[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVUNrJUY2Jg5qRipTfcUXJvWwVHAzDAtCLVImfbPcywE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3012,"Merkillisiä tapahtumia","Parmanen, Eino I.",1879,1943,"3012-parmanen-eino-i-merkillisia-tapahtumia","3012__Parmanen_Eino_I.__Merkillisiä_tapahtumia","Kertomus","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1907,null,13446,91040,false,73036,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Adventure","Novels","\"Merkillisiä tapahtumia: Kertomus\" by Eino Into Parmanen is a narrative fiction work written in the early 20th century. The story unfolds around the character Surya Me, an intriguing figure who is a young Hindu woman, and the English protagonist who becomes embroiled in a series of mysterious occurrences in India. The narrative begins with the protagonist's journey from England to India, where he meets Surya Me and becomes entangled in her life, giving rise to adventures that hint at deeper cultural themes and personal struggles.  The opening of the book introduces us to an Englishman traveling to India, where he encounters an English traveler and his family, including Surya Me, during a voyage. Engaged in conversation with the traveler, the protagonist learns about Surya Me's heritage and hints at their shared adventures in a land rich with tradition and peculiarities. As they arrive in Calcutta, the protagonist’s journey takes an ominous turn when he intervenes in a violent altercation to save Surya Me from an aggressive man named Mumin Argad. This act of heroism sets the stage for a narrative filled with tension and cultural exchanges, laying the groundwork for their relationship and a series of challenges they will face together in this exotic and perilous setting. (This is an automatically generated summary.)",[],209,"Seikkailukertomus alkaa höyrylaivamatkalla Suomen rannikolla, jossa kertoja kuulee englantilaiselta matkailijalta uskomattoman tarinan tämän hindulaistaustaisesta vaimosta. Teos kuljettaa lukijan Intiaan sijoittuviin monivaiheisiin ja salaperäisiin tapahtumiin.","Eino I. Parmasen 'Merkillisiä tapahtumia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3012. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MERKILLISIÄ TAPAHTUMIA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nEINO I. PARMANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusyhtiö Osmo,\n1907.\n\n\n\n\n\n\n                    Surya Me'elleni.\n\n      Seuraavat vaatimattomat rivit omistan kunnioituksella\n          ja rakkaudella tulevaisuuteni \"Surya Me'elle\".\n\n      Kristiinassa, tammikuussa v. 1907.\n\n                                             _Tekijä_.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\n\"Merkillisiä tapahtumia\", josta syksyllä 1901 sain Pohjalaisen\nOsakunnan kirjallisissa kilpailuissa kolmantena palkintona 75\nSmk, on tammikuussa 1903 ollut nurkkanovellina painettuna eräässä\npääkaupunkimme suurimmista suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt\nkertomus ilmestyy hiukan muutettuna ja parannettuna.\n\nKesällä 1900 matkustaessani höyrylaiva Nordenella Kristiinasta Vaasaan,\njouduin keskusteluun erään englantilaisen matkailijan kanssa. Tämä oli\nmatkalla Aavasaksalle juhannusaurinkoa ihailemaan. Niinkuin yleensä\nenglantilaiset, tuntui hän mielestäni luonteeltaan jäykältä, kylmän\nkohteliaalta. Kasvot olivat vaaleat ja pitkulaiset, kädet kapeat,\nvartalo pitkä ja solakka. Hänen katseessaan, jopa koko hänen ryhdissään\noli kuitenkin muutakin kuin vain pelkkää englantilaista ylpeyttä.\nHetkisen hänen kanssansa puheltuani sulikin jäykkyys, ja äsken vielä\nniin tuikea katse oli muuttunut ystävälliseksi. Kylmä kohteliaisuuskin\noli kokonansa kadonnut. Sen sijaan hän hilpeällä sydämellisyydellä\npuhui maassamme tekemistään havannoista. Luonto oli kaunista, kansa\nystävällistä. Imatralla hän oli käynyt, samoin Punkaharjulla.\nKangasalaa hän ei vielä ollut nähnyt, mutta oli aikeissa Aavasaksalta\npalata sitäkin katsomaan. Matkalla hänellä oli mukana vaimonsa, Surya\nMe, ja poikansa, pieni Darja. Molemmat olivat nyt alhaalla hytissä,\nmutta tulisivat ehkä pian ylös.\n\n— Surya Me, huomautin — sehän on hindulainen nimi.\n\n— Niin on, samoin myös Darja, vastasi englantilainen. Indiassa olenkin\nSurya Me'eheni tutustunut, ja hindu hän on syntyperältään, hindu\nsuvultaan.\n\nKasvoni kuvastivat mahdollisesti uteliaisuutta. Englantilainen\nhuomasi sen, ja nyt sain kuulla pitkän kertomuksen niin merkillisistä\ntapahtumista ja monivaiheisista seikkailuista, että todellakin oli\nvaikea niitä kaikkia tosiksi uskoa.\n\nKertomus kesti kauvan. Se loppui vasta laivan laskiessa Vaskiluodon\nsatamaan.\n\nSamassa Surya Me'ekin Darjoineen ilmestyi kannelle.\n\nEdellisen tumma iho, syvällisen mustat silmät ja pikimusta, kiharainen\ntukka sanoivat hänen selvästi olevan syntyperältään itämaalaisen.\nKatse oli haaveileva, lempeä, vartalo hento ja viehkeän naisellinen.\nEnglantilainen esitti minut puolisolleen. Entisen hindulaistytön ääni\noli pehmeä, mutta kuitenkin miellyttävä ja soinnultaan kirkas kuin\nhelähtelevä hopea. Ijältään hän oli arviolta noin kolmisenkymmenen\nvanha, miestään ehkä kymmenkunta vuotta nuorempi.\n\nDarja, noin seitsemän, kahdeksan vuotias poika, oli perinyt äitinsä\nkauniit silmät, mutta muuten hän oli isänsä täydellinen perikuva.\n\nVaskiluodon laiturilla sanoin hyvästi englantilaiselle perheelle, ja\npian se oli kadonnut näkyvistäni ihmistungokseen. Sen jälkeen en ole\nsitä tavannut, mutta etenkin \"Surya Me'etä\", kaukaisen Indian lasta\najatellessani on selvänä mielessäni kuulemani kertomus.\n\nVaatimattomasti ja koruttomasti, niinkuin se minulle esitettiin,\nolen seuraavassa — mikäli muistini on riittänyt — koettanut\nenglantilaisen omilla sanoilla hänen siinä kertomiansa \"merkillisiä\ntapahtumia\" kuvata. Viekööt ne meidät hetkiseksi keskelle huumaavaa,\nitämaalaista ilmapiiriä ja keskelle sen väriloistoista, monien\nsalaperäisyyksien verhoamaa elämää! Ehkä hiukan onnistumme kohottamaan\nverhoa? Hyvä näinkin, sillä matkamme ei ole vaaraton. Niinpä näemme\nlasisilmäkäärmeen nostavan uhkaavana päätään ja yön pimeästä kuulemme\nympärillämme tiikerin hiipiviä, saalista vainuvia askeleita.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nEnglannissa. Lähtö Kalkuttaan. Juhlakulkue Kalkutan kaduilla.\nOdottamaton seikkailu. Tutustun Surya Me'ehen. Mumin Argad.\n\n\nLapsuudenkoti — näin aloitti englantilainen kertomuksensa — on Kanaalin\nrantamalla, pienessä Brigthonissa. Isäni oli täällä pormestarina\nja mielellänsä hän olisi suonut minusta, ainoasta pojastansa, myös\ntulevan juristin. Antauduin kuitenkin lääketieteelliselle alalle,\nsillä siitä pidin enemmän. Teinkin työtä ahkerasti ja valmistuin\nverrattain nuorena, noin viidenkolmatta ikäisenä. Luulin nyt vaikeimman\nolevan voitettuna ja toivoin heti saavani suuren potilasmäärän,\nmutta niin ei käynyt. Lontoossa, jonne olin asettunut asumaan,\noli ennestään tuhansittain ammattitovereita, ja näistä monet jo\nhyvinkin tunnettuja miehiä. Vasta-alkavan ja etenkin ventovieraan\nhenkilön — niinkuin minäkin kaikille suurkaupungissa olin — on\ntämmöisissä oloissa erittäin vaikea menestyä, sillä kukapa hänen\npuoleensa kääntyisi, kun vanhempia ja taatusti taitavia lääkäreitä on\nkäytettävissä. Vähiin supistuivat minunkin hoitolaiseni, ja kuukausi\nmeni, samoin toinenkin, mutta asemani ei sanottavasti parantunut.\nTuloni tuskin riittivät välttämättömimpiinkään elatustarpeisiin.\nLopuksi kyllästyinkin hankalaan asemaani ja päätin — mitä pikemmin,\nsitä parempi — jättää Lontoon. Odotin tähän vain sopivaa tilaisuutta\nja Times-lehdestä huomasinkin vihdoin ilmoituksen, joka erityisesti\nmiellytti minua. Etu-Indiassa, eräässä siellä olevassa rykmentissämme,\noli sotilaslääkärin virka avoinna. Paikalla lähetin hakemuksen\nhallitukselle, mutta saisinko toimen, sitä epäilin. Ehkä nytkin\nminulla olisi paljon vaarallisia kilpailijoita. Pian luinkin lehdistä,\nettä hakijoita oli yli neljäkymmentä. Sitä kuitenkaan ei mainittu,\njosko vanhempiakin oli joukossa, mutta se oli mielestäni luultavaa,\njoten enää en mitään toivonut. Kuka näin ollen osaa kuvata riemuani,\nkun eräänä päivänä — aivan odottamatta — minulle tuotiin ilmoitus\nnimityksestäni. Pääsisin siis Indiaan. Lapsuudestani saakka se oli\nollut unelmieni esineenä, luulottelemanani seikkailujen maana. Tässä\nmielikuvituksessani en ollutkaan niin väärässä, sillä todellakin\nmerkilliset olivat ne tapahtumat ja vaiherikas elämä, jotka\nkaukaisessa, tarunomaisessa Indiassa tulivat minun, mahtavan Albionin\npojan osaksi.\n\nJätän lähemmin kertomatta monet matkavalmistukseni, samoin matkan,\nmikä tapahtui tavallista tietä, Välimeren ja Sveitsin kanavan kautta\nPunaiselle merelle ja sieltä Somalin niemimaan ja Sokotran saaren\nohitse Indian valtamerelle. Pistäydyttyämme Bombayssa ja Ceylonin\nsaarella lähdimme Bengalin lahtea, pitkin Etu-Indian itärantaa Kalkutan\nkaupunkiin, pyhän Ganges-virran varsille, mikä toistaiseksi oli lähin\npäämääräni.\n\n[Kalkutta sijaitsee Huglin, Gangeksen suuhaaran varrella. Siinä on\nkolme osaa, luja Fort William-linnoitus, komea eurooppalainen ja miltei\npelkästään bambu- ja savimajoista oleva hindulainen kaupunginosa.\nKalkutassa asuu varakuningas, siellä ovat yliopisto ja korkeimmat\nhallintovirastot.]\n\nJo kauas merelle siinsi kaupunki silmiini keskitaivaalla olevan\nauringon kirkkaassa, häikäisevässä valossa, ja maalta puhaltava, vieno\ntuulenhenki toi sieltä ensimäiset tervehdykset.\n\nPian olimmekin perillä ja laiva seisahtui, mutta en ehtinyt jäädä\nkatsomaan rannalla olevaa vilkasta elämää — siellä alku-asukkaita oli\nsadottain vastassamme — vaan riensin oikopäätä satamasta varakuninkaan\npuheille ja sieltä kaupungissa olevaan suureen, upeaan vierashotelliin.\nAikomukseni oli vielä samana päivänä lähteä kohden Radzimia, jonne\nrykmenttini oli sijoitettu.\n\nOpas luvattiin kuitenkin vasta seuraavaksi päiväksi, joten olin siksi\npakoitettu lykkäämään matkani.\n\nPäätin näin ollen mennä aikani kuluksi kaupunkia katsomaan.\n\nTäällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja\nkadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat\npitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria\nvankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu\ntavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden\nluonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja\nkauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät\nja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla,\nja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien\nkoristusten verhoamana.\n\nLähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia\nbramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta\nruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä,\nkarkeatekoisilla ruoskilla.\n\nHirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin\nrääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen\nvaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli\nmuuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut\nmielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja\nytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti\nkorkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.\n\nKauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. \"Oi\", huokasin, \"eikö missään\nole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville\nraukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?\" Vähänpä tiesin\nkuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän\nkeskuudessaan tehneet.\n\nHetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He\npysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla.\nMutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja\nraskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta\nkuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit\nraivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.\n\nKyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut\nasuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että\nvasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi\npyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen\nkaupunginosaan.\n\nLopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin\nsitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. \"On omituista\", ajattelin,\n\"että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä\nepäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa\nainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa\nja vaaroista vapahtaa\".\n\nNäistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus\naivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni\nhuomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä\nolin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut\nsitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään\naavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen,\nsillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin\nedustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita,\nhätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.\n\nAivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö\nolivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat\nnähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma\n— oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian\nvarsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan\nylimyssäätynä.\n\nMies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä\nportista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella\ntehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa\nkuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat,\ntukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli\nolkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti\nmitä äärettömintä kauhua.\n\nOli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä\ntahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta,\nsilmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin\nja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä\nmuistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat\njalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti\nmukanansa laahata?\n\nJo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet\nsyliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin\nnuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa\npitkään tukkaan.\n\nSamalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella\npakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti\nporttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon.\nViimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen\npystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso,\nkäyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin\nvaruillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun\npotkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se\nriittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja\ntuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi\notin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että\nhänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli\nikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha\nsivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.\n\nKäännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta\nhän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni\nja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua\ntemmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan\ntiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan\nnimen, \"Mumin Argad\", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin\nkuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän\npelonalaiseksi hänen ryhtinsä.\n\nVasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen\nrauhoittui. \"Mumin Argad\", hän selitti tällöin, \"on sen konnan nimi,\njonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti\nkiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa\nenää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne\nsäästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä.\"\n\nIhmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja\nosasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän\nkertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä\nhänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa\nylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin\nDarja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen\nmiehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja\nkuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä,\nniin ovat kaikki tunnustaneet. \"Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin\nsisarellisella rakkaudella\", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin\nkutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua\npolvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista\nhallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös\nsanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä\nJeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.\n\nOikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on\najan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän\nvastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä\nyhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen\nkuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa\nmuuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja\nlopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan\nkuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan\npeittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni\non pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä\nKalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein\nmeille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan\nkehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse\nhän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi\nsanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa',\npysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa.\nKaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin\noli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a,\ntahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli\nkuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun\nvuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut\nsydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä\nselittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen,\nenhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli\nyritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua\nhänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti\nottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin\nhuoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt,\nsillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan\nmurha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi\ntodistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta\n— kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien\nepäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme.\nTällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni,\nseisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse\nnöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä\nhän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän\nsäpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen\ntoivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä\nenää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota\nkammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia\nja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen.\nRauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi\ntäydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta,\nsillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.\n\n\"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä\nMumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi,\nkuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei\nhuomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'.\"\n\nOliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa\nsitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja\nviimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka\nviallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti\nkadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.\n\n\"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta\ntoista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta\ntarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa\ntoteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia\njos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt\nmeille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka\nilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä.\nTurhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun.\nParhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole\nsaaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä,\njotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun\npoliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne,\nsiitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata\nasuntonsakin.\n\n\"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten —\nsyystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme\nhäirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon,\njonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään\nhiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle\nsiitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla\ntavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt.\nNiinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut\nketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla\nkuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se\nselitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä\nolivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata\nmieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa.\nEn kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa.\nOlisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin\nolisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta,\nnoin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä,\njopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin\nmitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut\nkaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin,\nmutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä\nsyöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä\nlähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja\nhyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin\nvastaan.\"\n\nNäin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen\näänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä\nja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti\nhäneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi.\nSaavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi\nkaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla\nrauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki\npari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme\nja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla\nmerimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta,\nja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo\nlaskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän\ntähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.\n\nMilt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan\nkaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan.\nNyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli \"Surya Me\".\n\n— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.\n\n— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin\näitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni\nantoi silloin minulle nimeksi \"Surya Me\", ja tavallansa olenkin hänen\n\"aurinkonsa\". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana\nilonaan ja lohdutuksenaan.\n\nNäin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa,\nerittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo,\nkaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen\nkotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa\nja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja\nodotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun\nkovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä\nja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi\nlöytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin\nnoin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä\npilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan\nkaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.\n\nKiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen\nystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani\nkadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän\nastui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään,\nkun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien\ntarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen\nulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti\nmonta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat\nvahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni\nhuudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja\nsilmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.\n\nYks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut\nleveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli\nvarmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni.\nSuuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen\nsilmiltäni, siteen suultani. \"Surya Me\", huusin, \"odottakaa, tulen\navuksenne\", ja tuimasti heitin ruumistani.\n\n\"Kirottu muukalainen\", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti\nilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin\ntajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin\nArgad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti\nkohotettuna.\n\n\"Roisto\", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen\npimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi\ntuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en\ntietänyt.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen\nhyppäys.\n\n\nKun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä.\nOlinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen,\nsysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti\nsiteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.\n\nYritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta\nponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin\npidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.\n\nEn kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää\ntarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat\nnytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä\nraivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja\nvyörittelin tuskissani ruumistani.\n\nSamassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen\nhohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen\nilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin\nArgad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.\n\nMumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä\nkallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa\nasemassa olin.\n\nMakasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta\nsyvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.\n\nOlin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni\nkivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.\n\nVyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan\nkuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut\nhukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä\ntahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut\nvaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.\n\n\"Ha, ha\", jatkoi Argad pirullista nauruaan, \"joko oli kuolema likellä?\nEipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin\nhyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää\nkäärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in\nkosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha,\nha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!\"\n\nNäin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin\npimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani\ntietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta\nvertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me\nmahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi\nolisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin\nonnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani,\nniin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen\nkostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi\nsaattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat\nsiteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu?\nKaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi,\nja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi\nkuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä\ntuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä\nihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää\navukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä\ntarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin\naavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun\nparaani mukaan käyttää edukseni.\n\nPyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani,\nvaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin\nasettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä\nkovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion\nsyrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni\nonnistumisesta.\n\nYritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin\npelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada\nruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi\nollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.\n\nPäätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja\npyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi\nkalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää\nsyrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja\nvihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.\n\nJalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä,\nsiinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.\n\nHätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin\npian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin\nuuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin\npakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin\nkolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat\nvähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin\nsiemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.\n\nHuoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen\njohtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi\nminut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.\n\nEi, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua\nja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian\nmyöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on\nkatuva tekemänsä ilkityöt.\n\nLiian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat\näärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin\nehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen\nkuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana\noli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan\nkerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän\nmetrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat\nkorkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla\nkiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan,\naallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä.\nNiin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä\nmyrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi\nliidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja\nyli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti\npaahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän\njyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti\nauringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä\npinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen\nunohdin kalliolla huoleni.\n\nTunteitteni valtaamana nousin polvilleni. \"Kuinka suurenmoiseksi\nmaailma onkaan luotu\", ajattelin, \"ja kuinka kaikki — pienimmässäkin\n— todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen\nmahtavuuttaan?\"\n\nOlin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli\npuistalti takinliepeitäni.\n\nÄkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti\nsen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.\n\nHypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan\nkallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli\nvuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne\nkorkkipäähineeni nyt katosi.\n\nEn valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että\nsuinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa.\nSamassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa\nkulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.\n\nLuolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan\nsiitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin\nottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää\nsuhinaa. \"Käärmeitä\", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani\ntakaisin.\n\nOlin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä\npunaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä.\nTaempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä\nvivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista\nkäärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi.\nSilmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja\nkummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. \"Lasisilmäkäärme\", johtui\nheti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit\nolivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni\nkäärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat\nlasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti\nedempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.\n\nTuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin\nlasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten\nkaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä\npeloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On\nlaskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin\nneliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä,\nvaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen\nsurmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä\nvahingoittaa.\n\nTämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä\nmyös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti\nkaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä\nhyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin\nkäärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat\nliikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas\npistäytyi uhkaavana esiin.\n\nEi, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni\nonnistuisi? \"Mumin Argad\", mumisin hampaitani kiristellen, \"nyt vasta\noivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety\nlaskelmissasi?\" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.\n\nVielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla.\nVoimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä\nasennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa\nvauhtia ilmaa.\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nTaistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä\nasioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.\n\n\nPutosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja\nkatosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain\nhelposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki\nkaukana.\n\nNuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä\nerään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta\nuimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden\nkuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.\n\nOlin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja\nusein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin\nolin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän\nmatkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.\n\nToinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna,\nja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi\nlyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä,\nmutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja\nvihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.\n\nYritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään\nhelppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen\nkalliorantaa kohden.\n\nSukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä.\nPäätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen\nvedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.\n\nTein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi\netäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta\noli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta\nulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.\n\nVaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat\nlyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin\ntakin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta\npaita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti\nhalki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat\nriisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin\nkengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja\nhiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.\n\nNyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin\nkootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä\nmissään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös\nnousta.\n\nSuuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta\nkohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo\neroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli\naallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä\ntulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja\nkiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?\n\nKäännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden\nharjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta\nponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot\nolivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani\ntoivoni. \"Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa\", siinä\najatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.\n\nEpätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni,\nmutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin\nkykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin\npysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota\nherättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan\nja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis\ntarpeen.\n\nOnneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut.\nJoutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat\nja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat\ntuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta\naallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu\narveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs,\nharmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja\nteräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.\n\nYli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä\nlähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut\nkoholle.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana,\nsillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni\ntakkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs\nmerikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa\nsuuhuni rommitilkkaa.\n\nIkäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan\nlaivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on\nvaivuttanut minut virkistävään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta\nmitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi\nalussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä\nlaivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti\nepäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani.\nSängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko\nsairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja\nsielun voimissa.\n\nHotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani\nkatselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. \"Sahib,\n(herra)\", hän sanoi, \"aamulla muutamat merimiehet toivat teidät\ntänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he\neivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne\nja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin\nvierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa\nolevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet.\nMerimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät\ntulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne.\nNyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse\nerääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi\nhotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin\nkaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'.\n(Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa\nainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan\npyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät.\nHe eivät malttaneet herättää Sahib'ia.\"\n\nNämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä\nsiis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin\nkauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on\nainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta\nympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat\neivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä\nkauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta.\nEtu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut\nseudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla\nkulkenut niitten sivu.\n\nOtaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin\neräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää.\nNäin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut\nhuoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut\najankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona\ntutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen\noli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja\njolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin\npelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt\nparaillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani\ntietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin\nmuulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle\njonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut\ntiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin\noli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.\n\nOikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta\nparempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme\nvuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.\n\nSuurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa\npoliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat\nolleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he\nolivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen\nherrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut\nDarja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en,\nmurhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei\nollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle\nsaakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin\novesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja\nväkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi\netsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia,\nmutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli\nsaavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona\nväkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa\nolevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä,\nmutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja.\nKiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa\noli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut\nmitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää\nsitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin\ntoimenpiteisiin.\n\nOlisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui\nmielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola\noli Taka-Indian rantamalla.\n\nSain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua\nkohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta\nsairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa\npelastajaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSurya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä\nviivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain\nmatkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin\njoutuin.\n\nNäin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli\nainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun\nvarrella.\n\nPalatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä,\nhiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen,\nkunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän\ntoivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun\nesittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni.\nNuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä\ntutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin\nlujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin\nmuistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen\nmieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana.\nLiikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen.\n\"Surya Me\", hän sanoi, \"on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö\nraukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi.\"\n\nNoudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen\nja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä\ntiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat\nolivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset\nseinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta\nhuonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä\nei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä\npöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.\n\nPöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä\nSurya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin\nlaihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen\npikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä.\nOtsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien,\nsilkinhienojen suortuvien peitossa.\n\nSurya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat\nummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili\nraskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän\nnousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja\nniin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että\nruumistani värisytti. \"Mumin Argad\", hän hourasi kuumeen valtaamana,\n\"Mumin Argad tulee ja tu... tuolla hän vie pelastajani, aut...\nauttakaa!\"\n\nKauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti\nuudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. \"Ei ole Mumin Argad\nonnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo\nolen tullut Surya Me'etä hoitamaan.\" Näin yritin lohduttaen puhua.\n\nTurhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki\nhetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla\nDarja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt\ntodellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin\ntuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut\nnähnyt.\n\nSemmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut\nhuoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui\nhäntä \"Lakhsmi'ksi\".\n\nLakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset,\ntuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä\nsirotekoisessa maljakossa.\n\nNyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya\nMe'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä\nvaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya\nMe oli hiljalleen — nukahtanut.\n\nRauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski\nlevottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa,\nja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen\nkärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli\nterveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä\npäivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään\ntahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua,\narvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi —\ntulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti\nminua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun\nlevottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.\n\nSurya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla\nepäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään,\nolin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.\n\nKun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran\nnäytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa.\nPäivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen.\nKalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin\npuolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa,\nlämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa\nliikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta\nhyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät\nkirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.\n\nHiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.\nNelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja\nArgad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,\nDarja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.\nSanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. \"Kunpa\nuni potilastamme virkistäisi\", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä\nlähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya\nMe'etä.\n\nHäirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi\nkova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.\n\nRauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa\nympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.\n\nEnsi alussa hän niin oudostellen katseli minua, mutta pian muisto\npalasi, silmät loistivat, suu vetäytyi hymyyn. Hän oli tuntenut minut.\n\nSanomaton oli onnellisuuden tunne, kuvaamaton riemu, jotka heijastuivat\nhänen silmistänsä.\n\nSurya Me iloitsi minun, pelastajansa pelastumisesta, mutta muutakin\nkertoi hänen katseensa.\n\nOlin voittanut sydämen, joka minua hellästi rakasti.\n\nLuultu kuolemani oli saattanut Surya Me'en tautivuoteelle ja sairaana\npitänyt, mutta nyt — kun hän tiesi minun hengissä olevaksi —\ntoipuisikohan hän? Minä toivoin sitä.\n\nKerrassaan odottamaton oli minulle tekemäni huomio. Hän lempii minua,\najattelin, ja samalla välähti salamana mielessäni tietoisuus siitä,\nettä minäkin rakastin häntä, tuota tumma-ihoista, mustatukkaista\nhindulaistyttöä.\n\nHämmästyttävä oli tämä havainto. Toisin ensi hetkestä, jolloin niin\nmerkillisellä tavalla olin tutustunut Surya Me'ehen, olin mieltynyt\nkoko hänen olemukseensa, kauniiseen ulkomuotoon ja hänen lapsellisen\navomieliseen kertomistapaansa, mutta tätä tehdessäni en kuitenkaan\ntullut edes ajatelleeksi, että tunteitani olisi sen syvemmiksi\narvosteltava.\n\nSamoin oli laita ollut myöhemminkin. Toisin olin selittänyt syyn,\nminkätähden vaaranalaisessa tilassanikin ollen tavan takaa olin\nmuistellut häntä levottomuudella, toisin miksi nyt jo pitkän aikaa olin\nhänen vuoteensa ääressä valvonut.\n\nMumin Argad vihasi sammumattomalla raivolla Surya Me'etä ja tämän\nisää. Menipä hän vihassaan niinkin pitkälle, että se leppymättömän\njulmana kohdistui minuunkin, ihan ventovieraaseen henkilöön, joka\nsallimuksen johdatuksesta olin sattumalta tullut hänen hirmutöitänsä\nestämään. Tästä kaikesta minulla oli selvä, joskin kalliisti ostettu\nkokemus. Olinhan ollut henkeni menettämäisilläni. Kuinka olisin siis\nmiehenä unohtanut Surya Me'en ja häntä uhkaavan kohtalon? Ei, minun\noli riennettävä hänelle avuksi, mutta jos liian myöhään tulisin, jos\narmoton kuolema jo olisi hänet mukaansa temmannut, silloinkin olisi\nminulla vielä velvollisuus täytettävänä. Surya Me'en kuolema olisi\nkostettava, ja murhaaja, Mumin Argad, omasta puolestanikin saatettava\nlailliseen edesvastuuseen. Näin ajattelin ja ilokseni olinkin ajoissa\nsaapunut perille. Surya Me oli elossa, mutta — sairaana. Olisinko nyt\njättänyt hänet? En katsonut olevani siihen oikeutettu. Välillisesti\nolin minä syypää hänen sairastumiseensa — niin oli kerrottu — joten\njo yksistään senkintähden olin mielestäni velvoitettu häntä ainakin\ntoistaiseksi vaalimaan. Sitäpaitsi Mumin Argad oli vielä vapaana, ja\ntehtäväni siis kesken, mutta mitenkä saada vaarallinen vihollisemme\nkiinni ja Surya Me'en asema siten turvatuksi? En ehtinyt sitä\nsuunnitella — Surya Me'en sairaus antoi minulle tarpeeksi huolehtimista\n— mutta jahka hän hiukankin toipuisi, ehkä silloin keksisin jonkun\nkeinon poliiseja avustaakseni.\n\nNämät olivat ne vaikuttavat syyt, joitten perustuksella olin\nluulotellut toimivani, mutta — niinkuin nyt huomasin — väärin. Jo\nensi näkemästä olin rakastunut Surya Me'ehen tulisesti ja ainoastansa\nhäntä ja hänen onneansa ajatellen olin vielä Kalkutassa. Vaikka vereni\nviimeisen olisin nyt ollut valmis uhraamaan Surya Me'eni puolesta. Sen\nsanoi kumoamattoman jyrkästi sydämeni ääni, ja kuitenkin tähän hetkeen\nsaakka tunteitteni oikea laatu oli ollut ikäänkuin käsittämättömän\nhämärän peitossa. Pettävä pimeys oli poistunut. — Musta silmäpari oli\nloihtinut esiin hämmästyttävän totuuden.\n\n\"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla\",\najattelin nyt, \"minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä\nEnglannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa\nminut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan\nkaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen\ntytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja\nehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen\nelämän juoksu.\"\n\nOlin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me\nviattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä.\n\"Minä rakastan teitä\", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten,\n\"olen ollut niin — kovin sairaana.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.\n\n\nKuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo\npitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja\nArgad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut\nminua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.\n\nMumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet\nhäntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät\ntahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan\npitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan\npäättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n\nseurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.\n\nOmasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla\nkokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni\nvaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin\nkylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni\njohtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen\nhyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli\nSurya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka\nkaikki toistamiseen kärsimään.\n\nDarja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei\nlumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen\nhuolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan\nvaikuttaneet.\n\nSurya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen\nitseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina\nisänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi\nvanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi,\nhänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin\nvakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui,\nmutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta —\ntunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen\nrattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle\nhän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä\nkyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin\nkyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen\nsaapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan\nminunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli\nmahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin.\nOlinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad\ntekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRadzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku\nkymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta,\nja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne\nsijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo\noli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä\nkapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta\nvarmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan.\nKaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista\nkuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut\nosoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.\n\nPaitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin\ntehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu\nuseinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja\netenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa\nrutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena\nriittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä\nnälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä\nKalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin,\nruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja\ntarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.\n\nPoissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs\nammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin.\nToistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä.\nMinulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta\naikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä\ntuntikausia Radzim’in ympäristössä.\n\nTutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli\nkaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa\nmahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat\nmäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat\nalituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla\noli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja,\nlehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia,\nväriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin.\nEtenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä\ntäällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä\nkirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki\noli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi\npitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa\nmetsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen,\nkiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus\noli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä\nköynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta.\nKadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä\nkorkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta\npeto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten\nrinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat\nnekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli\nmitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja\nkukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä,\njuoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa\nolevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään.\nAsumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli\nkyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa\nniitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi\nsyvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.\n\nKävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana\nkaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio,\nkäyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän\nisältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet\noli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme\nGranadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut\nosaa.\n\n[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa.\nKristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran\ntaistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka\noli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt \"uskonsotaan\", kiivaassa taistelun\ntuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]\n\nPaitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet,\nsanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti\nasestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma,\njoka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle\ntehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.\n\nVaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä\nolevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli\nmenettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa\nnoudattaakseni.\n\nSalainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut\nvihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in\nseuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme\nläheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi\nhän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle\nhyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.\n\nMumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin\ntullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä\nkavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän\nsiis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin\nvähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä\noli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön\nsattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä\nvarjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin.\nAinoastansa häntä suojellakseni minä nyt \"ihailinkin\" Indian luontoa.\nEipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin\n\"voimakas\" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni\nsiellä oli ja eli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä olin taasen tavanmukaisilla vakoilumatkoillani ja\npitkän ajan olin jo kierrellyt maita ristiin ja rastiin, mutta mitään\nerikoisempaa en ollut havainnut. Ainoa, mikä minua oudoksutti, oli se,\nettä asukkaitten katseessa olin näkevinä salaista uhkaa. Erehdyinkö?\nMahdollisesti, mutta joka tapauksessa päätin olla entistä varovaisempi.\n\nYht'äkkiä — olin juuri tullut synkkään metsään — olin jostakin\nkuulevinani hiljaista kahinaa. Milteipä olisin saattanut vannoa, että\njoku hiipivin askelin kuljeksi likitienoilla.\n\nKatselin tarkkaan ympärilleni. Oikealla ja vasemmalla kasvoi suuria,\njättimäisiä palmuja, samoin myös takanani, mutta suoraan edessäni —\nehkä noin viiden kuuden sylen päässä oli taajaa lehdikköä. Siellä —\npettivätkö silmäni — pisti lehtien lomitse esiin puukkoa pitelevä,\npeukaloton käsi.\n\nKäsi liikkui, veitsi liikkui, ja silmänräpäyksessä olivat molemmat\nkadonneet.\n\n\"Mumin Argad\", mumisin hampailleni lomasta ja salaman nopeudella\nheittäydyin pitkälleni.\n\nNelinkontin, miekka huotrasta vedettynä ja lyöntiin valmiina, lähestyin\nvarovaisesti paikkaa, mutta kun sinne saavuin, en ketään nähnyt.\n\nTurhaan hain vihollistani edempääkin. Oli ihan kuin maa olisi hänet\nniellyt.\n\nMerkkiä jättämättä hän ei kuitenkaan ollut kadonnut. Tuolla, eräällä\nlehdellä, on — veitsen piirto, samoin myös tuolla... tuolla.\nTarkastelin lehtiä lähemmin. Niissä oli kaikissa selvä sydämen kuva ja\nsen yläpuolella — risti.\n\nMikähän oli niiden tarkoituksena? Eipä luulisi, että aika mies\nturhanpäiten semmoisella työllä huvitteleisi. Kummastustani lisäsi\nvielä se, että toimessa näkyi noudatetun huolellista järjestystä\nja puukkoa käytetyn tavattomalla — voipa sanoa — väsymättömällä\nuutteruudella. Laajassa, koko kylän ympäröivässä — kolmikulmion\nmuotoisessa linjassa oli puihin ja lehtiin leikelty sydämiä ja ristejä.\nKulmapisteiksi oli valittu kolme korkeata palmua ja kuhunkin niistä oli\ntaitavalla kädellä kaiverrettu ihmisen pääkallo.\n\nSelittämättömältä arvoitukselta tuntui kaikki. Siitä vain olin varma,\nettä joku vaara — entisiä suurempi ja hirmuisempi — uhkasi meitä, Surya\nMe'etä, Darja Argad'ia ja minua, ehkä Lakhsmi'takin ja koko kylän\nasujamistoa.\n\nLakhsmi, joka elinaikansa lienee ollut maansa lapsien parissa, hän\nmahdollisesti voisi selittää minulle pulmallisen kysymyksen. Itse olin\nsiihen kykenemätön, ja läpi metsien, yli vuoristen kunnaitten riensin\njuoksujalassa — joutuin Lakhsmi'ta tavatakseni.\n\nKuvasin hänelle juurta jaksain havaitsemani piirrot, ja hän — ensi\nkerran huomasin vanhuksen vapisevan silminnähtävästä pelosta — tarttui\näkkinäisellä liikkeellä käsivarteeni. \"Tulkaa, Sahib\", hän kuiskasi\nvärisevin huulin, \"tulkaa, hetket ovat kalliit\", ja tulisella kiireellä\nme kuljimme tulemani tien takaisin ja suuntasimme askeleemme palmujen\nluo.\n\nTäällä Lakhsmi piirsi seitsemän tähteä kunkin pääkallon ympärille ja\nsitten hän rauhallisena — ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut — astui\nuudestaan kylää kohden. Olikohan vaara jo ohitse? Ottaen Lakhsmi'a\nkädestä kysyin häneltä syytä hänen selittämättömään käytökseensä. Mikä\nmerkitys oli sydämillä ja risteillä, mikä kolmikulmion muodolla ja\npalmuissa olevilla pääkalloilla, ja minkätähden hän sanottuihin puihin\noli juuri tähtiä kaivertanut?\n\n\"Tähdet\", hän vastasi, \"julistavat sovintoa, anteeksiantoa ja rauhaa.\nPääkallo ja risti sitävastoin puhuvat kuoleman kolkkoa kieltä, mutta\nmuutakin kertoo risti. Se kehoittaa meitä toivomaan, ja nyt tähdet ovat\ntuoneet meille toivon täyttämyksen. Kylämme asujamineen, kaikkineen oli\ntuomittu menneeksi, ja vielä kolme auringon laskua, niin pääkallojen\nympärille olisi ilmestynyt seitsemän synkkää, viiruista ristiä.\nSilloin kukaan meistä ei enää olisi ollut turvassa. Vaikka olisimme\nyrittäneet paeta satojenkin penikulmien päähän, sinnekin väsymättömät\nsalamurhaajat olisivat seuranneet askeleitamme, ja — enpä uskalla\najatella kohtaloa, mikä lopuksi olisi tullut osaksemme. Nyt olemme\npelastetut, mutta kuitenkin — jättäkäämme Radzim. Se on poltettava\nsovitus- ja puhdistusuhrina. Sitä vaatii kansani, jonka sukua minäkin\nolen, ja jonka veri virtaa minunkin suonissani.\"\n\nNäin jutusti vanhus. Mumin Argad — niin hän arveli — oli ollut\njuonineen alku-asukkaita yllyttämässä. Luultavasti hän oli heille\nuskottanut, että me jollakin tavalla olimme raskaasti solvaisseet\nheidän uskonnollisia tunteitaan. \"Tätä todistaa\", lausui Lakhsmi,\n\"kolmikulmion muoto, sillä käytettynä niinkuin nyt — se meillä\nhinduilla merkitsee uskontomme loukkaamista ja huutaa veristä\nkostoa. Jokainen maan lapsi, joka kuviot on nähnyt, on velallisella\nvelvollisuudella pakoitettu tarttumaan aseisiin. Siihen sitoo\nheitä sydämen, 'elämän' valtikan yläpuolella oleva risti. Ainoa\nmitä he odottavat, ainoa mikä heitä pidättää, on se, että vielä\nei ole viimeistä, järkähtämätöntä käskyä annettu hyökkäykseen.\nSeitsenristilöitä ei ole pääkallojen ympärillä, ja niin kauvan ei\nkellään heistä ole oikeutta ahdistaa meitä. Sentähden lehtilöissä ja\npuissa oleva risti on myös toivon tunnuksena. Kolmen päivän kuluttua\nolisi oloissa tapahtunut arveluttava käänne, ja — maailman ääret\neivät olisi auttaneet... Tähdet ovat poistaneet aiheen sammumattomaan\nvihaan, hyvittäneet — tekemättömän rikoksen, eikä kukaan, eipä edes\nMumin Argad, rohkene enää syyttää meitä uskontonsa häpäisemisestä. Se\nluettaisiin Korkeimman pilkkaamiseksi, ja syyllinen rangaistaisiin\nkuolemalla. Mutta Radzim’ia, jossa asumme, kansani uskonnollisen\nkäsityksensä mukaan pitää vieläkin saastutettuna, ja siksi se on —\nmielten katkeruuden välttämiseksi — tulella hävitettävä. En ole mikään\npakana, älkää luulko sitä! Uskon Kristukseen ja Hänessä tarjottuun\nlunastukseen. Kuitenkin ymmärrän panna kansanikin, veriheimolaisteni\nhengellisille tunteille arvoa ja minä tiedän, että tulinen vimma on\nsyntyvä, jos piammiten emme jätä kylää heidän kostollensa alttiiksi.\nKatsokaa, Sahib, olemme jo saapuneet Radzim’iin. Mikäli olen kuullut,\novat sotilaamme näille seuduille tultuansa itse rakentaneet ja\nnimittäneet sen. Koko kylän muodostaa vain noin satakunta asumusta,\nja kapeat, huonosti tasoitetut kadut jakavat sen eri kortteleihin.\nRakennusten seinät ja ovet ovat tehdyt bamburuovoista, samoin myös\nyöksi suljettavat akkunaluukut. Ikkunalaseja ei ole... Katot ovat nekin\nvain yksinkertaisilla bambulehdillä peitetyt... Todellakaan uhraus ei\nolisi suuri, jos Radzim'ista matkustaisimmekin, vai mitä päättelette,\nSahib?\"\n\n\"Eipä olisi\", nimesin vastaukseksi vanhan imettäjän sanoihin, mutta\nenempää en ehtinyt puhua, sillä kylässämme tavaton näky herätti\nhuomiota. Erästä poikkikatua tuotiin sinne vahvasti kahlehdittua miestä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nVanki Kalkutasta. Kuka on Mumin Argad? Ihmismetsästystä. Lähdemme\nRadzim'ista.\n\n\nJäin ihmetellen seisomaan, kuka oli vanki? Hän tuli lähemmäksi, vasen\nkäsi oli peukaloton.\n\n\"Mumin Argad\", huusin ja sokean raivon valtaamana syöksyin häntä\nkohden. Miekkani oli koholla. Yhdellä iskulla tahdoin halkaista hänen\nkurjan päänsä.\n\n\"Sahib, mitä aiotte\", karjaisi mies.\n\nSilmänräpäyksessä — kuin käärmeen puremana — seisahduin, kuulemani ääni\noli outo.\n\nVangin käsi oli Mumin Argad'in, samoin hänen ulkomuotonsa, mutta katse\noli suora, vilpitön, kuka oli mies? Ylimys hän ainakin oli, hindu\nsyntyperältään, siitä ei saattanut olla epäilystä. Ihonväri oli tumma,\nsilmät säihkyvät ja liikkeet ruhtinaan.\n\n\"Olen Mumin Argad\", hän lausui, \"ja Kalkutasta kotoisin\".\n\nSiis lopultakin Mumin, ei, minä en voinut uskoa sitä, ja kuitenkin —\nhänen katseensa ei valehdellut. Hän oli Mumin Argad, mutta ei sama,\njonka olin oppinut tuntemaan — uneksuinko?\n\n\"Seitsemän ja puoli vuotta takaperin\", hän kertoi, \"olin\nkahdeksantoista ikäinen nuorukainen. Haluni hehkui silloin merelle, ja\nminä lähdinkin ja vasta pari viikkoa sitten palasin kotikaupunkiini\nKalkuttaan pitkältä matkaltani. Paljon olin sen kestäessä kärsinyt,\npaljon kovaa kokenut, mutta kaikki vaivat ja vastukset olivat nyt\nunohtuneet. Olinhan jälleen isäini maassa. — Pienenä palleroisena\nolin kadottanut vanhempani, ja setäni, Darja Argad, oli ottanut\nminut kasvatikseen. Muistelin rakkaudella kasvatusisääni ja tämän\ntytärtä, Surya Me'etä, pienosta lemmikkiäni ja kuvittelin mielessäni\nkuinka he lämpimästi toivottaisivat minut tervetulleeksi. Jo palatsin\novella Surya Me tahi 'sisareni', joksi olin tottunut häntä kutsumaan,\nolisi vastassani, ja tuolla taaempana tulisivat rappusia alas\nsetäni ja hänen jälessään Lakhsmi, 'sisareni' ijäkäs hoitajatar —\nkaikki sydämensä sisimmästä iloisina ja hymyssä suin... Haaveissani\npetyin. Palatsin ovet olivat suljetut ja luukut ikkunoilla. Asukkaat\nolivat sieltä poissa. Olivatko he elossa, vai oliko armoton kuolema\nheidät riistänyt? Kumpaakaan en tietänyt ja epätoivoisena riensin\nkaupungin poliisiviranomaisten luo. Mutta nämät — kun saavat kuulla\nnimeni, ovat röyhkeästi vastaamatta kysymyksiini ja muitta mutkitta\n— tutkintoa pitämättä — kohdellaan minua kuin pahinta roistoa,\nsidotaan ja teljetään sitten vankikoppiin. Seuraavana aamuna he\nraastavat minut täältä, haukkuvat konnaksi, ryöväriksi... murhaajaksi\nja kymmenen sotilaan saattamana, lujissa siteissä, olen pakoitettu\nmarssimaan Kalkutasta, kulkemaan auringon noususta pimeän tuloon,\nminne, kuolemaanko? Eikö lähempänä olisi hirsipuuta, eikö lähempänä\narmahtavaista luotia? Päivät kuluvat, yöt menevät ja minkämoiset\nyöt? Milloin on makuusijanani ollut vetinen maaperä, milloin\nkovapintainen kallio, ja yhä samoilemme maita ja metsiä, riennämme\nyli vuoristen kunnaitten ja poikki alavien tasankojen... Tämä kyläkö\nolisi päämäärämme? Ensimäinen ihminen, jonka täällä tapaan... hyökkää\npäälleni miekka paljastettuna... Katsokaa, vaatteeni ovat likaiset ja\nsiekaleissa, ranteet ja nilkkani kahleitten verijuomuille lyömiä. Näin\nkelvottomasti on minua Kalkutassa, näin häpeällisesti matkalla pidelty.\nSelittäkää mikä tähän on syynä, selittäkää omakin kummallinen käy...\nkäytök... en... e!\"\n\nVieras oli huomannut vanhan imettäjän. Hänen ruumiinsa hätkähti\nsuonenvedontapaisesti, \"Lakhsmi\", hän huudahti. Lakhsmi'kin oli\ntuntenut hänet ja ilosta itkien heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\nEnää ei ollut epäilemistä. Vanki oli todellinen Mumin Argad, mutta kuka\noli mies, joka niin kavalasti väärää nimeä käyttäen oli esiintynyt\noikean kasvattipojan sijaisena?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,\nMumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.\n\nTämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja\nbamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.\n\nHuoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja\nneli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa,\nkolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen\nDarja Argad'ia ja minua varten.\n\nIstuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista\nkietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari\nkunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja\ntämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne\nkaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.\n\nOlimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja\nuudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut\nhäntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.\n\nEnsin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat\ntulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi\nilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman\nilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen \"veljensä\" sittenkään ei\nollut mikään \"roisto\".\n\nLuonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia,\nja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas\nhänen elämänsä oli ollut.\n\nLaiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen.\nTämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki\npelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat\nPyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti\nSantander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono\noli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui\nkarille ja hylkynä se oli jätettävä.\n\nKuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä,\ntällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön\nomistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin\nsanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.\n\n\"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt\". Näin kertoi nyt Mumin\nArgad meille kokemastaan seikkailusta. \"Pian oli kuitenkin totuus koko\nhirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen\npäivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta\nsisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä\ntuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun\nlikemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat,\nmutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla\nhavaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet\nniin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta\nen osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä\npurjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin\nahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella\nhän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja\nmerimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin\nkantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat\näänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen\nbengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin\nyhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja\npurjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan\nolivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen\nsivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja\nkannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni\nryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä\noli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat\nlähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin\nkahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään\npurjehdittiin ulos merelle.\n\n\"Elävä oli siis lasti, joka oli kuljetettavanamme. En koko päivänä\nollut kapteenia tavannut, hän oli ollut maalla — kurjia kauppojansa\njärjestämässä, mutta nyt yöllä — miltei mielettömänä raivosta —\nhyökkäsin hänen eteensä, poljin jalkaa ja puistin nyrkkiä. 'En ole\npestautunut häpeällisen orjakaupan palvelukseen, vaan kunniallisena\nmiehenä kunnialliseen toimeen', karjuin hänelle, mutta roisto — nauroi.\nSilloin kadotin senkin vähän malttia, mitä minulla enää oli jälellä, ja\nyhdellä ainoalla iskulla lennätin hänet nurin kannelle.\n\n\"Olisin surmannut konnan siihen paikkaan, mutta laivamiehet riensivät\nhänelle avuksi, ja turhat olivat nyt ponnistukseni. Lujat kourat\npitivät minua kuin ruuvipihdeissä.\n\n\"Kapteeni — kasvot suuttumuksesta tuntemattomiksi vääntyneinä — nousi\nkannelta pystyyn. Hänen silmänsä puhuivat niin sanomatonta vihaa,\nett'ei sydämeni saattanut olla vapisematta. Luin ankaran tuomioni\nniistä. \"Säälittelet neekereitä\", hän lausui kolealla äänellä, 'hyvä,\npääset heidän pariinsa. Miehet, heittäkää hänet ruumaan!'\n\n\"Nämät tottelivat, ja luukkua kiinni pantaessa olin kuulevinani\nkapteenin ivallisesti hohottavan.\n\n\"Jätän kuvaamatta ne lukemattomat kärsimykset, jotka lastiruumassa\ntulivat osaksemme. Arabiassa, orjamarkkinoilla me myytiin, mutta\ntällöin oli joukkomme jo huvennut likimain puoleksi. Muut meistä olivat\nlaivassa kuolleet — ruu'an puutteesta ja huonon kohtelun vuoksi.\n\n\"Jouduin erään afrikkalaisen maa-omistajan orjaksi, mutta hänen luotaan\nonnistuin pian karkaamaan ja egyptiläisessä Kairossa olostin sitten\nonnellisena pari vuotta.\n\n\"Tämän jälkeen olen taasen seikkailuhaluisena kierrellyt maita ja meriä.\nMuun muassa olen ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja vähän myöhemmin\nperänpitäjänä norjalaisessa valaanpyytäjälaivassa.\n\n\"Kairossa olin ansainnut itselleni sievosen omaisuuden ja vihdoin — noin\npuolitoista vuotta takaperin — kyllästyneenä kuljeksivaan elämääni\npäätin palata sanottuun kaupunkiin.\n\n\"En ollut tällä erää Kairossa kauvan oleskellut, kun — muistan vieläkin\npäivän kuin eilisen — näin kerran vilahdukselta entisen kapteenini,\norjalaivan kirotun kuljettajan. Olin —h'in kadulla kävelemässä, ja hän\najoi yksivaljakolla huimaavaa vauhtia ohitseni.\n\n\"Olisin vaikka saattanut vannoa, että se oli hän, ja kuitenkin mies oli\nmuuttanut ulko-asua. Hän oli puettuna hinduksi.\n\n\"Olisiko hän kansalaiseni, ajattelin, ja samalla johtui mieleeni\nmoni pieni yksityiskohta, joihin ennemmin en ollut tullut panneeksi\nsen erikoisempaa huomiota. Kapteeni oli ihonväriltään — minua\nluonnollisesti lukuunottamatta — ollut muuta laivaväkeä tummempi, ja\nmerimiehet keskinäisessä puhelussaan olivat useinkin kutsuneet häntä\n'Nolaksi', siis hindulaisella nimellä.\"\n\nTässä — äkkinäisestä päähänpistosta — keskeytin Mumin Argadin\nkertomuksen. \"Oliko Nola-kapteeninne\", kysyin häneltä, \"ruumiiltaan\njotakuinkin teidän kokoisenne?\"\n\n— Oli kyllä, vastasi Mumin. — Sitäpaitsi hän muutenkin ulkomuodoltaan\nlienee minua suuresti muistuttanut, jopa siinä määrässä, että meitä\nolisi voinut luulla kaksoisveljeksiksi. Näin ainakin merimiehet\nsanoivat.\n\n— Oliko hänellä vasemmassa kädessä peukaloa? jatkoin tiedusteluani.\n\n— Peukaloa, oli... utta... odottakaa... kun hän Kairossa kiidätti\nsivuitseni, hiveli hän vasemmalla kädellä leukaansa, ja kädessä...\nsiinä ei todellakaan ol'... ei ollut peukaloa.\n\n— Oletteko varma asiastanne?\n\n— Olen.\n\n— Tunsiko hän kotoisia olojanne?\n\n— En luule, mutta laivaan jäi minulta, paitsi merimies-arkkua\nja siinä olevia vaatteita, päiväkirja, jossa oli tarkat tiedot\nsukulaisuussuhteistani. Nola on ehkä löytänyt kirjan takin taskusta,\narkun pohjalta ja lukenut sen.\n\n— Tiedättekö hänen olinpaikkansa?\n\n— Minäkö? Enpä toki. Ennenkuin saatoin arvatakkaan, hän Kairossa katosi\nnäkyvistäni katukulmauksen taa, ja turhaan hain häntä kautta kaupungin.\nMinne hän oli lähtenyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli\nkuitenkin ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi kehoittanut minua\nmatkustamaan syntymämaahani. Viholliseni äkkinäinen ilmestyminen oli\nriistänyt rauhan rinnastani, ja sentähden en enää viihtynyt Kairossa.\nOlisin vaikka tuossa tuokiossa jättänyt sen, mutta kauppatoimet\nestivät, ja vasta viikkojen kuluttua olin tilaisuudessa toteuttamaan\ntuumani. Olen nyt täällä... mutta... mitä tarkoittavat kyselynne?\n\nKerroin hänelle perinpohjaisesti kaikki viimeaikaiset tapahtumat,\nerityisesti samalla mainiten, mitä Surya Me oli Vale-Mumin'ista ja\ntämän konnantöistä puhunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mumin Argad oli kuullut kertomukseni, nousi hän hitaasti\ntuoliltaan, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja sitten\nsanaakaan puhumatta — istahti uudelleen.\n\nKatselin kummastellen Mumin'ia. Noinko tyynesti ja kylmäkiskoisen\nvälinpitämättömästi hän kokemistaan kärsimyksistä huolimatta\nvastaanotti vakavan kuvaukseni?\n\nEi, sitä hän ei tehnyt. Hiljainen tyyneys oli vain näennäistä ja\nennusti sitä rajumpaa myrskyä. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti,\nrinta nousi aalloten, otsasuonet pullistuivat, ja äkkiä hän ponnahti\npystyyn, potkaisi tuolin nurin ja syöksyi vihurina ulos.\n\nSeurasin häntä, mutta tuolla hän jo juoksee kaukana kadulla, tempaa\nvastaantulevalla sotilaalta kaikki tämän varustukset, pistoolin, miekan\nja ampuma-aineet. Silmänräpäyksessä hän on suorittanut anastuksensa, ja\nsotilas jää hämmästyksissään töllistellen seisomaan.\n\nEdempänä on kolme upseeria. He aikovat pidättää Mumin Argad'in\nja asettuvat hänen tielleen, mutta kehoitan viittauksella heidän\nväistymään ja kun likemmäksi olen ehtinyt, pyydän heidän joutumaan\nmukaani.\n\nHe tottelevat, joskin kummastellen. Sotilaskin on toipunut\nhämmästyksestään ja kiitää kintereillämme.\n\nPian olemme metsässä. Mumin Argad yhä juoksee edellämme, mutta niin\nnopsan tulinen on hänen rientonsa, että askel askeleelta alamme hänestä\nvähitellen jäädä. Nyt hän jo katoaakin vuorisen kunnaan taakse.\n\nNoin tunnin kuluttua näemme hänet jälleen. Odottamatta hän kallioiselta\npenkereeltä hypähtää luoksemme. \"Orjalaivan kapteeni ja Vale-Mumin\",\nhän huudahtaa, \"ovat luullakseni sama henkilö. Tosin en ol'...\nKatsokaa... kat... so... kaa, tuolla — korkealla kukkulalla — hän on,\nhiipii ison kiven suojaan. Tunnen hänet, se on Nola, se on orjalaivan\nentinen kuljettaja.\"\n\nMinäkin olin huomannut miehen, minäkin olin tuntenut hänet, mutta en\nNola'ksi, vaan Vale-Argad'iksi, verivihollisekseni, rakkaan Surya\nMe'eni ja ijäkkään Darjan peljätyksi vainoojaksi.\n\nSanomaton raivo valtasi minut, ja välittämänä siitä josko muut tulivat\nperässä tahi ei, kapusin kiireesti vuorta ylös. Kädet ja polveni löivät\nverille ja vaatteeni repeytyivät terävissä kallionsärmissä, mutta\nminulla ei ollut aikaa ja halua semmoisista pikkuseikoista huolehtia.\n\nKoko ajojoukostamme oli Mumin ainoa, joka pysyi rinnallani, toiset\nminne lienevätkään jääneet? Yhteinen vihan-esineemme kiihoitti meitä\nponnistuksissamme äärimäisyyksiin.\n\nEnnen pitkää olimme kiven kohdalla, jonka sivustaa olimme nähneet\n\"Nolan\" hiipivän. Enää hän ei ollut siellä.\n\nKiersimme kiven ja kiipesimme vähäisen ylemmäksi. Pysähdyimme täällä\nleveälle paadelle ja silmäilimme ympärillemme.\n\nVihdoinkin oli vaivamme palkittu. Suoraan sivullepäin, noin\nsataviisikymmentä askelta meistä, oli kalliossa pari kolme metriä leveä\nrailo ja heti tämän toisella puolella pieni vuoripolku. Nola asteli\npolkua ylöspäin.\n\nNyt ihmismetsästyksemme muuttui äskeistäkin hurjemmaksi, mutta emme\nolleet ehtineet edes paadelta alas, kun Nolakin puolestaan havaitsi\nmeidät.\n\nOlimme miehelle vanhat tutut, sen sanoi meille jo hänen ensimäinen\nliikkeensä. Salaman nopeudella hän kyykistyi ja lähti voimiensa tiestä\npakosalle. Tuossa tuokiossa olimme mekin railon partaalla. Mumin\nArgad oli yhdellä hyppäyksellä ylitse. Minun jalkani lipesi ja olisin\npudonnut kymmeniä metriä syvään kuiluun, mutta, viime hetkessä sain\nkiinni halkeaman reunasta.\n\nKun pääsin ylös, oli Nola seisahtunut. Pilkallisesti ja voitonvarmasti\nhymyillen hän tempasi pyssyn olaltaan, tähtäsi kylmäverisesti ja ampui\n— ampui kolme neljä laukausta perätysten. Niistä yksi lensi suhahtaen\nkorvieni ohitse ja toinen sattui hartioihini. Purin tuskasta ja\nkiukusta hampaitani, mutta olipa toveriinikin luoti osunut. Hänen oikea\nposkipäänsä oli yltä päältä verissä.\n\nHaavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä\nsanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin\ntutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.\n\nNolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei\nenää ollut asettaan uudestaan ladata.\n\nOmaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana\nhän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.\n\nMumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä\nmenestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli\nhaavoittunut.\n\nÄkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.\n\nNyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten,\nrajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.\n\nMumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta\nvasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua\nkykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja\nvaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä\nuupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä\nNola loikoi vieressämme.\n\n\"Olette voittaneet\", hän mutisi hampaittensa välistä, \"muukalainen\nkoira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa.\"\n\nVaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?\nLevottomuuteni oli aiheeton.\n\n— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.\n\n— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin\nmaininneet.\n\n— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.\n\n— Asuu Kairossa?\n\n— Asuu.\n\nTähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin\nmyöhästyneinä — saapuivat paikalle.\n\nSelitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä\nlevähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme\nedes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli\njoutunut.\n\nEteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä\nlehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun\nnuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.\n\nToisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia,\nhiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme.\nÄänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät\nkatosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli\nsilmänräpäykseksi torjuttu.\n\nToisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten\nkaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin\nselkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön\nkauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun\nrunkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin.\nLikimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin\neräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.\n\nSuurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää\noli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli\nkaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin\nkirkkaan puhtaat puhallukset.\n\nIltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden\nGanges-virran suuhaaroja oli alkanut.\n\nSurya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut\ntilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna\nmukanaan.\n\nVanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin\njotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.\n\nEhtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa —\npysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.\n\nTällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. \"Sahib, katsokaa\",\nhän lausui ja voitonriemuisena lisäten, \"enkö sitä sanonut?\"\n\nNoudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja\nsankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.\n\nOliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut\noikeassa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKuusi vuotta eteenpäin ajassa. Karannut vanki. Kohtaus kuolinvuoteen\nääressä. Jää hyvästi, jää hyvästi, India!\n\n\nKuusi vuotta voi vaikuttaa paljo ihmiselämään. Näin pitkä aika oli\nsiitä, kun etäiseltä kunnaalta sisämaassa olin katsellut Radzim'in\npaloa. Monia muutoksia oli sitten tämän hetken tapahtunut olossani.\n\nNuoresta ja kokemattomasta Albion'in pojasta oli tullut suuren Kalkutan\nensimäinen lääkäri, mies mainehikas ja kaikkien kunnioittama.\n\nTarvinneekohan minun edes mainita, että Surya Me oli puolisonani. Sitä\nhän oli ollut jo nelisen vuotta.\n\nDarja Argad, appeni, oli vielä elossa, mutta hyvin vanhentunut. Hänen\nilonaan oli hypitellä polvellaan pientä kummilastaan, Surya Me'en ja\nminun rakasta \"silmäterää\".\n\nLakhsmi oli kuoleman tuvilla. Kaiholla muistelimme usein ijäkästä ja\nuskollista palvelijatarta.\n\nMumin Argad oli Kairosta hakenut vaimonsa, kauniin ja hilpeämielisen\nHathor'in, ja asui kanssamme Darjan upeassa palatsissa. Mumin\noli toisella Kairon-käynnillään tutustunut Hathor'iin, joka oli\negyptiläisen kauppiaan tytär, ja mennyt naimisiin. Ne olivat muka\n\"kauppatoimet\", jotka olivat pidättäneet häntä kotimatkalta.\n\nNola oli konnantöistään tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja lähetetty\nCeylon'iin.\n\nSurya Me'eni entinen sairashuone oli laboratooriuminani.\n\nOlin täydellisesti onnellinen ja kuitenkin olisin halusta nähnyt\njälleen syntymämaani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ilta, ja me olimme palatsissa kokoontuneet isohkoon saliin\njuodaksemme siellä teetä kattolampun viehkeässä valossa. Surya Me oli\nemäntänä, ja Harthor kertoi meille ajan kuluksi egyptiläisistä oloista,\nmaansa ihmeellisistä muistomerkeistä, jättisuurista pyramiideista\nja kummallisista obeliskeista, kalliohaudoista ja lukemattomista\ntemppeliraunioista.\n\n\"Kenties ette tiedä\", hän muun muassa lausui, \"että nimelläni\ntavallansa on historiallinen kuuluisuus? Kaukaisessa muinaisuudessa on\nsitä kantanut jumalatar, joka...\"\n\n— Oliko hänkin kauppiaan tytär? kysyin piloillani.\n\n— Eihän toki, Harthor vastasi nauraen — mutta...\n\nMitä hän aikoi sanoa, jäi salaisuudeksi. Palvelija tuli hengästyneenä\nsaliin ja katkaisi keskustelun. \"Ulkona kadulla\", hän lausui, \"on outo\nmies, joka väkisten pyrkii sisälle\".\n\n— Etkö ole käskenyt hänen poistua? kysyin palvelijalta.\n\n— Olen tehnyt sen, mutta hän palaa aina takaisin. Viime kerralla olin\nkuulevinani hiljaista vaikeroimista. Kehoitin häntä silloin odottamaan.\nEhkä hän on sairas? Sanoo olevan tärkeätä asiaa.\n\nMenin ulos. Siellä näköjään vanha, raihnainen mies nojasi vaivaloisesti\nhengittäen seinustaa vastaan.\n\nPuhuttelin outoa, mutta äänettömänä — rinta raskaasti koristen — hän\nvaipui maahan.\n\nPudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.\n\nHuusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven\nsuuhun.\n\nYhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.\n\nViritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn\nasettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten\nruntelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas,\nheikkouttaan vapiseva ukko.\n\nPettivätkö näköaistimme?\n\nEivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta\nasiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta\nkatseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä,\nminkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.\n\nViimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen\nsanansa. \"Olen Nola\", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. \"Olen\nCeylonista paennut\".\n\nKarannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli —\nNola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja\njättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?\n\n\"Olin sanomattomasti rikkonut\", hän jatkoi, \"en saanut rauhaa. Janosin\nanteeksiantoa... ja sentähden — karkasin... En tahtonut... kuol'...\nkuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me... ja Darja? Elävätkö\nhe vielä?\"\n\nMumin Argad kutsui heidät huoneeseen.\n\nHelpoituksen huokaus kohosi tällöin Nolan rinnasta, mutta jotakin hän\nsittenkin etsi. Silmät kääntyivät kysyvinä minuun.\n\nYmmärsin tarkoituksen. \"Lakhsmi on kuollut\", sanoin.\n\n— Kuollutko?\n\n— Niin.\n\nNolan silmät vettyivät.\n\nSurya Me nähdessään entisen vainoojansa vapisi, mutta hänen pelkonsa\noli turha.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kun kuulin elinkautisen vankeustuomioni julistettavan\", Nola kertoi,\n\"valtasi minut ääretön raivo. Olisin mielelläni repinyt teidät\nkappaleiksi, kaikki, kaikki, tuomarit, Surya Me'en, Darjan, Mumin'in\nKahleet pidättivät minua toteuttamasta kiihkoisaa haluani, mutta\nsydämessäni vannoin lujan valan, koettaisin vankilassa voitavani,\nkatkoisin raudat, surmaisin vartijat, pakenisin. Sitten palaisin\nKalkuttaan ja... ja...\n\n\"Olen kansallisuudeltani hindu ja syntyäni rikasta, ylhäistä sukua,\nmutta jo aivan pienenä, tuskin kolmevuotiaana, kadotin molemmat\nvanhempani. Kauhea rutto riisti heidät minulta. Omaksi ja suuren\nomaisuuteni holhojaksi määrättiin setäni, mutta tämäkin kuoli\nviidentoista ikäiseksi päästyäni, ja nyt olin sukulaisitta ja ystävittä\nmaailmassa.\n\n\"Ollen kokematon nuorukainen jouduin helposti tunnottomien\nkeinottelijain käsiin ja — ennenkuin osasin aavistaakkaan — olin\nmenettänyt varallisuuteni, jopa niin tarkkaan, että ropoakaan ei jäänyt\nrikkaudestani. Päälläni olevat vaatteet olivat ainoat, joita saatoin\nominani pitää.\n\n\"Syystä olinkin katkeroittunut koko maailmaan, luonnollisesti etenkin\nkunnottomiin liiketovereihini, mutta vielä en kuitenkaan vihannut\nkanssaihmisiäni.\n\n\"Halusin kunniallisella työllä ansaita elatukseni, ja merimiesammatti\nmiellytti eniten. Kovaan työhön en tosin ollut tottunut, mutta se ei\npeloittanut. Kärsivällisyydellä ja lujalla tahdolla toivoin voittavani\nvastukset.\n\n\"Antauduinkin merimieheksi ja otin ensi aluksi pestin erääseen\nenglantilaiseen höyryalukseen... Jokusen kuukauden kuluttua palasin\nsamalla laivalla takaisin Kalkuttaan, kotikaupunkiini. Olimme\nkäyneet Australiassa ja Kiinassa ja olin hyvin tyytyväinen matkaani.\nKapteenimme olikin ollut erittäin ystävällinen ja suosiollisesti\nopastanut minua kaikessa, joten tehtäväni olivat tuntuneet kevyeiltä\ntäyttää. Olinkin sentähden aikeissa ruveta uudestaan hänen\npalvelukseensa. Onnettomuudekseni tapasin tällöin satamassa erään\nentisistä kauppatovereistani, jonka petollisuutta minun ehkä etupäässä\noli kiittäminen omaisuuteni menettämisestä. Tekeytyen mitä parhaimmaksi\nystäväkseni hän loistavilla lupauksilla oli houkutellut minua moneen\nsuureen liikeyritykseen. Seurauksena oli ollut köyhtymiseni, mutta\nhän sitävastoin oli rikastunut ja minulta voittamillansa rahoilla...\nKuljin tervehtimättä miehen ohitse. Silloin hän nauroi, ja kun\nkäännyin katsomaan, hänen huulensa olivat kylmän ylenkatseellisessa\nhymyssä. Veret nousivat poskilleni, mutta vielä hillitsin itseäni ja\naijoin jälleen jatkaa kävelyäni. 'Etkö enää tunne minua', hän samalla\nkysyi purevan pisteliäästi, 'vai enkö ole ollut ystäväsi?' 'Sinä\nystäväni', vastasin katkerasti, 'omaisuuteni ryöstäjä.' 'Siksikö jätit\ntervehtimättä', hän jatkoi ivallista puhettaan. 'Oma syysi. Jokaisen\ntulee itse katsoa eteensä, mutta voinhan sinua entisen ystävyytemme\ntähden hiukan auttaa. Kas, tästä saat kolikon, kerjäläinen', ja pieni\nhopearaha vierähti jalkoihini... Nyt olin malttini kadottanut...\n\n\"Surmasin hänet, tapoin kuin koiran, mutta minkätähden hän yllyttikin\nminua mielettömään raivoon? Sitä oikeus ei kuitenkaan kysynyt, ja\nmurhaajana tulin tuomituksi vankeuteen.\n\n\"Näin olivat siis jalot pyrintöni rauvenneet. Tästä hetkestä vihasin\nihmiskuntaa ja vannoin sille kostoa.\n\n\"Paljon ei minulla ole enää surulliseen elämäntarinaani lisättävää.\nKarkasin vankilasta ja siitä päivin en ole valinnut keinoja\nkanssaihmisiäni vahingoittaakseni. Alennuinpa lopulta niin syvälle,\nettä ryhdyin orjalaivan kuljettajaksi ja...\"\n\nJa muitten konnantöittesi ohella, sanoi tähän Mumin Argad — heitätit\nminut laivaruumaan ja sittemmin myit Arabiassa orjamarkkinoilla.\n\n— Niin tein.\n\n— Anastit takkini taskusta, arkun pohjalta, päiväkirjani?\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— Erehdynkö?\n\n— Ette, otin sen todellakin.\n\n— Luitte kirjan?\n\n— Luin.\n\n— Ja päätitte käyttää tietoja hyväksenne?\n\n— En heti, mutta eräänä päivänä kuulin merimiesteni sanovan, että\nruumiinkooltani ja ulkomuodoltani oikein hämmästyttävässä määrässä\nmuistutin teitä. Tällöin kypsyi vähitellen mielessäni ajatus...\n\n— Esiintyä oikean kasvattipojan sijaisena?\n\n— Niin, olin kyllästynyt hurjaan olintaani.\n\n— Mutta ette ajatelleet, mitä minä orjana mahdollisesti kärsisin?\n\n— En.\n\n— Etkä myös, mikä suunnaton rikos olisi petollisesti tunkeutua toisen\nperheeseen?\n\n— He eivät koskaan saisi petoksestani vihiä.\n\n— Ja silläkö te lohdutitte itseänne, kurja olento. Sairas ei vastannut.\n\n— Nimenne on Nola? jatkoi Mumin tiedustelujaan.\n\n— On.\n\n— Vasemman kätenne peukalon te...?\n\n— Sen, sanoi Nola keskeyttäen — leikkasin pois. Uhraus oli välttämätön,\njos tahdoin onnistua tuumissani.\n\n— Matkustitte Indiaan Kairon kautta.\n\n— Matkustin. Tulin Bilma'sta, Afrikan sisäosista. Pian sen jälkeen kun\norjalastimme olin vienyt Arabiaan, haaksirikkoutui laivani Tamataven\nedustalla, Madagaskar'in ulkopuolella. Miehistö hukkui, mutta minä —\nehkä rikollisin kaikista — pelastuin rannalle. Monien seikkailujen\nja vaiheitten perästä jouduin Bilma'an. Täällä olostin useamman\nvuoden, mutta — tein murhan ja katsoin silloin viisaimmaksi paeta.\nJo kuukautta ennen olin tahallani katkaissut vasemman peukaloni...\nSuuntasin kulkuni Kairoon ja sieltä — Kalkuttaan... Kalkutassa minulla\noli alussa hyvä menestys, mutta kuinka lopulta kävi, tiedätte.\nOlin tottunut hurjaan elämään ja sentähden en uusissa oloissakaan\nmalttanut kauvan hillitä itseäni, ja pian alkoi huolestuttavia huhuja\ntunkeutua Darja Argad'inkin ja hänen tyttärensä korviin. Huomasin\nsen heidän yhä enemmän vieroksuvasta käytöksestään, ja toisinansa\nArgad tiedusteli minulta ankarana syytä outoihin kuulumisiin, mutta\nväitin kiven kovaa huhuja valheeksi ja vakuutin viattomuuttani.\nJo aikaisemmin, jopa ensi hetkestä saakka, olin välistä ollut\nhavaitsevinani Surya Me'essä vaistomaista vastenmielisyyttä minua\nkohtaan, mutta en ollut siitä sen erikoisempaa välittänyt. Toivoin\naikaa myöden voivani hänen mielialaansa vaikuttaa. Niin ei kuitenkaan\nkäynyt, ja välimme rikkoutumista jouduttamassa oli luultavasti sekin,\nettä Surya Me epäili minun Brahma'a palvelevan. Tavallansa hän ei\nsiinä ihan väärässä ollutkaan, sillä jos yleensä saatan laisinkaan\nsanoa silloin mitään uskontoa tunnustaneeni, oli se Brahma'n, jota\nminulle pienenä lapsena oli opetettu, mutta hyvin vähät siitäkin\nvälitin. Vain sattumalta — vanhasta tottumuksesta — lausuin joskus\nBrahma'n nimen ja ainoastansa kerran muistan häntä täällä rukoilleeni.\nTein sen Surya Me'etä uhmaillakseni. Hän oli juuri nuhdellut minua\nmuuttuneesta käytöksestäni ja kristinuskosta luopumisesta, ja sen\njohdosta harmistuin. Odottamaton yllätys olikin minulle se, että Darja\nja hänen tyttärensä olivat kristittyjä. Anastamassani päiväkirjassa ei\nsiitä sanallakaan oltu mainittu. Siksi en osannutkaan olla tarpeeksi\nvarovainen. Oikean kasvattipojan osaa ruvetessani näyttelemään olin\nluonnollisesti lähinnä ajatellut Darja Argad'in suurta omaisuutta, ja\nsuunnitelmanani oli saada se Surya Me'en välityksellä, ottamalla hänet\nainoana perijänä avio-vaimokseni. Yhtäkään silmänräpäystä en mielessäni\nollut kuitenkaan kuvitellut rakkautta, mutta vähitellen se syntyi\nsydämeeni ja tulisen intohimoisena, koko olemustani kalvavana liekkinä.\nSurya Me'en puhtaassa nais-olennossa oli jotakin käsittämätöntä, mikä\nvastustamattomalla voimalla kiinnitti, mutta samalla saavuttamattomana\nraivostutti minua. Kuinka hän olisikaan mennyt minun kaltaiselle\nmiehelle, enkä vieläkään voi ymmärtää rohkeuttani astua hänen\nhuoneeseensa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pyytää häntä vaimokseni,\nmutta olinkin mieletön, rajusti myrskyävien tunteitteni orja, ja\ntahdoin pakoittaa häntä, jos hän ei hyvällä suostuisi, sillä vastauksen\n— sen arvasin jo edeltäkäsin. Nöyrät rukoukset eivät auttaneet, eivät\npeloittavat uhkaukset, ja silloin aloin vainota häntä ja hänen isäänsä.\nHyökkäyksen! pienellä syrjäkadulla epäonnistuttua poistuin vielä samana\nyönä kaupungista ja kun muutaman viikon kuluttua uskalsin palata sinne\ntakaisin, oli Surya Me kadonnut, ja poissa olivat Darja ja Lakhsmi'kin.\nMinne he olivat lähteneet? Hain heitä kiihkeästi ja vihdoin sainkin\nvihiä heidän olinpaikastaan. Se oli Radzim, mutta täällä tapasin heidän\nenglantilaisten soturien lujasti suojelemina. Mitä minun näin ollen\noli tehtävä? Luulin keksineeni keinon. Levitin ympäristön asujainten\nkeskuuteen huhua, että radzimilaiset olivat syvästi loukanneet\nuskontoamme. He olivat muka eräänä päivänä löytäneet kyläkadulta\nBrahmajumalan kuvan, joka nähtävästi oli taivaasta pudonnut, ja\nsuurella melulla sekä häpeällisten laulujen kaikuessa polttaneet sen.\nNäin — kun koko kylään kohdistaisin kansani vihan — toivoin varmasti\nkukistavan! viholliseni. Piirsin lehtiin syd'...\n\nKeskeytin tässä Nolan, \"olen nähnyt kuviot\", lausuin, \"ja Lakshsmi on\nselittänyt niitten merkityksen\".\n\n\"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?\"\n\nVastasin myöntävästi.\n\n\"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille\",\njatkoi Nola kertomustaan, \"ja otukset toistaiseksi välttäneet\nsurman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia\nsuunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt.\nTällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin\nArgad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen\nlääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella\nvuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan\nnöyrästi rukoillen... rikoksiani... anteeksi. Ruumiini ja sieluni\nvoimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan\nvankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria\nmyöden kalvaneet, ja jo... jo on loppuni lähenemässä. En valehtele.\n— Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat\nraadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies,\njoka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi,\nolen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi...\nSiunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta\nolen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten\nVapahtajasta, minunkin Lunastajastani... Ceylon'iin lähdin ylpeänä,\nuhkamielisenä... tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni.\nSielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä\nS——n. Hän huomasi synkän mielialani... ja puhui minulle kristinopista.\nJumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä\nvapahtaaksensa... Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä...\nEnsi kerran minulle... saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta...\nOlin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos\nuskoisin... Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä\nja autuus... Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin\nkuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta...\ntuhlaajapojasta... Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli\nsulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun... Minäkin... oli tuhlaajapoika,\njoka... tarvitsin sovintoa... Tästä hetkestä oli... elämässäni\ntapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan\ntavoin hartioillani... En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset,\npäivien tuskat... raihnauttivat... ruumiini... Teitäkin vastaan...\nolin kovasti rikkonut... Sentähden omantuntoni... ajamana... olen\nkulkenut... tänne saakka. Vankilan muurit... eivät ole voineet...\npidättää minua. Mikä... vast', vastaus... vastaus... teillä on\nannettavana... kurjalle?\"\n\nNola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä\nolevia.\n\nTällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. \"Rukoilkaa\nJumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille\nanteeksi antaneet\", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, \"eikö niin?\"\n\nNyökäytimme liikutettuina päätämme.\n\nNolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä\nrinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. \"Jeesus Kristus\", kuulimme\nhänen kuiskaavan, \"minä kiitän Sinua!\"\n\nVielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.\nPitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.\n\nEmmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.\n\nParas oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.\n\nOlin aikonut tiedustella häneltä missä kaukainen vuoriluola oli, mutta\nnyt se oli jo liian myöhäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin vuoden viivyin vielä Kalkutassa. Tämän ajan kuluessa oli appeni,\nvanha Darja Argad'kin kuollut. Päätimme silloin, Surya Me ja minä,\nainaiseksi muuttaa Englanttiin.\n\nIsältänsä Surya Me oli perinyt tämän omaisuuden kaikkineen. Palatsimme\nirtaimistoineen myimme Mumin'ille. Jo sitä ennen olin virastani\njättänyt eronhakemuksen.\n\nSamoin kuin päivä, jolloin saavuin Kalkuttaan, samoin nyt\nlähtöpäivämmekin oli erittäin kaunis, ja aurinko säteili hohtavan\nkirkkaana.\n\nRannalta laivalla laskiessamme viittasimme nenäliinoillamme\nHarthor’ille ja Mumin Argad'ille jäähyväisiksi.\n\nPian olimme ulkona ulapalla, ja mannermaa alkoi vähitellen kadota\nnäkyvistämme.\n\nTällöin — viimeisten rajapiirteitten häämöittäessä kaukana — pieni\nDarjamme heilautti vielä kerran terveisiksi nenäliinastaan ja huudahti\nkimeällä lapsenäänellään; \"Jää hyvästi, jää hyvästi, India!\"\n\nMerkilliset tapahtumat olivat enää vain pelkkinä muistelmina.\n\n\n\n"]