[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuJygM-4j0VeJmYo5WPT255WvJCTYrdz2WErzcjBWI2Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3015,"Rämekorven laiskottelijat","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3015-korhonen-veikko-ramekorven-laiskottelijat","3015__Korhonen_Veikko__Rämekorven_laiskottelijat","Korpikuvaus","romaani",[],[],"fi",1922,null,13120,80580,false,73055,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Rämekorven laiskottelijat: Korpikuvaus\" by Veikko Korhonen is a fictional narrative that seems to have been written during the early 20th century. The story unfolds in a rural Finnish village, filled with lively characters who bring the local culture and the spirit of the summer solstice to life through their quirks and relationships. The novel likely explores themes of youth, love, and community, with a particular focus on the characters Bertil and Kylli, who are central to the narrative.  At the start of the book, the scene is set on Midsummer morning, where nature is waking up amidst the sunshine and lingering mist. Bertil, the protagonist, has spent a joyful night with Kylli and wakes to the sounds and scents of the countryside. As he reflects on their moments together, various village characters nearby are introduced, each engaged in their own post-festival antics, highlighting their dynamic and often humorous interactions. The opening captures the lively atmosphere of a village celebration, complemented by hints of romance and the carefree essence of summer, establishing a vibrant backdrop for the unfolding storyline. (This is an automatically generated summary.)",[],199,"Korpikuvaus sijoittuu syrjäiseen Rämekylään, jossa seurataan kyläyhteisön elämää juhannuksesta alkaen. Teos kuvaa maaseudun arkea, nuorta lempeä sekä korvessa valmistettavan viinan vaikutusta asukkaisiin murroksessa olevan yhteiskunnan keskellä.","Veikko Korhosen 'Rämekorven laiskottelijat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3015. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RÄMEKORVEN LAISKOTTELIJAT\n\nKorpikuvaus\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nOn juuri se hetki juhannusaamuna, jolloin aurinko on noussut ja kylän\nkukot parkaisseet ensimmäiset aamuvirtensä. Sumu nousee vielä salmista\nja lahtien suista, ja tyvenet vedet kuvastelevat yhtämittaa vaihtuvia\nvärejä.\n\nKenkkulan pihamaalle on aurinko ehtinyt ensiksi lähettämään lämpimät\nsäteensä, ja talon herättäjäkello, iso kukon vötkäle, on sattunut\naamukävelyllään Kyllin aitan taakse ja siellä parkaissut huikean\nkiekunansa, herättäen Bertilin.\n\nBertil huomaa olevansa jonkun lämpimän ja pehmeän kupeessa. Se on tyttö\nsiinä, Kylli, jota hän on saanut odottaa huhtikuun lenseistä lumista\njuhannusyöhön saakka. Pihlajan kukkien ja tytön ihon tuoksu huumaavat\nheräävän Bertilin, ja hän puristaa tytön lujemmin kainaloonsa. Tyttökin\nherää ja hymyilee onnellisena; muistaa, että on ollut juhannusyö ja\nettä edessäpäin on vielä paljon kauniita, onnellisia päiviä ja öitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertil on noussut ja sanonut lähtevänsä katsomaan juhannusaamun\naurinkoa.\n\nAitan portaalle hän istuu siristellen silmiään. Runsas valo on\nhäikäissyt ja painanut hänet siihen aitan kuluneille portaille vetämään\nhenkeensä voimakasta kukkien ja pihkan tuoksua ja kuuntelemaan käkien\nkukuntaa ja pääskyjen liverrystä navetan räystäällä.\n\nSiinä on koko Rämekylä hänen edessään, Hameniemi, Tanula ja taustalla\nouto ja ihmeellinen rämekorpi, josta kylään vuoti lakkaamatta se kirkas\nja makea.\n\nTänäkin yönä se oli tehnyt tehtävänsä. Parhaillaan sen voitelemina\nnukuttiin hikiotsaisina tupien ja kamarien nurkissa ja pihamailla.\nBertil muistaa, ettei ole juhannusyönä maistanut, ja on siitä\nhyvillään. Tyttö aitassa on korvannut kaiken. Tämä on ollut hänen\nihanin juhannusyönsä.\n\nTyttö uneksii nyt siellä vuoteessaan, ja hän istuu tässä portailla.\nTuulen henkäily, joka sammuu syntyessään, nuokuttaa ruispeltoa\ntuossa kartanon alla ja irroittaa pihlajasta aitan nurkalla kukkien\nkellertäviä terälehtiä ja kylvää niitä hänen ympärilleen. Yöllä\non auennut lukematon paljous kämmeköitä, ja niiden tuoksu pyrkii\nvoittamaan pihlajan kukkien tuoksun.\n\nBertil nousee, oikoo käsivarsiaan, koettelee kädellään paisuvia\nlihaksia, nauraa riemukasta naurua ja lähtee kävelemään.\n\nPirteistä kuuluu mahtava kuorsaus. Rengit ovat heränneet kokkotulien\njätteillä ja kironneet, huomattuaan, ettei tyttöä olekaan kainalossa.\nEnsin on haisteltu yöllä tyhjenneitä pulloja, ja kun ne on huomattu\ntyhjiksi, on kiroten, nyrkit housunkauluksen alla laahustettu tupaan,\njossa juhannuskoivut ovat jo nuutuneet. Yksi rengeistä on sängyssä\npoikkipuolin mahallaan, toinen retkottaa permannolla kädet levällään.\nKolmannen sääret näkyvät penkin alta.\n\nBertil hymähtää. Korpiviina ja renkien voima. Siinä on jotakin yhteistä.\n\nIsännän kamarissa on yöllä hummattu, eikä emäntä ole huolinut jälkiä\nsiivota. Kamarin seinällä hohtaa hopeakirjaimin kehyksissään: »Herra\non minun kanssani, ei minulta mitään puutu», mutta permannolla on\npiimänkokkelia, piirakanpalasia, tyhjiä pulloja ja muita jätteitä.\nKorttipakka on pudonnut nurkkapöydältä lattialle ja levinnyt muun kaman\nsekaan. Keskellä permantoa on isännän pahasti rähjätyt housut, mutta\nisäntä itse kuorsaa autuaana sängyssä, vain paita ja liivit yllään.\nNouseva aurinko kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun Bertil avaa oven,\ntulvahtaa häntä vastaan moninainen kitkerä haju.\n\nTanulassakin kuorsataan. Antin paininpuut ovat pettäneet kokoilta\nlähtiessä, ja hän on pyytänyt Hiertiäistä auttamaan, mutta Asarilla on\nollut tyttö ja hän on vain naurahtanut Antille:\n\n— Lepällehän siinä painin puillasi aamupuoleen, käynpähän siirtämässä\nsitten Kustaavan viereen, kun ensin kuljetellaan tässä tätä tyttöä...\nheh... renkilöiltä riistettyä...\n\nKustaava ei ole kuitenkaan jaksanut kaihonkirkasta juhannusyötä\nyksin viettää, vaan on hakenut Antin makuulle, pahnoihinsa. Antin\nlupsahtelevat silmät ovat revenneet aivan auki, kun Kustaava on\nnapannut pientareella retkottavaa miestä takapuolille ja huutanut\nkorvaan:\n\n— Ryökäle... jos minä otan ja riuhtasen poikki nuo paininpuusi niinkuin\npiipunvarret! Ala kohennella niitä allesi!\n\nEihän Antilla muuta kuin ala toikata ja väliin tuuskahda siihen\nkylätielle nokallesi.\n\n— Hi-hiertiäinen lupasi a-auttaa... kun joutuu sen tytön pelistä... ei\nnämä ota päälleen, koettaa Antti selittää, mutta tuloksetta. Kustaava\ntoki auttaa väliin miestään, ja auringon noustessa päästään pehkuihin.\n\nJa sielläpä sitten, resuisessa pirtissä, jyystää unta koko Tanulan\nväki, kun Bertil aamukävelyllään poikkeaa kolisevan porstuan permannon\npoikki tuvan ovelle. Kukko on äsken käynyt väkeä herättelemässä ja\nmotkotellen poistunut, huomattuaan ettei edes renki heittänyt häntä\nsaappaalla eikä isäntä-Anttikaan nostanut päätään pahnoista.\n\nIlma pirtissä on raikasta, kun mukulat ovat eilen pudottaneet päreillä\npaikatun ikkunan kokonaan seinästä ja juhannuskiireissä ei ole ehditty\nsitä korjaamaan. Kukkiva pihlaja kurkottaa oksiaan ikkunasta sisään,\nja ilmanhenki kylvää varisevia kukkien terälehtiä Antin kiverille\nsäärille, jotka ovat paljastuneet pehkuista.\n\nPeräseinämällä retkottaa Kustaava pahnoissaan, ja Anna-Liisa kiskoo\näristen hänen rintanahkojaan. Hullu renki kuorsaa kaukalossaan suu\nauki, ja nälkiintyneet russakat ryömivät tämän valtavan aukon suulle ja\njoutuvat armottomasti ilmavirran vetäminä sisään, mutta se ei yhtään\nhäiritse rengin unenlahjaa.\n\nBertilille ei ole vielä näkemänsä kylliksi. Hameniemeen on poikettava,\nviisaan Hiertiäisen pakinoille. Jospa lähtisi hänen kanssaan luodolle\nahvenia härnäämään ja kuuntelemaan Asarin loppumattomia valheita.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAsari Hiertiäinen istuu saunansa kynnyksellä ja rassaa luudan varvulla\npiippuaan. Pahahenkikö lienee piippuun mennyt, kun se ei ottanut\nselvitäkseen? Vasta kun veti vahvan vitaksen varren läpi, rupesi henki\nkäymään ja savu pölähteli niinkuin kaskesta, tästäpä Asarin piipusta,\nja kohosi mahtavana pilvenä saunan räystäälle, siitä haihtuakseen aamun\nraikkaaseen ilmaan.\n\nAsari on yöllä kokoilta palattuaan ja sen tytön kanssa kuherreltuaan\nmennyt saunaan makaamaan, kun saunassa ei ollut kärpäsiä eikä muitakaan\neläviä. Hiertiäinen on ainakin pitänyt saunan parhaimpana paikkana\nmaailmassa, mutta nyt hän sitä jo rakastaa, rakastaa enemmän kuin\nmitään muistaa koskaan rakastaneensa. Ihan liikuttavaan hellyyteen\nsaakka. Akka saattaa sekin olla hyvä aikanaan, mutta joskus ja\nuseimmiten on silmillä silloin siitä, tällöin tästä... räiskää ja\nräkyttää. Lapsetkin saattavat olla hyviä, niin kauan kuin pieniä ovat,\nmutta suureksi tultuaan silmille nekin. Piiat samaten, kun luonto\nlihalliseksi laukeaa, mutta nekin ovat joskus tehneet jutkun, kun on\nsattunut joku nuorempi kukkopoika heidän edessään siipeään vetämään.\n\nMutta sauna. Milloinka näit sen pettävän tahi tylynä luotaan pois\ntyöntävän? Aina sama, mielen mukavaksi tekevä niinkuin maitovellin.\nAinainen ystävä ja ymmärtäjä. Saunaan passasi paeta akan turinoita ja\nhengenhaistajaa Hörödiitä, sillä eipä akka enemmän kuin Hörödiikään\nviitsinyt sinne hämärän saunan lavoille kavuta.\n\nIhan mieli tuli helläksi, ja sydänalaa livautti kuin viinaryypyllä, kun\ntätä saunaa ajatteli.\n\nSiinä oli niin monta mutkaa ja aihetta, tässä sauna-asiassa, ja niitä\noli hyvä miettiä nyt tässä juhannusaamun lämpimässä paisteessa. Yöllä\noli lavoilla kuumuus ahdistanut ja pitänyt housutkin riisua, ja\npaitasillaan istuu Asari siinä, naulan painava piippu hampaissaan.\n\nToinen oli tämä piippu, isältä peritty, pirun löytömaalta saadusta\nvisasta koverrettu, kourantäyteisen rouheita vetävä. Sellaista piippua\nei ollut vallesmannilla eikä rovastilla ja tokkopa lienee ollut\nmaaherrallakaan.\n\nSauna ja piippu ja sitten vasta akka ja ne muut piika-aiheet. Sen\njälkeen viina ja kiljunpinta talvisaikaan.\n\nJa muustapa sitä sitten ei ollut väliäkään. Kaikki muu oli vain\nsivuasia, nämä talot ja tavarat, vaikka niistähän se kaikkinainen\nsiunaus vuoti hänellekin, Hiertiäiselle. Jos olit köyhä, toisen työssä\nkulkeva, niin, piru, etpä olisi joutanut saunan, hyvän ystäväsi\nsuojassa lekettelemään, eikä olisi tällaista piippuakaan.\n\nMutta talo oli. Tuolla on tupa ja muu kartano peltojen keskellä\nja tässä rannalla on tämä sauna. Kiuas uhoo vielä lämmintä, eikä\nole kirppuja eikä kärpäsiä. Siellä oli taas hyvä maata, kellettää,\npiika-Selman paita päänalusena.\n\nKa, piru, kun hauki hyppäsi ruohikossa. Pitäisipä ryöttö onkia sieltä\npataan. Ja muitakin kaloja.\n\nHiertiäistä ei unettanut tänä juhannusaamuna. Veri oli niin taas\nkokoilla rehmäessä nuortunut, että vei unet. Ne piiat ja putelit ja\nmuut.\n\nAsari nousee kurkistamaan, että vieläkö se hauki siellä ruohikossa...\nSiihen joutuu Bertilkin ja saunatiellä tullessaan hohottaa Asarin\npaljaille kintuille ja isolle piipulle, joka riippuu ukon hampaissa\nkuin pajamoukari.\n\n— Ka, kun maalarmestarkin jo liikkeellä... minä tässä haukia... kun,\npiru, karkasi ihan käsistä, selittää Hiertiäinen tosissaan.\n\n— Taisi viedä housutkin mennessään, sanoo Bertil.\n\n— Sattuivat illalla väärinpäin jalkaan, niin jäivät... tuonne\nsaunaan... mutta se hauki... Olisi paistettu, korilas, juhannuksen\nkunnioiksi, mutta vei vavat ja siimat, valehtelee Hiertiäinen, ja\nsilmäkulmassa vilahtaa, kun katsoo Bertiliin.\n\n— Ei nukuttanut... ja minä tässä onkimaan, jatkaa Asari. — Pistin vähän\nmädännyttä muikkua onkeen ja silloin... syltämittainen tarttuu... vie\nsiiman, ryöttö, ja vapa jää tähän kouraan.\n\nHiertiäinen näyttää vielä kouraansa, että siinä se on ollut, ja kähnii\ntakaisin saunalle, housuja vetämään jalkaansa.\n\n— Tulehan saunaan, Pertteli. Täällä se nukuttaisi sinuakin... kun panee\nnoita pitsipaitoja päänsä alle. Niissä kun on sitä piikojen hajua,\nhäikköläisten... vetää mukavikseen nenäänsä.\n\nNappi on pudonnut Hiertiäisen housuista, ja Asari vuolee luudanvarvusta\nuuden. Kaivaa sitten nurkasta putelin ja maistettuaan tarjoaa\nBertilillekin.\n\n— Joko siellä naapurissa kahvilla näin aikaiseen... riipasehan siitä...\njuhannustuikku... et ollut miesten pelissä yöllä. Särkyi siellä\nKenkkulassa astioitakin, kun nujattiin. Piimäkorvoon Turakka painoi\nAatamin, ja särkyyhän se semmoisesta... hii... ii... kokkelit levisivät\npitkin lattiaa. Aatami vain veisasi maan hedelmästä... vaikka kokkelit\ntippuivat takapuolista. Ka, hiisi, kun ei maistakaan.\n\n— Maistoinhan minä.\n\n— Mitä se semmoinen maistaminen, kun nyt kerran juhannus... Sinä taisit\nniihen tyttöjen kanssa... Kyllin... kyllä minä tiedän — Hiertiäinen\niskee silmää Bertilille — niinhän sitä tanssittiin, lupsuteltiin...\nminäkin.\n\nAurinko on noussut jo ylemmäksi, ja varjot lyhenevät. Kaste hohtaa\npihanurmilla ja pihkaa tuoksuvien puitten oksilla. Mehiläiset surisevat\nheinikossa, ja pääskyjen liverrys kuuluu talojen pihoissa.\n\nTiina Lovisa huutaa pihassa Asaria kahville ja mökyää aitan oven takana\npiioille, jotka eivät nouse lypsylle. Kanat kaakattavat, kukko kiljuu\nsiihen sekaan, ja vasikat huutavat juomistaan tarhassa. Olipa siinä\nääntä. Toisissa taloissa torkkui karja aitauksissaan hiljaa ynähdellen\nlypsäjiään, eivätkä kanatkaan siellä kaakattaneet. Hameniemessä oli\nhuutamisen taito tarttunut emännästä kanoihin, vasikoihin ja muihin\nnelijalkaisiin. Sauna oli toki täällä rannalla, ja tänne ei mökä kovin\nhäiritsevästi kuulunut. Eikä talvella pirttiin, muuta kuin Tiina\nLovisan papatus.\n\n— Huutavat siellä, pirut, akat ja nelijalkaiset, naurahtaa Asari\nBertilille. — Senpä takia minä täällä saunassa... Pitäisi herrallakin,\nsinullapa meinaan, olla sauna siellä Helesingissä, kun siellä\nmölytään... ei muuta kuin kellistyisit piiloon lavoille, eikä tietäisi\npoliisit eikä muut... akat... vaikka eihän siellä taida akkoja ollakaan.\n\nMentiin siitä tuvan puolelle, kamariin asti. Hiertiäinen sanoi\ntarjoavansa kahvit ja suuttuvansa, jos Bertil ilman lähtisi.\n\nPuhuttiin Bertilin tauluistakin.\n\n— Ovat kuin varsiluudalla vedeltyjä, sanoo Hiertiäinen. — Maalaisit\npirunkuvia ja enkelilöitä... hii... kun kuuluit maalaavan semmoisia\nalastomiakin retkaleita. Harakka-Antti kehuu, että hänestäkin maalataan.\n\n— Maalataan se kuva vielä Asaristakin.\n\n— Eikös... Tiina Lovisasta pitäisi silloin kun suutaan lakuttaa ja\nsääret on lehmänsonnassa... hii... ja sitten se kuva tuohon seinälle.\n\nTiina Lovisa tuo kahvipannun, ja Asari hämää:\n\n— Maalarmestar kuuluu akkojen kuvasia... sinustakin, Lovisa... tuohon\nseinään naulataan.\n\n— Naulaa suusi...! sähähtää Tiina Lovisa.\n\n— No, piru, kun siinä ei muukaan auta. Kyllä sinut maalataan, hihittää\nAsari.\n\n— Ja sinut salvetaan!\n\nTiinan sisu näätsen ei suvaitse sellaista härnättyä ja uhittelua.\n\nJuhannusaurinko paahtaa jo hiestävän kuumana, kun Bertil palaa\nheilimöivän ruispellon ohitse Kenkkulaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKenkkulan väki istuu hiljaisena aamiaispöydässä. Naiset, tyttäret\nja piiat, istuvat valkoisissaan ja kammattuina, iloisesti keskenään\nsupatellen, mutta miehet ovat kuin myrskyn kourista pelastuneita.\nJoosepin tukka harittaa pystyssä, ja silmien alla on mustat veret.\nJättiläisen hartiat ovat tällä kertaa painuneet lyttyyn, ja\nnenäänsä tuhisten koettaa hän ryystää velliä ja äkävarain haukata\nKaruliena-emännän leipomaa ohraleipää.\n\nNuutti istuu Jooseppia vastapäätä ja on alakuloisen näköinen. Nuutinkin\nsilmät ovat turvonneet, ja hurstisen paidan aukosta näkyvä karvainen\nrinta kohoaa aina väliin, ja silloin kuuluu tuvassa huokaus, joka on\nkuin tuulen kohaus ja tuo esiin Nuutin syvästi katuvan mielen.\n\nSalomo on saanut kuhmun otsaansa, yöllä jossain tapellessaan\nnaapurikylän poikien kanssa, jotka ovat aikoneet viedä tytön häneltä.\nHän on sivellyt koivuisella kangella naapureitaan ja saanut pitää\ntyttönsä voimakkaamman oikeudella. Vahvasääriset piikatytöt valitsevat\naina sen, joka on voimissa väkevin, ja Salomon silmät kiiltävät\nvieläkin siitä voitostaan ja muusta yön kuluessa sattuneesta mukavasta.\n\nIsäntä Aatamin tila ei ole sallinut hänen saapua paikalleen pöydän\npäähän. Herättyään unesta on Aatami istunut kauan aikaa sänkynsä\nlaidalla ja tuijottanut permannolle ja housujensa takapuoliin, joissa\nyölliseltään on hohtanut valkoiset piimän kokkelit. Ne jumalattomat\nolivat piimäkorvonkin särkeneet ja jumalanviljan levittäneet lattialle.\nOliko se hänen syynsä?\n\nNo mitenkä se hänen...\n\nJos olisi saanut yksin nauttia repi jäisen voiteestaan, ei olisi\ntapahtunut syntiä eikä lankeemusta.\n\nMutta nyt tuli synti, ropsahti, ja tavallista suurempi. Siihen työntyi\nTurakat ja muut, jotka eivät edes koskaan huomaa syntiensä suuruutta.\n\nJa mikä se nyt sekin, että jumalanviljaa sotkemaan. Julkijumalattomat\neivät pidä semmoista minään, kun rähmivät ja tärväävät Herran antimia,\nhäikköläiset. Ei edes Karuliena antanut kuivia housuja, vaan pauhasi.\nPauhasi juhannusaamuna ja sanoi häntä helvetin syöttilääksi ja elukaksi.\n\nAatami nousee ja tunnustelee pönkkiensä pitävyyttä. Rimputtajainen piti\njo niissä peliään, mutta ei olisi mitenkään passannut niitä voidella,\nkun olisi ensin pitänyt katua entisiä.\n\nSiellä on jo perhe, hänen perheensä, aamiaisella, ja haukata pitäisi\nhänenkin, mutta pitäisi ensin kurittaa tätä syntistä lihaa.\n\nJos häntä näin juhannusaamuna kehtaisi ruveta kiusaamaan.\n\nAatami on pökötellyt jäykiksi käyneillä hoivillaan porstuaan ja\ntoiseen, tyhjään tupaan, jossa yöllä oli mellastettu. Siinä on Herran\nhyvyydet lattialla, piimä, eivätkä häikköläiset olleet sitä korjanneet\npois. Eikös ollutkin joku ryöttö lykännyt läjäänsä nurkkaan, jauhosäkin\nviereen, ja sitten mennyt menojaan. Se, kuka lie ollutkin, on tehnyt\nsuurimman synnin viime yönä. Ei nurkan taakse päässyt, kun siihen teki.\n\nAatamin mahaa kurnii nälkä. Mukava olisi ryystää velliä ja sitten sillä\nvellimahallaan kellottaa hetkinen unta ottamassa, mutta ei kehdannut\nnyt sinne tupaan, kun siellä varmasti oli emäntäkin, Karuliena, ja se\naloittaisi taas sen aamullisen saarnansa.\n\nOli Aatami ennenkin sen huomannut, etteivät akat pidä sanaansa,\nja niin nytkin. Papille tämäkin Karu lupasi rakastaa myötä- ja\nvastoinkäymisessä, ja vaikka ei ole ollut mitään vastamäen käyntiä,\nei muuta kuin joskus on toverinsa sattunut syntiin kepsahtamaan, niin\nsiitä haukkumaan ja nakertamaan.\n\nSemmoista on vaimonpuoli. Lie heilläkin omat syntinsä, mutta ei\nhiiskuta niistä mitään. Hyvähän sitä on toisen niskaan hypätä.\n\nPiika on siivonnut jo isännän kamarin lattian, avannut ikkunan ja\npistänyt juomalasiin ruiskukkia. Aatami hymähtää hyvänsuopeasti\ntultuaan kamariin, mutta kohta pingoittuvat hänen kasvolihaksensa\njäykiksi. Repijäinen on kiskaissut niin ankarasti, että isäntä\nkääntyy jo vaistomaisesti kaapilleen, antaakseen sille ropsauksen.\nSamassa kuitenkin muistaa, että syntistä lihaa on kiusattava, ainakin\niltapäivälle asti.\n\n— Vai et muka yhtään kärsisi ja odottaisi, niitäpä voiteita, hykähtää\nAatami. — Revi nyt ja rimputa, mutta et saa ennen kuin iltapuoleen.\nEnsin on juhannussaarna luettava ja veisattava, saarna Johanneksesta,\njoka myöskin kiusasi lihaansa ja söi heinäsirkkoja, sillä mitäpä\nhunajaa sillä siellä metsässä... Eikä olisi _semmoinen_ mies syönytkään\nimeliä, herrojen herkkuja, vaikka olisi saanutkin. Kyllä se tiietään,\nmitä rohveetat syövät. Puun lehtiä ja semmoisia maan yrttejä, eiköhän\nihan samoja, joita panevat tähänkin viinaansa.\n\nEmäntä repäsee kamarin oven auki ja karjasee:\n\n— Syötkö sinä?\n\n— Tuota... pitäisi tässä vähän kiusata lihaansa, kun siihen syntiin\naina... sanoo Aatami ja koettaa naurahtaa.\n\n— Haista... synnistä vielä haastamaan tämä mokoma karjusika!\n\nEmäntä lyö oven kiinni, ja Aatami jää siihen sänkynsä laidalle istumaan.\n\nEi sureta se Karulienan nimitys, melkein naurattaa. Sikojahan täällä\nollaan niin yksi kuin toinenkin, toiset karjuja toiset sitä imisän\npuolta. Ei sitä passaa Karulienankaan vanhurskaudellaan loistella. Moni\nmiespä sitä jo oli ehtinyt koplotella, ennenkuin tähän taloon tuli.\nSilloin lie sitä semmoista ollut vähemmän, mutta nyt on enemmän.\n\nJa eihän sille mitä, kun liha on luotu semmoiseksi, että se lankiaa.\nKun vain osaisi jokainen katua ja armossa haudella itseään.\n\nSillä armojärjestyksessähän se on tämän syntisen ihmisen koko autuuden\nreklementti.\n\nSiinä!\n\nAatami pistäytyy vähän ulkonakin jaloittelemassa ja vetämässä\nviinanhöyryisiin keuhkoihinsa tuoksuvaa keskikesän ilmaa. Seisoo\nruispeltonsa laidassa ja koettaa päässään laskea, kuinka monta tuhatta\npellostaan saisi, kun ensin omat tarpeet, leipään ja aineeseen, on\notettu.\n\nTuleehan siitä. Jooseppi on myrännyt edellisenä vuotena siihen\ntunkioita vieri viereen, ja nyt on vilja kuin ruohikkoa. Savuna\nlainehtii siitepöly huojuvan viljan yllä.\n\nHerra antaa hurskaalle hänen maatessaankin, sanotaan sanassa, miettii\nAatami. Niin se on antanut hänellekin, vaikka on väliin syntiinkin\nkepsahtanut. Mutta hän onkin tuntenut aina sitten katumusta niin\nvoimakasta, että vesi on kihonnut silmiin.\n\nSuotta se Karulienakin haukkuu semmoiselle kuin hänelle. Siitä pitääkin\nsille mennä heti sanomaan.\n\nPirtissä ei ole muita kuin emäntä karsina penkillä istumassa,\nhelmassaan kirja, jota lueksii.\n\n— Tuota... suotta sinä haukut... tällaista kuin minuakin... kun kerran\ntässä kuitenkin tiietään paremmin sekin autuuvenoppi... kuin monet\nmuut...\n\n— Häh...\n\nKaruliena tuhauttaa sieraimiinsa.\n\n— Ja joka pahoja tekojaan katuu, sille tapahtuu laupeus.\n\n— Jaarita sinä muille, elä minulle!\n\n— No, ka, kun minä sitä sinun penseätä mieltäsi, Liena, tässä... kun\nihan aina vihoittelee.\n\n— Häh... tälle syntisäkille, variseukselle. Pitäisi nytkin halolla\nvedellä kärsääsi.\n\n— Aih...\n\nRepijäinen kiskasi Aatamin nivusia niin, että molemmin käsin piti\ntarttua ja varovasti hiihätellä kamariin ja kaapille.\n\nSille _täytyi_ antaa! Ihan ennen katumista ja saarnan lukua,\nhitsiläiselle.\n\nJa olihan nyt juhannus. Pihamaa, pellot ja metsät olivat valoa\ntulvillaan ja lämmin tuuli henkäili etelältä. Herran ihmeet, kukkaset\nja nurmikot rehottivat, ja koppakuoriaiset yhdessä lintujen kanssa\nkyselivät ihmiseltä: arvaapas, kuka meidät on luonut... Ääh... kun se\non kirmakkaa... on taitanut polttaa vähän pohjaan.\n\nNaukun päälle oli haukattava. Sianlihaa kalakukosta ja muutakin\nrasvaista. Se teki niin hyvää niille perälihaksille.\n\nMitäpä heitä kiusaamaan, lihojaan. Munkithan ne ennen paastosivat. Ja\nkuitenkin niihen nunnien kanssa... nekin...\n\nAatami syö kokonaisen rieskan, puolet kalakukon sisuksista ja kimpaleen\nvoita ja ryystää korvosta kauhalla piimää päälle.\n\nJa sitten jo onkin aika mennä kamariin saarnaa lukemaan ja veisaamaan.\nIllansuussa on kuitenkin ne muut... kävelyt, piika-Iita ja semmoiset.\nOhoo, tätä Herran suurta hyvyyttä ja antimien runsautta.\n\nKohta kuuluu kamarista mahtavana kuin ukkosen jyry:\n\n    »— — ja askeleesi rasvaa,\n    sä pannut maalle tiukkumaan,\n    sateella kostutat sä maan,\n    sen vaot lioittelet.»\n\nTuvan pöydän päässä veisaa harittavatukkainen Nuutti kimakalla, viinan\nsärkemällä äänellä:\n\n    »Jo joutui armas aika\n    ja suvi suloinen...»\n\nRengit, hirtehiset, tekevät kiusaa Nuutille maaten mahallaan\nsänkylöissä. Hihittävät, pakanat, katuvalle Nuutille ja omille\ntekosilleen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nNaapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset\ntoista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa\nsaappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat\nsielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise,\nei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.\n\nRaittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä\non puuhattu torvensoittajat juhlaan.\n\nRämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan\nniiden torvien pärinää ja pämpätystä.\n\nHarakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään\nmukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut\ntorvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven\nahoilla.\n\nHiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena,\npitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.\n\nJa näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan,\nniin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi\npiru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.\n\nNäitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta\nAntille.\n\n— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan... minäkään ennen\nsemmoisia torvia, pämpyttimiä...\n\n— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.\n\n— Elä perkuloita... vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.\n\nAntista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla.\nParemmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran\nputelista ja tarjottava Asarillekin.\n\n— Otahan... tätä siemenrukiista huusattua... vai torvilla... mitähän\nnuo puhaltavat?\n\n— ... tiijjä... eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä\ntorviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien\nluritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan,\nviisastella... tällekin Antille.\n\nNiin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja\nsemmoista, piru soi, kun on juhannus.\n\n— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja\nnostellen kuivuneita kinttujaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko\naamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin\njuhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta\naamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt\nkeuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa\nnousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.\n\nLähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa\npitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.\n\nTurakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja\nHameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin\nveisuun.\n\nIltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja\nkun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi\ntekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia\nkuuntelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiertiäinen nauttii olostaan siinä rukiin pientarella istuessaan\njuhlatalon pihamaan laidassa. Sakki on siinä hänen ympärillään, ja\nkeskellä ojan pohjassa on puteli, josta maistetaan. Sinivalkonauhaiset\njuhla-airuet ovat pahasti säikähtäneet Rämekylän hurjien tuloa, ja\njuhlatunnelma on mennyt piloille. Turakalla on apulainen, joka metsässä\njakaa rukiin mehua, ja kohta alkaa juhlapaikan ympäristöllä kuulua\nrenkien ja joutomiesten hihkaisuja.\n\nAntti hihittää torville ja niiden räikyttäjille, Jopa ovat rustinkia...\nkun kiertävät ja koukertavat kuin lehmän suoli.\n\n— Ja alapää on leveäksi reväisty ja nostettu pystyyn, hikottaa\nHiertiäinen.\n\nKorealta se kuuluu.\n\n— Leppäpömpästä lähtee parempi ääni.\n\n— Elähän... kun lurittaa ihan kuin talonpojan takapää, puolustaa Asari.\n— Niille pitää antaa viinaa, että posket paremmin pullistuvat, vai\nmitä, Antti?\n\n— No, peukalonpiäkön verran.\n\nTurakka pumppuaa puhaltajiin kirkasta ja makeaa, ja kohtapa alkavat\njuhlat olla vinossa. Bertil Hög, Helsingin herra, nauraa pihamaalla\nvatsaansa pidellen. Hänkin on Kyllin kanssa saapunut juhlaan ja ehtinyt\npihaan parhaiksi, kun musikantit ovat alkaneet rukiisen voimalla\npuhaltaa.\n\n— Katso, Kylli, niiltä tipahtaa kohta silmät päästä, hohottaa Bertil. —\nJa nenä ryömii ylenmäärin paisuvien poskilihojen välissä!\n\nJuhlavieraista on osa poistunut ja rengit piikoineen jääneet äänekästä\niloa pitämään. Hiertiäinen kähnii ja katselee tyttöjä. Hihittää pömpän\npuhaltajille,- jotka täyttävät piha-aukeaman helvetillisellä melulla.\n\nJopa tanssitaan pihamaalla. Humalaisten ilo on tarttunut\npiikatypyköihin ja muutamiin juhliin jääneihin rempseihin\ntalontyttäriin, ja helmat korvissa hypitään. Torviniekat ovat\npuhaltaneet loppuun henkensä ja pyllähtäneet heille vartavasten\nrakennetun lavan alle. Nurkan takaa ilmestyy kuin loihtimalla\nhanuriniekka, ja kohta korahtaa vetopelistä verenväkevä sävel.\nViimeinenkin juhla-airut poistuu, uhaten tehdä kantelu asiasta\nHörödiille ja nimismiehelle.\n\n— Ryyppää se nimismies itsekin.\n\n— Ja Höröläinenkin ryyppäisi, kun saisi.\n\n— Ja pappi on joka päivä humalassa.\n\n— Ja suntio juo kirkon viiniä sunnuntaina niin, ettei kolehtihaavi\ntahdo käsissä pysyä.\n\nSe on hummaavan joukon syytöstulva, mutta tosi alusta loppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaittiusseuran iloinen juhla jatkuu kesäyön hämärässä, mutta Rämekorven\nlaiskiaiset ovat lähteneet paluumatkalle ja korpi kaikuu hohotuksesta\nja hihityksestä. Välillä olevien mökkien porstuain ovet lyödään auki\nja maitopöksissä kiskotaan sintua isolla kauhalla alkavan kohmelon\nkostukkeeksi.\n\nMetsätiellä tulee kuitenkin ihme vastaan.\n\nHörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista.\nSalaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko\njuhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.\n\nPöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin\nlaukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin\nviina-asioistaan.\n\nMutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä\nJoosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät\nalkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.\n\nJooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:\n\n— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa... varo, etten saa\nsinua kouriini.\n\n— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.\n\n— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja\non ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää\nosata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä... mitäpä käräjöitä...\n\n— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo\ntuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä\nLuhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle.\nToveria en pyydä.\n\n— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se\nolisi vasta, inisee Asari.\n\n— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä..., teristyy jo Anttikin.\n\n— No ei ensi käskyllä, se on vissi!\n\nSiitä tehdään ihan liitto ja painetaan peukalonpäköt vastakkain ja\nhihkaisten ne erotetaan.\n\nJa sitten lekerretään metsätietä kotitanhuville.\n\nHiertiäinen koettaa innoissaan tapailla lauluakin:\n\n    »Jätkän rouva se salin sohvalla\n    kelletti syrjällänsä\n    — — — — — — —»\n\nSiihen yhtyvät toisetkin, ja jopa on ääntä metsässä.\n\nAurinkokin jo nousee metsän takaa, kun siitä vihdoin päästään\nkotipihoille. Jos olisi ollut vähän ainetta, ei vieläkään makuulle, ei\nsitten likikään. Nämä valoisat yöt kun niin innostivat, ja se juhlakin\ntaisi nostaa mieltä.\n\nMutta onpa tässä vielä valoisia päiviä ja öitä, ja sitten jatketaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSeuraava päivä on maanantai, ja pitäisi ryhtyä rynnäämään töitä,\nmutta hitsiläinenkö sitä, kun päätä vielä pakottaa juhannushummaus ja\nmuutenkin...\n\nParasta on, kun makaa rauhassa. Päiviä on ja toisia tulee, ja\nrämekyläläisten päivät eivät mene jäniksen selässä.\n\nEi muitten kuin Joosepin.\n\nKenkkulan rehevässä apilapellossa häärää mies jo täydellä höyryllä.\nSuuttuu niittokoneeseen, joka ei jaksa katkaista lakoista heinää,\nkiroaa ja kasvolihakset punaisina ja pullistuneina heittää koneen\nalassuin ojaan.\n\nHakee liiteristä kahden hevosen koneen ja tallista toisen hevosen, ja\nkun tämäkin kone tukkoaa ryönäisessä heinässä, kiroaa Jooseppi niin\nettä kuuluu toisiin taloihin.\n\nNuutti on mennyt haravanvarsipuita hakemaan metsästä, ja hän tässä saa\nyksinään...\n\nJooseppi huitoo syltämittaisella viikatteella niin, että apila lentelee\nsuurina palloina jälelle.\n\n... ne akatkin, kun eivät tule haasioimaan.\n\nEipä tästä hänenkään työstään viinoitta...\n\nJooseppi jättää viikatteensa ja lähtee korpeen, jos sieltä sattuisi\nlöytämään.\n\nPatrakka on luvannut heinäviinat... kai se siellä jo pian tiputtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiertiäinenkin makaa Hameniemessä ihan hortonaan.\n\nAamuvarhaisella on kuulunut saunaan Tiina Lovisan poraaminen\npihasta, saunan ovi on reväisty auki ja likaisella luudalla heitetty\nhäntä, nukkuvata miestä, paapatettu siinä ovella ja menty menojaan,\neräänlaisia ääniä päästellen.\n\nMitäpä hän, Hiertiäinen, siitä. Maanantaina on maattava ja tiistaina\nsopii katsella, mitä olisi ensiksi tehtävä, mutta kun ei kerkiä ryhtyä\nmihinkään ennen keskiviikkoa, menee taas se päivä työkaluja etsiessä.\nTorstaina sitten siinä korjailee, näprää, työkaluja, mutta perjantaina\non jo viikko niin rippeinä, ettei kehtaa aloittaa.\n\nKampsiipahan vähän mitä kuta sattuu, pientareita, jotka ovat turvonneet\nsyltä leveiksi ja työntävät putkea ja pajunvesaa.\n\nLauantai on sunnuntain aatto, ja silloin on käytävä kylällä ja\nsaunottava aikaiseen. Eikä lauantain töillä ole kukaan rikastunut.\n\nVälillä sopii käydä katsomassa ilmaa ja vilvoittelemassa. Tulee,\nnäätsen, kuuma siellä saunassa.\n\nSiinä saunan kynnyksellä on hyvä istua ja katsella, miten mehiläiset\nja muut hyönteiset, kärpäset, pörräävät auringossa ja kukkivassa\nheinikossa. Lepäillä siinä polvet pystyssä, painava piippu hampaissa.\n\nHaukotuskin repäisee suuta niin että piippu putoaa leuoista heinikkoon\nja sitä pitää ruveta käsin haraamaan.\n\n—... piru siinä, hyppii hampaista.\n\nTiina Lovisa näkee Asarin saunan ovella ja tulee hameet hulmuten,\näkäisen näköisenä.\n\n— Että sinä, ryökäle, et viitsi edes syömään! aloittaa — ... että voi\nhyvä jumala, kun heinät jäävät tekemättä. Siellä Kenkkulan väet jo\nheiluvat kuin turilaat heinän kimpussa, ja sinä täällä märkänet. Tokko\nsinä edes kuulet, torkkuja!\n\nTiina Lovisa sysää Hiertiäistä pieksunsa kärjellä, että piippu taas\nputoaa.\n\n—... piippu!... Nyt jos, piru, niinä suutun... vai potkimaan. Ei nyt\nniitetä, kun huomiseksi tulee sade. Häh!... Heiniä pilaamaan...\n\n— Sade?\n\n— Nii-in! Varpaita syhyy... on vissi merkki.\n\n— On se... tuhannen laiska, haisijainen.\n\nTiina Lovisa ei viitsi sen lekertäjän kanssa.\n\n— Pitää tässä laittaa housut jalkaansa ja lähteä niitylle. Juo sinä ja\nmakaa ja tanssita piikoja!\n\nTiina vielä siellä pihassa, mutta Asari ei kuule, eikä tahdokaan.\nYlevä rauha liikkuu hänen sisässään, monta aihetta, tämäkin aurinko,\njoka hautoo tätä luomakuntaa ja ihmistä... tuoksut... ihanat vetää\nnenäänsä... isot kalat... linnut ja muut.\n\nJa sitten sirkan sirinä ja tuo eteläinen, joka huojuttaa tuota\nruispeltoa ja pullistaa paidanaukkoa, siinä se luojan ihme... kaikki\nkasvattaa... tämä aurinko... ja irtauttaa mehut maasta ja hien\nihmisestä.\n\nAikansa miettii Asari niitä luojan ihmeitä ja lähtee sitten alusillaan,\npiippu kourassa pihaan, syömään ja akkojen kanssa reistaamaan.\n\nPiiat on Tiina Lovisa kovistellut pientareita leikkaamaan.\n\nAsari katsoo. Istuu siihen ojanvarrelle mukavikseen tiiraamaan. Kun\novat riisuneet, kelsinneet, siinä helteessä, nämä piiat ihan vähiin\nvaatteisiin. Käsivarret paljaina ja pohkeet ja muut.\n\nHiertiäisen syöntiaie unehtuu siinä tiiratessa näitä tyttöjä,\nkikattajoita.\n\n... nämäkin niitä luojan töitä... sorvasi jäsenet pyöreiksi ja\nmukaviksi. Ilokseen katselee, kun sydän on vielä nuori.\n\n— Mitä se siinä... tillistelee! suhahtavat tytöt ja nauravat.\n\n— Ka, kun tässä joutaa kerran... näiltä töiltään.\n\nJa hetken perästä siinä tytöille:\n\n— On se mukava, tämä maailma, pallo vai mikä lie pannukakku... heh...\npyöreäksi sanotaan... on, joka osaa oikealta kannalta sen ottaa.\n\n— Vai on... ja Tiina Lovisa kans'... yhtä pyöreä...\n\nAlkavat taas hikottaa ja niitä pilojaan... loppumattomia... täytyy\nlähtä syömään.\n\nRyystettyään kaksi puutuopillista piimää, kokonaisen leivän ja ison\nkappaleen kiljunpintaa, on Asari valmis kylälle.\n\nKatsomaan, joko ovat heinässä.\n\nJa sitten jos sattuisi viinaa... Kenkkulassa.\n\nTanulassa on hiljaista. Kukonlaulu vain kuuluu navetan takaa. Antti\npaistaa harittavia sääriään auringossa. On vetänyt niihin tervan ja\nistuu siinä tuvan portailla irvistellen kyläläisille, kenkkulaisille,\njotka semmoista kiirettä heinillään... vaikka ei vielä heinäkuukaan\nalussa. Se Jooseppi semmoinen hätäkello.\n\nAntti on saanut toikata koko aamun yksinään.\n\nKustaavalla on se sydänala tautinsa taas. Ei kahviakaan kyennyt,\nvaan piti Antin itsensä kiehauttaa. Sattui vielä siinä aamutureessa\npistämään lapsenpesuvettä pannuun. Ii-i, semmoinen vahinko hänelle...\n\nRenki makaa taliin ylisillä eikä hievahda, vaikka hän sitä jo heitti,\nhäikköläistä, tupakkapölkyllä. Uhkasi, raato, kaataa koko tallin, jos\nhäiritään.\n\nPojatkin, missä lienevät, yöjalkareisuillaan, vaikka päivä kohta\npuolisissa.\n\nAntti käy ottamassa putelista vähän ja istuu sitten vielä kuivailemaan\nloppua tervaa kintuistaan.\n\nJoosehviina ja Justiina pyllyilivät paitasillaan pihamaalla, isot\nvonkaleet, näyttelemässä näyteltäviään. Peaata härnäsi kukkoa, ja\nnuorin urospuolisista kiskoi kissaa hännästä.\n\nJo tämä... kun ei edes aamiaista laittamaan, tuskailee Antti. Hänen\nluontonsa taas lotkotti kuin sammakko lätäkössä eikä noussut, vaikka jo\noli käynyt pariin kertaan maistamassa.\n\nSekin haaste sinne käräjiin. Siinä oli miettimistä. Aatamit ja\nHiertiäiset sinne herrojen eteen... hii... taitaa tulla kova paikka.\n\nAsari lekertää pihaan ja istahtaa portaille. Puhutaan ilmoista ja\nmuista, isoista kaloista ja luonnon ihmeistä.\n\n— Onko sulla yhtään viinaa? kysyy Asari.\n\n— No, peukalonpiäkön verran.\n\nLähtään kaapille, ja jopa kohta nousee Antinkin luonto.\n\n— Makaavat meillä vielä yöuniaan, sittiäiset. Ei keittämään kaloja,\nvaikka ongin aamiaiseksi...\n\nAntti on tosiaankin pistäytynyt aamuvarhaisella onkimassa muutamia\nsärkiä ja vihtaraksissa tuonut ne porstuaan. Kissa on peukaloinut Antin\nsaaliit, ja jopa kiivastuu mies:\n\n— Per-setti, vai kissalle... nyt otti piru akan ja — ihan kaikki elävät\ntässä talossa.\n\n— Otahan piiska, yllyttää Hiertiäinen ja nostelee housujaan.\n\nOttaahan Antti ruoskan ja kääkertää ensin tallin ylisille.\n\nKohta alkaa sieltä kuulua äänekäs keskustelu.\n\nKuuluu kolinaa, ja Antti putoaa alas.\n\nHiertiäinen hihittää.\n\n— Mitenkäs kävi?\n\nAntin punertuneet silmäluomet lupsahtelevat. Tunnustelee jäseniään.\n\n— Taisi vähän jalka nyrjähtää.\n\nAntti kekkerehtii pihamaalla piiska kädessä, ja Asari hohottaa:\n\n— Käyhän voitelemassa Kustaavaa, jos kykenet.\n\n— Kyl-lä... tässä näytettävä, kuka on isäntä. Ei siinä jumalan tautia,\nakassa. Laiskottelee!\n\nKustaava selvisi pian taudistaan, ja Antti kehasi:\n\n— Sainpas hirtehiset jalkeille... se tämä luonto kun nousee, niin...\nleikki pois!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatamin maanantai on vain sellaista hiljalleen olemista. Tuntuu kuin\nolisi paljon sopivampi katumuspäiväksi kuin sunnuntai. Aamulla on\nherännyt lämpimään paisteeseen ja etelän henkäilyyn, Ja mieli on heti\nrepsahtanut niihin maallisiin. Heinäntekoon, rukiin heilimöintiin ja\nmoneen muuhun.\n\nKaappikin on huomauttanut itsestään, mutta Aatami säästää nyt sen\nvähän, mitä sattuu olemaan, repijäiselle. Käy vain tupaan kahville ja\naloittaa asiallisen keskustelun emännän kanssa.\n\n— Kyllä pitäisi kiittää Herran hyvyyttä, kun antaa näin korean ilman.\n\nEmäntä ähkäisee:\n\n— Joudat kai sinä sitä tekemään.\n\n— Ka, sinulla vain se penseä mieli.\n\nEmäntä ei sano mitään.\n\nAatami:\n\n— Jos koettaisi hierottaa noita reisiä, kun kiskoo taas se rimputtaja.\n\nEmäntä:\n\n— ... tätä syntisäkkiä vielä hieromaan.\n\n— Armo se on syntiselläkin, mutta sinä et ymmärrä armojärjestystä.\n\nAatami tulee ihan pahalle päälle siitä, että akka ei ymmärrä uskon\nasioita. Varsinkaan sitä, että mistäs nousit, jos et langennut.\n\n— Akat on akkoja, sanoo ja lähtee kamariinsa.\n\nÄä, jo nykäisi pahan tauti, reiden repijä, rimputtaja.\n\nAatami köpittää kaapille, mutta siellä on käynyt Jooseppi salaa ukon\nnukkuessa ja tyhjentänyt kaikki.\n\n— Piru... se Jooseppi taas...\n\nAatami haistelee pulloja ja puistelee päivää vasten.\n\nTekosia tehdään hänelle, vanhalle miehelle.\n\nPatrakka lupasi tulla, heinäviinoja..., viiltää sykäyttävä ajatus.\n\nPassaakin nyt katua ja paastota pari päivää, vaikkapa yhdenkin, jos jo\nvaikka huomispäivänä sattuisi korvessa tippumaan.\n\nOikeusjuttu viinoista! jysähtää Aatamin mieleen kesken kaiken.\n\nSe se vasta...! Kun häntäkin, hengen miestä.\n\nMitäpä siitä... sileäksi meni!\n\nAatami sipaisi kämmenellään pöytää.\n\nSemmoiset jutut. Aikaa tärvellään, kallista armonaikaa. Heh, ryyppäävät\nitsekin.\n\nHiertiäinen tulee kamariin.\n\nSanotaan hyvät päivät ja muut. Ollaan vaiti ja välillä turistaan. Asari\non nähnyt tyhjän kaapin ja tyytynyt.\n\nMinkäpä sille. Onhan tässä tätä muuta hyvyyttä. Eikä peloittanut sekään\nHörödii, vaikka sanoivat sen kylällä todistajia nuuskivan viinajuttuun,\njohon tämmäsi.\n\nAataminkin kanssa puhutaan siitä.\n\n— Minun päästäni ei lähde hiuskarvaakaan sen asian takia, teristyy\nAatami.\n\n— No mitenkä siitä, kun koko nuppi kaljuna paistaa, viisastelee\nHiertiäinen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nBenjaami Hörödii ei enää pelkää pirujakaan, niin on hän kivettynyt ja\nkovettunut tässä poliisin virassa. Nyt on saatava koko Rämekorven väki\nkäräjiin, ja siinä saa puuhata palavikseen.\n\nHeinäkuun päivä vielä paahtaa jäsenet pehmeiksi, ja kun saa koluta\nkaikki talojen vinnit, ladot ja liiterien alustat, korpiryteiköt ja\nonkalot, niin sisua koetellaan.\n\nMutta sitä on hänelle kasvanut sen jälkeen kuin nahka kärvennettiin\nKenkkulan saunassa viime talvena.\n\nKäräjiin heidät on haastettu, rämekyläläiset, ja nyt on vain saatava\nlisää selvityksiä ja todisteita.\n\nSattuu tulemaan Hameniemeen, Hiertiäistä kovistelemaan.\n\nTiina Lovisa se tälläkin kertaa huomaa vieraan tulon ja suhahtaa\npeloissaan Asarille:\n\n— Haisetko sinä?\n\n— Millenkä?\n\n— Ka, viinalle. Höröläinen on jo ihan tuossa pihamaalla.\n\n— Enkä haise.\n\n— No, ei sitten hätää... Puhu sille vaikka — sianporsaista.\n\n— Heh, taikka lehmien poikimisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHörödii pyyhkii hikeä, pälyy Hiertiäisen mutkiin ja pohahtelee.\n\n— Kovinpa siellä on kuuma, sanoo.\n\nHiertiäisen suupieli on kureessa ja mälliä suussaan käännellen\nsyljeksii.\n\n— Taitaa olla. Tiina tästä meni sikoja porsittamaan, jos asiaa lienee.\n\nHörödiin silmä välähtää. Piruako se hänelle niistä porsaista ja akoista.\n\nHullu mies, kun naurahtelee itsekseen.\n\n— Sopii sanoa siellä pitäjillä, että saa porsaita Hameniemestä,\nvalehtelee Asari. — Rotua ovat ja, piru, niin suuria, että vaikka\npaikalla tappaisi niin lihaa tulee. Nämä siat ovat sitä ovampo-rotua,\nhehheh, syötetään piimällä ja lehmänsonnalla, niin viruvat... Onkohan\nvallesmannilla sianporsasta?\n\n— ... tiedä.\n\nHiertiäinen hytkähtelee sille sika-aiheelleen. Heittää mällin suustaan\nja pistää piippuun.\n\n—... Ja rovastilla ja suntiolla?\n\n— Älä viisastele! karjasee Hörödii. — Vai porsimaan sinä tässä...\n\n— Ka, kun ei usko, vaikka lie tullut porsaan hakuun.\n\nHiertiäinen hihittää ja nauttii olostaan. Kävelee siitä penkin ääreen\nja on seinästä kenkäneulaa etsivinään, mutta tuhnuaa niin vietävästä\nsiinä Hörödiin nenän alla.\n\n— Siellä se Tiina pahnassa... kun kuulut akkojakin niihin asioihisi...\n\n— ... kele... kaasunaamari pitäisi olla tähän pesään tullessa, sanoo\nHörödii ja yskii. — Elävä raato, miten hajuaa!\n\nPois täytyy lähteä Bennu Hörödiin, mutta lähtiessään muistuttaa\nkäräjistä.\n\n— Tässä käräjiin, oikeuksiloihin, heinäaikana... heh... parempiinkaan,\njurisee Asari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatami huomaa ikkunastaan Hörödiin ja ottaa suurimman nahkakantisen\nvirsikirjansa.\n\nKun Bennu avaa kamarin oven, vetää Aatami täysin keuhkoin virttä\nkristillisestä vaelluksesta eikä ole näkevinäänkään vierasta.\n\nHörödii on kahden vaiheilla, ottaisiko hatun päästään.\n\nSiirtää kuitenkin takaraivolle ja istuu sängyn laidalle.\n\nKuka heidät lienee näin viisaiksi neuvonut, miettii. Koettavat sokaista\nhänet, tukehduttaa kokonaan. Yksi yhdellä, toinen toisella. Tämä Aatami\ntässä jumalansanalla, Hiertiäinen tekosillaan.\n\nTästä nousee jo luonto, myrtyy sisu kenen tahansa.\n\nKun Aatami saa virren loppuun, aloittaa uuden, ja Hörödii ei ehdi\nväliajalla sanoa muuta kuin:\n\n— Tuota...\n\nKun virrestä ei kuulu loppua, nousee, kiroaa niin, että Aatamikin\nhieman hätkähtää, ja luikkii sitten ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäkkä-Antti heittäytyy höperöksi. Naulaa lupsahtelevat silmänsä\nBennuun, kun tämä tulee, kättelee ja sanoo:\n\n— Kun en ollut pastoria tunteakaan... hii... sitä kun vanhenee...\nselityksiäkö sitä tultiin pitämään... Onhan se... kun tässä ei edes\nheinä ripillekään joutanut.\n\nHörödii kiroaa.\n\n—... Turakka ripittänyt.\n\n— Minäpä sanon akalle, että kahvit pastorille Hörödii löisi, potkisi,\nrepisi tukasta mokomata riivattua, mutta jättää sen.\n\nPirulta riivattua koko kylä. Akat, piiat ja rengit kaikki yhtä viisaita.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nBertil Hög loikoo tuoksuvassa apilapellossa ja siristelee silmiään. Hän\non ollut siinä koko aamupäivän, mutta kohta lähtee Kyllin kanssa uimaan.\n\nKylli on kattanut äsken aamiaisen siihen nurmelle. Paistettua ahventa,\nhänen aamulla onkimaansa, nuorta voita ja piimää ja punertavaposkisia\nmansikoita.\n\nNiinkuin prinssi elää hän täällä korvessa. Aatami sanoo, ettei pidä\npois lähteä, ei koko kesänä. Saa olla miten tahansa, aina joku joutaa\nseuraksi, Kylli, kuka vaan, silloin kun ei hänen seuransa huvita.\nKäy ongella, uimassa, ja jos Pertteli haluaa, jätetään heinäpellosta\nparhain kukkasarka loikomapaikaksi, leposijaksi.\n\nSemmoinen tämä Aatami, patriarkka, iso isäntä, joka väliin kamarissaan\nmaistaa ja veisaa uskostaan, väliin kävelee tiluksillaan huvikseen ja\nkiittää kaikesta hyvästä ihan tosissaan Herraa ja jankkaa pirtissä\nemännän kanssa lankeamisesta ja nousemisesta.\n\nJa emäntäkin laskee hänelle välistä leikkiä:\n\n— Taitaa tämä Helsingin herra näitä meidän tyttäriä... no, kyllähän\nniitä passaa, heikottelijoita, ja joutaahan se Kylli onkitoveriksi, kun\non näitä piikoja työn tekoon. Venlasta tuosta ei vielä taida ollakaan,\nnuori kun on.\n\nPojatkin ovat kuin veljiä ikään.\n\nRyhtyessään kaatamaan heinää on Jooseppi, nähdessään hänen ongelle\nmenevän aamuvarhaisella, kutsunut vartavasten katsomaan, minkä saran\nPertteli tahtoo loikomapaikakseen jätettäväksi, ennenkuin hän tässä\nniittämään.\n\nEihän hän toki semmoista... tahdo määrätä. Kaataa vain kaikki sarat.\n\n— No sano pois vaan, missä on mieleistäsi heinää, kun tuota olet\nmieleiseni mies... siitäpähän jää siemenheinäksi. Jätänkö tuosta, vai\ntuosta. Tässä on enimmän vuohensilmää ja leskenlehteä. No, jätetään\ntämä tästä. Ei se suuria nakkaa.\n\nJa Venla, Kyllin kuusitoistias sisko, punakka ja pyöreä tytönpallukka,\nsuvun vikkelin vesa, iskee silmää hänelle ja tekee kepposia. Koettaa\ntehdä kiusaa siskolleen, Kyllille, ja veisi mielellään vieraan ihka\nomakseen, kun ilkeisi ja saisi.\n\nNuuttikin, pörröpäinen jurri, tulee joskus katsomaan, kun hän maalaa,\nja sanoo jonkun ystävällisen sanan.\n\nSalomo kertoo kuin veljelleen seikkailuistaan, vuoleskelee keppejä ja\npiippuja hänelle ja kuljettaa pitäjältä vanhoja esineitä, tietäen hänen\nniistä pitävän.\n\nIhana paratiisi hänelle, yksineläjälle. Viinojakaan hän ei enää\nmaistele, on tullut melkein raittiiksi, tämän voimakkaan maalaiselämän\nja Kyllin ansiosta.\n\nBertil loikoo siinä heinikossa, ja korva erottaa ääniä kylästä ja\npihamaalta. Päivä paahtaa suloisesti jäseniä, ja tuulen henkäily\nliehtoo pois liian kuumuuden.\n\nRaukeaa oman olemuksensa ihanaan tuntuun, näkee pellot, talon ja\npihamaan, väkevän sinisen ulapan ja vaalean taivaan ja ilmanrannalla\njonkun ukkospilven.\n\nAjatus viivähtää hetken siellä, toisen täällä.\n\nEilisiltana oltiin Kyllin kanssa lehmiä kotiin ajamassa. Jyrisi,\nsalamoi ja tuli sade. He Kyllin kanssa heinälatoon, lehtikerppujen\nsekaan sadetta pitämään. Kylli hänen sylissään, nukkuvat siihen ja\nkarja saa mennä omia menojaan. Talossa ollaan jo illallisella, kun\npalataan, ja toiset heille härnäämään: »On siinä lehmännoutajat.»\n\nToisena iltana tyvenellä järvellä soutelemassa. Ukkospilviä\ntaivaanrannalla, veteen kuvastellen. Kylli niitä alpeiksi kuvittelee\nja istuu hiljaisena perässä, silmät hehkuen, sanoen joskus etelään\nikävöivänsä.\n\n— Minä vien.\n\n— En sitä usko. Tällaista maalaistyttöä... sinulla parempia ja\nylhäisempiä ystäviä.\n\nSanoo sen surullisena, silmät vesikiehteessä, salaa huoaten.\n\n— Ei ketään sellaista kuin sinä, ei ennen eikä vastakaan. Jään tänne\nainaiseksi ystäväksi sinulle.\n\n— En sitä usko.\n\nKohta kuitenkin tyttö hilpeänä ja nauravana, huolensa unohtaa.\n\nJa sitten.\n\nHeinäkuun yö aitassa, jossa vielä juhannusyön, sen ensimmäisen,\npihlajankukat kuivuneina rakosissa tuoksuvat.\n\nUlkona aitan nurkalla haapa, jonka lehdet lepattavat lämpimän yön\nhenkäilyssä. Kylli hänen sylissään, ihanan antautuvana, mitään\nkyselemättä ja toivomatta.\n\nYhtä hän, Bertil, on pyytänyt saamatta sitä vielä. Kylliä malliksi\nihanassa alastomuudessaan. Ei ole hennonut vaatia, vaan jäänyt\nodottamaan, kun tyttö on punastellen sanonut olevan sen vaikeata. Nyt\nvielä ainakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Hei, Bertil, uimaan!\n\nSe on Kylli, joka huutaa rantatiellä ja juoksee kintut vilkkaen rantaan.\n\nOn jo ruohikossa ilakoimassa, kun Bertil ehtii rantaan. Aina tyttö\nehtii veteen ennen kuin hän joutuu seutuvillekaan.\n\nKääntyy nytkin uimaan selälle siksi, kun hän joutuu veteen raitaisessa\nviikunalehdessään, jonkalaisen, tosin miespuoliselle aiotun, Kyllikin\non hankkinut itselleen kirkonkylän puodista.\n\n— Tule tänne, poju!\n\nBertil ei henno muuta kuin katsoa. Auringon kulta väreilee tytön\nympärillä pärskyvässä vedessä, valkoisella iholla ja hiuksissa, jotka\nnekin ovat kuin kultaa.\n\nKaikki hyväilynimensä hän on käyttänyt tytölle, mutta muista ei hän\nvälitä kuin yhdestä:\n\n— Vesihiisi!\n\nSen kuullessaan tyttö kirkaisee ilosta ja nauraa.\n\nNyt tyttö seisoo siinä suloisessa ujoudessaan hänen edessään, ripset\nalas luotuina.\n\n— No tyttö, mitä nyt?\n\n— Niin, ehkä minä nyt jo voisin... joskus... tulla malliksi sinulle.\n\nJa sitten pärskähtää vesi hänen ympärillään. Tyttö pujahtaa rannalle,\njuoksee lepikkoon, huiskauttaa mennessään vain kerran kädellään.\n\nBertil heltyy.\n\nVoiko hän jättää, unohtaa koskaan Kylliä, korven villiruusua!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSe olisi rämekorpelaisilla viinajuttu käräjillä, mutta kukapa sinne...\n\nAurinko rehottaa niin herpaisevasti, ettei jaksa muutakaan, saati\nsitten ihan kirkonkylään, kymmenien kilometrien taakse.\n\nHeh, joutaapa oikeus istumaan ja odottelemaan. Kunhan tässä\nkorjataan ensin heinät, niin siinä jossain lomassa sitten, vaikkapa\nrukiinleikkuun jälkeen.\n\nKyllä korkea oikeus joutaa paremmin istumaan kuin rämekyläläiset\nlähtemään.\n\nKäräjäpäivän aamuna tulee Käkkä-Antti Hameniemeen tiedustamaan sitä\nlähtöä, mutta Asari ei ole niinä miehinäänkään, että käräjille.\n\nVai sitä Antti lähti; suottapa lähti.\n\n— No kun tuppaa vähän peloittamaan, Hörödiit, tuomarit ja muut...\nsyötingit.\n\nAntin silmät lupsahtelevat. Kekkerehtii siinä saunan ovella ja koettaa\narvailla Asarin meininkiä.\n\nEihän se Asari niikseenkään. Paitasillaan istuu saunan kynnyksellä ja\nrassaa piippuaan, imeksien kopasta väliin penskoja suuhunsa.\n\n— Senkö täytistä sinne... heinätkin tekemättä... ollaan tässä,\npiru, yhtä suuria herroja, jos ei vain suurempia. Eikä ole eväs\nviinojakaan... tuota... heh... sinne eväittä, herrojen kestiin.\n\n— Tulee siitä sakko.\n\n— Samapa tuo, jos tuli, poksahti, sakot ja muut. Lähtään tästä niitylle.\n\nHiertiäinen vetää housut jalkaansa.\n\n— Eikä siitä akkakaan käräjänkäynnistä... sano kostuvan. Pupattaa, jos\ntässä ei heinille.\n\nAsari nostelee housujaan ja on lähtevittään niittämään.\n\nAntti kääkertää kotiinsa, ja Hiertiäinen, ennen niitylle lähtöään,\nunohtuu silmäilemään järvelle.\n\nSiellä olisi toista kuin tylsällä raudalla heinää hakata.\n\nAhven söisi onkea, saattaisipa haukikin törmätä... lehmän kokoinen.\nSiitä riittäisi puhetta Perttelille ja muille.\n\nJa haukikeitto niin makeasti nukuttaisi.\n\nTiina Lovisa älmentää, jos ei niitä.\n\nOnhan hänellä, Hiertiäisellä, keino.\n\nVie venheen niityn alle pensaikkoon ja pujahtaa sitten niityltä...\nsalaa...\n\nOn niittävinään, vaikka ei niitäkään. Tottapahan renki ja piiat... sen\nheinähuushollin.\n\nEi muuta kuin luodolle, ahvenia härnäämään, köriläitä, ja palttua\nkäräjille. Hii, joutaa se Höröläinen tuomaan sanat toisen kerran.\n\nAsari vie venheen rantaniityn alle ja hioa kalkuttaa sitten oikein\nkuuluvasti viikatettaan, että Tiina kuulee ja on hyvillään. Renki on\npiikojen kanssa toisella niityllä. Hän täällä aloittelee... rauhassa.\nKäy välillä ahvenien suita repimässä.\n\nHeh, eipä pysty, piru, takkuheinään. Olisivat joutaneet torpparit\ntekemään heinät, niinkuin ennenkin... Ottivat osan maasta ja jättivät\ntässä yksinään... reutoamaan.\n\nHiertiäinen nauraa itsekseen sille reutoamiselleen. Kun ei muuta kuin\nleivän ääressä hikosi, piikojen ja muihen, putelien. Semmoista se hänen\nreuhumisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenkkulan Aatamikin on lähtöpuuhissa ja miettii, lähteäkö vai ei.\n\nVetää kirkkokääsit ulos liiteristä ja kävelee, toljastelee, siinä\npihamaalla. Piiat ovat lypsyllä ja muu väki ryystää aamukahviaan\npirtissä.\n\nSakko, viinasakko hänelle, Aatamille!\n\nRyyppäämisestä, maistamisesta, repijäisen hoitamisesta.\n\nEi ikinä!\n\nAatami menee kamariinsa ja etsii raamatusta esille Daavidin psalmit,\nnepä, joissa puhutaan vainoojista.\n\n»He kokoovat joukkonsa vanhurskaan sielua vastaan ja tuomitsevat\nviattoman veren kadotukseen.»\n\nSiinä on syötingille ja muille.\n\n»Sinun kieles ajattelee vahinkoa ja leikkaa kuin terävä partaveitsi.»\n\nSiinä on Hörödiille. Ja lisää löytyy, jos tarvitaan.\n\nSaattaapa heille sanoa, että on nivusiaan ja reumatismiaan voidellut,\nkun ei sano, sisällisestikö sen on tehnyt vai ulkonaisesti.\n\nIhan suututti, että käräjiin tässä, kun itsekin joivat, kirkon viinit\nja kaikki.\n\nSakkorahoja pitää säätämän, että saavat ainetta, kun ei tule Turakan\neikä Patrakan viinat kynsiin.\n\nAatami kynsii korvallistaan ja käy pellolta heiniä kääseihin.\n\nTapaa Joosepin tarkastelemassa haasteita, joko ovat kuivia.\n\n— Meinaako isä käräjiin, koska kääsit näkyy olevan pihassa?\n\nPitäisipä sen Joosepinkin ja Nuutin... kaikkea tässä, kun isä\npoikineen...\n\n— On tuo niinkuin aikeessa, miten käynee.\n\nAatami ei huoli katsoa sinne päin, missä Jooseppi seisoo. On\ntarkkaavinaan Hiertiäistä, joka soutaa luodolle.\n\n— Turha sinne on lähteä näin heinäaikana. Eivät lähde muutkaan. On\nniitä joutilaampiakin aikoja.\n\n— Niin no, jos ei sinne kerran muutkaan... ja mitäpä ne siellä\nminulla...\n\n— Niin, eihän isä muuta kuin sitä repijäistään, sanoo Jooseppi. — Se\nnyt ei synti eikä mikään.\n\nAatami lähtee pellolta. Sillä pojalla aina ne leukailunsa... vaikka oli\nhyvä pohjaltaan.\n\nAatu vetää kääsit liiteriin. Siinä miten lienee, kun ponnisteli,\nreväissyt taas se rimputtaja.\n\nOlihan sitä taas kaapissa, voidetta, heh, Herran hyvyyttä.\n\nSyllykkä käy Tanulassa kuulemassa, lähteekö Rämekylän väki liikkeelle.\nKuulee Antilta, etteivät jouda, heiniltä ja muilta, syötinkilöitä\npokkailemaan. Akka käy hyvilleen:\n\n— Sanoinhan ma jo, ettei ne tämän kylän miehet niinkuin vasikat\njuomiselle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaispäivä on jo ohi. Hiertiäinen torkkuu luodolla, vapa kädessä, ei\nole muistanut syömäänkään...\n\nPäivän savu käy ilmanrannoilla yhä sakeammaksi, helle polttavammaksi.\n\nMikä sitä niitylle, semmoisella helteellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRämekorven viileissä aitoissa maataan, murkinoidaan välillä piimää ja\nkalakukkoa ja illalla otetaan saunoissa kovat löylyt ankaran työpäivän\npäätyttyä. Saunan edustoilla turistaan yömyöhäiseen, saatetaanpa pistää\nkontraksi, kun ei nukuta.\n\nNauretaan niille käräjille ja muille laitoksille.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nRämekorvessa rysketään. Heinämaittenpa kimpussa. Ei näet paholainen, se\nheinänteko, ota loppuakseen, ei vaikka kuinka ahertaisi.\n\nHiertiäinenkin koettaa kampsia, mutta minkä sille, että vetää vesille,\nkalan kimppuun, kun niitä kuitenkaan ei saa talvella. Ja kun helteellä\non niin mukava pyllyillä venheessä ja rannoilla. Ryypätä ryytiviinaa ja\npaistaa ahventa.\n\nJa kun se maailma ei kuitenkaan tule sen valmiimmaksi.\n\nJa kun ei tässä muutakaan, teatteria eikä torvimusiikkia niinkuin muun\nmaaliman ihmisillä, niin huvikseen, yksi yhtä, toinen toista.\n\nJa sitten kun on isäntä. Milloinka ne isännät tekevät työtä? Johan\nse... muuta mietittävää... talossa... monet asiat...\n\nEntäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta\nalkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat\nkorvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.\n\nJa vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu\nalkaa raihnaantua... reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin,\nHuiputtajat... Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.\n\nNiin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää\nnauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa... sitä\nsieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru,\nvaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain\nniittyjen välillä.\n\nAitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen\nheinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat\naina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat\nja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua.\nHeitetään aseet menemään ja nojotetaan.\n\nRuokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään\nheinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat\nsiellä kikattavat.\n\nTulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille... Kuivataan\nhuomispäivänä, jos sattuu poutaa... Tukitaan haasioille märkiä heiniä.\nJos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä\nistuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen\npiioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.\n\nTiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta,\nkun illansuussa menee lehmänhakuun.\n\nNousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.\n\nJos itse isäntä, Hiertiäinen, sattuu samaan joukkoon, lähtee housujaan\nnostellen lupsuttelemaan pihaan, rantaan, mihin vain, ettei korvia\nsärkisi Tiinan huutaminen.\n\nMinkä sille, jos sattuu nukahtamaan, helteisellä ilmalla, sateisella\nvielä paremmin.\n\nJa kun uni ei mene hukkaan ihmisessä. Suotta Tiina vain räkyttää.\nHeinätkin tulevat siihen tehdyksi, kun rukiinleikkuu alkaa. Huomenissa\njättää luodolle-menon ja tulee itse aamusta käsin niitylle. Ottaa\nputelin ja antaa rengille, se aina ryypyn edestä riehkasee. Näytetään\nTiina Lovisalle, perr-setti, miten työt sujuvat.\n\nTulee hiestävänä ja ukkosta ennustavana se huomispäivä.\n\nViime yönä on oltu saaressa, rehjattu, Asarit, Antit, Joosepit ja\ntytöt. Nukuttaa ja kohmelo vaivaa.\n\nAsari seisoo hajasäärin ladon vieressä, hurstihousut melkein\nputoamassa, ja tikkuaa viikatettaan. Lyö, kampsii, hujauttelee ja\nhoputtaa renkiään.\n\nIstuu sitten ojanvarrelle ja valittaa mahaansa.\n\n— Piru kun kouristaa, mato, luirake, vai mikä vellonee! Ei, ei kärsi\nnyt niittää.\n\n— Niin minunkin, valittaa renki ja istuu mättäälle. — Kun pullistaa\nmahaa ihan kuin seipäällä!\n\nKatsoo sivusta Asariin, mitä tämä... huomaako, että sama laiskantauti\nrengissä kuin isännässäkin.\n\nPiiatkin retkahtavat ojanreunalle ja alkavat, hirtehiset, hieroa\nmahaansa.\n\n— Ottaa niin tiukalle, ettei pysy harava käsissä.\n\n— Taitaa olla kulkutautia, hihii, tämä vaiva. Hiertiäistä\nnaurattaa. Häikköläiset, miten ovat viisaita... häneltä oppineet...\nlaiskottelemaan.\n\n— Ei käy... heinänteko, sanoo, kun ei muutakaan osaa.\n\n— No ei... tämä mahatauti... viinaa se tahtoo, sanoo renki.\n\n— Vai viinaa, naurahtaa Asari. — Keppiä... ei se muuta... sinun tautisi.\n\n— Ja meille? virnottavat piiat.\n\n— Puuöljyä, eli amiaakkia... suoliin... heh... näille lätkäkkeille...\nviitsitä haravoida.\n\nKäkkä-Antti on tullut omalta puoleltaan parhaiksi siihen\ntautikeskusteluun. Lupsuttaa silmäkolojaan ja räkättää. Arvaa naapurien\nsairastavan samaa tautia kuin hänenkin väkensä.\n\n— Tervankusta... iii... ei se muuta... tahi elävä sammakko... rengin\nhousuihin. Laiskottelevat!\n\n— Niin justiin, vahvistaa Asari. — Kun minua tässä kemmersi, niin\nnämäkin muka... Tiina Lovisa antaa teille roppeja.\n\nAamiaisen jälkeen painostaa koko Rämekorven väkeä. Jooseppikaan ei\nviitsi reuhkasta, ja silloin ei muutkaan, toisissa taloissakaan.\n\nKun on talojen niityt siinä lähekkäin, tulevat Kenkkulan väetkin\nHameniemen ladolle, ja Joosepilla on puteli mukanaan ja antaa sen\nkiertää.\n\nJooseppi on saanut virolaista pirtua ja sotkenut sitä Turakan viinan\nsekaan ja virnistelee nyt miehille, kun ähkävät sen väkevyyttä.\n\n— Tuota... piimää... sen sekaan, tätä pirua, mitä lieneekään, keksii\nAsari Hiertiäinen, viisain joukosta.\n\n— Tosiaankin... piimää, jumalanviljan kanssa!\n\n— Antakaahan, tytöt, se leili!\n\nSitten ryystetään.\n\nIhmetellään, miten saattaa joskus ilma painostaa. Ihan turvalleen vetää\nnurmeen.\n\n— Ukkosta ilmassa, kaasua, todistaa Hiertiäinen ja vetäytyy latoon,\ntuoksuville heinille.\n\nSiellä saa sykäyttävän ajatuksen: Tanssittava, lupsutettava piikojen\nkanssa, hii!\n\nKähnii ladosta ja ottaa tytön, Selman.\n\n— Tanssitaan, reputetaan... antaa heinien kuivaa.\n\nTanssiraivo tarttuu toisiin, ja ladon edustalla hypitään, reutoillaan,\nviinapiimän hulluuttamina. Jooseppi suu selällään rallattaa ja lyö\nkepillä tahtia maitohinkin kylkeen.\n\nUkkonen on jyrähdellyt, mutta kukapa sitä jouti kuulemaan.\n\nTulee sade, vettä ropisee kuin kaatamalla.\n\nHeinäväki latoon, suinpäin heinien sekaan, henkihieverissä huohotellen.\n\nKastui kolmen talon heinät, minkäpä sille... Kuivaavathan ne haasioilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHörödiin on pitänyt lähteä tuomaan rämekorpelaisille uhkavaatimusta\nkäräjiin, jotka nyt on määrätty yksinomaan rämekorpelaisia varten.\n\nKatselee todistajineen salaa pensaan takaa niittyväen tanssia.\n\nHaistettuaan pulloja ja piimäastioita ilmestyy Hörödii ladon ovelle,\nkun ollaan siinä asettumassa lepäämään ja sadetta pitämään.\n\nKun huomaa Joosepin, sanoo kiireesti sanottavansa ja lisää siihen\nomistaan iskevää höystettä:\n\n— Tasavallan ja resitentin nimessä käsken viikon perästä pidettäviin\nkäräjiin, ryyppäämisestä, maistamisesta ja keitättämisestä. Raudoissa\nhaetaan, jos ei muuten tulla.\n\n— No, ala sitten painella, sanoo Jooseppi niskaharjakset pystyssä ja\nheittää piimätuopilla poliisia.\n\n— Kyllä, mutta sakon saat piimätuopilla heittämisestäkin, uhkaa Hörödii\nja menee menojaan.\n\nIstutaan ja mietitään, sen kuin päätä viipottavalta humalalta jaksetaan.\n\n— Taitaa olla nyt kova paikka, helvetin tuli ja leimaus, arvelee\nKäkkä-Antti.\n\n— Taisipa, tuota... kun resitentin jo veti, heh, tämä Hörökki.\n\n— Ja tasavallan... se tuota... tiukka pykälä... on tästä lupsuteltava\nsinne syötinkilöihin, irvistelee Asari. — No, kun tästä heinät... ei\nkiirettä, hätää mitään. Maksetaan... rahalla... hii..\n\nPainosti se asia, vai ilmako lienee. Kohta kuitenkin alkoi kuulua\nmahtava kuorsahtelu ladosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän laskettua palattiin niityltä.\n\n— Heinien kanssa siellä häärättiin näin myöhäiseen, lekersi Asari Tiina\nLovisalle tosissaan.\n\n— Heh, olithan tuota nyt kerran sinäkin työssä, sanoi Tiina Lovisa\nhyvillään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nBertil on ohikulkiessaan nähnyt sen rähjäämisen ladon edessä. Katsonut,\nmutta ei mennyt joukkoon.\n\nSe yhtämittainen turaaminen on käynyt hänelle jo vastenmieliseksi.\nVaikka siitä löytää aiheita, on siinä väliin kuin näkymättömän käden\ntuomio korven huumorin häviöstä hulluuteen.\n\nBertil istuu rantakivellä auringonlaskua katsellen ja koettaa tutkia\nsyytä vastenmielisyyteensä, jota poskipäissä näkyvä ainainen viinan\npunerrus synnytti.\n\nHiertiäinen, korven ilmetty piru, ja Käkkä-Antti, ne nyt, mutta kaikki\nmuut. Ne kaksi, Aatami kolmantena, olisivat menneet mukiin, mutta\nJoosepinkin, jättiläisen, silmissä kiilsi jo hulluus.\n\nHän on pari päivää sitten tehnyt muutamien päivien pyörämatkan\npitäjälle, etsiäkseen uutta ja nähdäkseen, ovatko ihmiset siellä\nniinkuin täällä Rämekorvessa kuin hyviä jumalia.\n\nKäynyt taloissa ja torpissa ja palannut pettyneenä. Harvapuheisia,\nilottomia, vain muutamilla pila silmäkulmassa.\n\nKorvessa melkein yhtämittaa tippuva viinako antoi näille,\nrämekorpelaisille, iloisuuden, loppumattoman hyvyyden, mutta samalla\njälkiseurauksen: hulluuden?\n\nRämekorpi? Mikä se oli ihmisineen? Arvoitus, jota hän ei pystynyt\nselvittämään.\n\nEikä tahtonutkaan.\n\nOn aikansa ja nauttii, menee ja tulee takaisin silloin kun tahtoo, jos\nhaluttaa. Täältä löytää ainakin yhden, Kyllin, korven kukan, huumaavan\nyöhuilun, jota ei voi pian unohtaa, tuskin milloinkaan.\n\nHänkö rakastunut? Tuskin. Nykyaikaiseen naiseen ei kannattanut, eikä\nvoinutkaan, hän ainakaan, rakastua. Siten kuin hän sen sanan käsitti.\n\nKylliin kuitenkin kaikista eniten.\n\nTyttö ei koskaan kysellyt hänen entisyyttään, ei edes vanhempiaan, eikä\nviitannutkaan mihinkään vastaisiin. »Menet ja unohdat pian», sanoi, ja\nsiinä oli surua, mutta ei valitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko laskee. Vesillä ja mailla palaa illan punerrus. Tyyntyy.\nRuohikko vain vähän vielä nuokkuu.\n\nSiinä rantakivellä, äsken menneitten päivien tuntemuksia ja kuvasarjoja\nmuistaen, voisi istua määräämättömät ajat, unohtaen, missä on syntynyt,\nkasvanut ja elänyt.\n\nHänen suonissaan on nyt korven voimaa, olemuksensa Kyllin nuoren veren\nhuumaa tulvillaan. Ja kuitenkin täytyy hänen jättää tyttö ja tämä\nkorpi, ehkä jo piankin.\n\nVain sellaisten naurettavan vähäpätöisten seikkojen vuoksi, että sai\npolkea väsyneenä suurkaupungin katukäytäviä, istua jaarittele vien\ntoverien kanssa kapakoissa ja nähdä inhoittavia kinttutaiteilijoita,\nkuulla muka mieltäylentävää musiikkia ja huomata päiviensä kuluvan\nhukkaan.\n\nMökki, työpaja tuolla lahden rannalla, maan ja metsän tuoksut ympärillä.\n\nNiin oli sitä aurinkoisina päivinä ja hämyisinä iltoina suunniteltu.\nKylli siihen ei luottanut, eikä hänkään.\n\nHän pelkäsi eroa, mutta ei voinut sitä välttää. Kirottu, raajarikko\nihminen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylä asettuu lepoon. Pihoista kuuluu ääniä, joku soutaa järvellä.\nSaunotaan, turistaan, mennään makuulle. Onnellisia ihmisiä, jotka eivät\ntiedä mistään muusta.\n\nPilviä ja illan punaa kuvasteleva vesi kohahtaa. Kylli ui siellä mitään\ntietämättä hänestä, Bertilistä.\n\nHuomaa ja huudahtaa:\n\n— Sielläkö sinä, ja minä kun etsin sinua! Menetkö saunaan, odottavat?\n\n— En.\n\n— Tule sitten tänne. Vesi on lämmintä, uidaan unholaan.\n\n— Minä tulen!\n\nRinnan uivat Bertil ja Kylli taivaan sineä ja pilvien kultaa\nkuvastelevalla pinnalla.\n\n— Uidaanko yli selän?\n\n— Miten vain.\n\n— Pois jokapäiväisyyksien maailmasta.\n\n— Yhtämittainen sunnuntaihan meillä on ollutkin, sanoo Bertil,\nheittäytyen lepäämään. — Pian taitaa kuitenkin tulla arki...\n\n— Miten niin? Tai kyllä minä sen jo arvaankin. Sinä lähdet?\n\n— Tiedäthän että täytyy.\n\n— Niin, niin. Olisit kuitenkin jättänyt sen sanomatta tänä iltana.\n\nIloinen Kylli muuttuu surulliseksi, pysyy tuskin veden pinnalla.\n\nKäännytään rannalle. Bertil aloittaa vesisodan, ja kisaten mennään\nmaihin. Luonto auttaa heitä, ihmislapsia, unohtamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkkoja istuu saunan jälkeen aittojen portailla, hurstisissaan,\nhuolettomina jaaritellen, kaskuja, joille yhdessä nauretaan.\n\nHiertiäinen on taas tullut Kenkkulaan saunomaan ja valehtelemaan.\n\nPuhuu linnustamisestaan:\n\n— ... se lintuasia vetää, näätsen, ja kun on oikea metsämies, niin ei\ntarvitse pyssyä. Minäkin kerran reuhasin tetrilöitä makuuksesta...\npoikamiehenä kun oltiin... ei muuta kun seipäällä peppuun tökkilöin.\nLentävät ja kotkottavat, no, eihän siinä muuta kuin konttiin.\n\n— Tais olla tetrilöitä.\n\n— Piikoja ne olivat, mutt’ei Asari muista.\n\nHohotetaan Hiertiäisen linnuille, vaikka yö jo alkaa olla puolessa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKoko Rämekylän väki on oikeudessa.\n\nHörödii on hyvillään, että on saanut heidät tulemaan, Hiertiäisenkin,\nja Käkkä-Antin, jotka hänen mielestään ovat niitä pahimpia.\n\nAatami istuu pöydän päässä niinkuin iso isäntä ainakin. Pohahtaa\nväliin ja polttelee sikariaan, naamassa viinan punerrus, niistäpä\neväsviinoista, joita on kirkonkylään tullessa maisteltu.\n\nKäkkä-Antti ja Hiertiäinen istuvat vierekkäin penkillä, ja\nHiertiäisellä on kourassaan iso piippunsa, jota sytyttelee ja rassailee.\n\nJa löyhkää niin vietävästi. Ihan pitää jo Antin siitä huomauttaa:\n\n— Minkä tähden sinä... niin... hitosti... pölyät?\n\nAsari hymähtää. Hiisiäkö se Anttia liikuttaa ... tässä omaksi ilokseen,\ntuhnailee... Höröläisen nokkaan, joka siinä permannolla paseerailee ja\nräpistelee kuin kukko tunkiolla.\n\nAntin kolmikulmaiset silmäkolot ovat kovin punaiset, ja sääriäkin\nkolottaa.\n\nTaitaa se pelko — Antin silmäräpylät lupsahtelevat avuttomasti — noihin\nsääriin...\n\nAsari ei sano pelkäävänsä tyhjiä, mutta kyllä häntä peloittaa, ne\nsyötingit, vallesmannit ja — kirkkokin. Oli kovin uhkaavan näköinen,\nkun tultiin.\n\nVaikka mitäpähän tuosta... eivät kai ne linnaan vie maistamisesta. Ja\nkun ei sano maistaneensa, muuta kuin voidelleensa reumattia.\n\nSanottava kai se on, että Turakalta on saanut. No, minkä sille...\n\nTurakka on taas missä lienee. Eivät saaneet taaskaan käsiinsä. Eivät\nPatrakkata sen paremmin.\n\nHiertiäinen ei piittaa niin mitään koko käräjistä, ei sano\npiittaavansa, vaikka vähän tuntuu oudolta... nämä vieraat paikat,\nkirkot ja tapulit. Ei ole niissä käynyt kun nuorna miesnä, pappiloissa\nja muissa Herran huoneissa. Ei hautuumaallakaan. Se hänen luontonsa kun\naina vain sinne korpiin.\n\nKun siellä on kuitenkin parasta... lekettää, talvella pirtin sängyssä,\nkesällä saunan lavoilla, luodolla ja muissa mukavissa, kotoisissa. Nyt\nnämä lakinsa, ettei saa olla rauhassa, piru, vaikka omistaan elää ja\ntinkimättä veronsa maksaa.\n\n— Käy jo vähän nurkan takana tuulettamassa, sanoo Antti Asarille. Kun\nsiinä... iii... että ihan nenä halkeaa, hänenkin... vaikka ei vähistä...\n\n— Piruako se siinä... kyllähän tähän... mahtuu.\n\nSivupenkillä istuu renkilöitä ja muita, akkaväkeä, Syllykkä\nja Hameniemen piiat, kirkkotamineissaan, nauraa virskutellen\nHiertiäiselle, joka siinä iskee silmää heille, piioilleen.\n\nOdotetaan tuomaria, sitä syötinkiä, joka näitä käräjöitä, oikeuksiloita\nkuuluu istuvan.\n\nRengit pitkästyvät jo siihen vuottamiseen ja käyvät nurkan takana...\nmaistamassa, salaa, ettei Hörödii näe. Palataan röyhtäytellen tupaan,\nneilikkapurua jauhaen, ettei henki haise väkeville.\n\nPistetään piippuun ja Hörödiin kiusaksi sysätään joku suuruspommi,\nhihitetään.\n\nSillä mitäpä väliä heille, renkilöille, vaikka linnassakin, niistä\npommiloista ja muusta, ryyppäämisistä.\n\nJooseppi istuu ikkunanpielessä, ukko- ja akkaväen vaiheella,\nkuparinvärinen naama hiessä ja silmät muljahdellen.\n\nHänetkin tänne, vaikka töitä olisi pitänyt puskea. Häntäkin neuvottu,\nmiten sanoa, mutta hänpä sanoo niinkuin on, että omastaan on ryypännyt\neikä toisen omaan koskenut, ja jos on rikos omaansa ottaa, niin viekää\nvaikka helvettiin, mutta laittakaa Kenkkulaan neljä miestä hänen\ntilalleen töihin ja varatkaa semmoiset raudat kynkkiin, että kestävät.\n\n... kele! Tässä pitää istua ja noljottaa, herrojen silmätikkuna.\n\nJopa tulee vallesmannikin ja hymähtää nähdessään Rämekorven järeät ukot\npenkkilöillä. Käy siitä kamariin Hörödiin kanssa, ja Nuutti, joka istuu\nkuin vaivainen peltovaris kamarin oven pielessä, kuulee keskustelun.\n\n— Tiedä pitää kitasi kiinni siitä keväällisestä Rämekorvessa käynnistä,\nsanoo nimismies Hörödiille.\n\n— Mutta jos asia vaatii... eihän siitä nimismiehelle sakkoja...\n\n— Vai ei, sinä hölmö, kun akka, Pyllykkä, todistaa, että olen ostanut.\nJos vaan nokkasi avaat, niin minä varmasti nujerran niskasi. Jätän koko\nviran — elän minä muutenkin — ja sitten katkasen vaikka kaulasi.\n\n— Helvetti... on siinä...\n\n— Mikä? Pidä nyt jo turpasi, tahi kun minä loksautan tuolla nyrkillä...\net jumaliste minua paina. Täytyyhän tässä ajaa sitä asiaa, mutta\nmenköön miten tahansa, se on sama.\n\n— Niinhän se... silläpä ne taisivat viinakuninkaatkin päästä\nlivistämään ja aina pääsevät.\n\n— Haista sinä... ja herkeä loksuttamasta suutasi, tahi sylkäsen sinne.\n\nKeskustelu loppuu, kun tuomari tulee, ja istunto aloitetaan.\n\n— Kaikki asialliset sisään, huutaa Hörödii tuvan ovelta, ja ukot\nlähtevät valumaan käräjäsaliin.\n\nMällit poskessa seistään ja kuunnellaan nimismiehen kannevaatimusta.\n\nKeitättäneet viinoja... heh... kuka sen on nähnyt... luuli tässä\npahemmastakin, miettii Asari.\n\nAatami seisoo rinta pystyssä, niinkuin syytön ainakin, silmäillen\nmusertavasti tuomaria ja lautakuntaa.\n\nTodistajat käsketään ulos ja asiallisten kuulustelu alkaa. Asari ja\nKäkkä-Antti saavat jäädä ensiksi tiliä tekemään maistamisistaan.\n\nTuomari:\n\n— Kumpi teistä on Asari Hiertiäinen?\n\n— Tämähän se..., viittaa Käkkä-Antti.\n\n— No Hiertiäinen on sitten keitättänyt viljoistaan viinaa ja tarjonnut\nsitä muillekin, aloittaa tuomari.\n\n— Eikös... valepuheita..., virkkaa Asari ja sylkeä tirskauttaa. — Ja\njos sitä sattuisi saamaankin, viinoja, ryypättäviä, niin voiteena toki\nsitä... vai tarjoamaan. Eipä ne herratkaan nykyisin... latkivat omaan\nsuuhunsa... tuota... en minä nyt tässä syötinkiä...\n\n— Jo toki voiteena, niinkuin minäkin, sanoo Antti ja kekkerehtii\npaininpuillaan.\n\n— Mutta siellä on kuitenkin keitetty viinaa, Turakka ja se toinen,\nsanoo nimismies.\n\n— Jos lienevät, mikä heidän puuhiaan... sitä kun on Hameniemessäkin\ntyötä... heijän puuhiaan syynäämään ja henkiä haistamaan, kun se tämä\nHörödii sitä varten...\n\n— Haisteleeko Benjaami Hörödii henkeä? kysyy tuomari, ja poskilihaksia\nvähän nykii.\n\n— Jo toki se haistelee, vaikka mitä, todistaa Asari. — Ja penkoo ja\npuurtaa, vaikka eihän siellä mitään Rämekorvessa, taloissa ainakaan...\n\n— Mutta kun tämä Hörödii on semmoinen nuuskija, häntäkärpänen, eikä\nanna rauhaa, teristyy Antti, mutta keskeytetään.\n\nHörödii siitä kertomaan mitä on nähnyt. Sanoo viimeksi rämekorpelaisten\njuoneen viinojaan piimänkin kanssa, kun ei kai enää muuten kurkkusesta\nvalunut.\n\n— Vai piimän, naurahtaa Hiertiäinen. — Kun oli talvellista piimää ja\nhaisi väkevältä, niin tämä luulee, että viinoja...\n\nHörödii sanoo olevan todistajat.\n\n— No mitä tämä Antti Tanula tietää? On kai keitättänyt niinkuin muutkin\nisännät viinoja?\n\n— Vai minä... köyhä mies... ei riitä penikoillekaan leipä.\nPeukalonpiäkön verran sai tässä... siitä on nyt jo toista vuotta...\ntaitaa... kinttujen voiteeksi, kun ovat tämmöiset.\n\nJa Antti näyttää paininpuitaan.\n\n— Kun reumatti, piru, väänteli ja koukisteli.\n\nHörödii todistaa Antinkin olleen niityllä hutikassa ja muulloinkin.\n\n— Ei pitäisi puhua konstaapelin... kun ei tiijjä... vissisti...\n\n— No Antti samoin kuin Asarikin ovat nähneet Turakan ja Patrakan\nkorvessa viinaa keittävän?\n\n— ... häntä niin muista... taisi tuo tässä keväällä, mutta ottakaa\nkiinni, ilkkuu Hiertiäinen. — Minkäpä me niille, jos missä keittävät...\nhii... kun tässä pitäisi poliisiksi.\n\n— Niin, ihan vahtimaan jos kuka missä keittäisi, vahvistaa Anttikin.\n\nUkot seisovat hikisinä, mälliä suussaan ahkerasti kääntäen. Asari jo\ntarttuu piippuunsa ja massiinsa, mutta muistaa missä ollaan ja työntää\nne housujensa taskuun.\n\nTuomari tuhistaa nenäänsä ja avaa ikkunan. Lautakunta naurahtaa. Ilma\nolikin käynyt jo kovin vahvaksi.\n\nTulee toisten vuoro, ja Aatami pohahtelee kuin tuuliaispää.\n\nSyytetään Aatamia siitä, mistä toisiakin. Aatami sanoo saaneensa\ntoisilta repijäisen voiteeksi.\n\nKun näissä jaloissa on semmoinen tauti, rimputtaja... leini vai\nreumattiko lienee... sitä voidellut... muuta ei... tämä Hörödii on\npakana... tulee hänen kamariinsa ja istuu lakki päässä, kun hän\nveisaa... uskostaan ja Herran armo töistä... häntä näin kuljetellaan ja\nahdistellaan.\n\n— Mutta... Herra varjelee minua ja antaa ne häpiään tulla, jotka\ntahtovat minun niellä, sanoo Aatami ja sulkee sitten visusti suunsa.\n\nEi muuta kuin tohahtelee raskaasti, näittenpä vainoojiansa\njumalattomuutta, eikä enää vastaa tuomarin tekemiin kysymyksiin.\n\nKäsketään ulos.\n\nJooseppi tulee sisään vanhimman veljensä kanssa hirveästi mulkoillen.\nJoosepin pää hipoo käräjäsalin kattoa,- ja tuomari sanoo melkein\nnöyrästi:\n\n— Nuutti ja Jooseppi Kenkkula?\n\n— Niin.\n\n— Mitä tietää Jooseppi, onko viinoja keitetty, ostettu ja...\n\n— On keitetty ja juotu, että nyrkit kankaassa. Muihen asioihin en\ntiedä, mutta omastani puhun, että olen keitättänyt välistä omistani ja\nväliin ostanut, mutta omilla hankkeillani, ja maksan rikkeen rahalla\ntai istun linnassa, jos miehiä laitetaan yhden miehen töitä vastaamaan.\n\n— No teissä on miehuutta, kun tunnustatte, sanoo tuomari. — Mitä Nuutti\nsanoo?\n\nNuutti räpistelee kuin uitettu koira, niistää nenänsä ja vilkuilee\npelokkaasti ympärilleen.\n\n— Onhan sitä, Herra paratkoon, tullut rähjätyksi, kun se syntinen liha\nvetää ja viekottelee. En kiellä, vaan kadun katkerasti, kun on tullut\ntässä vielä esivaltaa vastaan rikotuksi.\n\nNuutilta kysytään, kuka on keittänyt, mutta Jooseppi karjasee:\n\n— Et puhu siitä mitään, kun tässä kerran ei kenelläkään syytettä\nkeittämisestä, muuta kuin juomisesta.\n\n— Siellä Rämekorvessa on siis joka mies nauttinut?\n\n— Kysykää itseltään, joka on ryypännyt, kivahtaa Jooseppi.\n\nNo minkä sille... näiltä juupeleilta ota selvää.\n\nKuulustellaan vielä kerran todistajia ja Hiertiäistäkin.\n\n— Mistä te olette kotoisin? kysyy tuomari Asarilta.\n\n— Heh... eikö tuota tuomari tienne... mistä tämmöinen oikea\nHiertiäinen... ne olinpaikat tiietään...\n\nJauhetaan juttua iltamyöhäiseen ja sakotetaan vain Nuuttia ja Jooseppia.\n\nNämä toiset hyväkkäät osaavat nahkansa suojella. Aatamillakin Uusi\ntestamentti taskussa ja Hiertiäisellä se viisautensa.\n\nLähdetään ajelemaan kotinurkille, viisastellen ja maistellen,\nharjakaisia, kun siitä niin selvittiin.\n\nHämyiseen heinäkuun yöhön haihtuu maantiellä ajavien rämekorpelaisten\nloilotus.\n\nKotiin päästyä jysketään aamun koittoon, auringon nousuun. Saunotaan ja\nsyödään.\n\nRyypätäänkin, käräjäin kunniaksi.\n\nHaetaan Perttelikin mukaan ilonpitoon, hohotetaan ja nautitaan olosta,\nja heinäkuun yöstä.\n\nKun ei tämän ihmeempää, tässä jutussa. Päivä vain meni niihen herrojen,\nsyötinkilöihen kanssa.\n\nMutta onpa päiviä, kun heinäkuu on vasta puolitiessä menossa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nBertilin, helsinkiläisherran, läksiäisiä vietetään.\n\nPerttelin lähtö on tullut yhtäkkiä ja odottamatta rämekorpelaisille.\n\nKun ihan jo ystäviä näätsen, tälle maalarille, rikkaalle herralle, joka\nsanoi niin heistä tykkäävänsä, rämekyläläisistä.\n\nHiertiäistä se varsinkin surettaa.\n\nKun jo niin monet kerrat turistiin... kaikista asioista... kalat\nkeitettiin ja tytöt halattiin... hänkin, vaikka tällainen länttähousu,\npuruturpa... narrattiin ahvenia ja paistatettiin päivää rantakivikolla.\n\n— Kyllä Perttelin pitäisi jäädä vielä elotalkoisiin, sanoo. —\nSilloin sitä jysketään, piru, kun uutisen mehu kiertää suonissa,...\nuutisviinatkin maistettu, ja tanssitettu tyttöjä, lupsuteltu.\n\n— Täytyy nyt tällä kertaa jättää.\n\nBertil järjestelee maalauksiaan, joita on karttunut kesän kuluessa.\n\n— Näitä kuvasia vissiin sinne kaupuntloihin ... heh... herroille. No,\ntulet sitten kun saat nämä kaupatuksi, näytellyksi.\n\nBertil kuuntelee sitä lökertämistä ja hymyilee surullisesti. Miks'ei,\npiru vie, hän voi jättää kaikkea, tauluja ja kuvasia, ja jäädä iäksi\nkorpeen! Miks'ei hän voisi jäädä tänne mökkiläiseksi, maamieheksi,\nopetella kylvämään ja kyntämään, niinkuin Aatami on jo hänelle\nesitellyt.\n\nOttaisi Kyllin vaimokseen ja jättäisi humisevat kaupungit.\n\nTuvassa tanssitaan ja jysketään. Ikkuna on auki, ja surunvoittoinen\nsävel tulvehtii sieltä pihamaalle, hedelmällisyyttään raskaana\nnuokkuvan ruispellon yli rantaan, jossa hän odottaa Kylliä, sanoakseen\ntytölle jäähyväiset.\n\nKylli tulee hiljaisena ja alistuvana, kyynel silmäkulmassa.\n\nLaskeutuu Bertilin jalkojen juureen ja painaa kultakiharaisen päänsä\nhänen syliinsä.\n\nEi kuulu valitusta tytön huulilta. Koettaa tukahduttaa huokauksensakin,\nettei toinen niitä kuulisi.\n\nBertil lupaa kirjoittaa, tulla katsomaan, lähettää kuvansa, jos Kylli\nhaluaa.\n\nLupaa, ja samalla häpeää, että tällaisilla koettaa hyvittää ja\nlohduttaa tyttöä, joka on kaikkensa hänelle antanut eikä mitään pyydä.\n\nIllan punerrus mailla ja vesillä on sammunut. On vain hämyinen yö.\nVärit ovat sulautuneet toisiinsa, ne tuntee, mutta ei erota.\n\nKuivuvan heinän ja kypsyvän rukiin tuoksua. Ruisrääkkä vain ääntää\npellon laidassa.\n\nKaikki tämä ja Kylli tuossa, ja pihasta kuuluva hanurin mollisävel\nviiltää haikeasti...\n\nMonet kylätanssit käyty Kyllin kanssa, tällaisina öinä, metsäpolkuja\ntaivaltaen, onnellisena, kaikki unohtaen.\n\nValoisina iltoina ja öinä Kylli vain hänen polveensa nojaten istumassa\ntyvenien vesien partaalla, vakavana ja hiljaisena, paljastaen kauniita\najatuksiaan hänelle.\n\n— Jospa minä vielä tulenkin tänne kokonaan. Laitetaan pieni mökki\ntuonne lehtoon järven rannalle.\n\n— Voi, älä puhu siitä... et sinä tule... se suuri maailma vetää\nsinua... tuskinpa näen enää milloinkaan.\n\nNiin, se vetää häntä, se siellä ja tämä täällä. Jos hän väsyy siellä ja\nkyllästyy niinkuin jo kerran ennen, palaa varmasti tänne, terveeseen\nmaaperään, Kyllin luokse, joka häntä varmasti odottaa, vaikk'ei sitä\nsano.\n\nEi, totisesti hän ei voi nyt lähteä, jollei koeta vapautua tytön ja\ntämän yön lumoista.\n\n— Tyttö, lähtään vielä kerran tanssimaan, pyytää Bertil.\n\n— Mennään. Siellä on minunkin helpompi ollakseni.\n\nSyntyy riemu, kun he menevät pirttiin. Bertil kuulee heidän\nohimennessään portailla kuiskuteltavan:\n\n— Komea pari.\n\n— Ovat varmaankin salakihloissa.\n\nKyllikin kuulee sen ja punastuu.\n\nHe aloittavat, ja toiset parit väistyvät syrjään. Tyttö painautuu\nhäneen, ja he lentävät melkein, kaiken katkeran unohtaen, eronkin.\n\nKun he lopettavat, juoksee Kylli ulos, jonnekin aittaansa tahi\nkamariin, kun ei jaksa olla siinä... jokaisen katseltavana.\n\nBertil jää.\n\nUkot alkavat lökertää. Anttikin toikkaroi hutikassa ja sanoo tulevan\njulman ikävän... tätä Pertteliä... kun herroista ihan mukavin...\nvaikkei enää maistakaan, mutta muuten olossaan eläväinen ja... piru\nvie, häntä ihan itkettää.\n\n— Mitä sinä Käkkä... annahan kun minä...\n\nHiertiäinen työntää Antin syrjään.\n\n— Se on niin, että ensi kesänä, jos eletään... niin reistataan, piru,\nluodolla ja muualla... haukia ja kuhia semmoisia kuin sikoja...\npaistetaan.\n\nTänne jouluksi... jos passaisi. Laitettaisiin oikeat oluet, jos ei enää\nnäistä viinoista... kynttilät ja kuuset, perr-setti!\n\n— Niin, jouluksi! Tulkaa jouluja tänne viettämään, pyytää jokainen.\n\nBertil saa riemastuttavan ajatuksen. Hänpä tuleekin talvella tänne\nkorpeen. Jouluksi todellakin, syömään maalaisten jouluruokia,\nmaalaamaan.\n\n— Ne joulusaunat... ja muut... maalataan ... kähnitään...\n\n— Minä tulen, lupaa Bertil.\n\n— Ihanko varmasti?\n\n— No ihan varmasti... tuohon käteen.\n\nPaiskataan kättä ja remutaan.\n\nBertil lähtee etsimään Kylliä, sanoakseen hänelle päätöksestään.\n\nKylli on mennyt aittaansa ja pielukseen nojaten siellä nyyhkyttää.\n\n— Pyytävät tulemaan tänne jouluksi. Lupaan tulla, jos sinäkin pyydät.\n\nTyttö kavahtaa hänen kaulaansa, suutelee, loppumattomiin.\n\nBertilin yhtäkkiä leimahtanut ilo sammuu, omaansa ja tytön haikeaan\nikävään.\n\nNiin, nehän olivat vain lupauksia, mutta tämä, nykyhetki oli\ntodellisuutta. Tuolla nurkissa oli vielä juhannusyön kukkia, keskikesän\nhenkeä, pitkä, kiihkeä satu ja kuitenkin lyhyt kuin kesäyö.\n\nUlkona jo vaikenee. Tuvan räystäällä visertelee pääsky.\n\nBertil avaa aitan oven. Molemmin jäävät siihen vielä hetkiseksi, aamun\nsarastukseen.\n\n— Kuule, Bertil, yhden asian minä lupaan sinulle, vaikka et tahdokaan.\nTämän jälkeen ei... saa enää kukaan toinen koskea minuun.\n\nBertil on kuullut jo ennenkin tällaisia vakuutuksia, mutta ei ole\nuskonut. Tätä hän ei saata epäillä, siksi hän jo tuntee tytön.\n\n— Kylli, sinun on tultava iloiseksi jälleen. Tule saattamaan minua.\nOnhan meillä vapaus, minullakin, tulla tänne milloin haluan, ja tulen\nehkä piankin.\n\nBertilin tavarat ovat jo rattailla, ja Salomo odottaa pihaportilla.\nLäksiäisväki hajoaa kyläteille, ja Perttelille toivotellaan onnea\nmatkalle ja kärtetään pian tulemaan.\n\nAatami seisoo hajasäärin tuvan kuistilla ja räpyttelee silmiään. Ovat\nkosteat, mistä lienevät. Bertilin kapea käsi ihan hukkuu hänen isoon\nkouraansa.\n\n— Tule vain pian tänne... pidän kuin omaa poikaa, parempanakin.\nOstetaan talo, jäät asumaan. On rahaa ja tavaraa, olla miten vain.\n\n— Tottahan tuota edes kirjeen laittanet, sanoo emäntäkin.\n\nKylli on ottanut ylleen raitaisen pukunsa, joka hänellä oli\njuhannusyönä ensikerran. Sanoo lähtevänsä laivarantaan, ehkä siitäkin\nedelleen.\n\n— Vie tytön matkassaan, hii... tämä Perttuli, nauraa Hiertiäinen.\n\n— Eipä tiedä, jos jäänkin tälle tielleni, naurahtaa Kylli jo\nvapautuneena.\n\n— Eikö hiisilöissä, toimittaa Käkkä-Antti, joka uskollisena vieraalle\non jäänyt lähtöä katsomaan. — Pitäähän toki... vaikka kihlajaiset\ntäällä... ja muut kemut... Kyllä vuotellaan.\n\nBertil nostaa tyttönsä rattaille, istuu viereen ja viittoo vielä kerran\nniille heikkouksistaan huolimatta hyville ihmisille, joiden veroisia ei\nole ennen löytänyt.\n\nHuiskutetaan ja viitotaan. Hiertiäinen huitoo naulan painavalla\npiipullaan ja kohottelee housujaan.\n\nKyllin nauru kuuluu iloisena rattailta.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nHameniemen saunasta tuprahtelee sankka savu kuulakasta elokuun\niltataivasta vasten. Turakka heittää sylyksen vielä halkoja uuniin\nja puuskuttaen tutkii kiukaan kuumuutta. Tänään on rämekorpelaisilla\nuutisen juhla, ja ukot aikovat sitä viettää Hiertiäisen saunassa,\nerillään muista, viinoineen ja viisauksineen.\n\nHiertiäinen istuu alassuin käännetyllä pytyllä ja syljeksii Tanulan\nAntin paljaille varpaille. Aatami on sijoittanut ruhonsa vanhaan\nkorvoon tukkimilleen heinille ja nousuhumalassa laulahtelee: »...\ntuolla puolen Jordanin». Patrakka, mustaparta, vilauttelee silmää\nAsarille, vatsallaan loikoen tuoksuvassa saunakukkarykelmässä, käden\nulottuvilla puteli, josta maistaa ja tarjoaa toisille.\n\nTuristaan kaikesta joutavasta. Hiertiäinen katselee metsän takaa\nnousevaa kuuta ja viisastelee:\n\n— On se tuokin... toisen kerran kutistuu ja sitten taas kasvaa...\nihan kuin... heh, heh, mikä lie pahulaisen pallo... kiekuttaja\nsiellä taivaalla ... kun se Pertteli kerran valehteli olevan sillä\nsatumaisella näitäpä kiekuttajia kokonaista kaksitoista... hii... soma\npoika...\n\n— Jumalan luoma se on kuukin, sanoo Aatami ja nikottelee Patrakan\nvahvasta uutisviinasta. — Mutta se on vale, että niitä muuta on kuin\ntuo yksi.\n\n— Joo... hiton pitkä vale se on, että... hii... tämäkin maa on\nymmyrkäinen, pannukakku, pallo tahi muu semmoinen piru. Kyllä\nHiertiäinen tietää sen asian.\n\nTurakka istuu synkkänä ja kuuntelee ukkojen jaarituksia. Syysilta\npainaa käsittämättömästi häntä, korven huuhkainta, jota lain koura\nhaparoi, saamatta kynsiinsä, turmanlintua, paikasta paikkaan lentävää.\n\nPatrakka kynii partaansa eikä sure tämän matoisen maailman kierouksia\neikä kehnouksia. Juo silloin kun janottaa ja on taas pitkät ajat\nmaistamatta. Keittää vain isännille ja käärii rahaa liiviinsä. Jättää\nkohta koko puuhan ja ottaa sen tytön sieltä eräästä kylästä ja laittaa\nmökin. Suonien kiivas sykintä on alkanut jo asettua, ja kulkurielämä ei\nenää viehätä. No, se onkin sen tytön, pellavahiuksisen ja punaposkisen\nansio.\n\nSaunasta on lakannut savu tuprahtelemasta, ja valtava hiilos hehkuu\nja lämmittää avonaisesta ovesta nurmella istuvia miehiä, jotka siinä\njaarittelevat ihmeitään, viinan punerrus naamassa.\n\n— ... minultakin kerran käytyä siellä Helsingissä, helevetissä, —\nvalehtelee Hiertiäinen silmät kiiluen, — ja sielläkös vasta... hii\nherratkin kuin harakoita, pyrstönutuissa ja muissa hepenissä. Heh,\nryötöillä niin rento kaula, että semmoisten valkoisten lastojen\nvarassa. Ja akat niinkuin riikinkukot... hyvältä haisevia, piiatkin,\npyntätyitä ja rasvatulta... hii... minä heitä tunnustelemaan\ntällä suonisella kouralla, että ovatko lihavia, niin suututaan ja\nsäkätetään. Minä en kuin nauran niille ja sanon, että on tässä\nennenkin jo akkojen kanssa lupsuteltu... osataan tanssittaakin...\nhii... poliisi hätyyttelemään, häikäle, ja komentamaan... minä ryypyt\nsille tästä litteästä matista, tätä ryytiviinaa, niin paikalla kuin\nlammas... neuvoo ja viittilöi... ei muka keskikatua kävellä, kun ne\nsähköt ja säkyttimet... heh... herroja ja hempukoita siellä niinkuin\nitikoita, pythyi! Parempi täällä omassa saunassa, enkä tätä heijän\nhelesinkilöihinsä vaihtaisi.\n\nSauna alkaa joutua. Maistetaan. Nostetaan kokonainen viinatynnyri\nsaunan eteen ja istutaan vielä ympärille. Kerkiääpä sinne saunaan\nvielä. On elokuista iltaa, kun kerran kuukin paistaa. Puhutaan näistä\nmaaliman asioista, viisaillaan.\n\nHiertiäinen suu mareessa miettii. Sanoo:\n\n— On nekin rautatiet... sätkyttimet...juoksutettu seernoja kuin\nvasikan suolia pitkin teitä, ja sitten nämä herrat ajaa... suurilla\nrahoillaan... heh... ja sitten kaupuntloita laitetaan, pesiä ..\nhii.. jossa hempukoihen kanssa heiskataan... eipäs ollut ryötöillä\nryytiviinaa... kuuluvat nekin lakiherrat pulituuria juovan... ii...\nAnnahhan, Antti, se puteli tänne, kun lekkeristä lirutetaan.\n\nAatamikin nikottelee:\n\n— Ne sähköt ja vaunut... hik... niitä viimeisen lopun merkkejä... tämän\nmaaliman ruhtinas... hik... perkele... niitä laitattaa ja ajattaa...\nlapsillaan, luoduilla ja lunastetuilla. Mutta kun näitä... hurskaita...\nniin säästetään ... jos tekisivät parannuksen... armon ajassa.\n\nAatami on nauttinut jumalanviljaa niin, että silmät alkavat painua\nkiinni ja ääni marittaa ja naukuu kuin keväisen kissan. Hiertiäinen,\nkorven piru, ei tietääkseenkään. Nauraa Kenkkulaiselle, joka aina sitä\nuskoaan ja vanhurskauttaan, näinkin uutisviinojen juhlassa. Törisee\nAatamille, toisten jo saunaan riisuutuessa:\n\n— Elä sinä Aatu aina sitä samaa... armosta ja muusta... tuntuu\npahalta... ii... kun kerran meillä kummallakin näissä piioissa ja\nputeliloissa ne armot ja muut... hii... yhtä hupsu kuin herratkin...\nsinä Aatami... puhut paskia.\n\n— Saunaan siitä!\n\nTurakka karjasee, niin että Antti lysähtää takasilleen ja konttaa\nnelijalkaisena saunaan.\n\nJoutuvat siitä jo toisetkin, ja Patrakka valelee viinaa kiukaalle.\n\n— Annetaan saunan haltialle uhrinsa ja nostakaa te muut se viinalekkeri\ntuohon keskelle lattiaa, kun nyt kerran uutisen juhla, ja juokaa,\njuokaa niin, että huomisen päivän vielä mehiläisiä kuuntelette, ja\nsittenpä sinäkin Aatami osaat oikein sitä vanhurskauttasi taas, kun\non päästy uutiseen ja saatu tätä rukiisen nestettä suoniin, ja sinä\nAntti anna sille reumatille ja kintun kiskojalle niin, että tulet yhtä\nnuoreksi kuin viinan jumala, ja sinä Hiertiäinen, korven punanaamainen\npiru, ota niin, että suonesi pullottaa kuin lehmän suolet ja että\njaksat vielä sata vuotta lekertää Tiinasi ja piikojesi kanssa, ja sinä\nTurakka, uskon veli ja ystävä, vedä henkeesi yrttiviinan lemua ja\nlennä taas kuin kulo pitkin kyliä, kunnes oikaiset sääresi korpikuusen\njuurelle ja kuuntelet sitä iankaikkista itikkain laulua. Ja jos nyt\nsitten laulettaisiin.\n\nPatrakka aloittaa jätkien junttalaulun:\n\n    »Iitin Tiltu kun kahvia keitti,\n    niin kasakka kantoi vettä vaan,\n    hei jei jekkakkaa,\n    kasakka kantoi vettä vaan.»\n\nMuut kaikki, paitsi Aatami, yhtyvät lauluun, ja saunan seiniä\ntärisyttää neljän miehen voimalla:\n\n    »On sitä oltuna saunassa\n    sekä saunan takana,\n    hei jei jekkakkaa,\n    sekä saunan takana.»\n\nHiertiäisellä on piru mielessä. Hän kähnii lavoilta alas, kaataa\nlekkeristä viinaa kippoon ja heittää sen kiukaalle, kaataa toisen ja\ntyhjentää senkin pihiseville ja paukkaville kiville.\n\n— Elä perkuloita!\n\n— Nyt tuli helvetti!\n\n— Polttaa kuin tuli... ää... vettä...\n\nSaunassa kiertää viinan väkevä, tukahduttava löyly, ja Hiertiäinen\nhekottaa alhaalla. Miehet köntistyvät ja putoilevat alas, ensin\nAatami ja sitten Antti, muutaman kerran kolmikulmaisia silmäkolojaan\nlupsauttaen ja vetäen viimeisen henkäisyn, Aatami puuskuttaen kuin\nuupunut eläin ja viinakuninkaat tajuttomina, lavojen alla rähmällään.\n\nHiertiäinen hätääntyy, hoippuu ulos ja kantaa kylmää vettä sangollisen\nrannasta, syytää sitä vuorotellen jokaisen päähän ja punoittavalle\nruumiille. Viinakuninkaat näyttävät virkoavan, mutta Aatamin ja Antin\nvaellus on lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHörödii on saanut taaskin nimismiehen lähtemään korpeen, ja nytpä\nheillä on varma saalis saunassa, josta viinakuninkaat eivät jaksa\neivätkä arvaa lähteä pakoon.\n\nHörödii on hyvillään, ja kun kipeäjalkaisen, korpiteillä äkäilevän\nnimismiehen kanssa ovat päässeet Asarin saunalle, sanoo hän:\n\n— Jopahan viimeinkin veti kuin naulan päähän. Pitää varoa, etteivät\npääse karkaamaan.\n\nHörödii jää ase kourassa saunan ovelle, ja nimismies työntyy\novirenkkanasta sisään.\n\n— Ää... onpa täällä hajua...\n\nHiertiäinen huomaa ruununmiehet, ottaa vaatteensa ja mitään puhumatta\nkähnii ulos. Hörödii estelee, mutta Asari teristyy:\n\n— Mitä sinä... tässä... selvää miestä...\n\nAsari katoaa pihaan, sieltä heinäluuvaan ja tirkistelee katon kolosta\nsaunalle. On hyvillään, että on päässyt karkuun, no, piru, selvä mies\nkuin... minkä ne hänelle...\n\nNimismies kantaa ensiksi saunasta viinalekkerin varmaan talteen ja\nantaa poliisin tehtäväksi kovistella miehiä mukaansa, viinakuninkaita,\njoita ei enää käyne laskeminen vapaalle jalalle.\n\n— Ei niissä taida olla enää henkeä jälellä, sanoo Hörödii nimismiehelle.\n\n— No minkä minä sille... kuuntele korvasta ... tai mistä tahansa...\n\n— Tulkaa auttamaan, että saadaan vaatteet päälle.\n\n— Vai minä heissä käsiäni pilaamaan. Miehinen mies... apua tuommoisessa.\n\nNimismies käy maistamassa salaa uutisviinaa ja tulee paremmalle\ntuulelle.\n\n— Hohooi näitä reisuja... pitää hommata toinen hevonen, että saadaan\nnämä Turakat ja Piirakat mukaan. Aatamiko ja Antti hengetönnä? No,\njääkööt sinne, piru heistä huolen pitäköön.\n\nHörödii lähtee hankkimaan hevosta, ja nimismies jää saunaa vartioimaan.\n\nTurakka on jo äsken selvinnyt, mutta ollut viisas ja sanoo nyt hiljaa\nPatrakalle:\n\n— Pysy nyt piru vetelänä. Kun päästään maantielle, niin karataan...\nhevosella... toisiin pitäjiin.\n\nNimismies löytää Hiertiäisen putelin, liruttaa siihen lekkeristä viinaa\nja solauttaa poveensa. Lekkerinkin aikoo hän viedä kotiaan lääkkeeksi\nja muuten maistiaisiksi kirkonkylän herroille, suntiolle, kauppiaalle\nja papille. Vähän kammottaa ne viinaan kuolleet siellä saunassa, mutta\ntalosta ei uskalla tulla kukaan rantaan, kun on nähty sinne poliisien\nmenevän. Kuu vielä paistaa niin ilkeästi ja näyttää nauravan hänelle,\nnimismiehelle, joka tässä maistelee rämekorpelaisten viinoja ja alkaa\nolla aika viuhkassa. Tulisi vain Höröläinen, että saisi näyttää\nvoimiaan... ää... mitä perkuloita se siellä viipyy...\n\nNimismies pönkittää saunan oven auki. Mutisee:\n\n— Vai jo nämä tarttuivat... Höröläisen ja monen muun juoksettajat...\n\nJa seinää vasten nojaavan Turakan korvan juuressa:\n\n— ... äää... korpipiru... nyt sinä tartut... näihin kouriin...\n\nNimismies heltyy samassa ja istuu rahille Turakan viereen.\n\n— Ei vainkaan, eihän tässä mitä... ilmanhan minä... aikojani... kyllä\nminä ymmärrän, mutta kun tämä virka saatana... en olisi nytkään\nlähtenyt, mutta Hörökiltä ei saanut rauhaa.\n\nKuun valossa välähtävät Turakan silmät, ja rintaa paisuttaa pidättyvä\nhengitys. Olisipa hän nyt yksin, niin tuohon jäisivät ruununmiehet. Hän\nitse pakenisi Lappiin, pois koko mailta, läänistä, jossa on tullut niin\npaljon rehjanneeksi ja jossa oikeat ihmiset häntä kiroavat... Hörökki\ntuo hevosen... maantiellä karataan Patrakan kanssa, sysätään poliisi\nmaantienojaan... nimismies nukkuu rattailleen... mennään yhdessä\nKarjalaan... lopetetaan koko puuha...\n\nHörödii tuo hevosen, apurimiestä ei ole saanut, vaikka mitä olisi\nluvannut.\n\nNimismies suuttuu.\n\n— Vai et saanut. Jo häntä on vasikka! Poliisi sitten muka... huusin\nalle omansa!\n\n— No, ei haukuta, otetaan nämä miehet rattaille, tulkaahan auttamaan.\n\nRetuutetaan Turakkata rattaille. Turakan povuksia nauru viiltelee,\nmutta hän on hiljaa ja lupsauttelee silmiään. Nimismies on jo siksi\nhiprakassa, ettei kykene kunnolla auttamaan. Ähelletään ja pusataan.\n\n— Hae akkoja nostamaan... en minä jaksa... saatana... hirttää pitäisi\ntuommoinen poliisi.\n\nVallesmanni istuu mättäälle ja maistaa varaamastaan putelista.\nLaulahtaa:\n\n    »E-elä sinä he-eilani mii-inua sure,\n    vaikka o-onkin tuukki-jätkä.»\n\n— Taas se on juonut... niihen viinoja, alkaa Hörödii torailla.\n\n— Mitä sinä... räkätät... korodii... annan turpaasi, ellet tuki sitä.\n\n— Sattuisi maaherra tietämään.\n\n— Vaikka mahaherra. Hae se toinen rattaille, niin tähtään... Tässä koko\nyötä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästään vihdoinkin lähtemään, ja nimismies ajaa edellä, viinalekkeri\npolvien välissä. Jonkun matkan päässä alkavat viinakuninkaat kuorsata,\nja Hörödii jättää hevosen yksin kävelemään ja menee nimismiehen\nrattaille.\n\n— Ota sinäkin ryyppy. Kyllä se kannattaa... harjakaisiksi...\nkehoittelee nimismies.\n\nMutta lekkeri onkin kääntynyt alassuin ja liemi valunut kärryjen\nkoriin, maantielle. Nimismies huomaa vahingon ja alkaa syyttää poliisia.\n\n— Konipoliisi... kaataa viinat... harjakaiset. Nyt sinä tarttisit jo\nklaniisi.\n\n— Itse olette kaatanut. Näkyi viina tippuvan tielle, kun tulin. Se\nolikin paraiksi.\n\n— Haista sinä nyt jo hapan ja ala painella siitä... omaan hevoseesi..\nhengenhaistaja... harakka.\n\nTurakka on kääntänyt hevosen maantiellä, ja poliisi ei sitä huomaa\nnimismiehen kanssa riidellessään. Turakka lyö hevosta selkään ja on\nkohta toisessa pitäjässä, aamun valjetessa kai kolmannessakin.\n\nAikansa hasattuaan nimismiehen kanssa katsoo Hörödii jälelleen ja\nkiroaa:\n\n— ... kele, nyt ne karkasivat!\n\nVallesmannikin seisauttaa koninsa.\n\n— No siinä on poliisi... päästää karkuun monivuotiset haalattavansa.\nNyt sinulta toki menee virka... lemmon hörökki.\n\nNimismies lähtee ajelemaan ja Hörödii juoksemaan vastaiseen suuntaan,\njos saisi muka kiinni vielä viinakuninkaat, jotka olivat ovelina\nkuorsanneet kärryjen pohjalla.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nBertil Hög, helsinkiläisherra, loikoo riippumatossa ja katselee, miten\nhänen kotiaan rakennetaan. Elokuinen aurinko helottaa lehvien lomasta\nja väreilee järven pinnalla, joka alempaa kuvastelee puitten välistä ja\nkutsuu rannoilleen.\n\nBertil Hög on matkannut kaupunkiin, ja Kylli ei ole malttanut erota\nlaivalaiturilla, vaan on lähtenyt hänkin mukaan. Bertilistä on tuntunut\nkesäinen pääkaupunki entistä kuivemmalta ja kuolettavan väsyttävältä.\nHänen rinnallaan sipsutteleva yksinkertainen Kylli on ollut kuin\nvälittäjänä siihen maailmaan, jonka hän on taaksensa jättänyt\naikoessaan jatkaa humisevan kaupungin hermosairasta elämää.\n\n»Mitähän kaupunkituttavani sanovat tytöstä?» on Bertil miettinyt ja\nhieman pelännytkin, osaako maalaistytti olla hänen mielikseen oudossa\npaikassa. »Mikä tuo sievä tyttö on sinun matkassasi?» on häneltä\nkysytty. »Sepä on oikea herkkupala, varmaankin maalta löytämäsi», ovat\ntoverit sanoneet. »Etköhän antaisi meille, kun itse kyllästyt», ovat\njatkaneet. »Pidän itse», on hän heille sanonut ja tytölle:\n\n— Mitäs sanot, jos mentäisiin ostamaan kihloja?\n\nKyllin silmissä on välähtänyt hetkellinen ilo, mutta sitten on tyttö\nalakuloisesti sanonut:\n\n— Mitä varten sinun tarvitseisi maalaisystävääsi pitää narrinasi.\nMinähän olen antanut sinulle kaikki.\n\nSeuraavana päivänä Bertil on sanonut tytölle:\n\n— Kyllä se nyt on kuitenkin niin, että meidän pitää ostaa ne kihlat.\nMinä palaankin sinun kanssasi korpeen ja me rakennamme sen mökin sinne\nrannalle. Minä en jaksa enää hengittää tätä valheellista ilmaa täällä.\n\nKultapuodissa on Kylli ollut hämillään. Bertil on saanut paljon rahaa\nkuvasillaan, ja hän tahtoo valikoida kaikista kauneimman sormuksen\ntytölleen. »Oikeastaan tarpeeton kapine, mutta soma tuollaisen tyttösen\nsormessa», miettii Bertil ja tuntee olevansa onnellinen. Kirjoitetaan\nRämekorpeen ja lähetetään aviisi, jossa Kyllin ja Bertilin nimet\nkoreilevat, ja sitten jatkuu satutunnelma, jonkalaista Bertil ei viime\ntalvena ole osannut enää odottaakaan, luullen kaiken sellaisen kuuluvan\nnuoruusvuosien menneisyyteen.\n\nRämekorpeen tultua on tavattu ensiksi Hiertiäinen, ja tämä on ollut\nkuin voita ja vehnästä.\n\nNaulan painava piippu on pudonnut hampaista, ja housujaan kohotellen on\nAsari lökertänyt:\n\n— Sanoinhan minä, että se vie sen tytön, piru, ja ottaa ihan oikeaksi\neukokseen. Et usko, Pertteli, miten tuntui mukavalta, kun luettiin se\nkirjeesi, kehveli. No, piru, lupsutellaan sitten täällä korvessa ja\nkähnitään, härnätään ahvenia ja mietitään mukavia.\n\nPojat ovat lähteneet katsomaan rakennuksen paikkaa ja lahjoittaneet\nkokonaisen maakappaleen Bertilille, kun oli niin mukava, että tuli\ntakaisin korpeen ja otti sen tytön.\n\nEmäntä Karulienakin liikkuu ripeämmin kuin ennen ja tomuttelee talon\nlukuisia ryijyjä, joita Bertil on ihaillut ja nyt nuoret yhdessä\nsanoneet vievänsä niitä uuteen kotiinsa. Oli tämä herra mukava, kun nai\ntämän Kyllin, talon tyttären, eikä niitä kaupuntlaisia.\n\nRakennusmiehiä on hankittu ja pantu miehiä kaatamaan hirsiä ja ajamaan\nniitä rakennuspaikalle. Salomo on lähetetty hakemaan rahaa kirkonkylän\npankista, ja eräänä aamuna tulee Nuutti Bertilin kamariin rahatukku\npivosessaan ja laskee sen pöydänkulmalle.\n\n— ... tässä tätä rahaa aluksi... otetaan lisää, jos tarvitaan. Pitänee\nse muurari hakea kaupunnista, että tulee kunnollista?\n\nBertil sanoo olevan sitä rahan puolta itselläänkin. Jos tarvitsee, niin\npyytää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertil katselee rakennuksen nurkkia ja sopukoita. Kylli näkyy soutavan\nsalmen poikki, kaipa tuomaan päiväkahvia. Kirveet kalkkavat, sahat\nsurisevat. Vesikattoa maalataan, ja se hohtaa järvelle kauniin\npunaiselta lehvien lomasta. Kun pesä valmistuu, niin hauskapa siellä\nniitä kuvasia... ja muuten oleilla, rauhassa maailmalta.\n\nHelsinkiläisherra tahtoo olla maamiehenäkin, ja pari ukon jurria puskee\nojaa syvemmällä metsässä, jossa on ollut sileä niitty, pelloksi sopiva.\n\n— Hyvä pelto tästä herralle tuloo. Mutaa on kuin läskiä sian selässä.\n\nSe, mikä Aatami-ukkelin viinakuolemalla on menetetty, on nuorten\nnaimapuuhalla saatu monin kerroin takaisin.\n\nNiin, olihan se sekin ukko, uskostaan jaarittava, maisteleva ja\nrepijäistä voiteleva, mutta nyt on nämä nuoret, ja ne saavat kaikkien\najatukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä paistaa, ja korkean taivaan alla, pelloillaan ja niityillään ja\nmetsissään liikkuvat onnelliset ihmiset. Kuhilaita korjataan riiheen,\nhuudetaan ja hoilataan. Kylli seisoo rannalla ja varjostaa kädellään\nsilmiään. Bertil piirtää häntä siinä ja tuntee ruumiissaan voimaa, jota\non saanut täällä korvessa, tuolta tytöltä tuossa, ilmasta ja tuosta\nväreilevästä vedestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalossa on jo asetuttu levolle, ja pihamaalla on hiljainen hämärä.\nKylli nukkuu aitassaan, juhannusöiset pihlajankukat pieluksen alla, ja\nodottaa Bertiliä, joka viipyy vielä hetken siellä hämärällä pihalla.\n\n\n\n"]