[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpEiQw6HPpC67kzfG9gffeaBvREvG-3IUszs0OeRVDNg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3009,"Rämekorven viinakuninkaat","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3009-korhonen-veikko-ramekorven-viinakuninkaat","3009__Korhonen_Veikko__Rämekorven_viinakuninkaat","Kuvaus korvesta","romaani",[],[],"fi",1920,null,19778,118035,false,73003,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Rämekorven viinakuninkaat: Kuvaus korvesta\" by Veikko Korhonen is a fictional narrative written in the early 20th century. The book centers around the theme of life in a rural Finnish setting, exploring the lives of its inhabitants and their relationship with the natural environment, particularly concerning the crafting of liquor. The opening chapters introduce the main character, Jussi Turakka, a well-known master of spirits, who is entrenched in the local community's dynamics and their struggles.  The beginning of the book vividly paints a picture of a winter storm that blankets the Rämekorpi with snow, setting the stage for the seasonal transition to spring, filled with the promise of renewal. Jussi Turakka is portrayed as he monitors his brew of spirits in a secluded spot, reflecting on the challenges and responsibilities associated with making alcohol for the entire community. The narrative offers insights into the daily lives of various characters, including locals such as Syllykkä, while hinting at the interplay between traditional practices and the nuances of human relationships, highlighting a blend of humor and poignancy in their existences amid the struggles of rural life. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Korpeen sijoittuva kertomus kuvaa laitonta viinanpolttoa ja syrjäistä elämää Rämekorvessa. Päähenkilö Jussi Turakka on tunnettu viinamestari, joka valmistaa pontikkaa erämaan kätköissä. Teos valottaa korven asukkaiden arkea ja luonnonläheistä elämäntapaa 1900-luvun alkupuolella.","Veikko Korhosen 'Rämekorven viinakuninkaat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3009. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\näytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","RÄMEKORVEN VIINAKUNINKAAT\n\nKuvaus korvesta\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nÄsken on helmikuinen myrsky pyörittänyt valtavia kinoksia Rämekorpeen.\nAaltoharjaisina ne sukeltavat rämeisiin ja puskevat sieltä päätään\nmahtavasti nostaen, ja missä iso möykky, hiidenkivi on sattunut\nvastaan, siinä monimutkaisena aallokkona hajoavat viimein sileään\nkumpuun.\n\nKiljuva pakkanen on vielä sitä sitten naulinnut ja kiilannut, kettua ja\njänöjussia kantavaksi kanneksi.\n\nRämekorven mökkien ja torppien kattoja näkyy vain vähän lumen sisästä,\nmissä myrä on pahimmin lietsonut. Lapioitu ura johtaa hataralle\nporstuan ovelle, ja ikkunat ovat nekin puoleksi lumen peitossa.\n\nMinkä myrä kokoo, sen suvi-ilma hajoittaa. Äsken vielä lumi kiehui ja\nkihisi tuulen kynsissä, nyt sateen piiskaamana sulaa näkösilmässä.\nIllansuussa kellottaa maaliskuu taivaalla lupaavana, ja ensimmäinen\npihkan tuoksu hengähtää korvessa.\n\nKorpi alkaa herätä talvisesta unestaan.\n\nSeuraavana päivänä paistaa jo päivä lämpimästi ja lumi katoaa puitten\noksilta. Hanki kantaa varjossa vielä keskipäivällä, ja aamuisin soi ja\nhelisee, kun mökkien miehet vetävät puita kelkkoineen.\n\nJa sitä seuraavana aamuna on jo korvessa kuin puhtaan vaatteen tuoksua\nja alkuasukas tuntee vapauttavan sykähdyksen povessaan. Ei jaksa sitä\npidättää, vaan hihkasee niin, että kaiku jostain kaukaa vastaa. Äänen\nkuulee toinen, ryteikössä penkomassa oleva naapuri, ja huutaa hänkin,\ntoinen ja kolmas, koko asukasparvi, lapsineen ja akkoineen, ja sittenpä\nsitä jo onkin ääntä korvessa.\n\nMutta sitä sopii. Taivas on jo korkealla, niin korkealla, että sen sini\nsilmiä huikasee. Honkien latvoissa soi kevään humina ja kiihoittaa\nhuutamaan ja huhuamaan. Mitäs muusta, kun on taivasta ja humisevaa\nkorpea mielin määrin ja pihkantuoksua.\n\nPäivemmällä, kun lumi sulaa auringossa ja korven henki herää yhä\nvoimakkaammin, nousee Jussi Turakka havuvuoteeltaan, jossa on\nlepäillyt, ja tutkii tiheän kuusikon juurella olevia rankkisammioita,\nhämmennellen niitä ja haistellen.\n\nJussi Turakka, monen pitäjän yhteinen ja kuulu viinamestari, on\nlaittanut tällä kertaa Rämekorpeen rankkinsa happanemaan, ja kun rankin\nloppukäynti on tärkeä asia viinan valmistuksessa, jäänyt vuorokaudeksi\nvahtimaan sammioita.\n\n— Ää, kun ihan pistää nenään, sanoo Turakka. — Se on tämän keväisen\nilman ansio, että rämekyläläiset saavat nyt hyvää viinaa. Illalla pitää\nlaittaa tippumaan.\n\nSattumalta on Turakka hiihtänyt tähän korpeen ja ihastunut paikkaan, ja\nkun saavit toimitettiin auliisti paikalle, ei hänellä ollut mitään sitä\nvastaan, että laittoi suurukset, Asari Hiertiäisen antamat, likoon.\n\nJa nyt haisee jo jumalanvilja semmoiselta, että sitä sopii panna pataan,\n\nAsari Hiertiäinen on jo tuonut padankin, ja muut vehkeet ovat Syllykän,\nviinaliehtarin, mukavan muijan, mökillä.\n\nJussi Turakka on pitkä, harteikas mies, ja sukimaton tukka ja parta\nantaa karkeahkoille kasvoille melkein villin ilmeen. Iloiset silmät ja\nnauruun yhtämittaa visahteleva suu tekevät miehen jotakuinkin hauskan\nnäköiseksi. Visainen on mies. Ei saa poliisi eikä nimismies hänelle\nmitään, vaikka kuinka koettaisivat.\n\nJa jos ei vanha ja hyväluontoinen nimismies koettanekaan tosissaan,\npoliisi Benjaami Hörödiin mieliksi vain on jahtaavinaan ja juoksuttaa\nHörödiitä Turakan kintereillä.\n\nTurakka hymähtää ja silmänurkassa välähtää. Kyllä hän nimismiehen\ntietää. Lentsusta on jo kaksi kertaa hänen viinansa ukon pelastanut,\nihan selvästä kuolemasta. Piruuttaan juoksuttaa Höröläistä, ja kylien\npienet pojat hokevat sille: tii, tii, hörö, hörö.\n\nTurakka nousee suksilleen ja sujauttaa kantavaa hankea pitkin\nmuutamilla ravakoilla työnnällyksillä Syllykän mökille.\n\nSyllykkä, Rämekorven ruma olio, nelikymmenvuotias akan rupelo, puhaltaa\ntuvassaan pannunsa alle ja kääntää kiiluvat silmänsä ovesta tulijaan.\n\n— Ka, Turakka. Joko tulit vehkeitä hakemaan?\n\n— Elä sinä akka muuta kun puhalla pannusi alle, niin että poro kiehuu.\nKahvin nälkä siellä korvessa tulee.\n\n— Pahahenkikö lienee pannun sisässä, kun ei kiehu! tuhisi Syllykkä.\n\nTurakka oikasi penkille ja suu mutuillen katseli akan puuhailua.\n\nRumapa on räähkä, tämä Syllykkä, ei sitä ennen ole tullut\nhuomanneeksikaan. Mutta hyvä on kehtaamaan isännille viinoja. Ei sen\nhännälle Hörödii potkase.\n\nSyllykän mökki oli pahainen mäkitupa Rämekorven laidassa, jonka\naikoinaan oli rakentajansa jättänyt sen vuoksi, että pakkanen söi joka\nkesä ohrat ja perunanvarret, kaiveli potuntaimetkin ihan maan sisästä.\nSyllykkä, ristimänimeltään Sylvi, pienipuinen vanhanpiian käkkänä, osti\nmökin Asari Hiertiäiseltä kokonaisella kolmellakymmenellä markalla ja\nantoi hallalle lähtimet. Kuivasi mökin vieressä olevan suo-norelman,\nkaivamalla kesäkauden viemäriä korven poikki Rämelampeen. Ja kun\nleikkuun rinnassa sai työnsä valmiiksi, löi reiteensä ja kirosi:\n\n— Nyt lähit, piru, perunanvarsiani kaivamasta.\n\nSeuraavana kesänä sai Syllykkä ohristaan ja perunoistaan täyden sadon.\n\nSyllykän tupa oli syltämittainen. Pieni neliruutuinen ikkuna jäätyi\ntalvella, mutta asukas oli tottunut niin pimeänhämärässä tuvassa\nliikkumaan, ettei valoja liioin kaivannut. Hieroja kun oli, näki kyllä\nRämekorven ukkojen ja akkojen kipeitä paikkoja keplotella pimeässäkin,\nja sarvet vedettiin saunassa, pienen kitupiikin valossa.\n\nSänky, penkki ja pöytä, siinä tuvan kalustus. Astiahylly ja\nsarvisäkkilauta uunin kupeella ja peräseinällä vanha öljyväripainos\nesittäen pirua, joka kiusasi pyhimystä.\n\nSängyn alla oli Syllykän aarrearkku, pieni raudoitettu lipas, ja siinä\nSyllykkä säilytteli viinan liehtaamisella ja sarvien vetämisellä\nsaatuja markkoja. Joskus liikeni lippaaseen peruna- ja ohramaankin\ntuloista. Paljonkopa sitä yksi Syllykkä kerkesi syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurakka oli nukkunut penkille, ja Syllykkä repi häntä hihasta hereille.\n\n— Nousetko siitä kuorsaamasta... kahvi jäähtyy. Pitääkö sinulle hakea\nse puteli?\n\nTurakka haukotteli ja örisi.\n\n— Kevätilma niin raukasee... elä tuo putelia. Lämmin viina on sitten\nparempaa korvessa.\n\nHörpittyään kupin jäi Turakka mietteisiinsä ryntäillään maaten\ntuijottamaan siltaan. Tuntui olevan semmoinen painostava olo. Se tuli\nväliin, vaikka olisi kuinkakin viinalla itseään voidellut, ja painoi\nmielen mustaksi. Tämä yhtämittainen ammatti ei enää huvittanut. Jos\nolisi joskus vain omaksi tarpeekseen lirauttanut pullon, pari, mutta\nkun piti koko läänille valmistaa. Sotavuosina se oli kaikista ilkeintä,\nkun nälkä ahdisti sydänmaitten vähäväkisiä ja isännät kantoivat korpeen\ntäysinäisiä jauhosäkkejä...\n\n— Elä kaada lisää, en minä juo.\n\nSyllykkä jäi ihmetellen katsomaan Turakkaa. Mikä häntä riivasi? Olihan\nmies niinkuin selkäänsä saanut.\n\n... ja sitten jos mökinmies meni lisäleipää pyytämään taloista, niin sai\ntylyn vastauksen ja tyhjänä takaisin.\n\n— Mikä sull' on? Kun on kuin nielty ja oksennettu, sanoi Syllykkä.\n\n— Piruako se sinua liikuttaa! ärjäsi Turakka.\n\n— ... siunaa, kun on pahalla päällä.\n\n— Mitäs utelet. Saattaa ne minullakin olla huonot tuuleni. Hae vehkeet,\nettä mä pääsen tästä korpeen.\n\nSyllykkä toi jäähdytysastian, pitkähköt metallipillit ja kannen.\nTurakka näytti katuvan tylyyttään. Syytönhän akka oli siihen, että\nhän viinaa koko läänille valmisti. Huomattavasti jo muuttuneena sanoi\nTurakka:\n\n— Käy sitten korvessa lämpiäisillä.\n\n— Kyllä, kyllä. No nythän se jo taas haastaa kuin ihminen, mikä lie\nollut riivaajaisensa. Tuonko minä sinne sinulle kahvit ja keitot\nniinkuin ennenkin?\n\n— Tuo vaan, ja jos saisit sanan Hiertiäiselle, että nyt sitä saa.\nLaitat vaikka Harakka-Antin sanomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurakka pisti vehkeet säkkiin ja nousi lähteäkseen.\n\nKovin vaikealtapa se nyt tuntuikin. Mikä piru häntä oikein riivasi?\nMitään pelkoa se ei ollut. Hän vähät välitti poliiseista ja\nnimismiehistä, laista ja muusta. Muuten kyllästytti tämä turaaminen\ntoisten hyväksi. Keittäisivät, saatana vie, itse viinansa.\n\nIltapakkanen oli jo jäätänyt hankea, ja se karahti ja soi suksen alla.\nKorvessa tuntui vielä päivälliseltään voimakas pihkan tuoksu, jota oli\nmukava hengittää.\n\nMieli alkoi jo tuntua keveämmältä. Mitäpä tarvitsi turhia miettiäkään.\nOlivat sellaisia kuin olivat ja omillaanpa pelasivat. Keittelee tässä\nvielä jonkun vuoden ja ostaa sitten mökin ja asettuu siihen asumaan.\nTalvet pyytää oravia ja jäniksiä ja kesät kalastaa. On oma herransa,\njonka ei ole pakko tehdä talollisten töitä.\n\nTurakka nosti suksensa pystyyn puuta vasten ja alkoi laittaa tulisijaa.\nPata nostettiin rautajaloille ja rankkia sisään. Hiertiäinen oli jo\npilkkonut puutkin valmiiksi, ja saatuaan kaikki kuntoon viritti Turakka\ntulet padan alle.\n\nToinen pienempi kuparinen kasari laitettiin viereen odottamaan\nvuoroaan. Sen pienestä piipusta lirittäisi se kirkas ja makea.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nRämekylässä on kolme taloa, Hameniemi, Kenkkula ja Tanula.\nLaajamaisia, varakkaita taloja, jotka aikoinaan ovat hyötyneet\nmetsän myynnillä ja nyt viime vuosina viljan ja voin hinnoilla. Ei\nole isännillä huolta huomisesta. Käy aamuin pirtissä ärjäsemässä\nrengeille ja monivuotisille, talon töihin tottuneille päiväläisille ja\nverontekijöille, että \"alkakaa siitä jo nousta haisemasta\", ja sitten\nsujuu kaikki päivän pitkään itsestään. Rengit painelevat töitä kuin\nhurjat, kun saavat väliin viinaryypyn, ja tekeväthän mökkiläisetkin,\njos ei muuten niin kun sanoo niille, että alkakaa laputtaa mökeistänne,\nsilloin pää kolmantena jalkana menevät.\n\nViljaa tulee niin että hinkalot vieryvät, ja kun laskee lajittajan\nkautta jyvänsä hinkaloon, saa viedä perät leipälautakunnalle.\nHitsiläinenkös niille niin halvasta oikeita jyviä antamaan.\n\nOli neuvottu naapurikylienkin isännille, että mitä pirua te niitä\noikeita jumalanviljoja... viekää semmoisia kuin mekin. Eipä taitanut\napua tulla, koskapa kuuluivat vain Rämekylän isännille naureksivan.\n\nNo, nauruhan ei pahaa tee. Varsinkaan jos on pieni pisara viinaa\nsuonissa kiertämässä, niin nauru kutittaa ihan kuin sulalla vetelisi\nselkää.\n\nHameniemessä asusti viisikymmenvuotias, kuivahko äijän käppyrä,\nAsari Hiertiäinen, vaimonaan tuikea ja toimekas Tiina Loviisa,\nomalta suvultaan Kupiainen. Asari rakasti yli kaiken unta, kirkasta\nkorpiviinaa ja sianlihaa ja sen jälkeen vasta, milloin sattui\ntarvitsemaan, vaimoaan. Kenkkulan laajoja vainioita hallitsi Aatami\nArvonen, paksuvatsainen jumalanmies, joka ennen oli pitänyt talossaan\nseurat joka sunnuntai, mutta maallisen viettelyksen vetämänä oli\njättänyt sen tavan ja hoiteli omin päin uskoaan ja maistoi väliin\nsänkykamarissa kirkasta ja makeaa ja oli päivät päästään hyvällä\ntuulella. Tanula, kylän keskellä kyyhöttävä harmajaseinäinen\ntaloröttelö, oli isäntineen joutunut siihen niinkuin ahdistukseen.\nEtelästä katseli Kenkkulan iso ikkunarivi ja pohjoisesta paistoi\nHameniemen korkea tuparakennus, ja näissä kumpaisessakin oli isännällä,\nHarakka-Antilla, joka aamu pientä silmänvaivaa, kun ensi kertaa meni\nulos käymään.\n\nHameniemestä kuului emännän kimakka komentelu rengeille ja piioille,\nja Kenkkulassa heiluivat jo rengit kuin hurjat pelloilla, ja hänen\ntalossaan maattiin.\n\nEihän tuota ollut paljon väkeäkään. Yksi laiha akan kuipelo, joka\npurpatti päivät kuin papupata, mutta ei jaksanut, raukka, nousta\naamuisin kahvia aikanaan keittämään, kun kolmivuotias Anna-Liisa oli\ntaas repinyt kaiken yötä rintoja niin että mahaa jo kouristi. Vaivainen\nja vähäjärkinen rengin ruipelo ei taas noussut, jos sitä ajelikin. Jos\noli selvällä päällä — ryyppäsi näes hänkin joskus viinaa — niin ähkäsi\nkuin äkäinen hevonen, kun meni ylös ajamaan.\n\nKakaroita oli kaksi sängyllistä. Lukumäärästä ei kohta ollut itsekään\noikein selvillä. Jussi, Lassi ja Akseli olivat jo melkein aikamiehiä,\nja sitten oli äitinsä puolta jo seitsemäs synnyttäjänsä rintoja\nrepimässä. Kustaava ei uskaltanut heittää Anna-Liisaa imulta, kun olisi\ntaas tullut raskaaksi, ja hän ei sanonut enää jaksavansa kolmattatoista\nlasta tehdä, kun kerran oli jo saanut tusinan täyteen ja niistä oli\nHerra viisaudessaan kaksi poikaa korjannut omaan talteensa. Ei, ei\njaksanut, vaikka olisi mitä tehty. Anna-Liisa, lihava paakero, oli\njo muutenkin hänet niin kuivaksi kiskonut, ettei ollut muuta kuin\nlöksöttävät nahkat jälellä.\n\nAntti oli pieni, mutta terävä, jos sille päälle sattui. Silmäluomien\nyli oli laskeutunut nahkat viistoon, joten silmät näyttivät viistoilta\nkuin kiinalaisen, mutta kun niistä silmistä välähti, ei ollut silloin\nhyvä mennä Anttia nykimään. Otti naulasta hevospiiskan ja kurautti\nsillä niin että silmät iskivät tulta. Renki-Joopi oli saanut jo\nmuutaman kerran maistaa sitä ja tunnustanut sen ansiot, voitelemalla\ntentulla siiman synnyttämiä makkaroita selässään.\n\nAntti oli joskus saanut keväisiä korpivesiä rämpiessään reumatin\njalkoihinsa, ja se hirtehinen oli vääntänyt ne ulospäin kiveriksi, että\nnäytti kauempaa, kuin olisi kaksi luokin paininpuuta kävellyt, milloin\nukki köpitti pihamaataan tahi kyläpolkua. Terävä, ulospäin työntyvä\nleuka ja hampaaton suu lisäsivät vielä erikoisuutta. Luonto oli hänellä\nsemmoinen, että väliin laukesi, mutta sitten pitkät ajat lotkotti\nkuin sammakko ojassa, ja silloin kykeni Antti vain pienellä murheella\ntoteamaan, että hänen talossaan oli väki semmoista jonninjoutavaa,\nlaiskana aamut makaavaa ja työssä hiljalleen hissuttelevaa, ärevää ja\npurevaa, jos jostakin muistutti.\n\nEikähän Antti huolinut muistuttaakaan. Kun luonto nousi, niin että\nsilmien päällä lupottavat nahkat punertuivat, kirosi ja kääkersi\nkamarin kaapille ottamaan peukalonpiäkön verran kuusenkyyneleitä.\n\n— Pentele, koko hoito menee hiisilöihin!\n\nTuikku hiveli rintaa ja kiersi mukavasti sydämeen, joka heti asettui\nennalleen, ja luonto kohta taas oli kuin säyseän lampaan:\n\n— Jos nyt Joopi jo nousisit, kun kello vihlasee kahdeksatta. Eihän\ntässä makaamalla... loppuu viinat ja syömiset.\n\nJa vielä hellemmin Kustaavan sängyn laidalla:\n\n— No nousehan nyt jo pötköttämästä, kun on kohta kellonkin viisarit\npystyssä. Voi raukka, kun olet laiha, ei muuta kuin luuta, koetti\nsitten mistä paikasta tahansa. Pojatkin, peijakkaat, taitavat olla\njuoksussa... no aukase nyt jo noita silmäräpylöitäsi... kahviakin tässä\npitäisi saataman.\n\nTanulassa on iso punaisenkirjava kukko, ja hänpä tietää tämän\nepäjärjestyksen talossa ja joka aamu tulee tuvan portaille kiljumaan.\nRenkiä se suututtaa, ja hän heittää sitä saappaalla, kiululla ja mitä\nkäsiin sattuu. Kukko tulee uudelleen, ja itse isäntä lähtee sitä\ntorumaan:\n\n— Vai sinä... siihen paskille... ää... etkös tottele!\n\nKukko lähtee kartanolle, ja Antti painautuu vielä pehkuun, vaikka\ntoisissa taloissa jo liehutaan pelloilla.\n\nPojat, aikuisiksi tulevat, vielä ripillä käymättömät, koluavat öisin\ntyttöjen luhdeissa. Sepä onkin Antista ihmeellistä, kehen pojista\nsellaisia tyttövouteja on tullut. Hän ei ennen käynyt tytön vieressä\neikä uskaltanut kädelläänkään koskea heihin, huikottelijoihin. Halu\nkyllä asui ruumiissa, mutta arkuus esti lähentymästä naisväkeä.\nKaino ja kokematon oli Kustaavakin naimisiin mennessä. Riiteli vielä\nvihkimisenkin jälkeen monta aikaa, ennenkuin suostui täyttämään\naviovelvollisuutensa.\n\nNiin sitten pojista tämmöisiä hameväen jälessä juoksijoita,\nperhanoista. Satutaan vielä lapsia laittamaan siinä puuhassa. Työmiehiä\nei heistä ole tullut tekemälläkään. Hänen näkyvissä ollessaan vähän\nvenkuloidaan, mutta sitten kun ei ole kintuilla, niin metsään kortille\ntahi kylään laiskottelemaan.\n\nSemmoisia nämä Jussi, Lassi ja Akseli. Pienemmistä, Beatasta,\nJustiinasta, Joosehviinasta, ja mitä heidän nimensä kaikkien lienee\nollutkin, näytti tulevan äitiinsä. Kesällä juoksenneltiin paitasillaan\nheinikoita sotkemassa ja loikoiltiin siinä kaikkien katseltavina,\nvaikka Joosehviina ja Justiina olivat jo isoja vonkaleita. Talvella\npyllyilivät uunin päällä ja riitelivät keskenään.\n\nKyllä oli huolta Antilla. Siksipä ei pahaa tehnytkään, jos väliin\npeukalonpiäkön verran, niinkuin Antti sanoi, otti sitä kirkasta ja\nmakeata.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHameniemi oli saanut siitä nimensä, että Asarin isän ajoilla jo\nhallitsi hamevalta talossa. Hiertiäinen tuli isäänsä, ja ohjissa oli\nnyt terhakka Tiina Loviisa. Kerran hujutuulella ollessaan sattui Asari\nkäymään pappilassa ja muutatti talon entisen nimen, Koivuniemen,\nHameniemeksi kirkonkirjoihin. Mitäpä siitä, jos rovasti vähän\nnaureksien vastusteli, kun kerran Hiertiäinen sai mitä päähänsä, piti\nsen tapahtua, jos ei vallan vuoria ollut vastuksina.\n\nKotiin tultuaan kertoi Asari nimenmuutosta eukolleen:\n\n— No nyt on sekin asia järjestyksessä.\n\n— Että mikä? kysyi Tiina Loviisa.\n\nTaas piti ukolta lypsää asiata niinkuin maholehmää.\n\n— Että Hameniemi on nyt tämä talo kirkonkirjoissa. Muutin sen\npappilassa.\n\n— Haista sinä mikä ei hyvältä haise, kivahti emäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalossa oli laajat vainiot, ja töitä johteli Tiina Loviisa niin, että\npian alkoi talo rikastua, varsinkin kun sota-aikana sai hyvän hinnan\nviljalla ja muulla tavaralla. Mikäpä oli Asarin kellotellessa. Silloin\nkun ei nukuttanut kamarissa, muutaikse pirttiin, ja kun ei sielläkään\nnukuttanut, loikoi sängyssä silmät puoliavoimina ja seuraili naisväen\npuuhia ja kuunteli väliin Tiina Loviisan äkäilyä.\n\nNiinpä nytkin, maaliskuun aurinkoisena päivänä, kellotti Asari sängyssä\nja suu vinossa kuunteli emännän porailua. Piippu oli sammunut ja\nputosi sormien välistä lattialle, mutta Asari ei viitsinyt nousta sitä\nottamaan. Olkoon piippu siellä, kerkiääpä sen... Oli sattunut niin\nmukava asento, ettei sitä hennonut muuttaa.\n\nTiina Loviisa oli papattanut jo pitkän tovin ja kysyi Asarilta:\n\n— Nukutko sinä, kun et sano mitään?\n\n— Enkä...\n\n— ... että voi hyvä jumala, kun sinä olet laiska, aloitti Tiina\nLoviisa, kun kerran kuuli, että Asari on valveilla. — Menisit edes\npuita liiteriin pilkkomaan, jos et muutakaan. Luulisi mokomalta\nronkkien märkänevän, kun ei muuta kuin aina syrjällään. Sitten siltä\nvielä puruvesi juoksee pitkin poskia. Pyyhkisi suunsa edes.\n\n— Etpä sinä enää välitä niistäkään pusuista, olipa tuo suu vaikka p—ssa.\n\nAsari hörähtää nauramaan ja kääntää kylkeä.\n\n— Sialle suuta semmoinen rupakuono! Laita luusi hakemaan öljyä, näkyy\nlopussa olevan. En minä joka paikkaan jaksa enkä ennätä juoksemaan.\nReiteenikin työntää ajoksia, mikä pahalainen työntänee, ettei enää\nyölläkään niiltä saa unta.\n\nAsari ei sano mitään, vaikka hyvin kuulee. Painostaa, mikä painanee,\nniin ettei silmäluomia saa auki. Vesisade taitaa olla tulossa. Pitäisi\nsavut vetää ennenkuin nukkuu, mutta ei jaksa nousta. Tiinankin papatus\nkuuluu jo sekavana korvaan.\n\nTanulan Antti on nöyrä tekemään Turakalle vaikka mitä palveluksia.\nVaikka sääriä vääntäisi reumatismi kuinka kipeästi, on silloin\nlähdettävä, kun Turakka sanan laittaa. Tänä aamuna, kun vihdoinkin on\nsaanut Kustaavan kahvit keittämään ja renkikönsikän työhön, on Syllykkä\ntuonut Turakan sanomat, että mennä käymään Hameniemessä sanomassa\nAsarille, että valmista on, ei muuta kuin tulee lämpiäisille.\n\nAsari kuorsaa sängyssä, kun Antti tulee tupaan.\n\nAsialla olisi kiire, että päästäisiin yhdessä Rämekorpeen, mutta nyt\nkun se on nukkunut, ei sitä saa hereille.\n\nAntti istuu sängyn laidalle ja vanuttaa Asaria:\n\n— Nousehan... Turakka on sanat laittanut... lähtään maistamaan.\nPäiväkin siellä rellittää niin että luut lämpenevät.\n\n— Mm, maistamaan... häh? Joko se Turakka sai sen juoksemaan?\n\nAsari kapsahti harvinaisen ketterästi istumaan.\n\n— No niin sanoi Syllykkä, että pitäisi kiireesti joutua. Jos häntä\nminäkin voiteleisin tätä reumatismia. Se sisästä voitelu kuitenkin\nnäyttää tehokkaammaksi.\n\n— Sisästä, sisästäpä tietenkin sitä pirua on voideltava, sanoo Asari\npiippuaan täyttäen naprakasti. — Sille on annettava yhden kerran\nsemmoinen telli, että nurinniskoin lähtee. Mitähän, jos ottaisit kerran\nsaunassa ja panisit vähän tervaa, noin puolen litran verran, sekaan ja\nsitten yhdellä kertaa sisuksiin. Sillä lailla minä kerran ajoin matoja\nsisästäni.\n\n— Iii... vai matoja.\n\n— Niin, mutta jos matoja ajaa, pitää panna sekaan vähän pirunpihkaa ja\npuuöljyä. Sitten se lutkahtaa reiän täyteisenä. Ei sinun mahassasi taia\nniitä matoja, vorninkaisia...?\n\n— On veikkonen niitäkin, myönsi Antti. — Kun välistä rupeaa pakkaamaan,\nniin on siihen paikkaan haljeta. Työntää niinkuin seipäällä sisuksia.\n\n— No anna, minä laitan sitten sen seoksen nyt, kun on viina\nlämpimillään. Ajetaan reumatti ja saman tein luirakkeet sisästäsi.\nKestät sinä litran verran kai sitä moskaa.\n\n— Kyl-lähän sitä nyt litran...\n\n— Minulla on täällä kaapissani vihollisen pilausta sen verran vielä.\n\nAsari lähti kaapilleen ja sitten joutui jo lähtemään.\n\n— Mihinkä sinä kötys meinaat? kysyi Tiina Loviisa.\n\n— No sinnepä nyt sitä ainetta maistamaan, suhahti Asari. — Minä tuon\nsinullekin sieltä putelin, mutta älä vain nyt virka mitään kenellekään,\nkun se laki piru kuuluu olevan niin ankara, että tuosta noin, — ja\nAsari veti sormellaan toisen käden sormien yli, — jos vain tietämään\ntulevat.\n\nTiina Loviisa hämmästyi.\n\n— Elä... että ihanko sormet poikki tuikataan?\n\n— No niin.\n\n— Voi helekkuna. Piä sitten sinäkin suusi kiinni.\n\n— No ihan hissuksiin. Ei saa antaa edes henkensäkään haista.\n\nTiina Loviisa oli touhuissaan. Hänenkin suussaan maistui korpiviina\nmukavalta, varsinkin kun sattui vatsanpuru olemaan.\n\n— No ettäkö ihan hengen haisemisestakin sakottavat? kysyi.\n\n— Semmoinen on laki. Suutari Kenosenkin henki oli haissut vähän\nväkevälle, niin ei muuta kuin viisi vuotta kakolaa...\n\n— Saattaisihan henki haista vaikka mille... ihan vaikka huusinaluselle,\nsanoi Tiina Loviisa. — Mikä se semmoinen laki!\n\n— Laki kuin laki, ja sitä on noudatettava. Henki ei saa haista, muista\nse.\n\nMiehet lähtivät kääkertämään Rämekorpeen, Asari edellä, Antti perässä\nsen kuin väärät säärensä sallivat. Juttua ei käynyt pitäminen, että\nparemmin joutuisivat. Siellä korvessa tippuu, lorottaa ihan noronaan,\nja täällä vain hissutellaan. Turakka suuttuu ja pistää naamaansa joka\ntipan. On se sen tehnyt ennenkin, kun on suuttunut, eikä mies ole ollut\nsiitä tuontuostaan. Korvallisilla tummanpunainen veri vain kiehunut ja\nihmeitä puhunut, ei muuta.\n\n— Kylläpä se aurinko nyt hellittää.\n\n— Hellittävän näkyy, läähättää Antti jälessä. Tiessä on reikiä,\nhevosten polkemia, ja niihin kun väärä sääri uppoaa, saa sitä\nkiskomalla vetää ulos. Jos saisi vielä säärensä suoraksi, silläpä\nAsarin lääkkeellä, niin antaisi mitä vain. Ei taida enää sääret oieta,\nkun ovat rustottuneet ja viipelöityneet. Se reumatti pakana kun on\noikein niitä repostellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Voi turkin tuoma ja vienan viemä, vai nyt sieltä ponssarien vasta\npassaa tulla! huusi Turakka, kun näki tutut naamat kuusen oksien\nlomitse. — Ja Anttikin kääkertää kuin kana. Luuleks saavasi reumatin\nvoidetta?\n\nTurakka hohottaa ja kaataa tuohilippiin viinaa. Pannun ja padan alla\nloimuaa väkevältä savuava tervastuli, ja korven hunaja lemahtaa.\n\nPihkakin lemahtaa, ja korpi on kevään henkeä tulvillaan. Lumi sulaa ja\ntippuu pieninä kirkkaina pisaroina naavakuusen oksilta.\n\nMolemmista pilleistä tippuu, ja Turakan naama on punainen ja\nhyvätuulinen.\n\nNiin on Asarinkin naama, ja Antin huuli mutuaa ja nahkalämssien alta\nvälähtää melkein kuin nuoren miehen katse.\n\n— Annahan kun maistan, sanoo Asari makeasti muhoillen. — Vesi kihoo jo\nkielen päälle.\n\n— Vai kihoo. Elä, elä koske hinkkiin. Sitä pitää ensin haistella ja\nsitten vasta maistella. No haista.\n\nTurakka pistää tuohilipin Asarin nenän alle.\n\n— Eikös ole haju toinen kuin Helsingin mamsselien ootekaluvesissä, hä?\n\n— En ole haistanut Helesingin mamsseleja... heh... aina se tuo Turakka\nkeksii ne leikkinsä. Anna helevetissä, kun mieli jo teköö, pyytää Asari.\n\n— Tämä onkin nyt semmoista, että kelpaisipa tarjota vaikka itselleen\nresitentille. No ryyppää sitten, mutta älä ähkäse. Maista sinäkin\nKäkkä-Antti tästä toisesta pullosta.\n\n— Ää, kun kiertää kuin elohopea mahassa, sanoo Asari.\n\n— Kuulehan, Turakka, kun tämä Asari tekee minulle reumatti-\nja matolääkkeen, toimittaa Antti. — Sanoo panevansa siihen\npirunpikaroitakin. Annahan uusi puteli. Tämä meni jo tyhjäksi.\n\n— Vai lääkkeen. Kuulehan, jos minä nyt neuvon sinua.\n\nTurakka istuu kannolle, katsottuaan ensin, että jää riittää\njäähdytysastiassa, ja sanoo sitten:\n\n— Kun otat varia lehmän lantaa ja laitat siitä kääreet noihin\npaininpuihisi, niin se on paras keino. Viinaa sitten sisään sen kuin\nsietää ja varin saunan lauteille. Lehmän lanta on parempata kuin\npirunpikelit ja muut. Eikös olekin tässä hyvä maku?\n\nTurakka maistelee tuohilipistä viinaa.\n\n— On, on, kiertää suonissa kuin mahlaja.\n\n— Hahhah, Antin suonissa kiertää vesi yhtä hyvin kuin viinakin.\nSanoisit paremminkin, että noissa paininpuissasi kiertää korven makea\nmesi, hörötti Turakka ja pisti tuohilipin hankeen. Istuttiin sitten\nkolmisin havuläjälle, jonka Turakka oli kantanut vuoteekseen, istuttiin\nkuulostamaan, miten korvissa alkoi somasti sihistä ja pihistä.\n\nAurinko oli jo korkeimmillaan taivaan keveässä sinessä. Korvessa\nhumisi etelätuuli, kinokset alenivat. Kohta on suopursujen lomissa\nvain ruskeavetisiä lätäköitä, ja silloin ei käy istuminen havuläjällä\nmaistelemassa lämmintä viinaa.\n\nMutta nyt käy. Turakka imeksii silmät autuaallisessa sirrissä\ntuohilipin reunaa ja hohottaa väliin isoäänisesti. Mille, siitä ei\nole toisilla tietoa. Asarin mato- ja reumattilääkkeelle vaiko Antin\nvorninkaisille, jotka työnsivät kuin seipäällä. Yhtä hyvin saattaa\nTurakka nauraa oman luontonsa pakosta, ei viinan nostamana, auringon\npaisteesta ja kevään tulosta. Onhan niin mukava kuvitella kesää, kun\nsaa paistaa rannalla kalaa ja ryypätä palan painikkeeksi pienestä\ntaskumatistaan. Kellahtaa sitten kalliolle tahi kanervikkoon ja\nnukahtaa. Ei enää edes muista, minkälaista huoli on. Jos sattuu jotain\npuuttumaan, niin menee isäntien luokse. Rahaa tahi tavaraa, ei ole\nkielteessä. Eikähän mitään puutukaan. Kukapa on hänen taskunsa nähnyt\ntyhjinä. Rahapussi pollottaa aina kuin kerä housun takataskussa.\n\nHarakka-Antin suu oli venynyt kovin leveäksi siinä istuessa. Mitäs\ntarvitsi yhteen menoon kiskoa puolen litran pulloa nahkaansa.\nNahkalämssät silmien päällä ovat ihan tummanpunaiset, ja silmistä näkyy\nvain pienet pisteet, niinkuin naskalin reiät.\n\nAsari istui polvet pystyssä ja hihitti väliin. Teki sydämelle niin\nhyvää, että piti hihittää. Voi hyväinen ihme, miten maailma oli\nmukava. Ensi viikolla pitää käyttää iso imisä karjun luona, että Tiina\nLoviisa saa oikein kauniita porsaita hoitaakseen. Niistä saa sitten\nsitä kiljunpintaa ensi syksynä. Ja rukiita pitää jauhattaa nuorelle\ntammalle, että saa ajaa lihavalla ja hihkaista ajaessaan. Kyllä Luoja\non hyvä, kun antaa ihmiselle kaikkea, mitä sen sydän halajaa. Tuotakin\naurinkoa se rupeaa taas antamaan, hellittääpä jo ihan pihkat irti\nnaamasta.\n\nTurakka muutti uudet pullot pillien alle ja lötkähti havuille.\n\n— Miltäs tuntuu? kysyi ukoilta.\n\n— Suonet soutaa niin somasti ja sydäntä panee niin mukavasti. Ihan kuin\ntähkällä kutkuttaisi. Montakohan li—hitraa tu—huosta jää mi—hinulle?\n\n— Senpä sitten näkee. Kunhan tuo Käkkä-Antti ensin pumputaan täyteen,\nettä lurikat lähtee sen sisästä. Pitää Syllykän lämmittää sauna ja\nhakea sitä lehmän ainetta.\n\nAntti hekatti. Se tuo Turakka on mies... se on tuossa ihan kuin joku\nkeisari, suuri ja mahtava. Antaa viinaa kelle antaa. Ei anna kaikille,\nvaikka talonsa antaisivat. Minulle antaa, vaikka käkkänäksi haukkuu,\nse on sen leikkiä, eikä siitä saa suuttua. Kappas, miten päätä nyt\nalkaa nytkyttää. Eihän se ennen sen vertaisesta. Tänä iltana annetaan\nvorninkaisille lähtimet.\n\nSyllykkä tulla kynttäsi, selässä iso tuohikontti. Siinä oli Turakan\neväät, ja akka lateli ne kannon nenään asetetulle laudalle.\n\n— Kuuluu taas Hörödii olevan pitäjällä vainua vetämässä, missä Turakan\njälki haisisi, paapatti akka ja pälyi viinapulloja. Eikö se ryökäle\nkiirehtinyt ryyppyä antamaan, vaikka tälle sai tässä eväitä raahata.\n\n— Siinä on sikaa ja tässä madekukkoa, jos nielustasi semmoinen\nläpäissee. Ja suutari Kekäleen akan käskin viemään semmoisia terveisiä\nHörödiille, että haistaa p—nsa eikä aiokaan tulla näille maille, muuten\nsaa sen kulmikkaan kallonsa halki. Uskallan minäkin napistaa, vaikka\nolen akka.\n\n— Nyt sinä akka pahus suorastaan hälyytit Hörödiin näille maille,\nkivahti Turakka, kiirehtimättä tarjoamaan Syllykälle lämpimäisiä.\n\nAntti oli nukahtanut havuläjälle, mutta Asari torisi vielä nikotellen:\n\n— Vi—hiedään se saunaan ja annetaan semmoinen löyly, ett'on pi—hinta\nniinkuin vanha pa—halttina.\n\nTurakka haukkoi nälkäisenä, ja akka kiukunkiehuvana odotti ryyppyä.\nJopa kimahti:\n\n— Etkö sinä sen vietävä anna minulle tippaakaan. Kun ihan kieli tarttuu\nkitalakeen.\n\n— Mitä antamista siinä, muuta kuin kisko turpaasi. Hälyytit sen\nHöröläisen.\n\nAkka nauraa virnotti.\n\n— Pelkääkö Turakka Bennu Höröläistä?\n\n— En, mutta tässä olisi ollut vielä mukava toisenkin kerran turauttaa.\nNyt on vehkeet kiireesti korjattava, kun suurus loppuu.\n\nHiertiäiselle tuli hätä. Pääkin vähän selvisi.\n\n— Voi perhana, jos tulee ja pörrittää se hörrikkä, niin viinat menee.\nAnna sinä Syllykkä konttisi, niin vien sillä vähän Tiina Loviisalle...\nnapsua... että jaksaa paremmin suutaan laksattaa.\n\n— Vie, vie, viinoja sillä on ennenkin hyysätty ja kuljetettu. Parasta\non korjata tavarat talteen ja jättää tulisijat Hörödiille.\n\nHiertiäinen lähtee könttämään täysi viinakontti selässään, ja Anttikin\nkoettelee paininpuitaan. Eivät kannata. Hankeen lupsahtaa mies\nperälleen, ja kolmikulmaiset silmäkolot jäävät avuttomina tuijottamaan\nTurakkaan.\n\n— Taisi tulla huonous? nauraa Turakka.\n\n— Eikö perhanata, kun ne vorninkaisetpa rupesi taas työntämään,\nvalehtelee Antti ja pitelee mahaansa.\n\n— Ne tahtovat vielä napsun, annas kun tuon putelin.\n\n— Elä, elä, kyllä se vika on, kun ma oikein sanon, näissä paininpuissa,\nkun juuttaista jänteet katosivat.\n\n— Kun makaat tuossa havuilla iltapuoleen, niin kannan selässäni, sanoo\nTurakka ja nauraa niin että korpi kaikuu. — Pääsetkö sinä sieltä vai\npitääkö auttaa?\n\nAntti kekkelehti, välistä hankeen tupsahtaen, nuotiolle ja nukahti\nihanaan havun tuoksuun. Syllykkä puuhasi viinoja talteen ja pupatti\nomia sekavia puheitaan. Vari viina oli kihonnut hänelläkin heti\nkorvallisiin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKenkkulan Aatami loikoo sängyssään ja miettii kaikenmoista, enimmäkseen\njo monia kertoja ennen mietittyä. Miehet ovat menneet aamiaisen\njälkeen työhön, ja isäntä on ottanut tavanmukaiset ruokaunensa. Ei\njaksa kuitenkaan koko päivää maata, ja aika tulee pitkäksi, kun ei\nkykene töihinkään. Eipä sillä, että terveys olisi huono, maha on vain\nkasvanut niin suureksi, että sen liikuttelemisessa on kylliksi työtä.\nJa sitten kun sen mahan kanssa on tottunut laiskottelemaan, ei käy enää\nyrittäminenkään.\n\nEikähän se isännille muutenkaan olisi sopivata. Sitä kun on työtä\nsiinäkin, että miettii, miten nyt laitat sen ja sen paikan. Mihin\nkylvät kaurat ensi kesänä ja mistä olisi paras ottaa kesäpuita. Ja\non siinä monta muutakin... Täytyyhän jonkun olla akkaväenkin kanssa\nsuuravia pitämässä, jos niinkuin sattuu sille päälle, että kehtaa\nherjojen kanssa suutaan vaivata. Se on tosin hedelmätöntä, mutta aikasi\nkuluksipa sitä joskus heidän kanssaan suutasi läpätät.\n\nEmäntä, Karuliena, ei tosin ollut suustaan liika avara, mutta\nolihan piikoja ja muita, joidenka kanssa sai velloa, jos halutti.\nRiehaantuihan Karulienakin joskus, ja silloinpa olikin ääntä pirtissä.\n\nKuuluupa se nytkin pampattavan piioille tuvan puolella, mistä\npauhannee. Pitäisiköhän kuunnella.\n\nAatami vääntäytyy istumaan ja tarkistaa kuuloaan. Keittiön ja tuvan\novet ovat välillä vähän raollaan.\n\nKa, kun tansseissa käynnistä puhuu. Piiat ovat taas olleet yöllä\njuoksussa. Se synti ajaa itsekutakin omalla tavallaan, mitä mitenkin.\nPiikojen ja poikien pitää käydä tanssimassa ja sitten loppuyö viettää\nlihan nautinnoissa... sepä syntinen liha kun vetää ja viekoittaa.\n\nOhhoo, jos pistäisi tupakan.\n\nNiin, niin, henki olisi altis ihmisessä, mutta liha on heikko, tahi\noikeastaan niin vahva, että tekee mitä lystää. Panee jalat tanssimaan\nja sitten kävelemään toisen sängyn viereen. Jos heissä piioissa sitä\nhengen puolta lieneekään. Eivätkö liene niinkuin vasikat metsässä.\nEipä sitä nämäkään tyttäret, omat enempää kuin vieraatkaan, viitsi\nkuunnella saarnaa pyhäisin, eikä veisata. Jos sanomisen paljoudella\nsaa tuvan penkille tahi sängyn laidalle istumaan lukuajaksi, niin\nkohta vihollinen painaa niin, että ei muuta kuin silmät kiinni. Tytöt\ntorkkuvat ja rengit kuorsaavat ja väliin poksauttelevat äkeissään\nsuuruspommeja, jumalattomat.\n\nNytpä sieltä pirtistä ei enää kuulukaan mitään. Taisivat mennä navetan\npuolelle. Siellä olisi ulkona nyt aurinkoinen päivä, jos kehtaisi\nlähteä jaloittelemaan.\n\nAatami ottaa muutaman verkkaisen askelen kamarinsa lattialla, oikein\ntietämättä, mihin päin lähteä, kääntyy sitten kaapilleen ja ottaa\nsieltä pullon.\n\nEipä siinäkään ole mitään. On näes tämä Aatami pitänyt aina sairauden\nja muun semmoisen pienen taudintapauksen varalta korpiviinaa\nkaapissaan, joka nytkin taas tautisena aikana on ehtinyt antaa hänelle\nmonta apua ja lievitystä.\n\nJopahan on näemmä tyhjä tuo pullo, huokaa Aatami. — Taisikin eilen\nsiitä viimeinen tulla napsituksi. Se kun ei tämmöiseen ruhoon edes vähä\nriitäkään.\n\nAatamin pitää istua ikkunapöydän ääreen miettimään sitä pullon\ntyhjenemistä. Siinä on samalla ne alinomaiset syntiasiatkin mielessä,\nniistä kun pitää joka päivä itselleen tiliä tehdä, herjoista.\n\nKun sitä ihmisen, näes, pitää kilvoitella, loppuun asti, ihan siihen,\nkun viimeinen henki kurkussa korahtaa. Sittenpä se reuhtominen\nlakkaakin ja alkaa se toinen elämä, hyvä tahi paha, kuinka kulloinkin\nosaat kilvoitella ja tämän maallisen juoksusi ja kouhotuksesi päättää.\n\nJa siitä päättämisestäpä se riippuukin kokonaan, vaikka moni ei sitä\ntiedä. Kun osaat tehdä oikealla ajalla sovinnon ja omistaa sen, mitä\npitää ja sana sisältää, niin eipä ole silloin hätää. Pötkäytät vain\nitsesi sinne parempaan paikkaan, vaikka olisit kuinka synnissä rypenyt\ntäällä matoisessa maailmassa.\n\nSe pullo on tyhjä, ja se on toinen asia.\n\nAatami kävi katsomassa toista pulloa, olisiko siihen mitään jäänyt,\nmutta ei siinäkään muuta kuin sen verran, että kieli kastui ja pahemmin\nvain tautinen ruumis rupesi sitä ainetta tahtomaan.\n\nHitsiläinen, kun loppui nyt pahimpaan aikaan, eikä taida olla tekijää\ntiettyvillä.\n\nOn se sekin, kun lopetetaan tämmöisenä tautisena aikana nämäkin\nväkevät. Ei ihme, että ihmisiä kuolee ja pötkähtää ennen aikojaan kohta\njoka talossa. Ja jos ei kuolla, niin ainakin sairastetaan. Ne jotka\nosaavat tätä ainetta — Aatami pyöräytti tyhjää pulloa kädessään —\nvarata, säästyvät potemisesta ja rutkottamisesta.\n\nSängyn päälle se olisi vääntänyt jo aikoja sitten hänetkin, jos ei\nolisi ollut aina puteli kaapissa. Eikä ainoastaan tämä tauti, niitä on\nmonta muutakin, hänessäkin. Sydänalusvika, joka vaatii kovanpuoleiset\naamumaistot, ja sitten repijäinen nivelissä.\n\nKun hänellä välistä ottaa se repijäinen niin lujalle, että pitää\nistua, olipa paikka mikä tahansa. Sillekin kun on antaa ajallaan ja\ntarpeellisen määrän, ei kuulu eikä näy koko repijäistä.\n\nJa onhan niitä muitakin. Reumatti yksi hyvä. Siinä sivussa saa sekin\nvoiteensa, vaikka pitääpä sitä senkin varalta aina lisätä annosta,\nja kun nämä nykyiset putelit ovat niin pieniä, kun ovat nekin\npienentäneet, niin tietää sen, että loppuu.\n\nNyt tässä tulee kohta pahat, jos ei vaan heti saa. Alkaa jo repijäinen\nnytkyttää niveliä, pahan tauti, mikä lienee sekin, ihmisten vitsaus.\n\nEikä saanut sydänalakaan tänä aamuna enää täyttä määrää. Tässä saattaa\nkohta tulla pahat olot.\n\nSattuisiko tuota olemaan poikien kaapissa?\n\nAatami nytkyttelee verkalleen poikien kamariin ja aukaisee kaapin, kun\nsattuu kerran avainkin semmoinen olemaan.\n\nHeh, heh, niitä poikia, kun ovat sinne pistäneet ihan täyden pullon. Ja\nse on pistetty sinne ihan äskettäin, koskapa on vielä päältäkin märkä.\n\nMitä ihmettä? Vastatehtyä!\n\nAatami maistelee ja haistelee ja muhoilee. Tämä onkin tavallista\nparempaa ainetta, eikö liene Turakan tekemää. Eipä sitä muut\nsellaista...\n\nAatami on kahden vaiheilla, jättääkö pullon poikien kaappiin vai\nottaisiko sen mukaansa.\n\nSyntiä siitä tosin ei tulisi. Saisihan sen maksaa toisella kertaa\npojille. Ja mitäpä ne terveet miehet sillä... Nautitaan vain huvin\nvuoksi. Se juomishimo näet ajaa näitäkin hänen poikiaan, vaikka isä\nei milloinkaan vielä himon vuoksi ole putelia kallistanut. Heikko\nterveys on sitä teetättänyt ihan poikasesta lähtien. Kerran nuorna\nmiesnä ollessa sai renkilöiltä, kun mahaa puri, ja kun huomasi sen\nterveelliseksi itselleen, on aina sitä pitänyt, mutta ei milloinkaan\nvielä juonut. Ei ainakaan niin, että juomiseksi olisi toinen pystynyt\nsanomaan. Jos on ryypännyt, niin se on ihan toinen asia. Ryypätäänhän\nsitä muutakin rohtoa, eikä sitä kiellä raamattukaan lääkkeenä\nkäyttämästä.\n\nOvi käy jossain, ja Aatu sujauttaa pullon taskuunsa ja lähtee poikien\nkamarista.\n\nRepijäinen on taas tipotiessään, eikä sydänalakaan kaiva enää paljoa.\n\nKun ottaa sikarin kaapista ja istuu siinä ikkunapöydän ääressä, on\nmukava miettiä niitä syntiasioita.\n\nNiihinpä se aina mietteet vetää, kun sitä ihmisen, oikean ihmisen näes,\npitää miettiä autuutensa asiaa.\n\nAatami ei malta olla. Pitää käydä ainakin haistamassa, siinä kun oli\nsemmoinen mukava haju. Mitä yrttejä sotkenee se Turakka viinaansa.\n\nKe, ka, kun repäisi toisesta polvitaipeesta. Etkö sinä sitten herkeä\nkiskomasta, kitkuttajainen, pahalainen.\n\nAatu ottaa oikein pitkän sille ryökäleelle, joka ei anna rauhaa hänen\nnivelilleen.\n\nNo nytpä sitä onkin jo aamupäivän tarpeeksi. Kunhan eivät pojat vain\nkaipaisi pulloaan. Se on Jooseppi kova mies, isälleenkin, ja jos arvaa,\nnostaa taas möläkän. Sitä kun nykyiset lapset eivät muista neljättä\nkäskyä, niinkuin tämäkin Jooseppi. Piruko tuon sikarin sisässä on, kun\nei lähde yhtään savua.\n\nJopa sieltä tuvan puoleltakin kuuluu liikettä ja naisväen ääniä.\nTaisivat tytöt tulla päivälypsyltä.\n\nNiin, se naisväki, se olisikin sitä semmoista vetävää ja viettelevää.\nJos vaikka kuinka koetat olla heitä katsomatta, niin näkyvät silmääsi\nkuitenkin, hameen hulmahdus tai muu semmoinen mukava paikka.\n\nAatami hymähtää. On se sekin, nainenpa, koko rustinki. On laitettu\nsiihen kaikki paikat semmoisiksi, että niihin ei kyllästy. Muutamata\nvetää vielä vanhanakin niihin paikkoihin, niinkuin nyt häntäkin tahtoo\nriipoa.\n\nSepä se synti kun on niin makea. Ja vaikka kuinka vastaan haraat, niin\nei muuta kuin lankea pois, kun se aika sattuu.\n\nMutta siinähän se onkin uskon viisaus, että langennut voi nousta\njälleen.\n\nJa sitten vielä sekin, että jos ei olisi syntiä, niin ei olisi\nanteeksiantoa. Se on tärkeä pykälä. Mistäs nousit, jos et langennut,\nretkahtanut. Ihminen siten tulisi niin hyväksi ja vanhurskaaksi, että\nei tarvitseisi niitä uskon asioita ensinkään, ei pelastusta eikä muuta,\nmikä siihen kuuluu.\n\nJa lankesihan se Paavalikin. Ja moni muu. Entäpä Taavetti ja sekin\nkuningas Salomo. Kun herjalla oli niin paljon ihan oikeita vaimojakin.\n\nNe semmoiset paikat ovat mukavia raamatussa. Niissä on niin ihmeen\nmukava hautoa ajatuksiaan ja kuvitella, miten ne miehet rellestivät,\nTaavetit ja muut.\n\nJa sitten nämäkin nykyajan miehet. Sekin saarnaaja Tittulieri, kun piti\nsemmoisen tyttöhepsanan mukanaan ja sanoi hänelle, ystäviä ja uskottuja\nkun oltiin, että ei jaksa lihaa vastaan tapella, täytyy olla kaikki\ntavarat mukana.\n\nSe tyttö olikin hyvä veisaamaan. Aloitti joka paikassa seurat veisuulla\nja lopetti. Jopa oli kerran saarnannutkin. Lienee hepsake saanut sitä\nTittulierin henkeä.\n\nJaa, jaa. Niitä ei ole enää nykymaailmassa seurojakaan. Vallattomuus ja\nkaikkinainen paha saa vallan.\n\nJos tästä sitten lähtisi tuvan puolelle, koskapa siellä tytötkin niin\niloisesti kikattaa.\n\nEnsin on kuitenkin käytävä haistamassa sen Turakan viinan ihmeellistä\nhajua. Missähän se sitä keittänee, kun pojatkin ovat sitä saaneet?\nPitäisikin lähteä haistelemaan.\n\nAatami tuli tupaan. Tytöistä joku kehräsi ja muutamat liikkuivat muissa\naskareissa. Iloisia olivat ja naureksivat. Kenkkulassa ei nähtykään\nmilloinkaan vakavia tyttöjä. Semmoisia lipattajia sattuivat aina kaikki.\n\nSattuuhan ne kun satutetaan. Aatami ei mitenkään voinut vihata\niloa eikä nauravia tyttöjä, vaikka olikin niissä oikeissa asioissa\nkamppaileva mies. Valikoi melkein aina itse yhdessä tosin emännän\nkanssa piikansa, mutta kirkonmäellä katsoi tarkkaan, millä oli\nminkinlainen naama ja nauroiko usein. Muutenkin piti olla kokoa ja\npaikat semmoiset, ettei silmää haitannut.\n\nSe mistä lienee semmoinen vaativainen silmä ollut hänellä. Kaikki olisi\nsen mukaan pitänyt olla niin mallikasta ja mukavaa. Se muuan akronohvi,\njoka kerran kesällä kävi, sanoi, että se on semmoista taiteellisuutta.\n\nMitä joutavaa. Sitä syntiä ei hänessä ainakaan ole, se on vissi.\n\nJa onhan se siinäkin, jos oikein tosissa sen tunnustaa, että syntiselle\nmielelle on mukavaa katsella semmoisia pyöreitä ja punakoita tytön\npallukoita.\n\nSemmoinen se oli ennen Karulienakin, lihava ja pehmeä, ja punaa oli\nposkissa niinkuin pensselillä olisi vedetty.\n\nSe oli sitä aikaa ja nyt on toista. Karuliena on käynyt liikaakin\nlihavaksi. Ja muuten semmoiseksi mietoveriseksi. Yöt makaa ja kuorsaa\nja illalla kääntää heti selkänsä. Eikö häntä sitten syntinen lihansa\nmilloinkaan kiusanne.\n\n— Missä emäntä on? kysyy isäntä ja kellahtaa kyljelleen siihen pirtin\nsänkyyn.\n\n— Taisi mennä kylään, sanoo joku tytöistä.\n\nOmiaan siinä sitten tytöt puhuvat ja tirskuttelevat ja häilähtelevät\nlyhyvissä, polviin asti ulottuvissa hameissaan. Se kun nyt on semmoinen\ntyyli, sanotaan. Ei siinä muuta, kuin että saa näytellä pyöreitä\npohkeitaan ja sillä tavoin vetää miehiä puoleensa. Tietää ne keinonsa\nja ne vetäjäisensä. No, omapa on asiansa, antaa ihon vilahtaa. Mukavapa\nsitä on katsella.\n\nOhoo, kun se niin raukaseekin. Tulleneeko tunkion pohjat oikeille\npaikoille siellä takapellolla. Kyllähän sen Joosepin melkein saa uskoa\ntöitä johtamaan. On muutenkin semmoinen työjuhta, että monta miestä\nvastaa. Mutta väkeviä harrastaa, vaikk'on ihan terve mies. Kun sille\nsiitä sanoo, niin nauraa vasten naamaa: Maistaahan isäkin, ei se\nminunkaan suuni tuohesta ole.\n\nSitten viinan voimalla väliin riehuu, muka ihmeitä näyttääkseen. Ja\nkyllähän se näyttääkin. Ottaa hevosenkin ja nostaa, peto, koholle\nniinkuin rukkasen. On sillä luonnostaankin niitä voimia.\n\nJoko lienevät Rämekorvesta saaneet kaikki puut ajetuksi. Siellä sitä\nvälistä on lirautettu, kuusenjuurikasta, eikä ole kukaan mitään\nhaistanut. Kun se Rämekorpi on semmoinen, ettei sinne osaa kukaan.\nNiinkuin rannatonta suota ensin joka puolla ympärillä ja sitten vasta\nkorpea. Missähän se Turakka mahtanee nyt sitä keitellä, sillä poikien\nviina oli sitä varmasti?\n\nPoikien kamarissa kuului joku kolisevan, ja kohta tuli Jooseppi\nnaamaltaan punaisena tuvan ovelle.\n\n— Onko täällä isä?\n\n— Tuolla on isäntä sängyssä.\n\nJooseppi, näköjään vihaisena, iski silmänsä isäänsä.\n\n— Tulkaapas isä vähän tänne minun kamariini, pyytää hän.\n\nAatami lähtee vähän vaivalloisesti kämpimään. Taitaa taas se\nrepijäinenkin aloittaa, koskapa sätkäyttää aina niin nivusista.\n\nSe poika nyt niistä viinoistaan... Pitää sanoa, ettei ole ottanut, ei\nhän ainakaan. Kyllä se sitä saa, koskapa on saanut senkin putelin.\n\nJoosepin tiilen värinen naama oli ankarassa irvistyksessä.\n\n— Onko isä taas ottanut minun viinani kaapista?\n\n— Viinasi? Joko sinä taas sitä olet ostanut, koettaa Aatami sanoa. —\nVai viinasi... milloinka minä ennen sinun viinojasi? Häpeileppäs vähän.\n\nOlihan hän tosin muutaman kerran ottanut, mutta eihän sitä sopinut\nsanoa, ja kun tavarat kerran olivat yhteisiä, niin viina kuin viina...\n\n— Vai ette ole ottanut, kivahtaa Jooseppi. — Paremmin joutaisitte sitä\nhaeskelemaan, kun ei kerran ole muistakaan töistä. Paikalla minun\nviinani tänne!\n\nAatami tekee jo lähtöä kamarista.\n\n— Ota vaan viinasi sieltä mihin olet pannut.\n\nOn siinä lapsi, kun syyttää isäänsä viinojensa varkaaksi.\n\n— Jo nyt on piru, kun minä panen putelin tuohon — Jooseppi näytti\nkaapin hyllyä kädellään — ja sitten se ottaa ja kävelee siitä\nomin neuvoin tiehensä. Kyllä se taitaa olla isän mahassa, koskapa\nkorvallisenne on niin punaiset. Repijäisiään ei tarvitse kenenkään\nviinoilla voidella. Rämekorvessa on Turakka keittämässä, hakee sieltä.\n\n— Vai Rämekorvessa, pääsi Aatamilta. — No niin, enhän minä saata sitä\nkieltää, ettenkö joskus rimputtajaista lääkitseisi, mutta sinä nautit\nvain huvin vuoksi. Ja se on syntiä.\n\n— Olkoon jos pirua, mutta laittakaahan minun pulloni näinä aikoina\npois, että pääsen tästä tunkiolle. On jumalaton kamaran hakkuu ja pitää\nsaada parempata vauhtia. Ja sitten on minussakin sitä rimputtajaista,\nnytkyttäjäistä — Jooseppi notkautteli polviaan — ja sille pitää nyt\nantaa paukku. No, tokko se puteli löytyy?\n\nEihän se mitä löytynyt. Aatami köpötteli kamariinsa, Jooseppi jälessään.\n\n— Antakaa sitten rahaa, ja joutuun!\n\n— Paljonko? kysyy Aatami.\n\n— Sata markkaa. Turakan viina on kallista. Siinä on semmoisia salaisia\nyrttejä, eikö isä ole huomannut? Siitä saa semmoiset voimat, ettei\nniitä vastusta mikään.\n\n— Ei niin paljoa... kyllä viisikymmentä riittää.\n\nAatami katsahti kysyvästi poikaansa, häikköläiseen, joka tuli niin\njulkeasti rahoja viinaan vaatimaan.\n\n— Ei riitä. Teen minä kolmenkin edestä työtä enkä tarvitse muuhun kuin\nviinaan ja vaatteeseen. No, joko löytyy?\n\nAatami heitti satasen pöydälle. Toisi se poika sieltä sitä hänellekin,\nmutta ei oikein ilennyt pyytää. Ja joutaapa tässä itsekin. Eipähän\ntahtonut sen lujemmin puteliaan, heittiö.\n\nJos tästä lähtisikin käymään Rämekorvessa. Syllykältä sopisi ottaa pari\nisompaa pulloa ja kätkeä ne sinne, vaikka heinälatoon, tai kuljettaa\nHameniemen Asarin talteen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAsari Hiertiäinen on tullut illansuussa Syllykän mökille ja pyytänyt\nlämmittämään saunan. Niitäpä Antin vorninkaisia ajaakseen. Mutta Antti\non selvinnyt humalastaan Rämekorvessa ja kääkertää parhaiksi mökin\npihaan, kun akka on viemässä puusylystä saunaan.\n\nAntin silmäkannet olivat kokolailla turvonneet ja jalat onnahtelivat.\nTurakan viinasta ei tullut muuta kohmeloa kuin ruumis hieman veteläksi.\nMutta jos siihen oli peukalonpiäköllinen sitä samaa, niin mies oli\nkohta kuin ennenkin, aivan kuin ei olisi viinoja nähnytkään. Antti oli\nkorvesta lähtiessään ottanut sen tavallisen määränsä, peukalonpiäkön\nverran, ja saattoi lähteä Kustaavan luokse, povellaan pullottava pullo,\njossa somasti lirahteli ja hölläkehti käynnin tahtiin.\n\n— Nytkö sinä vasta sieltä korvesta...? kysyy Hiertiäinen. — Käskin\nakan kuumentaa saunan tavallista kuumemmaksi, ja täällä taskussa on\npirunpikarat. Olla niitä pitää, vaikka Turakka värnysi... Mennään\ntupaan siksi kun sauna joutuu.\n\n— Elä... onpa se sauna vielä Tanulassakin. Turakka tulee sinne saunalle\nkoht'puoliin ja minun pitää mennä lämmittämään. Se kun ei kylve\nakkojen lämmittämässä saunassa, Juho poika. Että käännä nyt ketarasi\nmeillepäin, sanoo Antti ihan tosissaan.\n\n— No, sama minulle, missä ajetaan, mutta lähteä pitää kärmeihen\nsisästäsi tänä iltana.\n\nAsari kääntyy pihasta Antin mukaan ja huutaa akalle, että ei tarvitse\nlämmittää sitä saunaa.\n\n— Haistakaa sitten se ja se, huutaa akka vastaan. — Mitäs se semmoinen\nkenkkuileminen on. Minä olisin saattanut saunassa vaikka sarvetkin\nvetää.\n\n— Ei ne sarvet joka vaivassa auta, sanoo Hiertiäinen ja muhoten katsoo\nAntin notkahtelua, joka on ihan kuin mitä markkinaklovnin matkimista.\n\n— Sanoopa ukko rovastikin auttavan monessa vaivassa, huutaa akka\nmiesten jälkeen. — Jos ei viina, sarvi ja sauna auta, niin ei siihen\npysty enää tohtuorin kynsikään.\n\n— Unohdit tervan ja pirunpikarat, huutaa Asari jo aidan takana.\n\n— Menkää siitä! tuhahtaa akka häviten omille asioilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaunan kiuas hohti kuumuutta. Keskeltä olivat kivet punaisia, ja kun\nHiertiäinen sylkäsi kiville, ponnahti se seinään.\n\n— Hyvä on, kyllä täällä sinun lurikoillesi ja säärillesi laki saadaan,\nsanoo hän.\n\nAntti istuu polvet pystyssä kynnyksellä ja kuuntelee, mitä se Turakka\nsiellä laulaa, saunaan tullessaan.\n\n    \"Eikä tätä laulua lauleta\n    kuin kerran kesäkuussa...\"\n\nAntti hytkähtää. Jopa lauloi Turakka kumman laulun. On se sekin kapine\nmokomien, niittenpä veisumestarien, hampaissa vaikka missä kyydissä...\ntietää sen, kun on aina mielessä.\n\n— Josta paljon pidetään, siitä aina puhutaan, sanoo Hiertiäinen ja\nmiettii, hymähtelee, sitä asiaa.\n\nTurakka tulee saunaan, ja sitten pohditaan asia joka puolelta,\nkeksitään käänteitä ja sutkauksia.\n\nKun ei ole enää mitään siihen lisättävää, aloitetaan saunominen.\n\nHiertiäinen sekoittaa puteliin, vanhanaikuiseen ja viheriään, viinan\nja hienoksi jauhetun pirunpihkan. Pistää sitten vielä siihen omia\npistettäviään, salaa, ettei Antti huomaa, ja sisällinen lääke on\nvalmis. Turakka nauraa, hohottaa omassa nurkassaan, johon hänelle on\noikein leveä penkki varattu. Nauraa Hiertiäisen lääkkeelle. Sillä on,\nmokomallakin kähniäisellä, aina se piru mielessä.\n\nVaikka niinpä sitä on hänelläkin. Antti saa häneltä ulkonaisen\nlääkityksen. Renki-Joopi on ottanut navetasta sitä lehmän ainetta\nja se on nyt sangossa saunan porstuassa. Antakoon Hiertiäinen ensin\nlääkkeensä, voiteleepa hän sitten viimeksi.\n\nTurakka oikoo alastonta komeata vartaloaan.\n\n— Pirautappas Antti hikilöyly ja anna se pullo tuon takin taskusta.\n\nKiuas räsähtää kuin pärevakan pohja, kun Antti heittää vettä kiville.\n\n— Piru, kun oli vähällä silmät palaa, sorautti Antti ja kyykistyi\nlattialle.\n\nHiertiäinen ojensi hänelle pullon, jossa oli lääke. Sitä oli\nhyvänmittainen annos, viinaakin oli puoli litraa, ja sitten muut\nmausteet päälle.\n\n— Pistele vain nyt yht'kyytiä naamaasi.\n\nAntti maisteli ja irvisteli siinä kykkysillään ja harrittava tukka\npystyssä, vilkuili Turakasta Hiertiäiseen ja päinvastoin. Mitä pirua ne\nnauroivat? Hiertiäinenkin virnotti kuin paholainen, ja Turakka retkotti\nsiinä penkillä selällään ja hohotti.\n\nAntti nielasi viimeisen ja heitti pullon nurkkaan.\n\n— Toiste en juo pirunpikaraviinaa, vaikka kääntyisi sääret ruuville ja\nvaikka vorninkaisia olisi kappa mahassa. Anna, Turakka, oikeata viinaa,\nettä saan huuhtoa suutani.\n\nTurakka nousi lauteille.\n\n— Lyöhän, Hiertiäinen, nyt ensin kaksi kapallista...\nkuulostelulöylyksi. Ja nouse sinäkin Antti tänne lavoille. Minä laitan\nsitten sen jalkavoiteen. Ensin pitää ottaa kovat löylyt.\n\nAntti kapusi lauteille ja korviaan pidellen kyyristyi vesialtaan\nviereen.\n\n— Mitäs ne matosi sanovat? kysyy Turakka ja käskee Asaria lyömään vielä\nkaksi kipollista kiukaalle.\n\n— Ei ole annettu niille kieltä pu-huh... huh... puhua. Voi piru, kun\nvihlasi selkää kuin puukolla.\n\nKiuas jyrisi kuin ukkonen, ja vihaisena puhtina kohosi löyly lavoille.\n\n— Tulehan hankaamaan, komensi Turakka Hiertiäistä.\n\nMennä piti, vaikka henkeä ei saanut tavallinen kuolevainen kulkemaan\nlavoilla. Anttikin oli kyyristynyt lavojen nurkkaan ja koetti valaa\nvettä päähänsä.\n\n— Anna kun huokasen alhaalla, puuskutti Asari. Viinakin oli mennyt\njo päähän. Pönkät tahtoivat pettää, ja alas tullessa jo runttasi\novenpieleen.\n\nTurakka pyysi vain lisää löylyä.\n\n— Auttakaa minut täältä... helvetissä, kun palaa, ruikutti Antti,\nja kun ei apua kuulunut, lähti ryömimään alas ja pudota muksahti\nvesikorvoon.\n\nMahaakin väänsi ilkeästi, kun niin monenlaisia sekoja siinä lääkkeessä.\n\nTurakka huusi löylyä ja puteliaan.\n\n— Ja sinun pitää tulla tänne lauteille.\n\nHiertiäisen nahka ei kestänyt.\n\n— Tämä on nyt perhanan kumma, että ihminen kestää tuommoista, valittaa.\nAntti pakotetaan nousemaan lauteille, ja Asari hakee sangon Turakalle,\nsenpä, jossa on reumatin lääke, lehmän aine.\n\nTurakka virnisteli.\n\n— Laskeudu tuohon penkille mahallesi, komensi, äläkä heiluta\npaininpuitasi.\n\nTurakka valeli sangon sisällön Antin säärille, selkään ja niskaan.\nTaisi mennä vähän päähänkin.\n\nUkot hihittivät alhaalla. Antin sisu kuohahti, mutta ei jaksanut\nliikkua mihinkään. Kiroili niin että karsta karisi. Yhtä hyvin hän on\ntalon isäntä kuin Hiertiäinenkin, ja sitten tämä tekemään konsteja\nhänelle. Se lääkitys olikin paljasta piruutta.\n\n— Voi kun Kustaava tulisi minua auttamaan, voihkasi Antti ja kirjavana\nkuin peltovaris istui lauteilla, käkkyräsääret portailla.\n\n— Ei tässä Kustaavata tarvita, sanoi Asari ja huuhtoi jäisellä vedellä\nAnttia.\n\n— Ja nyt kun maistat vähän tätä ryytiviinaa päälle, niin jo istutaan\nsovinnossa haastamaan asioista, sanoo Turakka sovitellen.\n\nNo, lauhtuuhan siitä Antin sisu, ja miehet istuvat kohta rinnan mukavia\npuhumassa.\n\nJokaisella heistä on omaisuutta ja tätä maallista hyvyyttä, josta\npassaa puhua ja hieman kehastella. Näin saunassa siitä onkin mukava\npuhua. Ulkona vinkuu tuuli saunan nurkissa, ja sisällä kiiluu\nkitupiikin valossa karstaiset seinät ja nokilaipio. Kiukaasta hohtaa\nsuloista lämmintä, ja viinaputeli on alassuin käännetyn pytyn pohjalla.\n\nIstutaan siinä ja turistaan, sulassa sovussa. Antti katselee harittavia\nsääriään. Kun jalkaterät ja polvet panee yhteen, niin kinttujen välistä\nsopii menemään vaikka lammas hörtönään. Niitä sääriään Antti surumielin\nkatselee ja miettii, ettei taida niistä tulla enää kalua, vaikka millä\nhauteleisi. Ikänsä on niillä kenkuteltava.\n\nJa mikäpä olisi kenkutellessa, jos Tanulassa olisi väki niinkuin\nmuissakin taloissa, Kustaava olisi virkku ja toimekas ja pojat ei niin\nhitosti hameväkeä hamuaisi, vaan tekisivät työtä.\n\nSaisi renkikin olla joku muu, eikä vähäjärkinen. Ei raatsinut sitä\npoiskaan laittaa, kun oli raukka niin älytön. No tietää sen, miten\nsellaisen käsissä työt sujuvat. Viime kesänäkin märkäni heinät\nhaasioille, jos lienevät olleet mätiä jo haasioidessa. Ei herja\nrukiltakaan ehtinyt oikealla ajalla korjuuseen. Sinne jäi monta\nkymmentä kykkää itämään.\n\n— Kylläpä siellä jumalanilma nyt touhuaa, jurahtaa Hiertiäinen. Miten\nhäntä viitsinee lähteä Hameniemeen Tiina Loviisan luokse, miettii\nhän hikeä tippuvana ja onnellisena. — Olisi tässä jossain lähempänä,\nvirkkaa ääneen, sitä naisen puolta...\n\nAsarin ajatusjuoksu on Antille käsittämätöntä, ja hän katsoo\nlupsahtelevilla silmillään Hiertiäistä. Turakka, arvaten ajatuksen,\nnaurahtaa. Ei huoli sanoa mitään, vaikka oli jo kompa huulilla.\nMietteet alkavat mataa jo rauhallisina, melkein surullisina. Hän\non semmoinen korpilintu, oikeitten ihmisten halveksima. Kun olisi\nmökinmies, vaimo ja lapset. Olisi pitänyt olla jo ennen. Nyt on viina\ntehnyt villiksi eikä taida olla miestä enää semmoiseen, yhdessä\npaikassa eläjäksi.\n\nTurakka ryyppää loput pullostaan ja heittää sen helähtäen kiukaaseen.\nMuutamat viinatipat pihisevät kivillä, ja saunaan leviää väkevä lemu.\n\n— No, ka, mitä se nyt...?\n\nTurakka ei sano mitään. Silmissä on tuikea ilme.\n\nTuuli kiertää siellä korvessa ammeita ja viheltää metallipiipuissa.\nSinne pitää taas aamulla mennä ja sitten toiseen paikkaan. Kun pyytävät\nja rukoilevat, ei henno kieltää. Ja sitten vielä apteekista eivät sano\nsaavansa tautiinsakaan. Vaikka monellapa se lienee vain nimenä, tauti.\nLaiskat isännät sitä tarvitsevat ja maksavat mitä vain, saadessaan.\n\nTurakka sylkäsee ja kiroaa. Löylykö se teki hempeämieliseksi? Siihen\non Anttikin nukahtanut paininpuittensa päälle, ja Hiertiäinen örrittää\njotain virttä. Se äköttää yhä enemmän, ja Turakka sylkäsee Hiertiäistä\nkeskelle suuta, virkkamatta mitään.\n\n— Ka, kun ihan suuhun... minkätähden sinä suuhun...?\n\n— Piruakos uriset. Yörnittää kuin karjusika.\n\nTurakka tönäsee jalallaan nukkuvaa Anttia kylkeen, ja tämä kellahtaa\nnurin pytyltään.\n\n— No, no, Kustaava... enhän minä... hii... Juhoko se olikin.\n\n— Ala kääkertää siitä pirttiin, karjasee Turakka, niin että Antti\npökertyy siihen paikoilleen ja jää silmäreijillään katsomaan Turakkaa.\n\nAntti yrittää, mutta ketarat ei kannata ruhoa.\n\n— Jos sanoisit sille Kustaavalle, että tulisi auttamaan.\n\nHiertiäiselle on tullut kerran kiire. Hän tietää ennastaan, että jos\nTurakka tulee sille päälle, rutjauttaa parhaimpia ystäviäänkin. Siinä\nkiireessä menee paitakin takaperin päälle, mutta sitä ei jouda enää\nkääntämään.\n\nMutta Turakka ei nyt satu sille päälle. Koppaa vain Antin kainaloonsa\nkuin kintaan ja lähtee saunasta. Pirtissä heittää Antin kuin kerän\nsänkyyn ja sanoo Kustaavalle:\n\n— Siinä on käppyräsi. Pistä sille paita ja housut päälle.\n\n— Hii, nauraa hurja renkipoika, ja talon omat pojat, jotka sattuvat\nkotiin, värnöttävät. Jopa se Turakka taas pehmitti ukin.\n\n— Kun pistää kuin sian pehkuihin, nauraa hikottaa Kustaavakin. —\nJokohan ne nyt Antilta lurikat lähtevät ja sääret oikenevat.\n\n— Tottahan ne nyt lehmän aineella, nauraa völlöttävät pojat.\n\n— Ja pirunpikelillä, hihittää renki, joka, raato, on taaskin maistanut,\neikä varmaankaan aamulla nouse töihin.\n\nKäkkä-Antti, kaikilla sekavoiteilla rääkätty talon isäntä, nukkuu jo\nsikeästi lasten likaamissa pehkuissa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nPäivä alkaa olla jo puolisillaan, kun Aatami köpöttelee reikäistä\nkylätietä ensin Tanulan pihan läpi Hameniemeen ja siitä luikahtaa\nRämekorven metsätielle.\n\nPitää katsoa siinä kulkiessaan, ettei pistä jalkaansa niihin reikiin,\nmuuten rutjauttaa siihen tiehen nokalleen. Eikähän ole kiirettäkään.\nPäivällistä käy syönti myöhemminkin, sitten, kun on ensin saanut sen\nrohtoasian järjestykseen.\n\nJopa se lumi nyt sulaa. Ei kauan, kun on päiviä kankaalla, ja sitten se\non jo kesä lähellä.\n\nSe kesän tulo hykäyttää mukavasti Aatamia. Siinä on niin monta\naihetta, siinäpä kesän tulossa ja itse kesässä. Kalan saannit ja muut,\nheinänteot ja ruistalkoot, kun kamarissa naapurien kanssa haastetaan\nhyvästä vuodesta ja lirautetaan pullosta kahvin sekaan.\n\nOn niinkuin maistelemista olevinaan se lirauttaminen, semmoista\npikkusyntiä, kun ei kuitenkaan lääkkeeksi mene se ryyppääminen.\n\nJa sitten on monta muuta kesällä, joita ei niin heti muistakaan.\nSaa höllehtiä hurstisissaan ja tuntea monia herran hyvyyksiä. Saa\nviilipiimää, ja musikat kantavat ahomansikoita.\n\nSiinä se on sitten Syllykän mökki. Akka on kylässä, varmaan viinoja\nliehtaamassa, koskapa ovi on lukossa. Kun nyt osaisi sen Turakan\ntehtaalle. Olisi pitänyt Harakka-Antilta kysyä.\n\nKorvesta löytää Aatami kuitenkin etsimänsä ihan omin avuin ja muhoillen\ntoivottelee Torakalle hyvät päivät.\n\nTurakka ei virka mitään, nostaa vain muutaman viinalasin aurinkoa\nvasten ja tillistelee. Lisää sitten siihen vielä jotain jauhoa ja\npuistelee.\n\nAatami ei oikein tiedä, mistä aloittaisi puheet sen konstikkaan\nviinamestarin kanssa.\n\n— Läksin minäkin maistamaan, sanoo. — Kun tämä sinun viinasi on parasta\nsiinä repijäisessä ja reumatismissa.\n\n— Vai läksit, jurahtaa Turakka vastahakoisesti. — Mutta kun sanassa\nsanotaan, että viina menee huokiasti alas, mutta polttaa kuin kärme ja\npistää kuin kyykärme. Eihän tätä sovi hengenmiesten viljellä. Tämä on\nvain niitä syntisiä varten.\n\nTurakka heilauttaa kädessään helmeilevää pulloa.\n\nAatami oli hänen mielestään tekopyhä lurjus, joka olisi sietänyt\nselkäänsä.\n\nAatamille tuli nyt siinä heti tiukat paikat. Mitä sille sanoisi, että\nleppyisi. Parasta olisi sille antaa myöten, niin ehkä sulaisi tuo\nkuparinvärinen naama sovinnollisemmaksi.\n\n— Niinhän sitä pitää, tämän ihmisen, tehdä väliin oikein lujasti\nsyntiä, niin sitten on mitä katua ja se armosta nauttiminen on sitten\nniin mukavaa.\n\nTurakan pistää vihaksi semmoinen jaaritus. Heilauttaa lippalakkiaan ja\nruopasee korvallistaan.\n\n— Haista sinä... vai tulet minulle lorittamaan tyhjiä. Siin' on viinaa,\npistä naamaasi sen kuin jaksat, mutta mukaasi et saa pisaraakaan.\n\nAatami maistelee. Neste kiertää niin ihmeellisesti suonissa ja\nnostattaa mieleen niin kumman keveyden. Ne on ne Turakan yrtit, mitkä\nlienevät, vai noituneeko muuten viinansa.\n\n— Kyllä sinä olet mestari, sanoo. — Annahan nyt kuitenkin pari litraa,\nvaikk'et enempääkään, maksakoon vaikka kahden härän hinnan.\n\nAatami löi leveällä kämmenellään povelleen.\n\n— Vaikka annat koko talosi, niin ei tipu, sanoi Turakka ja latoi\nkonttiin täysinäisiä pulloja. Kohta tipahtaisi pillistä viimeinen, ja\nsitten oli parasta muuttaa, jos Hörödiikin sattuisi kuononsa tänne\npistämään.\n\nAatami maisteli ja haisteli viinaa.\n\n— On sinulla eri keksinnöt, tämänpä viinasi valmistuksessa. Kun tempoo\nkäsivarsia kuin vaatisi kantoja maasta kiskomaan. Jooseppi puhuikin\nniistä yrteistä. Mistä sinä saat niitä?\n\nAatami nauraa hekotteli leveästi.\n\n— Pirulta, sanoo Turakka.\n\n— Eikös vähän kissalta... mutta kuulehan, eiköhän oteta vähän painia?\n\nAatamin kieli vähän sammaltaa, ja nousten seisomaan hän aukoo\nnyrkkejään ja ojentelee käsiään, keikistellen isoa mahaansa.\n\n— Samahan tuo on, sanoo Turakka ja rutjauttaa Aatamin kinokseen.\n\nSieltä selvittyään sanoo Aatu:\n\n— On nämä kintut se repijäinen jäykistänyt... annahan, piru, kun näytän\neikö nouse tuo tynnyri.\n\nTynnyrissä on rankin jätteitä, ja Aatami ottaa sen syliinsä ja\nkeinuttelee sitä koholla.\n\nMutta jalka pettää lumessa, ja tynnyrin kanssa kellahtaa mies ja jää\ntynnyrin alle. Nousee siitä päristellen rapaa suustaan ja vaatteistaan.\n\nTurakka hohottaa:\n\n— Se oli sinulle parhaiksi, pirulainen. Meneppäs nyt Karulienan\nnäkyviin.\n\nSen enempää puhumatta ottaa pillit ja vehkeet ja työntää säkkiin.\nNostaa sitten viinakontin selkäänsä ja lähtee. Käyköön Hiertiäinen\nkorjaamassa padat ja saavit talteen. Tulisija saa jäädä Hörödiille.\n\nAatamia kuohuttaa. Pudistelee siinä nyrkkejään, mutta minkäpä sille\nryökäleelle tekee. Meni ja vei viinansa, sen yrteillä sekoitetun.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nBertil Hög, väsynyt helsinkiläinen herrasmies, on lähtenyt pakoon\npääkaupungin ihanuuksia, teattereita, konsertteja, kahviloita ja\nkaikkea. Ihmisiäkin. Ne ovat hänestä yht'äkkiä käyneet kuluttavan\njokapäiväisiksi ja tympeiksi.\n\nBertil Hög, taiteilija, on pistänyt vähäiset tavaransa kokoon ja nyt\nhän retkottaa jo kyytipojan reessä huhtikuisella maantiellä, menossa\nkorpeen. Ja sattuma on ohjannut niin, että joku matkamies on kertonut\nRämekorvesta, ryytiviinasta, Hiertiäisestä ja muusta ja Bertil on\nkuunnellut kertomusta kuin satua.\n\nSinne, piru vieköön, makean viinan luvatuille maille, maalaissaunaan,\nsyömään maalaisten vahvoja ruokia ja pitämään hyvänä heidän tyttäriään,\npaksulanteisia ja väkeviä kuin karhut.\n\nMikä ihanuus. Huhtikuun hangilla leikkii aurinko, ja ilma on\nhuikaisevan kirkas. Tekisi mieli hihkasemaan siinä reen laitaa vasten\nrötköttäessä.\n\nJa saahan sitä korvessa huutaa. Ei ole poliisia kieltämässä.\nKyytipoikakin äityy huutamaan ja hevonen siitä laukkaamaan, syytäen\nvinkuvia tieroja korvien ohi.\n\n— Ihanko Rämekorpeen herra meinaa? kysyy kaikkitietäväinen kyytipoika.\n\n— Sinne.\n\n— No sitten on parasta asua Kenkkulassa. Siinä on hauskaa väkeä, on\nkolme tytärtäkin.\n\nPoika iskee silmää vieraalle, että tyttäret ovat laatuunkäypiä.\nSelittää vielä, minkälainen on isäntä ja emäntä.\n\nEteläinen humisee metsissä, ja pihkan ja lumen tuoksu on ihanaa. Kun\npääsee sinne korpeen, saa ehkä vielä menetetyt voimansa takaisin.\n\n— Jos asuisi sen Hiertiäisen luona, hohottaa pääkaupungin herra pojalle.\n\nPotkaakin naurattaa se Hameniemi ja Hiertiäinen, mutta neuvoo edelleen\nvierasta Kenkkulaan, kun siinä on ne tytötkin mukavammat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertil osaa kyllä Aatamin kanssa... Kun on huone laitettu hänelle\nkuntoon, istutaan isännän kamarissa ja jututaan. Bertil tuntee\nsieraimissaan korpiviinan väkevän lemun ja vetää sitä ahneesti\nkeuhkoihinsa. Isännän henki höyrähtelee vahvasti, mutta ei tarjoa vielä\nvieraalle.\n\nSille täytyy puhua espanjantaudista.\n\n— ... kun ottaa tuolla välillä, eikä tullut mitään mukaan varatuksi.\n\n— Ne ovat nyt ne tautinsa ja vitsauksensa ihmisillä, minkä sekin\npanskan tauti.\n\nAsari Hiertiäinenkin on kuullut helsinkiläisherran tulosta Kenkkulaan\nja on lähtenyt heti katsomaan. Eipä ole hän ennen niitä monta\nnähnytkään. Jos sattuu kuolemaan, niin jää ihme näkemättä.\n\nTulee kamariin, kun on puhe panskan taudista.\n\n— Että joko tätäkin herraa puraisi, piru, se tauti?\n\nBertil nauraa perinpohjin monien vuosien kuluttua. Sanoo ottaneen\nja pitää silmällä Aatamin eleitä. Nousee ja vilkaisee kaapilleen ja\nvuoroin vieraaseen, harkiten, voisiko niin hienolle herralle tarjota\nkorpiviinaa.\n\n— Sille pitää antaa, ryökäleelle, semmoinen paukku, että nurinniskoin,\nse tauti. Ei täällä Rämekorvessa pysty panskan kynnet. Jos koetti, niin\nlivahti kuin kissan kynsi lasissa. Annappas Aatu tälle herralle puteli,\nettä saa hoidella sitä tautia pirulaista.\n\n— Jos vain kelvannee?\n\n— Kyllä.\n\nBertilin sydän ponnahti mukavasti. Ah, näitä autuaita asuinsijoja. Ei\npysty taudin kynnet, ja ihmiset kuin hyviä jumalia, tuokin Hiertiäinen.\n\n— Jos tässä yhdessä... vai ehkä herra siellä kamarissaan? esittelee\nisäntä. Olisi niin mukava nyt, kun se ei menisi kamariinsa, vaan olisi\npuhekaverina Asarilla ja hänellä. Tulisi ihan kuin juhla.\n\n— En toki minä siellä... yksin... kun on miehiä...\n\nAatami katselee kaapista pienen ryyppylasin, jota vain harvoin\nkäytetään. Mutta nyt kun on harvinainen vieras talossa, ihan\nhelsinkiläinen, ja taitaa niistäkin olla parasta lajia...\n\nIsäntä vie lasin pestäväksi, ja Kylli, talon keskimmäinen ja kaunein\ntytär, tuo sen pienellä tarjottimella. Katsoo vielä uteliaasti\nvieraaseen ja hymyilee ujostelematta hänelle.\n\nIsäntä kaataa lasiin ja kehoittelee vierasta pöydän ääreen istumaan.\n\n— Me vanhat miehet vain tästä putelista... tai jos olisi hakea lasit,\nnäin vieraan kunniaksi.\n\n— Lasit, lasit toki, kun on kerran tämä herrakin Helsingistä, sanoo\nHiertiäinen ja sitten Bertilille:\n\n— Eikös ne siellä ihan kultakuppiloista... jotta ryyppäävät, hempukat\nja muut herrat?\n\nBertil maistelee korven kyyneleitä. Ovatpa ihmeellisiä. Vaikka minkä\nmaailman juotavat on kurkustaan alas soluttanut, mutta ei tällaista,\njoka heti tekee mielen niin iloiseksi.\n\n— Mitäpä siellä ryypätään, sanoo Hiertiäiselle.\n\nVai olisiko muuten tämä ihmeellinen korpi ja sen asukkaat ilon syynä.\nTytölläkin oli se hymy...\n\n— Vai ei ole ryypättäviä, naurahtaa Asari. — Ovat sitten taitaneet\nvähän niinkuin köyhtyä, ne kaupuntlaiset.\n\nAatami tuo tavalliset juomalasit heille vanhoille miehille, ja sitten\nmaistetaan.\n\nJooseppikin tulee kamariin mutaisena vaatteet ja palavissaan. Tervehtii\nBertiliä ja kaataa sitten viinaa lasiin.\n\n— Otan tästä... annanpahan teille, isä, sitten kun sattuu... Kun tuli\nkiista, etten minä ehdi yksin tehdä kuormia neljälle hevoselle, niin\npiti tulla ottamaan vähän vauhtia. Vai sieltä Helsingistä... no siellä\nsitä ryypätään hienompaa. Pitää lähteä ja näyttää, piru vieköön, eikö\nsitä kerkiä...\n\n— Oliko se isännän poika? kysyi Bertil.\n\n— Sehän se... on semmoinen reuhtoja ja repijä, niillä voimillaan. Kun\nnostaa, peto, hevosenkin koholle, olipa kuinka suuri tahansa. Jos\npitänee herralle kahviloita tahi teetä? Kyllä Kenkkulassa on niitä\nsemmoisia talonpoikaisia... aineitapa meinaan.\n\n— Ei tämä aine siedä sekoja, sanoo Hiertiäinen. — Tässä kun on ne\nyrttinsä... Turakka, se keittäjä, laittaa, nähkääs syötinki, vai miksi\nsaanen titulierata...\n\n— Bertiliksi vain.\n\n— ... semmoisia yrttejä, mitä lienevät, joista tulee semmoinen voima\nviinaan, että koholle keikuttaa miestä... ihan per-setti keikuttaakin.\nJa panskan pitää lähteä, noin...\n\nHiertiäinen hujauttaa kämmenellään pöydän kulmaa.\n\n— Perttuli ottaa vain navakasti, ettei pääse jäseniin, se panska.\nKirkonkylässä kuuluu Kakkelperi, se kauppamies, olleen vähissä\nhengissä, kun ryhtyi oikein kynsin hampain sen roatoon se samainen\ntauti. Tohtuori kuuluu hokeneen, että mitä sille tekisi, peijakkaalle.\nNo mitä sille niillä apteekkitipoilla. Täältä kun haetti Torakalta,\nniin häntä koipien välissä lähti panska.\n\nHiertiäinen ryyppää lasinsa tähteen eikä sano enää ottavansa.\n\n— Sillä pitää olla rajansa, kaikella, mutta erittäinkin tällä,\nnauttimisella. Ja sitten kun on niitä yrttejä ja muita... saattaa\nnostaa vaikka sääret pystyyn.\n\nAatami tekee kädellään liikkeen ja sanoo:\n\n— Niin, ja jos liikaa nautit, niin se on synti. Teit synnin, ropsautit,\nettet tiennytkään. Raja, raja se pitää olla.\n\nBertil kävelee lattialla, oikoo jäseniään, nauraa ja heittäytyy välillä\nsänkyyn, niin että ikkunasta näkyy vain kevään vaalea taivas, joku\nheiluva pihlajan oksa ja ukkojen järeät piirteet kahden puolen pöytää,\nnousee taas ja ottaa pienen pisaran sitä ihmeellistä viinaa. Hänen\nsisässään hyppii ja loiskahtelee. Pitäisi syleillä noita rakkaita\nukkoja, joiden veroisia ei ole maailmassa, puheineen, käänteineen ja\nsukkeluuksineen ja sitten sydämenhyvyyksineen.\n\nIsäntä juuri siinä nytkin haastaa:\n\n— Pertteli, jos ma sitte saan siksi sanoa, asuu vaan meillä kuinka\nkauan tahansa. Koetetaan laittaa se kamaripöksä... haetaan maalari\nja ostetaan tapietit... kohta saadaan nuorta kalaa joen niskasta ja\nkeitetään, paistetaan, miten vain paremmin nielusesta valuu... ja\nonhan tässä nuoriakin, tyttöjä niinkuin poikiakin. Eikä maksa mitään\nhoito eikä huushollaus. Mielikseni toki pidän puhetoverina, jos vain\ntämmöisen kanssa kehtaa turista.\n\nJa lähentäen suutaan Bertilin korvaan, suhahtaa:\n\n— Jos herralla, Perttelillä, on siellä Helsingissä joku mieleinen, niin\nkutsuu vain tänne. Kyllä meidän ruualla elää semmoisetkin... lihovat\nvielä, niinkuin näkyy, käydessään, ne kaupunkihempukat, kun tähän\nsukuun on sattuvia.\n\n— Ei ole, nauraa Bertil. — Minun on täällä niin hyvä, että jään koko\niäkseni. Tämä viinakin... ymmärrättekö te oikein sen arvoa? Siitä\nmaksettaisiin Helsingissä vaikka tuhat markkaa litrasta.\n\nHiertiäinen rykäisee.\n\n— Kyllähän me sen voima tiietään, sanoo. — Mutta mitenkä sitä tänne...\nmaan keskeen... kun ne virat ja muut?\n\n— Ei minulla ole virkoja eikä muita, sanoo Bertil. — Minä maalaan\ntauluja.\n\nBertil tarkkaa, minkä vaikutuksen se Ukkoloihin tekee.\n\nJopa Hiertiäinen katselee vähän pitkään. Miettii, etteipä taida tämä\nherra ollakaan niitä oikeita herroja. Tauluja... semmoisia kuvasia...\nhöh.\n\nJa Bertilille:\n\n— Vai tauluja, semmoisia seinällä pidettäviä... piruja ja muita,\nniinkuin on Syllykän tuvan seinällä, markkinoilta, mistä lienee tuotu,\njossa niitä pahalaisia oikein rykelmänä, hangot ja haarukat kourissa.\n\nBertil hohottaa. Voi lempo kuitenkin tätä Hiertiäistä. Pitääpä pyytää\nsitä joskus malliksi.\n\nAatamikin toimittaa:\n\n— Niin, ja semmoisia maisematauluja, joita on pappilankin salissa.\nSaattaisi vaikka ukko rovastikin jonkun ostaa.\n\nAatami vainuaa hieman, että jos lienee työn puutteessa lähtenyt sieltä\nHelsingistä, saattaa olla pennit vähissä. Sitä pitää auttaa, jos\ntarvitsee, kun on niin mukava, ja kun puhetoveriksi...\n\n— Ei niitä myydä rovastille eikä suntiolle. Lähetetään Helsinkiin ja\nsieltä ulkomaille, sanoo Bertil.\n\n— Vai ulos... niinkuin sitäkin puutavaraa... taitavat siellä maksaa\nparemmin...\n\n— No viisituhatta vähin määrä kappaleesta.\n\n— Elä per-settiä... no sittenhän sinä saat rahaa kuin roskaa, innostuu\nAsari. — Montako heitä sitten vuodessa kyhännee?\n\n— Satasen kappaletta... jos kehtaa.\n\n— Sa-tasen, se on tuota noin niin paljon kuin... laskeppas sinä Aatami.\nNo se on niin paljon, että perhanata, ei riitä sille mikään. Saisi olla\nsata lehmää ja nykkiä niihen tissilöitä monta vuotta.\n\nHiertiäinen katselee ihmeissään vierasta ja päättelee itsekseen, että\neikö tuo valehdelle, pakana.\n\nHiertiäinen aikoo lähteä, nyt tämän Helsingin herran nähtyään, mutta\nAatami kieltelee:\n\n— Älä nyt... mihinkä sinulla kiire, kun tämä nyt vieraskin sattui.\nTuristaan, täristään, onpa keväistä päivää vaikka mihin...\n\nHiertiäinen istuu.\n\n— Pitää tässä laittaakin kohta rysiä puron niskaan, että saa\ntuliaiskeitot tälle Perttulille.\n\n— Minä jo laitoin eilen, sanoo Aatami. Jos on antaakseen, niin antaa\njo huomenna, lauantaina. Olisi pitänyt nyt jo olla, mutta ei tietänyt\nvieraan tulosta.\n\nBertilin sydäntä riipaisee oudosti. Se viinako vai isäntien hyvyys.\nPakkaa ihan kuin itkettämään.\n\n— Voi helvetti kuitenkin. Minunhan ne olisi pitänyt tuoda tuliaiset,\nvaan mistä otti, sieltäpä, kun ovat köyhtyneet. Mutta onhan minulla...\nannas olla, kun katson.\n\nBertil menee kamariinsa, joka on hänelle jo varattu, ja kaivelee\nkääröjään. Vetää esille komean turkkilaisen vaipan, matkoilla\nhankkimansa. Antaisiko sen isännälle? Ei ehkä välitä siitä. Pitäisi\nolla jotain parempaa, semmoista muuta, mitä tahansa.\n\nEi löydy muutakaan sopivata. Tyttöihmisille oli varannut, mutta ei,\npöllö, muistanut miesväkeä.\n\nBertil päästää irti kultakellon liiveistään ja heittää viitan\nkäsivarrelleen. Antaa sen Hiertiäiselle ja kellon isännälle.\n\n— Ei ole tämän ihmeempiä, mutta pistetäänpä tämä isännän liiviin, niin\nnäyttää komeammalta ja tämä viittaa Hiertiäiselle. Se maksaa nykyään\nvähintään tuhat markkaa ja on sillä mukava kesällä höllästellä, vaikka\nheinäniityllä.\n\nMiehet katselevat Bertiliä ihmeissään. Taisipa se korpiviina panna\nsemmoisen pääkaupunkilaisruikulan pään pyörälle.\n\n— En minä toki näin kallista kelloa, e-ei, estelee isäntä. — Pertteli\npitää sen itse vaan.\n\n— Mutta, piru vieköön, se on otettava, kun minä kerran annan, ja\nHiertiäisen tämä paita.\n\n— Elä nyt perkuloita, vai minä tämmöisen panisin selkääni, sanoo Asari\nja hohottaa. — Voi per-setti tätä Perttulia, kun on mukava. Ja ihan\nniinkuin untuvata sitten, akkojen tavaroita, hersumia. Harakatkin\nnauraisi, jos minä tämmöisen.\n\n— No ottakaa sitten tämä puukko.\n\nBertil irroittaa tuppiroskan ja pistää sen Hiertiäisen liiveihin.\n\n— Siinä on pääkin hopeata.\n\n— Katohan pirua, ihastuu Asari. — Pitänee nyt tämä ottaa, mutta kyllä\nminä sen jotenkuten maksan. Kannan kaloja vieraalle semmoisia kuin\nhevosia.\n\n— Etkö sinä luule niitä meillä olevan, kehasee jo Aatami hypistellen\nkelloa ja välkkyviä peräimiä. Panisiko sen taskuunsa sitten, kun se\ntahtoo. Jos suuttuu vielä ja lähtee pois.\n\nAatami kuuntelee, onko selvä käynti, ja sitten kiinnittää vitjat\nliiviinsä.\n\nJa sitten maistetaan ja luvataan näyttää Bertilille se Turakka, joka\nvalmistaa sitä kirkasta ja makeaa.\n\nHiertiäiselle tulee kiire näyttämään tuppiroskaa Tiina Loviisalle,\nmutta lupaa tulla huomisiltana Kenkkulaan saunomaan.\n\nVierastakin tulee Kylli pyytämään ruualle, ja isäntä lähtee omille\nasioilleen.\n\nRuokailukamarissa on herkkuja pöydällä, Kyllin, iloisen ja melkoisen\nkorean tytön, keittokouluja ja muita kursseja käyneen laittamia.\n\nBertil katselee tyttöä kursailematta, ja tyttö tekee sitä samaa.\nTytöllä on runsaat, keltaiset suortuvat ja hieno iho kasvoissa ja\nkäsivarsissa, jotka ovat lähi olkapäätä paljaat. Suu kuin punainen\nmarja.\n\nPitäisikö lähestyä tyttöä niinkuin kaupunkilaismamsselia vai\nluonnollisesti ja vapaasti? Sisässä kuohui ja läiskähteli tämä kaikki,\nkorpi, yrttiviina, alkuihmiset ja heidän hyvyytensä. Hän oli ennenkin\nollut maalla, mutta tämä oli aivan outoa ja uutta hänelle.\n\n— Nimeni on Bertil Hög ja tulin teille lepäämään, sanoi hän tytölle,\njonka äsken vain vilaukselta oli nähnyt ja miettinyt, miksi ei tyttö\ntervehtinyt häntä.\n\n— Minun nimeni on Kylli. En tullut teitä tervehtimään siellä kamarissa,\nkun ne ukot törsäsivät.\n\n— Onko se sitten teistä niin kovin paha, jos välistä viinoja maistelee?\nnaurahti Bertil.\n\n— Mitäpä minä siitä, tehköön kukin mitä haluaa, muuten miten lienee\nvähän ujostuttanut.\n\nTyttö nauroi ja pyörähti pois. Oven raossa vilahti vielä punainen poski\nja lantion voimakas kaari.\n\nBertil oikoi käsivarsiaan. Niihin oli ilmestynyt voimaa, jota teki\nmieli johonkin käyttämään, oikein hartiavoimaiseen työhön tai mihin\nvain. Vaikka olisi sen tytön nostanut käsivarsilleen ja suudellut sen\npunaista suuta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nBenjaami Hörödii, entistä sukuaan Hänninen, hiihtää lumista korpea niin\nettä lumi pöllyää. On taas pitänyt lähteä niitä viinamiehiä, keittäjiä,\njospa maistajiakin, etsimään. Kukaan ei ole käskenyt, nimismies eikä\nmuut, mutta oma ammatti ja virka vaatii.\n\nVaikka se onkin melkein aina toivotonta työtä, ainakin tämän\nTurakan jahtaaminen. Samanlainen veitikka on Patrakka, Taavetti\nristimänimeltään, kuin tämäkin Turakka. Ei ole vielä uuden lain aikana\nruunun koura saanut niitä puristaa.\n\nOvatkin sellaisia liikkuvia miehiä, milloin missäkin pitäjässä, ja kun\nturauttavat, Turakat ja Purakat, niin tulisijan jättävät vain hänelle,\npoliisikonstaapeli Hörödiille.\n\nOn niillä nimetkin, riiviöillä. Turakka ja Patrakka. Toinen taitaa olla\nkirkonkirjoissa Jauhiainen, toinen Ihalainen, mutta nykyistä nimeään\novat pitäneet jo pitkät ajat. Miten kauan, on hänen, Hörödiin, vaikea\nsanoa, kun eivät ole paikkakuntalaisia. Nekin kirkonkirjoissa olevat\nnimet ovat ihmisten puheita. Lienevät sitten suvultaan mitä tahansa.\n\nNyt kuuluvat pesineen Rämekorven kylälle, johonkin sinne rytöön,\njoita on vaikea löytää ja vielä vaikeampi niissä hiihtää, risukoissa\nja murroissa. Saa vielä pelätä, että jos päähän nappaavat, sillä\npoliisikin on poliisi, vaikka olisi kuinka karski luonto.\n\nOn niillä, kuuluu, Turakoilla ja Purakoilla, vielä karskimpi. Sanovat,\netteivät hirtehiset välitä hengestäänkään, jos sille päälle sattuvat.\n\nOta sitten näitä kiinni, pahalaisia.\n\nSiinäkin taas mäki laskettavana, suoriutuneeko hänestä ehjin nahoin.\n\nHörödii on kiivennyt korven keskellä olevalle vaaralle ja ryteikköön\nnyt pitäisi laskea, pitäis vain, vaikka naama menisi tuhannen siruiksi.\n\nSemmoista tämä poliisin virka.\n\nHörödii hurauttaa, mutta jo mäen puolitiessä tarttuu suksen kärki\njohonkin risuun ja mies lentää koppina hankeen, satuttaen nenänsä\npahasti kuusen karahkaan.\n\n— Voi piru kuitenkin, sen se teki, jota pelkäsin. Nyt saavat sanoa,\nettä on muuten lätkitty, tähänpä nenään. Perhana!\n\nEipä enää ole kaukana Syllykän mökki, sen viinatrokarin, joka sitä\nlientä kuljettaa isännille ja hyysää niitä keittäjiä.\n\nPitäisi polttaa sen akan mökki, hävittää pohjia myöten.\n\nJa akka linnaan.\n\nMillä sen sinne saisi? Olisihan selvät rikkeet viina-asioissa, mutta\notappas siitä kiinni, kun on, peto, viisas ja varovainen.\n\nSemmoista tämä korpikansa. Ei pitäisi tänne joutua kenenkään\npoliisiksi, perhanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyllykkä sattuu olemaan kotosalla, kun Hörödii tulee hänen mökilleen.\n\nEi ole tietävinäänkään, millä asioilla liikkuu, vaikka takanapäin\nhuutaa ja holottaa, että sitä pitäisi, Höröläistä, rutjauttaa, panna\npäihin, niin että tietäisi.\n\nKäskee konstaapelia istumaan ja kyselee kuulumisia niinkuin parhaalta\nvieraalta ainakin.\n\nHörödii luimistelee akalle, mutta ei oikein ilkeisi asiastaan aloittaa,\nkun akkakin on niin kovin makeileva.\n\nTäytyy kuitenkin, viran puolesta.\n\n— Tuota... täällä kuuluu Turakka olevan viinankeitossa. Jos nyt\nlähdet neuvomaan minulle, missä on, niin saat olla rauhassa kaikista\nviinarikkeistäsi, sanoo Hörödii ja ottaa tuiman muodon, asettuen\novelle, muka akan mahdollista pakoa estääkseen.\n\n— Mistä helvetin rikkeistä? kivahtaa akka. — Vai tulet sinä Höröläinen\nminulle lakia lukemaan, mokomakin kuotus. Varo etten pistä hameita\npäällesi ja laita sinusta variksen pelkoa tuonne pellolle. Ja ala nyt\npainella tästä hyvän sään aikana. Minä en tiedä Turakasta enempää kuin\nsinäkään. Sen kuulin, että on keittänyt ja mennyt jo toiseen pitäjään,\nkoskapa Kankkulan Aatami kuului eilen kironneen, ettei ruvennut hänelle\nkeittämään viinaa, vaikka olisi mitä maksanut. No, ala luikkia siitä,\nettä pääsen tästä minäkin kylään.\n\nHörödii ruopii korvallistaan. Akka on koko saateri. Ei sille saa\nmitään. Jo onhan se Turakka saattanut jo mennä menojaan. Ei se kauan\npysy yhden paikan päällä.\n\nJos tästä lähtisi sitten isäntien henkiä haistelemaan. Saisi kerran\nniitäkin oikeuteen, keitättäjiä.\n\n— Kenelle lienee Turakka nyt keitellyt? kysäsee Hörödii Syllykältä,\njoka siinä hellan ääressä ruopii mahaansa.\n\n— Mistä minä tiedän. Käy haistelemassa. Nehän sanovatkin sinun\nhaistavan jokaisen vastaantulijan henkeä ja vetävän aina vainua, kuin\njäniskoiran, missä liikkunetkin.\n\nHörödii pötkii ulos uhkaillen:\n\n— ... sen vielä älyät.\n\n— Et sinä minua linnaan vie, senkin tyhjän ajaja.\n\nTyhjän ajaja! jysähtää Hörödiin mielessä. Jospa ne vain häntä\nsuotta vaivaavatkin. Hänen pitää hiihtää pitkin metsiä ja vetää\ntosiaankin vainua kuin ajokoiran. Helkkunan huono ammatti tämä\npoliisikonstaapelin. Minkä hän ja laki saa metsäläisille! Jos kerran\nheissä itsessään ei herää vastenmielisyyttä viinoihin ja valmisteluun,\nsaa olla vaikka tuhat poliisia joka kunnassa ja sama määrä\nraittiusasianajajia. Joku sanoikin kerran hänelle, että kun maaseutu\ntulee tiheään asutuksi ja korvet raivatuksi, jää sekin pahe itsestään.\n\nEttä jospa lienee niin.\n\nMutta pitäisihän sitä edes entisistä vaivoistaan saada hyvitystä ja\nnäyttää, että kyllä Hörödii saa keittäjät ja nauttijat kiikkiin.\n\nNiin, niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBenjaami Hörödii hiihtelee Hameniemeen. Se Hiertiäinen kun kuuluu\nniitä viinoja viljelevän, samoinkuin Kenkkulan Aatamikin. Kenkkulaan\nei kehtaa mennä, kun isäntä on hengenmies ja nujertaa tällaiset\nvirkamiehet heti katseellaan.\n\nHameniemen Hiertiäistä saattaisi ahdistaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Pistä nyt mitä tahansa suuhusi, sohahtaa Tiina Loviisa Hiertiäinen\nmiehelleen, kun näkee Hörödiin hiihtävän taloon. — Haise vaikka mille\ntahansa.\n\nAsari on makaillut tuvan sängyssä ja ihan säikähtää Tiina Loviisan\nhälyytystä.\n\n— Kyl-lä. Jos minä ryyppäisin vaikka amiaakkia eli tervankusta. Häh?\n\nHiertiäinen oli tullut maistaneeksi aivan äsken, eikä ollut selvillä\nsiitä, haisiko hänen henkensä viinalle.\n\n— Elä amiaakkia. Pistät suuhusi vaikka neilikoita, niitä on kamarin\npöytälaatikossa.\n\nJopahan kerran oli Hiertiäisellä, kähnijällä, kiire.\n\nParhaiksi kerkesi heittäytyä tuvan sänkyyn uudelleen, suussaan\nneilikkapuru, kun Hörödii astui tupaan.\n\n— Millä asioilla sitä nyt meille? jurahtaa Asari ja sylkeä ruiskii. —\nEihän niitä manuitakaan pitäisi olla, kun ei ole vielä tarvinnut mitään\nlainata.\n\n— Eipä niitä manuita, sanoo Höröläinen. Vasta hetken perästä jatkaa:\n\n— Sanovat sinun niitä viinoja viljelevän. Oli taas täällä käynyt\nTurakka keittämässä.\n\n— Vai sanovat. No näyttäkööt toteen sanansa. Ja saathan sitä haistella\nhenkeäkin, koskapa kuulut sitä niin mielelläsi tekevän.\n\nHiertiäinen nousee istumaan valmiiksi sängyssään, jos niinkuin Hörödii\nhaisteleisi, ja lennättää sylkiä lattialle.\n\nSiinä istuu Hörödii allapäin ja katselee saappaittensa kärkiä.\nJurnuttaa:\n\n— Täältäpähän oli Kakkelperikin saanut panskantautiinsa... ja sanovat\nne kaikki täällä vähän päästä keitettävän ja ryypittävän. Kyllä siitä\nvielä loppu tehdään.\n\nAsari miettii siinä, että älyääköhän eukko sanaa laittaa Kenkkulaan,\nettä osaisivat siellä varansa pitää. Aatami ja se Helsingin herra,\ntaulumaalari. Pitääkin pyytää Hörödiitä saunomaan Kenkkulaan ja\nviivytellä sen kanssa pihamaalla, että ehtivät huomata.\n\nHiertiäinen hytkähti.\n\nSille pitää antaa semmoiset löylyt, ettei pistä enää nokkaansa toista\nkertaa Rämekorpeen.\n\n— Eikö sitä, kun on lauantai, haluta lähteä saunomaan? kysyy Asari.\n— Mentäisiin tästä Kenkkulaan, kun siellä on se Helsingin herrakin,\nsattuisi vaikka ryyppymies olemaan.\n\nHörödii hyväksyy ehdotuksen, ja rinnan lähtään lönkkimään.\n\n— No on sitä työtä niihen paholaisten takia, maistajien ja muihen, kun\npitää aina olla suksillaan, virnuaa Hiertiäinen. — Laissa taitaa olla\npykälät, miten paljon pitää hiihtää päivässä?\n\n— Ei siinä semmoisia pykälöitä, sanoo Hörödii tosissaan.\n\n— Vai ei, mutta hengen haistamisesta on. Siinä pitää olla vähän\nniinkuin koiran luonto ja hajumeininki, jos mielii selvän saada, sanoo\nAsari. — On heitä, näitäpä virkoja, monenlaisia.\n\n— Onhan niitä, myöntää Hörödii.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nAatamin sisua on kaivellut sanomattomasti Turakan itsepäisyys. Kun ei\nrahalla eikä millään viinoja.\n\nOlisi pitänyt pojat laittaa pyytämään. Ja ovathan ne sitä itselleen\nhaalanneetkin.\n\nKun olisi vehkeet, niin keittäisi vaikka itse, omiksi tarpeikseen.\nOlisi edes se Patrakka, toinen rohtoruhtinas, näillä mailla. Se ei\ntaida osata sekoittaa niitä ryytejä, mutta muuten se kyllä siltä syntyy.\n\nMikä hiisi tässä auttaa, kun repijäinenkin taas rimputtaa jäsenissä.\nSiinä on vieraskin. Pitäisi olla sillekin tarjottavaa. Poikien\nkassoista oli saanut sen, mitä eilen maisteltiin, mutta nyt ei ollut\nenää kuin yksi puteli ja kaksi miestä.\n\nNiin, niin, yksi puteli ja kaksi miestä.\n\nAatami nyökäytti alakuloisesti päätään.\n\nEi joutanut senkään vieraan kanssa, kun piti lähteä reen jalaskoivuja\nkatselemaan. Jooseppi oli pyytänyt. Ei sanonut joutavansa joka paikkaan.\n\nMukavapa siellä kantavilla hangilla... Puolelle päivin kannatti vaikka\nminkälaisen miehen. Ja kävellessä voi miettiä syntiajatuksia ja\nmuitakin, yhtä hyvin kuin kamarin sängyssäkin.\n\nJa sitäkin repijäistä. Nyt jo nytkytteli vahvoissa takalihaksissa, kun\nei saanut sille tarpeellista määrää.\n\nAatami nousee, köpittää mäelle, joka on talon itäpuolella, kääntelee\nja katselee. Mäelle näkyvät Kenkkulan laajat pellot ja niiden jatkona\nHameniemen ja Tanulan pienemmät vainiot. Koko kylä siinä keväisen\nhuhtikuun-aamun kirkkaudessa.\n\nIhan piti istua ja nauttia siitä kaikesta hyvyydestä. Ei edes vaivannut\nrepijäinenkään, eikä muu lihan himo.\n\nEihän ne näin täällä metsässä, luonnon keskellä, mutta kun menit\nkamariisi, niin paikalla alkoi kaivaa toinen ja rimputella toinen.\nJa täytyihän syntisen ihmisparan hoitaa kumpaistakin. Toiselle tiesi\npunakka piika-Iita lääkityksen, toista piti voidella viinalla.\n\nKun kehtaisi, niin olisi täällä metsässä. Pahan pitäisi loitota, sen\ntunsi tällaisena kevätaamuna. Mutta jos olit täällä, niin reumatti otti\nsitä tiukemmin.\n\nHyvällä on aina paha matkassa. Täytyy olla niinkuin olet ja katua\npahuuttaan, ja kun oikein perinpohjin katuukin, niin sitä suurempata\nautuutta saa sitten tuntea.\n\nSe on niin yksinkertaista, mutta sitä ei julkijumalattomat käsitä.\n\nAatami vetää keväistä ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee todellakin, niinkuin\npaha lähtisi hänestä kuulumattomiin. Mutta eihän sitä miten aina\nmetsissä... ja sittenpä sitä taas saa tapella sen synnin kanssa kotona.\n\nMikähän savu nousee Rämesuon laidasta? Se on kokonaan toisessa\npaikassa, ollakseen Turakan savuja.\n\nMitäs jos siellä joku muukin kuin Turakka keitteleisi viinaa?\n\nEi auta, pitää lähteä ihan katsomaan.\n\nKumman kepeästipä se jalka nouseekin vielä, kun on oikein tosiasia\nkysymyksessä.\n\nAatami pujotteleikse varovasti paikalle, mistä savu tissahtelee, ettei\nsäikytteleisi turhanpäiten, olipa sitten savujen pitäjä kuka tahansa.\n\nMutta sehän on Patrakka, ihan elävä Taavetti Patrakka, yhtä hyvä\nviinamestari kuin Turakkakin, ryytejä vain vailla. Eikä semmoinen\nsisukas konstailija kuin Turakka.\n\n— No päivää, Taavetti, toivottelee Aatami iloisesti.\n\n— Piru kun säikähdin, että sieltä Hörödii... nauraa pieni,\nmustapartainen mies, niin että hampaat välähtävät parran sisästä. —\nPäivää, päivää, mistä se isäntä tänne arvasi... kärttivät tätä panskan\nlääkettä, kun satuin kylälle hiihtämään. Oli jo rankitkin laitettu\nvalmiiksi ja nyt ei muuta kuin tippuu ja tippuu. Ryytejä vain sekaan ja\ntavara on sitä riimaa. Istutaan tänne, istutaan tänne havukasalle ja\nputeli auki, kun kerran Kenkkulan Aatami on Patrakan vieraana. Nyt ei\nerotakaan ennenkuin kukko kolmasti laulaa.\n\nAatami muhoilee ja painaa ruhonsa havuille. Se on tämä Patrakka yhtä\npuhelias kuin ennenkin, laskettaa kuin rakeita ja nauraa väliin,\nhohottaa. Mistä se nyt tänne osuikaan? Onnipa että osui.\n\nAatami maistaa ja tutkistelee tavaran laatua. Siinä on miltei hienompi\nmaku kuin Turakan viinassa. Mistä se on nyt uudet konstinsa oppinut?\nVoi kuitenkin, miten tämä ihmisen elämä on somaa ja mukavaa. Aamulla\nsängystä vääntäytyessäsi et tiedä mitä jo aamiaispäivällä tapahtuu.\n\nPatrakka kantaa jäätä jäähdytyssoimeen, ja Aatami tarkastelee säkkiä,\njoka on siinä havuläjän vieressä. Se on ihan kuin Kenkkulan säkkejä.\nJokohan olisi Joosepin hommia tämä?\n\nJa tuollahan on saaveja, jotka ovat lähteneet Kenkkulan aitasta.\nKatsohan perhanata, sitä Jooseppia, kun nyt viinojen kanssa näin\nryysäämään.\n\n— Kenelle sinä tätä... nyt laittelet? kysyy Aatami naama makeassa\nmuhossa.\n\n— No kun sanon suoraan, niin vilja on Kenkkulan viljaa, niin että\nisäntä vetää vain ihan kuin omaansa ja sanoo, tekeekö tällä mitään. On\nkehuttu sitä Turakan viinaa, mutta eikö liene tähän sattunut jo vähän\njalompia yrttejä kuin Turakka on nähnytkään.\n\n— Niin tuntuu. Keksitpä... mistähän lienet keksinyt. Minussa kun se\nnykijäinen, ruumiissa, näissä paksuissa lihoissa, niin pitää lääkitä ja\nmenen sitten Turakalta pyytämään, rahalla tai millä vaan, niin sanoo,\nheittiö, että en minä autuaille anna, ja, piru, ilman heitti.\n\n— Sill' on Turakalla ne konstinsa ja kotkotuksensa, vaikka enpä\nminäkään anna juuri kaikille, mutta kyllä minä annan viimeisen tipankin\nKenkkulan isännälle, ja tämäpä nyt onkin omaanne, että antakaa vaan\nrimputtajalle ja reumatille ja jos piruloille niin paljon kuin pönkät\nkantaa, mutta ei pidä varomattomasti... niiden yrttienpä takia. Saattaa\nvetää uneen moneksi päiväksi, jos ylenmäärin... mutta varovasti,\nvarovasti, ja minä takaan, että voimia antaa niinkuin Turakankin\nviina. Enkä sillä sano, että kade olisin Turakalle, ei. Hyvä ystävä,\nhyvä ystävä on Turakka, mutta konstikas, niin pirun konstikas, että\ntavallisen kuolevaisen, varsinkaan viinakyttärin, ei kannattaisi\nolla niin hitsin nenäkäs, kun sitä mekin täällä tarvitaan, tarvitsee\nTurakkakin, toista ihmistä, ja eipä tämä tipu rännistä, eli pillistä,\nolkoon nyt mikä tahansa, jos ei kuka rukiita kasvata, ja piru vieköön,\njos minä vaan oikealta mieheltä kiellän viinan, niin minut saa hirttää\nsen puun oksaan, jonka alla viimeksi keitän. Olen antanut omasta\ntaskustani nimismiehelle, papille ja lukkarille ja annoin yhden kerran\nsuntiollekin, mutta en anna enää, kun oli piru sanonut, että minä vien\nmukanani kaikki helvettiin, ihmiset mukamas, sillä enhän minä mistä\nkeitä, jos ei kuka jauhoja anna, ja eihän akkoja huolita helvettiin, ei\nainakaan viinasynneistä eikä muistakaan. No, joko se puteli tyhjeni?\nLaitetaan toinen.\n\nPatrakka ottaa taskustaan yrttejä, jauhaa niitä hienoksi ja pistää\npulloon ja puistelee.\n\n— Sen pitää ensin tekeentyä vähän aikaa, mutta eihän isännällä\nmihinkään kiirettä lauantaipäivänä, istutaan ja turistaan. Passaa tuoda\nmaanantaina säkki jauhoja tänne korpeen, ja tippuman pitää vaikka\njuhannukseen asti, eikä lopu Kenkkulan isännän kaapista rimputtajaisen\nlääke, ja kyllä Jooseppikin tarvitsee osansa, semmoinen työjuhta ja\ntalon tuki. Saa olla kymmenen tavallista miestä sen töitä vastaamassa.\nNiin että ei isännän tarvitse junkuttaa yhtään Joosepille, vaikka\nväliin maistaakin.\n\nMetsästä sujahtaa suksimies tulille, ja Patrakka kimpoaa kuin nuoli\npystyyn ja tempasee puukkonsa vyöstään.\n\n— Kato pirua Turakkaa, kun luulin poliisiksi, kun niin sujautti salaa.\nNo mistä sinä armon veli tulet ja miten sinun sielusi tila on — ei\ntämä ole pilkkaa, isäntä —, ja mitä kuuluu länsisuomeen, minä tulen\nitäsuomesta, kun ei ole tavattu kuin viime kesänä. He, maista minunkin\ntekemääni.\n\nPatrakka ojentaa pullon Turakalle, joka hyvätuulisena hohottaa, käsi\nPatrakan kaulalla, kun näes ollaan rakkaita ystäviä, rakkaita ystäviä\nja armon veljiä.\n\nTurakka maistelee ja haistelee. Tutkii yrttejä. Katsoo kysyvästi\nPatrakkaan.\n\n— Mitä pirua... tämähän nostaa heti tukan pystyyn...\n\n— Etkö tunne?\n\nTurakka suhahtaa jotain Patrakan korvaan.\n\n— Aa... vai sitä.\n\n— Mutta sitä ei saa joka paikasta, semmoisilta vuorilta, joissa on\nrotkoja, kylläs tiedät, eikä ennen kuin heinäkuussa. Minulla on\nviimekesäistä.\n\nTurakka huomaa nyt vasta Aatamin ja väläyttää lakinlippansa alta häneen\ntuiman katseen.\n\n— Mistä tuo syntisäkki on tänne osannut? Ala nyt, piru vieköön,\npainella tahi...\n\nTurakka puree hammasta ja heristää nyrkkiään.\n\n— Olisit niinkuin muutkin ihmiset etkä sitä autuuttasi hokisi.\n\nAatami näkee, että on parasta lähteä hyvissä ajoin, ja suhahtaa\nPatrakalle, että tulla illalla heille saunaan ja tuoda mukanaan niin\npaljon kuin saattaa.\n\n— Kyllä, kyllä, minä tulen. Tuo Turakka taas sitä... no, no,\nmenkäähän... se vetää jo puukkoa tupestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViinakuninkaat jäivät kahden. Turakka istui havuläjälle ja pää hervahti\nalhaalle.\n\nMitä varten hänen tarvitsee muille, kun kerran itse on yhtä musta ja\nvielä mustempi?\n\n— Kuule, Patrakka, tämä kaikki alkaa jo tympäistä minua liiaksi. Joka\npäivä juot ja joka viikko melkein valmistat, niille perkeleille,\njotka eivät muuta kuin laiskottelevat ja nauttivat elämän hyvyyttä.\nNauttisivat, nauttisivat, mutta eivät painaisi pienempiään. Ymmärrätkö\nsinä, Patrakka?\n\n— Kyllä. Ja kuulehan mitä minä näissä kätköpaikoissa ajattelen.\nMuutamien vuosien perästä, kun meidän luumme lahovat, nousee\nuusi polvi, raitis kuin tuo korven humina. Mutta sitä ei tee\nraittiusapostolit, vaan luonto ja uudet maaseudun elämänehdot. Ja nyt\nryypättiin sen asian päälle. Loiskis.\n\n— Niin, kuka sitä meillä, tätäpä, teetättää? Ei meillä ole peltoja eikä\nruisaumoja, piru vieköän.\n\n— Ei, mutta jätä jo tuo. Maailma on sellainen kuin on, aikansa, ja kun\ntulee toinen aika, niin se on toinen ja se tulee ilman touhuamatta.\nViis murheista ja juo tätä viinaa, jossa on yön yrttejä. Tuletko\nKenkkulaan saunaan tänä iltana?\n\n— Tulisin muuten, jo Aataminkin vuoksi, sovintoon, mutta on hiihdettävä\ntoiseen pitäjään. Katso, minua vaivaa rakkauden tauti, perr-kele!\n\nTurakka heilautti kättään niin että lakki lensi päästä ja takkuiset\nhiukset häilähtivät. Kirous kajahti pingotettujen huulien välistä, ja\nsilmissä leimahteli.\n\n— Eikö se ole hullua, että Jussi Turakka on kerran rakastanut ja väliin\nvieläkin? Hahhaa!\n\nNauru kuului peloittavana korvessa. Taivas oli mennyt pilveen, ja\nmuutamia raskaita pisaroita tipahteli. — Hahaa! kuului jälleen koi\nkosti Turakan hampaitten lomasta ja mies kirosi:\n\n— Jos, perkele, en olisi tähän toimeen ryhtynyt, olisi minulla toinen\nelämä elettävänä. Kuule, oikeat ihmiset halveksivat meitä. Sekin\ntyttö...\n\n— Elä nyt, saatana, puhu tytöistäsi, mutta ryyppää, ryyppää, ryyppää\nniin että kuuntelet yhden viikon mehiläisiä, ja vaikka sielusi menisi\nhelvettiin, niin ryyppää uhallakin ja laula, laula niin että korpi\nhelisee, ja naura, naura, piru, niin että kaikki muutkin nauravat.\nKatso, mehän olemme piruja, korven luolissa lymyviä piruja, ja meidän\npitää nauraa maailmalle ja ryypätä väliin, ryypätä niin että pää on\nkuin pehkuläjä. Etkö sinä luule minun kärsivän ja tuntevan, piru\nvie, mutta minä nauran, nauran mustasta parrastani kuin piru tälle\nmaailmalle ja sen laeille ja laitoksille ja kuljen kylästä kylään ja\noikasen viimein ketarani kuusen juurelle, kun on kesä ja suopursut\ntuoksuvat korvessa ja itikka laulaa korvan juuressa. Elä haasta\nrakkaudesta, kuka perkele meitä rakastaa muut kuin isännät, ja se ei\nole rakkautta. Ei ole isää eikä äitiä eikä mitään muuta kuin tätä\nkirkasta viinaa — Patrakka nostaa pullon ilmaan ja heiluttaa sitä —\nyrteillä sekoitettua, että hulluus ja voima nousee päähän ja me saamme\nnauraa ja kulkea piruna kylästä kylään. Loiskis, siihen meni yksi pullo\npetäjän kylkeen ja tästä otetaan toinen, juo ja mene pyrynä, piruna,\ntoiseen pitäjään.\n\nTurakka joi pullon tyhjäksi yhdellä oikaisulla, löi kättä Patrakalle,\npainoi hatun silmilleen ja hyppäsi suksilleen.\n\nKorvessa kuului vielä kerran kolkko nauru, ja raskaat pisarat\nputoilivat pilvistä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nHerätessään seuraavana aamuna leveässä puusängyssään ei Bertil Hög\nmuista ensin missä on. Sitten tulee mieleen ukot ja viina, talo ja\nkomea tytär, Kylli. Hänhän onkin korvessa, siunatussa maassa, missä\nvuotaa viina ja hunaja. Sen tytön suu on hunajata, ja viina, se on\nihmeellistä. Hänen voimattomiksi käyneissä käsivarsissaan on vieläkin\nsen viinan voimaa. Vaiko muuta lienee, maan ja korven antamaa.\n\nSe saattaa olla sitäkin ja sitä saa mielin määrin, joka päivä, viikkoja\nja kuukausia.\n\nBertil istuu sängyssään ja katselee raamatunlausekorttia seinällä.\nLause on painettu kullalla ja lintu kantaa sen alla lehvää nokassaan.\n\"Iloitkaat aina Herrassa.\"\n\nSe lause on siinä mukava. Ja lehvää nokassaan kantava lintu. Vaikka\nihan häntäkin varten. Nyt hän on täällä paossa tympeätä kaupunkia ja\nsen ihmisiä. Jos on viinoja, niin ryyppää, vähän, maistaa, niinkuin\nukko sanoo, ja jos ei ole, niin voimaa saa täällä kyllä ruumiiseensa.\n\nJos jäisikin tänne vaikka lopuksi iäkseen. Ottaisi talon tyttären\nystäväkseen ja laittaisi mökin.\n\n— Kas, johan te olette valveilla.\n\nKylli kurkistaa ovelta ja menee hakemaan varmaankin kahvitarjotinta.\n\nKylli tulee, vastasilitetyssä pumpulipuvussaan, iloa uhovana, ja laskee\ntarjottimen pöydälle.\n\n— Kuulehan, Kylli, istuhan tuohon sängyn laidalle, pyytää Bertil.\n— Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät ja meidän pitää sanoa\nsinuksi toisiamme, ilman muuta kursailua tahi odottelua, eikö niin?\n\nTyttö istuu sängyn laidalle ja puna karehtii poskilla. Nauraa veitikka\nniin että valkoiset hampaat välkkyvät. On kuitenkin hieman hämillään.\n\n— Niin minustakin. Turhaa se on teitittely.\n\n— No oikein kättä päälle, sanoo Bertil ja ottaa tytön käden omaansa.\nKatselee sormien kirkasta ihoa. Onpahan maalaisillakin kauniit kädet\nja sitten niin voimakkaat. Niillä Helsingin hempukoilla sellaiset\nverettömät ja...\n\n— Ei saa katsoa.\n\nTyttö pistää kätensä taakseen ja katsoo Bertiliin. Meinanneeko se ottaa\nhänet noin ilman mitään vaan, mutta ei tipu.\n\nBertilin on niin ihmeen hyvä olla siinä, loikoa ja katsella tyttöä.\nSillä on täyteläiset rinnat ja ne kohoilevat tasaisesti puseron alla.\nHiukset olivat illalla sykeröllä, mutta nyt ovat sitaistut niskasta\nnauhalla ja vahva kiemura on sukeltanut kaulaa myöten rinnalle ja valuu\npeitteelle.\n\n— Onpa sinulla rehevät suortuvat.\n\nTyttö vetäisee häntä kasvoille kädellään ja nauraa mennessään. Tuvasta\nkuuluu vielä sen hilpeä nauru. Saattaa nauraa vaikkapa hänellekin,\nkaupunkilaisherralle, joka vielä yhdeksän ajoissa pötköttää sängyssään.\n\nEi, tästä on noustava.\n\nIsäntä tulee kamariin, kimppu lapikkaita käsivarrellaan. On johtunut\nmieleen, että Perttulilla pitää olla pieksut, kun kerran on maalla ja\nkun mennään viinakokkia katsomaan. Eihän niillä miten, patiinakengillä,\nlumessa.\n\n— Valikoippas tästä mieleiset nyt itsellesi ja muutenkin sopivat.\nEmäntä tuo sieltä hyvät villasukat, koskapa näkyy näitä silkkirepaleita\nsinulla... Nämä on pitäjän parhaan suutarin tekemiä.\n\n— Voi perhana, ihastuu Bertil. Kun hän on ikänsä kaivannut sellaisia\nkenkiä, maalla ollessaan, mutta ei ole tullut teetetyksi.\n\n— Minä voitelin lampaantalilla tuosta kaksi paria, koetappas jalkaasi,\njos eivät vain pienet liene. Se on nuorella miehellä komea, tämä ruskea\nlapikas. Niinpä sutkahti jalka kuin suohon, eikä ole rinnastakaan iso.\nTaisipa sattua ihan ensi koetuksella.\n\n— Jo sattui, sopivat ovat ja niin perkasen mukavat. Syntyy näillä.\n\n— No vaikka tyttöjä tanssittaa.\n\nEmäntä tuo harmaat villasukat ja nauraa hekottaa herralle siinä\nsängyssä, kun on housutkin jäänyt puolitiehen jalkaan vetäessä.\n\n— Tässähän nämä nyt olisivat, lienevät liian karkeat hienolle\npitäjälle. Kyllin kutomat ovat, sanoo.\n\n— Vai Kyllin kutomat. Hyvätpä ovat, tuhansia kiitoksia vain. Ja nämä\nlapikkaat, voi turkanen, enköhän ota ja tanssita emäntää, sanoo Bertil.\n\n— Kyllä sitä ennen tanssittiin lötkötettiin, jotta hiki reisiä myöten\nlorotti. Nyt on jalat kuin tukit, kun tätä liikaa läskiä, turvottajaa,\non kertynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona on huhtikuun aurinkoa tulvillaan koko avaruus. Lumi sulaa\npelloilla, joissa näkyy jo suuria sulaläikkiä, ja kun menee talon\ntaakse metsään, lähtee siellä teiri männyn juurelta pälvestä.\n\nNiillä pieksuilla on nautinto astua vesilätäkköön, joka on tuvan\nnurkalla, ja porskutella hyhmäistä hankea pellon laidassa.\n\nTalossa on paljon salaperäistä ja jotain riemastuttavan voimakasta\ntällaisena huhtikuun aurinkoisena päivänä. Ihmisissäkin on kevään\nvauhtia. Renkipoika loilottaa pellolla, ja kun Jooseppi ajaa isolla\noriilla pihaan, huutaa kohti kurkkuaan. Kylli juoksee pihamaan poikki\nja nauraa, kääntyy ja heittää kostealla lumella häntä, Bertiliä.\nKuistin ovella sitten vilahtaa nauravat silmät ja notkuvat lanteet.\n\nTalon sisällä on erikoinen henki, näissäpä vanhoissa honkaisissa\nhuoneissa, joita ei ole tapeteilla pilattu, vaan joiden seinissä\nhohtaa kirkkaan ruskea honka, joka juhannus- ja jouluaatoksi luudilla\nhohtavaksi hangattu.\n\nIsännän kamarissa on iso kaappi, punaisella ja vihreällä maalattu ja\nlujasti raudoitettu. Siellä on rahaa ja viinaa. Leveillä ja valkoisilla\nmaalittomilla lattiapalkeilla on kirkas matto ja ikkunan edessä koruton\npöytä, ääressä pari tuolia. Vuoteen yläpuolella on raamatunlause:\n\"Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu.\"\n\nNiinpä niin.\n\nBertil hymähtää iloisesti.\n\nEi puutu kirkasta viinaakaan, vaikka se niin monelta puuttuu,\nhyvältäkin.\n\nEmännän kamari on siinä vieressä, ja Bertil menee sen läpi Kyllin\nkamariin.\n\nSiellä tuoksahtaa vastaan puhtaan vaatteen haju. Kuvapostikortteja on\npöydällä ja monia koruompeluksia sängyn ja kaapin päällä levällään.\nSängyn päällä on pusero, Kyllin pusero, jossa on voimakasta ihon\ntuoksua.\n\nTyttö lennähtää ovesta, Kylli, ja punastuu.\n\n— Täälläkö sinä... kun kaikki on täällä niin sekaisin... tuletkos pois.\n\nSiinä tytössä on voimaa, ja Bertil tuntee sykähdyttävän halun vetää\ntyttö lähemmäksi ja... mutta se on otettava muuten, eikä niinkuin joku\nkaupunkilaismamsseli, vyötäröiltä piukattu ja silkissä sihisevä. Tämän\nrinnalla ovat tyhjää ilmaa, miettii Bertil. Sen hän on jo ennenkin\nhuomannut ja tuntenut, mutta nyt vielä selvemmin, että tuollaista\nmaalaistyttöä kuin Kylli tuossa ei voita suloissa eikä muussa mikään.\nKulttuurin runtelemia raukkoja, miettii Bertil niistä kurotuista ja\npyntätyistä hempukoista.\n\n— Odotas, minä haen sulle jotain, sanoo Bertil ja menee kamariinsa.\nHän on muuten mukavikseen varannut muutamia hienoja hepeneitä,\nilahduttaakseen niillä jotain mieleistään maalaistyttöä.\n\nBertil palaa, käsissään hieno silkkipusero ja — sukkanauhat. Ne hän on\nottanut tällä kertaa mukaan vain piruuttaan, nähdäkseen tytön oikein\nperinpohjin punastuvan. Ne hän pistää taskuunsa, ottaakseen vasta\nmyöhemmin esille.\n\n— Tässä... se sopii varmasti hyvin sinulle.\n\nKylli sävähtää punaiseksi kasvoiltaan. Silmissä kimaltelee.\n\n— Se on kaunis, mutta — liian hieno minulle, sanoo.\n\n— Älähän puhu, tämä sopii oikein hyvin, saat uskoa.\n\nTyttö miettii, sivelee kangasta ja katselee koruompeleita.\n\n— Mitä sinä tosiaankin hulluttelit, kun tällaista ostit ja kenelle?\n\nTyttö katsoo kiinteästi Bertiliin. Varmaankin ostanut jollekin, josta\nei sitten enää pitänyt, ja nyt tahtoo antaa minulle.\n\n— Sinulle.\n\n— Elä höpsi. Ethän sinä minusta mitään tietänyt. Annas kun koetan, onko\nse väljä.\n\nTyttö sukasee pois puseron päältään ja pujottelee hepeneen päälleen.\nSeinällä on peili, josta hyvin näkee.\n\nMiks'ei se, semmoiseen hienoon hipiään... kyllähän se...\n\n— Ja sinä ihan annat tämän minulle, sanoo Kylli, hyväksyen tarjouksen.\nEihän hän voi vastustaa kauniita vaatteita. Ja saahan se nyt joku\ntällainenkin olla talon tyttärellä.\n\n— Miten minä sinua osannen kiittääkään, sanoo tyttö melkein heltyneenä.\n— Mutta mitä varten sinä näin tuhlaat?\n\n— Katsohan, kun minulla ei ole edes siskoa, jolle saisin näin antaa,\nvielä vähemmin muuta ystävää.\n\nKylli nauraa.\n\n— Kyllä kai sinulla on ystäviä montakin. Olisin minäkin mielelläni,\nmutta olen tällainen typerä tyttö.\n\n— Elä puhu... ja sitten on vielä tässä tällaiset...\n\nBertil vetää taskustaan nauhat ja odottaa saavansa niillä ensin\nkorvilleen tytöltä, joka lähtee sitten suin päin pakoon.\n\nTyttöpä ei olekaan sitä lajia, joksi Bertil luulee, vaan suora ja\nluonnollinen.\n\n— Nämäpäs mukavat ovat, ihastuu hän. — Olisin monta kertaa ostanut,\nvaan en ole saanut. Ja tämä kiinnitetään sukkaan näin.\n\nTyttö nostaa helmaansa ja pistää nauhan sukan laitaan. Bertil näkee\nkauniin polven.\n\n— Niin, annas kun laitan ne kiinni.\n\n— Eläpäs... saan minä ne itsekin.\n\nTyttö laskee tavarat kaapin päälle ja sanoo:\n\n— Nyt sinun pitää lähteä syömään, ruoka jäähtyy. Saat haukisoppaa, vai\nsöisitkö mieluummin paistettuna?\n\nJa menee nauraen edellä.\n\nBertil sykähtää muutamasta ajatuksesta. Hän saa kyllä tytön,\nmutta kokonaan toisella tavalla kuin jonkun kaupunkilaishempukan.\nEi maalaistalojen tyttäriä yhtenä eikä vielä kahtenakaan iltana\nvalloiteta, niinkuin tehdään kaupungissa.\n\nMiten ihanaksi kevät tuleekaan. Hän saa vielä voimansa takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsäntä muhoilee ruokailukamarissa höyryävän hauen ääressä.\n\n— Maistetaanpas pikkuisen ensin tätä Patrakan viinaa. Sekin on jo\noppinut sen yrttiensekoittamistaidon. Ja sitten mennään saunaan ja\nannetaan tuimat löylyt Hörödiille, joka on tullut viinoja nuuskimaan.\nIstuvat Hiertiäisen kanssa tuolla tuvassa. Se on sen Asarin keksintöä.\n\n— Mikä on Hörödii? kysyy Bertil.\n\n— Onpahan semmoinen höpsähtävä poliisi, viinapoliisi, käy haistelemassa\nihmisten henkeä ja on aina liikkeessä. Hiertiäinen oli pyytänyt tänne\nsaunomaan. Annetaan löylyt.\n\nBertil nauraa. Tämä Rämekorven kansa on ihmeellistä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nToukokuu. Routaiset kylätiet upottavat. Hörödii ajelee nimismiehen\nkanssa Rämekorven sydänmaalle, poliisitutkintaa pitämään ryyppäämisestä\nja maistamisesta, ja, jos sattuu tapaamaan Turakan tahi Patrakan,\nmyöskin valmistuksesta.\n\nJa voihan niitä talojen miehiä, juupelia, syyttää siitä samasta.\nPatoja ja pannuja ovat korpeen haalanneet ja hevosineen vetäneet isoja\nrankkisaaveja.\n\nOlisi voinut ehkä jäädä tutkinnot ja muut pitämättä, jos eivät olisi\nKenkkulan saunassa Hörödiin selkänahkoja polttaneet.\n\nKun narrattiin mies yksin lauteille, ihan alkupäähän, ilman vesiä ja\nmuita, ja sitten sangollinen vettä jyriseville kiville. Mitenkä siinä\nkerkesit itsesi alas pudottaa, ja jos mahallesi rupesit, niin nahka\nselästä kokoon.\n\nSitten muhoillaan ja sanotaan, että mitenkä se niin sattui, ettei vesiä\nmuistettu antaa. Valitellaan mukamas vahinkoa, joka oli kohdannut.\nSilmäkulmissa kiilsi jokaisella kuin kissalla, ja se Helsingin herra,\nsälli, mikä lienee ollut, nauraa sitten kuin mieletön.\n\nBenjaami Hörödii sylkäsee vihoissaan ja repäsee hevosta ohjaksista. Kun\njuutas nukkuu tielle.\n\n— Elä sylje saappaille! kivahtaa nimismies, joka on myöskin vihoissaan\nsiitä, että on pitänyt mokomalle reisulle lähteä peninkulmien taakse\ntämän Hörödiin, rähjäkkeen, kimputuksesta. Hänen puolestaan vaikka aina\nkeittäisivät, kun kerran omistaan keittävät. Ja tarpeen on välistä, jos\nsattuu saamaan, itselleenkin, varsinkin näin tautisena aikana.\n\n— Piruako se tuo hevonen kuhnii. Kuuletko sinä, Hörö, lyö hevosta,\nryökälettä, kun mataa kuin varis.\n\nBennu on nukahtanut siinä lämpimässä paisteessa, kun yöt tahtovat mennä\npäivien lisäksi siinä viran toimituksessa. Säikähtää, kun nimismies\nkarjasee korvaan.\n\nHörödii roiskii ohjasperillä hevosta, mutta Kakkelperin vanha tamma\nsuuttuu siitä ja potkasee, räväyttää kärryjen likasuojan nimismiehen\nsilmille.\n\n— No perkele! Hae iso puu metsästä ja hakkaa sillä. Sietäisit, sika,\nselkääsi, kun tänne narraamaan, no, nyt se laukasee toisen kerran.\n\nTamma räväytti tällä kertaa lakin Hörödiin päästä. Ei toki pahemmin\nsattunut.\n\n— Aha, kunpahan olisi hipaissut vähän tuota paistikastasi.\n\n— No, ei pidä haukkua, nenä kuin nenä. Mitä varten nimismies käski\nlyömään konia?\n\n— Mitä varten sinun piti narrata minut tänne, tämän kaakin rattaille\nja tyhjää jälestä ajamaan? ärähtää nimismies. — Enkä minä tässä jouda\nviikkokausia makaamaan. Käännä koni takaisin kirkonkylään.\n\n— Tuota... no, nimismies, kun se kylä on tässä ihan lähellä, ja jos nyt\nannetaan tämän hevosen leppyä, niin hyvä tästä tulee. Eikö minun olisi\npitänyt niitä saamaria lähteä hätyyttämään, kun selkänikin polttivat?\n\n— Kunpahan olisivat korventaneet niin, ettet olisi yhteen vuoteen\npäässyt paikalta liikkumaan, Hörökki, löylynlyömä.\n\n— No, no, johan tämä on kunnian loukkausta, sanoo Hörödii.\n\nHevonen lähtee laiskasti lurppimaan, ja Hörödii pitelee varovasti ohjia.\n\n— Vai kunnian... no nosta sitten juttu ja ota tuon kaakin hännästä\nvieraatmiehet.\n\nNimismies nauraa jo sille heittiöille, joka on hänet tänne narrannut.\n\nKärryt heittävät puoleen ja toiseen routaisella maantiellä, ja\nnimismiehen iso ruho tuntuu kipeytyvän. Kaivelee sisua ja suututtaa, ja\nkun ei saa muutakaan Hörödiille, niin sylkäsee vahvan syljen poliisin\nrinnoille.\n\nPoliisi ei virka mitään, pyyhkii vain rintamuksensa.\n\nJonkun matkan päässä on mökki, ja hevonen täytyy jättää siihen. Matkaa\non jatkettava jalkaisin. Se suututtaa yhä enemmän ärtynyttä nimismiestä.\n\n— Tässä on lähinnä Syllykän mökki, jossa asuu se hyysääjä, Syllykkä,\njoka pitäisi saada kiinni, siitäpä viinan myynnistä ja muusta,\nkuljettamisesta.\n\n— Mikä Pyllykkä? Meinaatko sinä kaikki akan pyllykät kuljettaa samoilla\nrattailla kirkonkylään kuin minutkin, häh? Enkä minä jaksa rämpiä näitä\nupottavia kyläteitä. Piru sinut vieköön...\n\n— Vai minut... ja nämä viinan keittäjät ja nauttijat saisivat olla vain\nrauhassa nimismieheltä, pistää poliisi. — Tästä pitää kai tehdä kantelu\nmaaherralle, kuvernyörille, vai miten?\n\n— Haista nyt jo hevon — — ja kantele sontatyörille, mokoma\nNiuvanniemeltä karannut hurja... Ja jos nyt aukaset littisi, niin\nsilloin paukahtaa, karjasee nimismies niin että metsä vastaa.\n\nPäästään siitä Syllykän mökille. Akka vähän hätkähtää nimismiehen\ntulosta, mutta selviää pian siitä. Toimittaa nimismiestä istumaan,\nja kun nimismies vielä äkeissään ei malta olla sanomatta, että häntä\nvaivataan ja kuljetetaan pätö asian tähden, niin akkakin siitä\nHörödiitä haukkumaan.\n\n— Että sinä, rutale, kehtaatkin vanhaa ja väsynyttä virkamiestä,\njolla olisi parempatakin tehtävää, kuljettaa ja höyryyttää. Ja sitten\nmukamas viinoja ja keittäjiä... kun se tämä Hörödii on mikä lienee\nvähän päästään... ja saanut siihen nuppiinsa, että täällä viinoja...\nettä mitenkä se on, herra nimismies, kun tällaisia pidetään ruunun\npalveluksessa? Jos tästä juttu nostetaan, niin kukahan vastaa.\n\nNimismies nauraa.\n\n— Siinä sen kuulet, sanoo Hörödiille. — Menehän hakemaan, jos saat\nlähtemään ne toiset, Hiertiäiset ja muut, tänne, niin pidetään nyt\nsinun mieliksesi se tutkinto. No, ala painella.\n\nHörödii lähtee, ja nimismies nauraa koko puuhalle. Jopahan sieltä\nHiertiäiset ja muut lähtevät! Ja hänpä ei vaan lähde heitä jahtaamaan.\nSaisi tuolta akalta viinaryypyn edes tähän väsymykseensä.\n\nNimismies valittaa väsymystään ja sitä, että poliisi on hänet tänne\nnarrannut.\n\n— Mitä minä kenenkään viinoista. Omapahan on asiansa, joka viljoistaan\nluulee liikenevän viinaksi. Ja keittäjille ei taas saa mitään, kyllä\nne varansa osaavat pitää. Eikö Pyllykällä olisi yhtään, sitäpä\nkotitekoista, kun niin rupesi ruumista raukomaan?\n\nAkka katsoo hieman epäillen nimismiestä. Meinaisikohan sillä keinoin\nurkkia jotain, ja jos saisi, niin mitähän tuosta tulisi?\n\n— Kyllä Pyllykkä saa luottaa minuun, etten rupea oikeuksiin\nkuljettamaan. Jos vaikka yksi suullinen...\n\n— Kyllähän minulla vähän on sen panskan taudin varalta, mutta jospa\nnimismies sitten sakottaa, sanoo Syllykkä.\n\n— Johan minä sanoin, etten rupea käräjöimään. Tuokaa vain pian,\nennenkuin se Höröläinen sieltä palaa.\n\nAkka toi putelin.\n\n— Tämä onkin sellaista, että kyllä voimat palaavat ja lisän kanssa. Jos\nminä kiehauttaisin kahvin ensin, vai miten nimismies tykkää?\n\n— Eikä tarvitse... näin kylmiltään on mukavampi.\n\nNimismies tuntee, miten viina alkaa kiertää väsyneessä ruumiissa, ja\npyytää lisää akalta.\n\n— Minä annan tuosta sinulle vähän vaateapua, koskapa näkyy huonot\nolevan, tuohan vielä, jos sulla on, yksi puteli, että saan evääksi,\nsenpä espanjan varalta.\n\nNimismies heittää satasen pöydälle.\n\n— En minä toki rahalla, eeii... mutta kun nimismies on niin kovin hyvä\nja höyli, niin annan ainoanikin.\n\nAkka tuo ison pullon ja laittaa sen konttiin ja neuvoo nimismiestä\nsanomaan, että siinä on matikoita, tai vaikka mitä tahansa... sipulia.\n\nAkka pistää sipulia kontin suuhun ja kiittelee itse keksintöään.\nSatanen häviää pöydältä. Sehän oli hinta kahdelta litralta, ja\nnimismies on hyvillään, kun sai sillä hinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Eihän ne lähteneet, valittaa Hörödii, joka palaa hikisenä kylältä. —\nKyllä nimismiehen nyt on lähdettävä antamaan virka-apua.\n\n— Kyllä minä autan sinua, kunhan päästään tuonne maantielle, ja nyt ala\nkääntää ketaroitasi sinne mihin se koni jäi.\n\n— Mutta se tutkinto... minun täytyy valittaa maaherralle.\n\n— Valita vaikka hiiteen, mutta nyt lähtään.\n\nSe loppuu siihen, ja Hörödii astuu nimismiehen jälessä maantielle,\nihmetellen, miten ukko nyt niin punoittaa. Ja noituu. Kun jalka\nsavisella tiellä vähän luistaa, kiroaa niin, että Hörödiitä hirvittää.\n\nMitä? Ukkohan haisi viinalle.\n\nHörödii koetti päästä esimiehensä rinnalle, haistamaan henkeä.\nNimismies arvasi metkun ja kirosi:\n\n— Haistele sinä lehmän... äläkä tule niin lähelle, muuten rutjautan.\n\n— Mitäs tässä kontissa on? kysyy poliisi.\n\n— Mitäs sillä tiedolla teet? Saat turpaasi, jos kyselet.\n\n— Taisi vallesmanni ostella viinaa siltä akalta.\n\n— Niin ostin, mikä sitten. Ja tuki nyt kitusesi, ellet aio saada\nselkänahkaasi. Ja käännä hevonen.\n\n    \"On Suomi mulleee suuloisiin,\n    vaan Häämee siiitäi kalliihiiin\"\n\nlaulahtaa nimismies.\n\n— Kuulehan sinä, Bennu, miksi muutit nimesi Hörödiiksi? Korodii olisi\nollut somempi, eli korpisammakko. Sehän olisi sopinut, kun sinä niitä\nkorpia koluat. Kyllä ihmisen on hyvä olla joskus oikein hu-umalassa,\nniinkuin sika, eli muu elukka. No, nostappas minut nyt kärryihin,\nKorodii.\n\n— Piru, jos minä nyt jo suutun, sanoo poliisi. — Tämä muka vallesmanni,\nostaa viinaa ja juo.\n\n— Ihminenhän se on vallesmannikin, ja tuntee sen suu yhtä hyvin viinan\nkuin muittenkin. Noo, nosta nyt. Saat ryypyn viinaa.\n\n— Enkä nosta. Jätän tuohon maantielle tuommoisen nimismiehen.\n\n— No haista sitten se ja mene hiiteen.\n\nVallesmanni ottaa kärryt ja kääntää käsissään ne ja nousee istuimille.\n\n— Nyt saat kävellä, Korodii, ja minä ajan, ja jos sinä suutasi avaat\ntästä kontista ja muusta, niin minä ni-nitistän sinut. No, nousehan ja\naja, minä vähän laulan.\n\n    \"Siell' Suomenlaaahden rannallaa,\n    juur viiherjääällä nurmellaaa\".\n\nRoutainen maantie upotti, ja nimismiehen ruhoa heitti kärryissä.\nVähitellen tuli virkamies merikipeäksi ja röhjäsi pahasti Hörödiin.\n\n— Nyt minä, piru soikoon, kantelen kuvernyörille, suuttui jo poliisi.\n\n— Tee sinä se, niin minä revin tukan päästäsi.\n\nKakkelperin tamma käveli verkalleen, kiirettä pitämättä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nBertil makaa päivänpaisteessa, tuoksuvalla nurmella, pehmeä mätäs\npään alla. Äsken on käyty Aatamin kanssa kokemassa verkot, ja ukko on\nkähninyt pihaan, täysi säynäväkontti selässä, pienessä aamuliehakassa,\nmukavia puhuen.\n\nBertil on rötkähtänyt siihen rannalle, tuntemaan ja miettimään.\nLintujen laulu kuuluu korviin, ja lehtimetsä tuoksuu vielä\naamukasteessa pihkalle.\n\nAurinkoa on kylliksi näinä kesäkuun kirkkaina päivinä. Se on\nruskettanut jo hänenkin pääkaupunkilaishipiänsä ja tunkenut joka\nsoluun. Voimaa on jo näissä käsivarsissa, vaikka alkaisi tuohon ketoon\npeltoa kuokkia. Sitä on jo koko ruumiissa, vaikka tuon kiven tuosta\nvääntäisi.\n\nOnnellisia ihmisiä nämä kivenvääntäjät ja maanmöyrijät, monin verroin\nonnellisempia, köyhimmätkin, kuin kaupunkien sinisuoniset asukkaat,\nmiettii Bertil.\n\nHeillä on korpensa, viinansa, saunansa ja naisensa, väkevät nekin kuin\nkarhut ja lemmessä kiihkeät. Elämä sykähtelee heissä tuhat vertaa\nsukkelammin kuin valkopintaisessa kaupunkilaisessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertil kävelee kylälle, skitsikirja kainalossaan. Aamiainen on\nsyöty aikaiseen ja onpa päivää kävellä, maata, kuluttaa miten vain.\nHarakka-Antti on luvannut istua mallina, seistä paininpuillaan tahi\nmiten vain olla hänen mielikseen, kunhan vain vähin maksetaan.\nJa siellä on kylällä muitakin. Hameniemen Tiina Loviisa, vielä\nnuorenpuoleinen ja repäsevä naisihminen.\n\nJa sitten Hiertiäinen. Ilmetty piru korvessa, puheineen, ilmeineen ja\nkäänteineen. Elämänviisas pieksunkärjestä harittavan tukan latvaan\nsaakka. Rämekorven kuu ja aurinko. Akkojen kanssa viisastelee, makaa\nja tuhnuaa, mutta kun tulee sille päälle, että liikahtaa, niin\nliikkuu. Talkootansseissa pyörittää tyttöjä kuin riivattu ja lyö\nviinanhajuisessa kamarissa ukkojen kanssa viittä lehteä ja voittaa.\n\nHarakka-Antin Kustaava, uninen akan kuipelo. Puhuu kaikki asiat halki\nja on karkea suustaan, viimeistä myöten. Kun sattuu pahalle päälle,\nnostaa helmansa ja pyllistää hyvällekin vieraalle, häikköläinen.\n\nHurjapäiseksi tekeytyvä Tanulan renki, että saa maata silloin kun\nnukuttaa. Ja Antin pojat, yöt järjestään piikatyttöjä metsästävät,\nrippikoulunkäymättömät jukurit. Ovat häntäkin, Bertiliä, jo monta\nkertaa nokasta vetäneet.\n\nJa sitten nämä kotoiset, Kenkkulaiset.\n\nAatami kuin patriarkka, muhoileva, syntilöistä haastava ja repijäistään\nkorpiviinalla hoitava, ahnas naisiin, mutta ystävällinen ja hyvä\njokaiselle.\n\nEmäntä Karuliena, leikkisä, mutta kun tyttäriinsä suuttuu\nlaiskottelusta, kiehuva ja purpattava kuin sotkupata. Työteliäs, mutta\neräässä suhteessa hävytön, kun mistä oikein suuttuu.\n\nJooseppi kuin metsäläinen, villi ja voimakas, melkein hirvittävä\nvoimissaan silloin kun sattuu maistamaan. Kuparinkiiltävä naama aina\nhiessä ja aamuvarhaisesta iltamyöhään raivaamassa. Tavallisen miehen\ntyökalut eivät kestä miehen kynsissä, vaan pitää teettää ne vartavasten\nsepällä pajassa.\n\nJoosepista vanhempi, Nuutti, uskoa harjoittava niinkuin isänsä, mutta\nhänkin kärkäs korpiviinaan, kun paha rupeaa viettelemään. Silloinpa\nNuutti lähteekin monen päivän reisulle, metsiin, johonkin mökkiin\nryyppäämään, ja palaa sieltä katuvana ja reen pajulla istuen veisaavana.\n\nJooseppia nuorempi Salomo on suvun vilkkain ja vikkelin vesa,\nviisaudessa nimensä kaimaan, tyttövekari ja naurattaja. Työtä hänkin\npainaa aamusta iltaan, mutta lauantaisin lähtee jo aamiaisilta\ntyttöasioille ja palaa vasta maanantaiaamuna. Salomo on taiteentuntija\nja tarkastelee mielellään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan ja tuo\nmilloin mitäkin eriskummallisempaa hänelle metsästä. Pahkakeppejä,\nkiviä ja muuta.\n\nJa sitten Kylli, hänen rakastettunsa, hienohipiäinen, voimakastunteinen\nja joka suhteessa sievä tytön tyllykkä. Ilmeinen Aino Kalevalan mailla,\nveikeä ja vallaton, rohkeita käänteitä tekevä ja sanoja sutkautteleva,\noikea korven villi ja huumaava kukka. Häntä voisi rakastaa, sillä\ntavoin kuin hän voi naista rakastaa, vaikka ikänsä. Tuhansin verroin\ntoista kuin joku helsinkiläishempukka.\n\nOlihan talossa muitakin tyttäriä. Heta, vanhapiika, kärttyisä ja\nalituiseen jurnuttava miesväelle. Ja vaikka jurnutettavat asiat\nolivatkin muita, tiesivät räntäsateen alle joutuneet, että se oli\nsiitä, että miesväki oli hänet jättänyt vanhenemaan ja homehtumaan.\n\nVenla, kuusitoistavuotias villikissa, äidin parhain apu taloudessa,\nmutta viekas kuin kettu vetämään nenästä, äitiäänkin, ja lemmen\nasioissa kiihkeä, mutta varansa pitävä, ettei liikoja lahjoittanut.\nOikean iloisen talonpoikaislapsen mallivesa.\n\nJa sittenpä sitä jo tullaankin Tanulaan ja pihamaalla on mukava tehdä\nkaikenlaisia huomioita.\n\nLäheisen ja katottoman kuistin sivuilla on lasten jätteitä, joita\ntalviseltaan ei ole joudettu pois vielä korjaamaan, vaikka kesäkuu\nonkin jo puolessa. Pihamaalla on pärtöä vaikka mistä nimestä. Vanhoja\nkenkiä, joilla lapset ovat parastaikaa sotasilla, laatikonpalasia,\nreen kappaleita ja tallin seinustalla vanhoja saaveja läjässä, osaksi\nlautoina, vanteet hanien kiekkoina.\n\nTupa on sentään lakaistu leppävastalla, ja sen tuoksu tuntuu vielä\nsiellä, kun Bertil astuu sisään.\n\n— Kappas moalaria, mestaria, kun näin aamusta päivin..., ihastuu Antti\nja käkkerehtii paininpuillaan siinä lattialla.\n\n— Taisitte tulla sitä kuvaa ottamaan... lähtään tänne kamarin puolelle.\nKustaava keittää kahvit, niin pannaan putelista kuppiin, paremmin\nsitten syntyy sekin kuva. Saankos minä sen sitten itselleni?\n\nAntti käkkerehtii ja kolmikulmaisilla silmillään katsoo kysyvästi\nmaalaria, lupaako tämä kuvan hänelle. Panisi sen sitten vaikka tuohon\nkamarin seinälle. Siinä on jo toinenkin taulu, Tittulierin akan antama\nKustaavalle, mikäpähän lienee niitä raamatun kuvia, petlehemilöitä ja\nmuita.\n\nBertil ei kuitenkaan sano nyt maalaavansa, tekee vain luonnoksia ja\nsitten jonakin toisena päivänä. Eikä lupaa kuvaa Antille. Se maksaa,\njos tahtoo ostaa, viisituhatta.\n\n— Markkaako vai penniä? kysyy Antti. Silmänahkat lupsahtelevat.\n\n— Markkaa tietysti.\n\n— Niin, niin, mitäs niistä pennilöistä. Mutta sittehän te rikastutte\nsillä kuvalla. Paljonko mestari maksaa siitä minulle, kun saa sen\nkuvata? kysyy Antti, toivoen jo hyvän summan saavansa mallina\nistumisesta.\n\n— Voisihan siitä jonkun viisikymppisen maksaa, lupaa Bertil.\n\nAntin silmäkolot kääntyvät sillanrakoja tutkimaan. Eipä se tosiaankaan\nlupaa paljoa, häikköläinen, vaikka itse saa niin paljon. Pitää siltä\nsatanen vornuta, ja kun maistaa, niin ehkäpä heltiää.\n\nAntille johtuu mieleen, että maalari, tämä Helsingin herra, on sanonut\ntarvitsevansa alastomia naisiakin mallikseen. Tottapa semmoisia\nsyntikuvia maalailee. Eiköhän tuolle kelpaisi Kustaavakin malliksi.\n\n— Tuota, jos maalari niitä naisen kuvia... alasti roikottavia\nmaalailee, niin joutaisi tämäkin Kustaava malliksi. Siitä kaiketi\nmaksetaan enemmän kuin vaatepäällä? Kyllä Kustaava roikottaa, ei se\nsillä välitä.\n\n— Ei taida oikein sopia, nauraa Bertil ja tekee lähtöä, piirrettyään\nmuutamia luonnoksia Antista.\n\n— No, piru, mihinkä se semmoinen kiire, kun Kustaavan kahvi... se\noikein pesi pannunkin, vai lie vielä pesemässä... se akka on vähän\nhidas puuhissaan. Istutaan ja turistaan... eihän siitä Kustaavasta\nmalliksi, kun on vain nahka luita pitämässä. Pitää kai olla lihava,\nvahvareisinen... tuota... kyllä minä mallina istun ja seison, vaikka\npäälaellani, jos nyt maalari antaa sata markkaa siitä.\n\n— Samahan se, sitten kun maalataan.\n\nAntti jäi siihen portaille lupsahtelevine silmäkoloineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsari Hiertiäinen on mennyt aamiaisen jälkeen saunan lauteille hieman\nlevähtämään, kun se ainainen tuvan ja kamarin sängyssä lojuminen tahtoo\nväsyttää.\n\nJa akkojen kanssa viisasteleminen. Eikä aina kehtaa heitä muutenkaan...\nsilmissään... kikattajoita, näitäpä piikoja, räkättäjöitä. Heitetään\nmilloin märällä rievulla, milloin ruikataan vettä niskaan, kun on\nmakeimmassa unessaan. Ovat käyneet semmoisiksi, somiksi, kun niiden\nkanssa ei malta joskus olla pelaamatta. Mutta nämä... pitäisi aina\nhieroa. Kuka per... sieltä nyt, kun alkoi jo uneen vetää.\n\n— Ka, Perttuli, löysitpäs. No noustaan sitten savuille.\n\nBertil istuu penkille polttaen sikariaan, ja Hiertiäisen ympärillä\nkiirii kessun sauhut, mukurapiipusta kiskotut. Ei ottanut sikaria\nvieraalta, kun sanoi säästävänsä tuikun päälle.\n\nHiertiäinen on ollut kalassa ja kertoo Bertilille vahingosta, joka on\nhänelle tullut.\n\n— ... minä lappamaan lankaa veneeseen ja tuumin, että lohi... kun vei,\nuitti, venettä niin ettei soutamalla, no ihan niin ettei soutamalla\nmitenkään... ja sitten kun tulee siihen veneen viereen, niin näen,\nettä hauki, piru, ja niin suuri, että ainakin kaksi korttelia silmien\nväliä. Minä lyön niskaan sitä ryöttöä, ja sitten kun tapeltiin... minä\nryyppään välillä viinaa ja sanon sille, että kenkkuile mitä kenkkuilet,\ntultava on, kun täällä langan päässä on se Hiertiäinen, ihan oikea\nHiertiäinen, ja siinä kun sitten vähä hetki vielä vehkeiltiin, niin\nlutkahti, piru, veneeseen ja aukoi suutaan kuin härkä. Minä istun\nsoutamaan, kotiin näes sitä, ja olen hyvilläni... saa monta kymppiä\nsillä... niin ottaa ja hyppää tämä lutkake järveen, ihan hyppäämällä,\nja siihen se meni menojaan.\n\n— Olipa siinä hauki.\n\n— O-oli, makasi kuin lehmä siinä veneessä, mutta pääsipäs. Mikä lienee\nollut pahalaisen kala.\n\nVähitellen laskeutuu, rappu rapulta, Hiertiäinen alas lauteilta ja\nnostelee saunan ovella löksöttäviä housujaan ja naurahtelee sille\nolemattomalle hauelle, joka karkasi. Lähtee sitten lupsuttelemaan tuvan\npuolelle, pakisten Bertilille:\n\n— Lähtäänpäs jonakin päivänä kalaan, Pertteli, paistamaan oikeita\nahvenen juhtia hiilillä, semmoisia köriläitä, jotka joskus onkeen\ntarttuessaan kiskasevat miehen venheestä järveen. Otetaan piika-Anna,\nse lihava löntti, soutamaan, ja muutenkin mukaviksi, ja hitsiläinen,\nputeli mukaan viinaa, että saa huuhtoa ruotoja kurkusta. Häh?\n\nBertilillä ei ole mitään sitä vastaan, ja Hiertiäinen jaarittaa:\n\n— Ongitaan, reistataan luuvolla, jossa aina nykäisee, otetaan sitä\nPerttelin aurinkokylpyä pakaroille ja maistetaan, maistetaan välillä.\nSe tuo kesäinen luonto on niin mukava ja ne köriläät, varsinkin jos\npaistaa hiilillä.\n\nLoppumattomiin olisi Bertil voinut kuunnella sitä lökertämistä. Ihana\noli tämä korpi, talot vanhoine tapoineen ja esineineen, ihmiset ja\nsuopursuille tuoksuvassa korvessa tippuva viina.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nJuhannus-aatto Rämekorvessa. Viita on aurinkoa tulvillaan ja suopursut\ntuoksuvat. Synkän metsän salaisissa kätköissä kasvaa yöhuilu, kämmekkä,\nja levittää tuoksuaan, joka öisin voittaa suopursun tuoksunkin.\n\nKorvessa on hiljaista. Joku laitumella kävelevä lehmä eksyy korpeen\nja jää ihmetellen töllistämään näreikösta nousevaa savua ja astioita.\nSiellä on ihminenkin ja niinpä sinne ei saa mennä, astioille, vaikka\nsieltä tulee nenään imelä haju.\n\nSorkkakavio tallustaa edelleen, ja korpeen jää vain kaljantiputtaja\nlaulamaan ja Turakka korjailemaan tulta padan alle.\n\nViime tingassa on hän joutunut Hiertiäiselle juhannusviinoja\nkeittämään. Laaja on lääni hänellä ja paljon työtä. Isännät ovat\nrikastuneet sota-aikana ja viime vuosina, ja niillä pitää olla\npuuttumaton viina.\n\nJa varsinkin keskikesän valoisana juhlana, juhannusyönä. Nuorille sana\n\"ennen vuosi lehmättä kuin juhannusyönä heilatta\", ja vanhoille se\nheila muuttuu viinaksi. Ja niin sanoo Hiertiäinenkin, että vaikk'ei\nolisi yhtään lehmää, niin juhannusyönä pitää olla viinaa.\n\nTurakka on laskemassa viimeistä astiallista ja tietää kohta pääsevänsä\njuhannussaunaan, siihen suloiseen, josta hänkin osaa vielä nauttia.\nKohta tulee Hiertiäinen, ja yhdessä kannetaan korennossa raskas\nviinakontti Hameniemen kamariin.\n\nJa sitten se aloitetaan. Hänkin, Turakka, on ollut kaksi viikkoa\nmaistamatta, että paremmin voisi nauttia juhannuksestaan ja juoda nyt\nlitrakaupalla.\n\nKaljantiputtaja laulaa, ja metallipiipuista tippuu kirkas ja makea.\nAurinko kiertää jo pohjoiselle, mutta korvessa on lämmin, niin että\npihka tiukkuu näreen kyljestä ja yhtä mittaa pitää lisätä jäätä\nviinaputkien ympärille. Nyt päivällä tuoksuvat suopursut voimakkaammin,\nmutta kun tulee ilta, voittaa yöhuilujen tuoksu ne kokonaan.\n\nRämekorven toisellakin kolkalla tippuu. Patrakka valmistelee siellä\nAatamille ja pojille juhannusviinoja, ja Bertil loikoo mättäällä\nja nauttii olostaan. On tullut katsomaan viinakuningasta, joka on\nsanonut häntä heti ensi näkemältä Helsingin Matiksi ja äsken, hänen\npujoteltuaan itsensä tänne tiheikköön, hohottanut hänelle:\n\n— Matti katti karvajalaka, repo runtti rengashäntä, kiven koloon\nheitettiin, kissan aineella peitettiin.\n\nKoko pirunpoika tämä Patrakka, hohottaja ja leikinlaskija. Syytää\nsanoja suustaan niinkuin koskesta ja hyvää tahtoa riittää jokaiselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorven juhla.\n\nTyöt on lopetettu Kankkulassakin päivällisiltä, ja rengit kantavat\nmetsästä koivuja kuormittain ja pystyttävät niitä pihaan ja huoneisiin.\n\nEmäntä Karoliina on ollut aamupäivällä äkeissään, mutta lauhtunut, ja\nvetää nyt uunista piirakoita, joita on läjittäin pirtin pöydällä ja\nruokakamarin hyllyillä.\n\nVielä voittaa kuitenkin paha sisu emännän ja tämä vonkasee tytöille,\npiioille ja omilleen, jotka kamarissa silittävät itselleen\njuhannuskoreita, paitoja ja leninkejä, hepeneitä kaikenmoisia:\n\n— Jollette paista loppuja piiraita, niin syökää, sen imisät, ne uusina.\nMinun tässä pitää hikeni kuiviin valuttaa näiden mokomien takia,\nlekettien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatami kävelee verkalleen pellon pientareita katselemassa vainioita.\nRuis kasvaa ja on kuin seinää. Lähtee siitä kappoja jos litrojakin.\nEi tule puuttumaan leipä eikä repijäisen voide. Yksi hinkalo on vielä\ntäysi, ja kamarin kaapissa on viinaa, miten paljon lieneekään. Sitä\nnautitaan, ryypätään tänä yönä, kun on kerran juhannus, heilimän juhla.\nNyt odotetaan saunaa ja ehtooateriaa. Katsellaan tässä Luojan hyvyyksiä\nja antimia ja kiitetään, että antaa syntisillekin tätä leivän ja\nlääkkeen puolta.\n\nJa sitten rakennetaan kokko Kenkkulan rantakalliolle vanhasta venheestä\nja risuista. Siinä on koko kylä mukana, eikä puutu ääntä ja naurua,\nhihitystä ja hohotusta.\n\n— Mitenkäs tämä venhe saadaan nousemaan pystyyn, sanoo Tanulan Antti ja\nkatsoo yhteen ja toiseen silmäräpylöillään, kekkalehtien paininpuillaan.\n\n— Tällä tavalla, näin...\n\nJooseppi hijasee kynsiään ja ärjäsee, tarttuu sitten venheeseen ja\nnostaa pystyyn kuin kuivan risun.\n\n— Ja nyt maistetaan, sanoo Jooseppi ja vetää housunsa kauluksen alta\npullon.\n\n— Mutta ei muuta kuin peukalonpiäkön verran, hihittää Antti iloisena.\nHän on pannut kuusi kappaa siemenrukiista juhannusviinoiksi ja saanut\nviisi putelia. Ne ovat siellä leikkauksilla koristetussa Tanulan\nkaapissa, ja povella on litteä matti. Siitä otetaan silloin kun ei\ntarjota.\n\nHiertiäinenkin on saanut jo Turakan valmisteet kaappiinsa ja\nkekkalehtii siinä rannalla, heittäen muutaman risun kokkoon.\n\n— Hii, kun rakentaisi semmoisen kokon, että yläpää ylettyisi\ntaivaaseen. Hik... kik... siellä rupeisi enkelilöitä kuumentamaan...\nhik... Tulehan Jooseppi vähän tänne.\n\nPensaan takana tarjoaa Hiertiäinen omaa pulloaan Joosepille.\n\n— Nyt se Turakka, piru, pani vasta kummat yrtit viinaansa. Haistappas.\nMeni minulta niinkuin Antiltakin siemenrukiit, mutta saahan niitä kai\nKenkkulasta, jos panee vanhalla... ja joutuupa se kai uutinenkin...\nhii... se nyt kun juhannus. No, ka...\n\nJooseppi ei tyytynyt haistamaan, vaan tyhjensi pullon yhdellä\nhenkäyksellä.\n\n— Tuo se Turakka meille saunomaan, mutta tuo joutuun. Juhlitaan,\nkoetetaan, kuka enemmän kestää jumalanviljaa.\n\n— Tullaan, tullaan.\n\nHiertiäinen lähtee, mukanaan Antti, joka nauraa taas sille, että\nTanulassa oli vain kuusi kappaa siemenrukiita, kun ovat syöneet,\npirulaiset, ja niistä tuli yhtä monta litraa viinaa. Ja että tämä\njuhannus on semmoinen humalajuhla, pohjia myöten mukava, vaikka on jo\nikääkin ja väärät sääret ja akka kuin variksen pelko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiertiäinen ei katso elämän yksityiskohtia. Kun on aurinkoa ja viinaa,\nlehtipihkan tuoksua ja muuta kesäistä, sitähän on niin paljon, ettei\nyhdellä kertaa muista, ja sitten kun on vielä vahvaa kiljunpintaa —\nnäin kesälläkin se on niin perhanan hyvää kalakukossa — niin on hyvä\nolla, ettei kieli saa sanotuksi. Hyvä on syksykin, kun saa uutisrieskaa\nja mahaa turvottavia perunoita ja monta muuta; eikä talvikaan ole paha,\njos vaan Tiina Loviisa ei lurittaisi sitä suutaan makaamisesta, mutta\ntämä keskikesä, juhannuksesta heinäntekoon asti, on sitä mukavinta. Kun\nsaa näin viilettää, kähniä, reikäisissä rohdinhousuissa ja paidassa,\nja aurinko paistaa. Jos taas sataa, niin aitan sängyssä on mukavaa,\nkun sade ropisee kattoon. Sängyn solassa, Tiina Loviisan kirkkohameen\nalla, on puteli, ei muuta kun pirautat siitä huulillesi ja hymyilet,\nperr-setti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertil tuntee jo Kyllin sylin huuman. Tyttö on kuin korven yöhuilu,\nkiihkeä ja kiihoittava. Bertil on vain saanut häntä syleillä ja\nsuudella ja riutuen on hän odottanut vielä enempää. Tämä odotus on jo\nhänen pääkaupunkilaisuuteen tottuneelle elämälleen liikaa, mutta siltä\nihanaa. Korven kukka hän ei olisi, Kylli, kultakiharainen mansikkasuu,\njos antaisi heti itsensä niinkuin kulttuurikukka.\n\nBertil istuu Kyllin aitan kynnyksellä. Tyttö liikkuu siellä hämärässä\naitassa ja hyräilee. Vuode saa uudet lakanat ja tyttö pistää pieluksen\nalle tuoksuvan kämmekän, korvesta löytämänsä, kun on käynyt karjaa\nkotiin hakemassa. Kukkea povi sykähtää. Ensi yö on juhannusyö ja\nkokoilla tanssitaan. Bertil tanssittaa vain häntä, ja sitten tullaan\ntänne hämärään aittaan. Mitä sitten seuraa, tietää tyttö ja värähtää.\nSe odotus on ollut niin suloista.\n\nBertil tulee aittaan ja katselee ympärilleen. Hän on niin harvoin\nkäynyt maalaistyttöjen aitoissa eikä yhtään kertaa sellaisen kuin\nKylli. Tämä aitta onkin aivan erilainen, niinkuin tyttökin. Orret\nnotkuvat vaatekertojen alla, ja niissä on tytön ihon tuoksua.\n\n— Elä katsele, ne ovat vain sellaisia...\n\n— Minkälaisia? naurahtaa Bertil ja tavoittaa tyttöä syliinsä.\n\nTyttö väistää ja nauraa. Silmissä on kostea kiilto. Puseron nappi on\nauennut, ja Bertil näkee hämärässä pyöreän, täyteläisen rinnan ja\npainaa sitä vasten huulensa. Käsi tapaa joustavan lanteen, toinen\nvyötärön.\n\n— Elä, et saa... nyt... sitten ensi yönä... saat tulla minun aittaani.\n\nTyttö livahtaa pihamaalle, ja Bertil jää siihen seisomaan. Ensi yönä\nhuudetaan ja hoilataan kokoilla, ryypätään viinaa ja rysketään, mutta\nhän ei ryyppää. Ei pisaraakaan. Tytön ei tarvitse hengittää ensi yönä\nviinan väkevää hajua eikä hänen jäädä tuntematta tytön ja aitan tuoksua.\n\nBertil vetää syvälle henkeä, sitä aitan ja tytön tuoksua, joka\npuhdistaa hulluuttavan yrttiviinan viimeisenkin hajun keuhkoista.\nHänhän ryyppäsi äsken vielä Hiertiäiseltä ja Joosepilta. Ne tarjoavat\ntaas illalla, mutta hän ei ota.\n\nBertil taittaa pihlajankukkia pellon laidasta sylin täyden ja kantaa\naittaan, pistelee niitä seinänrakoihin ja karistaa valkoisena sateena\nvuodepeitteelle. Ensi yö on juhannusyö.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nLaskumailleen aleneva aurinko paistaa vinoon tyvenen Rämejärven\nyli Kenkkulan saunan eteen. Kukkiva pihlaja on siinä saunan edessä\nja alempana ruispelto ja pihamaan takana karjatarha, josta nousee\nlehmisavu ja painuu kiemuroivina säikeinä korpeen.\n\nKorvessa kukkuu vielä käki. Päivällä on siellä laulanut tynnyrilintu,\ntiputtaja, mutta nyt visertää rastas.\n\nKarjatarhassa lypsetään, ja tytöt ilakoivat ja nauravat. Rengit,\nlöksöttävähousuiset jämiläät, seisovat tarhan aitaa vasten ja\nkatselevat tyttöjen paljaita polvia ja pohkeita ja ajattelevat\nensi yötä, tanssia ja kokoilta paluuta. Tytöt nauravat rengeille,\nköriläille, tietäen heidän mielitekonsa. Onpa heillä, täyteläisillä ja\nmaidonvalkeaihoisilla, muitakin kuin renkejä. On talojen poikia, jotka\nantavat lahjoja ja osaavat tanssia.\n\nRengit kuulevat sen ja kiroavat. Eiväthän he ole ihmisiäkään, korven\nkohdussa, soilla ja pelloilla vääntäviä perkeleitä, jotka eivät saa\nedes juhannusyönä oikeita tyttöjä nähdäkään.\n\nJa kun kerran ollaan semmoisia, niin ryypätään. Turakka on antanut\nheillekin kaksi litraa mieheen, ja siitä saa jo sikahumalan. Mennään\nsaunan taakse ja ryypätään, kirotaan ja tekohumalaa horjuen mennään\nsaunaan, ennenkuin rukiin mehu on ehtinyt nousta vielä päähänkään.\n\nSiinä ovat jo muutkin miehet riisumassa. Löksöttävähousuinen\nHiertiäinen ja juhannusiltanakin ryhtinsä säilyttävä Aatami, kasvoilla\nhyvänmielen sileys, renkien mellastuksesta huolimatta. Mustanpuhuva\nTurakka, hikinen tukka otsaan liimaantuneena, jäykkälihaksinen vartalo\npingoitettuna ilta-auringon valossa. Vahva ja mustapartainen Patrakka,\nsilmät kiiluvina ja naama hohottavana. Jooseppi viinan punerrus nenässä\nja ohimoilla, puhisten kuin höyrykone.\n\nPihlajata vasten, nurmella, on pitkäkaulainen puteli, Hiertiäisen\njoskus herroilta saama, ja siihen on juhannussaunan kunniaksi liritetty\nisosta puulekkeristä viinaa. Puteli kiertää miehestä mieheen.\n\nKiuas jyrisee kuin ukkonen, ja mustan laipion rajasta ei erota muuta\nkokonaisuutta kuin heiluvia vastoja, palasia punaista ihoa, eikä kuule\nmuuta kuin ähellystä, renkien jyriseviä bassoja, kun kirotaan niitä\npiikoja, jotka virittävät halut, mutta tekevät sydämen kipeäksi.\n\nAatami laskeutuu ensiksi ja valaa päähänsä kylmää vettä. Autuas ilme\nsileässä naamassa hän astuu ulos kukkivan pihlajan alle vaatehtimaan\neikä peitä, vaikka kikattavat piiat kulkevat siitä ohi.\n\nTurakka ja Patrakka jäävät viimeisiksi. Turakka tunnustaa, että\nPatrakan, rakkaan ystävän ja uskonveljen viina on yhtä hyvää kuin\nhänenkin, mutta ei sitä, että Patrakka kestäisi kiukaan vihoja niinkuin\nhän.\n\nHiertiäinen lyö löylyä ja on väliin lattialla mahallaan, polttaa\nnäätsen selkää. Ylhäältä lentelee vastan lehtiä, ja Patrakka kiroaa,\nmutta sisu ei anna perään. Ei vaikka nahka luiskahtaisi päältä kuin\npaistikas.\n\n— Olet sinä, piru, näemmä mies, kuuluu Torakan tunnustus, ja hänen\nvastansa lentää seinään. Sitä seuraa Patrakan ruoskaksi käynyt vasta,\nja rinnan, käsi kaulalla, laskeutuvat miehet alas.\n\nPihlajan alla vastakkain, putelia vuorotellen kuuristaen, kyyköttävät\nkorven villit kuninkaat, puuskuttaen ja puhaltaen.\n\n— Kuuletko käen kukunnan korvesta? kysyy Turakka tutkien toverinsa\nkuuloa.\n\n— Enpä kuule, taisi löyly tuketa korvat. Sinun silmäsi ovat kuin ulos\ntippumassa.\n\n— Rupesi vähän hämärtämään lauteilla, tunnustaa Turakka. — Sitä\nsemmoista ei kestäkään kuin pirun nahka, mutta mehän ollaankin oikeita\nkorpipiruja.\n\nHiertiäinen nauraa ja valehtelee:\n\n— Tuota... kerran kun oltiin juhannussaunassa, niin rupesivat kiusaa,\nmukamas, minulle... korvollinen vettä kiukaalle ja ylimmät seinähirret\npaloivat mustiksi. Mutta minäpä tiesinkin sen koiruuden edeltäpäin\nja vedin nahkaani suvenkuuta, semmoista tököttiä, ja, piru, nauroin\nvain lauteilla. Ihmetellään, että miten mies kestää, kun saunan hirret\nkäryää, jotta ihan savu tissusi.\n\n— Haise nyt jo, ja mene hiiteen! sanoo Turukka. — Juhannusyönä ei saa\nvalehdella, ei muuta kuin vähäisen. Juhannusyönä pitää ryypätä niin\nettä on turpa savessa. Lähtäänpä miehet aloittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertil on istunut ruispellon pientarelle saunasta tultuaan ja katselee\nsiinä pohjoisen taivaan kajastelua, pihlajan kukilla ja lehdillä\nvärähtelevää, ruskoa, ruispeltoa, joka on kuin tiheä, loppumaton\nviidakko.\n\nPientarella on mesikon kukkia, ja väkevä tuoksu nousee pellosta. Siinä\npientarella voisi istua aamuun asti, auringon nousuun, kun kaikki\nväräjää päivän kullassa ja lämmössä. Saisi nähdä kasteen nousevan\nmaasta ja kukkien elävän ja hengittävän. Saisi elää miljoonan vuosia\nyhdessä yössä.\n\nKylli tulee saunaan, ja Bertil katselee hänen riisuutumistaan pihlajan\njuurella. Esiliina lentää oksalle, hamonen humahtaa nurmelle, toinen,\nja tyttö seisoo siinä paitasillaan eikä huomaa katselijaa. Suu on\nhymyssä, eikä Bertil käsitä, että tyttö miettii ja kuvittelee tulevata\nyötä, tanssia, hanurin säveliä, aittaa ja vuodetta ja vielä muutakin,\njoka nostaa poskille heleän punan.\n\nNo nyt meni paita oksalle ja tyttö menee saunan ovelle; kädellään\nsilmiään varjostaen katsoo siinä vielä järvelle, jossa joku näkyy\nsoutavan. Valkealla iholla väreilee ihmeelliset värit. Tuossa noin,\nmaalata, välähtää Bertilille, mutta tyttöhän ei seisoisi niin mallina\nkuin nyt.\n\nBertil lähtee vähitellen pihaan. Kamarista kuuluu ukkojen jymy. Siellä\ntanssitaan, pelataan kontraa ja ryypätään. Toisella pöydällä on iso\nläjä piirakoita ja siitä haukataan.\n\nBertiliä pyydetään mukaan, mutta hän ei mene. Sanoo lähtevänsä kokkoa\nsytyttämään. Hiertiäinen tulee jälestä ja sanoo:\n\n— Sanoisit edes, minkä tähden et ryyppää. Surettaa, näätsen, kun tässä,\npiru, ystäviä...\n\nBertil sanoo halailevansa tyttöjä tänä yönä ja silloin hän ei maista.\n\n— Vai sitä... no, per-setti, puristele heitä sitten. Pitää sanoa\nAatamillekin, kun tahtoi tietää — hänkin ystävä... näätsen... sinulle.\n\n— Niin, niin. Käynpähän yöllä katsomassa.\n\nKyllillä on raitainen puku ja tuomenkukka napinlävessä. Bertil tietää,\nettä Kylli on ne kukat ottanut hänen tähtensä, vieläpä hakenut ne\npitkän matkan takaa, kun pihatuomet ovat jo kukkineet; tietää ja on\nonnellinen, siten kuin hän voi olla. Eikä enempää voisi ollakaan, ei\nvastakaan.\n\nHuoneissa hulmahtelee juhannusyön henki, ja kukat ikkunoilla katselevat\nvaloisaan yöhön. Kukkia onkin vain Kyllin ja nuorimman tyttären\nikkunalla, sillä ne eivät siedä korpiviinan löyhkää.\n\n— Tule nyt pian, kiirehtii Kylli Bertiliä, ja yhdessä mennään kokoille\nrantaan, josta kuuluu jo hanurin kurnutus.\n\n— Sinähän tanssit hyvin, sanoo Bertil tytölle.\n\n— Älä nyt... en minä osaa...\n\n— En vielä kenenkään muun kanssa tanssiessani ole niin nauttinut kuin\nsinun, tunnustaa Bertil rehellisesti, mutta tyttö ei usko.\n\nNiinkuin voimakas nuori jumala hän on täällä korvessa, viinaa ja\nhunajaa tihkuvassa, alkuihmisten keskellä, maan ja kasvien voimakkaita\ntuoksuja hengittäen ja tuntien tytön joustavat muodot käsiensä alta.\n\n— Istutaan ja katsotaan, pyytää Bertil, vai haluaisitko tanssia?\n\n— En, kun noin sotkevat.\n\nRyypänneet rengit olivat saaneet tyttönsä, toisen talon Mantat ja\nMaikit, ja rinnat likistyksessä, turpea koura tytön lanteella polettiin\ntannerta, väliin suutatuksin ja poskituksin. Tanttu, soitollaan elävä\nkulkumies, vetää hanurin suoraksi ja se on silloin syltämittainen\nja basso möyryää ja mylvii kuin härkä, diskantin tehdessä tahtia\ntanssijoille.\n\nJopa tulevat miehetkin kamarista. Kokko sytytetään, ja annettuaan\npullosta soittajalle sanoo Turakka:\n\n— No nyt Anninpolkka ja anna pirun huutaa niinkuin sinulta voimista\nlähtee.\n\nHanuri korahtaa, ja veren väkevä sävel soi ja valittaa. Silmät palaen\nkatsovat tytöt, kenen viinakuningas ottaa käsivarrelleen, sillä se\ntietää autuasta kohona lentämistä ja hengitystä salpaavaa puserrusta.\n\nPiikatynkien kanssa reputtavat rengit väistyvät vaistomaisesti syrjään,\nja muutkin jäävät katsomaan Turakan tanssia. Lakki lentää Jussi Turakan\npäästä, ja tytön letti viilettää viuhuvana siimana ja hameet nousevat\nyli polven.\n\nPatrakka, karjalaissyntyinen, polkee omaa tahtiaan, liivit auki, mustan\nparran sisästä hampaat kiiluen, hämmästelevä tyttö kokien seurata\nliikkeitä, mutta onnellisen näköisenä silloin kun saa nojata tanssijan\nkarvaiseen rintaan ja tuntea tämän puristuksen.\n\nJopa lähtee Hiertiäinenkin. Ottaa matalan ja tanakan tytön ja\nlupsuttaa, kiirettä pitämättä, ikenet irvissä, välistä toisella kädellä\nhousujaan nostaen.\n\nSillä ei ole nyt kiireempätä hänellä, Asari Hiertiäisellä, kuin\nennenkään, eikä tarvitse sen vuoksi riehua, ettei saisi tyttöä, ketä\nvaan, hänkin, vaikk'ei sitä saantia varten lämmitäkään heitä, niinkuin\ntoiset hurjat tekevät.\n\nSillä pitää olla tanssilla tahtinsa, niinkuin muullakin asialla.\nSitä pitää, piru soikoon, lupsuttaa ja tunnustella kädellään, miltä\npaikoilta olisi mukavin pitää tytöstä kiinni.\n\nJa kun Hiertiäinen löytää sen mukavan paikan, puristaa ja kiskoo niin,\nettä tytön hameet nousevat koholle ja messingit vilahtaa, nepä paksut\nsääret.\n\nAntaapa vilahtaa, kun kerran Hiertiäinen itse on pelissä. Sitäkö\ntäytistä sitä ryskämään ja hyppimään, kun kerran tanssiminen ei ole\nmuuta kuin lähekkäin olemista, lupsuttamista. Eikä haittaa sekään,\nettä viinaputeli on housunkauluksen alla ja tyttö suhahtaa: \"mikä piru\nsinun housuissasi on\". Se on puteli siinä ja siitä ryypätään, kun on\njuhannusyö ja tässä ensin tanssitaan, lupsutetaan, tämän tytön kanssa.\n\nBertilin ja Kyllin ohi mennessään iskee Hiertiäinen silmää, että näin\nsitä pitää, piru, kun sielu on nuori ja putelissa housunkauluksen alla\non mistä ryypätään.\n\nAnttikin on tullut katsomaan tanssia ja lähtisi mielellään\npaininpuillaan lekertämään niinkuin Asarikin, mutta tytöt, venskelit,\neivät taida hänen kanssaan lähteä. Kyllä sitä ennen, mutta sitten tuli\ntauti niihin sääriin ja käänteli ja koukisteli, hitsiläinen.\n\nBertil olisi katsellut nautinnolla sitä ryskämistä, hipomista ja\nhivuttamista, mutta Kylli pyysi lähtemään rannalle. Oli saanut jo\nniistä tansseista tarpeekseen.\n\n— Haisevat vielä niin viinallekin, sanoi.\n\nRannalla suuret satavuotiset petäjät ja riippakoivut katselivat\nihmetellen valoisaan yöhön. Kerran vuodessa se tuli, valoisin yö, ja\nkirkkaat tulet paloivat vesillä ja mailla.\n\n— Tiedätkö, tyttö, miksi juhannusyönä ei kukaan ole yksin, sanoi\nBertil. — Silloin varmaankin nääntyisi ikävään, tukahtuisi kaipuuseen,\nkun on kesän ensimmäinen heilimäyö.\n\nTyttö helähti nauramaan.\n\n— Eihän kenenkään tarvitse olla yksin eikä nääntyä; kun tahtoo niin\nsaa... Hiertiäinenkin saa itselleen tytön.\n\nNiin todellakin, piru vieköön, hän oli tulla hempeämieliseksi, vaikka\noli raikkaan korpikansan keskellä. Tyttö pakana nauroi jo sille.\n\n— Mennään sinun aittaasi, Kylli, pyysi Bertil.\n\n— Sinäkö koristelit sen pihlajankukilla? Vuodekin oli ihan valkoisena.\nKatso, noin monella mäellä savuaa kokkotulien jätteet.\n\nTyttö nyökkäsi järven takaa näkyviä vaaroja, joilta nousi heikkeneviä\nsavukiemuroita.\n\nSielläkin hummataan, ja kun hanuri vaikenee, hajoaa joukko metsäteille,\nmissä kiihkeästi kuiskutellaan.\n\nJa sitten on keskikesän jokainen sunnuntaiyö sitä hummaamista.\n\nValo järvellä muuttui pehmeäksi, ja rannoilta nousi sumu.\nTanssipaikalta kuului kiihkeä, haikean surumielinen sävel. Se oli\nniinkuin tämä kesäyö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannuskoivut olivat jo nuutuneet kuistilla ja pirtissä. Vanha kello\nvalvoi yksin hämärässä nurkassa. Bertil tunsi hetkisen, miten hänessä\nteki kipeää. Hän saa tytön tänä yönä kokonaan, mutta pian kuihtuu\nkaikki, hän menee kuitenkin joskus pois ja tyttö jää tänne. Tyttö\ntietää sen, mutta rakastaa silti noin.\n\n— Tule, mennään aittaan, pian aurinko nousee, kuiskasi tyttö ja laski\nhiuksensa valloilleen. Se oli merkki onnellisesta antautumisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokko on sammunut, ja viimeiset kekäleet riutuvat. Hanuri on vaiennut,\nja kulkumies, soittaja, kuorsaa nurmella, tyhjä pullo päänpohjissa,\ntoisella kädellään vielä pitäen hanurin nahkaremmistä.\n\nSiellä on Hiertiäinenkin, lupsuttaja, suullaan nurmikolla, ja joku\nheittiö on nostanut hänen takapuolilleen kuivuneen lehmänaineen. Pullo\non vielä housunkauluksen alla, mutta pohjapuoli ylöspäin, ja lakki on\nlentänyt vähän matkan päähän.\n\nPatrakka ja Turakka ovat nukkuneet käsi kaulalla, ja puteli on\nleppäpensasta vasten pystyssä käden ulottuvilla.\n\nRengitkin ovat tupertuneet suulleen ja tyttöasiat ovat jääneet sikseen.\nToiset, onnellisemmat, ovat vieneet tytöt näin juhannusyönä, ja heidän\nvuoronsa on joskus toiste, arki-iltoina. Raatelevaa sydäntä, siitäpä\nyksin jäännistä, on voideltu viinalla, ja mahtava kuorsahtelu jyrisee\nnyt hiljaa riittyvän kokon ympärillä.\n\nAurinko nousee ja paistaa Turakan punoittavaan naamaan. Turakka herää\nja hieroo silmiään, muistaa missä on ja kiroaa. Nousee ja lähtee\netsimään tyttöä itselleen.\n\n\n\n"]