[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs_SMZ0W0N4fEgOwxqdPxwtT4gnam_Ky3grcpBA2C6MA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3013,"Ukko Striid ja hänen koiransa","Thomasson, Pehr",1818,1883,"3013-thomasson-pehr-ukko-striid-ja-hanen-koiransa","3013__Thomasson_Pehr__Ukko_Striid_ja_hänen_koiransa",null,"romaani",[],[],"fi",1864,1881,15003,92138,false,73183,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Ukko Striid ja hänen koiransa\" by Pehr Thomasson is a narrative work likely written in the late 19th century. The story revolves around the titular character, Ukko Striid, and his loyal dog, exploring themes of companionship, loss, and resilience in the face of hardship. Through the portrayal of Striid, the book delves into the human condition, drawing on nostalgic elements of rural life and the emotional connections between man and his animal companions.  At the start of the narrative, a small, meticulously maintained grave in a Stockholm churchyard sparks curiosity about its occupant, leading to the introduction of Ukko Striid and his dog, Friid. The story unfolds on a stormy evening, with the arrival of a letter that informs Striid’s friend, the widow Woogman, of her husband's tragic death at sea. Amidst her grief, she encounters Striid, a weathered old sailor with a rich history. Their meeting leads to a budding companionship, as they find solace in each other’s experiences of loss and survival, promising to support one another as they navigate their intertwined fates. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hagfors, Johan Fridolf",256,"Kertomus vanhasta merimiehestä, ukko Striidistä, ja hänen uskollisista koiristaan. Teos kuvaa vähävaraisen mutta arvokkaan miehen elämää ja luonteenlujuutta ruotsalaisessa maalaisympäristössä, jossa hän kohtaa elämän ehtoopuolen koettelemukset tyyneydellä.","Pehr Thomassonin 'Ukko Striid ja hänen koiransa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3013. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA\n\nKertomus\n\nPehr Thomasson'ilta\n\n\nNeljännestätoista painoksesta tekijän luvalla suomennuttu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1881.\n\n\n\n\n\n\n      \"Perä pystyyn ja peräsin syrjään!\"\n\n\n\n\nPehr Thomasson.\n\n\nPehr Thomasson (eli Pekka Tuomaanpoika, joksi hänen nimensä muutamien\nhänen suomeksi käännettyjen kynäelmäinsä nimilehdellä on suomennettu)\non Ruotsinmaan merkillisimpiä kirjailijoita ei ainoastaan siihen\nkatsoen mitä hänen monet lajissaan etevät teoksensa ovat vaikuttaneet\nRuotsin kansassa, vaan myös, ja ehkä enemmän, sen puolesta, että hän,\nsaamatta minkäänlaista koulukasvatusta, on itse hankkinut itselleen\nkaiken tietonsa, itse omin päin muodostainnut siksi, kuin hän nyt on.\nHän syntyi Jemshögin pitäjässä Blekingen maakunnassa etelä-Ruotsissa\n26 p. Helmik. 1818. Isänsä Tuomas oli talollinen ja arvossa pidetty\nkoko seudulla. Mutta hän kuoli varhain parhaalla ijällään, jonka\ntähden Pehr, jonka halu jo pienestä lapsesta oli ollut lukemiseen,\nei voinutkaan ruveta kulkemaan \"opintietä\", niinkuin mielensä teki,\nvaan sai, opittuaan erään vanhan sotamiehen johdolla lukemaan\nkatekismuksensa ja virsikirjansa, tarttua kuokkaan ja auraan. Mutta\nvaikka hän ei saanut lukea \"präntättyjä\" kirjoja, niin sai hän sentään\nlukea kylläkseen tuosta isosta ihanasta \"luonnonkirjasta\", käydessään\npaimenessa erään toisen köyhän pojan seurassa, josta sitten tuli\nmainio mies, taidemaalari B. Nordenberg, jonka nimi taiteen alalla ei\npian tule unohduksiin jäämään samassa maassa, missä kirjailijan Pehr\nThomassoninkin nimi tulee kauvan elämään. Onnellisia päiviä elivät\nnämät kaksi paimenpoikaa Ruotsin Itaalian — joksi kauniista maisemista\nrikasta Blekingeä on sanottu — metsissä, kun Nordenberg värillä,\njonka hän valmisti ruohoista ja kukkaisista, maalaeli kaikellaisia\nkuvia, joiden aiheesta Thomasson sepitteli lauluja. Vaan ne ajat\nkuluivat pian. Nordenberg läksi ulos maailmaan onneaan etsimään ja\nThomasson rupesi rengiksi veljelleen, joka isän kuoltua hoiti taloa.\nVaan joutohetkiään hän nyt käytti kartuttaakseen tietoaan yleisesti\nja erittäin kaunokirjallisuuden alalla; hän näet sai muutamilta\nsäätyhenkilöiltä kirjoja lainaksi ja niin hän pian tutustui Ruotsin\netevimpäin kirjailijain teosten kanssa, joiden lukeminen hänessä\nherätti halua runoilemiseen. Aluksi hän sepitteli sanoja tunnettuihin\nkansansäveleihin, joiden kanssa hänen laulunsa lensivät suusta suuhun\nympäri maakuntaa herättäen kaikkialla mieltymystä, sillä ne olivat\naivan kuin kansan omasta sydämestä lähteneet. V. 1841 ilmestyi painosta\nhänen omalla kustannuksellaan sepittämänsä pitempi runo: \"Blendan satu\"\nja seuraavana vuonna kaksi eri runoelmavihkoista, jotka herättivät koko\nyleisön huomion tuohon nuoreen nerolliseen talonpoikaisrenkiin.\n\nNe ylistykset, jotka hän sanomalehdissä ja lukuisalta lukijakunnalta\nsai näistä ensimmäisistä kokeistaan yllyttivät häntä jatkamaan hänen\nalotettua tointaan kirjallisuuden alalla. Alussa hän kirjoitti\nainoastaan runoelmia, vaan pian hän myös rupesi suorasanaisia\nkertomuksia kansan elämästä kirjoittelemaan. Hän oli niinkuin hän on\nitse kertonut, monta kertaa surulla nähnyt kuinka kruunun nimismiehet,\nvoudit ja papit kohtelivat köyhää kansaa ja rikkaat mutta raa'at\ntalonpojat palvelijoitaan, ja hän päätti pyhittää koko elämänsä\n\"pienten kuvaelmain kansan elämästä sepittämiseen, jotka saattaisivat\nylhäisempiä kansanluokkia ajattelemaan sorrettujen tilaa ja kansaa\nitseä ymmärtämään omaa aivoansa sekä hankkimaan itselleen tietoa ja\nsivistystä\". — Siihen aikaan oli kansansivistys Ruotsissa vielä hyvin\nalhaisella kannalla. — Niin ilmestyi hänen ensimmäinen suorasanainen\nkertomuksensa \"Ruusulan rikas tyttö\" ja pian sen jälkeen, 1849, uusi\nvihko runoelmia ja kertomus \"Nimismies\". Samaan sikaan Thomasson muutti\nkotipitäjästään Vässbyn taloon, lähellä Kullabergia Skånen maakunnassa,\njossa hän oli muutamia vuosia maataviljelevänä talonpoikana. Hänen\naikomuksensa oli ruveta maanviljelijäksi ja harjoittaa kirjailutointa\nainoastaan sivuasiana. Mutta se sentään tulikin hänen päätoimekseen.\nHän jätti auransa ja muutti Jönköpingin kaupunkiin, jossa hän rupesi\noikein todenperäisesti kirjailijaksi.\n\nTäältä hän kumminkin pian muutti pois ja oleskeltuaan muutamia\nvuosia Göteborgin ja Alingsås'in kaupungeissa, hän asettui asumaan\npääkaupunkiin, Tukholmiin, jossa hän viime keväänä kuoli.\n\nTässä ei ole tilaa luetella niitä monia teoksia, jotka siitä asti\nkun Thomasson päätti ruveta kirjailijaksi tähän päivään saakka ovat\nhänen kädestään lähteneet. Me saatamme vaan sanoa, että melkein kaikki\nniin hyvin yleisö kuin sanomalehdetkin ovat ottaneet ne ihastuksella\nvastaan. Ei ainoastaan alhainen kansa, jolle hänen teoksensa ovat\nai'otut vaan myös ylhäisötkin ovat häntä suosineet. Niin sai hän\nkuningatar Lovisalta kirjallisten ansioinsa palkinnoksi kultamitalin\nja v. 1867 apurahan Ruotsin akatemialta. Useat hänen kertomuksensa\novat levinneet 20 tuhanteen kappaleesen; Monet ovat käännetyt useille\nvieraille kielille, esim. suomen, tanskan, saksan, englannin ja ranskan\nkielille.\n\nMuuta ei tuon entisen talonpojanrengin, nyt rikkaan linnassa ja köyhän\ntöllissä tunnetun ja arvossa pidetyn vanhuksen, elämänvaiheista\ntällä ahtaalla tilalla ole sanomista. Mitä hänen teoksiinsa ja\nkirjalijakykyynsä tulee, niin tahdomme sen lisäksi, mitä niistä jo\nolemme sanoneet, tähän suomentaa muutamia otteita niistä monista\narvosteluista, jotka useissa ruotsalaisissa sanomalehdissä ovat hänen\nosakseen tulleet.\n\nEräässä ruotsalaisessa kuvalehdessä vuodelta 1866 luetaan hänen\nelämäkertansa, jossa muun muassa sanotaan. \"Pehr Thomasson, tuo\nluonnonrunoilija, joka omin päin on muodostanut ja sivistyttänyt\nitsensä, lienee enemmän, kuin kukaan muu herättänyt meidän kansassamme\nsen lukuhalun, joka on niin ilahuttavaa isänmaan ystävälle... Hänen\nteoksensa, jotka ovat löytäneet niin monta lukijaa sivistyneissä kansan\nluokissa, ovat vielä kenties ainoat kirjat kaunokirjallisuuden alalla,\njotka ovat levinneet ympäri kansassa ja joita se mielellään lukee.\nAivan tavallista on, että emigrantit eli ulosvaeltajat alhaisemmasta\nkansasta, lähtiessään kotimaaltaan muualle maailmaan parempaa kotoa\nitselleen etsimään, ottavat mukaansa Thomassonin teoksia.\n\n\"Tämä on kertomuskokoelman helmi ja parahimpia kertomuksia tätä laatua\nkoko kirjallisuudessamme. Thomassonin kynäkuvaelmat ovat kirjoitetut\nkeveällä ja sujuvalla kädellä, jota sydän on ohjannut. Sentähden\nhän suuretta vaivatta, muutamilla yksinkertaisilla piirteillä, osaa\nviehättää lukijaa sekä liikuttaa ja lämmittää hänen sydäntään.\"\n\n(Göteborgs Handelstidning).\n\n\"Tuo tunnettu kansanrunoilija on kynäkuvaelmissaan, joiksi hän\nnimittää viimeksi syntyneitä kirjallisia tuotteitaan, antanut meille\npienempiä novelleja ja kertomuksia, joita moni varmaan on huvilla\nlukeva. Niillä on sama ominaisuus, kuin olemme havainneet hänen\nrunottarellaankin olevan, nimittäin yksinkertaisuus ja sydämmen puhtaus\nilman turhamaisuutta. Niin esim. on kertomus 'Ukko Striidistä ja hänen\nkoirastaan' tehty hyvyyden ja totuuden luonnollisilla väreillä.\"\n\n(Illustrerad Tidning.)\n\n\"Jos näissä kynäkuvaelmissa olisimmekin tavanneet jotakin muistutuksen\nalaista, niin saatamme kokonaan leppyä luettuamme kertomuksen 'Ukko\nStriidistä ja hänen koirastaan', joka on kuva elämästä, jonka voisimme\npanna itse Onkel Adamin (erään etevän ruotsalaisen romanikirjoittajan\nC.A. Wetterbergh'in salanimi) senlaatuisten kertomusten rinnalle.\"\n\n(Illustreradt söndagsmagasin.)\n\n\n\n\n\n\nUKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA\n\n\n\n\nKatarinan kirkkotarhan syrjäisimmässä kulmassa Tukholmassa on pieni\nyksinkertainen hautakumpu, jota on hoidettu tavattoman huolellisesti.\n\nKesällä on se joka sunnuntai kauniilla ruusuilla koristettu ja\ntalvella, jolloin ei näe pienintäkään kukkaista muilla haudoilla,\non tälle aina riputeltu \"ikuisuudenkukkaisia\" ja mitä viherijäistä\ntalvella voi saada, ja kaikki ovat silloin järjestetyt niin, että ne\nmuodostavat suuren S:n ja F:n tuolla valkoisella lumipeitteellä.\n\nTämä on antanut monelle kirkkotarhassa kävijälle syytä kysymään\nhaudankaivajalta, kuka tuossa haudassa lepää; sillä jokainen luulee\nkuolleen olevan jonkun erinomaisen henkilön, jota rakkaat omaisensa\nsuuresti kaipaavat ja surevat, koska hautaa on noin hoidettu yli\nkolmekymmentä vuotta.\n\n\"En minä sitä tunne\", vastaa silloin tavallisesti ukko haudankaivaja\nkatsannolla, joka näyttää sanovan: \"Minä kyllä tuon tiedän, mutta\nJumala varjelkoon minua sanomasta sitä kenellekään ihmiselle, sillä\nsilloin minä pian saisin tärkeästä virastani eron.\"\n\nTuommoinen lause vielä enemmän ärsyttää uteliaisuutta. Vähän\nkummallinen varmaan tuon haudan laita on, koska ukko saattaisi menettää\nvirkansa, jos hän sanankin vaan ilmoittaisi asiasta.\n\nEi kukaan sen tähden ole tähän asti vielä saanut asiasta selkoa; sillä\nukko on siitä ollut vaiti kuin pölkky.\n\nMepä kumminkin, muutamalta rehelliseltä merimiehellä olemme saaneet\narvoituksen selvityksen emmekä saata olla sitä yleisölle kertomatta,\nvarmat kun olemme siitä, ett'ei kukaan oikein ajattelevainen ihminen\nole saattava sen kautta haudankaivajalle harmia, tahi häiritsevä\nkuolleitten rauhaa.\n\nHaudassa ei lepää ainoastaan ihminen, vaan myöskin — koira.\n\nNe ovat ukko Striid ja hänen koiransa Friid, jotka aikanaan\nolivat yleisesti tunnetut pääkaupungissa. Heidän luonteensa ja\nelämänsä-vaiheet ovat meidän mielestämme niin merkilliset, että\nme tässä tahdomme koettaa kuvata niitä, että heitä kiitollinen\njälkimaailmakin oppisi tuntemaan ja pitämään arvossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana myrskyisenä syysiltana tämän vuosisadan alussa kolkutti\neräs Tukholmin kirjeenkantaja pienen talon porttia, joka oli\nHökenin kuja-kadun varrella, lähellä sitä paikkaa missä nyt kaunis\n\"Etelä-Teateri\" kohoaa.\n\nMies oli seisonut kauan tuossa kolkuttamassa, jonka tähden hän\ntärisyttikin kolkutinta niin ankarasti, että koko huone kajahteli,\nvaikk'eivät sen asujamet näkyneet kuulevan niitäkään, luultavasti tuon\nankaran tuulen tähden, joka vinkuen puhalsi Mosebacken'ista päin.\n\nVihdoin portti aukeni rakosille, ja sointuina naisenääni kysyi, mikä\nnyt oli hätänä.\n\nMies silloin kiroili ja noitui ihmisiä yleiseen ja semmoisia\nerittäinkin, jotka eivät mitään kuule. Hän vihdoin kumminkin rauhoittui\nja sanoi käheällä äänellä:\n\n\"Minulla on kirje eräälle perämiehen rouvalle. Anna Woogman'ille [Nimi\nWågman vastaa suomalaista nimeä Aaltonen. Suom.], jonka sanotaan asuvan\ntässä kirotussa variksenpesässä. Onko hän kotona, vai kuinka?\"\n\n\"On kyllä! Olkaa hyvä ja antakaa kirje tänne\", vastasi nainen, ojentaen\nvalkoista kättään.\n\n\"Tonkaa tänne ensiksi, hyvä armo\", ärjäsi mies.\n\nNainen kohta pisti kätensä taskuhunsa, otti esille muutamia vaskirahoja\nja tarjosi ne miehelle, joka paikalla antoi hänelle kirjeen vaihtoon.\nSilmänräpäyksessä ovi taasen meni kiinni ja nainen pujahti oikealle\nkäytävässä, jossa muutamain leikitteleväisten lasten ääniä saattoi\nkuulla pimeässä.\n\nPian oli huone valaistu kiinalaisella lampulla, joka oli asetettu\nkeskelle pöytää koverrettuun loveen, ett'ei sitä lapset leikitellessään\nkaataisi nurin.\n\nHuono, joka nyt näyttihe meille, oli oikein hauska. Öljyvärillä\nmaalatuille seinille oli ripustettu kaikellaisia vaskipainos-kuvia,\njoista useimmat olivat laivakuvia ja Lontoossa tehtyjä. Molemmissa\nikkunoissa oli suuri joukko somia näkinkenkiä, jotka perämies\nWoogman itse oli tuonut kotia maailman eri osista; oven puoleisessa\nnurkassa oli piippuhylly, täpösen täynnä kaikenlaisia hopealla\nheloitettuja merenvaha-piippuja; kaappi ja piironki olivat täynnä\nposliini-kuvauksia; muuan iso peili kullatuilla puitteilla ja muutamat\njotenkin isonlaiset koivuiset huonekalut olivat kauniisti ja somasti\nsijoitetut huoneesen.\n\nKolme pientä, vaalea-tukkaista poikaa, kymmenen, kuuden ja kolmen\nvuoden ikäistä, hyppeli äidin ympärillä, alinomaa huutaen: \"Se on kirje\nisältä... Saanko minä nähdä!... Saanko minä nähdä!\"\n\nÄiti eli rouva Woogman, joksi me tästälähin tahdomme kutsua häntä, oli\npieni kaunis nainen keltaisilla hivuksilla, suurilla sinisillä silmillä\nja hienoilla kasvoilla, joissa kuvasti innokas ja jalo henki. Hän piti\nparaillaan kirjettä ylähällä päänsä päällä ja koetti sopivilla sanoilla\nja varoituksilla saada kiljujien kurkut vaikenemaan, jossa hän vihdoin\nonnistuikin. Vanhin poika istahti tottelevaisesti pienelle tuolilleen\nja veti molemmat nuoremmat veljensä luokseen, joiden huomio pian\nkääntyi sirkkojen lauluun muurissa.\n\nRouva Woogman nyt istahti pöydän ääreen ja avasi ilosilmin kirjeen.\nMutta tuskinpa oli hän vielä ehtinyt heittää tarkastavaisen silmäyksen\nsiihen, ennenkuin hän vaaleni ja suuret kyyneleet täyttivät hänen\nsilmänsä. Hän istui kauan ääneti ja liikahtamatta, niinkuin\nmarmorikuva, mutta tarttui vihdoin uudestaan kirjeesen, jonka jälkeen\nhän nojasi kauniin päänsä pöydän laitaa vastaan ja purskahti kovaan\nitkuun.\n\nPojat silloin kohta tulivat hänen ympärilleen ja tahtoivat tietää\nmikä häntä vaivasi; mutta kaikkiin heidän kysymyksiinsä hänellä oli\nainoastaan huokauksia ja kyyneleitä vastaukseksi; vaan sen vastauksen\nnuo pienokaiset myös hyvin ymmärsivät, sillä hekin rupesivat itkemään.\n\nKirjeellä, jonka rouva Woogman oli ottanut niin suurella ilolla\nvastaan, toivoen sen olevan hänen mieheltään, joka nyt kahdeksan\nkuukautta oli olut meri-matkalla, oli seuraava sisältö, joka oitis\nmuutti ilon suruksi:\n\n                                     \"Geflessä 23 p. Lokak. 1815.\n\n Perämiehenrouva Anna Woogman,\n                                Tukholmassa.\n\n Saan kunnian ilmoittaa Teille, että priki Karhu, kotoisin Geflestä,\n ja katteini Lindenin johdolla suola-lastilla matkalla Lissabonista\n Tukholmaan, on yöllä vasten Elokuun 4:tä päivää törmännyt karille\n Hallandin saaristossa ja mennyt palaisiin, ja ovat perämies Anders\n Woogman ynnä kaksi matruusia siinä tilaisuudessa hukkuneet.\n\n                                          Kunnioituksella\n                                          _J.F. Knogelin_.\"\n\nSellainen oli se murhesanoma, mikä tukkukauppias ja laivan-isänta\nKnogelinillä oli kunnia lähettää heikolle naiselle, joka sen kautta\nhavaitsi kadottaneensa kalliimman omaisuutensa maailmassa, ainoan\nrakkautensa ja ainoan tulevain päiväinsä tu'en. Jos kirje olisi ollut\nkirjoitettu jollekin niin sanotulle paremmalle naiselle olisivat\nvarmaan sanat olleet paremmin valitut; mutta nythän ei siitä ollut\nniin väliä; sillä tavallisesti hyvin harvoin ajatellaan, minkälaista\nbalsamia köyhän sydämmelle annetaan. Nainen ylhäisemmästä säädystä\nolisi myös käynyt tainnoksiin pari kertaa, jos nimittäin hän olisi\nollut jossakussa seurassa, joka sitten olisi saattanut kertoa\ntuon liikuttavaisen tapauksen maailmalle. Rouva Woogman ei mennyt\ntainnoksiin ja kumminkin saatamme me sanoa, että hän kaikesta\nsydämmestä ja mielestä rakasti miestään. Yksitoista vuotta oli hän\nollut naimisissa Woogman'in kanssa, jonka hän puhtaalla rakkaudella\noli kiinnittänyt itsehensä heiden yhdessä rippikoulussa ollessaan, ja\nkoko tämän ajan olivat he eläneet onnellisina yhdessä, sillä Woogman\noli erittäin rivakka ja toimellinen merimies. Kaksikolmatta osaa\nvuodesta hän tavallisesti oli merillä, ja ansaitsi tällä ajalla niin\npaljon, että he säätyynsä katsoen elivät oikein hyvin. Syksyllä hän\ntavallisesti tuli kotia, tuoden muassaan ei ainoastaan rahaa, vaan myös\npaljon koreuksia ja etelämaisia hedelmiä, jotka hän antoi vaimolleen ja\nlapsilleen, joita hän rakasti enemmän kuin itseään. Kuinka hauskaa oli\nsitten pitkinä talvi-iltoina istua kuunnellen hänen matkakertomuksiaan,\njolloin hän antoi poikansa ratsastaa polvillaan ja kuinka hupaista oli\nkävellä hänen rinnallaan alas väkirikkaasen kaupunkiin, katselemaan\nsiellä edestakaisin kiiruhtavia ihmisiä ja sen silmiä huikaisevia\nkoreuksia. Nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä. Tuo pieni kirjelappu\nmuutamilla sanoillaan oli heittänyt mustan murhehunnun koko elämän\nilon yli. Leski raukka sai lohdutusta ja huojennusta raskautetulle\nsydämmelleen kyyneleissä, jotka viljavina valuivat alas pitkin hänen\nkalveita poskiaan.\n\n\"Kuinka on isän laita?\" kysyi vanhin poika, joka aavisti jonkun\nonnettomuuden tapahtuneen.\n\nRouva Woogman nyt katseli poikiaan sääliväisillä silmillä, joissa\nsamalla oli iloa ja surua. Hän sulki heidät kiivaasti syliinsä ja\nsuuteli heitä.\n\nKauvan hän näin piti heitä sylissään, sanaakaan lausumatta; mutta\nvihdoin hän sanoi lempeällä ja vakaalla äänellä:\n\n\"Rakkaat lapseni... nyt ei teillä enään ole isää... hän on hukkunut\naaltoihin... Ei hän enään tuo teille makeisia... ette te enään koskaan\nsaa kiikkua hänen polvillaan... nyt on kaikki meidän ilomme loppunut...\nNyt ei teillä ole enään ketään paitsi minua, kurjaa äitiänne,\njohon voitte turvautua... Luvatkaa sentähden minulle olla kiltit\nja tottelevaiset, niin Herra kyllä auttaa meitä, vaikka kaikki nyt\nnäkyykin pimeältä!\"\n\n\"Eikö isä enään tulekaan kotia?\" kysyi nuorin poika ihmetellen.\n\n\"Ei koskaan, rakas lapseni!\" vastasi äiti; \"hän makaa nyt kalpeana ja\nkylmänä meren pohjalla, eikä enään milloinkaan tule sinun luoksesi,\neikä minunkaan luokseni... Oi, jospa edes yhden kerran vielä olisin\nsaanut puristaa hänen kättään jäähyväiseksi; jos olisin saanut sulkea\nhänen silmänsä viimeiseen unehensa; jos saisin koristaa hänen hautaansa\nmuutamilla ruusuilla! Mikä lohdutus olisi siitä minulle murheessani!\"\n\n\"Voi isäparkaa, joka saa maata meressä paleltumassa!\" sanoi poika.\n\nTämä lapsellinen lause suuresti liikutti äitiä. Hän nosti pojan\nhelmahansa ja likisti häntä levottomasti tykkivää sydäntänsä vaston,\nikään kuin jos olisi pelännyt kadottavansa vielä hänetkin.\n\n\"Ei isä nyt makaa meressä palelemassa\", sanoi hän lohduttaen;\n\"hän istuu nyt pilvien yllä, sinisessä salissa, missä ne monet\ntähtikynttilät loistavat, joita sinä niin usein iltasin katselet,\nsiellä hän nyt on Jumalan enkelein joukossa, ja katselee ystävällisesti\nalas meihin, joita hän täällä maan päällä niin hellästi rakasti.\"\n\n\"Minä tahdon muuttaa hänen luokseen, äiti!\" sanoi pienokainen\ninnostuksella, ja ojensi pienet kätensä kattoon.\n\n\"Kuinka minä taidan päästä sinne? Ihmeen kaunista siellä mahtaa olla,\nsiellä Jumalan luona taivaassa!\"\n\n\"Siellä on sekä kaunista että suloista olla, paljon enemmin, kuin me\nvoimme aavistaa tahi ymmärtää. Sinne sinäkin taidat päästä, jos sinä\naina olet hyvä ja tottelevainen; sillä ei Jumala ota luokseen muita,\nkuin hyviä ja tottelevaisia lapsia.\"\n\n\"Kyllä minä tahdon olla hyvä ja tottelevainen, jos vaan taidan tulla\nsinne.\"\n\n\"Sinne taidat kyllä päästä, mutta sinä saat odottaa kunnes Jumala\ntahtoo.\"\n\n\"Koska Jumala tahtoo minua tulemaan sinne?\"\n\n\"Kun sinä olet valmis ottamaan vastaan sitä autuutta, joka sinua siellä\nodottaa. Jumala on suuri puutarhuri; ihmiset ovat eläviä vesoja, jotka\nhänen hoidollaan kasvavat ja kukkivat maan päällä, kunnes ne tulevat\nvalmiiksi, jolloin hän kuoleman kautta muuttaa heidät taivaalliseen\nyrttitarhaan, jossa he sitten saavat kukkia ja iloita ijankaikkisesti,\njos he täällä maan päällä ovat olleet hyviä kukkia, jotka ovat ilolla\nottaneet vastaan sen valon, mikä tulee ylähältä ja on elävä sana.\"\n\nRouva Woogman ei vielä ollut kerjennyt sanoa viimeistä lausettaan\nloppuun, ennenkuin heidän huomionsa kääntyi aivan toisellaiseen\nesineesen. He näet kuulivat kovan kolkutuksen portilta ja samalla myös\nvalituksen ääniä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan harvinaista oli tässä talossa kuulla portin kolkutinta\nkäytettävän, joka kumminkin nyt tapahtui toisen kerran samana iltana.\n\nRouva Woogman ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta kumminkin tuo\nodottamaton tapaus saattoi häntä vähän värisemään, ja hetkeksi tuli nyt\nhiljaisuus semmoinen huoneesen, että olisi saattanut kuulla höyhenen\nputoavan.\n\nLapset vetäytyivät vavisten äitinsä viereen, joka sykkivin sydämin\nkuulteli kolkutusta ulkoa, joka yhä tuli kovemmaksi. Hän ei oikein\ntietänyt mitä hänen piti asiasta ajatteleman, vaan päätti toki vihdoin\nlähteä ulos ottamaan selkoa seikasta.\n\nHiljaa rukoiltuaan Jumalalta apua ja armoa avasi hän oven ja hiipi\nvarovaisesti portinkäytävään, missä hän vielä seisahtui kuultelemaan,\npojat täälläkin ympärillään, sillä he eivät tohtineet jäädä yksin\nhuoneesen. Pian hän havaitsi portin takana olevan ihmisen, joka tahtoi\ntulla sisälle, ja sentähden hän rohkaisi itsensä ja kysyi vapisevalla\näänellä, ken se oli.\n\n\"Vanha merimies, joka etsii satamaa\", vastasi jotenkin käheä ääni\nkadulta. \"Minun täytyi tehdä haaksirikko; jouduin karille ja köli meni\npirstaleiksi, vaan runko on vielä vahva, niin että vahinko pian on\nkorjattu. Olkaa sentähden hyvä ja saattakaa minut suojaan tuulelta...\nSaakelin ikävää on pimeässä olla aavalla merellä.\"\n\nTuo sana merimies saattoi rouva Woogman'in sydämen sykähtämään ilosta.\nHän samassa silmänräpäyksessä muisti miestään ja luuli hetken aikaa\ntuon kirjeen sisällön olevan sulaa pilantekoa. Onneton kolkuttaja\noli kumminkin merimies, joka tarvitsi apua. Hän sentähden paikalla\navasi portin ja käski häntä olemaan tervetullut. Itse hän nuolen\nnopeudella riensi huoneesensa ottamaan lamppuaan, millä valaisisi\nvierasta, joka sillä välin hiljakseen ja vähän kiroellen kömpi\nportinkäytävässä eteenpäin. Pian tuli rouva takaisin lamppuneen, jonka\nensi silmänräpäyksessä oli vähällä pudottaa maahan pelästyksestä, niin\nkummallinen oli se esine, jonka hän näki edessään.\n\nOlento, joka siinä asemassa, missä hän nyt oli, näytti aivan suurelta\nvillakoiralta, kömpi hiljaa eteenpäin ja tuli vihdoin ovesta sisälle.\nLapset paikalla menivät piiloon pöydän alle, ja rouva itse vetihe\npelosta pari askelta taaksepäin, terävin silmin katsellen kummallista\nolentoa.\n\nOuto läheni ähkyen tuolia, pääsi vihdoin sen nojassa seisaalleen, jonka\njälkeen hän taas istahti sille, poikain suureksi kummastukseksi, jotka\nvielä luulivat häntä koiraksi.\n\nNyt saattoi selvään nähdä, että olento oli ihminen, vaikka koko hänen\nulkomuotonsa oli hyvin kummallinen.\n\nHän oli pieni, hartiokas ukko harmailla hivuksilla ja parralla, joka\nvalui pitkälle rinnan yli ja muutoin peitti melkein koko kasvot, niin\nettä niistä ainoasti silmät näkyivät, ikään kuin pari tulikipinää\ntuhkaläjässä. Hän oli puettu pitkään korkeaan merimieskaapuun ja\nkarmaisin sarka-housuihin. Jos hänellä oli enemmän kuin yksi jalka ja\nsiis yksi housunlahe, ei saattanut sanoa, sillä toista ei näkynyt. —\nPäässä oli hänellä kiiltonahkainen hattu ja toisessa kädessään muutamia\npuupalaisia. Kun vielä mainitsemme tulipunaisen kaulaliinan, joka oli\nkääritty kerta hänen kaulansa ympäri ja sitten solmittu vyötäisiin, on\nkoko puku kuvattu.\n\nHän luultavasti itse huomasi tämän äkki-arvaamattoman ilmestymisensä\nsaattaneen levottomuutta huoneen asujamille, jonka tähden hän ei ollut\nhidas rupeamaan sanelemaan, saadakseen epäluulot ja kaikki pahat\najatukset itsestään poistetuiksi.\n\n\"Älkäät peljätkö, hyvät ystävät!\" sanoi hän äänellä, joka oli\nkummallisen lempeä ja vieno tuommoisen olennon ääneksi. \"En ole\nvaras enkä murhamies; olen vaan vanha meriveitikka, joka olen ollut\ntappelussa Suursaarella, Ruotsinsalmella ja kymmenessä samanlaisessa\ntilaisuudessa. Sain palkakseni puujalan, joka välistä on pahalla\ntuulella ja tekee silloin minulle pieniä kepposia. Tän iltana istuin\nminä jonkun aikaa Mosebacken'illa, katsellen ulapoita aukeita, sillä\nne ovat minun maailmani. Kun sitten levitin seilini purjehtiakseni, ja\ntulin vähän matkaa kaupungin sisälle, satuin karille ja rikoin tämän\nkirotun kölini, joksi minä leikillä kutsun puujalkaani. Minä en voi\nhyppiä yhdellä jalalla, kuin ankanpoika, tahi lentää kuin kalalokki,\nja olen sentähden saanut kärsiä riivatusti paljailla polvillani;\nluulenpa, että tuosta pienestä kölistäni vuotaa vähän verta. Täällä on\npahemmat kadut kuin kivisessä Arabiassa, jossa minä myös olen ollut\nnuoruudessani... Minun täytyi nyt laskea ankkuriin täällä parantaakseni\njalkaani, joka pian on tehty, jos vaan saan lainata teiltä vasaraa ja\nhohtimia, nauloja on minulla itselläni... Suokaa anteeksi, rouvaseni:\nmutta, ei auta, sanoi Haukkunen, kun sysäsi katteinin mereen.\"\n\nUkon puheesta pojat tulivat vakuutetuiksi siitä, että hän oli ihminen.\nHe hiipivät piilopaikoistaan esiin ja katselivat parrakasta ukkoa.\n\nRouva Woogman, joka nyt tiesi syyn, minkä tähden hän tähän aikaan\npäivästä sai tuommoisen vieraan luokseen, haki kohta esiin pyydetyt\nkalut, ja asetti lampun tuolille hänen etehensä, jotta hän paremmin\nnäkisi parantaessaan jalkaansa. Rouva Woogman laskihe lattialle\nparemmin nähdäkseen olisiko jalka todella verinen. Ukko kääri nyt auki\nvaaterepaleet, jotka olivat polven ympärillä, ja jotka olivat hyvin\nveriset.\n\nJalka oli poikki sahattu aivan polven kinner-koukusta.\n\nKuu puujalka kadulla oli mennyt rikki, oli ukon täytynyt käyttää\npolvenpätkäänsä, joka oli sattunut jotakin terävää kiveä vastaan\nkadulla. Tästä syystä veri tippueli avatusta haavasta lattiaan, kun\nkääre oli otettu pois.\n\n\"Se on hyvin paha!\" sanoi rouva Woogman.\n\n\"Mitä vielä\", vastasi ukko. \"Minä, hiisi vieköön olen ollut\npahemmassakin tuulessa. Vuonna yhdeksänkymmentä yhdeksän annoin minä\nkatkaista jalkani, sanomatta sanaakaan, vaikka koko ruumiini rakennus\nvärisi. Minä olen saanut kärsiä paljon tässä maailmassa, mutta en minä\nsentään sure sitä lainetta, joka on mennyt; sitä seuraa kyllä toinen,\njoka kiikuttaa aluksen satamaan, kun Herra niin tahtoo... Kyllä tämä\npian on ohitse, sanoi hän, joka ratsasti merellä laineen selässä.\"\n\nUkon näin puhuessa meni rouva Woogman hakemaan raitista vettä ja pesi\nhaavan, joka tarkastaessa ei näkynytkään olevan niin vaarallinen. Hän\nsitten otti valkoisen liinavaatten kirstusta ja sitoi sillä haavan\nhyvin.\n\nUkko ei kyllin voinut kiittää \"rouva kullan\" sievää kättä ja hänen\narmeliaisuuttaan vanhaa \"meri-lintua\" kohtaan.\n\n\"Missä te asutte?\" kysyi rouva.\n\n\"Ei minulla ole mitään varsinaista ankkuripaikkaa\", vastasi ukko. \"Minä\npanen purjeeni kokoon milloin missäkin, aina miten tuuli kääntyy.\nEnimmästi minä sentään olen Yrjö-kalastajan luona, kaukana kaupungin\neteläkulmassa, ja häntä minä välistä autan kalastamisella. Tänä iltana\nminä ai'on laskea erään vanhan tutun luo, Pettermynden mäellä, jossa\nminä tuolloin tällöin lasken ankkurini vanhassa liiterissä.\"\n\n\"Sinne ette te tänään voi mennä\", sanoi rouva.\n\n\"Täytyy, ei auta\", vastasi ukko. \"Jos mä vaan saan tämän saakelin\njalkani kuntoon, niin minä kyllä saan alukseni varmaan satamaan...\nMutta helkatin pimeältä se näyttää näillä kalikoilla, jotka ovat aivan\npalaisina.\"\n\n\"Jos tahdotte maata lattialla, niin te kyllä saatte jäädä tänne yöksi.\nMinä teen teille sijan niin hyvin kuin voin... vaarallista on käydä\npimeässä sen, jolla on huonot jalat.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" sanoi ukko liikutettuna. \"Parempaa satamaa\nen minä voi löytää, nythän olen turvassa sekä myrskyä että pimeää\nvastaan. Tyhmä on se, joka laskee ulos aavalle huonolla aluksella, kun\nei ole saalista kiikarissa.\"\n\nKotvasen aikaa kuluttua oli rouva Woogman huoneen yhteen nurkkaan\ntehnyt mukavan sijan, jolle käski ukon laskeumaan levolle.\n\nTämä kumminkin kiitti ja pani maata toiseen nurkkaan paljaalle\nlattialle.\n\n\"Ei tuo tuommoinen sovi\", sanoi hän; \"se sopii vaan maakravulle,\njoka on kasvanut uuninpäällä, mutta ei vanhalle merimiehelle, joka\non kaalannut Spetsbergin lumikinoksissa. Minä aina laskeun levolle\ntässä vanhassa paikatussa takissani, ja näen sentään unta paistetuista\nkaloista ja tuoreista vehnäkakuista.\"\n\nRouva Woogman kaikella tavalla koetti saada ukkoa menemään sijalle,\nmutta kun tämä ei onnistunut, otti hän lämpöisen peitteen, jonka hän\nlevitti hänen ylitsensä, pyytäen häntä pitämään sitä edes suojellakseen\nitseään kylmää vastaan.\n\n\"No mitä nyt vielä!\" sanoi ukko ja kääri peitteen kokoon; \"en minä\ntuommoista tarvitse.\"\n\n\"Te olette hyvin itsepäinen\", sanoi rouva pahoillaan.\n\n\"Älkää minua enään kiusatko, hyvä rouva; sillä minulla on syytä\nkieltääkseni\", vastasi ukko. \"Ettekö te, rouva, ole kuullut, että\nvanhoissa laivoissa aina on koko joukko rottia ja muita semmoisia,\njotka erittäinkin öisin kiusaavat väestöä. Niin on minunkin laitani.\nMinäkin olen juuri sellainen laiva, jolla on syöpäläisiä lastina,\njota en kernaasti tahdo laskea vieraalle rannalle... Jokainen on arka\nomastaan, sanoi entinen akka, kun tukehutti lapsensa.\"\n\nRouva Woogman nyt ymmärsi syyn ukon vastahakoisuuteen, jota hän\nkyllä osasi pitää arvossa, ja hän sentähden jätti silleen koko\ntarjoilemisensa. Hän ei kumminkaan voinut olla käärimättä peitettä ukon\nympärille, kun hän luuli tämän vaipuneen uneen.\n\nUkko sentään olikin hereillä, vaikka hän ei ollut mitään näkevinään;\nhän ei kumminkaan voinut pitää silmäinsä kansia vähän aukenemasta,\nsillä pari kyyneltä tunki niiden alta esiin.\n\n\"Hän on varmaan rehellinen ja totuutta rakastava, ukko raukka\",\najatteli rouva Woogman itsekseen. Jos hän olisi nähnyt nuot kyyneleet,\nolisi hän varmaan lisännyt sanan tunnokas.\n\nKaksi tuntia oli kulunut.\n\nKaikki oli hiljaa ja vaiti pienessä huoneessa.\n\nLapset nukkuivat tyynesti ja rauhallisesti, ja ukkokin näytti nauttivan\nlepoa; mutta vielä nyt istui rouva Woogman käsivarret ristissä\nraukeasti palavan lampun edessä.\n\nNiin kauan kuin hän askaroitsi lasten ja ukon kanssa oli hänellä tuskin\naikaa ajatella sitä suurta onnettomuutta, mikä oli hänelle tapahtunut\nja joka nyt, kun hän sitä yksinäisyydessään ajatteli, tuntui vielä\nsuuremmalta. Hänen oli vaikea saada sitä ajatusta päähänsä, ett'ei hän\nenään koskaan saisi nähdä miestään tässä maailmassa ja kumminkinhan\nniin oli laita. Hän tunsi syvimmässäkin surussa virvoitusta\nmuistellessaan kaikkia niitä iloisia hetkiä, joita he yhdessä olivat\nkokeneet. Hän luki muistojen kirjasta, jossa paljon, joka ei ennen\nollut tullut edes hänen huomioonsakaan, nyt oli mitä suurimmasta\narvosta. Pieninkin sana, minkä vainaja heidän yhdessä ollessaan oli\nsanonut, oli hänelle tässä silmänräpäyksessä suuresta merkityksestä,\nja pieninkin esine, jota hän oli koskenut kädellään, oli nyt hänelle\nkallis muistokalu. Suloista oli muistella entisiä aikoja; mutta kuinka\nsurettavaa oli ajatella tulevia päiviä! Yksinänsä, kolmen pienen\nlapsen kanssa, ilman sukulaisia, joilta saattaisi pyytää apua, sillä\nne olivat joko kuolleet tahi hänelle aivan tuntemattomat, ja ilman\nvarsinaista omaisuutta — kuinka taitaisi hän kasvattaa lapsiaan ja\nkuinka tulla aikaan kärsimättä hätää? Tähän kysymykseen koetti hän\ntyydyttäväisesti vastata. Koko maailma oli nyt hänestä, kuin pimeä,\neksyttäväinen erämaa, jossa hän turhaan koki etsiä pientä polkua,\njoka veisi valoisampaan seutuun ja jossa hän myöskään ei voinut\nlöytää pisaraakaan vettä, millä virvoittaisi vaivaloisella matkallaan\npolttavaista kieltään. Hän ajatteli ajattelemistaan ja oli jo\nmenemäisillään tainnoksiin, kun hän arvaamatta tuli näkemään raamatun,\njoka oli avattuna hänen vieressään. Silloin hänen kasvoilleen nousi\nvieno puna ja kyyneliset silmät loistivat taivaallisesta kiillosta.\nHän rupesi kohta lukemaan tuota pyhää kirjaa, alussa hiljaa, mutta\nvähitellen ääneen ja sointuisasti; ja kuta enemmän hän luki, sitä\nrauhallisemmaksi hän tuli; sillä ei ole vielä milloinkaan mikään\nsielu todella juonut tuosta lähteestä, saamatta siitä lohdutusta ja\nvirvoitusta.\n\nHetken näin oltuaan kirjan ääressä, laskeui hän polvilleen vuoteen\nviereen, missä hänen lapsensa nukkuivat, ja rukoili hartaasti, jättäen\nitsensä ja pienokaisensa Jumalan isälliseen huostaan. Kauan hän oli\ntässä asemassaan hartaassa rukouksessa ja kauan hän varmaan vielä olisi\npysynyt niin, ellei vähäinen kolina olisi herättänyt häntä siitä. Ukko\nnäet oli koko ajan ollut hereillä ja katsellut sääliväisyydellä surevaa\nvaimoa. Tämän enkelimäinen ulkomuoto ja syvä suru olivat hänestä niin\npyhät, ett'ei hän pienimmälläkään liikutuksella tahtonut häiritä\nrukoilevaa. Nyt hän kumminkin luuli hänen vaipuneen uneen, ja kun hänen\nkävi sääliksi että vaimo parka tuossa asemassa nukkuisi koko yön,\ntarttui hän läheisimpään tuoliin ja matkaan saattoi sillä tuon kolinan,\njolla oli seurauksena, että leski nousi ylös ja kysyi mitä ukko tahtoi.\n\n\"En mitään tahdo, hyvä rouva\", vastasi ukko; \"mutta minun mielestäni\nrouva pitää liian kauan vahtia, joka kyllä voi sopia vanhalle\ntottuneelle matruusille, vaan ei pienelle hienolle kajuuttavahdille,\njoka on ensimmäisellä merimatkallaan... Varmaan joku suuri suru on\nlaskeunut teidän sydämmeenne, luulen?\"\n\nKun raskaan surun sumut peittävät sydämmen meren, silloin on aina\nhuojentavaista saada puhella siitä toisen kanssa. Rouva Woogman\nsentähden kohta vastasi ukon kysymykseen, sanoen vienolla äänellä:\n\n\"Niin on todella... Minä sain äsken kirjeen, että mieheni on hukkunut\nmuutamia päiviä sitten.\"\n\n\"Mies raukka...\" huokasi ukko hiljaa, mutta kovaa hän lisäsi: \"Paha\nsanoma se, ilmoitustorvessa tällä kertaa... Oliko miehenne meriuros\ntahi maakrapu?\"\n\n\"Hän oli perämiehenä eräässä laivassa, kotoisin Geflestä, joka nyt\näskettäin on joutunut haaksirikkoon Hollannin rannikolla, kirjeen\nmukaan, joka on näin\":\n\nRouva Woogman luki nyt kirjeen, jonka jälkeen ukko taasen lausui:\n\n\"Vahinko oli siitä miehestä... saakelin reipas ja rivakka poika oli se\nWoogman... Harvoin hän purjehti krouveihin eikä hän koskaan laskenut\nankkuriaan kadun kulmiin, niinkuin monet hänen virkaveljensä tekevät.\nMinä tunsin hänet aina siitä asti, kun hän oli pieni veijari ja kävi\nkoulua.\"\n\n\"Te tunsitte minun mieheni!\" huudahti rouva kevennetyllä sydämmellä.\n\n\"Minä tunnen useimmat merimiehet tällä paikalla ja vielä useimmat\ntuntevat ukko Striidin, luullakseni. Minä olen monta vuotta astuskellut\nlaivasillalla auttaen merimiehiä purkamisella ja muulla... Olinpa\nkerran keväällä, kun Karhu oli tuolla ulapalla ankkurissa, koko\npuolen päivää Woogman'in kanssa laivalla, auttamassa häntä taklaasin\nsuorittamisessa; minulla on käsivarret, kuin karhulla... ja palkakseni\ntuosta sain minä tämän kaulaliinan ja lasillisen portteria, joka meni\naina puujalkani varpaisin saakka... Monta ryyppyä ja tupakinlehteä olen\nminä saanut häneltä, sillä pojalla oli sydän, joka piti.\"\n\nTuo ukon ylisteleminen suuresti liikutti rouva Woogman'ia erittäinkin,\nkun hän tiesi, ett'ei siinä ollut mitään liikoja. Paitsi sitä, oli\nhänestä suloista saada puhella sellaisen kanssa, joka tunsi hänen\nmiehensä, jonka tähden hän oitis istahti ukon vuoteen viereen. Toivon\nsäde leimahti hänen murheellisessa sielussaan ja sentähden hän vähän\nvapisevalla äänellä sanoi:\n\n\"Ehkä tämä surusanoma onkin vaan turha huhu. Minun mielestäni olisi\nkirjeen sisällön pitänyt oleman vähän laviamman ja sisältävän edes pari\nlohduttavaista sanaa, jos se olisi totta!\"\n\n\"Ei, kyllä tapaus on tosi\", vastasi ukko. \"Minä tunnen hyvin herrain\nlaivainomistajain lastihuoneen. Eivät he koskaan kirjoita pilapuheita\nsemmoisista asioista, ja mitä lohdutukseen tulee, niin eivät he tiedä\nmuusta lohdutuksesta, kuin rahakirstustaan, jota he, hitto vieköön,\nkyllä pelkäävät tyhjentää, elleivät tiedä saavansa kaksin verroin\njälleen. Merimies ei heidän mielestään ole muuta kuin numero, jonka\nhe helposti pyyhkivät pois ja taasen kirjoittavat sisään, aina miten\ntuuli puhaltaa onnen merellä. Woogman ei luultavasti enään milloinkaan\npalaja kotiin; mutta älkää te sentään siitä ruvetko itkemään ja\nvoivottelemaan... tehty, kuin tehty, sanoi entinen matruusi, kun hirtti\nitsensä mastonuoraan... Ei valittaminen auta... Raitis tuuli purjeisin,\nja luja mieli povessa, se on minun sananparteni, kun myrskyt pauhaavat.\"\n\n\"En minä valitakaan\", sanoi rouva, \"mutta minä en voi olla surematta,\nsillä minä olen kadottanut elämäni kauniimman onnen.\"\n\n\"Se on luonnollista, hyvä rouva! Mies ansaitsee koko härkätynnyrin\nkyyneleitä... Itkekää siis, mutta ei niin runsaasti, että rahti menee\npahaksi; sillä suolainen vesi tunkee läpi vähemmänkin peitteen ja\njättää parantumattomia merkkejä jälkeensä. Rouva on pieni, kaunis\nkoleaasi, joka ei kauan voi taistella myrskyä vastaan... Surkua siis\nkohtuullisesti, rouvaseni! Perämies, joka on tuolla ylähällä, vie kyllä\nelomme laivan onnellisesti satamaan, vaikka me emme näe muuta, kuin\nsumua ja pimeää edessämme.\"\n\n\"Minä laskenkin koko elämäni hänen kätehensä; sillä se on luja toivoni,\nettä Jumala, joka on pannut ristin päälleni, on myös auttava minua\nkantamaan sitä, vaikka minä itse en ymmärrä, kuinka se on tapahtuva.\nYksi ajatus minua sentään huolettaa. Minä pelkään, että kuolema kohtasi\nmiestäni, ennen kuin hän oli valmis toiseen elämään, ja ettei hän siis\nvoinut tulla autuaaksi.\"\n\n\"Sillä pelolla on huono ankkuripohja\", vastasi ukko. \"Jos ei merimies\ntäysin purjein purjehdi taivaasen, niin ei sinne voi maakrapukaan\nkömpiä sisälle. Merimies tosin saattaa elää vähän hurjasti maassa\nollessaan; mutta kun hän on merellä, ja myrskyt vinkuvat, ukkonen\njyrisee ja aallot heittävät laivaa sinne tänne, kuin lastua pientä,\nsilloin hän, siitä saatatte olla vakuutettu, toden todella ajattelee\nJumalaa. Hänellä tosin ei ole aikaa lasketella pitkiä rukouksia, mutta\nne, jotka lähtevät hänen suustaan, ovat sitä mahdikkaammat. Paitsi sitä\nen minä luule Herran olevan niin närkkään autuudesta, kuin muutamat\npelkurit luulevat. Hän mittaa sydämmet ja tarkastaa niiden pohjaa: jos\nhän niin näkee, että minä olen elänyt, kuin kristitty, ei hän suinkaan\nvoi sulkea minua pois luotaan sentähden, ettei minulla viimeisessä\nsilmänräpäyksessä ollut tilaisuutta rukoilla niinkuin olisi pitänyt.\nItse olen minä kaksi vuorokautta yhtä mittaa maannut lankulla meressä,\nkunnes englantilainen tuli ja veti minut ylös laivahansa, joka oli\nsaakelin hullusti, sillä minä tunsin selvään itsessäni, että olisin\ntullut autuaaksi silloin, jos olisin kuollut. Minä luulen melkein, että\nuseimmat merimiehet, jotka hukkuvat mereen, tulevat autuaiksi, sillä\nheillä on silloin matkapassi paraiten kunnossa. Ei rouvan siis tarvitse\nolla huolissaan Woogman'in sielun tähden; sillä kyllä hän nyt on\noikeassa satamassa. Taivaallinen satamakatteini ei kiellä ankkurisijaa\nlaivurilta, jolla on luvallista tavaraa laivassaan.\"\n\nRouva Woogman ei laisinkaan hyväksynyt ukon uskonnollisia mielipiteitä;\nmutta ukon puhe kumminkin saattoi hänen liikutetut tunteensa\nrauhoittumaan. Hän laskihe levolle ja vaipui uneen, helpommin kuin\nolisi luullut, suljettuaan itsensä ja omaisensa Jumalan isälliseen\nliuostaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ukko, laittaessaan puujalkaansa, kertoi pyynnöstä\nelämänsä historian, joka lyhykäisyydessä oli tämä:\n\n\"Minä olen luultavasti tullut maailmaan, niinkuin muutkin ihmiset,\nvaikka minä välistä olen sitä vähän epäillyt. Muuta en minä tiedä\nvanhemmistani, kuin sen, minkä olen saanut tietää eräältä vanhalta\nakalta. Hän kertoi, että isäni ja äitini olivat veneväkeä, ja että\nmolemmat kuolivat, kun minä vielä olin pieni hylkeenpenikka, joka istui\nmeren rannalla nuoleskelemassa kiviä. Se on kumminkin varma, että muuan\nvanha akka pienessä mökissä Lidingin saarella kasvatti minua. Tämä akka\nsanoi olevansa minun isoäitini. Sen minä kyllä uskonkin, sillä hän\nrakasti minua, kuin silmäteräänsä. Hän opetti minua lukemaan ja työtä\ntekemään. Me elimme oikeastaan sillä, että kiskoimme metsästä varpuja\nja teimme luutia, jotka joka lauvantai veimme kaupunkiin myötäväksi,\nja ansaitulla rahalla ostimme sitten ruokaa seuraavaksi viikoksi. Koko\nhaluni ja toivoni oli kumminkin päästä merille. Kun näin komeiden\nlaivain purjehtivan ohitse, tunsin sydämmessäni halun päästä mukaan\nniin suuren, että tuskin voin sitä hillitä. Minä pyysin akkaa, joka\ntunsi monta merimiestä, hankkimaan minulle paikkaa jollakin laivalla;\nmutta kaikki rukoukseni olivat turhat. Hän sanoi minua kiittämättömäksi\nheittiöksi, kun tahdoin jättää hänet yksilleen, ja siinä oli hän\noikeassa, vaikka minä silloin ajattelin aivan toisin. Minä ai'oin monta\nkertaa lähteä karkuun: mutta, kun piti panna aikomus toteen, ei siitä\ntullutkaan mitään, sillä minä pidin suuresti tuosta vanhasta lotjasta,\nvaikka se oli hajallinen ja ruma kuin tarhapöllö. Vihdoin oli Jumala\narmollinen ja otti akan luokseen. Minä saatoin hänet hautaan ja itkin\nkatkeria kyyneleitä kirstunsa päälle. Ei kukaan ihminen ole rakastanut\nminua niin hellästi, kuin se akka. Jumala siunatkoon häntä!\n\n\"Näin olin minä nyt vapaa ja päälle päätteeksi kahdentoista vuoden\nvanha. Minä ohjasin nyt kulkuni laivasillalle ja kävin jokaisen\nmerimiehen kimppuun, kuin sattui eteheni. Vihdoin sain minä\nkajuuttavahdinpaikan erään vanhan rehellisen katteinin laivalla, joka\notti minut armeliaisuudesta. Hänen kanssaan, joka oli erinomaisen\nkelpo mies, purjehdin minä kuusi vuotta, ja pääsin sillä ajalla\nala-perämieheksi. Minä olisin luultavasti seurannut häntä vielä\nkauemminkin, mutta onnettomuus tuli tiehen. Eräänä pimeänä yönä, näet,\neräs englantilainen ajoi ylitsemme Spanian meressä; laiva upposi ja\nkaikki muut hukkuivat, paitsi minä, joka uimalla pidin itseni ylähällä,\nkunnes minut huomasivat toisesta laivasta ja vetivät minut sinne.\nKaikki omaisuuteni, joka ei ollutkaan niin vähän, minä kadotin: mutta\nmitä väliä siitä on, ajattelin minä, ja rohkaisin mieleni.\n\n\"Sen tapauksen perästä minä purjehdin muutamia vuosia kaikissa\ntunnetuissa merissä ja kaikellaisten ihmisten kanssa, ja se oli\nsaakelin lystiä se, tietäkää, ehtimiseen kiitäen tuulen kanssa maasta\ntoiseen. Etelässä söin minä appelsiinejä ja join viiniä, pohjolassa\nsöin minä peuranpaistia ja join simaa, tuntematta mitäkään kiristystä\nkaulassani; sillä minä olin kaikissa ilmanaloissa terve kuin\nmerikotka. Joka haaralla maailmaa minä myös suurella menestyksellä\nnostin purjeeni tyttöjen eteen. Minä tanssin mustain, Valkosien,\nruskeiden ja harmaiden, sinipunaisten ja putelinviheriäisten kanssa,\npuettujen ja alastomien kanssa, niin että pois tieltä vaan! Mutta minä\nvaroin itseäni hyvin tarttumasta heidän nuottahansa. Vihdoin sentään\nrakastuin minä erääsen kauniisen veneesen 'Kolmen Pytyn' ravintolassa,\njoka koko talven oli ollut kiikarissani. Hän oli myötäinen ja minä\najattelin hankkia itselleni oman hökkelin. Monta salakaria oli siinä\nkulkuväylässä, mutta hyväksi onneksi huomasin minä oikeaan aikaan\nhyökylaineet. Hän suosi myös erästä pitkää salkoa kaartista, jonka\nminä eräänä iltana tapasin tytön omassa kojussa. Minä annoin hänelle\nmuutamia iskuja vasten naamaansa, niin että molemmat kajuuttaikkunat\nolivat vähällä mennä rikki. Siitä hetkestä asti en minä täydellä\ntodella ole vetänyt lippua kenenkään naisen kunniaksi.\n\n\"Minä en koskaan ole ollut mikään pelkuri; mutta kuinka olikaan,\nniin minä tunsin vähän meritautia sen ottelun jälkeen ja häpeä\ntunnustaakseni olen minä vieläkin vähän pahoillani muistellessa Lottaa.\nRakkaus on samaa laatua, kuin tappelussa saatu haava: sitä ei voi\nkoskaan niin parantaa, ettei sen arvet vähän edes kirvelisi ilman\nmuutoksissa. Kaikki suru toki haihtuu pois merellä, ainakin vähäksi\naikaa. Minä rupesin Hollantilaisen palvelukseen, joka meni suoraan\nBostoniin. Se oli priki ensimmäistä laatua; uhkea kuin sotalaiva ja\nnopeakäänteinen kuin merisika. Se kulki hyvässä tuulessa kaksikymmentä\nsolmuväliä tunnissa. Matka kävi hyvin, kunnes me tulimme valtamerelle,\njossa meidän täytyi risteillä kahdeksan päivää. Eikä aikaakaan, niin\nsyntyi ankara myrsky. Katteini itse piti perää, ja me muut kiiruhdimme\nvetämään purjeet kokoon. Minä olin juuri purkamassa peräpurjetta, kun\nkatteini, tyhmästi kyllä, käänsi laivan myötätuuleen. Samassa tuli\nankara tuulen puuska, joka kaasi prikin kumoon. Katteini ja useimmat\nväestöstä vierivät mereen, johon he pian katosivat silmistäni. Minä\nja eräs matruusi pidimme itsemme kiinni nuorissa, kunnes saimme yhden\nlankun irti. Nuoran pätkillä me sitten sidoimme itsemme siihen kiinni\nja läksimme niin matkalle. Muutamia minuuttia sen jälkeen näin minä\nsen komean prikin menevän pohjaan kuin ankkurin. Minä ja toverini\najelimme nyt tuolla lankulla kaksi päivää, jotka olivat pisimmät ja\nikävimmät, kuin vielä koskaan olen elänyt. Me näimme kyllä monta\npurjelaivaa, mutta ei yksikään tullut meidän tiehemme. Vihdoin eräs\nEnglantilainen otti meidät puolikuolleina ylös. Tämä oli rohkea\nveitikka, joka laski täysinpurjein joka tuulessa. Viidentenä päivänäpä\nse sattuikin salakarille, niin että koko komeus hukkui. Töin tuskin\nminä ja väestö tulimme pelastetuiksi siten että laivanpirstaleilla\njouduimme muutamalle asumattomalle pienelle saarelle. Katteini meni\npohjaan juomaan veljenmaljaa ahvenien kanssa. Hän ryyppäsi liiaksi,\nse mies, ja muutoinpa ei onnettomuus olisikaan tapahtunut. Mutta me\nsaimme nyt elättää itsemme saarella ruohonjuurilla ja muulla eläimen\nruualla, kunnes seitsemäntenä päivänä eräs toinen Englantilainen otti\nmeidät laivahansa sekä vei meidät New Yorkiin. Minä nyt purjehdin\nAmerikkalaisten kanssa kaksi vuotta ja ansaitsin hyvin rahoja. Kun\nsitten syksypuolella jälleen palasin Tukholmiin, joka, sanokaa mitä\ntahdotte, on kauniin kaupunki maailmassa, oli minulla kylläksi, mitä\nminä tarvitsin, ja minä sentähden elin lystiä elämää, kunnes tulin\nsotaan.\"\n\nTuon viimeisen sanan lausuttuaan ukko äkkiä keskeytti puheensa ja\nhuokasi syvään, ikäänkuin jos joku katkera muisto olisi ollut\nyhdistyksessä tuon lauseen kanssa.\n\n\"Te olette kärsinyt paljon, mies parka!\" sanoi rouva Woogman.\n\n\"Oletteko te ollut sodassakin?\" kysyivät pojat, jotka tarkkaan olivat\nkuunnelleet ukon kertomusta.\n\n\"Olenpa niinkin\", virkkoi ukko. \"Syksyllä 1787 minä tulin Tukholmiin.\nTalvella puhuttiin paljon sodasta, joka piakkoin oli alkava Venäjän\nkanssa. Ei kukaan sentään varmuudella tietänyt mitään, sillä Kustaa\nkolmas oli kuningas, joka ei ennen aikojaan huutanut ulos, mitä\nhänellä oli torvessaan. Keväällä tuli kumminkin selväksi, mitä\nhänellä oli mielessään. Hän tahtoi lähteä ulos maitse ja meritse\nantamaan venäläistä selkään. Hiisi tiesi mikä meidän ruotsalaisten\noikein on; mutta luultavasti me äidinmaidon kanssa olemme imeneet\nitsellemme sammumattoman vihan venäläisiin. En minä milloinkaan\nennen olo ajatellutkaan sotaa, mutta nyt. se oli minun ensimmäinen\nja viimeinen ajatukseni sekä unelmissani, että valveilla ollessani.\nHuhu mainitsi että kaikki kauppalaivoissa palvelleet, jotka tahtoivat\npalvella sotalaivastossa, olivat hyvin tervetulleita. Minä en ollut\nhidas menemään ilmoittamaan itseäni amiraliteettiin, jossa minut\nsisäänkirjoitettiin N:o 15 Joonas Striid nimellä. Minut määrättiin\ntoimittamaan virkaani itse amiraali-laivassa, jossa herttua Kaarle\npiti komentoa. Täysin purjein kiisimme me pois Karlskronasta.\nMeidän laivastossamme oli 15 linjalaivaa ja 5 rekattia. Siitäkö,\ntietäkää, merimiehen sielu vähän sai iloita! Kaikki olivat ne suuria\nlaivoja, joidenka vertaisia en ennen enkä myöhemminkään ole nähnyt.\nKuin uiva kaupunki tornineen, muurineen, lepäsivät komeat laivat\nveden pinnalla... Ensimmäinen taistelumme oli muutamana kuumana\nkesäkuunpäivänä Suursaaren luona. Kahden vuoden aikana olin minä sitten\nmonessa tappelussa ja kaikkialla me taistelimme kunnialla, vaikka onni\noli milloin enemmin milloin vähemmin myötäinen. Viimeinen otteluni\noli Ruotsinsalmella, jossa me tappelimme kaksi vuorokautta ja saimme\ntäydellisen voiton. Kuinka näiden vuosien taisteluissa, niin yhdellä\nkuin toisella paikalla kävi, saatatte te lukea kirjoista. Minä en niitä\nhuoli kertoa, sillä minä en suosi sotaa.\n\n\"Kun minä sanon, ett'en minä suosi sotaa, niin älkää te suinkaan\nluulko, että se on pelosta; sillä, hiisi vieköön, jos ukko Striid vielä\nkoskaan on vavissut taistelussa kuninkaansa ja isänmaansa edestä; ei,\naivan toisista syistä sota on minusta inhottava.\n\n\"Taistelun kestäessä on suloista olla merikahakassa. Silloin ajattelee\nvaan, miten parhaiten tähtää kanooniaan, silloin kuulee vaan tykkien\njyrinän ja kuulain sähisemisen, silloin näkee vaan punaisia aaltoja\nja tulileimauksia, jotka lentävät ristiin savupilvissä; mutta\njälkileikki on kauhea ja seuraukset vielä pahemmat. Kun kaikki on\nloppunut ja kruudinsavu on ehtinyt haihtua pois, saapi vaan nähdä\nrikkipirstoitettuja laivoja ja raajarikkoja ihmisiä; silloin saapi\nkuulla vaan valitushuutoja ja hammasten kiristystä, semmoista kuin\nainoastaan voi ajatella helvetissä. Kirottu olkoon sentähden se, joka\nylpeydestä tahi kevytmielisyydestä matkaansaattaa sotaa; sillä kyllä\nihmiset ovat luodut muuksi, kuin kanuunan syötiksi.\n\n\"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun\njälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin\nyhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä\nollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän\ntoisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä\nkäärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten\nraajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin.\nJos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte\nkauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla\noli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä\neikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa\nlukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme\ntulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut\nhurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi\nkaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta,\nennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani.\nJa kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat\nhaavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon\nmielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös\nkatkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin,\nettä minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista.\nPalkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja\nkymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina\ntaskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle\nmajesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi\nvieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille\nsotureille!\n\n\"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen,\nmikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä\nmerimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista,\njonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa\nsodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla\nja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja\nvaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä:\nkaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin.\"\n\n\"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?\" kysyi rouva\nWoogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen\nelämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli\npoissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata\nihmistä, ilman että hän on syypää siihen.\n\nUkko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin,\nkunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten\nvalmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla\noli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja\noli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja\nvastasi rouvan kysymykseen näin:\n\n\"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en\nenään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa\nminä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä\nsahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin\nrahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on\ntullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo\novat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa\nnuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä;\nsillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta\nvarten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa\naaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin\nlapseksi jälleen... Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut\nkurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun\nolisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan\nole surrut huomispäivää... Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään\nole sen pahempi... Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis\nenään saata elää niin kauan... Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka\nmeri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan.\"\n\n\"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea\", sanoi rouva Woogman;\n\"mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin...\"\n\n\"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta\", puuttui ukko puheesen.\n\"Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia\npäiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä.\nYrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea\npahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan\npuuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja\nmuutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin\nenkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä\noikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun\ntahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä.\nHän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin\nkerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa.\nMutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa\nnäyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää\nja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että\nvoin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon... Jos sentään\nLotta olisi ollut uskollinen!... Saakelin raskasta on olla ilman\nyhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?\"\n\nTuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa\nkyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon\nrypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:\n\n\"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta\nse oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli\nelämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on\nkolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat\nminua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä\neläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi\nteitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti\nei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi\nminulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota\nteille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni\njakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn\nloppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen\nomaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille.\"\n\n\"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!\" sanoi ukko vapisevalla\näänellä. \"Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta\nen minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni\ntahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun\nkäyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi... Rouvalla on kylläksi\ntekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa.\"\n\nRouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden\nkoettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.\n\n\"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi,\" sanoi hän,\n\"että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä\ntuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä.\"\n\nUkko suostui mielellään tuohon pyyntöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Woogman ei ensi-katsannolla ollut kaunis siinä merkityksessä,\nkuin tätä sanaa tavallisesti käytetään; mutta kuta enemmän katseli\nnoita ympyriäisiä kasvoja, sileätä otsaa, kirkkaan-sinisiä silmiä,\nhyvin muodostunutta suuta sekä pientä, hoikkaa vartaloa, josta kaikissa\nliikunnoissa pistihe esiin sievä notkeus, sitä kauniimmalta hän näytti.\nEi häntä suinkaan olisi voinut luulla noiden kolmen poikain äidiksi,\nniinkuin hän kumminkin oli, sillä hän oli itse kuin täysikasvuinen\nlapsi. Luonnoltaankin oli hän aivan kuin lapsi, joka saattoi itkeä ja\nnauraa melkein samalla kertaa, aina sen mukaan kuin esineet vaihtelivat\nhänen sielunsa silmäin edessä. Hänessä ei kumminkaan ollut tuota\nhaikeamielisyyttä, joka on niin tavallista tunnokkaissa naisissa.\nKaikessa toiminnassaan näytti hän omivansa päättäväisen sydämmen, joka\ntaisi syvään tuntea, syvään rakastaa ja kärsiä sekä myöskin innokkaasti\nnauttia elämän riemua. Hänen koko olennossaan oli jotakin reipasta ja\nsamalla lempeätä, joka herätti rakkautta ja ihmettelemistä.\n\nHän otti nyt vanhan Striidin hoitoonsa. Hän pesi ja neuloi, hän\nkeritsi hänen tukkansa ja partansa, sekä otti esiin Woogman'in vanhoja\nvaatteita, jotka hän puki ukon ylle. Kaikki kävi niin sukkelaan, että\nukko istui mykkänä paljaasta hämmästyksestä, ja antoi rouvan menetellä\nkanssaan kuin lapsen kanssa.\n\nKun kaikki oli valmiina, voi ukkoa tuskin tuntea. Hän oli nyt\nrepaleukosta muuttunut vanhaksi, arvokkaaksi merimieheksi, joka\npoikienkin mielestä oli kaunis; nämät nyt ilman pelotta ratsastivat\nhänen polvillaan ja leikittelivät hänen puujalkansa kanssa.\n\n\"Rouva on enkeli, eikä mikään ihminen\", sanoi ukko. \"Hiisi vieköön,\njos minä luulin niin hyvää venettä olevan maailman merellä. Jumala\nsiunatkoon ja varjelkoon teitä, hyvä rouva!\"\n\n\"Te sanotte, että minä olen enkeli, ja kumminkin te tahdotte jättää\nminut\", sanoi rouva.\n\n\"Minun täytyy\", huokasi ukko syvään.\n\n\"Mutta minä sanon, että te sekä tahdotte että teidän täytyy jäädä\ntänne\", väitti rouva hymyillen.\n\nUkko katsoi kummastellen rouvaan. Tämä jatkoi sen jälkeen totisemmalla\näänellä.\n\n\"Minä en ole niin köyhä, kuin te ehkä luulette, sillä meillä on\njotenkin runsaasti irtonaista omaisuutta ja sata riksiä rahaa. Tämä\ntosin ei voi kestää kauan, mutta minä osaan yhden ammatin, ja jos\nJumala sallii minun olla terveenä, niin minä voin ansaita ruuan sillä.\nMinä olen näet aina lapsuudestani asti harjoitellut, itseäni tekemään\nkaikellaisia pahviteoksia, jotka menevät hyvin kaupaksi, jos ne vaan\novat hyvin tehdyt. Jos minulla nyt olisi joku, joka kävelisi ympäri\nkaupungissa myömässä näitä, niin olisi...\"\n\n\"Siihen toimeen minä rupean!\" keskeytti ukko iloisella äänellä. \"Minä\ntahdon olla rehellinen kuin laivarotta, joka ei milloinkaan jätä\nasemaansa, ennenkuin laiva on valmis menemään pohjaan.\"\n\n\"Enkö minä arvannut sitä!\" sanoi rouva, ja katseli niin lempeän\nsuloisesti ukkoon, että tämän sydän oikein lämpeni.\n\nSiitä hetkestä saakka ei mikään muu asunto tullut kysymykseenkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonesta syystä rouva Woogman tahtoi ukko Striidiä jäämään luokseen.\nEnsiksikin häntä suuresti miellytti ukon suora, rehellinen olento\nja tapa, millä hän kertoeli juttujaan; toiseksi oli ukko tuntenut\nhänen miehensä ja olisihan sentähden niin hauskaa saada jonkun kanssa\npuhella hänestä: kolmanneksi oli hän myövä hänen teoksiaan. — Kaikki\ntämä yhteensä, mutta erittäinkin se seikka, että ukko oli yksinään ja\nhyljätty, teki, että leski mielellään tahtoi pitää häntä luonaan, ja\ntehdä hänen viimeiset päivänsä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Ukko\nei kumminkaan olisi suostunut tähän, ellei hän olisi luullut voivansa\ntulla joksikin hyödyksi rouvalle.\n\nHyyrykontrahti heidän viilillään oli siis nyt tehty molempien mieleen.\n\nPian oli ukko rakastettu jäsen perheessä, ja hänellä oli hyvä vuode,\njossa hän päivän vaivojen jälkeen sai levätä, ilman että häntä\n\"laivarotat ja muut syöpäläiset\" kiusasivat.\n\nPäivillä hän enimmästi oli poissa sahaamassa puita, jolla työllään hän\njotensakin ansaitsi ruokansa; hän sai myös rouvalta monta maukasta\npalaista, jotka hänen kaikella mokomin täytyi ottaa vastaan. Iltasin\nhän tavallisesti istui kertoilemassa merimiesjuttuja, joita hän ei\nsuinkaan jättänyt kaunistamatta, niin paljon kuin mahdollista. Hän\noli tästä syystä rouvalle hyvin mieleinen seuranpitäjä ja poikien\nsuurin ihastus. Jos hän jonakuna iltana viipyi tavallista kauemmin\npoissa, olivat molemmat vanhemmat pojat alinomaa katsomassa Götha-kadun\nkulmassa, kunnes huomasivat hänen tulevan, jolloin he iloisina\njuoksivat häntä vastaan, ja taluttivat häntä kotia. Niin rakkaaksi oli\nhän muutamain päiväin kuluessa tullut heille.\n\nRouva Woogman haihdutti surunsa rukoilemisella ja tekemällä työtä:\nkaksi keinoa, jotka ovat parantavaiset, kun niitä oikein käyttää. Hänet\noli, kohta kun hänen vanhempansa kuolivat, eräs vanha mamseli, joka oli\nmuotikauppias, ottanut omaksi lapsekseen. Tämän luona hän muun muassa\noppi tekemään pahviteoksia, joiden valmistamisessa hän oli saavuttanut\nmelkein taideniekan taidon. Hän teki mitä somimpia neularasioita,\nompelulaatikoita ja tähden muotoisia keränpohjia, jotka kaikki hän\nkaunisti hienoilla helmillä ja muulla korulla, niin että ne kaikkein\nostajattarien silmissä olivat erittäin kauniit ja houkuttelevaiset.\nNäitä ukko sitten joka lauvantaina kävi myömässä kaupungissa, ja ne\nmenivät hyvin kaupaksi. Hän teki aina tarkasti tilin tuosta hänelle\nuskotusta tavarasta ja hän oli aina saanut suuremman maksun siitä, kuin\nrouva oli odottanut.\n\nRouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti\nse, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä.\nHän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti\nryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut\npuolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen\nja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti\nitsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan\nolisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta\npuheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.\n\nEräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan\nmukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli\njuosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana\nGötha-kadulla, voimatta nousta ylös.\n\nRouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen\nliinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.\n\nKun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon\nvierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi\nriemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä\njaloilleen.\n\nKun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa\noli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen\nvähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi\nvähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän\nhiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.\n\nKuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in\nmakaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.\n\n\"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?\" kysyi hän.\n\n\"Minä rukoilen teidän puolestanne\", vastasi rouva ja katsoi ukkoa\nkyynelisillä silmillä.\n\nUkko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä\nnäkyä.\n\n\"Minä ymmärrän... minä ymmärrän!\"... sanoi hän. \"Älkää te, rouva kulta,\nminun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä... Minä\nolen kurja vaivainen... Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut\nMosebacken'in harjulta mereen... minä en ansaitse....\"\n\nUkko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin\nlapsi.\n\nRouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:\n\n\"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä\nkuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne,\nja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette\nJumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa\njuopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen.\"\n\n\"Minä toivon samoin\", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. \"Tietäkää,\netten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut\nitseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole\nollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä\ntuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se\non sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden\nminä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä\nkäyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en\nminä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin\nraajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin\nkuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta\nsentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon\npahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en\nkoskaan ennen ole tehnyt... te saatte nähdä, rouva, että minä olen\nvoittava... rakastattehan te minua kuin isäänne?\"\n\n\"Rakastan!\" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.\n\nUkko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti\nsanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen\nliikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä\nsaamasta sanaakaan suustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin\npieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia,\njoita hän nyt meni myömään.\n\nTultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja\nvaipui syviin ajatuksiin.\n\n\"Saakelin ihminen se rouva on!\" sanoi hän. \"Siinä olennossa on\nvarmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä\nkajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran,\nkuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös,\nettä minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan\nihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin\nsaarella... Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan\npäissäni... minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen\nmerimies ja nimeni on Jonas Striid... Mutta mitä minä sitä vastaan teen\nhänelle?... Tämä ei aina voi olla näin... Hän ei ansaitse enempää,\nkuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen\nyöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä\npäivältä... Voi, jos olisin rikas!... Silloinpa purjehtisin etelään\nnoutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen...\nsaakelin rivakoita poikia... oikeita mastonkiipeejiä... hyviä\nmerimiehiä niistä kerran tulee... Mutta sinä olet köyhä, Jonas\nStriid... Hei, mieleeni johtuu jotakin... Hurraa, Jonas Striid, lippu\nmaston huippuun... Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole\ntullut ajatelleeksi.\"\n\nUkon päähän oli nyt lentänyt joku sukkela tuuma, jonka hän tahtoi niin\npian kuin mahdollista panna toimeen. Hän hypähti asemaltaan ylös kuin\nneulan pistämänä ja läksi astumaan kivistä katua niin että raudoitettu\npuujalkansa säkenöitsi. Hän astui rantaa kohti ja tuli laivasillalle,\njossa hän seisahtui suuren talon eteen.\n\n\"Tässähän kauppahuone Schwan'illa ja kumpp. on konttorinsa?\" kysyi hän\nohimenevältä nuorelta herralta.\n\n\"Aivan niin\", vastasi tämä.\n\nKun ukko vähän oli ehtinyt hengähtää tuon nopean käyntinsä jälkeen,\nastui hän portaita ylös ja tuli konttoriin.\n\n\"Elätkö sinä vielä, hyvä Striid\", sanoi vanhanpuoleinen, arvokas herra,\nkatsoen ystävällisesti kirjoituspöydältään tulijaan.\n\n\"Niinpä luulisin, armollinen patruna\", vastasi ukko.\n\n\"Mikä sinulla nyt on asiana?\" kysyi taasen herra, joka muuten ei ollut\nerittäin puhelijas.\n\n\"Asian laita on se\", alkoi Striid, \"että minä tahtoisin kysyä\npatrunalta neuvoa yhdessä asiassa. Kelpaavatko nämät paperit mihinkään?\"\n\nHän nyt ojensi herralle muutamia asiakirjoja, jotka olivat jotensakin\nlikaiset.\n\n\"Tässähän on teidän virkaerokirjanne ja eläkerahakirjanne.\"\n\n\"Eikö siinä ole luettavana, että minä rehellisesti olen palvellut\nkuninkaallista majesteettia ja ruunua, ja että minulle siitä on tuleva\nkymmenen riksiä vuodessa eläkerahaa?\"\n\n\"Aivan niin!\"\n\n\"Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että minä en koskaan ole saanut\nniin paljon kuin äyriäkään.\"\n\n\"Sehän on kummallista!\"\n\n\"Eipä niinkään, armollinen patruna. Minä en ole koskaan vaatinutkaan\nmitään.\"\n\n\"No sittenhän se on teidän oma syynne.\"\n\n\"Tosin kyllä, armollinen patruna. Minä sanon, kuinka sen asian laita\noikeastaan on: minä olen aina suuresti vihannut sotaa, kuninkaallista\ninajesteettiä ja ruunua myös, joka luulee kymmenellä niksillä vuoteensa\nvoivansa maksaa merimiehen jalkaa. Minä sentähden en aikonut vaivata\nheitä vaatimalla heitä maksamaan mitäkään; mutta nyt minä rupean\ntulemaan vanhaksi ja...\"\n\n\"Mitä te oikeastaan tällä tahdotte?\" puuttui tuo niin kutsuttu patruna\npuheesen.\n\n\"Minä tahtoisin, jos se mitenkään voi käydä laatuni, saada ne rahat\nulos; ja kun en tunne yhtäkään rehellisempää herraa, kuin patruna on,\nniin olen kääntynyt siinä asiassa teihin... Luuleeko patruna asian\nkäyvän laatuun?\"\n\n\"Tulkaa tänne taasen kahdeksan päivän perästä, niin niinä teille annan\ntietää mitenkä käy\", vastasi patruuna ja antoi merkin ukolle lähtemään\nulos, minkä ukko paikalla tekikin.\n\nUkko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen\nmilloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut\nnukkua paljaasta rahamurheesta.\n\nMäärättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa,\nkoska patruna vielä ei ollut tullut.\n\nKaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin,\nkassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät\nnenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että\nkynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei\nkuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin\ntuon oman tärkeän asiansa tähden.\n\nVihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman\nkirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään\nmilloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla\ntavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös\npaperilta.\n\nPatrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka\nhe olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen\nasiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei\nsentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä\nkaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän\nasemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.\n\nKun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa\ntulemaan luokseen.\n\n\"Minä olen nyt ottanut ulos saatavasi, hyvä Striid\", sanoi hän; \"se\nnousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron,\nmutta se ei käynyt laatuun... Tässä on rahat.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!\" huudahti ukko, ja astui pari\naskelta taaksepäin. \"Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa.\"\n\n\"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä\nvuodessa\", lisäsi patruna.\n\n\"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki\nsilmäkansistaan!\"\n\n\"No ota sitten rahat, hyvä Striid\", kehoitti patruna, joka ei voinut\nolla hymyilemättä ukon kummastukselle.\n\n\"En missään tapauksessa... Sanokaa minulle, hyvä patruna, kuinka kauan\nnämät rahat kestävät, jos minä saan viisitoista riksiä kuukaudessa?\"\n\n\"Lähes seitsemäntoista kuukautta; toisin sanoen, sinä saat ainoastaan\nkymmenen viimeisenä kuukautena.\"\n\n\"Tahtooko patruna antaa minulle viisitoista nyt tänään ja sitten joka\nkuukausi saman verran... minä en voi säästää, näettekös.\"\n\n\"Sinä siis tahdot, että minä rupean sinun kasööriksesi, mikä lieneekin\nparasta. Sinä siis saat toistaiseksi kunkin kuun ensimmäisenä päivänä\nkäydä täällä ottamassa viisitoista riksiä, joka jo on merkitty...\nhyvästi nyt vanha Striid.\"\n\nUkko kiitti nöyrimmästi ja läksi pois ilosta loistavilla silmillä.\n\n\"Kuiva ja totinen mies hän on, tuo Schwan\", sanoi hän itsekseen; \"mutta\nsaakelin rehellinen, sen olen havainnut aina siitä asti kuin purjehdin\nhänen laivallaan... En minä olisi voinut kääntyä paremman puoleen tässä\nasiassa?\"\n\nTuossa lauseessaan oli ukko aivan oikeassa; sillä tämä niin kutsuttu\npatruna, tukkukauppias ja ritari, sittemmin valtioneuvos Hanno Niklas\nSchwan, oli kaikin puolin kunnioitettava ja rehellinen mies, joka\nmielellään auttoi köyhää neuvolla. Ukko Striid saattoi sentähden\ntäydellä syyllä olla tyytyväinen kassansa hoitajaan, ja niinpä hän\nolikin: sillä hän tiesi rahainsa olevan hyvissä käsissä.\n\n\"Kuinka rikas olisin voinut olla, jos olisin ymmärtänyt säästää\naikanani!\" sanoi hän astuessaan kotihin päin. \"Huonoa on olla tuhlari.\nEn minä koskaan olisi voinut luulla kymmenestä riksistä tulevan niin\npaljon... sehän on koko melkoinen rahasumma. Mutta kuinka hitolla nyt\nvoin luuvaella perille joutumatta karille? Totta puhuakseni en minä voi\nsaada sitä pientä alusta tottelemaan peräsintä. Minun täytyy hakea joku\nuusi väylä merikartaltani... Hei nytpä se on käsissäni, sanoi entinen\nmies kun koetti ottaa auringonsädettä kourahansa?\"\n\nTuon hiljaisen juttelemisensa jälkeen, astui ukko muhkealla\ntervehdyksellä rouvan luo, joka tuli hymyellen häntä vastaan ja kysyi,\nmitenkä kauppa oli käynyt.\n\n\"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!\" vastasi ukko. \"Minä\nolen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa\nlaivanomistajalle?\"\n\n\"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?\"\n\n\"Niinpä luulisin, hyvä rouva... En itsekään oikein ymmärrä, kuinka\nkävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani...\nolisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun... Nyt ei\nteidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?\"\n\n\"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi\", kysyi rouva\nuteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin\nerinomaista oli tapahtunut.\n\n\"Asian laita on se, rouvaseni\", jatkoi ukko, \"että minulla on iloinen\nuutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä\nne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut\nsuorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä\nkoko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä\nPitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän\nsanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii\nvalmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan.\nHän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan\nviisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka\nkuukausi antaa saman verran?\"\n\n\"Kiitos olkoon Jumalan!\" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan\nukon syliin.\n\nTämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään\nansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään\niloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut\nrouvan uskomaan.\n\nUkon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties\nluulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka\npani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä\nlähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.\n\nIlo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen\noikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän\nkehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä\nomallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän\niloiseen kestiin.\n\n\"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta\", sanoi rouva\nWoogman Striidille.\n\n\"Mielelläni, jos suinkin voin\", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo\nsanat \"isä kulta\" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.\n\n\"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne\nolette te pitäneet\", jatkoi rouva. \"Nyt teidän myös pitää luvata,\nett'ette kiroele... rumaa on alinomaa lasketella kirouksia.\"\n\n\"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta\nei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva... Enkä\nminä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo\npahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen\nkiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta... Mutta\ntahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva\nniin tahtoo... teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan\ntiedän ett'en tässä asiassa onnistu.\n\n\"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan... Ja kun nyt saan niin hyvän\nmaksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta...\nNyt saa Kustaa\" — se oli vanhimman pojan nimi — \"ruveta käymään koulua\nja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun\nehdin.\"\n\n\"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin\",\nvirkkoi ukko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet\nmenivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä\npaljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen,\nvaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.\n\nHeidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi\npäivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva\nluullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet\nkahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat\nnäkivät että hyvin tulivat toimeen.\n\nUkko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut,\nvirkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden,\njoka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis\ntyötä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli\npuita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi\nYrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin\nkotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin\nmuutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa\nkättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät\nsaanevat haudan toisella puolen.\n\nTuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja\nhyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni\nkoira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.\n\nSe oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät\nvalkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono,\nhieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat\nsilmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja\nsamalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi\nhänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun\nja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli\nkädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.\n\n\"Kenen koira se on?\" kysyivät kaikki.\n\n\"Minun se on\", sanoi ukko. \"Luullakseni merilintu se kuin minäkin...\nhiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän\nnäyttää,... onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä\npidän tuon elukan... eihän se voi niin paljoa syödä?\"\n\n\"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani\nmielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan\nmeillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen,\njota kaikki pidämme hyvänä.\"\n\n\"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön\nakka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä\npanin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa\ntoruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra\nhänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan\nastuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään\nkävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi\ntiesi miten tämä veitikka yllä pysyi.\"\n\n\"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?\" kysyi rouva, joka oli\nutelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.\n\n\"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään\nvähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin\nhaukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka\nhaaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme\nsinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran\nveneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti\nkotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun\ntai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut\nlaineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani.\nHän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin\nilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi\nilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka\nkoetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka\ntahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti\ntyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen\nvuoksi pidän hänestä.\"\n\nNäitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin\nkoiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen\nmaitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.\n\n\"Mikä sen nimi on?\" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta,\nsillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.\n\n\"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi\", sanoi rouva.\n\nHän otti käteensä muutaman tipan hajuvettä, kaatoi koiran päähän ja\nlausui juhlallisesti:\n\n\"Minä kastan sinut nimelle Friid; sillä minä toivon että sinä tulet\nrauhana ja siunauksena kotiimme.\"\n\n\"Arnon\", huokasi ukko ja lisäsi vähän mietittyään, \"hyvin sopiva nimi.\"\n— Että elämää kestäisi, on maailmassa tarpeen sekä riitaa että rauhaa\n[Ruotsin sana, _strid_ merkitsee suomeksi taistelu, riita, _frid_,\nrauha. Suom. muist.], muutoin kaikki kuolisi turroksiin.\n\n\"Se joka ei ole kokenut myrskyä, ei myöskään voi antaa oikeata arvoa\ntyvenelle. Koko maailma on täynnä taistelua ja rauhaa... koira ja minä\nolemme kuva maailmasta vähäisyydessä... Saakelin sukkela keksintö.\"\n\n\"Koska tässä on ristiäiset\", sanoi rouva leikillisellä hymyilyllä,\n\"niin minä saan kunnian tarjota läsnä olijoille kupillisen teetä.\"\n\nPian oli höyryävä teekannu pöydällä. Rouva tarjosi ystävällisellä\nhymyilyllä vierailleen. Hän ei voinut saada heitä ottamaan vastaan\ntarpeeksi. Hän jutteli ja puheli ukon kanssa, niin että hän ennen\npitkää oli saanut hänet syömään koko puolen tusinaa makeita\nvehnäleivoksia, jotka olivat hänen omasta kädestä lähteneet, jonka\ntähden ukko ei millään tavalla voinut kieltää ottamasta niitä vastaan.\nRouva ei suinkaan unhoittanut koiraakaan, joka oli saanut oikein\nkunniasijan sohvan kulmassa, josta se viisailla silmillä katseli\nympärillään olevia.\n\n    Niin he yhdesss' iloitsivat\n    Aina aamun koittohon...\n    Vähälläkin ilon saapi,\n    Tyytyväinen vaan jos on.\n\nTuo uusi perheen jäsen, joksi me täydellä syyllä saatamme sanoa Friid\nkoiraa, oli, jos niin sopii sanoa koirasta, yksi noita harvinaisia\nluonteita, jotka eivät kadota miellyttäväisyyttään, kun heidän kanssaan\nlähemmin tutustuu. Sen ensimmäinen astunto kotonäyttämöllä herätti jo\nsuuria toiveita, ja nämä vahvistuivat hänen käytöksensä kautta, joka\nherätti kunnioitusta ja ihmettelemistä, niinkuin lukija kohta saa\nkuulla.\n\nUkko ei ollut monta päivää ollut yhdessä Friid-koiran kanssa, ennenkuin\nhän huomasi koiran olevan erittäin viisaan ja taitavan kaikenlaisissa\nkonsteissa. Se ei ainoastaan taitanut kaikenlaisia vähempiä kensteja,\nniinkuin hypätä kepin yli, kiittää ruuasta, kumarrella haukottaen\nj.n.e. se taisi myös hypätä ylös pitkin pisimmänkin miehen selkää\nja ottaa lakin hänen päästään, tanssia tuntikaudet takajaloillaan,\nvälistä etujaloillakin, pitäen silloin toiset kaksi jalkaansa\nkorkealla ilmassa, sekä senkin seitsemän muuta temppua. Paitsi tätä\nkelvollisuuttaan taiteellisella alalla näytti se myöskin olevansa\nerinomainen käytännöllisessä elämässä. Se -taisi rahat suussa mennä\nulos kaupunkiin ostamaan tupakkaa, vehnäleipää ja muuta, jotka asiat\nhän aina toimitti tyydyttävästi.\n\nNäiden omaisuuksiensa tähden oli Friid rakastettu ja kunniassa pidetty\npienessä perheessä, jossa se poikien silmissä oli vähällä pimentää itse\nukko Striidinkin. Koira puolestaan piti paljon heistä kaikista, jota se\nmonella tavalla koetti osoittaa, mutta enimmin se kumminkin pysyi ukon\nvieressä, jonka rakkain seurakumppani se oli niin unissa kuin hereillä.\n\nIhmeellistä oli katsella, mikä syvä ja hellä ystävyys vallitsi heidän\nvälillään. He taisivat tunnit pitkät puhella keskenään siten nimittäin,\nettä ukko jutteli ja koira hiljakseen haukkua murisi, hypäten pystyyn\nja tarttuen ukon tuuheaan partaan.\n\nJos ukko Striid sattui menemään ulos, niin ettei koira sitä huomannut,\nraappi se ovea ja vinkui, kunnes laskivat sen ulos, ja silloin se haki\nylös isäntänsä, vaikka hän jo olisi ehtinyt kauvas ulos kaupunkiin.\nNiin oli ukonkin laita, kun koira oli asialla kaupungissa. Hän silloin\nehtimiseen katsahti ulos ikkunasta, eikä saanut rauhaa, ennenkuin koira\ntuli takaisin.\n\nEräänä aamuna oli ukko lähettänyt Friidin ulos kaksitoista killinkiä\nkäärittynä nenäliinaan muassaan, millä sen piti ostaman vehnäleipää.\nUkko odotti kauvan koiraa, joka vastoin tavallisuutta ei kuulunut\ntulevan kotiin.\n\n\"Joku vahinko on varmaankin nyt tullut koiralle\", ajatteli ukko,\ntarttui hattuun ja keppiinsä, jonka jälkeen hän läksi ulos hakemaan\nkaivattua kumppaniaan.\n\nGöta-kadun kulmassa, tuli koira hänen vastaansa, mutta ilman leipää\nja nenäliinaa. Se oli erittäin surullinen, Friid parka! Se ulvoi ja\npudisti päätään, juosten alas katua pitkin. Ukko tajusi, mitä koira\ntarkoitti, ja seurasi perästä.\n\nKun he tulivat torille, seisahtui koira muutamain torimatamien eteen.\nSe katseli heitä tarkkaan kotvasen aikaa, jonka jälkeen se syöksi\nerästä lihavaa punaposkista eukkoa vastaan ja rupesi haukkumaan kaikin\nvoimin. Ukko lähestyi nyt tätä matamia ja lausui vähän vihaisella\näänellä:\n\n\"Hyvää päivää Yrjön matami! Te olette varmaankin tältä koiralta\nottaneet nenäliinan, johon oli vähän rahaa käärittynä.\"\n\nYrjön matami rupesi nyt haukkumaan ukkoa sanoilla semmoisilla, ett'emme\ntahdo niitä tässä mainita.\n\nKun hän vihdoinkin oli lopettanut pitkät lorunsa, astui eräs toinen\nvaimo esiin ja sanoi:\n\n\"Teidän syytöksenne on oikea, vanha Striid! Koira ostaa aina leipää\nminulta, joka olen rehellinen. Tänäänkin sai se minulta kahdentoista\nkillingin edestä vehnäistä, jonka minä huolellisesti käärin nenäliinaan\nja annoin sille. Kun se sitten oli menossa matkoihinsa, sattui se\nlaskemaan kannettavansa maahan tähän matamin eteen, joka paikalla otti\nsen ja potkaisi vielä päälle päätteeksi koiraa. Se on sitten pitkän\naikaa seisonut tässä haukkuen, elukka raukka.\"\n\n\"Kiitoksia paljon sanoistanne\", sanoi Striid. \"Minä kyllä arvasin,\nett'ei koira olo ostanut siltä marakatilta, sillä se tuntee hyvin,\nniinkuin minäkin, sen ruudin.\"\n\n\"Tänne pian vehnäset, matami!\" — ärjäsi ukko nostaen keppiään valmiiksi\nlyömään Yrjö-kalastajan vaimoa.\n\nTähän käskyynsä sai hän matamin hampaattomasta suusta uuden joukon\nhaukkumasanoja, jotka olivat vielä törkeämmät kuin äsköiset.\n\nUkko tiesi kyllä, ett'ei hän mitenkään olisi voinut puolustaa itseään\npaljaalla suullaan: sillä harvat ihmiset maailmassa lienevät niin\nsuupalttia, kuin oikeat Tukholmin matamit: hän siis alkoi antaa\nkeppinsä tanssia paksun matamin selkää pitkin.\n\n\"Lyökää päälle vaan, niin saamme paistia\", huusivat ympärillä seisovat,\nmatamit, jotka mielellään kärsivät selkäsaunaa, kun ei oma selkä ollut\nkysymyksessä.\n\nJa ukko löi aika lailla, koira haukkui ja matami kiljui, kunnes kaksi\npolisia tuli väliin ja teki lopun leikistä.\n\nPitkän kinan perästä sai ukko saatavansa ja matami sopivan varoituksen,\njonka jälkeen riita oli lopussa.\n\nKun ukko oli tullut kotia, puhui hän kohta rouvalle mitä oli tapahtunut.\n\n\"Se oli Yrjö-kalastajan akka\", sanoi hän, \"joka oli tehnyt koko kiusan\nja olipa sentähden oikein hauskaa saada vähän pyykittää sitä vanhaa\nnahkaa.\"\n\n\"Se oli hyvin pahasti tehty, isä hyvä!... Ettekö te kadu käytöstänne?\"\n\n\"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä\nse on... Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein\nolen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut\nminulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin\nmyrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina\non minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa\npurjeitani... Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön\nluona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin\noli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä\nhän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen\naikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen\nkissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en\nkärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme.\"\n\n\"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä\nen millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei\nolo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo\nraamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä,\njotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat;\nrukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä\nvainoovat'.\"\n\n\"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta\nminulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt,\nsitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin\nlempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä\nselkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään\nmaahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan.\"\n\n\"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä\", sanoi rouva, joka huomasi\nett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista\nasioista.\n\n\"Ei mitään vaaraa\", vastasi ukko. \"Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn,\njonka pitää rippuman maston päässä... Siinä löin häntä vaan pitkin\nselkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle.\"\n\n\"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin\", sanoi rouva.\n\n\"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani.\"\n\n\"On sekin avioliitto!\" huokasi rouva Woogman hiljakseen.\n\n\"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty\", sanoi ukko lähemmin\nmietittyään. \"Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään\ntahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille.\"\n\n\"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne\", lausui rouva.\n\n\"Mitä vielä\", vastasi ukko. \"Puhuakseni suuni puhtaaksi, niin en minä\noikein mielelläni tahdo olla Yrjönkään seurassa, sitten kuin olen\nlakannut ryyppäämästä; ja minä jo alan tottua maalla oloon, kun minä\nopin tuntemaan teitä rouva.\"\n\n\"Mutta kalastus?\"\n\n\"Se jääköön silleen: minä panen toimeen toisen tuuman, joka nyt pari\npäivää on ollut minulla aivoissani.\"\n\n\"Ja mikä se tuuma on?\" kysyi rouva.\n\n\"En minä ennen aikoja juttele tuumiani.\"\n\n\"Siinä te teette aivan oikein\", — sanoi rouva silittäen hänen leukaansa\nhienolla kädellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä ukko ei tahtonut puhua rouva Woogman'ille, on meidän\nvelvollisuutemme kertoa lukijalle, sillä se on välttämätöntä\nkertomuksemme jatkamiselle ja selviämiselle.\n\nUkko näet oli viimeisinä aikoina tullut hyvin säästäväiseksi, ja\nhän ahkeraan tuumaili kaikenlaisia keinoja ansaitakseen rahaa. Hän\noli nähnyt erään Itaalialaisen useimmilla pääkaupungin yleisemmillä\npaikoilla näyttelevän tanssivaa apinaa, jolla hän ansaitsi hyvin rahaa.\nTämän tähden ukko aikoi tehdä koetusta koiransa kanssa, joka ainakin\nsaattoi vetää vertoja apinalle.\n\nKun tämä tuuma oli ehtinyt kypsyä hänen aivoissaan, päätti hän\npanna sen toimeen ja siinä tarkoituksessa hän eräänä päivänä saapui\nEläintarhaan [Eläintarha (Djurgården) on kaunis puisto Tukholman\nlähellä. Suom. muist.], jossa siihen aikaan oli kansanelämä semmoinen,\njoka nyt kokonaan on lakannut.\n\n\"Säädyllisyys tuli ja tavat katosivat\", on eräs Ruotsin maan\nnerollisimmista miehistä sanonut, ja syystä voi samalla tavalla sanoa\nilosta, ainakin, mitä Eläintarhaan tulee.\n\nSamalla paikalla, missä ennen sai nähdä iloisia ja terveitä ihmisiä\nistuskelevan ja leikittelevän ruohossa, näkee nyt vaan jäykkiä ja\nkalveita olennoita, jotka eivät suinkaan ole iloisia.\n\nSama on eroitus Eläintarhan välillä ennen ja nyt, kuin elävän\nBellmann'in ja hänen Eläintarhaan asetetun kuvapatsaansa välillä.\nTaideniekka on kyllä tehnyt kasvojen muodon onnelliseksi, mutta tuo\nelävä henki, joka teki sen niin jaloksi, on poissa.\n\nEläintarhan ilman luonto on yhtä hymyilevä ja ihastuttava, kuin\nennenkin; mutta tuo iloinen, raitis kansanelo, joka silloin lehtoja\nelähytti, näyttää ainaiseksi kadonneen.\n\nSinä aikana, jossa meidän kertomuksemme liikkuu, sai tavallisesti\nkuulla iloisia lauluja, leikillistä soittoa joka haaralta tuota\nkaunista puistoa. Niin ollen on anteeksi annettava, jos ukko Striid ja\nhänen koiransa Friid tahtoivat koettaa konstejansa, erittäinkin kun\nhe kokemuksesta tiesivät, ett'ei katselijoilla ollut erittäin suuria\nvaatimuksia sellaisissa näytelmissä.\n\nMe tahdomme nyt nähdä, kuinka heidän ensimmäinen koetuksensa taiteen\nliukkaalla permannolla kävi.\n\nPitkä sauva kädessään seisoi ukko eräässä kulmassa tuossa suuressa\nEläintarhassa; hänen jalkainsa välillä seisoi koira ja tirkisteli\nsilmillään niin viisaasti ja juonikkaasti, kuin veijari ainakin.\n\n\"Katsokaapa tänne, hyvät ihmiset\", sanoi ukko, \"niin saatte nähdä\njotakin ihmeellistä. Minulla on tässä pieni koira, joka on syntynyt\nnäkinkengässä merenpohjalla... minä olen, jumal'auta, itse kiskonut\nsen ylös aalloista tuolla ulkona saaristossa, niin että se syntyään\non ruotsalainen ja kymmenen kertaa parempi kuin kaikki ulkomaan\nmarakatit... se on pieni, kummallinen elukka, tietäkää! Minä itse olen\nvanha merimies, joka olen ollut sekä Kalkutassa että Kukuletossa,\nSyrakuusassa ja Knoksvillessä, Frauenburgissa ja Barlaventossa, mutta\npiru vieköön, jos minä olen nähnyt semmoista, kuin se. Se on viisas\nkuin Kiinan keisari, totinen kuin Rooman paavi, kavala kuin Turkin\nsultaani ja kohtelias kuin hoviherra. Kaikki maakoirat ovat kuin pölkyt\ntämän rinnalla... No, ole varoillas Friid! Pää pystyyn ja lippu ylös...\nnyt saat näyttää, mitä sinä taidat!\"\n\nUkko rupesi nyt rallattamaan vanhaa merimieslaulua, jonka mukaan koira\naivan tahdin jälkeen tanssi. \"Perä pystyyn ja peräsin syrjään!\" huusi\nukko, ja nyt koira nosti ylös takapuolensa ja tanssi etujaloillaan.\nSitten se juoksi edestakaisin vuorotellen kummankinpuolen jaloilla, ja\nteki monta konstikasta hyppäystä sauvan yli, jonka jälkeen se juoksi\npitkin erään pitkän poliisimiehen selkää ylös ja otti lakin pois hänen\npäästään.\n\nKaikki nämät temppunsa teki se niin sujuvasti ja sukkelasti, että\nkatselijat ehtimiseen purskahtelivat nauruun.\n\nUkon lystikkäisyys ja koiran taito herättivät yleistä ihastusta ja\nsaivat palkinnokseen monta helisevää rahaa tuohon vanhaan kuluneesen\nkiiltonahkaiseen hattuun.\n\nHeidän koetuksensa oli onnistunut hyvin, ja siitä hetkestä asti olivat\nukko Striid ja hänen koiransa Friid kunniassa pidetty taiteilijapari\npääkaupungin alhaisemman väestön keskuudessa. He näyttelivät tehtävänsä\nkaikilla yleisillä paikoilla ja heillä oli aina lukuisa ja kiitollinen\njoukko katselijoita ympärillään; sillä nämät olivat suurimmaksi\nosaksi lapsia, jotka kyllä osasivat ihmetellä tuota merkillistä\nkoiraa ja lystiä ukkoa, jolla oli niin monenmoista ihmeellistä juttua\nkerrottavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko eli nyt hauskaa elämää, ja meidän täytyy hänen kiitoksekseen\nsanoa, ett'ei hän näytellyt koiransa kanssa konsteja ainoastaan\nsaadakseen rahaa, mutta enemmän lisätäkseen yleistä iloa. Jos hän sai\nmuutamia rahakolikolta, niin otti hän ne kiitollisuudella vastaan,\nmuutoin hän jutteli ja koira tanssi yhtä hyvin sentään.\n\nTapahtuipa sentään sangen usein, että hän iltapuolella oli ansainnut\npari taalaria, jotka hän aina vei kotia rouvalle; sillä ei hän\nkillinkiäkään pannut mihinkään turhaan, sittenkuin hän oli lakannut\njuomasta, joka nyt ei enään koskaan rullat kysymykseen.\n\nTämä onnellinen suhde ei kumminkaan kestänyt kauvan.\n\nUkko sai pian kokea, kuinka kiittämätön katselijakunta yleisesti on\ntaideniekkaa kohtaan, vaikka hänellä olisikin kunnia olla sen lemmitty.\n\nSe katseli mielellään hänen näytelmiään, nauroi ja ylisteli, mutta\nmaksu tuli aina pienemmäksi ja pienemmäksi niin ett'ei hänelle vihdoin\nenään tullut kokoon enemmän, kuin hän tarvitsi tupakkaan.\n\nTämä olisi sentään vallan vähän huolettanut häntä, jos hänellä\nvielä olisi ollut saatavana rahaa Schwan'in konttorissa: mutta nuot\nkuusitoista kuukautta olivat nyt kuluneet, ja niiden kanssa myös rahat,\njoista hän äsken oli saanut viimeisen osan.\n\nMitä oli hänen nyt tekeminen?\n\nHän ei millään muotoa tahtonut puhua rouvalle miten asian oikea laita\noli; ja kumminkin tahtoi hän kaikella tavalla auttaa häntä, niin että\nhän, ilman suurta murhetta taitaisi elättää itsensä ja lapsensa.\n\nMutta tätä ei hän voinut tehdä ilman rahatta.\n\nKuinka hän rehellisellä tavalla taitaisi hankkia sitä, se oli\nkysymys, jota hän suuresti mietti taitaakseen tyydyttävästi vastata.\nTyötä ei hän jaksanut tehdä ja kerjätä hän ei kehdannut. Hän oli\nsuuresti suutuksissaan sotaan, joka oli vienyt häneltä hänen hyvän\nmerimiesjalkansa; sillä jos se nyt vaan olisi ollut jälellä, olisi\nhän ihan varmaan vielä nyt lähtenyt merille ja ansainnut vähintäinkin\nsata puntaa. [1 puuta (pound sterling), engl. raha = 25 markkaa. Suom.\nmuist.]\n\nHänen ajatustensa kompassi pyöri ympäri monta päivää löytämättä oikeata\nsuuntaa. Vihdoin hän sentään keksi keinon, joka on kunniaksi hänen\nkeksintötaidolleen.\n\nHän meni, niin ett'ei kukaan sitä huomannut, koiraneen pimeään\nkuistiin, jossa hänellä oli paljon toimitusta.\n\n\"Nyt se käy saakelin hyvin\", sanoi ukko, jonka jälkeen he molemmat\nastuivat alas kaupunkiin, ja asettuivat eräille ravintolan portaille.\n\nKoira asettui niin, että sen jalka oli katuojassa, jossa vesi juoksi,\nja ukko istahti alimmalle portaalle.\n\nHetken perästä tuli hieno herra, joka astui aivan heidän ohitsensa.\nUkko antoi koirallensa merkin, ja samassa juoksi tämä paikaltaan ylös\nja pani märän jalkansa herran kiiltävälle saappaalle, jonka jälkeen se\nnuolen nopeudella juoksi pois syrjään.\n\nSaappaan omistaja jupisi itsekseen jotakin.\n\n\"Kyllä minä kohta teen kaikki taasen entiselleen\", sanoi ukko ja otti\nesille kiilloitusharjan, joka oli hänellä kätkettynä pitkän takkinsa\nalla.\n\nHerra nosti jalkansa ylös portaalle, ukko harjasi saapasta, kunnes\nse taasen oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin ja siitä sai hän pienen\nvaskirahan vaivastaan.\n\nKun vieras herra oli mennyt, tuli koira jälleen takaisin entiselle\npaikalleen ja tämä temppu uudistettiin, kunnes ukolla oli niin monta\nrahaa, kun hän sillä kertaa halusi itselleen.\n\nTämä keino ansaita rahaa oli hyvin tuottavainen, jonka tähden ukko oli\nerittäin iloinen, sillä hänellä nyt oli hyvä toivo tulevaisuudesta.\n\n\"Tuulta purjeisin ja lippu korkealle maston huippuun, rouvaseni!\" sanoi\nhän kotia tullessaan. \"Minulla nyt on iloinen uutinen kerrottavana,\njoka vielä enemmän on vahvistava laivanomistajan arvoa ja rikkautta.\nMinä olen ollut meidän korukauppiaamme luona, joka tästä lähin maksaa\nviisikolmatta prosenttia enemmän kuin ennen rouvan töistä... Nyt ei\nrouva saa tehdä työtä niin hirmuisesti, kuin tavallisesti.\"\n\n\"Mikä onni!\" huudahti rouva, ja tanssi ympäri lattialla kuin lapsi.\n\nNyt alkoivat uudet syleilyt, uusi ilo ja uudet kahvikestit, jotka\nkestivät myöhään yöhön.\n\nEi rouva eikä ukko moneen tuntiin saanut unta; niin iloiset, niin\nonnelliset olivat nuot hyvät ihmiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvat ihmiset elänevät rauhallisempaa elämää, kuin tuo pieni perhe nyt\nHökenin kuistissa.\n\nSekä ukko Striid että rouva Woogman olivat luonnosta iloisia ihmisiä,\nja aina sen mukaan kuin heidän toimeentulemisensa tuli helpommaksi, sai\nheidän mielensä raittiin alkuperäisen luonteensa.\n\nRouva tosin hiljaisuudessa vuodatti monta kuumaa kyyneltä miestään\nmuistaessaan; mutta hän sai pikemmin lohdutusta kuin murhetta näissä\nkyyneleissä, sillä ne johdattivat hänen mieleensä niin monta suloista\nhetkeä.\n\nUkko oli sanomattoman onnellinen. Hän rakasti koiraa niinkuin vanhaa\nkoettua ystävää ja rouvaa kuin ylhäisempää olentoa. Tämän lempeä,\nystävällinen käytös vaikutti suuresti ukon tapoihin ja elämään, joka\nvähitellen sai hienomman muodon, ilman että hän itse huomasi sitä. Hän\nei ryypännyt eikä kiroillut, viihtyi paraiten kotona, jolla taasen oli\nseurauksena, ett'ei hän enään ensinkään pitänyt lukua Yrjö kalastajasta\nja muusta seurasta, joka nyt oli muuttunut hänelle inhoittavaiseksi Hän\nkuulteli mielellään, kun rouva luki raamattua, ja hän kävi mielellään\nsunnuntaisin hänen kanssaan kirkossa jolloin hän aina oli hieno ja\npuhdistettu, kuin paremmanlainen senaikainen merikatteini.\n\nYhdessä asiassa he olivat aivan erimieliset, nimittäin poikain\ntulevaisuudesta.\n\nMolemmat vanhemmat pojat olivat tukevahartijaiset ja rotevat, ja\nukko sen tähden vakuutti, että heidän kaikella muotoa pitäisi ruveta\nmerimiehiksi, jota rouva, ajatellessaan niitä vaaroja, joita merimies\nsaa kokea, ei tahtonut myöntää.\n\nHeidän kiistansa tässä asiassa päättyivät sentään kaikessa\nystävyydessä, sillä rouva vihdoin selitti, että pojat saisivat ruveta\nmiksi itse paraiten halusivat, kunhan vaan aina olisivat hyödyllisiä ja\nrehellisiä ihmisiä.\n\nJa ukko Striid koirineen marssi joka iltapuoli alas kaupunkiin, jossa\nhe asettuivat jonkun ravintolan oven läheisyyteen ja toimittivat\nsaappaankiillotusta, kunnes ukko oli saanut määrätyn summansa; sitten\nhe menivät jollekulle yleiselle paikalle missä ihmisiä tavallisesti oli\nkävelemässä, ja alkoivat siellä huvittaa yleisöä konsteilla.\n\nUkko olisi voinut ansaita paljon rahaa, mutta ei hän koskaan huolinut\nenemmästä, kuin hän välttämättömästi tarvitsi. Hän toimitti myös tuota\nammattiaan hyvin varovaisesti, sillä ei hän koskaan antanut koiran\npanna jalkaansa muiden kuin hyvin kiiltävien saapasten päälle, joiden\nomistajalla kyllä oli varaa antaa pieni ropo harjaamisesta. Moni näistä\ntunsi ukon juonen ja maksoi mielellään pienen kolikon, saadakseen nähdä\nkuinka ukko koiransa kanssa toimitti tehtävänsä.\n\nNäin näiden taito pian tuli tunnetuksi koko pääkaupungissa; mutta\nasiat yhä edelleen kävivät hyvin, sillä kaikki pitivät paljon lystistä\nmerimiehestä ja hänen viisaasta koirastaan.\n\nRouva Woogman ei kumminkaan tiennyt mitään ukon vehkeistä. Paitsi sitä\nvähäistä summaa, jonka ukko ansaitsi koiran konsteilla, luuli hän että\nkaikki rahat; jotka ukko toi kotiin, tulivat hänen pahviteoksistaan, ja\ntässä hänen luulossaan koetti ukko kaikella tavalla häntä pitää.\n\nKotiintullessaan iltaisin oli ukko tavallisesti ostanut vähän hedelmiä\nja muita makoisia, joita hän sitten jakeli pienille ystävilleen, jotka\naina olivat iloiset ja kiitolliset.\n\nMitään merkillisempää tapahtumatta kului näin kolme onnellista vuotta\ntältä perheeltä, kun tapaus, jolla oli sangen mieltä liikuttavaiset\nseuraukset, tuli väliin.\n\nVanhin poika, joka nyt oli rivakka nuorukainen, oli kahtena suvena\nollut merillä, suureksi mielihyväksi ukolle, jonka ylpeys ja ilo hän\noli.\n\n\"Jos minulla vaan olisi rahaa, niin minä talvella ottaisin\nperämiestutkinnon\", sanoi nuorukainen, kun hän syksyllä tuli kotia.\n\nUkko sai nyt kolmannen kerran rahamurhetta, joka häiritsi hänen\nyölepoaan.\n\n\"Rahaa täytyy vaikka millä lailla hankkia ja pojan täytyy päästä\nperämieheksi\", sanoi ukko itsekseen ja mietti niin että päätä kivisti.\n\nEräänä iltana, kun hän palasi kotia, laski hän melkoisen setelimytyn\nkourastaan pöydälle ja sanoi:\n\n\"Tässä on rahaa! Nyt Kustaasta tulee perämies.\"\n\nKaikki ihmettelivät nähdessään tuota rahapaljoutta ja kysyivät\nuteliaina, mistä hän oli saanut ne.\n\n\"Älkää kysykö sitä minulta!\" vastasi ukko, \"sillä minä häpeän sitä\nkertoa.\"\n\n\"Ettenhän suinkaan ole varastanut niitä\", sanoi rouva Woogman\nlevottomana.\n\n\"En suinkaan, rouvaseni!... Minä olen myönyt... Friidin\", vastasi ukko\nsyvällä huokauksella.\n\nKaikki hämmästyivät.\n\nUkko kertoi nyt, kuinka eräs matkustava englantilainen herra kauvan\noli kiusannut häntä, tahtoen ostaa häneltä koiraa, ja että hän nyt oli\nmyönyt sen kahteen sataan riksiin.\n\n\"Se oli hyvin pahasti tehty\", sanoi rouva.\n\n\"Minä tiedän sen hyvin\", vastasi ukko, \"mutta minä en voinut tehdä\ntoisin... pojan täytyy päästä perämieheksi.\"\n\nNyt alkoi perheessä pitkä keskustelu tässä asiassa. Kaikki surivat\nuskollista koiraa, ja vihdoin päätettiin, että se tuotaisiin takaisin.\n\"Semmoinen eläin on kultaa kallihimpi\", vakuuttivat kaikki.\n\nVarhain seuraavana aamuna astui ukko alas kaupunkiin päin ostaakseen\ntakaisin koiraansa. Hän oli poissa aina iltaan asti, jolloin hän palasi\nkotia sillä surullisella sanomalla, että englantilainen jo oli mennyt\nmatkoihinsa ja koira siis myös oli poissa.\n\n\"Se on oleva naula minun ruumiskirstuhuni\", huokasi ukko ja vaipui\nväsymyksestä alas tuolille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1820 — niin kauvas on kertomuksemme\nnyt ehtinyt — tapaamme me ukko Striid'in Isonkirkon [Tukholmin kaupungin\nväestö kuuluu eri seurakuntiin, niinkuin Katarinan, Klaaran ja\nIsonkirkon y.m. seurakunnat. Suom. muist.] seurakunnan pastorikanselin\netuhuoneessa. Hän oli talven kuluessa nähtävästi muuttunut. Hänen\nhivuksensa ja partansa olivat aivan valkoiset, ja nuot ennen niin\nvilkkaat kasvot olivat nyt kärsivän näköiset. Hän huokasi syvään\nastuessaan puoleksi avatusta ovesta sisälle.\n\nIsonläntä ja kunnianarvoinen pappi istui kirjoittamassa mustan pöydän\nääressä. Ketäkään muuta ihmistä ei ollut huoneessa. Pappi käski ukkoa\nistahtamaan tuolille ja kertomaan asiaansa. Tämä totteli hänen käskyään\nja yskittyään pari kolme kertaa, lausui hän matalalla äänellä:\n\n\"Minä luulen, että pastori on oikea kristillinen pappi ja olen\nsentähden tullut tänne puhuakseni eräästä asiasta, joka kauvan on\npainanut sydäntäni.\"\n\n\"Puhu!\" sanoi pappi luoden ukkoon ankaran silmäyksen, ikäänkuin jo\nennakolta koettaen saada nähdä, mitä ukolla oli sanottavana.\n\nUkko nyt rupesi kertomaan elämänsä vaiheita, ja pappi kuulteli tarkkaan\nhänen kertomustaan, alussa vakailla ja totisilla kasvoilla, vaan\nvähitellen lempeästi hymyellen.\n\n\"Minulla ei olo ollut\", sanoi ukko viimeiseksi, \"yhtään lepoa\nomassatunnossani sittenkun minä myin koiran. Rouva on kyllä koettanut\nlohduttaa minua, mutta ei siitä ole tahtonut tulla apua. Luuleeko\npastori että Jumala antaa minulle tämän syntini anteeksi?\"\n\n\"Ei mikään synti ole niin suuri, ett'ei Jumala sitä anteeksi antaisi,\njos me vaan totisella sydämmellä tunnustamme ja kadumme syntimme, ja\nkäännymme hänen puolellensa rukouksilla\", vastasi pappi.\n\nUkon yksinkertainen kertomus, hänen luonnosta hyvä sydämmensä ja\nsyvä katumus liikuttivat pappia, joka puhui sekä kauan että hyvin\nlohduttaakseen vanhaa merimiestä, joka siitä sai autuasta virvoitusta\nsieluhunsa, sillä harvat ihmiset ovat puhuneet niin kauniisti ja\nliikuttavaisesti, kuin tämä kunnian mies.\n\n\"Minä pyytäisin nyt pastoria olemaan minulle avullisna vähän muussakin\nsuhteessa\", sanoi ukko puheen loputtua. \"Minulla on tässä ne rahat,\njotka minä sain koirasta, mutta joita ei rouva Woogman millään muotoa\nota vastaan. Minä sentähden pyytäisin pastoria pitämään niitä säilyssä,\nsiksi kun minä olen kuollut, jolloin hän kyllä tarvinnee niitä vielä...\nHän on oikein enkeli, herra pastori?\"\n\nPastoria liikutti näin suuri hyvyys ja hän lupasi tehdä ukon käskyn\nmukaan. Hän seurasi ukkoa ovelle, jossa hän, isällisesti siunattuaan\nhäntä, puristi jäähyväisiksi hänen kättään.\n\nKun ukko puolipäivän aikana tuli kotia, oli hän erinomaisen iloinen,\njoka suuresti ilahutti koko perhettä.\n\nMuutamain päiväin perästä laskettiin hän sairasvuoteelle, ja\nhän kuihtui vähitellen, kuin puu, josta lehdet varisevat pois.\nSanomattomalla huolella hoiti häntä rouva, joka alinomaa istui hänen\nvuoteensa ääressä ja puhui lohdutuksen sanoja vanhalle merimiehelle,\njoka nyt lähestyi ijankaikkisuuden satamaa. Hän nousi välistä vähäisen,\nja silloin hän aina kutsui luokseen ystäväänsä Friidiä, jonka kanssa\nhän oli leikittelevinään ja juttelevinaan, niinkuin ennen. Rauha\nvallitsi ja valoisaa oli vanhan vuoteen ympärillä, mutta vielä enemmän\nvaloisaksi kävi, kun eräänä aamuna nuorin pojista avasi oven ja pieni\nkoira tuli hiljakseen haukkuen sisälle.\n\nHämmästys ja ihastus oli suuri. He luulivat alussa että heillä oli\nedessään Friidin haahmo, mutta se olikin toden todella Friid itse.\nTuo uskollinen koira hyppäsi paikalla ylös ukon luo, jota hän, omalla\ntavallaan, tervehti sanomattomalla ilolla.\n\nUkon kasvot saivat kauniin loiston, joka kesti neljä päivää, jonka ajan\nkuluessa hän monen monituista kertaa pääasiallisesti lausui näin:\n\n\"Se oli parempi, kuin minä... Se tuli takaisin... Se oli koettanut\nsyvyyden ja tiesi ankkuripohjan... Jumala on hyvä... Rouva on tehnyt\nminut ihmiseksi... Kiitoksia, rouva kulta... En minä enään voi... Pojat\novat kelpo merimiehiä.\"\n\nViidentenä päivänä, jota vasten ukolla oli ollut raskas yö, sillä henki\non usein kyllä sitkeä parahimmillakin ihmisillä, sanoi hän yht'äkkiä\nselvällä äänellä:\n\n\"Kaikki on hyvin... peräsin syrjään ja lippu korkealle ilmaan!\"\n\nRouva Woogman tarttui silmänräpäyksessä ukon kylmään käteen, ja lausui\nraukealla äänellä:\n\n\"Ylistys olkoon Jumalan, hän on löytänyt sataman!\"\n\nJa niin oli... Ukko Striid seisoi taivaan portin luona ja näytti\nmatkapassiansa, joka, niin toivokaamme, saattoi hänet ikuisuuden iloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa ukon kuoleman jälkeen istuivat Juhana Olavi Wallin ja\nKaarle Freedrik Dahlgren eräänä kauniina iltana Mosebacken'illa\npuhellen keskenään. [Juhana Olavi Wallin ja Kaarlo Freedrik Dahlgren\novat eteviä Ruotsinmaan runoilijoita. Edellinen (kuoli v. 1839)\noli, niinkuin jälkimäinenkin (kuoli v. 1844), siihen aikaan, jossa\ntämä kertomus liikkuu, pappina Tukholmissa ja tuli vihdoin Ruotsin\nvaltakunnan arkkipispaksi. Wallin on kirjoittanut paljon kauniita\nvirsiä, jonka tähden häntä onkin kutsuttu' \"Daavidinharpuksi\nPohjolassa\", ja paitsi muita yleviä runoelmia yhden ylen kauniin\n\"Kuoleman Enkeli\" nimisen. Dahlgrenin useimmat runoelmat ovat\nleikillisiä ja iloisia. Suom. muist.]\n\n\"Sinä olet todellakin oikeassa, hyvä ystäväni!\" sanoi Wallin. \"Me\ntarkastamme enemmän mitä pahaa maailmassa on, syystä, että se enimmiten\nherättää meidän huomiotamme, ja unhoitamme mitä hyvää myöskin saattaa\nlöytyä, sentähden että se kehittyy hiljaisuudessa, niinkuin halpa\nkukkainen varjossa. Minun luonani kävi muutama päivä sitten vanha\nmerimies, joka suuresti miellytti minua. Hän asuu jossakin tässä\nlähellä; ja jos sinä tahdot, kuin minä, niin haemme hänen asuntonsa.\nSinä voit saada aihetta iloiseen lauluun; minä olen nyt monta päivää\nmiettinyt totista, jonka olen aikonut nimittää 'Kuoleman Enkeliksi';\nsillä olkoonpa kuinka hyvänsä, niin kuolema sentään on totisin kohta\nelämän runossa, jota minä ennen kaikkia tunnen haluavani laulussa\nylistää.\"\n\nMolemmat ystävät tyhjensivät nyt lasinsa, ja menivät sitten rouva\nWoogman'in luo, jossa he joivat teetä, ja saivat tietää ukon muuttaneen\ntoiseen maailmaan ja yhtä ja toista hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt\nvasta rouva Woogmankin oppi tuntemaan ukon oikean luonnonlaadun, jota\nhän kyllä osasi arvostella oikein.\n\n\"Meidän täytyy koettaa tehdä jotakin sen pienen perheen hyväksi\",\nlausui Wallin Dahlgrenille heidän palatessaan kotiin.\n\nJa rouva Woogman ja hänen lapsensa saivatkin paljon apua ja turvaa\nnäiltä molemmilta papeilta. Molemmat vanhemmat pojat tulivat vihdoin\nkelpo merikatteiniksi, ja nuorin, jonka pääasiallisesti tuli kiittää\nWallinia onnestaan, varakkaaksi rovastiksi arkkihippakunnassa. Rouva\nWoogman eli viimeiset elämänsä päivät tämän enimmästi rakastetun\npoikansa luona, ja kuoli rauhallisesti 24 p. Helmikuuta 1847.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä Friid-koiraan tulee, niin saatiin pian tietää, että se oli\ntullut Lontoosta katteini Lindén'in kanssa, saman katteinin kanssa,\njonka laivalla ja johdolla perämies Woogman oli ollut viimeisellä\nmerimatkallaan.\n\nKoira suri katkerasti vanhaa ystäväänsä, mutta turvautui hänen\nkuolemansa jälkeen aina enemmän ja enemmän rouva Woogman'iin. Kun se\nvihdoin kuoli, 'ani rouva sen kauniisen kirstuun ja sai Katarinan\nseurakunnan haudankaivajan hautaamaan sen samaan hautaan, missä ukko\nlepäsi.\n\nRuotsin la‘in mukaan ei koiraa saa haudata vihittyyn multaan: tästä\nsyystä ei haudankaivaja tohdi kertoa asiata kellekään.\n\nKiellosta huolimana lepäävät toki ajan loppuun asti ukko Striid ja\nhänen koiransa Friid samassa haudassa Katarinan kirkkotarhassa: ja\nett'eivät jälkeenjääneet ystävät ole unhoittaneet heitä, todistaa\nheidän aina siivottu ja kukilla koristettu hautansa, jota emme luule\nkenenkään polisin häiritsevän, kun hän on lukenut tämän pienen\nkertomuksemme.\n\n\n\n"]