joskus värssyn tai pari Päivänsäteen laulusta. Mutta hänen\nluokseen ei päässyt kukaan muu kuin vouti ja Mari, ja itse sai hän\nainoastaan valoisina, kauneina kesäöinä käydä ulkona huvitteleimassa\nmetsässä tai järven rannalla. Hän oli niin tavattoman arka ja samalla\nniin notkea ja vahva, että hän pakeni heti ihmetyttävän nopeasti, jos\njotakin epäilyttävää näkyi tai kuului ympäristössä. Tämä oli tietysti\nseuraus siitä säikäyksestä, johon hän oli joutunut sekä ilkeän\nmurhaajan tautta Vårdsätrametsässä että Salestan linnassa, mutta se\nrauhoitti samalla hänen vartioitaan siitä, ettei ollut pelkoa hänen\nilmitulemisestaan. Siitä hän oli myöskin oppinut niin erinomaisesti\ntuntemaan kaikki salaisimmatkin komerot sillä seudulla, jossa hän sai\nliikkua, ettei häntä olisi voinut yksikään löytää, jos hän tahtoi pysyä\nsalassa.\n\n\"Ihmeelliset ovat Herran tiet\", lisäsi kuningas, Steenin kuunnellessa\nhänen kertomustaan mitä suurimmalla jännityksellä, \"ihmeelliset ovat\nHerran tiet. Kuten tiedämme, lauloi hän alinomaa Päivänsäteen laulua,\njonka loppua hän ei milloinkaan löytänyt, tahi hän lisäsi siihen sen,\njoka löi naulan hänen ruumisarkkuunsa, nimittäin säkeet neidon maahan\nhautaamisesta; tätä pitivät ihmiset etenkin hänen sairautensa merkkinä,\nja juuri siitä tuli hänen pelastuksensa. Sinä voinet, rakas poikani,\nitse paremmin kertoa, miten hän sai laulun käsiinsä, sillä itse hän on\nvarma siitä, että sinä olet sen hänelle antanut. Kun pari päivää sitten\nmenin Lagnöhön, en suinkaan odottanut hänen palanneen takaisin meille\nja etenkin sinulle; mutta sinne tullessani astui hän loistavin katsein\nminua vastaan tervehtäin minua iloiten ja riemuiten!\"\n\nKuningas hymyili näitä sanoja lausuessaan. Sitten hän tarttui ritarin\nkäteen ja vei hänet naistupaan.\n\nSiellä istui rouva Briita Steenintytär katsellen äidillisellä\nylpeydellä huoneen alapäähän, josta hänen poikansa tuli kuninkaan\nrinnalla häntä kohti. Rouvan vieressä seisoi neiti Briita Turentytär.\nJotenkin lähellä heitä seisoi arkkiteini Kort Rogge, joka oli myöskin\nollut kuninkaan seurueessa tämän tullessa Tukholmaan. Muuten oli\nhuoneessa koolla ritareja ja nuorukaisia.\n\nKuningas astui huoneen toiseen päähän ja katosi siinä olevasta ovesta,\nmutta tuli heti takaisin taas taluttaen kädestä Ingeborg Åkentytärtä.\nNeito oli lumivalkea, mutta hänen silmissään paloi ihastuttava tuli, ja\nhelakka puna peitti hänen hienot poskensa.\n\n\"Ingeborg-neiti!\" kuului kuiskaus salissa; kerrotaan, että neiti Briita\nTurentyttären täytyi luoda uhkamieliset silmänsä maahan, kun kuningas\ntalutti Ingeborg-neitiä Steen-herran luo, joka oli jäänyt äitinsä luo\nseisomaan.\n\nMutta kuningas pani neidon käden ritarin käteen ja sanoi ilonkyyneleet\nsilmissä:\n\n\"Nyt kai voimme sepittää uuden värssyn Päivänsäteen lauluun:\n\n    \"Ja kuninkaan ratsu se neitoa tuo\n    Kun nuori ma oon!\n    Hän kotiin hänet vie, oman kultansa luo.\n    Ma lehdossa ratsastan.\"\n\nSalissa olijoista ei kukaan ymmärtänyt mitä kuningas tarkoitti, mutta\nSteen-herra ja Ingeborg-neiti sen hyvin ymmärsivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiilo Sturelle oli onnettomuudeksi, että hän esitti samana päivänä,\nvaikka vähän myöhemmin kuninkaalle halunsa lähteä Länsigötanmaalle.\nPieni kajastus entistä kovuutta ilmeni silloin kuninkaan katseesta ja\nhänen äänensä oli hieman kylmä. Mutta hän tarttui kuitenkin ritarin\nkäteen lausuen:\n\n\"Tahdotte siis jättää meidät, juuri kuin riemun malja tarjotaan\ntäysinäisenä hyvälle ystävällenne?\"\n\n\"Ystävyyden vuoksi hyljään ilon!\" vastasi Niilo, joka oli myöskin varma\npäätöksessään. Hän lisäsi katsoen kuninkaaseen: \"jos ajat olisivat\ntoiset, niin luulen, että te itsekin, Kaarlo-kuningas, seuraisitte\nminua tälle matkalle. Vanha ritari lienee kylläkin sielumessun\nansainnut sielunrauhansa vuoksi!\"\n\nKuningas liikutti päätään eteen- ja taaksepäin ja sanoi kotvasen\nperästä:\n\n\"Lähtekää sitten, ja Jumala kanssanne, Niilo... kenties, kenties\nojennan sinulle nyt viimeisen kerran käteni!\"\n\nHänen katseensa oli tutkiva ja syvä, mutta Niilo ymmärsi kuninkaan\nsanat aivan väärin. Sillä kuningas tahtoi häntä koetella. Jos tuossa\nhämärässä syytöksessä ritaria vastaan oli perää, niin täytyi olla\nselvää, että hän olisi antanut jonkun muun toimittaa asian voidakseen\nitse jäädä kuninkaan luo etujaan valvomaan. Voi sinua, kuningas raukka,\nettet vielä haudan reunallakaan oppinut oikein tuntemaan tätä miestä,\njonka sydämessä ei vielä milloinkaan ollut omanvoitonpyynti sijaa\nsaanut!\n\nRitari tarttui kuninkaan käteen sanoen:\n\n\"Siitä Jumala varjelkoon, kuningas... Teillä on vielä paljon tekemättä!\nToivon varmasti että näen teidät vielä, ja että te saatte elinpäivänne\nehtoon rauhallisemman, kuin tämän vuoden alku on ollut!\"\n\nNiilo Sture lähti.\n\nKuningas seisoi kauan hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei voinut\nnähtävästi päättää, mikä tässä asiassa oli totta mikä valetta. Vanha\nhorjuvaisuus oli jälellä, heikkous oli sama kuin ennenkin, vaikka otsa\noli valoissa ja päälaki valkeana. Kuinka hän koettikin ajatella ja\nselvittää tätä sotkeutunutta vyyhtiä, niin jäi Steen kuitenkin hänen\nsilmissään syyttömästi vääryyttä kärsineeksi, ja vaikka Niilo oli\nhänelle rakas, ei hän voinut saada mielestään, että tämä jalo ritari\nnyt toimi hyvästi harkitun suunnitelman mukaan. Mutta sittenkin\nkuningas vielä epäröi, kumman asettaisi etusijaan. Niilo Sture olisi\nkuitenkin mies paikallaan Ruotsin valtakunnan päämiehenä!\n\nHänen silmänsä sattuivat silloin Steeniin, joka seisoi huoneen toisessa\npäässä Ingeborgin vieressä. Häntä näytti kesken uhkuvaa onneaankin\nvaivaavan jonkunlainen voittamaton raskasmielisyys, — ja tämä antoi\nkuninkaan ajatuksille suunnan, joka ratkaisi useamman kuin yhden\nkohtalon. Hän viittasi erään asepojan luokseen ja käski hänen kutsua\nSteeniä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa.\n\nSteen Sture riensi kutsun mukaan kuninkaan luo, joka ilmoitti hänelle,\nettä asemiehen sana oli mennyt pilkulleen toteen.\n\n\"Ja nyt tahdon selvyyttä tässä asiassa!\" sanoi kuningas innolla.\n\"Tahdon itse antaa asemiehellesi käskyn seurata Niiloa ja ottaa hänen\npalvelijansa kiinni... Jos puhe nähdään todeksi, on päätökseni valmis,\nellei, niin tahdon itse puhutella Niilo Sturea ja korjata asian!\"\n\nPäätöksen hetkenä rupesi Steenkin sentään epäröimään, ja hänestä tuntui\nhetkisen, kuin kestäisi mieluummin tätä epävarmuutta kuin varmuutta,\njota ei voitaisi saavuttaa muuten kuin salateitä. Mutta sitten kuvastui\nentisen ystävänsä juonittelu kokonaisuudessaan valtavasti hänen\nmieleensä, ja se sai hänen kutsumaan asemiehensä saapuville.\n\nJa niinpä voi onni väliin ruveta rikoksen liittolaiseksi. Sillä ellei\nSiggeä olisi juuri nyt kutsuttu herransa luokse saamaan tätä tehtävä,\njoka toimitti hänet pois Tukholmasta, niin olisi hänen herransa\nmorsiamen silmäys, yksi ainoakin riittänyt tekemään kaikki hänen mustat\njuonensa tyhjiksi ja saattamaan hänet itsensä sen tuomarin eteen, josta\nei mihinkään vedota.\n\nKului pari päivää tästä tapauksesta mitään erikoista tapahtumatta\npuoleen tai toiseen. Asiat olivat ennallaan, ja ilma tuntui olevan\npainostavia, milteipä tukahuttavia aineita täynnä. Steen-herra oli\ntäydessä sieluntuskassa, mutta ei voinut päästä mihinkään varmaan\npäätökseen. Hän teki suunnitelmia, ja repi ne hajalle heti taas, ja\nsiten kului aika. Lopuksi syttyi hänessä hämärä ja ehkä juuri senvuoksi\nsitä pakottavampi halu saada kaikki loppuun, oli se mitä tahansa. Ja\ntämä halu ja sen kaikki syyt täyttivät hänen sydämensä niin kokonaan,\nettei hänen rakkautensakaan, eipä itse Ingeborgikaan ja hänen\nsilmistään sädehtivä onni voinut hälventää sumua ja saada päivää\npaistamaan.\n\nKuningaskin kulki koko ajan alla päin, pahoilla mielin, eikä kukaan\ntiennyt, mitä hän suri, ja mikä sen parantaisi. Hänen sairautensakin\npahentui hyvin nopeaan, niin että hän joutui kohta taas vuoteen omaksi.\nMuut eivät luulleet sitä niinkään vaaralliseksi, mutta kuningas itse\nnäytti olevan toista mieltä heti ensi päivästä, jona vuoteelle joutui.\nHän ei puhunut paljoa, mutta käski heti vanhan kanslerinsa, Niilo\nRytingin luokseen. Tämän tultua antautui hän kokonaan miettimään\ntestamenttiaan, jonka kansleri sai panna kokoon.\n\nTuli toukokuun 14 päivä. Aikaisin aamulla meni Steen Sture tapansa\nmukaan kuninkaan luo kuulemaan, miten hän jaksoi. Edellisinä päivinä\noli kuningas ainoastaan heikolla pään nyökäyksellä vastannut hänen\nkysymyksiinsä. Mutta nyt hän puhutteli häntä äänellä, niin heikolla,\nettä Steen peljästyi:\n\n\"Se lähestyy, se lähestyy, Steen!\" Sitten hän lisäsi: \"testamenttini on\nnyt valmis, ja minä tahdon, että sinä kuulet sen sisällön!\"\n\nHän viittasi, että kansleri, joka seisoi vähän syrjempänä Steen-herraa\nvastapäätä, lukisi testamentin, ja kansleri noudatti kiireesti\nkuninkaan tahtoa. Se sisälsi kuten tavallista kuolevan määräykset\nsiitä, miten jälkeen jäävä omaisuus on jaettava sukulaisille ja\nystäville. Ensiksi lueteltiin mitä lapset ja vävyt ja lapsenlapset\nsaisivat. Sitten tuli Steen-herran vuoro, ja kuningas tarkasteli\njännityksellä Steen-herran kasvoja hänen osuuksiaan luettaessa\ntestamentista. Hän sai kullatusta hopeasta tehdyn kaulanauhan, punaisen\nkultakankaisen hameen ja samasta vaatteesta tehdyn hatun ja viitan,\njotka olivat kaikki sopulinnahalla vuorattuja. Lisäksi hän sai vielä\nkirjavan hevosen, josta kuningas oli erittäin pitänyt.\n\n\"Herra Niilo Sture\", jatkoi kansleri tyynellä, kuivalla äänellään.\n\n\"Herra Niilo!\" keskeytti kuningas viitaten kädellään ja katsoen yhäti\nSteen-herraan. Mutta kuningas ei sanonut enempää, jonka vuoksi kansleri\nluki senkin kohdan testamentista. Hän sai uuden laivan, joka oli\nTukholman linnan edustalla.\n\nMutta kuningas viittasi taas kädellään keskeyttäin lukemisen. Kansleri\nja Steen-herra katselivat ison aikaa kysyvästi kuninkaaseen. Hän makasi\nsilmät ummessa, ja hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Mutta aurinko\npilkisti ikkunasta sisään valaisten kuninkaan päätä. Sen lämmittävä,\nelähyttävä säde toi myöskin kenties kuiskauksen Jumalan taivaasta.\nLeppeä hymy näytti hetkiseksi pehmentävän hänen kalpeita piirteitään.\n\n\"Lisätkää siihen kansleri\", sanoi hän vihdoin, \"lisätkää siihen vielä\ntoinen kullattu hopeainen kaulanauhani!... Se on samallainen kuin se,\njonka sinä saat, Steen... Sillä tarkoitan jotakin...\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Steen, kun kuningas ei jatkanut, vaan vaipui\najatuksiinsa.\n\n\"Sitä, Steen, että te molemmat, sinä ja Niilo, olette vihityt samaa\nsuurta tehtävää varten Ruotsin hyväksi... Sinä ja hän, Steen, voitte\nyhdessä taistella taistelun, joka vapauttaa isänmaamme ja josta tulevat\najat puhuvat, jos pysytte yhdessä. Niin, se on tarkoitukseni, kirjoita\nkaulaketju sinne; minä uskon kaiken pyhän kolminaisuuden huomaan! Ja\nBriita saa kultasormukseni, jossa on krysoliittikivi.\"\n\nKuninkaan huulilla näkyi taas hymy, lämpimämpi ja selvempi kuin äsken.\nHänen mieleensä tuli varmaankin kokonainen sarja muistoja Briitan nimen\njohdosta. Näihin muistoihinsa nukkui kuningas, hymy vielä huulillaan.\nKansleri tahtoi jatkaa. Mutta Steen-herra viittasi häntä olemaan vaiti,\nkun kuningas oli vaipunut uneen.\n\nSteen Sture lähti hiljaa huoneesta, mutta kansleri jäi sinne\ntoimittamaan ikkunan ääressä jotakin juomaa kuninkaalliselle\nherralleen. Edellinen jatkoi matkaansa vartijasalin läpi ritarisaliin\nja sieltä parvisillalle, johon jäi kävelemään syvissä ajatuksissa\nedestakaisin.\n\nParven portailta kuului raskaita askeleita, mutta ritari ei huomannut\nsitä, ennenkuin kerran kääntyessään äkkäsi erään isokasvuisen,\nvalkohapsisen ukon edessään. Hänen yllään oli vuorimiesten tavallinen\npuku, pitkä, tumma nuttu, sekä vyöllä leveä nahkainen vyö, ja päässä\nkorkea, suippo hattu. Steen-herra katseli häntä kotvasen. Hänen\najatuksensa olivat niin muihin asioihin ja henkilöihin kiintyneet, että\nhänen muistinsa petti hänet aluksi. Mutta vanhus hymyili huomatessaan\nritarin hajamielisyyden ja lausui:\n\n\"Terve, Steen-herra, tunnet kai vielä sentään vanhan Vuorimies-Pentin.\"\n\nNytpä Steen hänet tunsikin. Hän meni vuorimiehen luo, tarttui hänen\nkäteensä ja kysyi, mitä asiaa hänellä oli kuninkaalle.\n\n\"Minä etsin Niilo Sturea\", vastasi ukko. \"Olin saanut päähäni, kun\nvuodetkin ovat näin vierineet, enkä voi tietää, milloin hetkeni lyö,\nmennä kertaseksi rukoilemaan pyhän Eerik-kuninkaan haudalle Upsalaan.\nLähdin sinne Erkinpäiväksi, mutta sain siellä kuulla sotapäällikkömme\ntulleen Kalmarista. Silloin halusin nähdä hänet vielä kerran ja kutsua\nhänet pojantyttäreni häihin, jos Jumala suo valtakunnalle rauhaa niihin\naikoihin.\"\n\nUkon puhe, josta tuoksahti pelkkää rauhaa ja hurskaan mielen tyventä\nonnea, kuulosti omituiselta ritarin korvissa. Hänen silmäinsä edessä\nhäilyi nyt sysimusta yö, jossa vihan salamat risteilivät verisine\nviiruineen; ja sen keskeen ilmestyi nyt yhtäkkiä kultatähkäinen vainio\nja ahkeran kansan onnekas elämä. Mutta ellei valo ole tarpeeksi\nvoimakas tehdäkseen yötä päiväksi, tulee pimeys vaan entistäänkin\nmustemmaksi, ja näin kävi nyt Steen-herran. Vanhuksen sanoista hohtava\nvalo jyrkensi vaan, eikä hajottanut sitä pimeyttä, jossa hän itse oli.\n\n\"Niilo-herraa ette tapaa täällä\", sanoi hän hieman äkeästi, \"hän on\nlähtenyt Länsigötanmaalle...\"\n\n\"Hm!\" mutisi vanhus katsoen terävästi ritariin. \"Sitä en odottanut...\nminulle kerrottiin kuninkaan makaavan kuolemansairaana... luolin hänen\nsenvuoksi olevan täällä...\"\n\nSteen-herra osoitti puhuvalla päänliikkeellä tämän kaiken olevan totta.\nVuorimies seisoi ääneti ja näytti mietiskelevän jotakin hyvin tärkeätä.\nVihdoin lausui hän pistäen kätensä vyön alle:\n\n\"Mutta Niilo Sturelle on kaiketi lähetetty sana, jos kuningas todella\non kuolemaisillaan?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Steen-herra, \"ei ole varmaa, onko kuninkaan tauti\nkuolemaksi!\"\n\nPitkäveteinen hm! ilmaisi ukon ihmettelyn. Sitten hän kääntyi syrjään\nkatsoen sillan kaidepuun yli linnan pihalle, josta eräs mies näkyi\nrientävän kiirein askelin parvensiltaa kohden. Kohta näkyi kookkaan\nvanhuksen takaa kaksi tuikkivaa, pistävän terävää silmää.\n\n\"Sinä täällä, Sigge?\" huudahti ritari, joka unhotti kokonaan vanhuksen\nSiggen saapuessa.\n\nSigge teki merkin osoittaen vuorimiestä. Mutta tämä oli puolestaan\nsaanut niin paljon ajattelemista ritarin puheista, ja kenties vielä\nenemmän äänenpainosta, jolla ne lausuttiin, että hän unhotti sekä\nritarin että hänen palvelijansa ja meni portaita kohden. Steen-herra\nkatsoi häneen päin, mutta antoi hänen mennä. Sigge selitti sitten,\nmiksi oli niin äkkiä ilmestynyt linnaan.\n\n\"Hyvin sujuu, herra Steen, olkaa rauhassa... olen ryhtynyt\ntarpeellisiin valmistuksiin, ja nyt lähden toimeen. Mies, joka ratsasti\nNiilo Sturen sananviejäin vastalle, läksi Upsalaan, jossa hänellä oli\npitkä keskustelu erään kaniikin, Eerik Olavinpojan kanssa...\nHautaussaatto liikkuu vitkaan; he olivat vasta neljä päivää sitten\nVesteråsissa, ja mies kulkee saaton mukana... mutta minä olen pannut\nkoirani liikkeelle, ja nyt tahdon itse lähteä kuninkaan miesten kera,\nsenvuoksi olen täällä!\"\n\nSteen-herra väänteli käsiään, mutta mies ei voinut sanoa\nkärsimättömyydestäkö vai epätoivosta. Hänelle se olikin samantekevää.\nHän katseli tuikkivilla silmillään herraansa niin villisti, kuin hän\nolisi ollut hänen uhattu uhrinsa eikä Niilo Sture. Tämä viittasi\nkädellään, eikä Sigge viivytellyt lähtöään.\n\nPuolet hänen ruumiistaan oli kuitenkin vielä näkyvissä, kun ritari\nkuuli hameen kahisevan takanaan ja ystävällisen äänen lausuvan hänen\nnimeään. Steen nojasi päätään vasenta kättään vasten, jota hän nojasi\nerästä parven kattopylvästä vasten. Hänen oikea kätensä puristi lujasti\nsillan kaidepuuta. Hän ei kuullut kuiskausta, mutta silloin laskihe\npehmyt käsi hänen käsivarrelleen, ja hymyilevät huulet lausuivat\ntoistamiseen hänen nimensä.\n\nTulija oli Ingeborg. Kuninkaan sairauden aikana oli hänen sulhasellaan\nniin paljon puuhia, jotka estivät heitä olemasta yhdessä, että he\nsaivat kohdata toisiaan vaan joskus lyhyen hetkisen. Mutta siksi ne\nolivatkin sitä arvokkaampia. Aikaisin tänä aamuna oli neito odottanut\nhäntä tapansa mukaan naisparvella, mutta hän ei ollut tullut. Hän voi\nhyvin ymmärtää, että tärkeät syyt olivat esteenä, ja sillä puolen\nlinnaa kuiskailtiinkin pian, että kuningas oli heikompi kuin\nmilloinkaan, mutta se ei voinut korjata hänen pettynyttä odotustaan.\nSilloin tuli eräs tyttö ilmoittamaan, että ritari meni parvensillalle.\nHän riensi senvuoksi sinne.\n\n\"Steen!\" kuiskasi hän vielä kerran katsoen häneen niin rakkaasti, kuin\nkevätaurinko katselee kirkkaalta taivaalta jääkoleista maata.\n\nNyt irroittihen ritari niistä siteistä, jotka häntä niin kahlehtivat.\nHän kääntyi sulo neitosensa puoleen. Mutta tämä oli nähnyt sulhonsa\ntumman katseen, ja hän vilkaisi tämän katseen suuntaan, ja siellä hän\nnäki näyn, joka sai veren hänen suonissaan hyytymään.\n\nLinnanpihalla asteli murhaaja, mies, jonka hän tunsi tuosta\nonnettomuuden päivästä asti, ja hänen nutussaan oli Steen Sturen\nkilpimerkki, kolme lumpeenlehteä. Kolkot, hirveät ajatukset himmensivät\nsilmänräpäyksessä hänen sielunsa; niitä seurasi toisia ajatuksia, jotka\nkoettivat karkoittaa edelliset, mutta alaston todellisuus oli\nilmielävänä hänen edessään ja hänen neitseellinen sydämensä kutistui\nkokoon niiden vaikutuksesta.\n\n\"Se on hän\", huudahti hän, mutta hänellä ei ollut voimaa kestää\nhirveätä havaintoaan.\n\nHän vaipui taintuneena Steen-herran syliin.\n\nSamassa tuli eräs asepoika juosten ritariparvelta ja sanoi ritarille,\nettä kuningas kutsui häntä, ja oli jo useita kertoja hyvin levotonna\nkysellyt häntä. Useita neuvosherroja oli jo tullut ja niiden mukana\nlinnan päällysmies. Kuningas odotti nyt vaan Steen-herraa.\n\nTämän sydän oli murtumaisillaan niiden monien ristiriitaisten tunteiden\npainosta, jotka hänen sieluaan raastoivat. Hänen täytyi kuitenkin ennen\nkaikkea saapua kuninkaan tykö, vaikka hänen sydämensä vaati melkein\nvastustamattomalla voimalla häntä jäämään morsiamensa luo. Hän kantoi\nhänet kiireesti naistupaan äitinsä luo. Steen selitti hänelle lyhyesti,\nmitä oli tapahtunut ja pyysi, että äitinsä ilmoittaisi Ingeborgille,\nkun hän virkoisi, että hän tulee sinne heti, kun velvollisuutensa\nkuningasta kohtaan sen myöntää. Sitten hän läksi kuninkaan luo.\n\nPari nappia oli auennut hänen ihokkaassaan, mutta hän ei tänä hetkenä\njoutanut ajattelemaan ulkonaista asuaan, vaan astui semmoisenaan\nkuninkaan huoneeseen. Neuvosherrat seisoivat siellä vakavin kasvoin\npuolikehässä kuninkaan vuoteen ympärillä. Vielä tuonnempana oli linnan\npäällysmies, ja aivan hänen takanaan oli kuninkaan asemiesten\npäällikkö, vanha, uskollinen Klaus Lang. Kuninkaan päänaluksen\nmolemmilla puolin seisoivat hänen kanslerinsa, Niilo Ryting ja\nSträngnäsin arkkiteini, Kort Rogge.\n\nKuningas makasi silmät sulettuina, mutta hänen kalmankalpeat kasvonsa\npuhuivat kaunopuheista kieltään maallisen elämän katoovaisuudesta.\nÄäni, jota tuhannet olivat kuunnelleet, katse, joka oli saanut sydämet\nsykähtelemään riemusta, pelosta, vihasta ja kiukusta, tuo käsi, joka\noli pidellyt vallan ja rikkauden valtikkaa, — kaikki oli muuttunut,\nrauennut; niistä oli jälellä ainoastaan muisto, haihtuneen\ntodellisuuden varjo.\n\nKansleri kumartui kuiskaamaan kuninkaan korvaan, että ritari oli\ntullut. Heikko hymy ilmestyi silloin hänen huulilleen. Hän viittasi\nSteeniä luokseen. Ritarin silmiin kohosi pari kyyneltä, kun kuningas\nlausui:\n\n\"Paljon olen sinua ajatellut näinä päivinä, Steen, sinua ja\nvaltakuntaa, joka on silmissäni näyttänyt sulautuvan sinun kanssasi\nyhteen.. Sanon sinulle kuitenkin suoraan, että olin ajatellut toista\nvaltakunnanjohtajaksi jälkeeni... Hän on suuri, rakas poikani, suurempi\nkuin sinä ja paljon, paljon suurempi kuin Kaarlo Knuutinpoika, joka on\nkompastunut kaikille niille kareille, joiden välitse hän on\npurjehtinut. Hänellä on se voima, jota minulla ei ole koskaan ollut, ja\njoka kenties puuttuu sinultakin, itsensä kieltämisen voima... sen näen\nnyt selvemmin kuin ennen... Ja tämä viimeinen pilvi, joka vielä viime\nhetkenäni himmensi silmäni, — tunnen sen, Steen että se on pelkkää\nvaletta ja petosta!... Sinäkin saat sen nähdä, ja hyvin pian, ettei\njalompaa sydäntä syki minkään ritarin rinnassa...\"\n\nHän vaikeni kootakseen voimia. Puhuminen rasitti häntä, ja hänellä oli\nvielä paljon sanomista. Hänen silmänsä kääntyivät Steenistä kansleriin\nja kanslerista Steeniin takaisin. Hetken juhlallisuus oli vallannut\nkaikki läsnäolijat, mutta vanha Klaus Lang nyyhkytti ääneen voimatta\nvähääkään hillitä tunteitaan.\n\nKuningas kuuli sen ja hymyili sekä viittasi vanhuksen luokseen.\nPäällysmiehen käsi vapisi ankarasti, kun hän ojensi sen herralleen. Hän\nlankesi polvilleen sängyn viereen painaen kyyneleisiä silmiään\nkuninkaan kättä vasten.\n\n\"Kiitos, kiitos, rakas ystävä, uskollisesta ystävyydestä!\" änkytti hän\nhymyillen. \"Me tapaamme kyllä toisemme oikean herramme ja kuninkaamme\nedessä, joka on rukouksesi jo kuullut.\"\n\nSitten ojensi kuningas kätensä neuvosherroille, toiselle toisensa\nperään lausuen heille monta neuvon sanaa Ruotsin menestyksestä ja\nyksimielisyydestä, jota hän toivoi Ruotsin miesten välille, mistä sitä\nniin usein puuttui. Viimeksi hän kääntyi taasen Steen-herran puoleen.\n\n\"Sinun ja minun välilläni ei ole konsaan mitään kylmyyttä ollut... Niin\nkauas kuin voin muistaa taaksepäin, olen aina nähnyt sinut rinnallani\nsekä silloin, kuin kuninkaankruunu heleänä loisti päässäni, että\nsilloin, kun sen loisto himmeni ja hävisi, ja kun minun alennustilani\nsaapui, arkkipiispansauvan ollessa Ruotsin valtikkana... Vilpitön\nkiitos siitä, Steen... Vie viimeinen tervehdykseni Niilo Sturelle ja\npyydä hänen antamaan minulle anteeksi... voi, ethän sinä tiedäkään,\nmitä välillämme on ollut!... Sammuva katseeni näkee hänet\npyhimysloistossa, ja itse olen pimennossa... rukoilkaa puolestani\nkaikki, joilla on sydän ottamaan osaa miehen hätään ja miehen\ntaisteluihin!\"\n\nTaaskin kuningas vaikeni sulkien silmänsä. Hänen katsettaan häikäisi\nkenties se valo, joka nyt elämän rajalla virtasi häntä vastaan siitä\npitkästä muistojen sarjasta, jonka sisältöä hän ei milloinkaan ollut\nnähnyt niin täydellisenä kuin nyt. Hän näki ne nyt kaikki, kaikki ne,\njotka olivat vaeltaneet elinrataansa hänen rinnallaan joko hänen\nkanssaan tai häntä vastaan, ei kylminä ja verettöminä, vaan ne\nesiintyivät elävinä olentoina; hänen muistinsa tunsi ne kaikki, vaikkei\nhänen kielensä voinut lausua kaikkea, mitä hän näki ja tunsi.\nEngelbrekt, Eerik Puke, Broder Sveninpoika, vanha drotsi Krister\nNiilonpoika ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika, Tuomas-piispa, — kaikki\nhän nyt näki, ja eellimmäisenä niiden avarassa piirissä lähestyi häntä\nvaloisana haamuna hänen unohtumaton kuningattarensa, kaunis Kaarina. He\nseisoivat syyttävinä, mutta samalla rukoilevina ja anteeksiantavina. He\nolivat kuin painoja siinä vaa'assa, jonka heilunta määräsi, minkä osan\nikuisesta elämästä hän oli saapa. Hänen huulensa liikkuivat hitaasti,\nikäänkuin puhuessa, vaikkei kukaan voinut kuulla sanoja. Mutta kun\nkuningas jatkoi samaan tapaan, kumartui Steen-herra hänen puoleensa ja\nkuuli silloin selvästi hänen lukevan kappaleita Engelbrektinlaulusta.\nKuningas huomasi nähtävästi ritarin liikkeen, koska hän heti risti\nkätensä ja sanoi korkealla äänellä:\n\n    Jumala, jok' oikein tuomitsee,\n    Hän armonkin antaa meille!\n\nSitten hän katseli kauan värähtämättä Steen Sturea. Silloin hän antoi\nmerkin, jolla osoitti haluavansa päästä istuvaan asentoon. Molemmat\nhengelliset herrat auttoivat hänet silloin istumaan. Näki kuinka\ntyölästä se oli kuninkaalle, mutta he huomasivat, miten hän ponnisteli,\nja ihmettelivät, että hänen riutuneessa ruumiissaan oli vielä niinkin\npaljon voimia.\n\nSyvintä vakavuutta osoittavalla juhlallisuudella tarttui kuningas\nsilloin ritarin käteen.\n\n\"Sinulle, Steen\", sanoi hän, \"sinulle ja Niilo Sturelle minä uskon\nvaltakunnan, ja minä lähden täältä siinä lujassa uskossa, että te\npysytte uskollisesti yhdessä ja miehekkäästi puolustatte isänmaatamme.\nSitä varten annan sinun haltuusi Tukholman, Turun ja Örebron linnat\nkaikkine maakuntineen ja kaupunkeineen, jotka ovat olleet oman valtani\nalla! — Mutta yhden neuvon annan sinulle... se on testamenttini\nparhain: älä milloinkaan tavottele kuninkaan nimeä... se valta mursi\nKaarlo Knuutinpojankin onnen!\"\n\nHän risti sitten kätensä lisäten:\n\n    \"Jumal' armias, poika ja henki pyhä\n    Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!\"\n\nSitten hänen päänsä vaipui raukeasti sivulle. Papit laskivat hänet\nhiljaa vuoteelle. Kaikki odottivat, että hän hengittäisi kohta\nviimeisen henkäyksensä, ja Steen herra kumartui kuuntelemaan, vieläkö\nhän hengitti. Hän seisoi kauan siinä asennossa eikä huomannut, että\nkallis kaulaketjunsa, jota hän aina piti, valahti vähän näkyviin.\nKuninkaan vapiseva käsi tarttui siihen.\n\nHänen katsettaan himmensi kuitenkin jo kuolinhetken sumu. Hän ei voinut\neroittaa muuta kuin yhden säihkyvän jalokiven, johon hän tarttui\nsormillaan, mutta hän tunsi sen jalokiven, ja se johti hänen viimeisen\najatuksensa Niiloon.\n\n\"Niilo\", änkytti hän, \"tiesinhän sen, että löytäisin vielä kerran sinun\nkaulaketjusi kuitenkin.\"\n\nKäsi hervahti ales ja katse sammui, mutta ihmeen ihana hymy levisi\nhänen kasvoilleen. Sovinnon enkeli oli vilvoittanut kuningasta hänen\nviimeisessä hengenvedossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarlo-kuningas kuoli puolipäivän aikaan, ja vasta iltapuoleen sai\nSteen-herra tilaisuutta käydä naisparvella kuulemassa lemmittynsä\nvointia.\n\nHän oli tointunut pian pyörtymyksestään, mutta hänet saatiin vaan\nsuurella vaivalla pidätetyksi rientämästä kuninkaan huoneeseen. Vieläpä\nkun ilmoitettiin kuninkaan kuolleen, ei se häneen tehnyt muuta\nvaikutusta kuin että hän toivoi nyt kohta saavansa nähdä Steen-herran.\nKun tämä astui huoneeseen, jossa hän oli, ilmaisivat neidon ensi sanat\nheti sekä täyden selvityksen hänen äkkinäiseen mielenliikutukseensa ja\npahoinvointiinsa sekä antoivat ritarille vielä sellaisen tiedon, joka\noli ihan maahan musertaa tämän.\n\n\"Oliko se sinun asemiehesi, joka käveli pihalla?\" kysyi hän tavattoman\nkiihkeästi.\n\n\"Oli!\" vastasi Steen-herra tarttuen surumielisesti hymyillen hänen\nkäteensä.\n\n\"Se mies tahtoi murhata sinut\", sanoi Ingeborg silloin, \"sama mies,\njoka oli murhaamaisillaan hurskaan kaniikin, ja joka hautasi sinun\nIngeborgisi mustaan multaan!\"\n\nHän oli kauhusta kalpeana tätä kertoessaan, ja koko hänen olentonsa\nvapisi ikäänkuin tulessa, jonka sähiseviä liekkejä hän turhaan koki\nsammuttaa.\n\nKysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin nopeasti, ja ennenkuin Steen Sture\nerosi morsiamestaan, oli hänellä selvillä koko tämä perkeleellinen\njuoni, ja myöskin se, että hänen kaulassaan oli Niilo Sturen kultainen\nkaulaketju.\n\nMutta Niilo Sture oli koko yön hänen mielessään, eikä hän voinut saada\nsilmän täyttä unta.\n\n\n\n\nV.\n\nPyhän Katariinan luostarikirkossa.\n\n\nHarvalla Ruotsin kaupungilla on ikäänsä nähden niin vähän\nmuinaismuistoja kuin Skaralla. Tuomiokirkko yksin on siellä suurena ja\njuhlallisena keskellä pientä kaupunkia muistuttamassa mennyttä\nsuuruuden aikaa, joka ei enää konsanaan palaa. Keskiajalla oli tämä\nkaupunki vielä maan suurimpia; siellä oli linna ja koko joukko kirkkoja\nja luostareja. Eräs niistä oli Mustaveljesten luostari, jota keskiajan\nloppupuolella vielä kutsuttiin pyhän Katariinan kirkoksi.\n\nPyhän Katariinan luostarikirkkoon kulki eräänä kauniina kevätiltana\njuhlallinen saatto laulavia munkkia, palavat vahatuohukset kädessä. He\nkantoivat keskessään ruumisarkkua, joka oli verhottu paarivaatteella,\njohon oli ommeltu Gumsehufvudien vaakuna. Heidän jälessään astui korkea\nritari, joka talutti rouvaansa käsivarresta. Heidän kummallakin puolen\nkävi nuori poika, kumpikin lujarakenteisia ja ryhdikkäitä, vaikka\ntoisen kasvot olivatkin leppeät ja hennot kuin naisen. Muutamia\nasemiehiä, joiden vaatteissa oli Natt och Dag-suvun vaakuna, tuli tämän\npienen saaton perässä.\n\nMunkit lauloivat ja kaksi kuoripoikaa heilutti kultaisia savutusuurnia.\nKevätilta oli leppoinen ja rauhallinen ikäänkuin luonnonkin sydän olisi\nsykkinyt yhdessä näiden ihmisten sydänten kanssa, jotka tässä viettivät\nhurskasta muistojuhlaansa.\n\nKirkossa kulki saatto pyhän Kaarinan kuoria kohti, jota valaisi\nrunsaasti suuret mustilla maalauksilla koristetut vahakynttilät.\nPyhimyksen kuva hohti keskellä loistavaa valopiiriä, josta valoa levisi\nmuillekin esineille, joista huomiota veti puoleensa etupäässä eräs\nkallisarvoinen alttaritaulu, joka esitti tapahtumia Vapahtajan elämästä\nja jonka ritari Fjalar Orminpoika oli jo kauan sitten lahjoittanut\nkirkolle.\n\nMunkit asettivat arkun kuorissa olevalle alustalle, joka oli sitä\nvarten erityisesti laadittu, ja sitten he asettuivat sen ympärille\nlaulamaan sielumessua. Ritari rouvineen ja poikineen olivat silloin\npolvillaan ja rukoilivat syvällä hartaudella Herraa ja Pyhää Katariinaa\nvainajan sielunrauhan puolesta. Mutta ovelta kuului tällöin askeleita,\njotka lähestyivät kuoria, ja rukoilijain ympärille asettui korkeita,\nhopeahapsisia haamuja. Viimeisen sävelen tauottua jäivät polvistuneet\nvielä vähäksi aikaa rukoilemaan, mutta sitten he nousivat ylös ja\nritari kääntyi kirkkoon päin. Hän astahti hämmästyneenä askeleen\ntaaksepäin, mutta ei ehtinyt lausua mitään, ennenkuin vanhin vieraista,\njolla oli komea vanhuksen pää ja mitä jaloimmat piirteet, lausui:\n\n\"Älkää panko pahaksenne, Niilo Sture, aika on tärkki, me olemme\nmatkanneet yötä päivää Tukholmasta tänne teitä tavataksemme.\"\n\n\"Tärkeitä asioita lienee siis kysymyksessä, Pentti vaari!\" virkkoi\nritari.\n\n\"Kaarlo-kuningas on kuollut!\" vastasi vuorimies.\n\nTämä tärkeä uutinen ei tehnyt erityisempää vaikutusta Niiloon. Tosin\nhän hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vanhan kuninkaan näin pian\nkuolevan; mutta hänestä tuntui kuitenkin sangen luonnolliselta kuulla\nKaarlo-kuninkaan nimeä mainittavan Fjalar Orminpojan, viheriän ritarin,\nnimen ohella, ja hän oli nyt niin vaipunut siihen maailmaan, jossa he\nolivat yhdessä tai toisiaan vastaan vaikuttaneet, että tämä sanoma\ntuntui hänestä vaan kuin kellojen soitto heille kummallekin, tahi\nparemmin sille ajalle, joka oli ollut heidän.\n\nMutta vanha vuorimies oli niin sanovan näköinen, hänen huulensa\nvapisivat, hän tahtoi jatkaa puhettaan. Tämä veti ritarin ajatukset\nmuistojen parista todellisuuden piiriin.\n\nUkko jatkoi:\n\n\"Minä ja nämä muut, jotka ovat seurassani, tahdomme sanoa teille\nsanasen, niinkauan kuin on aika... Me tahdomme, ja koko Taalainmaa ja\nVästmanland tahtovat samaa, että sinä, Niilo, rupeat valtakuntaa\njohtamaan...\"\n\nIlo välähti Niilo Sturen jaloilla piirteillä; mutta niistä loisti\nsamalla nöyryys. Hän voi samalla tyyneydellä ottaa vastaan kohtalon\nmääräykset, olivat ne synkkiä tai valoisia. Mitä nämä rehelliset\nvuorimiehet hänelle nyt esittivät, oli jo kauan ollut hänen mielessään.\nOlihan aivan asian mukaistakin, että hän, joka oli saanut isänmaan\nvapautetuksi väkivallan käsistä, pitäisi yhä edelleenkin sitä pystyssä.\nTämä paikkakin, hänen pyhimyksensä kirkko, jossa viheriän ritarin tomu\nlepäsi, puhui hänelle samaa kieltä kuin vanhukset. Hän ei ollut\nsäästänyt mitään, ei henkeään, vertaan eikä yksityistä onneaan Ruotsin\ntähden, ja nyt hänet kutsuttiin kädellään tukemaan sitä rauhaa, jonka\nhän oli sille hankkinut. Eikö hänellä siis ollut oikeus iloita — voiko\nhän hetkeäkään epäillä vastausta antaakseen?\n\nMutta hän epäili kuitenkin.\n\n\"Niin kiireisiä sanomia en luullut Pentti-vaarin minulle tuovan.\"\n\n\"Olkoot ne yhtä hyviä kuin kiireisiä\", lausui ukko vilkkaasti. \"Sillä\ntietäkää, että tuuli on kääntynyt teidän saattaessanne vanhaa\nystäväänne pyhään Kaarinaan. Herra Steen Sture on saanut linnat\nkuninkaan omasta kädestä, ja ellette ole veräjällä vastassa, viepi hän\nvaltakunnan käsistänne.\"\n\n\"Steen Sture!\" huudahti Niilo niin syvällä surulla, että tuntui siltä\nkuin maailmassa ei voisi sen suurempaa surua olla hänelle kuin tämä.\n\nKului hetkinen kenenkään mitään lausumatta. Kaikki läsnäolijat näkivät\nselvästi, että ritarissa nyt kuohuvat tunteet tarvitsivat aikaa\nasettuakseen, eikä kukaan senvuoksi suinkaan saattanut sanallakaan\nhäiritä äänettömyyttä. Mutta Niilo Sture taisteli ankaran taistelun, ja\nvähältäpä oli, ettei hän sortunut. Hänen osansa oli siis aina joutua\npetetyksi! Ennemmin hän olisi uskonut, että Tukholman linna oli\nvajonnut maahan, kuin sitä, että Steen Sture voisi hänet niin pettää.\n\nHän muisteli viime vuosien tapahtumia, ja hän näki nyt selvästi, miten\nheidän tiensä olivat eronneet, ja myöskin miksi niin oli tapahtunut,\nvaikkei hän tahtonut vielä tänä hetkenä lausua sanaa petos, ei\nsisimmässä sydämessäänkään. Hänen selkänsä takana oli harjoitettu\nilkeätä peliä, jolla tahdottiin korjata pois hänen työnsä hedelmät. Ja\ntämä ajatus siitti heti uuden, nimittäin, että hän tahtoo miekallaan\nsärkeä heidän katalan verkkonsa ja näyttää maailmalle, että hänen\nvaltansa oli siksi lujalla perustalla, ettei sitä voinut yhden ystävän\nuskottomuus kukistaa.\n\nHän nosti päänsä. Uljuus ja sankarillisuus hehkui hänen katseessaan,\nhänen otsallaan ja poskellaan. Kaikki odottivat hänen lausuvan sanan,\njoka saisi aikaan hänen valitsemisensa Ruotsin valtakunnanhoitajaksi.\n\nMutta ritari katsahti pyhimyskuvaan, joka loisti kirkkaan vahakynttilän\nvalossa; sitten hän katsoi viheriän ritarin verholla peitettyä arkkua,\nja silloin muuttui uljas katse suruiseksi, ja pää vaipui kätten varaan.\n\nOli eräs seikka, joka aina vaikutti Niilo Sturen sieluun ja joka nytkin\nsaapui sinne sovittavana voimana. Se oli isänmaa. Niin pahaa kuin hänen\ntäytyikin ajatella ystävästään, oli kuitenkin yksi asia varma, se\nnimittäin, että mitä hän lienee tehnytkin, hän on tehnyt kaiken Ruotsin\nhyväksi — senkin, joka näytti petokselta. Tämä ajatus palautti\ntasapainon taas ritarin sieluun ja antoi hänelle voimaa nähdä\nympärilleen ja katsoa pois varjopuolesta, joka oli häntä kohden\nkääntynyt ja koettaa ajatella häntä vaan sinä valoisana, voimakkaana\nsankarina, joka oli voittanut niin monta taistelua Ruotsin hyväksi. Hän\nmuisti, kuinka hän heilutti miekkaansa Upsalassa, hän näki hänen\ntaistelevan ja voittavan Runnin maalla ja taistelevan kuin tosi ritari\ntaistelee Dal-joella, ja Niilo ajatteli silloin, mikä joustavuus oli\ntuon miehen mielessä, joka oli aina ja kaikissa vaiheissa pysynyt\nKaarlo-kuninkaan rinnalla yhtä uskollisesti ja kenties, kun hän oikein\npunnitsi entisiä tapahtumia, uskollisemminkin kuin hän itse.\n\nSilloin hän käänsi katseensa vuorimiehiin ja Pentti-ukkoon, joka oli\npuhetta johtanut, ja hänen koko sielunsa loisti silloin hänen\nsilmistään.\n\n\"Sanomasi kuului niin omituiselta, vanhus\", sanoi hän, \"että jos joku\nmuu kuin sinä olisi sen tuonut minulle, olisi se voinut maksaa hänen\nhenkensä, sillä minä olisin pitänyt sitä juoruna... Mutta on\nmahdollista, että tietosi on tosi, ellei sinua itseäsi ole narrattu,\nmutta... se ajatus, jonka sen lisäksi lausut, on viiltänyt sydäntäni\nkuin kaksiteräinen miekka.\"\n\nPentti ukko kertoi silloin mitä Tukholmassa oli nähnyt ja kuullut.\nHän kertoi tavanneensa Steen-herran parvensillalla, jossa ritari\noli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Sitten oli kaupungissa\nlevinnyt tieto kuninkaan kuolemasta ja siitä, että Steen-herra oli\nsaanut linnat. Ja nämä linnathan olivat aina kuuluneet Ruotsin\nensimmäiselle hallitusmiehelle, olkoon hän ollut sitten kuningas tai\nvaltakunnanhoitaja. Silloin oli Pentti ymmärtänyt, että Niilo-herralle\noli lähetettävä pikaviesti, mutta se oli oleva semmoinen, joka osasi\npuhua ja toimia niin uskottavasti ja pontevasti, että ritari voi häneen\nluottaa. Sillä, ellei hän tahtonut päästää valtaa ja kunniaa kerrassaan\nkäsistään, oli hänen toimittava heti. Näin puhui vuorimies Pentti Niilo\nSturelle ja lisäsi vielä kerran lyhyellä ytimekkäällä kielellään\nkehoituksen, että Niilo panisi viipymättä arpakapulan liikkeelle\nkutsumaan kokoon valtiopäiviä, joilla valittaisiin valtakunnanhoitaja.\nHän meni takuuseen siitä, että Niilo valittaisiin eikä kukaan muu.\n\n\"Etkö huomaa, Pentti vuorimies\", kysyi Niilo, kun vanhus oli\nlopettanut, \"etkö huomaa, että jos tätä neuvoasi seuraan, niin sytytän\nuudestaan eripuraisuuden liekin Ruotsin maille, ja ken tietää, enkö\njoutuisi lopuksi tarttumaan miekkaan Steen Sturea vastaan.\"\n\n\"Kyllä, kuten sanotte, niin voi käydä, jos viivyttelette...\"\n\n\"Ei\", huudahti Niilo, \"älkää puhuko siitä, te rehelliset Taalain\nmiehet! Niilo Sture ei milloinkaan rupea sen vihamieheksi, joka on\nollut valmis uhraamaan henkensä ja verensä Ruotsin edestä, ei\nmilloinkaan... kuuletteko sen? Silloin vasta olisi kunniani tahrattu,\nja omat poikani lausuisivat häpeällä nimeäni, jos minä, joka olen aina\npitänyt Engelbrektin nimeä huulillani, epäilisin, kumpi on tehtävä, kun\non kysymyksessä toiselta puolen Ruotsin rauha ja toiselta puolen oma\nvaltani. Ei, tulkoon Steen Sture valtakunnan johtajaksi... hän on\nritari, aito ruotsalainen; hänen rinnallaan tahdon seista, niinkauan\nkuin Jumala taivaassa suo veren lämminnä virrata suonissani!...\"\n\nVuorimies ei ollut puhunut tyhjiä; ne sisälsivät totuuden epäilemättä,\nsen he kumpikin hyvin tiesivät, kuten kaikki muutkin, jotka olivat\ntässä läsnä kuulemassa ritarin vastauksia. Mutta juuri senvuoksi\nesiintyi Niilo Sture heidän silmissään niin ylevänä, niin\nmajesteetillisena kieltäytymisessään; hän ikäänkuin polki jalkainsa\nalle kaikkia maallisen elämän viettejä. Ihana oli hän johtaessaan\nmiehiään sodan verileikissä, mutta ihanampana kuin hän nyt oli, eivät\nhe olleet häntä milloinkaan nähneet. Hän teki läsnäolijoihin sen\nvaikutuksen, kuin Engelbrekt olisi katsonut hänen silmistään ja kuin\nvapaudensankari itse olisi puhunut hänen suustaan.\n\nBriita-rouva katsoi ylpeydellä herraansa ja risti hurskaalla\nhartaudella kätensä rukoukseen. Svantekin, joka ei milloinkaan\nosoittanut ventomielisyyttä, pyyhki silmistään kyyneleitä nähtyään,\nkuinka vaikea taalalaisvanhusten oli pidättää liikutustaan.\n\n\"Se on sanani!\" lisäsi Niilo, \"viekää se kanssanne koteihinne. Kun\nRuotsi kutsuu, niin tiedän, että silloin yhdymme miekka kädessä\ntorjumaan vaaraa luotamme. Niin varmaan kuin en vielä milloinkaan ole\nmiekkaani paljastanut itseni tähden, en sitä tule vastedeskään\ntekemään, ja kuulkoon minua Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas!\"\n\n\"Jumala ja Pyhä Eerik suojelkoon teitä, herra Niilo!\" änkytti vanhus\nliikutettuna ja astui askeleen Niiloa kohden, joka tarttui hänen\nkäteensä ja puristi sitä lämpimästi. \"Jumala suojelkoon teitä... Mutta\nsen sanon kuitenkin yhä ja siinä pysyn, että suuri onni olisi\nRuotsinmaalle, jos teidän kätenne johtaisi sen kohtaloa.\"\n\n\"Minun käteni, Pentti-vaari?\" keskeytti Niilo ja lisäsi surumielisesti\nhymyillen: \"Jumala itse johtaa Ruotsin kohtaloa, hän eikä kukaan muu!\"\n\nMutta samaan aikaan kuin ritari voitti tämän jalon voiton itsensä yli,\nja kun kaikkein sydämet lähestyivät häntä, ja kun tunteet yhtyivät\nkaikille yhdeksi pyhäksi innostukseksi uhrautumaan isänmaan edestä,\njonka innostuksen ruumiillisena ilmestyksenä tämä ritari seisoi heidän\nkeskellään miehekkäänä, suurena ja kunnioitusta herättävänä, — niin\nsamaan aikaan hiipi tummia haamuja äänettömin askelin kirkon seinän\nviertä myöten pyhän Katariinan kuoriin.\n\nAurinko oli laskenut, oli tullut leppeä hämärä. Kirkon syvät, pienet\nväri-ikkunat eivät laskeneet suurestikaan valoa lävitseen, joten\ntemppeli oli ihka pimeä, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa vanhan\nritarin ruumis oli ja sen lähintä ympärystää, jota vahakynttilät\nvalaisivat. Niiden vähäisten pylväiden taitse, jotka jakoivat kirkon\nkahteen laivaan, voi sen vuoksi ken tahansa hiipiä aivan näkymättömänä\nvalopiirin rajalle asti.\n\nMutta äkkiä avattiin suuri kirkon ovi, ja eräs henkilö juoksi kiivaasti\nkeskilaivan läpi. Se tapahtui ritarin juuri lausuessa viimeisiä\nsanojaan. Kaikki kääntyivät oveen päin, josta eräs nuori talonpoika\ntuli juosten. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hillitön kauhu kuvastui\nhänen nääntyneistä piirteistään. Hän saattoi tuskin hengittää. Hän sai\nkuitenkin änkytetyksi.\n\n\"Herra Niilo Sture... oletteko te herra Niilo Sture?\"\n\n\"Olen\", vastasi tämä katsoen kummastuneena nuorukaista ja kysyi\nystävällisesti: \"mitä tahdot minulta?\"\n\n\"Jumalan nimessä, ankara herra\", vastasi poika, \"henkenne on\nvaarassa... en voi sanoa enempää, mutta rientäkää pois täältä, minä\nkerron sitten kaikki... Tulkaa perässäni, murhamiehet voivat tulla minä\nhetkenä hyvänsä!\"\n\n\"Rakas ystävä\", vastasi Niilo hymyillen säikähtyneelle pojalle,\n\"mikähän vaara minua voisi täällä kohdata... tämä on pyhä paikka.\"\n\nMuutkin kirkossa olijat hymyilivät. Nuorukainenhan oli ilmeisesti\npelosta mieletönnä. Vuorimiehet tosin pelkäsivät kavallusta rakasta\npäällikköänsä vastaan, mutta aivan toisella tavalla kuin tämän\ntalonpojan esittämä. Samaa arvelivat Niilon koetellut asemiehet, Brodde\nja Hollinger, jotka seisoivat vuorimiesten sivulla. He olivat tunnetut\nsuorastaan hämmästyttävästä tarkkanäköisyydestään, mutta hekään eivät\nvoineet käsittää, mikä vaara tässä voisi ritarin henkeä uhata.\n\nPoika huomasi nyt, että hänen täytyi puhua selvemmin, että häntä\nuskottaisiin. Hän kertoi senvuoksi, mitä oli tapahtunut ja mikä oli\nsaanut hänen lähtemään pikaratsastuksella Skaraan.\n\n\"Olen Bjurumista\", sanoi hän, \"ja siellä makaa eräs teidän miehiänne\nkuoliaaksi ruhjottuna... hänen nimensä oli Faste; hän minut lähetti...\"\n\nNyt heräsi kuulijoissa tarkkaavaisuus. Etupäässä koski tieto\nHollingeriin. Hän astui eteenpäin ihan talonpojan viereen. Mutta Niilo\nkysyi Broddeen katsoen:\n\n\"Eikö Faste ollut mukanamme koko matkan tänne tultaessa?\"\n\n\"Hän pyysi Örebrossa minulta lupaa lähteäkseen Visbyhyn, jossa hänellä\non sukulaisia; hän sanoi matkustavansa erään kuolemantapauksen\ntähden... Minä kielsin, mutta tiedättehän, millainen mies hän oli. Hän\nosasi tapella kahden edestä, ja hän voi kyllä olla niin huolimaton\nitsestään, että hän ymmärtää kiellon myöntämiseksi, sillä seuraavana\npäivänä Örebrosta lähteissämme oli hän kadonnut... En ole siitä mitään\nmaininnut, ja te olette matkustanut Briita-rouvan kanssa edellä,\nettette ole huomannut hänen poissaoloaan. Minä tahdoin jättää asian\nselvittämisen siksi kun hän palaisi...\"\n\n\"Toden totta, täällä on huuhkajia puissa!\" huudahti Hollinger nyt.\n\"Faste-raukkani näki ne jo etäältä... Mutta te saatte kiittää häntä\nsiitä, että olette välttänyt suuren vaaran, herra Niilo, siitä olen\nniin varma, että panen punaisen vereni siitä pantiksi... Yöllä tuli\nFaste Örebrossa luokseni ja kuiskasi: 'uskotko minusta pahaa?' — Minä\nnauroin työntäen hänet luotani. Mutta hän kuiskasi vielä: 'sinä,\nHollinger, ja Niilo-herra, olette tehneet hyvää minulle, minä tahdon\nsen teille palkita!' — Niin hän sanoi, ja sitten en häntä enää\nnähnyt... Nyt on neuvoni, että olemme varuillamme! Sillä varmasti uhkaa\nvaara meitä, ja Faste on mennyt teidän tähtenne kuolemaan...\"\n\n\"Puhu pian, mitä tiedät!\" kääntyi Niilo talonpojan puoleen, joka\njatkoi:\n\n\"Tänä aamuna tuli joukko kuninkaan huoveja ratsastaen Bjurumiin, jonka\npihalle he asettuivat. Minä olin siinä puita hakkaamassa, kun eräs\nheistä tuli kysymään minulta, oliko Niilo-herra kartanossa. Ei,\nvastasin minä. Mies meni silloin toisten luo, ja minä kuulin heidän\nsilloin sanovan toisilleen, että Sigge antaisi heille määräyksen\ntultuaan taloon. Minä rohkenin silloin kysäistä, millä asioilla he\nkulkivat, mutta en saanut vastausta. Silloin vähän ihmettelin, mitä he\noikein hommasivat. Mutta kun Siggeä ei tullutkaan, niin pisti päähäni\najatus rientää heidän edelleen, sillä he tulivat Gudhemistä, ja olivat\nkulkeneet niin muodoin Hornborgajärven itärantaa...\"\n\nNiilo Sturen kasvoissa näkyi selvät kärsimättömyyden merkit miehen\nliiallisen perinpohjaisuuden tautta, mutta hän tiesi liiankin hyvin\nkuinka mahdotonta oli saada häntä siitä luopumaan, ja antoi hänen\nsenvuoksi jatkaa omalla tavallaan.\n\n\"Kulkiessani tietä myöten\", jatkoi mies, \"näin joukon miehiä, jotka\novat olleet kauan Tivedenin seuduilla viimeisen herrainsodan jälkeen.\nHeidän etunenässään ratsasti kolme miestä, joista yhdellä oli teidän\nmerkkinne, Niilo, musta ja valkea, yhdellä oli kolme lumpeenlehteä, ja\neräs oli puettu mustaan viittaan, häntä kuulin kutsuttavan\nveranleikkaajaksi ja Luukas-mestariksi, mutta lumpeenlehtimiestä\nsanoivat toiset Siggeksi. Kun tulin niiden kahden lehmuksen luo, jotka\nkasvavat niin komeasti, niiden jotka ritari Kaarlo Orminpoika istutti\nomin käsin sen päivän muistoksi, jona Kaarlo-kuningas vei hänen\ntyttärensä, Kaarina-neidin, morsiustuoliin... niin, kun olin niiden\nluona, niin hekin tulivat kaikki sinne.\n\n\"'Ei tämä näytä siltä, että Niilo-herra on ratsastanut tätä tietä',\nsanoi se mies, jota Siggeksi kutsuttiin kääntyen teidän asemiehenne\npuoleen, — 'mutta siltä se näyttää, että sinä, Faste, olet meidät\npettänyt.'\n\n\"'Olen tehnyt sen mukaan kuin minulle on älyä annettu', vastasi\nFaste, 'niinpä tekin arvelette, että hän on kulkenut tätä suuntaa\nLänsigötanmaalle, ja kun sanoin hänen menneen Vadstenaan, ette uskoneet\nminua... Te, Gumme, joka tunnette minut ennestään, ja joka olette\nvietellyt minut uskottomaksi Niilo-herralle, te tiedätte kyllä, ettei\nminun älyni riitä pitkälle...!'\n\n\"Gumme oli veranleikkaaja, ja hänellä oli silmät kuin käärmeellä. Kun\nhän nyökkäsi asemiehellenne, oli kuin paholainen itse olisi istunut\nhevosen selässä nyökkäämässä. Minua kammotti piilossani lehmuksen alla.\nHän ja Sigge keskustelivat toistensa kanssa, ja sitten he taas\nkääntyivät Fasteen, ja Sigge sanoi:\n\n\"'Sinun kallossasi on enemmän viekkautta kuin kukaan olisi uskonut, ja\nolipa vähältä, ettet voittanut peliä. Mutta jos tyhmyytesi on tähän\nasti pettänyt minua ja Luukas-mestaria, niin ei sitä enää tapahdu. Kun\nsanoin sinulle, että valehtelit, koettaissasi saada minua uskomaan,\nettä herrasi oli mennyt Vadstenaan, ja kun minä väitin hänen menneen\nSkaraan, niin keksi juonikas pääsi solmun, joka maksaa sinulle nyt\npaljon. Sanoit kuulleesi Niilon viimeksi Örebrossa puhuneen Bjurumista,\nja minä uskoin sinua, kun viheriä ritari oli syntynyt täällä, joten oli\nsopivaa, että hän saisi täällä levätäkin kuoltuaan... Mutta Niilo ei\nolekaan Bjurumissa... hän on päässyt kulkemaan vapaasti seurueineen\nSkaraan...' 'Vadstenaan, tarkoitat!' sanoi Faste, mutta sai silloin\nsellaisen iskun, että horjahti hevosen selästä sivulle, ja vielä\ntoisen, että hän putosi maahan. Minä ryömin peloissani lehmuksen\njuurella olevain pensaitten alla, ja Sigge huusi miehille: 'sukkelaan\nSkaraan, miehet... Luukas-mestari tulee kanssanne... Mies on\nvalehdellut, sillä yöllä Vadstenasta tullut sanantuoja kertoi, ettei\nsiellä ollut ritaria nähty ensinkään, ei kaupungissa eikä tiellä...\nSkaraan senvuoksi, siellä saatte vaivainne palkan!' Silloin miehet\nlähtivät; Luukas-mestari oli heidän seurassaan, ja Sigge ratsasti\nkuninkaan huovien luo, jotka olivat kartanossa. Teidän asemiehenne\nmakasi tien ohessa kuoleman kanssa kamppaillen. Minä menin hänen\nluoksensa, ja hän näki heti, etten minä ollut hänen murhamiestensä\njoukkoon kuuluvia.\n\n\"'Lähde Skaraan!' sanoi hän, 'sano siellä Niilo-herralle, että hänen\nhenkensä on vaarassa!' Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä hänen\nsilmänsä kääntyivät nurin samassa. Minä riensin voudin luo ja sanoin\nhänelle, kuinka asian laita oli. Hän antoi minulle tallista parhaan\nhevosen, jolla olen tullut tänne.\"\n\nSynkkiä ajatuksia nousi miehen puheen johdosta Niilo Sturen mieleen.\nHän näki ympärillään vaaroja, joita ei ollut voinut aavistaakaan. Ja\nhäntä suretti enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää, että hänen\ntäytyi taistella vihollisia vastaan, jotka saattoivat käyttää niin\nkatalia aseita.\n\n\"Olin sentään luullut\", sanoi hän, enemmän itsekseen, kuin ympärillä\nseisojia varten, \"ettei Eerik Kaarlonpoika eikä kukaan muukaan\nherroista olisi kuitenkaan ruvennut henkeäni vainoomaan.\" Sitten hän\nlisäsi ääneen, laskien kätensä pojan olkapäälle: \"Mutta kiitos sinulle\nratsastuksestasi... Jos Herra suo minun päästä vaarasta, josta\nasemiesraukkani yritti minua varjella, niin lähden Bjurumiin ja\nlaulatan messun hänenkin edestään ja nyt lähdemme täältä!\"\n\nEtäämpää kirkosta kuului omituinen ääni ikäänkuin joku olisi sivellyt\nkämmenellään kiviseinää. Brodden ja Hollingerin tarkat korvat olisivat\nvarmaankin huomanneet sen, ellei samassa olisi vahakynttiläin\nvalopiiriin lennähtänyt muuan pieni lintu, joka oli eksynyt kirkon\nholvikaton alle. Se tuli heitä kohtaan lentäen ja katosi taas tehtyään\npari kierrosta kuorin ympäri. Tämä seikka ynnä se ajatus, ettei\nkirkossa tietystikään voisi mitään vaarallista tapahtua, piti\nluonnollisesti kaikki rauhallisina. Niilo-herra tarttui Briita rouvan\nkäsivarteen, ja vuorimiehet astuivat syrjään.\n\nMutta silloin astui Hollinger esille. Hänen kasvoillaan asui nyt\njuhlallisuus, joka suuresti erosi siitä vihaa ja kostonhimoa uhkuvasta\nilmeestä, joka niillä oli näkynyt Fasten kuolemasta kerrottaissa. Hän\nasettui herransa eteen ja otti nuttunsa alta kokoontaitetun paperin.\n\n\"Minullakin olisi täällä vähän toimitettavaa, jos sallitte, sillä se\nkoskee todella teitä yhtä paljon kuin minuakin...\"\n\nNiilo katsoi häneen ominaisella hyväntahtoisuudellaan ja nyökkäsi\nmyöntävästi.\n\n\"Kuten muistanette\", lausui Hollinger, \"olin kerran teidän puolestanne\nlankonne, Iliana-rouvan, luona pitämässä silmällä Hammarstadin\nBriita-rouvaa, ja minun onnistui täyttää toivonne, niin että kaikki\ntuon ahneen rouvan rahankiristykset sekä veljeltänne että kuninkaalta\nlakkasivat paikalla. Pakotin sekä Briita-rouvan että hänen katalan\npalvelijansa antamaan kirjoituksen, jossa he tunnustivat kavalat\ntekonsa, ja palvelija tunnusti vielä olevansa isäni murhaaja, kuten\nolen ennen kertonut teille. Tämän kirjoituksen jätin säilytettäväksi\nUpsalan kaniikille, herra Eerik Olavinpojalle, että hän antaisi sen\nneuvoston käsiin, jos jotakin tapahtuisi. Sen hän lupasikin tehdä, ja\ntässä se kirjoitus on!\"\n\nHän antoi paperin Niilolle, joka luki sen.\n\n\"Nyt on tapahtunut muuta, kuten tiedätte, herra Niilo. Herra Eerik\nAkselinpoika on pitänyt sanansa, jonka hän antoi pojallenne, Svantelle,\nTukholman linnassa... Briita-rouvaa vastaan on nostettu oikeudenkäynti,\nja senvuoksi...\"\n\n\"Mutta sinun isäsi murhaaja...?\" kysyi Niilo.\n\n\"Gumme on hävinnyt Hammarstadista, eikä kukaan tiedä, mihin hän on\njoutunut... Ehkä hän on jo kuollut, ellei, niin olkoon Jumalan\ntuomittavana... Mutta tämän paperin minä tahdon hävittää...\"\n\nJa ennenkuin Niilo ehti vastata, tarttui Hollinger paperiin ja meni\nerään vahakynttilän ääreen pitäen paperia sen liekissä, kunnes se oli\npalanut, niin että sen viimeinen kulma, joka oli ollut hänen sormiensa\nvälissä, putosi hiiltyneenä kivilattialle.\n\nKääntyessään huomasi hän kaksi suurta, loistavaa silmää katselevan\nitseänsä ja tunsi erään käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli Svanten\nkäsi. Hän ei voinut hillitä ihailuaan. Hän ei tosin puhunut mitään,\nmutta rehellinen Hollinger luki silmistä hänen ajatuksensa, ja hän\nnäytti ylen onnelliselta, vaikka Fasten muisto panikin hänen karheille\npiirteilleen surumielisen leiman.\n\nNiilo Sture tarttui hänen käteensä lausuen:\n\n\"Kuluttakoon se liekki kaiken pahan, joka on tähän asti seurannut minua\nja rakkaitani... Poistakoon se pahuuden ijäksi päiväksi, ja eläkäämme\nme rauhassa yhdessä ne päivät, jotka Herra meille suo, voidaksemme\nsitten kohdata toisemme hänen luonaan taivaissa, jossa jokainen\ntuomitaan ansionsa mukaan!\"\n\n\"Amen!\" lisäsi vanhin arkun vieressä olevista munkeista. Hän kohotti\nsiunaten kätensä ritarin ja hänen seuralaistensa yli. Sitten hän\nkohotti katseensa taivaaseen päin ja lausui juhlallisella, puoleksi\nlaulavalla äänellä, joka teki varsin ihmeellisen vaikutuksen:\n\n    \"Taivainen Isä!\n    Poika!\n    Hurskas Pyhä Henki!\n    Sinua rukoilen,\n    Synnistä meitä\n    Kaikkia päästä\n    Ja puhdista!\"\n\nViimeinen sana oli tuskin lausuttu, kun kirkon ovi taas avattiin, ja\nkahden soihdun valossa näkyi aseellinen miesjoukko ulkona.\n\n\"Liian myöhään, ankara ritari! Liian myöhään\", huudahti Bjurumin poika.\n\"He ovat tulleet!\"\n\nKaikki katsoivat sinne päin, ja sieltä lähestyivät ne kaksi soihtua ja\nniiden takaa koko miesjoukko välkkyvine tapparoineen. Ja samalla\nilmestyi kaikkien pylvästen takaa ja kaikista kirkon komeroista\npartaisia miehiä kuin taikaiskulla. Niiden keihäät ja kirveet kiilsivät\nkynttiläin valossa kuin käärmeen suomut, kun se matelee puunrunkoa\nmyöten pahaa aavistamattoman lintusen pesälle.\n\nKuninkaan asemiesten tulo sekä ällistytti että rauhoitti Niiloa. Hän\nymmärsi kyllin vaaran, josta mies oli puhunut. Mutta hän otaksui sen\nuhkaavan ainoastaan niiden sissien puolelta, jotka mies oli nähnyt,\nsillä eiväthän kuninkaan huovit mitenkään voineet tulla muussa\ntarkoituksessa kuin estämään kaikkea väkivaltaa. Briita-rouva oli\ntarttunut molemmin käsin hänen käsivarteensa; vastustamaton pelko oli\nvallannut hänet.\n\nLeppeä Mauri asettui hänen rinnalleen koettaen rohkaista häntä hellällä\nrukoilevalla katseella. Vieressä seisova Svante pui nyrkkiä ja hänen\nsäihkyvät silmänsä salamoivat vihasta.\n\nBrodde, Hollinger ja Erkki veivät jo kätensä miekan kahvaan, ja\nvuorimiehet olivat uhkaavan näköisiä.\n\nRitari seisoi keskellä miesjoukkoa, näöltään säilyttäen koko\ntyyneytensä. Hänen huulillaan oli kysymys, mutta ennenkuin hän ehti\nsanaakaan lausua, astui Sturein vaakunalla varustettu mies esiin. Hän\nkäyttäytyi aivan herrasmiehen tavoin, jonka valtaa ei muka kukaan\nuskaltanut eikä voinut vastustaa.\n\nHänen vieressään seisoi mustaan viittaan puettu mies, jonka teräviä\npiirteitä valaisi syvistä kuopista kaksi läpitunkevaa silmää. Niilo\ntunsi heti nöyrän veranleikkaajansa, Luukas-mestarin. Hän huomasi\nkyllä, että miehen ryhti oli toinen kuin ennen, Tukholmassa ollessa,\nmutta hän ei voinut vieläkään uskoa muuta kuin että miehet olivat\nsaaneet selville hänen vihamiestensä kavalat juonet ja tulleet niiden\nperässä ollakseen vaaran hetkenä saapuvilla. Ja kesken ristiriitaisia\najatuksiaan iloitsi hän nähdessään Steen Sturen kilpimerkin. Se ei\nsuinkaan voinut milloinkaan olla kavaltajan rinnalla. Tämä mies ja\nveranleikkaaja olivat hänen pelastajansa. Hän odotti vaan, että se\nmies, joka nähtävästi oli kuninkaan väen käskijänä, antaisi käskyn\nottaa murhamiehet kiinni.\n\nMutta sitä käskyä ei kuulunut. Sen sijaan kääntyi mies suoraan häneen\nkatsellen röyhkeästi ympärilleen.\n\n\"Nyt olette kaikki merrassani!\" huudahti hän hieroen perkeleellisellä\ntyytyväisyydellä käsiään yhteen. \"Ha, sinä Haukka, tällä kertaa ei\nnokkasi ulotu minun kypärääni asti, ennenkuin pääsi vierii jalkaisi\nväliin... Toivoisin vaan, että vanha herrani, herra David Pentinpoika,\nJumala armahtakoon hänen sieluansa, olisi täällä... Hänen silmänsä\nsaisivat riemuita teidän hurskaan laupeista silmäyksistänne!\"\n\nNiilo Sture rypisti kulmiaan, mutta Hollinger juoksi esille käsi\nnyrkissä aikoen lyödä maahan kavaltajan. Silloin ritarin otsa heti\ntasoittui, ja hän laski rauhoittavasti kätensä miehen olalle. Miehen\nsanoista päättäen ei hänellä tässä ollut odotettavana sellaista, joka\nvoi hänen vihaansa herättää. Paikan pyhyyskin kielsi häntä käyttämästä\nväkivaltaa väkivaltaa vastaan.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi hän Siggeen kääntyen, \"miksi tulet Jumalan pyhään\ntemppeliin miekoilla, keihäillä ja pahoilla sanoilla? Jos sima nousee\nliiaksi päähäsi, niin eikö se haihdu sieltä Herran alttarin ääressä?\"\n\n\"Kuten sanot, Niilo Sture!\" ärjäsi mies, \"kerran nousi sima päähäni, ja\nsitä en milloinkaan unhota... Sen siman olivat sinun palvelijasi\ntehneet, mutta nyt ovat osat niin vaihtuneet, että sinä ja he saavat\nsen maksaa... Muistatko Ekolsundia ja taistelua Enköpingin tiellä!...\nLuulen, että siinä taistelussa kaatui tuo ritari, joka tuossa lepää...\nSiitä asti olen kalpaani hionut, ja nyt se juokoon verta kylliksensä\nvihdoinkin... Mutta järjestys vallitkoon, ja mieltäni ilahuttaa\npehmentäissäni oikein sinun mielesi... Kuuleppa siis, mitä minulla on\nsinulle sanottavaa!\"\n\nHän kääntyi erääseen keihäsmieheen viitaten häntä luokseen.\n\n\"Sinä saat viedä minulta viestin herra Eerik Kaarlonpojalle, jonka\ntavannet Uplannissa matkalla Upsalaan, sillä hän on laivastoineen\nTukholman saaristossa. Sinä saat ratsastaa yötä päivää ja sanoa\nhänelle, ettei Niilo Sturea ole enää olemassa. Jos ritari antaa sinulle\nsen paperin, jota olen häneltä pyytänyt, niin sano, ettei Steen Sture\nole monta päivää tämän jälkeen viipyvä Tukholman linnassa.\"\n\nHän katsoi Niiloon vetistävillä silmillään, ja voitonriemuinen iva\nvääristi hänen suunsa kamalaan irvistykseen, joka melkein lisääntyi\nNiilo Sturen otsalta sädehtivän ylevyyden edessä.\n\nPahan ja hyvän taistellessa tässä maailmassa — tapahtukoon taistelu\njoko Jumalan silmäin edessä tai ihmisten nähden — käy aina niin, että\nkuta ylevämpi jälkimmäinen on, kuta korkeammalle se on saanut\nlukemattomien taistelujen kautta kohonneeksi ja lähestyneeksi ijäistä\ntotuutta, sitä synkempi, syvempi ja mustempi on edellinen. Ja se\ntaistelu on sittenkin aina Mikaelin-taistelu. Totuus on siinä kuitenkin\nlopuksi aina voitolla, ehkä se näyttääkin toiselta ihmisten\nlyhytnäköisissä silmissä. Taivaan enkelit ovat kuitenkin aina\ntodellisen voittajan todistajina ja ne kohottavat hänen kanssaan\nriemuisan hallelujan ikuisen tuomarin valtaistuimen edessä.\n\nPahuus tuntee sen itsessään, ja tämä voimattomuuden tunne juuri ilmenee\nuhkamielisenä ylenkatseen hymynä sen huulilla.\n\nNiin oli Siggen laita nyt. Hän ei olisi voinut kestää Niilo Sturen\nkatsetta, ellei hän olisi ottanut avukseen koko sitä suurten sanain\nmyrskytulvaa, joka vihamielisestä sydämestä uhkuu ja joka ikäänkuin\nsitä runsaammin ja täyteläisemmin vuotaa, kuta vähemmän vaikutusta se\nsaa aikaan.\n\nTarkoitus, miksi hän Niilon kuullen lähetti tuon viestin herra Eerik\nKaarlonpojalle, oli tietysti se, että hän siten saisi yhtaikaa tietää\nviimeisen hetkensä lyöneen ja myöskin tuntisi oman työnsä\nhyödyttömyyden ja vihollistensa voiton. Sigge tiesi liiankin hyvin,\nettei kuolema itsessään saattanut tätä miestä pelottaa, mutta hän\nälysi, että tieto Ruotsin lopullisesta häviöstä koskisi häneen sitä\nsyvemmin. Ja sen ymmärsi hän kuten jokainen muukin, että valtakunnan\nhäviö oli varma, niin pian kuin molemmat Sturet olivat poissa. Tämän\nkaksinaisen tarkoituksen luuli Sigge saavuttavansa lähettämällä uhrinsa\nkuullen heidän ja Ruotsin viholliselle tiedon hänen ja tavallaan\nmyöskin Steen Sturen kuolemasta.\n\nMutta mitä Niilo Sturen sydämessä lieneekin tapahtunut, hänen\nkasvoissaan ei mitään muutosta näkynyt. Kenties antoi silmäys alttarin\npyhiin kuviin hänelle tämän yliluonnollisen voiman. Eräs kuvista\nesitti Vapahtajaa raatihuoneessa sotamiesten riisuessa vaatteita\nhäneltä ja pukiessa purppuramanttelia hänen ylleen ja asettaissa\norjantappurakruunua hänen päähänsä. Joka olisi voinut tänä hetkenä\ntyvenesti verrata tätä ihmisjoukkoa ja arvostella vaikuttavia syitä ja\nvoimia, ei olisi voinut olla huomaamatta yhtäläisyyttä, joka oli tämän\npyhästä historiasta otetun alttaritaulun ja luostarikirkossa nyt\ntapahtuvan todellisuuden välillä. Sitä tuskaa, joka tänä hetkenä täytti\ntämän jalon ritarin sydämen, voitanee inhimillisellä mitalla mitaten\nkutsua hänen orjantappurakruunukseen. Jos hän antoi katseensa kulkea\nelämänsä läpi tutkien ja tarkastellen sen salaisimmatkin kätköt,\nei hän voinut sittenkään löytää yhtäkään tekoa tai ajatusta, jonka\ntarkoituksena olisi ollut hänen oma kunniansa tai oma etunsa. Kaikki\nhänen pyrkimyksensä, koko hänen mielensä oli tarkoittanut yhtä ainoata\n— isänmaata. Sen onni ja vapaus oli ollut hänen nuoruutensa unelmain,\nhänen miehuutensa toiminnan esine. Ja nyt, juuri nyt kun hän luuli\nsaaneensa työnsä valmiiksi, täytyisi hänen kuolla petturin käden kautta\nja nähdä isänmaan joutuvan vääryyden ja juonten kautta häpeälliseen\norjuuteen.\n\nSenvuoksi kalvastui ritarin poski, senvuoksi paloi hänen silmissään\nniin synkkä tuli. Olisihan hän tosin voinut tarttua miekkaan niiden\nkera, jotka olivat hänen ympärillään, ja epäilemättä olisivat he\nvoineet hyökätä vihollisten läpi kirkosta pois, mutta sellainen ajatus\nei voinut juolahtaa Niilo Sturen mieleen. Hänessä paloi tuulahdus pyhän\nEerikin henkeä, kuten jokaisessa tosi ritarissa, ja se kielsi häntä\nryhtymästä verityöhön Herran huoneessa. Sen oli tuo kurja juontenpunoja\nharkinnutkin, ja hän oli toivonut koko matkan yllättävänsä saaliinsa\njossakin niistä kirkoista, joissa saattue lepäsi öisin. Mutta Niilon\nasemies, joka antoi henkensä palkaksi siitä, että ritari oli ajatellut\nhänestä hyvää oli tahtonut tehdä tämän tuuman tyhjäksi.\n\n\"Ja nyt työhön!\" huusi rosvoja johtava konna nyt. \"Esille\nveranleikkaaja ja täytä työsi; aika rientää, työmme ei siedä\nviivytystä!\"\n\nLuukas-mestari astui esille. Hän oli tuonut rosvot Bjurumista Skaraan,\nja otettuaan varman selon siitä, että ritari seurueineen oli kirkossa,\noli hän antanut miestensä hiipiä luostariin ja luostarikirkkoon\nkieltäen heitä tekemästä mitään ennenkuin hän itse saapuisi sinne. Ja\nsiinä suhteessa ovat pahantekijät kaikkialla ja kaikkina aikoina olleet\nyhtäläisiä, että he ovat ihmeteltävällä sitkeydellä ja luotettavuudella\ntyöskennelleet yhteisen tarkoitusperänsä saavuttamiseksi. Gumme oli\nitse jäänyt kirkon edessä olevain puitten alle odottamaan Siggeä ja\nkuninkaan miehiä. Hän ei tiennyt senvuoksi mitään siitä, mitä kirkossa\ntapahtui.\n\nIlman pitempiä valmistuksia kääntyi hän nyt suoraan Hollingeriin.\n\n\"Sinä tunnet minut?\" kysyi hän.\n\n\"Tunnen, kyllä tunnen sinut, viheliäinen roisto!\" vastasi Hollinger.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, ystäväni\", sanoi Gumme, \"hyvä on, että tunnet minut,\nmutta sitäpä et tiedäkään, että minä olen ollut herrasi, Niilo Sturen\npalveluksessa jo kolmatta vaotta... Niin, se taito on sinulla vielä\nopittavana; vaikka sinä kyllä muuten olet mies puolestasi viemään\ntuumasi viekkaudella perille... Minä olen kulkenut perässäsi ja pitänyt\nsinua silmällä yhtä tarkasti kuin sinä kerran pidit silmällä minua ja\nHammarstadin Briita-rouvaa... et ole tiennyt sitä, et — siinäpä\ntaitosi onkin, mutta nyt saat kuulla sen suoraan omasta suustani.\"\n\nTämä taito ei olisi ollut niin järin suuri, ettei Gummen olisi käynyt\nhyvinkin nolosti, elleivät olosuhteet olisi häntä auttaneet. Ensin oli\nHollinger istunut Tukholman linnassa vankina, ja sitten oli herransa\nkäyttänyt häntä paljon asioilla, joiden tähden hän tuli olleeksi\nenimmäkseen matkoilla. Kun hän enemmän sattumoisin oli joskus kotona,\noli Gumme, jolla oli yleensä enemmän vapautta kuin ritarin muilla\npalvelijoilla, koska hänen ammattinsa ei ollut sotaista laatua, osannut\npysytellä aina piilossa.\n\nHollinger paloi vihasta, hänen miekkansa oli jo puoleksi tupesta\nvedetty surmaamaan petturia. Mutta Niilo laski taaskin kätensä hänen\nolalleen estäen häntä. Brodde kuunteli käsivarret ristissä rinnallaan\nrypistetyin kulmin keskustelua. Hän oli herraansa lähempänä, ja\nsenvuoksi hän osasi paremmin arvostella sitä tavatonta valtaa itsensä\nyli, jota herransa osoitti. Parhaiten ymmärsi hänen suuremmoisen\ntahdonvoimansa kuitenkin Erkki, Engelbrektin aikainen asepalvelija. Hän\nseisoi vähän syrjässä harmaine hapsineen, mutta hänen silmissään paloi\nsama tuli kuin silloin, kun hän kuletti sanomia vapaudensankarin ja\nHerman Bermanin välillä.\n\n\"Niin, en tahdo sinulle mitään pahaa\", jatkoi Gumme Hollingerille,\n\"saat minun puolestani pitää kernaasti henkesi, mutta anna minulle vaan\ntakaisin se paperi, jonka pakotit minun ja Briita-rouvan viekkaudella\nja väkisin silloin antamaan, muistathan, Hammarstadissa, kun luikersit\nitsesi kartanon salakamariin.\"\n\n\"Ellen olisi herrani rinnalla ja ellemme olisi Herran huoneessa, niin\nei totisesti myrkkykielesi enää monta sanaa puhuisi tässä maailmassa,\nsinä musta murhamies!\"\n\n\"Aivan niin, Hollinger Birgerinpoika... mutta sen pienen paperin nyt\nvaan tahtoisin; sitten olemme kuitit...\"\n\nHollinger katsoi vaieten herraansa. Eräs rosvoista astui esiin aikoen\npuhua. Hänellä oli epäilemättä tarkoituksena kertoa, mitä äsken oli\ntapahtunut, joka selitys olisi varmaankin täydellisesti tyydyttänyt\nGummea mitä tuohon vaaralliseen paperiin tulee, mutta olisi tuskin\nmitään vaikuttanut itse asiain menoon, eikä myöskään olisi muuttanut\nsitä kohtaloa jonka murhaajat olivat päättäneet Niilolle ja hänen\nmiehilleen.\n\nMutta Sigge keskeytti kaikki keskustelut.\n\n\"Tässä kulutamme aikaa turhiin\", ärjyi hän, \"ylös miehet, ottakaa hänet\nkiinni. Siitä puhumme myöhemmin, ja silloin saamme nähdä, eikö meillä\nole keinoja saada tuota paperia ja vielä muitakin näkyville!\"\n\nHollinger puri hampaitaan yhteen oikeutetussa vihassaan, mutta silmäys\nherraansa, sai hänet tyyntymään. Hän antoi rosvojen viedä itsensä\nvastustuksetta syrjään.\n\nNyt kääntyi Sigge Niiloon:\n\n\"Nyt on sinun vuorosi, Niilo Sture\", huusi hän, \"minulla on kuninkaan\nkäsky ottaa sinut vangiksi. On oikein että suostut kohtaloosi, niin\nminäkin pääsen häiritsemästä kirkon pyhää rauhaa. Mutta miekkasi saat\nantaa ja kätesi me sidomme, ja sitten voit ottaa jäähyväiset tältä\nmaailmalta... Mutta sinun ei tarvitse surra, yksin et joudu kolkkoa\ntietä kulkemaan, sillä miehesi seuraavat sinua...\"\n\nBriita-rouva päästi sydäntäsärkevän huudon vaipuen herransa viereen\nmaahan, mutta Pentti-ukko astui kurjan murhaajan ja Niilo-herran\nväliin. Rosvojoukon läpi kuului kuiskaus, useammat miehistä\nkäännähtivät ovelle päin, josta kuului nopeita, mutta lujia ja\nvoimakkaita askeleita. Tulijat eivät voineet olla muita kuin rosvojen\nystäviä, sillä kaksi kuninkaan miehistä oli ovella vartijoina;\nsenvuoksi eivät heidän johtajansakaan huolineet panna siihen mitään\nhuomiota. Sigge tunsi intonsa vaan nousevan saadakseen pian loppuun\ntämän osan tehtävästään ja päästäkseen sitten Tukholmaan täyttämään\nlopunkin siitä, jota oli luvannut rälssikirjansa edestä tehdä. Siitä\nhän oli muuten saanut arkkipiispansa kuoltua uudistetun lupauksen\nniiltä herroilta, jotka nyt koettivat jatkaa arkkipiispan työtä.\n\nMutta äkisti lausui sointuva, käskevä ääni:\n\n\"Ottakaa kavaltaja kiinni!\"\n\nJa partaisten miesten hurja joukko väistyi syrjään, ja\nkorkeavartaloinen ritari riensi esille.\n\nSe oli Steen Sture.\n\nHän ei ollut saanut hetkeäkään rauhaa nähtyään mihin valheen ja\nkavaluuden verkkoon hän ja hänen jalo, väärinymmärretty ystävänsä oli\nkiedottu. Hän läksi Tukholmasta niin kiireesti kuin hevonen voi\nrientää Skaraa kohden päästäkseen Niilo Sturen puheille. Hän oli\nkuullut petollisen palvelijansa viimeiset sanat, ja hän käsitti\nsilmänräpäyksessä hetken suunnattoman vaaran.\n\nSigge lennähti takaperin. Hänestä oli kuin taivas olisi haljennut hänen\npäänsä päällä ja koston enkeli olisi pannut välkkyvän miekkansa\npistävän kärjen hänen rintaansa vasten. Steen Sturen saapumista oli hän\nkaikista vähimmin odottanut, ja ensi säikäyksessään menetti hän niin\nperäti kaiken älynsä, että katsoi kaiken jo kerrassaan menetetyksi. Jos\nhän olisi vähänkin katsellut ympärilleen, olisi hänen täytynyt huomata,\nettei peli ollut suinkaan vielä menetetty, vaan että hän päinvastoin\nolisi voinut saada kaksinkertaisen voiton käyttämällä miestensä\nenemmyyttä hyväkseen ja ottamalla kiinni nämä molemmat, Ruotsille niin\nkallisarvoiset, ritarit. Gumme, joka osasi paremmin säilyttää\nkylmäverisyytensä, älysi heti, ettei ritari ollut voinut aivan\nmonilukuisella miehistöllä saapua, ja yritti kuiskata siitä sanasen\nSiggen korvaan, mutta tilaisuus luiskahti hänen käsistään.\n\nKuninkaan asemiehet, jotka olivat ainoastaan vastenmielisesti lähteneet\ntälle vainomatkalle Siggen kanssa Niilo Sturen henkeä vaanimaan,\ntottelivat oitis Steen Sturen käskyä, ja ottivat kiinni sekä Siggen\nettä Gummen.\n\nKun tätä Steenin käskyä täytettiin, lähestyi hän itse Niiloa.\n\n\"Niilo\", sanoi hän, syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä, \"olen\nnyt edessäsi uskottomana ystävänä, olen pahoin rikkonut sinua vastaan,\nmutta tahdon verelläni rikokseni korvata...\"\n\nHän ei ehtinyt jatkaa, sillä Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen\nkäteensä sekä katsoi häntä silmiin miehekkäällä lämmöllä, joka voi\nsulattaa rautaisenkin sydämen.\n\n\"Tätä hetkeä\", sanoi hän, \"tulen todellakin muistelemaan yhtenä elämäni\nonnellisimmista!... Jumala taivaassa olkoon ylistetty, joka avasi\nsilmäsi ja antoi uskollisen ystävän minulle takaisin!\"\n\nKyyneleet puhkesivat hänen silmistään, ja sulkeissaan ystävänsä\nsyliinsä, kuuli hän tämän nyyhkivän kuin lapsen. Kaikkein sydämet\nsykkivät ilosta. Pyhimyksen kuvakin, joka oli aivan heidän kohdallaan\nseinässä, näytti hymyilevän taivaista rauhaa.\n\nEnsi liikutuksen tauottua, kertoi Steen kuninkaan kuolemasta ja sen\nyhteydessä sattuneista tapahtumista. Samalla hän kertoi, mikä oli hänen\nsydämensä niin sulkenut, ja mikä taas oli jään sulattanut.\n\nSitten hän otti esiin kultaisen kaulaketjun ja antoi sen Niilolle.\n\n\"Tätäkin olen kantanut!\" sanoi hän. \"Aina Upsalan onnettomasta päivästä\nasti on se ollut kaulassani... Kuolevan kuninkaan sammuva silmä\nhavaitsi sen, ja hän sanoi minulle, että se oli sinun taikakorusi...\"\n\nNiilo Sturen katse välähti ihmeellisesti tämän kaulanauhan nähtyään.\nSen joka rengas sisälsi hänelle muiston menneistä päivistä.\nKirkkaimpana niistä näki hän kuitenkin piispavanhuksen kuvan\nsellaisena, kun hän oli heidän viimeistä kertaa toisiaan tavatessa\nTynnelsön linnassa. Hän muisti myöskin ne sanat, jotka piispa silloin\nlausui, ja lupauksen, jonka hän itse vannoi. Mutta kun hän katseli\nkorua ja muisteli piispavanhuksen sanoja, lausui ystävä:\n\n\"Kuningas antoi linnat minun käsiini ja uskoi valtakunnan minun\nhaltuuni... mutta minä tiedän, mikä kuninkaan sisin ajatus oli, ja sen\ntahdon tässä lausua. Minä luovutan sinulle linnat, Niilo, ja kolmen\nlumpeenlehteni nimessä vannon uhraavani henkeni ja vereni sinun\npuolestasi, vaikkapa tahtoisit nostaa Ruotsin kruunun päähäsi ja tulla\nminun kuninkaakseni!\"\n\nNiilo Sturen katse salamoi, ja hänen otsansa synkistyi, ikäänkuin hän\nolisi kuullut muita sanoja kuin niitä, jotka hänen ruumiillinen\nkorvansa kuuli. Hän kuuli piispan äänen puhuvan, ja pyhät muistot\nhäilyivät hänen silmissään ritarin puhuessa. Ruotsin onni vaati miestä,\njoka voi uhrata itsensä ja kieltäytyä kaikista omista eduistaan,\nvieläpä kuninkaankruunustakin — niin oli piispa puhunut. Ja kun hän\nkysyi Niilolta: \"voitko uhrata kuninkaankruunun Ruotsin tähden, kuten\nolet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?\" — oli hän vastannut\nmyöntävästi.\n\nJa nyt hän seisoi kaulaketju kädessään tässä, ja kuninkaankruunu\nvälkähteli hänen päänsä päällä. Pysyisikö hän lupaukselleen\nuskollisena?\n\nMutta hymy levisi hänen miehekkäille kasvoilleen ja hän kutsui luokseen\nerään munkeista.\n\n\"Täytän ainoastaan erään vanhan lupauksen\", sanoi hän ojentaen\nkaulaketjun hänelle, \"samalla kuin Fjalar-ritarin tahdon\nlahjoittaissani tämän korun pyhän Katariinan kuvalle...\nKuninkaankruunua\", hän kääntyi Steenin puoleen, \"kuninkaankruunua en\npyydä, Steen! Toivoisinpa vaan mieluummin, että sekin olisi jollakin\npyhimyskuvalla kehottamassa Ruotsin miehiä miehuulliseen voimaan ja\nrohkeuteen. Ja jos vanha kuningas on antanut Ruotsin linnat ja maat\nsinun hallittavaksesi, niin en tahdo hänen tahtoansa rikkoa, vaan\njulistan pyhästi, että Steen Sture astukoon Ruotsin valtakuntaa\njohtamaan, hän eikä kukaan muu! Sinä kykenet Ruotsia kunnialla\nhallitsemaan!\"\n\nVuosi tämän jälkeen oli Steen Sture Ruotsin valtakunnanhoitajana\nTukholman linnassa. Mutta ystävyys hänen ja Niilo Sturen välillä kesti\nkaiken heidän elinaikansa.\n\n\n\n\n\n\nCARL GEORG STARBÄCK.\n\n\n\n\nNäitten romaanien kirjoittaja Carl Georg Starbäck syntyi Falunissa,\nRuotsissa heinäkuun 18 p:nä 1828, vanhimpana viidestä sisaruksesta.\nHänen kotinsa oli hyvin toimeentuleva virkamieskoti. Isä oli nimittäin\nylimaasmestari s.o. jonkunlainen rautauunien tarkastaja ja\nrautateollisuuden valvoja Falunin itäisessä ja läntisessä\nvuoripiirissä. Kodin johto ja lasten kasvatus eivät kuitenkaan olleet\nisän kädessä, joka oli virkatointensa vuoksi myötäänsä matkoilla, vaan\nne olivat äidin huolena, joka oli Suomesta syntyisin ja omalta\nnimeltään Grotte. Hän oli tarmokas nainen, jonka kasvatusta Carl Georg\nsaa etupäässä kiittää menestyksestään elämässään.\n\nGeorg alotti veljiensä kera koulunkäyntinsä Falunissa, mutta sai sitten\nisän tahdosta muuttaa Tukholmaan, jonka koulut olivat hänen mielestään\nparempia. Georg oli vakaamielinen, tiedonhaluinen nuorukainen. Häntä\neivät huvittaneet urheilut eikä leikit, hän tahtoi tehdä työtä. Hänen\naikansa kului runoilijain ja historioitsijain teoksia lukiessa.\nAikaisin ilmeni hänessä myöskin oman tuottamisen halu. Jo\nkymnaasiaikanaan perusti hän yhden noita aina viehättäviä\nnuorukaisseuroja, joiden ohjeena ovat korkeat, pilviin tähtäävät\nihanteet ja joiden tarkoituksena on kehittää jäseniään omaan\nkirjalliseen toimintaan sekä runoutta ymmärtämään.\n\nSeuran nimeksi pantiin Concordia. Nuorukaiset vuokrasivat erityisen\nsalin, jossa he talikynttiläin valossa pitivät viattomia kokouksiaan.\n\nOn selvää, etteivät näissä kokouksissa esitetyt alkuperäiset runoelmat,\nkertomukset ja novellit — jotka etupäässä olivat historiallisia —\nolleet ihan täysipainoista laatua. Monet kyllästyivätkin niihin\npian ja jäivät pois seurasta. Mutta toisilla oli enemmän intoa.\nConcordia-seura eli kuin elikin vaikeimmat vuotensa ja elää yhä\nvieläkin sen koulun nuorison keskuudessa, jossa Starbäck aikanaan kävi.\nJa olipa nuorten puuhasta näkyvääkin tulosta. V. 1848 ilmestyi painosta\npieni vihkonen nimellä Smärre dikter på vers och prosa (Pienempiä\nrunoelmia, suorasanaisia ja runomuotoisia).\n\nKokoelman paras kappale on epäilemättä Georg Starbäckin kirjoittama\nnovelli, Pappilan ruusu, romantinen idylli, joka ei semmoisenaan\nkuitenkaan todista muuta kuin tekijänsä nuoreen ikään nähden tavattoman\nsujuvaa kirjoitustapaa.\n\nStarbäck tuli ylioppilaaksi Upsalaan 1849. Pian sen jälkeen sai hän,\nkun isän terveys murtui, ruveta ottamaan osaa kodin ja omaisten\nylläpitoon. Siitä syystä täytyi hänen ruveta kotiopettajaksi, kuten\nniin monen muunkin varattoman ja lahjakkaan nuorukaisen.\n\nKotiopettajana hän toimi eri perheissä yhteensä kolme vuotta,\nunhottamatta siellä pitää huolta omistakin luvuistaan. Upsalaan\npalattuaan v. 1853 julkaisi hän nimellä Georg novellin, joka ei\nkuitenkaan ole merkittävämmän arvoinen.\n\nYliopistossa antautui Starbäck sitten vakaviin lukutöihin. V. 1854\nsuoritti hän ensimmäisen akateemisen väitöksensä ja samana vuonna hän\nsaavutti tohtorinarvon kirjoituksella Vaasasuku Uniooniajalla.\nVäitöskirja sisälsi kaksi arkkia jotka kumpikin riittivät tohtorinarvon\nsaamiseksi. Sillä muutamia päiviä senjälkeen, kuin kirjoituksen tekijä\nitse oli suorittanut väitöksensä ensi arkilla, väitteli eräs hänen\ntovereistaan toisella arkilla, saavuttaen niinikään tohtorinarvon. Tämä\nkirjoitus jo osoitti hänen erityistä mieltymystään siihen isänmaansa\naikakauteen, jota hän sittemmin koetti parhaimmassa romaaneissaan\nelävinä kuvina esittää aikalaiselleen. Tutkiessaan huomasi Starbäck\nsilloin, että uniooniajan suurin merkitys Ruotsin historiassa on kansan\nesiintyminen maan mahtavia ja ulkomaista kuningasta vastaan. Tältä\nkannalta esittää Starbäck kirjoituksessaan tätä aikaa, antaen samalla\nkatsauksen mahtimiesten puolueryhmitykseen 13- ja 14-sataluvuilla.\n\nTohtorinarvon saavutettuaan teki Starbäck suunitelman vastaista\nelämäntoimintaansa varten. Hän päätti antautua nuorisonopettajaksi,\njonka toimen hän alkoi historianopettajana Vesteråsin koulussa 1854.\nHänen alusta pitäin etevä opetustapansa ja perusteelliset tietonsa\nsiinä aineessa vaikuttivat kuitenkin, että hänet pian kutsuttiin\nparempaan paikkaan Norrköpingiin, nimittäin jo seuraavana vuonna.\n\nOpettajana Starbäck oli todella erinomainen. Rakkaus ja lämpö piti olla\nopetuksen ylimpänä ohjeena; se oli hänen vaatimuksensa, jota hän itse\njohdonmukaisesti noudatti. Hän ei hyväksynyt vanhaa ruoskametoodia eikä\nsiihen aikaan tavallista historian lukutapaa, joka piti pääasiana\nvuosilukujen ja nimien koneellista ulkoalukua. V. 1858 hän toimitti\njulkisuuteen erään esitelmänsä \"historian merkityksestä opetusaineena\",\njossa hän esittää lämpimin sanoin omat mielipiteensä. \"Monet luulevat\",\nlausuu hän siinä, \"että se osaa hyvin historiaa joka ei milloinkaan\nkompastu vuosiluvuissa! Jos se olisi historiaa, niin voisimme samassa\nempimättä tuomita sen sivistämiskeinona aivan kelvottomaksi.\nUlkonaisten tapausten tietäminen on historian anatomia, niiden\nsisällisen yhteyden tunteminen on historian fysiologia, mutta ne\nyhteensäkään eivät sittenkään ole historia kokonaisuudessaan. Meidän\ntäytyy nähdä ne molemmat elävinä silmäimme edessä, meidän täytyy\nhuomata niissä esiintyvät yksilölliset piirteet. Meidän täytyy itse\nolla läsnä inhimillisen kehitysjuoksun suuressa näytelmässä siitä\nsyystä, että historian tapaukset, jotka nyt ovat kuolleet, olivat\nkerran eläviä. Tämä muinaisuus on kerran ollut nykyisyys; ja ellemme\nvoi niitä uudestaan loihtia eläviksi nähtäviimme, niin emme\nvarmastikaan pääse milloinkaan niitä tuntemaan... Tämä menneitten\naikain elävä esittäminen on meidän aikamme opetuksesta hävinnyt. Ja\nnuorten rinta laajenee kuitenkin yhä vieläkin, kun se kuulee\nkerrottavan mielten ja tekojen suuruudesta, uhraavaisesta rakkaudesta\nja hyveistä. Heidän ei ole vika, vaan niiden, joiden tulisi heille sitä\nesittää.\"\n\nSiihen suuntaan tahtoi Starbäck vaikuttaa. Sitä hän osoitti sekä\nopettajana että kirjallisella toiminnallaan. Näitä vaatimuksia ovatkin\nomiaan täyttämään sekä hänen suuri teoksensa \"Berättelser ur Svenska\nhistorien\" (Kertomuksia Ruotsin historiasta) että hänen lukuisat\nhistorialliset romaaninsa. Niiden tarkoitus on \"saattaa entisyys taasen\nelävänä aikalaistensa mieliin, ja sen avulla avata heidän silmiään\nhuomaamaan, mitä kehitys vaatii, vastustaa itsekkyyden ahtautta sekä\nvahvistaa vastuuntunnetta siitä, kuinka muistojen rikasta perintöä on\nhoidettu tärkeänä murroksen aikana.\"\n\nTarkoitusperiään toteuttaakseen rupesi Starbäck pian laajentamaan\ntoimintapiiriään. Hän ryhtyi puuhaamaan Norrköpingiin uutta,\nvapaamielistä paikallislehteä ja yhtyi senvuoksi erääseen\nkirjapaino-  ja kustannusyhtiöön, nimeltään \"Föreningen\" (Yhdistys).\nUudessa lehdessä (\"Norrköpings-kuriren\") täytti novelliosaston melkein\nkoko sen ensi vuoden Starbäckin ensimmäinen isompi romaani \"Grafvens\nSon\" (Haudan Poika), ja sen ohessa oli artikkeliosastossa taajaan hänen\nkynästään lähteneitä kirjoituksia.\n\nEuroopassa tapahtui vuosisadan puolivälissä suuremmoisia valtiollisia\nmullistuksia. Länsivallat Ranska ja Englanti tekivät liiton ja\nkukistivat Venäjän siihenastisesta valta-asemastaan, ja sittemmin\nRanska yksinään masensi Itävallan. Tästä oli seurauksena että Eurooppa\nvapautui kokonaan siitä painostavasta holhuunalaisuudesta, jossa se oli\nollut n.s. Pyhän Allianssin ajoilta asti. Sorretut kansallisuudet\nheräsivät ja pudistivat kahleitaan. Seurauksena oli kahden uuden\nsuurvallan Italian ja Saksan luominen kansallisuuksien perustuksella.\nNämä aatteet levisivät Pohjoismaihinkin. Yhteisskandinaavilaisuuden\naate syttyi voimakkaaseen tuleen. Kansallisuus, kansansivistys,\nkansan asekuntoisuus ja kansanvaltainen maanedustus nousivat\npäivänkysymyksiksi, Starbäck tuli näiden aatteiden innokkaaksi\nkannattajaksi. Asekelpoisuutta varten perusti hän kaupunkiinsa\ntarkkampujayhdistyksen, — tulipa hän itse komppanianpäälliköksikin —\njoka oli sittemmin innostavana esimerkkinä kaikille tämän aatteen\nharrastajille. Samana vuonna (1861) lähetti hän myöskin kymmentuhansien\npainoksessa kuvitetun viikkolehden \"Svenska arbetaren\" näytenumeron.\nSen tarkoituksena oli helppotajuisessa muodossa esittää kansalle\nasioita tiedon eri aloilta. Avustajiksi hän sai monta aikansa parhaista\nkynistä, esim. Onkel Adamin ja Pehr Thomassonin.\n\nYritys näytti onnistuvan. Parin vuoden kuluttua rupesivat siihen\nastiset tappiot kääntymään tuntuvaksi voitoksi. Menestys ei ollut\nkuitenkaan pysyväinen. Oli syntynyt toisia samantapaisia yrityksiä.\nEhkäpä oli lehden kantakin liian jyrkkä. V. 1865 oli sillä tuskin\nneljättä osaa tilaajoistaan enää jälellä. Tänä vuonna täytyi Starbäckin\nilmoittaa lehtensä lakkaavan, koska sen velat olivat 8000 kruunua\nomaisuutta suuremmat, ja sitäpaitsi oli S:llä itsellään sieltä\nsamanverta saamisia omista kirjoituksistaan. Pula oli suuri, mutta\nvoima sitäkin suurempi. Starbäck tahtoi vastata kaikista veloista,\njoihin kirjapaino ja kustannusyhtiö oli hänen yrityksensä kautta\njoutunut.\n\nOpettajatointaan — nyttemmin Norrköpingin ylemmässä alkeiskoulussa —\njatkoi hän entiseen tapaansa. Historian tunnit olivat juhlahetkiä hänen\noppilailleen. Siitä hän saavutti julkistakin tunnustusta. Mutta sen\nohella osoitti hän hämmästyttävää kirjallista tuottelijaisuutta. Walter\nScottin esimerkkiä noudattaen teki hän työtä yöt päivät saadakseen\nsitoumuksensa suoritetuksi.\n\nV. 1865 rupesi hän jatkamaan vuosi sitä ennen keskeyttämäänsä sarjaa\n\"Berättelser ur Svenska historien\", ja seuraavana vuonna julaistiin\nuniooniajan ensimmäinen osa, joka käsitti 400 sivua. V. 1867 ilmestyi\nsamaa aikakautta käsittelevä historiallinen romaani \"Engelbrekt\nEngelbrektinpoika\" novellina eräässä sanomalehdessä. Arvostelut siitä\nolivat erilaisia. Korkeampi akateeminen kritiikki ei ollut siitä\ntietävinäänkään. Mutta lukijain runsaus ja yhä uudet painokset\ntodistivat siitä muuta, joka kyllä ilmeni julkisten arvostelujenkin\nmuodossa. Tunnettu kirjailija ja arvostelija Carl Silfverstolpe esim.\nlausuu siitä seuraavasti: \"Tehtyään syviä tutkimuksia isänmaamme\nhistoriassa on tekijä osannut esittää eteemme uskollisesti historian\nitsensä ja samalla luoda nähtäviimme ajan etevimmät miehet, sekä\nsitäpaitsi taitavasti punoa kertomuksensa yhteyteen rakkauden punaisen\nlangan\". Arvostelija tunnustaa, että Starbäckillä \"on meillä\n(Ruotsissa) sangen harvoin tavattava kyky valaista runouden\nruusuhohteella historian pyhästöä\". Lisäksi lausuu arvostelija\ntoivomuksen, että tekijä edelleenkin käyttäisi kykyään isänmaalliseen\nhistorialliseen romaaniin. Starbäck oli jo laajassa mitassa ehtinyt\ntäyttää tämän toivomuksen.\n\nVuosina 1867 ja 1868 ilmestyi \"Kertomusten\" kuudes, seitsemäs ja\nkahdeksas osa — yhteensä yli kolmetoistasataa sivua, käsitellen aikaa\nKaarlo Knuutinpojan kruunauksesta Kustaa Waasan kuolemaan asti. Mutta\ntätäkin aikaa tahtoi hän elävämmin esittää romaanimuodossa. Sitävarten\nhän kirjoitti tavattoman suurikokoisen romaaninsa \"Niilo Bonpoika\nSturen\" joka sisältää asiallisen jatkon Engelbrekt-romaaniin esittäen\naikaa vapaudensankarin kuoleman ja Kaarlo Knuutinpojan kuoleman\nvälillä. Tämä romaani ilmestyi Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin\nnovellina vv. 1870-71.\n\nTämä hämmästyttävä uutteruus oli jo tuottamaisillaan palkintonsa.\nStarbäck oli jo pääsemäisillään taloudellisesta ahdingostaan, kun\nonnettomuus kohtasi. Liiallinen rasitus oli murtanut väsymättömän\ntyömiehen voimat. Halvauskohtaus v. 1872 teki hänestä yhdellä iskulla\nraihnaan vanhuksen.\n\nPian oli hänellä kuitenkin ilo saada suurta tunnustusta elämäntyöstään,\nsillä hänelle myönnettiin ensiksikin hänen suuriin ansioihinsa nähden\nkoulumiehenä ja kirjailijana suurempi eläke kuin hänelle oikeastaan\nolisi kuulunut. Ja samalla esitettiin Ruotsin yleisölle \"Kehoitus\"\nkokoomaan lehtori Starbäckiä varten rahaston kiitollisuudenosoitukseksi\nhänen elämäntyöstään. Rahaston korot lankeisivat lehtori\nStarbäckille ja hänen vaimolleen ja lapsilleen kunnes viimeksi\nmainitut saavuttaisivat riippumattoman aseman. Senjälkeen niistä\nmuodostettaisiin stipendirahasto Upsalan yliopistoon, jonka\nkorot käytettäisiin apurahoiksi erityistä historiallista harrastusta\nosoittaneille ylioppilaille. Kehoitus tuotti 28,000 kruunua, mikä\nkylliksi todistaa kuinka laajalti Starbäckin elämäntyö oli tunnustettu.\n\nLopuksi sananen tässä päättyvästä romaanisarjasta, joka samalla\nsisältää Starbäckin arvokkaimmat kirjalliset tuotteet — hänen muut\nromaaninsa ovat vähäpätöisempiä.\n\nJos tarkastamme yksistään niitten n.s. taiteellista, runollista arvoa,\nniin on myönnettävä, että niistä kylläkin voi yhtä ja toista puuttua.\nMutta sellaiseen arvosteluun ryhtyminen onkin näihin romaaneihin nähden\njo semmoisenaan harha-askel. Niitä ei ole ensinkään siltä kannalta\narvosteltava, syystä että ne ovat syntyneet aivan toisista motiiveista\nja toisia tarkoituksia täyttämään. Me olemme nähneet, mikä harvinainen\nisänmaanrakkaus oli Starbäckin mieltä lämmittänyt aikaisimmilta\nnuorukaisvuosilta asti. Tästä samasta tunteesta ovat alkuaan nämäkin\nromaanit syntyneet, ja niiden tarkoitus oli herättää kirjoittajan\nisänmaan, Ruotsin nuorisossa innostusta ja rakkautta tämän isänmaan\nentisiin vaiheisiin. Ne ovat kirjoitetut nuorisolle, ja senvuoksi tulee\nnuoriso niitä aina viehätyksellä lukemaan, sanottakoon niistä muuten\nmitä tahansa.\n\n\n\n"]