[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAqOvlNpqTnH7eY5uSruOgYg4RcGeBCEF-t8isiZFgSw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3010,"Punainen lamppu","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"3010-kivijarvi-erkki-punainen-lamppu","3010__Kivijärvi_Erkki__Punainen_lamppu","Pieniä kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1919,null,13346,86258,false,73025,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Punainen lamppu: Pieniä kertomuksia\" by Erkki Kivijärvi is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories navigate various themes including superstition, relationships, and the passage of time, often reflecting on the nuances of human experiences and emotions through compelling narrative vignettes.   The opening of the work introduces a cozy yet contemplative atmosphere, where guests gather after dinner to share experiences and discuss superstitions. It sets the stage for the first story, which revolves around the narrator's fascination with a mysterious red lamp shining from a neighbor's window. This light becomes a symbol of comfort and connection, influencing the narrator's decisions and emotions while leading to introspection about love, routine, and existential reflections on the nature of human life and desires. The blend of warmth and melancholy provides a poignant foundation for the stories to unfold. (This is an automatically generated summary.)",[],293,"Kokoelma sisältää kymmenen lyhyttä kertomusta ja tuokiokuvaa 1900-luvun alun tunnelmista. Tekstit käsittelevät arkisia kohtaamisia, taikauskoa ja ihmiskohtaloita, alkaen niminovellista, jossa vanha professori pohtii naapurinsa ikkunasta loistavaa punaista valoa.","Erkki Kivijärven 'Punainen lamppu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3010. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PUNAINEN LAMPPU\n\nPieniä kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPunainen lamppu\nMies ja nainen\nSyksy\nVanhapiika\nMuudan matkatoveri\nKymmenen vuoden kuluttua\nTippana-Liisa\nSuvinen saari\nPunaisen painajaisen päiviltä\nKonttoristi Aku Hambergin romaani\n\n\n\n\n\nPUNAINEN LAMPPU\n\n\nPäivällinen oli syöty. Kokoonnuttiin saliin, johon kahvipöytä oli\nkatettu. Herrat sytyttivät tupakkansa. Ja kukin koetti etsiä itselleen\nmahdollisimman mukavan istumapaikan.\n\nOltiin huhtikuussa, jolloin päivänvalo jo pitkät tunnit pitää puoliaan\niltapimeää vastaan. Ja salissa vallitsi kevätsiintoinen puolihämärä.\n\nTalon emäntä tahtoi sytyttää venetsialaisen peilin edessä olevan\nkolmihaaraisen pronssijalustan kynttilät. Mutta eräs läsnäolevista\nnaisista, kiiltäväsilmäinen nuori neiti, pyyteli:\n\n— Älähän toki vielä! Nyt on niin ihana valaistus.\n\nJa joku herroista jatkoi nauraen:\n\n— Eikö hovioikeudenneuvoksetar tiedä, ettei huoneeseen koskaan saa\nsytyttää kolmea kynttilää? Se ennustaa onnettomuutta...\n\n— Emmehän toki ole taikauskoisia.\n\nMutta vanha herra, joka uuninnurkan nojatuolissa imi paksua sikaria,\nhymyili leppeästi sankalasiensa takaa ja virkahti hiljaisella äänellä:\n\n— Kyllä kaikki ihmiset ovat taikauskoisia, kukin omalla tavallaan...\n\nTalon isäntä puuttui nyt puheeseen:\n\n— Älä vain koeta saada meitä uskomaan, että sinä olet! Se ei onnistuisi.\n\n— Minäpä juuri olenkin. Ja uskallanpa lyödä vetoa, että velikin on.\n\nSe nuori neiti, joka ensiksi oli ehdottanut, ettei kynttilöitä\nsytytettäisi, sanoi nyt:\n\n— Mutta kertokaahan toki meille taikauskostanne; kummitusjutut kuuluvat\ntähän valaistukseen!\n\n— Kummitusjuttuja en valitettavasti osaa, vastasi vanha herra hymähtäen\nja puhalsi kauniin sinisen savuympyrän ilmaan.\n\nTalon emäntä kääntyi hänen puoleensa:\n\n— Mutta kertokaa meille taikauskostanne, herra professori!\n\nJa muut vieraat yhtyivät pyyntöön.\n\nVanha professori veti pari pitkää savua sikaristaan, puhalsi ne\nrenkaina suustaan ja aloitti sitten kertomuksensa:\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkkunasta, joka punainen valo. Minulla ei ole on vastapäätä omaani,\nloistaa pienintäkään aavistusta, kuka siellä asuu, mikä hän on, mieskö\nvai nainen, nuori vaiko vanha... En osaa arvailla, mitä hän tekee. En\ntiedä mitään muuta naapuristani kuin sen, että hänellä on punakupuinen\nlamppu pöydällään.\n\nMutta sepä sitten onkin aivan merkillinen lamppu. Se palaa aina.\nMilloin hyvänsä katsonenkin ulos, aina loistaa ruusunpunainen hohde\nkolmannen kerroksen kolmannesta ikkunasta. Se syttyy jo aikaisin\nillansuussa ja palaa vielä, kun yömyöhällä oman lamppuni sammutan. Ja\nsiitä olen päätellyt, että naapurini on joko ihmeellisen ahkera tahi\nhyvin sairas ja uneton ihminen.\n\nMerkillisen lämpöinen ja merkillisen lempeä on tuo valo. Siinä ei ole\nsitä koreanpunaisen repivää räikeyttä, joka kiihoittaa ja ärsyttää,\neikä helakan majakkavalkean hermostuttavaa huikaisua. Se on melkein\nkuin ehtooruskon punerrus tyynen järven kalvossa. Todellakin: se johtaa\nmieleen tuon ihmeellisen iltatunnin, _l'heure rouge'n_, jona maisema\nsaa sadunsiinnon muutamaksi häipyväksi hetkeksi, juuri vähän ennen kuin\nläpi luonnon käy yön tuloa ennustava väristys...\n\nAlunpitäen on tuntemattoman naapurini lampunvalo minua miellyttänyt\nja viehättänyt. Pitkinä yksinäisinä iltoina olen tuijottanut siihen\nsamalla tapaa kuin takkavalkeaan tuijotetaan. Ja vähitellen se on\nkäynyt minulle rakkaaksi. Sen olen huomannut erittäinkin muutamina\niltoina, joina naapurin lamppu vastoin tavallisuutta ei ole palanut:\nsilloin olen sitä ikävöinyt aivan samoin kuin kaivataan jotakin rakasta\nelävää olentoa.\n\nAluksi en ikäväni syytä heti älynnytkään, tunsinpahan vain, että oli\npainostavan paha ollakseni. Yritin käydä käsiksi työhöni, mutta ei se\nluistanut; koetin keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, ei sekään\nonnistunut. Vihdoin täytyi minun heittää sikseen kaikki yritykset.\nNousin pöytäni äärestä ja sammutin lamppuni mennäkseni makuuhuoneeseen,\nmutta vilkaisin sentään vielä kerran ulos ikkunasta. Ja silloin se\nminulle selvisi: naapurini ikkuna oli pimeä. Siitä asti olen tiennyt,\nettä tuota punaista lamppua rakastan.\n\n... Eräänä iltana, jona naapurini lamppu ei palanut, sattui minulle\nhyvin ikävä mieliharmi. Mikä se oli, ei kuulu tähän. Pääasia on,\nettä minun silloin piti tehdä tärkeä ja ratkaiseva päätös, josta jo\npitkät ajat olin ollut epätietoinen ja kahden vaiheilla. No niin, tein\npäätökseni. Ja tietysti se oli hyppäys hulluun kirnuun.\n\nSiitä lähtien en enää tee mitään ratkaisevaa päätöstä, katsomatta\nensiksi, palaako naapurini punainen lamppu. Ja jollei se pala, niin\nlykkään kiireellisimmänkin asian seuraavaan päivään, eikä mikään\nmaallinen mahti saisi minua toimittamaan sitä \"pimeänä iltana\".\n\n... Keittäjättäreni oli kolmena lauantaina peräkkäin polttanut\npuuron. Oli siis saatava uusi. Ensimmäinen, joka tarjolle tuli, oli\nerinomaisen miellyttävän ja ystävällisen näköinen. Kun hän tuli\novesta sisään, ajattelin: \"Kas, kuinka hyvä onni minulla olikin!\nTuohan näyttää aivan verrattomalta!\" Sovimme ehdoista ja olin juuri\nsanomaisillani, milloin hänen on taloon tultava, kun onneksi tulin\nkatsahtaneeksi ulos ikkunastani. Lauseeni jäi keskeneräiseksi ja\nratkaiseva sana jäi sanomatta, sillä naapurini lamppu ei palanut.\nSeuraavana iltana pestasin ruman, rokonarpisen ja mörähtelevän matamin;\nsilloin paloi lamppu. Eikä minun ole tarvinnut kauppojani katua: olen\nlihonut kymmenkunnan kiloa eikä kirjoituspöydältäni ole pienintä\npaperinpalaa hävitetty. Mutta se sievä ja sorea neitonen joutui eräälle\nvirkatoverilleni, jonka suurin uhrauksin hankkiman itäintialaisen\nliemimaljakon hän ensi töikseen pudotti lattiaan.\n\nOnko siis ihme, että tunnen taikauskoista luottamusta naapurini\npunakupuista lamppua kohtaan, että se on muuttunut suojeluspyhäkseni?\n\nAluksi tuo taikausko minua hiukan hävetti. Ajattelin: \"Sehän on hullua,\njärjetöntä ja mielenvikaista...\" Mutta siitä huolimatta en punaisen\nlampun lumoista päässyt. Ja vähän ajan kuluttua alkoivat ajatuksenikin\nmuuttua: \"Onhan tämä kieltämättä vähän lapsellista, mutta tuskinpa\nsentään järjettömämpää kuin mikä muu usko hyvänsä! Mikä uskoo mihinkin:\ntoinen maalattuihin kuviin, toinen loistavaan liekkiin! Sytyttäväthän\nihmiset vahakynttilöitä pyhimyskuvien eteen omaistensa puolesta,\ntuntemattoman naapurini lamppu syttyy minun menestyksekseni...\" Enkä\nenää salaakaan, että punainen lamppu on muuttunut tärkeäksi tekijäksi\nelämässäni. Se määrää työni ja tekoni. Se suojaa minua vaaroilta ja\nvastoinkäymisiltä, se antaa minulle rohkeutta ja uskallusta. Se on osa\nminun uskontoani, korkeamman voiman merkkituli...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha professori vaikeni.\n\nMutta kukaan ei nauranut, vaikka kuulijat olivatkin selvillä siitä,\nettä kertomus oikeastaan oli niin yksinkertainen että sille olisi\nvoinut nauraa. Syntyi tuollainen pieni painostava hiljaisuus, jonka\naikana enkelin sanotaan kulkevan huoneen läpi. Mistä se johtui?\nOlisikohan muillakin, eikä vain professorilla, ollut punaiset lamppunsa?\n\nMutta sitten talon emäntä nousi tuoliltaan, väänsi sähkövalot palamaan\nja istahti pianon ääreen. Hän soitti pitkän kappaleen; ennen kuin se\noli lopussa, oli keskustelu jo herännyt alkukuiskauksiinsa.\n\nKolmihaaraista kynttiläjalkaa ei kuitenkaan koko iltana sytytetty.\n\n\n\n\nMIES JA NAINEN\n\n\nHe tapasivat toisensa kadulla.\n\nSyksyn taivas oli korkea ja sininen, mutta tuuli kuljetteli katuvieren\nvaahteroiden kellastuneita lehtiä.\n\nTyttö tuli sikarikaupasta, jossa hän ansaitsi leipänsä, ja mies tuli\nautomaatista, jossa hän söi leipäänsä. Tytön silmät säteilivät ja hymy\noli hänen huulillaan; hän rakasti miestä. Mutta mies oli synkkä ja\nvakava; hän ei enää rakastanut tyttöä, oli kyllästynyt, väsähtänyt...\n\nTyttö sanoi:\n\n— Tiedätkö, minulla on ollut niin ikävä sinua... Koko päivän olen vain\ntoivonut: kunpa aamiaistunnilla sinut tapaisin —!\n\nMies ei virkannut mitään; hän ajatteli: Minun täytyy lainata häneltä\nkaksikymmentä markkaa, muuten en voi mennä kauniin kahvilatyttöni luo...\n\nJa keltaiset lehdet tanssivat tuulessa.\n\nMutta kun he olivat vähän aikaa vaitiollen kävelleet, sanoi tyttö\nhellästi:\n\n— Rakas, näen että sinulla on huolia. Miksi salaat ne minulta? Voithan\ntoki kaikki asiat kertoa omalle pikku tytöllesi. Sano, mikä sinua\npainaa!\n\nHän katsoi armastaan kosteakiiltoisin silmin. Mutta mies tuijotti alas\nkatukäytävään ja pyysi lainaksi kahtakymmentä markkaa.\n\nTytön katse kirkastui; riemuiten hän aukaisi laukkunsa ja pisti\nkokoonrypistetyn setelin miehen kouraan.\n\nKuinka iloinen hän olikaan voidessaan auttaa rakastettuaan. Suuri\nonnentunne täytti hänen pienen sydämensä. Ja hän ajatteli itsekseen:\nKylläpä oli hyvä, etten eilen tullut ostaneeksi niitä ruskeavartisia\nlakkakenkiä, joita varten olen rahojani säästellyt...\n\nSamassa mies muisti, että hänellä oli tärkeä asia toimitettavana.\n\nJa he erosivat.\n\nKun tyttö palasi sikarikauppaansa, oli hänen mielensä kirkas ja kevyt.\nJa hänen äänestään soivat heleät hopeatiuvut, kun hän ostajia palveli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla istui mies tummakulmaisen kahvilatytön kanssa elävissä-kuvissa.\n\nHe puristivat toistensa käsiä ja painautuivat lähelle toisiaan — eikä\nheillä ollut aikaa kuvien katselemiseen. Ja joka kerran kun valo\nsyttyi, alkoivat he hajamielisinä tarkastella ohjelmalehtisiään.\n\nSitten he menivät kävelemään. Tyttö oli iloinen ja onnellinen; hän\npuheli lakkaamatta ja katseli harvasanaista toveriaan ihailevin\nsilmäyksin. Mutta sitten hänkin kävi yht'äkkiä aivan vakavaksi; ja mies\nkysyi:\n\n— Armas, mikä sinun on?\n\nMutta samassa mies muisti, että juuri samaa oli häneltä itseltään\nkysytty aamupäivällä, ja hänen tuli outo ollakseen.\n\nKahvilatytön silmiin nousivat kyyneleet:\n\n— En tiedä, miksi olen niin levoton... ikäänkuin aavistaisin sinut pian\nkadottavani...\n\nMies koetti hellästi silitellä hänen kättään ja sanoi:\n\n— Rakas, tiedäthän ettet milloinkaan minua kadota.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli:\n\n— Alanpahan jo tuostakin saada tarpeekseni!\n\nKuu pilkisti esiin repalaisen pilven raosta, ja mies huomasi, että sen\nkalpea naama irvisteli ilkeästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pieni sikarikaupan-tyttö nukkui kauniisti vuoteellaan ja näki\nkultaista unta armaastaan ja tulevien vuosien suuresta onnesta...\n\n\n\n\nSYKSY\n\n\nKirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin\nlasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!\n\nKeuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat\npitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten\nhuopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita\nja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset\npuhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat\nmietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa\nja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja\nedessään vain lopullinen sammuminen...\n\nHiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain\npuoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin.\nEi sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä\nuseampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä.\nJoskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä.\nEikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan\nsairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan\nyskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa...\n\nVerkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy\npuoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin\ntuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat\nliian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä\ntaivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein:\nkeltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin\nviihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.\n\nNuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa\nsairaanhoitajatarta luokseen.\n\n— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin\nparemmin... enemmän tuota kaunista...\n\nHän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar\nkääntyy katsomaan.\n\n— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja\npönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?\n\n— On; kiitos!\n\nSisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.\n\nNuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen\nneljännestunnin ajan ovat suoritelleet:\n\n— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui\nraskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli\nkuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys... aivan kuin\ntuskan hiki... Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi\nja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän\nuuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume,\nihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on\nsen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja\nsekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli\nlentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata\nkohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten\ntuulen kantamana kaareillen laskea alas...\n\n— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi?\nSiksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä\nomana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan\nyhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!\n\n— Mutta nuorihan hän oli vieläkin, ei kolmeakymmentä vielä pariin\nvuoteen... Vai olisiko ehkä nyt tämä äkkiä puhjennut tauti jo ehtinyt\ntehdä hänet vanhaksi? Sehän toki olisi aivan hullunkurista...\n\nNuoren miehen täytyi naurahtaa moiselle ajatukselle. Hän nauroi\nääneensä. Ja toisilta tiloilta käännyttiin häntä katsomaan; lähin\nnaapuri, nariseva vanha herra, mörähti jotakin sopimattomasta\niloisuudesta.\n\nJa nuori mies herkesi naurustaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hänen\npäähänsä oli iskenyt uusi ajatus:\n\n— Eikö ihminen aina pitänytkin kauniimpana sitä, jota hänen ei suotu\nsaavuttaa? Hänen ei tietysti ollut sallittu elämänsä syksyyn päästä...\nSehän oli aivan luonnollinen selitys, aivan selvä...\n\nVilun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Ja hän veti peitettä\nylemmäksi.\n\n- Epäilemättä oli niin. Kuolema oli lähellä, se oli jo kurottanut\nluiset sormensa hänen kurkkuaan kohti, kohta kai se kuristaisi... Ehkä\njo jonkun hetken perästä... Kas noin...\n\nHän sai ankaran yskänkohtauksen, hän tunsi ilettävän lämpimän veren\ntäyttävän suunsa. Ja sairaanhoitajattaren täytyi kiiruhtaa ojentamaan\nsylkykuppia. — Vähitellen meni kohtaus ohi; sairaanhoitajatar antoi\nhänelle lääkkeitä ja asetteli patjat järjestykseen.\n\nJa nuori mies sai taas kiinni ajatustensa punaisen langan päästä:\n\n— Ei vienyt tällä kertaa, tuskinpa veisi vielä seuraavallakaan\nkerralla, ehkä ei koko tänä vuonna, kenties ei tulevanakaan... Mutta\njoka tapauksessa kohta ja aivan varmaan ennen elämän syksyn tuloa...\n\nSiitä hän nyt oli vakuutettu, totuus oli selvinnyt hänelle tänä\npäivänä. Tähän saakka hän toisinaan oli toivonut kestävänsä vielä\nuseita vuosia; olipa hän rohkeimpina hetkinään vielä uskonut siihenkin\nmäärin toipuvansa, että kykenisi jotakin maailmassa tekemäänkin,\ntoteuttamaan edes muutamia nuoruutensa kunnianhimon unelmia. Ja miksei\nhän olisi toivonut? Uskoihan tuo näyttelijätär-parkakin, joka eli\nvain puolen keuhkon ja kadehdittavan itsepäisen tahtonsa varassa,\nettä hänellä vielä oli montakin laakerinoksaa taittamatta. Ja kenties\nolikin. Kukapa sen tiesi! Mutta sen hän _nyt_ tiesi, ettei hänellä\nitsellään enää ollut laakereita poimittavana...\n\nHän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti\npinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan\nvärisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi\nsäilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut\nhänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen\nkirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:\n\n— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin\nikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä\nlepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet\nturmelemaan... Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin\nuppoamista... Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se\ntulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään\ntoimittaa...\n\n— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi\nviikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja\nvalkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka\nkädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi,\ntavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka\nhellävaroen kumartuu yli vuoteitten...\n\nJostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä.\nNyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja\ntiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään\nja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä\nnuori mies voinut olla naurahtamatta:\n\n— _Morituri te salutant_... Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata\ntavalliseksi mieheksikin... lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi,\nvaikkapa sellaiseksi kuin tohtori... Voisihan hänet varmuuden vuoksi\npukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi... se kenties lisäisi\njuhlallisuutta... ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli\nKuolema...\n\nSairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä\nja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki\näärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo\nilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta... Mutta hän itse\noli hyvin korkealla niiden yläpuolella — ‒.\n\nNuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui\nhänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin\nhiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa\nvieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar.\nTohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja\npuisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan\nsisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen... Samassa alkoi nariseva\nvanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.\n\n\n\n\nVANHAPIIKA\n\n\nKaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä\nsankari...\n\nHilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen\nvielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja\nkuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties\nsentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota\nihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua\ntietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän\nuneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet\nsäihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja\nhän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen:\n\n— Kuinka saatoit _sinä_ huomata minut, valita juuri minut, tyytyä vain\nminunlaiseeni —?\n\nSilloin suuri mestari loi häneen katseen niin syvän, että hän\ntunsi kokonaan siihen vajoavansa, hukkuvansa, ja sanoi lämpimällä,\nsoinnukkaalla äänellään:\n\n— Sinä, sinä, sinä!\n\nKolme kertaa. Ei tosin mitään muuta. Mutta eikö siinäkin ollut\ntarpeeksi! Riemuiten Hilja Väänänen ajatteli, miten häntä mahtoivatkaan\nkadehtia kaikki koulutoverit — Helmi, joka luuli laihaa kurjenkaulaansa\nkauniiksi, Fanni, joka kähersi tukkaansa, ja Hilma, niin etenkin Hilma,\njolla aina muka oli hienommat leningit kuin toisilla. Ja hän nukahti\nonnelliseen hymyyn.\n\nMutta toisinaan hän saattoi herätä keskellä yötä, ja silloin hänet\naina valtasi niin sanomattoman kiihkeä ikävä, että hän purskahti\nhillittömään itkuun. Sellaisina hetkinä hän pelkäsi, ettei hänen\nmestarinsa koskaan tulisikaan —\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierivät. Hilja Väänänen oli jo lopettanut koulun ja palveli\nkonttorissa. Mutta yhä odotteli hän untensa urhoa saapuvaksi.\n\nSiihen aikaan oli sankari jo vähän muuttunut. Hänen ei enää tarvinnut\nolla taiteilija, eikä hänellä välttämättä tarvinnut olla mustia\nkiharoitakaan. Mutta kuumaverisen ja ruskeasilmäisen hänen vieläkin\npiti olla. Hän oli muuttunut miehekkäämmäksi; rinta oli leveä, ryhti\nsuora ja käsivarret voimakkaat. Merkillistä! hänhän muistutti aivan\nelävästi konttorin vahtimestaria... Sen oli Hilja Väänänen huomannut\neräänä aurinkoisena kevätaamuna, kun vahtimestari oli seisonut hänen\npöytänsä lähellä kirjeitä kopioimassa. Hän oli salaa tarkastellut\nnuorta miestä, joka tyyneesti oli pyöritellyt puristimen ratasta, ja\nhänen poskiaan oli äkkiä alkanut polttaa. Tosin oli vahtimestarilla\nhiukan punaiset ja karkeat kädet, hänen käytöstapansa oli vähän\nkankeata ja hänen liikkeensä kulmikkaat, mutta hän oli niin miehisen ja\nterveen voimakkaan näköinen —!\n\nSaattoipa tapahtua toisinaan, kun Hilja Väänänen hämärissä istui\nyksinäisen kammarinsa takkavalkean ääressä tahi toukokuisen illan\nsuussa ikkunassaan, että hän rakenteli toisenkinlaisia tuulentupia: hän\noli suuren maalaispappilan emäntänä, vanhana ja arvokkaana ruustinnana;\nlapset olivat täysikasvuisina jo pesän jättäneet, kahden olivat he\nrovastin kanssa jääneet viettämään tyynen elämänsä rauhallista ehtoota;\nnyt oli lauantai-ilta; rovasti istui siellä kammarinsa kirjoituspöydän\nääressä saarnaansa valmistelemassa; piiat olivat kylällä; hän tässä\nvain katseli liekkien punaista leikkiä tahi kalpeitten tähtien\nsyttymistä ja muisteli elämänsä pitkän poutapäivän herttaista\npaistetta...\n\nMutta kun hän sellaisina iltoina sitten valvoi vuoteellaan, ilmestyi\nhänen haaveittensa pappilaan sangen usein myöskin nuori apulainen,\njolla oli vahtimestarin verevät kasvot ja voimakkaat käsivarret. Ja\nmiten olikaan, niin muuttui hän itsekin äkkiä vanhasta ruustinnasta\nnuoreksi pastorskaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vuodet vierivät, vierivät...\n\nKonttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen\nmyyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden\nkukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää\ntaakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän\nritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.\n\nKun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän,\nhuokasi hän:\n\n— Tule pian!\n\nJa kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään\nkoulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja\nneljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään\npäivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö\ntule —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.\n\nHilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut\nkorkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja\nheittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja,\nHall Cainen \"Vaimo, jonkas minulle annoit\", mutta hän ei lue sitä,\ntuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii...\n\nSunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu\nniin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi\nelämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin\nkuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja\ntarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!\n\nVuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi.\nHän on jo aikoja sitten luopunut tuon \"suuren onnen\" odotuksesta.\nNöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen\nosalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa\nitselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista\npisaraa... Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin,\nsatunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka\nvain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen...\n\nHuoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö\nhänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin —\nkahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle\nja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu\non aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen\npylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten\nmenee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.\n\nHänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:\n\n— Enhän minä vielä ole rumakaan... Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa\nkatsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta\nkuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän\nluo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän\npurskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas...\n\n\n\n\nMUUDAN MATKATOVERI\n\n\nTämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala,\nviinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti\npoistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni\n— kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet\npaljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja\nlausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden\nasteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide\nkruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se\noli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja\nsäihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa\nvanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että\nsirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja\nkattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä\nyleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän\nsuutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut\npitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat\nkohonneet \"saa svaboodu\" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan\npaljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin\noltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan\nisänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut\nilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli\niltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä\nolevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.\n\nKotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä\nihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä\njoukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli\nuskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.\n\nVoi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.\n\n— Tänne, tänne!\n\nJa samassa olin jo vaunuosastossa.\n\n— Tuossa vastapäätä vain yksi herra... Rupla junailijalle, niin ei tule\nmuita. Ovi kiinni, sen kilpi on jo käännetty osoittamaan \"saanjato\",\nvarattu, tunkeilijain varalle. Vsjoravnoo!\n\nHän kumarsi nöyrästi:\n\n— Onnellista matkaa, Teidän jalosyntyisyytenne!\n\nTaisi saada pari ruplaa liikaa juomarahoja, kun noin aulisti aateloi.\n\nPaneusin pitkälleni kaivettuani esiin kuvalehdet, paperossikotelon ja\n4711-pullon ohimoitani varten.\n\nSamassa matkatoverini tuli sisään. Pitkä, vaaleaverinen ja avokatseinen\nherrasmies puettuna hauskaan englantilaiskuosiseen matkapukuun,\ntuoksuvasauhuinen Briar-piippu hampaissa ja \"Times\" takin taskussa.\nHän kumarsi välinpitämättömästi ja istahti lehteään lukemaan. Mutta\nminusta tuntui, ettei hän lukenut, vaan kaiken aikaa salaisesti\ntarkasteli minua. Aivan kuin olisi koettanut arvailla, mikä oikeastaan\nolin miehiäni. Kun veturi nykäisi junan liikkeelle, viskasi hän lehden\nverkkoon ja kysyi englannin kielellä, puhuinko englantia. Ja kun näki\nminun puistavan päätäni, heittäysi hänkin makuulle ja ummisti silmänsä.\n\nVähän ajan kuluttua vaununpalvelija tuli kysymään, joko tilat sai\nlaittaa yökuntoon. Matkatoverini höristi korviaan ja hymähti, kuten\nminusta tuntui, tyytyväisesti, kuullessaan kangertelevan venäläisen\nvastaukseni. Kun rupesimme riisuutumaan, sanoi hän venäjäksi:\n\n— Ette ole venäläinen, kuulin sen puheestanne...\n\n— En; olen suomalainen.\n\nKoska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?\n\n— Olkaa hyvä.\n\nHän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle\nkorttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:\n\n— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut\nkolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte:\nsiellä eletään sivistyksen ulkopuolella.\n\nHän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.\n\n— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.\n\nMatkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä\nlasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:\n\n— Pelkäsin, että siellä oli urkkija... Olisi vielä voinut luulla minua\nkarkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan... Ah, ette tunne\ntätä onnetonta maata... täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa\nahdistuksessa... vaikka olisikin aivan syytön... Niin, niin... voitte\nuskoa minua: olen _todellakin_ englantilainen... Mutta ehkä Teitä jo\nnukuttaa. Saanko himmentää valon?\n\nKuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin.\nMutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä —\ntaiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula\nkulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja\nkukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan\nkevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut;\nsen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin\nlähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.\n\nNyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja\nkatseli hymyillen hämmästystäni:\n\n— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata\nikkunaa?\n\nSe avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista\npalsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.\n\nMatkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.\n\n— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on?\nVapauden ihanaa aavistusta!\n\nHän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi\npelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi\nselitykseksi:\n\n— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle\nantamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään...\n\nEn ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani\npuheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole\nse, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä\nvarmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna pysähtyi ravintola-asemalle. Ja ihmiset kiiruhtivat nielaisemaan\nkuumia piirakoita ja sitkeitä pihvejä. Kun kello kutsui takaisin\nvaunuun, näin matkatoverini kiikuttavan suurta paperikääröä.\n\n— Oletteko kylläinen? hän kysyi.\n\n— Totta puhuakseni en ehtinyt montakaan suupalasta ahmaista.\n\nHän naurahti:\n\n— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä\nmatkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan ostaa\nitselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen. Taival on\npitkä, aikaa on liikenemään.\n\nHän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä...\nJa sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi\npientä lasia.\n\nKas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä kurkkuunsa ja\npakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.\n\n— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.\n\n— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?\n\n— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa...\n\n— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja\npakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?\n\nEn tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi\ntärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:\n\n— Onhan sitä meilläkin murhetta...\n\nVaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.\n\nSitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten\nvainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:\n\n— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella höystettyä. Se on\njuonut paljon lämmintä, väkevää verta.\n\n(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen maan\nvielä täytyi juoda!)\n\nHänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy,\njolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin\nniiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan\nkokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko\nmihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten\narvoitukset tulkitsee!\n\nVähitellen lähestyimme rajaa.\n\nMatkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän\nkysyi:\n\n— On kai Teidän passinne kunnossa?\n\n— On.\n\n— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi\nolla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas\ntässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:\n\n— Eikö totta: se on \"all right\"?\n\nMinusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään\nenglantilaisia sanoja lausuessaan.\n\nKun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla\nkokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan.\nHänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan\nja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut\nilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana\najatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen\nvapauteen pystyyn?\n\nMutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän\npaikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.\n\nMinunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että\nhän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän\nrohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän\nriemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!\n\nHän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:\n\n— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut\ntoiseen vaunuun.\n\nVastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli\nmatkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea\nparta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli\nnukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.\n\nIstuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin\nihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen.\nOlinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman\nhetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä\nlujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat\nselittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs\nkädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen...\n\nSilloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:\n\n— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen...\n\nOliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin\nselittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin\ntylysti:\n\n— Niin oli.\n\nMutta uusi puhekumppanini jatkoi:\n\n— Tunsitteko entuudesta tuon herran?\n\nNyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja\ntiukasti:\n\n— En.\n\nVastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: \"Pitäkää suunne\nkiinni!\" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan\nanteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:\n\n— Ette siis tiedä, kuka hän oli?\n\n— En.\n\nNyt hän hymähti voitonriemuisesti:\n\n— Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.\n\n— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.\n\nPuhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat\npaljastuivat:\n\n— Hih-hih-hih... Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta\nminä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen...\n\nMinussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut\nvalepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin\naivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että\nhän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin\nhän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä\nvaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki\nPohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.\n\nRuskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen\nuhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta\npuolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:\n\n— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi...\n\nJa minä olin vastaavinani:\n\n— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton\nyö...\n\nMutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan\nporhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.\n\n\n\n\nKYMMENEN VUODEN KULUTTUA\n\n\nHe olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla\nmaalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien\nkastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon\npartaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien\nlukua... Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi,\nmutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet.\nJa he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa\nkuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen...\nMutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin\nkultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat\n— he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset\naurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen\nsormuksen, ja mies oli sanonut:\n\n— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!\n\nSiihen oli nainen vastannut:\n\n— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina\nuudelleen tämän viikon, annat sen takaisin... Sillä sen jälkeen sillä\nei enää ole mitään virkaa...\n\nSitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja\nsormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia\nelämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.\n\nEivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain\nkuullut, että _hänestä_ oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar.\nJa naiselle oli kerrottu, että _hänkin_ jo oli vakaantunut ja hoiti\nnuhteettomasti valtion virkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena\nkevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta\ntehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He\ntulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin\nollen voinut välttää.\n\nMiehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän\nhuomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.\n\n— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette\nkäynyt niin vakavaksi...?\n\n— Niin... vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat ja\nniiden mukana muutumme mekin...\n\nMutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:\n\n— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa.\nTasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?\n\n— Tulen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen sormus\nliivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme siis\nyhdessä uudelleen nuo muistot... miten ihanaa se onkaan!\n\nSalissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone\ntuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset\ntarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti \"Kukkuu, kukkuu,\nkaukana kukkuu...\"\n\nHän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen\nlehden.\n\nSitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies kuuli\nhovimestarin äänen läheltään:\n\n— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!\n\nKun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja\nhymyilevänä hänen edessään:\n\n— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.\n\nMies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:\n\n— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!\n\nHe istuivat kahden puolen pöytää.\n\nKauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli\nlakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea\nsanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli\nvaltiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja\nja ihmisiä...\n\nMies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti\nkaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?\n\nJa nainen ajatteli puhuessaan: _Siihen_ ei kajota ennen jälkiruokaa,\nsilloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.\n\nTarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on\naika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan\nsanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:\n\n— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?\n\nHänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni\ntunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.\n\n— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.\n\nKauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:\n\n— Niin... Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.\n\nTuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:\n\n— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä mies ja\nminä kunnioitan häntä suuresti... Ja meillä on niin kaunis koti. Jospa\nvain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma... Teidän täytyy\nse joskus nähdä!\n\nHänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:\n\n— Onko Teillä lapsia?\n\nKauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.\n\nSitten hän hymähti ylimielisesti:\n\n— No, se vielä puuttuisi!\n\nHe vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen\nväkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista,\nsanoi kauppaneuvoksetar:\n\n— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja\ntarinoisimme menneistä päivistä...\n\nTaas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:\n\n— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä\npäiviä...\n\nKysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli\ntarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti\njäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.\n\n— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta\nkätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme\nmukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva\nkauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.\n\nHän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.\n\nNainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet;\nmutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle... Sen vuoksi hän\nsanoi lämmöllä:\n\n— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona se\nensi kerran oli sormessanne.\n\nMies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi tylysti:\n\n— Ja viimeisen kerran.\n\n— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?\n\n— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati pudota...\n\n— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.\n\nMutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku\nkertomuksesta:\n\n— Nyt se taasen on liian ahdas... Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole\nmitään virkaa!\n\nLäheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan\nelähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti\nnäyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi kumartamaan.\n\n— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan\ntulijaa kiireestä kantapäihin.\n\nMies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja kauppaneuvoksetar\nsanoi:\n\n— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-vanhenemisen\nvaikeata taitoa eivät kaikki opikaan...\n\n— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan aivan\nliiaksi.\n\nItsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon\nparemmin kuin sinä...\n\nKauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen hymyyn.\nJa mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti\nhiuksenhienoja ryppyjä.\n\n— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?\n\n— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.\n\nKauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:\n\n— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä. Ymmärrättehän:\nse saattaisi herättää sellaista huomiota, jota miehen: tähden tahdon\nvälttää...\n\nMies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:\n\n— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on... entisyys, täytyy\nolla paljon varovaisempi kuin muiden...\n\nHän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:\n\n— Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai\njäämään hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren\nsänkykamarissako?\n\nSilkinkahina loittoni ovelle.\n\nMies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen\nleningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän\nsopiikin aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin\nkymmenen vuotta takaperin.\n\nHetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän\nhuomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon\nvihellykseen.\n\nMutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja Esplanaadin\nvesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka rasahteli\nanturoiden alla.\n\nKatua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden mukana\nmuutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut meidän kerallamme?\nHänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että sama kuu, jonka säteet\ntänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä, kymmenen vuotta\ntakaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon pintaan ja kukkivaan\nkastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli visertänyt...\n\n\n\n\n\"TIPPANA-LIISA\"\n\n\nAamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka\nyht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.\n\nNaisella oli yllään vihreäksi kulunut \"sirkkelinuttu\" ja päässään\nsamettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät.\nLapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja\nkeltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka\nnähdessäni muistin elävästi \"Tippana-Liisan\".\n\nHän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.\n\nMistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi\nselville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli;\nTippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle\nitselleen oli sanottava vain Liisa.\n\nHän oli \"kummallinen\", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti\nvähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea.\nHänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy\nvalaisi hänen kasvojaan.\n\nHän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli \"parempain\nihmisten lapsia\" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään.\nMääräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa\noli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan\nhän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja\nkaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia\nja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa:\nkyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella\nhartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän\ntarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa\ntaloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi\nverovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui\nsiitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty,\nse oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut\nkunnia-asiaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi\npihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi\ntarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan\nlempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään;\nriitti kun joku vain sanoi:\n\n— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?\n\nLeveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen\nvakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti\nkertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se\noli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:\n\n— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli... ja\nminulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha\nolkihatussani... ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin\nkomesrootin Esteri... ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua\nkatsomaan...\n\nSilloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti\nasiaan:\n\n— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!\n\n— Eivät... hi-hi-hii... mutta minua kääntyivät... Kysykää vaikka\nPaakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!\n\n— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?\n\n— Niin sitten... sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja\nkomea ja kaunis kuin Herran enkeli... Hänellä oli sysimustat viikset ja\npurppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän\njouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: \"Heroodes hän ajoi hevosilla\nja ratsuilla...\"\n\n— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?\n\n— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet\nmukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja\nautuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla.\nHoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä\nnyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta\ntuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa\ntoisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla\nvalkoisella kädellään taputteli minua poskellekin... silloin minä\ntietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat\npäreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: \"jestas!\" ja komensi\nkamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin\nMaria Fariina...\n\n— Eikö siellä muuta tarjottukaan?\n\n— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä\nannettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja\nkananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo...\n\n— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat\nkuulijat epäillä.\n\n— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.\n\nJa sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi\ntaas, kun rukoiltiin:\n\n— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun\nkaunis sotaherrasi joutui!\n\nSilloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä\nruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin\nsilmistään, ennen kuin vastasi:\n\n— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon\nalle.\n\nHetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:\n\n— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni\nkokopökeröksi... Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen...\n\nViimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme:\noikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat\nvirtana kellertäville ja ryppyisille poskille.\n\nSe oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan\njutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten\nkasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai\naavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi\nolla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan kauppias\nVihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä herttainen\nlapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin tulikin suuri\nhunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se tapahtui hänen\nvedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen keisarin hohtokivisten\npääsiäismunien mittasuhteista:\n\n— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät\nedes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.\n\nLiisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia\nkorviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen\nirvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana\nretkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat ryöppynä:\n\n— Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän\nkeisarin kanapiikana linnassa ollessaan!\n\nMe muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman punastui\nkorviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän tiesi,\nmitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut keisarin\npalatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli vuotta\nkonkurssirikoksesta.\n\n(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin rikas\nja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset aikoja\nsitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet lukuunottamatta hänen\nomaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja Tippana-Liisaa, jolle heidän\ntalossaan kerran oli syötetty pohjaanpalanutta riissipuuroa.)\n\n       *       *       *       *       *\n\n— — ‒ Niin, niin... Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa lepää\nnurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut maailmalle. Ville\nVihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja mitä muihin\ntulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään herttaisuudestaan\ntakuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa, että useimmilla heistä\non jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa mieluimmin pujahtaisi\nulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla aivan yhtä mahdottomia\njuttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät lyhytjärkisten kirjoissa\nkuljekaan...\n\n\n\n\nSUVINEN SAARI\n\n\nI.\n\nMonta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta\nkaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni\nsuvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja\nhuuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan\nsilkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien\nneulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän\nkiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun\nvärihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.\n\nIkkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat\npurppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat\nja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on\nleikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa\nriveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon\ntakaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana\nulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja\nja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja\nlakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme\nhetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää\nohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa\nvalkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi.\nJa sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen\npunaisen talomme varjoisaan pihaan.\n\n— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.\n\nJa hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina\nleikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran\nkohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan,\nhän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi\nristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut?\n— Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva\neikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on\nyksinäisyyden autuutta...\n\n— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —\nSuurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.\n\nHän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin\nluo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun\nsiimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja\nelukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen.\nToinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee\nveljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja\ntavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan,\nnyt tuo Sosialisti taaskin... Pidä puoliasi, Porvari!\n\nTäytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan\nsiitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva\nihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien\ntemmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin\npuolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa\npunehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään.\nJa kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset\nkasvot ruskean skauttihatun lierien alta.\n\nSamassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä\nkädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin\npalotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei\nmuuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa\niltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu,\ntuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.\n\n— Nyt mennään siis syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuk, tuk, tuk, tuk... jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä\nmetallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista\nsavupilvenä taivaalle.\n\nRuuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja\ntalon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee\nvanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä\nlauletaan:\n\n    \"Minä vaivainen mato ja matkamies,\n    Mond' vaarallist vaellan retkee...\"\n\nNyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit\nkainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle \"pöydän\". Sitten me kaikin\nsiinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta.\nJa tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä\nmaassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas\nmies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi,\nettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat\nvallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa\nmeidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa\nympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.\n\nKun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas\njyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja\nja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta!\nLukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia\noppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on\njäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella\nhetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia,\ntulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä\non tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee\nmyöhään. Eikä kukaan häiritse.\n\nIlman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon.\nJa niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin\nrakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha\nvirsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.\n\nLöysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:\n\n    \"Nyt näemme siunatun päivän,\n    Alas taivast paistavan päällem,\n    Joll Jumal' valaise jokapäivä,\n    Meit iloxem, tarpexem täällä...\"\n\nEnkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se\nvalkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä\nihanalla saarella ympäröi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli.\nSänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi\nverratonta antiikkista kynttiläjalkaa.\n\nKun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten\nlomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman\nrunoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä\nhuomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä\ntaittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen\nvuoteestani.\n\nEnsimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi\nniin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina\nairojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.\n\nJa sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän\ntalon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan\nvalkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella \"Prahalla\".\n\nSiinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon\nnuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee\nhämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen\nmiettii omia asioitaan... Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä\npikkuista Punahilkkaa...\n\nKaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja\nmaitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.\n\nIson-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari\non kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen.\nJa Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja\nsilkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään\nhauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät\nnopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu.\nKaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.\n\nTuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä\ntapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.\n\nMe, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme.\nMeistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei\nkäsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta\nkeskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.\n\nLauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa\ntahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun\nsitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille\nhyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha,\nhiljaisuus ja yksinäisyys...\n\nLaivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus:\npian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin\njoukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen\nsaareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun\nja kiireeseen.\n\n\nII.\n\nOlen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten\nja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat\nilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä.\nMyötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti.\nRantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet.\nJa ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.\n\nAikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan\nuunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!\n\nTalon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja\nmaailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja\ntulevaisuuden toiveista... Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme\nsanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta\nkun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen;\nkuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin\nnukahtaa...\n\nSattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin.\nSilloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on\nkorkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.\n\nSellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri\nse aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat\nastrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja\nmehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa\npuiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin\nmiekoin vartioi...\n\nÖiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu\nvarkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli\nhypätä.\n\nEilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin\nkuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi\nkotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään\ntumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.\n\n— Kuka olet? Oskari huutaa.\n\nMutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla\non pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka\npystyssä päälaella.\n\nPoika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana\nsaapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä\npaholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän\nyhteinen iloinen naurummekaan.\n\nMutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti\naidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty\nvahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa\nsyysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista\npuutarhamme antimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella\nhuvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat\nihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut\nyksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat\nmatkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä\nudelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana\nmaleksii...\n\nOlisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:\n\n— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta.\nYksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta\njuopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa\nkeskustelemaan...\n\nNyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin\npiiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin\nsen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista\nhotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja,\nsavukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he\nniistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan\nliiaksikin tarkkanäköisiä...\n\n— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu\nnuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien\npakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui\nmonien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole\npäässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa\nkalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää\nkotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.\n\nOlen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja\nonkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka\nja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme\ntervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet\ntoisemme rauhaan...\n\nNiitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä\nharhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen\nisänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka\nsoitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät\nillat ovat pitkät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta\nniin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina\nkellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se\njohtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä\n\"suuresta maailmasta\". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä\nvierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina\nja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä\nyltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman\nylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen\nkirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat\nviihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin...\n\nOlen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista\ntullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja\nymmärrän nyt tuon hänen \"omituisuutensa\" täydellisesti.\n\n... Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin\nsyttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En\nolekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin\nsitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman\naaltoihin kuvastui...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä\njo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine\novineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden\nmuistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.\n\nHuvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää\nsirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen!\nRakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari\nkäytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan\nkukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo\n— ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota.\nSillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.\n\nEi! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä,\nvaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla _elää_ vain\nse, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee\nkamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja\nsunnuntaivieraana.\n\n... Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla.\nSiellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä\non vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut\nikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa...\n\nKoisaaressa 1918.\n\n\n\n\nPUNAISEN PAINAJAISEN PÄIVILTÄ\n\nSankarittarille.\n\n\nSattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä\nolen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta\nmuodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin\nsattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat\nrypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat\nolleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina,\netteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena\npäivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta,\ntoisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä\nsisunpurkamista.\n\nTiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: \"tänään\ntuli tieto uusista murhista\", \"kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen\",\n\"nyt ovat tappaneet...\", \"parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa\naivan läheltä\" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu\nmielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä\nverisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä... Punainen\npainajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin\netäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä...\nRuumistunut kaos!\n\nNousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia,\njoitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet\njaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta\nharmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen\nviimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen:\n\"Voitimmeko?\" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan\nja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin\nomaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin\nasetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti\nhyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten _sankarittaret_. Äidit\nja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja\nkirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä\nrinnoissa...\n\nHeitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja\nolen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden\nsädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.\n\nEn ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia\n— vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä\näitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka\nrauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden\nomaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei\nollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus:\nsorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja\nvapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden\nsuru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa,\nvaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon\njärjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden\ntyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin\njuuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle\nviskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät\nmietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"... Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan\nmustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia\nihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan\nvapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On\nniin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi\nkunnianosoitukseksi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja\nnuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme\nylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me\njouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan\nsilloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.\n\n\"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin\non joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —,\nmutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan\ntunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi\nmuuttunut.\n\n\"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän\noli ollut niin ihmeen tyyni:\n\n\"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä\nminiäni matkustaa etsimään miehensä ruumista...\n\n\"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.\n\n\"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies\nmakasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy,\njoka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.\n\n\"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\nNe sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo\nnäkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä... Mutta\nseuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi\nmiehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot.\nJa hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.\n\n\"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän\nhuomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.\n\n\"— Kuka hän on?\n\n\"— Tuntematon punakaartilainen... tuotiin samalla kertaa kuin rouvan\nmies... mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä...\n\n\"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni\nkuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän\ntuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.\n\n\"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on\nhänen miehensä murhaaja... ainakin hän kuuluu samaan joukkoon... Vihan\nja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää\nkatseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen\ntilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden\nunhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.\n\n\"Sitten hän menee.\n\n\"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle\nviholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia...\"\n\nSellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen\nyksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten\nelämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.\n\n1918.\n\n\n\n\nKONTTORISTI AKU HAMBERGIN ROMAANI\n\n\nI\n\nAku Hamberg oli tuollainen hiljainen ja harvasanainen työmyyrä,\njollaisia vielä toisinaan tapaa syrjäisten pikkukaupunkien tyynissä\nja rauhallisissa oloissa, joissa aika on kuin seisahtunut ja ihmiset\novat jääneet omituisiksi uneksijoiksi. Vanha, nukkavieruksi kulunut\nkonttorirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen,\nmutta ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan konttorin tarkkaa\nseinäkelloakin säännöllisempi. — Hän oli vähän yli neljänkymmenen,\nmutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä\nkorvallisilta oli harva tukka aivan harmaa ja sileiksi ajetuissa\nkasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella,\naivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat\npellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa\nhuoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi\nruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.\n\nPäivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän\nmatkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta\nympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä\nkuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän\nkiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä\nvuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo\naamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin\nluo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin\nelämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen\nsisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi\npöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän\nkuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa\nmihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle\nhyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin\nelämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi\nratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa\nilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.\n\nToisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä\nmielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan\nja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut\nkonttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi\nkissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti\ntulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa\nhyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen\nmielenkiintoisimpiin kuvauksiin.\n\nToisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin\nsekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta\nkonjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia\nolkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui\njuhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen\nsolmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta\nlokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli\nlämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän\npapillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa.\nSyrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa,\nmutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään\nsiitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät\nhänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla\nsärkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja\nrauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän\nsyvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja\nhänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.\n\nKaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt \"Nuoruuden unelmat\",\nsamoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta\nluopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset\nnuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut,\nettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän\nalkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä\nilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja\nkuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan...\nMutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen\nmies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen\nsotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään\nja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean\npulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä\nirtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha\nkapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku\nHambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille\nreiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista\ntaiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, \"Nuoruuden\nunelmat\" ja soittolaatikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon\nja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty,\naidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut\nja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä\nköyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta\npienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin\npiirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä\nsamassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä\nvuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja\nseinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan\nkierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan\nyläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli\nmaapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan\nvälissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty\nmaljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin.\nMutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain\nvälissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko,\nja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg\npapillisen näköisenä sen edessä seisoi.\n\n\nII\n\nOli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla\nniitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien\nammuminen ja kellojen kalkatus.\n\nAku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja\nkatseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän\nviistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja\npormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.\n\nAku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus\nuuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa\nriippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi.\nNoin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut\nnurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo\naikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.\n\nYhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia\naskeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja\nlaahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät\nlähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta... nyt puusepän portin\nluota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta\nkatsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg\nvetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan\nettä uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean\ntyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi,\nja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä\nruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli\nikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään\nja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö\noli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä\nketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet\nuuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin,\nsiroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi\nhäntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle\nkadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt\nhänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi\ntähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja\npellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis\nrauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin\nmaailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin\nnotkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät\ntuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.\n\nAku Hamberg koetti suuttua itselleen:\n\n— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!\n\nMutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän\nhämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin\nollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi... huomaamatta\nolivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia\nrakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet\nlemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen\nhän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon\ntyttöletukan —!\n\nAku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja\nmitä varten hän täälläpäin liikkui.\n\n— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä... Sillä jos hän täälläpäin\nasuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt... Mutta entäpä\njos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin\nmahdollista... Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä;\nhän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon\nmitään kuulekaan...\n\nJa hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin\ntuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!\n\nMutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan.\nHänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui\nsiihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:\n\n— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa\nkysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut\nnaurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa\njokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän\nolisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt\nniin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut\nja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat\nkorttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa... Ei! parempi\noli tyynesti odottaa.\n\n— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani\nohi!\n\nJa niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli\nkotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan\nhän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat\nhänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee...\n\nJa hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui\nuskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän\ntorua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä\njuttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi\nkukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! —\nHämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä\nyhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa\ntapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja\nkesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa\nja tummien silmien syvää katsetta.\n\nKerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen\nkohottanut sormensa:\n\n— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?\n\nAku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut\nyleistä naurunhihitystä.\n\nKotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys,\njoka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt\nmuuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin;\nse irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin\nlapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin\nmenettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen\nauttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi\nhänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla\nvihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa\nhäntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan\nsyytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi\nhennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä\nrakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan\nhavahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut\nnäkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko\nja kuvakiikari?\n\nMutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen\ntuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja\nsuuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen\nkuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.\n\n\nIII\n\nEräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin\nkirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt\nnäyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä.\nHän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa\nodottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti\nkirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin\nkuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei\nheti nostanut kirjasta katsettaan.\n\n— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.\n\nSilloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut\nentisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis\nsilmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen\nedessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen\ntyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili\nkultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:\n\n— Oletteko _Te_ tää-äällä?... O-onko se mahdollista?\n\nToinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä\noikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:\n\n— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä\nmahtaa olla joku erehdys...\n\nSilloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä\nhullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan\njonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä\nnolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.\n\nLieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö\nhänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi:\n\n— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?\n\nAku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja\nnöyrästi:\n\n— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa... joka ilta. Te kuljette\nkotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.\n\nTyttö naurahti heleästi:\n\n— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?\n\n— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta\nminun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä\nmuistaisi...\n\n— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi\ntyttö viehkeästi nauraen.\n\nSitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti\nitsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin\njotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg\nvähän värähtelevällä äänellä:\n\n— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne... se on aivan\nkuin musiikkia...\n\nNeiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota\nomituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin\nnaivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut\npukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi:\n\n— Olette liian kohtelias.\n\nMutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti\nlakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että\nkirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan —\nsaattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa\nuudelleen kirjakauppaan.\n\nVähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä\nmuisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana —\ntoistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja\nnähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi\nkaiken aikaa hänen korvissaan: \"Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä\nsain...\"\n\nMutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni\npimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja\nkadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli\navata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen\nkatulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin\nettä selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata\nhänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi\nhän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa.\nSeinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään\nhän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: \"tänä iltana minun\ntäytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin\". Samassa kuuluivatkin jo\nkadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui\nkohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli\nvihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä\nlevotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä\nvilkaissutkaan ikkunaan.\n\nEnsimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla\nvasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden\nedessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän\nkääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi\nlohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.\n\n— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään...\n\nNäin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja\nsanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.\n\nVäliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista.\nKaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet...\n\n\nIV\n\nTaaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja...\n\nJa taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.\n\nMutta nyt ei pala kynttilä uuninreunustalla, eikä Aku Hambergin hermoja\njännitä odotuksen levottomuus. Hän istuu tyynenä tuolissaan ja miettii.\n\nOn sunnuntai, ja lepopäivän hiljaisessa rauhassa hän on ajatellut\nelämänsä kulkua, käynyt läpi sielunsa ja sydämensä sekä pää- että\npäiväkirjat. Nyt iltamyöhällä hän on saanut tilinpäätöksenkin\nvalmiiksi. Sen tuloksena oli — Aku Hambergin suureksi hämmästykseksi\n—, ettei voittotilille oikeastaan ollut jäänyt mitään: vuodet olivat\njälkiä jättämättä vierineet, päivät olivat vain syttyneet ja sammuneet\naina samanlaisina, yhtä tyhjinä, yhtä yksitoikkoisina.\n\nJa nyt hän ihmettelee, ettei ennen ole tullut tuota huomanneeksi.\nNyt vasta aivan yhtäkkiä, se on hänelle selvinnyt. Ei pienintä onnen\nmurenta, ei ilon siruakaan! Sillä mitäpä oikeastaan merkitsi muutamat\nköyhät markat pankissa, mitä huoleton olemassaolo? Ei mitään! Ja ääneen\ntoistelee hän:\n\n— Ei kerrassaan mitään!\n\nJa hän ajattelee, että toisilla toki on muistoja, päivänpaisteisia\nja kauniita, hänellä ei niitäkään, ei mitään... Yhtä ja samaa vain\nvuodesta vuoteen. Mutta hänen siinä miettiessään, alkaa hänen\najatuksissaan vähitellen kypsyä päätös, joka jo ennenkin silloin\ntällöin on mielessä väikkynyt hetkellisenä mielijohteena, epämääräisenä\nmahdollisuutena. Nyt se vahvistuu, selvenee. Hän punnitsee tuumaansa\ntarkoin, harkitsee kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän hän sitä\najattelee, sitä mahdollisemmalta tuntuu sen toteuttaminen.\n\nHän ei ole käynyt kirjakaupassa tuon kerran perästä, jolloin kirjanosto\nunohtui. Harva se päivä on hän sinne aikonut, mutta aina meno on\nsiirtynyt seuraavaan päivään. Ikäänkuin olisi häntä hävettänyt mennä\nsinne, ikäänkuin olisi peloittanut. Ja kuitenkin on hänen mielensä\ntehnyt sinne. Mutta nyt hän on tehnyt varman päätöksen: huomenna hän\nmenee. Menee kuin meneekin ja — pyytää tyttöä vaimokseen. Sanoo asiansa\nsuoraan ja peittelemättä, esittää taloudellisen asemansa ja pyytää\ntyttöä asiata miettimään.\n\nSe tuntuu Aku Hambergista aivan luonnolliselta, ihan yksinkertaiselta.\nNiin kai ovat muutkin tehneet — kaikki ne, joilla on kodit ja lapset ja\nsuloinen elämänehtoo...\n\nJa nyt kun ratkaiseva päätös on tehty, tuntuu hänestä keveältä ja\nturvalliselta. Ikäänkuin olisi se raskas paino, joka viime aikoina on\nhäntä ahdistanut, yhdellä kertaa häipynyt olemattomiin. Elämä on saanut\ntarkoituksen, tulevaisuus alkaa häämötellä aurinkoisena ja kirkkaana,\nmaailma on äkkiä muuttunut niin ihmeellisen valoisaksi ja kauniiksi.\n\nAku Hamberg viheltelee tyytyväisyyttään ja hymähtää tuon tuostakin:\n\n— Näin sen siis piti käydä —!\n\nMutta kun kello kukahtelee kahtatoista, menee hän levolle ja nukahtaa\nheti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Aku Hamberg seuraavana päivänä päivälliseltä tullessaan\nmenee kirjakauppaan, ei hän kuitenkaan ole yhtä tyyni. On lämmin\nauringonpaisteinen päivä, mutta Aku Hambergia värisyttää, vaikka\nhänellä on paksu päällystakki yllään. Ja kuta lähemmäksi matkansa\nmäärää hän tulee, sitä levottomammaksi käy hänen mielensä:\n\n— Jollei hän olekaan siellä yksin, jos siellä on ostajia tahi kenties\nse toinen vanha myyjätär...\n\n— Jos on ostajia, niin odotan kunnes he ovat menneet, ajattelee Aku\nHamberg. — Mutta entä jos sorakieli on siellä! Niin, mitä silloin?\nTäytyy kysyä, milloin neitiä saisi tavata...\n\nSamassa hän onkin jo perillä. Päättäväisesti aukaisee hän oven, kello\nkilahtaa ja hän on sisällä. Siellä ei ole ketään ihmistä. Ja ennen kuin\ntyttö pääsee sisähuoneesta tiskin luo, ehtii Aku Hamberg todeta:\n\n— Onni näyttää myötäiseltä!\n\nMutta heti kun tyttö saapuu tiskin taakse, tuntee Aku Hamberg lämpimän\nveriaallon vyörähtävän läpi ruumiinsa, se takertuu kurkkuun estäen\nhäntä sanomasta hyvää päivää, nousee vähitellen ylemmäs, saa posket\nhohtamaan ja polttaa aivoja aivan kuin kuuma viini. Aku Hamberg huomaa,\nettä hänen ajatuksensa menevät aivan sekaisin. Kaikki tarkkaan harkitut\nlauseet häipyvät harmaaseen sumuun.\n\nMutta tyttö seisoo siinä vain veitikkamaisesti hymyillen eikä näytä\nensinkään huomaavan toisen ahdistusta.\n\nVihdoin saa Aku Hamberg sanotuksi:\n\n— Kun viimein kävin täällä...\n\nMutta siihen lause keskeytyy auttamattomasti.\n\nTyttö naurahtaa kevyesti:\n\n— ... niin taisi Teidän asianne unohtua. Mikähän siihen mahtoi olla\nsyynä?\n\nTuota pikaa vastaa Aku Hamberg:\n\n— Te siihen olitte syynä!\n\nMutta samassa hän säikähtää sanojaan, sillä hän käsittää aivan liian\nvalmistelematta ja suin päin tulleensa _in medias res_. Tyttökin\nhätkähtää ja sanoo ihmetellen:\n\n— En tosiaankaan ymmärrä, kuinka minä olisin voinut...\n\nAku Hamberg huomaa tulleensa upottavalle suolle; hän käsittää, ettei\nnyt enää auta peräytyä, täytyy vain astua eteenpäin minkä suinkin voi.\nJa epätoivon vimmalla alkaa hän puhua, kiihkeästi ja katkonaisesti:\n\n— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan... tuntenut omalla tavallani...\nOlen ihaillut Teitä... silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne...\nUskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt...\n\nNyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä\nharmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima\nviiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:\n\n— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin\nkohdella avutonta yksinäistä tyttöä... Hävetä pitäisi Teidän, vanhan,\nharmaantuneen ukon...\n\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui\nnyyhkytykseen.\n\nAku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät\najatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei\nhän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli\nhäntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli\nkutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen\ntuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa,\nkärsimyksensä...\n\nHän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:\n\n— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat\nja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa\nminua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan...\n\nHän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen\näänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa\ntoruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä\nhänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti\ntuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja\nkuiskasi tulisesti:\n\n— Minä rakastan Teitä!\n\nTyttö kirkasi:\n\n— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!\n\nSilloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan\nsiltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone\npyöriä, kirjahyllyt pöydät... Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin\ntiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.\n\nVähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän\nsurumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.\n\nMutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät\nja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin\nvaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut\nvoimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti\nkatseensa maahan.\n\nSilloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:\n\n— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?\n\nAku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan\nsanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut\nmitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin\nkoskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin\nsotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului\nkotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut.\nMutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan\nauttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen,\nyhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa,\nraudankovaa... Mutta sitä ei voinut muuttaa...\n\nAku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän\nviittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen.\nKenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä\nmitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän\nkultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen,\naukaisi hän kirjansa:\n\n— Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla kotiintullessaan otti hän esille huilunsa ja sytytti alttarinsa\nkynttilät. \"Nuoruuden unelmat\"... Soittaessaan hän silmäili tuon\ntuostakin kelloa. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa sävel alkoi\ntyyntyä talvi-illan rauhaksi, otti hän hetkeksi huilun huuliltaan ja\nkuunteli. Jo kuuluivat kadulta tutut askeleet. Mutta Aku Hamberg ei\nvilkaissutkaan ikkunaan. Hän huokasi vain pari kertaa, nosti sitten\nhuilun huulilleen ja soitti sävellyksensä loppuun...\n\n\n\n"]