[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO6GWHmv-VbKO9dlJrrWUeaAD1bj-tIO5Ws3VGJiHgGI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3008,"Runoilija Aatami Kuuskosken elämä","Järventaus, Arvi",1883,1939,"3008-jarventaus-arvi-runoilija-aatami-kuuskosken-elama","3008__Järventaus_Arvi__Runoilija_Aatami_Kuuskosken_elämä",null,"romaani",[],[],"fi",1925,34684,231851,false,72993,[22],"Kuuskoski, Aatami",[24],"Novels","\"Runoilija Aatami Kuuskosken elämä\" by Arvi Järventaus is a fictional narrative written in the early 20th century. The book revolves around the life of Aatami Kuuskoski, a self-taught poet who navigates the challenges and triumphs of his artistic journey, reflecting on his upbringing in a small northern Finnish village. As he encounters various life events, including his schooling, work experiences, and aspirations to be a recognized poet, the narrative likely explores themes of creativity, identity, and perseverance.  At the start of the narrative, readers are introduced to Aatami Kuuskoski, who reflects on his origins in Ristiniemi, a remote village near a grand river. Through his memories, he recounts his childhood experiences, family background, and notable events, including his struggles in school due to his unruly nature, which are contrasted with flashes of his poetic talents. The opening establishes Kuuskoski's complex personality, indicating his innate creativity while hinting at the societal norms and expectations he struggles against, setting the stage for his eventual journey as a poet amid life's trials. (This is an automatically generated summary.)",[],229,"Humoristinen romaani kertoo monitoimimies Aatami Kuuskosken vaiherikkaasta elämästä. Päähenkilö kokeilee onneaan muun muassa tukkityömailla, vakuutusasiamiehenä ja sotasankarina, kunnes hän lopulta päätyy tavoittelemaan mainetta runoilijana.","Arvi Järventauksen 'Runoilija Aatami Kuuskosken elämä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3008. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELÄMÄ\n\nKirj.\n\nArvi Järventaus\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nJulkaisijan esipuhe.\n\nRunoilija Aatami Kuuskosken elämä.\n\n    I. Minä synnyn sekä muutamia tietoja vanhemmistani y.m.\n   II. Menen kansakouluun ja tuotan (ikävä kyllä) opettajalleni harmia.\n       Minut erotetaan koulusta y.m.\n  III. Menen rippikouluun ja pääsen hoitamaan lukkarinvirkaa.\n   IV. Minusta aiotaan lukkaria, mutta tulenkin tukkilaiseksi. Kohoan\n       aikaa myöten »ukkoherraksi» ja saavutan alaisteni täyden\n       luottamuksen.\n    V. Minusta tulee järjestysmies.\n   VI. Minä menen naimisiin Aleksandra Alan kanssa.\n  VII. Minä rupean henkivakuutusasiamieheksi ja pääsen lopulta\n       tarkastajaksi.\n VIII. Minä otan osaa vapaussotaan, saan Vapauden ristin ja minut\n       huudetaan »Pohjolan Mannerheimiksi».\n   IX. Minä rupean runoilijaksi, mutta saan kokea, että taiteen\n       polku on okainen ja orjantappuroita täynnä.\n    X. Jatkoa edelliseen.\n   XI. Minusta tulee kiertävä konsulentti, mutta saan toimeni\n       loputtua runoilijan nimen.\n  XII. Haen nimismiehen virkaa ja pääsen Kuivakaan. Tulen ystäväksi\n       runoilijain ja taiteilijain kanssa.\n XIII. Minä rupean filminäyttelijäksi ja lasken Harjankurkun\n       yhdellä tukilla.\n  XIV. Tutustun kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjään ja solmin\n       veljesliiton hänen kanssaan.\n   XV. Minä täytän viisikymmentä vuotta ja joudun suuremmoisten\n       kunnianosoitusten esineeksi.\n  XVI. Minä kimppuan käsikirjoitukseni ja vien ne ullakolle.\n       Otan käytäntöön esi-isieni nimen.\n\n\n\n\nJULKAISIJAN ESIPUHE.\n\n\nViime keväänä jouduin yksityisissä asioissani matkustamaan Lappiin.\nTällä matkalla tutustuin kertomuksen sankariin Aatami Kuuskoskeen.\n\nOlin tilannut makuuvaunupaikan ja valmistautunut mahdollisimman\nmukavasti kuluttamaan aikaani, kun havahduin siitä, että joku naputti\nvaunuosastoni oven ikkunaan. Katsahdin sinnepäin ja huomasin pitkän,\nsolakan herrasmiehen harmaa »mannerheimari» päässä ja puolittain\nsotilas- puolittain metsästäjänpukua muistuttava puku yllä seisovan\noven takana ja hymyilevän minulle. Hän raoitti ovea ja kuiskasi:\n\n— Onko se kirkkoherra?\n\nOsastoon oli majoittunut toinenkin mieshenkilö, joten en päässyt\nselville, kumpaa meistä hän tarkoitti. En vastannut mitään.\n\n— Onko se kirkkoherra Järventaus?\n\nNyt olin vakuutettu, että kysymys tarkoitti minua. Nousin seisomaan\nihmeissäni, sillä en koskaan ollut nähnyt vierasta, joka nyt reippaasti\ntyöntyi osastoomme.\n\n— Saanko luvan esittää itseni. Nimeni on Kuuskoski, Aadam Kuuskoski,\noikeastaan Kuczkowski, sillä olen puolalaista syntyperää.\n\nMinulle valkeni. Vai tässä oli nyt edessäni se kuuluisa mies, josta\nmeidän pitäjässämme niin paljon puhuttiin, vanha peräpohjolainen\nniinkuin minä itsekin.\n\nPyysin vierastani istumaan. Meitä oli vaunuosastossa entuudestaan\nkaksi, joten kolmannen paikka oli vapaa.\n\nHän istuutui tuollaisella maailmanmiehen huolettomuudella ja rupesi\njuttelemaan.\n\n— Merkillistä, että olemme koko talven eläneet melkein naapureina\nemmekä ole ennemmin tavanneet. Minä olen monta kertaa ollut aikeissa\ntulla teitä tervehtimään, mutta työt...\n\nHän teki laajan liikkeen kädellään.\n\nTiedustelin, kuinka hän viihtyi Etelä-Suomessa.\n\n— Tjah! Se nyt on, miten sen milloinkin ottaa... Jollei olisi\nerikoisharrastuksia, niin... kirkkoherra ymmärtää, mitä minä tarkoitan.\n\nNyökäytin päätäni.\n\n— Jaa — apropòs! Nythän se sattuikin! Minulla on matkassa\nkäsikirjoitus, jota olen näyttänyt kustantajille. Se sisältää minun\nelämäkertani. Muutamilla pienemmillä korjauksilla se kuulemma menee\nläpi. Ehkä saan noutaa sen tänne? Se on matkalaukussani.\n\nOdottamatta vastausta hän syöksyi vaunuosastosta ulos.\n\nHetken päästä hän palasi, kädessä paksu käsikirjoituspinkka.\n\n— Tässä se on ja — saatte uskoa — minä olen kirjoittanut sen sydän\nverta vuotaen.\n\nKatselin päällekirjoitusta. »Runoilija Aatami Kuuskosken Elämä» seisoi\nsiinä.\n\nSuuni vetäytyi hiukan hymyyn. Luulin, ettei herra Kuuskoski sitä\nhuomaisi, mutta hänellä oli tarkempi silmä kuin arvasinkaan.\n\n— Kirkkoherra hymyilee... niin, minä olen siihen tottunut. Mutta — minä\n_olen_ runoilija!\n\nHän lausui sen sellaisella järkähtämättömällä varmuudella, josta ei\ntuntunut olevan tuumaakaan tinkimisen varaa. Hänen mustat silmänsä\nsäkenöivät.\n\nEn oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. En luonnollisesti\nhalunnut häntä loukata, mutta en myöskään heti olla valmis ylistämään.\nVaikenin ja jäin odottamaan.\n\nMatkatoverini tarkasteli minua tutkivasti. Tuntui, kuin olisi hän\nkatsonut sydämeeni. Sitten hänen ankara ilmeensä lientyi, silmiin tuli\nkostea kiilto ja hän puheli minulle isällisesti, melkein hellästi:\n\n— Katsokaahan... kun saa vuosikymmeniä tehdä työtä eikä koskaan\nkohtaa ymmärtämystä, kun saa kärsiä ja kitua eikä yksikään ihminen\nnäe tänne (hän osoitti rintaansa)... kun tuntee poveaan polttavan\nsuuren kaipauksen ja saa sen huutaa kuuroille korville, niin... tahtoo\ntoisinaan hermostua. Te ymmärrätte... te, joka olette pappi...\n\nHän pyyhkäisi silmänurkkaansa.\n\n— Minäkin olen kerran kuvitellut voivani lähteä saarnaamaan...\nsaarnaamaan uutta uskontoa niinkuin Kristus muinoin. Minulla olisi\npaljon puhumista.\n\nHän katseli hetken ohikiitäviä maisemia kuin etsien ajatusta, joka\noli häneltä karannut. Sitten hän yht'äkkiä tempaisi käsikirjoituksen\nminulta ja huudahti:\n\n— Kuulkaapa, kun luen teille palasen! Hän selaili pinkkaa pudistellen\npäätään ja hymähdellen itsekseen: »Tuossakin... tuossakin...» kunnes\nhänen kasvonsa yht'äkkiä kirkastuivat.\n\n— Tässä se ani Se on pieni runonpalanen, mutta niin totisinta totta ja\nsoveltuu minuun (hän laski käden sydämelleen) täydellisesti!\n\n    — Ken ompi runoniekka? Sekö vain,\n    jot' oma koulukunta kilvan kiittää\n    ja jonka eessä tietä aukiniittää\n    kuuluttajitten joukko kopeain?\n\nJa hän luki yhteen menoon runon, johon lukija saa edempänä tutustua.\n\n— Siinä se on! Jokaisella on oma sisäinen varmuutensa eivätkä sille voi\nkustantajat mitään.\n\nHän lausui peloittavalla äänellä sanan »kustantajat». Minun\nselkäpiitäni karmi. Tunsin itseni iloiseksi, etten kuulunut siihen\nammattikuntaan.\n\n— Minä olen matkalla Tampereelle; siellä on muuan varkausjuttu\nselvitettävänä. Olin ajatellut kääntyä jonkun sikäläisen kirjallisuutta\nymmärtävän henkilön puoleen pyynnöllä, että hän menisi läpi tämän. (Hän\nlaski kämmenensä käsikirjoituspinkalle.) Mutta — nyt tapasin teidät ja\najattelin: Siinä on mies! Hän on sen tekevä! _Ille faciet!_ Kirkkoherra\nymmärtää tietysti latinaa?\n\nHänellä oli erikoinen taito puhua varmasti, kuin pitäisi hän itsestään\nselvänä, ettei kenenkään päähän pälkähtäisikään vastustaa häntä.\n\n— Tämä ei vie suurta aikaa, jatkoi hän. — Minä jätän tämän siis\nteille... Mutta — peijakas! — joko tämä on Tampere?\n\nEmme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota konduktöörin ilmoitukseen.\nTodellakin: Tampereen tehtaiden savupiiput näkyivät vaunun ikkunaan.\n\nHerra Kuuskoski ryntäsi vaunuosastosta ulos kuin vimmattu. Ovi paukahti\nhänen jälkeensä ja minä jäin hämmästyneenä istumaan käsikirjoituspinkka\nkädessäni.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli juosta hänen jälkeensä ja antaa\nkäsikirjoitus takaisin, mutta sitten ajattelin, että se oli turhaa.\nSainhan täten matkalukemista ihan odottamatta. Ja kaikesta päättäen\nhauskaa.\n\nSillä matkalla luin käsikirjoituksen läpi ja minun täytyy tunnustaa:\nharvoin on matkani nopeammin kulunut. Kun saavuin Rovaniemelle,\nkaikuivat korvissani päähenkilön viimeiset sanat:\n\n    »tulevaisten ma toivehet täytän!»\n\nJa vaikka olinkin selvillä siitä, että kertomuksen sankari tällä\nloppuvetäisyllä ottikin hiukan koomillisen asenteen, oli mieleeni\njäänyt eräänlaatuinen tyytyväisyys, ja hyvilläni minä astelin\nRovaniemen tuttuja katuja ja hengitin keuhkoihini Perä-Pohjolan\nraikasta ilmaa.\n\nKotia tultuani aioin palauttaa käsikirjoituksen tekijälle takaisin.\nMutta — miten lie sattunut — se jäi lojumaan kirjoituspöydälleni. Vasta\näskettäin otin sen uudelleen käsilleni ja tein ne pienet korjaukset,\njotka olivat osoittautuneet välttämättömiksi. Soitin tekijälle ja\nilmoitin, että asia olisi minun puolestani selvä. Hän saisi tulla\nhakemaan käsikirjoituksensa pois.\n\nMutta suuresti hämmästyin, kun herra Kuuskoski pyysi minua toimittamaan\nsen kustannettavaksi. Hän kertoi itsellään olevan tavattoman kiireen.\nOli tehty suuria takavarikkoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa. Ja\nuudelleen minä tottelin, sillä hänen äänessään oli jälleen tuo\nmerkillinen käskevä sävy, joka ensi tapaamiseltamme oli niin hyvin\njäänyt mieleeni.\n\nKysyin, saisinko varustaa käsikirjoituksen alkulauseella, sillä minun\nmielestäni se kaipasi sellaista.\n\n»Kyllä... ja loppulauseella myös, jos katsotte tarpeelliseksi. Mutta\nrunoihin ette saa koskea.»\n\nRauhoitin häntä. En ollut niihin kajonnut ensinkään. Vain aivan\ntoisarvoisia korjauksia olin tehnyt.\n\n»Hyvä on! Antakaa sitten huilata!»\n\nJa tässä se nyt on tämän merkillisen, itseoppineen miehen elämäkerta.\nSillä — merkillinen hän kaikesta päättäen on, tämä Kuivalan nimismies,\njoka on koko elämänsä pyhittänyt runottarille siitä huolimatta, että\nnämä ovat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä hän ei\nusko ja tuossa horjumattomassa, kallionlujassa uskossa on juuri hänen\nsuuruutensa.\n\nMinä olen lukenut tämän käsikirjoituksen uudelleen ja nauranut. Mutta —\nloppuun päästyäni olen tuntenut myötätuntoa tätä miestä kohtaan.\n\nJos lukija voi sanoa samaa, silloin on Aatami Kuuskoski saavuttanut\nensimmäisen suuren voittonsa.\n\n\n\n\n\n\nRUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELÄMÄ\n\n\n\n\nI.\n\nMINÄ SYNNYN SEKÄ MUUTAMIA TIETOJA VANHEMMISTANI Y.M.\n\n\nMinä olen syntynyt Ristiniemen pitäjässä kaukana pohjoisessa,\nsuuren ja mahtavan Ison Väylän varrella. Siihen aikaan, jolloin\n»näin ensi kertaa päivän valon» — niinkuin runoilijat sanovat — oli\nkotipitäjäni kirkonkylä vielä aivan tavallinen maalaiskylä, eroten\nvain kokonsa ja eri vuodenaikoina vilkastuvan liikenteensä puolesta\nmuista samanlaisista erämaan kirkonkylistä, — sillä kotikylääni\nkutsuttiin jo minun lapsuusaikanani »Lapin porstuaksi». Kun myöhemmin,\naikamiehenä, elämän taisteluihin tulisesti osaaottaneena, olen\nmietiskellyt kotikyläni osuutta omaan kehitykseeni ja kutsumukseeni,\nolen todennut sen maailman historiassa usein nähdyn tosiseikan,\nettä ne, joilla tässä maailmassa on ollut jokin erikoinen,\ntavallisuudesta poikkeava elämäntehtävä täytettävänään, Jumala\npanee syntymään jossakin erikoisessa paikassa, — paikassa, jolla\ntavalla tahi toisella on ratkaiseva merkitys kasvattiensa tulevassa\nelämänkutsumuksessa. Olen lukenut ranskalaisista runoilijoista,\njoiden tulevalle elämänkutsumukselle on ollut aivan määräävä heidän\nsyntymäpaikkansa. Jo lapsina he näkivät kotiseutunsa korkeat vuoret,\nsiintävät, autereiset metsät, joen polvekkeen kimmeltävine pintoineen,\nja nämä kotiseudun maisemat ovat sitten tavantakaa sukeltaneet esiin\nheidän runoudessaan. Olen lukenut valtiomiehistä, joille on käynyt\nsamoin: heidän puoluetaisteluissa kovettunut sydämensä värähti, jos\njossakin anomuksessa vilahti esiin heidän syntymäkylänsä vaatimaton\nnimi, ja heitä saattoi vastustaja syyttää puolueellisuudesta, kun\nhe valtiovarojen jakelussa osoittivat tavallisuudesta poikkeavaa\nrunsaskätisyyttä maakunnalle, jossa he pikkupoikina olivat myllyjä\npuroihin rakentaneet. Katsokaa: kotiseutu puhui pojilleen muistojen\nkieltä. Olen monta kertaa ajatellut Leonardo da Vinciä ja tullut siihen\nlopputulokseen, että hänen piti syntyä Italiassa, keskellä renesanssin\nkiehtovaa elämää, niinkuin minun Ristiniemessä, keskellä Perä-Pohjolan\nsuurta, mahtavaa luontoa humisevine metsineen ja iäti kohisevine\nkoskineen. Me molemmat olemme mitä tyypillisimpiä esimerkkejä siitä,\nmillä tavalla kotiseutu vaikuttaa mieheensä. Leonardo syntyneenä\nItalian tummansinisen taivaan alla sai väreihinsä sitä ihmeellistä\nsyvyyttä, jota nyt ihailemme hänen tauluissaan. Minä Ison Väylän\nvarrella kasvaneena sain taas luonteeseeni suurpiirteisyyttä, jota\nystäväni ovat minussa aina ihailleet. Sillä onhan Iso Väylä tavallaan\nkuin Perä-Pohjolan valtasuoni, jota pitkin sen erikoinen elämä virtaa\nalas ja nousee ylös. Ajattelen lähinnä tukkilaisia, jotka keväällä\nsauvovat sitä ylös ylämaihin ja keskikesällä viilettävät lauttoineen\nalas, reippaiden tukkilaislaulujen kaikuessa ja haitarin sävelten\nsoidessa. Jos miltä kannalta asiaa ajattelen, päädyn aina siihen\ntulokseen, että olen mitä tyypillisin kotiseutuni tuote. Perä-Pohjolan\nkomeita koskia katsellessani olen tuntenut, että minussa ouruavat\ntavallista väkevämmät veret. Sen laajoilta, silmänkantamattomilta\naavoilta on kotoisin minun omituinen surumielisyyteni, jota vaimonikaan\nei ole oppinut ymmärtämään. Saatan toisinaan työpöytäni ääressä\nistuessani puhjeta kyyneliin. En tiedä itsekään, mitä varten itken;\nannan vain kyyneleeni vuotaa ja tunnen, kuinka ne helpottavat rinnan\nalle kerääntynyttä paannetta. Ja Perä-Pohjolasta on varmaan myös\nkotoisin se rivakkuus, jolla tavallisesti lopetan nämä »kyynelhetket».\nSillä — jonkun aikaa kyynelehdittyäni isken nyrkkini pöytään ja\nhuudahdan: »Piru tässä itkemään! Ei se sillä parane!»\n\nNiin — kuten sanoin — olen Perä-Pohjolaa kiireestä kantapäähän. Sieltä\non hurja luontoni, joka elämäni varrella on monta kertaa purkautunut\nyhtä väkevänä ilmoille kuin jäänlähtö mahtavasta Isosta Väylästä.\nSieltä ovat lempeät mielialani, nuo naisellisen vienot ja hellät, jotka\nmuistuttavat rauhallista, leppoisaa iltapäivähetkeä jonkin jokisuvannon\nvarrella. Perä-Pohjolasta on rikas kieleni, jonka sanavarasto ei ole\nkoskaan kesken loppunut ja jota eteläläinen kummakseen kuuntelee.\nEnkä minä ole tyytynyt vain siihen, että olisin käyttänyt lapsuudessa\noppimaani kieltä, — en, vaan olen matkani varrella tehnyt uusia sanoja,\nsen mukaan kuin tilanne on kulloinkin vaatinut. Niinkuin kevättulviva\njoki toisinaan puhkaisee itselleen uuden uoman, hyljäten vanhan, niin\nolen minäkin toisinaan puhkaissut uuden valtaväylän jokapäiväistä\nkielenkäyttöä paartaviin, tavan ja tottumuksen luomiin rantatörmiin.\n»Hei, anna huhkia vain!» olen sellaisina hetkinä huudahtanut. »Tämä\ntulva vie tosin muassaan monta mukavuuslaitosta, mutta kansa tottuu\nvähitellen, ja sen sijaan, että nyt sanotaan: 'Koira haukkuu', tullaan\nennen pitkää sanomaan: 'Koira harjoittaa koiruuttaan'.»\n\nYksin kotipitäjäni nimessäkin olen keksinyt tunnusmerkillistä omalle\nelämäni työlle. Miksi sen nimi on juuri »Ristiniemi»? Varmaankin\nsenvuoksi, että minun elämäni on ollut ristin kantamista. En tarkoita\nristiä uskonnollisessa merkityksessä, vaan siinä, että minä, joka,\njos kukaan, olen povessani tuntenut runouden kalvavan tulen, sen\njumalallisen kipinän (jota ilman ei kenestäkään voi tulla suurta\nrunoilijaa), olen saanut koko elämäni ajan vain väärinkäsitystä ja\nkateutta osakseni.\n\nSe, jos mikään, on ristin kantamista, mutta minä olen kuitenkin\nkantanut sen iloiten, vakuutettuna siitä, että jälkimaailma, joka aina\non osoittautunut viisaammaksi edellistä aikakauttansa, on ymmärtävä\nminua paremmin.\n\nNo niin — palatakseni lapsuuteeni — olen siis syntynyt Ristiniemellä\nIson Väylän varrella. Minun isäni nimi oli Aadam ja sama nimi annettiin\nminullekin kasteessa. Isäni, joka oli tavattoman väkevä mies, oli\nsanonut äidilleni, kun minulle oli nimeä etsitty: »Pannaan sille\nnimeksi Aatami, sillä Aatami oli ensimmäinen mies maailmassa ja minä\nolen myös ollut monessa asiassa ensimmäinen. Minua ei esim. ole vielä\nkukaan tappelussa voittanut.» Ja niin oli asia sovittu. Äitini,\nhiljainen, lempeä ihminen, mukautui miehensä tahtoon. Hänellä oli kyllä\nollut oma ehdotuksensa. Hän oli ajatellut Joosuaa, joka valloitti\nLuvatun maan. Mutta kun isäni oli huomauttanut, että »pannaan vain\nAatami, sillä Aatamihan se on pastorinkin etunimi ja sinäkin myönnät,\nettä hän on ensimmäinen pappi maailmassa», oli äitini taipunut. Ja\nAatamiksi minut oli kastettu, vaikka minä sittemmin olen kirjoittanut\n»Aadam», koska se — kuten ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä\n(josta enemmän tuonnempana) on monta monituista kertaa huomauttanut —\non myös alkukielen muoto.\n\nOlin kuulemma jo lapsena herättänyt huomiota tavallisuudesta\npoikkeavalla (vaikka en suinkaan epäedullisella) ulkomuodollani. Äitini\nihmetteli usein, keneltä olin perinyt uljaan nenäni ja omituiset,\nkirkkaat silmäni. Muistan, kuinka sellaisina hetkinä istuin kotimökin\npenkillä, pidellen nenääni kouransilmässä ja tunnustellen sen valtavaa\nkokoa. Isäni huomautti siihen tavallisesti: »Älä ujostele nokkaasi,\nAatami. Se on merkkinä siitä, että sinä tulet menestymään maailmassa.\nSillä tuollaisella nokalla varustetut ne tavallisesti saavat jotakin\naikaan.» »Kun tämäkin» — lisäsi hän osoittaen omaansa, joka kasvojen\nkokoon verrattuna oli pienenpuoleinen — »alkaa punoittaa tanssituvassa,\ntietää kylänväki kotialähtöajan koittaneen. Sillä olenpa useamman kuin\nyhden kerran puhdistanut tuvantäydellisen eikä minulla ole ollut muuta\nasetta kuin nämä pikkuiset nyrkit». Silloin hän tavallisesti naurahti\nja minä katselin kunnioituksella hänen suuria, luisevia käsiään.\n\nLapsi ei osaa tavallisesti kauan yhtä asiaa miettiä. Niin unohdin\nminäkin nenäni puristelemisen ja kuullessani »färikellon» soivan\nkipaisin pihalle katsomaan, ketä sieltä nyt oli yli yrittämässä.\n\nMeidän tupamme oli nimittäin lautturimökki. Isäni, joka aikoinaan oli\npalvellut eri kauppiailla renkinä, oli lopulta kyllästynyt jauhosäkkien\nkanteluun ja huutanut kunnalta lautturin viran. Se oli hänen mielestään\nerinomaisen sopiva toimi, vaikka se sitoikin hänet — varsinkin\njuhannuksen aikaan — moneksi päiväksi kotiin. Silloin kulki niin paljon\nhevosia, ettemme me, äiti ja minä, olisi mitenkään jaksaneet niitä\nkaikkia ylinoutaa. Isoäiti taas oli niin kivulloinen, ettei hänestä\nollut niin raskaaseen työhön.\n\nKuuden vuoden vanhana minä jo autoin isääni lautturintoimessa. Iso\nVäylä oli meidän kohdalta sangen leveä ja vuolas. Muistan vieläkin,\nkuinka isäni taisteli kunnanmiesten kanssa sinkkiköydestä, jommoista\nhän oli jo kauan halunnut tavallisen tervatun vetoköyden tilalle. Hän\nmeni muutamana päivänä kuntakokoukseen, iski märällä köydenpätkällä\npöytään, niin että tervansekainen vesi pärskähteli puheenjohtajan\nsilmille, ja huusi: »Jos ei tämän makkaran sijaan laiteta oikeaa\nsinkkiköyttä, en enää vastaa seurauksista!» En tiedä, mistä isäni\ntuollaiset sanat sieppasi. Mutta jälkeenpäin historiaa tutkiessani\non minulle selvinnyt, että ratkaisevina hetkinä lausutut sanat ovat\nkäänteentekevästi vaikuttaneet suurten tapausten kulkuun. Niinpä\nkerran, kun Roomassa nostettiin huuto: »Hannibal porteilla!» tuo yksi\nainoa lause sai koko Rooman nousemaan isänmaatansa puolustamaan.\nSamalla tavalla vaikutti isäni esiintyminen kuntakokouksessa. »Ukot»\nsäikähtivät ja päättivät heti hankkia sinkkiköyden. Jo kahden viikon\nperästä se oli paikoillaan ja siitä alkaen sujui lautan hilaaminen kuin\nleikiten vain.\n\nMonta kertaa olen isäni kanssa lauttaa hilatessani ollut kulkevinani\nelämän virran poikki, noutamaan sen salaperäiseltä vastarannalta\n»syntyjä syviä». Olen ollut mielestäni kuin Orfeus, joka meni Manalaan\npuolisoansa hakemaan. Sillä varsinkin syysöinä näytti Ison Väylän\nvastakkainen ranta salaperäiseltä kuin itse Haades. Olin kuullut\npappilan Odon, joka kävi kaupungin koulua, kertovan näistä asioista,\nja nuo vanhat tarinat saivat mielikuvitukseni väkevästi toimimaan.\nEnkä näissä kuvitteluissani varsin väärässä ollutkaan. Sillä muutamana\nsyksynä — taisi olla Mikkelin aika — saimme lautallemme muutaman\nyliperäläisen, jonka rattailla kyyhötti seitsenvuotias tyttö paksuun\nlammasnahkaturkkiin käärittynä. Kuulin, kuinka isäni kysyi: »No...\nmitenkä siellä teidän perällä jaksetaan?» Johon yliperäläinen vastasi:\n»Meneehän se... piti vain lähteä tätä Aleksantraa kirkolla käyttämään,\nkun tämä ei enää antanut rauhaa.» En silloin, seisoessani lautalla\nvetopulikka kädessä, aavistanut, että olin todellakin ollut vanhan\nOrfeuksen tavoin noutamassa itselleni vaimoa. Sillä — tuosta tytön\ntylleröstä tuli vuosien kuluttua uskollinen elämänkumppanini.\n\nNeljä vuotta sain hyvän, vahvan isäni kanssa lautturina toimia, kunnes\nkuolema korjasi hänet pois. Hän putosi jokeen muutamana syysyönä,\nsai keuhkokuumeen ja viikon sairastettuaan kuoli. Sinä iltana itkin\nkatkerasti, sillä minulle oli selvinnyt, että isässäni poistui\ntästä elämästä yksi niitä monia, jotka olivat kutsutut korkeampaan\ntehtävään, vaikka kova kohtalo ei sallinutkaan hänen päästä lahjojaan\ntoteuttamaan. Mutta sitäpaitsi: hän oli isäni, jolle sain olla\nkiitollinen elämän kalliista lahjasta. Ja kuinka monta kertaa hän oli\ntaputtanut minua päälaelle luisevalla kädellään ja sanonut: »Niin,\nAatami, sinä teet kerran vanhan nimemme kuuluisaksi!» En silloin\nkäsittänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kun isäni kuoleman jälkeen\nkuulin isoäidiltäni, että isävainaja oli ollut »parempaa lähtöä»,\nmoninkertaistui kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Kuulin\nnimittäin, että isäni oli puolalaista aatelissukua ja että meidän\nsukunimemme oikeastaan oli Kuczkowski, vaikka suomalaiset olivat sen\n»Kuuskoskeksi» vääntäneet.\n\nIsoäiti kertoi vielä, että yksi esi-isistäni oli ollut pappi ja\nvoimistaan kuuluisa mies. Hän oli kerran lystikseen kantanut\nhevosen varsan kainalossaan vainiolta pihaan. Sinä hetkenä minulle\nselveni sukumme erikoisuus ja minä huudahdin: »Isoäiti, nyt minä\nymmärrän! Sieltähän ovat peräisin isävainajan suuret voimat ja\nminun nokkani!» Isoäiti nyökäytti tyytyväisenä päätään ja vastasi:\n»Sieltä kai.» Myöhemmän elämäni varrella olen useammasti joutunut\ntoteamaan että minun lahjani ja luonteeni erikoisuus pohjautuvat\nvilkkaaseen slaavilaiseen tempperaan (käytän sanaa temperamentti-sanan\nkorvikkeena), vaikka Perä-Pohjola onkin ne lopulliseen muotoonsa\nmuovannut.\n\nRakas äitini ei myöskään elänyt kauan. Hän seurasi miestään vuosi ja\nkuukausi jälkeenpäin ja minä jäin nyt kahden isoäitini kanssa. Muutimme\npois lautturin torpasta, koska uusi lautturi otti sen haltuunsa. Mutta\n— jälkeenpäin kuulin suureksi mielihyväkseni, etteivät kulkijat olleet\ntyytyväisiä uuteen lautturiin. He kaipasivat isäni tukevaa olemusta ja\nhänen rauhallista jutteluaan. Olihan hän palvellut maakuntaa lopulle\nparikymmentä vuotta. Yksi ja toinen tiedusteli minulta, enkö isoksi\ntultuani aikonut hakea isän virkaa. En osannut siihen suoraan vastata,\nsillä kävin silloin vasta kansakoulua. Mutta — ei minulla muistaakseni\nainakaan silloin ollut mitään virkaa vastaan. Kohtalo sääsi kuitenkin\ntoisin, niinkuin edempänä saamme nähdä.\n\n\n\n\nII.\n\nMENEN KANSAKOULUUN JA TUOTAN (IKÄVÄ KYLLÄ) OPETTAJALLENI HARMIA. MINUT\nEROTETAAN KOULUSTA Y.M.\n\n\nYhdeksän vuoden vanhana menin kouluun. Kotikyläni, vaikka sijaitsikin\nniin kaukana pohjoisessa, ei siinä suhteessa ollut jäänyt jäljelle\nparempiosaisista ja onnellisemmista seuduista. Meillä oli kansakoulu.\n\nOpettajaksi oli siihen äskettäin valittu Uljas Kunnas. Hän oli minun\nlapsuuteni aikana parhaassa miehuuden iässä ja harva pitäjä lienee\nmilloinkaan saanut itselleen parempaa ja etevämpää opettajaa. Hän oli\nvalmistunut virallista tietä, käynyt seminaarin, ja siis perehtynyt\ntäydellisesti kaikkiin kasvatusopin salaisuuksiin. Sitävastoin\nnaapuripitäjä, jonka ei ollut onnistunut saada kompetenttia opettajaa,\noli pahemmassa kuin pulassa. Siellä toimi eräs rappiolle joutunut\nmaisterismies, joka opetuksen asemasta kertoili oppilaille kaikenlaisia\nhullunkurisia juttuja vanhan Kreikan jumalista. Minun lapsuuteni\naikana kerrottiin tästä opettajapoloisesta paljon ja häntä kutsuttiin\n»Seyksi». Kun myöhemmän elämäni varrella olen joutunut ottamaan selkoa\nmyös näistä asusta olen huomannut, ettei opettaja Zeys niin väärässä\nollutkaan: tarjoaahan vanhan Kreikan ja Rooman mytologia siksi paljon\najattelemisen aihetta. Onhan maailman runous (minunkin runouteni)\nammentanut noista vanhoista aiheista siksi paljon uutta, että elämä\nvarmaankin olisi isosti köyhempi ilman sitä. Mutta — tuon mainitun\nherra Zeyn taitamattomuuden olen huomannut johtuneen siitä, että hän\noli nämä tiedot päntännyt päähänsä koulunpenkillä eikä ollut pystynyt\nniitä elämänsä varrella itselleen sulattamaan.\n\nSyyt siihen, minkä vuoksi nykyajan ihmiset pystyvät niin vähän henkistä\nravintoa sulattamaan, ovat ilmeisesti nykyisissä oppikouluissamme. Ne\nantavat ruokaa syöneille eivätkä nälkäisille. Sillä — suurimman osan\nkoulujemme oppilaista muodostaa joukko, joka vanhempien ja holhoojien\npakoituksesta niihin lähetetään. Vain aniharva tulee henkistä nälkäänsä\ntyydyttämään. Toista on sellaisten kuin minunlaisteni, jotka olojen\npakosta jäävät n.s. koulusivistystä vaille. Heissä herää elämän\nvarrella suuri nälkä oppiin ja sivistykseen. Kun ei sitä ole heille\nkouluissa tarjottu, saavat he ryhtyä sitä omin päinsä hankkimaan.\nMutta — millä innolla he sen tekevät! Mikä erotus »syömisen» taidossa!\nSillä aikaa kuin toiset vuosikausia vain varovaisesti makustelevat,\nhotkaisevat toiset saman annoksen muutamassa kuukaudessa. He kaluavat\nluutkin! Eikä yksikään heistä sairastu henkiseen »kalvetustautiin»\nniinkuin suurin osa kouluakäyneestä nuorisostamme, — vaan he\npunoittavat henkisestä terveydestä ja pystyvät lyömään laudalta\nmonen akatemian ovia kolkuttaneen ylioppilaan ja maisterin. Vaikka\nnuoruudessani surin sitä, että kansakoulunkäyntini jäi kesken (syistä,\njoista edempänä kerron), olen täytenä miehenä tavallaan siitä iloinnut.\nKukaties minutkin olisi lähetetty lyseoihin ja korkeakouluihin\nopintojani jatkamaan ja niin ollen olisin joutunut edellämainitun\nkalvetustaudin uhriksi.\n\nAinoa seikka, jota olen todella surrut, on se, että vallattomuuteni\naiheutti koulunkäyntini keskeytyksen, — vaikka tässäkin kohden olen\npahoitettu laskemaan suurimman osan opettajani ymmärtämättömyyden\ntilille. Hän ei — niinkuin niin monta kertaa tapahtuu — osannut\nerottaa luonteeni erikoisuutta ja minussa jo poikasena piileviä\nrunoilijataipumuksia, vaan näki kujeissani vain tavallisen, niin\nsanoakseni arkipäiväisen eli proosallisen vallattomuuden oireita.\nMielihyväkseni olen myöhemmin todennut, että melkein kaikki\netevät miehet, runoilijat ja taiteilijat etenkin, ovat tuottaneet\nopettajilleen monta epätoivon hetkeä. Mutta mielipahakseni olen\ntaas huomannut, ettei juuri ainoakaan opettaja ole oivaltanut tätä\nerikoislaatuista vallattomuutta runoilijatempperan ja etevien\nhengenlahjojen aavistelevaksi edeltäjäksi.\n\nMuistan vallan hyvin sen päivän, jolloin isoäitini saattoi minut\nkouluun. Muistan, kuinka opettaja Uljas Kunnas katsoi minua tavallista\npitempään, ja minusta näytti, että hän kirjoitti nimeni erikoisen\nhitaasti (siis tavallista huolekkaammin). Varmaankin hän oli tietoinen\nsukuperästämme, sillä eiväthän pienessä maalaiskylässä sellaiset\nseikat salassa pysy. Minä seisoin opettajapöydän edessä, seuraten\njännityksellä opettajan kynän liikkeitä, ja hetkeksi vilahti päässäni\najatus: »Tietääköhän hän, että meidän nimemme oikeastaan on Kuczkowski?»\n\nEn kuitenkaan uskaltanut sitä opettajalta kysyä, vaan odotin, milloin\nhän pääsisi valmiiksi. Vihdoin hän kerkesikin ja nytpä hän kiinnitti\nminuun oikein tutkivan katseen ja virkkoi naurussa suin:\n\n»Sillä pojallahan on merkilliset silmät! Nehän katselevat tätä\nmaailmaa, kuin olisi se yhtä ainoata ihmettä vallan.»\n\nEn silloin ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti; vasta jälkeenpäin\non arvoitus minulle selvinnyt. Ja minä olen ihmetellyt hänen\ntarkkanäköisyyttään. Se oli todellakin paikalleen sanottu. Sillä\ntäytenä miehenä olen huomannut, ettei se ihmeellisyys, mitä lapsena\nmaailmassa ja sen elämässä näin, ole suinkaan vähentynyt vuosien\nvarrella, vaan päinvastoin lisääntynyt. Minä olen saattanut\ntuntikausiksi vaipua katselemaan esim. muurahaisten elämää. Niin ikään\nolen joskus myöhästynyt junasta, jäätyäni seuraamaan seinää kiipeilevän\nleppäkertun puuhia. Sellaisina hetkinä on muu maailma lakannut minulle\nolemasta. Väkijoukon humu ja junan ryske ei ole silloin kantautunut\nkorviini. Niin olen saanut sitten ihmeekseni huomata, että juna oli\nmennyt, ja mietteissäni olen tallustellut kotiin. Ja kuitenkaan en\nole mikään tavallinen uneksija. Sen tietävät ystäväni sangen hyvin,\nvarsinkin kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä.\n\nMinä siis pääsin kouluun. Ensimmäisistä päivistä en paljon muista.\nOpettaja oli käskenyt tarkkaavaisesti kuunnella, mutta minäkös olin\ntarkkaavainen. (Tavallaan kyllä, mutta en koulusääntöjen mukaan.)\nEnsi tunnilla koetin laskea, montako naulankantaa näkyi kouluhuoneen\nkatossa. Muistin sangen hyvin, montako niitä oli meidän vanhan\nlauttamme pohjassa. Samoin olin laskenut lautturimökin peräseinässä\nnäkyvät oksat. Minä tiesin, mistä talosta kirkonkylässä oli\nkattoränni poissa, ja olisin osannut vaikka unissani vastata, montako\ntörmäpääskysen pesää oli kirkkorannan ja lossipaikan välillä. Sillä\nminulla on aina ollut erinomainen »numeropää», — niinkuin isävainaja\noli useamman kerran huomauttanut.\n\nMinä en siis seurannut »mukana», jonka tähden sain luonnollisesti\nmuistutuksen. Kun näitä alkoi tippua yhä tiheämmin, päätin ruveta\nseuraamaan. Keskittäen kaikki sielunvoimani katseeseeni minä tuijotin\nopettajaan niin, että hän lopulta hermostui ja kielsi sillä tavalla\ntuijottamasta. Silloin en vielä tiennyt, mikä voima silmissäni piili.\nJälkeenpäin olen kyllä päässyt siitäkin selville. Olen lukenut\nhistoriasta, että keisari Augustuksella oli juuri samanlainen katse:\n— kukaan ei uskaltanut pitempää aikaa katsoa häntä silmiin. Niistä\nvälkähteli omituinen, kellanhohtoinen valo, joka teki läsnäolijat\nlevottomiksi. En tiennyt koulupoikana, että tuo oli suggestioonia.\n(Mistäpä olisin sen silloin tiennyt ja — tuskinpa sitä tiesi\nopettajaakaan.) Mutta — kuten tiedän — myöhemmin olen saanut monen\nhenkilön luomaan katseensa alas enkä minä ole mahtanut sille mitään,\nettä moni n.s. »kauniimman sukupuolen» edustaja on kärsinyt minun\ntähteni. Minua eivät kerta kaikkiaan ole naiset voineet vastustaa.\n\nPitkää aikaa ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin olin selvillä\nkoulujärjestyksestä. Läksyni osasin loistavasti, sillä minulla on aina\nollut erinomaisen hyvä muisti. Opettaja Kunnaskin huomautti siitä\nuseampia kertoja ja silloin minä aina huomasin, kuinka toiset oppilaat\nkatselivat minua kateellisina.\n\nMutta tuo »vallattomuus», tuo runollinen vallattomuus, josta edellä\nolen maininnut, teki minulle tepposet useamman kuin yhden kerran. Minun\nmielestäni oli kouluhuoneen ahtaiden seinien sisään saatava eloa.\nMinä siis keksin jos jonkinlaisia tuumia. Välistä pyydystin joukon\nhiiriä ja toin ne kouluun. Sidoin ne ompelulangalla toisiinsa kiinni,\nasetin tyhjän tulitikkulaatikon kunkin perään, ja — kun opettaja tuli\ntunnille — laskin tovereitteni avulla koko hiirilauman juoksemaan\npitkin paneelin yläosaa reunustavaa seinälistaa. Hei, kuinka ne\nvilistivät ympäri kuin raitoporot, jotka on kollostettu toisiinsa,\nja tulitikkulaatikot poukkelehtivat kuin pulkat alamäessä! Opettaja\ntyhmistyi hetkiseksi ja seurasi hiirien karkeloa. Ne pysähtyivät\nopettajapöydän luona kuin arvellen, uskaltaisivatko ohi. Mutta sitten\nne karkasivat uudelleen juoksuun, koko luokan innostuttaessa niitä\nmaiskuttamalla, niinkuin hevosille on tapana tehdä. Minä riehuin\nkaikkein ylinnä. Runoilijatempperani sai minut oikein hihkumaan.\nSiinähän lasketti Jaakopin poikain kameeliraito Egyptiin viljaa\nnoutamaan! (Meillä oli juuri se paikka läksynä.) Mutta — »Joosef» ei\nollut suosiollinen tälle karavaanille. Hän löi nyrkkiä pöytään ja\nkomensi minut ottamaan hiiret kiinni.\n\nMutta — se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pikkueläimet olivat\nvilliintyneet. Ne eivät olleet tottuneet vetojuhdiksi. Kun lähestyin\njohtajaa, sinkaisi se ohitseni täyttä vauhtia. Lanka jännittyi ja\ntulitikkulaatikot heiluivat ilmassa kuin karusellin keinut. Olipa se\nkoko näytelmä! Lopulta juoksimme ympäri luokkaa yhdessä, minä kuin\nainakin joku eläintenkesyttäjä. Olipa se sirkus! Luokka nauroi täyttä\nkurkkua ja luulenpa, että opettajakin hymyili.\n\nMutta pian hän muisti asemansa. Hänen opettaja-auktoriteettinsa oli\npahanlaisesti vaarassa ja minä olin päivän sankari, »urhoollisista\nurhoollisin», kuten sotamarsalkka Ney aikoinaan. Opettaja astui siis\nalas kateederista, tarttui minua niskasta ja tiuskaisi:\n\n»Eikö Kuuskoski aio ottaa niitä kiinni?»\n\n»Kyllä minä ottaisin, mutta ei niitä saa», vastasin minä, silmäten\ntaakseni luokkaan, joka ihan kiehui.\n\nHiiriraito oli sillä välin suorittanut tiesi kuinka monta kierrosta.\nMutta loppui niiden »Egyptin matka» viimein. Me asetuimme opettajan\nkanssa niitä vastaan, ja kun johtaja ehti kohdalle, tuuppasi opettaja\nraamatunhistoriansa eteen, sulkien siten tien. Siitä oli seurauksena,\nettä johtaja putosi lattialle, vetäen koko raidon mukanaan. Ja nyt\nalkoi yleinen kiinniotto.\n\nLuokka syöksyi paikoiltaan ja lähti juoksemaan ympäri huonetta hihkuen\nja kiljuen: »Hei killeririepuja!» Me konttasimme pulpettien alle ja\nkoetimme saada niitä kiinni. Mutta merkillistä! Vaikka oli niin monta\nkiinniottajaa, ei yksikään hiiristä joutunut satimeen. »Pulkkia» saimme\nkyllä, mutta itse» vetoporot» välttivät käsiämme, piiloutuen mikä\nminnekin.\n\nTunti oli mennyt pahasti pilalle. Seurasi ankara tutkinto. Opettaja\ntiukkasi, kuka oli hiiret kouluun tuonut. Minä, joka aina olen\nkunnioittanut rehellisyyttä ihmisen ensimmäisenä hyveenä, nousin ylös\nja tunnustin. Seuraus oli kolmen tunnin jälki-istunto.\n\nMutta — tämä tapaus antoi ensimmäisen sivalluksen runoratsulleni.\nJälki-istunnossa nim. kirjoitin seuraavat säkeet:\n\n    »Hiiriraito ravakasti\n    juoksee ympär' seinii.\n    Minne määrä matkalaisten?\n    Noutamaanko heinii?\n\n    Ei, vaan itse Egyptikin\n    reissaa tässä pojat\n    Jaakopin, kun kameelinsa\n    laukkoo metsät, ojat.\n\n    Tulitikkulaatikoista\n    pulkat peräss' poukkii.\n    Kenpä tielle tippuvaiset\n    perästäpäin noukkii?\n\n    Mut ei »Joosef» ota vastaan\n    tätä karavaanii:\n    historia kourassansa\n    killereitä vaanii.\n\n    Kunnes joukon johtajalle\n    sattui kuperkeikka.\n    Opettajan ansioksi\n    tulee tämä seikka.»\n\nEn tiedä, miten minun olisi mahtanut käydäkään ilman tätä muusain apua.\nOpettaja oli jo maininnut jotakin koulusta erottamisesta. Pelkäsin siis\npahinta. Mutta miten olikaan — hän sai käsiinsä runoni. Ja luultavasti\nsiinä ilmenevä varhaiskypsyys sai hänet aavistamaan erikoiset lahjani\nja jättämään asian sillä kertaa.\n\nTämän jälkeen pysyin siivolla (niinkuin arkikielessä sanotaan) sangen\npitkän ajan. Teinhän tietysti yhden ja toisen pikkukepposen, mutta\nyksikään näistä ei tullut ilmi. Kunnes sitten sattui tapaus, joka\nlopetti koulunkäyntini yhteen sanaan.\n\nOlin silloin neljännellä osastolla. Olin voittanut opettajani suosion\ntäydellisesti. Hän kiitti minua koulunsa lahjakkaimmaksi oppilaaksi ja\nsiinä hän sanoi totuuden. Minä olin todellakin harvinaisen lahjakas.\nLuulin jo, että koulu päättyisi onnellisesti. Mutta ei. Kohtalo tahi\nparemmin sanoen Runotar oli määrännyt toisin.\n\nOli kaunis kevätpäivä huhtikuun alussa. Meitä oli joukko poikia\nlossirannassa katselemassa, kuinka lautturi tervasi lauttaansa.\n(Sinä vuonna tuli kevät harvinaisen varhain.) Lautturi oli hienossa\nhiprakassa. Miten lie päähäni pälkähtänyt pyytää häneltä ryyppyä.\n\nLautturi silmäsi minua veitikkamaisesti, iski silmää ja sanoi\nleikkisästi:\n\n»Kyllä huomaan, että sinä olet Vahvan-Kuuskosken poika. Sinulla on\nmiehen meiningit.»\n\nTuo yllytti vain minua. Saatuani pullon, kallistin siitä kuin mies ja\nkehoitin toisiakin ottamaan. Tovereitani ei tarvinnut kahdesti käskeä.\nHe olivat liittyneet seuraani, tuntien hengen yhteyttä kanssani; he\nmuodostivat minun henkikaartini. Kun kenraali kallisti pulloa, piti\nesikunnan seurata esimerkkiä. Me siis ryyppäsimme ja ennen pitkää\nolimme juovuksissa kuin käet.\n\nRekilauluja reimakasti vedellen lähdimme sitten marssimaan kouluun.\nMeissä oli herännyt oikea peräpohjolainen luonto ja me hihkaisimme\nkirkon kohdalla niin, että kylä kajahti. Ihmiset riensivät ikkunoihin\nkatsomaan ja muistanpa kuulleeni useamman kerran nimeäni mainittavan.\n\nMinussa tuo villeys oli kuitenkin enemmän runollista laatua. Se oli\nboheemiruusu, joka oli puhjennut liian varhaiseen kukkaan. Se johtui\nluonteestani. Se oli sitä vapauteen pyrkivää, riehahtelevaa tempperaa,\njoka runoilijoissa aina niin selvästi huomataan. Mutta sitä eivät\nluonnollisesti kotikyläkseni ymmärtäneet.\n\nMe siis marssimme maantietä myöten koulutaloa kohti. Kun sen punainen\npärekatto rupesi näkymään, vaikutti se meihin kuin punainen vaate\nhärkään. Me hihkaisimme oikein olan takaa ja keksimme hauskan tuuman:\nme menisimme koulun piharakennuksessa asuvan Ranta-Kustaavan luo\nkahville. Niinhän tekivät tukkilaisetkin aina keväisin. Me siis\ntalsimme tietä myöten ylpeinä kuin kukot, keikutellen niskojamme ja\nkajahuttaen aina vähä väliä laulun.\n\nRanta-Kustaava hämmästyi tavattomasti, kun puoli tusinaa kiljuvia\npikkupaholaisia hyökkäsi hänen rauhalliseen tupaansa. Minä vedin\nkukkaron taskustani ja komensin:\n\n»Pöytä koreaksi, Kustaava! Tässä on remsseita sälliä, jotka eivät\nturhia tingi!»\n\nRanta-Kustaava ihan hätääntyi.\n\n»Opettaja voi tulla», sopotti hän ja lisäsi sitten tiukemmin:\n\n»Mistä te olette viinaa saaneet?»\n\n»Mies syö ja mies saa ja miehelle Jumalakin antaa!» hihkaisin minä ja\nlöin »tolpan» pöytään. »Kahvia!»\n\nMutta — samassa aukeni ovi ja opettaja Kunnas seisoi kynnyksellä. Hän\noivalsi heti tilanteen; hän oli ennenkin sellaista nähnyt. Siepaten\nseinältä sonnin suoran, jota Ranta-Kustaava käytti mattopiiskana, hän\nhuiteli meitä selkään, niin että hartiat pöllysivät.\n\n»Vai semmoisia konsteja, koranukset, lurjukset!» karjahteli hän iskujen\nlomassa.\n\nJa merkillistä — vaikka olimme niin topakoina tulleet, suli meiltä\nnyt sisu. Emme nostaneet sormeakaan puolustukseksemme. Opettajan\nauktoriteetti painoi meidät maahan ja äskeinen uhmapäisyytemme vaihtui\nkatumukseen ja kyyneleihin.\n\nJohtokunta kokoontui käsittelemään tätä huomiota herättänyttä tapausta.\nToverini pääsivät käytöksen alennuksella ja jälki-istunnolla, mutta\nminä, joka olin asian alkuunpanija, sain lähtöpassit.\n\nMuistan vieläkin opettaja Kunnaan vaatekomeron, jossa olin odottamassa\njohtokunnan päätöstä. Aika tuntui pitkältä ja minä elin uudelleen\nläpi koko tuon surullisen juopottelukohtauksen. Totesin, että olin\nmenetellyt kurjasti, mutta sittenkin ajattelin että tuomio, jota\nopettajan työhuoneessa valmisteltiin oli kohtuuton. En silloin\nymmärtänyt, mistä tuo kapinoiva mielialani johtui. Myönsin erotuomion\naivan koulusääntöjen ja -lakien mukaiseksi. Mutta sittenkin....\nsittenkin... Jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että tuo kapinahenki\noli kotoisin korkeammalta, kuin opettaja Kunnas ja arvoisat\njohtokunnan jäsenet aavistivatkaan. Se oli povessani asuvan Runottaren\nrimpuilemista ahdasmielistä, kaistapäistä poroporvarillisuutta vastaan.\nSe oli kallioon kytketty Andromeda, jonka vapauttaja ei vielä ollut\nsaapunut. Ja tuon kapinahengen (eli tässä tapauksessa runohengen)\nyllytyksestä minä kostin proosallisuuden proosallisuudella: minä\n»kastelin» opettajani talvipalttoon ja tunsin sitä tehdessäni valtavaa\nvapautuksen riemua!\n\nKuinka samansuuntaisesti juoksevat suurmiesten ajatukset. Kun vuosia\njälkeenpäin, toimiessani nimismiehenä Kuivalan kauppalassa, tein\ntuttavuutta asemapäällikkö Anders Kierokin kanssa, kuulin häneltä,\nettä Francois Rabelais antaa Gargantuan tehdä tuon saman — ja vielä\nNotre Dame-kirkon harjalta! Tuon suuren renesanssirunoilijan teoksessa\nmuodostuu tuosta »lämpimästä lähteestä» Seine-virta.\n\nMinäkin siis, seisoessani opettaja Kunnaan vaatekomerossa, toteutin\ntietämättäni suuren runouden esittämiä, tavallisuudesta poikkeavia\najatuksia, — vaikka se »Seine-virta», jonka minun toimenpiteen!\nsynnytti, ei edistänytkään liikeyhteyttä eri maakuntien välillä, vaan\npäinvastoin uhkasi salvata opettajalta tien minun säilytyspaikkani,\nkun hän saapui minua noutamaan. Parin kirkkaan korvapuustin Runoilija\nKuuskosken jälkeen minä sain seurata häntä johtokunnan eteen, jossa\nhän vähemmän runollisella tavalla teki selkoa minun viimeisestä\nedesottamisestani. Tuomio oli järkähtämätön: erottaminen koulusta\nikuisiksi ajoiksi. Läksin kotiin opettajan manausten saattelemana. Hän\npani päänsä pantiksi, että minä vielä saisin tekemistä vankiloiden\nkanssa. Sellainen hirtehinen minä hänen mielestään olin. Ennustus on\ntoteutunutkin, — vaikka hiukan toisessa muodossa, kuin opettajani oli\nkuvitellut: — Sen sijaan, että itse olisin istunut lukkojen takana, on\nelämäntehtäväkseni tullut toimittaa sinne — toisia.\n\nNiin läheltä hipaisee toisinaan ennustuksen nuoli, mutta osuu sittenkin\nharhaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nMENEN RIPPIKOULUUN JA PÄÄSEN HOITAMAAN LUKKARINVIRKAA.\n\n\nMinä olin nyt saavuttanut rippikouluiän. Edelläkerrotusta voisi vetää\nsen johtopäätöksen, että minunlaiseni hurjapää olisi ollut kaikkein\nvähimmän sopiva sellaiseen kouluun kuin rippikoulu on. Mutta niin ei\nsuinkaan ollut laita.\n\nMinä olen koko elämäni ajan ollut yllätyksien mies. Jos tahtoisin\nkäyttää vertausta, voisin verrata itseäni myrskyyn, Lapin noiduttuun\nlumimyrskyyn, yhtä hyvin kuin kesäillan leppeään tuulen hyminään.\nNiin vaihtelevia ovat mielialani. (Pyydän vain viitata siihen,\nmitä edellä olen kertonut itkuhetkistäni ja niitä seuranneista\nnyrkinpaukahduksista.) Tämä mielialojeni vaihtelu on usein tuottanut\nyllätyksiä ystävillenikin. Ainoastaan kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä\non osoittanut omaavansa eniten kykyä ymmärtää minua. Mutta ei hänkään\nole toisinaan käsittänyt minusta kuin ääriä ja laitoja vain. Olen tässä\nsuhteessa Saharan erämaan kaltainen, jonka kartta — niinkuin tiedämme\n— on yhtä valkoista vain. Vain yksi huomattavampi kaupunki on siihen\nmerkitty: Timbuktu. Mutta voinpa kerskaamatta sanoa, että — samoinkuin\ntuohon kaupunkiin johtavan karavaanitien varsi on täynnä janoon ja\nnälkään uupuneitten matkamiesten luita, — samoin ovat ystävieni\nyritykset päästä minua ymmärtämään yksi toisensa jälkeen vaipuneet,\nja viimeinen, mikä niistä on jäljellejäänyt, on ollut vain kalvennut\nhuokaus. Näin on käynyt säännöllisesti aina, kun en ole halunnut\npäästää lähimmäistäni sydämeni komeroita kaivelemaan. Mutta toisinaan,\nkun seuraani on sattunut sellainen mies kuin esimerkiksi kirkkoherra\nTeofilus Tiennäyttäjä, olen kuin kädestä pitäen opastanut häntä,\nhuudellen lempeästi kuin lapselle: »Hei, ystäväni, tätä tietä, tätä\ntietä sieluni salaperäiseen Timbuktuun!»\n\nEi siis ihme, että kotipitäjäni kirkkoherra, korkeastioppinut\njumaluusopintohtori Hasael Hillbinger katseli minua hienolla\nepäluulolla, kun ilmoittauduin rippikouluun. Hän oli kuullut\n»juopottelustani» eikä luonnollisesti voinut suhtautua minuun muuten\nkuin eräänlaisella epäilevällä varovaisuudella, joka teki hiukan\nahdistavan vaikutuksen. Kunnon kirkkoherra ei tiennyt, että minä\nolin yksi hänen kaikkein hartaimpia sanankuulijoitaan, — vaikka\nistuin tavallisesti sellaisessa paikassa, etten sopinut näkymään. Jo\nkuusivuotiaasta lähtien olin melkein joka sunnuntai käynyt kirkossa ja\nminä olisin aivan hyvin voinut kirkkoherralle kertoa, missä kohdassa\nsaarnaansa hän lausui tuon joka kerta niin liikuttavan ja sydämelle\nkäyvän lauseen: »Ja niin meekin, rakhat ystävät, dhoivomme kherran\nsaavamme jubileerata ja triumfeerata engelden khooreiss'!» Mutta — minä\nen katsonut sitä tarpeelliseksi. Ajattelin, että saihan aika näyttää,\nmikä oikeastaan olin miehiäni.\n\nMinä olen aina ollut uskonnollinen. Tämä hyve ei ole minua jättänyt\nmyöhemmänkään elämäni aikana, vaikka elämästäni päättäen saattaisi\najatella toista. Niinpä siis — kuten jo mainitsin — istuin joka\nsunnuntai kirkossa, puhumattakaan siitä, että auttelin räätäli Tuiskua\nkellojen soitossa. Minulla oli siis tässä suhteessa varmasti enemmän\nansioita kuin monella tovereistani, jotka kuuluivat tavallisten\nsiivojen poikien joukkoon. Ja minä olen varma, että — jos kirkkoherra\nHasael Hillbinger olisi tämän tiennyt — hän rehellisenä miehenä olisi\nsovittanut tovereihini sanat: »Publikaanit ja portot menevät teidän\nedellänne taivaan valtakuntaan.»\n\nNo niin — seisoin siis korkeastioppineen kirkkoherran edessä ja\ntein selkoa kristillisyyden taidostani. Hänellä oli ilmeisesti\nmatala aita minua kohtaan, sillä hän koetti saada minua kiinni\nkysymyksillään. Mutta minä, joka osasin katekismuksen ja historian\nkannesta kanteen, en tuottanut hänelle tätä epäkristillistä iloa. Ja\nkun vielä päällepäätteeksi luin ulkoa Daniel Jussleniuksen alkulauseen\nSvebeliuksen katekismuksen kannesta, täytyi kirkkoherran minut hyväksyä.\n\nMinä istuin siis rippikoulussa ja kuuntelin korkeastioppineen\njumaluusopintohtorin Hasael Hillbingerin opetusta. Hän puhui synnin\nvoimasta ja maailman viettelyksistä, erikoisesti alleviivaten\njuoppouden pahetta. Ymmärsin, että hän tarkoitti sillä minua, jonka\nansioluettelossa oli jo yksi tuollainen rentustelemisen sakara. Toiset\npojat kääntyivät katsomaan minua, joka olin valinnut istumapaikakseni\npirtin etäisimmän sopen. Mutta minä, joka jo olin tarpeeksi saanut\nkuulla mokomasta tapauksesta, panin käsivarret ristiin rinnoille ja\najattelin kaikkea muuta. Muistin äskenlukemani kuvauksen Meksikon\nvalloituksesta ja olin erikoisesti ihastunut don Pedro de Alvaradoon,\njoka pelastui intiaanien käsistä hyppäämällä muutaman leveän kaivannon\nyli. Minä siis suoritin hengessäni tuollaisen Alvarado-hyppäyksen\nsulkemalla korvani rovastin etsiskeleviltä puheilta. Siten vältyin\nniiltä intiaaninuolilta, joita tuo korkeastioppinut herra ammuskeli\npöytänsä takaa. »Oh, sinä Montezuma», ajattelin minä, »sinä luulet\nminulle todistavasi jumaluusopillisen azteekivaltakuntasi voiman\nja viisauden. Mutta sinä unohdat yhden tärkeän seikan: että\nespanjalaisilla aatelismiehillä on pitkät sääret, joilla he hyppäävät\nyli sinun vallikaivantosi ja pakenevat laivoihinsa, joiden purjeita\nuskon tuuli pullistaa!» Tällä filosofeerauksellani tein tyhjäksi\nrovastin kiinniottoyritykset ja panin samalla vastalauseeni tuota\nyksipuolista opetusta vastaan, jossa ei armon viiri kertaakaan\nvilahtanut. Ja samalla tunsin, mikä vahinko oli, etten ollut joutunut\nhurskaan kappalaisemme Aatami Aidantaustan oppilaaksi. Hänen osalleen\nolivat nim. sinä vuonna sattuneet tytöt. Tuo kunnon kappalaisemme\nolisi varmaan osannut puhua niin, että minunkin sieluni olisi tullut\nlohdutetuksi. Nyt sitävastoin vain haarniskoiduin ja tein hengessäni\nvastaväitteitä.\n\nSillä — mitä hyödyttää puhua niin paljon synnistä ja synnissä\nkahlaamisesta, kun kuitenkin oikea usko vie kirkkaasti perille?\nTällaisella opetuksella vain masennetaan mieliä ja kiinnitetään\nhuomio liiaksi matkan vaikeuksiin. Eikö olisi paljon hyödyllisempää\ninnostuttaa ihmisiä hyppäykseen? Siten kasvatettaisiin oikeita\nhengellisiä Alvaradoja.\n\nNämä kokemukset tulivat minulle suureksi avuksi, kun minun vuosia\nmyöhemmin piti antaa lausuntoni uudesta katekismusehdotuksesta.\nRistiniemen seurakunta valitsi minut tähän vastuunalaiseen toimeen ja\ntoverikseni kauppias Pekka Korvan. Mutta toverini jätti tehtävän minun\nhuolekseni ja minä kirjoitin lausunnon hänenkin puolestaan.\n\nTässä lausunnossa minä ehdotin uuden muodon kysymykselle: »Mitä on\nusko?» Komitean ehdotus niin Raamattuun perustuva kuin sen sisältö\nolikin — oli minun mielestäni liian monimutkainen. Minä kuittasin asian\npaljon yksinkertaisemmin, mutta samalla runollisemmin.\n\n        Kysymys:\n\n    Mitä on usko?\n\n        Vastaus:\n\n    Usko on Alvaradon hyppäys hengellisessä merkityksessä.\n\nOlin kyllä selvillä, että tämän kysymyksen esilletulo antaisi papille\naihetta kertoa, mikä Alvaradon hyppäys oli. Mutta — sitenhän saataisiin\nvain vaihtelua opetukseen, jonka yksitoikkoisuudesta minä kirkkoherra\nHillbingerin koulussa sain niin perusteellisen kokemuksen.\n\nMinä olin siis tehnyt Alvarado-hyppäykseni. En kulkenut yhtään allapäin\nniinkuin monet tovereistani, vaan löin katekismuksella päähäni ja\nlausuin: »Pysypäs siellä, tietokulta! Sinua tässä tarvitaan.» Olin\nvakuutettu, että Jumala, joka on ihmissielut rakentanut, ymmärsi,\nmistä johtui tuo minun surullinen lankeemukseni. Sillä minä olin\nsitä vilpittömästi katunut ja uskoin sen yhtä vilpittömästi saaneeni\nanteeksi.\n\nTunnit kuluivat tavallista menoaan. Me luimme katekismusta ja\nminä olin ainoa, joka en sotkeutunut tuossa perin mutkikkaassa\nkysymyksessä: »Mitenkä vesi voi vaikuttaa niin suuria asioita?» Se\nonkin Vähän Katekismuksen visaisin paikka ja minä puolestani olisin\nvalmis hyväksymään ministeriksi jokaisen, joka sen kunnollisesti ja\nkompastelematta lukee.\n\nOltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli\nhevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon.\nMeiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin\nmaailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä\nonnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla.\n(Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen\npotkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin\nhengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican\nkultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari\nolikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja\nsanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin\noopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan\nerikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas\nkallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan.\nLukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja\nhänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin\naavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän\ntaakse, lukkarin paikalle.\n\nSillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä\nsaapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:\n\n»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän\nvoi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa.\nAadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä\nalkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes\nkanttori Kavenius paranee.»\n\nMinä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun\nkatsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä —\nen empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt\nkanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:\n\n»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»\n\nIltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa\nhuomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän\nmahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava\nomalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein\ntäyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa»\noli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä.\nTämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin\nvaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin\nolen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain\nroomalaisten hallitusperiaatetta: _Divide et impera_, hallitse\nhajoittamalla.\n\nKylläpä me sillä viikolla lauloimme... sillä ja toisellakin. Olen\nlukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta\nen ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla\nveisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä\nsamaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu\nsulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka\nmusiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden\nja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne,\nniin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti\nvirsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan\nkuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä\nkurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti\nhetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen\nveisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin,\nrovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa\ntuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta\nmielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin\najattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan\nniin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli\npitänyt.\n\nNäin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun\nmenestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen,\njohon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki\nminun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja\nloistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan.\nTosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan\nainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun\najattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut.\nPuhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen\njoutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten\nlaulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun\nsuuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on\nkirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen\npalvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että\nvain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan,\nhän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä.\nHe eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka\nammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen.\nHe solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat,\nmutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen\narvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam\nKuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei\nole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja\nrästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla\non Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että\nse on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut.\nSiltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina\npöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien\nmaailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista\nilmoittaa.\n\nRippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään\nmuistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli\nodotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa\njälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä\nkahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut\ntalonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi\nveisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me\nolemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni\naikaan!\n\nJuhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen\nkuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä\nkysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla.\nIsoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä.\nKyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi\ntulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista\nkysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä\nopettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa\nminun loistavaa voittoani.\n\n\n\n\nIV.\n\nMINUSTA AIOTAAN LUKKARIA, MUTTA TULENKIN TUKKILAISEKSI. KOHOAN AIKAA\nMYÖTEN »UKKO-HERRAKSI» JA SAAVUTAN ALAISTENI TÄYDEN LUOTTAMUKSEN.\n\n\nIsoäitini oli ennustanut minusta pappia, mutta siinä tuo kunnon muori\nsuuresti erehtyi: minusta ei tullut edes lukkaria, vaan tukkilainen.\n\nEtevän veisuutaitoni ja komean lauluääneni vuoksi oli kirkkoherra\nHasael Hillbinger kiinnittänyt huomionsa minuun: hän aikoi\nkouluttaa minut lukkariksi. Ehdotus oli kyllä houkutteleva ja\nsai minut yhden illan haaveilemaan kaikenmoista. Näin itseni jo\nseisomassa kotiseurakuntani kirkon lukkarinpenkissä veisaamassa\ntuota mahtavaa virttä: »Maa suur' ja avara» ja olin hengessä\nnäkevinäni seurakuntalaisten kääntävän kasvonsa lukkarinpenkkiin\npäin kuin todetakseen: Kuuskosken Aatamiko siellä veisaa? Kuljin\nmielikuvituksessani myös kinkereillä valvomassa emäntien ruuanlaittoa,\nniinkuin olin kuullut kanttori Kaveniuksen tekevän, ja tunsin\nsieraimissani nuo monet houkuttelevat keittiöiden tuoksut. Sillä —\nvaikka olenkin kaikkea muuta kuin materialisti, olen aina osannut panna\narvon hyvin valmistetulle ruualle — ilmiö, joka viittaa hienostuneeseen\nmakuuni tälläkin alalla. Olin jo päättänyt, että — jos minusta kerran\ntulisi lukkari — minä kesäkinkereillä keitättäisin yksinomaan makeata\njuustoa, mikä aina on kuulunut lempiruokiini. Isoäiti itki ilosta\nkoko tuon illan ja silmäsi minua silloin tällöin, hiukan avuton hymy\nhuulillaan. Hän tarkkasi tuumiskelevaa muotoani ja antoi minun rauhassa\naprikoida kirkkoherran ehdotusta. Mielestään hän oli kai varma, että\nminä ilomielin ottaisin tämän ystävällisen tarjouksen vastaan. Pitkä\ntuumailuni oli hänen mielestään vain merkkinä siitä, että minä jo\nhengessäni valmistauduin lukkarinvirkaan kuuluviin korkeanjuhlallisiin\nedesottoihin. Mutta tämä poika ajatteli kaikkea muuta.\n\nKatselin tupamme ohi virtaavaa mahtavaa Isoa Väylää ja ajatukseni\nlensivät sitä ylös noihin humiseviin korpiin, missä tukkilaiset\nparhaillaan heiluivat keksi kädessä, solutellen puita vinhasti\nkiitävään vuolteeseen. Seurasin tukkien huilua joessa ja jokainen\nryhmypintainen petäjä aaltoja halkaistessaan tuntui tuovan minulle\ntervehdyksen noilta erämaan ritarien palkimapaikoilta. »Hei, Kuuskosken\nAatami!» tuntuivat ne hihkaisevan. »Sinun lukkarikoulusi on ylhäällä, —\nsiellä, missä Pahtakoski soittelee mahtavia urkujaan!»\n\nPäätökseni oli tehty. Minä halusin vaihettaa lukkarin koppakengät\ntukkilaisen uljaisiin vohkavarsipieksuihin ja hänen mustan simusettinsa\nkiveliön kulkijan kirjavaan kaulahuiviin. Tasaiseksi leikatun kanttorin\n»harjan» asemasta halusin saada pitkän otsatukan, jommoista olin nähnyt\njätkämiesten käyttävän. Heiluva helapää vyöllä ja lerppalierihattu\nniskassa näin itseni tukkipoikien parissa työntelemässä tukkia jokeen\ntai vonkamiehenä rännin kupeella hoilaamassa: »Antaa aihkin juosta!»\nSe oli toista kuin istua lukkarikoulussa ja seurata paperilta nuottien\nmonikirjavaa karkeloa.\n\nLäksin kylälle ja ensi töikseni leikkuutin tukkani, jättäen jäljelle\nvain pitkän otsatöyhdön. Olin jo sen toimenpiteen kautta mielestäni\nastunut tukkipoikain suruttomaan seurakuntaan. Vähäisillä säästöilläni\nostin kauppiaalta pieksut ja kirjavan kaulahuivin. Lerppalierihattu oli\nminulla jo entuudestaan — isävainajan perintöä. Näissä tamineissa aioin\nseuraavana aamuna pudistaa kirkonkylän tomut jaloistani.\n\nIsoäiti tarkasteli minua ihmeissään. »Mikä nyt on mielessäsi, kun noin\ntälläät?» kysyi hän. Ilmoitin hänelle aikeeni eikä vanhuksella ollut\nmitään sitä vastaan. »Sopiihan sinun mennä. Onhan hyvä olla omastakin\ntakaa, kun tulee syksyllä kouluunlähtö». lisäsi hän vakavana.\n\nMinä varoin visusti ilmaisemasta hänelle, ette tulin tekemään häntä\niloiseksi hänen toivomallansa tavalla. Myöntelin vain hiljaksiin,\nkun vanhus kuvaili loistavaa tulevaisuuttani. Hän ihan kyyneltyi\najattelemaan, kuinka juhlavalta tulisi kuulumaan, kun ennestään jo\nuljaan nimeni eteen viskattaisiin komealta kajahtava kanttorin titteli.\nIsoäiti ei aavistanut, että muutaman vuosikymmenen perästä toisi posti\nminulta kirjeitä, joiden päällä seisoisi: »Runoilija Aatami Kuuskoski».\nSillä — vaikka yhteiskunnallisen asemani puolesta olen kohonnutkin\nkymmenen kertaa korkeammalle lukkarin vaivaista virka-arvoa, olen\nrunoilijan titteliin aina suhtautunut erikoisella kunnioituksella. Tuo\nnelitavuinen sana on tulkinnut minulle taivasta tavoittelevaa riemua\nkadotuksen synkimmän ja pistävimmän tuskan rinnalla.\n\nMinä siis läksin tukkijoelle. Jätän kertomatta, mitä kaikkea hyvää\nrakas isoäitini sulloi reppuuni. Siellä oli lettuja ja pannukakkuja,\npaistettuja poronkieliä ja nisurieskoja. Kunnon vanhus oli viimeisillä\nkehruuansioillaan kustantanut minulle tämän ylellisen kestityksen,\naivan kuin aavistaen, kuinka tärkeää oli tulevalle lukkarille\nmakuaistin kehittäminen.\n\nAstelin jokivartta ylöspäin ja rintani paisui onnesta ja vapautuksen\ntunteesta. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja hyväili säteillään\nminun vastatervattuja pieksujani. Yksi ja toinen vastaantulija\ntiedusteli matkani tarkoitusta. Leveälieristä hattuani heilauttaen minä\nhihkaisin heille: »Tukkijoelle, hyvät ystävät ja kylänmiehet!»\n\nMenin lossilla yli joen. Uusi lautturi, isävainajan viran perijä,\nsuhtautui minuun hiukan arkaillen. Muistin ne kohtalokkaat ryypyt,\njotka hän minulle joku aika takaperin oli tarjonnut, ja minun teki\nmieli hänelle sanoa: »Nyt jos annat pullosi, niin menee viina vapaan\nmiehen kurkusta alas.» Mutta — en viitsinyt, sillä hän näytti olevan\nhäpeissään. Päinvastoin tipautin äijälle tolppaa enemmän kouraan, sillä\nmielilauseeni on aina ollut: »Meillä eivät täit nilkuta.»\n\nKirkonkylä jäi taakseni. Seisahduin viimeiselle mäelle ja annoin\nkatseeni liukua yli noiden tuttujen, rakkaiden tienoiden. Kirkontorni\nkohosi juhlallisena korkeuteen kuin muistuttaen, minkä suuren\ntulevaisuuden olin hyljännyt. Mutta minä vastasin vanhalle temppelille:\n»Ylöspäin on henkeni pyrkimys, vaikk'en tulekaan palvelemaan sinua.\nSillä, katsos, eikö tässä ympärilläni kohoa vielä mahtavampi\ntemppeli: Jumalan suuri luonto, jossa jokainen kuusenlatva muodostaa\nalkugoottilaisen kirkon teräväsuippoisen tornin.»\n\nSivuutan kokonaan muut matkani vaiheet. En kerro mielialoistani tuon\nensimmäisen päivän kuluessa. Olin iloinen kuin taivaan lintu. Sen vain\nmainitsen, että yöpaikassani hotkaisin kokonaisen viilipytyn sisällön\nja pari pannukakkua päälle. Viimeisetkin ajatukset lukkarinvirasta\nhävisivät näiden pannukakkujen keralla kuin pohjattomuuden kaivoon ja\nminä nukuin pirtin lattialla kuin valepukuinen kuninkaanpoika syvään ja\nrauhallisesti.\n\nKolmantena päivänä kotoalähdöstäni saavuin työpaikalle. Tuskin minun\ntarvinnee mainita, että ilman muuta pantiin nimeni rulliin. Olinhan\nvoimistaan kautta koko Perä-Pohjolan kuuluisan Vahvan-Kuuskosken poika.\n\nKävisi liian pitkäksi ruveta kertomaan olostani tukkijoella. Lukijani\ntuskin ymmärtäisikään kaikkea. Sillä tukkilaisen elämä muodostaa oman\nerikoisen maailmansa, missä vallitsevat omat tavat ja omat lait. Kieli,\njota siellä puhutaan, kajahtaa vieraalle vieraan korvaan ja saisi hänet\nehkä voimaan pahoin. Elämä, jota siellä eletään, on hurjuudessaan ja\nrepäiseväisyydessään suurpiirteistä, sillä tukkilaisten seurakuntaan\nkuuluu jäseniä jokaisesta maaherranläänistä, penikkajätkästä alkaen\nlösöjätkään asti. Sanalla sanoen: se on valtakunta, jossa elämä ei aina\nole silkkiä eikä samettia, vaan jossa alamaisten sangen usein täytyy\nlisätä reikiä tuppivyöhönsä. Sillä ateria siellä kuitataan toisinaan\nvetämällä suolivyötä yhtä reiänväliä tiukemmalle.\n\nHeiluin siis tukkijoella sen kesäkappaleen. Minun tuskin tarvinnee\nmainita, että jo ensi päivänä putosin sumaan ja sain kasteeni. Ja kuten\ntavallisesti kasteessa, sain minäkin tuona päivänä tukkilaisnimeni.\nToverini, jotka olivat kuulleet, minkälaista virkaherraa minusta oli\naiottu, ristivät minut yksinkertaiseksi »lukkariksi.»\n\nMutta vaikka tuo »arvontikkeli» annettiinkin piloilla, osoittauduin\nennen pitkää ansaitsevani sen täydellä todella. Jo toisella viikolla\ntuloni jälkeen osasin läpi tukkipoikain virsikirjan ja sain johtaa\nheidän reipasta hoilaustaan.\n\n»Hei, lukkari, annapas laulun luistaa!» huusivat toverini, kun tuli\nsuman aukaisu.\n\nEikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Avasin lauluväyläni ja hoilasin\nniin, että joen rannat raikuivat:\n\n    »Hei juuma jullaa\n    kas, kuin tukki rullaa\n    ja kaamaturkki kastuu kokonaan.\n    Näin uittelemme\n    puita lystiksemme.\n    Viel' isku, poiat, peräpakaraan!»\n\nTämän värssyn olin itse sepittänyt ja opettanut toverini sitä\nlaulamaan. Olin lukemattomina kesäiltoina monen vuoden aikana\nkuunnellut, kuinka kanttorin neiti soitteli muuatta pianokappaletta.\nYksi ja sama sävel aina ja joka kerta. (Kanttori asui nim. meitä\nlähellä, joten ikkunan aukiollessa soitto sangen hyvin kuului tupamme\nportaille.) Eikö kanttorin Gunilla osannut muuta, vai oliko tämä ainoa\nsävel lumonnut hänet siinä määrin, ettei hän sen taikapiiristä enää\nkyennyt vapautumaan, — sitä on minun mahdoton sanoa. Pikemmin uskon\njälkimmäisen otaksuman, — päättäen siitä, että minutkin vei tämä\nsävel aina niin outoihin maailmoihin. Siinä soi surua ja siinä soi\niloa — vaikea sanoa, kumpaako enemmän, — sillä jos Ilo pyrki liiaksi\nkilostelemaan, oli Murhe kuin hellä äiti häntä heti tyynnyttämässä.\nTuo sävel sopi ihmeen hyvin minun luonteeseeni; se oli sävelletty kuin\nminua varten. Myöhemmin olen saanut selville kappaleen nimen. Se on\nitalialaisen E. di Capuan »O sole mio». Varmaankin tuo sävelmestari on\nollut sielunsa rakenteelta minun kaltaiseni, koskapa hänen säveleksensä\nherätti minussa runoilijan. Sillä omasta mielestäni pidän tuota pientä\nvärsynpalasta yhtä onnistuneena kuin sävellystäkin. (Jos runoutta ja\nmusiikkia ymmärtävä henkilö tarkkaa värsyn viime sanaa »peräpakaraan»,\nhuomaa hän, kuinka sävel siinä surullisena alenee ja muodostaa ensi\ntavun kohdalla aivan kuin hiljaisen itkuniiskahduksen.)\n\nTietysti eivät toverini pystyneet huomaamaan näitä eri vivahduksia.\nHe hoilasivat laulua tukkilaisen jymyäänellä. Heidän mielestään\noli pääasiana tahti ja he vetivät sitä pitkään kuin virttä.\nEn tietysti itsekään ollut silloin vielä selvillä runovärsyni\ntaiteellisesta arvosta. Vasta myöhemmin, kun vasituisesti antauduin\nmuusain palvelukseen, on minulle kirkastunut, kuinka synnynnäinen\nrunoilijavaisto tämänkin pienen palasen luomisessa ohjasi minua\noikeaan. Pääharrastukseni taiteen okaisella polulla on nim. ollut\nopastaa romantiikka ja realismi lyömään veljen kättä keskenään.\nJos nyt tarkastelemme tuota pientä helmeä, ilmaantuu siinä kuin\nitsestään tämä harrastus: Alku on puhdasta romantiikkaa — varsinkin\nsana »kaarnaturkki» on sen tyypillinen edustaja — kun taas loppu on\nrealistinen. (Huom. »peräpakaraan.») Nuo kaksi pientä sanaa ovat kuin\npaashipoikia kahden linnanvaltiaan palveluksessa ja kumpikin kantaa\nisäntänsä värejä — sillä erotuksella vain, että »kaarnaturkki» palvelee\nnaista (rouva Romantiikkaa), kun taas »peräpakara» kantaa ritari\nRealismin hiukan arkipäiväistä kilpeä.\n\nArvoisa lukija antakoon anteeksi, että vähäväliä poikkean\nkertomuksestani. Se on näet luonto, joka vetää tikanpoikasta puuhun.\nTarkoitukseni oli kertoa tukkijoella olostani. Tuo aika elämästäni on\nkulunut miltei yksinomaan ritari Realismin palveluksessa. (Tarkoitan\ntyötä ja loma-aikoina tavallista juopottelua ja kortinlyöntiä.)\nVain silloin tällöin saapui Runotar kuin varkain katsomaan minua ja\nsellaisina hetkinä minä vaivuin hänen lumoihinsa kuusenhakokotuksen\nsuojassa. Noista kohtauksista oli tuloksena moni näppärä laulunpätkä,\njoita vieläkin Perä-Pohjolan tukinlaskupaikoilla lauletaan.\n\nMutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin\ntärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian,\njota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin,\nmiten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä\nhummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun\nolimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai\nlähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat\nnimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen.\nSilloin minulle selvisi _järjestys_, tuo yhteiskunnan kulmakivi.\nJärjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja\nsuruton.\n\nOlin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin\nkonttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän\nperästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä\ntukkityömaalla.\n\nEnsi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat\ntyöpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet\nkuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka\nuitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin\nmukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.\n\nRuuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin\nminä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin\nryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa\nkeisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo\nLombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta,\n— sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin\nNapoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon\ntyö loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön\nhartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön\ninspehtorin kanssa.)\n\nSamalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin\njuopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin\nluonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin\ntaholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää\nkirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän\ntaipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla\nmallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti.\nKukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen\ntunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.\n\n»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette\nkerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti\nsujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen\nvirkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin\ntyönjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.\n\n»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen.\nTosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan\najattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä\njärjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, —\nvarsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: —\nkahden tuuman paksuinen kumipamppu.\n\nNiin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista,\npäästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole\nkoskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten\nkielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan\n»Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi\noppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin\nyksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.\n\nMutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt\nfilosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä\njohtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä\nalallaan.\n\n    Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin,\n    kun mahtavana lyö se vasten rantaa.\n    Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin,\n    kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa.\n    On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa.\n    Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.\n\n\n\n\nV.\n\nMINUSTA TULEE JÄRJESTYSMIES.\n\n\nKymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt\nkahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.\n\nJos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen\ntarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina\njossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti\nkyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan\nviileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius\nminulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski,\nvaltikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä\nyhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»\n\nMinun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää\nfyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee\ntehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla\non isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen\nsiinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni\nvoimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä\nheränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki\nsieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista.\nOlen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka\njoskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä,\nettä katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta.\nEnkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä\nkarjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien\nparkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani,\nVahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä,\n— koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu\nolleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan.\nMitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka\nmaailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.\n\nMutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin\n— ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni\nseuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat\nheilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja\nsilloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei\n»esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka\nei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on\nuusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka\nse suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat\nfilistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen\nherra, kuten sotakielessä sanotaan.\n\nMinä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen\nminua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla\ntuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän\nprofeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina\nhetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä\nmääkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat\njoukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että\noli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä\näänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei\nsattunut Saariniemessä olemaan.»\n\nMuistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin\ntyömaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä.\nMuistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin\nlukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut\nhistoriallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä\nrinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa\nasennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se\nteki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki\nnimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua\nkatseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs,\npojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka\nhallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas\nisällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:\n\n »Veljet, tukkilaiset!\n\n Te varmaankin ihmettelette, että minä, teidän entinen toverinne,\n seison tässä edessänne esivallan symbolit päälläni. (Käytin tahallani\n tätä vieraskielistä sanaa, koska olen sellaisten aina huomannut\n erikoisesti vaikuttavan sivistymättömiin joukkoihin.) Mutta tapahtunut\n on Jumalan tahto. Hän, joka kääntää kuningasten sydämet kuin vesiojat,\n on armossa nähnyt hyväksi kiinnittää arvoisan herra inspehtorin\n huomion minun käskijätaipumuksiini, jotka taipumukset ovat jokaisen\n ensiluokkaisen järjestysmiehen ainoat oikeat edellytykset. Sen\n vuoksi hän on koroittanut minut virkavallan säätyyn ja varustanut\n minut vallan näkyvillä merkeillä. (Samassa otin käteeni pampun.)\n Tämä pamppu tässä on sellainen vallan symboli, jota minulla siis on\n oikeus käyttää, jos joukossanne ilmaantuu kurittomuutta ja puulaakin\n järjestyssääntöjen rikkomuksia. Silloin on tämä vallan vertauskuva\n kuin sadun taikasauva muuttava teorian praktiikaksi ja minä saanen\n vakuuttaa, ettei se praktiikka ole oikein mieluista teille. Mutta\n minulla — tahdon sen myös tässä julkilausua — on aina ollut suurempi\n halu hallitsemaan hengen aseilla ja siksi toivon, että te, joiden\n joukossa on monta elämää kokenutta miestä, ymmärrätte tämän ja autatte\n symbolia pysymään symbolina ja teoriaa teoriana. Silloin vallitsee\n välillämme yhteisymmärrys ja sopusointu.\n\n Tukkilaiset! Minä esitän yhdeksänkertaisen eläköön-huudon tälle\n sopusoinnulle. Eläköön!»\n\n\n\n\n\n\n\nIlmoille kajahti jätkäjoukon sataääninen huuto Se oli niin voimakas,\nettä aluksi säpsähdin ja luulin jo pamppua tarvittavan. Mutta sitten\nminulle setvisi tilanne.\n\nJoukosta kuului huutoja: »Eläköön Kuuskoski!» »Eläköön järjestys!»\nMinä olin turhaan pelännyt. Jätkät olivat ihastuneet puheeseeni ja\nilmaisivat sen noin voimakkaasti.\n\nOtin jälleen Napoleon-asennon ja katselin alamaisteni ilonpitoa.\n\nHuutoa ja mekastusta jatkui hyvän aikaa. Taisipa joku siinä\ninnostuksessa katkaista keksinsäkin, koskapa joukosta kuului kirkkaita\n»ärräpäitä». Siitä varalta, että joku olisi puheeni johdosta\nsaanut sydämeensä närää, ehdotin huikaistavaksi laulun »Tukkipojan\ntunnusmerkki». Siinä oli reipas ja repäisevä tahti ja sitäpaitsi se oli\nminun tukkilaisaikuisia sepityksiäni.\n\nMinun ei tarvinnut kahdesti käskeä. Samassa kajahti ilmoille\nsataääninen loilotus, jota minä johdin pampulla tahtia lyöden:\n\n    »Tukkipojan tunnusmerkki\n    on reilu ja remssee käytös.\n    Kurkkion kurkusta tukilla lasku\n    on taitonsa korkein näytös.\n\n    Tukkipoian tunnusmerkki\n    on ruskea sapelisylki.\n    Sen kun tämä poika yli tuvan heittää,\n    niin kiljuu jo kiukaan kylki.\n\n    Tukkipoian tunnusmerkki\n    on pullo ja korttipakka.\n    Viikon tienat jos lautahan laskee,\n    niin eipähän itke akka.\n\n    Tukkipoian tunnusmerkki\n    on heiluva helapää vyöllä.\n    Sillä hän heilansa oven auki kiskoo\n    päivällä sekä yöllä.\n\n    Tukkipoian tunnusmerkki\n    on saappaat vohkavarret.\n    Niillä kun poika permantoa polkee,\n    niin karisevat katosta karret.\n\n    Tukkipoian tunnusmerkki\n    on kymmenen ärräpäätä.\n    Kun hän niistä vain yhdenkin laskee,\n    niin taivaskin muuttaa säätä.»\n\nHarvoin lienee tätä laulua repäisevämmin laulettu kuin näissä minun\nvirkaanasettajaisissani. Kiveliö kohisi kuin koski äänten voimallisesta\npauhinasta. Ja kuin vahvistukseksi viimeisen värsyn viime säkeelle,\nrupesi yhtäkkiä satamaan kuin saavista kaataen.\n\nTukkilaiset naureskelivat ja noituivat, lähtien kiireen vilkkaa\njuoksemaan kotuksiinsa kosken varrella. Minä seurasin esimerkkiä,\nvaikk'en juossutkaan. Virkavallan edustajana katsoin sen itselleni\nsopimattomaksi.\n\nSainkin pian havaita, kuinka esiintymiseni oli vaikuttanut. Kun\npäästiin kotuksen suojaan ja kahvikulta oli saatu valmiiksi, tarjottiin\nminulle ensimmäinen kuppi. Se tapahtui tuollaisella puolittain\nkunnioittavalla, puolittain tuttavallisella tavalla, jolla kansa aina\nsuhtautuu rakastamiinsa virkamiehiin. Huomasin tuossa kahvia juodessani\njo ensimmäisenä päivänä saavuttaneeni tämän ihailtavan aseman.\n\nOlen sitä mieltä, etteivät tätä asemaa osaa oikein hallita muut kuin\nne, joilla on suonissa herrasverta. Heillä on oikea vaisto ymmärtää,\nmilloin sopii tehdä itsensä vertaiseksi, milloin taas ilmapallon lailla\nkohota ylös korkeuteen. Ilmapalloa pitelevään lankaan vertaisin tässä\ntapauksessa sitä syntyperäistä joustavuutta, jolla säätyläissuvusta\ntulleet virkamiehet pysyttelevät oikeiden välimatkojen päässä kansasta.\nNiinkuin tuollainen markkinailmapallo kauppiaan ystävällisestä\ntoimenpiteestä toisinaan laskeutuu ympärillä seisovien päiden\ntasalle, häikäisten katsojia kauniilla muodollaan, — niin laskeutuu\nsäätyläisvirkamieskin toisinaan kansan tasolle kuin puhellen: »Katsokaa\nminua. Tällainen minä olen.» Ja — samoinkuin ilmapallo taas hitaasti\nkohoaa korkeuteen, pysähtyen vasta sitten, kun lanka sen pidättää,\n— niin siirtyy säätyläisvirkamieskin taas tarpeellisen välimatkan\npäähän kansasta, kun tilanne niin vaatii. Jotavastoin kansan riveistä\nnousseilta puuttuu usein tämä joustavuus. Heille nousee virka päähän ja\nhe tulevat heti niin »ilmaa täyteen», että »lanka» on vaarassa katketa.\nKunnes jonakin kauniina päivänä kuuluu tuollainen hiljainen rapsaus —\nja he ovat menettäneet kyvyn suhtautua kansaan. Silloin ei lopullinen\nkukistuminenkaan ole enää kaukana. Ylpeydessään he käyvät mahdottomiksi\nniin alaspäin kuin ylöspäinkin ja eräänä kauniina päivänä heidät\nkaikessa hiljaisuudessa erotetaan. Poksis! Ilmapallon satu on lopussa\nja kuori tuijailee läpi ilmakerrosten maata kohti ja putoaa jollekin\nmättäälle kuin märkä kinnas.\n\nNiin suuresti kuin minä ihailenkin Napoleon I:stä, katson, että tässä\njuuri oli syy hänen kukistumiseensa. Hänkin tuli liiaksi »ilmaa\ntäyteen», katkaisi »lankansa» ja — liideltyään aikansa Euroopan yllä\nloistavana ja kauniina — putosi S:t Helenan saarelle. Se oli se mätäs,\njolle hän mätkähti. Ei — tarvitaan joustavuutta, tarvitaan järkeä\nosata oikein suhtautua ympäristöönsä. Siinä on virkamiehenä olemisen\nsalaisuus.\n\nTällaisiin filosoofisiin mietteisiin vaivuin tuossa kahvia juodessani.\nNäin jätkien päät ihan kohdallani ja uudenuutukainen univormuni sai\nminut kuvittelemaan itseni tuollaiseksi siniseksi ilmapalloksi,\njonka hymyilevä pallomies on hetkeksi vetäissyt korkeudesta alas\nkansajoukon ihailtavaksi. Vanhat työtoverini suhtautuivat minuun\njuuri tuollaisella hiukan tyhmänsekaisella ihailulla. Toiset\ntöllöttelivät suu auki kiiltäviä virkanappejani, toiset loivat arkoja\nsilmäyksiä kiiltonahkasaappaisiini, jotka olivat ihan samanlaiset kuin\nkirkonkylän nimismiehellä. Luin heidän katseistaan, että he pitivät\nminua suurena herrana eivätkä he siinä erehtyneetkään: sellainenhan\nminä olin. Mutta herra istui lastensa keskellä ja nautti mitä heidän\nystävälliset kätensä hänelle tarjosivat. Sillä kahvinjuonnin jälkeen\nrupesivat muutamat syömään ja vanha lösöjätkä Ruutikainen tarjosi\nminulle tuoresuolaista siikaa sanoen: »Eiköhän konstaapelikin vähän\nmaistaisi?» Minua hiukan hermostutti, kun piti tuo kalapalanen kourin\nsyödä. Ajattelin, että se saattaisi alentaa arvoani tukkilaisten\nsilmissä. Vuolin siis tikun, pistin siiankappaleen siihen ja, pidellen\nsitä taitavasti hyppysissäni, imeskelin rasvan pois. Loput tarjosin\nkauniisti kymppi Korhosen koiralle.\n\nOlen tämän kertonut vain esimerkiksi, minkälaisia vaikeuksia\nvirkamiehellä on voitettavanaan. Sillä olen sitä mieltä, että kapinat\nja vallankumoukset syntyvät juuri virkamiehistön liiallisesta\nalhaisuudesta. Tarpeellinen kunnioitus ja esivallan pelko vähenee ja\nsilloin on hulina heti käynnissä. Vanhat roomalaiset sanoivat: »_Ne\nquid nimis_». Sen tahtoisin vapaasti suomentaa: »Älköön virkamies syökö\nkourin kansan nähden.»\n\nHohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni\nkesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola.\nKertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla\ntukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat\nkypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet\nselkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa\non tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa,\nkuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin\nmaanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä\nesimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon\ntaholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä\nruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä\nsuureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista,\njotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot\nkurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni,\nkun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän\nkipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen\nkuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat\nsytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet.\nMinua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa\nja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä,\nKuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät\nolivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä\nkuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella\nlukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan\nlehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni\non ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen\nmaininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin\nse, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut\naikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat\nlainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan\noikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini\nja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä\nnäyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen\nampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä\n»Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei\npaljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten\nedellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta.\nVain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut\nhihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän\nkuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos!\n— ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka\nkerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat\nSuomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa.\nSiksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta\n— millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut?\nVarmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta\nankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta\n— kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi?\nKeisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti\nJerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi\nKuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni\nvuoksi.\n\nNiin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät\nkoreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka\nkahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat\nsitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?\n\nTavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan\npuulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää\npuhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa.\nEikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena\nsalakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan\nväitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se\nkuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se\nriitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni\ntätä runollista vertausta.\n\nMieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus\nTiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:\n\n    »Hei, pallomies, jo puhkaistiin\n    taas ilmapallo sulta!»\n    Ei haittaa, näitä kortteeriin\n    jäi riittävästi multa.\n\n    Jos kanssani käyt kaupunkiin,\n    jonk' Isar halki taittaa,\n    niin siellä rampa arlekin\n    näit' tuhatmäärin laittaa.»\n\nNiin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän\ntapaukseen — minä kun olen verrannut _itseäni_ ilmapalloon — niin\ntulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä\ntoinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut\nkokea.\n\nMitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka\neivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne\nminua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee»,\nsanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun\nitsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain\ntämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville\nmetsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin\nalabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut\nteidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän\non istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja\nhaaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä\npoliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa\noli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka\nkuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille\nrakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot\nsolmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa\npystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin\nrinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä,\nKonttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II\nnousi Venäjän valtaistuimelle.\n\n\n\n\nMINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.\n\n\nMitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin\nsika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta:\nniinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä,\ntaikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti\nhaaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa\nsiveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa\nkirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa\nja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo\nseurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka\nsuurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on\nnaisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.\n\nMutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti\nkertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea\nihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle\nkuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta\nja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole\nluultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen\nyhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa\nisosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä,\nhelposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä\ntahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei\nkuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen\nluhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi\nsieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen\npoikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis\nsaattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet\ntarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen\nsielu.\n\nMinä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä\nen nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme\nrippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen.\nEnsimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän\nraitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa\nmenossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen\ntieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä\npois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole\nmuuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota\nylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka\nkerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme\nhautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo\nylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen,\nkaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin\nja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana\nhän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se\nsihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo\nmieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.»\nSilloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa\naaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina\nhuomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin\najatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli\nminulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan\nhänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias\nKoivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja\nhuudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!»\nSantra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua\nmukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme.\nSe tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta\nseurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme\naiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä\nlaskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani\näänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta\nmennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka\nsinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai\nminut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin\nminä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja\netsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää —\noli hän löytöihinsä tyytyväinen.\n\nNiin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi\nrunoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille\nominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin\nunissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar\nGenoveevan hovissa.\n\nHän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua.\nMutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle,\nminkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut\nkysäisemällä:\n\n»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»\n\nTunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt\nvastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita\nrunoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter\nScottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en\nsiis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli\nminulle itse avuksi — tietämättään.\n\nMinä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia\nrintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen\nhymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.\n\n»Niin... koulujako käynyt?»\n\n»Niin.»\n\n»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»\n\nNäin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin\nmeri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.\n\n»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun\non luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon\nvaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»\n\nHän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki,\njos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan\nrunoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin\ntyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan\nollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta\nsinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis\nkiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut\nhevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo... sinä olet lihaksi\nmuuttunut lemmenlaulu... Lam Lam... Lammermoorin morsian!»\n\nOlin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai\nrakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla\nei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä\nse edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä\ntavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen\nproosallisen käänteen.\n\nAlan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli\nvoimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin\nyritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:\n\n»Etkö päästä... senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»\n\nSeisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian,\nminun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua\nkorvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin\njo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä\nhellimmällä äänellä:\n\n»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian»\nraivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole\nmuuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja\ntorsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen,\njoka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen\nsoinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene\njoukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan\nlisäämään.»\n\nHänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun\nniin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin\nitkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen\nmennä naimisiin.\n\n»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle,\nsillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen\nkuin muut.\n\nTällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille\nja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton,\nsillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen\ntoisillemme hyvää yötä.\n\nMutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole\nennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join\nja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua\nei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin\nkintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset\novat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät,\nmistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni»\nsormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut\ntäydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu\nsaada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja\nkehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun\ntaikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.\n\nNäin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta\nkosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi.\nOlin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta\ntulikin.\n\nKun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman\nmarraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut,\nvaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja\nnäyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä\nsuutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin\nvain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme\nkihloissa.\n\nSiitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta\nmutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani\ntulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin\nesim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari\nkertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi\nkuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä\nakkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta\naina tilanteen pelastanut.\n\nSillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni\nhyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on\nminulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain\nottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän —\nvarsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja\nsilloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.\n\nEn ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus\nminuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on\nkulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko\nniin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu\nmeille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun\nsyntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani\nAadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään\nja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.\n\nMutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti.\nNiinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien\n(sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen,\nettä »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä\nuusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle.\n(Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)\n\nOlen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että\nverissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti\navioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on\nollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?)\nVuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua\nparemmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin\n»höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan\nniin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä\nvoisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton,\nauttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin\nolla.\n\nMutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via\nDolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin\nlopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava\nmuusta.\n\n\n\n\nVII.\n\nMINÄ RUPEAN HENKIVAKUUTUSASIAMIEHEKSI JA PÄÄSEN LOPULTA TARKASTAJAKSI.\n\n\n    Ah, etsiä on osa ihmisellä,\n    vaikk' kirvellyt\n    se onkin täällä monen raukan rintaa.\n    Ma lausua voin käsi sydämellä:\n    Oon etsinyt\n    ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!\n\nNämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.\n\nEn voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen\nmonta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja\ntaasen syvyyksiin.\n\nKun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi\nminut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä\ntoimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin\nhengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen,\nvaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.\n\nHenkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä\nmoninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta,\nse laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti\ntekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta\nväkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia\nkäytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti\nliikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot\nja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat\nmyrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta\nluettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on\n»vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun\nkaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva\nja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii\nraskaita tappioita.\n\nMutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo\nuhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi\nsaada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu\ntaistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret!\nVoittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät\nantautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa,\non henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on\nhenkivakuutuskaavake.\n\nSiunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt\nmeille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut.\nMe tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen\nhenkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella\najalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin,\nkeksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos\nkenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.\n\nMinut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt,\nmitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin\nluullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät\npunaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen:\n\n»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa\nolet mennyt naimisiin.»\n\nHän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.\n\n»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»\n\nMinä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle,\nherttaiselle sielulle.\n\n»Niin kyllä... Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin\nsenniminen mies pystyy.»\n\nSantra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan\npikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.\n\nIhmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa\nahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä\nhetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin».\nHänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä\nkatsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään\nja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren.\nMinä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi.\nMillä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja\nkun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei,\nkuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin\nodottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi\nturmioon?\n\nSilloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä\notsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli\nlaskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen\nhenkivakuutusala.\n\nKuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär\nkulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että\nhän saattoi pukeutua suruvaatteisiin... Olin tottunut näkemään\nhänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin\nsoidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin\nkonttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein\npöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän\nkyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan\nkutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat\nsukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin\nvapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin\nhyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin\npöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että\nkotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.\n\nMutta nyt... nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja\nlausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan\ntuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani\nrunoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä\ntuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon:\n\n            »_Henkivakuutusasiamies_\n    ...\n        Niin monta mainitaan, ah, sankareitten\n        nimeä, urotyötä muistellaan\n        sotaisten töitten, rauhan, oppineitten:\n        Yks nimi aina jääpi unholaan.\n        Kun kenraaleita ritareiksi lyödään,\n        hän poissa on, ah, sankarimme tää.\n        Jos missä juhlapäivälliset syödään,\n        ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.\n\n        Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi,\n        kun maine hänt' ei kanna siivillään?\n        Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi\n        ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään\n        ois turva leskillä ja lapsosilla,\n        kun Köyhyys heille kitans' aukaisee.\n        Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla\n        hän kuoliaaksi kohta laukaisee.\n\n        Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin,\n        taulukko taskussaan hän tallustaa.\n        Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin\n        ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa.\n        Hän runoniekka, profeetta on parhain,\n        kun tulkitsee hän innoin taulujaan.\n        Hän tähyääpi taakse tähtitarhain\n        ja mystillisnä laulaa laulujaan.\n\n        Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan,\n        ne monet on kuin tähdet yllä maan.\n        Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan,\n        mut portaita hän alaspotkitaan.\n        Hän uljahasti tekee lujan tenän\n        ja uuden kerran ryntää sisällen:\n        Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän\n        mut suukon kaavake: — hän täytti sen!\n\n        Niin miestä monta mailmass' mainitahan,\n        vakuutusmiestä tuskin milloinkaan.\n        Hän monesta on alku kaiken pahan,\n        hänt' haukutaan ja häntä kirotaan.\n        Mut kerran aukee hälle taivaan sisin,\n        hän vaivoistansa suuren palkan saa,\n        kun kruunu koristettu rubiinisin\n        vakuutussummin päätä kaunistaa.»\n\nOlin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat\nsilmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä\nsalissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista\ntehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka\nminä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni\nhuikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut\nsitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen,\netten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun\nSantran kärsimätön ääni minut herätti:\n\n»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»\n\nTuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas\nmaan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin\nminä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni,\nkunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.\n\nKuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti.\nArvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa\nkuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.\n\nHiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin\nkäteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin\nvaltavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi\nkapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta\nAatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme\nhänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt.\nMinä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille\nnaudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan\nlaskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.\n\n»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»\n\nKuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen\nsana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista.\nKyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!\n\nTuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen\ntyötä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta,\nkun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden\nhetkenä... ihan kuin kiusalla... miehen ristiksi ja vastukseksi.\n\nMutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen.\nMuistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan\nluo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.\n\nOpettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi\nistumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.\n\nHän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut\nkertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:\n\n»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi.\nAikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää\npäinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»\n\nHän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan\nsyytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista\nsuunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni\nsiltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.\n\n»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja\nja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein\nonnistuneita.»\n\n»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä\nja pyysin saada lukea runoni.\n\nHän nyökäytti päätään ja minä kohosin seisomaan. Olin pannut merkille,\nettä runo seisoalta lausuttuna tekee aina juhlallisemman vaikutuksen.\nLausuin siis »Henkivakuutusasiamiehen» ja kun pääsin loppuun, istui\nopettaja kauan aikaa vaiti. Ilmeisesti oli runoni tehnyt häneen syvän\nvaikutuksen.\n\n»Kyllähän minä mielelläni otan sinut ala-asiamieheksi ja ilmoitan siitä\nyhtiölle. Voit aloittaa, vaikka tänään. Saat tarpeelliset kaavakkeet ja\ntaulukot täältä. Luultavasti sinä tunnet työn pääpiirteissään?»\n\nVastasin tuntevani. Minua hiukan harmitti, ettei hän maininnut\nsanaakaan runostani. Mutta lohduttauduin sillä, ettei hän pystynyt niin\nkorkeaa taidetta tajuamaan. Kansakoulunopettajan sivistys on sentään\nsangen rajoitettu, joten häneltä ei pidä liikoja vaatia.\n\nSain tarpeelliset paperit ja läksin. En ollut palatessani enää yhtä\ninnostunut kuin mennessäni. Edessäni oli kova todellisuus. Rohkaisin\nkuitenkin mieleni ja päätin yrittää.\n\nSamana päivänä minä jo vakuutin kauppias Ryynäsen rengin. Summa ei\ntosin ollut suuri, mutta alku oli tehty.\n\nSiitä on nyt aikaa, kun tuo tapahtui. Mutta yhä vieläkin muistelen\neräänlaisella kaiholla henkivakuutustoimintaani. Siinä oli tuntuvasti\nkiertävän trubaduurin tunnelmaa. Jokainen talo oli kuin lukittu\nritarilinna, josta edeltäpäin ei tiennyt, aukenisiko se vai ei. Sai\njoka kerta virittää harppunsa eri tavalla, riippuen siitä, minkälaisten\nihmisten kanssa kulloinkin joutui tekemisiin. Toiset pitivät polskista\nja iloisista rallituksista t.s. heille piti aatteestakin puhua kuin\nleikkiä laskien. Toiset taas ottivat asian verisen vakavasti. Heille\npiti asia esittää saarnaäänellä ja joka kerta kun »kuolema» mainittiin,\npiti hiljentää ääntä ja kuiskailla salaperäisesti, — aivan kuin olisi\nviikatemies jo odottanut oviverhojen takana, valmiina ryhtymään\nvirkaansa heti, kun asiamies Aadam Kuuskoski oli saanut paperit reilaan.\n\nMinusta tuli siis tavallaan eräänlainen Kuoleman majesteetin\nedelläjuoksija, joka juhlallisesti ja vakavasti teki selkoa tämän\nsuuren valtijaan saapumisesta. (Lukijani älköön loukkaantuko, vaikka\ntulkitsenkin asian tällä runollisella tavalla. Suhtaudun siitä\nhuolimatta sangen vakavasti tähän kalisevasääriseen vieraaseen.) Olin\nkuin toinen Hamlet, joka vielä kuolleenakin kummitteli. Eikä minun\ntavallisesti tarvinnut pitkälti puhua, ennenkuin asia oli selvä.\n\nMutta oli toisenlaisiakin ihmisiä — sellaisia, jotka naureskelivat\nHamletin haamulle. Sellaisina hetkinä toivoin, että olisin voinut\nkutsua sisään viikatemiehen ja antaa hänen kysyä: »Joko herra\nkauppaneuvos Kekäläinen on valmis matkaan?» Mutta sitähän en tietysti\nvoinut, jonkavuoksi tyydyin puhumaan herra kauppaneuvoksen puolisosta,\njoka jäisi puille paljaille miehensä kuoleman jälkeen.\n\n»Vai puille paljaille!» huudahti asianomainen. »Niinkö luulette, ettei\nminun rahoillani ole ottajia, kun minusta aika jättää? Vai pitäisi\nminun vielä tuota syöttiä voidella ottamalla henkivakuutuksen.»\n\nSiinä oli ylipääsemätön paikka. Tiesin jo edeltäpäin, ettei\nherrasväellä ollut lapsia, joten sain lähteä tyhjin toimin.\n\nMutta tällaiset tapaukset olivat harvinaisia. Tavallisesti onnistuin\nmelkein aina. Minä osasin nim. puhua niin ihmeen taitavasti, että tulos\noli ennen pitkää myönteinen. Jos tiesin, että esiin, jollakin kitsaalla\nkoulumaisterilla oli erikoisharrastuksena puutarhanhoito, johdin\nvarovaisesti keskustelun tälle alalle. Seuraus oli, että minä sain\npari tuntia kuunnella hänen esityksiään erilaisista lannoitustavoista.\nAikaahan siihen meni, mutta vakuutus lähti kuin lähtikin. (Minun\ntietoni puutarhanhoidosta samoinkuin eri teollisuusalojen tuntemus,\njota ystäväni ovat aina niin suuresti ihmetelleet, perustuukin\npääasiallisesti henkivakuutusasiamiehenä saavuttamiini kokemuksiin).\n\nSiis lyhyesti sanoen: minä tulin uudella toimialallani sangen hyvin\ntoimeen. Saavutin esimiesteni yksimielisen tunnustuksen, puhumattakaan\nsiitä, että ihmistuntemukseni laajeni ja runoaiheita karttui ihan\nloppumattomiin. Minulla onkin monta hienoa palasta juuri tältä alalta\nja minä olen koonnut ne yhteen nimellä: »Valkoisen lipun kantaja»,\nalaotsikko: henkivakuutusrunoja.\n\nToimittuani kahdeksisen vuotta asiamiehenä, ehdotettiin minua saman\nyhtiön matkatarkastajaksi. Minä sainkin viran, mutta en ehtinyt siinä\nkauankaan toimia, kun sota keskeytti työni. Löi se hetki, jolloin\nSuomi taisteli vapautensa puolesta. Kuka olisi silloin saattanut\nhenkivakuutusalalla toimia, vaikka puhjennut sota tarjosikin mitä\ntuoreimpia esimerkkejä kuolemaan kaikkikaatavasta voimasta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN\n»POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».\n\n\nSota oli syttynyt!\n\nSuomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja\nkahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut\nkalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen\nkärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen\npatriootin sydämeen.\n\nAlussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi\noli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa\nhuseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin\nhuomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei\nkuitenkaan tapahtunut.\n\nNeuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja\ntuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei\nlöytynyt.\n\nKaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin\nnumidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki\nyhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan\nkuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan\nvähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut.\nSilloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä\ntäytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»\n\nTuon huudon nostin minä.\n\nOlin henkivakuutusalalla toimiessani oppinut tuntemaan kansan psykhen\n(sielun). Olin oppinut näkemään, mitä noiden talonpoikien, opettajien,\nkauppiaiden ja käsityöläisten povessa puhkui ja porahteli. Siellä paloi\nmaterialististen majakkalyhtyjen rinnalla myös jalompien aatteiden\nnavettakiilu, vaikka sammumaisillaan. Olin oppinut huomaamaan, kuinka\nratkaisevalla hetkellä lausuttu sana sai tuon kiilun hehkumaan\ntavallista kirkkaammin ja minä ryhdyin kotipitäjässäni työhön.\n\nEnsi töikseni päätin ottaa haltuuni sanomalehden, jommoinen Ristiniemen\nkirkonkylään oli äskettäin perustettu. Tiesin, että tuo maailman\nseitsemäs suurvalta oli mahtava ase taitavan miehen kädessä ja minä\npäätin suoraan sanoen vallata lehden.\n\nMeillä oli siihen aikaan toimittajana eräs Taavetti Tuikkanen, entinen\nrappiolle joutunut ylioppilas, jota ahkeran Bakkuksen palvelemisen\nvuoksi tavallisesti kutsuttiin »Tuikkuseksi». Hän toimitti »Ristiniemen\nSanomia» sangen laiskasti, kirjoitellen enimmäkseen lannanhoidosta\ny.m. maatalousasioista. Ja jos hän olisi edes itse kirjoittanut, olisi\nse vielä annettu anteeksi, mutta kun hän melkein sanallisesti saksi\nkirjoitukset toisista lehdistä, niin se tuntui liian paksulta. Lehden\nsävy oli mahdollisimman untelo ja veltto. Se muistutti kuumassa,\nummehtuneessa pirtissä pörräävän kärpäsen unettavaa surinaa. Sellainen\nlehti ei ilman ulkoapäin tulevaa sysäystä voinut herätä unteluudestaan.\n\nNiinpä muutamana päivänä aivan tammikuun lopulla suuntasin askeleeni\n»Ristiniemen Sanomain» toimitukseen. Tapasin toimittaja Tiukkasen\nhienossa hiprakassa.\n\n»Terve, Taavetti! Mitäs maailmalle kuuluu?» hihkaisin minä jo heti\nkynnyksellä.\n\nHän kynsäisi päätään ja muljautti minuun verestävillä silmillään.\n\n»Eipä sinne erikoisempia. Ala-Ryynäsen lehmä on viime yönä poikinut\nkaksipäisen vasikan.»\n\nMinä kirosin. Vai sellaiset uutiset ne herra toimittajaa\nintresserasivat. Ja Suomi-äiti haukkoi henkeään!\n\n»Kuule, Taavetti! Nyt ei joudeta kirjoittelemaan Ryynäsen kaksipäisistä\nvasikoista enempää kuin pitkästä merikäärmeestäkään. Nyt on Pelsepuupi\nirti! Nyt täytyy ruveta takomaan raudan kuumana ollessa!»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Ryssät maasta pois!»\n\n»Suuretpa sinulla on suunnitelmat. Minä ainakaan en puutu koko asiaan.»\n\n»Sinun ei tarvitsekaan puuttua, kunhan annat minun toimia. Minä\nkirjoitan lehteen näistä päivän polttavista kysymyksistä. Sinä annat\nvain suostumuksesi.»\n\nHän kyhnytteli päätään, maiskutellen huuliaan. Asia huvitti häntä\nilmeisesti. Pääsisihän hän siten vapaaksi suurimmasta osasta\ntoimitustyötä.\n\n»Hyvä on. Mitäpä siinä muuta. Kirjoittelehan sitten.»\n\nEn muuta halunnutkaan. Vedin heti povitaskusta artikkelin, jonka nimi\noli »Herää, suomalainen, jo koittaa päivän koi!» Tuossa kirjoituksessa\nminä vetosin jokaisen rehellisen isänmaanystävän omaantuntoon. Salliiko\nse meidän tyhjin toimin katsella, kuinka kaunis heinäpouta menee\nhukkaan? Salliiko se meidän nukkua, sillä aikaa kuin niittymadot\ntuhoavat vainiomme ja peltohiiret myllertävät perunamaamme? Salliiko\nse meidän istua joutilaina ja katsella, kuinka rotat kaivavat reikiä\njyvähinkaloihimme?\n\nTämän johdannon jälkeen kävin suoraan asian ytimeen. Nyt oli käsissä\nhetki, jolloin oli ryhdyttävä satoa korjaamaan. Se sato oli vapaus,\nitsenäisyys! Suomen eduskunta oli jo ottanut ratkaisevan askeleen, kun\nse edellisessä joulukuussa oli julistanut maan itsenäiseksi. Mutta\nhornan henget olivat päässeet valloilleen ja koettivat estää tätä\nvapautta toteutumasta.\n\nTäällä Ristiniemelläkin oli vielä ryssiä. Kunnanhuoneeseen\nmajoitettuina he häpäisivät pitäjän pyhintä. Vielä hiiviskeli santarmi,\ntuo harmaa peltohiiri, pitkin kujiamme. Nyt oli lyönyt se hetki,\njolloin ristiniemeläisten piti karkoittaa nämä loiseläjät!\n\nTaavetti Tiukkanen luki artikkelin ja rupesi jälleen kyhnyttelemään\npäätään.\n\n»Perhanan rohkeasti sanottu, mutta oletko ajatellut, mitä tästä\nseuraa? Ryssät vangitsevat sinut heti.» Minä säikähdin. Sitä en ollut\ntosiaankaan tullut ajatelleeksi. Olin kirjoittanut artikkelin suuren\nisänmaallisen innostuksen vallassa. Olin unohtanut seuraukset. Oikeassa\noli Tuikkanen: artikkeli oli tasoiteltava.\n\nJätin sen hänen huolekseen ja seuraavana päivänä luin sen lehdestä\nvarustettuna päällekirjoituksella: »Herää, suomalainen, hoitamaan\nmaitasi!»\n\nEi jälkeäkään minun tyylistäni, ei sanaakaan, joka olisi viitannut\nvapauden koittavaan aurinkoon! Vain pelloista ja perunamaista aivan\ntavalliseen tapaan. Ja kaiken kukkuraksi käytännöllinen neuvo rottien\nhävittämiseksi: piti hankkia kissa jokaiseen taloon.(!)\n\nJukoliste kun minua suututti! Sellainen tuhertaja, sellainen taitamaton\ntomppeli! Olin juuri lähdössä pitämään toimittajalle rippisaarnaa, kun\nopettaja Kunnas saapui luokseni.\n\nHänellä oli salaperäistä asiaa. Hän oli saanut etelästä käsin\nsähkösanoman, jossa käskettiin riisua ryssät aseista. Vanhana miehenä\nei hän katsonut voivansa sellaiseen puuhaan ryhtyä. Hän jätti sen\nnuoremmille.\n\nOikean miehen puoleen käännyit, Uljas Kunnas! Oikeaan mieheen vetosit\nisänmaasi Vaaran hetkellä! Aadam Kuuskoski oli sen tekevä.\n\nKyläämme oli majoitettu puolisen sataa ryssää. Ne asustivat — kuten\nsanottu — kunnanhuoneella, päällikkönä muuan vänrikki Tupuljeff. Minä\nläksin heti kylää kiertämään.\n\nSain lupauksen kolmeltakymmeneltäviideltä mieheltä, jotka seuraavana\nyönä minun johdollani suorittaisivat tuon »keisarileikkauksen».\n\nHetki koitti. Kello kaksitoista yöllä me suljetussa rivistössä\nmarssimme kunnanhuoneelle valmiina voittamaan tai kaatumaan. Meillä oli\naseina parikymmentä haulikkoa, muutama revolveri ja kumipamppu. Minä\nolin saanut puulaakin inspehtorilta lainaksi vanhan pistoolin. Näin\nasestettuina piiritimme kunnantalon. Minä, joka olin joukon päällikkö,\nkolkutin vänrikin ovelle. Tarkoitukseni oli mennä sisään kauppias\nRemsun kanssa, joka oli venäjänkielentaitoinen.\n\nSydämeni pamppaili levottomasti. Toden tunnustaakseni minua hiukan\npeloitti. Saattoihan käydä, että tämä oli minun viimeinen yöni.\n\nMieleeni muistuivat rakkaan vaimoni ja poikani kuvat. Näkisinkö\nheitä enää koskaan? Minua melkein kadutti, että olin antautunut koko\nleikkiin. Ajattelin jo ehdottaa Remsulle, että vetäytyisimme vielä\nharkitsemaan tilannetta, kun eteisestä kuului askelia ja äreä ääni\ntiuskaisi jotakin ryssäksi.\n\nRemsu vastasi kysymykseen ja ovi aukeni heti. Edessämme seisoi vänrikki\nTupuljeff ylisillään ja ladattu pistooli kädessä.\n\n»Mitä te tahdotte?»\n\n»Sanomme asiamme ainoastaan sisällä.»\n\nVänrikki viittasi meille ja me Remsun kanssa seurasimme häntä.\nIlmeisesti hän oli ehtinyt huomata miehemme, sillä hän käyttäytyi koko\nlailla ystävällisemmin uudelleen tiedustellessaan asiaamme.\n\nRemsu tulkitsi tulomme tarkoituksen. Niin ja niin olivat nyt\nSuomenmaassa asiat.\n\nMutta — vänrikkipä ei ollutkaan niin halukas antautumaan. Hän selitti,\nettä hänen sotilasvalansa velvoitti häntä puolustautumaan viimeiseen\nveripisaraan saakka.\n\nMinua alkoi jo hiostuttaa. Mitähän, jos vetäytyisimme taitavasti pois\n—? Mutta — olimme jo ottaneet ratkaisevan askeleen eikä meidän auttanut\nperääntyä.\n\nSilloin muistui mieleeni keisari Napoleon. Hänhän oli useasti\npelastanut tilanteen puhumalla mielikuvitukselle. Olin jälleen\nrauhallinen; tunsin seisovani tutulla maaperällä: suurten,\nhistoriallisten henkilöiden seurassa. Ja minä tein kuten Napoleon I: —\nminä puhuin herra vänrikin mielikuvitukselle.\n\nTiesikö hän, kuinka monta meitä oli? Sataviisikymmentä miestä ja\nmukana yksi eilen illalla Ruotsista tuotu konekivääri. (Minä en ollut\nsellaista edes unissani nähnyt!) Joukossamme oli viisikymmentä Saksan\njääkäriä, jotka olivat luvanneet sielunsa paholaiselle, jollei ryssiltä\naseet heltiäisi. Minä annoin viisi minuuttia ajatuksen aikaa.\n\nOtin kellon käteeni ja jätin vänrikin miettimään. Hän punoi viiksiään\nja näytti hermostuneelta. Useampaan kertaan kuulin hänen sanovan:\n»tolsnos, tolsnos». (Jälkeenpäin kuulin Remsulta, että se merkitsi\nvelvollisuutta.)\n\nOli kulunut minuutti, kun vänrikki teki hermostuneen liikkeen ja\nsoitti. Viereisestä huoneesta tuli esiin partainen ryssä, jolle\nvänrikki sanoi jotakin. Remsu tulkitsi hänen komentaneen vääpelin\npaikalle.\n\nKului minuutti, ennenkuin vääpeli saapui. Vänrikki selitti hänelle\ntilanteen. Vääpeli löi kantapäitä yhteen ja hävisi.\n\n»Minne kiväärit on koottava?»\n\n»Kasarmin pääportaiden eteen yhteen läjään.» Kello oli kuusi minuuttia\nyli puoli yhden, kun vänrikki selitti kaiken olevan kunnossa. Annoimme\nkäskyn, ettei hän sotilaineen saanut puoleen tuntiin näyttäytyä. Muussa\ntapauksessa emme vastaisi seurauksista. Jääkärit olivat uhanneet muuten\nampua jokaisen. Nyt he pääsisivät hengissä. Vänrikki suostui tähän ja\nme poistuimme.\n\nMutta suuri oli hämmästyksemme, kun ulostultuamme emme tavanneet\nainoatakaan miestä. Nämä raukat olivat pötkineet pakoon, sillä aikaa\nkuin me Remsun kanssa olimme neuvottelemassa. Meille tuli hätä käteen.\nMitä jos vänrikki tulisi perässämme katsomaan, montako meitä oli.\nSilloin olisimme hukassa.\n\nAnnoin Remsulle määräyksen mennä naapurista noutamaan hevosta. Kiväärit\noli saatava korjuuseen, ennenkuin ryssät huomaisivat kepposemme.\n\nRemsu lähti ja minä jäin vartioimaan aarretta. Rintani paisui onnesta\nja tyytyväisyydestä. Olinhan yksin riisunut viisikymmentä vihollista\naseista! Se oli varallakin yhtä suuri sankariteko kuin Leonidaan\nThermopyleen vuorisolassa.\n\nRemsu toi hevosen. Kiireen vilkkaa lastasimme kiväärit rekeen\nja ajoimme kuorman minun asuntooni. Suuri oli Santran hämmästys\nkuullessaan, minkä urotyön minä olin suorittanut.\n\nSeuraavana päivänä levisi tieto tapahtumasta kylälle. Minua kiitettiin\nja ylistettiin. Kunnan esimies tuli kutsumaan minua palokunnantalolla\nillalla pidettävään kokoukseen. Minä lähdin.\n\nPalokunnantalon avara juhlasali oli täynnä kirkonkylän kansaa. Oli\nrovasti ja oli nimismies, metsäherroja pari kappaletta, kaikki\nkirkonkylän kauppiaat y.m., y.m. Joukossa näkyi myös muutamia\neilisiltaisia miehiäkin. He näyttivät olevan häpeissään, sillä pitkin\npäivää oli kylä heitä pilkannut.\n\nKun astuin saliin, nousivat kaikki seisomaan. Katsahdin taakseni\nnähdäkseni, kuka korkea herra perässäni tulisi, koska kansajoukko\ntervehti häntä seisaaltaan. Mutta ovelta vilkuili vastaani vain\nRyynäsen rengin naama — saman miehen, jonka olin ensimmäiseksi\nvakuuttanut. Ymmärsin, että minä olin tuo korkea herra, jota yleisö\nnäin kunnioittavasti tervehti.\n\nMinut johdatettiin istumaan ensimmäiselle penkille puulaakin johtajan\nviereen. Ajattelin, kuinka ajat muuttuvat. Ennen oli tämä sama herra\nollut korkein esimieheni. Nyt olimme samanarvoiset, minä kenties hiukan\nkorkeampikin. Olisin aivan hyvin saattanut hänelle sanoa: »Heitetäänpä,\nSigurd, nämä haukkumanimet pois. Minä olen Aatami.» Mutta sitä en\nluonnollisesti tehnyt. Odotin vain, mitä kokouksella olisi sanomista.\n\nMetsänhoitaja Laitakari nousi puhumaan ja ilmoitti, että kokous\noli kutsuttu koolle viimeöisen tapahtuman johdosta. Reippaalla ja\nrepäisevällä otteella oli yksi läsnäolevista riisunut ryssät aseista ja\nnäin muodostuneen tilanteen johdosta olisi nyt jotakin päätettävä.\n\nKaikkien katseet kohdistuivat minuun ja puulaakin johtaja kumartui\npuoleeni kuiskaten: »Se oli helkkarin fiinisti tehty!» Minä en\nvastannut mitään, odotin vain, mitä tuleman piti.\n\nRovasti Hasael Hillbinger valittiin kokouksen puheenjohtajaksi.\nKoko Ristiniemen yhteiskunnan nimessä hän kiitti minua viimeöisestä\nsankariteosta. Hän vertasi minua Simsoniin, joka kantaa selässään Gazan\nportit, — lisäten, että niin kauan kuin Ristiniemi on olemassa, tullaan\nminut aina lukemaan sen parhaiden poikien joukkoon.\n\nMinä kiitin muutamin valituin sanoin. Huomautin lyhyesti, kuinka\njokaisen suomalaisen velvollisuus oli isänmaan puolustaminen. Jos\nJumala on jollekin antanut viisaamman pään ja rohkeamman rinnan, niin\nettä hän voi nämä lahjat käyttää sen päämäärän toteuttamiseksi, jonka\nnimi oli »Vapaa Suomi», niin kunnia siitä tuli yksinomaan kaiken hyvän\nantajalle.\n\nNäin, kuinka moni läsnäolevista pyyhki silmiään enkä ole varma,\netteivätkö omanikin hiukan kostuneet. Moni kirkonkylän rouvista,\nniinkuin esim. metsänhoitaja Laitakarin, katseli minua ihailevin ilmein\nja luulenpa, että jos olisin sinä hetkenä huudahtanut: »Tulkaa syliini,\nte ihanat immet, rouvat ja neitoset!» he olisivat kilvan juosseet\nsuutelemaan ja syleilemään minua.\n\nIstuin paikalleni ja kokousta jatkettiin; Pääpykälänä esitettiin\nkirkonkylän julistaminen piiritystilaan sekä komendantin valitseminen\npaikkakunnalle.\n\nMolempiin ehdotuksiin suostuttiin ja kun jälkimmäinen kysymys\nesitettiin, huusi koko sali kuin yhdestä suusta:\n\n»Aatami Kuuskoski, Aatami Kuuskoski!»\n\nRovasti naksautti vasaralla pöytään ja asia oli selvä: minut oli\nvalittu kirkonkylän komendantiksi.\n\nNousin ylös ja tiedustin, oliko kokouksella muita asioita\nkäsiteltävänä. Ei sanottu olevan. Silloin astuin minä esiin ja pidin\nkokoukselle puheen.\n\nKiitin ensinnäkin osakseni tulleesta suuresta kunniasta ja\nluottamuksesta. Näytin historiallisilla esimerkeillä, kuinka yksi mies\nvoi joskus tuntea samaa kuin kokonainen kansa. Kaikki kansan sielussa\nristeilevät tunteet kokoaa tuo yksi itseensä kuin polttolasi auringon\nsäteet. Tästä kai johtuu, että kansa silloin katsoo tuohon yhteen kuin\nedustajaansa ja näkee hänessä tunteidensa lihaksitulemisen. Roomalaiset\nihailivat keisareissaan itseään ja julistivat heidät kuoleman jälkeen\njumaliksi. Nykyjään ei ole enää sellaista tapaa, sillä me olemme\nkristityitä, joiden Jumala on yksi. Mutta — jossakin määrin samalla\ntavoin kansa vieläkin osoittaa ihailuaan niitä miehiä kohtaan, joihin\nse hädän hetkenä luottaa. Ja tämän ihailunsa merkiksi se asettaa heidät\njohtaville paikoille.\n\n»Nyt on Ristiniemen yhteiskunta uskonut minulle komentonuijan,\nkomendantinviran, ja tämän kokouksen edessä lupaan minä Aadam Kuuskoski\nkäyttää valtaani kaikkien tosi parhaaksi ikään ja säätyyn katsomatta.»\n\nPuheeni herätti tavattoman innostuksen myrskyn. Heiluteltiin\nnenäliinoja, keppejä ja kintaita, mitä kullakin sattui olemaan. Ja taas\nkajahti salissa seiniä tärisyttävä huuto:\n\n»Eläköön Aatami Kuuskoski! Eläköön Ristiniemen komendantti!»\n\nKun suosionosoitukset olivat vaienneet, käskin tuomaan esille\nkirkonkylän kartan. Kun sen olin saanut, tarkastelin, mihin paikkoihin\nvahtipostit oli paras asettaa. Saatuani sen selväksi, määräsin miehet\npaikoilleen ja läksin apteekkiin illallisille.\n\nKokouksen kestäessä oli nim. apteekkari käynyt kuiskaamassa korvaani\nkutsun saapua heille kokouksen jälkeen.\n\nTapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Muutamia päiviä ryssien\naseistariisumisen jälkeen saapuivat ensimmäiset jääkärit Ristiniemelle.\nKoska heidän joukossaan oli upseereja, luovutin komendantinviran\nkapteeni Vanamolle.\n\nNyt alkoivat säännölliset sotatoimenpiteet. Jääkärit olivat saaneet\ntietää, että punaiset aikoivat yrittää valkoisten selkään Venäjältä\nkäsin. Siksi koottiin joukkoja itärajalle. Tämä n.s. koillinen rintama\nmuodostui siis vihollisen pidättämiseksi rajan takana. Minun ei kai\ntarvinne mainita, että olin ensimmäisiä ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.\n\nMuistan hyvin sen päivän, jolloin joukkomme lähti. Minä astelin\nensimmäisten rivissä ja heilutin nenäliinaa Santralle, joka pojan\nkanssa viittoili meille jäähyväisiä. Vuolaat vedet valuivat hänen\nposkiaan pitkin ja minun täytyi koota koko sotilaskuraasini, etten\nmyös puhjennut kyyneliin. En aavistanut sillä hetkellä, etten näkisi\npoikaani enää.\n\nTältä ajalta ei minulla ole juuri hauskoja muistoja. En tarkoita,\netten olisi ilomielin ottanut osaa taisteluihin, en. Ensimmäinen olin\nryntäämään ja viimeinen perääntymään. Mutta tarkoitan sitä, ettei\nkapteeni Vanamo osoittautunut tehtävänsä tasalla olevaksi mieheksi.\nTietysti hän tunsi sotataitoa jonkun verran paremmin kuin minä; olihan\nhän käynyt koulua Saksassa. Näistä asioista riitelimmekin verrattain\nvähän. Mutta eteläsuomalaisena hän ei tuntenut peräpohjolaisen kansan\nluonnetta. Hän halusi istuttaa meihin sotakurin rautaisella kädellä,\nmutta se ei noitten suurten kiveliöiden keskellä menestynyt. Kapteeni\nVanamo oli kuningas Rehabeamin kaltainen, josta Raamattu kertoo.\nSen sijaan että olisi huojentanut isänsä hallitusiestä, teki hän\nsen raskaammaksi. Ja sen sijaan että isä Salomo kuritti alamaisiaan\nruoskilla, kuritti poika skorpioneilla. Sellainen oli kapteeni\nVanamokin. Pienimmästäkin hairahduksesta hän rankaisi miehiä. Hänen\nnimekseen olisi paljon paremmin sopinut »Nokkonen».\n\nMeille sattui heti alussa ankaria yhteenottoja. Vaikk’en ollutkaan\nkuin joukkuepäällikkö, uskalsin sanoa häntä vastaan. Hän ihan kähisi\nraivosta ja monta kertaa piti läheltä, ettei hän minua lyönyt. Se\nolikin hänen onnekseen, sillä olisipa hän vain kerrankin koskenut\nminuun vaikka märällä sormellaan, hän yksinkertaisesti olisi\nlakannut olemasta. Minä en sano enempää, sillä sappeni kiehuu tätä\nkirjoittaessanikin.\n\nSeurauksena tällaisesta taitamattomasta suhtautumisesta miehistöön\noli, että rynnäköt onnistuivat huonosti. Peräpohjolainen on sellaista\nvisaa, ettei häntä taivuta kuka tahansa. Mutta — jos hän rakastaa\nesimiestään, menee hän hattua heiluttaen hänen edestään kuolemaan.\nOlisinpa minä vain saanut johtaa! Olen varma, että Suomen historian\nlehdiltä luettaisiin monta kaunista sankaritekoa, jotka nyt ovat\njääneet tekemättä. Minä olisin muutaman viikon perästä seisonut\nAleksandrowskin porteilla, sen sijaan että nyt nuhjailimme rajalla,\nhärsyttäen punaisia epäonnistuneilla partioretkillä. Mutta niinhän on\ntässä matoisessa maailmassa, etteivät todelliset kyvyt koskaan pääse\nesille. Epäpätevyyden palvelusta kaikkialla, mihin vain katseensa\nluokaan.\n\nAlkukesään saakka saimme vartioida rajaa. Muualla armaassa\nisänmaassamme vallitsi jo rauha, mutta me makasimme partiossa\nkoillisella rintamalla. Loppuihan kuitenkin meidänkin sotaretkemme\nvihdoin.\n\nKun palasimme Ristiniemelle, oli moni toveri riveistämme poissa. He\nolivat jääneet rajalle todistamaan, että suomalainen osaa kuolla\nuskollisena isänmaan laeille.\n\nMeidän kodissamme vallitsi murhe. Poikamme, josta minä olin odottanut\nnimeni kantajaa, oli sotaretken aikana kuollut. Tapasin Santran\nlohduttomana. Meidän kyyneleemme sekaantuivat toistensa kanssa.\nSellaista on elämä.\n\nSydän surua täynnä oli minun otettava osaa kirkonkylässä\ntoimeenpantavaan suureen paraatiin. Pidettiin jumalanpalvelus paljaan\ntaivaan alla. Mahtavana vyöryi ilmoille »Jumala ompi linnamme». Mutta\nsiihen virteen ei yhtynyt Aadam Kuuskosken juhlallinen ääni. Elämä\ntuntui liian raskaalta.\n\nSuuresti ei minua myöskään liikuttanut juhlallisuuden huippukohta:\nkunniamerkkien jako. Minun nimeni huudettiin ensimmäisenä. Kapteeni\nVanamo kiinnitti rintaani Vapauden ristin. Minun aatokseni matkailivat\nmuilla mailla. Seisoin joukossa kuin vieras, joka ei ymmärrä maan\nkieltä. Ja kun väkijoukko kohotti ilmoille huudon: »Eläköön Pohjolan\nMannerheim!» ei sekään minua liikuttanut. Ainoastaan hetkeksi\nvärähti sydämeni, kun ajattelin, että Yrjö-poikani katselee taivaan\nkorkeudesta, kuinka hänen isäänsä maan päällä juhlitaan. Se nostatti\nsilmääni kyyneleen. Muu kaikki oli minulle täysin vierasta.\n\nNo niin — olen hetkeksi vaipunut muistelemaan tuota surullista\ntapausta, joka niin suuresti häiritsi yhteistä suurta iloamme. Maa oli\nvapaa ja minäkin olin saanut kunnian kantaa korteni yhteisen asian\nalttarille. Mutta — palatakseni vielä itse pääasiaan — jos ottaisin\nkirjoittaakseni koillisen rintaman historian, olen vakuutettu, että\nkoko Perä-Pohjola nousisi yhtenä miehenä todistamaan minun puolestani:\n— Aadam Kuuskoski olisi vienyt joukkomme voittoon. Mutta — mitäpä\nsiitä. Minulla on nykyisin paljon parempaa kirjoittamista. Se on tämä\nelämäkertani.\n\nKoillisella rintamalla oleskelu vaikutti muuten sangen hedelmällisesti\nkirjalliseen työhöni. Sain suuren joukon aiheita, jotka sitten puin\nrunon kuninkaalliseen purppuraan. Palvelin vuoroin Marsia, vuoroin\nrakkaita muusia. Lepohetkeni vietin heidän suloisessa seurassaan.\nJa — vaikka itse olen sanomassa — jos kapteeni Vanamo ymmärsi minua\nhuonosti, ymmärsivät runottaret sitä paremmin.\n\n\n\n\nIX.\n\nMINÄ RUPEAN RUNOILIJAKSI, MUTTA SAAN KOKEA, ETTÄ TAITEEN POLKU ON\nOKAINEN JA ORJANTAPPUROITA TÄYNNÄ.\n\n\n    Ah kutsumus korkea taivainen,\n    runoniekan seppele pyhä!\n    Osa maallinen on kovin vaivainen,\n    mut kannustin verissä yhä\n    vain uusihin voittoihin johdattaa,\n    joit' ymmärrä ei kolo kansa.\n    Mitäs siitä! Kun Pegasus hirnahtaa,\n    mies kiitävi satulassansa!\n\nVoisiko joku arvoisista lukijoistani väittää, ettei tämä olisi runoa?\n\nTuskin.\n\nKustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on kumminkin rohjennut sanoa\nsen minulle vasten silmiä, minulle, Aatami Kuuskoskelle.\n\n    Voi teitä, kustantajat, |\n    te Ahasveerukset!\n    Te tunnette vain rajat\n    ja kirjain päällykset.\n    Mut yks, jot' ette tunne\n    on aate lentävä.\n    Te ette tiedä, kunne\n    se viel' on entävä!\n\nTämä on minun tuomioni teistä, te ikuiset juutalaiset, joille taide on\ntaidetta vain silloin, kun se tuo teille paljon rahaa.\n\nNo niin — tämän alkufanfaarin jälkeen voinkin tyyntyä taas ja ruveta\njatkamaan elämäkertaani, joka (elämäni) on\n\n    niin täynnä ollut kiviä\n    ja kannonpökkelöitä\n    ja okaita ja piikkiä,\n    unettomia öitä.\n\nMutta — mitäs niistä. Kun mies on kerran saanut ratsun itse taivahan\ntallista, hän karahuttelee sillä pitkin pilvien reunoja ja hänen\npäätänsä huumaa avaruuksien mahtava hymni! Mainen kulta ja kunnia on\nvähäarvoista. Hänen rikkautensa on siinä, että hän tuntee povessaan\npyhän tulen, tuon sydämen Vestan temppelin ikuisen liesivalkean, —\nVestan temppelin, jonka\n\n    papitar\n    on Runotar.\n\nNiin — vapaussodan loputtua olin vakavasti päättänyt antautua\nrunoilijan pyhään ja korkeaan ammattiin. Olin neljänkymmenenviiden\nvuoden vanha, joten arvelin, ettei se ollut liian aikaista. Tosin\ntiesin, että maallisen toimeentuloni taivas uhkasi sen kautta vetäytyä\nsynkkiin pilviin ja reikäleipä muuttua vain paljaaksi reiäksi. Mutta\n— kun tuota viimeksimainittua seikkaa ajattelin, niin — tyhjästähän\nkerran maailmakin luotiin. Miksi en minä siis runoilijana voinut\naloittaa tyhjästä ja vähitellen luoda vaatimattoman toimeentulon\nitselleni ja vaimolleni, kun minulla vielä oli apunani tämän näppärät\nsormet, jotka vielä vanhoillaankin soittelivat sukkulalla alkusoittoa\noopperaan »Jokapäiväinen leipä». Santra oli nim. erinomainen kankuri ja\npitäjän rouvat ja emännät kantoivat hänelle kuormittain kudottavaa.\n\nVaimoni suuttui, kun ilmoitin hänelle päätökseni.\n\n»Vai se nyt vielä puuttuisi! Ensin sinä ravaat kaikki maailman\nsotatantereet ja sitten — runoilijaksi! Oletko tullut juuri\nrutihulluksi, vai mikä on päähäsi mennyt? Pyh kaikkea! Kun olisi\nkurauttaa, sanon minä!»\n\nTotesin, että minun vaimoni oli sangen proosallinen ihminen.\n\nMutta — minä olin kerta saanut ideasta kiinni enkä aikonut antaa\nperään. Todistin hänelle runoilijan suuren tehtävän.\n\n»Ajattelepas... valistaa kansaa, herättää nukkuvia, antaa aatteita\naatteista köyhälle ihmiskunnalle. Eikö se ole suurta?»\n\nEn muista enää, mitä hän siihen vastasi. Sen vain muistan, että hän\nlopulta turvautui naisten viimeiseen keinoon: rupesi itkemään.\n\n»Ilmankin tässä tahtoo köyhyys kapista ja sinä hulluttelet\nkaikenmoista.»\n\nMinä lohdutin häntä. Lupasin elää kertasyönnillä päivässä, jos vain\nsaisin omistautua rakkaille runottarilleni.\n\n»Mikset sinä saa, rakas ukkoseni, jos vain pystymme edes tuon\nkertasyönnin ansaitsemaan. Mutta sinä olet taaskin ajatellut vain\nitseäsi, niinkuin miehet tavallisesti tekevät. Minun syöntini olet\njättänyt laskuista pois.»\n\nOtin häntä kaulasta ja vakuutin, että olin hänen kohdalleen merkinnyt\ntäydet ateriat.\n\nSantra hymyili.\n\n»Sinä olet ihmeellinen mies, Aatami. Tiedätkö, että juuri tuollaisena\nhössöttäjänä pidän sinusta kaikkein enimmän.»\n\nKyyneleet kohosivat silmiini. Kerrankin oli Santra nähnyt sydämeeni.\n\nMe suutelimme toisiamme ja sillä oli se asia päätetty.\n\nMeillä oli pieni mökki, jonka poliisina ollessani olin hankkinut.\nSitäpaitsi omistimme lehmän. Säästöt olivat tosin huvenneet, kun\nviimeiset kuukauteni olivat kuluneet rintamalla. Komendantin virkakaan\nei ollut tuottanut muuta kuin kunniaa eikä siitä — niinkuin tietty,\n— ole suuhun pantavaksi. Mutta sittenkin olin toivorikas. Runouden\nkultaiselta taivaalta tuikki niin monta kirkasta tähteä, että\npäätökseni vain lujittui.\n\nLäksin opettajan luo. Olin päättänyt sanoutua irti tarkastajanvirasta.\nUljas Kunnas, jo seitsemääkymmentä lähentelevä, ihmetteli, mikä minulle\nnyt oli tullut. Mutta minä olin salaperäinen kuin silmänkääntäjä\nmarkkinoilla. Naureskelin vain ja sanoin, että »aikapa näyttää». Olin\nelämän varrella oppinut varovaiseksi. Sitäpaitsi tiesin, ettei opettaja\nrunoudesta paljon ymmärtänyt.\n\nHän kertoi vakuutusyhtiön olleen minuun erittäin tyytyväisen. Ei\nmilloinkaan ennen oltu Perä-Pohjolassa niin paljon vakuutuksia otettu\nkuin minun aikanani. Olin lyönyt laudalta hänetkin, opettajan. Mutta\ntuo tunnustus ei nyt korviani hivellyt. Päätökseni oli horjumaton.\nAioin ensi tilassa kirjoittaa yhtiölle ja pyytää eroa.\n\n»Sinä olet yllätyksien mies, Aatami. Se minun täytyy sanoa.»\n\nNäin noissa opettajan sanoissa ennustuksen: kukaties piankin tulisin\nyllättämään maailmaa.\n\nOtin jäähyväiset ja palasin kotia. Kirjoitin jo saman päivän postiin\nvakuutusyhtiölle ja pyysin eroa. Sitten otin rakkaat runoni esille.\n\nNiitä oli vuosien varsilla ennättänyt kerääntyä kokonainen\nmatkalaukullinen. Joukossa oli m.m. kokoelma nimeltä »Rippeitä», joka\nkäsitti neljäsataa runoa. Ainehistoa minulta ei siis puuttunut.\n\nEnsimmäinen työni oli ruveta sitä järjestämään. Vuosien kuluessa\nolin tullut kirjoittaneeksi melkein kaikilta ihmiselämän aloilta.\nSiellä oli isänmaallisia runoja, oli rakkausrunoja ja romansseja.\nOli tilapäisrunoja suuret joukot, niinkuin esim. »Kauppias\nKomulaisen täyttäessä 50 vuotta», »Palokunnantalon vihkiäiset»,\n»Hymni lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon»\ny.m. Varsin lukuisat olivat tukkilaislaulut, sillä niillähän minä\noikeastaan olin aloittanut runoilijakutsumukseni, vaikka silloin vielä\nelelinkin »viheriän oksan» varassa. Erikoisella liikutuksella katselin\ntuota pientä pätkää, jonka nimi oli »Hei juuma jullaa», ja jonka\nsyntymisestä oli kulunut kohta kolmisenkymmentä vuotta. Olinpa joskus\nhurjalla päällä ollessani sepittänyt juomalaulujakin, joissa ylistelin\n»pehmoista pohmeloa» ja »isä Bakkuksen ihravatsaa sekä verenpunaisia\nposkia». Sotalaulut muodostivat oman kaartinsa. Niiden joukossa oli\nmonta mahtavaa hymniä, kuten »Öinen taistelu», »Meno Russakkajoen yli»,\n»Kalman kaarti» y.m. Minulla oli siis ainehistoa useampaan kuin yhteen\nteokseen.\n\nPäätin julkaista sekalaisen kokoelman, joka aiheittensa puolesta olisi\nmahdollisimman edustava. Sain siten seulotuksi kokoon sataviisikymmentä\nrunoa, joille annoin yhteiseksi nimeksi »Runoryijy», koska arvelin\ntällaisen, hiukan harvinaisen nimen erikoisesti herättävän\nkirjallisuutta harrastavan yleisön mielenkiintoa. Sitäpaitsi vastasi\nnimi minun mielestäni erinomaisesti kokoelman sisältöä. Sehän oli\nkirjava kuin suomalaisten vanhat seinäryijyt. Jaoin teoksen viiteen\nosaan seuraavalla tavalla:\n\n    I. Pohjakuvioita.\n   II. Elämän ornamentteja.\n  III. Värit yhtyvät ylvään karkelon.\n   IV. Elämän tanhu.\n    V. Loppuvinjettejä.\n\nEnsimmäiseen osaan kokosin kaikki sellaiset runot, jotka parhaiten\nkuvastivat käänteentekeviä tapauksia ihmiselämässä. Siten tuli tähän\nosastoon kuulumaan »Luominen», jossa kuvailin omaa maailmaantuloani.\n»Syntiinlankeemuksessa» kerroin helkkyvin rytmein tuosta onnettomasta\njuopottelukohtauksesta kansakouluajaltani. »Paratiisista karkoitus»\nkuvasi erottamistani koulusta ja »Otsasi hiessä»-nimisessä runossa\nlauloin iskevin tahdein työn ankaruutta ja sen tuottamaa tyydytystä.\n\nSamaan osastoon sijoitin myös sellaisen runon kuin »Esivallan miekka»,\njossa kuvasin järjestysvallan kehitystä maailman alusta nykypäiviin\nasti. Itse pysyttelin tässä runossa koko ajan taka-alalla (niinkuin\nluonnollista onkin). En edes silloin astunut esiin, kun nykyaikaisen\njärjestysvallan syntysanat runossa lausuttiin, vaikka olin ollut yksi\ntämän järjestysvallan edustajista.\n\nTämä runo oli muuten kokoelman pisimpiä, vaikk'ei suinkaan sen\nheikoimpia. Siinä oli m.m. tällainen säkeistö:\n\n    »Kun muinoin ruoska Egyptin,\n    ah, Israelin yllä,\n    hih, heilui selkänahkoihin,\n    niin tiesi kansa kyllä,\n    etteipä maassa Pharaoin\n    järjestysvalta nuku:\n    Työt luisti lailla rasvan, voin,\n    tul' täyteen tiililuku.»\n\nToiseen osaan eli »Elämän ornamentteihin» sijoitin kaikki tilapäisrunot\nsekä muutamia yksityisiä, jotka eivät mihinkään muualle tuntuneet\nsopivan, kuten esim. »Kissojen kiima» ja »Koirien komplotti».\nAjattelin, että sellaiset tilaisuudet kuin nimi- ja syntymäpäivien\nvietot kuuluvat niihin tapauksiin, jotka antavat tälle harmaalle\nihmiselämälle väriä ja loistetta. Joukossa oli myös monta isänmaallista\nrunoa; olipa joku jylhä ja synkkä kuoleman kuvauskin. Mutta — ajattelin\n— mustakin on väriä, ja niin sijoitin viimeksimainitutkin runot tähän\nryhmään.\n\nParhaimpana tämän osaston runoista pidin ehdottomasti »Hymniä\nlämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon.» Se alkoi\njuhlallisesti:\n\n    »Yks temppeli kaukana korvessa on,\n    yks temppeli halpa ja vaatimaton.\n    Jo harmajakiviset seinät sen\n    pian peittyvät sammalehen.»\n\nKunnes pääsin kuvaamaan kirkossa talvipakkasilla vallitsevaa kylmyyttä:\n\n    »Sata vuotta jo kirkossa virsi soi,\n    sata vuotta jo hongisto huminoi.\n    Mut kyynelet saarnojen aiheuttamat\n    jääkryyneinä tippuvat.»\n\nMutta sitten, kun saatiin kirkkoon kamiinit ja vanha suntio, räätäli\nTuisku, oli lämmittänyt ne hehkuvan punaisiksi, saattoi seurakunta\nsaada erinomaisen käsityksen iankaikkisen kadotuksen tulikuumasta\nvaivan paikasta:\n\n    »Tulikuumina hohtavat kamiinat,\n    tuo mieleen ne vaivojen valkeat.\n    Piru puhkui ja lämmitti pätsin niin,\n    ett' syntiset tarjettiin.»\n\nTämän jälkeen ei isäntien enää tarvinnut istua villavantu päälaella\neikä koputella jalkojaan saarnan aikana, mikä varmasti oli häirinnyt\nsekä kirkkoherraa että itse taivaan enkeleitä, sillä:\n\n    »Taas katsella enkelit taivaasta voi,\n    kuink' ukkojen kaljuja purppuroi\n    valot kynttiläkruunujen välkehtiväin,\n    kun istuvat paljain päin.»\n\nJa runon lopussa minä kuvittelen, kuinka taivaalliset sotajoukot\nveisaavat kiitosvirttä korkeudessa tämän tapahtuman (nim.\nlämmityslaitoksen saannin) johdosta ja rukoilevat jo etukäteen Jumalaa\nottamaan kirkkoherra Hillbingerin ikuisiin asuntoihin, koska tämä\nedistysaskel oli luettava hänen ansiokseen:\n\n    »Hillbingeri meidän jo saatella suo\n    ikiliesien laajojen, lämminten luo,\n    kun kuolema kulkunsa katkaisee,\n    ratasuuntansa ratkaisee.»\n\nOlin näin myös sopivasti huomauttanut siitä tosiseikasta, että vanhaa\nrovastia vaivasi leini, jotenka parasta, mitä hänelle taivaassa voitiin\ntarjota, oli lämmitteleminen suurten takkavalkeain ääressä.\n\nRiemuitsin hengessäni. Tällaista hymniä, jossa oli sanottu näin paljon,\nnäin monenlaisia asioita ja vielä näin runollisessa muodossa, ei oltu\nennen tässä maassa kirjoitettu. Olin varma, että kun kustantajat\nlukisivat vain tämän runon, he arvelematta ottaisivat »Runoryijyn»\nkustantaakseen.\n\nMutta sitten — sitten tuli kolmas eli pääosa, jolle olin antanut\ntuon rytmikkään nimen »Värit yhtyvät ylvään karkelon». Tähänastinen\noli ollut vain alkusoittoa, mutta nyt otti itse orkesteri johdon.\nMinulla oli runo nimeltä »Perä-Pohjola», jossa olen sanonut kaiken,\nmitä tästä pohjoisimmasta isänmaamme kolkasta yleensä voidaan sanoa.\nTämän valtavan, suurenmoisen kertomarunon olin säästänyt tähän\nosastoon. Runossa on seitsemänkymmentäkahdeksan värssyä ja minä olin\nkirjoittanut sen muutamana kesäisenä yönä kuunnellessani Pahtakosken\nkuohujen kohinaa. Olen varma, että jälkimaailma on ymmärtävä runoelmani\narvon, vaikka nykyiset kustantajat ovat tuominneetkin sen paperikoriin\nheitettäväksi. Minä en nim. voi uskoa, että runottaret pitäisivät\npilkkanaan miestä, jonka jokainen hermo värähtelee pienimmästäkin\nsielun liikkeestä, — miestä, joka on niin herkkä, niin hysteerinen\n(käytän sanaa omalla erikoistavallani), että kyyneleet ovat aina\nvalmiina sulkujensa takana, kun minä vain näen hyväksi noita sulkuja\naukaista.\n\nNo niin — olkoonpa miten hyvänsä — tämän runon minä siis sovitin\nkeskiosastoon. Se täytti sen yksinään. Siinä todellakin »värit yhtyivät\nylvään karkelon».\n\nJotta arvoisa lukijani voisi itse päätellä, minkälainen tämä runo\non, panen tähän siitä muutamia otteita. (Minulla on nim. se vahva\nusko, että ainakin tämä elämäkertani julkaistaan ja sen kautta voin\nsiis tarjota lukijalle tilaisuuden puolueettomaan arvosteluun eli\nkritiikkiin.) Kas tässä:\n\n    »Maa kaukana korpien kätkössä on,\n    maa soitten, vaarain ja vuomain.\n    Sen selkoset, metsät ja tunturit on,\n    ah, ratkomat väylien uomain.\n    Tämä maa minun mieltäni miellyttää,\n    tämä Suomen manteren miehuuspää!\n\n    »Kemi, Tornio, Tuntsa, Ounas ja Uu,\n    olen nähnyt ärjynne äkeet.\n    Mun rintani hurjasti riemastuu,\n    kun kuulen ma soittonne säkeet.\n    Tämä maa minun mieltäni» j.n.e.\n\nEräs kustantaja, jolle »Runoryijyä» tarjosin, rohkeni syyttää minua\nkirjallisesta varkaudesta (!) Hän väitti minun varastaneen (!) säkeitä\ntunnetusta »Kymmenen virran maa»-nimisestä runosta. Hyvä isä sentään!\nKaikkeen voi runoilijaparka joutua!\n\nMinä kysyn: missä kohden olen varastanut? Tietääkö arvoisa herra\nkustantaja, minkälaisen rangaistuksen laki herjauksesta tuomitsee? Minä\nen kysy tätä nyt runoilijana. Minä kysyn kruununnimismiehenä.\n\nJos arv. lukija vertaa näitä molempia runoja, minun »Perä-Pohjolaani»\nja »Kymmenen virran maata» toisiinsa, hän on huomaava ehkä jonkinlaista\nsamankaltaisuutta. On käytetty samaa runomittaa. Mutta se onkin ainoa\nyhtäläisyys ja siihenhän toki lienee oikeus?\n\nMinä kysyn: missä on minun varkauteni?\n\nJos vertaa minun sanontaani runon viime säkeessä, pitäisi jokaisen\njärkevän ihmisen huomata, kuinka omaperäinen se on. (»Tämä Suomen\nmanteren miehuuspää!») Jätän lukijan arvosteltavaksi, kummassako\non enemmän sanottu, »Perä-Pohjolanko» vai »Kymmenen virran maan»\nloppusäkeessä. (»Tämä kymmenen, kymmenen virran maa!»)\n\nPuolueeton lukija on varmasti antava minulle hyvityksen.\n\nMitä sitten tulee jokien nimiin, joista kustantajapiireissä on\nniin tavatonta melua pidetty, niin en voi sille mitään, että minun\nPerä-Pohjolani läpi juoksevat myös Kemi-, Tornio- ja Ounasjoet. Mutta\nmissä ovat »Oulu ja Ii»? Niitä saa minun runostani tikulla hakea,\neikä sittenkään löydetä. Jotavastoin siinä tohisee Tuntsa ja ujeltaa\npienoinen, mutta jyrkkäputouksinen Uujoki. Vielä neljänkymmenenviiden\nvuoden vanhana minä lasken kymmenen Iitä mieluummin kuin yhden Uun.\nTämä riittänee selitykseksi, minkävuoksi Uujoki puolustaa paikkaansa\nrunossani.\n\nOnneksi eivät sanasaivartelijat ole päässeet tämän pitemmälle. Heidän\nhyökkäyksensä rajoittuvat vain kahteen ensimmäiseen säkeistöön. Siitä\nlähtien — sen he myöntävät itsekin — minä johdatan lukijan kokonaan\nuusille maille, joista »Kymmenen virran» tekijällä ei ole ollut\naavistustakaan. Minä avaan hänelle portit kiveliön ihmeelliseen,\nsadunsalaperäiseen maailmaan ja sanon: »Tule ja katso!»\n\n    »Tule, katsele tukkien tuisketta vaan,\n    kun laskee ne kurkkien kurkut!\n    Tule, katsele summia selkosiaan,\n    kun peittävi maastoja murkut!\n\n              [Murkku = usva, sumu.]\n\n    »Tule, katsele kuusia kunnaillaan!\n    Niinkuin alabasteripylväät\n    ne seisovat vihreissä viitoissaan.\n    On taustana tunturit ylväät.»\n\nTämä luonnosta ja maisemista, joihin minun runossani mahtuu\nverrattomasti enemmän kuin »yötön yö» ja »revontulten loimut».\nMinä johdatan lukijan tutustumaan myös itse kansaan, tuohon\nvankkarakenteiseen ja jäyheään, joka monien miespolvien aikana on\ntaistellut hallan ja pakkasen kanssa. Sillä ei ole ollut aikaa vaipua\n»vienohon haaveiluun», sillä sen on ollut otettava leipänsä kymmenestä\nkynnestä. Tämän kansan sitkeyttä ja sankaruutta minä runossani ylistän:\n\n    »Peräkkäin meni vuosia viisi ja kuus,\n    kun vieraili halmeilla halla.\n    Mut Pohjolan kansa kuin its' totisuus\n    käy tuikkivain tähtien alla.»\n\nMutta — vaikka runossani annankin täyden tunnustuksen Perä-Pohjolan\nuljaalle talonpojalle, hänen työlleen ja ahkeruudelleen, olen siitä\nhuolimatta arvostellut oloja, joissa hän elää ja jotka ovat hänen\nluomiaan. Sillä minä otan runoilijan kutsumuksen niin korkealta\nkannalta, että katson hänen velvollisuudekseen sanoa totuuden, vaikkapa\nse ei ihmisiä miellyttäisikään. Kuten tarkastava nimismies kuljen siis\nläpi tuon pohjoisen maakunnan kievarit, tutkin sängyt ja sänkyjen\nalustat, ja saapa ensikertalainen Etelä-Suomen neitonen osakseen\njatkamattoman sympatiani, kun lude häiritsee hänen yörauhaansa.\n\n    »Jos Pohjolan maisemat matkustajan\n    lumoketjuunsa kiinteesti saarti,\n    veron kievariss' onnesta kalleimman\n    jo maksatti »yön punakaarti».\n\nKävisi liian pitkäksi ruveta tässä selostamaan koko runoa. Jos joskus\nrupeaisivat raikkaammat tuulet puhaltelemaan Suomen kirjallisuuden\nvainiolla, saataisiin myös »Perä-Pohjola» julkisuuteen, ja silloin\nsaisi Suomen kansa ihmeekseen havaita, että sen keskuudessa on kerran\nelänyt todellinen runoilija.\n\nMutta vielä ei meillä ole se aika. Se viipyy kuin tuhatvuotinen\nvaltakunta, jota ihmiskunta kaihomielin odottaa. Nyt hallitsevat vielä\n»klikit» ja »koulukunnat», niinkuin ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä\nsanoo, ja hän tuntee hiukan niitä piirejä. Meillä eletään tässä\nmaassa vielä muoto-orjuuden surullista aikakautta, jolloin hehkuva\nhenki iestetään palvelemaan yleistä makusuuntaa. Meillä ollaan\ntuollaisia hiljaisia maatiaiseläjiä, jotka tulevat toimeen vaivaisilla\nkievarikaakeilla. Mitä he ymmärtävät jalorotuisesta juoksijasta? He\nostivat kerran tyhmyydessään sellaisen ja se pakana potki palasiksi\nensimmäiset kiesit, joiden eteen se valjastettiin. Pois siis sellaiset!\n\nTämänkaltaisen surullisen kuvan antaa se yleiskatsaus, jonka Suomen\nkirjallisiin oloihin luomme. Vain siivoja kievarikoneja, jotka\nhölkkäävät hollitaipaleensa ja saavat matkan päähän päästyään appeensa\n— valtion kirjailijaeläkkeen. Taikka sitten siroja sirkusratsuja,\njoiden seljästä neiti Muoti hieno piiska kädessä näyttää käsiään\ntaputtavalle yleisölle hauskoja temppujaan. Mutta voi kauhistus, jos\njollekin näistä ratsurievuista sattuu sellainen vastoinkäyminen, että\nse luonnollisen tarpeensa pakotuksesta pyörähyttää hiekoitetulle\nareenalle pari, kolme höyryävää palleroa! Mikä hälinä, mikä sihinä!\nFyi! Heti on paikalla joku hienosäärisistä sirkusrengeistä, joka\nluudan ja kihvelin avulla muutamassa silmänräpäyksessä hävittää nuo\nrealistiset merkit ja järjestys on palautettu. Hajuvesipullot tosin\nheiluvat vielä hetken ja pitsireunaiset nenäliinat tekevät kauniita\nkaarroksiaan. Ja tuo onneton »Rosinante» saa hienosta piiskansiimasta\npari, kolme läimäystä lautasilleen.\n\nVoi teitä, te kirjallisen maailman palleroiden kerääjät! Teidän\nvirkanne on viedä syrjään se tavara, joka höystäisi tätä yksipuolisen\nviljelyssuunnan liiaksi laihduttamaa kirjallista peltoa. Mitä auttavat\nkeinotekoiset lannoitusaineet, teidän n.s. realisminne, sadisminne\nja masorkisminne? Minä, Aatami Kuuskoski, sanon teille suoraan, että\nteidän voimakkainkin realisminne kalpenee sen realismin rinnalla, jota\nminä olen kirjallisuudessa viljellyt. Ja juuri tämän vuoksi minut\ngiljotineerataan.\n\nTe itserakkaat narrit, minä sanon teille, että kymmenen vuoden\nperästä huomataan sellaiset sanontatavat kuin »Aaronin sauva» ja\n»Firataapelin laakso» täysin rabelaislaisiksi. Ja nyt te nyrpistätte\nnenäänne ja sanotte, että tämä on raakaa. Ettekö te tiedä, te\nfilisterit, ettei taide tunne sellaista sanaa kuin »raaka»? Minä\nkaikessa oppimattomuudessani olen suurempi estetikko kuin te\nmaisteriseppeleinenne. Jos tarkataan tuota sanaa, jonka te ja teidän\nkustantajanne olette niin monta kertaa heittäneet silmilleni, niin\nkenen runot ovat raakoja, kenen romaanit roskaa? Teidän ja juuri\nteidän! Te sanotte n.s. alastoman totuuden, mutta te ette osaa sitä\ntaitoa, joka oli kreikkalaisilla kuvanveistäjillä. He osasivat käyttää\ntalttaansa tasoitellessaan muutamia pyöreyksiä ihmisruumiissa,\njotteivät ne herättäisi likaisia ajatuksia. Mutta te, te »kumpujen\nrakentajat», te »metsävuohien ylistäjät», te syytätte minua rivoudesta,\n— minua, joka olen sellaiset arat käsitteet kuin ylempänämainitut\npukenut romantiikan hohtavaan, joskin läpikuultavaan harsoon. Mutta\nmitäs minä teistä! Minä entinen tukkilainen huomaan olevani paljon\nlähempänä kreikkalaisia mestareita kuin te, jotka kallella päin\ntarkastelette heidän käsialojansa. _Dixi_, olen puhunut! sanoivat\nvanhat roomalaiset.\n\nEdessäni on tuo monia kovia kokenut rakas »Runoryijyni» ja minä\nselailen sen neljättä osaa. Mitähän on kustantajalla ollut näitäkin\nherttaisia lapsukaisia vastaan?\n\nTuossa on tuollainen palanen kuin »Terhenetär».\n\n    »Oon nähnyt sun hämyssä leijailevan,\n    kun taivaalla pilvet sousi.\n    Oon nähnyt sun halmeilla heijailevan,\n    kun kauhut taivaalle nousi.»\n\nMutta suuren huutomerkin on kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja\nvetänyt sen kylkeen. (Herra Johtaja! Tämä huutomerkki on minun\nmielestäni symboli teistä itsestänne!)\n\nTuossa on »Saukkosten poimija».\n\n    »Oi, Liisa Luukkonen,\n    suo mulle suukkonen!\n    Kun niitä punahuuliltasi poimin,\n    omalla alallani aivan toimin.»\n\nMutta siihen on arvoisa kustantaja kirjoittanut laitaan: »Heh!» (Minä\nsanon aivan samalla tavalla teidän typeryydestänne.)\n\nTuossa on »Pilvellä ratsastaja», tuossa »Kuun tervaaja», tuossa\n»Tuhkimo ja kuninkaantytär», vanha aihe, mutta itsenäisesti käsitelty:\n\n    »Voi sua Tuhkimoa turjaketta,\n    kun istut kuin pataässäl\n    Voi sua mustalaisen murjaketta,\n    kun et huomaa, ken nyt on lässäl\n    Sä etkö nousta voi\n    ja niiata,\n    kun tyttäreni pokkuroi?\n    Häh, riiata\n    ei meillä piikaluntukoita!\n    Vain niitä, jotka syövät voita!»\n\nSiihenkin on kustantaja kirjoittanut reunaan: »Liian jokapäiväistä\nkieltä» ja »Miksi juuri voita?» Voi pyhä yksinkertaisuus! Luuleeko tuo\narvon herra, että Tuhkimon emäntä puhui kukkaiskieltä tytölle, jota hän\nsydämensä pohjasta vihasi? Ja eikö hän tiedä, tuo korkeastioppinut,\nettä voi on juuri se aine, jonka syönnillä tyhmät kerskaavat?\n\nTässä osastossa on kolmekymmentäviisi runoa, mutta ei yksikään niistä\nole löytänyt armoa kustantajain silmissä. Rakkaat lapset! Isänne\nAatami Kuuskoski hellii teitä, silittelee silkkihiuksianne, taputtelee\npunaposkianne, nipistää näppärästi leuasta ja sulkee teidät kaikki\navaraan isän syliinsä. Tulkaa tänne, te piskuiset! Täällä ymmärretään\nteitä, vaikka jollakin teistä onkin vyötäisillä hiukan vanhanaikainen\nnauharuusuke. Mutta — odottakaa, te olette sittenkin tulevaisuuden\ntyttäriä ja rikkaat ja mahtavat tulevat kerran kilpailemaan\nsuosiostanne. Silloin lepää isänne haudassa, mutta te liihoittelette\nhänen vaatimattoman kumpunsa ympärillä kuin kesäperhoset. Ja ehkäpä\njoku teistä, tyttäreni, jolla on hiukan käskevää luontoa, on polkaiseva\npikkujalkaansa ja sanova miehelleen: »Muistomerkki isämme Aatami\nKuuskosken haudalle! Sillä onhan väärin, ettemme me, jotka olemme\njoutuneet rikkaisiin naimisiin, muista isäämme. Olihan hän suuri mies,\nvaikka köyhä ja ylönkatsottu.»\n\nTällaisia ajatuksia tulee nyt mieleeni, kun katselen noita jo hiukan\nhaalistuneita käsikirjoituksiani. Mutta vaikka ne ovatkin haalistuneet,\ntuoksahtaa niistä väkevinä minua vastaan vanhojen aikojen muistot,\nerikoisesti sen ajan, jolloin vaatetin näitä lapsiani viedäkseni heidät\nensi kerran maailmaan.\n\nAh, sitä onnellista aikaa! Vieläkin rupeaa suonissani kohisemaan,\nkun muistelen pientä mökkiäni Ison Väylän varrella. Pöydällä paloi\nporsliinikupuinen lamppu, joka valaisi somasti levällään olevia\npapereita. Niistä vilahteli silmään monenlaisia päällekirjoituksia,\nniinkuin »Lemmenkukka» ja »Kultaruusu», »Tukkipojan morsian» ja »Töllin\ntyttö». Olen vieläkin näkevinäni, miltä nuo eri runot näyttivät\nsilloin. Ne olivat kuin kuvia, kuin kirkkailla väreillä maalattuja\nkuvia, joissa vilahteli sininen ja punainen, kulta ja oranssi. Tai\nne olivat kuin kukkia, joilla jokaisella on oma erikoistuoksunsa.\nVielä nytkin värähtelevät sieraimeni, kun tuota kaikkea ajattelen ja\nmuistelen.\n\nMutta — palatakseni asiaan — minä siis laittelin kokoelmaani ja se oli\nsuloista aikaa. Jos oleskelu Laabanin luona mahtoi Jaakobista tuntua\nihanalta hänen palvellessaan Raakelin tähden, niin ihanalta tuntui\nminustakin tuo aika, jolloin palvelin Runotarta. Santra puuhasi hellan\nääressä ja silmäsi minua silloin tällöin. Minä tunsin hänen katseensa,\nmilloin poskellani, milloin ohimollani, jolla jo kimalteli hopea, mutta\nen joutanut kuin joskus vilkaisemaan hänen puoleensa. Silloin meidän\nkatseemme hetkeksi yhtyivät ja minä luin hänen silmistään, kuinka\nsuuresti hän minua rakasti. Samanlaista rakkautta, suurta ja väkevää,\ntunsin minäkin puolestani häntä kohtaan. Oli kuin olisivat runottaret\nkehränneet meidän välillemme eräänlaatuisen merkillisen hienon ja\nsydäntä sykähdyttävän suhteen. »Oi, Santra, nuoruuteni morsian!»\nkuiskaili sydämeni. »Sinä olet kaunis vielä hopeahapsisenakin. Sinun\nsilmäsi ovat kuin kaksi smaragdia ja sinun tummat kulmakarvasi\nkaartuvat kulmiesi yli kuin vasta noussut kuu. Sinun suusi on suloinen\nkuin kypsä mansikka ja hymyillessään se avaa minulle taivaan!»\n\nTällaiset tunteet asustivat rinnassani noina unohtumattomina päivinä.\nMinä näin taivaan, minun katseeni tunkeutui itse Jumalan valtaistuimen\nääreen ja minusta tuntui, kuin olisivat suuret runoilijat, sellaiset\nkuin Dante ja Petrarca, seisoneet sen edessä ja rukoilleet Jumalaa\npuolestani. Minusta tuntui, kuin olisi Luoja hymyillyt minulle ja\nsanonut: »Niin, Aatami, sinä olet yksi niistä harvoista, joka tuotat\nminulle kunniaa. Ensimmäinen Aatami lankesi. Hän rikkoi käskyni\nja minä olen saanut siitä täällä kuulla. Nyt iloitsen, että sinä\nosaltasi paikkaat tuota pikku »plaskia». Niin ovat ennen sinua tehneet\nMickiewicz, Naruszewicz ja Asnykin, Aatameita kaikki, ja nyt sinä\nAadam Kuczkowski. Sillä — mitäpä siitä, jos sinua nyt sanotaankin\n»Kuuskoskeksi», Puolasta sinä olet, — tuosta runoilijoitten maasta,\njoka on tuottanut minulle niin paljon iloa ja kunniaa.»\n\nMinä riemuitsin hengessäni. Elin jumalaista luomiskautta. Korjailin\nrunojani ja yks'kaks' olivat ne uudessa muodossa edessäni. Iskin\nkynäni mustepulloon ja kirjoitin. En yhtään huomannut, että tuhrin\nsokuripalaset ja vehnäset, niin että Santra toisinaan hermostui. Mutta\nne olivat pieniä murheita. Minä viimeistelin kokoelmaani tulisella\nkiireellä, sillä aioin saada sen joulumarkkinoille.\n\n»Loppuvinjetit» tuottivat melko tavalla kiusaa. Aavistin, että niihin\nkustantajan argussilmä viimeksi iskeytyisi. Jos alkupuoli ja keskusta\nherättäisivät hänen myötätuntoaan, voisi mielenkiinto lopussa laimeta,\njos siinä tuntuisivat vasaran jäljet. Siksi hioskelin riimejäni aamusta\niltaan. Varsinkin yksi runo tuotti minulle suunnattomasti työtä. Se oli\n»Runoilijan rikkaus», kokoelman viimeinen ja kuului näin:\n\n    »Vain markka, puolonen\n    on taskussani rahaa,\n    mut silti mielehen\n    ei ajatusta pahaa\n    mun tule ainuttakaan:\n    Otanko ryypyn, kaksi,\n    vai teenkö kirkkokolehdin\n    kerrankin rikkahaksi?\n    Ma ruohikossa makaan\n    ja tarkastelen taivaalla\n    purjeita pilvilaivain:\n    Ne lähtömerkin sai vain\n    kai Jumalalta — se kun vain.\n    Mun laulaa sydän rinnassain:\n    Ei markkaa, puolestakaan\n    oo tarvis hengen hevoskyytiin,\n    miel'kuvituksen kultalaivaan:\n    Voi köyhä mies vain nähdä taivaan!»\n\nTämä runo tuotti minulle monta unetonta yötä: laittaako se pariksi,\nkolmeksi säkeistöksi, vai antaako jäädä tuohon yhtäjaksoiseen\nmuotoonsa? Lopuksi päätin jättää sen yhtäjaksoiseksi. Sehän oli\ntavallaan tuollainen runollinen purkaus, joka syntyy äkkiä ja katkeaa\nyhtä äkkiä.\n\nSamoin mietin pitkän aikaa, kirjoittaisinko »hengen hevoskyytiin» vai\n»hollikyytiin». Mietin sitä kokonaisen pitkän päivän. Välistä tuntui\n»hollikyyti» paremmalta. Se toi mieleen hauskan kievaritaipaleen, jolla\nei tarvitse muuta kuin istua lekotella ja antaa hevosen hölkätä. Mutta\ntuo edelläoleva sana »hengen» häiritsi tätä leppoisaa matkarauhaa.\nSana »holli» tulkitsi pikemmin hidasta kuin nopeaa ja se ratkaisi\nasian. Olihan »hengen kyyti» sentään jotakin toista. Sehän se vasta\nkyytiä olikin! Siinähän lennettiin tukka suorana, silmät tulta iskien.\nHyväksyin »hevoskyydin» ja siihen muotoon sen säkeen jätin.\n\nTämä on muuten yksi niitä harvoja runoja, joiden kohdalle\nkustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on merkinnyt: »Mukiinmenevä».\n\nSyyskuun alussa sain kokoelman valmiiksi. Uutta en luonnollisesti ollut\nkirjoittanut eikähän se ollut tarkoituskaan ollut, kun kerran varastoa\noli niin runsaasti. Käsikirjoituspinkka oli koko paksu kooltaan,\nkun muutamana aamuna panin sen postiin ja osoitin kustannusyhtiö\n»Korukannelle». Siinä aamuna pamppaili sydämeni tavallista kovemmin.\n»Lapseni, lapseni!» puhelin käsikirjoitukselle ja taisinpa muutamassa\ntienkäänteessä painaa sen huulillenikin ja kuiskata: »Onnea matkalle\nsinne suureen, pahaan kaupunkiin!»\n\nPostineiti katseli minua hiukan ihmeissään, kun luukusta ojensin\nhänelle käsikirjoituspaketin. Pidin silmällä, lukisiko hän\npäällekirjoitusta. Ja aivan oikein. Hän käänsi paketin niin, että\nsaattoi lukea vasemmasta alakulmasta: »Käsikirjoitus». Silmiini kohosi\nkosteaa ja lakkia nostaen minä kompuroitsin pihalle. Sain ison aikaa\ninnistellä ilmaa, ennenkuin totesin, missä olin. Niin oli tuon hetken\njuhlallisuus järkyttänyt minua.\n\n\n\n\nX.\n\nJATKOA EDELLISEEN.\n\n\nMaailma tuntui niin kummallisen oudolta, sen jälkeen kuin olin saanut\nkäsikirjoitukseni postiin. Aika sen ääressä oli kulunut kuin puolittain\nunessa ja nyt minä havahduin hereilleni. Mitä oli tapahtunut? Oli\nkäynyt kuin luomiskertomuksessa: Tuli ehtoo ja aamu, ensimmäinen päivä.\n\nEn koskaan ennen ollut sillä mielellä katsellut Isoa Väylää kuin nyt\nkatselin. Nyt vasta _näin_ sen ensimmäisen kerran. Oli kuin olisi\nJumala sen edellisenä yönä luonut, laittanut virtaamaan tuohon mökkini\nikkunan alle suurena, mahtavana, luomispäivän riemua kohisevana\nkyminä. Sen laineet lauloivat minulle luomisen valtavista töistä,\nminun runoistani. Käyskelin kuin ensimmäinen Aadam paratiisissa,\nsillä erotuksella vain, että minulla oli jalassa paksut sarkahousut,\nvuotakengät ja ylläni punavalkoisen kirjava »iisländari». Mutta —\nolin yksin maailmassa, yksin koko suuressa luomakunnassa, mutta niin\nonnellisena, niin sydän riemua tulvillaan, että toisinaan karjahtelin\npelkästä olemisen autuudesta. Koko muu maailma oli minulle kuin\nkuollut. En huomannut kirkonkylää, en tuntenut ihmisiä, en kuullut\nkarjan kellojen ääntä, kun se iltaisin palasi laitumelta. Minä\nkäyskelin Ison Väylän varrella paljain päin, levittelin käsivarsiani\nja huusin riemusta. Mitä minä välitin, jos joku postinhakija pysähtyi\nminua kummissaan katselemaan. Minä kuittasin hänet kääntämällä hänelle\nselkäni ja puhelin Isolle Väylälle: »Se on sinun ansiosi, sinä mahtava\nvirta! Sinä olet antanut minulle esikuvan! Niinkuin sinä puhkaiset\nnämä korkeat hiekkamellat ja uurrat itsellesi uoman meriäidin avaraan\nsyliin, niin teen minäkin ja puhkaisen tieni läpi vastusten suureen\nmaailmaan! Ensimmäinen Aadam tuli tunnetuksi siitä, että hän menetti\nparatiisin. Minä, Aatami Kuuskoski, valloitan sen ihmiskunnalle\ntakaisin — runoillani. Hih! Eläköön!»\n\nNäin minä huseerasin yksinäni Ison Väylän rannalla ja moni runollinen\nvälkähdys iski siellä väkevästi mieleeni kuin salama. Joki toi\nminulle aiheita kuin ruuhkaa vain ja minä riensin kotiin panemaan\nniitä paperille. Mutta sittenkin lauloi se minulle enemmän vanhoja,\nnoita, jotka nyt runon ritaripuku päällä matkasivat pääkaupunkiin,\nesittääkseen aateliskirjansa kustannusosakeyhtiö »Korukannen»\njohtajalle. Kuka oli heidät ritareiksi lyönyt? Minä, Aatami Kuuskoski.\nMinä olin se Gånge Rolf, joka lähetin miehiäni Ranskan kuninkaan\nhoviin, jotta tuo hienostunut ruhtinas saisi ihailla näiden voimaa\nja raskasta aseistusta. Minä en kysyisi keltään lupaa, vaan niinkuin\ntuo vanha, jäkäläpartainen viikinki asettuisin Ranskan hymyävälle\nrannikolle ja perustaisin oman kuningaskuntani. Sen Ranskan nimi oli\nRunous. Ja noiden hienostuneiden haarukalla-syöjäin oli pakko tulla\ntekemään tuttavuutta minun kanssani, joka popsin paljaalla kädellä\nposkeeni perunaa ja merisilliä. Sillä minun runoni tulivat tarjoamaan\nterveellistä ravintoa Suomen kansalle ja parantamaan sen siitä\nhenkisestä vatsakatarista, jota se nykyjään sairasti.\n\nNäin minä haaveilin ja kuljeskelin Ison Väylän vartta ylös ja alas.\nAstuinpa joen rannalle milloin tahansa, joka kerta se tervehti minua\njollakin runoistani. Toisin vuoroin oli se joku ballaadeista, jommoisia\nkokoelmani sisälsi kymmenkunnan, toisin vuoroin joku iskevätahtisempi\npolkka tahi tanssilaulu. Joka paikassa tanssivat »Runoryijyn» laulavat\nsäkeet vastaani, metsässä, kyläntiellä ja kotipihalla. Kun Santra\nvinttasi vettä kaivosta, tuntui kuin olisi kaivonvintti viserrellyt:\n\n    »Tukkipoian tunnusmerkki\n    on reilu ja remssee käytös.\n    Kurkkion kurkusta tukilla lasku\n    on taitonsa korkein näytös.»\n\nTuo reipas ja repäisevä runo oli myös onneaan koettelemassa muiden\nmukana.\n\nElin sangen omituista elämää. En tiennyt aina, olinko oikein valveilla,\nmutta syksyinen luonto vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti.\nElin niin sanoakseni sen mukana täydellisesti. Tuuli tempasi minut\nmukaansa tuntemattomille teilleen. Se kuljetti minut lyhyessä\ntuokiossa Helsinkiin, — sinne, missä »Runoryijyni» lepäsi kustantajan\npöydällä. Näin itseni astumassa johtajan työhuoneeseen ja kumartamassa\nkohteliaasti. »Jassoo... hyvää päivää! Te olette varmaankin runoilija\nAatami Kuuskoski?» Minä myönsin vaatimattomasti. »Tjah! Tämä Teidän\nteoksenne on suurenmoinen... se on... tota noin... uria aukaiseva.\nKuinka Te olette voinut sen kirjoittaa?» Minä en osannut sitä selittää;\nse oli syntynyt vain. »Tjah!... tota noin... kyllähän me tällaista...\njoka on kuin selvää leipää... tällaista... tota noin. Kai Te tyydytte\nkymmeneentuhanteen markkaan?» Minä naurahdin ääneeni ja huomasin\ntulleeni kotiveräjälle.\n\nSantra tuli navetasta ja katsahti minuun kummissaan. »Hulluksi se on\ntullut, kun itsekseen puhelee ja nauraa», sanoi hän mennen kaivolle.\n\nMinut valtasi suunnaton riemu. Juoksin hänen perässään, kopoin syliini\nja nostin korkealle ilmaan. »Eläköön runoilijan puoliso!» hihkaisin\nniin, että jokiahteella kulkijat kääntyivät katsomaan.\n\nSantra torui minua kovasti. »Höperöksi olet tullut, ukko-riepu!\nViidennelläkymmenellä ja kilostelet kuin koulupoika! Onko tämä nyt\nlaitaa?» Mutta minä nauroin vallattomasti ja rupesin auttamaan häntä\nveden kantamisessa navettaan.\n\nSiellä seisoi »Punakorva» hinkalossaan ja ynähteli surunvoittoisesti.\nSillä hetkellä minä syvästi säälin lehmää, joka on luotu yksinomaan\nmaitomasiinaksi. Seisoa pää seinää vasten koko elämänsä ajan eikä\nmuuta virkaa kuin poikia ja lypsää. Ja jos jompikumpi näistä lahjoista\nheikkeni, niin pää penkkiin ja — lihoiksi.\n\nNäin lehmän kohtalossa elämän tragiikan, mutta tällä hetkellä leijaili\nhenkeni sen yläpuolella. Se ei vaivannut sieluani; minä vain totesin\nsen ja samalla ihmisen ylemmyyden.\n\nAnnoin »Punakorvalle» tukun heiniä kuin säälini osoitukseksi, nyökäytin\nSantralle ja painuin takaisin jokiahteelle.\n\nEn muista, kauanko siellä vaeltelin, mutta kun tulin kotiin, oli\njo pimeä. Olin kulkenut pitkän matkan jokivartta alaspäin ja vasta\nkuunnousu herätti minut todellisuuteen.\n\nKatselin tuota taivaalla ajelehtivaa hopeista palloa, joka kiipesi yhä\nkorkeammalle metsän reunan yläpuolelle ja näytti hymyilevän. »Aatami\nKuuskoski», puheli se minulle, »sinä olet tehnyt monta kaunista laulua\nminusta ja minä tunnen itseni suuresti imarrelluksi. Mutta silti\nvaroitan sinua. Älä kirjoita minusta kovin paljon, sillä kustantajat\nhermostuvat. Minä sanon sinulle totuuden: ei kukaan vihaa minua niin\npaljon kuin kustantajat. Siksi ole varovainen. Minä kyllä ymmärrän\nsinut, sillä olenhan ystäväsi.»\n\nSeisoin jokiahteella ja katselin kuun kimmellystä veden kalvoon. Pienet\nlaineet välkehtivät kuin hopeasuomut panssarissa ja näytti siltä,\nkuin olisi niiden muodostamaa siltaa pitkin saattanut käydä toiselle\nrannalle.\n\nMutta — yhtäkaikki tunsin mieleni apeaksi. Olikohan niin, ettei\nteostani ymmärrettäisi? Minä, tämän valtavan luonnon keskellä\nsyntyneenä, siihen sulautuneena, käsitin luonnon kielen, jota olin\nrunoissani tulkinnut. Mutta ymmärsivätkö sitä kivimuurien oppineet\nherrat?\n\nKuu katseli kulkuani ja jutteli edelleen. Se puhui selkäni takaa\naivan kuin kymppi Pääkkönen, jonka kanssa olin monenmonituiset kerrat\ntalsinut peräkanaa kiveliön koukeroisia polkuja matkalla kirkonkylään.\nHänellä oli tapana puhua kävellessään. Silloin hänen ajatuksensa\nparemmin »irtaantuivat» — niinkuin hänellä oli tapana sanoa.\n\n»Katsopas, Aatami... se on tämä elämä sentään jokseenkin plöröä,\nmutta sitä kaunistellaan... Niinkuin noissa runoissakin... mitä he\nlienevät. Olen minäkin lempinyt... mutta en minä nyt tiiä, onko se sen\nmakoisampaa kuun valossa...\n\n»... Ja sitten ne kirjoittavat niin koreasti rakkauven hurmiosta, aivan\nkuin se olisi jotain taivaallista. En minä nyt tiiä... siinähän mennee,\nkun ei makustele. Mutta minä nyt olenkin vain jätkämies, jätkästä\nleivottu kymppi...\n\n»Mutta semmoiset minusta on mainioita, joissa ronkkarautaa heilutellaan\nja lasketaan vähän verta. En minä tiiä... hyväksytkö sinä, joka näitä\nasioita vähän paremmin ymmärrät... mutta minuun se vaikuttaa aina kuin\naamu-uinti nuotiolla vietetyn yön jälkeen...»\n\nMinua hermostutti. Mikä se nyt pani muistamaan näitäkin keskusteluja?\nMinä olin; kymppi Pääkköselle selittänyt runon rakennetta ja\nsanonut, että sen ensimmäinen edellytys on kauneus. On kaunista, kun\nrakastavaiset kuvataan kuun valossa. Se herättää tunnelmaa. Mutta — nyt\nminua ellostutti. Johtuiko se siitä, etten ollut koko päivänä syönyt...?\n\nHiukan surullisena astelin kotiin päin ja saavuin parahiksi\nillalliselle. Olipa hyvä, että kokoelmani käsitti jokapäiväisiäkin\naiheita, — sellaisia kuin »Tupakkamälli» ja »Häntävyö» y.m.\nsamantapaisia. Mutta niissäkin pujottelihe punaisena lankana aina\njoku erikoinen ajatus, — niinkuin esim. »Häntävyössä», jossa kuvailin\nkonvenanssia, seurasääntöjä, nimittäen niitä seuraelämän »potuuseiksi».\n\nSantra oli keittänyt ruisjauhopuuroa ja sitä syödessäni haihtuivat\nepäilykseni. Ei voinut olla mahdollista, ettei »Runoryijyni» kelvannut.\n\nKolmisen viikkoa elin tuskallisessa odotuksessa. Kävin joka päivä\npostissa, mutta sitä kirjettä, jota odottelin, ei vain kuulunut.\n\nKunnes muutamana aamuna postineiti ojensi minulle hymyillen\nkuittilomakkeen ja kehoitti kuittaamaan.\n\nMinä hölmistyin. Mitähän tämä merkitsi? Oliko kustantaja lähettänyt\ntekijäpalkkion jo etukäteen?\n\nVaikka tuosta hetkestä on jo kulunut useita vuosia, vapisee kynäni\nvieläkin, kun sitä muistelen. Ei ollut puhettakaan tekijäpalkkiosta,\nvaan kustantaja lähetti yksinkertaisesti käsikirjoitukseni — takaisin.\n\nMinä ihmettelen, että vielä yleensä elän ja että olen tuon tapauksen\njälkeen kyennyt passittamaan niin monta roistoa lukkojen taakse. Mistä\nolen saanut sen voiman, sen elämäntarmon?\n\nIhmettelen, että olen pystynyt kirjoittamaan pitkiä pöytäkirjoja ja\npro memorioita käräjäjutuista — asiapapereita, joista esimiehiltäni\nolen saanut yksimielisen tunnustuksen. »Sellainen sujuva tyyli!» Mutta\nsilloin — viisi vuotta takaperin — ei tyyli kelvannut.\n\nMinä ihmettelen, että olen yleensä voinut nauraa ja leikkiä laskea,\nettä minua vieläkin pidetään maailman hauskimpana seuramiehenä, jonka\ntuttavuudesta suuretkin herrat ovat ylpeitä. Ihmettelen sitä, että olen\ntuon tapauksen jälkeen vielä voinut kirjoittaa runoja ja kirjoittaa\npaljon.\n\nSe johtuu siitä, että minä sittenkin olen runoilijaksi syntynyt, vaikka\nkustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja murskasikin minut tuona\nkirkkaana syyskuun aamuna viisi vuotta sitten.\n\nKäsikirjoitusta seurasi kirje, joka vieläkin on tallella\npöytälaatikossani. Minä säilytän sitä tulevia aikoja varten, jotta\njälkimaailma saisi nähdä, minkälaisia kustantajia Suomenmaassa eli ja\nvaikutti _anno Domini_ 1918.\n\nMitäpä kirjoitti tuo oppinut herra?\n\nIstahdin jokiahteelle muutaman pajupensaan siimekseen, joka oli minulle\nsuonut monta kohtausta rakkaan Runottaren kanssa, ja tuossa muistojen\npaikassa avasin kolkon kirjeen.\n\n»... En voi kieltää, etteikö Teillä olisi taipumuksia.... (»Niitä,\nniitähän minulla juuri onkin!» huusi ääni sisässäni.)... mutta muoto on\nvielä kovin kömpelö ja haparoiva, niinkuin itsekin tulette huomaamaan,\nkunhan tyynesti tarkastelette... (»En koskaan, en koskaan!») Sitäpaitsi\novat muutamat aiheenne — kuinka sanoisin... (»Niin... siinäpä se\non!»)... kovin arkipäiväisiä... (»Ohhoo, hyvä herra! Runoilija\nkirjoittaa vaikka tikusta!»)... jotenka j.n.e.»\n\nHyvä! Erittäin hyvä! Yksi seikka, josta olen kustannusosakeyhtiö\n»Korukannen» johtajalle ikuisesti kiitollinen, on se, että hän sai\nminut sinä hetkenä suuttumaan, hirmuisesti suuttumaan. Minussa\nheräsi »Vahva-Kuuskoski» henkiin. Hyppäsin pystyyn, tartuin kiveen,\njolla olin istunut (se painoi ainakin viisikymmentä kiloa), nostin\nsen ilmaan ja paiskasin jokeen. Se putosi mahtavalla pauhinalla ja\nlennätti suunnattoman vesiryöpyn ilmoille. »Siinä meni sinun runoutesi\nvaltaistuin», vilahti päässäni kuumeinen ajatus. Menköön! Tällä pojalla\noli vara pystyttää uusia, jos niikseen tuli!\n\nTyynnyin vähitellen ja tutkin kirjettä tarkemmin. Ja kuta kauemmin\ntutkin, sitä kylmemmäksi kävin, kunnes lopulta kajahutin taivaalle\nvaltavan naurun.\n\nVoi tuhannen tulimmaista! Voi sun seitsemän seppää, mikä hurskas\nyksinkertaisuus! Vai liian voimakkaita! Sitäkö kustantaja pelkäsi? Mitä\ntulisi maanviljelyksestä, jollei talonpoika voisi kulkea lantatunkion\nohi oksentamatta? Miten kävisi etikan valmistuksen, jollei tehtailija\nvoisi tottua tehtaansa kirpeään tuoksuun? Ja kuinka sodittaisiin\nmaailmassa, jos sotajoukot pyörtyisivät ruudin hajusta? Vai nenäliina\nsuun edessä! (Suun kauttako se herra hengitti?) Sitähän minä juuri olin\ntarkoittanutkin. Väkevää kuin pikiöljy ja paksua kuin terva! Muuten ei\nSuomen runopurren ollut yrittämistäkään ulapoille, Koska se oli liian\nkauan maannut rantatörmällä ja vuoti, vuoti armottomasti, herrojen\nkirjailijoiden paikkaillessa sitä kiinnelaastarilla.\n\nMinä olin tarjoutunut purren korjaajaksi, mutta minua ei huolittu.\n\nEn muista, kauanko olin tuossa jokiahteella istunut, kun Santra saapui\npaikalle. Hän oli lähtenyt minua hakemaan. Oi, nainen, sinä miehen\nlohdutukseksi annettu! Sinun povesi on se polstari, johon haavoittunut\nuros kasvonsa kätkee, kun maailma häntä potkii ja pahoinpitelee. Siinä\nSantran rinnoilla itkin verisen tuskani suolaisen karvaiksi kyyneleiksi\nja sinä hetkenä minä ymmärsin Eevan luomisen.\n\nKerroin Santralle kaikki ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen\ntyyneesti, ihmeteltävän tyyneesti. Hänen huulensa vain kalpenivat\nhiukan, — nuo huulet, joita olin niin monta kertaa suudellut.\n\nHän levitti sylinsä ja minä heittäysin siihen. Siinä jokiahteella\nrakkaan Ison Väylän varrella minä makasin pää painettuna vaimoni\nsyliin ja itkin kuin lapsi, minä harmaapäinen mies, — itkin polttavan\ntuskani pois. Ja kuta kauemmin itkin, sitä kevyemmäksi tunsin oloni.\nPaanne rinnan alla suli kuin lumikinos jokiäyräältä kevätauringon sitä\nlämmittäessä. Ja minä nousin kirkastunein katsein.\n\nIso Väylä! Sinä olet nähnyt minun riemuni, joka on tulvinut kuin omat\nvetesi keväällä jäänlähdön aikana! Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun\ntuskani, joka on ollut syvä kuin kadotuksen kuilu, mutta josta olen\nnoussut ylös uusin voimin, selkein otsin ja katse käännettynä kohti\nkorkeutta, missä ikuinen Tuomari asuu!\n\nIso Väylä! Sinun kasvojesi edessä ja ylläsi kaartuvan sinitaivaan\nalla, molempia rantojasi vartioivien ikivihreiden kuusten seisoessa\ntodistajina olen vannonut pyhän valan:\n\n    »Ma laulan Pohjolasta,»\n    jos kussa kuljenkin,\n    sen koskein kohinasta,\n    tuiskuista tunturin.\n    Ja jollen Sua laula,\n    ylistä ylväästi,\n    niin katketkoon mun kaula\n    ja kielen kantaki!\n\nTämän runopukuisen valan minä vannoin tuona hetkenä seisoessani Ison\nVäylän rannalla, hyljätty »Runoryijy» toisessa ja rakas Santrani\ntoisessa kainalossani. Ja luulenpa, että sinä hetkenä katselivat meitä\nlempeästi taivaan enkelit ja että itse Isä Jumalankin silmät olivat\nkyynelissä.\n\nSitten käännyin Santran puoleen ja sanoin hellällä äänellä: »Santra,\ntule kotiin. Minun suuntani on sama kuin ennenkin: Minä kirjoittelen.»\n\nJohon vaimoni vienosti hymyillen vastasi: »Kirjoittele sinä vain,\nAatami, kukapa sinua pystyy siitä kieltämään. Eihän sinun ole pakko\nlähetellä niitä alas.»\n\nAsia oli päätetty. Minä jatkaisin runoilijakutsumustani siitä\nhuolimatta, ettei minua oltu hyväksytty virallisten laulajien joukkoon.\nPäätin, etten enää vaivaisi kustantajia käsikirjoituksillani. Se oli\nminun mielestäni helmien heittämistä sikojen eteen.\n\nTätä lupausta en kuitenkaan jaksanut pitää. Olin liian heikko. Muutaman\nviikon kuluttua rupesi maailman kunnia minua taas houkuttelemaan ja\nminä lähetin runokokoelmani toiselle kustantajalle. Tein sen kuitenkin\nnyt paljoa tyynemmällä mielellä; en toivonut suuria enää. Muutaman\nviikon kuluttua sain teokseni takaisin kohteliaan kirjeen seuraamana,\njossa kustantaja kehoitti minua kääntymään proosan alalle, koska\nkykyni kaikesta päättäen viittasivat sinnepäin. »Vai niin», sanoin\nminä ja annoin »Runoryijyn» tehdä kiertomatkan kaikkien kustantajien\nluona, mutta samoilla tuloksilla. Jokaista palautusta seurasi\nkirje asianomaiselta kustannusliikkeen johtajalta. Yksi oli yhtä,\ntoinen toista mieltä. Mutta — jos kokoaisin eri kirjeissä annetut\ntunnustukset yhteen, olisin Suomen monipuolisin kirjailija ja voisin\nhyvin tulla ehdolle Nobel-palkinnon jaossa. Niin eri suuntiin kävivät\nkysymyksessäolevat arvostelut. Mutta yhdessä asiassa olivat kaikki yhtä\nmieltä: kirjaa he eivät voineet painattaa.\n\nOlkoon! Tarvitsiko todella kaikkia painattaakaan? Eikö moni\nrunokokoelma maattuaan pöytälaatikossa kymmenet vuodet ollut kuitenkin\nlopulta kaivanut itselleen reiän sieltä ulos ja jonakin kauniina\npäivänä häikäissyt maailmaa säkenöivillä säkeillään? Joskin tämä\ntavallisesti tapahtui vasta asianomaisen runoilijan kuoleman jälkeen,\nniin se kuului maailman menoon ja siihen oli pakko alistua. Vasta\njälkimaailma oli antava hyvityksen. Niin tulisivat syntymättömät\nsukupolvet kerran antamaan tunnustuksen Aatami Kuuskoskellekin ja\nylistämään häntä siitä, että hän runoillaan oli pystyttänyt Suomen\nkansan keskuuteen henkisen kauneuden kodin, jossa runouden nektari ja\nambrosia olivat kaikille tarjona.\n\nNo niin — minulla oli toki lämmin vuode ja riittävät polttopuut\nepäonnistumisestani huolimatta, — realiteetteja, jotka puuttuivat\nniin monelta runoilijalta. Päähuoli oli vain leivästä. Mutta\nsiitäkin pulasta selviydyttiin pikemmin kuin osasimme Santran kanssa\naavistaakaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nMINUSTA TULEE KIERTÄVÄ KONSULENTTI, MUTTA SAAN TOIMINTANI LOPUTTUA\nRUNOILIJAN NIMEN.\n\n\nSamoihin aikoihin kuin sain »Runoryijyni» takaisin, kuoli vanha\nopettajani ja isällinen ystäväni Uljas Kunnas. Olin iloinen siitä,\nettei hän ehtinyt saada kuulla vastoinkäymisestäni, sillä ennemmin\ntaikka myöhemmin olisin minä sen hänelle kuitenkin kertonut. Nyt\niloitsin siitä, että hän oli saanut rauhassa ummistaa silmänsä minun\nhuolteni synkistyttämättä hänen viimeisiä hetkiään.\n\nHautajaiset muodostuivat juhlallisiksi. Niihin otti osaa melkein\nkoko pitäjä, sillä opettaja Kunnas oli palvellut seurakuntaa\nviisikymmentä vuotta ja saavuttanut yleisen kunnioituksen. Kirkkoherra\nHillbinger nuorempi siunasi haudan, puhuen vainajan muistolle. Vanha\nHasael-rovasti oli puolikymmentä vuotta sitten kuollut ja hänen\npoikansa Odo oli valittu kirkkoherraksi hänen jälkeensä. Minä kuuntelin\ntarkkaavaisesti, mitä Odo-pappi puhui ja tein sen havainnon — jonka\nolin tehnyt jo niin monta kertaa ennen — ettei hän vetänyt vertoja\nisälleen. Hän liukui sangen pintapuolisesti ohi opettajan monien\nansioiden, kohdistaen puheensa etupäässä siihen uskollisuuteen, jota\nvainaja oli toiminnassaan osoittanut.\n\nMinä olin nim. kirjoittanut runon, jonka olin päättänyt haudalla lukea.\nSiinä minä runouden runsaskätisyydellä ylistin opettaja-vainajan\nmonipuolisia avuja, mikä minun mielestäni oli paikallaan, koska Uljas\nKunnas oli todella ollut harvinainen ilmiö paikkakunnalla. (Rakkaat\nrunottaret eivät siis olleet minua hyljänneet, vaikka kustantajat\nolivatkin, — seikka, joka vääjäämättömästi osoittaa, keiden puolta nuo\nlahjomattomat aina pitävät.)\n\nKun siis hautakumpu oli luotu umpeen (johon vakavaan toimitukseen\nminäkin osaltani otin osaa) ja seppeleet laskettu, vedin povestani\npaperin, rykäisin kuuluvasti, paljastin pääni ja astuin kummun ääreen.\n\nLoin katseeni yli monisataisen saattojoukon, joka jännityksellä odotti,\nmitä minulla olisi sanomista. Sitten aloitin kaikuvalla äänellä:\n\n»Arvoisat läsnäolijat! Tämä vainaja, jonka kummun olemme juuri\npeittäneet ja kukilla koristaneet, oli siksi harvinainen mies, ettei\nliene liikaa, jos hänen haudalleen lasketaan runoseppelekin. Vainajan\nentisenä oppilaana olen tällaisen seppeleen solminut. Minun suotanee se\nnyt tässä esittää?»\n\nKukaan ei luonnollisesti vastannut mitään (niinkuin oli sopivaakin) ja\nminä rykäisten pari kertaa kaikuvasti aloitin:\n\n        Sankarisielu.\n\n    Runo opettaja Uljas Kunnaan muistolle,\n    kirjoittanut _Aatami Kuuskoski_.\n\n    Ei yksin mailman tappotanterilla,\n    miss' tykit jyskää, pyssyt paukkuvat,\n    ei yksin mailla kuolon kattamilla,\n    miss' Tuonen harmaat hallit haukkuvat\n    vain osoiteta suurta sankaruutta.\n    Myös rauhan työssä miehen kuntoisuutta\n    kysytään, katsotaan ja kaivataan.\n\n    Kun täällä torkuttiin ja maailmasta\n    ei ollut kellään aavistustakaan,\n    sai tänne mies kuin taiston tuoksinasta\n    ja avas meille ovet Onnelaan,\n    niin — Onnelahan opin, valistuksen,\n    kun tunsimme vain kirkon katkismuksen.\n    Nimensä säilyy aikakautten taa.\n\n    Hän opettaja oli mailman parhain,\n    sen tunnustuksen meiltä hän nyt saa.\n    Jos saimme luokseen myöhään taikka varhain,\n    hän meille näytti tiedon sukkulaa,\n    se kuinka elon kangaspuissa puikkii.\n    Siks meille nyt, ah, onnen tähti tuikkii:\n    Me tiedon puusta söimme vahvasti.\n\n    Hän meille näytti, kuinka pellot kasvaa,\n    jos vuoroviljelystä vuovataan.\n    Hän meille näytti, kuinka paljon rasvaa\n    tuo maito, jos se separeerataan.\n    Hän vakuutukset hengen, omaisuuden\n    otatti meillä, avas elon uuden\n    näin säästäväiseen, hyvään elämään.\n\n    Hän poissa on. Portilla kolkuttaapi\n    nyt taivahan: »Kai sisään tulla saan?»\n    Jos milloinkaan, niin nytpä luvan saapi\n    patistaa Pyhä Pietar' avaamaan.\n    »Ken siellä?» »Tää on opettaja Kunnas.»\n    »Vai niin. Mut onko sulla taivaan lunnas?»\n    »Se työni on, mi jälkeheni jäi!»\n\nAstuin syrjään hautakummun äärestä ja rupesin tarkkailemaan, minkä\nvaikutuksen runoni oli läsnäolijoihin tehnyt. Huomasin Odo-papin\notsalla synkän pilven. Minua uhkasi siis ukonilma siltä taholta.\n\nAjattelin jo hiipiä tieheni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nhäpesin. Minäkö, joka äsken olin ylistänyt sankarisielua, vetäytyisin\nraukkana syrjään vaaran uhatessa, — olkoonpa, että tuo vaara uhkasi\nniinkin arvovaltaiselta taholta kuin kirkkoherra Odo Hillbingerin. Minä\nsiis jäin ja rupesin miettimään, mikä kohta runostani oli saanut hänen\nkorkeastioppineen otsansa rypistymään.\n\nOlin vanna, että se oli tuo kohta, jossa puhuttiin kirkon\nkatkismuksesta. Mutta siinä erehdyin. Se olikin runoni viime värssy.\n\nKun olimme poistumassa hautuumaalta, viittasi kirkkoherra minulle ja\nvei syrjään. Välillämme syntyi seuraava keskustelu:\n\n_Kirkkoherra_: »Teidän runonne oli luvalla sanoen hiukan omituinen.»\n\n_Minä_: »Mitä kirkkoherra tarkoittaa?»\n\n_Kirkkoherra_: »Tarkoitan runonne loppua erikoisesti.»\n\n_Minä_: »Pyydän selittämään tarkemmin.»\n\n_Kirkkoherra_: »Te annatte opettaja Kunnaan vedota töihinsä, kun\nhäneltä tiedustellaan pääsymahdollisuuksia taivaaseen. Te esitätte näin\nollen suuren ja vaarallisen harhaopin, että nim. ihminen pelastuisi\nomilla ansioillaan.»\n\n_Minä_: »Mutta kyllä kai kirkkoherra myöntää, että runoissa vallitsee\nhiukan suurempi vapaus kuin saarnoissa?\n\n_Kirkkoherra_: »Ikävä kyllä se on totta. Mutta tällaisessa\ntilaisuudessa kuin tämä. Te häpäisitte vainajaa, jonka\nperusominaisuuksiin kuului vaatimattomuus.»\n\nTunnustan joutuneeni hetkeksi hämilleni. Mutta sitten vastasin\n\n_Minä_: »Se on kyllä totta, mutta ajattelen, että ihminen haudan tuolla\npuolen käsittää hiukan enemmän kuin täällä. Siis — mitä vainajaan tulee\n— hän ymmärtää hyvän tarkoitukseni, vaikka myöntäisikin kirkkoherran\nuskonnollisen vakaumuksen paremmaksi.»\n\n_Kirkkoherra_: »Ei ole kysymys paremmuudesta. Joko tahi. Joko teidän\ntai minun mielipiteeni.»\n\n_Minä_: »Siinäkin tapauksessa... minä olen tyytyväinen, jos vain\nkirkkoherra myöntää opettaja Kunnaan nyt käsittävän enemmän kuin\neläessään.»\n\nKirkkoherra ei vastannut mitään. Nyt oli hänen vuoronsa joutua\nhämilleen. Minun viimeinen sanani vetosi voimakkaasti hänen\nteologiaansa eikä hän siis voinut sanoa mitään.\n\n»Ehkä meillä on tilaisuus joskus toiste keskustella näistä\nkysymyksistä. Ne ovat elämän keskeisimpiä», sanoi hän viimein ja nosti\nlakkiaan.\n\n»Kernaasti minun puolestani», myönsin minä, vastasin kohteliaasti hänen\ntervehdykseensä ja läksin.\n\nMinua pyydettiin surutaloon kahville, mutta mieleni oli pamahtanut\nalakuloiseksi. Siihen oli vaikuttanut edelläkertomani keskustelu.\nVäärinkäsityksiä joka taholta. Nyt sain papitkin niskaani ja syynä\nsiihen oli viaton runonpätkä.\n\nOpettajanrouva kuitenkin kiitteli minua kovin. Hän kehui runoani\nkauniiksi. Hän puolestaan oli oikein ymmärtänyt lopun: minä olin\ntahtonut tuon runokuvan kautta vain alleviivata hänen miesvainajansa\nansioita. Tunsin kiitollisuutta häntä kohtaan ja puristaen lämpimästi\nkädestä jätin hänelle hyvästit.\n\nMutta en ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin joku huusi jälkeeni. Minä\nrupesin jo hermostumaan. Oliko joku uusi vastalauseenpanija tulossa?\n\nSe oli Perä-Pohjolan maatalousseuran sihteeri, opettaja Kannisto,\noikein sitä kansakouluopettajain leuhkinta lajia. Aavistin myrskyn\nnousevan ja minä päätin antaa tuota leuhanteerausta hyvästi korville,\njos hän rupeaisi runoani repostelemaan.\n\nMutta — hämmästyksen! oli suuri, kun hän mitä ystävällisin hymy\nhuulilla rupesi kiittämään runoani, ylistelemään sitä taivaaseen\nasti. Se oli hänen mielestään parasta, mitä hän milloinkaan oli\nkuullut taikka lukenut ja hän oli lukenut paljon. Hän näki minussa\nuuden Runebergin, joka olin vielä antava kansalleni suuren henkisen\ntestamentin.\n\n»Kuivasta katajastakin tervaa lähtee», ajattelin minä. »Siinä sinä\ntotisesti olet oikeassa.»\n\n»Minulla on hiukan asiaa Teille, herra Kuuskoski. (Ettekös Te\noikeastaan ole puolalaista syntyperää... Kuczkowsky... tai jotakin\nsinne päin? Silloinhan on päivänselvää, mistä runoilijalahjanne ovat\nperäisin. Sienkiewicz... Zeromski... ah! minä kyllä tunnen nuo...)...\nKatsokaapas, meillä ei nykyjään ole ketään kotitalouskonsulenttia.\nEntinen otti eron ja muutti alas... (Mjah!... sinne haluavat kaikki...)\nUusia hakijoita ei ole ilmestynyt. Johtokunta, jonka sihteeri\nminä olen (hän painosti sanaa »minä») on ajatellut täyttää viran\nväliaikaisesti... (Oikeastaan se on minun aloitteestani.)... jos vain\nlöytyisi sopiva henkilö, joka ottaisi sen vastaan. Minä muistin Teitä,\nherra Kuuskoski...»\n\nOlin hämmästynyt. Minäkö neuvomaan soppien keittoa ja marjahillojen\nvalmistusta? Sehän oli hävytöntä!\n\nOlin jo vastaamaisillani terävästi, kun opettaja Kaunisto keskeytti\nminut.\n\n»Tointa on ennen hoitanut nainen, mutta nyt on ajateltu miestä. On\ntultu siihen kokemukseen, että naiset panevat liian suurta painoa\nruuanlaittoon eikähän se täällä meidän puolessa vetele. Kansalla on\nomat käsityksensä. Mutta meidän tarkoituksemme olisi, että neuvoja\nkohdistaisi työnsä enemmän kotiteollisuuden kohottamiseen, kuten\nrekien, veneiden, astioiden y.m. sellaisten valmistukseen, ja siinä\ntyössä olisitte Te, herra Kuuskoski, paikallanne.»\n\nHuomautin, etten elämässäni ollut tehnyt yhtään rekeä, puhumattakaan\nveneistä.\n\n»Ei haittaa», vastasi ystävällinen sihteeri. »Teidän tulee vain pitää\nesitelmiä näistä asioista.... herättää harrastusta. Katsokaahan... se\non vähän niinkuin runoilijan työtä...»\n\nMinä en tavallisesti ole tuuminut pitkään. Olen lyhyesti, mutta\nperusteellisesti harkinnut tilanteen ja sitten tehnyt päätökseni.\n\nSuostuin ehdotukseen ja asia sovittiin kättä lyöden. Palkka oli\nkyllä minun mielestäni pienenpuoleinen, mutta pääsisinhän käsiksi\nkansanvalistustyöhön, johon runoilijatoimintani kautta olin oikeastaan\npyrkinytkin.\n\nSanomattakin on selvää, että Santra ihastui suuresti tästä uutisesta.\nOlihan nyt jälleen tiedossa jokapäiväinen leipä, vaikka niukkakin.\n\n»Mutta pystytkö sinä, rakas Aatami?»\n\nTuo yksinkertainen sielu epäili, pystyisinkö minä.\n\nMinä nauroin.\n\n»Aatami Kuuskoski pystyy vaikka presidentiksi, jos niin tarvitaan. Minä\nrunoilen itseni läpi!»\n\nSillä oli se asia sovittu. Minä rupesin valmistelemaan esitelmääni ja\nviikon perästä lähdin ensimmäiselle kierrokselle.\n\nOlin etukäteen ilmoittanut tulostani ja naapuripitäjän kirkonkylän\nkoulusali oli ahdinkoon saakka täynnä kansaa. Suurin osa oli minulle\nvanhoja tuttuja, sillä henkivakuutustarkastajana olin kiertänyt nämä\nseudut kymmeneen kertaan.\n\nNousin kateederiin ja aloitin. Esitelmäni aineena oli »Venepuita\nkaatamaan!»\n\nOlin lukenut Vihtori Peltosen »Puhetaidon» ja painanut mieleeni sen\nmonet ja tärkeät opetukset Nyt minulla oli erinomainen tilaisuus\ntoteuttaa niitä käytännössä.\n\nAloitin tyvestä t.s. puhuin aluksi veneestä ja sen kehityksestä\nylimalkaan. Huomautin, että jos ei olisi olemassa vettä, ei tarvittaisi\nvenettäkään. Mutta nyt kun maapallollamme oli niin paljon vesistöjä,\noli ihmiskunnan ollut pakko ruveta veneitä veistämään.\n\nKuka ensimmäisen veneen rakensi, siitä eivät aikakirjat ole jättäneet\nmeille tietoa. Kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut esi-isämme\nAadam, koskapa Paratiisissa on ollut kolme jokea Piison, Giihon ja\nHiddekel. Mitenkäs mies olisi muuten näiden yli päässyt.\n\nSiirryin sitten kuvaamaan veneen kehitystä, huomioonottaen puheessa\nvälttämättömän »paisutuksen». Pienestä, sikaruuhta muistuttavasta\npurtilosta se oli kehittynyt nykyaikaiseen superdreadnoughtiin\nsaakka. Mutta ennenkuin se oli tämän viimeksimainitun kehitysasteen\nsaavuttanut, oli sillä ollut monta välimuotoa.\n\nMainitsin näistä muutamia: kanootti, kaleeri, fregatti ja linjalaiva.\nKuvasin tarkkaan Kolumbuksen »Santa Marian», kunnes pääsin\nnykyaikaiseen »Olympic'iin» ja »Titanic'iin», maailman tähän asti\ntunnetusti suurimpaan laivaan.\n\nKuvasin vaikuttavasti viimeksimainitun surullisen kohtalon. Kuulijani\nheltyivät niin, että kun olin päässyt tämän osan loppuun, kuului\njuhlasalista voimakas itkun hyrske.\n\nPidin taidepaussin, jonka kestäessä varovasti kuivasin silmiäni, sillä\nolin itsekin tullut liikutetuksi puheestani. Sitten vilkaisin kelloa ja\nsäikähdin: olin kuluttanut näihin alkuvalmistuksiin kokonaisen tunnin.\nKoska kuulijakunta oli noin pehmeäksi muokattu, päätin takoa raudan\nkuumana ollessa.\n\n»Kansalaiset, perä-pohjolaiset!» jatkoin. »Meistä on ruvettu sanomaan,\nettä meillä kohta on peukalo keskellä kämmentä. Meistä enää aniharva\nmies pystyy itse venettä rakentamaan. Nuo vanhan polven suuret\nmestarit, »Vene-Aapot», »Juurikka-Tuomaat» ja »Paju-Lassit» ovat\nkuolleet. He nukkuvat nurmen alla. Tuonen lautturi on kuljettanut\nheidät veneessään siihen maahan, josta ei enää palata. Missä ovat\nheidän seuraajansa?\n\n»Yksi ja toinen yrittää, mutta taitoa puuttuu. Vain pahanpäiväisiä\nraiskioita [Huomaan tässä kohden isosti liioitelleeni, mutta puhetaidon\nsalaisuuksiinhan kuuluu »huipistus» t. s. käyttää tarkoituksellisesti\nliian voimakkaita värejä.] lojuu jokiemme rannoilla venevalkamissa.\nNiillä ei uskaltaisi enää isommille vesille lähteä. Vain joku harva\ntutiseva vanhus pystyisi vielä veneen tekemään, mutta häneltä puuttuu\nvoimia. Eivätkä nuoret välitä asiasta. On aika ryhtyä työhön! Meidän on\nperustettava venemestarien pyhä ammattikunta, joka valmistaa veneitä ei\nainoastaan omaa maakuntaa, vaan myös koko Suomea varten. Perä-Pohjolan\nkaksilaitainen jokisukkula kunniaan! Tunnettakoon meidät käsialoistamme\nkautta maan! Sanottakoon Satakunnassa, kajautettakoon Karjalassa:\n'Eläköön perä-pohjolainen kaksilaita!'\n\n»Siis:\n\nKun maatalousseura lähettää ammattimiehen opettamaan jaloa\nveneentekotaitoa, niin joka mies kouluun! Silloin kajahtakoon laulu:\n\n    'Nyt, miehet, kirves kouraan\n    ja venepuita kaatamaan!\n    Ja koko Perä-Pohja\n    kakslaitaisia laittamaan!\n    Niin viemme taidon maineen\n    yl' laajan Suomenmaan\n    ja lailla suuren laineen\n    kohoomme kunniaan!'»\n\nOlin vasiten sepittänyt tämän runonpätkän puheeni loppuun, sillä tiesin\nomasta kokemuksestani, että runollinen innostus menee päähän kuin häkä.\nJa niinpä kävikin.\n\nKajahtivat mitä valtavimmat suosionosoitukset. Taputettiin käsiä ja\npoljettiin permantoa. Kävi samanlainen jymy kuin jäänlähdön aikana\nIsossa Väylässä. Mutta — oli sulanutkin rintojen routa.\n\nAstuin alas kateederista ja esitin, että laulettaisiin »Väinölän\nlapset».\n\nOpettaja aloitti laulun ja kohta vyöryi sävel ukkosen voimalla salissa,\nniin että seinähirret vapisivat. Niin valtavaa laulua ei liene tuossa\nkoulusalissa konsana kuultu, sillä vesi siinä kihahti silmänurkkaan\nihan väkisellä.\n\nEnsimmäinen rynnäkkö oli tehty. Oli vain jatkettava samaan suuntaan.\nMinä kiertelin kylästä kylään ja joka paikassa syttyi suuri innostus.\nPuhuin veneiden teosta, rekien ja puuastioiden valmistuksesta enkä\nunohtanut kirvesvarttakaan, joka näihin saakka oli ostettu kauppiaan\npuodista.\n\nNyt vannoivat isännät ja talojen pojat: Ei ole kauppias enää hyötyvä\nkirvesvarsien kaupalla, vaan ne tehdään tästä lähtien itse niinkuin\nennen, vanhan polven aikaan.\n\nEsitelmämatkani kesti kolme kuukautta, mutta se aika oli kulkua\nvoitosta voittoon. Matkani lopussa saatoin ilmoittaa maatalousseuralle:\n»Tulin, näin, voitin! Ei muuta kuin lähettäkää neuvojia vain, niin\nveneitä ja saavia syntyy kuin sieniä sateella. Sillä maa on avoinna.»\n\nNäillä matkoilla oli minulla muuten erinomainen tilaisuus lausua\nrunojani. Melkein joka esitelmään soveltui joku runonpätkä. Minä\nvalaisin siis esityksiäni milloin tukkilaislauluilla, milloin jollakin\nlyhyemmällä ballaadilla, riippuen siitä minkälaisissa maailmoissa\nkulloinkin vaelsin. Kansa kutsui minua ensi alussa konsulentiksi, mutta\nvähitellen rupesi se nimittämään minua runoilijaksi. Ja tämä nimitys\non paras palkinto, mitä olen tuosta työstä saanut. Minun kansani,\nminun rakas Perä-Pohjolan kansani oli antanut minulle runoilijan\nnimen. Se oli paljon, se oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Mutta\nminä olinkin runoillut kotiteollisuusaatteen heidän sydämiinsä. Olin\nratsastanut Pegasuksellani heidän pirttiensä läpi ja jättänyt jälkeeni\nihailun ja yleisen kunnioituksen. Siinä selitys kotiteollisuuden\nnopeaan elpymiseen Perä-Pohjolassa.\n\nVielä tänäkin päivänä kuuluu Rajalan talossa Ylirannan kylässä löytyvän\nkolmen kannun vetoinen viilipytty, josta ystäväni kirkkoherra Teofilus\nTiennäyttäjä on kerran syönyt. Ystäväni ihmetellessä pytyn valtavaa\nkokoa oli talon isäntä huomauttanut: »Se on niitä runoilijatalven\ntuotteita... siltä ajalta, jolloin se Aatami Kuuskoski täällä\nluennoi. Siitä on syönyt kerran maaherra ja kerran piispa ja nyt syö\nkirkkoherra, kun kuultiin, että tulisitte täällä käymään.»\n\nKuten tästä näkyy, elää runoilijamaineeni Perä-Pohjolan laajoilla\nmailla. Olen jo eläessäni saanut muistomerkin itselleni — useampiakin.\n(En tarkoita sitä pronssista rintakuvaa, jonka kuvanveistäjä Kottu on\nminusta valmistanut.) Sillä enpä usko isosti erehtyväni, jos oletan,\nettä noita pyttyjä ja saaveja on useampiakin, joiden syntysanat Muusa\non minun kauttani lausunut. Ja olenpa melkein varma, että Perä-Pohjolan\njokia puikkelehtii moni vene, joka vielä humisisi metsän puina ilman\nminun kiertomatkaani, mutta nyt hursaltaessaan kiveliön kuohuja alas\nkuuluttaa minun kunniaani.\n\n\n\n\nXII.\n\nHAEN NIMISMIEHENVIRKAA JA PÄÄSEN KUIVALAAN. TULEN YSTÄVÄKSI\nRUNOILIJOITTEN JA TAITEILIJOITTEN KANSSA.\n\n\nKonsulentin toimi ei siis tullut pitkäaikaiseksi. Sillä kolmen\nkuukauden ajalla, joka siihen oli kulunut, oli ollut merkitystä sekä\nmaatalousseuralle että minulle: olin lyönyt runoilijana itseni läpi\nkorkeamman forumin edessä kuin sen, minkä kustantajain ahdaspäinen\njoukko muodosti. Itse kansa oli antanut minusta arvostelunsa. Ja\neiköhän vain tässäkin tapauksessa pitänyt paikkaansa vanha totuus, että\n»kansan ääni on Jumalan ääni»?\n\nMutta runoilijatoiminnallakaan ei elä, jos se ei tuota leipää. Sen\nolin kokenut. Ajelehdin jälleen virattomana ja kyynelten vaot rakkaan\nSantrani kasvoilla osoittivat, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi\nrunoilijan puolisona. Ei siis auttanut muu, kuin ruveta katselemaan\nuutta »viheriää oksaa», jonka varassa saattaisi tirskuttaa.\n\nSanomalehdistä huomasin, että Etelä-Suomessa, lähellä pääkaupunkia, oli\nnimismiehenvirka avoinna.\n\nEn ymmärrä, kuinka tuo uutinen erikoisesti pisti silmääni, mutta\nminä jäin asiaa miettimään. Eihän minulla ollut koulutodistuksia,\nmutta sittenkin arvelin, että minun sopisi yrittää. Olinhan palvellut\njärjestysmiehenä kymmenen vuotta ja minulla oli siitä virasta hyvät\ntodistukset. Vaikka »Kannon» puulaaki olikin minut erottanut, ei\ninspehtori ollut viitsinyt »papereitani pilata», niinkuin hän sanoi.\nRakensin myös toiveeni sille pohjalle, että puheenaolevan läänin\nmaaherra oli mieskohtainen tuttavani. Hän oli aikaisemmin toiminut\nlauttauspäällikkönä Ison Väylän varsilla ja minä olin joutunut monta\niltaa viettämään hänen kanssaan tukkikämpillä. Näihin seikkoihin\nluottaen panin paperini postiin.\n\nEn ollut maininnut Santralle mitään koko puuhasta. En halunnut turhan\nvuoksi tehdä häntä levottomaksi.\n\nKun hakijat oli lehdissä mainittu, piiloitin Santralta sen kappaleen\n»Ristiniemen Sanomia», jossa uutinen oli. Mutta saihan hän sen tietää\nkylällä.\n\n»Mitä sinä nyt taas olet ruvennut hulluttelemaan? Vai nimismieheksi!\nMiksi et jo yhdellä tiellä hakenut maaherraksi?» raivosi hän.\n\nMinulle muistui kansakouluvihosta mieleen lause: »Xantippa, Sookrateen\nvaimo». En kuitenkaan puhunut siitä, vaan lausuin tyyneesti:\n\n»Ei ole auki sellaisia virkoja nykyjään.»\n\nSiitä hän kiukustui yhä enemmän ja tällöin taisi tapahtua toisen kerran\navioliittomme aikana, että minun oli mentävä sängyn alle.\n\nMuutamana päivänä juoksuttaa sitten lennätinkonttorin poika minulle\nsähkösanoman. Onneksi ei Santra sattunut sillä kerralla olemaan kotona.\n\n»Osaatteko ruotsia?» seisoi paperissa kaikessa lyhykäisyydessään.\n\nJaa-ah — siinä oltiin. Kaksikielisyyden kirottu kummitus ratsasti\nselässäni ja tiukkasi, osasinko »venskaa».\n\nKirosin hengessäni. Miksi piti tässä maassa vallita niin kurjat olot,\nettä virkoihin pääsemiseksi vaadittiin vieraan kielen taitoa? Eikö\nrakkaassa Suomessa tultu maan omalla kielellä toimeen, kun virkamiesten\npiti osata »venskat» ja »vassokuut», ennenkuin leipä lähti? Hyvää\npäivää, Aatami Kuuskoski, osaatko kiinaa?\n\nMinua suututti. Vörpannate venska Folkbardiet. Voor te loov at vara?\n\nMutta sitten minua rupesi asia huvittamaan. Ehkä tämä ei niin\nmutkallinen juttu ollutkaan, kunhan tarkemmin mietti. Annapas olla.\nOlihan sitä toisinaan venskaakin viskelty, kun oli sattunut pari\nrunoilijaryyppyä päähän. Mahtoiko tuo niin vaikea taito olla?\n\nRupesin miettimään. Leipä oli ruotsiksi »pröö» ja sitähän minun ei\ntarvinnut ruotsiksi pyytää, jos se kerran viran mukana seurasi. Hyvää\npäivää oli »kutaa» ja hyvästi »atjöö». »Kan tu laanu finska?» sisälsi\ntaas taas selvän ja suoran kysymyksen asiamiehelle, joka esiintyi\nruotsiksi. Kohteliaana henkilönä hänen oli pakko kääntää keskustelu\nsuomeksi, ja sillä oli asia autettu.\n\nJa — muuten, eikö nimismiehen virassa ollut sittenkin pääasia, että\npystyi ottamaan miestä kauluksesta, jos niin tarvittiin?\n\nTotta kai.\n\nMarssin lennätinkonttoriin ja lähetin seuraavan sähkösanoman:\n\n    »Maaherra\n\n                          Helsinki.\n\n    Jos luistakaan ei yhtä loistavasti\n    ah kieli Svean, kuin tää suomi luistaa.\n    Ma ruotsalaista kauluksesta puistaa\n    osannen silti yhtä uljahasti.\n\n                     Aatami Kuuskoski.»\n\nPalasin kotiin tyytyväisenä. Olin jo hengessä näkevinäni maaherra\nTojkanderin hymyilevän naaman, kun hän näyttää sähkösanomaani\nlääninsihteerille. »Tuota ei taidakaan joka poika! Runomitassa vastaa,\njukoliste! Sellaisia nimismiehiä ei joka oksalla kasva.»\n\nEnkä minä erehtynytkään. Viikon perästä luin lehdistä, että\n»nimismiehenvirkaan Kuivalan kauppalaan on viidestätoista hakijasta\nnimitetty ent. järjestysmies Aatami Kuuskoski Ristiniemeltä.»\n\nVein lehden Santralleni ja sanoin:\n\n»Luehan tuosta.»\n\n»Mitäs merkillistä siinä nyt sitten on?»\n\n»Lue!»\n\nSantra asetti lasit nenälleen ja luki. Pitkään aikaan hän ei puhunut\nmitään. Sitten puhkesi »myrsky».\n\n»Kuka ilkimys on tuollaista lehtiin pannut?»\n\nRauhoitin häntä. Ei se ollut ilkityötä; se oli totisinta totta. Minut\noli nimitetty nimismieheksi. Hei, Santra, oliko sinulla sopivia\nleningeitä, kun mentiin maaherran luo ensi visiitille?\n\nSantra ei tahtonut ottaa uskoakseen. Nimismieheksi? Sehän oli ihmeiden\nihme.\n\nNiin — ja siitä sain kiittää Pegasustani, sillä sehän ratsasti vaikka\nitse presidentin linnaan. Tiesi vain, vaikka vielä ministerinä\npohottaisi Aatami Kuuskoski. Olihan Odo Hillbingerin koulutoveri Eero\nYrjö Putikkakin päässyt ministeriksi ja kirkkoherran kertoman mukaan\nhän oli kouluaikanaan ollut täydellinen Nummisuutarin Esko. Miksi en\nsitten minä, joka olin tunnetusti etevä ja lahjakas mies. Eero Yrjö\nPutikka ei tietääkseni ollut esim. kirjoittanut yhtään ainoata runoa.\nMitähän kustantajat silloin sanoisivat?\n\n»Jassoo... se on herra kulkulaitosministeri? Ja yhäkö herra ministeri\non yhtä uskollinen muusain palvelija...? Tota noin... »Runoryijy»...\nse on erittäin kaunis nimi... harvinainen... hieno... esteettinen.\nKyllähän... me, tota noin... mielellämme, jos vain herra ministeri\nsuvaitsee kirjoittaa...»\n\nMuistan erinomaisesti tuon ilonpäivän jälkeisen aamun. Tuntui niin\nomituiselta... aivan kuin en olisi ollut oma itseni. Edellisestä\nillasta oli kulunut niin mahdottoman pitkä aika ja unissani minä olin\nhäärännyt nimismiehenvirassa vallan vimmatusti ja syyttänyt ihmisiä\njoukkokaupalla. Kun Santra toi minulle aamukahvini, lausuin hymyssä\nsuin:\n\n»Tämä nimismies herää ensimmäistä kertaa.»\n\nSantrakin hymyili.\n\n»Sinä et sitten koskaan muutu, vaikka sinusta tehtäisiin keisari.»\n\n»En», ajattelin. Siinä oli Santra aivan oikeassa.\n\nAsia herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Se ei ollut vallan\njokapäiväinen tapahtuma. Naapurit kävivät onnittelemassa, mutta minä\nvastasin naurussa suin:\n\n»Alkua tämä vasta on, rakkaat ystävät.»\n\n»Se aikoo vielä korkeammalle kiivetä!» kirkui Santra. »Hulluksi se on\ntullut koko ukko!»\n\nMutta minä ajattelin Parnassoa, runoilijoitten taivasta. Se oli\npäämääräni.\n\nMeille tuli tavaton kiire myydä mökkimme ja laittautua lähtökuntoon.\n\nLähtöpäivän aattoillaksi olivat tuttavat laittaneet meille pienet\nkahvikekkerit. Kirkkoherra Hillbinger piti minulle puheen,\nRaamatullista kieltä käyttäen hän vertasi minua Daavidiin, josta tuli\nkuningas. Hän kehoitti minua muistamaan, että valta on edesvastuullinen\nlahja, jota on taiten käytettävä.\n\nEikä Odo-papin — sikäli kuin hän on minun kohtaloltani seurannut —\nole kertaakaan tarvinnut punastua puolestani. Minä olen käyttänyt\nvaltaa, mutta hillinnyt ruumiilliset voimani tässä niinkuin puulaakin\naikuisessa järjestysmiehen virassakin. Sillä vielä nytkin viisikymmentä\ntäytettyäni nostan miehen seinää vasten koska ja missä tahansa. Ja kun\nkerran olen vetäytyvä vanhuuden ansaittuun lepoon, olen vakuutettu,\nettei ruotsalaisilla paremmin kuin suomalaisillakaan tule olemaan\nmitään mielikarvautta minua kohtaan. Sen todistaa minulle parhaiten\nviisikymmenvuotispäivänäni saamani lahja, hopeiset kirjoitusneuvot,\njoihin molemmilla kotimaisilla kielillä on kaiverrettu: »Nimismies\nAadam Kuuskoskelle humaanisesta käyttäytymisestä. Kuivalan kauppalan\nasujamisto.»\n\nMe siis muutimme. Matkasta en rupea kertomaan. Sen vain tunsin, että\nrunouteni kultaiset maat, joilla olin puolivälin viidettäkymmentä\nvuotta vaellellut, jäivät nyt. Ja kyynel silmänurkassa minä toisen\nluokan vaunun portailta katselin, kuinka Ristiniemen vaarat häipyivät\nnäköpiirin taa.\n\nJoulukuun ensi päivänä otin viran vastaan. Syyskäräjät olivat tänä\nvuonna lykkääntyneet tavallista myöhempään. Ne sattuivat heti kuukauden\nalkuun.\n\nRuskea, vastaostettu salkku kainalossa ja nimismiehen uuden uutukainen\nvirkapuku päällä minä marssin käräjätalolle. Saavuttuani avaraan\neteiseen, joka oli täynnä kansaa, loin majesteetillisen katseen\nyleisöön ja huomasin, kuinka kaikkien päät paljastuivat.\n\n»Hyvää päivää!» lausuin arvokkaasti. »Minä olen uusi nimismies ja\nvaikka kohtaammekin täällä, toivon, että voimme veljinä kohdata\ntoisemme.»\n\nKatseeni ylhäisyys ja ääneni lempeä kaiku tuntui tekevän hyvän\nvaikutuksen, koska väkijoukosta kuului hyväksyvää hyminää. Eräs nuori\nmies vain virnisteli, mutta minä musersin hänet katseellani siihen\npaikkaan. Arvelin hänen kuuluvan siihen joukkoon, jolla syytettyjen\npenkille joutuneena oli hiukan vaikea uskoa »veljeyteen». Enkä\nerehtynytkään, sillä ensimmäinen, jonka »ruuattoman pöydän» ääressä\nkohtasin, oli äskeinen virnistelijä.\n\nKäräjät onnistuivat erinomaisesti. Minä, jolla tällä alalla oli jo\nentuudestaan mitä monipuolisin kokemus Ristiniemen ajoilta, hoidin\ntehtäväni loistavasti. Syytin ponnella ja peräänantamattomuudella,\nmutta — milloin vain ilmeni hiukankin lieventäviä asianhaaroja, — olin\nensimmäinen alleviivaamaan niitä. Ja niitähän ilmeni joka jutussa.\nSaavutin heti ensi esiintymiselläni sekä istuvan tuomarin että\nlautakunnan yksimielisen tunnustuksen.\n\nEn mahtanut mitään sille, että parikymmentä henkilöä pääsi viettämään\njoulua lukkojen taakse. Mutta — jos he vain olivat puoleksikaan panneet\nmerkille, millä inhimillisyydellä minä olin syyttäjänä esiintynyt, he\nvarmaan söivät joulupuuronsa yhtä tyytyväisinä kuin minäkin.\n\nMinulla olisi paljon kertomista tältä ensimmäiseltä vuodelta\nnimismiehenä ja toimeenpanevan vallan edustajana. Mutta kun mieleni ja\nharrastukseni ovat aina pyrkineet suuntautumaan runouden purppuraista\ntaivasta kohti, sivuutan virka-asiat ja kerron vain sellaista, mikä\ntavalla tai toisella on yhteydessä näiden harrastusten kanssa.\n\nJo ensimmäisenä vuonna tutustuin melkein kaikkiin Kuivalassa asuviin\ntaiteilijoihin. Niitä oli suuri joukko. He olivat hyljänneet\npääkaupungin humun ja vetäytyneet maalle taidetta palvelemaan.\nVanhoja veteraaneja kuluneissa puvuissa, sellaisia kuin esim.\nRunoilija Jouko Touko ja Rietin-Kaapo. He olivat näppäilleet lyyraansa\nSuomenmaassa jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta en huomannut heitä\nmissään suhteessa itseäni, etevämmiksi. Kaipa juuri tästä syystä he\nheti ensi tutustumiselta liittyivät seuraani, sillä runoilijoilla on\nherkät vaistot: he haistavat Horatiuksen jo pitkän matkan päästä. Ja\nvaikka minusta kohtalon pakosta ei ole tullut Horatiusta paremmin kuin\nVirgiliustakaan, olen heidän seurassaan istuessani tuntenut edustavani\nnäitä klassillisia ukkeleita. Sillä — kun olen toisinaan lukenut heille\nesim. »Henkivakuutusasiamiehen» tai »Sankarisielun» — ovat he käyneet\nsanattomiksi hämmästyksestä. Mutta minä, jonka pääkoppa on monessa\nliemessä keitetty, olen ystävällisesti taputellut heitä olkapäälle\nja sanonut: »Ei yhtään hätää, veljet! Runoilkaa te vain rauhassa! Se\nkun minä vain näin illan kuluksi näytän, minkälaista tauhkaa minun\npöytälaatikkoni sisältää.» Johon Touko on useamman kuin yhden kerran\nhuomauttanut: »Mutta, saakuri! Siellähän on ruokaa Suomen kansalle ja\nsinä säilytät sitä pöytälaatikossasi naulojen ja patruunanhylsyjen\nparissa. Se on huono skafferi niin delikaattisapuskoille, piru vieköön!»\n\nReitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan\nvastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut\npöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin\nvanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en\nhalua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme\nsiitä!»\n\nMutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen\nlapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo\npäätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut\nhokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin\ntoverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis\nrätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan\nenkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan\n»Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni\nviimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni\nmiellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut\nrunoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän\nkuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen\non »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat,\njoilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle\nsattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt\nJouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut\nmurheellisella äänellä:\n\n    »Oi Suomen runous\n    kuink' oot sa raukea!\n    Oi taiteen tantere\n    kuink' oot sa aukea:\n    vain siellä täällä torkkuu pari päätä\n    ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä.\n    Oi, Herra, herätä!»\n\nSilloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn\nja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on\ntavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän\nmielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka\nkerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto\nja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.\n\nNiin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat\nja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi\nviimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se\nkaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa\nsiitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen\neniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen\nhiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä\nkiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon\nlailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta\nkoko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein\nmahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen\nväkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on\nsuomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen\nkertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin,\nvaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.\n\nKirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on\nm.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on\nsanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja\nelänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole\nsaanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.\n\nYleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan\nkirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan.\nMainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että\ntoisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin\npituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen,\netten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että\ntulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin\ntämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen\nrunoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.\n\nTätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta\nkahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen\nhuomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan\nei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä\nsuurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.\n\nMutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy\nseuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:\n\n    Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa\n    ja raukeaapi mailma tulikaaokseen,\n    kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa\n    ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen,\n    kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt.\n    ah, lopullisen runoilijaeläkkeen:\n    he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt,\n    käy enkellaumat etehensä polvilleen.»\n\n\n\n\nXIII.\n\nMINÄ RUPEAN FILMINÄYTTELIJÄKSI JA LASKEN HÄRJÄNKURKUN YHDELLÄ TUKILLA.\n\n\n    »Se ihme, joka viimeks tuli ilmi\n    ja keksinnöiden pitkän mitan täytti,\n    mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti,\n    ah, pitkän nenän! —\n    Se oli filmi.»\n\nNäin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla\nmuutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.\n\nMinusta oli tullut filminäyttelijä.\n\nFilmiosakeyhtiö »Ihanne» oli päättänyt filmata Ville Korpelan\n»Koskenlaskijan kosinnan». Koska koskenlaskukohtaukset muodostavat\nteoksen nousupaikat, oli selvää, että näyttelijäseurueen, jonka\nfilmiyhtiö oli palkannut mainittua filmiä näyttelemään, täytyi esittää\nmyös koskenlaskut — luonnossa. Mutta mistä saada mies, joka ryhtyisi\nyritystä johtamaan?\n\nYksikään seurueen jäsenistä ei pystynyt siihen — luonnollisesti.\nEiväthän nuo Helsingin herrat ja röökinät olleet oikeaa koskea edes\nnähneetkään — saatikka sitten laskeneet.\n\nMinä olin tuttavapiirissäni kertonut Perä-Pohjolan koskenlaskuista.\nOlin kuvannut heille yhdellä tukilla laskun Pahtakosken kohisevien ha\npäiden välistä. Minä olin tuon tempun suorittanut kymmeniä kertoja.\n\n»Mutta laskeppas Härjänkurkusta, sitten vasta olet mies!» tikaisi\nystäväni Jouko Touko.\n\nTiedustelin, missäpäin Suomea sellainen koski oli. Sain kuulla sen\nolevan yhden Kohisevan vuolaimpia koskia Kymenlaakson puolessa.\n\n»Vaikka kadotuksen portista, jos niikseen tulee!» huudahdin minä ja\nlöin nyrkkiä pöytään.\n\n»Hyvä... pannaanpas korvan taa», myhäili Jouko Touko salaperäisenä ja\nvilkutti silmää.\n\nHänellä oli silloin jo asia tiedossaan, vaikkei tuo pahus minulle\nmitään puhunut.\n\nParin päivän kuluttua sain kirjeen, jossa minua kehoitettiin tulemaan\nkaupunkiin ja ilmoittautumaan »Ihanteen» johtajalle, herra Martti\nMurulle.\n\nOlin tämän herran jo aikaisemmin tavannut. Tiesin, että hän oli entinen\nmuurari, joka nyt oli kohonnut Suomen suurimman filmiyhtiön johtajaksi.\n\nHän esitti minulle asian. Runoilija Jouko Touko oli hänelle kertonut.\n\nArvasinhan minä.\n\nAsiasta sovittiin ja kahden viikon kuluttua meidän piti tavata\nKohisevalla.\n\nSiellä oli suuri joukko herroja ja naisia koolla. He kuuluivat\nnäyttelijöihin. Herra Muru esitteli minut heille:\n\n»Tässä on herra Kuuskoski, joka aikoo laskea Härjänkurkun.»\n\n»Kyllä... se on vakava tarkoitukseni, hyvä herrasväki», ilmoitin minä,\ntehden maailmanmiehen kumarruksen.\n\nJohtaja Muru oli jo teettänyt lautat valmiiksi. Niillä piti minun nyt\nHelsingin herrojen kanssa hursalluttaa alas Kohisevan kuohuista.\n\nLäksin tarkastelemaan lauttoja ja hämmästyin. Kaikkea pitää nähdä,\nkunhan kyllin vanhaksi elää! Vai tällaisilla risukimpuilla aikoi\njohtaja Muru lähettää meidät koskille!\n\nKieltäysin jyrkästi ja panin lähtöni ehdoksi, että saan itse rakentaa\nlautat. Muuten en uhannut puuttua koko yritykseen.\n\n»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti\nherra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»\n\nVastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa\nsitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet\nlautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.\n\nMonien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin\nkaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen,\nmiten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He\nlevittelivät käsiään ja ihmettelivät.\n\n»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin\nnyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä.\n»Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»\n\nNeuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä\nnyt ollut aikaa neulomiseen.\n\nPidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?\n\nJoo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet\nyksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.\n\nLauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi\nherrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka\nilloin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi\nkortteeritalon avarassa salissa.\n\nMinusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä\nvaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin\nmiehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa\nennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan\nhurmaantuivat minuun.\n\n»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä\nrouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa.\n»Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu,\nkuin olisin jo yltä päältä märkä!»\n\nJa tuo pikkuinen rouva katseli vaaleaa kesäpukuaan nauraen kuin\nkoulutyttö.\n\n»Tiedättekö, herra Kuuskoski, minusta te olette syntynyt näyttelijäksi.\nTe osaatte jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen. Teille kuuluisi Romeon\nosa.»\n\n»Kyllä minä rupean Romeoksi, jos te vain suostutte Juliaksi», vastasin\nminä ja heitin hänelle lentosuukkosen.\n\n»Ai, ai... mitähän minun mieheni sanoisi?» Rouva Korvanen nauraa\nkikatti katketakseen.\n\nJohtaja Muru tuli tarkastamaan työtäni. Hän rupesi minua neuvomaan.\n\n»Minä olen lyönyt lauttoja, ennenkuin te olette syntynytkään. Jos ei\nkelpaa, niin saatan muuttaa kauppani Rahtulan päähän.»\n\nHän ei vastannut mitään, vaan meni närkästyneenä matkoihinsa. Minua\nnauratti. Tiesin, ettei yrityksestä ilman minua tullut mitään.\n\nLautat olivat valmiit. Seuraava päivä oli määrätty laskupäiväksi.\nEdellisenä iltana minä annoin näyttelijä Korvaselle opetusta etumelan\nhoidossa. Ei saanut missään tapauksessa antaa melan hypätä haaroista\npois. Siinä oli ensi kertalaiselle kova paikka. Olimme sitäpaitsi\nkäyneet tarkastamassa koskia, joten tiesimme väylät. Reippaana miehenä\nhän vakuutti tulevansa toimeen, sillä olihan minun tehtävänäni hoidella\nperämelaa.\n\nSamalla tavoin opetin toisenkin lautan miehet. Hekin lupasivat\nparastaan.\n\nHuomispäivä vaikeni. Kosken rannoille oli kerääntynyt suunnaton väen\npaljous katselemaan laskuamme. Monet varoittivat meitä lähtemästä.\nRouva Korvanenkin oli aivan suunniltaan. Hän pelkäsi miehensä hukkuvan.\n\n»No... jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin\nminä.\n\n»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»\n\nRouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.\n\nKun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä\ntoteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa.\nToinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää\nvauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.\n\nHei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni.\nKosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt\nsain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen\nputouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:\n\n    »Hei, poiat, tukkilaiset,\n    nyt joukoin puoetetaan\n    nuo kurkut kuohuvaiset\n    lautalla oistonaanl\n    Niin on, kuin Hiiden kyyti\n    tää lasku loistokas!\n    'Hei, roiskis, aalto! Syyti!\n    Vai kastat, peijakas!'»\n\nAivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen\nsaada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin\nettä sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:\n\n    »Hei, poiat tukkilaiset,\n    kas, kuinka koski soi!\n    Ja kuolon keijukaiset\n    tuoll' alhaall' ailakoi:\n    Senvuoksi röhki lyönti\n    vasempaan, oikeaan!\n    On muuten Surman syönti\n    ja kulku kuolemaan!»\n\nHei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas\n»Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini.\nTällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin\nääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka\nniiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat\ntiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti\ntietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan\nyhteen.\n\n»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota\nkalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»\n\nVirta oli väkevä. Silmäsin rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Se oli\nlähtenyt juoksemaan Härjänkuilulle nähdäkseen, miten suoriutuisimme\nsiitä. Se oli minustakin pahin paikka matkallamme. Nämä alkuputoukset\nolivat leikkiä sen rinnalla. Mutta minä olin edellisenä päivänä\ntutkinut sen asiantuntijan silmin ja tiesin, kuinka se leikattaisiin.\n\nLautta lotisi ja lotkahteli. Tukkien välistä hyrskysi kokonaisia\nvesipatsaita ilmaan. Oli, kuin olisi kosken haltia vimmoissaan\nsylkenyt pohjasta käsin ja siten osoittanut halveksumistaan meidän\nvarustuksillemme.\n\nMutta minä tiesin, että lautat kyllä kestäisivät. Ainoa, mikä saattaisi\nyllättää, oli joku terävä pohjakallio. Sellaisen kynsissä ei kestäisi\nlujinkaan lautta. Siitä olivatkin Kohisevan laskumiehet puhuneet. Mutta\nvielä en ainakaan ollut sellaista havainnut.\n\nYlikorva ja Keskikorva oli onnellisesti laskettu. Me olimme jokainen\nmärkiä kuin kuikat. Etumelan hoitaja, näyttelijä Korvanen katsahti\nsilloin tällöin taaksensa; miesparkaa näytti pahasti pelottavan. Tämä\noli toista kuin tehdä rakkauden tunnustuksia teatterilavalla.\n\n»Katse eteenpäin!» komensin minä. »Ne filmaavat rannalla.»\n\nJo rupesi kuulumaan Härjänkurkun kumea kohina. Lautta lotisi ja\nruskahteli pahasti. Huonosti olisi käynyt, jos herra Murun lautoilla\nläksimme tuosta kadotuksen kuilusta alas.\n\n»Hei, voimakas lyönti vasemmalle!» hihkaisin minä niin paljon kuin\njaksoin, vaikka aallot löivät ylitseni, niin että minun oli vaikea\npysyä paikoillani.\n\nKorvanen iski melallaan kuin hullu. Mies taisteli kuin kuoleman\nhädässä. Nyt... nyt...! Oikealta kohosi vesi loivasti rantakallioita\nkohti. Se johtui kosken paineesta. Meidän piti päästä mahdollisimman\nlähelle tuota loivasti kohoavaa vesimassaa, sivuuttaaksemme sen\navulla kosken yläpäässä kohoavan kallion ja paiskautuaksemme sitten\ntäydellä painolla kurimukseen. Se onnistuikin ja tasaisesti kiihtyvällä\nvauhdilla me rupesimme painumaan Härjänkurkkua kohti.\n\nHuomioon ottaen kosken jyrkkyyden olin rakentanut lautat\nlyhyenpuoleisiksi. Siten ei sukeltamisen vaara ollut niin suuri. Mutta\nsittenkin rupesi nyt arveluttamaan, kun tarkastelin veden juoksua\nkosken niskalta käsin. Se näytti koko lailla toisenlaiselta kuin\nrannalta katsottuna.\n\nHeti kosken alapuolella rantakalliolla seisoi filmaaja valmiina\nveivaamaan konettansa, kunhan ehtisimme »mäkeen». Hiuuuu! Nyt alkoi\nHärjänkurkku vetää. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vaahto lensi ilmassa\nkuin savu, piiskaten kasvoja kuin räntäsade. Kävi sellainen jylinä ja\npauhu, ettei omaa ääntänsä tahtonut kuulla.\n\nMutta minua tämä vain virkisti. Käsivarteni lihakset jännittyivät\nja minä seisoin suorana perämela korokkeella kuin kapteeni\nkomentosillalla. Koski ulvoi ja raivosi kuin ärsytetty peto. Oli kuin\nolisi se ollut vimmoissaan, että löytyi yksi mies, joka aikoi sen\nkuohut voittaa.\n\n»Töppöset lujasti tantereeseen!» huusin näyttelijöille, kun tultiin\nensimmäiseen kuohuun. Suuri aalto pyyhkäisi yli lautan ja löi\nsaappaanvarret vettä täyteen. Tuli toinen ja kolmas. Pärske seurasi\npärskettä ja ylhäältä satoi niskaan kuin vihmomalla. Nyt kohosi\nedessämme suuri, mahtava aalto. Se ulottui poikki kosken aivan kuin\njoku mahdottoman korkea valli. Lautta kiiti sitä kohti kuin vimmattu.\nHurrll...! Olimme hetken näkymättömissä ja korvissamme soi ja kohisi,\nkunnes äkkiä taas sukelsimme näkyviin, vaatteet vettä valuen. Etumelan\nhoitaja oli menettänyt hattunsa. Se ei kuulunut ohjelmaan, mutta se\nparansi vain asiaa. Tulihan kuvasta siten elävämpi. Vielä hursallus,\nvoimakas lyönti oikeaan ja me soljuimme suvantoon, josta kauniissa\nkaaressa ohjasimme rantaan. Matka oli tehty.\n\nToinen lautta tuli onnellisesti perässä. Se oli vain kerran kolahtanut\npahanlaisesti vesikiveen, mutta lujaksi lyötynä se kesti iskun ja solui\nonnellisesti viereemme rannalle.\n\nVäkijoukko oli haltioissaan, se huusi ja hurrasi, heilutti hattuja ja\nnenäliinoja. Maalle noustuani kohtasin ensimmäiseksi rouva Korvasen.\nHän oli aivan hurmioissaan. Kiepahtaen kaulaani hän huusi silmät\nloistaen:\n\n»Te olette suurenmoinen mies, Adam Kuuskoski. Te olette nykyajan\nNapoleon. Tuo teidän laskunne oli kuin joku Austerlitz.»\n\nJa hän, tuo veikeä olento suuteli minua molemmille poskille ja juoksi\nsitten syleilemään miestänsä, joka parast'aikaa kömpi rannalle.\n\nMinä olin tietysti hetken sankari. Itse johtaja Murukin irtautui\nhetkeksi jäykkyydestään ja tuli onnittelemaan.\n\n»Se oli fiinisti tehty, herra Kuuskoski! En ole ennen sellaista nähnyt\nPakkasi ihan peloittamaan.»\n\nTyö oli siis onnellisesti suoritettu. Emme filmanneet enempää\nsinä päivänä. Onnellisen laskun kunniaksi söimme kortteeritalossa\njuhla-illalliset ja joimme maljan Kohisevan kuohujen kunniaksi.\n\nSunnuntaiksi olin sitten ilmoittanut bravuuriosani suorituksen: yhdellä\ntukilla laskun.\n\nTämä uutinen oli lentänyt kulovalkean tavoin pitkin koko jokilaaksoa.\nKaikki halusivat nähdä miestä, joka aikoi uhmata Härjänkurkkua yhdellä\ntukilla. Sellaista ei ole näillä tienoin ennen nähty, ei kuultu. Vanhat\nmiehet neuvoivat minua luopumaan yrityksestä, jota he pitivät sulana\nhulluutena. Mutta minä muistin Jouko Touon sanat: »Sitten vasta olet\nmies, jos lasket Härjänkurkun yhdellä tukilla.»\n\nVahinko vain, ettei tuo runoilijaveljeni ollut katsomassa. Tasan\nkello 1/2 11 aamupäivällä hyppäsin tukin selkään ja rupesin solumaan\nkeskijoen juoksua kohti. Rannat olivat mustana pyhäpukuista kansaa ja\nminulla vilahti mielessä, että tänä pyhänä taisi pappi saada saarnata\ntyhjille seinille kolmessa pitäjässä. Tukahutin kuitenkin tuon\nylimielisen ajatuksen ja tein hengessäni ristinmerkin, sillä — totta\npuhuakseni — Härjänkurkku ei ole niitä paikkoja, joita käy yhdellä\ntukilla laskeminen. Minä olin kuitenkin antautunut leikkiin ja leikki\noli leikittävä loppuun asti.\n\nKuohut pärskähtelivät kupeellani ja minä sain tavan takaa hypähdellä\nilmaan, kun tukki töksähteli kiviin. Alutta lyöden vettä vimmatusti\nkeksillä molemmin puolin tukkia minä soluttelin sen taas oikeaan\nsuuntaan ja vauhti lisääntyi.\n\nAlkutaivalta en peljännyt. Sehän oli — kuten edellisestä on ehkä\nselvinnyt — tasaisenpuoleista koskista taivalta, niin että siinä\ntavallinen mies sentään tukilla pysyy. Pelkäsin Härjänkurkun\nalkulaskua, ennen kaikkea kalliota sen niskalla.\n\nHyvin sujui matka. Olin jo ehtinyt puoliväliin, kun äkkäsin muutaman\nkiven, jota lautalla laskiessamme en ollut havainnut. Se oli\npuolittain veden alla, mutta niin sopimattomalla paikalla, että\nvirran pääpaino hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan. En ymmärrä,\nmiten olin sen edellisellä kerralla sivuuttanut. Vai oliko se joku\nirtonaisista pohjakivistä, jonka lauttamme oli riipaissut liikkeelle ja\npysähdyttänyt tuohon juuri kuin kiusaksi minulle.\n\nNäin selvään, että tukkini kulki sitä kohti yhä kasvavalla vauhdilla...\nKoetin lyödä sitä oikeaan mutta virta painoi sitä itsepintaisesti kiveä\nkohti. Yhteentörmäys oli välttämätön.\n\nYks' kaks' se tärähti. Koko tukki vapisi kuin vilutautinen, mutta\nsamassa olin minäkin ilmassa ja hihkaisin hurjasti. Se pahus rupesi\nvielä vimmatusti pyörimään, joten minä sain tavallista kiperämmässä\ntahdissa antaa tanssinäytännon rannalla seisoville katsojille.\nVähitellen se kuitenkin rauhoittui ja minulle tuli kiire pitää\nsilmällä, kummalleko puolelle sen peräpuoli kaartaisi, ollakseni valmis\nsuhtautumaan siihen sen mukaan.\n\nSe kaarsi kaikeksi onneksi oikealle. Minulta pääsi helpotuksen huokaus,\njos se olisi kaartanut vasemmalle, olisin joutunut pahimpiin kuohuihin,\njoiden keskellä silloin tällöin tuli näkyviin mustankiiltäviä\nkallionhuippuja. Se olisi ollut minun viimeinen matkani.\n\nNyt — kuten sanottu — kaarsi tukki oikealle. Minä pääsin sillä tavoin\nkiinni sillä puolen juoksevasta pääväylästä ja sain tukkini taas\nmatkaan.\n\nNyt en enää peljännyt kiveä. Olin varma, että »lientä» riitti.\nPutouksen jyrkkyys pakkasi vain hermostuttamaan.\n\nMutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin\noikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi\ntakanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki\nsuuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin\nvedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina\nvaluessa.\n\nJos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne\nvasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt\nkeksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat\nheittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika!\nEläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.\n\nTuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään\nniin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.\n\nJuhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko\nseurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin\npääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni\nja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit\nsen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle\nsilloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi\nja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.\n\nMutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä\nminut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui\nauttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani,\nkolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen\nkuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja\ntiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin\npois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he\nrupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta\nulos.\n\nKoskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti.\nTaisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen\nojensi minulle lasin ja virkkoi:\n\n»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää\nteidän nyt tyhjentää.»\n\nMikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin\nlähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.\n\nSe oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin\n»runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin\nnimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä\nkohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen\nuhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan,\nsillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se\nhuusi kostoa hamaan taivaaseen asti.\n\nNiin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän\nsydämen.\n\nMutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta»\nkokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin\naina suurten tapausten jälkeen.\n\nMinä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme.\nKerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin\nkuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.\n\nMinulta tahdottiin riistää kaikki kunnia yrityksen onnistumisesta.\nToverini, joista veljenkättä lyöden olin eronnut, saivat vielä\npaikkakuntalaisetkin puolelleen. Minä olin muka välttänyt\nvaarallisempia paikkoja.(!) Toipa eräs kirjoittaja esiin sellaisenkin\nhämmästyttävän väitteen, että pianisti Kaiho olisi yhtä hyvin pystynyt\nohjaamaan lauttaa kuin minäkin.(!) Herra Jumala! Olisin totisesti\nhalunnut nähdä tuon humalasalon seisovan perämelassa! Takaan, että\ntämän matkan jälkeen olisivat pianiinot hänen osaltaan saaneet jäädä\nrauhaan — ikuisiksi ajoiksi. Sillä kalojen ruokaa hänestä olisi tullut\n— se on varma.\n\nEn halua ruveta kertomaan kaikkea, mitä tuosta asiasta kirjoitettiin.\nHarvoin on painomustetta niin paljon turhaan haaskattu, kuin mitä\nvastustajien! artikkeleihin on kulunut. Minä vastasin lyhyesti ja\narvokkaasti, ehkä hiukan »voiman oikealta puolelta», koskapa viimeisen\nvastineeni jälkeen tuli syvä hiljaisuus kuin merellä myrskyn jälkeen.\nKai vastustajani lopultakin häpesivät, koska olen sen jälkeen saanut\nrauhassa elää.\n\nMutta tuo polemiikki ei yhtään vahingoittanut minua. Päinvastoin. Tieto\nuljaasta koskenlaskustani oli ehtinyt kiertää kaikki valtakunnan lehdet\nja moni niistä ryhtyi minua puolustamaan, nähdessään, kuinka minut\naiottiin »tappaa». Minusta tuli yhtäkkiä kuuluisa mies.\n\nOlin jälleen runoillut itseni läpi!\n\nMitä minun sanomalehtikirjoituksiini tulee, on ystäväni kirkkoherra\nTeofilus Tiennäyttäjä kertonut, että hänelle ne hänen kaukaisessa\nerämaanpitäjässään tuottivat mitä suurinta nautintoa niin sisällyksen\nkuin tyylinkin puolesta. Hän oli varta vasten tilannut »Kuivalan\nSanomat», saadakseen seurata mainetöitäni. Hän oli näet kuullut\nminusta paljon kerrottavan, vaikka ei ollutkaan vielä silloin\nmieskohtainen tuttavani. Ja omasta puolestani minä annan suuren arvon\ntälle tunnustukselle, sillä kirkkoherra Tiennäyttäjä on jonkun verran\nkirjallisiin asioihin perehtynyt mies. Hän on nim. julkaissut pari\nrunokokoelmaa nimeltä »Kukon laulu» ja »Aatamin omena», joissa hän\nesittää hiukan omituisia uskonnollisia mielipiteitään.\n\nMutta — oli miten oli, minä olin jälleen saanut kokea, että maailma\nvihaa soihdunkantajia. Niitä, jotka se myöhemmin on julistanut\nmerkkimiehikseen, se on kiduttanut ja vainonnut heidän eläessään. Minun\ntarvitsee vai viitata historiaan. Kolumbus löysi Amerikan, mutta toinen\nmies, turhanpäiväinen turisti, antoi sille nimensä. Minun koskenlaskuni\noli tavallaan Amerikan löytö sekin: se avasi ainakin filmiyhtiö\n»Ihanteelle» tien rikkauteen. Mutta minä olen jäänyt tästä rikkaudesta\nosattomaksi. Mainittu yhtiö on näytellyt »Koskenlaskijan kosintaa»\nympäri valtakunnan, myynyt filmin Pohjanlahden toiselle puolenkin ja\nniittänyt sieltä kruunuja ja kunniaa. Mutta minä, joka tein yrityksen\nmahdolliseksi, saan kitua puutteessa uuden Kolumbuksen tavoin. Olen\nkuitenkin iloinen, että olen tämän kautta tullut mahdolliseksi saamaan\nnimeni sivistyshistorian lehdille. Sillä olen varma, että kun kerran\nkirjoitetaan filmitaiteen historia, minun nimeni mainitaan siinä\nChaplinin ja Valentinen nimien rinnalla. Ja se lohduttaa minua.\n\n    Ken ompi runoniekka? Sekö vain,\n    jot' oma koulukunta kilvan kiittää,\n    ja jonka eessä tietä aukiniittää\n    kuuluttajitten joukko kopeain?\n\n    Ken ompi kuningas? Se vainko vain,\n    jok' kultavaljakolla maata ajaa\n    ja ritarlinnoissa vain pitää majaa\n    keralla valtaherrain korskeain?\n\n    Ei! Runoniekka ompi myöskin hän,\n    jok' itsens' elämässä laulaa läpi.\n    Ei kateus häntä kyntysille näpi:\n    hän toogaan peittää päänsä ylvähän.\n\n    Se tooga oman arvon tunto on\n    ja tieto siitä, että veitsi viiltää.\n    Sen miehen päässä yksin kruunu kiiltää.\n    Hän kuningas ja runoilija on!\n\n\n\n\nXIV.\n\nMINÄ TUTUSTUN KIRKKOHERRA TEOFILUS TIENNÄYTTÄJÄÄN JA SOLMIN\nVELJESLIITON HÄNEN KANSSAAN.\n\n\nOlen elämäkertani kuluessa useamman kerran maininnut kirkkoherra\nTeofilus Tiennäyttäjästä ja varmaankin tehnyt lukijan uteliaaksi.\nPitkin matkaa lienee myös käynyt selville, että hän on minun elämässäni\nollut verrattain tärkeä tekijä, koskapa tavan takaa olen häneen\nviitannut. Eikä lukija tässä erehdykään; asianlaita on niin. Tämä\nomituinen mies on nim. yksi niitä harvoja, joka on parhaiten ymmärtänyt\nminun sielunelämääni.\n\nEi sen vuoksi, että hän runoilijana olisi mikään etevä. Päinvastoin\nminun täytyy — koska kerran edessäni on valkoinen paperiarkki, jonka\nrunoilijaveljeni Jouko Touko kerran määritteli »kauhistuttavaksi\nkappaleeksi taivaankannen alla» — totuudessa pysyäkseni todeta, että\nhän runoilijana oikeastaan on heikonpuoleinen. Olen nim. lukenut hänen\nrunovihkosensa ja minun täytyy sanoa, että ne ovat mitä viheliäisintä\nsekasotkua estetiikasta, filosofiasta ja teologiasta — jos ne nyt ovat\nsitäkään. Vai mitä arvoisa lukija arvelee esim. tällaisesta palasesta,\njoka löytyy hänen »Aatamin omena»-nimisessä kokoelmassaan:\n\n    »Oi, Aadam, mikä onni olikaan,\n    ett' tarttui kurkkuhan tuo sinun palas!\n    Nyt juomalla sen koitan saada alas,\n    mut aina löydän sen taas paikaltaan!»\n\nEnsinnäkin — tämä on sangen omituinen säkeistö pappismiehen\nkirjoittamaksi. Laskea leikkiä raamatun omenasta ja ylistää sen\nkustannuksella juopottelua — näin kieltolain aikana. Sillä, mitenkä\ntätä muutenkaan voisi tulkita. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että on\nsuuri ero »runoilijaryypyn ja juopottelun välillä.)\n\nJa toiseksi: verrata runoudessa sitä pientä, siroa, punaposkista\nomenaa, jonka Eeva ojensi Aadamille, miehen kurkunpäähän — vaikka kansa\nkömpelyydessään kyllä tuota vertausta käyttääkin — on luvalla sanoen\nepäesteettistä. Omena ja anatomia ovat silloin kovin kovakouraisesti\npakotetut naapureiksi toistensa kanssa.\n\nJa kolmanneksi: mistä jumaluusopillisesta lähteestä ystäväni Teofilus\non saanut sen tiedon, että omena tarttui Aadamin kurkkuun? Mahtoikohan\nKuivalan seurakunta ollakaan niin kovin väärässä, syyttäessään\nkirkkoherraansa harhaoppiseksi?\n\nJa sellaista on tämän omituisen papin »runous» kauttaaltaan. Täynnä\najatuksia, joiden perille toisinaan on mahdoton päästä, joita ei\nyksinkertaisesti ymmärrä. Olen joskus kysynyt häneltä itseltäänkin,\nmitä hän esim. tuolla edellämainitulla värsyllä oikein tarkoittaa. Hän\non silloin pudistanut suurta pörröistä päätään ja sanonut: »En mie\ntiiä... se on vain sellainen piirto...»\n\nTällaisia »piirtoja» ovat hänen molemmat runokokoelmansa täynnä. »Mie\nrunoilen leppuuttaaksen ajatuksian, tai paremmin: 'Mie viheltelen\najatusten puutteessa', niinkuin Pyyron sannoo». Merkillisiä runoja!\n\nMutta — palatakseni pääasiaan — kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä ei\nymmärrä minua senvuoksi, että hän olisi runoilija, vaan että hänellä\nmuuten on sellainen merkillinen kyky »ryömiä koijuun» — niinkuin hän\nsen itse tulkitsee. Ja tänä koijuna on kerran sattunut olemaan minun\npaljonkärsinyt sydämeni.\n\nEn silti tahdo sanoa, että hän osaisi erikoisesti lohduttaa, en —\n(minä haluaisin kerran olla läsnä, kun hän keskustelee sairaan kanssa)\n— vaan hän asettuu mukavasti »maata» niinkuin koira koppiinsa ja\nhänen olemuksestaan saattaa silloin lukea: »Mie oun nyt tässä». Se on\njonkinlaista henkisen mukavuuden rakkautta.\n\n»Sinun syämmes, Aatami, on kuin koirankoppi», sanoi hän minulle kerran.\n»Sinne soppii parahiks tällainen karvaturri kuin mie. Annapas nyt\nhetken vartioin sinun pihasi turvallisuutta.»\n\nTällaisilla sanoilla hän houkuttelee minut kertomaan elämästäni. Hän\nkuuntelee silmät puoliummessa, nojaten mukavasti tuolin selustaan.\nJa jokainen, joka vähänkin on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu avata\nsydämensä jollekin ihmiselle, ymmärtää, minkä helpoituksen tuollainen\nkertominen minulle tuottaa.\n\nMutta — ennenkuin rupean laajemmin esittelemään ystävääni, tahdon\nkertoa tutustumisestamme. Minä olin jo Perä-Pohjolassa kuullut\nhänestä. Ja se, mitä olin kuullut, oli melko omituista. Sanottiin\nhänen kuluttavan aikaansa makaamalla. Kirkosta tultuaan hän lyö maata,\nnukkuu päivälliseen saakka, nousee sitten syömään ja syö tavattomasti,\njonka jälkeen hän heittäytyy jälleen pitkäkseen ja herää siihen, että\npalvelijatar tuo hänelle iltapäiväkahvin. Sen juotuaan hän ottaa vielä\npikku unet, nousee sitten julmasti haukotellen ja lähtee kylälle\npitämään raamatunselitystä. Ihmiset kokoontuvat uteliaisuudesta\nkuulemaan, mitä tällä palloa muistuttavalla pappismiehellä on\nsanottavana. Ja jotakin hänellä joka kerta on. Kerran hän oli\nsaarnannut jäniksen langoista eikä kuulijakunta ollut käsittänyt\nhölynpölyä. »Mitä sinä, Teofilus, silläkin tarkoitat?» kysyin häneltä\nkerran. »No... se oi sellainen piirto...» Ja hän teki kädellään velton\nliikkeen kuin näyttääkseen, mitä hän oli tarkoittanut. »Mie saarnaan\nleppuuttaaksen ajatuksian tahi paremmin, niinkuin Pyyron sannoo...»\nSiis saarnat samallaisia kuin runotkin! (Millä ihmeen ajalla hän sitten\najattelee, kun hän väliajat nukkuu?) Minä luulen sittenkin, että tuo\nhänen alituinen vetoamisensa Byroniin tarjoaa minulle tässä tapauksessa\nsen kriterion, joka selittää asian: ystäväni Teofilus ei ajattele\nmitään. (Mutta — kuinka hän sitten kykenee ymmärtämään minua? Ei — minä\nhuomaan, etten pysty tätä ongelmaa ratkaisemaan.)\n\nNo niin. Minun kotiseurakuntani naapurissa tuli joku vuosi sitten\nkirkkoherranvirka auki. Satuin olemaan sielläpäin käräjillä ja silloin\nkääntyivät pitäjän miehet puoleen pyynnöllä, että kirjoittaisin\nkirkkoherra Tiennäyttäjälle ja anoisin häntä heidän puolestaan\nneljänneksi vaalisaarnaajaksi. (Hänen nimensä on oikeastaan Teofilus\nTakkunen, vaikka minä olen ristinyt hänet »Tiennäyttäjäksi».) Tämä\npyyntö ei suinkaan johtunut siitä, että kirkkoherra Tiennäyttäjä olisi\nollut erikoisemmin suosittu, ei — vaan siitä, että seurakuntaan oli\nsattunut hakemaan vähemmän tunnettuja miehiä. Teofiluksesta ei tietty\nmuuta kuin että hän _nukkuu_ ja se ei pitäjäläisten mielestä ollut\nkovinkaan suuri paha. Eipähän niin ollen pistänyt nokkaansa joka\npaikkaan. Minä siis kirjoitin hänelle seurakuntalasten puolesta ja\nesitin asian parhaimman mukaan.\n\n»Se sinun kirjees oi oikea runollisuuven purkaus». sanoi hän minulle\nkerran, puheen johtuessa näihin vanhoihin muistoihin. »Sen hornastako\nsie sieppasit ne alapasteripylväät?» jatkoi hän haukotellen.\n\nMinä olin kirjoittanut lennokkaasti. Edellytin nim., että kirjoitin\nkirjailijamiehelle, joka ymmärtäisi Olin kiittänyt tuon pohjoisen\npitäjän seutujen kauneutta ja siteerannut »Perä-Pohjolaani», jossa\nvertaan m.m. kuusia alabasteripylväisiin. Mutta jälkeenpäin olen\nhuomannut kirjoittaneeni melko proosalliselle herralle, joka ei tee\nmuuta kuin syö ja makaa.\n\nTämä ensimmäinen tutustumisemme tapahtui siis kirjeen välityksellä.\nYstäväni Teofilus vastasi, ettei hän viitsinyt hakea, koska oli juuri\nmuuttanut seurakuntaansa. (Tämä on muuten hänen lempisanojaan —\n»viitsi, viitsinyt».)\n\nSeuraavan kerran tapasimme Kuivalassa. Oli käynyt niin omituisesti,\nettä Teofilus Tiennäyttäjä pääsi papiksi samaan seurakuntaan, jossa\nminä palvelin nimismiehenä.\n\nEn tänäkään päivänä ymmärrä, millä ihmeen tempulla hän sai äänet\ntänne. Hänen vaalisaarnansa oli täynnä »piirtoja», mutta harva taisi\nkäsittää, mitä hän tarkoitti. Siksi epäselvää oli saarna alusta loppuun\nsaakka. Mutta hän pääsi kuin pääsikin, — luultavasti sen vuoksi, koska\noli niin kaukaa. (Sivumennen sanoen, agiteerasin minä hänen hyväkseen\ninnokkaasti, vaikka en agitatsiooniani osannutkaan perustella muulla\nsyyllä, kuin että hän oli »siivo ja hiljainen mies». Hänen runsaasta\nunen lahjastaan en luonnollisesti uskaltanut hiiskua mitään.)\n\nTeofilus Tiennäyttäjä pääsi siis Kuivalaan ja me jouduimme paljon\ntekemisiin toistemme kanssa. Ja minun täytyy sanoa: ensi päivästä\nalkaen olemme eläneet ystävinä, niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin.\n\nTällä paikkakunnalla ei muuten ole helppo löytää ystäviä. Onhan\ntäällä virkamiehiä paljonkin, mutta sellaista, jonka kanssa voisi\nkeskustella runoudesta ja taiteesta, sangen vähän — lukuunottamatta\ntäällä asuvaa taiteilijakoloniaa. Mutta sen jäseniähän ei tapaa joka\npäivä, sillä he asuvat hajallaan. Jota vastoin ystäväni Teofilus, asuen\naivan naapurissa, pistäytyi luonani harva se päivä. (Tässäkin muuten\nomituinen seikka. Minä en itse käy koskaan missään, en lähimmässä\nnaapurissakaan. Mutta minun luonani käy taas vieraita paljon. Mistähän\ntämä johtuu?)\n\nNo niin — Kuivalan virkakunnasta en ollut suuria hyötynyt.\nAsemapäällikkö Anders Klerck oli kyllä paljon lukenut mies, mutta ei\ntuntenut harrastusta muuta kuin filosofiaa kohtaan. Uskonnolliselta\nvakaumukseltaan hän oli ateisti — tahi jokseenkin lähellä tuota kantaa.\nMutta — vaikka hän olikin oppinut herra, ei hän pystynyt väittelemään\nkanssani. Sillä teologian alalla hän on kuin merimies maalla: hän\nhoipertelee ja hänet on siis helppo kaataa. Monta kertaa olemme\niskeneet yhteen tämän herran kanssa jumaluusopillisista kysymyksistä,\nmutta joka kerta olen minä jättänyt hänet sangen pahasti rusikoituna\ntaistelutantereelle.\n\nMuut rautatien herrat ovat hiljaisia miehiä, joiden kanssa ei juuri voi\npaljon keskustella. Heille tuntui riittävän vain virka ja sen hoito.\nMutta tässä minä erehdyn, kuten etempänä saamme nähdä.\n\nKuten sanottu — ei ystäväni Teofilus isosti ymmärrä taidetta, mutta\nkuitenkin sen verran, että hän osaa vaieten paljastaa päänsä suuren\nrunouden edessä. Sen olen havainnut lukemattomia kertoja lukiessani\nhänelle »Runoryijyäni». Sellaisina hetkinä hän ei ole puhunut\n»piirroistaan», vaan on kuunnellut hartaana, ja minä olen voinut lukea\nhänen kasvoistaan, kuinka hänen henkensä on vaellellut siinä mahtavassa\ntuomiokirkossa, jonka holvikaaria runouden titaanit kannattavat.\n\nJoskus tuollaisten lukuhetkien jälkeen on hän innostunut — varsinkin\njos olemme ottaneet pienen napauksen — ja ruvennut lausumaan\n»Jerusalemiaan». (Sen hän muuten aina tekee vissillä asteella\nollessaan.)\n\n    »Mikä liikkeelle noin pani kaupungin,\n    pyhän, mahtavan Jerusalemin?»\n\nSilloin hän on tavallisesti naputellut pörröistä päätään, aivan kuin\nsijaitsisi hänen Jerusaleminsa siellä.\n\nJa toisinaan, kun hän on oikein innostunut, on hän saattanut hypähtää\ntuoliltaan ja huudahtaa:\n\n»Peijakas! Oun se minnäi runoilija!»\n\nSe on ollut minulle merkki, ettei Teofilukselle sinä iltana pitänyt\nantaa tippaakaan enää.\n\nMutta silloin on jymy noussut kattoon, kun minä olen ottanut esille\nokarinoni ja ruvennut soittamaan. Teofilus Tiennäyttäjä on nim. hyvin\nmusikaalinen. Häneen menee musiikki kuin häkä. Jos olen soittanut\nsurullista, on hän itkenyt, jos taas olen pyöräyttänyt ilon puolelle,\non hän nauranut ja tanssinut. Silloin ei häntä ole yhtään haitannut\nhänen tavaton lihavuutensa. Olen toisinaan nähnyt hänen tanssivan\nkyyneleet silmissä, kun »Voi äiti parasta» kiepahutin »Eklöfin\nAukustiksi». Minunkin on silloin täytynyt nauraa hänen hölkälleen, kun\nhän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen\npyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen\nirvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka\nkyynel silmänurkassa nauraa.\n\n»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä\nhuudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen\nvoimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat\nkuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti\ntuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel\nEurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:... sen on täytynnä olla\nokarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».\n\nHohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa\nviettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet\nepänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:\n\n»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»\n\n»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.\n»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»\n\nHän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin\nminä tehnyt »piirron», ja lausahti:\n\n»Siin on tullunna erreys. Maanmittaria minusta on aiottu.»\n\n»Maanmittaria!» huudahdin minä. »Kuinka ihmeessä sinä tuolla ruholla\nolisit jänkiä tarponut.»\n\n»Kaipa ois ruho muovostunna viran mukkaan.»\n\nHän imaisi laiskasti sikariaan ja jatkoi:\n\n»Katsohan, kun taivaassa oi luotu virkakunnat, asetti Jumala ne\nseisomaan taivaan avaralle pihalle pitkään rivviin. Ensimmäisinä\nseisoivat maanmittarit, sillä — koska maa oi vasta luotu, pit näijen\nlähteä uutistalon paikkoja mittaamaan ja maata kartottammaan.\nHeijän perässään seisoi taas pappien pitkä jono, sillä — kun talot\nja asumukset oli kerta saatu reilaan, pit näijen lähteä kansaa\nopettaminaan. Eihän papit ou milloinkaan palijaan taivaan alla\nkinkereitä pitännä eikähän se kävis päinsäkään, koska ensmäisen satteen\nsattuessa kirkonkirijat kastuisivat.»\n\n»No niin. Mie olin viimeinen maanmittareista. Siihen virkakuntaan minut\noli määrätty. Miten nyt sattuikin, — niin arkkienkel Mikael, jonka käen\nviittauksella pit lyyä rivi poikki sitä mukkaa kuin kunkin virkakunnan\nvuoro joutui, tul jostain syystä hajamieliseks ja kiinnitti huomionsa\ntoisaalle. Hänhän ylimpänä kirjanpitäjänä on sentään meleko jämtti\nmies. Mutta tällä kertaa käv kuitenni niin, että kun Jumala huus: 'Anna\netupään huilata!' hän löi rivin poikki väärästä kohtaa, niin että mie\njäin pappien joukkoon. Kun sitten tää virkakunta ol saanna käskyn\nlähteä, huomattiin erreys. Mikael huus: 'Nyt käv hullusti! Tiennäyttäjä\njoutui pappien joukkoon'. Meijän jono oi jo silloin painamassa\netteenpäin mitä tulisinta vauhtia ja lihavat rovastit tyrkkivät minua\nniskaan, kun en lyhyillä jaloillan kyennä kyllin noppeest pakenemmaan.\nJumala huohmas, että jottain oi hullusti ja kysyi: 'Mikä nyt?' Hänelle\nselitettiin asia ja meitä huuettiin pyssäymään. Mie öisin kyllä\ntotellunna kehoitusta, mutta perässätulijat painoivat vain päälle.\nHeill' ol kiiru kappojen kantoon, sillä he olivat kuulleet, että\nSinearin maassa parastaikaa puitiin. Jumala tuumi hetken, kynsäis\nkorvallistaan ja lausui: 'No olokoon... ehkäpä hän siellä menettellee'\nja antoi meijän jatkaa matkaa. Näin minusta, joka olin viimeinen\nmaanmittareista, tul papeista ensmäinen. Eikä se ou minun syyni. Mie\nsanon samalla tappaa kuin meijän nykyinen piispa: 'En mie ou tähän\npyrkinnä. Vastatkoot seurauksista ne, jotka minua äänestivät'.»\n\nTeofilus Tiennäyttäjä heitti sikaarinpätkän uunin eteen ja jatkoi:\n\n»Siitä saakka on tässä virassa vuovattu ja mikäpäs siinä, hyvinhän se\non menetellynnä.»\n\nMinä tarkastelin häntä tutkivasti. Oliko tuo mies runoilija vai oliko\nhän niin ylenannettu? Mielipiteeni kallistui jälkimmäisen otaksuman\npuolelle, sillä sellaisia taipumuksia olin ollut ennenkin huomaavinani.\nSanoin leikilläni:\n\n»Tuon mukaan sinun pitäisi olla hirveän vanha mies.»\n\n»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella\nMetusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa\nsoutaa.»\n\nEn saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli\ntapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita\nheittäytymishetkiä.\n\nSellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.\nMutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.\n\nHän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja\nvarsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä\nsiitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä. Mutta pääsyynä\noli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua. Senhän ainakin minulle\nlähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa.\nKuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta\nrunokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen\nosuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.\n\n\n\n\nXV.\n\nMINÄ TÄYTÄN VIISIKYMMENTÄ VUOTTA JA JOUDUN SUURENMOISTEN\nKUNNIANOSOITUSTEN ESINEEKSI.\n\n\nKuivalassa oli kulunut jo viisi vuotta. Läheni minun viideskymmenes\nsyntymäpäiväni.\n\nOlin kuullut kylällä, että minua aiottaisiin juhlia. Sen johdosta\nrupesin miettimään, mitä olisi tehtävä: lähteäkö matkalle siksi\npäiväksi vai jäädäkö kotiin. Santra kehoitti jäämään.\n\nNiistä hymyilevistä, puolittain salaperäisistä katseista, joita\nedellisinä päivinä olin saanut osakseni, arvasin, että jotakin\nerinomaista oli tulossa.\n\nValkeni syyskuun 13. päivä, vaikeni kauniina ja kirkkaana. Omenapuut\nolivat hedelmiä täynnä. Niiden punaiset kyljet paistoivat ikkunaani.\n»Kypsiä», ajattelin minä ja tunsin mieleni haikeaksi.\n\nMutta kauan en ennättänyt surullisia ajatuksiani hautoa, ennenkuin\nikkunani alla törähti: kauppalan torvisoittokunta siellä puhalsi\njuhlamarssia. Avasin ikkunan ja kuuntelin soiton säveleitä, loikoen\nmukavasti vuoteellani. Kerran sai tunnustusta Aatami Kuuskoskikin,\nmutta ei sen vuoksi, mitä hän oli maailmassa tehnyt, vaan sen vuoksi,\nettä täytti vissin määrän vuosia.\n\nVedin takin päälleni ja menin ikkunaan kiittämään. Pyysin soittokuntaa\ntulemaan illalla kahville.\n\nSoittokunnan jälkeen tuli kauppalan sekakuoro kanttorin johdolla. He\nlauloivat muutamia isänmaallisia lauluja ja sitten kanttori kohotti\nminulle kolmikertaisen eläköön-huudon.\n\nHeidätkin kutsuin kahville ja ryhdyin pukeutumaan. Olin laitattanut\nuuden sakettipuvun, ensimmäisen eläessäni. Sen vedin nyt juhlapäivän\nkunniaksi ylleni.\n\nAlkoi tulvia lähetystöjä ja onnittelijoita. Ensimmäisenä saapui\nkauppalan hallituksen lähetystö, hallituksen puheenjohtaja etunenässä.\nHe jättivät minulle hopeiset kirjoitusneuvot ynnä kauniin adressin,\njossa kauppalan hallitus kiitti minua hyvin suoritetusta työstä\njärjestysvallan palveluksessa. Olin saanutkin virka-alueellani aikaan\nmallikelpoisen komennon, kiitos tarmokkaitten toimenpiteitteni.\nSitten seurasivat palokunnan, nuorisoseuran, kirkkohallintokunnan\nja köyhäinhoitolautakunnan lähetystöt, jotka kukin valituin sanoin\nesiintoivat onnittelunsa merkkipäiväni johdosta.\n\nMutta kaikkein uljaimmin esiintyi poliisien lähetystö. Konstaapeli\nTuppurainen, tukka sileäksi kammattuna, piti puheen, jossa hän\nerikoisesti huomautti minun äskettäin julkaisemastani »Poliisimiehen\nkatekismuksesta». Sen avulla kävi nyt päinsä — sanoi hän — kasvattaa\nei ainoastaan Kuivalan vaan myös koko valtakunnan poliisimiehiä. Sillä\nsivistyneistä, tehtävänsä tasalla olevista poliiseista oli meidän\nmaassamme kauan vallinnut puute.\n\nNiin hyvin kuin konstaapeli Tuppurainen puhuikin, koski minuun hiukan\ntuo viittaus »Poliisimiehen katekismukseen». Olihan se toistaiseksi\nainoa kirjallinen tuote, jonka oli onnistunut nähdä päivänvalo. Mutta\n— niin ansiokas kuin se alallaan onkin — suretti minua kuitenkin, että\n»Runoryijy» ynnä monet muut teokseni kellastuivat pöytälaatikossani.\nNiille en ollut onnistunut raivaamaan tietä suureen maailmaan.\n\nMutta — nyt ei ollut aikaa murheellisiin mietteisiin. Täytyi olla\nvalmis vastaamaan niihin moniin onnitteluihin ja puheisiin, joita\npäivän kuluessa tulvi osakseni. Rautatieläisetkin lähettivät\noman lähetystönsä asemapäällikkö Klerck'in johdolla. Hän kiitti\nminua hyvästä järjestyksestä, jonka asema-alueella olin saanut\naikaan. Kuivala oli nimittäin ennen ollut viinankuljetuksen ja\n-myynnin luvattuja maita. Ruotsalaisesta naapuripitäjästä tulvaava\nväkijuomavuo oli Kuivalan kautta uurtanut yhden suurimpia uomiaan.\nKauppala ei siis tässä suhteessa yhtään vastannut nimeään. Kun\nminä otin haltuuni nimismiehenviran, ryhdyin tarmolla taistelemaan\nviinankuljettajia vastaan ja sain loppujen lopuksi paikkakunnan\npuhdistetuksi. Yksi päänäyttämöitä, jolla Bakkuksen palvelijat olivat\nennen vierailunäytäntöjänsä antaneet, oli juuri rautatieasema.\nTämän näyttämön valloitin minä poliisieni kanssa muutamalla\nreippaalla otteella. Viiteen vuoteen ei tällä »näyttämöllä» oltu nyt\nesitetty muita »kappaleita», kuin mitä laki ja asetukset sallivat.\nKiitollisuuden tästä puhdistustyöstä toi nyt asemapäällikkö puheessaan\njulki.\n\nHän esiintyi mitä miellyttävimmin. Ne kauniit käänteet, joilla hän\nsanansa ohjasi uusille raiteille sen mukaan kuin ajatus vaati,\nosoittivat, että hän oli perehtynyt puhetaidon salaisuuksiin. Hän\nesiintyi tässä yhtä varmana kuin virkapaikallaan asemalaiturilla, missä\njunat tottelevat hänen käden viittaustaan. Eikä hänen puheensa ollut\nrunollisiakaan käänteitä vailla. Puheensa lopussa hän nim. huomautti,\nettä heillä, asemanvirkailijoilla, oli vielä erityinen syy kiittää\nminua.\n\n»Siitä saakka kuin Te, herra nimismies, olette paikkakunnalle tullut,\nolemme me, rautatievirkamiehet, tunteneet uuden elämän sykähtelevän\nympärillämme. Teidän lukuisat vierailunne asemakonttorissa ovat olleet\nomiaan opastamaan meitä sen ehtymättömän lähteen partaalle, jonka nimi\non Runous. Lennokkailla puheillanne ja aina sytyttävällä olemuksellanne\nolette Te saanut runollisuuden kukkimaan huoneessa, jossa sitä ennen\nedusti vain lennätinkoneen yksitoikkoinen naputus. Samalla kuin\nme onnittelemme nimismies Aatami Kuuskoskea, onnittelemille myös\nrunoilijaa, joka edelläesitetyllä tavalla on valanut runouden hohteen\nrahtikirjoja ja tariffitaulukkoja täynnä olevien työpöytiemme ylle.»\n\nKyyneleet olivat kohonneet silmiini asemapäällikön puheen aikana.\nOliko todellakin niin, että olin onnistunut huojentamaan veljieni\nvaivoja runouden avulla? Silloin en kadu niitä hetkiä, jolloin olen\nasemakonttorissa runojani esittänyt. Huomasin, että taiteen ja\nkauneuden kaipuu oli rautatieläistenkin joukossa suuri. Kuinka väärin\nihminen lähimmäistään tuomitsee. Olin pitänyt näitä miehiä tavallisina\nvirkamiessieluina ja nyt he esiintyivät edessäni taiteen temppelin ovea\nkolkuttavina pyhiinvaeltajina.\n\nKiitin asemapäällikköä lämpimästi. Lausuin iloni sen johdosta,\nettä runous, joka ei kustantajille kelvannut, oli osoittautunut\nhedelmääkantavaksi elämän suuressa Saharan erämaassa, jollainen\nKuivalan asemakonttorikin omalta pieneltä osaltaan oli.\n\nMinun on mahdoton kertoa kaikista niistä hyvistä sanoista, joita\nsyntymäpäiväni kuluessa sain osakseni. Maaherra kirjoitti kirjeen,\nTeofilus Tiennäyttäjä lähetti runopukuisen tervehdyksen, ystävät\nPerä-Pohjolasta onnittelivat sähkösanomilla. Yksin maatalousseurakin\nmuisti minua, Koska sen sähkösanoma oli hiukan erikoinen, jäljennän sen\ntähän:\n\n    »Aadam Kuuskoski\n                  Kuivala\n\n    Muistaen työtänne Perä-Pohjolan maatalousseuran\n    hyväksi lähetämme sydämellisen onnittelumme\n    Runon kylvö kasvaa.\n\n                              Sihteeri.»\n\nTämä sähkösanoma liikutti minua erikoisesti. Se toi mieleen nuo rakkaat\nvuodet tuolla kaukana selkosten takana. Se loihti silmieni eteen\nkansan, nuo yksinkertaiset, sydämelliset luonnonlapset, joiden parissa\nolin suurimman osan elämääni elänyt. He tekivät saaveja ja pyttyjä ja\njokainen astia, joka heidän käsistään syntyi, oli kuin joku taikaesine\n»Tuhannen ja yhden yön» saduista.\n\nIllalla kerääntyi luoksemme suuri joukko vieraita. Pieni taloni täyttyi\nkokonaan. Soittokunta oli ottanut torvet mukaansa ja kajahutti illan\nkuluessa kappaleen toisensa jälkeen. Minäkin innostuin: otin okarinoni\nja lurittelin mukana. Soittokoneeni vieno ääni hukkui kokonaan torvien\npauhuun, mutta sittenkin tuntui hauskalta soittaa yhdessä.\n\nMyös runoilijaystäväni Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu\nolivat kunnioittaneet läsnäolollaan juhlapäivääni. Näiden veljien\nparissa aukeni minulle taas runouden kultainen maailma. Saivatpa\nvieraani illan kuluessa kuulla monta nerokasta sanaa ja säkenöivää\nsukkeluutta. Varsinkin Jouko Touko on mestari tällä alalla. Me panimme\ntoimeen pienen »miekkailunäytännön», jossa säilinä olivat sanat ja\nkäsivarsien joustavuutta vastasi hengen voima. Kuulijat pidättivät\nhengitystään. Jos Jouko Touko käytteli »sapeliaan» taitavasti,\ntehden »terssit» ja »kvartit» kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, en\nminäkään antanut perään, vaan heilutin kalpaani tuimasti. Taisinpa\nvälistä lyödä aseen vastustajani kädestä, koska kuulijat toisinaan\nremahtivat isoon nauruun. Jouko Touko väitti minun rikkovan »pelin»\nsääntöjä ja vastaavan satiiriin paksulla burleskilla. »Samanlaiset\naseet, samanlaiset aseet, rakas veljeni Aatami!» huudahteli hän. »Ei\nsaa käyttää moukaria, silloinkuin toisella on aseenaan hienonhieno\nferraralainen.» Mitä sovinnollisimmassa hengessä me jatkoimme\n»miekkailuamme», kunnes Jouko Touko viimein huudahti:\n\n»No, olkoon menneeksi! Tunnustan itseni voitetuksi. Mutta sinä et\nsaanut sitä aikaan rehellisellä pelillä. Sinä kamppasit!»\n\nSeurasi yleinen nauru. Jouko Touko nousi seisomaan, viittasi\nsoittajille viereiseen huoneeseen ja huusi:\n\n»No sitten 'Porilainen' soimaan tämän taistelun kunniaksi!» Ja »Porin\nmarssin» kaikuessa me marssimme kahvipöytään.\n\nKahvin juonnin aikana nousi Rietin-Kaapo puhumaan.\n\n»Arvoisat juhlavieraat!» aloitti hän. »Minä puhun nyt talon isännälle,\nkoska kerran on hänen merkkipäivänsä.\n\n»Oli suuri hetki taivaassa: luotiin runoilijoitten sieluja. Jumala\nseisoi ylinnä ja hänen alapuolellaan lukemattomat enkelijoukot. Ja\nJumala puhui: 'Maan lasten osa on tukala ja raskas. Me lähetämme\nheille lohduttajia, jotka sanoillaan rohkaisevat ja virvoittavat\nheitä.' Ja Jumala puhalsi kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan\nhohtavaa kupukattoa liiteli valkea kyyhkynen, jolla oli punainen,\nläpikuultava nokka. 'Se on Dante Allighieri', sanoi Jumala, 'vaikka\nmaan päällä hänelle riittää vain etunimensä. Hän tulee olemaan kuuluisa\nkautta aikojen ja monen ihmislapsen povesta on kohoava huokaus hänen\nliikuttavan rakkautensa vuoksi Beatriceen'.»\n\n»Mutta — sinähän aioit puhua talon isännälle», keskeytti Jouko Touko,\nollen närkästyvinään sen johdosta, että minulle omistetussa puheessa\nmainittiin kuuluisan Danten nimi.\n\n»Odota, odota... se tulee, jahka kerkiää», rauhoitti Rietin-Kaapo häntä\nja jatkoi:\n\n»... Ja Jumala puhalsi uudestaan kämmenensä pohjaan ja kyyhkysiä\nvalkeita ja kirjavia lenteli kohti taivaan kirkasta kupukattoa. Ne\ntuijailivat siellä kauniissa kaarissa ja niiden moniääninen kuherrus\nkantautui enkelien korviin kaukaisena kuin metsäpuron solina. Niiden\njoukossa herätti erikoisesti huomiota yksi: sillä oli musta korpin\nnokka...»\n\n»Se olet sinä», keskeytti Jouko Touko taas, viitaten minuun.\n\n»... Ja Jumala sanoi: ’Se on veli Giovanni...’»\n\nJouko Touon suu revähti selälleen ja hän purskahti nauruun.\n\n»En minä tarkoita tätä meidän Veli Giovannia, joka kirjoittaa\npuolikuntoisia vitsejä», suuttui Rietin-Kaapo. »Anna sinä minun puhua\nrauhassa loppuun saakka.»\n\n»... 'Se on veli Giovanni... Giovanni Boccaccio, joka tulee kuuluisaksi\nmustasta nokastaan, sillä siitä nokasta voi odottaa mitä hyvänsä.’»\n\nTässä Rietin-Kaapo pysähtyi ja katseli hajamielisenä seinäpaperien\nkirjavia kuvioita. Me huomasimme, että hän oli hienossa »tuulessa» ja\nodotimme, mihin hän oikeastaan tähtäsi.\n\n»Joo... siitä nokasta voi odottaa mitä tahansa», sanoi Jouko Touko ja\nmaisteli kahviaan, johon hän ilmeisesti oli sekoittanut jotakin.\n\nRietin-Kaapo havahtui. Hän pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ja jatkoi:\n\n»... Taas puhalsi Jumala kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan\nkupukattoa liiteli ihmeellinen lintu. Sillä oli valkoisen kyyhkysen\nruumis, peltovariksen pää ja — haukan kynnet. Ja Jumala sanoi: ’Se on\nAadam Kuczkowski... tavallisesti Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu. Häntä ei\ntule kukaan oksalta pudottamaan...»\n\n»Katso, katso, jopa rupesi herjaamaan», keskeytti Jouko Touko taas.\nMutta minä hillitsin häntä ja kehoitin Rietin-Kaapoa jatkamaan.\n\n»... Ja Jumala asetti runoilijoiden sielut kultaisiin häkkeihin\ntaivaan perähyllylle ja meni toiseen huoneeseen. Ja enkelit rupesivat\nsyöttämään lintuja ambrosiapalasilla. Mutta — Aadam Kuczkowskille\nhe antoivat seitsemän kertaa enemmän kuin muille, sillä he olivat\nmielistyneet häneen.»\n\nRietin-Kaapo kohotti kuppinsa.\n\n»Toivoakseni arvoisa herrasväki ymmärtää vertauksen ja yhtyy siihen\nmaljaan, jonka päivän sankarin kunniaksi juon. Eläköön runoilija Aadam\nKuczkowski — Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu!»\n\nKajahti huikea eläköön-huuto. Innostuneimmat sieppasivat nojatuolin,\nistuttivat minut siihen ja juhlamarssin kaikuessa kantoivat minua\nympäri huonetta suosionosoitusten jatkuessa.\n\nMinä riemuitsin hengessäni. Tämä oli ensi kerta, jolloin minulle\nosoitettiin julkisesti kunniaa runoilijana. Näillä veljilläni, jotka\nhikoilivat tuolini alla, oli uskoa tulevaisuuteen; he näkivät aikojen\ntaa. Ja kun he eivät voineet muuttaa olevia oloja, tahtoivat he edes\ntällä tavalla osoittaa, että he puolestaan antoivat arvon työlleni. He\nkantoivat olkapäillään Suomen runouden tulevaisuutta.\n\nMitä herttaisimman tunnelman vallitessa kului ilta. Ei yksikään\nsoraääni häirinnyt sitä, jollen ota huomioon, että minua kesken kaiken\nkäytiin hakemassa muuatta tappelevaa avioparia asettamaan. Mutta\nRietin-Kaapo ehätti väliin ja huusi hakijalle:\n\n»Nyt on Runon juhla emmekä me salli, että sitä proosalla häiritään!»\n\nHän oli vahvasti »hyvällä tuulella» — mistä lie saanutkin. Meidän\npuolestamme ei oltu väkeviä tarjottu. Mutta — minä olin kiitollinen\nRietin-Kaapolle, että hän niin uljaasti puolusti Runotarta keskellä\nharmaata arkipäiväisyyttä.\n\nIlonpitoa jatkui myöhään yöhön. Kello kaksitoista läksivät soittajat\npois, soitettuaan läksiäisiksi »Kolmikymmenvuotisen sodan marssin».\nUseimmat vieraat seurasivat soittokunnan esimerkkiä. Mutta minä, Jouko\nTouko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu istuimme pikkutunneille saakka ja\nsilloin minä sain tietää, mistä heidän hyvätuulensa oli kotoisin:\nheillä oli jokaisella pienet »taskumatit» ja niistä he olivat illan\nkuluessa maistelleet. Ilmankos he silloin tällöin pistäytyivätkin\nulkona. Minäkin sain pienen »herneen» ja me keskustelimme korkeista\nasioista. Kalle Nousu, joka koko illan oli istunut vaiti, avasi nyt\nensi kerran suunsa ja esitti, että toimittaisimme jouluksi albumin\nnimeltä »Lasinpuhaltajat». Siihen yhdyimme yksimielisesti. Jokainen\notti kirjoittaakseen määrätyn osan ja kättä päälle lyöden me erosimme.\n\n\n\n\nXVI.\n\nMINÄ KIMPPUAN KÄSIKIRJOITUKSENI JA VIEN NE ULLAKOLLE. OTAN KÄYTÄNTÖÖN\nESI-ISIENI NIMEN.\n\n\nEnsimmäinen ja viimeinen kirjallinen yritys, jossa muiden kanssa\nolen ollut mukana, on joulualbumi »Lasinpuhaltajat». Se onnistui yli\nodotusten, sai hyvät arvostelut ja vielä paremman menekin.\n\nMinä olin julkaissut siinä kolme runoa, yhden suorasanaisen kertomuksen\nja pienen yksinäytöksisen näytelmän. Arvostelija kiitti kertomustani,\nmoitiskeli runojani ja oli näytelmäkappaleesta sitä mieltä, että\nsiinä olisi aihetta pitempään draamaan, mutta että se nyt vielä oli\nluonnosasteella. Sellaiseksi sen itsekin olin arvioinnut, mutta kun\ntoverini olivat sen hyväksyneet, olin antanut sen mennä.\n\n»Lasinpuhaltajat» oli joulun kysytyimpiä kirjoja. Sitä myytiin\nkokonaista kolme painosta ja me paikkasimme kintaamme koko hyvin.\nArvostelu lausui toivomuksenaan, että albumi vastakin julkaistaisiin.\nToverini tekivät asiasta päätöksen. Mutta — kumma kyllä — minua he\neivät ole sen koommin mukaansa pyytäneet enkä minä ole viitsinyt\ntunkeutua. He toimittavat sitä nyt kolmisin ja ansaitsevat sievät rahat\njoka jouluksi.\n\nMutta — en tahdo olla kateellinen. Olen liian paljon nähnyt maailmaa ja\nkokenut elämää voidakseni olla matalamielinen.\n\nSen perästä en ole enää yrittänyt. Olen antautunut lopullisesti.\nRietin-Kaapo oli ilmeisesti ampunut yli maalin sanoessaan, ettei minua\ntultaisi oksalta pudottamaan. Se on tapahtunut — ainakin mitä runojen\nkirjoittamiseen tulee.\n\nLapsia ei Jumala ole meille suonut. Poika, josta piti tulla nimeni\nkantaja, kuoli pois. Mutta ehkä tarkoituksena on ollutkin, että\nkirjalliset työni täyttäisivät sen tehtävän, joka kuuluu jälkeläisille:\nviedä kantaisän nimi polvesta polveen. Minun avioliittoni rouva Muusan\nkanssa on nim. ollut sangen hedelmällinen. Kun lasken »perilliset»\nyksitellen, päädyn täyteen tusinaan.\n\nSiinä ne ovat pöydälläni nuo rakkaat teokset, joiden kirjoittamisessa\nvuodet ovat vierineet. »Runoryijy», esikoinen, on niistä minulle\nrakkain. Sitä selaillessani valtaa minut vieläkin sama aistihurmio,\njota runojen syntyhetkellä tunsin. Se on saanut seurakseen »Tuomion\nvaa'an», joka sisältää käräjärunoja. Tukevaa työtä sekin, mutta —\nkäytyään kaikkien kustantajien luona — on se palannut kuin Nooan kyyhky\nlöytämättä istuinpuuta. Milloin olemme Suomen kirjallisessa keväässä\npäässeet niin pitkälle, että minun teoksiini voidaan sovelluttaa pyhän\nkirjan sanat: »Ja kyyhkynen ei enää palannut»? Siihen mahtanee kulua\naikaa. Mutta — mitäpäs siitä. »Arkissa» on hyvä olla ja minä uskon,\nettä teoksenikin parhaiten viihtyvät pöytälaatikossani. Se on se\nkyyhkyslakka, johon ne maailmalla matkailtuaan ovat aina säännöllisesti\npalanneet.\n\nKatselen käsikirjoituspinkkojani. Toiset niistä ovat paksuja kuin\nraamattu, toiset ohuempia. Runoteoksia minulla on kaikkiaan seitsemän.\nOlen nim. jakanut »Rippeet» neljään osaan — sata runoa kussakin. Olen\nlöytänyt niille kauniit ja sattuvat nimet: »Jänkäkukkia», »Kiveliön\nkulkija», »Lemmen liekki» ja »Honkaholvistosta». Näissä uusissa asuissa\nne ovat tehneet uuden kiertomatkansa kustantajien luona, niianneet\nkauniisti ja hymyilleet herttaisesti, mutta turhaan. Ainoastaan\n»Lemmen liekki» oli kerran sytyttää erään nuoren maisterin, joka\noli tullut kustannusosakeyhtiö »Apollon» johtajaksi. Hän oli vasta\nmennyt kihloihin ja eli siis siinä sieluntilassa, jolloin lemmenlaulut\nherättävät sydämen hienoimmat kielet soimaan. Mutta — hänessäkin oli\nliian paljon kustantajaa: hän ryhtyi repostelemaan ja arvostelemaan.\nHän vaati puolet runoista poistettavaksi ja esitti sitäpaitsi suuren\njoukon korjauksia. Hyväntahtoisuudessaan hän oli jo lyijykynällä käynyt\nrunojeni kimppuun, siten antaakseen minulle »suuntaviivoja», — kuten\nhän kirjoitti. Mutta minä nauroin mokomille »korjauksille» ja kirjoitin\nvastaan, että »lempikin on moninainen, toisilla tulisempi, toisilla\nviileämpi». Siitä hän mahtoi närkästyä, koska ei vastannut mitään. Hän\notti itseensä, arvellen minun salakavalasti viitanneen hänen omaan\nsuhteeseensa.\n\n»Kiveliökertomuksillani» olisi myös ollut mahdollisuuksia nähdä\npäivänvalo, jos olisin taipunut kustantajien ehdottamiin korjauksiin.\nMutta ne tuntuivat mahdottomilta. Sain sen käsityksen, että minua\nvaadittiin aseineni antautumaan. Saahan linnoitusta komentava kenraali\nupseereineen pitää miekkansa. Mutta — minulta tahdottiin riistää\nsäiläkin kädestä. Tarkoitan sitä erikoista, ytimekästä Perä-Pohjolan\nkieltä, jota olen teoksissani viljellyt. »Ei», ajattelin, »ennemmin\nseison ja kaadun kunnialla kuin rupean välipuheille mokomien\n'muonitusmestareiden' kanssa.»\n\nNäytelmäkappaleitani olen tarjonnut sekä teattereille että\nkustantajille, mutta yhtä huonolla tuloksella. Milloin olisi pitänyt\nmuuttaa repliikkejä, milloin tehdä ylioppilaasta talonpoika. »Ei»,\najattelin minä, »kun kerran olen herran kouluuttanut, niin vaadin, että\nhänen on annettava lyyransa pitää.»\n\nHenkivakuutusrunoille olen antanut nimen: »Valkoisen lipun kantaja».\nTällä nimellä ovat nekin tehneet vaelluksensa eri kustantajien luona,\nmutta joutuneet täydelliselle väärinkäsitykselle alttiiksi. »Valkoinen\nlippu» tulkittiin antautumisen merkiksi minun puoleltani t.s., että\nminun olisi jälleen ollut alistuttava heidän neuvoihinsa. »Ei, hyvät\nherrat», olen minä kirjoittanut heille, »antautuminen tarkoitti teitä.\nSillä — ennen pitkää te joudutte kuitenkin kapituleeraamaan, mutta\nsilloin sanelen rauhanehdot minä!»\n\nNyt ne ovat tuossa pöydälläni järjestyksessä kaikki, »Runoryijy»\npäällimmäisenä. Minä olen kimpunnut ne yhteen kasaan ja kirjoittanut\npäälle »Runoilija Aatami Kuuskosken kirjallinen testamentti». Minä aion\nkantaa ne ullakolle. Siellä on vanha isävainajan aikuinen matka-arkku.\nSe tulee toistaiseksi olemaan niiden asuntona. Vielä syntymätön\nsukupolvi löytää ne kerran sieltä ja tekee minulle sen oikeuden, jota\nnykyjään elävältä olen turhaan odottanut.\n\nSillä: kerjätä minun ei sovi! Tunnen olevani suvereeni hengen\nvaltakunnassa ja suvereeneilla on omat traditsiooniin perustuvat\ntapansa.\n\nMinä menen hautaan nimismies Aadam Kuczkowskina — sillä olen nyt\nottanut käytäntöön esi-isieni nimen — mutta jokin tuleva kevät, jolloin\n\n    »taas lähtevät järvistä talviset jäät\n    ja kiesikin maasta jo sulaa»,\n\nherättää minut eloon runoilija Aatami Kuuskoskena. Sillä niin paljon\ntunnustan olevani kansalliselle liikkeelle tässä maassa velkaa,\nettä tuon verran kansallistutan nimeäni runoilijana. Sen ovat kyllä\nkustantajat havainneet, sillä jokaisessa käsikirjoituksessa olen\nkäyttänyt viimeksimainittua nimeä, jota suurimman osan elämääni olen\nmyös yksityishenkilönä kantanut.\n\nOlen nyt suorittanut viimeisen kirjallisen työni: olen kirjoittanut\nelämäkertani. Tunnen sen tehtyäni itseni melkein tyytyväiseksi, sillä\nsaahan Suomen kansa nyt tietää, millainen on ollut runoilija Aatami\nKuuskosken elämä. Olen käsitellyt vain käänteentekeviä tapauksia\nelämäni varrelta ja kuvannut etupäässä runoilijakutsumustani. Sillä\njokaiseen työhön, jonka Elämä on käteeni antanut, olen suhtautunut\nrunoilijana. Siinä on elämäni erikoisuus. Luulen siis — lukuisista\nsyrjähypyistä huolimatta — lukijalle osoittaneeni omaavani jalon\nkeskityksen taidon.\n\nSillä — vaikka nyt olen lakannut kirjoittamasta, katson runoilijatyöni\nsittenkin elämäni päätehtäväksi. Nimismiehenvirka kuuluu kuolevaisille:\n— sen vuoksi ei jälkimaailma tule minua muistamaan. Runoilijan työ\nkuuluu kuolemattomille t.s. hän itse kuolee, mutta hänen työnsä elää.\nTässä lujassa uskossa lasken kynän kädestäni.\n\nJa mitä sanoisin lopuksi?\n\nOlen kärsinyt, olen taistellut, olen iskuja saanut ja itkenyt. Mutta\nsiitä huolimatta\n\n    kannan ma pystyssä hopeisen pään\n    ja otsani kirkkaana näytän.\n    Ajast' aikojen taakse, ah, yksin mä nään,\n    tulevaisten ma toivehet täytän!\n\n\n\n"]