[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3QZCnDUNYCafK768xSLT0nq3NGif-1bVYo0LY1hM7MU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},301,"Kyläkertomuksia","Garborg, Arne",1851,1924,"301-garborg-arne-kylakertomuksia","301__Garborg_Arne__Kyläkertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1884,1886,33073,190812,false,19178,[23],"Fiction",[25],"Short Stories","\"Kyläkertomuksia\" by Arne Garborg is a collection of short stories written in the late 19th century. The book explores the lives and social dynamics of rural Norwegian society, introducing characters like the enchanting Dalen Alfhild and Leiv, the son of a misunderstood and ostracized farmer, Åsbjörn. Through vivid storytelling, Garborg delicately captures themes of love, social status, and the search for identity amidst a changing cultural landscape.  The beginning of the collection sets the scene for the character dynamics that will unfold throughout the narratives. It introduces Dalen Alfhild, a beautiful and well-respected girl in her community, alongside Leiv, who grapples with his status as the son of a man shunned by society. As their lives intertwine, the tension between societal expectations and personal feelings is palpably felt, particularly through Leiv’s struggles with his identity and feelings for Alfhild. This opening portion lays the groundwork for deeper explorations of class, belonging, and the impact of social prejudice on human connections within the stories to come. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Canth, Minna",345,"Minna Canthin suomentama kokoelma sisältää norjalaisen kirjailijan lyhyitä kertomuksia maaseudun elämästä. Tarinat käsittelevät suvun perintöä, kostoa ja inhimillisiä valintoja norjalaisessa kyläyhteisössä 1800-luvulla.","Arne Garborgin 'Kyläkertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 301.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat..","KYLÄKERTOMUKSIA.\n\nKirj.\n\nArne Garborg\n\n\nSuomentanut Minna Canth\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nHuonoa sukua\nKosto\nPaholaiselle myöty\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\n_Norjan kirjallisuus on runsastuotteinen. Jokainen vuosi ilmestyy uusia,\narvokkaita teoksia. Ibsen, Björnson, Kielland ja Lie ovat väsymättömiä,\nheitä seuraa kintereissä koko joukko nuoria, toivorikkaita\nkirjailijoita. Ja he menevät yhä eteenpäin, pysähtymättä mihinkään\nvoitettuun asemaan; aatteiden moninaisuus, katsantotapojen alkuperäisyys\non heidän voimansa.\n\nNuorempien kirjailijoiden joukossa on *Arne Garborg* viime aikoina\nherättänyt suurta huomiota kirjoillaan \"Ein Fritenkjar\" ja\n\"Bondestudentar\" sekä viimeksi lyhyemmillä kertomuksilla, joista tässä\nmuutamia käännettyinä esiintuodaan suomalaiselle yleisölle. Hän\nkirjoittaa kansanmurteella, jo silläkin osoittaen, mihin suuntaan hänen\npyrintönsä käyvät. Georg Brandes lausuu Arne Garborgista\naikakauslehdessä \"Tilskueren\" muun muassa seuraavaa:\n\n\"Hän käyttää kirjoituksissaan mielihalulla sanaa *intens*; se kuvaa\nkoko hänen olentonsa. Siinä on jotain jännitettyä, semmoista, joka\nkäyttää täyden voimansa, kaikessa mitä hän eteen ottaa. Hänellä on\nuskovan polemikerin luonto, hän käyttää erityisiä tapoja, kiistelevää,\npuolustavaa, hyökkäävää, kertovaa, kuvaavaa, leikillistä esiintyen aina\njulistajana sekä kurittajana. Hän on jo päässyt kehityksensä perille ja\nilmestyy nyt ei ainoastaan kirjailijana vaan myöskin miehenä, joka\nmuuten norjalaisessa kirjallisuudessa ei olekaan niin tavatonta kuin\nusein muiden maiden. Hänellä on suuret voimat -- johdonmukainen\najattelija, jonka suonissa talonpojan ja taiteilijan veri virtaa -- ja\nhänellä on rikkaat voimat; sillä paitsi sitä, että hän on kriitikeri,\njoka innolla harrastaa selvyyttä, ja jonka stiili on loogillinen, hän\nmyöskin on samalla todellinen runoilija, ja tuntee perinpohjin sen\npienen piirin ihmissieluja, jotka hänen kotimaansa suhteet ovat\nsynnyttäneet; ja hänellä on sekä elävät värit, että hieno, hyvin\nkätketty ja valtavasti vaikuttava ironia käytettävinään, kun hän kuvata\ntahtoo. Hänen taiteensa on karaktäri-taidetta ja siinä juuri sen voima\non tähän saakka ilmestynytkin.\n\nSamoinkuin Aleksander Kielland, joka on pari vuotta Arne Garborgia\nvanhempi, kirjailijana kokonaan kuuluu tuohon korkeampaan keskisäätyyn\njosta hän on lähtenytkin, ja jota hän taidolla kuvaa, edustaa Arne\nGarborg taas \"uutta yhteiskuntakerrosta\", joksi Gambetta sen nimittää.\nHän on köyhän talollisen poika, joka vähitellen on valloittanut\nitselleen koko aikansa kehittyneimmän sivistyksen ja seisoo nyt\nensimmäisessä rivissä oman säätynsä kasvattajana Norjassa ja kuuluu\nsamalla pääkaupungin etevimpien henkien lukuun, on voimakas puhuja ja\nvielä voimakkaampi taistelija ylioppilasmaailmassa ja\nsanomakirjallisuudessa, esiintyen varsinkin uuden ajan teoloogisen\nkatsantotavan puolustajana, on yhtähaavaa runoilija murrekielellä ja\nkriitikeri yleisellä kirjoituskielellä.\n\nArne Garborg syntyi 25 päivä tammikuuta 1851 Jäderissä, kolme tai neljä\npenikulmaa Stavangerista. Seutu, jossa hän maailmaan tuli, on jylhimpiä\nja raivaamattomimpia pohjoisista rantamaista, todellinen vastekuva\nDanten helvetille; elämä on jo aikaiseen näyttänyt hänelle karkean\nmuotonsa.\n\nHänen ensimmäinen suurempi teoksensa murteellisuuksien puolustamiseksi\nilmestyi 1877. Se on kirjoitettu pontevuudella ja innolla. Hän siinä\ntaidokkaasti kumoo suuren osan tyhmiä väitteitä, joita oli tehty\nnorjalaista murteenharrastusta vastaan, jättäen kuitenkin yhden ja\ntoisen enemmän perustetun ja vähemmän ennakkoluuloisen epäilyksen\nkoskettamatta syrjään.\n\nKuinka vähän Garborgin ajatussuunta jo siihenkin aikaan oli Norjassa\nvallitsevain luokkien suosiossa, näkyy siitä, että hänen täytyi\nlahjoittaa tämän ensimmäisen suuremman teoksensa eräälle tuntemattomalle\nkirjapainon-omistajalle Bergenissä, kun Kristianiassa ei yksikään\nkustantaja tahtonut ottaa sitä vastaan. Murrekysymys oli silloin\nainoastaan oppositionin ohjelmassa; murremies oli siihen aikaan samoin\nkuin myöhempään vasenmies tai vapaa-ajattelija se, joka tahtoi osoittaa\nmieltymystään yleiseen kansaan ja inhoaan sivistyspöyhkeyteen, sen\nylpeyksineen ja tekopyhyyksineen.\n\nVuoden kuluttua ilmestyi nyt hänen merkillinen kertomuksensa *Ein\nFritenkjar* (Vapaa-ajattelija), Garborgin ensimmäinen suurempi runokoe.\nSe on novelli, joka oikeastaan on puhtaasti lyyrillinen, hänen\nnuoruutensa myöhään herännyt lyrika. Se on tuskanhuuto, valituslaulu,\njoka patoksensa totuudella ja voimalla osoittaa, kuinka paljon\nGarborgissa on tosirunoilijan henkeä. Sillä ken ikänä lukee tämän\nkertomuksen, joka kuvaa vapaa-ajattelijan elämää Norjassa\nkärsimyksenhistoriana, martyyrin taisteluna, saa siitä vakuutuksen, että\nmonivuotiset, katkerat kokemukset ovat kirjan perustuksena, niin\ntunnettua, niin \"elettyä\" on kaikki -- ja kuitenkin oli vaan muutamia\nvuosia kulunut siitä, kun tämä Paavali vielä oli Saul.\n\nJo kirjan nimi, mutta vielä enemmän sen syyttävä ja hyökkäävä luonne\nkauhistutti norjalaisia kirjakauppioita. Garborgin täytyi painattaa se\nomalla kustannuksellaan. Olisikin synti sanoa, että tendensi tässä\nkirjassa on kätketty. Se ilmestyy niin jännitettynä, niin voimakkaasti\npätevänä, että karakterit oikeastaan paljon vähemmän kuin nuo\nleimahtelevat sananvaihdot herättävät vaativampien lukijoiden\nmieltymystä.\n\nKolmannen suuren kirjansa, romaanin *Bondestudentar*\n(talonpoikaisylioppilaita) lahjoitti Garborg eräälle kirjakauppiaalle\nBergenissä, kun hän ei Kristianiassa saanut sille kustantajaa.\n\"Bondestudentar\" tekee käännekohdan hänen kirjailija-toimessaan. Se on\nraskas, rikas-sisältöinen kirja, vihlaisevan todellinen luonteen\nkuvauksissa, selvä tarkoituksessaan, joka on kiihoittaa norjalaisia\ntalonpoikia rohkeuteen ja miehuuteen, sekä kurittaa heitä itsenäisyyden\nja yksimielisyyden puutteesta. Melkein saattaisi sanoa tätä kirjaa\ntaloustieteelliseksi, koska se selittää ja esittää taloudellista\nperustusta Norjan korkeammalle kehitykselle; mutta voimme kenties\nparemmin sanoa näin: Tämä on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä,\nsen syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja\nhenkisten rientojen alentumisen suhteen.\n\nNorjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella\nlailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja\nvirkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä aukko.\nTalonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on pantattu\nhypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o. rahamiehen\nhyväksi. -- Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän tee työtä\nhalusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää turvallisesti\nja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana\nonnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut\novat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia.\nSiinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta\nhistoriasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman\ntyölle perustettu, Schweiz'in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen\nmallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee, että\nkun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea ja\nhäntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön,\njätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle\nniin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan\nköyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa,\nmetsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta?\nSiirtolaisia. Schweiz'illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan\nympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. --\nTalolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta\nvähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret elinkeinot,\nlaivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki säästetyt\nrahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät kansassa\ntahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan sattumuksen apuun.\n\nKolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa *Forteljingar og Sagur* (josta\nnämä \"Kyläkertomukset\" ovat suomennetut) on Garborg, joka vuodesta 1883\non valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan. Tämä kokoelma, jossa\non seitsemän pienempää kertomusta, näyttää uuden puolen hänen\ntalentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa esiintuovat meille\nmelkein uuden kirjailijan.\n\n*Forteljingar og Sagur* on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se\nosoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka\ntähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen\nmuodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja\nAleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä\nnäkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa esineessään sen\nvarsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä kuitenkaan ole saavuttanut\nehdotonta taiteilijan voittoa. \"Ein Fritenkjar\" sisälsi pikemmin hyviä\nja nerokkaita ajatuksia kuin syvempää ja täydellisesti tehtyä\nluonnekuvausta. \"Bondestudentar\", jossa päähenkilön ja monen\nsivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan moitteeton, mutta syvä,\nesittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä, puoleksi oratorillisia\nreplikejä, taiteellisessa katsannossa tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä\npaitsi jotenkin raskas ja muodoton laveudessaan. Nämä viimeiset\nkertomukset ovat vihdoinkin saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon,\nmutta siihen sijaan niillä ei ole edellisen romanin aatteellista\nmerkitystä.\n\nOnnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana,\nennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja\nminkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä\nmuutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla\ntendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän syytökseksi\nkuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi on sitä\nlaatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse. Olemme\nnäinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä jotain niin\nnaurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka ensimmäisissä\nteoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin ainakin ankarasti,\nvälistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla ijällä tendensillä\nvahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun kertomuksen *Livslaven*,\npannen loppusanoiksi liian järeästi ja silmiinpistävästi muodostetun,\nmelkein kiihoittavan syytöksen ajateltua yhteiskuntaa vastaan. Lie veti\nnopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan ihanan ja rikkaan romaninsa\n*Familien paa Gilje*; mutta ei hän vieläkään ole oikein löytänyt tuota\nkapeata polkua hyökkäävän ja merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen\nvälillä. Garborgissa emme koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole\nepäselvillä siitä, mikä se on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta\nvastaisessa kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin\nteoksessaan \"Ein Fritenkjar\" tule nimenomaan esittämään vaan moraalista\npuolta kertomuksessaan.\"_\n\n\n\n\nHUONOA SUKUA.\n\n\nDalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät,\nsuu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset\nkuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten\nlapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. \"Ei sen\ntarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa,\" tuumailivat vanhat.\n\nJa samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka\nhänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad\nkatsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen.\nBjörn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua\nkävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu,\nvaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen\nluottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin\nmielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn\naina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli\nBjörn.\n\nMuuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei\nvoinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut\nkukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat\neivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet.\nHän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis\nkuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat\nsaaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli\nnaapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa\nmitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild\nolisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä,\nHalvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. \"Täytyy kait sinun joku ottaa,\nsinunkin,\" hän sanoi, \"ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy\".\n\"Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy,\" arveli\nAlfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa\nja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää;\nAlfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä.\nJa silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä,\noli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä\narentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä\nlöytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti\nansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja\nharvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan\neikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt\nhäntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut.\nVasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi\nhuhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni\nnimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä\nenemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.\n\nPappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli\nmökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen,\nrivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä.\nKohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi\nluultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että\nhänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi\nkuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka.\nÅsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä\nnukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä\najatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa\npappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät\nsilmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän\ntuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana\nsattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle.\nSigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja\nmelkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein\nyksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se\ntuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson\nitä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja\nmuutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille\nlapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat\nihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he\nsanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÅsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä\nlaaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän\npestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden\nihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja\nsynkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa\npari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen\npäissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä\nsai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. \"Musta-Åsbjörn, sinä\nroisto,\" sanoi hän, \"isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko\ntapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun\nsaaman!\" Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua\nsiellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin\npian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt;\nmutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän\nrupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli\ntäysikasvuiseksi ennen aikaansa.\n\nKun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän\nitkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli\nhätänä. \"Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi,\" kertoi\nLeiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin\nLeiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. \"Oletkos\nitkenyt, poika?\" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. \"Mitäs pidit koulusta?\"\nkysyi Hans. \"Sinne en sen koomin mene!\" uikutti Leiv. \"Hm; elä, elä,\"\nvastasi Hans ja rupesi viheltelemään.\n\n-- \"Kuule Hans?\" -- \"Noo?\" -- \"Olenko minä toisenlainen kuin muut\npojat!\" -- \"Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?\" -- \"Ne eivät\npilkanneet muita\". -- \"ohoo,\" sanoi Hans, \"koska on päästy niin\npitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää\". Sitten alkoi Hans\nkertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella\nilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: \"Ja sitten voit myös\npainaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat\nolla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha!\nMutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos\ntahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut\".\nLeiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa\nymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän\ntiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti\nkartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan.\n\nÅsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. \"Nyt voit\nrauhassa mennä takaisin kouluun taas,\" sanoi hän; \"nyt ei ole ketään,\njoka uskaltaa sinua hätyyttää\". Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi\nvihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle\nmenneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat\ntoisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että\ntämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. \"Ja tahdotko enemmän,\"\nsanoi Åsbjörn, \"niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan\nettä loput saat!\" Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän\nsen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.\n\nAina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. \"Ne ovat\nroistoja kaikkityyni,\" hän sanoi, \"täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta\nitsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut\nihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he\nruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt\ntehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja\njos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle\nnyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä\". Leiv\nteki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä\npian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän\ntoverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.\n\nÅsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli\nhyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi\nkerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja\nja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että\nJuoksutanssia; \"sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata\nolla ihmisten kanssa!\" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse\nnauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan.\nSitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota\nLeivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei\nsuuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita.\nKerran -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui hän\nsiitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti,\nvaikka iloiseltakin näytti. \"Joutavia,\" sanoi Lasse. \"Huonoa sukua! Mene\nsinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet\nkotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi\ntekee\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse\nusein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän\npelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden\nsilmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän\najatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä,\njos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä\npakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se\ntosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä,\nmissä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä,\njuoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.\n\nHän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän\neräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä.\nSeuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän\neräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää.\n\nSamassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin\nlauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen\ntuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan\npisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen,\nsilloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä\npäivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota.\nTupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti\nmetsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen\nhiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin\npäivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli\nsekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat,\nraskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein\nhuiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni\nja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä\npäivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli\nLeiv, kun katseli ylös.\n\nYhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja\npulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat\nolkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten\noli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli\npienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily,\njoka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä\nmolemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin\nmeren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä\ntuntenut maata jota polki.\n\nYhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua;\nymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli,\nsai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi\nrintaan, sydän hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko hän mennä tuonne alas?\nSiellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli\ntavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen\nollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän\nolisi huonompi muita.\n\nHalu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. \"Tästä\nraukkuudesta täytyy tulla loppu\", sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.\n\nKun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja\nkuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta _täytyi_ tulla loppu.\nJopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä\nja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli.\nKylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta\nkaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle\ntuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman.\nHän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi\nolla mukana, niinkuin toisetkin.\n\nPaljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat.\nKaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri.\nHienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään\nhävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille\nkukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki\npitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli\ntyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja\nhyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen\noikeus.\n\nLeiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka\nhäntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat\nMusta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He\nkummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo\nkerjäläispoika! Tuo onneton! \"Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!\"\nLeiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen\npisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat\nsiellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja\nne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut\nnaisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja\nkadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä\nrammoiksi.\n\nOli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka\naikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat\njo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt\nmenisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin\npieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja\ntulivat suoraan häntä kohti. \"Mikä sinä olet?\" he kysyivät. Leiv ei\nvirkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle\nensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa\ntarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. \"Nyt tulepas\nesille, mies!\" he sanoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei\ntarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä\ntempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa\ntapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan;\nmutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä,\nja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle.\nIhmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä\nvoineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta\nkuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin.\n\"Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!\" huudettiin. Eräs juoksi\nluo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. \"Ei\nminun päiviäni, sinäkö se olet?\" hän kysyi. \"Kuinka sinä täällä makaat?\nNouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä\npelkää, tiedämmä?\" Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden\ntuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi,\njäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä\nlaskettiin; \"sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!\" sanoi Lasse ja\nnauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi\nja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä\njoukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle\nrikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä\nrajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja\nsuortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas\npitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä.\nSilloin joku huusi: \"Se on Musta-Åsbjörnin poika!\" Ja samassa kaikki\nhänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja\nLeiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli,\nettä hänen täytyi seurata noita toisia.\n\nLeiv kalpeni siinä seisoessaan. \"Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo\npojat?\" hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen\nomakseen tunsi. Eräs vastasi: \"eipähän kaikki liene niin kärkkäät\ntappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin\nsisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee\". Nurkista\nkuului tirskuttamista.\n\nLeivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi\nsen ja toi ryypyn. \"Hss\", sanoi hän, \"antaa jo olla. Ja terve taloon\nLeiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten\". \"En\nmaista tippaakaan\", sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli\nläikkyi, \"eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen,\nellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran\", jatkoi\nhän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi\nympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle\nkuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja\nettä hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan.\nMutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä\nolivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui\ntoisen luo -- suuremman -- ja pyysi tanssiin. \"Ei, kiitoksia\", vastasi\nhän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas\npitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea\nvartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja\nsiirtyi pois. \"Ei koskaan\", sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui\nsiihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että\nleningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja\nkorvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta\nyhden vielä -- ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin\nvillitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että\nnaiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä\nikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö,\njota tanssitti oli Dalen Alfhild.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan\nollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta\nkohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket\nhohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin\nlapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja\nhoukuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen\nylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: \"Kiitos\ntanssista, Alfhild!\" ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat\nsemmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut.\n\nLeiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta\nonnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen;\nAlfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi\ntuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset\npurot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen\nhopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja\nkuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi\nkummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.\n\nMutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri\nkuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää.\nHän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä.\nHän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn\nHaugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä\ntuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä\nvälittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut\nmyös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta\nväkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin\nhänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua,\nhän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun\npäivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän\nitsekseen: \"Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!\" Ja siihen\najatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan\nisän kanssa ja joutuvan tappiolle.\n\nHerättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta\nmieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se\nkävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja\näidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja\nhän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat\najatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis,\nsemmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti\npanisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että\nvihdoin hän saisi heidät taipumaan. \"Leivin minä omakseni otan!\" hän\najatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja\nvadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. \"Luulen, totta toisen kerran,\nettä kävelet unessa, tyttö\", sanoi hänen äitinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se\nauttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi\npitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja\nsiellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin\nharmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta\niltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. \"Minä en huoli\npitäjäästä\", hän ajatteli. \"Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä\nolen\". Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta\nkuin Leiviä -- ainoastaan Leiviä.\n\nKoira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja\nläksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos,\nseisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta\npelkäsi samassa; \"hiljaa Odin!\" sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin\ntuli Lasse esille. \"Hyv' iltaa\", sanoi hän; \"minun käskettiin sanomaan\nterveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona.\nIlkeä olet, ellet mene\". Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi\njäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. \"Mitä se koira niin haukkuu?\" --\n\"Ooh, ei mitään. -- Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin\". --\n\"Kukahan se oli?\" -- \"Niin kuka lienee ollut\", vastasi Alfhild. --\n\"Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään.\" -- \"Kyllä.\" -- \"Mitä sinä\nsiellä seisottelet?\" -- \"Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?\" -- \"Ovat,\nkuinka niin?\" -- \"Ovatko tulleet kotiin kaikki?\" -- \"Kyllä luulen. Mitä\nvarten sitä kysyt?\" -- \"Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla\nmetsän rinteessä\". -- \"Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö\nliene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!\" --\n\"Kyllä.\" -- Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut\npeloittanut niinkuin nyt. \"Tyhmästi tein, kun menin Haugstad'iin, mutta\nse, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä\", ajatteli hän.\nLiian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi\nhänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid\npojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin\nkylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen\nkohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat\nvärisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti\ntaivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen;\njuuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli\nvenhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä.\nHerra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän\nensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin\npilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. \"Parasta kun menen\",\najatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita?\n-- askeleita? -- keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? --\nKaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli;\n-- oli, se oli hän! hän tuli! -- Jospa sydän nyt olisi teräksestä,\najatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut\nitseänsä niin pieneksi tuntenut.\n\nAlfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja\nkuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin\nkuitenkin. \"Hyv' iltaa\", sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä\näänellä. \"Hyv' iltaa\", vastasi tyttö. \"Jumalan kiitos, että tulit\",\nsanoi hän, \"minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä\". Siihen ei\ntytöllä ollut mitään sanottavaa. \"Mutta lupaa minulle ensin jotakin\". --\n\"Kyllä\". -- \"Ett'et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään\".\nAlfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi\nruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se\ntuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta\npitäjäs? -- Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja\nväkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen\nmustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä\nkatsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa\nollut. \"Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän\nnoin ujostelisi!\" -- Mutta pitäjäs?\n\n\"Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua\", sanoi Leiv, \"ja varmaan\ntulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun\ntäytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä\". -- Nyt se tulee! ajatteli\nAlfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia,\njonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas,\nväristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä,\nettä ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ...\npäättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi\nmerkillisen kylmäksi. \"Amerikaan?\" -- Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei\nhänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja\nnauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista\npitäjäässä, vaikk'ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt\nkyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden\nhän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. \"Amerikaan on pitkältä\", hän sanoi.\nNiin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua\nlähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä\ntie mahtanut olla niin pitkä, ett'ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos\nkävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja\nasettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin\netsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois\nansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa\ntakaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa\narvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin\niloisesti että Leiviä huimasi. \"Kun tulen takaisin\", sanoi hän, \"olen\nparempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla\non taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..;\nsilloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan\nkunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan\nkäy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä\". Alfhild kävi niin\niloiseksi, ett'ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin\nverrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään\njuoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he\nkunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. \"Tuo\noli viisas tuuma\", sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen,\nett'ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli\npähkinäpuun oksaa.\n\nLeiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä\ntiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa\nkiinni. \"Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?\" sanoi hän. \"Ooh,\nneljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa\ntalon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi\ntoivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu,\nei minua kukaan enää täällä näe\". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja\nväristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: \"Ja sinusta se\nriippuu, Alfhild\".\n\nAlfhildin rinta kohoili niin, ett'ei hän saanut sanaakaan suustansa.\nLeiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: \"Sitä se\noli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan\njälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka\npaikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä\nAmerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta\njotakin kysyn\". \"En...\" \"Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen\ntakaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?\" \"En\",\nvastasi Alfhild. \"Taikka kihloissa?\" kysyi Leiv vapisevalla äänellä. --\n\"En\", kuiskasi Alfhild. \"Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko\n_luvata_ minulle sen?\" rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että\nAlfhildille tuli vedet silmiin. \"Voin kyllä\", vastasi hän. Leiv tuli\nlähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä\nriippunut: \"Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä\niltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että\najaisit minut pois?\" hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä\nrintaa vasten ja kuiskasi: \"En\". \"Saanko luottaa siihen?\" rukoili hän ja\nAlfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: \"Saat\", niin\npehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. \"Niinpä Jumala ijäisesti\nsiunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin\nnyt olen!\" sanoi hän. \"Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras\nmies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko\nelämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!\" --\n\"Hyvästi!\" He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa\nunelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että\nluuli voittavansa koko maailman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha\nÅsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että\nhän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja\nse koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta\nkaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden\ntuvassa; silloin hän alkoi.\n\n\"Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?\"\n\n\"Noo, sitä en juuri tiedä --.\" \"Hegglid ei ole mikään huono talo.\" \"Ei\nolekaan\". \"Parempi se on nyt, kuin ennen minua\". \"Sen kyllä uskon\". \"Ja\n... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin\". \"Rahoja?\" \"Niin, ei juuri\npaljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee -- ja\ntoisen myöskin\". \"Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä\nmuutamaksi vuodeksi\". -- Pitkä äänettömyys. -- \"Minä alan jo käydä\nvanhaksi, Leiv\". \"Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan\". --\n\"Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies...\"\n\"Minä tulen takaisin, isä\". \"Ei ole elämälle valtakirjaa siellä\". --\n\"Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä\". Nyt\nkatsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee,\najatteli hän. \"Milloin sinä lähdet?\" \"Mitä ennemmin lähden, sitä\npikemmin takaisin joudun\". -- \"Niin, niin\", sanoi Åsbjörn. --\n\nKahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet\nkaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu\nkirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri;\npyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki\nedellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.\n\nLeiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän\nolisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän\nhämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.\n\nTuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden\ntunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä\nsisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen\nrintaansa. \"Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan\", ajatteli hän, \"kun\nvaan olisin parempaa sukua\".\n\nJa hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen\nrinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää\nolla juuri _sinun_ poikasi, ajatteli hän.\n\nVanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän\nnäki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että\nkivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui\nhänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn.\nTyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun\nkädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska\nahtaassa vuonossa. -- Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi\nhänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä; ja\nyhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt\ntyötä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran\nrikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin\nelämä, se on juurtunut sukuun.\n\nTällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun\nhe olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan,\notti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: \"Tahdotkos että pidän häntä\nsilmällä, Leiv -- ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle\nkirjoitat\". Leiv katsahti ylös kummastuneena. \"Ja\", sanoi Åsbjörn, \"ota\n_suuri Mies_ mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen\n... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle\nei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi\".\n\nLeiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; \"hyvästi\", sanoi hän, \"minä\nteen, niinkuin sanoit\"... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä\nisää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon;\nsiellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli\npäässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. \"Sinä\nsuuri Mies siellä ylhällä\", huokasi hän itsekseen, \"etpähän sinä paljon\nrukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa!\nhän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois\".\n\nÅsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas\nrantaan taas. Silloin oli laiva poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÅsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään\nAlfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli\nhän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä\ntyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis\nsiitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis\npoika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin\ntanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä\npaljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa\nasiasta.\n\nHän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä\nsunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.\n\nHyvääpäivää -- hyvääpäivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Erittäin ihanaa\npelloilla ja niityillä -- niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä\nvuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. -- Vai niin. --\nTalo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se\ntulisi, tietysti. -- Sehän oli hyvä. -- Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn\nsai rohkeutta. -- \"Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa\nja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä\neteenpäin, näettekös\". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi\nylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin\nsivultapäin. \"Mutta useat arvelevat\", lausui hän, \"että tuo Amerikaan\nlähtö tuli niin äkkiä -- ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän\nei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. --\nLieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?\"\n\nAlfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. \"Saatat sanoa\nhänelle terveisiä, kun kirjoitat\", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin\ntukehtuen omiin sanoihinsa. \"Jumalan kiitos\", ajatteli Åsbjörn,\n\"näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä\".\n\nParin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti\nkaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän\noli. Viimeisenä siinä oli: \"Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen\nkummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse\non niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois.\nSillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin\nmielelläni terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua.\" Sen kirjeen\nonnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina\nkirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä\nsai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu \"Kunnialliselle\nnuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa\".\nSenjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha\nÅsbjörn menetteli niin sievästi, ett'ei niistä kukaan vihiä saanut.\n\nAlfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan\nLeivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän\nsynkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin\nsammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän\nhetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata\nsyytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa\npidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä.\n\nJonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen\nBjörn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja\ntahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin\nvieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn\npuolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren\nvääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:\n\n\"Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen\npahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei\nmitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan\nunohda minut! Alfhild\".\n\nKnut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle\nhyvän sanan, siinä hän sen teki. \"Senlaisten kanssa täytyy olla\nmaltillinen\", ajatteli Knut. \"He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että\nviimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä\nodottamassa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa\nkirjoitti:\n\n\"Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ\noli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä\nymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja\nettä tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia\nihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on\nkaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee\nsamaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä\nsyystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat\nkeksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa\nvaltiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen\nkotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa\nei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka.\n\nYhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka\nhyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja\nhupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa\nsitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään\nkarkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku\nmuukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja\nvaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin\nyhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen\nkoulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi,\neikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en\nkumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy\nhyvin. Ell'ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä\npalaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli,\nahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan\nNorjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille\ntuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee\nheistä kohta ihmisiä -- --\n\nMinä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka\non hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä\noppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä\nkotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat\nminun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja\nsumma kasvaa vuosi vuodelta. -- Mutta eläminen täällä on kallista, eikä\nrikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa\nsaan sen, minkä tahdon\". --\n\nPuoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn'ille taaskin kirje; silloin Leiv\noli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä\nmielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett'ei mitään kirjettä tullut.\nJa surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän\nkirjoitti:\n\n\"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on\nmennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan.\nSiinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen\nverran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin\nneula ja saan alkaa uudesta taas.\n\nKaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri\nnyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat.\nEnsiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota\ntoivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät\nansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui.\nNyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties' Jumala, kestääkö\nterveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi\nhänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki,\nmutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä\nsaa --\"\n\nÅsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen\nhiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. \"Mahtaa ikävöidä\npoikaansa\", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo\nvanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden\nvaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti.\nNekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat\nkoettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja\nsillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? -- Vanha Åsbjörn\nkärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia,\nmutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin\nmielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat\nvanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran.\nAlfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen,\nei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä\nvapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut.\nVälistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras\ntyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään\nsukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli\nalituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin.\nSe oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa\nhulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta\nnorea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska\nkaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt\nhänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti\nsekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo\nmielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.\n\nTuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin\nvähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän\nÅsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse\ntuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa\nihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä\nkummastuttaa, ett'ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän\ntahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.\n\nBjörn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett'ei\nhän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett'ei\nhän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä\npahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa.\nMutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli\njotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen\nAlfhildistä toki kukaan uskonut.\n\nEräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä.\nSilloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä\ntehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä\ntarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli;\nlopuksi tuli pilkkavärssy \"hentusta\", joka \"teki leikkiä jokaisen\nkanssa\" ja \"meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut\nolisi\". Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja\narvelivat, ett'ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad.\nSelvää oli, ett'ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild\nolisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! --\ntaikka vaan epäilikään! -- Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin.\nJa kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän\nheille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli\n_suuri runoilija_. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua\nillalla hän itki.\n\nSyyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu,\nettä häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon\nrahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille\nnauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella\nmiehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa\nvielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi\nsuopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin\ntaas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat\nhyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat\nodottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.\n\nVanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian\nniin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla\nhän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun\ntoisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli\nhourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi\nKnutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat\najatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta\nLeivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon\ntapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois\nmielestään.\n\nMutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki\nvarmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja\nkysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä\nosannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt\ntuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui\nniin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa\nja kiiltävät silmänsä. \"Ei puhuta siitä\", rukoili Alfhild. \"Ei, ei\",\nsanoi Knut, \"ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä.\nMutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild\". Alfhild seisoi ja väänteli\nsormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi\najattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.\n\nPuheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville.\nMutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät,\narveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei\nLeivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta\nsitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö\nhäntä vältti enemmän kuin ennen.\n\nTalvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen,\nettä Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli\ntoisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen\nja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset\nsiitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella.\nMutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.\n\nKeväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli\nmukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana.\nHän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi\nAlfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa,\nvei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat\nsiellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien\ntäytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi\nKnut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän.\nTärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi\nmyttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut\noli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo\niloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi\npitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv\n--? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä\ntoivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen\nympärilleen rajuna iloisista toiveista: \"jos minulle tulet, ei sinun\nelämässäsi sitä katuman pidä!\" -- Leiv on minut unhottanut, ajatteli\nAlfhild; vanhukset sitä toivovat... \"Ehkäpä se on niin sallittu\",\nkuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut\nnauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan\nja huusi: \"Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!\" -- Nyt kun asia\noli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada\nvirkistystä Knutin ilosta.\n\nSamassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja\nnauroi: \"Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!\" \"Tahdomme\nvarmaankin\", sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; \"tietysti, tietysti\",\nsanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: \"sinä olet\ntehnyt meille suuren ilon\"; \"niin\", lisäsi isä, \"sinä olet aina ollut\nhyvä lapsi\". Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.\n\nSamana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän\ntehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa\nniinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun\nolivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. \"Mennään ylös\",\nsanoi äiti, \"ett'eivät näe sinun itkeneen\". Knut otti häntä kädestä:\n\"Kiitos tästä Alfhild\", sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja\nniin he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli\neräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän\noli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän\npani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena\ntyömiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä,\nsillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli\ntavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett'ei ei hän ollut huonoa sukua.\nHän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä\nhuonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän\npyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin\nuseimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi,\nett'ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja\nhän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän\njoutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia\ntietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin,\njoka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli\ntiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa\noli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä\nluona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko\ntalon hoito jo tuli hänen huostaansa.\n\nParoni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä\nusein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut\nkoulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki\nmitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on\nvika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran\njärkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, \"siksi kuin joskus tulisi\nviisaammaksi\", jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan\nkävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.\n\nSeuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui\nsuorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan,\njotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin\nkasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok'ainoan raharoposen,\nminkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus\noli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä\nsäästöissä. Rahat kasvoivat jok'ainoasta päivästä, mikä meni, ja\njok'ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa\nLeivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi\nja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman\ntulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen.\nPitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi,\nmenetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä\npainoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi\nkoettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen\nsaisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei\nAmerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja\nne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä\nvälittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri\nkuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild\nsitten -- Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa\nvirtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit\npuristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään.\nAlfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään\nsemmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana,\nlämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat\nvalkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän\nsaattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten\nharhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi\nsaada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie\nhänen luokseen.\n\n\"Mikä kumma sinua vaivaa?\" sanoi paroni, \"niinhän sinä olet juuri kuin\nmetodisti\". Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli\nkarannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli\nsäästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen\nlyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan\npäällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. \"Siinä en ole yhtä\nmieltä sinun kanssasi\", sanoi hän. \"Kassanhoitaja teki vallan oikein.\nOlisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin\".\n\nLeiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.\n\n\"Sinä et ymmärrä minua\", sanoi tämä. \"Niin, niin, minä olen surukseni\nnähnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman\nfilosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei\nvielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii\nensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon.\nKoetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä\nmaailmassa on?\"\n\nLeiv oli kiukuissaan. \"Kahdenlaisia\", sanoi hän, \"pieniä roistoja ja\nsuuria roistoja\".\n\n\"Hm, kyllä, kyllä\", sanoi paroni ja nyökkäsi; \"tuo sattuu jotenkin\npaikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä\nminua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta\npuuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi\nuseampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne\nvaltiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan\nkiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka\nei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen,\nettä oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell'eivät kykene,\nvajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö...\nNo! ymmärrätkös?\"\n\n\"En\".\n\n\"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille\nluonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi.\nHän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki\nsaaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut\npitänyt huolta siitä, että hän _voisi_ elää. Täytyi hänen siis itse\nkatsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä\npidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki\".\n\n\"Hm\", sanoi Leiv.\n\n\"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet _sinä_. Myöskin niitä, joita on\nviskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla\non sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis\nja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä\nkaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää.\nToisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän\npaisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset\nkaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan.\nYmmärrätkös?\"\n\n\"Ymmärrän\".\n\nParoni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. \"Jos\nsinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei\nole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus\nsiihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä\nsaisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos\nottamatta jättäisit!\" -- \"Kenties\", sanoi Leiv.\n\nParoni uskalsi jo mennä pitemmälle. \"Totta puhuen\", sanoi hän, \"olen\nsinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka\nhelposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto\nsinulta pidätti\".\n\n\"Millä tavalla?\" sanoi Leiv.\n\n\"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän\noikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä\nvoimiasi?\"\n\n\"Saadakseni rahaa\", vastasi Leiv.\n\n\"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!...\nEi ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi\nvälillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa\nsitä ylös!\"\n\n\"Jaloissani --?\"\n\n\"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat\nhuostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee\nsinä samoin!\"\n\nLeiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. \"Jo riittää\", sanoi hän. \"Että\nsinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni\".\n\nJotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja\nnauroi. \"Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan\", sanoi hän. \"En minä ole\nparoni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on\ntehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin\nAmerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa\nylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni\nparoniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun\nja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin\noikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin\nminä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja _se_ nyt ainakin on\nvarmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä\njollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa\npalaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin\nelämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme\nsamalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä\norjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid...\"\n\nLeiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki\nloisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha\nnahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja\npäällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. \"Hyvästi\", sanoi hän.\nParonin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin,\nviha toiseltapuolen, toiselta häpeä. \"Anteeksi\", sanoi hän ivallisesti,\n\"anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala,\ntässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja\nylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut\nkärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja\nilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni\". Leiv ei tavannut häntä\nkoskaan enää.\n\nMutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi.\nMuistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan\nkuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut\nja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri\nsamaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja\nuskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä.\nHän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein\nJumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta.\nHän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas\nryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään\nvoitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.\n\nOikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.\n\nHyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä\nhänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei\nvarmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut,\nodottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran\nrahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän\nAlfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun\nei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild\nkyllä ymmärtäisi tarkoituksen.\n\nAika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä.\nMutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti\nja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon\npuhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat\nsanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai\nLeiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve\nja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat\nvarmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä\nenemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut\nolla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli\nkaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli\nkaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa.\nHänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä\nepäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä\nkummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv\nsäikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia.\nÖisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen\npoltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika\nkului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi?\nTultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi\nja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen\nentistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle\njuohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta\ntuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja\njonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin\ntulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.\n\nHän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden\nselon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki,\nmitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti\nkirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin\nsiinä kerrottiin:\n\n\"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä\nsaisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä\nmaailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin.\nEi ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen\nniin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.\n\nEnkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää\ntyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä\nahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän\nosasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.\n\nKerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä;\nsunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä\nAlfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän\nnäytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä\npuolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin\npahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.\n\nSanotaan, ett'ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä\nkotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin\nkuitenkin tahtoisin, ett'et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin\nvähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus\nmyöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä\nrakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman\nkantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät\".\n\nLeiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett'ei saanut siitä\nenää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen\nympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos\njotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana\npäivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea\nhän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi\nmielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut\nitselleen: \"Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä\nJumalan avulla, niin pidän itse neuvoa...\"\n\nKahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä\npitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv\nkatosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut\nniin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli\nkotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen\naljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli\ntyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin\nmaksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut,\nniinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai\ntietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan.\nLeivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä\nyönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja\nkarannut.\n\nJa niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli\nlupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti\nsaavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan\nhän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa\nnukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.\n\nMutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän\nKnutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja\nsaattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin;\nsillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa\nhäntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett'ei Leiv kumminkaan\ntulisi. \"Eikä hän kirjoita, ei kirjoita\", sanoi hän itsekseen. \"On kai\nlöytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät\nole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan\".\n\nMitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut\ntosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea.\nKun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta\nhauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui\nsittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen\nja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja\ntavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä\npalavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen.\nSitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku,\neikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut\nmyöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei\nhän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt\nparemman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin,\ntapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin.\nPitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja\nvärisi vilusta.\n\nVanhemmat huomasivat, ett'ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi\nsen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin\nkatui, ett'ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta\nneuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä\nrauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille,\noli hänkin melkein yhtä mieltä. \"Tehkää, niinkuin tahdotte\", sanoi hän.\nHääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret\nkestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.\n\nMutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:\n\n      Johdottaan tytön mieli lentää,\n      Ei sydämmessä häll' ole kenkään,\n      Hän kiintyä ei voi yhteenkään,\n      Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.\n\nSe oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva.\nJuostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa,\nett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta\nAlfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.\n\nVanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan\nkävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä\nkiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi\najatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti\nsitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla\nhänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni\ntulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei\nnuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan _Leivin_. Oliko hänellä\noikeutta antaa pois toisen omaa? -- Mutta kun ne eivät olleet\nkunniallisia rahoja? -- Niin, mutta kun ne olivat _Leivin_. -- Kauan\naikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä\npapilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli\nhelppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten\nelämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi\nerehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville.\nHän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille.\nMutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi\ntaaleria. \"Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset\nluulevat\", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa\npuuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes\ntakaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa\nluulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja\ntulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla\nNorjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.\n\nHän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän\nuskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi,\nmielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. \"Minä kun luulin tulevani\ntakaisin oikein mahtimiehenä\", nauroi hän itsekseen.\n\nHän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä\npartaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän\nhän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.\n\nEi häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen,\nhän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos\nhengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole\nitseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää\nminut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan.\nSiis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että\nsenlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa\nitsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja\npitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin\nkertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei\nAlfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.\n\nHän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli\njo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta\nilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät\nhuoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku --\nkukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta\nkauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn!\n-- Björn Haugstad.\n\nLeiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla...\najatteli hän.\n\nBjörn parast'aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni;\nei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan\nollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin\nviisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö\ntehnyt kenenkään mieli vaihtaa?\n\nUusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma,\nruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva\nriippui toisen korvan alta. \"Hyv'iltaa Björn\", sanoi hän ja laski\nraskaan kätensä Björnin olkapäälle. \"Hyv'iltaa Hans!\" huusi Björn. Leiv\nsäpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. \"Vieläkö sinä elät, roisto\",\najatteli hän, \"sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen\nlapsuuteni\".\n\n\"Täälläkö sinä istut Björn\", sanoi Hans. \"Luulin sinun olevan varsin\ntoisaalla tänä iltana?\"\n\n\"Thyi!\" sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:\n\n      \"Ja jos mua vihkituoliin pyydät,\n      Mun ennen kuusehen hirteen syydät;\n      Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin,\n      Kuin sulle morsiusvaatteisin\".\n\n\"He--he\", sanoi Hans. \"Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä\npäivinä morsianna on\". \"Hän! -- Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset\neivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää.\nTerve!\" \"Terve, terve!\" -- Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui\navonaisena, kurkku kävi kuivaksi... \"Ihmiset sanovat\", alkoi Björn\nuudelleen. -- \"Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. --\nSitä ei kukaan tiedä\", -- hän joi -- \"ja sama se, oli niin tai näin...\nKaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen\nvertaistaan koko kylässä ollut. -- Terve! -- Mutta minä en koskaan\nhäneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka\". Hän löi\npöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän\nheittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. \"No, no Björn\",\nirvisteli Hans, \"elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä.\nSinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk'ei hänen\nnimensä ole Dalen Alfhild!\"\n\nJoku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä\nkuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän\ntuvasta ulkona. \"Se oli vaan eräs hullu englantilainen\", sanoivat\nihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen\ntappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin\nenin.\n\nMutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.\n\nSamaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen\nhääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin\nsopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett'ei morsian ollenkaan\nnäyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin\nkruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle\nmielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa\nja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut\nteki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat\ntietävänsä, ett'ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.\n\nPuhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi\nja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat,\njoiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa\nhaukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän,\ntulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa\nmuutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten\nvanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa\ntanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja\nhuusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild\nomansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki,\nett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän\nnäkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan\nrunossa, -- tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden\ntoisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, -- otti sitten\nhänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. \"Nyt\nlemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!\" -- Tuo näky\nsitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan\nistui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja\ntoiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin,\ntahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei\ntahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia\nnäkyjä...\n\nVihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi\nnaisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin;\nkalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja\nvalkeina, hirvittävät nähdä.\n\nSillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät\ntuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka\nriippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui\nvalkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän\nkulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti\nkäsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. \"Leiv!\" huusi hän tukahdetulla\näänellä. \"Leiv!\" uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten\nkävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana\nkaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset\nselvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut,\npaitsi lähimmät sukulaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin\ntoinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä\nniin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan.\nMutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.\n\nSanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää\npeljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui\njoskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt\nmitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti\nlaulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua\nlääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. \"Elä sitä niin sure\", sanoi\nAlfhild, \"ei se niin pahaa ole\". Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo\nikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. \"Nyt Leiv on saanut\nrauhan\", sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.\n\nVanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt\ntalonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. \"Ei\nse Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on\", ajatteli Åsbjörn; \"mutta\nsynnin -- synnin täytyy tulla pois suvusta\". Senjälkeen ei hän kauan\nelänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. \"Parempi hän oli\nkuin luultiin\", sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien\nmielestä kohdalleen lausuttu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui\nnäin:\n\n      Jumal' armahda Dalen neittä,\n      Oli kaunis nainen hän.\n      Mut sydän heikko ja vilpikäs\n      Hält' turmeli elämän.\n      -- Meren aallot mustina itkee.\n\n      Jumal' armahda kaikkia meitä!\n      Niin lieto nuoruus on.\n      Se rikkoo, jott' ikipäiviinkään\n      Sit' on korjata mahdoton.\n      -- Meren aallot mustina itkee.\n\n\n\n\nKOSTO.\n\n\nÅsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he\nottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett'ei muu kuin kuolema heitä\neroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena\niltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että\nmitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin\nmenisi!\n\nSillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan\nvoinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä\nTarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.\n\n\"Sinun täytyy ottaa Pål Bråte\", sanoi hän Bergljotille. \"En ota\", sanoi\nBergljot. \"Otat\", sanoi Tarald. \"Nähdäänpäs\", sanoi Bergljot. \"Niin,\nnähdäänpäs, etkö ota\", tuumaili Tarald.\n\nEräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan\npuoleinen ja lyhyenläntä. \"Siinä on kosijasi\", sanoi Tarald. \"Omakseni\nei hän milloinkaan tule\", vastasi Bergljot. \"No, kylläpä sinä olet\nhyvä!\" huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei\nuskaltanut vastata. \"Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti --\nymmärrätkös?\" -- \"Niin siivosti, kuin voin\", sanoi Bergljot.\n\nTarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin\nrunsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi\ntytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. \"Nyt on minun tahtoni ja\naikomukseni\", sanoi Tarald, \"että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä\nnuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä\nsiihen sanot?\" Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä\nkatsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli\nalas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: \"Jos niin on, että\nsuorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan\nminä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en\". Hän suoristi itsensä\nja vaaleni.\n\nTarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: \"Hyvä on, Bergljot, kun\nkerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten\".\n\"Oikein sanottu!\" huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; \"terve! -- Pål\nBråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!\" He joivat;\nBergljot pujahti ulos.\n\nSinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv\ntiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä\nkun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että\nBergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen\npapin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he\ntiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.\n\nKeväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä\noli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui\npöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.\n\nMutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia\nerinäiseen kamariin. \"Tänään on paha merrassa\", sanoi Tarald. \"Pahako\nmerrassa?\" sanoi pappi ja katsoi häneen. \"Niin\", sanoi Tarald, \"pelkään\ntyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä\". \"Ooho\", sanoi pappi ja\nmyhähti, \"vai niin on laita? Näin kyllä, ett'ei morsian ole juuri\niloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta\narvaan, ett'ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu\nja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka\nkovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja\nunohtavat sitten pian\". \"Se nyt on yhden tekevä\", sanoi Tarald; \"mutta\njos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole\nkuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! -- Lupaa se; et\ntule sitä katumaan\". \"Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja\ntyttäresi, näetkös ... niin -- niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön\nmonta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin\npienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu;\nminä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten\nmuistat\". \"Varmaan\", sanoi Tarald ja puristi papin kättä.\n\nSitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että\nmeidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla\nvarmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka\nkanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta\nJumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli\njotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja\nihmisen tuli karttaa, ett'ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä\nhelvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja\nPål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi\nja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.\n\nPappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro\ntuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: \"En\", niin kovasti ja\nterävästi, että sen jok' ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja\nvilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen\nniin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti\nvihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nToisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi\nlevottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä\nhe ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti.\nVanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda\nviinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä\npaahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.\n\nBergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi\nhäntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus\ntuli niin matalana ja epävarmana, ett'ei sitä kukaan oikein kuullut;\npappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.\n\nLopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki\noli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän\nerehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa,\nvaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa\nnostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa\nkuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin\nmeren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja\nhikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut\nsiunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän\npäällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja\nihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli\nmelkein pyörryksissä.\n\n\"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa\", lopetti\npappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. \"Elä sitä niin pahaksi pane,\nlapseni\", kuiskasi Tarald, \"ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli\nkuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia\nnoutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin.\nRuma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.\n\nKun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti\nepäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi\nturkkiinsa; \"ala soutaa poika!\" sanoi hän; ja poika työnsi veneen\nrannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett'ei hänellä\nnyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon\nparemmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui\najatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu\nja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli\npettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä,\nvarastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä,\nmutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. \"Luuletkos\nminun joutuvan helvettiin?\" oli hän kysynyt, \"tai olisiko jotain neuvoa,\nettä siitä pääsisi? Lasse Vollen -- kuinka luulet hänen käyneen?\nLieneekö tullut taivaasen?\" \"Sitä toivokaamme\". -- \"No kyllä kai minäkin\nsitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut\". \"Sinun tulee\nkatua, Hallvard. Teetkö sen?\" \"Kuinkas sitä kadutaan?\" \"Sinun tulee\nsurra ja murehtia syntejäsi...\" \"Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön\nei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin\nkuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei\nsenjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin\nihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!\" --\n\nJärvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä\npappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui\nvaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän\nkoskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut;\nniinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka\ntuommoista kärsivät? -- Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli\nvihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen\ntappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei\nsen enempää. _Yhtä_ vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma\nkävi ilkeäksi...\n\n\"Souda, souda poika!...\" Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt,\nniinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy...\n\nSilloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. \"Mitä\nnyt!\" hän sanoi.\n\nPoika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. \"Oletko valmis\nkuolemaan, pappi?\" hän kysyi.\n\nPappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.\n\n\"Oletko järjeltäsi!\" sai hän änkytetyksi. -- \"Oletko valmis kuolemaan?\"\nkysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.\n\nPappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: \"En\", vaikeroitsi\nhän tukahutetulla äänellä.\n\n\"Sitten saat kuolla valmistumattomana\", sanoi poika ja kohotti häntä\nylös.\n\nPappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini:\n\"Muista, että minä olen pappi\", rukoili hän; \"suuri synti on tappaa\npappia!\"\n\n\"Lörpötteletkö sinäkin synnistä\", kähisi poika ja raasteli pappia niin\nettä vene kiikkui.\n\n\"Muista herraamme, muista herraamme!\" uikutti pappi.\n\n\"Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot\nHankastadin Pål Bråteen?\"\n\nPappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.\n\n\"Sinäkö --? Sinuako hän --?\"\n\n\"Minua\".\n\n\"Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa\npappiasi!\" hän rukoili niinkuin lapsi.\n\nMutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen\nlaidan ylitse: \"Mene helvettiin!\" sanoi hän.\n\n\"Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän\", kuiskasi pappi\ntuskasta menehtymäisillään.\n\n\"Pane sitten joutuin\", sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli\npilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.\n\n\"Isä meidän ... joka, joka\", sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä\nlausui; -- \"säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi!\nSe oli Taraldin syy!\"\n\n\"Lue nyt!\" sanoi Åsulv.\n\n\"Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!\"\n\n\"Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat\", sanoi\nÅsulv ja haalasi papin ylös jälleen.\n\n\"Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas'... Ta... Ta... Tapahtukoon\nsinun tahtosi niin taivaassa --\"\n\nSamassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui\nja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui\nsyrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.\n\nÅsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin,\nja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat\naallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa,\neikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi\nviimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.\n\n\n\n\nPAHOLAISELLE MYÖTY.\n\n\nI.\n\nVouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt\nmuuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään\npahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet,\nmutta väki pelkäsi voutiansa.\n\nKun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana,\npitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille\nhartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin\nkuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla,\nterävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen\nsuunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt\nvoudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä\nhän sanoi, se pysyi.\n\nNiels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat\nhänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse\noli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin.\nVoudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri\nuskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä\nkäyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin\nkaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä\npirulle.\n\nHän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka\noli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi\nsiitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.\n\nKun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä\nkissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään\nvastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän\nsairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä\npäättynyt.\n\nSenjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä\nsitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä\nja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat\nolivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja\nkertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa\npanivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett'ei hän\noikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli,\nreipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti\näitiä.\n\nHän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon\nyhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät;\nmutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta\nhän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen,\nvaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon\npitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan\nGunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän\nikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin\nhuomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien\ntyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin,\nvarsin erinomaista.\n\nAika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli\nkomeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin\nhän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät\nsilmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild\nrikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä\nvaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan,\nmutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett'ei vouti ollut\nhyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli\nenemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen\nnainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja\ntapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä\npaljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä,\ntahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli\nBårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän\nonnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell'ei hän siellä ollut, kävi\nGunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla\nhänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän\nenemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.\n\nBårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen\nmielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan.\nGunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen\näidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä\nGunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas\nSigneä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut\ntulivat ylös voudinkin taloon.\n\nKun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua\nhänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu\nhäneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli\nitselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. _Hän_ tahtoi Bårdin\nomakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen\ntalonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi\nnähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän\n_tahtoi_ hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin\nhänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa\nGunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli\nsaatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse\naivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja\nnuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah,\nhah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää\nsaattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan;\nvihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo\nilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko\nlaski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli\nhiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät\nyösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan\nistui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli\nlaakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli\noksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli\nvarma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki\nkävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja\nhän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen\nmielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei\nne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun\nkirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka\ntulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui,\nmutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja\nnäki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei\nvielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt\nGunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä,\nkukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi\nsilmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan,\nmeni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa\nsilmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja\nsilloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä\nhän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella\nolennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen\nlisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin,\npehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan\nyli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja\nvitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena\nvirsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli\nGunhild!\n\nNe silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen\nviehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi\nvirraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän\njoutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe\nyhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän\nkovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu.\nSignelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään\nenemmän kuin olisi tarvinnut. --\n\nGunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään\nhän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla\njäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone\npimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine\nikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut\ntahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia\nhän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä\nvaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen\ntäytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi\ntaakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus.\nViivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa;\nhän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä\nhän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä.\nSigneen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.\n\nUlkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään;\nmutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla\ntahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä\ntiepuolessa jossain.\n\nPoika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja\ntuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä\nhänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä,\nkauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän\nriemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän\nsitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui.\nJa nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista\nolivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta,\nrauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja\nleimua. Mutta _tämä_ oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän\nei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.\n\nEi hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana\nvirtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon\nsäteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja\nlevittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle\nmaasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas\nja tyttöjen suosikki -- syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki.\nKorkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla\nmadellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin\npäivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella;\nmuiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun\nverraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi;\nkorkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli\nmaailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri.\nMetsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua\npensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset\nsadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui\nkuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei\nvielä senlaista päivää ollut nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa,\nylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja\nsulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun\ntytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi\nkuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui\nihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin\nunelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai\nselville ajatuksen:\n\n      On vaikea poikasen reippaan vaan\n      Niin kaupan itsensä kantaa;\n      Ja helppo sit' ei ole löytääkään,\n      Kell' itsensä viimein antaa.\n\n      Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan\n      Ja vuottaa ja unneltuupi;\n      Niin tuhlaa kukkivan keväänsä\n      Ja pojilta unhottuupi.\n\nHetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt\npalanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:\n\n      En usko poikahan reippaasen,\n      Sen mieli on kylmää vettä;\n      Otan sukkelan, kauniin itsellen,\n      Sen yksin on huulet mettä.\n\nSiihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken,\nsitten lauloi:\n\n      Ken lehdon helmassa laulelee,\n      Liki varjoa valotonta?\n      Liet metsän neitonen, hiljaa käy,\n      Mua et voi vangita konsa.\n\nVähän ajan kuluttua kuului vastaan:\n\n      Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,\n      Liki varjoa valotonta!\n      Menet metsän neitosen pauloihin,\n      Hän kietonut on niin monta.\n\nBård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja\npähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot\niloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä.\nGunhild se oli.\n\nBård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen\nnäki ja puhkesi uuteen nauruun. \"Niin, varo itseäsi vaan\", sanoi hän.\n\"Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen\nnoitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt,\npoika!\" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen\nluokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä.\nNiin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa,\nveri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään.\n\"Gunhild!\" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä.\n\"Anna minun puhutella sinua Gunhild!\" rukoili hän, ja oli jo niin\nlikellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä\nirti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten\npunaiseksi taas. \"Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et --!\" tyttö nauroi\nväkinäisesti. \"Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata\", rukoili\npoika. \"Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa\". Gunhildin kasvoissa\nloisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas\nja tekeytyi vakavaksi. \"Nyt sinä valhettelet\", sanoi hän. \"Anna minun\nkuolla tähän, jalkojesi juureen\", jatkoi Bård. \"Ole hiljaa\", sanoi\nGunhild, \"tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut\". \"Enpähän ole,\nsillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen,\nniin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan\nsinä minulle lupauksesi annat\". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja\nhymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän\nsanoi: \"En minä usko, ennenkuin näen\". \"Minä teen kaikki mitä ikinä vaan\ntahdot\". \"Etpäs tee!\" \"Niin totta, kuin tässä seison...\" Nyt katsoi\ntyttö häneen vakavasti ja lausui: \"Sitten pyydän, että sinä jo\ntänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa\". \"Minä en koskaan\nole Signelle sanaani antanut\". \"Se ei ole totta!\" \"On varmaan. Ajatellut\ntosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole\nantanut\". \"Voitko vannoa?\" \"Niin paljon kuin tahdot\". \"Mutta sitten\ntäytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele\". \"En\nkatsokaan sinnepäin, missä hän on\". \"Ihanko totta?\" \"Niin totta kuin\nJumala minua auttakoon!\" -- Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus\nilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä\nsopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja\nlämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: \"Nyt me\nmolemmat teemme liiton\". -- Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen\nyksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.\n\nKummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka\nniin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. --\nOlikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat\nolisi hänen kanssaan vehkeilleet?\n\nMutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita\nsäveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös\nja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa\nkaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen\nhänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä\nse oli käynyt liian nopeaan.\n\nIhmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen.\nVarsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan\nymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa\nasiasta, joita hän ei muille puhunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja\nLidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea\ntalonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä\nmahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs\nsiihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä\nkukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.\n\nJa niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka\nmasentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja\ntottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild\nnauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka\nhänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli\nulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli\nkiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas,\naina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi\nvuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa\nsemmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa.\nHän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi\nhäntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö\nlensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen\nhuomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis.\nSiinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut\nsiksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis\ntyttökään hullumpi ollut. \"Gunhild\", sanoi hän eräänä päivänä,\n\"tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?\" \"Seitsemäntoista olen täyttänyt\",\nvastasi tyttö, onnellisena hymyillen -- \"seitsemäntoista!\" \"Hm\", murisi\nvanhus, \"mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on\nvaarallinen ikä?\" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen.\n\"Jokohan?\" hän kysyi. \"On kyllä\", sanoi vouti, \"pidä varalla vaan\". Hän\nmuisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta\nvainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti\nmeni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava\nkunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.\n\nMutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin\nkirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän\nlukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut,\nluonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon\nhe keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein\ntulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet\nja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta\npäästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli,\nunhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä\nGunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui,\nhymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja\nleimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan\ntapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård\nmielestään ei juuri muulloin elänytkään.\n\nSyksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi\nihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata\npitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi\nsaanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti\nrikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän\npystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan\nvoutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia\nvähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita.\nHeidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat\naina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat\nsyntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä.\nBårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään\npitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin\ntuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat\nikäänkuin \"kansan vallan\" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet\nsäilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa\netupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista,\ntekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan\nmestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei\nvoinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi\nvanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin\niloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten\npuheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta\nei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. \"Että sinä välitätkin\nsemmoisista\", sanoi hän; \"minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta\nmillänikään!\" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta\nhän ei ilmi tuonut.\n\nBård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti\nhäntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi\nja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin\nsuhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä\naikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan\nsiitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi\nvouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota\nhän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. \"Eiköhän\ntuo auttaisi\", arveli vouti itsekseen.\n\nJa tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä\nhän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut\nnäkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi\nsaksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi\nhänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan.\nMuuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin\nviikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli\nsuuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa\nhän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut\nkosijana taloon. \"Mitä tuo mies täällä tekee?\" hän kysyi isältään.\nVanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. \"Eikös se ole komea poika?\" hän\nkysyi. \"Hän ehkä tässä minua tuumii?\" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä.\n\"Kyllä\"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; \"ja\najattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta\naatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane\nse mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!\" Vouti meni\nhuoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.\n\nKun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä\noli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he\noikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.\n\nSilloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän\nketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti,\nkuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta;\njos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt\ntuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra\nJörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään\nmyöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli\npääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.\n\nMutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä\nhän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa\nlausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild\nottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka\nhän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen\nluontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan.\nGunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne\nrepivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden.\nHän painoi päänsä alas ja rukoili: \"Elä ole noin ankara! Minä rakastan\ntoista...\" Vouti polki jalkaa lattiaan. \"Tahdotko uskotella minulle\nsemmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai\naiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?\"\n\nNyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän\nsaakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut\ntalonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se\nauttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai\nsemmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika!\nTalonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti...\nGunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän\nenää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi\nmiettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin\nhuoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi\nja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi\nmukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli\nsyypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka\nnenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin\nmieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin\nsaattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä\nauttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa\npitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä\ntäällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja\nhaittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla\nomakseen saavansa.\n\nEntä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun\naikoi häntä myödä. \"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta\", hän\nsanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän\ntahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän\najatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei\nsuinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett'ei Bårdkaan jo\ntullut! -- \"Talonpoika?\" hän ei ollut mikään \"talonpoika\". Hän tahtoi\nmennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi\nhänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä\nja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla\nteillään, heistä erillään.\n\nVanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. \"Missä herra Jörgen\non?\" kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli\nnäkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja\nraivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa\nettä vanhuksella sydän rinnassa vavahti: \"Missä on herra Jörgen?\" \"Pois\nhän on lähtenyt, hyvä neiti\", sammalti vaimo ja luikahti ovelle. \"Pois?\"\nhuudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; \"mutta silloinhan\nolenkin vapaa!\" Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta:\n\"Varmaan hän tulee takaisin\", hän sanoi.\n\n\"Oho, niinkö on laita\", ajatteli Gunhild. \"Mutta siitäpä me otellaan!\"\nViha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut\ntaipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori\nvarsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti\nitseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata\ntalosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett'ei sinne\nuskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell'ei varmasti tietäisi Bårdin olevan\nkotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett'ei ne hänelle\nhyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan\nlähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki\nhän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä,\njuoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli\nvähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa\nkuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu\noli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli\nvähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea\nolla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.\n\nSamassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...\n\nHän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti\ntulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno\nhymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla;\nrinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se\nkumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten\nmielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas\npolttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt.\nAjatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos\nhän sen tietäisi! -- hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi\nhän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin.\nGunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi\nmieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla\nylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.\n\nMutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät\ntoiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi\nneitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt\nkalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi\nsen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin\nkunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett'ei se, joka talonpoikain\nkesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli\nhäväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut;\ntalonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri,\nett'ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi\nkokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän\njälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi\nkarata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin,\nniinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt.\nMihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä\närsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! -- Gunhild hypähti\nraivossa koholleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.\n\nEi, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä,\nkunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin\nvoi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta\noli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä\nomavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut\nsemmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja\nturvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet,\nvaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen\nuskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin\nerilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen.\nMutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään,\njossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki\ntäällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan\nsaisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan\nsaisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan\nkuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän\nnukuksissa tuolillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt,\noliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi\npois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti\nselville. \"Pyydä isää tulemaan tänne\", sanoi hän. Tyttö meni, mutta\najatteli itsekseen, ett'ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian\nantoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä.\n\nGunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä\nkäsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä\nkiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett'ei\nvoinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä\nhänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo\nkerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt\nkuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia\npeloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa\nkarkeasti; Gunhildin kaula kuristui kokoon. Ovi aukeni ja tuossa seisoi\nvouti.\n\nHän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, eikä näyttänyt vähääkään\nkummastuvan, että Gunhild oli muuttanut mieltä. \"Noo\", sanoi hän, \"sinä\nolet tullut toisiin ajatuksiin? Niin, tiesinhän sen, et sinä niin\nkelvoton ole, mutta nuorten täytyy aina tehdä koukkuja... No hyvä. Niin\npian kuin lupauksesi annat, olet vapaa. En ole koskaan ollut ankara\nsinua kohtaan. Myönnytkös?\" Gunhild kätki kasvonsa käsiin ja vaikeni.\nMutta vouti näki, kuinka hän vapisi. \"Noo\", tiuskasi hän, \"etkö sinä\nvastaa?\" Gunhild pelkäsi, eikä löytänyt sanoja. Voi että hän tämmöiseen\npulaan joutui. Voi että hän saisi vajota maan alle! -- \"Gunhild!\" vanhus\närjäsi niin että Gunhild vavahti; hän kumartui alas ja puhkesi itkuun.\n\n\"Vai niin\", murisi vouti. \"Sitäkö varten sinä lähetit minua hakemaan?\nLuuletkos, ett'en ole ennen nähnyt naisten itkua? -- No, ell'ei sinulla\nole muuta sanottavaa, niin jätetään huomiseksi. Minun tahtoni tiedät.\"\nVouti kääntyi ja tarttui oveen. Silloin hän parahti kummallisesti\nvalittavaan huutoon: \"Isä!\" puoleksi kirkuntaa se oli ja puoleksi itkua.\nVouti katsoi vihaisesti taakseen; tuo ääni kuului aivan oudolta hänen\nkorviinsa. \"Oletkos järjeltäsi?\" hän kysyi, \"etkö saa suutasi auki.\nSinun on annettu elää liian vapaasti, siinä koko juttu, minun olisi\npitänyt ennemmin sinua taivuttaa, niin se helpommin olisi nytkin käynyt.\nNo, tule mukaan nyt. Tahdotko, vai et?\"\n\nKuinka kova hän saattoi olla, vaikka näki hänen kauheat tuskansa!\nGunhildissa nousi jälleen viha ja se antoi hänelle voimaa. Väkinäisellä\nponnistuksella hän tukehdutti itkun ja pelvon myöskin, päätti antaa\nkaikki mennä menojaan, ja koetti lohduttaa itseään sillä ajatuksella,\nettei tässä enempää voinut olla kysymyksessä kuin henki. \"Minä en voi\nottaa muita ... kuin ... kuin hänet...\" Gunhild veti henkeä, \"hänet,\njonka lasta kannan sydämeni alla\". Gunhild heittäytyi pöydän ylitse ja\npainoi päänsä alas käsivarsien välin; _nyt_ se oli sanottu. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha vouti oli kamalasti kalpea. Hän tarttui ovenpieleen saadakseen\ntukea ja tuijotti kauhistuneena tyttäreensä; hän oli aivan kuin haamu.\n\"Mitä sanot\", kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. \"Oletko sinä\nsenlaisessa tilassa?\" -- \"Olen\", kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi\nitsensä ja irtautui ovenpielestä. \"Kuka on lapsen isä?\" kysyi hän.\nGunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös;\nnyt tuli pahin. \"Onko se joku talonpoika?\" kysyi vouti jääkylmällä\näänellä. \"On...\"\n\nGunhild istui ja odotti hirmuisinta. Mutta vanhus vaikeni. Viimein hän\nkuuli, kuinka vouti läksi menemään, raskaasti, epävakavasti ja\nkummallisen hitaasti. Gunhild kuunteli, pidätti henkeä, ja kuunteli ...\nmitähän isä aikoi? Mitä hän ajatteli? Menikö hakemaan puukkoa...\nKuoleman kova, ajatukseton kauhu hänet valtasi. Hän juoksi ulos\npäästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes\ntakaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä\nnäki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja\nkurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä.\nVanhuksen täytyi häntä sääliä, kun hän siinä turvattomana ja\npeljästyneenä makasi, mutta eihän asia siitä parantunut. Vouti pysähtyi\nja puhutteli niin häntä tyyneesti ja kylmästi että Gunhild heti tointui\nja häpesi omaa pelkuruuttaan. \"Olisit kai sinä kuoleman ansainnut\",\nsanoi vouti, \"mutta en minä sinua tapa. Minulla ei ole enää mitään sinun\nkanssasi tekemistä. Tässä on äidinperintösi; ota se, eläkä koskaan enää\ntule silmieni eteen. Senlaista naista en minä talossani kärsi ja näillä\nrahoilla voit elättää itseäsi. Hyvästi!\"\n\nSen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita\nkäytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli\nvaan syvää hiljaisuutta.\n\nKului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän\nkoetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni\ntakaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti\nkultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani\nvirsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa\nkiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki\ntoimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea\nhän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen\nnyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei\nolisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi\nnoita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha\nnaispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta\nvastausta ei saanut.\n\nGunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui\nmetsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla\noli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit\nolivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt\nkahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia\nja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa\nnautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli\nhiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen\nylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin.\n\nIlta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut\nvielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta,\njossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia\nvilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas\ntaakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia\najatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta\ntulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä\npiti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin\nvalo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera\nilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä,\nnähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen...\nOi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän\nsitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän\noli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän\nvoittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin.\n\nMutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita\npahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään\nvoudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut\nheidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän\noli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta\nnyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin\nBårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä\nkodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten\nyli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja\njos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman\npoikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa.\n\nAika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän\nvaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut\npelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli\nvoitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt\nkuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä\ntuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku\nrengeistä se oli.\n\nHänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä\npuoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. -- \"Hyvää iltaa\", sanoi hän kankeasti\nja töllötti häneen; \"vieraitako vielä näin myöhään?\" -- \"No niin ...\nonko Bård kotona?\" -- \"Ehkäpä on. -- Niinkö Bård?\" Pojalle näytti\niskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan\nvierasta. \"Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?\" --\nGunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä.\n\"Minä se olen\", vastasi hän, \"mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos.\nMinun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!\"\nPoika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. \"Kyllähän minä\", sanoi hän, \"mutta\n... täällä on vieraita tänäiltana\". \"Onko?\" -- \"On, Lidin pojat\".\nGunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. \"Lidin pojat?\" -- \"Niin, Olav ja\nAslak, Signen veljet, tiedämmä.\" -- Gunhild luuli vaipuvansa maan alle.\n\"Pyydä Bårdia tulemaan ulos!\" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla\näänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta\ntäyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti\nettä samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi\nGunhild seisomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen.\nVanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen.\nSigneä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti.\nMikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli\nlevinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään\noppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä\ntämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett'ei se\nmuualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän\ntuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat\nBårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite\nolisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi\nloihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen\navulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt\nkaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli\nenemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä\niski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät\nuuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu.\nNyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui\nkauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli\nherännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi\nLidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä\ntavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti.\nSiellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä\nSigne näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja\nlempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis\nja käytöksessään niin sävyinen, ett'ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän\noli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat\nBårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he\nSignen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää\nhäitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin\nGunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat\nNesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat\ntulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia.\n\nMutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai\nodottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät.\nHän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän\nkuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta\nvuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut\najatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen\ntuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se\najatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja\nrehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän\nsallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli\nvarmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla --?\nKauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka,\nkarkea ääni huusi ulos:\n\n\"Onko täällä ketään?\"\n\nHerra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin\npakoon.\n\nNyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi\nmyöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli\nkavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä\nhänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot\nalkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. \"Olisin tahtonut ...\npuhutella Bårdia\", hän sanoi.\n\n\"Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät\nminuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?\"\n\nGunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja\nsammalti: \"Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä -- viimeisen\nkerran\".\n\n\"Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin\nsanoa häneltä terveisiä, ett'ei hän enää jouda hurjastelemaan\nvoudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa\".\n\nNyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän\nsen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään\ntekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois...\n\nEi hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän\nkompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin\nkäyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten\nja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei\nvälittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä\nei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois.\nHiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli\nviileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli\nvaloisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi\nylhäällä korkeudessa jok'ainoassa rotkossa kummituksia, jotka\nviittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului\nylt'ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt.\nTuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato.\nHänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli\nmennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi\ntakaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin\nkipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja\nvaltavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt.\n\nGunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi\ntointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä\najatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään\nselväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna,\nhyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?\n\nTäällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena\nluullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti\nkaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli\nvalinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän\nBårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi\nhän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki\nhänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin\nsuuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi\nhäntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei\nukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra\nJörgen.\n\nEi, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli\ntalonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran\noli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse\nkestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä\nrakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan\nhuvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi\nsemmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli\npetetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä\nrakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän\nantoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett'ei hän\nitsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä,\ntoivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä\nonnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että\nsäkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa\nse, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston\nhimo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä\nkaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän\nputosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi\nkostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia\nmiehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos,\npolttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät\nhe häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan\nmennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi\nnauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell'ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli\najatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei\ntarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä,\nett'ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja\nniin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan.\nViimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja\ntuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös\nkuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän\nihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän\ntähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja\nvannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että\nhe kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä\nmenettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän\nei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen\nsuhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat\nhäneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin\ntaaskin rikkaana ja ylpeänä -- kuin kuningatar, maailman komeimman\nmiehen puolisona.\n\nHän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että\ntänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin!\npaholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi\ntunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän\nsiihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään\nhe myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän,\nsiellä kotona ja hän, Bård parka, -- Bård saisi syyn kantaa, saisi\nvastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!\n\n-- Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi\nheille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet;\nluulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai\nrupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä,\nuskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett'ei hän suotta ollut rouva\nMargretan tytär.\n\nTaas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko\nhänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen\nitsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä\nalku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota\npaholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä\nsyntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän\ntekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle\noli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään\ntapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan\nrinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja\nrepäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja\nvuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi,\nveti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä,\nepäselvillä kirjaimilla:\n\n\"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt\nkahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.\n\n      Gunhild Nielsentytär\".\n\nHän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon\nluokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän\noli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi.\nKuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi,\nmutta omasta lapsestaan --! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen\npäässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja\nkummallisia huutoja ylt'ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat\nhaudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle,\nmumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois\nhillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien\nja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat\nhäntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen...\n\n\nII.\n\nBård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään\npaholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä\noli omat ajatuksensa siitä asiasta.\n\nBård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä\näitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja\npoika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. \"Mutta en minä sinun _oikea_\näitisi ole, pikku veijari\", sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi\ntuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, -- \"oikea\näitisi on toista laatua\", lisäsi Judith-äiti, \"sillä kaikkina aikoina on\nollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi\nei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis,\nhän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi\nmuotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa\ntuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja\nsitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?\" --\nEi, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja\naina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.\n\nJudith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova;\nleveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät\nsilmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin\nvihassa, toisinaan taas sillä välin, ett'ei oikein tiennyt, oliko eukko\nhyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa\netuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea,\neikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen\nroposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei\nollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja,\nantoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti\nkortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän\noli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden\ntoimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.\n\nIngrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16--17 vuoden vanha,\niloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin\nhänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin\nvanhus itse oli kotosalla. Ell'ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri\nkuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse\nusein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett'ei Ingrid\nmilloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi\nBårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt\nsitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta.\nMutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin\nIngrid suuttui ja löi. Ell'ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika\npaksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui.\nHän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin\nkalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita\nmolempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä\nolivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.\n\nMutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan,\nkun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui\nmukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi -- \"se helpotti\nrintaa\", sanoi hän --; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli\nja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo\nkaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi\npojalle pisaran putelista. \"Juo veijari, niin vahvistut!\" sanoi hän.\nBård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård\nymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen,\nvaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että\nrukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat.\nJudith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai\nmitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin\nja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän\njälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä\nseikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella.\nEnsimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli\nkotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui\nlapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli\nkoko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki\nne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7--8 vuoden\nikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa\nsuurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa,\njuoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa\nvirvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai\nmuuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan\nleikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä\nkujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja\nkuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan\nja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän\noli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui\nkoko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa.\nKun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he\nnauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi\nsitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä\nasioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle\nposkipäihin.\n\nVuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta\nväliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi,\nmutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua,\nell'ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat\nuseimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren\nkaturakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia\nvehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He\nkävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun\nolivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin\notteluihin. Bård, tahi \"prinssi\", \"katuprinssi\", niinkuin häntä\nkutsuttiin, oli \"pohjoisjoukon\", päällikkönä ja rajumpi hän oli muita.\nKerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä,\nettä oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.\n\nJudith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi,\npiti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen\ntänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa,\nkernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat\nomiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa\nkotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui\njotain siitä, ett'ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta\nsiis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen\nhän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi,\nvaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin\nmuitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä\nvallattomuuksista, oli muisto \"oikeasta äidistä\". Judith oli hänestä\nkertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia\npäähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona\nvarmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä\najatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä,\nmiks'ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan.\nJudith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut\nhänet niin raivoisaan vihaan, ett'ei hän voinut itseään hallita ja\nsilloin se tuli ilmi. \"Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita\", hän\nsanoi, \"pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen --!\" Siitä\npäivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen.\nTuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi\nihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona,\nmuuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.\n\nMutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti\nnäyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää\nhuolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten.\nJa sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17--18 vuotiaita. Itse\nhän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun\nhän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen\nmuussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin.\nSitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se\noli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä\nkihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin\nmiehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää\nnauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan,\njos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti\nhän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa,\nettä hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän\neräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän\ntuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä\nnyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies,\nsai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä\neläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä\nsiivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle\nviskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, \"ruteleeksi\" kun\nsanottiin, \"riekaleprinssiksi\", \"katurentuksi\", joka eli toisten\nrahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja\nkoko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän\npuikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki\njo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen\npäästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja,\nostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo\ntyömiehen retkale katuisi, että oli laittanut \"prinssin\" vihamiehekseen.\nSeuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi\nlaivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt\niloitsi.\n\nToinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli \"hänen tyttönsä\". Raukka istui\nkamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti\nBårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt\nBård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän\ntakaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen\nvertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per\nLauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi\nluissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät\nkumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja\nitki kuin rahan edestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJudith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei\nsitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun\nettä hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria -- merimies Erik oli\nneuvonut häntä tänne, sanoi hän -- ja sitten hän oli antanut Judith'ille\nrahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä \"ulos maailmaan\" oli\nhän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä\nniin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan\nnauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli\nluotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään\nGunhildista kuullut.\n\nMutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä\nmuuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt\nTanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt\nkomeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten\nkanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat\npitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista\nkuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon\nnäissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti,\njoka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä\nja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät\nkaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan\nmiehen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli\neräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota\ntämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti\nmuuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut;\nkasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut\nhienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta\nsilmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi\nniissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata\nlevottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin\nsyöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla\naskeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli\nympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli\nitsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.\n\nPoikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan\nepäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut\nterveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild\nkyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi\nhän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin\nuseammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä\nsiinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän\nkuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän\nvieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä\nlähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi\nsiellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään\nkaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen\nuudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti\nyhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut\n_enemmän_ kuin kylläkseen tästä maailmasta.\n\nHienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli\nollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli\nkuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin?\n-- Vieläkö mitä! \"Hyvin?\" hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin\ntuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut\nrikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan\nsaanut kaikki, mitä tahtoi? -- Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli\ntakaisin. \"Hän oli rehellinen kauppias.\" -- \"Kuka?\" -- \"Vanha Erik,\ntiedämmä.\" Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä\njärjessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä\nusein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja\nsemmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan\nsairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset\njäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä\nsanottiin \"prinssin äidiksi\" eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai\nnauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi\nolla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan,\nvaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli\nkaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta\njuttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä\ntiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin\nluona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja\nsitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista\nsyntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja\npaperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. --\n\nSeitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa\nnuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä.\nKymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin\npaljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä\nkaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi\nelää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä\nalkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi;\nviidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin\nkanssa -- sillä niitä _oli tarpeeton_ ajatella ... mutta\nkuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara\npelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille\najatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, --\nsillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen -- se astui nyt valtavana esiin:\nettä hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja\nkauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa;\njonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi\nhän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta;\nmuuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen\npetolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus,\nlapsen hyvä, viaton rakkaus -- siitä hän voisi antaa elämänsä.\nMinkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli\nkasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä\nvuosina...\n\nNäin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea\nmuisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän\noli antanut sen _toiselle_. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut\n... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.\n\nTätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski\nhänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä\nsijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut\nsyntiä olla. Tosin _hän_ puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt;\nmutta olipa hän muuten --! Mitä jos olisi koettaa! --\n\nTuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha,\npaholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän\ntulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa\nsentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi\npelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän\ntekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku\npappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten\nhän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei\nmyöhästyisi!\n\nHän meni laivaan, lähteäkseen \"kotiin\". Jos vaan kalvaava kaipaus ja\nvapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi\njoutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan.\nGunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä\nperille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän\ntahtoi...\n\nNyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli\nkaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset,\ntoinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi\nhäntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa\nennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli\nsuurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän\noli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta\njäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi\nja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja\nsiellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin \"mustan kirjan\" kuin\nraamatunkin. Pappilassa oli kummitellut -- siitä kerrottiin pitkiä\njuttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä,\nportaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua --; mutta hän,\npappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia,\nennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä\npaljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella\nkunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.\n\nSen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi.\nHerra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein\ntuntevan häntä jo edeltäpäin. \"Sinua varmaan synnit painavat?\" sanoi\nhän.\n\nGunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin\nhän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä\ntoista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan.\nKyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ...\nniin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta\nkävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko\nsiinä mitään väärää? -- \"En sitä itsepuolestani kysy\", jatkoi hän\nlevottomasti liikkuen; \"mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä\nhyötyä sekä minulle että muille\".\n\nPappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä\nvoinut istua levollisena.\n\n\"Josko se on oikein!\" huudahti viimein pappi. \"Epäiletkö sinä jos se on\noikein pettää perkelettä?\"\n\n\"Kaikki meidän työmme\", pitkitti hän, \"ja kaikki hyvät toimet maailmassa\ntarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme\nhyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin\nkautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja\nruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme\nkokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin\nvielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä\nenemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta\nkoko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me\nhäneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme\ntähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme,\nhänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja\nvalehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?\"\n\n\"Mutta jos joku olisi _antanut_ itsensä hänelle -- _myönyt_ itsensä\nhänelle...\"\n\n\"Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen\nhän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen\nvaltaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia.\"\n\n\"Mutta voisihan se olla mahdollista --?\"\n\n\"Riippuu asian haaroista.\"\n\n\"Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?\"\n\n\"Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei\nperkeleellä ole häneen mitään oikeutta.\"\n\nGunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen,\nettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi\nkatsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa\nasuu monenlaisia henkiä.\n\nKun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja\nväsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan\nmerimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta\nrauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin\nmielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa.\nEi, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän\noli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä.\nTerveisiä häneltä --! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin\nluokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä\nlähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla,\nvapisevilla käsillään --: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän\nhyvin? miks'ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle\ntapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei\nrouvan laita ollut aivan oikein.\n\n\"Jos saan luvan puhua\", hän sanoi, \"niin kerron kaikki\". Gunhild ymmärsi\nmiehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. \"Mutta yksi asia\ntäytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei\nhän seurannut mukana?\" Nyt nauroi Hans Mikkelsen. \"Parasta kun nyt\nmaltat mieltäsi ja annat minun kertoa\", sanoi hän. \"Niin, mutta\nkiiruusti, kiiruusti\", rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla\nhiilillä.\n\n\"No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä\nsyystä että se veijari -- hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili --\nniin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka\nparemmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki\nkuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis,\noikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä!\noli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään,\neikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten\nerinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi\nkerrassaan ollut mainio, ell'ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo\nhurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä,\nettä tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin --\nhm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista\narmahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia\nsaamaan -- voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! -- tytöt\nne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut\nenää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi\nsäikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei\njoka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka\nvartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas\nAbsalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! -- hm! hauska ja raju,\niloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu,\nvapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä\npojasta! -- mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain\nhänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt,\nmutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta\nsellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia,\njoita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ...\nmutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä\nelämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ...\nell'ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat\nolevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen\naskeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti\nkaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin\nkivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård\nkävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett'ei voinut enää\najatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa\ntietysti. -- Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä\naivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja\nsanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen\nvakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen\nkanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän\nvannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin\ntoinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua\noli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti\nhän oli Bårdiin rakastunut, ett'ei voinut olla hänestä erillään\nainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia\nvielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. -- Mutta\nhyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin\nsuuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin\nhän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus\nkaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että\nolivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen,\npieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut\nenää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla.\nYks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka\nvaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä,\nsanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista.\nSitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai\ntietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens\nVillumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan\nkaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte\nhäntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti\nilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää\nkuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin.\"\n\nHans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen;\nJudith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa\nsana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis,\nonnellinen ja toivorikas; -- ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä\nparhaassa kukoistuksessa! Ehk'ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin\npaholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla\nverisellä kirjoituksella...\n\nGunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans\nMikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista\nnaisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että\nhän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.\n\nGunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin\ntuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja\njuttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi\nmyöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää,\nvieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän\naikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa\npaholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että\npuhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua\ntoivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla\ntavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan\nvaltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä\nkylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut\nniin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet\npaholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen\nihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän\noli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään\ntähden armoa.\n\nHän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin,\nraaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata,\nminkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka,\nnuorella iällään.\n\nPahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin.\nVietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli,\ntiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän\noli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon\nkadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon\nvalitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi\nmahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita\nhän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna\nja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä\nkäsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai\nsisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä\ntiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei\npojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa\nkaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen\npariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset,\njotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi\nkohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo\nmies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt,\n_hän_ syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; _hän_\nsaisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja\nkaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli\nhukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri\nmaailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko\nelämän aina tuomiopäivään saakka.\n\nMutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi.\nAika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien\nsijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi\nrukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi\noikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa.\nPappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau'antaina, ennenkuin kirkossa\noli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen\npappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi\npaholaista vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä\npäivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä\npäivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla\nmyöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä\nsanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: \"hän on tullut?\"\n-- kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. -- Kenties\noli.\n\nGunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että\ntuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith\narveli, ett'ei mitään kiirettä ollut. \"Kuinka niin? Onko jotain\ntapahtunut?\" \"Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen\ntuossa paikassa.\" \"Onko hän täällä? pian, pian!\" Gunhild oli sellaisessa\nkuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. \"On kyllä, sekä hän että hänen\nvaimonsa\", sanoi hän hymyillen. \"Oikein kaunis pari siinä on!\"\n\nGunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita\nkertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi\nja tahtoi häntä auttaa. \"Anna heidän tulla!\" kuiskasi Gunhild. \"Ette\nvarmaankaan kestä sitä\", arveli Judith. \"Anna heidän tulla!\" intti\nGunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild\nkuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia\nheidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi\nhaamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu\ntukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja\nihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja\ntukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen\npujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä\nvoinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: \"Tiesinhän, että kerran sinut\ntapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin.\"\nAnna ihmetteli, ett'ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut\nGunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa?\n\nHe kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi\nylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään.\nHänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin\nihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa\nhohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja\nkirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin\nennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli\nmurtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla.\nHän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan\nkuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä\nkuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut\nmaailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan,\nveti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. \"Nyt rupeamme vasta oikein\nelämään äiti!\" sanoi hän.\n\nJa hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna,\njoka hänet ihmiseksi oli tehnyt. -- \"Ennen en ollut mikään mies, vaan\nsusi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun\nylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä\neteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku\nprinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on\nkaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä\nlähtein tulemme kaikki hyvin toimeen.\" Anna nojautui onnellisena häneen;\nBård hymyili iloisesti äidilleen.\n\nGunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi\npoika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä\navoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella\nvoi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli\nhänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä\ntuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman\najatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon\naikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois\nhelvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin\nnukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja\npyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli?\n\n\"Hän varmaankin tuli liian iloiseksi\", sanoi Bård. \"Kun hän ei vaan\nkuolisi\", arveli Anna. \"Ei suinkaan\", sanoi Bård. He laskivat hänet\npenkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui\nja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki.\n\"Armas, mikä sinua niin ahdistaa\", sanoi hän. Hän kumartui hellästi\nGunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään\nja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: \"Lapsiraukkani,\nlapsiraukkani!\" Muuta vastausta he eivät saaneet.\n\nBård alkoi kummastua. \"Kuinka sinun on laitasi äiti?\" kysyi hän. \"Sinä\net saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja\nmuuten kaikki on niin hyvin!\" Gunhild huiski häntä pois kädellään. \"Ei\nnyt, ei nyt\", rukoili hän, \"ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala\nsitten!\"\n\nBård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen;\nhe eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin\ntäytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien\nylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos.\nAnna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin.\n\nYöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä\nkuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi\nhourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan;\nmutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli\nrakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä\ntuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin\nvaroittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja\noudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan\nennenkuin Anna kuiskaisi: \"Sinusta hän puhuu.\" Ja nuori vaimo vaaleni\nkuin palttina. Bård kuunteli. --\n\n\"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy!\nelä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? -- Ei, ei ...\nsemmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei.\" Valitusta ja levottomuutta.\n\"Mitä Herran nimessä tuo on?\" sanoi Bård. Anna tuijotti häneen\nlevottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. \"Mene papin\nluokse, sanon minä! -- Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen\npäivän perästä on kaikki ohitse... Silloin -- silloin --\" Sairas alkoi\nväristä ja koetti nousta: \"mene papin luokse, kuuletkos!\" hän\nvaikeroitsi taas kauan ja levottomasti.\n\nAnna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. \"Bård,\nymmärrätkös tätä --?\" kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi\nhäntä lähelle ja istui hänen polvelleen. \"Minua niin peloittaa\",\nkuiskasi hän hiljaa. \"Joutavia\", vastasi Bård ja hymyili.\n\nSairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat\ntoistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin\nhätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää\nenemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. \"Mene papin\nluokse!... kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse --?\" Ehkä hän\nkuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui\nnähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei,\nei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän\nihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän,\nnuori, reipas mies; -- mitä joutavia.\n\nSairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä\ntoiveita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi\nkiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa\ntuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä\nrauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua\nkamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä\nollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora\nhulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai\nvakavuuden. \"Oletko siellä?\" puhkui hän. \"Olen äiti, elä minua pelkää\",\nsanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei\nkättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi\nkatkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana.\n\"Nuku, nuku, me valvomme\", rukoili hän. \"Sinä tarvitset unta.\" Gunhild\nitki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja\ntuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui\nuudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse.\n\nIltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna\nvaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt\nniin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen\nläsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin\nrakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi.\n\n-- Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi\nja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa...\n\nMutta sanoisiko hän Bårdille? Ei, sitä hän ei voinut. Ei voinut sanoa\ntuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka siitä niin iloitsi,\nettä oli löytänyt äitinsä! -- Mutta sanoa se täytyi. Hän istui ja mietti\ntätä siksi että melkein unohti kaiken muun. Entä papille? Sanoisiko hän\npapille ja pyytäisikö häntä ilmoittamaan Bårdille? -- Ei sekään käynyt.\nTuommoista tuli kertoa lempeästi ja lieveästi; pappi ei sitä osannut, ei\nsillä tavalla. Hän säikähyttäisi pojan mieleltä pois.\n\nMutta valehdella --? Jos hän valehtelisi? Sanoisi osan, mutta ei\nkaikkea? -- Niin! Sen hän tekisi. Sanoisi nähneensä unta. Nähneensä\nunta, että hän kuolisi. Ja että hänen unensa aina olivat käyneet toteen.\nNiin! sen hän tekisi! Mutta kun Bård sitten tulisi papin luokse? Pappi\nhän tiesi enemmän. Liian paljon oli hän papille ilmaissut. Ja ellei Bård\nsaanut totuutta tietää, ei pappi ehkä voisikaan mitään tehdä.\n\nEi, hänen täytyi kertoa kaikki. Muuta neuvoa ei ollut. Mutta ei tänä\npäivänä vielä. Hän oli liian heikko. Huomenna, tai ylihuomenna. Jonakuna\nmuuna päivänä. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ei ollut kiiruumpaa.\nPojallekin oli se parempi. Miksi saattaa häntä tuskaan enemmäksi aikaa\nkuin tarpeellista oli? Ja niin Gunhild vihdoinkin rauhoittui.\n\nHän pyysi Annaa menemään levolle. \"Olen parempi nyt; ensi yönä saattaa\ntyttö valvoa.\" Anna oli väsymyksestä uupumaisillaan, hän teki niinkuin\nGunhild oli pyytänyt.\n\nTuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin\nhänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään\nmitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen\nvoimakas katseensa olisi voinut hänet painaa.\n\nBård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Sydän\nsävähti hänessä joka kerran, kun hän näki ruumis-saattoa, tai kuuli\nsielukellojen soivan. Jos hänen nyt todellakin täytyisi kuolla, jos\nmustaan puetut ihmiset häntä kantaisivat maahan, kelloja soitettaisiin\nja synkkää hautausvirttä laulettaisiin, hän laskettaisiin kylmään\nmaahan, mädänneiden ruumiiden keskeen, kaivettaisiin alas ilmasta ja\nauringon valosta, kolme kyynärää maata ahtaan kirstun päällä! -- Hän\nvärisi kauhusta.\n\nMutta äitiä nähdessään, ei hän voinut mitään kysyä. Äiti oli niin\nvoimattoman näköinen, ettei hän tahtonut häiritä häntä\nlevottomuudellaan. Mutta hän alkoi kauhistua äitiään. Mitä kantoi hän\nsydämellään, mustan pukunsa alla tuo kalpea nainen? Oliko hän povari?\nOliko hänellä näkyjä? Nekö hehkuivat tuolla syvällä noissa suurissa,\njäykissä silmissä?\n\nPäivät kuluivat kauhean hitaasti ja kuitenkin hirmustuttavan nopeaan.\nBård tunsi olevansa juuri kuin hautajaistalossa. Hiljaisuutta,\näänettömyyttä oli ympärillä ja salaperäistä; kaikkein kasvot olivat\nkalpeat, silmät surusta himmeät. Anna kiusaantui tästä sanomattomasti.\nHän kysyi Gunhildilta vaan ei saanut vastausta; hän kysyi Bårdilta,\nmutta tämä sekoitti sen pois jollakin muulla. Ja nyt se häntä painoi\nkuin taakka, tuo selittämätön arvoitus. Oliko siinä jotain ilkeätä?\njotain salaista? koskiko se häntä? Miksi sairas niin usein häntä hyväili\nja sanoi: \"lapsi raukka!\" Oliko hän tullut tänne kärsimään?\n\nYhä kummallisemmaksi sairas muuttui. Aina väliin hän kavahti ylös ja\nhuusi: \"Käskekää Bårdia sisään!\" ja heti sen jälkeen hän taas\nvaikeroitsi: \"ei, ei, en minä voi, en minä voi!\" Taikka sitten hän pyysi\nheitä noutamaan pappia; mutta kielsi kohta taas. Välistä hän teki\nkummallisia kysymyksiä taikka kertoi hirveitä kamalia juttuja,\nlevottomana ja totisena; sitten hän pyysi Annaa muistelemaan samanlaisia\njuttuja ja kyseli niitä niin tarkkaan, kuin olisivat ne häntä koskeneet.\nAika ajoin hän hyötähyviään alkoi puhua mitä ilkeimpiä asioita\npaholaisesta ja hänen pettämisestään... Anna pelkäsi tuota kalpeata\nnaista ja tuli yhä enemmän siihen luuloon, ettei hän ollut oikein\nviisas. Ei hän uskaltanut sitä muille sanoa, mutta hänen tuskansa ja\nneuvottomuutensa siitä yltyivät.\n\nKolme päivää oli noista kymmenestä jäljellä. Bård ei kestänyt kauempaa.\nHän meni sisään äitinsä luokse ja kysyi vakavasti, mitä hänellä oli\nmielessä. Hän kertoi, mitä äiti sairaana ollessaan oli sanonut ja mitä\nhän sen johdosta oli uskonut. Gunhild istui ja peitti kasvojaan; Bård\nnäki kuinka hän värisi, mutta hän ei mitään puhunut. Silloin Bård vallan\npeljästyi. \"Vastaa minulle, äiti! Täytyykö minun kuolla?\" kysyi hän.\n\"Täällä minä käyn ja olen kohta kipeänä levottomuudesta, en saa rauhaa\nyöllä enkä päivällä; sano, olenko erehtynyt? vai täytyykö minun kuolla?\neikö tuo ole vaan sairaallisia mielikuvituksia? Sano, äiti! Minä pyydän!\n-- sillä minä en voi nyt kuolla.\" Gunhild ei vastannut, väänteli vaan\nitseään. Vihdoin hän riensi makuuhuoneesensa ja sulkeutui sinne. Bård\nkuuli hänen vaikeroivan ja valittavan kuin kovissa tuskissa.\n\nBård meni sielunsa ahdistuksessa lääkärin luokse. Tämä sanoi, että hän\noli terve kuin kala \"etkä sinä kuole -- ell'ei ole niin sallittu\".\n\"Mutta minä en tahdo kuolla!\" sanoi Bård. \"Vaiti poika!\" sanoi lääkäri.\n\"Jos se on Jumalan tahto, täytyy sinun vaan taipua.\" -- Jumalan tahto!\nKuinka Jumala saattoi senlaista tahtoa. Ilkein ihminen maailmassa ei\nsitä tahtoisi...\n\nHän meni papin luokse. Ei nuoren, vaan vanhan, sen, jonka hän tunsi.\n\"Voiko Jumala tahtoa senlaista?\" kysyi hän. \"Me emme sitä tiedä\", sanoi\npappi. \"Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme. Hänen tiensä\neivät ole meidän tiemme ja niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta,\nniin ovat myös hänen ajatuksensa meidän ajatuksistamme ja hänen tiensä\nmeidän teistämme.\" Bård syöksi raivoissaan ovelle. Mitä hän välitti\nJumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän tahtoi elää, elää; hän tahtoi\nelää eikä kuolla! Synti oli ottaa häneltä elämä nyt, synti häntä\nvastaan, synti hänen äitiänsä, synti tuota nuorta tyttöä vastaan, jonka\nhän itseensä oli sitonut, hän ei tahtonut kuolla!\n\nMutta hetki hetkeltä tuli hän yhä levottomammaksi. Anna näki, että hän\noli suuressa tuskassa. Ja hän hiipi itkien hänen luokseen ja pyysi\nkertomaan, mitä se oli. \"Minulla on niin vaikea\", sanoi hän; \"sillä minä\nolen niin levoton, enkä saa mitään tietää\". Silloin sanoi Bård hänelle\nkaikki. Anna koetti häntä lohduttaa niin hyvin kuin voi. \"Äitisi on\nkipeä\", sanoi hän, \"ja mitä sairaat ihmiset kuvittelevat, ei siitä\npaljon lukua ole\". Mutta oikeastaan hän kuitenkin pelkäsi yhtä paljon\nkuin Bård. He hiipivät aivan lähelle toisiaan, pitivät ikäänkuin\ntoisistaan kiini. \"Sinä et saa kuolla!\" rukoili Anna; \"minä en tahdo\nkuolla\", vaikeroitsi Bård, \"rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, sinä\nolet niin kaunis ja hyvä, sinua hän varmaankin kuulee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMääräpäivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksantoista vuotta.\nGunhild makasi sisässä sairaana. Bård istui viereisessä huoneessa\nkalpeana ja neuvottomana. Anna kulki levottomana toisesta huoneesta\ntoiseen ja koetti olla apuna, mutta turhaan. Hän rukoili Bårdia pysymään\nsisässä; se oli hänen mielestään ikäänkuin varmempaa, erittäinkin kun\nulkona oli semmoinen raju ilma. Bård ajatteli samaa ja istui sisällä.\nMutta kohta senjälkeen ajatteli hän, että sisässä oli yhtä epävarmaa.\nSalama saattoi tulla säihkyen ja sammuttaa hänet niinkuin kynttilän;\nmyrsky saattoi yltyä ja viedä huoneen mukanaan ... ja pahinta kaikesta:\nolihan tapahtunut, että terveet, voimakkaat ihmiset kaatuivat kuolleena\nmaahan, eikä tiennyt kukaan, mistä he olivat kuolleet. Hän kätki kasvot\nkäsiinsä, kysyi Annalta kerta toisensa jälkeen, eikö hän saisi mennä\nsisään äitinsä luokse. Anna pudisti päätänsä. \"Hän hourailee yhä vaan\npahemmin\". \"Mistä hän puhuu?\" kysyi Bård. \"En ymmärrä\", sanoi Anna, \"se\non niin kamalata. Suoraa hulluutta. Oo Bård, minä uskon, että kaikki on\nvaan pahoja unia ja luuletteluja.\" Samassa kuului huutoa sisästä. He\nsäpsähtivät molemmat ja kuuntelivat. \"Bård, Bård\", vaikeroitsi äiti; hän\nmeni sisään. Anna jäi seisomaan siihen paikkaan kuin noiduttu,\netukumarassa hän kuunteli sekä silmin että korvin ja avosuin, tuskin\nuskaltaen hengittääkään; mutta ei hän mitään kuullut. Kaikki hiljentyi\nkuiskauksiin, itkuun, voihkauksiin ja rukouksiin ... valituksiin...\nHerra Jumala, mitähän se oli. Ja sitä kesti niin kauan. Se ei loppunut\nikinä. Välistä se taukosi ja Anna kuuli, kuinka Bård tiedusteli ja\nkyseli yhä enenevällä levottomuudella, yhä suuremmalla\nkärsimättömyydellä. Se oli semmoista, jota ei voinut kertoa. Vihdoin\nkaikki hiljentyi matalaan kuiskaukseen, sitten taas puhkesi peljättävä\nhuuto esiin: \"Ei! ei!\" \"Sano! sano!\" rukoili Bård, \"vaikka olisi kuinka\nkauheata, täytyy minun se kuitenkin tietää!\" -- \"En minä voi, mene\npois!\" huusi äiti. \"Nyt en mene, ennenkuin saan sen tietää\", vastasi\nBård, ja ääni kuului niin ankaralta että Anna vapisi. Sitten kaikki\nhiljeni hetkeksi. Mutta äkkiä parkaisi Bård pitkään ja kauheaan huutoon;\nAnna ei enää malttanut mieltään; tuolla sisässä hänen tuomionsa sinä\nhetkenä julistettiin; hän ryömi sisään vapisevin polvin; sydän löi\nkauhusta. Ja siellä seisoi Bård kädet hiuksissa, silmät suurina,\ntuijottavina, kasvot kalpeina, aivan kuin mielettömänä; mutta äiti\nmakasi alhaalla tyynyjen ja lakanain välissä ja värisi aivan kuin\nvetotaudissa. Anna koetti saada ääntä, mutta turhaan; hän lähestyi\nBårdia, nykäisi häntä käsivarteen ja kuiskasi: \"mikä sinun on?\" Silloin\nhän tointui, purskahti kamalaan nauruun: \"Minä olen myöty paholaiselle\".\n\nAnna vaipui polvilleen hänen eteensä; luuli Bårdin tulleen hulluksi.\n\"Armas, elä semmoisia puhu; sitä et tarkoita; tiedäthän, ett'ei se ole\ntotta. Mitä pahaa olisit tehnyt, että semmoista voisi tapahtua?\" --\nTuntui juuri kuin olisi Bårdin sielu itkenyt ja hän vastasi äänellä,\njota ei Anna tuntenut: \"Äitini minut möi jo ennen kuin synnyin\".\n\nAnna oli kauhusta melkein mielettömänä. Maailma musteni hänen\nsilmissään, tulikipinöitä hän näki lentelevän. Hän juoksi sängyn luokse,\npudisteli Gunhildia kädestä ja kähisi: \"Se on valhe! Se on valhe!\nsellaista ei tapahdu! Se on valhe!\" Mutta Gunhild loi silmänsä ylös, ja\nne olivat niin täynnä tuskaa ja kipua, kuin olisi hän jo ollut\nkadotuksessa. Hän sanoi: Jos sinä Jumalan enkeli voit hänet pelastaa,\nniin tee se; sillä minä olen tehnyt, niinkuin hän sanoi; ja tänä yönä on\naika lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mene papin luokse, sen nuoren papin luokse\", oli äiti sanonut. Ei ollut\nmuuta neuvoa. Bård ei enää tuntenut itseänsä; hän oli muuttunut toiseksi\nihmiseksi. Oliko hän myöty; eikö ollut enää itsensä oma, vaan oikeutta\nja tahtoa vailla, kuin kappale, että täytyi seurata kuin omistaja tuli,\nnoin juuri kuin sika, joka kävelee niityllä, syö viheriätä ruohoa ja on\niloinen, ja sitten tulee teurastaja! Mutta tuo teurastaja oli paholainen\nitse. Hän, joka koko kirotusta sielustaan vihasi sekä Jumalaa että\nihmisiä, jonka koko elämä oli vaan pahantekoa ja joka ilonsa löysi siinä\nettä näki ihmisten kiusaantuvan. Hetken perästä maa hänen allansa\nhalkeaisi ja pitkät, terävät kynnet tulisi esiin.\n\nBård kiidätti ulos ja myrskyn läpi kuin pelästynyt lintu. Syöksähtäen\ntuli hän papin virkahuoneesen tuijottavin silmin ja ammottavin suin:\n\"pelasta minut, pappi!\" sai hän vihdoinkin huohottaen äännetyksi. Pappi\nkarkasi ylös; luuli miestä hulluksi. Mutta sitten hän muisti että se oli\nBård, tuon kalpean rouvan poika. Ja hän nyökkäsi hieman, ikäänkuin\nitsekseen ja ajatteli: Vihdoinkin hän tulee.\n\nHän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän\nalkoi kertoa. \"Mutta mitä nyt kerron\", sanoi hän, \"ei kukaan saa\ntietää!\" \"Minkä minulle tunnustat\", sanoi pappi, \"sitä ei kukaan saa\ntietää, paitsi Jumala\". \"Vaikka olisi pahinta kaikesta?\" -- \"Vaikka\nolisi pahempaa kuin pahin\".\n\nJa Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. \"Ei tässä ole aikaa\npitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?\"\n\n\"Sinä et tiedä, mitä puhut\", sanoi pappi. \"Tiedän valitettavasti\",\nvastasi Bård. \"Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä\nminä olen hänen omansa, hän on ostanut minut...\" \"Oletko sinä noin\nnuorena --?\" \"En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!\" \"Muut? Kuka\nsinua olisi voinut myödä?\" kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä\nkuulevinaan.\n\n\"Nyt tahtoisin sinulta kysyä\", pitkitti hän. \"Onko se kauppa pysyväinen?\nOliko muilla oikeutta mennä minua myömään?\" \"Elkäämme oikeudesta\npuhuko\", sanoi pappi. \"Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo\nmuut olivat\". \"Se oli ... mutta onko varma, ett'ei sitä kukaan saa\ntietää?\" -- \"Epäiletkös?\" -- \"Oh en, se on totta... Niin, se oli, ... se\noli äitini.\"\n\nPappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin\npitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että\näidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea\ninhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se\non ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja\nperkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä\nuskonut. \"Kerro!\" sanoi hän Bårdille. \"Jos tämä on totta, niin mahtaa se\nolla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen\ntulee, ei hän saavu ennen puoliyötä.\"\n\nBård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut\näidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan\nhänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia\nkokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja\nvaroituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja\nmuita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän\nniitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan\nkummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi\nalkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä\nsynkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen\nollut kuullut.\n\n\"Nyt tiedät kaikki, pappi\", sanoi Bård, \"sano nyt Jumalan tähden,\nvelvoittaako senlainen kauppa mihinkään?\" Pappi vaikeni hetken, sitten\nsanoi hän: \"Velvoittaa\".\n\nOlihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla\nmiehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. \"Ei, ei,\" rukoili\nhän, \"ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia.\"\n\n\"Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?\" kysyi pappi. \"Sinäkö tahdot sanoa\nJumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai\nsitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko\nluotu kirjoittaa lakia luojalleen?\" Bård häpesi; \"ei niin, ei niin\",\nsanoi hän. \"Mutta minä en ymmärrä --\"\n\n\"Ymmärrä, ymmärrä\", jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. \"Niinkö, että\nsinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan\nneuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön\nluontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee,\nsinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä\nsynneilläsi jok' ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin\nansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa,\nsinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos\npaholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä,\nolisit sen rehellisesti ansainnut.\"\n\nBårdia rupesi peloittamaan. Tuota hän ei odottanut. Noin mahdikkaita\nsanoja ei vielä kukaan ollut hänelle lausunut. \"En minä sitä\ntarkoittanut\", sanoi hän vallan hämillään, \"ajattelin vaan kysyä, että\nonko äidillä oikeutta...\"\n\n\"Kunnioita isääs ja äitiäs!\" sanoi pappi, \"ei sinulla ole oikeutta\ntuomita heidän tekojansa, vaikka ne sinusta kummallisiltakin\nnäyttäisivät. Sinun tilasi ei oikeastaan ole huonompi kuin muidenkaan.\nPerisynnin kautta olemme kaikki perkeleelle myödyt! Sinäkö et\nhyväksyisi, mitä äitisi on tehnyt? Yhtä hyvin saattaisit olla\nhyväksymättä sitä, että hän sinut kantoi ja synnytti; sillä siihenkään\nei hän sinulta lupaa kysynyt. Varo itseäsi poika ja ajattele ensin!\nKaikki, mitä vanhemmiltasi saat perintönä, täytyy sinun ottaa vastaan,\nniinkuin Jumalan antamana lahjana tai rangaistuksena; syntiä, sairautta,\nkuolemaa, kaikki täytyy sinun hyvänäsi pitää ja jos nureksit, silloin\nnuriset Jumalaa vastaan, joka sinut on luonut! Joka ikinen lapsi, joka\nmaailmaan tulee, on synnissä siinnyt ja Jumalan vihaan syntynyt\nperkeleen lapsena ja omaisuutena; eikä kukaan saa valittaa, jos hän\nkadotukseen joutuu, mutta ylistäköön Jumalan viisautta ja vanhurskautta\nitse helvetissäkin; sillä helvetti on ansaittu perintömme ja sinne\nluontomme mukaan kaikki kuulumme. Mutta joka varjelluksi tulee, hän\nainoastaan Jumalan ansaitsemattoman armon kautta pelastuu, ja se on\nihmetyö, joka yli ymmärryksen käy, eikä ijankaikkisuuskaan ole tarpeeksi\npitkä kiittämään Jumalaa senlaisesta ansaitsemattomasta hyvästä työstä;\nmutta joka helvettiin menee, sanokoon: totisesti minulle tapahtuu oikein\nja ansioni mukaan; mutta Jumalan pyhyys ja vanhurskaus ovat\nloppumattomat.\"\n\nBård vaipui yhtenä sykkyränä kokoon. Tätä hän ei koskaan ollut tiennyt.\n\n\"Ja sinun\", pitkitti pappi, \"sinun täytyy kerjätä enemmän kuin muiden ja\ntaipua Jumalan vanhurskauden alle. Sinä, joka koko elinaikasi olet\nsynnissä ja pahuudessa elänyt ja kaikin tavoin Jumalan tahtoa\nvastustanut! Ole siitä varma: kuin Jumala antoi äidillesi vallan noin\nsinun kanssasi menetellä, oli se vaan siitä syystä, että hän jo\nedeltäpäin tiesi sinun tulevan jumalattomaksi mieheksi ja ansaitsevan\nenemmän kärsimystä, kuin useammat muut ja sinulle kävi vaan ansion\nmukaan, kun hän salli, että sinut paholaisen valtaan annettiin.\"\n\n\"Mutta ... mutta ... Anna? mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen täytyy\nsemmoiseen onnettomuuteen tulla?\"\n\n\"Emme voi tietää, jos hän on tehnyt jotain erityistä pahaa; mutta sen\ntiedämme, että jos Jumala tämän on hänelle lähettänyt, on hän nähnyt sen\ntarpeelliseksi hänen sielunsa pelastukselle.\"\n\nNyt ei Bård enää tiennyt mitään neuvoa. \"Täytyykö minun siis tänä yönä\nmennä helvettiin?\" kysyi hän epätoivossa.\n\nPappi vaikeni ja katsoi häneen, ja kun hän luuli huomaavansa, että tuo\nnuori mies oli nöyrtynyt, sanoi hän:\n\n\"Jos helvettiinkin joutuisit, ei sinulla olisi mitään sanomista. Mutta\nkun Jumalan tahto on, että niin moni kuin mahdollista itsensä pahan\nkynsistä irroittaa ja peijaa häneltä sielunsa takaisin, niin mahtaa\nsinullakin olla oikeus koettaa pelastua vaikka olisikin paholaisella\nsuurempi oikeus sinuun, kuin muihin ihmisiin. Mutta jos pelastua tahdot,\ntäytyy sinun sydämmesi ensin vakavasti nöyrtyä Jumalan edessä ja\nantautua hänen huomaansa...\"\n\n\"Niin, niin, minä tahdon, minä tahdon!\"\n\n\"Nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että mitä ikinä hän tehdä tahtoo,\non hän vanhurskas ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et muuta\nansaitse kuin helvetin...\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Hänellä ainoastaan on oikeus ja valta taivaassa ja maan päällä ja\nvaikka sinä olisit suurin pyhimys ja hän sinut kadotukseen tuomitsisi,\nhän siinäkin vaan oikein tekisi, eikä sinulla olisi muuta tehtävää, kuin\ntaipua ja ylistää hänen nimeänsä, mutta hävetä omaa kurjuuttasi, että\nsinä hänen suhteensa olet vähemmän ansiollinen, kuin viheliäisin\nleviataniin verraten.\"\n\n\"Niin...\"\n\n\"Ja sinun tulee rukoilla syntejäsi anteeksi, mutta varsinkin sitä, joka\non pahin kaikista, että olet uhkaavasti ajatellut Jumalaa vastaan ja\npyrkinyt ymmärtämään ja tuomitsemaan hänen korkeita ajatuksiansa, hänen\nneuvojansa ja hänen viisasta tahtoansa.\"\n\n\"Minä rukoilen, minä rukoilen!!!\"\n\n\"Ja sitäkin syntiä, joka senjälkeen on suurin, että olet pitänyt pahoja\najatuksia vanhemmistasi ja varsinkin äidistäsi, jota sinulla ei ole\noikeus tuomita, vaan jota sinun tulee rakastaa, kunnioita ja totella,\nvaikka hän sinut paholaisenkin valtaan antaisi.\"\n\n\"Niin, niin, kaikki --!\"\n\n\"Rehellisesti ja vapaaehtoisesti täytyy sinun nöyryyttää sydämesi\nJumalan ja vanhempaisi edessä, sanoen: minä yksin olen syntiä tehnyt ja\nolen ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja iankaikkisuudessa; oikein he\ntekivät, jotka minut tähän tuomitsivat, ja sinua kunnioitan kaikesta\nsydämestäni; mutta jos sinä, suuri, iankaikkinen Herra Jumala!\nkäsittämättömästä armostasi tahdot minua pelastaa, niin olen sun\nuskollinen palvelijasi ja kiitän sinua iankaikkisesti, ettäs olet\nminulle ääretöntä hyvyyttäsi osoittanut.\"\n\nMyrsky vinkui huoneen ympärillä, ryskettä ja pitkää ulvontaa kuului,\nportit löivät, tuuliviirit kitisivät, selvää oli, että rajuilma kasvoi\nja sen katsoi Bård pahaksi enteeksi. Tällaisella ilmalla mahtoi\npaholainen olla liikkeellä... Hän kuunteli pappia, mutta vielä enemmän\nmyrskyä ja kuta raivoisemmaksi se kävi, sitä vähemmin hän pystyi mitään\nkäsittämään. \"Polvillesi\", huusi pappi nyt, sillä välin kuin myrsky\nulvoi läpi koko talon, \"polvillesi! ja nöyryytä itsesi Jumalan edessä\".\nBård laski polvilleen, vaikka se vaikealta tuntui ja huusi kuin\nmieletön: \"Minä nöyrrytän itseni Jumalan edessä kaikesta sydämmestä;\nhänellä on oikeus...\"\n\n\"-- Jumalan ja vanhempieni edessä\", oikaisi pappi ankarasti.\n\n\"Jumalan ja vanhempieni edessä; heillä on oikeus ja valta tehdä kanssani\nniinkuin tahtovat, mutta minä olen syntinen ja olen sen ansainnut, ja\nvaikka minut helvettiinkin lähettäisivät, tahdon heitä ylistää suuresta\narmostaan ja aina olla heidän uskollinen palvelijansa...\" hän katsoi\nsäikähtyneenä ylös. \"Oliko se niin?\" kysyi hän.\n\n\"Minä luulen, että sinulla on rehellinen tarkoitus. Anna itsesi nyt\nJumalan haltuun ja rukoile armoa!\"\n\n\"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa\", vaikeroitsi Bård\nsuuressa tuskassaan. Ja taasen kysyi papilta: \"Oliko se oikein?\" \"Nouse\nylös poikani\", vastasi tämä. \"Ja nyt sinun täytyy pelastaa minut\",\nrukoili Bård. \"Nyt teemme, mitä voimme\", vastasi pappi. \"Jumala sinua\nniin vissisti vapahtakoon kaikista synnistäsi!\"\n\n\"Mutta\", pitkitti hän, \"ollakseni varma siitä, että sinulla on totinen\ntarkoitus ja että sinä rehellisesti ajattelet, täytyy sinun tässä\nkädellä ja suulla luvata minulle, että jos pelastetuksi tulet, niin\nannat kolmannen osan kaikesta siitä, jonka äitisi jälkeen tulet perimään\nsille kirkolle, jossa pelastetuksi tulet. -- Jumalalle kunniaksi ja\nkurjalle sielullesi vapahdukseksi.\"\n\n\"Sen lupaan ... niin totta kuin vapahdetuksi tulen ... niin totta kuin\nJumalan armoa odotan\", sanoi Bård.\n\nPappi istui kirjoittamaan. Hetken kuluttua laski hän paperin Bårdin\neteen ja sanoi: \"Tässä olen pannut kokoon lahjoituskirjan; kirjoita sen\nalle!\" Bård otti kynän ja teki ristin; pappi pisti siihen hänen nimensä.\n\"Jumalan nimeen sitte\", sanoi hän ja nousi.\n\nIlta oli jo pitkälle kulunut. Pappi pani nutun päälleen, otti vanhan\nkirjan, jota Bård suurella ilolla katseli, sillä hän luuli sitä mustaksi\nkirjaksi; sitten otti pappi kirkon avaimen ja lyhdyn ja käski Bårdin\nseuraamaan. \"Alttarin luona olemme varmemmat kuin täällä\", sanoi pappi;\nBård näki, että hän oli kalpea. He menivät.\n\nMutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa talosta, tuli kaksi naista\nkätköstä esiin ja molemmat seurasivat heitä hiljaa jäljessä. Toinen tuki\ntoista ja vaikeasti pääsivät he eteenpäin, tie kävi kirkolle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi\nkuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi\ntuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti\nkädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen\nja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut.\n\nVihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa\nkuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli\nkammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan\nkuin kellarista ja jok' ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa\nja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui\nmyrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului,\naivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa\nkuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä\nhiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän\npiti kiini, vapisi.\n\nKirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat\npolkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia\nhuokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä\nkädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä\ntullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien\nja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului\nkuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti\nepävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia\nvarjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät\nviimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät\nalttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he\nolivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa,\nerinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla\nja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin;\npapin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi\nkädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka\nhaaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan\nanteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko\nelämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; \"mutta nyt hän on\nnöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun\narmoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että\näärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa\nhän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja\npelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista.\" Ja\nhän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa.\n\nBårdille jok' ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. \"Pam\n--!\" kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka\nlöi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen\ntornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi,\nkirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan\nja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä\nymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se\nkuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta\nkun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian\nkäsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. \"Pam -- pam!\"\nsävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin\nkuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään\ntaistelleet. \"Lue nyt isämeidän\", kuiskasi pappi. \"Pahin kamppaus\nalkaa!\" Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen;\nmutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta\nsekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se\noli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan?\nEhkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä\niltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien\nselkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän\npalavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone\noli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat\nkynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän\nluki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja\npappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina\nkirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin.\n\nUh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi?\nHaisipa jo tulikivelle ja palaneelle... Bård löi molemmat kädet\nalttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut;\nvajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi.\nIrtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä...\n\"Pam!\" kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; \"pam! pam!\"\n\"Nyt olkoon Jumala kansamme\", sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen\nja teki ilmassa ristin-merkin. \"Rukoile Jumalaa antamaan syntisi\nanteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan\", sanoi hän. Ja Bård\nrukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi\nhän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos\nperkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin\njärveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen,\nkun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain\nkanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin\nviimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä\nmäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä... Heidän voivotuksensa ja\nvalituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen\nrukouksensa.\n\nKirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård\nkavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä\nkirvelteli: \"nyt hän tulee!\" Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän\ntunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan... Ja\nlattiassa hänen allaan ja seinissä ylt' ympäri raastivat kynnet; ruumiit\nalhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne\nodottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta.\nHuone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä;\nnyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri\nvalaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa\nnielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi\nkasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret,\njotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi\nkurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri\nkuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu... \"Pakene pois sinä paha\nhenki!\" huusi pappi kuoleman tuskassa, \"tämä mies on antanut itsensä\nJumalan haltuun!\" --\n\nHirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. \"Minä\n_tahdon_! -- minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon,\nei häntä!\" huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse.\nToinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka\nsuortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin\nkuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi\ntulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja\nkirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; \"pois paetkaa te\nperkeleet naisen hahmossa!\" Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse.\nSilloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi\nraskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti\nmaahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä\nmeidän, -- puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille,\nettä he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana\nseisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen\nrukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän\npäättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi\nsyvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\"Pelastettu!\" sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen\nkäsiään --: \"Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon.\"\n\nGunhild vavahti ja suoristi itsensä: \"Pelastettu --?\" kuiskasi hän.\n\"Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia...\" Hän kaatui raskaasti taaksepäin.\nKun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. --\n\nMolemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi\ntakana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: \"Saiko äiti nyt antaa sielunsa\nlapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki\noikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen.\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]