[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLFA3CqM5JWihvozrQWYPe0dMFX867YuDoo78gawOLVM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3014,"Metsäkyliltä","Tihlä, Hilda",1870,1944,"3014-tihla-hilda-metsakylilta","3014__Tihlä_Hilda__Metsäkyliltä","Kertomus","novelli",[],[],"fi",1909,null,22830,130953,false,73054,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Metsäkyliltä: Kertomuksia\" by Hilda Tihlä is a collection of stories written in the early 20th century. The narrative focuses on a young girl named Hetu, who navigates a life marked by the absence of her mother and her journey through harsh realities and vivid imaginary landscapes. Through Hetu's experiences, the book explores themes of loneliness, resilience, and the quest for parental love and understanding.\"  \"At the start of the collection, Hetu is depicted in a state of distress, listening to conversation about her mother, who has abandoned her. As she grapples with her feelings of abandonment, she imagines various fates for her mother, reflecting deep fear and confusion. Hetu's interactions with the adults around her reveal a world that is both cold and indifferent, further compounded by her longing for maternal affection. In this opening portion, Tihlä establishes a tone filled with emotional weight, creating a vivid backdrop for Hetu’s solitary explorations and the impending challenges she faces in her young life.\" (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia syrjäisten metsäkylien ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Tarinat käsittelevät hylätyksi tulemista, köyhyyttä ja maaseudun karuja elinolosuhteita 1900-luvun alussa.","Hilda Tihlän 'Metsäkyliltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3014.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","METSÄKYLILTÄ\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nHILDA TIHLÄ\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKulkuri.\nNoidan neuvo.\nTellu.\nKaupustelija.\nYstävän murha.\nRahaa.\n\n\n\n\nKulkuri.\n\n\nI.\n\n— Mitä se tyttö taas siellä kiukaalla itkeä jollottaa?\n\nSe oli Rajaportin isäntä, joka niin kysyi.\n\n— No sitä äitiään, vastasi emäntä.\n\n— Mokomaakin äitiä!\n\n— Niin, sanopa muuta, mokomaakin äitiä!\n\nHetu, pieni, itkevä tyttönen, lopetti itkunsa ja alkoi hiljaa\nnyyhkytellä. Hän ei olisi tahtonut kuulla keskustelun jatkoa, joka aina\noli samallaista, hän ei olisi tahtonut kuulla mitään äidistään. Mutta\nemäntä oli mieliaineessaan ja jatkoi:\n\n— Sellainen äiti ei ole itkun arvonen, joka jättää lapsensa maailmaan\nja katoaa kuin mikäkin teille tietymättömille...\n\nEmännän puheessa oli kuitenkin jotakin, joka tällä kertaa kiinnitti\nHetun huomiota. Hän oli aina kuvitellut äidin menneen valtamaantietä\npitkin etelään päin, sillä sinne oli tie suorin. Sinne päin näkyi\nporstuan portailta maailmaa laajalta, näkyi Yläniemen niitty, jonka\npoikki maantie vaaleana juovana kiemurteli ja niityn takaa häämötti\nmetsä, johon tie katosi. Tietymättömät tiet sitävastoin, joista emäntä\nmainitsi... Olisikohan äiti kadonnut, kuin Eljilän hullu suutari... tai\nkentiesi oli äitiä alkanut piru kulettaa, kuten ennen Haalaan hovin\nylpeätä tytärtä. Hetun valtasi kauhu äidin kohtalon johdosta ja ensi\nkertaa hän itse alkoi ihmisten kanssa äidistään puhua. Nukelleen ja\nRajaportin vanhalle kissalle hän joskus oli hänestä jutellut.\n\n— Tietääkö emäntä, hän nyt varoen kysyi, missä ne tietymättömät tiet\novat?\n\n— Mistäpä minä ne tietäisin, vastasi emäntä naurahdellen.\n\n— Eiköhän äiti mennytkään tätä tavallista maantietä, Hetu jälleen kysyi.\n\n— Tätä kai. Mitäpä muita teitä se olisi mennyt?\n\n— Niitä tuntemattomia...\n\n— Tämä tie on juuri se tuntematon tie, joka johtaa maailman synnin\nkuiluihin ja vihdoin helvettiin.\n\nHelvettiin!\n\nHetu kauhistui. Kiuas, jossa hän makasi, oli kylmä ja hämärä, ja\nlaskeutuva aurinko loi kolkkoa punaa sen kulmille.\n\nTie kulkee Rajaportin sivutse... ensin se kulkee kirkonkylään, läpi\nkuusikoiden, koivikoiden, yli mäkien, poikki soiden ja rämeiden. Se\nkäy kauas, se johtaa suuriin kaupunkeihin ja niihin maihin, joista\nVenäjän reppuryssät tuovat koreita helmiä, silkkisaleteita, kampoja ja\nmuita kauniita tavaroita ja joista Viipurin miehet tuovat renikoita\nja mesileipiä. Ja sitten se jatkuu, jatkuu... Ihminen, joka jättää\nlapsensa ja karkaa kotoaan, kulkee sitä jatkuvaa maantietä yhä\neteenpäin, kunnes tie loppuu äkkinäiseen jyrkänteeseen, jonka alla on\nhelvetti, palava helvetti kiehuvine kattiloineen.\n\n— Onko tätä tietä sinne helvettiin hyvinkin pitkältä, rohkeni Hetu\nvielä kysyä.\n\n— Toisille pitkältä, toisille lyhyeltä, vastasi emäntä, — miten Herra\nkunkin tien pituuden on määrännyt, ho-hoo.\n\nAurinko painui metsän taa ja Rajaportin väki kävi levolle. Kiukaalle\nloikkasi Hetun toveri ja uskottu, vanha Mirre ja asettui hyrräten ja\nhyväellen hänen viereensä nukkumaan. Lapsi silitteli sen karkeaa,\ntakkuista karvaa ja supisi sille hiljaa:\n\n— Valtamaantien toisessa päässä on sellainen suuri, tulinen järvi,\njohon...\n\nHän ei voinut jatkaa, sillä sanomaton kauhistus valtasi hänet. Sydän\noli pakahtua ja Hetu alkoi jälleen ääneensä itkeä.\n\nRajaportin isäntä heräsi hänen itkuunsa ja ärjäsi:\n\n— Oletko jollottamatta!\n\nHetu vaikeni jälleen, mutta tuskaa, joka sielua poltti, hän ei voinut\ntyynnyttää.\n\nOman pienen tyttärensä Helmin oli Rajaportin emäntä opettanut\naina illalla maata mentäessä rukoilemaan ja Hetu koetti tuskansa\nlievikkeeksi käyttää samaa keinoa:\n\n— Rakas taivaan isä, niinkuin sinä ruokit kaarneen poikaset, jotka,\njotka...\n\nSen enempää Hetu ei osannut. Rukouksesta lähti kuitenkin se apu, että\najatukset sekaantuivat äidistä ja helvetistä kaarneen poikasiin.\n\nMinkälaisiahan ne kaarneen poikaset ovat, joita itse Jumala ruokkii...\n\nKaarneen hän aavisti linnuksi. Varmaankin olivat sen poikaset hyvin,\nhyvin kauniita kultalintuja, joilla on sievä pesä vuoren rotkossa,\nmihin itse Jumala taivaasta ruokaa kulettaa. Hetu oli nähnyt Jumalan\nkuvan raamatussa. Se oli Yijälän vaarin näköinen ukko kasvoiltaan,\nmutta se kulki paitasillaan, kun taas Yijälän vaarilla oli housut ja\ntakki kuten muillakin miehillä. Jospa hänkin, Hetu, olisi kultanen\nkaarneen poika, niin hän pyytäisi Jumalan tuomaan äidin hänen\nluoksensa...\n\nVihdoin lapsi nukahti ja näki unta. Hän oli olevinaan pieni, kultanen\nlintu vuoren rotkossa. Aurinko paistoi niin ihanasti, Yijälän vaari\nlensi ilmassa ja toi hänelle ruokaa, suuren voileivän ja maitoa.\nSellaista herkkua! Kun hän sitten nousi pesänsä laidalle syömään,\nhuomasi hän, että pesä olikin maailman lopun jyrkänteellä. Siellä\nalhaalla kiehui ja kuohui tulinen järvi ja hänen äitinsä oli liekkien\nkeskellä. — Äiti, äiti, alkoi Hetu kaikin voimin kirkua.\n\n— Jos et sinä ole hiljaa, niin et saa olla meillä enää yhtään yötä,\nkuuli hän emännän sanovan ja kipeä tukkapölly seurasi sanoja. Hän\nheräsi.\n\n— Kun, kun, kun minä näin äidin siellä kiehuvassa järvessä, sopersi\nHetu.\n\n— Siellä sen paikka onkin ja sinunkin, ellet ole hiljaa, torui emäntä\npoistuessaan kiukaalta.\n\nHetu nukkui pian jälleen ja kun emäntä hänet aamulla herätti lehmiä\nmetsään viemään ei hän yöllisestä unestaan mitään muistanut.\n\nAamukaste oli kylmää, ja aurinko, joka punasena helotti taivaan\nreunalla, oli kylmä. Hetun jalkoja paleli. Lehmät olivat kömpelöitä ja\ntottelemattomia, ne eivät tahtoneet mennä tietä pitkin, vaan pyrkivät\nniittylepistöön, johon ne eivät saaneet mennä. Hetu vihasi niitä. Ne\nolivat ilkeitä elukoita ja niiden takia täytyi hänen aina paraasta\nunestaan herätä kylmään, kosteaan aamuun.\n\nNe olivat melkein yhtä vihattavia kuin Hellasen pikku vauva, jota Hetu\nedellisenä talvena oli saanut tuudittaa ja joka aina itki kun kehto\nhetkeksikin pysähtyi ja jonka takia Hellasen emäntä Hetua usein tukisti\nja löi. Eivät lehmät sentään niin pahoja olleet kuin vauva...\n\nKun Hetu oli saanut lehmät metsään, oli aurinko jo alkanut lämmittää\nmaata. Märät tiekivet höyrysivät ja tyttösen jalkoja kuumotti. Hänen\ntuli lämmin ja hyvä olla ja hän alkoi poimia mansikoita suuhunsa.\n\nNiitä oli paljon. Hän valikoi suurimmat ja mehevimmät, mutta sitten\ntuli hänen sääli pieniä ja raakuleita. Hän ei hennonut heittää niitä ja\nlopulta hän poimi pelkkiä raakuleita. Suuria hän ei säälinyt, ne olivat\nniin kypsiä ja ylpeitä. Hetun oli sääli vain niitä, joita hylittiin.\nErkkilän hajotetusta mökistä oli muuri jälellä. Se seisoa törötti\nyksinäisenä autiolla aholla...\n\nRajaporttiin oli tällä välin tullut muuan kulkueukko ja Hetun saapuessa\nhuoneeseen se paraallaan povasi emännälle kahvin porosta:\n\n— Paljon teille tulee iloa lapsistanne, puhui eukko. — Niistä tulee\nkaikista rikkaita talollisia ja te itse elätte onnellisena hyvin\nkorkeaan ikään. Kuolemanne on levollinen ja rauhaisa.\n\nIhania asioita eukko emännälle näki kahvikupin pohjasta. Se ihmetytti\nHetua ja hän meni lähemmäksi, kurotti kaulaansa katsoakseen. Silloin\nvieras eukko huomasi hänet ja sanoi:\n\n— Herran terttu, kuinka kaunis lapsi emännällä on!\n\n— Ei se ole minun lapseni, sanoi emäntä. — Tässä minun tyttöni on.\n\nEmäntä näytti Helmiä, joka seisoi hänen vieressään.\n\n— Suuri tyttö, kehui eukko silittäen emännän lapsen päätä, mutta hän ei\nsanonut sitä kauniiksi ja se tuntui Hetusta hauskalta. — No kenen se\ntämä sitten on, hän jatkoi ottaen Hetun syliinsä.\n\n— Se on, selitti emäntä, erään hetkaleen tytär ja sen äiti karkasi\ntässä toissa kesänä yhden miehen kanssa ja jätti tuon lapsen tänne\nihmisten vastukseksi.\n\nHetu luuli, että vieras sen kuultuaan heittäisi hänet sylistään\nlattialle. Mutta eukko puristi hänet hellästi rintaansa vastaan ja\nvirkkoi: lapsi raukka!\n\nSe oli aivan outoa ääntä Hetulle ja hän rupesi katkerasti itkemään.\n\n— Älä itke, lapseni, kyllä Jumala sinusta murheen pitää, lohdutti\nvieras. — Onko lapsen ikävä äitiä?\n\n— On, nyyhkytti Hetu.\n\n— Lapsi rukka, virkkoi eukko puristaen Hetua uudelleen rintaansa\nvastaan.\n\nEukko oli tullut kaukaa ja hän kertoi emännälle nähneensä paljon\nmaailmaa. Hän oli ollut ja asunut Helsingissä ja nuorena ollessaan oli\nhän palvellut merilaivoissa ja käynyt ulkomailla.\n\n— Onko sinne pitkältä, kysyi Hetu ihmetellen.\n\n— On, sinne on hyvin pitkältä, vastasi eukko.\n\nJa nähdessään lapsen kummastelevan katseen hän kertoi:\n\n— Siellä on aina kesä ja lämmin, siellä ei koskaan ole talvea.\n\n— Onko minun äitini siellä, kysyi Hetu.\n\n— En tiedä, kenties, vieras virkkoi.\n\n— Ettekö ole nähnyt häntä?\n\n—- Siitä on kulunut jo paljon aikaa, kun minä siellä olin. Olin silloin\nnuori tyttö ja sinun äitisi oli silloin vielä pieni lapsi.\n\n— Mutta mistä te nyt tulette?\n\n— Maailmalta, lapseni.\n\nSe oli ihmeellistä. Sellaista Hetu ei ollut ennen kuullut. Maailmassa\noli siis kaksi maailmaa, lämmin ulkomaa ja tämä. Kaukana Yläniemen\nniityn takana, metsien ja järvien tuolla puolen, siellä varmaankin on\nse ulkomaa. Hetu olisi mielellään tiedustellut lisää, mutta emäntä\nkäski hänet kitkemään kaalimaata ja hänen täytyi mennä.\n\nHetken kuluttua tuli eukkokin kaalimaan luo ja antoi Hetulle muistoksi\npienen hopearahan.\n\nHetulla ei ollut koskaan ennen ollut penniäkään rahaa. Sen hän vain\ntiesi, että rahalla saa vaikka mitä, ja että hopearaha on arvoltaan\nsuurempi kuin kupari. Hän meni huoneeseen, kätki rahansa kiukaan koloon\nja tunsi sydämessään suunnatonta riemua.\n\nKokemuksestaan hän tiesi, että köyhän on paha olla, sen kun täytyy\ntotella rikkaan käskyä. Rikkaan taas ei tarvitse ketään totella eikä\nmitään tehdä.\n\nNyt ei hänenkään tarvitse enää mitään tehdä... mutta miten oli tämä\ntoteutettava elämässä? Hetu ei edes uskaltanut odottaa uutta käskyä,\nvaan palasi kiireesti kaalimaan luokse.\n\nKun emäntä käskee työhön, on käskyä toteltava ... raha kiukaan kolossa\nei lainkaan auta. Olisikohan se ilmaistava ihmisille? Sekin oli\nvaarallista, ne voisivat ryöstää sen häneltä.\n\nMutta vaikka kukaan ei tietänyt Hetun aarteesta, oli hän seuraavien\npäivien kuluessa onnellisempi kuin ennen. Hänen arvonsa oli kasvanut\nhänen omissa silmissään ja hän ihmetteli itse itseään. Usein kun emäntä\ntylysti käski hänet tekemään jotakin, tuppasi Hetua naurattamaan. Se\noli niin hullunkurista! Emäntä pitää häntä yhä vielä köyhänä Hetuna,\neikä tiedä, että hän on rikas.\n\nEräänä iltana, kun Hetu kiukaalla hypisteli rahaansa, tuli hänen\nmieleensä jälleen äiti. Jos äiti olisi täällä, niin se kyllä tietäisi,\nmiten Hetu voisi ilmaista rahansa maailmalle kadottamatta sitä. Hän\nantaisi äidille rahansa ja äiti kyllä osaisi sen avulla hankkia\nitselleen etuja. Mutta äiti oli kaukana, kenties ulkomailla, siellä\nsiintävän metsän takana, siellä missä ei koskaan ole talvea, — tai ehkä\näiti yhä kulkee eteenpäin kunnes tie loppuu siihen tuliseen järveen...\nkulkee, eikä lainkaan tiedä, että pikku-Hetulla on hopearaha. Jospa se\nsen tietäisi! Mitähän se sanoisi? Varmaankin se tulisi kovin iloseksi,\nottaisi Hetun syliinsä ja pitäisi oikein hyvänä. Näyttääkseen miten\nhyvänä äiti häntä pitäisi, Hetu otti Mirren syliinsä ja puristi sitä\nrintaansa vastaan. Mutta Mirre ei tänä iltana ollut hyvällä tuulella,\nse sähähti vihasesti ja iski kyntensä Hetun poskeen.\n\n— Mikä melu siellä kiukaalla taas on, ärjäsi emäntä.\n\n— Kun Mirre raapasi minua, itki Hetu.\n\n— Mitä sinä sille teit?\n\n— Halasin sitä kaulasta.\n\n— Senkään sikiö, ettet sinä anna sen kissan olla rauhassa. Purisi\nkurkkusi poikki!\n\nSilloin suuttui Hetu Mirreen, tähänastiseen ainoaan ystäväänsä.\nKun sekin oli sellainen, aivankuin toisetkin, vaikka Hetu oli sitä\nystävänään pitänyt! — Pure nyt sitten kurkkuni poikki, kun olet noin\nilkeä, pure, pure!\n\nMirre katui tekoaan. Se kihnasi päätään ja selkäänsä Hetun poskeen ja\npyysi anteeksi. Ystävyys oli jälleen solmittu.\n\nMutta hopearaha ja äiti päilyivät Hetun mielessä estäen unen tuloa.\nHetulla oli hallussaan pieni viisikolmattapenninen sitä valtaa, joka\nmaailmaa hallitsee. Itse oli hän ihmisenä vielä pienempi, kuin hänen\nrahansa rahana. Onneksi hän ei sitä tietänyt. Hänen tietonsa oli näitä\nkahtakin pienempi. Jospa äiti olisi täällä, jospa, jospa... tuli\nyhtenään hänen mieleensä. Sitten hän muisti rahan antajaa, — sekin oli\nmennyt. Hän yksin oli jälellä Rajaportin kolkolla kiukaalla ja täällä\nsaa hän olla aina, aina, eikä hän koskaan saa nähdä äitiä...\n\nAamulla emäntä hänet jälleen paraasta unesta herätti lehmiä viemään.\nOi miten Hetua nukutti! Juuri, niin tuntui hänestä, juuri nyt oli hän\nnukahtanut ja samassa täytyi jo lähteä. Entä jos silmänräpäyksen vielä\nnukahdan! Hetu painoi päänsä alas.\n\n— Nousetko sinä, vai mitä, kuului emännän kova ääni alhaalta.\n\n— Heti, heti, höpisi lapsi ja rapsutteli jaloillaan päreitä, että\nemäntä luulisi hänen heräävän, ja nukkui jälleen sikeästi.\n\n— Noinko sinä nouset? — Emäntä oli kiivennyt kiukaalle ja ravisti Hetua\ntukasta.\n\nKiireellisesti ja vapisten etsi Hetu koloa muurin välistä pannakseen\nsiihen rahansa, joka oli ollut yötä hänen vuoteellaan, mutta häntä\nvärisytti niin oudosti, silmiä huikasi ja rinnan alle pani niin\npahasti, ettei hän löytänyt koloa ja raha jäi hänen käteensä.\n\nItse asiassa se olikin hyvä, sillä nyt saisi hän rauhassa kirkkaan\npäivän valossa kyllikseen katsella aarrettaan. Sinä aamuna Hetu\ntavallista kiireemmin ajoi lehmiä karjapihasta ulos metsään päin. Vasta\nkun oltiin tultu Rajaportin suvitoukopellon luo, hän pysähtyi rahaansa\nkatselemaan.\n\nVoi, miten se oli soma ja kiiltävä auringon paisteessa! Hän laski sen\nmaahan polulle ja oli löytävinään sen siitä. Hän piilotti sen pienen\nkiven taa. Nyt oli hän sen kadottanut! Mutta hän ei malttanutkaan etsiä\nsitä, vaan otti sen pian jälleen ylös, sillä hän pelkäsi todellakin\nhukkaavansa sen.\n\nHetun huomio oli niin kiintynyt rahaan, että hän kokonaan unohti\ntehtävänsä. Suvitoukopellon aita oli vanhaa, monesta kohden kulunutta\nja lehmät olivat menneet peltoon.\n\nHän kauhistui. Veri syöksähti pois hänen kasvoiltaan.\n\nKiireesti alkoi hän ajaa lehmiä ulos toukopellosta. Mutta se ei\nonnistunut. Lehmät eivät olleet huomaavinaankaan aidan rikkinäisiä\npaikkoja, juosta lonkottivat vaan Hetun edellä pitkin ja poikin peltoa.\nHädissään Hetu niitä piiskasi, torui, kirosi, — kirosi karkeasti, tunsi\nvaikutuksen itsessään, ei lehmissä. Sillä lehmille oli yhdentekevää\nkirosi Hetu tai ei, ne juosta lonkottivat yhä ja tallasivat viljaa.\nPiru, p----le, s--tana, tulvasi Hetun suusta täysin voimin. Vihdoin hän\nlakkasi turhasta työstään. Pirut, tuhannen tulimmaiset sa-aa-tanat,\nsyökää nyt sitten!\n\nJuoksemisesta ja mielenliikutuksesta voimattomana hän istahti pellon\npientareelle ja alkoi miettiä, mitä nyt pitäisi kotona sanoa. Hän\nkeksi: sanoisinko, että susi tuli metsästä ja ajoi lehmiä, — mutta\nmiten hän selittäisi, ettei susi syönyt lehmiä, tai häntä itseään?\nOi, jospa tulisi oikein suuri sudenvotkale ja söisi yhden lehmän, tai\nvaikka kaikki!\n\nNyt hän varmaankin saa armottomasti selkäänsä monena päivänä, tai\najavat hänet pois talosta. Mihin hän sitten joutuu? Äkkiä kävi maailma\nHetulle niin pieneksi, niin sanomattoman pieneksi. Hän pelkäsi,\nsydäntä ahdisti ja pellolla lehmät yhä tekivät tuhoaan. Ne söivät,\nsöivät ja niiden vatsat paisumistaan paisuivat. Entä jos ne syövät\nitsensä pilalle? Hetu oli kuullut puhuttavan, että lehmät toukoon\npäästessään usein syövät itsensä kuoliaiksi. Hänen mielestään niiden\nvatsat jo olivat luonnottoman suuret, se oli kamalaa! Tuossa tuokiossa\nne halkeavat! Mustikin silmät mulkoilivat oudosti ja Sunnikki ähkyi\nilkeästi. Taivaan isä! Hetu juoksi sinne ja tänne hädissään. Lähtisikö\nhän etsimään apua? Hänet tapetaan, kun hän on laskenut lehmät\npeltoon. Voi onnettomuutta! voi onnettomuutta! Mitä on tehtävä, kun\nRajaportin kaikki lehmät kuolevat? Mistä saavat rajaporttilaiset\nmaitoa? Epätoivossaan hän laskeutui aidan viereen polvilleen ja alkoi\nrukoilla... Hän ei ehtinyt pitemmälle, kuin: rakas Jumala, — kun\nonnellinen, pelastava ajatus välähti hänen mieleensä: raha! Olihan\nhänellä raha! Sen antaa hän Rajaportin isännälle lehmien hinnaksi.\nKuolkoot nyt sitten, senkin ilkiöt! — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Jumala, missä se on! Hetu katseli käsiään, — rahaa ei ollut\nmissään, se oli kadonnut kuin kesäaamun sumu. Hän ei ensin tahtonut\nuskoa, että se oli totta. Kuinka se olisi voinut kadota, hänen rahansa,\nhänen kiiltävä hopearahansa, jota hän vast'ikään oli kädessään\npitänyt, katsellut, ihaillut? Missä se oli? Hetu katsoi pilviin — ja\nsitten painui katse maahan. Maa oli köyhä ja eloton, ei se rikkauksia\nluvannut. Vihdoin hän alkoi lähemmin tarkastella jälkiään laihossa,\nmissä oli juossut, nosteli kalikoita, käänteli kiviä, mutta rahaa ei\nnäkynyt, se oli kadonnut olemattomiin. Jos se jossakin olisi ollut,\nolisi sen täytynyt näkyä, sillä se oli niin valkonen, ihmeellinen ja\nkirkas!\n\nLehmät yhä söivät laihoa, mutta siitä ei Hetu enää välittänyt.\nSyökööt laihon, tallatkoot ja kuolkoot, se on heille oikein ja se on\nparahiksi Rajaportin väelle. Hänen elämänsä oli mennyttä ja hänelle oli\nyhdentekevää, mitä ympärillä tapahtui.\n\nHetu ei enää välittänyt mistään, koko maailma sai hänen puolestaan\ntallaantua, kaikki lehmät ja kaikki ihmiset kuolta ja hän itsekin\ntahtoi kuolta, juosta kauas maailman loppuun asti ja pudota\njyrkänteeltä alas syvyyteen.\n\nHän alkoi kulkea metsää pitkin. Hän kulki, kulki, joutui yhä syvemmälle\ntuntemattomiin seutuihin, suureen hongikkoon, aholle, niitylle... eikä\nhän lainkaan pelännyt. Hänelle oli samantekevää, mikä hänet peri,\nkunhan vain eteenpäin pääsi.\n\nVihdoin aukeni hänen eteensä leveä tie, oikea valtamaantie\nsanomalankoineen ja tolppineen, tuttu sileä tie, joka oli aivan\nsamallainen kuin se, mikä Rajaportin sivutse kulki. Hän pysähtyi\nhetkeksi ja mietti, miten tekisi: menisikö ylitse sen jälleen metsään,\nvai alkaisiko kulkea sitä pitkin. Metsä näytti synkältä ja nielevältä,\ntie oli tuttua ja kutsuvaa. Minne päin hän kulkisi? Yhtäänne oli ahoa,\ntoisaanne kuusikkoa ja hän lähti kulkemaan kuusikkoa kohden.\n\nTyttönen tunsi itsensä vapaaksi ja milt'ei onnelliseksi. Mietteet ja\nkuvitteet alkoivat kulkea hänen mielessään. Mitähän Rajaportin väet\nsanovat, kun lehmiä illalla ei kotiin kuulu? Ne käyvät etsimään, —\nlehmiä, ei Hetua, mitä ne Hetusta välittävät, kiittävät kun ovat\npäässeet, — mutta lehmiä ei löydy mistään. Väki etsii, etsii,\nhuutavat: hoi Rusina, hoi Mustikki, Sunnikki hoi! Ei kuulu Rusinan\nkellonkalketta. Ne kuuntelevat, itkevät, juoksevat ympäri metsää, mutta\nmitään ei löydy. Vasta toisena päivänä isäntä keksii, että laiho on\ntallattu, se aavistaa, — Hetun sydän sykki rajusti, — se aavistaa! ja\nsiellä pellon pientareilla ja ojissa makaavat lehmät kuolleina. Isäntä\npui nyrkkiä, lyö jalkaansa, repii tukkaansa ja kiroaa. Emäntä itkee ja\nvalittaa ja Helmi ei saa maitoa. Ähä, eipä saa Helmi maitoa, ähä! Kuka\nkäski kiusotella rieskavoileivällä ja lämpösellä maidolla! Ähä, kutti,\nparahiksi, — ja minä en saa selkääni!\n\n\nII.\n\nMinä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa\nsen ajatuksen kanssa.\n\n    Pois minä lähden, jos minä olen\n    seuran pahentaja,\n    jos minä olen tämän kylän akkojen\n    rangin alentaja,\n\noli Hetu kuullut naapurin piian laulavan ja nyt se laulu aivan\nitsellään johtui hänen huulilleen. Hän lauloi sitä täysin voimin ja\nmetsä täyttyi hänen äänestään. Uudelleen ja uudelleen hän sen lauloi,\nse tuntui vastaavan todellisuutta. Hän oli ollut seuran pahentaja,\nkaikki ihmiset olivat olleet ilkeitä hänelle ja nyt hän poistui heidän\nseurastaan kauas muille maille.\n\nLaulellen oli Hetu kulkenut kappaleen matkaa tietä pitkin, kun hän\nmuisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Ja samassa kun hän sen\nmuisti, alkoi nälkä kovasti ahdistaa. Kotona Rajaportissa sai hän\ntavallisesti aamiaiseksi kovaa leipää ja silakansuolavettä piimän\nkanssa. Hän järsi leipäkannikkansa ympyriäiseksi kuin munan, nuoleskeli\nsitä, kastoi suolavesikuppiin ja järsi jälleen. Emäntä usein torui\nhäntä siitä, mutta hänen mielestään oli leipä niin syöden oikein\nmaukasta... Nyt söisi hän järsimättäkin...\n\nTien vieressä kasvoi punasenaan mansikoita. Niitä Hetu söi nälkäänsä.\nMutta jota enemmän hän söi, sitä rajummaksi nälkä muuttui. Se raivostui\nmansikoista ja itsekin hän huomasi, etteivät ne olleet hyviä, ne kun\nolivat vetisiä, lotkeita ja karvaita.\n\nMaantie yhä jatkui. Hetua jo hiukan pelotti. Entä jos hän onkin\njoutunut sille väärälle tielle, joka... Ajatus oli kauhistava. Hän\nkoetti laulaa, mutta ääni tuntui heikolta ja ruumista vapisutti. Metsä\nkahden puolen tietä oli kummallisen hiljasta ja tuonnempana oli syviä,\nmustia varjoja... Hetu pelkäsi katsoa niitä, mutta vielä enemmän\npelotti olla katsomatta. Entä jos sieltä äkkiä ilmestyy joku... tai jos\nmaantie loppuu... tai jos takaapäin joku tulee! Hän oli kuulevinaan\nsalaperäisiä askeleita aivan selkänsä takana. Hän kiiruhti kulkuaan,\naskeleet selvenivät, kävivät yhä nopeammiksi... ne juoksivat! Hetu ei\ntohtinut pysähtyä, ei katsoa taaksensa, hän juoksi kuin vimmattu.\n\nTyttönen oli juossut hengästykseen asti, kun metsästä maantielle\nilmestyi mies kirves olalla. Hetu säikähti tunnottomaksi, eikä\nensin voinut liikahtaa paikaltaan. Se varmaankin oli murhamies!\nJaakkolan patruunan olivat murhamiehet tappaneet metsäisellä tiellä\nja ryövänneet. Nopeasti kuin salaman välähdys ja hirvittävän selvästi\nkulki Hetun kuvituksen läpi, miten käy, kun murhamies hänet murhaa...\nSe nostaa kirveensä ylös, tähtää Hetua päähän, lyö, ja veri alkaa\nvirrata ja Hetu jää liikkumatta makaamaan maantielle. Murhaaja jatkaa\nmatkaansa, pysähtyy joskus katsomaan taaksensa, jatkaa jälleen\nkulkuansa ja saapuu muille maille, mutta Hetu ei enää nouse ylös. Tulee\npimeä yö, hän yhä viruu verissään, hän on kuollut...\n\nMies läheni lähenemistään, se oli jo hyvin likellä ja se oli kauhean\nnäkönen. Sen kasvot olivat mustat ja julmat ja se ontui... Hurjasti\nponnistaen pääsee Hetu irti huumauksesta ja hyppää maantien ojan\nylitse metsään ja piiloutuu kiven taakse, — sillä hän ei tohdi juosta,\nmurhaaja kun voisi ajaa häntä takaa ja iskeä... parempi toki näinkin,\nmaantien vieressä kuolla...\n\nPahantekijä saapui jo kiven kohdalle, jonka takana Hetu oli piilossa.\nHetu kuulee sen askeleet, ne ovat raskaat, onnettomuutta ennustavat,\nsalaperäiset. Rakas taivaan isä, rakas taivaan isä...\n\nKiven kohdalla murhamies pysähtyy. Hetun sydän lyö kuuluvasti ja\nkätösillään hän painaa sydäntään, ettei se ilmaisisi murhaajalle\npiilopaikkaa.\n\n— Mitä se pikkutyttönen sinne kiven taakse? Pelkäätkö sinä minua, kysyi\nmurhamies.\n\nSen ääni oli ystävällinen ja rauhottava.\n\n— Tule pois vaan, en minä sinulle mitään tee!\n\nHetu uskalsi jo kurkistaa kiven takaa pahantekijää, jonka ääni oli niin\nystävällinen. Se ei ollenkaan näyttänyt pelottavalta. Hiukan häpeissään\ntyttö hiipi esiin piilopaikastaan.\n\n— Kenen sinä olet tyttö? mies kysyi.\n\n— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka muija karkasi sen pohjalaisen\ntimpermannin kanssa.\n\nHetu oli sillä tavoin kuullut itseään esiteltävän.\n\n— Vai sen tytär, kyllä minä isäsi ja äitisi tunnen. Mihin sinä olet\nmenossa?\n\nHetu ei vastannut. Mitäpä hän olisi voinutkaan vastata, sillä eihän hän\ntietänyt matkansa suuntaa, ei päämäärää, eikä edes seuraavaa pitäjää.\n\n— Oletko sinä kululla, kysyi mies.\n\n— Olen, Hetu vastasi.\n\n— Tuonne päinkö sinä aiot? — Mies osotti kädellään suuntaa, johon Hetu\noli menossa.\n\n— Niin.\n\n— Seuraavaan kylään on tästä toistakymmentä virstaa ja yö jo kohta\nsaapuu, puhui mies. — Tule minun kanssani meille yöksi, niin voit\naamulla jatkaa kulkuasi. Mökkini on tässä aivan likellä.\n\nHän otti Hetua kädestä ja talutti hänet metsäpolulle, jota myöten\nmökkiin ei ollut pitkältä.\n\nAsunto oli vähäinen ja se oli täynnä pieniä ja vielä pienempiä lapsia.\nNuorenpuolinen vaimo laittoi leipää, kaljaa ja suolavettä pöytään\nmiehelleen illalliseksi. Hetua huimasivat ne herkut.\n\n— Kenen sinä olet mukanasi tuonut, kysyi vaimo nähdessään Hetun.\n\n— Pienen kulkijan, joka piiloutui kiven taa minut nähdessään. Sen oli\naikomus vielä tänä iltana kylälle.\n\n-— Vai kylälle, ihmetteli vaimo. — Hyvänen aika, mistä sinä tulet?\n\n— Rajaportista. — Melkein heti Hetua kadutti, että oli maininnut sen\nnimen. Hänellä oli omat syynsä pitää se nimi salassa, mutta hän ei\nollut vielä tottunut maailmaan, eikä tietänyt, miten sen kanssa on\nmeneteltävä. Kuitenkin hän aavisti, että vastaisuudessa oli paras pitää\nmonet asiat salassa ja keksiä niiden tilalle uusia.\n\n— Rajaportista asti, huudahti vaimo jälleen. Oletko sinä tullut sieltä\nasti tänään?\n\n— Olen.\n\n— Se on sen Ananiaksen tytär, selitti mies, sen, jonka...\n\n— Vai sen, ehätti vaimo aivankuin tahtoen estää miehensä selittelyä. —\nOvatko rajaporttilaiset ajaneet sinut pois?\n\n— Ovat, vastasi Hetu.\n\nSe kävi mainiosti. Hän oikein ihmetteli, miten sujuvasti se sana\nsolahti hänen suustansa.\n\n— Mitä varten ne sinut ajoivat, jatkoi vaimo tiedustelujaan.\n\nHetu ei tietänyt, miten vastata, sillä hän ei ollut tottunut monta\nkertaa perätysten valehtelemaan.\n\n— Kun lehmät... kun, kun lehmät sotkivat kauramaan.\n\n— Kyllä minä sen Rajaportin joukon tunnen, äityi vaimo puhumaan, ne\novat ilkeitä ja kovasydämisiä ihmisiä. Varmaankin ovat lähettäneet tuon\nlapsen kauramaata lehmiltä varjelemaan ja sitten... eikö olekin niin?\n\n— On, todisti Hetu.\n\n— Ja sitten kun sinä et voinut sitä varjella, antoivat sinulle selkään\nja ajoivat maantielle?\n\n— Niin.\n\n— Arvasinhan minä sen. Kyllä minä ne tunnen! Ei sääliä ollenkaan\nturvatonta kohtaan...\n\n— Älä sinäkään turvatonta turhilla puheilla ravitse, vaan kysy, onko\nsen nälkä, keskeytti mies.\n\n— Onko sinun nälkä?\n\n— On.\n\nVaimo antoi Hetulle suuren kimpaleen leipää, kaatoi kalakupista\nsuolavettä pienempään astiaan, toi suuren kipollisen kaljaa ja käski\nsyömään.\n\nHetua ei tarvinnut kahdesti käskeä.\n\n— Etkö sinä ole saanut ruokaa koko päivänä, kysyi vaimo nähdessään\nmiten Hetu ahmi.\n\n— En, vastasi lapsi.\n\n— Minullekin suuri leivänkimpale, tuli nyt pieni pojantyllerö pyytämään.\n\n— Ja minullekin! — Ja minulle!\n\n— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.\n\n— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi\nenemmän kuin meille, napisivat lapset.\n\n— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan\nvalkoseksi kasvoiltaan.\n\n— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti\näiti.\n\nLapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka\nHetun käsissä nopeasti pieneni.\n\n— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.\n\n— En tiedä.\n\nVaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa\nsyliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.\n\nIllallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne\npermannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan.\nPian oli Hetukin sikeässä unessa.\n\nAamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:\n\n— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.\n\n— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.\n\nHetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli\nkaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin\nvirkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi\nakkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt\nylösnousemisen vastenmieliseksi.\n\n— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.\n\nHetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies\nkäski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan,\nvaan oli yhä nukkuvinaan.\n\n— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon\nsanovan.\n\n— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos\nminun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille\nosotettavan armeliaisuutta... Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota\nen itse toisille osottaisi?\n\n— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.\n\nMies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.\n\nHetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta\ntakkaan.\n\n— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut\nvielä hetken.\n\nHän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua\nepäilytti, tokko se antaisikaan.\n\n— Nyt minä lähden! Hyvästi!\n\n— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja\nkeitän päälle kuumaa kahvia.\n\n— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia,\nalkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä\nja kiekkuivat äidin ympärillä.\n\n— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.\n\nKun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle.\nHetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei\nantanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen\nhopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.\n\n— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.\n\n— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua\nkaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten\nihmisten luo.\n\nHetu tarttui vaimon kaulaan ja puristautui kiihkeästi hänen syliinsä.\n\n— Hyvästi lapsi, sanoi vaimo itkien. — Jos tiesi joskus tästä kulkee,\nniin poikkea meille ja muista aina, että miten kova ja kolkko olleekin\nmaailman tie, niin yksinäsi et sinä koskaan kule, Jumala on aina\nkanssasi. Älä pelkää mitään. Hän on heikkojen ja pienten turva.\nHyvästi, läpsi!\n\nHetu alkoi astella eteenpäin. Hän oli ilonen ja tyytyväinen, sillä\nolihan hän taas rikas. Mies oli varmaankin löytänyt hänen rahansa\nja nyt se oli jälleen oikealla omistajallaan. Se oli Jumala, joka\nrahan oli Hetulle toimittanut miehen käden kautta. Jumala, Jumala...\nMaailman tie on kolkko ja kova. Kolkko se oli ollut eilen, jalkoja\noli pakottanut, päätä huimannut. Kovempi se oli, maailman tie, kuin\ntavalliset metsäpolut, mutta ei sentään niin eksyttävä... Jumala kulki\nmukana kovalla maailman tiellä, sen oli Hetu kokenut, koska Jumala oli\nrahankin takaisin toimittanut kaurapellon kalikoiden alta. Olipa hauska\nettä oli metsästä tälle tielle osunut. Hetu uskoi Jumalaan ja oli\nhänelle kiitollinen.\n\nTyttönen kulki ja kulki ja tie oli pitkä. Se oli äärettömän pitkä.\nVarmaankin oli hän jo kulkenut ulkomaan ohitse ja minne lienee\ntullutkaan, kun suuri monitaloinen kyläkunta aukeni hänen eteensä.\nKylän keskellä oli korkea, tornikattoinen talo. Se oli kirkko.\n\nOli jälleen ilta ja Hetu poikkesi komeaan, punaseksi maalattuun taloon\nja pyysi yösijaa itselleen. Hänet osotettiin pirttiin, missä talonväki\nparhaillaan aterioitsi. Kukaan ei siellä huomannut pientä tulijaa, joka\npysähtyi ovensuuhun seisomaan.\n\nHetua hiukan pelotti suuri pirtti ja se väen paljous, joka siinä oli.\nHänen oli kova nälkä, mutta hän ei uskaltanut ilmaista sitä. Tuntui\naivan mahdottomalta sanoa mitään niin laajassa huoneessa outojen\nihmisten parissa. Varmaankin pirtti kamalasti kumahtaisi, tahi jotakin\nmuuta ihmettä tapahtuisi, jos Hetu jotakin puhuisi.\n\nVäen syötyä eräs nainen korjasi ruokia pois pöydältä, miehet\nojentelivat itseään, haukottelivat ja vetäytyivät vähitellen ulos,\nnaiset jäivät pirttiin. Muuan kipeäsilmäinen eukko tuli Hetun luo ja\nkysyi, kenen tyttö hän oli ja mitä hänellä oli asiaa.\n\nViimeiseen kysymykseen Hetu vastasi ensin, sanoen ettei hänellä\nollut mitään asiaa. Ensimäiseen hän ei heti vastannut. Mutta vaimo\nei lopettanut tiedustelujaan ja kun Hetu ei ollut keksinyt itselleen\nsopivampaa esittelytapaa, täytyi hänen sanoa:\n\n— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen\ntimpermannin kanssa.\n\n— Vai sen, virkkoi kipeäsilmäinen eukko ja näytti ikäänkuin ihastuvan.\n— Kuulkaa, hän milt'ei huutaen selitti toisille pirtissä oleville\nnaisille, tämä on sen Ananiaksen tytär sieltä Kailaan kylästä, jonka\nvaimo pari vuotta sitten karkasi sen korean pohjalaisen kanssa!\n\nSen kuultuaan toisetkin naiset vilkastuivat ja tulivat katsomaan Hetua.\n\n— Vai sen tytär! Oletko sinä kuullut mitään äidistäsi? — Mitä isäsi\nsanoo äidistäsi? — Onko sinun ikävä sitä?\n\nSitten alettiin arvostella Hetun äitiä.\n\n— Se olikin semmonen harakka aina, se ihminen. Ananias parka, kai\nse sen takia juodakin alkoi ja varastaa. Eikö isäsi ole istunut\nvarkaudesta linnassakin?\n\n— On, vastasi Hetu.\n\n— Mitä se taas varastikaan?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Miks'et sinä tiedä, muuten vain et sano! Tyttö on vanhempiensa\npuolella!\n\n— Kuinkas muuten, säesti joku.\n\n— Onpa sillä tytöllä vanhemmat, ihmetteli kolmas. — Mihin sinä olet\nmenossa?\n\n— En tiedä.\n\n— Etkö tiedä? Mitä sinä täältä haet?\n\nViimeinen kysymys tuntui Hetusta ilkeältä ja häneltä pääsi itku.\n\n— Älkää nyt kiusatko tyttöparkaa, kyllähän tuon tiedätte, mitä se\nhakee, virkkoi joku naisista. — Tyttö on kerjuussa.\n\n— Oletko sinä kerjuussa?\n\n— En, sai Hetu itkun lomasta sanotuksi.\n\n— No mitä sinä sitten haet?\n\n— Pyytäisin yösijaa ja ruokaa.\n\n— Pyytäisit yösijaa ja ruokaa, matkivat naiset, — etkö sinä sitten\nkerjää?\n\n— Minä maksaisin, vastasi Hetu ja näytti rahaansa.\n\nNaiset alkoivat yhteen ääneen nauraa. Se loukkasi kovin Hetua. Mitä\nnauramista hänen rahassaan oli.\n\n— Et sinä pitkälle tuolla rahalla pääse, sanoi kipeäsilmäinen eukko. —\nOle nöyrästi kerjäläinen, jos et voi isompaa rahaa näyttää!\n\nHetu olisi mielellään ollut vaikka mikä, sillä nälkä ahdisti kovin.\n\nKukaan ei käskenyt häntä istumaan, ei jäämään yöksi, mutta kukaan ei\nkieltänytkään. Hän istuutui penkille ja odotteli siinä muiden levolle\nmenoa. Pöydältä oli korjattu kaikki muu ruoka paitsi röykkiö leipiä ja\nkalakuppi, jotka olivat siihen jätetyt aamiaista varten.\n\nHetu ryhtyi suunnittelemaan.\n\nSaa nähdä jääkö keitään yöksi huoneeseen ja jos jää, niin keitä?\nKipeäsilmänen eukko valmisteli vuodetta uunin nurkkaan. Näkyyköhän\npöytä vuoteelle ja kuorsaakohan eukko nukkuessaan?\n\nEnnen oli Hetu kauhistunut kuorsaavia ihmisiä. Ne muuttuivat nukuttuaan\nhirviöiksi, jotka suustaan päästelivät ahmivaa, uhkaavaa murinaa. Nyt\nhän toivoi, että eukko kuorsaisi hyvin kovaa.\n\nHänen toiveensa toteutuivat. Pirttiin ei jäänyt ketään muita, kuin\nhän ja eukko, joka tuota pikaa alkoi raskaasti ja jyrisevästi vedellä\nhenkeään.\n\nHetu hiipi pöydän luo. Mutta kun hän ojensi kätensä ottaakseen leipää,\ntaukosi eukko yht'äkkiä. Kauhusta tyttönen aivan jähmettyi, veti\nkätensä pois ja odotti... Jumalan kiitos! Eukon hengitys oli vain\nhiukan salpaantunut, jälleen se karheasti tuhisten pääsi irralleen ja\njatkui entistä voimakkaammin. Hetu otti leipää, se sattui olemaan suuri\nkimpale. Hän pisti kätensä kalakuppiin, — käsi tuli täyteen kuivia,\nsuolasia särkiä. Hän hiipi entiselle paikalleen ja alkoi syödä.\n\nSe oli Hetun ensimäinen varkaus ja ihanilta maistuivat sen hedelmät.\nAntakoon se Jumala, joka kovalla maailman tiellä kulkee hänen\nkanssansa, hänelle anteeksi, sillä Hetu oli niin pieni ja nälkäinen.\n\n\nIII.\n\nHetu oli vaeltanut useita päiviä, kulkenut ohitse kolmen kirkon ja\nollut yötä monessa paikassa.\n\nEräässä talossa, jossa hän itselleen yösijaa pyysi, oli emäntä katsonut\ntuikeasti silmiin ja kysynyt:\n\n— Rakastatko sinä Jeesusta?\n\nKyllähän Hetu tiesi, miten sellaisiin kysymyksiin vastataan, mutta hän\nujosteli. Tuntui oudolta ja arveluttavalta vastata, kun ei varmasti\ntiennyt, osaisiko hän sen tehdä jumalisella äänellä. Tavallisella\näänellä jumaliseen kysymykseen vastaaminen taasen oli syntiä, jota Hetu\nei suurin surmin tahtonut tehdä.\n\n— No, rakastatko sinä Jeesusta, kovensi emäntä.\n\n— Rakastan, vastasi Hetu hiljaa.\n\n— Kenen tyttö sinä olet?\n\n— Jumalan.\n\n— Niin, niin, ja kenen kanssa?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Ohhoo tyttö parkaa, virkkoi emäntä. — Entä osaatko sinä rukoilla?\n\n— Osaan.\n\n— Miten sinä teet kun sinä rakoilet?\n\n— Minä panen käteni ristiin, käyn polvilleni ja rukoilen, selitti Hetu.\n\n— Se on oikein. Sinä olet hyvä tyttö, kun sinä rukoilet. Jumala ei\nkoskaan hylkää sinua, jos sinä aina rukoilet.\n\nSiinä talossa emäntä piti Hetua hyvänä ja antoi ruokaa, mutta toisessa\npaikassa, kun emäntä kysyi »kenen tyttö sinä olet» ja kun Hetu vastasi\n»Jumalan», alkoi emäntä nauraa ja sanoi itsekin tietävänsä, että\nJumala on kaikkien isä, ja kysyi, että eikö Hetulla sen parempaa isää\nollutkaan. — Entä onko sinulla äitiä?\n\n— Ei. - Hetu ei enää esitellyt itseään.\n\n— Tyttö parka! Kyllä on kurjaa, kun noin pienellä tytöllä ei ole muuta\nturvaa eikä omaista kuin Jumala.\n\nHetu mietiskeli tätä asiaa astellessaan jälleen metsäistä tietä.\n\nHänelle oli sanottu, että Jumala on varma suoja, ja nyt sanottiin, että\nkyllä on kurjaa, kun ei ole muuta turvaa kuin Jumala. Ja totta se oli.\nEihän Hetulla ollut mitään tietoa tai käsitystä Jumalasta. Milloinkaan\nhän ei ollut häntä nähnyt, ei koskaan kuullut hänen ääntänsä. Ihmiset,\njotka hänestä puhuivat, eivät varmaan itsekään olleet häntä nähneet.\n\nHetulla ei ollut muuta turvaa kuin tämä Jumala, — ja se oli heikko\nturva. Tyttösellä oli pieni rahansa vielä tallella todistamassa\ntaivaallisen isän huolenpitoa, mutta kulkiessaan oli hän tullut\ntuntemaan rahansa arvon: se oli niin vähäinen ja mitätön, ettei siitä\nkukaan välittänyt. Hän oli yksin ja turvaton ja sellaisenaan oli hänen\ntultava toimeen.\n\nJumalisten parissa piti olla jumalinen, ilosten joukossa ilonen,\nrohkeiden rohkea, se oli ainoa apu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkällä taipaleella Hetu jälleen tapasi miehen. Sitä hän ei ollenkaan\npelännyt. Hän ei enää pelännyt murhamiehiä, eikä varkaita: mitäpä ne\nhäneltä varastaisivat ja murhattavaksi hän oli liian pieni ja turvaton.\nHän alkoi rohkeasti astella miehen rinnalla ja oli ilonen, että oli\nsaanut seuraa, sillä pitkät erämaat olivat ikäviä, kun kyliä ei\nnäkynyt, eikä taloja, ja kun usein epäilytti, tokko niitä enää tulikaan.\n\nMutta miten lie ollut, — hetkisen kuluttua Hetua sittekin alkoi\npelottaa. Miehessä oli jotakin outoa.\n\nSe naurahteli itsekseen, katseli häneen niin omituisesti, ei kysellyt\nHetun nimeä, eikä mitään muutakaan, itse vaan puhui ja lisäksi ylen\nkummallisia asioita. Sanoi nähneensä metsässä suuren karhun ja\njalopeuran, kertoi olevansa niin rikas ja mahtava, että puut hänelle\ntuulessa kumarsivat ja ihmiset hänet nähdessään pakoon juoksivat.\nMies kertoi hirmu-olennoista, joita hän oli metsässä tavannut, ja\nenkeleistä, jotka olivat muuttuneet piruiksi, kun hän niiltä pyysi\nrahaa.\n\n— Kaikki enkelit, jotka eivät anna rahaa, ovat piruja, puhui mies.\n— Kun minä saan itselleni paljon rahaa, niin minä ostan itselleni\nmaailman ja olen itse sen maailman kuningas, ja kaikkien enkelien,\njotka eivät anna rahaa, pitää kuolemalla kuoleman. Ha-haa! Kuolemalla\nkuoleman! Kuka sinä olet, kuka, kuka?\n\nMiehen muoto oli muuttunut kamalan näköiseksi ja hänen silmänsä\nverestivät. Hän sieppasi maasta käteensä suuren kiven.\n\nHetu pelästyi, mutta ei tohtinut liikahtaa paikaltaan.\n\n— Oletko sinä piru-enkeli, kysyi mies.— Oletko? Jos sinä olet\npiru-enkeli, pitää sinun kuolemalla kuoleman!\n\n— En minä ole kuin ihminen, vastasi Hetu.\n\n— Sinä olet enkeli! Minä näen sen. Sinun ohimoillasi on kultanen kruunu\nja sinun silmäsi ovat kuin tulipatsaat!... Oletko sinä enkeli, niin\nanna minulle rahaa, että minä saan ostaa maailman ja sen kunniani\nHetu ojensi miehelle rahansa.\n\nMies heitti kiven metsään, tarttui kiihkeästi rahaan, pisti sen\nsuuhunsa ja nielasi. Sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla Hetua, kuin\nJumalaa.\n\n— Rakas Jumalan enkeli, kun minä olen syönyt sinun rahasi, muutun minä\nrahaksi ja minulla on valta koko maailman ylitse. Rakas taivaan enkeli,\nrakas taivaan enkeli!\n\nMitenkähän se pitää minua enkelinä, ajatteli Hetu, joka ei ollut\nkoskaan nähnyt mielipuolta ihmistä. Olisinkohan minä muuttunut enkelin\nnäköiseksi?\n\nMies katsahti vielä kerran arasti tyttöseen ja lähti sitten juoksemaan\nmetsään.\n\nJännitys laukesi Hetu huoahti syvään.\n\nMutta sitten tulvahtivat hänen päällensä kaikki ne hirmutunteet, jotka\nvaaran suuruus oli kätkenyt, ja kauhistuneena lähti hänkin juoksemaan\neteenpäin pitkin tietä.\n\nMilloinkaan ei taival ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt, ei metsä,\nei aho, ei niitty niin satumaiselta. Milloin tahansa voi niistä ilmetä\nkummajaisia, paholaisia, piru-enkeleitä ja vaikka mitä. Hetu ikävöi\nkylää ja ihmisiä.\n\nVihdoin alkoi kyläkunta näkyä. Se oli kaukana vielä, mutta yksinäinen\ntalo oli likellä. Hetu kuuli takanaan kovaa mölinää ja askeleita, ja\nkun hän katsoi, näki hän äskeisen miehen juoksevan luoksensa. Hetu\njuoksi jälleen, niin että maa vilisi jalkojen alla ja ehti parahiksi\ntaloon, ennenkuin mies hänet saavutti. Tyttönen meni pirttiin ja vaipui\ntunnottomana permannolle. — — —\n\n— Olipa hyvä, että se ehti tänne, kuuli hän jonkun sanovan.\n\n— Sen olisi voinut käydä pahoin, vastasi toinen.\n\nHetu yritti nousta istumaan, mutta hänen päätänsä huimasi ja silmiä\npainosti ja hän nukkui jälleen.\n\nKun hän heräsi, oli hän täysin levännyt ja raitis. Hänestä tuntui kuin\nolisi kaikki ollut pahaa unta.\n\nYstävällinen vaimo tarjosi Hetulle ruokaa ja kysyi, mitä se mies\noli sanonut. Hetu kertoi ja vaimo selitti hänelle, että se raha\noli se, joka auttoi ja että Jumala oli sen rahan kautta pelastanut\nHetun hengen. Mies oli hullujenhuoneesta karannut ja oli jo tappanut\nyhden lapsen metsässä. Nyt oli hän jälleen saatu kiinni ja viety\nhullujenhuoneeseen.\n\nSitten vaimo kysyi, mistä Hetu oli kotoisin ja kenen hän oli lapsi.\n\nMutta säikähdyksestä oli pieni vaeltaja unohtanut hiljattain opitun\nkekseliäisyytensä ja hän vastasi entiseen tapaansa, että hän oli sen\nAnaniaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin\nkanssa.\n\n— Senkö, huudahti vaimo ihmeissään ja kertoi toisillekin tuvassa\nolijoille, kenen tyttö Hetu oli.\n\n— Siellähän se on Ananiaksen akka Lahdessa, tiesi eräs ilkeän näköinen\nmies kertoa. — Siellähän se Lahdessa harjottaa seulakauppaa, hän\nnauraen lisäsi.\n\nOliko äiti kauppiaana Lahdessa! Voi, miten Hetu ihastui! Nyt hän\nmeneekin sinne!\n\n— Eikö siinä äidin kaupassa myydä muuta kuin seuloja? hän kysyi.\n\nKaikki räjähtivät nauramaan hänen kysymykselleen.\n\nVarmaankin oli se hyvin tyhmä kysymys. Mutta mistä hän olisi tiennyt,\nettei seulakaupassa saanut myydä muutakin, kuten rintasokeria,\nrusinoita, veskunoita, ja renikoita? Kaiketi niitä toki oli edes\nkaupanpäällisiksi äidin puodissa.\n\n— Onko sinne Lahteen kuinkakin pitkä matka? Hetu kysyi.\n\n— Kyllähän sinne matkaa on, vastattiin.\n\n— Minne päin on mentävä tullakseen Lahteen? kysyi tyttö jälleen.\n\n— Tästä vain tuonne päin, viikon matka.\n\n— Tyttö on menossa oppimaan äidistään seulakauppaa, sanoi äskeinen\nilkeä mies ja kaikki jälleen nauroivat.\n\n— Se on vielä liian pieni, virkkoi muuan vanha mies katsoen säälien\nHetuun.\n\n— Nuorena oppii, vanhana muistaa, vastasi ilkeä.\n\nHetu ihmetteli, miten ne niin nauraen ja pilkallisesti puhuivat hänen\näitinsä seulakaupasta. Ja mistä syystä olisi hän liian pieni seuloja\nmyymään? Kun joku tulee puotiin ja pyytää ostaa seulan, antaa hän sen,\nottaa rahan ja panee laatikkoon. —\n\nIloisin mielin lähti Hetu talosta, lähti vaeltamaan viikon mittaista\ntaivalta äidin luo Lahteen. Nyt hän oli saanut matkalleen määrän, joka\noli viikon päässä. Hetu osasi laskea sataan ja hän tiesi, että viikossa\non seitsemän päivää. Jokaisen päivän illalla on hän yhtä päivää\nlähempänä matkansa loppua.\n\n\nIV.\n\nSuloista oli kulku äitiä ajatellessa, tie oli valkonen, kukat sen\nvarsilla kirkkaita. Aina oli äiti ollut hyvä Hetulle ja tyttönen\nmuisteli, millaista oli ennen ollut äidin kanssa. Nytkin äiti ottaa\nhänet syliinsä, silittelee päätä, syleilee, suutelee, eikä kukaan enää\nsaa lyödä tai tukistaa Hetua, sillä äiti toruu Hetun puolesta.\n\nNiin saapui hän hellän herkissä kuvitelmissa Lahteen. Se oli iso kylä,\nsuurempi kuin mitä Hetu koskaan ennen oli nähnyt.\n\nHän alkoi ihmisiltä tiedustella, missä hänen äitinsä seulakauppa oli.\nIhmiset nauroivat, eivätkä tietäneet ja Hetua jo epäilytti, tokko äitiä\nLahdessa olikaan.\n\nVihdoin eräs vaimo selitti, että lähellä sahaa, Korven mökissä asui\nmuuan lutka, varmaankin se on sinun äitisi, koskapa olet hänen\nnäkösensä. Vaimo neuvoi tien ja Hetu meni sinne.\n\nHän löysi äidin.\n\nHuone oli pieni. Äiti makasi sängyssä ja muuan juopunut mies istui\npöydän ääressä ja lauloi.\n\n— Äiti, äiti, huudahti Hetu ja hänen sydämensä sykki ilosta ja onnesta.\n\nÄiti säikähti, eikä tullut ollenkaan iloseksi. Mies hämmästyi ensin,\nrupesi sitten nauramaan ja kysyi:\n\n— Onko neidillä noin suuri tyttö?\n\nSiihen äiti ei mitään vastannut ja mies lähti nauraen pois.\n\nSilloin äiti otti tytön syliinsä ja alkoi itkeä.\n\n— Voi sinua, lapsiparka, mitä varten sinä tulit minun luokseni? Olisit\npysynyt siellä oikeiden ihmisten luona. Enhän minä voi sinua kanssani\nkulettaa. Mene, pieni kultani, takasin!\n\n— En minä tahdo mennä, äiti, minä tahdon olla sinun luonasi. Äiti on\nniin hyvä, muut ihmiset ovat olleet niin pahoja, puhui lapsi. — Minä en\nkoskaan enää eroa äidistä, en koskaan. Siellä yhdessä kylässä sanoivat\näidillä olevan seulakaupan, sanoivat minua liian pieneksi, — enhän\nminä liian pieni ole, etten minä osaisi seuloja myydä? Enhän olekaan,\näiti? Suuri tyttöhän minä olen! Mitä äiti itkee? Eikö äidillä olekaan\nkauppaa? Minä kerjään äidille ruokaa ja olen niin kiltti, enkä syö\npaljon, vaan annan äidille osani. Minun on ollut niin ikävä äitiä, niin\nkovasti ikävä, mutta nyt ei minun ole koskaan enää ikävä, — älä itke,\näiti! Onko äidin ollut ikävä, kun äiti itkee?\n\nHetu oli onnellinen.\n\nHän oli onnellinen saadessaan jäädä äidin luo, olla joka päivä hänen\nkanssaan, nähdä häntä, kuulla hänen ääntänsä.\n\nEi hän ollenkaan vihotellut, vaikka äiti joskus, kun vieraita tuli,\ntelkesi hänet konttoriin. Tiesihän Hetu, että vieraiden mentyä äiti\nottaa hänet pois konttorista ja on sitten niin hyvä. Hän ei voinut\nkäsittää, miksi äiti häntä hyväillessään aina itki, niin että oli\nkuolta. Oliko äiti kipeä?\n\nÄiti oli käskenyt, että Hetun piti vieraiden aikana kutsua häntä\ntädikseen, ja sanonut, että jos joku kysyy, kenen tyttö hän oli, niin\npitää Hetun sanoa olevansa äidin veljen tytär. Se oli Hetun mielestä\nniin mukavaa, että ihan nauratti. Ihmiset luulevat äitiä hänen\ntädikseen.\n\nSattui sitten eräänä iltana, kun äiti oli ulkona, että huoneeseen tuli\nkaunis, hyviin vaatteisiin puettu mies ja kysyi, oliko Fanny kotona. -—\nÄidin nimi oli Saara, mutta vieraat kutsuivat häntä Fannyksi.\n\n— Fanny ei ole kotona, vastasi Hetu.\n\n— Kenen tyttö sinä olet, kysyi vieras.\n\n— Minä olen äidin veljen tyttö.\n\n— Vai niin, vai olet sinä äidin veljen tyttö. Entä kuka se äiti on?\n\nHetupa ei sanonut. Hän keksi miehen tahtovan tietää, oliko äiti hänen\näitinsä, vai ei.\n\n— Oletko sinä Fannyn veljen tytär, kysyi vieras.\n\nSiihen Hetu kyllä uskalsi vastata:\n\n— Olen.\n\n— Entä kuka sinun äitisi on?\n\n— Enkä sano.\n\n— Ei sinulla äitiä olekaan!\n\n— Onpa!\n\n— Eipä.\n\n— Onpa! — Hetua alkoi kovasti naurattaa. Kinaaminen vieraan kanssa oli\nniin mukavaa.\n\nVihdoin tuli äiti. Hän muuttui vieraan nähtyään iloseksi, mutta\nmies oli synkistynyt. Hän työnsi äidin pois luotansa ja sanoi äitiä\nvalehtelijaksi ja huonoksi naiseksi. Äiti itki ja puhui kauniisti sille\nvieraalle ja vihdoin he leppyivät.\n\nKun mies oli mennyt pois, otti äiti Hetun syliinsä ja oli parempi kuin\nmilloinkaan ennen, puhui kuolemasta ja muista surullisista asioista,\nhyväili ja suuteli. Sitten äiti asetti Hetun maata, polvistui vuoteen\nääreen, itki ja rukoili. — — —\n\nAamulla ei äitiä ollut missään. Kaikki äidin vaatteet olivat pois\nseiniltä ja huone tuntui vieraalta.\n\nHetua pelotti.\n\nKiireesti nousi hän ylös vuoteeltaan, pukeutui ja lähti ulos. Pihassa\noli mökin emäntä, jolta äiti oli huoneen vuokrannut, ja se ilmotti\nHetulle, että äiti oli mennyt pois, teille tietymättömille sen miehen\nmukana, joka illalla oli käynyt.\n\n— Mihin äiti meni? kysyi Hetu tuntien jäytävää tuskaa.\n\n— Jumala sen tietää. Kyllä se nyt niin pakeni, ettet sinä sitä löydä.\n\nÄiti oli poissa. Se oli kamala totuus. Poissa jälleen ja hän, Hetu,\njälleen yksin. Hetu meni huoneeseen, mutta se oli kolkko kuin sieluton\nruumis ja hän pelkäsi sitä. Hän meni ulos, siellä oli tyhjää ja\nvierasta.\n\nIhmisiä kertyi hänen ympärilleen ja kaikki ne katsoivat ja säälivät\nhäntä ja puhuivat pahaa äidistä. Siinä oli paljon ihmisiä, mutta\nHetusta tuntui kuin olisi hän ollut yksin synkällä, öisellä\ntaipaleella, ihmiset vain lisäsivät sen autiutta, aamu-aurinko sen\nmustuutta. Hän ei voinut itkeä, vaikka rinnassa alituiseen itku\nkierteli. Häntä ahdisti, sydämeen kävi kipeää ja hän olisi tahtonut\nkovasti huutaa, kirota, tahi itkeä, mutta mitään hän ei voinut.\n\nMinkätähden äiti jätti minut, vaikka minä olin niin kiltti, sai Hetu\ntuskaisten tunteittensa lomitse ajateltua. — Jätti minut, oman, pienen\ntyttönsä ja vei mukanaan sen miehen. Miksi äiti jätti... mistään ei\ntullut vastausta lapsen vaikeroimiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut ilta.\n\nHetu yhä pysyttelihe äitinsä asunnon läheisyydessä. Hän ei tiennyt\nminne mennä. Kotopuoleen hän ei enää tahtonut, eikä voinut lähteä,\nmatka sinne oli liian pitkä.\n\nHänen oli lähdettävä kulkemaan pois päin, eteen päin, sinne kai oli\näitikin mennyt... Ehkä tapaakin hän äidin!... Hetu tuli milt'ei\niloseksi siitä ajatuksesta. Hän tapaa äidin! Ja kun hän vielä kerran\npääsee äidin luo, niin pyytää hän oikein kauniisti, ettei äiti\nhylkäisi, vaan pitäisi hänet aina luonansa, eikä hän sitten koskaan\nenää nuku sikeästi, ettei äiti pääse karkaamaan...\n\nHetu oli juuri lähtemäisillään yön selkään, kun eräs mies, jonka\nlakissa oli keltanen merkki ja vyöllä miekka, tuli kutsumaan häntä\nvallesmannin puheille. Hetu tiesi, että vallesmanni on sellainen,\njoka sakottaa, ja hän ei tahtonut lähteä. Mies houkutteli ja sanoi\nvallesmannin antavan Hetulle kahvia ja vehnästä ja ruokaa.\n\n— Jos se sakottaa, epäili lapsi.\n\n— Ei se sakota, vastasi mies, se on niin kiltti, tule nyt!\n\n— Minä menen äidin luo, virkkoi Hetu päättäväisesti, minä en tule\nteidän kanssanne!\n\n— Se lähettää sinut hevosella äidin luo!\n\nHetu seurasi poliisia nimismiehen luokse.\n\nSiellä Hetu sai kahvia ja paljon vehnästä ja niin hyvää ruokaa, ettei\nhän ollut uneksinutkaan sellaista.\n\nAamulla otti nimismies häntä kädestä kiinni, talutti ulos ja nosti\nrattaille, sen rouva toi ison nyytin evästä ja käski ajajan pitää hyvää\nhuolta lapsesta.\n\n— Viekö se nyt minut äidin luo? kysyi Hetu.\n\n— Vie, — ja samassa lähti hevonen liikkeelle.\n\nHetua ihan nauratti, niin hauskalta tuntui, kun sai istua rattailla ja\najaa jyryyttää äidin luokse. Hän säästää kaikki eväänsä äidille, mutta\nsille miehelle, joka äidin vei, hän ei anna mitään. Hetu vihasi sitä\nmiestä, se oli niin ilkeä...\n\n\nV.\n\nKun tuskat nousevat yli sen määrätyn rajan, minkä ihminen niitä jaksaa\nkantaa, silloin loppuu tuskien tunto ja kuoleman kaltainen tyyneys\ntulee sijalle.\n\nPieni Hetu ei vielä ollut täyttänyt kymmentä vuotta, kun hän\nhuomatessaan istuvansa kruunun rattailla, jotka veivät häntä\nkotipuoleen, — siihen paikkaan maailmassa, joka monelle ihmiselle on\nniin rakas, — jo oli tyhjentänyt pohjaan kärsimysten kalkin. Hän ei\ntuntenut mitään, ei ajatellut, eikä välittänyt mikä kohtalo häntä\nperillä uhkaisi Rajaportin lehmien takia. Eikä hän enää ikävöinyt\näitiään, ei vihannut sitä miestä, joka äidin oli vienyt. Elämä oli\nsammunut hänen sielustaan.\n\nSellaisessa tilassa hän oli, kun kyyditsijä ilmotti, että oltiin tultu\nperille, Hetun kotipitäjän vallesmannin taloon. Ja kun kyytimies käski\nHetun nousta rattailta ja mennä sisään huoneeseen, totteli lapsi\nvähintäkään pelon merkkiä osottamatta. Herra, jonka eteen hän joutui,\noli suuri ja tuimannäkönen ja muulloin olisi Hetu vapissut sellaisen\nedessä, mutta nyt oli hänelle yhdentekevää, minkä näkönen se oli.\n\n— Kuinka sinä olet Lahteen joutunut? kysyi nimismies käyden aivan\npunaseksi kasvoiltaan.\n\nHetu oli vaiti.\n\n— Vastaa, kun minä kysyn!\n\nTyttönen ei puhunut mitään. Hän milt'ei toivoi, että vallesmanni niin\nvihastuisi, että löisi häntä. Vaistomaisesti Hetu halusi saada tuntea\nedes tuskaa.\n\n— Etkö sinä saa sanaa suustasi! ärjäsi nimismies tuimasti.\n\nSilloin astui kansliaan nuori, lempeä rouva, joka tyttöseen viitaten\nvirkkoi miehelleen:\n\n— Lapsiparkahan on puolikuollut pelosta. Kohtele sitä hyvin ja puhu sen\nkanssa kauniisti.\n\n— Sano nyt, miten sinä jouduit Lahteen, uudisti nimismies koettaen\nhillitä ääntään.\n\n— Minä kävelin sinne, vastasi Hetu tuskin kuuluvasti.\n\n— Mitä varten sinä sinne kävelit?\n\n— Äitiäni hakemaan.\n\n— Mistä sinä tiesit, että äitisi oli Lahdessa?\n\nJälleen oli Hetu vaiti.\n\n— Mitä varten sinä karkasit Rajaportista?\n\n— Kun ne lehmät repesivät kuoliaiksi, vastasi Hetu hiljaa.\n\n— Mitä, mitkä...?\n\n— Ne Rajaportin lehmät.\n\nRouva alkoi puhua vallesmannin kanssa ruotsia, tämä naurahti ja muuttui\nystävällisemmäksi.\n\n— Luulitko sinä, että ne lehmät kuolivat siihen pieneen kauramaan\npahaseen?\n\n— Luulin. Eivätkö ne kuolleetkaan?\n\n— Eivät. Ja nyt sinä olet turhan takia tehnyt kunnalle sellaisen\nvahingon, että sen täytyy maksaa sinun kyytisi Lahdesta tänne, — torui\nnimismies, mutta hänen äänensä ei ollut enää vihanen.\n\nKuulustelun jälkeen Hetua kestittiin, kuin olisi hän ollut hyväkin\nvieras. Hetu muuttui vähitellen avomieliseksi ja kertoeli matkastaan ja\nseikkailuistaan. Mutta kun nimismies sanoi lähettävänsä hänet takasin\nRajaporttiin, alkoi Hetu itkeä, eikä sanonut enää koskaan menevänsä\nsinne, ei suurin surmin. Jos hänet sinne viedään, niin karkaa hän heti\njälleen ja kulkee kauas, niin kauas, että maailma loppuu ja hän putoaa\njyrkänteeltä alas tuliseen järveen. Kysymykseen, miksi ei hän tahtonut\nmennä Rajaporttiin, ei Hetu muuta vastannut, kuin ettei hän tahdo, ei\nvaikka mikä olisi.\n\nNimismies keskusteli hetkisen rouvansa kanssa, rouva vei Hetun kamariin\nja alkoi siellä kahden kesken tiedustella syytä, minkä tähden Hetu\npelkäsi Rajaporttia.\n\n— Ne ovat niin pahoja minulle, uskoi Hetu.\n\n— Lyövätkö ne sinua, tiedusteli rouva osaaottavasti.\n\n— Lyövät ja repivät tukasta.\n\n— Miksi? Oletko sinä paha ja tottelematon?\n\nSiihen ei Hetu sanonut mitään.\n\nRouva silitti hänen päätänsä ja kiitti häntä totuutta rakastavaksi\nlapseksi.\n\n— Kerro nyt minulle oikein tarkkaan, miten ne sinua kohtelevat, niin\nehkäpä sinun ei tarvitsekaan mennä sinne. Minä uskon sinua. Kerro nyt!\n\nHetulla oli vilkas mielikuvitus ja matkalla oli hän oppinut yhtä\nja toista ihmisten suhteen. Hänen ei tarvinnut paljoakaan miettiä\nkerätäkseen koko joukon kaskuja siitä, miten häntä oli kohdeltu. Toivo\nsiitä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä Rajaporttiin, lisäsi valeiden\nvauhtia.\n\n— ... ja kerrankin löi se isäntä minua kirveellä, kun minä ikävöin\näitiäni.\n\n— Suuri Jumala, mitä puhut sinä, lapsi?\n\n— Löi se.\n\n— Mihin se sinua löi?\n\nHetu oli vastaamaisillaan: »päähän», kun hän muisti jalassaan olevan\narven, joka oli syntynyt ärtyneestä ajoksesta.\n\n— Se löi minua jalkaan.\n\n— Näytä, mihin paikkaan.\n\nHetu näytti. Rouva vaaleni mielenliikutuksesta. Hän heittäytyi sohvalle\nja alkoi itkeä. Oi, miten se Hetua huvitti! Näin oli aina meneteltävä\ntällaisissa tapauksissa!\n\nRouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja\nyhdessä he alkoivat tarkastella arpea.\n\n— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen,\n— sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää\nollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi\nniitä!\n\nToistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.\n\nEräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan.\nHetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän\njoutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen\nsijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella\nuutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii\nhän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön\npimeyteen iäksi, iäksi...\n\nKansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina,\nkiihtyneinä.\n\nOvi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea\ntytön jalassa.\n\n— No, entä tämä, hän ärjäsi, entä tämä? Miten voitte te tämän selittää?\n\n— Siinä oli vihelmöivä ajos, jota se poti monta viikkoa, vastasi\nisäntä. — Näkeehän sen hullukin, ettei se mikään kirveen jälki ole.\n\nNimismies tarkasti kauan arpea ja kysyi vihdoin Hetulta, oliko siinä\nollut ajos.\n\n— Olenko minä lyönyt sinua kirveellä, hä? kysyi osaltaan Rajaportti.\n\nKysymyksiä seurasi pitkä hiljaisuus.\n\n— Milloin minä olen sinua kirveellä lyönyt, sano! ... Minä en ole\nikinä tuohon tyttöön kynnellänikään kajonnut, sen minä teille, herra\nvallesmanni, ilmotan. Mutta se tyttö on niin konsteihinsa oppinut, että\nse panee viisaimmankin pään pyörälle. Kyllä siitä tulee toinen äitinsä,\nsanokaa minun sanoneeni ja vielä te itsekin, herra vallesmanni, tulette\nsen huomaamaan, jos ette ennen, niin ainakin sitten, kun sen kahleisiin\nkytkette.\n\n— Puhu nyt, Hetu, virkkoi vallesmanni koettaen olla ystävällinen. —\nSano nyt tämän isännän läsnäollessa, onko hän lyönyt sinua?\n\nHetu ei vastannut.\n\n— Kun ei ole lyönyt, ei ole mitä valittaa, uhosi isäntä. — Tulkoon\nyksikään ihminen ja todistakoon että minä olen sitä lyönyt...\n\n— Onko emäntänne lyönyt sitä, keskeytti nimismies.\n\n— Jos tuota joskus lie kohlassut... lyö se omaakin lastaan, silloin kun\nse on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut,\nkuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole\nkoskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa\nherra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun,\nniin kunnialla siitä selviydyn.\n\nNimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:\n\n— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä\npääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo\nsanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse\nkeksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen,\nettä lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton\ntaimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.\n\nIsännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun.\nSiinä hän kovensi itsensä:\n\n— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon\nlapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin\ntarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on\nkallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.\n\nIsäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen\nraukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.\n\n\nVI.\n\nHetu oli kaunis lapsi, varsinkin herrasväen mielestä. Hänellä oli\nvaalea tukka, kalpea, hiukan tummahko hipiä ja suuret, totiset silmät,\njoiden väri oli epämääräinen. Väliin ne silmät olivat vaaleansiniset,\nväliin vihertävät, illalla, valkean valossa ne näyttivät mustilta.\n\nNimismiehen oli sääli niin kaunista lasta, josta, jos se saisi rauhassa\nkehittyä, epäilemättä tulisi ihastuttava ihminen. Toisaalta hän hyvin\ntunsi Rajaportin kaltaiset maalaisisännät: ei mitään sääliä, ei\nainuttakaan hyvää sanaa turvatonta kohtaan.\n\nSentähden päätti nimismies hankkia Hetulle kodin kokonaan toiselta\ntaholta.\n\nKylässä asui muuan vanhanpuoleinen säätyläisneiti. Se oli harras\nuskovainen ja hänen huvilansa oli kaikkien kuleskelevien saarnamiesten\ntyyssija. Vallesmannin mielestä oli tämä neiti itse täydellisyys\nihmishaamussa ja hänen luoksensa hän rouvansa mukana lähetti Hetun\nmuutamana kauniina päivänä.\n\nMitä Hetuun tulee, ei hän lainkaan saanut yhtä ihanaa kuvaa neidistä,\nkuin mikä vallesmannilla oli. Hetusta tuntui, kuin olisi ilma neidin\nhuoneissa haissut joltakin pilaantuneelta herkkuruoalta ja neidin\nsilmissä hän oli näkevinään jotakin, jota aikaihminen kutsuisi vaivatta\nsyntyneeksi kärsimykseksi. Mutta Hetu oli tehnyt melkosia kokemuksia\nelämässään, — hän tunsi liian hyvin erotuksen entisen elämänsä ja\nnykyisen välillä ollakseen tyytymätön pikkuseikkoihin. Hän oli tullut\ntuntemaan, miten sulosta on nukkua puhtaalla vuoteella puhdas paita\nyllä ja miten hauskaa on aamulla saada kahvia ja oikeata ruokaa\noikealta pöydältä. Sydän sykkien uutuuksien odotuksesta hän tukahdutti\nensimäisen vastenmielisyyden tunteen, jonka hänen tuleva kotinsa\nhänessä synnytti.\n\nMutta kun neiti oli niin liian lempeä, liian hyvä ja kun se alituiseen\nhymyili, hymyili... hymyili ihan ilman syytä, — ei Hetu voinut sille\nmitään, että hänet väkisin valtasi mieliala, joka oli kuin katumusta\nsiitä, ettei ollut mennyt takasin Rajaporttiin.\n\nNimismiehen rouvan lähdettyä alkoi neiti heti kertoa Jeesuksesta,\njoka rakastaa kaikkia hyviä lapsia, sellaisia, jotka sitä rukoilevat.\nSenjälkeen hän kertoi, miten Jumala ihmeellisellä tavalla auttoi köyhää\nleskeä, jolla oli kahdeksan lasta.\n\nVanhin lapsista oli nimittäin jumalinen ja kun perheen ainoa lehmä oli\nkuollut ja kun suuri kurjuus vallitsi mökissä, alkoi se uskovainen\nlapsi rukoilla Jumalaa. Se rukoili, rukoili niin kauan, että väsyi ja\nkun se sitten nousi ylös polviltaan, niin sanoi se äidilleen, että älä\nsure, äiti, kohta tulee apu.\n\n— Ei, lapseni, vastasi epä-uskoinen äiti, ei meille apua tule. Jumala\non meidät hylännyt.\n\n— Äiti ei saa noin puhua, sanoi tyttö. — Jumala ei ole hylännyt meitä.\nRukoillaan, rakas äiti, yhdessä!\n\nÄitiä liikutti tytön puhe ja yhdessä he lankesivat polvilleen. Siinä\nheidän rukoillessaan aukeni ovi ja huoneeseen astui eräs suuren\nkartanon omistaja, pitäjän rikkain mies. Kun hän näki äidin ja lapsen\npolvillaan rukoilemassa, vuotivat suuret kyyneleet hänen silmistään ja\nhän sanoi:\n\n— Jumala varmaankin on johdattanut askeleeni tänne. Oletteko puutteessa?\n\n— Olemme, vastasi vaimo. — Meillä on suuri hätä, kun mökissä ei ole\npalaakaan leipää ja kun ainoa lehmämme kuoli eilen.\n\n— Älkää surko, vastasi se rikas isäntä, minä lähetän teille toisen\nlehmän ja säkillisen jauhoja.\n\nNäin pelastui kokonainen perhe nälkään kuolemasta yhden pienen tytön\nrukouksen avulla, lopetti neiti kertomuksensa. — Eikö ollutkin se pieni\ntyttö oikea jumalanlapsi, hän lisäsi ja katsoi Hetuun nähdäkseen, minkä\nvaikutuksen kertomus oli tehnyt.\n\nHetu aikoi vastata, mutta hillitsi samassa itsensä ja oli vaiti.\n\n— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi neiti hymyillen.\n\n— Minkätähden Jumala antoi sen lesken lehmän kuolta? lapsi arkaillen\ntiedusteli.\n\n— Jumala koettelee sillä tavoin ihmisten uskoa. Kärsimysten kautta usko\nvahvistuu.\n\n— Niin, intti Hetu rohkeammin, mutta mitä varten se Jumala sen rikkaan\nlähetti?\n\n— Kun sillä oli antaa.\n\n— Miks'ei se koetellut sen rikkaan uskoa?\n\nNeiti ei käsittänyt, mitä Hetu oikeastaan tarkotti ja Hetu puolestaan\nei osannut selvästi selittää. Kysymys painui hiljaisuuteen.\n\nMutta itsekseen Hetu mietti asiaa ja hänen sydäntään viiltelivät\nvihaset ajatukset. Kun hän illalla neidin kanssa rukoiltuaan meni\nlevolle, hautoi hän yhä vielä samaa ajatusta, että mitä varten Jumala,\njolla on valta ja voima, antoi lesken lehmän kuolta... Olisihan se\nvoinut tappaa siltä pitäjän rikkaimmalta mieheltä sen yhden lehmän...\ntai vaikka kaikki! Ja miks'ei Jumala, kun se sai tietää, miten kovasti\nse pieni tyttö osasi rukoilla, lähettänyt suoraan taivaasta paljon,\npaljon rahaa, miksi se lähetti sen rikkaan... Hetu kuvitteli, miten\nhyvä se rikas oli olevinaan, kun se antoi lehmän köyhälle, — vaikka sen\ntietysti _täytyi_ antaa, koska kerran Jumala niin tahtoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla neiti tuli Hetun vuoteen ääreen.\n\n— Nouse nyt kauniisti ylös, hän virkkoi, pese kasvosi ja pue päällesi.\nSitten me rukoilemme!\n\nPienen orvon kasvatus oli alkanut.\n\nRukouksen jälkeen mentiin neidin huoneeseen, jossa kaksi nuorta,\nhaikeannäköstä miestä istui.\n\n— Tässä nyt on se tyttö, josta olen puhunut, esitteli neiti Hetua.\n\nMiehistä oli toinen vakava ja totinen. Hän istui hiljaa kädet ristissä,\nei puhunut paljon, eikä muutenkaan herättänyt erityistä huomiota. Mutta\ntoinen, josta neiti näytti pitävän enemmän, oli vilkas ja levoton.\nHänellä oli suuri, terävä nenä, leveät, keltaset hampaat ja hänen\nsilmänsä kulkivat alinomaan esineestä esineeseen.\n\nHe istuivat koko kesäisen päivän huoneessa, veisasivat, rukoilivat\nja vähän väliä heille tarjottiin kahvia tai ruokaa. Silloin kun he\nsöivät ja joivat ja myöskin pisempien virsien aikana sai Hetu olla\nkyökissä auttamassa palvelijaa, mutta rukouksien ajaksi käskettiin\ntyttönen sisään, jossa piti polvistua ja kuunnella, miten neiti ja\nterävänenäinen vuoron perään rukoilivat.\n\nHetun mielestä se oli hauskaa.\n\nRukouksien sisällöstä hän ei tosin paljon ymmärtänyt. Saarnaaja vain\nalinomaan puhui emännästä, jolla se tarkotti neitiä, ja rukoili hänelle\nJumalan siunausta, koska hän niin paljon tekee Jumalan valtakunnan\nhyväksi. Ja neiti puolestaan pyysi taivaan isää muistamaan etenkin\nnäitä veljiä, jotka koko elämänsä ovat isälle uhranneet.\n\nMutta joskaan sanat eivät Hetuun tehneet suurta vaikutusta, niin\nvaikutti rukoilijain ääni ja olento sitä enemmän. Siinä oli jotakin\npitkää, venyvää, itkunsekaista, joka vaikutti sen, että kuulijan\nnenänvartta alkoi kirvellä ja sieramista tippua vettä.\n\nVarsinkin muuttui saarnaaja rukoillessaan oudon näköseksi. Ensin se\npani silmänsä kiinni, sitten se hiukan niitä raotti ja silmien sijasta\nnäkyi jotakin kellertävää, talista, kiiltävää, joka liikkui, liikkui...\nJoskus välähtivät silmät esiin, naama on venynyt puolta pitemmäksi\nja suusta sataa. Tuon tuostakin se nielasee jotakin, silloin lakkaa\nsatamasta, mutta alkaa pian jälleen.\n\nKun saarnaaja illalla, pois lähtiessään puhui Hetulle Jeesuksesta ja\nkäski hänen olla kiitollinen neidille, joka oli ottanut hoitoonsa hänen\nsekä sielunsa että ruumiinsa, pärskytti se suustaan niin paljon sylkyä\nHetun kasvoille ja vaatteille, että tyttösen tuli paha ja ilkeä olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMilt'ei joka päivä kävi saarnaajia ja heidän mukanaan kulki paljon\nmuitakin ihmisiä, kansaa kaikenlaista, niin että ensi aikoina\njonkunlainen markkinatunnelma alituiseen vallitsi Hetun sielussa.\nIhmiset olivat aina pyhävaatteissa, söivät hyvää ruokaa, joivat\nehtimiseen kahvia ja kaikesta sai Hetukin osansa. Siitä edestä oppi\npieni kulkutyttö rukoilemaan, veisaamaan ja kuuntelemaan jumalisia\nkeskusteluja. Kun vieraat hänelle sanoivat »halleluja», vastasi Hetu\n»amen». Ensin hän kaihtoi sitä sanaa, niiasi vain ja punastui, mutta\nkun vieraat ja neiti itse käskivät hänen rohkeasti vastata, tottui hän\npian.\n\nSiten tuli Hetusta jumalanlapsi. Hän rukoili, veisasi ja kuunteli, —\najatuksilla oli silloin niin hyvä tilaisuus vapaasti harhailla.\n\nNe ajatukset, ne olivat sangen häilyviä. Syyskesä kului, tuli talvi,\nja kun ei mitään erinomaista hauskuutta enää ollut nähtävänä, eivät\nmietteet juuri milloinkaan pysähtyneet Hetun luokse, vaan samoilivat\nkaikkialla. Väliin ne olivat oman maan metsissä, kedoilla, maanteillä,\nväliin kaukana ulkomaalla... siellä lämpösessä maassa, missä ei\nmilloinkaan ole talvea ja missä lintuset vuoden ympäri laulavat ja\nkukat kukkivat. Tai jos ajatukset joskus pysähtyivätkin Hetun luokse,\nolivat ne kovin vallattomia, kinasivat keskenään ja tekivät yhden\nkepposen toisensa jälkeen. Mitähän Jumala ajattelee, kun sitä noin\nkehutaan, saattoivat ne kesken hartainta rukousta sanoa, — onkohan se\nmielissään? Ajatukset olivat silloin täynnä naurua.\n\nItse oli Hetu totinen ja vakava, ei lainkaan mietteidensä kaltanen.\nNeidillä oli toiveita hänen suhteensa, sillä tyttö saattoi väsymättä\nlukea pitkiä kappaleita postillasta ja ympärilleen vilkumatta seurata\nsaarnojen juoksua. Hetu näytti niin luontevasti kasvavan elämäänsä, hän\noli niin nöyrä ja tyytyväinen, eikä hän nähtävästi kaivannut elämälleen\nmitään muutosta tai vaihtelua.\n\nOsakseen oli tyttö vähitellen saanut kaikki palvelijan tehtävät, mutta\nsiitä huolimatta hän sentään oli enemmän kuin palvelija. Neiti sanoi\npitävänsä Hetua kuin omaa lastansa ja kaikki myönsivät, että niin oli.\n\n\nVII.\n\nKuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta\nvuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan\npuolella.\n\nJota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet\nvilliintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.\n\nEivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan,\nne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.\n\nAkkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta\nnaurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina\nvaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva,\nmutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset\nyltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.\n\nKun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat\nHetuun.\n\nVarmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!\n\nHeidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut\nivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut\nmukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.\n\nVarmaankin oli siellä ihana olla!\n\nMutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan\nkeinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä\nkulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja\npimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.\n\n— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa,\njoka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes,\nlapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa... se\nkaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.\n\nHetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja\npyhempää.\n\n— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.\n\n— Ei, vastasi Hetu huoaten.\n\n— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!\n\nKun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä\nrippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun\nmerkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.\n\n— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen\narmon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on\nherramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos\nlapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet\nliiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta,\naskeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki\nme ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin\nolisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka\non Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka\nkautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys\ntulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi\nlaupias sinun heikkoutesi tähden.\n\nNeiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei\nhäntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen\nkylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei\ntuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain\ntulevansa aika-ihmiseksi.\n\nRippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi\naina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä\noli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka\nilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi\nja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten\npauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä\noli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli\ntyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja\nniin, se olisi ollut vielä parempi.\n\nHuonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka\nHetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi,\nsyystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta\nrippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen\nvastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.\n\nPappi ei ollut milloinkaan ankara sitä kohtaan.\n\nEemeli Ahola, se oli pojan nimi, oli suuren kotitalonsa ainoa poika ja,\nkuten kerrottiin, vanhempainsa ainainen surun esine. Miten syvää tuo\nsuru hänen suhteensa oli, sitä ei varmasti voitu päättää, sillä usein\nsai äiti pakahtuakseen nauraa pojan kujeille ja isää taas lohdutti se\nusko, että poika vanhemmiten kyllä talttuu. Sellainen oli hänkin, isä,\nnuorena ollut.\n\nHetu oli huomannut, että Eemeli katsoi häneen useammin kuin muihin\ntyttöihin. Usein heidän katseensa kohtasi toisensa ja Hetun sydän alkoi\nsilloin oudosti sykkiä. Kun sitten saapui se suuri hetki, jolloin Hetu\nensi kertaa polvistui alttarin ääreen, ei hän ollenkaan enää muistanut\nhetken pyhyyttä. Hän ajatteli koko ajan, että tuleekohan Eemeli samaan\npöytään, vai kaukaako katselee. Hän oli tuntevinaan Eemelin katseen ja\nhänen kasvojansa poltti.\n\nNeidin kysymykseen, miltä hänestä tuntui, kun pappi niitä juhlallisia\nsanoja sanoen hänelle ehtoollisen ojensi, vastasi Hetu:\n\n— Minä en osannut ajatella mitään, minusta tuntui kuin olisin ollut\npoissa maailmasta.\n\nNeiti hymyili rakkaasti. —\n\nNyt oli Hetu aika-ihmisten kirjoissa... Mitään muutosta ei kuitenkaan\ntapahtunut hänen elämässään, hän luki, veisasi ja rukoili, kuten\nennenkin. Mutta ajatukset olivat saaneet päämäärän, ne kohdistuivat\nAholan Eemeliin.\n\nEräänä pyhänä, kun Hetu palasi kirkosta, hän tapasi Eemelin. Se\npysähtyi ja alkoi kävellä tytön rinnalla.\n\nHetu oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän oli oppinut puhumaan\nvain jumalisista asioista, eikä ollenkaan tietänyt, miten maallisista\nasioista keskustellaan. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja hän tunsi\nitsensä tyhmäksi ja kömpelöksi.\n\nEemeliltä sitävastoin riitti puhetta. Hän näytti tietävän koko maailman\nasiat, hän muisti hyvin, miten pappi oli saarnannut, lasketteli\nsukkeluuksia saarnan johdosta ja sanoi papin turhan päiten niin paljon\npirua haukkuvan. Hänen, Eemelin mielestä oli ihmisen paras pysyä\nhyvissä välein niin Jumalan kuin paholaisenkin kanssa. Sillä kyllähän\nJumala auttaa, kun sitä avuksensa huutaa, mutta piru on hätäisempi...\nja joskus on hätäinenkin apu tarpeen.\n\nHetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun\nse noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan\nuskaltanut... Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut\nantaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.\n\n— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän\nilmeen tytön kasvoilla.\n\n— Kuka se on?\n\n— Neiti, tiedän mä.\n\n54\n\nSionin harppu...! Hetua niin nauratti.\n\n— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun\nkättä kauan omassaan.\n\n— En tiedä.\n\n— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?\n\n— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.\n\n— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!\n\n— En minä tohdi.\n\n— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.\n\n— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.\n\n— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden\nkesken, minä en kieli.\n\n— Minä en milloinkaan pääse.\n\n— Yöllä!\n\nHetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä\ntiehensä.\n\n— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on\nsääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole\nmilloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä\nasti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut...\nEttehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan\nitsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?\n\n— En, vastasi tyttö tahdottomasti.\n\n— Ettekö uskalla luottaa minuun?\n\n— Kyllä, mutta...\n\n— Mennään sitten joskus yöllä!\n\n— Minä en tohdi.\n\n— Niin, te ette luota minuun ja minä kun pidän teistä enemmän kuin koko\nmaailmasta!\n\nSe oli Hetun mielestä mahtava vertaus, sellaista hän ei ollut koskaan\nkuullut. Eemeli pitää hänestä enemmän kuin koko maailmasta!\n\n— Tuletteko?\n\n— Minä en pääse...\n\n— Akkunasta!\n\n— Niin, akkunasta, välähti Hetun ajatuksiin ja sanat pääsivät itsestään\nirti.\n\n— Missä teidän akkunanne on, kysyi Eemeli.\n\nHetu selitti. Se oli puutarhaan päin ja neidin makuuhuoneen akkuna oli\naivan toisaalle.\n\n— Minä tulen, alkoi Eemeli selittää, teidän akkunanne alle ja autan\nteidät alas. Te jätätte akkunan hiukan raolleen, että jälleen pääsette\nsisään ja minä raivaan jäljet pois nurmikolta ja katson, ettei seinään\ntule naarmuja.\n\nPoika tuntui tietävän keinot liiankin hyvin, mutta Hetu ei siinä\nhuomannut muuta kuin suurinta kekseliäisyyttä. Eemeli määräsi ajan ja\nyön, jolloin he tapaisivat toisensa, ja niin he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä Hetu ei ollut oma itsensä. Hän oli hermostunut ja\nhäntä kadutti, että oli luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa. Siinä\noli jotakin ilkeätä... kuitenkin hän odotti sitä hetkeä.\n\nAika kului hiljaa. Hetu kaipasi ja ikävöi. Suuri salaisuus painosti\nhäntä ja vaikkei hän ollut tehnyt mitään varsinaista rikosta, tunsi hän\nomantunnon soimauksia rukoillessaan neidin kanssa. Teeskentely hävetti\nHetua. Hän olisi tahtonut heti paikalla kiiruhtaa syntisten joukkoon,\nlukeutua heihin, elää heidän laillansa, mutta hän oli liian kauan\nollut jumalinen, ei käynyt laatuun noin yht'äkkiä muuttua. Yhä vielä\nhänen täytyi rukoilla itselleen Jumalan varjelusta maailman syntien\nja viettelysten suhteen. Rukoileminen oli vastenmielistä, se kiusasi,\ntuskastutti ja painoi hänen mieltänsä.\n\n— Etkö sinä enää rakastakaan Jumalaa samalla lapsellisella\nluottamuksella kuin ennen? alkoi neiti tiedustella. — Minusta tuntuu,\nkuin olisi sinun sydämesi kylmentynyt.\n\nHetun sydän ei ollut kylmentynyt, mutta Jumalaa hän ei ollut koskaan\nrakastanutkaan.\n\nRakastiko yleensä kukaan Jumalaa? Neitikin vain enemmän puhui\nrakkaudesta, kuin sitä tunsi, ja samoin tekivät kaikki muutkin\nuskovaiset.\n\nHetu ei ketään rakastanut, hän ei _tahtonut_ ketään rakastaa.\n\nHän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja\ntuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.\n\nVihdoin tuli odotettu yö.\n\nNeidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen\nkanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.\n\nHänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin\nkovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.\n\nAivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa...\nVoi, miten Hetu vihasi saarnaajia...\n\nIltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa\nse ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin\nkanssa... nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa...\n\nTai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!\n\nMutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka\nEemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti\njotakin ja valvoi koko yön. Olkoon... hän ei ole tietävinään mistään,\nvaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan...\nHetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli\nliikettä puutarhasta.\n\nKiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei\nnäkynyt mitään... vain hämärä syyskesän yö.\n\nNeiti oli mennyt maata. Hänen hengityksensä kuului selvästi Hetun\nhuoneeseen. Saadakseen tietää, miten sikeästi se nukkui, Hetu yskäsi,\nensin hiljaa, sitten kovempaa. Neiti yhä nukkui.\n\nHetu oli päättänyt olla menemättä ja nukkua, kun Eemeli tulee, mutta\nvarovaisuuden vuoksi hän sentään aukasi akkunan haasta ja raotti sitä\nhiukan. Sitten hän hiljaa puki yllensä ja alkoi odottaa.\n\nVoi, jospa se ei tulisi! Hyvä taivaan isä, ettei se tulisi!\n\nYö oli kulunut puoliväliin, eikä ketään kuulunut. Jumalan kiitos!\n\nKello löi yksi. Vieläkään Eemeliä ei näkynyt. Mitähän sille oli\ntapahtunut, kun se ei tullut? Entä jos se vain narrasi, piti\npilkkanaan...\n\nHetu yhä odotti. Tuulen kohina puutarhassa saa hänen ruumiinsa\nvärisemään pelon ja onnen sekaisesta tunteesta.\n\nKetään ei tule...\n\nHetu oli jo epätoivon partaalla, hän itki, väänteli käsiään, ikävöi.\nJospa Eemeli edes hetkeksi tulisi hänen akkunansa alle, että hän saisi\nnähdä hänet, puhutella häntä... Hän puhuisi sille paljon, paljon\nasioita... Hetu kuvitteli kauniita sanoja, ihmeellisiä tunteita, jotka\nhän Eemelille ilmaisisi.\n\nKuvitteiden keveään horrokseen vaipuneena hän kuuli keveän kosketuksen\nakkunaan. Hän kavahti ylös, hiipi akkunan luo ja raotti sitä henkeään\npidättäen.\n\n— Minä, kuului yön hämärästä ääni. Hetu työnsi akkunan auki. Eemeli oli\nkyyrysillään akkunan alla seinään litistyneenä. — Tule ulos!\n\nHän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.\n\nHe pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He\nhiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.\n\n\nVIII.\n\nNeiti ei ollut mitään huomannut. Hän ei huomannut vielä toisena, ei\nkolmantenakaan kertana. Hetu ei enää ollut edes varovainen.\n\nPäivät pitkät hän työtä tehdessään, rukoillessaan, veisatessaan\nmuisteli Eemeliä ja hänen kanssansa vietetyitä öitä. Iltasin hän\npuristeli ja hyväili itseään tunteakseen uudelleen, miten Eemeli oli\nhäntä puristellut ja hyväillyt. Kaikki se hellyyden kaipaus, joka hänen\nsydämessään oli lapsuuden kovilta ajoin kätkeytyneenä, koko se tunteen\nvoima, joka luostarin tapaisissa oloissa kasvaneen nuoren tytön sieluun\noli salpautunut, oli rajuna ja vastustamattomana raivannut itselleen\ntien, etsinyt itselleen keinot ilmentyäkseen. Eikä koko maailmassa\nollut niin onnellista tyttöä kuin Hetu, ketään naista ei mies\nmilloinkaan niin käheästi ollut rakastanut, kuin Eemeli häntä rakasti.\nHetun kävi sääli neitiä, joka ei lainkaan aavistanut mitä oikea\nrakkaus oli, vaan joka haaveili jotakin sellaista, jota ei milloinkaan\nsaanut nähdä, eikä tuntea. Neiti parka oli niin onneton, sen lempi oli\nniin kurjaa ja köyhää. Jospa Hetu olisi saanut hänelle puhua omasta\nrakkaudestaan ja virsien sijasta laulaa omia lemmenlaulujaan! Mutta\nhän ei saanut, neiti ei olisi voinut sitä käsittää, — suuri ero oli\nheidän lempensä välillä. Neidin oli kalpeaa, hämärää, sen esine kaukana\nja korkealla, Hetun oli kuumaa, voimakasta ja hän sai usein olla\nrakastettunsa luona, joka silloin kiihkeästi painoi hänet polttavaa\nsydäntänsä vastaan. —\n\nNeidiltä ei voinut jäädä huomaamatta se palo ja hehku, mikä tytössä\noli. Mutta oman nuoruutensa oli hän aikoja sitten unohtanut ja kun hän\nitse oli kylmä kaikelle tämän maailman hekumalle, ei hän aavistanut\nasian oikeata laitaa. Hän lainasi omat silmänsä Hetulle ja luuli tytön\nniiden lävitse maailmaa ja sen synnillistä menoa katselevan. Kun Hetu\nlauloi taivaallisia lauluja neidin ja tämän uskotoverien seurassa, oli\nhänen laulussaan lämpöä ja tunnetta ja se lämpö ja tunne sokasi neitiä.\nHän luuli Hetun kasvaneen uskossaan.\n\nEräänä päivänä tuli sinne vieraaksi eukko, joka ei ollut uskovainen.\nKamala epäluulo heräsi Hetussa. Entä jos eukko tuntee salaisuuden!\n\nVieras oli kovin ystävällinen Hetulle, mutta pyysi kahden kesken saada\npuhutella neitiä.\n\nHe keskustelivat kauan ja kun Hetu avaimen reiästä kuunteli, erotti hän\nneidin sanat:\n\n— Se ei ole totta! Te valehtelette!\n\nEukon poistuttua viipyi neiti vielä kauan kamarissaan ja kun hän\nvihdoin tuli ulos, olivat hänen silmänsä punaset itkusta. Hetulle hän\noli ystävällinen, eikä puhunut mitään vieraan käynnistä.\n\n— Oliko sillä jotakin asiaa neidille? Hetu varoen kysyi.\n\n— Oli kai... mitä lie ollut ikäviä asioita, vastasi vanhus,\n\n— Lienee puhunut minusta jotakin, — Hetun ääni värähti levottomuudesta.\n\n— Mitäpä sillä lienee ollut sinusta puhuttavaa, neiti tyynesti virkkoi.\n\nHetun epäluulo katosi.\n\nKuitenkin, kun Eemelin jälleen piti tulla, oli Hetu jälleen varovainen.\nHän öljysi salaa akkunan saranat, kiersi maatamennessään ovensa lukon\nkahteen kertaan ja kuorsasi niin kovaa, että neidin piti kuulta.\n\nPuolen yön aikaan tuli Eemeli hiljaa ja varoen.\n\nHeikko koputus kuului ikkunaan. Hetu meni neidin oven luo kuuntelemaan,\nmutta vastoin tavallisuutta vanhuksen hengitystä ei kuulunut. Tyttö\nhiipi takasin akkunan luo ja pyysi Eemelin odottamaan akkunan alle\nkyyristyneenä. Sitten hän jälleen alkoi kuunnella.\n\nVanhuksen vuode ratisi.\n\nMiten saada tietää, nukkuiko neiti, vai ei? Hetu asetti korvansa oven\nraon kohdalle ja kuunteli koko sielullaan. Vihdoin alkoi sisältä kuulua\nraskas, tasanen hengitys. Neiti siis nukkui.\n\nHetu hiipi ulos akkunasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlkeämielinen nainen oli tahtonut turmella tytön mainetta ja häiritä\npyhäin rauhaa, ajatteli vanha neiti mennessään sinä iltana levolle.\nKuunneltuaan tytön oven takana, — sieltä kuului kuorsausta, — hän\ntavallista myöhempään toimitti iltahartautensa ja vaipui pian kevyeen\nuneen.\n\nHän heräsi siihen, että puutarhan puolelta kuului hiljasta rapinaa.\nHänen tarkka korvansa erottaa akkunan aukeavan.\n\nHän kuunteli.\n\nHänen sydämensä löi rajusti, kiihkeämmin kenties kuin koskaan ennen.\n\nVanhus on juoksemaisillaan ulos. Hän tahtoo estää sen, mitä tapahtuu, —\nmutta sitten hän hillitsee itsensä. Hän tahtoo saada selvyyden, nähdä\nasia kaikessa alastomuudessaan ja vasta sitten rangasta...\n\nNeiti menee hiipien alas portaille. Siitä hän näkee, miten kaksi\nnuorta, notkeata olentoa juoksee rantaan.\n\nSe sielu, jonka Herra oli uskonut hänen huostaansa, luisui pois hänen\nkädestänsä maailmalle. Portailta hän erotti, miten he irrottivat veneen\nirti laiturista ja alkoivat soutaa keinulle päin, — hänen vihaamalleen\nkeinulle!\n\nNeitiparan sydän oli murtua surusta. Hän meni kamariinsa ja alkoi\nrukoilla. Mutta rukous ei auttanut, ajatukset eivät jaksaneet kiintyä,\nvaan harhailivat sinne tänne...\n\nUskon takia vangiksi otettu järki pääsi hetkeksi irralleen. Neiti alkoi\ntutkistella itseään ja sitä, miten hän oli kasvattanut lasta. Oliko\nhän ehkä laimin lyönyt jotakin, ollut liian lempeä, tai liian ankara\nkasvattiansa kohtaan. Hän muisteli Hetun käytöstä. Se oli aina ollut\nhyvää, se oli ollut mallikelpoista! Kasvatuksessa ei _voinut_ olla\nvikaa!\n\nIhmissydämen salaisuuksia ei neiti tuntenut. Hän oli vanha, varakas\nneitonen ja hän oli aina katsellut ja arvostellut ihmisiä pinnalta.\nHäntä ei kukaan ollut koskaan loukannut, koskaan hän ei ollut pettynyt\nkenenkään suhteen. Ei koskaan oltu hänelle tehty lupauksia, joita\nei olisi täytetty. Hänen sydämessään ei ollut haavottuman arpea.\nNeiti vanhus luuli ihmisiä sellaisiksi, kuin miltä ne näyttivät. Hän\nluokitteli niitä: yhdet olivat jumalisia, s.o. siveitä, puhtaita,\ntoiset vähemmän jumalisia ja siitä aina alaspäin synnin ja saastan\nkuiluihin. Joskus tosin synnin saasta kuohahtaa korkealle, mutta\nharvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei milloinkaan jumalisiin asti.\n\nHän oli hyvä nainen. Nuorena oli äiti häneen istuttanut\nuskonnollisuuden idun, joka pian oli alkanut kasvaa ja rehottaa.\nMilloinkaan hän ei ollut horjahdellut, sillä äidin silmä oli varoen\nvalvonut hänen askeleitaan keski-iän toiselle puolelle asti. Puhdas ja\nviaton, hän oli kuin lapsi ja hänen oli vaikea käsittää muuta elämää\nkuin puhdasta ja viatonta.\n\nJa nyt tällainen tapaus! Tällainen lankeemus hänen ohjaamassaan ja\nkasvattamassaan ihmissielussa!\n\nVanhus aukasi akkunan saadakseen raitista ilmaa, sillä synnin saasta,\njoka niin läheltä oli häneen koskenut, uhkasi tukahduttaa.\n\nNeiti tiesi, että pahan siemenen täytyi olla lapsessa itsessään, sillä\nmitkään ulkonaiset olot eivät sitä olleet voineet kylvää. Mutta milloin\nse oli oraalle päässyt, milloin kasvanut ja kuka oli sitä hoitanut?\nHän luuli oras oraalta repineensä irti kaikki paheet juuriaan myöten\ntytön sielusta, — ja nyt oli niitä kasvanut kokonainen viljamaa. Hän\nkauhistui pahan valtaa, joka nyt ensi kerran itsensä täydellä todella\nnäytti. Oliko pahuus niin suuri, että se ulottui hänen kotiinsa asti!\nHetu oli aina näyttäytynyt hartaaksi, kuten kaikki muutkin, jotka\nneidin kanssa seurustelivat. Vanhus luuli, että hänen ympäristönsä\nolisi ollut Herran valittua, maailmasta erotettua kansaa ja nyt... Ehkä\noli siellä paljon likaa, jota hän ei aavistanutkaan...\n\nVaistomaisesti kaipasi vanhus yksinäisyyttä, hänessä heräsi kaipaus\nentisajan luostarielämään, harmaiden munkkikammioiden kolkkoon\nyksinäisyyteen, koska kirkkaan taivaan alla, ihanan luonnon helmassa\nrehotti synti. Hän sulki akkunansa päästäkseen näkemästä alkavan\naamuruskon vaaleaa kajastusta, päästäkseen kuulemasta heräävien\nlintujen ensimäisiä viserryksiä ja tuntemasta aamutuulen virkeätä\nhuountaa.\n\nSamassa muisti hän akkunan, josta Hetu oli mennyt ulos. Hän aikoi mennä\nsulkemaan sitä, mutta ovi oli sisästä päin sulettu.\n\nMilloinkaan ei neiti ollut vihastunut, sillä hän tiesi, että joka\ntyhmästi vihastuu, se tekee murhan. Pienenä, kun hänen luontonsa joskus\nkuohahti, oli äiti sen jumalansanan avulla taltuttanut ja vähitellen\noli luonto tottunut pois kaikesta vihasta.\n\nMutta nyt!\n\nHetu oli tohtinut sulkea ovensa omalta kasvattajaltaan voidakseen\nparemmin toteuttaa ilkeät aikeensa. Se ei ollut solvaus vain\nkasvattajaa vastaan, se oli solvaus Jumalaa ja kotiakin vastaan!\nMillä oikeudella tohti kukaan sulkea hänen omaa oveansa hänen omassa\nkodissaan...!\n\nNeiti riuhtasi ovea. Se ei auennut.\n\nAkkuna, niin... Hän meni ulos, kiersi rakennuksen ja saapui Hetun\nakkunan alle. Se oli raollaan. Hirveätä alennusta tuntien kömpi vanhus\nsisään akkunasta tytön tyhjään huoneeseen... aivan kuin pahantekijä.\nNyt oli hänen mittansa täysi.\n\n\nIX.\n\nAurinko oli jo noussut, mutta sen säteet eivät vielä olleet kuivanneet\npuiden ja ruohojen tuhansia kimaltelevia kastehelmiä. Puutarhassa oli\nkylmää ja kosteaa.\n\nEemeli ja Hetu hiipivät hiljaa puutarhan aidan ylitse. Poika painoi\nviimeisen suudelman tytön huulille ja nosti hänet sitten akkunaan.\n\nAkkuna oli sisältäpäin sulettu. — — —\n\n— Herra Jumala, mitä minä nyt teen?\n\nEemeli ei vastannut mitään. Hetu huomasi, että hän oli hätäinen ja\npyrki pois.\n\n— Sano Jumalan takia, mitä minä nyt teen?\n\n— Mistäs minä sen tietäisin, vastasi Eemeli kylmästi.\n\nHetu tarttui epätoivoisena hänen hihaansa.\n\n— Tule minun kanssani neidin luo! Sano hänelle kaikki ja sano, että\nmenemme naimisiin!\n\n— En minä... mene sinä vaan yksin, eihän se sinulle mitään voi.\n\n— Minä en uskalla... Rakas, oma ystäväni, tule minun kanssa!\n\n— En, hitto vie, tulekaan! Laske irti! — Eemeli riuhtasi irti hihansa.\n\nHetu tarttui hänen käsivarteensa.\n\n— Sano edes, mitä minun pitää tehdä!\n\n— Jumaliste, minä en tiedä! Laske helkkarissa irti!\n\n— Kuule, rukoili Hetu, vie minut kotiisi...\n\n— En ikinä! Siellähän se melu vasta nousisikin!\n\nTyttö kalpeni.\n\n— Sano, milloin me tapaamme toisemme?\n\n— Saa nähdä.\n\nHetu päästi hänen kätensä. Eemeli pujahti taakseen katsomatta\npuutarhasta maantielle.\n\nTyttö jäi yksin seisomaan akkunansa alle.\n\nHuoneista ei kuulunut mitään liikettä. Hetu meni etehiseen odottamaan\nneidin ylösnousua.\n\nEntisiltä ajoin tuttu välinpitämättömyys oli vallannut hänet, sama\ntunne, jota hän silloin oli tuntenut, kun hän kruunun rattailla,\nvangittuna oli tuotu äidin luota kotipitäjään. Ajatustoiminta oli\ntauonnut, sydämen sykintä seisattunut, painunut niin syvälle, ettei se\nollenkaan enää tehnyt kipeää. Täysin tyynenä hän odotti mitä tuleman\npiti.\n\nSenjälkeen valtasi mielen uhma. Mitä varten häh masentuisi? Miksi tunsi\nhän kuoleman jäykkyyttä jäsenissään, sydämessään?\n\nEikö hän jo silloin, kun muut lapset äitiensä selän takana mörköjä\npelkäävät, ollut kulkenut halki monien pitäjäin ja kerjäten etsinyt\nomaa äitiään? Tätäkö hän nyt aika-ihmisenä pelkäsi! Se, mitä oli\ntapahtunut siitä asti, jolloin nimismiehen rouva hänet toi neidin\nluokse, oli ollut tyhjää unta, turhaa, vaivaista, ummehtunutta elämää,\njosta hänen nyt näin raa'asti täytyi herätä kulkeakseen kohti sellaisia\nkohtaloita, jotka hänelle sopivat.\n\nMutta seisoessaan siinä porstuan ovea vastaan nojautuneena alkoi\nrohkeus yhä enemmän pettää. Muistot liikahtelivat, menneisyys\nkulki kuvina ohitse. Jälleen tuli mieleen äiti... sekin oli hänet\nhyljännyt... Ja kun hetkisen kuluttua askeleita alkoi kuulua sisältä ei\nHetu enää uskaltanut jäädä paikalleen vaan juoksi pois ja piiloutui.\n\nNeiti tuli ulos ja katseli ympärilleen. Hän ei huomannut Hetua, joka\noli piiloutunut piharakennuksen sivuun. Neidin mentyä tuli Hetu jälleen\nesille ja asettui odottamaan.\n\nMonta kertaa hän tarttui oveen astuakseen sisälle, uudelleen ja\nuudelleen rohkeus petti.\n\nSisältä kuului neidin laulu:\n\n    Kuule sa, syntinen kärsivä,\n    ristille tie vapaa on.\n    Eestäsi kärsi hän kuoleman,\n    ristille tie vapaa on.\n\nUsein oli Hetu entisinä aikoina laulanut sitä laulua, mutta sen\nmerkitystä hän ei ollut huomannut ja nyt se tuntui uudelta. Sydämeen\ntuli omituinen hellyys, neidin ääni oli niin surullinen ja rakas:\n\n    Ma olen niin suuri syntinen,\n    — ristille tie vapaa on, —\n    täynnänsä saastaa maailman,\n    — ristille tie vapaa on.\n\nVeisaajan ääni tärisi, se oli kuin kyynelten tukahduttama. Hetu olisi\ntahtonut olla mukana veisaamassa, olisi tahtonut rukoilla, itkeä, mutta\nhän ei tohtinut.\n\nSilloin aukeni ovi. Hetu ei ehtinyt juosta piiloon, vaan jäi paikalleen\nseisomaan.\n\nNeidin kasvot olivat kalpeat, sen silmät ajettuneet ja itkettyneet, —\nmutta ne liekehtivät vihaa ja kiihkoa. Hän katsoi pitkäänsä Hetuun ja\ntyttö painoi katseensa alas.\n\nVihdoin vanhus katkasi äänettömyyden. Hänen ruumiinsa värisi.\n\n— Ulos!\n\n— Rakas neiti, rukoili Hetu polvistuen ja käsiään ojentaen, antakaa\nJumalan nimessä anteeksi!\n\n— Pois... Ulos minun huoneestani, portto!\n\n— Antakaa Jeesuksen nimessä...\n\n— Älä mainitse sitä nimeä! Mene! — Neiti teki liikkeen kuin olisi\ntahtonut heittää tytön alas portaista.\n\n— Saanko minä ensin selittää...\n\n— Ei sanaakaan! Sinä kurja ja saastanen, äitisi vertanen portto, että\nsinä kehtaatkin näyttäytyä minulle!\n\n— Jeesuksen...\n\n— Minä olen jo sanonut sinulle, — kirkasi neiti, — että älä mainitse\nsaastasilla huulillasi sitä nimeä! Mene heti pois minun huoneestani,\nsinä valheen ja saastan pesä!\n\nHetu olisi mielellään mennyt, mutta hän ei kehdannut käskien lähteä, se\nolisi ollut niin koiramaista. Välinpitämättömyys, joka jo alussa oli\nnäytellyt itseään, valtasi nyt todenteolla hänet.\n\n— Mitä sinä odotat?\n\n— En mitään. — Hetu seisoi liikahtamatta ja katsoi neitiä silmiin.\nTuntui helpommalta, kun oli voittanut pelon.\n\n— Etkö sinä aio lähteä?\n\n— En vielä.\n\n— Etkö! — Neiti aikoi tarttua häneen.\n\n— Älä koske, virkkoi Hetu uhkaavasti.\n\n— Vai et sinä lähde... portto...\n\n— Minäkö portto! — Tytön silmät välähtivät vihertävinä. — Minäkö? Te\nitse olette! Te, jokaisen saarnaajan... hamasta nuoruudestanne!\n\nVanhus horjahti ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.\n\nHetu oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi valehtelevansa, mutta hän ei\nenää ajatellut, mitä sanoi.\n\nNeiti toipui, meni huoneeseensa ja telkesi oven. Nyt oli Hetulla hyvä\ntilaisuus poistua, kun ketään ei ollut näkemässä eikä ajamassa.\n\nHän lähti.\n\nJonkun askeleen päässä hänen tuli paha olla siitä, mitä oli sanonut\nneidille, ja hän kääntyi takasin. Neiti oli sillä välin pukeutunut ja\ntuli Hetua vastaan portailla.\n\n— Antakaa anteeksi, neiti, — yritti tyttö sanoa, mutta vanhus käänsi\npäänsä pois ja lähti kiireesti kulkemaan nimismiehen taloa kohti. Se\nmenee vallesmannilta apua hakemaan, tuli Hetun mieleen ja hänkin alkoi\nkiirehtiä pois, pois...\n\nTiellä tuli kaksi eukkoa häntä vastaan.\n\nToisen niistä hän tunsi samaksi, joka oli käynyt neidin luona. Se\ntervehti nauraen Hetua:\n\n— Mihin se Aholan tuleva emäntä näin varhaisena aamuhetkenä kiiruhtaa?\n\nSiihen toinen eukko:\n\n— Aholan Eemelillä taitaa niitä emännän ehdokkaita olla joka kyynärän\npäässä.\n\nHetuun ei eukkojen puhe tehnyt mitään vaikutusta, paitsi että hän\njohtui ajattelemaan Eemeliä kulkiessaan kirkonkylän läpi kohti\nlapsuuden ajoilta tuttua metsää. Hän muisteli, koetti mieleensä johtaa\nne lyhyet onnen hetket, joita hänellä oli ollut Eemelin kanssa, mutta\nuudelleen ja uudelleen Eemeli sekaantui niihin sellaisena, kuin hän oli\nollut viime yönä, kylmänä, arkana, kepsumaisena. Ajatukset alkoivat\nharhailla. Ne kulkivat yhdestä toiseen, mihinkään pysähtymättä, mitään\ntulosta saavuttamatta. Mitä varten hän oli rakastanut... ja ketä...\nkenen takia menettänyt kauniin kodin neidin luona...\n\nNeitiä hän ei ajatellut, ei surrut, että oli menettänyt opettajan,\nkasvattajan, äidin. Hetu oli koditon ja kotia hän kaipasi.\n\nKylän laitaan päästyään hän pysähtyi, sillä metsä näytti niin tutun\nkammottavalta. Joskus ennen, kauan, kauan sitten oli hän tutustunut\nsiihen... kamalaan, hämärään, salaperäiseen olentoon, jonka syleilyä\nhän nyt pelkäsi. Epätietoisena jäi Hetu katselemaan sinne päin, josta\noli tullut. Siellä oli kirkko järven rannalla, nimismiehen talo oli sen\nlähellä ja neidin puutarha tuonnempana, missä koivujen latvat huojuivat\ntaivasta vastaan.\n\nHetu ei sinne ikävöinyt. Neitiä hän ei ollut oppinut rakastamaan, sen\nmenettäminen ei ollut minkään menettämistä. Eemeli jätti joistakuista\nonnen hetkistä surkean muiston.\n\nKukaan ei siellä ollut pahoin kohdellut Hetua, katkeruutta hän ei\ntuntenut, mutta ei kaipaustakaan, tyhjyyttä vain.\n\nEdessä oli metsä pitkine luikertelevine teineen. Sinne oli hänen\nkadottava, mentävä tyhjyydestä suureen tyhjyyteen.\n\nHän meni, kulki eteenpäin, niinkuin kulkee sellainen, jota ei kukaan\nodota, eikä kukaan kaipaa, kulki niinkuin yksinäinen erämaan eläin,\njonka ainoana johtona on suojan- ja ravinnon-etsimisen vaisto.\n\n\n\n\nNoidan neuvo.\n\n\nI.\n\nTalon tuvassa asuu Nikki, iäkäs kestiukko. Hän kuuluu tupaan, on\nmuodostunut sen mukaiseksi. Pirtin akkunat ovat pienet, päivän\npolttamat, Nikin silmät ovat pienet, iän himmentämät. Harmaa on pirtti,\nlaaja ja ränsistynyt, harmaa on Nikkikin, leveäselkäinen ja kulunut. Ne\novat yhtä.\n\nPöydällä palaa pieni tuikku, valaisee heikosti talvi-illan pimeyttä\nja luo heiluvia, mustia varjoja. Nikki torkkuu. Talon piika, nuori,\npunaposkinen tyttö tuo sisälle toisen lampun, ison, kirkkaasti\nvalaisevan. Varjot silloin katoavat ja Nikki kömpii kiukaalle. Hän ei\nsiedä kirkasta valoa, keksintöä uuden ajan.\n\n— Mitä se Nikki sinne kiukaalle? Täällähän alkaa taas rukousten pito\ntänä iltana.\n\n— Hm, hymähtää Nikki ja kömpii jälleen alas. — Kyllähän rukous hyvää\ntekee itsekullekin.\n\n— Sylvester saarnaa tänä iltana, tyttö virkkoi poistuessaan.\n\n— Vai Sylvester, vai se.\n\nNikki on istahtanut pankolle. Hänen ajatuksensa harhailevat. Koko\ntalven, syksystä alkaen on hän kuullut rukouksia, mutta vieläkään hän\nei oikein käsitä, mitä niillä tarkotetaan. Sanotaan emäntävainajan\nkummittelevan, isäntä on nähnyt sen...\n\nPaljon vainajien varjoja on Nikki nähnyt pimeinä öinä harmaassa\npirtissä, — sangen paljon, ja emäntä on niistä tuorein. Viime talvena\nvielä hääräili tervennä ja ahkerana, nyt jo vainajien valtakunnassa\nasustaa. Paljon on Tuonen mailla ihmisiä, jotka Nikki on nähnyt\nterveinä, kukoistavina kukkakedoilla ja tanhuilla kulkevan. Iloset\nnaurut, leikit ja laulut ovat lakastuneet, nuoruus on kuihtunut, nyt\nkaikki on varjoja vain, häilyviä haamuja ja rukouksia...\n\nEivät selvene vanhuksen ajatukset, ne eivät saa muotoa. Hän ei\nkäsitä, miksi varjoja rukouksin tahdotaan poistaa. Nehän ovat\nelämää nykyhetken, rauhaisaa, leppeää illan utua. Näin on paras.\nTämä on vienoa sabbatin soittoa, joka lepoon ja rauhaan kutsuu\npäiväpalkkalaisen.\n\nVaikka kyllähän rukous hyvää on itsekullekin.\n\nNikki panee kätensä ristiin ja huokasee syvään. Se huokaus ei ole\nrukousta, ei anteeksi pyyntöä. Se on yhdeksänkymmenisen kestiukon\ntervehdys uuden aamun sarastukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirttiin tuli kaksi eukkoa virsikirjat kädessä. He menivät peräpenkille\nja alkoivat arasti katsella ympärilleen.\n\n— Kuka olisi uskonut!\n\n— Jaa, sanopa muuta!\n\n— Niin se on ihmisen laita! Ei tiedä jumalanluoma, kunne sielu kuoltua\njoutuu, iloonko vai ikuiseen piinaan.\n\n— Ho-hoo.\n\n— Ho-hoo, säesti Nikki pankolta.\n\n— Eipä tietänyt emäntävainajakaan, virkkoi jälleen ensimäinen eukko,\neipä tajunnut, ettei sielu kuoltua sijaa saa, vaan rauhatonna vaeltaa\nihmisten ilmoilla.\n\n— Ei tajunnut, ei, sanoi toinen huoaten.\n\nMikähän sen sielua painanee?\n\nPuhuteltu muuttui salaperäiseksi, hartaus katosi hänen kasvoiltaan ja\nsijalle tuli kielevyyden pahansuova ilme.\n\n— Kyllä minä tiedän syyn, hän virkkoi, vaan taitaa olla parasta, että\npidän suuni kiini.\n\n— Voithan tuon minulle ilmaista, pyysi toinen hartaasti.\n\n— Mitäpä se ilmasemisesta paranee.\n\n— Ei niin. En minä sen vaivanen ole.\n\n— Kukin pitäköön huolen omista asioistaan.\n\n— Niin, ja katsokoon omaan poveensa.\n\nPuhe oli oikeata ja hillittyä, mutta itse he tunsivat sanojensa\nkärjen. Viha ja uteliaisuus poltti eukkojen rintaa, sillä toinen tiesi\nsalaisuuden, eikä ilmaissut sitä toiselle.\n\nMutta ulkoa alkoi kuulua jalkojen töminää. Lisää kylänväkeä oli tulossa.\n\nPatalassa emäntävainaja kummitteli ja sen johdosta talossa usein\npidettiin rukouksia ja raamatunselityksiä. Emäntä oli ollut hurskas\nja jumalaapelkääväinen ihminen, varsinkin viimeisinä päivinään.\nSairasvuoteella oli hän ottanut ripin ja pappi oli kaikkien kuulten\nvakuuttanut hänen kuolleen uskossa. Sitä suurempi oli kauhistus, kun\nhän heti hautauksen jälkeen oli alkanut rauhatonna talossansa vaeltaa.\nSe oli tehnyt koko tuohon pieneen metsäkylään elähyttävän, oudon\nvaikutuksen, oli lyönyt leimansa sekä vanhoihin että nuoriin.\n\nOvi avautui ja pirttiin sylvähti paksu, kylmä höyrypilvi täyttäen koko\novensuun. Hiljalleen pilvi ohentui, siihen syntyi pyörteitä, jotka\nkiemurtelivat kattoa kohden ja katosivat. Oven suu oli täynnä väkeä,\nmiehiä, vaimoja ja lapsia. Hetkisen ne jalkojaan tömistellen ja käsiään\nhieroen puistelivat kylmästä, rauhottuivat vihdoin ja kävivät istumaan\npenkeille.\n\n— Onpa siellä pakkanen, muuan mies virkahti.\n\nHänelle ei kukaan vastaa.\n\n— Huh-huh, vahvisti mies sanojaan, sillä häntä itseäänkin hirvitti,\nettä oli äänellään särkenyt pyhän hiljaisuuden.\n\nNaisista muuan selailee virsikirjaansa, virittää sitten haikean\nkimeällä äänellä virren, johon kaikki yhtyvät. Virren aikana tulevat\nsisähuoneista esiin Patalan isäntä ja Sylvester. Isäntä on suuri,\ntuimannäkönen mies, Sylvester taasen, kylän räätäli ja saarnaaja, on\npieni, punatukkanen ja liukas. He asettuvat pöydän taakse veisaamaan.\nViimeistä värsyä laulettaessa yhtyy virteen Nikkikin. Hänen äänensä on\nheikko ja tärisevä, mutta se kuuluu erikseen, ei sekaannu toisiin.\n\nVeisuun aikana on Sylvester tuon tuostakin luonut silmänsä kattoon.\nVirren loputtua hän astuu pöydän päähän, panee kätensä ristiin, luo\nalas katseensa ja rukoilee hiljaa, — jolla ajalla naiset keskenänsä\nsupisevat omia asioitansa.\n\nVihdoin kohottaa saarnaaja vartalonsa, rykäsee ja alottaa tuimalla\näänellä:\n\n— Oo pyhä kolminaisuus yhdessä olemuksen muodostuksessa! Sinä olet\nmeidän autuudensarvemme ja iankaikkinen turvamme! Me kiitämme sinua\nylitse kaiken sydämellämme ja suullamme ja mielellämme, ettäs niin\nylenpalttisen voimallinen ja laupias meitä kohtaan olet ollut. Nyt me\nrukoilemme sinun tykösi, ettäs armollisesti peittäisit meidän pahat\ntekomme, erinomattainkin ne, joilla me sinua ja sinun pyhiä käskyjäsi\nvastaan rikkoneet olemme tylyillä ja kelvottomilla ajatuksilla,\npuheilla ja töillä, panetuksilla, parjauksilla ja epäuskolla. Varjele\nmeitä kaikesta vaarasta ja vahingosta, sillä yksin sinuun me luotamme,\nyksin sinuun me turvaamme, sinä yksin voit auttaa meitä. Sinähän olet\nmeidän herramme ja sinun käsiisi me itsemme annoimme jo hamasta äitimme\nkohdusta. Niin siunaa siis nyt meitä, oo taivaan majesteetti, suojele,\noo pyhä kolminaisuus, kätke, oo käsittämätön laupeus! Se korkein totuus\npeittäköön meitä, se korkein viisaus virvottakoon meitä ja se korkein\npyhyys holhotkoon meitä. Tämä vakaa ja vankka kolminaisuuden korkea\nolemus olkoon vahva muuri meidän ja näkymättömien henkien välillä...\n\n— Kiesus, kuului uunin puolelta hermostunut kiljaus.\n\nKaikki säpsähtivät, mutta rauhottuivat pian. Lapset hiipivät lähemmäksi\näitejään.\n\nKissa oli hypännyt päreorsilta kiukaalle.\n\n— ... henkien välillä, pauhasi Sylvester, — etteivät ne saisi lähestyä\nmeitä meille pahaa tekemään...\n\n— Se pyrkii sinne lämpöseen, polonen, höpisi Nikki ääneensä, kissaa\najatellen.\n\nSylvester loi ukkoon julmistuneen katseen, pyhkäsi otsaansa ja jatkoi:\n\n‒ Niinkuin pilven patsas ennen muinoin korvessa asettui Israelin lasten\nja Epkyytin julman joukon välille, ettei pyhälle kansalle mitään pahaa\ntapahtuisi, niin ole nytkin, oo suuri väkevyys, tulinen muuri sen\nlevottoman hengen ja tämän talon välillä, ettei se saisi tulla tänne\npelottelemaan isäntää ja hänen palvelusväkeänsä. Ylitsevoipa pyhyys,\nmittaamaton korkeus, kaitse voimakkaalla kädelläsi tätä taloa, amen, ja\nse tapahtukoon!\n\nSylvester oli rukoillessaan käynyt hikiseksi ja punaseksi. Hän\nheiluttaa ruumistaan kuin seinäkellon heiluri, katsoo hetkisen aikaa\näänetönnä kattoon, luo sitte terävän katseen sanankuulijoihinsa ja\nalottaa tavallisin puhe-äänin:\n\n— Rakkaat ystävät! Kuten te tiedätte ja kuulleet olette, tulee tämän\ntalon emännän haamu joka yö puoliyön aikaan tähän pirttiin ja isännän\nkamariin suureksi kauhuksi isännälle ja kauhistukseksi koko kylälle.\nSen tähden on isäntä antanut papin jo ennen siunata tätä taloa,\nvaan koska sekään ei ole auttanut, on hän kääntynyt minun puoleeni\npyynnöllä, että minä sekä siunaisin, että manaisin sen hengen pysymään\ntäältä pois. Ja sen kaikkein korkeimman nimessä minä tahdonkin sen\ntehdä. Vainajan minä tunsin silloin, kun hän eli maan päällä ja\nminun mielestäni hänen vaelluksensa oli hurskasta. Mutta me ihmiset,\nhengenmiehetkin meidän seassamme, olemme taipuisat tuomitsemaan\nsilmänäön mukaan. Meidän katseemme ei uletu sydämiin eikä munaskuihin.\nMikä lienee ollut salainen sokkelo vainajan sydämessä, joka häneltä\nrauhan riistää. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tutkimattomat ovat\ntuonen salaisuudet. Moni kuolee lihallisiin synteihinsä ja kuitenkin\nsaa levon haudassa. Emäntä taas lepoa ei saa, vaan rauhatonna\nkummituksena kulkee jälkiänsä. Mikä lieneekin syynä... Suuri on juopa\nelämän ja kuoleman välillä, kuka uskaltaa sen yli kulkea!\n\nSylvesterin katse oli käynyt uhkaavan näköseksi. Hän astui keskelle\nlattiaa ja katon rajaan katsoen kiljasi:\n\n— Minä herran palvelija kiellän sinua, rauhaton henki, koskaan enää\nastumasta yli kuoleman rajan! Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen, amen!\n\nManaus oli toimitettu. Saarnaaja tarttui isännän käteen ja sanoi\nsiunaten:\n\n— Minä siunaan sinun sisälle- ja uloskäyntisi, amen! Ja ole nyt hyvässä\nturvassa, ei se enää tänne tule!\n\n— Tulee se kun tuleekin, kuului naisten joukosta kimeä, epäjuhlallinen\nääni.\n\nIsäntä kävi rauhattomaksi ja etsi katseillaan puhujaa. Nainen jatkoi:\n\n— Ei siunaukset, eikä muut höpinät haamuja ja kummituksia vastaan auta.\nTurha on aina turhaa! Mutta menkääpä, isäntä, Mellan puheille, niin...\n\n— Se on tosi, keskeytti joku röheä-ääninen eukko, Mellan noita se\nauttaa, jos kukaan. Se mies se osaa hallita vaikka itse pelsepuupia.\nMuistanhan minä, miten tässä kerran menneinä vuosina tuonne\nnaapuripitäjään niinikään ilmestyi piru...\n\n— Eihän emäntävainaja mikään piru ole, virkkoi muuan nuori tyttö\nvilkasten arasti kiukaan nurkkaan.\n\n— Eikä noitiin saa luottaa, sanoi Sylvester loukkaantuneena. — Ne ovat\npahan palvelijoita ja niiden voima on itsestään perkeleestä. Jos ei\ntällaisissa tapauksissa Jumala auta, niin ei sitte mikään.\n\n— Onhan tässä nähty, mitä se on auttanut, jyrähytti joku tuimannäkönen\nmies.\n\n— Vaikka on käynyt papit ja pipit, säesti nainen, joka puheen oli\nalkanut.\n\nSe oli jo liikaa Sylvesterin mielestä, hänen muotonsa muuttui ja\nvihasella äänellä hän tiuskasi:\n\n— Minuako sinä, Amanta, pipität?\n\n— Kun sattui, niin kohdalle osui, vastasi mies Amantan puolesta. —\nKyllä se Mellan noita on ainoa, joka näissä asioissa voi auttaa, — eikä\nse paljon maksa.\n\n— Jumalan sana on paras apu!\n\nSylvester on jo hillinnyt itsensä ja on jälleen hiljan en ja nöyrä,\nkuten Herran palvelijan sopii.\n\n— Niin muka, alkoi Amanta pistellä. — Sylvester pitää sanaansa papin\nsanaa parempana, vaikk' on oman kylän lapsi, Tuulispään saunassa\nsyntynyt. Tuskin olisit saanut sanallasi Aattolan Esankaan sydäntä\nkääntymään akkansa puoleen, mutta Mella sen teki.\n\nNaiset, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet keskustelua,\nalkoivat supista keskenään Aattolan pariskunnasta. Esa, se entinen\nnaisviehkaaja, on äitynyt ihmisittäin elämään vaimonsa kanssa...\n\nTosiasioita vastaan ei Sylvester mitään voinut. Tiesihän hän, että\nMellan noita pimeiden voimien avulla vuodessa teki enemmän ihmeitä,\nkuin hän ja pappi yhteensä koko elämässä. Mutta syy ei ollut\nSylvesterin eikä jumalansanan, vaan tämän kovakorvaisen niskurikansan.\nHän ei enää puolustanut asiataan, vaan pani kätensä ristiin ja huokasi\nsyvään ja hartaasti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tässä henkisesti\nraaistuneessa joukossa.\n\n— Niinkuin jo äsken sanoin, alkoi röheä-ääninen ukko jälleen puhua,\nilmestyi siihen taloon niinikään piru. Mellehti pirtissä öisin ja\nnäytteli itseään päivälläkin, vaikk' oli kesänen aika. Heitti kalikoita\nrukiin seasta sirppien eteen ja tuppasi kiviäkin heittämään, kun\nihmiset iltasin saunaan menivät. Sen talon isäntä niinikään siunuutti\ntaloansa jos jonkinlaisilla papeilla. Mutta sitten, kun rukouksista ei\napua, lähti se isäntä Mellaan ja apu tuli. Sen koommin ei piru itseään\nnäytellyt.\n\nUkon puhuessa oli Patalan isäntä käynyt hajamieliseksi. Näytti siltä,\nkuin ei hän olisi kuullut, eikä nähnyt, mitä ympärillä tapahtui.\n\nSylvester laski kätensä hänen olalleen:\n\n— Luota ja usko sinä Jumalaan, siitä todellinen apu tulee.\n\nLienee Sylvester kuitenkin tuntenut, ettei isäntä tähän todelliseen\napuun oikein luottanut. Hän veti kätensä äkkiä pois isännän olalta ja\nsanoi:\n\n— Tai jos tahdot, niin mene Mellaan, sieltä ehkä avun saat.\n\n— Olisikohan tuota mentävä, vastasi isäntä.\n\nSiihen ei saarnaaja mitään sanonut, pyhkäsi vain hiuksiaan, huokasi\nsyvään ja poistui.\n\nHänen lähdettyään katosi hartauden painostus pirtissä olijoista. Heidän\nkielensä kantimet pääsivät irti ja kilvan he isännälle Mellan noidan\nylistystä lauloivat.\n\n— Saisihan tuota koettaa, tuotakin, oli isännän lopullinen, verkkaisa\npäätös.\n\nOli jo melkein puolenyön aika, kun vieraat alkoivat tehdä poislähtöä.\nOvi avautui, ulkoa tuli jälleen sisälle valkonen huurrepilvi. Ihmiset\nsekaantuivat siihen tummina kiemuroina, pilvi katosi ja kyläläiset sen\nmukana. Pirtti oli jälleen harmaa ja autio.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikki on kömpinyt kiukaalle ja asettunut päreiden päälle nukkumaan.\nHänen unensa ei ole syvää, eikä sikeää, hän tuskin tietää nukkuvansa.\nVanha ruumis vain lepää, henki askaroitsee valveillaan. Sen asuntona ei\nole harmaa kiuas, se kulkee entisiä teitään: ketoja, metsiä, kuokituita\npeltoja, lemmenlehtoja, — vallaton, vapaa sielu, joka elämän varrella\nei mitään kahletta ole itselleen takonut, ei turhaa romua niskoillensa\nkerännyt.\n\nIsäntä meni kamariinsa, asettui leveään leskisänkyynsä. Hän ei tohtinut\nnukahtaa ennen aamun koittoa.\n\nSängyssään pirtissä nukkuu palvelustyttö väsyneen unta, uneksii\nsaarnoista ja haamuista, kääntyy joskus, valittaa ja voihkii.\n\nNavetta on täynnä lihavaa karjaa, vilja-aittojen laarit kukkuroillaan\njyviä. Vaate-aitassa on emäntävainajan omaisuus uutta omistajaa\nodottamassa. Sadottain liinavaatteita on orsilla yhteen pakkautuneina,\nalimmissa jo ruosteen alkua. Orsi on painanut valkoset vaatteet\nsinteiksi ja hauraiksi ja seinillä riippuviin hameisiin on koiperho\nrakennellut pesiään.\n\nEmännän haamu kulkee kylmänä ja valjuna jälkiään. Se menee isännän\nhuoneeseen, isäntä parkasee kauhusta. Se menee navettaan, karja\nvapisee. Se menee pirttiin, tyttönen nukkuu sikeästi, mutta voihkii\nunissaan. Nikki hymyilee, ei näe haamua, eikä pääse aave hänen\nlähellensä, sillä ajatusten ja muistojen virta sulkee tien valjulta\nvarjolta.\n\n\nII.\n\nMellan noidan mökki oli kaukana kyläkunnasta, kahden järven ja suuren\nmetsän takana.\n\nSinne ei kuulu maailman humu, edistyksen ääni ei pääse tunkeutumaan\nnoidan vaiheille. Hän elää pakanallisten esi-isiensä hengessä ja\nvihaa kaikkia, jotka entisyyden tavoista ja menoista ovat poikenneet.\nHän tietää olevansa yksi niistä harvoista jälelle jääneistä, joilla\nnoituuden salaiset viisaudet oli hallussaan. Maailman hän näkee\nkasvavan vieraiden jumalten palveluksessa ja siksi hän vieroo sitä ja\nsen heikkoja henkiä.\n\nHän ei välitä edistyksestä, ei kaipaa valoa, sillä hän ei pelkää\npimeyttä. Pimeydestä on hän kotoisin ja sinne hän jälleen menee, —\nsuureen olemattomuuteen, tuonen hämäriin tupiin.\n\nMella oli yksin ja rakasti yksinäisyyttä, — kukapa nykyajan ihminen\nolisi kyennyt hänen kanssansa seurustelemaan. Pilkkaa ja naurua herätti\nnuorisossa hänen maineensa, pelkoa hänen olentonsa.\n\nHän on hyvin vanha. Kukaan ei tietänet hänen ikäänsä. Ikäloput ukot\nolivat nähneet hänet aina yhtä vanhana. Satoja vuosia sitten jo Mellan\nnoidasta puhuttiin ja silloinkin oli hän ollut vanha. Hänen ruumiinsa\non pieni ja kuivaksi kopristunut, hänen hiuksensa ovat vaaleankeltaset,\nleuka pitkä ja terävä.\n\nHän on sokea, sanovat ihmiset, kun hän ei näe, miten mahtavat hongikot\nkaatuvat ihmisvoiman kautta ja miten peikkovuoret komeiksi linnoiksi\nmuuttuvat.\n\nNoidan silmät kyllä näkevät, mutta hän katselee mieluisammin vuoria,\njoilla hongat humisevat, kuin linnoja, joita vuorten juurille\nrakennetaan.\n\nHän on kuuro sanotaan.\n\nNoita on sulkenut korvansa uuden tiedon ylistyslauluille.\n\nHän kuolee pian, ennustavat nuoret ja siinä he ennustavat oikein. Noita\nkuolee pian ja hänen kanssaan entisyys ja pakanuus. Uusi aika peittää\nhänet unhon multaan. — — —\n\nPatalan isäntä oli Sylvesterin poistuttua jäänyt kahden vaiheille.\nSaarnamiehen manaukseen hän ei uskonut, mutta toisaalta hän ei suurin\nluottanut noitaankaan.\n\nSaihan tuota kuitenkin koettaa, eihän se paljon maksa, vaikka\nkallistakin olisi.\n\nJa kun yö Sylvesterin saarnan jälkeen oli vain kahta kamalampi, haamu\nmanauksen jälkeen vain entistä selvempi, niin lähti isäntä seuraavana\naamuna, tietäjän pakeille.\n\nSamaan aikaan noita vainusi vieraita. Hän tunsi tulijan mahtavaksi ja\nrikkaaksi, sillä sokeain silmäin edessä kierteli kultasia renkaita.\nRengas toisensa jälkeen syntyi, säteili hetkisen omaa valoaan, muuttui\nsitten vihertäväksi vaahdoksi, joka katsoi syvään, mustaan pohjaan.\nMusta pohja näytti äärettömän suurelta, — siitä suuruudesta näkevällä\nsilmällä ei ole aavistustakaan, — sinne katosivat renkaat ja pimeä\ntausta jäi liikkumattomaksi. Se odotti.\n\nNoitakin odotti.\n\nHän tiesi, että milloin suuri, ääretön pimeys on selvää ja tyyntä,\nsilloin siinä näkyy sen ihmisen kohtalo, joka apua etsii, — mutta jos\npimeyden yli kulkee keveitä aaltoja, silloin on ennustusten taito\nkätketty.\n\nSuuri pimeys oli hiljaa tietäjän katseiden edessä.\n\n... Syvyyden keskus värähtää. Siihen ilmestyy hieno, kiiltävän\nvalkonen, kiemurteleva lanka. Se taas vetäytyy kokoon, kiertyy\nvalkoseksi palloksi, joka laajenemistaan laajenee muodostellen kuvia\nepämääräisiä, häilyviä, rauhattomia.\n\nNoita yhä odottelee.\n\nHetkisen vielä kuvat liehuvat sinne ja tänne, sitten ne yht'äkkiä\nyhdistyvät, saavat selvyyden ja keskellä pimeyttä on Patalan\nemäntävainajan varjo.\n\nTietäjä kiinnitti siihen tahtonsa voimaa, ei päästänyt sitä hajoamaan.\n\n— No, kysyi hän äänettömin sanoin vainajalta, mikä sinua vaivaa, kun et\nsaa rauhaa tuonelassa?\n\nVainaja vastasi:\n\n— On kylmää ja vierasta. Ei täällä ole mitään, jota rakastaisin.\n\n— Ketä etsit? kysyi jälleen noita.\n\n— Sitä mitä rakastan.\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\nHaamu horjui ja vavahteli. Noidan oli vaikeata saada sitä pysymään\nkoossa.\n\n— Mitä tahdot? uudisti tietäjä ponnistaen tahtonsa voimaa.\n\n— Siunausta... kuului epäselvä, häipyvä vastaus.\n\nKun Patala saapui Mellan mökille, makasi noita uupuneen näköisenä\nlavitsalla. Niin hän aina makasi, kun avun-etsijöitä tuli. Patala tiesi\nsen ja istahti odottamaan.\n\nKauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun noita virkosi, käänsi sokeat\nsilmänsä Patalan isäntää kohden ja virkkoi:\n\n— Vaimosi kaipaa siunausta.\n\n— Siunausta! Vieläkin siunausta! Ja kun sitä on niin paljon ja\nmoniapäin siunattu, ihmetteli isäntä.\n\n— Ostettu rukous ei auta tuonelassa, vastasi noita.\n\n— Mikä sitten, kun kukaan ei ilmaiseksi rupea...\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Noidan elottomat silmät tuijottivat\nPatalaan. Näkikö se niillä? Patala tiesi, että Mella oli sokea, — ei se\nmitään näe, katsoohan vain sinne, minne silmät sattuvat olemaan ja nyt\nne sattuivat olemaan häneen päin.\n\n— Ja siunasihan pappi sen, kuten muutkin ruumiit, jatkoi isäntä,\njota noidan ilmeetön katse kolkostutti. — Siunasi ja piti kauniin\nruumissaarnan...\n\nMella yhä katsoi.\n\nJälleen oli suuri, pohjaton pimeys ilmestynyt hänen eteensä. Pimeyden\nkeskellä oli nyt Patala, mutta tämä varjo ei häily, ei vapise.\n\n— Mitä haluat? kysyi tietäjä äänettömin sanoin.\n\nVarjo ei liikahtanutkaan.\n\n— Mitä haluat?\n\nPimeys laajeni, vihertävä usva sen vaiheilla vapisi, mutta haamu on\npaikallaan kovana ja jäykkänä kuin kallion syrjä.\n\n— Ja pappi vakuutti vainajan kuolleen uskossa, puhui Patala.\n\n— Vainajalta puuttuu siunausta, virkkoi noita ääneen.\n\nSitä ei Patala voinut käsittää, vaan katsoi kysyen tietäjään.\n\n— Jokainen ihminen, puhui noita, tarvitsee lähimmäisensä sydämestä\nlähtenyttä siunausta voidakseen saada rauhaa manan majoilla. Sitä\nsinulta ja sinun vaimovainajaltasi puuttuu.\n\n— Minkä minä sille mahdan, sanoi Patala. — Olisi eläessään huolehtinut\nsielunsa asioita, nyt se jo on myöhäistä.\n\n— Mistä sen tiedät?\n\n— Jumalan sanassa sanotaan.\n\nNoidat eivät kärsi Jumalan nimeä, he kun ovat pahan liittolaisia.\nNiinpä Mellakin, kun kuuli vieraansa mainitsevan Jumalan nimeä, kadotti\nsalaperäisen mahtinsa ja muuttui tavalliseksi sokeaksi ukonrähjäksi ja\nalkoi ihmisten tavoin jutella isännän kanssa.\n\n— Miten se isäntä nyt näille maille on joutunut? hän kysyi.\n\n— Hm, tuota, olisi vähän niinkuin asiaa.\n\n— Vai asiaa...\n\n— Niin. — Kun se akka-vainaja tuppaa kummittelemaan.\n\n— Vai niin, vai kummittelemaan.\n\n— Niinhän se öisin...\n\n— Vai öisin...\n\n— Tuota, olisin vähän niinkuin kysynyt teiltä neuvoa, miten sen saisi\npois. Ei sen puolesta, että minä sitä pelkäisin, pois se. Mutta onhan\nse ikäänkuin ilkeää... Ja eihän siihen saa toista emäntääkään, kun se\nvanha...\n\n— Emäntä taitaa olla talossa tarpeen. Joko tuo on katsottu?\n\n— Eihän se talo, enempää kuin isäntäkään vielä huutavaa tarvetta ole\ntuntenut, eikä se uuden otto vielä ole varmassa tiedossa. Leuston\nisäntähän se sitä tytärtään vähän on kaupitellut, mutta mitä uudesta\npuhetta, kun se vanha...\n\n— Vai Leuston. Onko tuo minkäkinlainen ihminen?\n\n— Eihän sillä paljon ole, joku satanen vain, jos sitäkään.\n\n— Vai on se niin köyhä.\n\n— Köyhä peräti. — Muuten korea ihminen ja nuori. — Ja onhan sitä\naikansa vanhaa ja rikastakin koetettu, niin että jos tuon olisi\nottaakseen, kun ensin saisi sen vanhan... Tuota olisiko teillä joitakin\nkeinoja?\n\nHuoneen seinällä riippui punasista langoista tehty verkko. Se oli\ntaikaverkko, josta tietäjä tietojansa lateli.\n\nMella otti verkon syliinsä, alkoi hapuillen kulettaa sormiansa sen\nsilmissä ja hiljalleen höpistä. Patalasta tuntui tuo meno paljoa\njuhlallisemmalta kuin kaikki ne pyhät menot, joita asian takia oli\npidetty. Tarkkaavaisena hän seurasi ukon sormien liikkeitä ikäänkuin\nhän olisi ymmärtänyt niiden tarkotuksen.\n\nVihdoin noita heitti verkon lavitsalle ja alkoi puhua:\n\n— Ota arvoton esine, sellainen, joka ei omaisuuttasi vähennä, eikä\ntuntoasi kirvele ja jota vaimovainajasi eläessään on käyttänyt. Anna se\nvaivaselle, — jos vaivanen siitä kiitoksen lausuu, on vainajan henki\nhyvitetty, jos ei, niin etsi arvokkaampi esine, tee sen kanssa samoin,\njatka eteenpäin, kunnes kiitoksen olet saanut. Mutta älä huolehdi, —\nvähästä vaivanen kiittää.\n\n— Auttaakohan se? kysyi isäntä muodon vuoksi, itse asiassa oli hän jo\nvarma.\n\n— Auttaa, kuului vanhuksen vastaus.\n\nKevennetyin mielin palasi isäntä kotia.\n\nVanha Nikki pilstoi pärepuita pirtin pankolla, kun isäntä astui\nsisään oman kynnyksensä yli. Nikillä oli ainaisena ilettävänä tapana\nsyleskellä pitkiä tupakkasylkyjä permannolle. Sellainen oli muuten\ntapa isännän ja renkienkin, mutta Nikin syleskely tuntui nuoremmista\nihmisistä ilkeältä, hän kun oli vanha ja kuolainen. Pahaksi onneksi\nsattui Nikki nyt isännän tullessa sylkäsemään tavallista mehevämmän\nsylyn ja tavallista keskemmälle permantoa.\n\nIsäntä oli ilosella tuulella, mutta silloin kun hän oli ilonen, ei hän\nkärsinyt mitään tuskastuttavaa. Nikki olikin jo aikansa saanut olla ja\nasua aivankuin omainen talossa, siitä piti tulla loppu ja paikalla! Ei\nikäloput rahjukset taloa hyödytä, aina se kuhnijakin kuluttaa.\n\n— Sinun aikasi on jo lähteä ruotiin, tervehti hän Nikkiä. — Oletkin jo\naikasi ollut tässä talossa.\n\nIsännän kolkko tervehdys ei Nikkiin mitään vaikuttanut. Hän jatkoi\npäreiden kiskomista. Samahan tuo on, missä hän jälellä olevat jotkut\npäivänsä viettää, tässäkö, vai toisessa talossa.\n\nSamassa muistui isännän mieleen noidan neuvo: vaivasen kiitos. Mistä\nsen nyt tässä tuokiossa vaivasen löytää ja mitä sille antaa? Hän katsoi\nNikkiin. Olisiko tuo vaivanen? Sen pää tutisi vanhuuden heikkoudesta,\nkädet olivat känsäiset ja jäykät, mutta muuten oli se ehjäraajainen.\nKulkisikohan tuo vaivasesta...\n\nLähimain ei raajarikkoja ollut.\n\nIsäntä meni sisähuoneisiin, otti esille raamatun ja alkoi etsiä\nerotusta vaivasen ja köyhän välillä. Mutta ei löytynyt niitä paikkoja,\nmissä vaivasista ja köyhistä puhutaan. Eräästä paikasta kyllä\naukeni »autuaat ovat henkisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan\nvaltakunta». Olihan Nikki jo vanhuuden höperö, mutta hulluksi häntä ei\nvoi sanoa. Toisesta paikasta aukeni: »teillä on aina köyhät, mutta en\nminä aina teidän luonanne ole». Jaa, Jumala paratkoon, Jeesus sanoi\nsiinä kohden aivan täsmälleen oikein. Eikö se Nikkikin ole tässä\ntalossa aina ollut!\n\nEi, — ei löytänyt tällä kertaa silmä sellaista paikkaa, missä\nvaivaisista mainittiin.\n\nLienee siis parasta koettaa Nikkiä, kenties se tekee saman asian, — jos\nei, niin saattaahan sitten etsiä vaivasta kauempaa.\n\nIsäntä alkoi miettiä, mitä hän emäntävainajan tavaroista Nikille\nantaisi. Hän meni aittaan. Orret olivat lengollaan tavarain painosta\nja ummehtunut haju tunkeutui häntä vastaan. Hän säpsähti. Tavarat\nolivat hoitajan puutteessa! Hänen mieleensä tuli Leuston nuori ja\nkaunis tytär... Jos ei se tulollaan tavaraa juuri lisääkään, niin onhan\nkuitenkin hauskaa nähdä vanhan tavaran hoitajana nuori nainen.\n\nIsäntä niin mielistyi siihen kuvaan, joka hänen ajatuksiinsa kulki,\nettä unohti, mitä varten hän aittaan oli tullut. Vasta kun hän oli\nsulkenut ja kun hän jo seisoi lumisella, huurteisella pihalla, hän\nmuisti asiansa. Uudelleen hän avasi oven ja meni sisälle.\n\nMitä hän nyt ottaisi? Orsi likinnä ovea oli täynnä sukkia, sillä emäntä\noli käyttänyt kaiken joutilaan aikansa niiden kutomiseen. Pari toisensa\njälkeen oli valmistunut ilman että vähääkään oli hukkaantunut kallista\ntyöaikaa...\n\nKömpelönä kulkee isännän käsi sukkien välitse. Kaikki ne ovat lujia,\nlaheita ja pehmosia, surko on kajota... Mutta vihdoin sattuvat sormet\npariin, joka tuntuu huonompiaineiselta kuin toiset, — aineen laadun\nsuhteen on hänellä peräti tarkka tunto. Tämä pari on varmasti tehty\nlampaiden käpälävilloista. Niin, eikö olekin! Hän tarkastaa niitä\novesta tunkeutuvan talvipäivän hämärässä valossa. Nämä hän ottaa!\n\nOrteen on syntynyt pieni vajaus. Se tekee pahaa isännän silmälle.\nVillanen tavara on kallista ja se on tarpeellista kylminä talvina,\npitäisikö sitä joutavaan kuluttaa? Hän punnitsee Nikille aiottua lahjaa\nkädessään. Huonommasta aineesta nämä ovat kuin toiset, mutta hyvin\nkudotut, tiiviit ja painavat, — mitä joutavia! Mies on heittämäisillään\nsukat takaisin orrelle, kun hän huomaa niistä rapisevan koin syömää\nvillapehua... Hän kauhistuu. Onko turmio päässyt tähän suureen tavaran\npaljouteen? Sitä ei emäntä vainaja koskaan olisi sallinut! Näinkö\nhäpäisee isäntä ahkeran vainajansa hien ja vaivan, että antaa tavarain\nlahoa hoidon puutteessa! Jälleen tuli sydäntä hivelevänä mieleen\nLeuston nuori tytär, — miten se virkeänä peuhtoo ja puhdistaa vaatteet\nja koko talon, miten se asettaa vaatteet oman mielensä mukaan orsille,\ntekee uusia eikä vanhoja kuluta...\n\nKun isäntä koinsyömät sukat kädessä saapui pirttiin, oli Nikki\nkorjannut päreet yhteen kokoon uunin nurkkaan ja itse kömpinyt\nkiukaalle. Isännän viittaus siihen, että hänen oli lähdettävä ruotiin,\noli sittekin koskenut, jos ei juuri kipeästikään, niin kuitenkin sen\nverran, että sydänala oli käynyt oudoksi. Nikki oli nuoruutensa ajan,\nedesmenneen isännän eläessä, palvellut talossa, oli tehnyt työnsä\ntunnollisesti kuin omaan kotiinsa. Hän oli tottunut pitämään taloa\nkotinaan...\n\n— Nikki, kuului isännän ääni alhaalta, onko sulia sukkia?\n\n— Häh? kysyi Nikki, jonka kuulo ei enää ollut varsin tarkka.\n\n— Onko sulla sukkia?\n\n— Ei ole. En minä ole kenenkään sukkia ottanut. Onko isännältä hukkunut\nsukkia?\n\n— Älä höpise! Tule alas, niin saat sukat.\n\n— Sukat, keltä? kysyi Nikki. Häntä ei oltu lahjoilla pilattu.\n\n— Minulta, vastasi isäntä.\n\nVaivalloisesti tuli Nikki alas. Hänen oli helpompi kömpiä ylös, kuin\ntulla alas kiukaan jyrkkiä ja korkeita portaita.\n\n— Tässä on sukat sinulle, pistä jalkaasi, virkkoi isäntä hiukan\nröyhkeillen anteliaisuudellaan.\n\nNikki otti sukat käteensä ja katseli niitä totisena.\n\n— Mitä varten se isäntä melkein uudet sukat minulle, kysyi hän vihdoin\nja loi ihmettelevän katseen antajaan.\n\n— Saathan ne saada.\n\n— Kost' Jumal' antajaa, kiitti Nikki istahtaen pankolle ja alkaen vetää\nsukkia jalkaan.\n\n— Kylläpä tuntuvat hyvältä, ääh, jutteli hän sitten raajojaan\nojennellen. Hyvältä tuntuvat, niin lahealta, että koko ruumista\nhivelee, ääh. Ihan se antaa lämpöä koko raajalle.\n\nVanhus vilkastui, hän aivankuin nuortui lahjasta ja lämpösestä, ja\nmuuttui puheliaaksi.\n\n— Olihan minullakin ennen sukkia. Freedrika vainaja niitä aina minulle\npisteli... Kerrankin, — olin silloin Freedrikan sulhaspoika, — se\nminulle pisteli oikein huikean rannulliset pitkävartiset... siniset,\npunaset... jaha, missä lienevät nyt nekin, — sukkia meinaan, — en ota\nyhtään muistaakseni miten niiden kävi. Kuluneina en niitä muista,\nenkä liioin muista niiden kadonneenkaan. Ohhoo, niin ne menivät, kuin\ntuuli, ne sukat meinaten. — Mutta kuinka se isäntä melkein ehjät sukat\nminulle? No kun antaa, niin antaa ja Jumala antajaa siunatkoon...\n\nNikki ei ottanut sukkia pois jaloistaan illallakaan, maata mennessään.\nVaikka kiuas oli kuuma, piti hän ne jalassaan, ne tekivät niin hyvää\nvanhalle ruumiille. Hän katsoi jalkojaan, oikoi niitä ja ihmetteli\nvieläkin, että miten se isäntä hennoi...\n\nSe tuntui kummallisen hyvältä. Hän, Nikki, on vanha, työkulu ihminen,\nisäntä on nuorempi, paljoa nuorempi, ja mahtava. Heidän välillään ovat\nnyt lämpöset sukat...\n\nAjatukset sekaantuivat, ne kiersivät sinne ja tänne, pysähtyivät minne\nsattuivat, lähtivät jälleen kulkemaan.\n\nIsäntä oli jo mennyt maata, väki oli käynyt levolle mikä minnekin, —\npirtissä ei tänä yönä maannut muita kuin Nikki. Palvelustyttökin, joka\ntähän asti osittain omaa rohkeuttaan, osittain pakosta tilan puutteen\ntakia oli maannut pirtissä, oli vetäytynyt muualle. Tupa oli hiljanen\nkuin hauta.\n\nVanhus nukkui tavallista ikälopun unta, puoleksi horroksissa, puoleksi\nvalveillaan. Sukat ovat muuttuneet huikean rannullisiksi ja Freedrika\nkutoo niitä... Vikkelään kulkevat vartaat ja vartta syntyy. Se on jo\nhyvin pitkä ja yhä vain kutoo Freedrika. Nikkiä sanomattomasti huvittaa\nse kudoksen paljous. Huone alkaa jo tulla täyteen siitä... hänen\nhenkeänsä jo ahdistaa tavaran paljous.\n\nNikki nousee ylös... hei... parilla askeleella hän hyppää alas\nkiukaalta. Tämähän on kummaa, hän on niin nuori ja voimakas.\n\nSukka katosi, mutta yhä vain Freedrika kutoi. Nikki katsoi ulos ovesta:\nsukan varsi oli pihassa pitkin pituuttaan ja se lisääntyi vaateaittaa\nkohden. Vaateaitan portailla seisoi emäntävainaja ja syötti yhä\nkasvavaa sukkaa aittaan. Nikin jalkoja palelee, ne ovat paljaat ja hän\nkovenee Freedrikalle...\n\nSitte hän muisti mitä isäntä oli sanonut, että hänen piti lähteä\nruotiin... Isäntä on pihassa ja tarjoo sukkia. Nikki ottaa ne ja\nyrittää vetää jalkaansa, mutta sukat kutistuvat olemattomiin. Samassa\najaa vyöryää pihaan komeat ajopelit.\n\nNikki ymmärtää, että hänen oli niissä lähdettävä ruotiin. Voimakkain\nhypyin astui hän vaunuihin ja lähti ajamaan. Metsät, niityt, kylät\nkulkivat siintävänä hänen ohitsensa. Hän muisti joskus ennenkin näin\najaneensa näillä samoilla ajopeleillä, mutta milloin, se ei selvene.\nAhaa, kun tullaan vuoren luo, jossa on punanen kivi, niin siinä\nmuistan...\n\nVaunut katosivat, mutta yhä vain Nikki kulki tuhotonta vauhtia yli\nvuorien ja järvien. Hänen päätänsä huimasi. Hän koetti voimansa\npainolla päästä takaisin maan pinnalle, saada pohjaa jaloilleen. Joskus\nhän pääsi likelle, sai varpaillaan kiinni maasta, mutta sitte jälleen\njoku vastustamaton voima alkoi viedä ylöspäin. Menköön, tuumi Nikki ja\nponnahutti itsensä irti maasta...\n\nMielen valtasi rauhallinen tunne. — Näin minä ennenkin olin, vaan\nmilloin se taas olikaan...\n\nNiin... ainahan näin on ollut.\n\nNikki unohti koskaan olleensakaan maan päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä ei emäntävainaja näyttäytynyt. Mellan noidan neuvo oli ollut\ntehokas: isäntä oli saanet vaivasen kiitoksen. Ja Nikki oli ollut oikea\nhenkilö.\n\nAamulla isäntä heräsi siihen, että palvelustyttö kolkutti oveen ja\nhuusi:\n\n— Isäntä, isäntä, nouskaa pian ylös. Nikki on kuollut kiukaalle. Sitä\nse emäntävainaja täältä hakikin.\n\n\n\n\nTellu.\n\n\nTellu oli viime aikoina tuntenut vaistomaista rauhattomuutta. Mistä\nse johtui, sitä eivät hänen ajatuksensa kyenneet selvittämään.\nSitä liikkui ympäristössä, kuohui ilmassa ja siitä se sieramien\nkautta tunkeutui hänen olemukseensa. Tämän sisäisen levottomuuden\nvaikutuksesta Tellu tuon tuostakin päästi pitkiä, valittavia ääniä,\njotka pahoina enteinä vuorostaan tunkeutuivat Peltosen ja hänen\nperheensä viisaisiin sydämiin.\n\n— Kunhan ei vain matkalla mitään onnettomuutta tapahtuisi, sanoi\nPeltoska miehelleen, — tuo koirahan ulvoo kuin kuoleman edellä.\n\n— Mitä vielä, muuten se vaan ulvoo omaa ulvomistaan, vastasi mies.\n\nMutta rauhallinen hän ei itsekään ollut. Kaukana siitä. Koiran ulvonta\nmuistutti hänelle jotakin, jonka hän oli kadottamaisillaan, jotakin\nkaukaista, ylen rakasta, ikuisesti erottamatonta; siinä oli valittavien\nhenkien tuskaa, pitkien talviöiden kylmää liikkumattomuutta synkissä\nerämaissa.\n\nPeltonen ei ollut taikauskonen. Kuitenkin sokaisi Tellun haikea\nvalitus sen kauniin kuvan, jonka hän oli itselleen luonut Amerikan\nkultakentistä. Se toi jo edeltäkäsin mieleen kotimaan salot, talviset\nviimat, — rakkaina mieleen juuri ne, joita pakoon Peltonen ensi tilassa\noli päättänyt lähteä.\n\nTäytyi oikein karaista luontoansa.\n\nHän oli päättänyt tulevana keväänä muuttaa Ameriikkaan, oli myynyt\nosan tavaroistaan, elukkansa, taloustarpeensa ja kaikki tarpeettomat\nvaatteet, — koira ei saanut olla matkan esteenä.\n\nMutta Tellu ei saanut lepoa, ei rauhaa. Se kulki huoneiden ja\nulkorakennusten väliä, nuuski jälkiä, vainusi, etsi sitä olematonta,\nnäkymätöntä, jonka kolkko olemus oli rikkonut kodin rauhan. Tellu\nnuuski isäntää, emäntää, pientä lasta; niissä oli entinen, tuttu haju\nja kuitenkin virtasi niistä jotakin... Hän töykkäsi tuvan oven auki,\nistui selkä köyryssä portaille, nosti kuononsa ylös ja päästi pitkän,\nhaikean valituksen ylös taivaisiin.\n\nHän ei voinut olla sitä tekemätä, sillä muuten olisi henki salpautunut\nrintaa täyttävän ahdistuksen painosta. Hän ulvoi yöt ja päivät ja yhä\npainostavammaksi kävi tunne rinnassa, yhä haikeammaksi valitus.\n\nTalven selkä alkoi taittua, aurinko alkoi jo heikosti lämmittää\nTellun kylkeä hänen loikoessaan portaalla. Entisinä aikoina, menneinä\nkevättalvina oli aurinko tullessaan tuonut ilosen mielialan. Tellu oli\nauringon kohotessa alkanut elää, laajat hongikot olivat olleet ilosia\ntemmelkenttiä, joissa varjo oli kilvan kiitänyt hänen rinnallaan. Nyt\nei hän tuntenut auringon houkuttelevaa voimaa, hänen rintansa alta ei\npäivänpaiste voinut poistaa selittämätöntä, kaihovaa tuskaa. Ja jota\nkorkeammalle päivä kohosi, sitä pimeämmäksi muuttui mieli.\n\nTuli kevät. Mökissä alkoi ennen kuulumaton elämä. Sen sijaan, että\nisäntä olisi alkanut peltoja viljellä, hän nyt tavaroita — samoja,\njoihin Tellun luvatta ei kukaan vieras ollut saanut kajota ja joista\nennen oli niin hyvää huolta pidetty, — näitä samoja tavaroita isäntä\nnyt antoi vieraille ihmisille ja potkasi Tellua, kun se ikenet irvessä\nkoetti estää vieraan niitä ottamasta. Jotakin tavatonta, järjellisestä\nelämästä poikkeavaa oli tekeillä, jota Tellu ei käsittänyt. Ennen\noli toisin. Ei ollut sitä tekoa, jota Tellu ei olisi ymmärtänyt, ei\naskelta, jonka tarkotusta hän ei olisi tietänyt, hän oli ymmärtänyt\nisännän ja emännän toiminnan täydellisesti. Nyt ei enää ollut niin...\n\nEräänä aamuna pukeutuivat isäntä, emäntä ja lapsi matkavaatteisiin.\nTellu oli niinikään lähtöhommissa. Se hyppeli, liehakoi ja haukkui\npelkästä innosta.\n\nMutta isäntä asetti hänen kaulaansa nauhan ja sitoi Tellun kiinni\npihakoivuun...\n\nKäpristyneenä, vapisevana Tellu siinä makasi, kun vieras ihminen hänet\nvihdoin irti päästi ja vieressä seisovalle naiselle virkkoi:\n\n— Voi sitä raukkaa. Tuo sille voileipä.\n\nVieraat ihmiset kantoivat sisään vieraita esineitä ja vieras nainen\ntarjosi voileipää.\n\nTellu oli aivan sekasin hämmästyksestä. Murahtaen sieppasi hän\nvoileivän, hotkasi sen yhdellä kerralla... mutta sitten toi tuuli\ntieltä päin tutun tuoksun, isäntäväen! Hän oli kytkyestä vapaa ja\nkiihkeästi hän lähti juoksemaan hajua kohden. Hän juoksi kuono tiehen\npainuneena, juoksi yhä hurjemmin, yhä selvemmäksi muuttui haju.\nSelvästi hän erotti tuoreet jäljet. Niitä myöten hän menee vaikka\nmaailman ääriin ja löytää omaisensa...\n\nHän saapui laivasillalle. Sen reunaan jäljet loppuivat. Koira kohotti\nkuononsa, haisteli kaikkiin ilmansuuntiin, mutta haju oli kokonaan\nkadonnut, kaukaisinta värähdystäkään ei tuntunut, ei ilmassa ei\nmaassa... vesi oli kaiken haudannut. Tellu istahti laivasillan\näärimmäiselle reunalle, katseli tuokion veden hiljaisia laineita,\npäästi sitten äänen niin vihlovan, niin valittavan, että se vieri\nkauaksi yli koko kylän. Se sai ihmiset kauhistumaan, kukin alkoi\najatella kuolemaa, tulipaloa, nälkävuosia, ruttotauteja ja muita\nrangaistuksia, joilla Herra ihmissukua kurittaa.\n\nTellu seisoi laiturilla ja veteen katsoen ulvoi. Hänen vaistomainen\nsurunsa oli saanut selvyyden. Vesi, jonka lävitse haju ei tunkeudu,\nkätki hänen rakkaansa. Kadonnut oli kaikki, loppunut ilo ja elämä ja\nhän oli yksin suruineen.\n\nPoislähtöä Tellu ei ajatellut, hän oli unohtanut, että maailmaa\nolikaan. Kun hän ei enää jaksanut ulvoa, vaipui hän hervottomana ja\nvapisevana laiturille ja uikutti hiljaa.\n\nMonta päivää hän jo oli maannut laivasillalla. Ihmisiä tuli ja meni.\nJotkut pysähtyivät katsomaan, toiset silittivät, — jolloin koira\nkohotti silmäkulmaansa, katsoi verestävin silmin hyväilijää, — toiset\ntaas potkasivat. Silloin hän nousi seisomaan, köyristyi yhä enemmän ja\nmuutti paikkaa.\n\nEi Tellu mitään ajatellut, ei harkinnut, eikä suunnitellut. Ikävä ja\nkaipaus olivat hänessä muodostuneet olemukseksi, joka oli yhtä hänen\nolemuksensa kanssa. Eikä Tellu muistellut entisiä onnellisia aikoja,\n— hajun kadotessa olivat kaikki muistotkin kadonneet. Hän vain suri,\nsillä suru oli hänen elämänsä.\n\nHänen maineensa alkoi levitä ympäri pitäjää, ihmiset puhuivat säälien\nsiitä ihmeen viisaasta koirasta, joka laivasillalla isäntäänsä suree.\nTellua tultiin vartavasten katsomaan ja tullessaan ihmiset toivat\nruokaa, jota koira kaikkien suureksi ihmeeksi ahmien söi. Ettei\nhän hylkinyt ruokaa ja ollut nälissään, se hiukan himmensi hänen\nuskollisuutensa ja viisautensa mainetta, sillä ihmiset olisivat\nsäälineet vielä enemmän ja vuodattaneet vielä katkerampia kyyneleitä,\njos Tellu olisi lakannut syömästä ja kuollut nälkään. —\n\nLaivasilta oli nyt hänen varsinainen kotinsa. Siihen oli haju hänet\nkulettanut ja siihen oli hän jäänyt, hän ei voinut siitä irtautua.\nKetään ei hän siinä odottanut, mitään erinomaista ei hän kaivannutkaan.\nHän eli, kun hän ei kuollut, — kuolemaakaan hän ei kaivannut, enempää\nkuin elämääkään rakasti. Aurinko paistoi kylkeä, silloin ojensi hän\njalkansa, läähätti kieli suusta ulkona ruumiillisesta hyvinvoinnista.\nKun taas satoi, silloin hän käpristyi kokoon ja pani kuononsa vatsan\nalle lämmittämään. Tuo kaikki kävi koneellisesti, se oli suuren luonnon\nitsetiedotonta työskentelyä ilman että Tellu vähintäkään ajatteli\nitsensä suojelemista tai omaa hyvinvointiansa.\n\nMutta vihdoin ilmestyi uusi henkilö Tellun elämän näyttämölle. Se ei\nollut potkija eikä hyväilijä, vaan se oli mies, joka tuntui tutulta.\n\nTellu kohotti päätään ja katsoi odottavana mieheen, joka häntä\ntarkasteli.\n\n— Teelu, Teelu!\n\nKaukainen hämärä muisto, tai pikemmin vaisto ilmaisi, että tuolle\nmiehelle hän usein oli haukkunut.\n\n— Teelu, seh!\n\nHämärinä kulki koiran mieleen aavistuksia, että tuon miehen ja jonkin\nkaukaisen menneisyyden välillä oli jotakin yhteyttä. Hän nousi ylös ja\ntakkuinen häntä alkoi itsestään heilua. Mies taputti koiraa päähän ja\nsilitteli sen pörröistä karvaa. Samassa solahti miehen selästä alas\nnahkanen reppu ja silloin Tellu tunsi hänet. Tellun oli ollut tapana\nankarasti haukkua reppuryssälle aina kun se oli tullut Peltosen mökille.\n\nReppuri tuntui omaiselta, se oli ainoa tuttu entisiltä ajoilta ja sen\ntakia oli hän saanut kaikkein eniten murista...\n\n— Teelu, Teelu, kutsui venäläinen murteellisesti ja kun hän lähti\nkulkemaan kylää kohden, piti Tellu aivan luonnollisena seurata häntä.\n\nTaloon tultua levitti mies laukkunsa lattialle. Koira asettui laukun\nviereen, seurasi katseillaan talonväkeä ja murisi jokaiselle, joka\nepäilyttävällä tavalla läheni. Mies nauroi ja Tellu ymmärsi, että se\noli hyvillään.\n\nKoiran varjelemisvaisto oli herännyt ja se kohdistui kaikella\nvoimallaan kulkukauppiaan tavaroihin. Kun venäläinen nosti laukun\nhartioilleen, nousi Tellukin ylös ja lähti vaeltamaan hänen mukanansa.\nSiitä syntyi heidän välilleen yhteiset pyrkimykset.\n\nUusi isäntä oli hellä ja hyvä, antoi maata vieressään ja syötti omalla\nruoallaan. Mutta aina kun matka sattuu tutulle sillalle, katsahtaa\nTellu veteen, aukasee kitansa ja päästää pitkän, valittavan ulvonnan.\n\n\n\n\nKaupustelija.\n\n\nOvi aukeni ja pirttiin melkein hypähti vanha, pikkunen, kurttunaamainen\neukko.\n\nHän oli kaikkien kylänväkien suosima kaupustelija ja hän toi aina\ntullessaan tietoja muualta maailmasta.\n\n— Hyvää päivää, hyvä emäntä, ostetaanko mitään? ... Katsokaahan, mitä\nminulla on! Nähkääs näitä!\n\nEukko levitteli koristaan esiin kirkkaita, halpahintaisia\nsilkkinauhoja, pummulisia käsineitä, monivärisiä helmiä ja muuta\nrihkamaa.\n\n— Eihän sitä nyt, esteli emäntä.\n\n— Ostakaa pois vaan, minä myyn halvalla. Tietäähän emäntä, ettei\nLoviisa suuria voittoja kisko.\n\nEmäntä sen kyllä tietää, mutta hänellä ei satu olemaan rahaa.\n\n— Niin, niin, huonot ovat raha-ajat nykyään, valitteli Loviisa. —\nEi tahdo kauppa enää kannattaa, niinkuin ennen. Mutta eihän emännän\ntarvitse rahalla ostaa, ruokakin kelpaa... Ohhoo, toiseen toimeen olisi\nryhdyttävä, ei tahdo kauppa enää elättää, vaan mihinkäpä ryhtyä kun\nterveys on mennyttä ja voimat huonot.\n\n— Ketterähän se Loviisa vielä on, virkkoi emäntä, ketterä kuin nuori\nikään.\n\n— Kyllähän se muuten menisi... enhän minä muuten... mutta kun tuolla\nrajapitäjän kartanossa koira puri, niin siitä päivin en ole tervettä\npäivää nähnyt.\n\nLoviisan ympärille kertyi talonväkeä kuuntelemaan. Kun Loviisa alkoi\nkertoa, silloin kannatti kuunnella. Ei se muija koskaan turhia\nlaverrellut, niinkuin muut kuleksijat, tosia asioita se aina puhui.\n\n— Miten se kävi, tiedusteli emäntä, puriko pahastikin?\n\n— Ei se luun vammaa tainnut aikaan saada, mutta sydämeni vavahti pois\nsijoiltaan, eikä ota enää asettuakseen, nykyttää, hytkyttää vaan aina\nja väliin se lyö niin kovasti että siihen paikallaan luulee kuolevansa.\nHuimoo ja kiertää alituiseen sydänalassa ja vapistus on aina jäsenissä.\n\n— Kenen se oli koira? kysyi isäntä.\n\n— Kartanon koira se oli.\n\n— Mitä te sille teitte, tiedusteli renkipoika, jonka tapana oli\närsytellä koiria.\n\nKuulijain ihmeeksi alkoi Loviisa sydämellisesti nauraa.\n\nRenkipoika nauroi mukana pelkästä myötätuntosuudesta, sillä hän aavisti\nLoviisan tehneen jotakin perin hullunkurista.\n\n— Nähkääs, kertoi eukko nauraen, en minä tehnyt muuta kuin yritin mennä\nsiitä ovesta sisälle, josta paremmat ihmiset kulkevat... enkä yhtään\nhuomannut isoa koiranjuutikasta, joka makasi kynnyksellä. Astuin kuin\nmikäkin rouva ylös paraatirappusia ja tartuin oveen, mutta äläpäs\nniin vaan koske, tuumi koira ja karahutti minua niskaan. Eiköstä ole\nkoirakin viisas jumalanluoma, kun ottaa ja erottaa, kuka köyhä on!\nNiinhän sen on järki kuin viisaan ihmisen! En olisi uskonut elukalla\nolevan sellaista ymmärrystä... Piiat sitten jälestäpäin kertoivat,\nettei se koskaan karkaa parempain ihmisten niskaan, huonompain vain ja\nkerjäläisten. Sanottakoon sitte, ettei koiralla ole sielua...\n\n— Tuliko ketään hätiin? kysyi emäntä.\n\n— No veikkoset! Itse patruuna ja patrunessa juoksivat minkä\nennättivät... Vieläkin korvissani kaikuu kepin läiske, kun sitä koiraa\nhakattiin, että saivat sen eroamaan niskastani.\n\nIsäntä alkoi kävellä edes takaisin pirtin permannolla. Hänen otsansa\noli vetäytynyt kurttuun ja hän näytti miettivän ja harkitsevan,\njotakin. Vihdoin hän pysähtyi Loviisan eteen ja kysyi tärkeän näkösenä:\n\n— Oliko siinä ketään näkemässä?\n\n— Oli. Koko kartanon väki siihen meluun tuli.\n\nIsäntä alkoi jälleen miettiä. Toiset seurasivat tarkoin hänen\nilmeitään. He aavistivat, mitä hänen mielessään liikkui. Vihdoin hän\nrykäsi, pisti kätensä housujen taskuun ja virkkoi ankaralla äänellä:\n\n— Patruuna on vietävä oikeuteen ja häneltä on vaadittava kipurahoja!\nTeidän on paikalla lähdettävä lääkäriin, minä annan hevosen.\n\n— Niin, yhtyi emäntä, patruunan on maksettava teille ikuinen eläke\nmenetetystä terveydestä.\n\n— Ja sitte ei teidän tarvitse enää kaupustella, säesti renkipoika. —\nElätte vaan kuin herra rahoillanne!\n\nLoviisa tuumi hetken aikaa asiata. Sitten hän virkkoi:\n\n— Miten sen asian laita oikeastaan lie... Ei kait oikeus mitään mahda\nelukalle... viisaimmallekaan?\n\n— Ei elukalle, mutta sen omistajalle, selitti isäntä.\n\n— Jaa, mutta eihän patruuna minua purrut.\n\n— Elukka on patruunan omaisuutta ja hän on vastuunalainen siitä.\n\n— Niinhän se taitaa olla, myönsi Loviisa, mutta olisihan se minulta\nikäänkuin oikeuden väärinkäyttämistä, jos patruuna joutuisi viattoman\nelukan takia vastuuseen.\n\n— Saisitte hyvät rahat, sanoi renkipoika.\n\n— Jaa, jaa, tuumi eukko, jos niinkuin määrättäisiin, että patruunan\npitää minulle maksaa koiran puremasta, niin sehän se minusta\nvääryydeltä juuri tuntuisikin, — ja minä kun en ole näihin päiviin asti\nvääryydellä penniäkään ansainnut. Näin vanhana olisi sellainen ansio\nperäti outoa.\n\n— Ei se ole vääryyttä, ärjäsi isäntä, kyllä minä tunnen lain ja\noikeuden joka pienimmänkin pykälän, — kyllä minä siksi usein olen sen\nkanssa tekemisissä ollut, enkä koskaan ole alakynteen jäänyt!\n\n— Tietäähän isäntä, tietäähän isäntä, lepytteli Loviisa, mutta kun\nminä en ole ikänäni lakia tarvinnut. Paljon minua on elämäni varrella\ntuupittu ja usein on ihminenkin niskaani karannut ja aina sentään on\nilman lakia toimeen tultu... niin olisi näin vanhana hiukan ilkeätä\nruveta käräjöimään koiran kanssa...\n\n\n\n\nYstävän murha.\n\n\nEliina vietti kahdeksatta syntymäpäiväänsä, kun äiti hänelle lahjotti\npienen, hontelokoipisen vasikan.\n\n— Saanko minä sen ihan omakseni? kysyi Eliina ylen onnellisena moisesta\narvokkaasta lahjasta.\n\n— Aivan omaksesi, vastasi äiti. — Ruoki ja hoida sitä hyvin, niin saat\nsiitä suuren lehmän. Se, näes, kasvaa kuten sinäkin.\n\nEliina juoksi navettaan, meni vasikkansa luo ja sitä kaulalle taputtaen\npieni emäntä nyt esitteli itsensä pienelle lehmälleen.\n\n— Sinä olet nyt minun oma lehmäni, äiti antoi sinut minulle omaksi!\n\nJa siitä asti alkoi heidän ystävyytensä, joka oli niin lämmin ja syvä\nkuin vain kahden viattoman ja hyvänsuovan olennon välillä voi olla.\n\nEliina antoi vasikalleen nimen Sunnikki, syystä että hän tahtoi pitää\nsitä kunniassa ja Sunnikki-nimi kuulosti niin arvokkaalta ja aito\nlehmämäiseltä.\n\nNimeen taisi liittyä jonkunlainen ennustus, sillä kauan ei Sunnikki\ntahtonutkaan olla vasikkana. Se kasvoi, kehittyi ja paisui ylen\nnopeasti. Se sai ennen pitkää arvonimen mullikka, kun Eliina yhä vielä\noli pieni tyttönen. Tämä ei kuitenkaan heidän ystävyyteensä mitään\nvaikuttanut. Sunnikki kohteli emäntäänsä aivan kuin vertaistaan, se\ntepasteli, ravisteli päätään, mylvi, möyrysi ja oli kuin ennenkin.\n\nSunnikki oli Eliinan mielestä kyläkunnan kaunein lehmä. Sen pää\noli musta, mykyräinen ja sarveton, vatsan alus tumman-, selkä\nvaaleanruskea, takaraajat valkoset. Ihmiset sanoivat sitä rumaksi ja se\nteki kovin pahaa Eliinan sydämelle... sillä Jumalahan sen Sunnikin oli\nsellaiseksi luonut.\n\nKeväällä kun lehmät laskettiin laitumelle, huomasi äiti, että Sunnikki\noli lihavampi ja kiiltäväkarvasempi kuin toiset lehmät. Äiti arveli,\nettä Eliina oli anastellut toisten lehmien ruoka-annoksista omalleen,\nvaikka siinä hän erehtyi. Eliina oli suoraan aitasta ottanut leipää ja\njauhoja, joita talon ei ollut vara lehmille syöttää.\n\nEliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut muita\nuskotuita, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki pienet\nsurunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli hienotunteinen\nja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä pilkannut,\nvaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa paljon\nkärsimyksiä, jos on ilojakin.\n\nSunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat\nvahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku suusta.\nPaljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli\nSunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa.\n\nToisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua\n»mullikka-Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä\nkutsuivathan ne Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi. Mutta kun naapurin\npoika sepitti tällaisen laulun, että:\n\n    sarveton lehmä ja pennin raha\n    löytyy vaikka kellä,\n    ja jolla ei muuta tavaraa ole\n    sen ei passaa rehennellä,\n\nniin siitä Eliina suuttui, — suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle,\nettä päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu\nkovasti solvasi Sunnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen\nihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät hänet,\nalkoivat he hoilata:\n\n— Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha...\n\nNe olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä\nEliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä. —\n\nSinä kesänä, jolloin Sunnikki ensi kerran laskettiin toisten lehmien\nkanssa laitumelle, tuli huono heinävuosi; kuivuus ensin keväällä\nnäivetytti ruohon oraan ja heinäkuulla taas alkoivat ylettömät sateet.\nHeiniä ei tullut latoihin kuin nimeksi.\n\nIsä jutteli äidille että elukkain lukua oli vähennettävä, jos\ntahdottiin talven yli päästä, ja Eliina kuvitteli mielessään miten\nautio ja kolkko navetta on, kun ei siellä ole muita lehmiä kuin\nSunnikki yksin. Hänen oli paha ja ikävä olla ystävänsä tähden, jonka\ntäytyisi pitkät, talviset yöt yksin viettää pimeässä navetassa.\nMutta olihan sekin sentään parempi kuin nälkä, jota Sunnikki-polosen\ntäytyisi kärsiä, jos muita lehmiä eloon jäisi. Muilla lehmillä ei\nEliinan mielestä ollut mitään arvoa, ne olivat tavallisia elukoita\nvain, nautoja, joita ruokittiin maidon takia ja tapettiin aina tarpeen\ntullen. Toisin oli Sunnikki. Se oli olento, jolla oli sydän, tunto,\nsielu ja ymmärrys.\n\nTuli syksy.\n\nEräänä syyspäivänä äiti houkutteli Eliinan korpisuolle karpaloita\npoimimaan. Se oli aina ennen ollut hauskaa työtä. Oli niin mukavaa\nkulkea routaisella suolla, jossa korret ratisten taittuivat jalan alla\nja jossa tuokkonen pian täyttyi kovista, ympyriäisistä marjoista.\n\nMutta tällä kertaa Eliinaa ei mikään huvittanut. Hän tunsi painostusta\nsielussaan ja metsä niin sanomattomasti pelotti. Se tuntui kuolleelta,\nsusien asuinsijalta ja jos miltä. Hän lähti pian kotiin.\n\nKun hän saapui pirttiin, näki hän miten isä ja kaksi muuta miestä\nkauheasti ärjyen tepastelivat Sunnikin kanssa. Heillä oli nähtävästi\naikomus kaataa Sunnikki liisterekeen, joka oli permannolla. Äiti istui\npankolla sanko kädessä ja odotti.\n\n— Mitä, mitä te teette minun Sunnikilleni, kysyi tyttönen hätäisesti ja\npirtti alkoi samassa pyöriä hänen silmissään.\n\nSunnikki äänen kuultuaan riuhtasi itsensä irti ja meni ystävänsä luo.\nEliina tarttui sen kaulaan ja alkoi itkien vakuuttaa:\n\n— Oma, hyvä Sunnikkini, sinulle ei kukaan saa tehdä mitään pahaa\nniinkauan kuin minä elän. Pieni Sunnikki-parka, elä pelkää, minä olen\ntässä ja minä puolustan sinua, soo, soo...\n\nIsä tarttui lasta olkapäähän ja talutti nurkkaan.\n\n— Ei, ei, ei! Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkasi\ntyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.\n\nSyntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä\nnurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui,\nrepi ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat\nväkevämmät.\n\n— Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan\ntukasta nurkkaan.\n\nMiehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan\nkaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän\nveitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina\njälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen:\n\n— Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen muualle,\nettei se syö heiniä... isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta isä...\n\n— Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus.\n\n— Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse\ntaivaaseen kun, kun...\n\n— Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!\n\nSunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa\nystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton kaiho,\ntuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen.\n\nIsä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta. Isän\nkädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla.\n\n— Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat\noikein makeita verilättyjä...\n\n\n\n\nRahaa.\n\n\nSe tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Koliseva oli silloin\nmetsämökki, josta lähimpään naapuriin oli pari penikulmaa.\n\nKolisevan Aatami palasi kirkolta kotia. Hän oli kovin harmistuneella\ntuulella sen vuoksi, että oli unohtanut pyytää kauppamieheltä\nlapsilleen rintasokeria. Ei ollut hauska tulla kotiin ilman tuomisia.\n\nAina silloin kun Aatami oli suutuksissaan, morkkasi hän Maijaliisaa,\neukkoaan. Niinpä hän nytkin kulkiessaan maantiellä riiteli itsekseen:\n\n— Senkin akka, kun opettaa ne lapsensa niin persoiksi... sekö\nniiden kanssa tässä elämässä toimeen tulee, kun ne aina ovat suut\nlerpallaan ottamassa! Toista oli minun äitini. Ei ollut pyytämistä, —\neikä sitä mitään osannut odottaakaan, kun ei ollut siihen tottunut.\nMutta nämä!... Hitto kun tuli unohdettua! Muuta siinä vaan höpisin\npuodissa, enkä muistanut tenavia. Nyt ne nenät akkunalla odottavat ja\npieni Iida hyppii kimpussani... Senkään akka kun ei opeta lapsiaan\nparemmille tavoille! Hampaatkin kuulema, mustuvat rintasokerista ja\nvatsa pilaantuu... Voi minua höperöä, kun unohdin... Toinen komento\nsiitä tulla pitää, ei se kelpaa, että ne aina kimpussa, jos jostakin\ntulee!... Mikä hitto pani minut unohtamaan rintasokerin... Mutta mikä\ntuo on?\n\nMaantiellä oli nahkanen laukku. Aatami jäi hetkeksi sen ääreen\nseisomaan, ennenkuin otti sen ylös. Hänellä oli lapsuudesta asti\nperiytynyt vaistomainen epäluulo keskellä maanteitä olevia kukkaroita,\nnyyttejä ja ruutteja vastaan. Hän oli itse niitä poikasena usein\nasetellut tielle, täyttänyt kivillä ja lialla ja piiloutunut sitte\npensaan taakse odottamaan, kuka korjaa, ja näkemään löytäjän\nhämmästystä.\n\nAatami vilkasi ympärilleen. Paikka oli kaukana kylästä, — lasten tekoa\ntuo ei ollut. Ehkä joku miehen veitikka...\n\nHän tarkasti välinpitämättömän näkösenä laukkua. Sitä iloa hän\nvekkulille ei suo, että se näkisi hänen ihastuvan. Ei!... Mutta laukku\noli lähemmin katsoen jokseenkin hyvä. Eihän kukaan leikin vuoksi\nsellaista tielle heitä. Varoen otti hän sen ylös, teki muotonsa\nentistäkin tyynemmäksi ja kuletti laukkua hetkisen aikaa sormissaan\nikäänkuin poisheittämisen aikeissa.\n\nVihdoin, kun ketään ei piilopaikasta ilmestynyt, alkoi hän lähemmin\ntarkastella löytöänsä. Se oli hyvässä kunnossa oleva, syrjistään hiukan\nkulunut, paljon käytetyn näkönen nahkalaukku. Hän aukasi sen. Sisällä\noli aivan irrallaan kolme markkaa hopeata, sekä kaksi viiden ja yksi\nkymmenen markan seteli. Lisäksi suuri tukku koreita papereita.\n\nPaperit pisti Aatami palttoonsa lakkariin, — ne antaa hän lapsilleen\nsokerin sijasta, lapset pitävät sellaisista, — rahat taasen,\nkaksikymmentä kolme markkaa ynnä laukun hän visusti kätki poveensa.\n\nKotona lapset odottivat, kuten hän aavisti, nenät akkunassa hänen\ntuloaan. Jos ne eivät nyt tyydy koreisiin papereihin, tuumi Aatami,\nniin selkään minä niille annan. Mutta sittekin häntä harmitti, että oli\nunohtanut rintasokerin.\n\n— Itä, itä, tokeria... pikku Iida kävi jo kynnyksellä isänsä kimppuun\nja isommat säestivät minkä ennättivät.\n\nMutta isä ei ollut leikkituulella ja lapset alkoivat aavistaa, ettei\nhän sokeria tuonutkaan. Heidän silmänsä kävivät vetisiksi, huulet\nvenyivät ja pieni Iida alkoi ankarasti itkeä.\n\n— Opettaisit nuo lapset ihmisiksi, neuvoi Aatami vaimoansa, etteivät\nne aina suuna päänä joka paikassa!... Jos ette ole hiljaa, niin ette\nsaa mitään! Isä osti kauppiaalta koreita kuvia, mutta jos itkette, niin\nette saa.\n\nSen jälkeen isä veti lasten suureksi riemuksi palttoonsa taskusta niin,\nniin kauniita kuvia ja jakeli ne kullekin tasan.\n\nLapset eivät olleet turmeltuneita kuvien suhteen, sillä harvoin heille\nsellaisia osui. He levittelivät ihastuneina papereitaan. Se vain\nharmitti, että ne olivat kaikki aivan toistensa näkösiä.\n\n— Oikeinko sinä olet ne ostanut? kysyi äiti pilkuttaen isälle silmää.\n\nIsän pitäisi lasten takia uudelleen vakuuttaa ostaneensa, että lahja\ntuntuisi arvokkaammalta.\n\nMutta Aatami, jota rintasokerin unohtaminen yhä harmitti, ei\npilkuttanut silmää vastaukseksi, vaan virkkoi vakavasti:\n\n— Ostin minä ne kun ostinkin.\n\nTavallisesti hän ei koskaan valehdellut, mutta milloin hän sen teki,\nei hän liioin häikäillyt. Miehen pitää tehdä kaikki, mitä tekee,\ntäydellisesti ja reilusti, oli Aatamin mielipide. Siksipä hän varmuuden\nvuoksi vielä vahvisti:\n\n— Ostin minä ne, kun ostinkin ja viisikolmatta penniä ne maksoivatkin.\n\n— Viisikolmatta penniä, ihmetteli vaimo. — Viisikolmatta penniä! Sillä\nrahallahan sinä olisit saanut rintasokeria koko vuodeksi.\n\nSe oli kipeä muistutus. Vaimo aivan säikähti, niin punaseksi Aatami\nlensi.\n\n— Rintasokerillako sinä sikiöitäsi elätät, karjasi Aatami vihdoin. —\nRintasokeria, rintasokeria! Opettaa lapsensa persoiksi kuin sudet...\nmutta minä sanon, että se pitää loppua ja paikalla, kun minä sanon!\n\n— Itsehän sinä sitä tavallisesti olet lapsille tuonut, harvoinhan minä,\nrohkeni vaimo huomauttaa.\n\n— Ole vaiti ja tule kamariin. Minulla on tärkeitä asioita sinun\nkanssasi keskusteltavana, vastasi Aatami.\n\nKamariin tultua hän veti povestaan laukun, näytti sen sisältöä\nvaimolleen ja kertoi löydöstään.\n\n— Voi, voi sitä raukkaa, joka tuollaisen summan on kadottanut,\nsurkutteli Maijaliisa.\n\n— Mitä meidän on tämän kanssa tehtävä, kysyi Aatami. — Pidetäänkö se\nitse vai annetaanko kuuluuttaa?\n\n— Kuinka me toisten ihmisten rahoja pidettäisiin? Mutta jos sentään\nannetaan hukuttajan kuuluuttaa.\n\n— Niin onkin, myönsi mies ihastuneena vaimonsa terveisiin\noikeuskäsitteisiin. — Tässä tapauksessa on hukuttajan velvollisuus\nensin kuuluuttaa ja vasta sitten, jos hän sen laiminlyö, löytäjän.\n\n— Luonnollisesti, sillä hukuttajahan tässä on pääsyyllinen!\n\n— Ei löytäjää voida lainkaan laskea syylliseksi, selitti Aatami, sillä\neihän löytäjä sille mitään voi, jos raha hänen eteensä tielle ilmestyy.\nEi hän ole velvotettu jättämään sitä siihen varkaiden ja ryöväreiden\nsaaliiksi. — Mutta sitten tulee toinen kysymys siitä, miten voimme\nkuuluutuksia seurata, sillä kirkkoon on pitkä matka. Kuka meiltä sinne\njoka pyhä lähtee?\n\n— Kyllä minä lähden, vastasi Maijaliisa, sittehän tulee kerrankin\nkuultua jumalansanaa talvenkin varaksi.\n\nSeuraavana sunnuntaina odotti Aatami hartaasti vaimoaan kirkosta\npalaavaksi. Kun vaimo vihdoin palasi, ei Aatami malttanut häntä\nhuoneessa odottaa, vaan meni lasten kanssa vastaan.\n\n— Kuuluutettiinko? huusi hän jo kaukaa vaimolleen.\n\n— Kuuluutettiin, kuuluutettiin, oli Maijaliisan vastaus.\n\n— Kuka hukutti?\n\n— Annahan olla, kyllähän kerron, kun lähemmäksi pääsen.\n\nSitte vaimo kertoi:\n\n— Kyllähän siellä kuuluutettiin, vaan ei sinun löytöäsi. Joku on\nkadottanut laukun, jossa oli kymmenentuhatta puhdasta rahaa ja\nrehelliselle löytäjälle luvataan kahdensadan markan palkinto, jos\nilmottaa löytönsä pitäjän nimismiehelle.\n\n— Saakeli, virkkoi Aatami korvallistaan raapien. Se teki onnen retken,\njoka sen löysi. Hitto vie, olisinpa minä sattunut löytämään!\n\n— Kunpa olisi rehellinen ihminen sattunut löytämään, tuumi vaimo.\n\n— Niinpä niin, mutta jos roisto löysi, niin omanaan piti ja rikkaaksi\njäi, vaikk'eihän se heti uskalla ruveta niitä käyttämään... Jos oli\nviisas niin matkusti toiseen valtakuntaan ja elää siellä herrana\nrahoillaan.\n\n— Hirveää luulisi sentään olevan sellaisia rahoja pitää, joita ei ole\nitse ansainnut, arveli vaimo.\n\n— Heh, niin se on, myönsi Aatami, eikä sitä moni poika kykene\ntekemäänkään; mutta maailmassa on ihmistä monenlaista ja jos huonoin\nlaji kohdalle osui, niin kyllä meni rahat sen siloisen tien.\n\nPitkäksi aikaa kesti puolisoille keskustelua suuren rahasumman\nkatoamisesta ja monena sunnuntaina kulki vaimo kirkolla kuulemassa,\ntulisiko ilmotusta Aatamin löytämistä rahoista. Vihdoin, kun kadottaja\nei ilmottanut, lähti Aatami itse tekemään kuulutusta kahden kymmenen\nkolmen markan löydöstä. Pappi kiitti Aatamin rehellisyyttä ja\njutteli samalla sen suuren summan katoamisesta. Se oli mennyt kaiken\nmaailmantietä, löytäjää ei ollut ilmaantunut.\n\n— Olipa se rohkea mies, joka uskalsi omanaan pitää sellaisen summan,\nihmetteli Aatami.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapset aikansa ihailtuaan koreita papereitaan liisteröivät ne vihdoin\ntallin seinään, missä heidän leikkipaikkansa oli. Mutta pikku-Iida,\njoka usein tahtoi katsella omiaan, teki ruisjauhoista pöperöä ja\nkiinnitti omansa pirtin seinään.\n\nAika kului tavalliseen tapaansa hiljaa ja rauhallisesti. Kauniit\npaperit unohtuivat seinille mustumaan ja olisivat siihen jääneetkin,\nellei niiden määrä olisi ollut jälleen joutua maailmalle.\n\nAatamin vaimo nimittäin sairastui ja halusi puhutella pappia\nmahdollisesti sattuvan kuolemantapauksen varalta. Pappi oli siitä\nsaakka, kun Aatami kävi tekemässä ilmotusta rahalöydöstään, pitänyt\nAatamia rehti miehenä ja sen vuoksi hän mielellään lähti sairaan\nluo. Lohdutettuaan sairasta jumalansanalla ja virvotettuaan häntä\nsakramenteilla, istahti pastori penkille ja alkoi katsella ulos\nakkunasta. Hänen silmänsä sattuivat silloin paperiin, joka akkunan\nluo seinään oli kiinnitetty. Hän katsoi lähemmin koreata paperia...\nsilmäili vielä tarkemmin... sitte aivan likeltä.\n\n— Mikä paperi se tuo on, kysyi hän välinpitämättömästi.\n\n— Aatamihan se niitä tässä viime kesänä osti lapsille viidenkolmatta\npennin edestä, vastasi vaimo.\n\n— Kuka niitä möi? kysyi pappi Aatamilta.\n\nAatami naurahti häpeissään ja sanoi:\n\n— Pois se, että minä yhden asian takia kahdesti valehtelisin. Se nyt\non sillä tavalla, että nuo kuvat olivat samassa laukussa, jossa ne\nkaksikymmentä kolme markkaakin, jotka löysin ja jotka minä sain itse\npitää, kun omistajaa ei ilmaantunut. Annoin nuo kuvat lapsilleni\ntuomisiksi.\n\n— Onko näitä enemmän kuin tämä yksi, kysyi pappi varoen, aivankuin\nolisi pelännyt niiden hukkuvan äkillisestä puheesta.\n\n— Onhan niitä lapset tahrineet tuonne tallin seiniin.\n\nPappi halusi nähdä niitä ja Aatamin kanssa hän lähti talliin. Siellä\noli kulmistaan seiniin kiinnitettyinä samallaisia papereita kuin se,\nmikä tuvasta oli löytynyt.\n\nPastori alkoi varovaisesti irrottaa niitä seinästä.\n\nKun hän vihdoin oli pirtin seinästäkin saanut irti sen, jonka hän ensin\noli nähnyt ja pari muuta sen lisäksi, laski hän niiden luvun. Niitä oli\nkaikestaan kaksikymmentä. Hän otti yhden niistä, asetti sen Aatamin\nnenän eteen ja sanoi:\n\n— Lukekaapa leikillänne, mitä tuohon on painettu?\n\nAatami, jonka heikoimpia puolia oli juuri lukeminen, tunsi tuskan\npäivän tulleeksi. Ponnistaen itseään maineensa takia äärimmäisyyksiin\nasti sai hän hiki otsassa vihdoin selväksi:\n\n— Suo-men pankki maksaa tästä se-te-lis-tä viisisataa Suomen markkaa.\n\n— No, kysyi pappi, tiedättekö, mikä lappu se on?\n\nAatami tarkasteli ja luki seteliä ja luki uudestaan.\n\n— Suomen pankki maksaa tästä setelistä viisisataa Suomen markkaa.\n\n— Ettekö vieläkään tiedä?\n\n— Eihän tämä vaan liene rahaa, tuumi Aatami.\n\n— Rahaa se on. Se on viidensadan markan seteli.\n\n— Entä ne toiset.\n\n— Samallaisia jok'ikinen.\n\n— Vai on tämä niin paljon rahaa, ihmetteli Aatami. Jos sen olisin\ntiennyt, niin olisinhan niitä paremmin varjellut... On aina, rahaa\nse on, ei siitä mihinkään pääse... Jos tuon olisin tiennyt, mutta\nenhän minä osannut niitä lähemmin tarkastaa. Kyllä minä heti viiden\nja kymmenen markan setelin tunsin ja olisinpa kai tuntenut sadankin\nmarkan, jos joukossa olisi ollut. Onhan minulla kerran itsellänikin\nollut sata markkaa.\n\n— Milloin? kysyi vaimo, joka pelkäsi Aatamin jälleen rupeavan\nvalehtelemaan.\n\n— Olipahan kerran nuorena miehenä, vastasi Aatami. — Mutta katsopa\nsinäkin, Maijaliisa, minkä näkönen viisisatanen on, tuskin sinä\nsellaista olet ennen nähnyt.\n\nVuorotellen Aatami ja Maijaliisa katselivat rahaa, joka vuosikauden oli\nollut tallin seinällä. Vihdoin antoi Aatami sen takaisin pastorille ja\nsanoi tyynesti:\n\n— Jos minä olisin tietänyt tuollaisen hirveän rahasumman olevan\nseinieni sisällä, en olisi saanut yön enkä päivän rauhaa.\n\n— Teille tulee kaksisataa markkaa löytöpaikkaa, niinkuin näiden rahojen\nomistaja on luvannut, ilmotti pappi.\n\nAatami tuumi hetkisen ja sanoi sitte vaimolleen:\n\n— Mitä ajattelet siitä, Maijaliisa? — Jos paranet ja jos Jumala\nelonpäiviä suo, niin kyllähän raha hyvää on, vai kuinka? Ja\ntarvitsevathan lapset, jos niinkuin mekin kuoltaisiin.\n\n— Kyllähän raha on hyvää, myönsi Maijaliisa, eikä minulla mitään\nole itseään rahaa vastaan, vaan kun niitä on tullut niin huonosti\nsäilytettyä, niin...\n\n— Oikein sanottu, keskeytti Aatami. — Näistä rahoista ei minun sovi\nottaa löytöpalkkaa, koska minä en niitä rahoina korjannutkaan. — Mutta,\n— hän pappiin kääntyen lisäsi, — ne kaksikymmentä kolme markkaa minä\npidän, joiden omistajaa ei kuulunut.\n\nKolisevan Aatami ei lähtenyt nimismieheltä löytöpalkkiotansa hakemaan.\nMyöhemmin se kuitenkin hänelle annettiin.\n\n\n\n"]