[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhYJNw_4rx2kiWOLKD-pIMmTwFGXtbZSPUk5KwAQnt_Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3016,"Sattuma ja rakkaus","Chantepleure, Guy (oik. Dussap, Jeanne-Caroline",1870,1951,"3016-chantepleure-guy-sattuma-ja-rakkaus","3016__Chantepleure_Guy__Sattuma_ja_rakkaus",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1911,1927,41677,274250,false,73046,[24,25],"French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Romance","\"Sattuma ja rakkaus\" by G. Chantepleure is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the interactions between Guillemette Rousseau and Lionel de Montjoie, exploring themes of social status, personal desires, and the complexities of love and marriage in a constrained societal context. The characters are faced with societal expectations and personal ambitions as they navigate their emerging relationship.  At the start of the novel, we meet Guillemette and Lionel as they engage in a candid conversation that quickly leads to a discussion about marriage. Guillemette expresses her frustrations about her mundane life and the limitations imposed by her environment, while Lionel reveals his reluctance to embrace a society that seems dedicated to superficial connections. As they discuss their attraction and potential union, their dialogue reveals not only their feelings but also their respective motivations—Guillemette's desire for social advancement and Lionel's struggle with his aristocratic identity amid changing values. The opening offers a glimpse into their complex relationship and sets the stage for deeper explorations of love and societal ambition. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Walldén, Hilja",240,"Ranskalaisen kirjailijan romanttinen teos koostuu useista kertomuksista, joissa käsitellään rakkautta, säätyeroja ja kohtalon oikkuja. Tarinoissa liikutaan Pariisin seurapiireistä maaseudun rauhaan, ja ne sisältävät usein satumaisia piirteitä ja tunteellisia kohtaamisia.","Guy Chantepleuren 'Sattuma ja rakkaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3016. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SATTUMA JA RAKKAUS\n\nKirj.\n\nGuy Chantepleure\n\n\nRanskasta suomentanut\n\nHilja Walldén\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nTodiste.\nTuhkapöperö tanssiaisissa.\nSama juttu.\nRuusuneiti.\nHerttua ja markiisitar.\nRunoilijan hopeatohvelit.\nPrinsessa Helmen tarina.\nKiven alle kätketty sydän.\nMaan aartehisto.\nKukkaskautena.\nKahden.\nSetä Franeusen tuuma.\nKirkkoherra Cyrillen ruusutarha.\nEmäntä Gervaise.\n\n\n\n\n\nTODISTE.\n\n\nHe istuivat rakennuksen pengermällä. Guillemette leikiskeli\nhuolettomasti suurella vaaleanpunaisella neilikalla, jota hän piteli\nsormenpäillään sen pystystä lyhyestä varresta, Lionel katsoi häneen\nvilpittömin, lempeän ystävällisin ilmein. He olivat juuri päättäneet\nkeskustelunsa sääsuhteista, Pariisin ja maaseudun eroavaisuuksista,\nhuomiota herättäneestä Cyrano-näytöksestä, jonka muuan dijonilainen\nkiertue oli esittänyt Pont-sur-Doubs'in kunnantalolla... Nyt he\nvaikenivat, tai ainakin oli tuollainen hetki tulossa, jolloin kumpikaan\nkeskustelevista ei enää keksi jatkoa keskusteluun.\n\nÄkkiä sanoi nyt tuo nuori tyttö:\n\n— Herra de Montjoie, oletteko te hyvin suorapuheinen?\n\n— Luulisin kyllä olevani, neiti, vastasi Lionel.\n\n— Voisitteko olla aivan häikäilemättömän suora... kuten minä?\n\nHymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien\nvaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin\nsilmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt\nhilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.\n\n— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin\nonnistuisi minulle.\n\n— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen\npäivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun,\nvaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään\nunohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa,\ntoisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä\navioliittoon minun kanssani?\n\nTuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai\nkatkeruuden ilmausta.\n\nLionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi\naluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun\nhän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin\nhäntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä\nmielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan\nhienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä\nsulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen\nvaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon\nkauniimpi katsella.\n\nTuon seikan toteaminen saattoi Lionelin jälleen tasapainoon.\n\n— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi\nhän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien\nlinnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä\nmuisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka\nolin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa... Mutta\nsiitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle\nnuorelle tytölle... joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta\nolisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos\nolinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti\nGuillemette Rousseauta.\n\nNyt hymyili nuori tyttö vuoroonsa.\n\n— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin\nminun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette\npyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään\nvilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.\n\nHän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä,\nvaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.\n\n— Kiitän teitä, sanoi hän aivan hiljaa.\n\nNeiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein\nhuomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja\nikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi\nvanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli\nsäännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa\nsilmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen,\nja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin\nkivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua\ntaivaan puhtaaseen sineen.\n\nNuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät\nhäntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä\nvihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä\nvapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta\nnautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.\n\nTosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että\n»Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan\njättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin,\njoka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin\nholhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet\npuuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin\nRousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin\nhänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat\nkuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle\nsietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus\ntuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi\nherra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki.\nGuillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua\nylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin,\nGuillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa,\ntuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei\nollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.\n\n— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen\ntapaansa, — minä ikävystyn täällä... tunnenpa suorastaan täällä\ntukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa —\njotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä\nsen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä,\nmieltäahdistavaa, järjetöntä... ja olen jo jonkun aikaa miettinyt\navioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset\nmyötäjäiset... itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi...\nEi maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta\npuolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen\ntuottaa vaikeuksia...\n\n— Todetkaamme se siis, neiti!\n\n— Te käsitätte puheeni pilan kannalta... No niin, — joskus olen sentään\ntullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi,\nniin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata\nhaaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani\nvastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis\nensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen... Tahdoin\nettä puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja\nkasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin\nvoisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin\nmikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista,\nmyöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen\nveren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat\nsamanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason... mutta\niloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta\nkorusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar... Minusta tuo\nsana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu\nkirjepaperissani.\n\n— Paljoa sievemmältä...\n\n— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin\nluoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan... mutta vanhan markiisin\nkuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, —\nkerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi\nerinomaisen hyvin panna rahat pyörimään...\n\nLionel teki ehdottomasti kieltävän liikkeen.\n\n— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on\ntaitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!\n\nHänen katseensa oli hymyilevä, hänen ilmeensä veitikkamainen.\n\n— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan\nnärkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.\n\n— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi,\nkuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja\njuuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi\nteatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini\nkäytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien...\nEdellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä\nneuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin\nkaikki.\n\nLionel oikaisihe, epätietoisena hänen tarkoituksestaan.\n\n— _Mitä_ te oivalsitte? kysyi hän sitten äkkiä, hiukan kopeasti.\n\nNuori tyttö pudisti suopeasti päätänsä.\n\n— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta\nsuoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että\nmeidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin\nkäytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!...\nEttehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen\nvain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän\nsydämeenne?... Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte\nmorsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla\nolisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli\nsekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti\nryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän\noli esittänyt teille tuumansa ja että...\n\nÄkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut\npidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta\nelämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi\nkaulalle, kohosi hiusmartoon...\n\n— Ja että minä olin suostunut tuohon kauppaan, eikö niin? jatkoi hän.\n\nMutta Guillemette näytti päättäneen pysyä järkkymättömän tyynenä.\n\n— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin\nepämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan\nitseemme, herra de Montjoie... me muistutamme toisistamme, me kaksi — —\nkoska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan\nettä me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin\nja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen\nparveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää\nlyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla... Sattumalta\noli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten\nteille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille\ntuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen\nja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka\nmuutoin jäisi osattomaksi... Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista,\ntäysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun\nsaakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet\nrakkaudesta! —\n\nLionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla\nnäkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen,\nkohotti äkkiä päätänsä.\n\n— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin,\nneiti?\n\nHe katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti\nteennäinen levollisuus melkein tylyltä.\n\n— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun\nolisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte\nminulle rakkaudesta!\n\n— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin\nteidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut...\n\n— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain\ntoivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette\npettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki... Minua\nilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne\nmieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että\nminulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.\n\nLionelin täytyi ehdottomasti hymyillä.\n\n— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi\najattelin vielä paljon muutakin...\n\nMutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin\nmasentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän\nkeksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta,\njoka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua\ntai ryhtyä selityksiin.\n\n— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä\ntulee oivat toverit.\n\nEnnenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena\nsisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis\nnuorten kahdenkeskinen keskustelu.\n\nSitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien\nreunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.\n\n— Oletteko te suuttunut minulle, herra de Montjoie? kysyi Guillemette.\n\n— En, neiti, vastasi Lionel varsin alakuloisesti.\n\n— Siis näkemiin piakkoin!\n\nLionel empi silmänräpäyksen.\n\n— Niin kyllä... näkemiin!\n\nPortti sulkeutui.\n\nJäätyään pensasten suojaan hymyili neiti Rousseau tyytyväisenä.\n\n»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa\nvastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»\n\nLionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä\nympäröidessä hän mietti mielessänsä:\n\n»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo\nnuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet\navioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen\nenempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut... Miksikä\nhän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»\n\nLionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään\nollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat\nsellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä.\nHänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden\niässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri,\nja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki\nhoukutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä\nköyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.\n\nKolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut\nrahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de\nJancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt\nkartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli\ntarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan\nPatagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin\noli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea\nrohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon,\nettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti\nRousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli\nsuostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.\n\nAh, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet\nselitykset, ei vastaväitteet... Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti:\n»Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein\nsamassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska\nhänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.\n\nKuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä\nsolmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen\nja todennut asian laidan levollisin ilmein.\n\nMutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei\nollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa,\npelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän\nollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette\nollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle\nperijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen,\njonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä\nääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy\nvaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme\nmiljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen...\n\nHän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli\nvoinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen\nkeskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä\nodottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä... Me rakastamme toisiamme\n— oi, kuinka ihanaa...» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa\npelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden... hän ei\nhalunnut rakastaa Lionelia... ei välittänyt hänen rakkaudestaan...\n\n»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden\n— sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena,\nkulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.\n\nJa yhä masentuneempana hänen täytyi lisätä:\n\n»Ja eikä tuo otaksuminen aina olisi ollutkaan väärä!»\n\nRuoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli\nraiutteli sulosointujansa... Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin,\nsävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei\ntuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää —\nkevättä vain...\n\nLionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen\nmieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle\nsanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»\n\nHänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi\nminua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin\nvoinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»\n\nMutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä,\nja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan\nautuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista\nei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin\nturvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan\nhäntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai\nherra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti\npukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi,\nen tahdo tulla puolisoksenne... siksi että rakastan Teitä...»\nJa loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää\nvälinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta\nmahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo\nsurullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden\npois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja\nsuostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut\nvoimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta,\nmikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne...\nToistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette\nkatsonut minun ansaitsevan suosiotanne...»\n\nGuillemetten silmiin oli tullut hellä ilme, hänen lukiessaan noita\nrivejä.\n\n»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.\n\nHän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän,\npannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä... jääkää tänne!» — mutta\nsitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli\nhän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen... enkä tahdo\njoutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi...»\n\nNiin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei\nLionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain\nlapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot\nakkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina... Kenties\ntuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt\nsekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut\nkuin satujen, unelmien sankari... Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan\ntuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt\ntaistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta\nhänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet\nnaitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi\nluulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä\notaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi\nkohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä...\n\nJa nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa\nitseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan\njärkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin\nvakavasti, täytti hänen mielensä:\n\n»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi\nvain aivan vaatimaton asema maailmassa...» — — —\n\nLionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, mutta\nRousseaun talossa ei häntä oltu nähty.\n\nGuillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli\nitsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä\nsiitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja,\nmutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien\nsattumalta...»\n\nJa hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että\nsattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen\nsuuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.\n\nHän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia\npoimiakseen.\n\nHerra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella\nsulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen\nsyntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu\nlähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon\nlauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti\nharjoitellut:\n\n— Minua ilahduttaa, että _sattuma_ on johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin\nettä eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä...\n\nHerra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana\nhänkin vaaleassa puvussaan.\n\nGuillemette jatkoi:\n\n— Te mietitte yhä vielä lähtöä täältä?\n\n— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan,\nkasvattamaan lampaita... ja vartioimaan metsistyneitä hevosia...\n\nHän nauroi, mutta Guillemette tunsi väristyksen käyvän läpi jäsentensä.\n\n— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa\nseutua — toisessa päässä maailmaa!\n\n— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori\nmies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä... Toiset\nniistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen\nsiirtokuntaan, joskin pieneen.\n\n— Mikä elämä, mikä elämä odottaakaan teitä siellä!\n\n— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni... epäilemättä...\nmutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa... pampaskentillä...\nMinusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä\ntuntuu varmaan melkein hullunkuriselta...\n\nNeiti Rousseau painoi äkkiä päänsä alas.\n\n— Vai hullunkuriselta te arvelette sen tuntuvan...\n\nHänen puheensa katkesi. Lionel otti häntä molemmista käsistä.\n\n— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa,\nettä minä rakastan teitä... nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin\nteitä... Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka... ja jos lähtöni\ntuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä\nteitä...\n\nGuillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja\nhänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:\n\n— Entä jos minä...\n\nHerra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi\nsanoa.\n\nÄkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan\njoka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.\n\n— Koska toisetkin ovat ottaneet vaimonsa sinne mukaansa, niin\ntahdotteko tekin ottaa omanne?\n\nLiikutuksen valtaamana huudahti Lionel:\n\n— Suorittaisitteko todella sellaisen teon?\n\nHymyillen puhui Guillemette:\n\n— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät... aiheeton epäluulo. En voinut\nestää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa\nteitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne... niin tekin puolestanne\nuskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän\narvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin\n»esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni\nväliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.\n\nSormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen,\nlumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat\näkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli\nristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he\nnyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon\njohdosta.\n\nTuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden\nhengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä\nylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa\nrajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten\nmuistojensa joukossa...\n\nLionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän\nmeni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de\nJancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen\npienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai\nnostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni\nsanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin\nravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa\nsopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla\nPariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa,\njotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma\ntyöväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen\nodotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa\nBuenos-Ayresiin.\n\nVastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä\nole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä\nkäyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle\non tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys\nhuvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä\nälyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään\ntähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä\nnäyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.\n\nLionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette\najattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä\nmieltä, että on suloista rakastaa.\n\nJa he rakastavat toisiansa, se on pääasia... Kaikki muu merkitsee\nkehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan,\nsoittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta... Mutta on\nmiellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan\nmiellyttävistä aistimuksista.\n\nKello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.\nMarkiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,\nmarkiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti\nArgentinan kartan.\n\nAkkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.\n\nTuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille,\nhuonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa,\nkasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin\nheräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.\n\n— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.\n\n— En mitään erikoista... tietääkseni, vastaa Lionel.\n\n— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa... Rakastathan sinä minua, eikö\ntotta?\n\n— Oi, rakkaani — rakastanko sinua... Voitko todella sitä epäillä?\n\nGuillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa\nhiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.\n\n— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän\nvakuuttavasti. — Entä sinä... luuletko että olen mennyt sinun kanssasi\nnaimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?\n\n— Minun kruununi takia... Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit\najatellakaan sellaista...\n\nHän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä\nkiihkeällä ihailulla.\n\n— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä,\nettä meillähän on jo todisteemme.\n\n— Niin kyllä, rakkaani.\n\n— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme\nhyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa... Arvelen että\ntulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin...\n\n— Epäilemättä, rakkaani.\n\nHetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:\n\n— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä... mutta onnellisemmiksi\nemme voi tulla siellä kuin täällä... koska on mahdotonta olla sen\nonnellisempi, eikö niin?\n\n— Niin kyllä... juuri niin!\n\n— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme... ja kun\nemme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä...\n\nHän keskeytti lauseensa, jatkaen toiseen sävyyn:\n\n— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä\npuolestani en käsitä... Entä jos jäisimmekin tänne... mitä arvelet?\n\nJa he jäivät.\n\nNuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa\nde Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli\nvanha ihmistuntija.\n\nSamana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli\nryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.\n\n\n\n\nTUHKAPÖPERÖ TANSSIAISISSA.\n\n\nPierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen\nsilkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja\nvalkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään\ntyöhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan\nsoinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in\nvalkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista\nhämmästystä ilmaisevan huudahduksen.\n\n— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin\nrumalla säällä!\n\n— Veljeni ei ole kotona? kysyi vanha rouva.\n\nJa sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva\nseisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle\nvalkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, —\nviehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään.\nTänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen\nhymyilynsä happamelta.\n\n— Huonot enteet! ajatteli Pierrette, kurottaessaan hänelle poskensa.\n\nHimmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman\nlohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän\nhymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä\nhänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka\nsoivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva\nCharlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain\ntavanmukaisen kylmähkön suutelon.\n\n— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin\nlausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa...\n\n— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan\npyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian\nprofessorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt\nhäntä kokonaiseen kuukauteen!\n\n— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset\nharrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia,\nja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden\nvärittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta\nliikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan\nrajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen\nkerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..\n\n— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouva\nCharlier kimeimmällä äänellänsä.\n\n— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme,\nrouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!\n\nKuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut\nkäydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.\n\n— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri\ntiedustellakseni tuota asiaa isältäsi... On siis totta, että herra\nFerny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka\noletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?\n\nLempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.\n\n— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata\nmyöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!\n\n— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —\nHerra Ferny ei ole kaunis eikä ruma...\n\n— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä\nruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha,\nei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin...\n\n— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä,\njoista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä\nkunnioitusta ansaitseva mies... ja hänen korkonsa ovat omiansa\nherättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita...\nHän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot\nolleet mitä edullisimmat sinulle... Tuohan olisi ollut odottamaton\nonnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä... Olen\nihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!\n\nRouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä\nherttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.\n\n— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän\non kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin\nkehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen\nvakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten\ntyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa\najattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat\nmyötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha... Vanhaksipiiaksi en\nsiis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en\nlukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi,\nsillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen,\ntyöni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle\nmahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään\npakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden\nsaavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman\ntäytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja\njoka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt\nmielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla\nomistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!\n\n— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän\ntuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin\nkiihtyneenä.\n\n— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa\nkiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo\npiankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.\n\nKuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne\nHémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle\nmielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.\n\nEtienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset\nkolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli\nkaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä\nrunsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli\nalkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty\nsopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa\nympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain\ntoivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas\nveljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.\n\n— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva\nmelkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden... tai\nvaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee!\nHeti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran\nPariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in\nperhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat\nvalkopukuisia, siitä tulee komea juhla... Tuo rakas pienokainen saa\nepäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että\nhänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.\n\n— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun!\ntuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle\nviehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, —\nettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on\nsäkittäin!\n\nTuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.\n\n— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni\nkosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita\nkauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan... varon\nkyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä... Minä puolestani\nolen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei\nmonikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa... kuinka\nvoisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!\n\nTädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi\nmyötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi,\nvaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi\nloistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä\nviattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin\nkouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin\nharmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon.\nJollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet\nkumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut\nsitä vastustaa.\n\n— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki\nihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä\npudistellen.\n\nRouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.\n\n— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon...\n\n— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan\npysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise\nsitä kaikkein ensiksi... jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän\nsyvämietteisen näköisenä.\n\nRouva Charlier hätkähti kiukusta.\n\n— Minä!\n\n— Niin, te juuri, täti! Ettekö jo ole puhunut Marcellesta?\n\n— Olen puhunut hänestä hänen myötäjäisiänsä mainitsematta.\n\n— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette\nainoallekaan ihmiselle?\n\n— En tietystikään... taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin\nnoista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka\non itse henkilöity vaiteliaisuus... Ethän toki epäille, ettei...\n\n— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte.\nVoihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaiset\nsyynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouva\nSaugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, heti\nMarcellen nähtyänsä?\n\n— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier\nvoitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki...\n\n— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat\nleskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin\nvakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta\nveljeä?\n\n— Hänen veljensä on jo kuollut.\n\n— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa\nsiitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!\n\nRouva Charlier kohautti hartioitaan.\n\n— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän,\n— mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä\nrouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen\nsovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan\nainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa\njättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä\nsaanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia\nitselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut\nvapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja... noita ainaisia\ntyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin\ntai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.\n\n— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä,\n— että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen\nkanssa kuin olla syömättä?\n\nVihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen\nkiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa\nvastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:\n\n— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen\nsisarenpojallensa!\n\n— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle,\nvakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena\nlöydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin\nsairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle\njuuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista\ntuumistani.\n\n— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla\ntavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä\nkaikki.\n\n— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet\nilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!\n\nPierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.\n\n— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!\n\nNopeasti hän sitten jatkoi:\n\n— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte\nvarsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa\nansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori\nmies haluaakin naida hänet?\n\n— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.\n\n— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on\nrahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani\ntoivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien\nihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä\nkuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava\ntanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän\nkummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen,\ntehdäksensä typerät naimakaupat... Näette siis että olemme tähän asiaan\nnähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!\n\nHän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin\nilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli\nmelkein hämillään.\n\n— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä\npelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.\n\nÄkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti\nGertruden kaulaan.\n\n— Älkää toruko minua... vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili\nhän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua\nsitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja\nnuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja\nhaluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.\n\n— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo\nhyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku,\njonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier\nhyvillä mielin.\n\nSitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin\nkävi:\n\n— Pikku tuhkapöperö-parka! Sinä et ole koskaan ollut tanssiaisissa!\n\n— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se\nkävisi niin kovin kalliiksi... niin saavat viuhkani mennä sinne minun\npuolestani! selitti Pierrette tyynesti.\n\nJa hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin,\njotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.\n\n— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen,\nettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että\nnuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen\nkapean kadun varrella...\n\nMutta Pierretten ilme pysyi yhä edelleen hymyilevänä.\n\n— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan,\nvaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän\non ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole\nkoskaan ikävä.\n\nPierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden\ntunnetta.\n\nHän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa\najatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka\njakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle,\nja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka\ntarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä,\nsydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti\nherttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena\nsoi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää\nsilkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku\nsuopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä\nkaikkialle... Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma\nolentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa,\nhänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.\n\nMutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista\nopetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat\npankkipaperit ja rahasäkit...\n\nRouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä.\nHänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi...\nelämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään,\nhennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas\nsiintävään kaukaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Pikku Pierrette, olen niin pahoillani!\n\nNuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan\nseuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.\n\n— Eikö Marcelle ole tullutkaan? huudahti hän.\n\n— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin\nvilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan\nvoimatonna... Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.\n\n— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette,\nnaputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka!\nJa minä kun juuri tulin kysymään...\n\n— Mitä sitten, rakkaani?\n\n— Nyt ei siitä tule mitään... Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille\naivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla\nkeksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen\nluentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän\nlähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt\nminua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte...\n\n— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.\n\n— Niin, täti kiltti... Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän\nMarcellen kanssa!\n\n— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä\npidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti.\n— Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy\nhänestä hirmuisen pitkäksi!\n\nMarcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja\nyritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman\npintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta\nkiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet\nviettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä\nja hauskoilta.\n\nKun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui\nPierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen\nkeskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni\nsekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa\nsäestäen.\n\n— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette\näkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään!\nMikä onnettomuus, kultaseni!\n\nMarcelle hymyili pieluksensa pohjasta.\n\n— Prévelien valkoiset tanssiaisetko... Tunnustaisinkohan sinulle\nerään seikan, rakkaani... No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin\nerikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös.\nKaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra\nMax ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan\njotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen\nsiipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea,\nolisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen\npahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on\ntuolla pienellä leposohvalla... kohotapa liinaa!\n\nPierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:\n\n— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!\n\nPierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi... Hän\nei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli\nlaadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta,\njoka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin\nvärisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden\nhohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä\nja väikkeestä... Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen\ntuo puku oli!\n\nOlisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi,\nniin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin\nutuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette\nmyöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun,\njonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa\npähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota\nviehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan\ntyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon,\njota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.\n\n— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan\ntämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa\ntanssiaisissa?\n\nMarcellea huvitti tuo ihastus.\n\n— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna\nlopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani... jollei\nkenties kävisi päinsä... mutta sehän sopiikin... miksikä ei! Sepä oli\nhyvä tuuma!\n\nPierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.\n\n— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit\nminun asemestani Prévelien tanssiaisiin?\n\nHämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.\n\n— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.\n\n— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän\nole... en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.\n\n— Etkö osaa tanssia?\n\n— Osaan kyllä.\n\n— Arasteletko sitten muutoin?\n\n— En ollenkaan. Mutta...\n\n— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii\nsinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin\nkovin hauska tuuma!\n\n— Entä täti Gertrude?\n\n— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen\ntästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin\nherttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen\nsinua suostumaan!\n\nPierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi\nvalkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo\nja kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\n— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin\nsatua tai unta... Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta.\nTuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa\nihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa\nvierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias\nvalkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin\ntenhoavien sävelten kiidättämänä.\n\nJa kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä\nvalkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään\nkauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei\nhäirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä\nuudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana\nmielihaluna oli liiteleminen.\n\nSuzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä\nhäntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty\njoukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset\nolivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki\nne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle\nkohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat\nhieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi\nvain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.\n\nPierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista,\nteeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä,\nettä hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin\niloitsemaan.\n\nKun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa\noli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra,\nhänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.\n\n— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään\nystävistäni, herra Roger Marçayn.\n\nMustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin\nhieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset,\nlempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin\nkuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut\nharjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan\nmaanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.\n\nTäten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen\nja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä\nsopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään,\nettä valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.\n\nLopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden\nlausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he\nsamassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen\nkuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman\nmustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse\nasiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin\nkomea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen\ntarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään\nitsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon.\nHän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka\nhymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan\nkateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän\nalkoi puhua noista tanssiaisista.\n\n— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se\nolisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät\nhuulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka\nonkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat\nhuvitella tuolla tavoin!\n\nPierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin\nsäveliin.\n\n— Jospa tietäisitte... Nämähän ovat minun ensimmäiset tanssiaiseni!\n\n— Mutta senhän tiesinkin, neiti!\n\nHe olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan.\nPierretten katseessa oli kysyvä ilme.\n\n— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne,\nneiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte\ntänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä\ntanssiaisissanne!\n\n— Tuon kaikki tiesitte — jo ennen tuloanne tänne?\n\n— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen\nselitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja\nystävättäriä...\n\nPierrette huudahti ehdottomasti:\n\n— Rouva Saugékö?\n\n— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti.\n— Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva\nCharlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun,\nmutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua\nvälttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja\npyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in.\nHuomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä\nvain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota\nerityistä kehoitusta.\n\nNeiti Hémont kuunteli häntä, hymyilyn häive suupielissään.\n\nMustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka\ntädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle\nHémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta\nPierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan\nivallisissa ennusteluissaan... Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa,\nenemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi\nperijättären pyydystelyssä!\n\nPierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys.\nKiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman\npilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.\n\n»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille\nmyötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on\nkäytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin\nensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»\n\nHeidän sitten jatkaessaan jälleen karkeloa kysyi Roger:\n\n— Tehän asutte Normandiassa, neiti?\n\nTuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasi\nPierrette:\n\n— Niin kyllä, Normandiassa...\n\nArpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä\nolisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten\noli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui\njossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti\nPierretten raikas ja viehkeä nauru...\n\nRoger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia\nkarkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin\nenää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä\naina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa\ntulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän\nkumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika\nosoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt\nkenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden\ntakia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.\n\n»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei\nihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta\nharkinnasta!»\n\nMutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen\nmielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä!\nHänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta\nja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta.\nJa kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja\nsuurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten\npyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko\nmaailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude\nsitä useinkin kuvaili.\n\nLähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa\nvastaanottonsa maanantaisin.\n\n— On kyllä, aina maanantaisin, totesi Pierrette.\n\n»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan\nhetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.\n\nVaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti\npäätänsä päättäväisin elein.\n\n»Se oli oikein hänelle!» mietti hän. »Hän ansaitsi hyvin pilani!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähän\nRoger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouva\nCharlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.\n\n— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouva\nSaugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.\n\n— Vai niin, oli täti vastannut lyhyesti, kirjanpitolaskujansa\ntarkastellen.\n\nPierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin\nmuisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa\noli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle\nlevottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun\nherra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra\nMarçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!\n\n»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta\nlähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.\n\nMutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen\ntoiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli\nlähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli\nRoger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli\ntervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette\noli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä\nsattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut,\nja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.\n\nIvallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee\ninfluensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii\nonnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»\n\nSitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?»\nMutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö\nhäntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan\nmyötäjäisiäni... tarkoitan Marcellen myötäjäisiä... Mitäpä muusta, kun\nvain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»\n\nMutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista\ntuloaikaa, saapui Roger.\n\n— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä\ntädiltänne?\n\nRouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli\npelkkää päivänpaistetta.\n\nRoger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja\nPariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden\nrouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui\nliikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.\n\n— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille\nnäin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka... muutoin\ntukehdun tähän tunnustukseeni... jota pyydän etukäteen anteeksi...\nIhastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien\ntanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko\najan hänen tykönänsä.\n\nHän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella,\nettä rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi\nhämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin\naikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset\npuvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.\n\n— Te rakastatte Pierretteä?\n\n— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä... Kuinka hyvin\ntuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier,\n— rakastan häntä... ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet\nminulta... haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.\n\n— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier\nnauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.\n\n— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas\nrouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että\nminulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin\nvähäinen, ja herra Hémont...\n\n— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa\nlaatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka\nkatselee kaikkea tyttärensä silmin... Siis on teidän huolehdittava\nvain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla\noli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein\nmuistuttanut mitään satuprinssiä... Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten\näkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.\n\n— Herra tohtori on täällä.\n\nRouva Charlier oli noussut paikaltaan.\n\n— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin\nkiltti... ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät\nhoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne\nHémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui\ntäällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin,\n— minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että\nPierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa... No niin,\npalaan heti.\n\nJättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän\nsaanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan\nlääkäriä.\n\n— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.\nNiin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla... mutta hän oli\nPierrette... Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,\nPierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö... Oi, Pierrette, Pierrette...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana\npyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle\nseuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys,\njosta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa,\nja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli\nnyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi\nanteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin.\nEihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla\nmuukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin\nkieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen\ntytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.\n\nTullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda\nkatseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.\n\nArasti hän alkoi puhua:\n\n— Herra Marçay, tätini...\n\nMutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin\nvieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.\n\n— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne\nviime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa,\nettä hänen piti mennä _serkkunne Marcellen_ luo (hän korosti\nivallisesti noita sanoja), joka oli _kotoisin maalta_ (uusi ivallinen\nkorostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne\nesineenä... ja että te olitte valehdellut minulle...\n\nMutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys:\n\n— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?\n\nPierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi,\nkäsitteli asiaa tuolla tavoin!\n\nRoger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän\nvastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.\n\n— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi\nveljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä\nmyöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua\nserkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni!\nKen tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena\nkarnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua,\nhuomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea\nsuuttumuksenne ovat... kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje,\njota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen\njuhlallisesti...\n\n— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun\nkäsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse\ntilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta\npilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni...\n\nTuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä\nmielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.\n\nNyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi\nhänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella\nliikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin\nkeskustelun alusta saakka, hän jatkoi:\n\n— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En\nvoinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa.\nMutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan\nkosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, —\nminulta itseltäni.\n\nHän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi\nhalveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli\nhullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten\nviehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.\n\n— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli\nlapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä\nhavaitsevinani... Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa\nhilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!\n\n— Temppuja! toisti Pierrette, aivan suunniltaan mielenjärkytyksestä.\n\n— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi\nRoger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan\nhuvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?\n\n— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan\nsaattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin\nteille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja\nminua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin\nnuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin...\nSiinä kaikki!\n\nRoger'in otsaan kohosi puna.\n\n— Siis luulitte...\n\n— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut\nsisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden... ja että tuo suunnitelma\nviehätti rouva Saugén sisarenpoikaa... niin kyllä, hyvä herra!\nMutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään\nkeimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole\nomistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka\ntarkoittivat Marcelle Hémont'ia.\n\n— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies,\nkiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla\nsanalla... Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani\nmennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien\ntanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut... Tahdotteko tulla\nvaimokseni?\n\nMutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän\nPierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili\ntuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin\nlemmentunnustusta.\n\n— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont\njäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta\nkuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos\nolenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti\nollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita... eikä minulla ole\npienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.\n\nRoger yritti puhua, Pierrette esti sen.\n\n— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton\nniistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet.\nOlen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma\nesimerkki ovat opettaneet minua... hiukan halveksimaan niitä, jotka\nelelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan\nkanssa.\n\nRoger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette\noli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.\n\nRoger oli kumartanut syvästi.\n\n— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin\nmoitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja\nyksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta,\nvirkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon\nvirheeni.\n\nRouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen\ntykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi\nsulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.\n\n— Uusi rajuilma on tulossa, ajatteli Pierrette.\n\nMutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän\nriidastansa.\n\n— Marçay-parka, tuo houkkio, puhui vanha rouva.\n\n— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän\ntunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken\nrohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?\n\nPierrette kohautti hartioitaan.\n\n— Ei mitään, — mutta en välitä hänestä.\n\nJa jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut\nvälttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra\nMarçay.\n\nEikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo\ninhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?\n\nRauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei\nkukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja\nkoiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän\nkertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.\n\nMutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että\nkarkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.\n\n»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen\ntuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin\nhetken aikaa!»\n\nJa äkkiä hän tyrskähti hillittömään itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet\ntoiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun\nhän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon\npuolittaisen epäonnistumisensa syistä.\n\nMarcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä\nvain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana\nNormandiaan.\n\nRouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli\ntyöhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi\nyksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli\ntuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät\nkävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.\n\nHän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa,\njolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin\nvalkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään\nmuustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä\nmielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin\npaljon yksin.» — —\n\nOli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli\nepätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori\nvihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.\n\n— Voi sentään, isä, alkoi Pierrette.\n\nMutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että\nhän jätti nuhteensa kesken.\n\n— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont,\nkäyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin\nsaanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka\nolin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on\nsuorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle\nrehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi\ntarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet\nkoko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän\ntuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva...\n\nPierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen\nsamanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa\nvaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:\n\n— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä\ntanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.\n\n— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti.\n— Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman\nhäpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja\nlisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle,\nmutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten\nhäiritsevänsä sinua.\n\n— Se oli oikein, tuumi Pierrette.\n\nPäivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa\nsiitä isänsä mainitseman ilmoituksen.\n\n»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä\nja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä\nväärin», ajatteli hän.\n\nEnsi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos\nhän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää _minun tähteni_», oli hän\najatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta\nvastaan.\n\n»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus\nsaattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä.\nMinun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse\nasiassa olen siitä perin hyvilläni!»\n\nPierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä\nseuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt\ntungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö\nollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi\nkatsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.\n\n— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn\npäivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä\ntorjuvaa esiintymistä.\n\n— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on\nyleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!\n\nVai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi\nsen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei\nmitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran\noli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!\n\nTuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että\nmyöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.\n\n»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen\nmustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»\n\nHerra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen\ntyötoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui\närsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä\nmieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon\nuuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay\noivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan\nsuurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka\nkanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä\ntuttavuudessa.\n\n— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija,\nvoi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti\nprofessori iloisin ilmein.\n\n— On edullista päästä sinun holhotiksesi, pikku isä! vastasi Pierrette.\n\n— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä\nrajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies,\nvälittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi\nsilmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles... ja niin\nsydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys\non niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti\nviehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen\ninsinööri... nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette...\n\nPierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että\nhänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus...\n\nMuutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti\nnäyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.\n\n— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua... Marçay tuli minua\nvastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon\nselittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.\n\nPierretten kasvoille levisi punoittava varjo.\n\n— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme\nmukaan...\n\nNeiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan\npäivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset\npöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi... mutta hän ei\nvaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen\nomasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.\n\n»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua\nvieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja»,\najatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin\nhavaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»\n\nJa hän napsautti ilmaan pienen luunapin.\n\nMutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella,\nsaattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli\nkyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa,\najatteli Roger Marçay tullessaan sisään:\n\n»Kuinka hienoksi hän onkaan pukeutunut!»\n\nInsinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties\nmielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista,\njotka hän lausui tervehdittyänsä.\n\n»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän\non epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos\nolenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla\nepäkohtelias emäntä.»\n\nTänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa\nainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten\nelje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää\nimpeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva\nCharlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja\nhienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän\nkäytöstapa ja ominaisuudet.\n\nMutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän\nuuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in\nkeksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta\nhuvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja\nmielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan\naivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli\nprofessori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette,\njoka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon\nilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten\njokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti...\n\n— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa\nhänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni!\nEi kiittämistä... se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat\nihmiset sanovat... ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas\nolisi, jos jo määräisimme päivän!\n\nHe seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa.\nEhdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui:\n»Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla... mutta enhän voi tulla\nteidän kutsuttanne...»\n\nPierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät\nsuvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei\nollut aivan niin julma, vaan vastasi:\n\n— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni\nniin suurta iloa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen\nolleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää\nhänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut\nvastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.\n\nNyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana\n— sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette\nkoristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa,\nhänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen\npunakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.\n\nHe keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut\nnuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä\nvälinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.\n\n— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä\ntuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle\nmitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut\nMarcelleen! huudahti rouva Charlier.\n\nSitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.\n\n— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.\n\n— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen\nsisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin... Otatko sinä\nhänet vai et?\n\nPierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa\noli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!\n\n— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, —\nmutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä\non myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä\ntehtailija Maillen tyttären kanssa.\n\n— Neiti Mailien kanssa! Mailien perhehän on loistavissa olosuhteissa!\n\n— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille\nnäkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen\napunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.\n\n— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti\nrouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin... olin muistavinani...\n\nPierretten huulet vapisivat hieman.\n\n— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi\ntuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja\nunohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään... Puhukaamme\nmieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!...\n\nSiitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta\nmääräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut\nuseinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen\nasuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena,\nosittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen\nisällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut\njuhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta\nkuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä\nparvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä\nhakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin\nvoinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja\nhänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.\n\nNiin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi\nvaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki\nheti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut\nmitä lempeimmät toverukset.\n\nEntisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger\nnäytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani\nhänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän\nliittyisi yhtiöön... Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli\nesitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.\n\nEräänä päivänä oli herra Hémont sanonut:\n\n— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta\nhyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.\n\nJa Pierrette oli ajatellut hiukan ivallisena:\n\n»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herra\nMarçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»\n\nTuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen\nrouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa\nasiasta tädillensä... Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään\nmielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi\ntodellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa\nrakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.\n\nIhastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut\nnähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun\nja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja\nmaalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.\n\nPettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren,\nmennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa... Sillä tavoin\npäättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!\n\nJa entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn\ntakia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut\nenää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan,\nkasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon\ntilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen\nopetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä\nsynkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä,\nalakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka\nei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen\nsydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.\n\nHän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä\nvastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli\nsiellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui\nhänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.\n\n— Anteeksi! sanoi Pierrette hämillään.\n\nMutta isä pidätti hänet.\n\n— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni...\nEnsiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.\n\n— Hyvä, isä, vastasi Pierrette, mitään ihastusta osoittamatta.\n\n— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on\nkehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia... tai oikeastaan\nolen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä\nhyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä\nhuomaamattansa... Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas\nsaamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa... mutta tämä nuori\nmies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun\nkaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet\nkehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja\nlue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle...\n\nPierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen\nei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää\nepäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut\nhänelle vastenmielinen.\n\nJa ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt\nkahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan\nriitansa jälkeen...\n\nHerra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo\nmuutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä\nvoi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta\nhänen mielipidettänsä.\n\n— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on\nherttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen... olen nimittäin antanut\nhänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä\nkorostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus\nhavaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly...\n\nRoger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.\n\n— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö\ntotta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän\nminä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut\nelintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut\nherra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle,\nsaadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon...\n\nJa ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä...\n\nMutta äkkiä hän huudahti:\n\n— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?\n\nHänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja\nalkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.\n\n— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä\nnoita kyynelten kostuttamia kätösiä.\n\n— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän\npaha...\n\nTuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta\nRoger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua\nnoudattaen:\n\n— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä...\n\nPierrette oli irroittanut kätensä ja painanut ne jälleen kasvoillensa.\n\n— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja\npahempikin vielä kuin minä... olette minua epäillyt... syyttänyt...\nnolannut lukemattomia kertoja... kiusannut minua...\n\nPierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä\nhymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut\nRoger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.\n\n— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei\ntädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan\nPrévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.\n\n— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut\ntätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin\nvakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista\nsiksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa\nmitään avioliittomahdollisuuksista... kaikkein vähimmin\nraha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa,\nerehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.\n\nPierrette loi silmänsä maahan, hiukan hämillään, posket punoittavina.\n\n— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin\nluvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi\n— erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä\ntoimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta...\n\nHän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä\nkätkivät Pierretten siniset silmät.\n\n— Mutta mitä? kysyi Pierrette, hiukan kohottaen tummia silmäripsiänsä.\n\n— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin\nolin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti\nHémont'in ja tätini... Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä\nkun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin\nsamanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä\nvailla oleva neiti Hémont... vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka\nhymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella... suloinen\npieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa... ja jota\nkatselin kauan, tietämättä hänestä mitään... edes hänen nimeäänkään.\n\n— En ole mikään taruolento... huokasi Pierrette.\n\n— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän...\nolette nytkin jo... ja te tulette olemaan... Pierrette, ettehän\nhalveksi minua enää?\n\nLempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan\nnöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.\n\n— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää...\nkunnioitan teitä... varsin suuresti.\n\nMutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa\nvaikeni.\n\n— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut\nsisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit\nyllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni\ntuosta pojasta... luulin häntä kunnianhimoiseksi...\n\n— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin\nolen... ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan... Annatteko\nPierrettenne minun omakseni?\n\n\n\n\nSAMA JUTTU.\n\n\nPuheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa,\nmissä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri\nmaitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset\nmyyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina,\nparhaansa mukaan tointansa.\n\nJacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut\nhäntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia,\njotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa\nkehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku\nMorange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy\nsaviastioita.»\n\n»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin\ntytär... Kuusitoistavuotias... vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis\nvielä yksi myymälä... yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä\nkiltti poika minä olen! Uh, sentään!»\n\nHän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä\nitsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä\nkärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta\n— vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki\nmuutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa,\njonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin\nhelyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot\nkasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju,\nreunustaen punaista silkkiliinaa.\n\nJa kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin\nnuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet\nhänelle.\n\n— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan... ja te myös! Te ostatte\nvarmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin... eikö\nniin?\n\n— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta,\nneiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?\n\n— Minä! Mutta enhän minä...\n\n— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!\n\nPikku neiti harkitsi asiaa.\n\n— No niin... olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja\nveitikkamaisena. — Povaan teille... se maksaa kaksikymmentä frangia.\nKätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!... Elämän viiva on oivallinen\n— sangen pitkä... Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään\nhaittaa... Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet\nmerkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa\nse valtavasta rakkaudesta!\n\n— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren\njuhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?\n\nHerttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen\npyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa\nsekiinit säikkyivät kultasatein.\n\n— Ei, tästä tulee vakavia asioita... Näen vaalean naisen... hyvin\nkauniin... Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä\nkiihkeästi... oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä\nvastarakkautta... Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä\ntodellisuus avasi silmänne...\n\nJacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt\nenää. Niin kylläkin... hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti,\nnaista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä\nkiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut\nhellä, luottavainen intoilija... Kun sitten kurja, katala petos\nherätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen —\nkuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he\nolivat eronneet... silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin\ntoipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä\nmainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon\nnoista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja\nhuonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?\n\nHyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa\nkultarahan.\n\n— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat\nkohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.\n\nHerttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä\nvieläkin hymyillä.\n\n— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.\n\n— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.\n\nHän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.\n\n— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi\nnäyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta\nvakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään... en kerrassaan mitään.\nEttekö usko minua?\n\nJacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.\n\nAivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen\nempien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:\n\n— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi,\nhuudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden.\nAinoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti,\najattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei\nminulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan\npovaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi\näkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin,\nolin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen\nsijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä\nturhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella,\nteillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä\nselvittää koko tuon salaperäisen asian!\n\n— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.\n\nMustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat\nsilmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti\nkyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili\nyhä edelleen keväimen koko raikkaus.\n\n— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka\nteille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä\nkenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon...\nsulhaselleni... ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro\nsiitä kenellekään... ette edes äidillenne!\n\nJacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia\npani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle\nsattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan!\nTyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin\nlapsellisesta... Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama\njuttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli\nsitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi,\njoka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti\nvaromattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia... Niin oli varmaan käynyt!\nMielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta\nlemmenleikkiähän se tietysti oli ollut... mutta olihan sittenkin\nvaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta...\nniin, epäilemättä, suutelolta myöskin... Ja kamarineitsyen turvissa\noli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä,\nmuseoissa... ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka\nolikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!\n\nHän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen\nhyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään\nerikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas\nkuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska... Joissakin tanssiaisissa oli\nhän jo ollut mukana...\n\n»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka\nhän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»\n\nMutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä\nsäteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä\narveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle\ntuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka\nversoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma\nlemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären\niltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun\nvaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten»\nbasaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna,\nkiihkeä puna.\n\nIllan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien\nripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan\nsäteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään\nja katuvaisena:\n\n— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula\nmahdottomuus!\n\nMutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran\nkuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli\ntuolle tyttösellekin sattunut!... Jacques olisi uhrannut paljonkin,\npäästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa\ntäysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja\nluottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään\nvakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana\npäivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat\nsinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.\n\nKun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi\njoksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä\njos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä\nhyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän\nsuhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa\nalinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat\nkeskenänsä hyvinä naapureina.\n\nSinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen.\nVäliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen\npuheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.\n\nMuutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden\ntanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen\nhuvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.\n\n»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen?\nOnko hän täällä?» mietiskeli Jacques.\n\nJa muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakasti\nSimone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!\n\n»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo\nentinen...»\n\nNiin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa!\nSeuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan,\naikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui\nyksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka\nkaunis köynnös vielä oli kesken... mutta hän ei virkannut, vaan\nhänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti\nopaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru.\nJacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren\ntytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties\nkauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt\nsalaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken\nkirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut\nJacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.\n\n— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te\nvielä ajattelette _häntä_...\n\nSimone säpsähti:\n\n— Häntä... ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.\n\n— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme... tarkoitan teidän\njuttunne... koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!\n\n— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?\n\nHillittömästi huudahti nuorukainen:\n\n— Siksi että olen mustasukkainen.\n\n— Te?\n\n— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan\nmuuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota\njuttua, josta te puhuitte minulle... Antaisin henkeni — kuuletteko,\nhenkeni — saadakseni tietää — _kaikki_!\n\nYhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten\nhyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä,\njoissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen\neteensä.\n\n— Simone... rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.\n\n— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi\nkuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!\n\nAivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:\n\n— Te rakastitte häntä?\n\n— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.\n\nJacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta... Silloin kertoi\nSimone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla,\nedellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo\nkolmenkymmenen vuoden vanha.\n\n— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä,\nuneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta\nhänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät —\nja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja\nminä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa\nminua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen\ntietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin,\nettä minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, —\noikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni,\njotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut:\n»Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta\nolin vielä niin nuori... kenties _luulin_ vain rakastavani... enhän\nsilloin tiennyt...\n\nTuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan,\nettä Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.\n\n— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.\n\n— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.\n\n— Mutta entä tuo mies... mitä hän teki, mitä hän puhui?\n\nNuori tyttö hymyili hämmästyneenä.\n\n— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo\nkaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni... Eihän\nhän tiennyt mitään koko asiasta!\n\nJacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa\nkiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään,\npyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi\nymmärtänyt häntä.\n\n— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt\nsaada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö\ntahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?\n\nKuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde,\nsuloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä\ntarpeeksi sanoittakin.\n\n— Ettehän ajattele häntä enää koskaan... rakkakin Simone!\n\n— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan... tuota naista?\n\nHän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.\n\n— Kuinka haluaisin muistella häntä!... Oi, rakkaani, jos tietäisit...\n\nMutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja\nhilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.\n\n— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän\nsiitä tiedän!\n\n\n\n\nRUUSUNEITI.\n\n\nKiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien,\nmelkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette\nkumartui puremaan poikki ompelulangan.\n\nTässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon\npakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme\nSaint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen\nruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina\nja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien\nhaavekuvat.\n\nKaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä,\nsokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt\neräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia\nsuuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo\nheikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen\nmielikuvituksensa tuotteita... taiteellisia vaateruusuja, joihin\nei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan\ntaitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta\neri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista,\nsinipunaista, keltaista... vieläpä sinistäkin. Lise-neidin\nihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet —\nne viehättivät harvinaisuudellaan... Kukkien kupuun sirotteli Lise\nhiukan tuoksupulveria... Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken\npariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita\nluodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa,\nniin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.\n\nSaatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja\nveti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota\nharmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä\nmustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten\nkirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt\nsilkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea\nuudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä\nviikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.\n\nTuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä\nette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna!\nTai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa\ntornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon\nvartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne...»\n\nEhdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen\npoikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin\näkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka...\n\nKaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut\nnuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat\nhänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli\nsirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.\n\n»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette\nhaaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun\nkuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin...\nMinä rakastan teitä...»\n\nLise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän\najatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt\n»Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:\n\n»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa\ntilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita.\nVastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»\n\nLise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja\nkuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi\nhänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän\nollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen\nja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain\nrappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja\nvalmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan.\nKuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat\nhänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.\n\nNiin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen.\nHuvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan\nniin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.\n\nTaiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä\nvirkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa,\nolemaan hänen ystävänsä.\n\nNiin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo\noli jatkunut puolen vuoden ajan.\n\nBérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä\ntaiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään,\nhaaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan\nromaaneja, runoutta... kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä\npuistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen\nneidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan\nasustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä\nkoitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja\nylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän\nkirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen\ntunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään.\nJa nyt oli hän puhunut rakkaudestakin...\n\nKirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen... itse asiassa\nensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu\ntälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän\nollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa\nkosijoita... ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!\n\nLise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä,\nmutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän\nsitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin?\nEipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen\nmuinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet\neivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut\ntullut herättämään...\n\nValitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista...\ntuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo\nmiesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan\nhänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan\ntyöläisnaisen haaveellisessa mielessä...\n\nViikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen\ntunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties\nhänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä\nloppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä,\njäädä Renén viestejä vaille.\n\nJa tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät,\nLise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa\nniin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää\nsiksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa\nullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman\nkyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen\npysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi.\nLise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua\nuskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:\n\n»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle\nhyvän neuvon.»\n\nErakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut\npaljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä\nei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan\nrakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän\naikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli\nsaavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo\nvakuuttamaan sitä etukäteen.\n\n— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle\nnuorelle miehelle, että...\n\nMutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä\ntyynesti ja harkitsevasti.\n\n— Mutta... jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän\nhitaasti.\n\nJa kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään\nhämmennyksissä, hän jatkoi:\n\n— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin\nkiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut\nolla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut\navarasta maailmasta, matkoista... elämän onnea vaille jäänyt olento,\nvanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta...\n\nTahtomattaan mumisi Lise-neiti:\n\n— Kuten teillä...\n\n— Kuten minulla, niin juuri.\n\nSilloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä\nkehittyi varmuudeksi.\n\n— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija...\nolitte te!\n\n— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä\npäivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi... Mutta taivas tietköön,\netten aavistanutkaan...\n\n— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä\npyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte\nmuutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta,\nistuen paikoillanne nojatuolissanne!\n\n— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne... Teidän kirjeenne,\nhyvä neiti, olivat viehättäviä!\n\n— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!\n\nHerra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.\n\n— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.\n\nMutta neiti Lise pani vastaan.\n\n— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli\nviehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla\nkaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin\ntuon ilon... kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen...\n\nSeurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti\nkuin levollinen sydän.\n\nPalaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:\n\n— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!\n\nJa niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen\nilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.\n\n\n\n\nHERTTUA JA MARKIISITAR.\n\n(Aihe viuhkamaalauksista.)\n\n Noudattakaamme rakkauden johtoa, se vie meidät oikeaan.\n\nPuuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja loppumattomien\noikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että Troncantiquen herttua\nja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de Souchevieille kävivät\njuhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän omistamisesta.\n\nKumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea\nsanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat.\nJoko markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, —\nsiihen viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La\nRochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista,\non sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos\nvääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka\nlienee ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren\noikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.\n\nSillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä\nharakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen\nomistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua.\nTosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle\nkovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka\nnuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä\nkysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.\n\nHäviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa\nvoimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä\nerilleen koko asiasta.\n\nPäivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä ohjaamana,\npyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi suostua hänen\npyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä taivuttamana.\nPähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja oikeusjuttu päättyi\nsiten muitta mutkitta.\n\nTuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta\nniille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.\n\nLainvalvojat sulkivat tomuiset asiakirjansa.\n\n»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät\navioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo\nmielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»\n\nHerttuan ja markiisittaren tuttavat kohauttivat hartioitaan sanoen:\n\n»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi\naavistaakaan!»\n\nMutta syrjäisten mielestä oli asialle keksitty oivallinen ratkaisu.\n\n— Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, — kummallakin\nkomea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä, molemmat vanhoja\nja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä muita edellytyksiä\nvaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!\n\nMitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista\njuoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään\nmahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.\n\nKohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan,\nherttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden siten\ntoisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.\n\nJotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen lupauksen\nkirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapaamme Troncantiquen herttuan jälleen eräässä Faubourgin hotellissa.\n\nIstuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot\nmuodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja värittömälle\nolennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen kirjeen, joka\nhänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen käsialalla täyteen\nkirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:\n\n— Tästä saat työtä, rakas veljenpoikani!\n\nVanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana\nkorkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen,\njonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka\nja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan\nsaliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa\nmiellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän\nmuistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.\n\n— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän\ntietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin\nepistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.\n\nMutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen,\nCléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin\nsaadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.\n\nTuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan,\nettä rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden\notsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita,\nkirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä,\npintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen\nlauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata\naikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät\nrakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden\ntuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä\nteitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat\nmitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin\nkärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava\nkerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva\nde Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva\ndu Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai\nDiderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen\nsamalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.\n\nOi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta\nkätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta,\njoka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren,\nsykkivän poven... jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt,\nettä kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen,\nkeltakätinen vanhus!\n\nNuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.\n\n— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei\nole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!\n\n— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä\npuhelias kuin tavallisesti?\n\nHuolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en\nikinä unohda... Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSouchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan,\nympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea»,\nsamalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti\nemaljirasiastaan.\n\nMuutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella\nkirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen\nlauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä,\nikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka\näänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat\nsilmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten\npoimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä\nnauhoilla ruusujen keskellä... ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen\ntyötään.\n\nHän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku\nverhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti,\nleukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat\nluonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.\n\n— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin\npaljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.\n\n— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän\nkirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla\nteihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä\ntavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen... niin kyllä,\nminä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen\nmieleltään ja lämminsydäminen!\n\n— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla,\nrakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!\n\nYhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui\nakkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä... Hän haaveksi\nsaavansa, kuten täti, helliä kirjeitä... Troncantiquen herttualta, joka\noli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää\nTroncantiquen ja Souchevieillen suvut.\n\nEräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa\nmarkiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle\nmorsiamelleen nöyrää ihastustaan.\n\nTämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa\nherttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän\nkimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan\ntuottamaan tulista tuskaa.\n\n— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että\nsinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.\n\nNöyrästi lähti nuori mies matkaan.\n\nIhmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti\nsaavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen\nmieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän\najatteli:\n\n— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni\nlopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on\nvaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.\n\nCléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun\nlähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.\n\n— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan\nkahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa\nkuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!\n\nMutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut\nsuinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.\n\nHän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!\n\nOnnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä,\neikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan,\njoka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan\nvalkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!... Kun Cléante vielä\nehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun\nväsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.\n\nMutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä.\nSilloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho,\nkuusitoistavuotiaan huulet... ja etteivät hänen tukkaansa olleet\nvaalentaneet vuodet, vaan puuteri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar\nlähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen.\nHäntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo\nepäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.\n\n— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle\nukkorähjälle! ajatteli hän.\n\nHiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi\nhämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui\nherttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.\n\nNuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin,\nperin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat\nkatseensa metsikön aukealle.\n\nSiellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat\npuhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman\nsulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka\nloivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä,\nhymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.\n\n— Rakastan teitä, Doris... sanoi Cléante.\n\n— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä...\n\nJa kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa...\n\nÄkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän\noikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.\n\n— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät\navioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu\nkaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.\n\nJa he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:\n\n— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu... eikä minun tarvitse mennä\nnaimisiin!\n\nHerttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat ja\nkuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä\nsentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn sydämen\nlempeä salaisuus.\n\nÄkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän\noikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.\n\n— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät\navioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu\nkaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.\n\nJa he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:\n\n— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu... eikä minun tarvitse mennä\nnaimisiin!\n\n\n\n\nRUNOILIJAN HOPEATOHVELIT.\n\n\nIllalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan\nväristyksen, joka ilmaisee kuumetta.\n\nHän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien\nkevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen,\njota aurinko innostaa... Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne\nheruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut\nlaulajan huulilta... Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin\ntehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se\noli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt\nrunoja... salatuin siivin...\n\nKuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa,\nkipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli\nseurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä,\nunettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen\nrasittunut...\n\nMutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista\n»Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen\nkaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti,\njos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!\n\nJa tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on\n_yksinäisyys_...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti\npesävalkeata... Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet,\njotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat\nkirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä\nsilkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan\ntohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.\n\nAriel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat\nja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha\ntaloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa\ntarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi\nmielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen\nvaratut taivaallista joululahjaa varten.\n\nHän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten\nlahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon\nkohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.\n\n»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja»,\nmietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan\nhopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta...»\n\nSitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava\nkuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.\n\nAriel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen\ntaiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten\nkultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä\ntyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri,\nettä heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että\nrunoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa\ntalossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen\nhiljaisen, viehkeän hengityksen... Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin\nhänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu\npuoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli\nhänenkin puolestansa... Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.\n\nHenkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä\npalpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen\nuutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti\nterästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon,\njohtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo\nnaisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!\n\nKuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä!\nMutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen\nhillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he\nsanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.\n\nVaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan\nilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman\nkiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan\npuhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.\n\nPyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen... sehän\nolisi ollut niin arkipäiväistä... melkein loukkaavaa!... Mutta voi!\nkuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan,\nhäntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan\nhän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se\naukenisi... Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä,\nsydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?\n\nKuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava\nkierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa\nhämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi\nhäntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen\nmakaamaan.\n\nRunoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset\nhaavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen\nliittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät\nvinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka\npaljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten\nkirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä,\nkihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät\nArielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset\nyritellen pois...\n\nJa joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten\npahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta...\n\nVerhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä,\nkajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti...»\nJa tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin\nluonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton\nläpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi\nvaloisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli\nhän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä\nkäsiinsä.»\n\nNyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman\nsuloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille\nviehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne\nhävisi... Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat\nsanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää,\nviihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa\nnestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku... Toinen\nasetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä,\njotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista\nlemua... Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee\nkädessään... Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin\nrauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua...\n\nHän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä\ntuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat\nselvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö\nhänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!...\nHän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.\n\n»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan...»\n\nHän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi\nhämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken\nloppuunpalaneesta valkeasta...\n\nJoku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa\nuunin edessä.\n\nAriel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä\nsuomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen... Mutta\nvarmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi...\nHän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka\nsisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille\nsieville paleleville naisjaloille...\n\nJa hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija\npolvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti\nveitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle\nonnen, viehkeän maallisen onnen.\n\n\n\n\nPRINSESSA HELMEN TARINA.\n\n\nKun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei\nkuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä\nkuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:\n\n— Tämä on nyt sinun asuntosi.\n\nSitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti loppumaton\nmäärä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian jalokiviä.\nValkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja, joiden\ntuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat herättäneet\nhaltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:\n\n— Nämä kaikki ovat sinun!\n\nSilloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui,\ntykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas asetti\nhänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun ja sanoi:\n\n— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä rikkaudet ja\ntämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!\n\nEnsin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen\nkasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan\ntavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle opettanut.\nHänen mielensä oli niin riemukas!\n\nNoudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän oli, oli\nprinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään, omistamatta\nmitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka olisi täytetty\nkasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä vapaudessa,\nseuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.\n\nLuodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle kuvallensa,\nja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin heikot, niin\nhennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut, leikiskelivät\nkultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:\n\n— Saan, mitä ikinä haluan!\n\nHän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja kalustamaan\nuudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne taideteoksia\nvaltakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla kirjailtuihin\nsilkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin\nlumivalkoisiin harsopukuihin.\n\nJokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset\nkukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen\nympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä\nvalkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten\ntaakasta.\n\nTuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet\nsulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana,\nharvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan\naikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä,\npani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan.\nKantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä,\nylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät\nolleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille,\njoilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean\nseurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne\nhänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä\ntai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja\nkuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan,\nmutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.\n\nTäyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton\nvalta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka\nhän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi\nhänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle,\njumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi\nmuista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista\nkukista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla\nniin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija\nolisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan\nkukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.\n\nEräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla\nhovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren\npaimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.\n\nSe oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin\nviehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten\nkukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.\n\n— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.\n\n— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se\nkasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on\nhyvin harvinainen.\n\nJa hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään\nselänteeseen.\n\n— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.\n\nPaimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:\n\n— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on\ntuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän\nkukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.\n\nPrinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti\nuhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti\nsilkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.\n\n— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo\nkukkaro!\n\nSilloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa\npukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja\nhuudahti, kukkarosta välittämättä:\n\n— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi...\n\nKieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan.\nHänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi\ntullut mieleen edes siitä vihastua.\n\n— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä\nhaluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi —\ntehkäämme vaihtokaupat!\n\nJa hän tarjosi hänelle safiirisormusta.\n\nMutta tyttö pudisti päätänsä.\n\n— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä\nkukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.\n\nKuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.\n\n— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle\ntuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!\n\nJa kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän sanoi:\n\n— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!\n\nEräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana.\nMutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle,\nraudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle,\npidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.\n\nTulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti.\nPrinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi\nei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät\nkasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne\nkuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.\n\nMuukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien\nprinsessaa hän lausui:\n\n— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen\nlemmentodisteelle!\n\nMutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei\nolisi kuullutkaan tuota pyyntöä:\n\n— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!\n\nÄskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä,\nvaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen\nlähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta,\nheittäen hänet maahan.\n\n— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti,\nmutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta\nJumalan armosta minä tulin sen estämään.\n\n— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole\nlevollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.\n\nKomea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti\nkiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät\nkädenliikkeellä.\n\nHänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun\nväri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin.\nKiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään\nivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:\n\n— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen sineen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä\npuhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli\nkeksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle\nmuutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille\ntytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat\nkauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua\nviulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi,\nettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.\n\n— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.\n\nIhastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa,\nkiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:\n\n— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi,\nkäyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä\nmitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista\nhänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä,\njoka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille,\nja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.\n\n— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat\nrunoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä\nhaluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet\nkaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi\nkuninkaallista valtaani.\n\nMutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys\nja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan,\nsanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään\nsadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä\npäivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa\nhelkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta\nja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan\nmuukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa\nei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin\nunohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs\nhovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita\nhän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari,\njonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä\nvaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat.\nMutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä\npäässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon\nsuojatta.\n\nPrinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa\narvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.\n\n— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen\nmuuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja\npestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän\nlieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea\nkantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta\nihmisiltä.\n\nYmmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki\nloivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen\nviestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen\nmiekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut\nuskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä\npoliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin\nmonen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki\nihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli\nonnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa\nhuolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä\nturhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana,\nluvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen\nvälinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.\n\nKuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten\nhallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa\nsaapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti\nolevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti,\ntimanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien\nmuodostama sädekehä.\n\nKalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä\nhänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina.\nLiikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun\nilmauksia.\n\nJuhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt.\nPrinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen\nhenkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä\nakkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla\noli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra,\nhienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko\nseurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi\nhänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.\n\nHelmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut\nlausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä\nmelkein käskevään sävyyn.\n\n— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa kamariherralta.\n\n— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku\naika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa\nlisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että\nhän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa\nvedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole\nolemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa\naatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät\nsuurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon\nuljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.\n\n— Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.\n\nJa kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten\ntuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla\nvoittaisi suosiota.\n\nSeuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa\nprinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa\npuolison nimeä.\n\n— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo muukalaiskuninkaat\nikävystyttävät minua ja ovat minusta vastenmielisiä, — en tahdo ketään\nheistä!\n\nEmpien hetkisen hän sitten jatkoi rohkeasti:\n\n— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin\navioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne\non vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on\nmenestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä...\nTiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin kauneimmatkaan\nneitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä sydäntänsä, mutta kenties\nhän huomenna ajattelee, ettei harkitseminen ole ollut haitaksi.\n\nEnsiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan jokin\nhallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud\ntuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja\nvahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei pystynyt\nvastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää suostumuksensa.\n\nMutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä, vastasi\nhän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei hänelle\nkoskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei ollut hänen\nluontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja syntyperän\nperusteella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut, vaan\noli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt mitä oli\ntapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen otsan\ntakana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa hautoi\nmielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana päivänä vain\nilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa\nkappelissa äskettäin Jerusalemista palanneen hurskaan munkin saarnaa.\n\nMunkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja seuranaiset\nkehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan puhujan linnaan\nja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä viime aikoina\noli ollut.\n\n— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä, saadakseni\nteiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista, joilla paratiisi\nsaavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan mieleeni, sillä\nnehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille. Varanneehan\ntaivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat maallisille\nkuninkaille?\n\n— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin\nkohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja,\njoita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa\nrunoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen,\nei rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä\nparatiisiin tulee... Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen\neteen tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin\nvarallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla\nei tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona\npäivänä rikkaampia kuin te.\n\nHelmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt\nolla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella\nhoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan\nimettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui\nasumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa\nmaalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti\nyksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle\nlinnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin\nkoskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää\nvälittänyt.\n\nEräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä\nreunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta,\njoka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat\nkirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen\nvalkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis\ntukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena\nvaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti\nkullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä\njalokiviä.\n\nKuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea\nvalo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita\nsäveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon\nrauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai\npaariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää\nsydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa.\nHän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut,\nja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt... Ja nyt\nitki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.\n\nHän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka\nilmestyi hämärästä puitten keskeltä.\n\nKun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti\nlevitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei\nollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista\nitkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat.\nNuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä\ntervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.\n\nHän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi\ntyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä,\nmutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi\nhänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja\nkultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia,\nsoinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut.\nTekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi\nkumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle\nne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen\nainoastaan kyyneleistä... Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä\nsiitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo\nrunous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin\nsuojaavan siiven lehahdus.\n\nRunoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut\nhänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut\nylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen\nneitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt\nparemmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit,\njotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien\nihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne\nkedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa\nmullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.\n\nIlman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka\noli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan.\nNuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja,\ntuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.\n\nMutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan\nmetsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita\nvarjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä\nhänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret\nlunnaat.\n\nPrinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän\nuskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen\nhän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi... Heti näkyi\nhämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran\nseuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli\nhopeasta.\n\nKuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti\nHelmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä\nmiehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina,\ntunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:\n\n— Helmi, rakas pikku Helmi, armahtakaa minua ja tointukaa!\n\nHän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka\nhopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa,\npyrki herättämään häntä tajuntaan.\n\n— Missä minä olen? sopersi Helmi.\n\n— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat\novat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne\npienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan\nmetsissä.\n\nJa nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki\nylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei\nkoskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen,\nkuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein\nmuulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä\nlankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella,\nkeskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista\nseikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan\nmielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan\nmaininnut menneitä aikoja.\n\nEpäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää,\nmyöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei\nilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa\nei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana\nhymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli\nnähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön\nupea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa\nhäikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan\nvielä ollut voittanut.\n\nPäivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud\npysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi\nliikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin\nhän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen\nainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi\nhänelle kukkasen.\n\nSe oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin\nvuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut\nmistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa,\nylängöiltä... Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella,\njosta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti\nprinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät\nhäntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.\n\nHän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita,\nhän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.\n\nSilloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut\nlauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.\n\n— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena.\n— Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron\nteidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä,\nja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.\n\n\n\n\nKIVEN ALLE KÄTKETTY SYDÄN.\n\nSyksyinen tarina.\n\n\nKaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua... Merenkalvon yläpuolella\nsijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse\nhaaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä\nsuuren vinttikoiran selkään.\n\nPikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa,\nvaluivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen\nvoimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia\nkoristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu\nsilkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja\nperin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti\nhortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät\nkuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.\n\nJa Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti\nluuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita\nkieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla\nmaalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin\nlempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on\nsininen ja aurinko kultainen.\n\nMitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista,\njonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä\nhakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen\nhyväilystään nauttien?...\n\n— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen\nsyntynyt... Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa... Minä\nolen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni.\nLuuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien\ntyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla... Mitä\nvarten olen siis syntynyt, Coelio?\n\nCoelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin\nkysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei\nrohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän\nvastasi:\n\n— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa...\nsilloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.\n\nPrinsessa Hieldis pudisti päätänsä.\n\n— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, —\nja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen\nperinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi\nei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä\npojilleni... Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä\nsaan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.\n\nCoelio koetti yhä vieläkin hymyillä.\n\n— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?\n\n— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni?\nLapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä\nkuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa\npuhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen\npeittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja,\njonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on\nhyvin minun näköiseni, Coelio.\n\nPikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen\ntaivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio\npyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista,\njoita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.\n\nPrinsessa alkoi kertoa:\n\n— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi\ntoisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä\nhuurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka,\njolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten\nparatiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten\nharjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti»,\nsanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu».\nMutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää\nsydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla\nsormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten\nhetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan,\nmissä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui\nhän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku\nhellämielinen runoilija kuulee valituksesi... Hän ei tiedä, mistä se\ntulee, minne menee... Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä\niloitsen siitä kylmässä linnassani.»\n\nPikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:\n\n— Loppuiko tarina siihen?\n\n— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.\n\nJa hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan,\nkuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.\n\n— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten\nsinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin\nsalaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin,\nkuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja\nlemmensanoja... Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen\nhaave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun\nedes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!\n\nHän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti,\nrajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen\nkuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat\nsitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne\nitse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan\nuteliaisuudella kiven paikaltansa.\n\nKosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi\nsanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat\nkirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet\nolivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli\ntipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen\npergamenttiin...\n\nCoelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin\nkantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle.\nNuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä\nunelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua,\nsävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka\nodotti vastausta runoilijan sydämeltä.\n\nCoelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen\nsilmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli\naikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa\nnaisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä,\njotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen\nhopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä...\nNe lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään... Ottaen\nkultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän\nalkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja... muinoin\nsepittämiänsä.\n\nSeuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion\nsoittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu\nsäteili hänen silmistänsä.\n\n— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt\nmuistan sen... Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla,\nsitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! —\nkuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille\nhänen mielessänsä... hän yhtyi lauluun... niin hellin, niin kaunein\nsanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »_nyt_ voin nukahtaa ainiaaksi\nlumeen.»\n\n— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.\n\nJa illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja\nseuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa\norvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan\ntarpeeksensa ennen talven tuloa.\n\nNiin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä\nvuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun\npoimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen\nsormistansa... Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa\naina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi\nhänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa\nkasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää\nkuolemasta.\n\nKohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi\nlempeällä äänellä:\n\n— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen\nuni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen\nvastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi\nolevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä\npidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli\nylimyksen, kuninkaan ääni... Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka\noli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen\nnimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen\nuneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa... Huomenna,\nhuomenna!\n\n— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.\n\nSalatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.\n\nHieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna\nodotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen\nhänen kiihkeitä silmiänsä.\n\nKun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin\nkallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla\npatjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat\nitkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä...\n\n— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.\n\nHän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut\nonnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen\nhurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi...\n\n\n\n\nMAAN AARTEHISTO.\n\nLegenda.\n\n\nKevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet\nkeskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet\ntietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu\njuhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa\nRoselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan\nkäsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.\n\n— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen\nkihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä\nsaan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi.\nMitä muuta voisinkaan toivoa?... Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu\nolkoon maa!\n\nNeiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia,\njota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo\nvaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon\npyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.\n\n— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi\nhän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä\ntyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra\nBertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo\nvuoden ajan.\n\nJa kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa\nkultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta\nkalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.\n\nFloryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen\ntuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä\npaluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä\npikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa\nkirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:\n\n»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas,\nniin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»\n\nSaatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti,\nhän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä\npajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin\nhuolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.\n\n— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä\näiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi\nFloryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!\n\nNuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli\nviehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat,\njoita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin\nkehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.\n\nNiin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä\nsitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä\nsanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän\npysähtyi sinne, istuutuen kivelle.\n\nTässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä\nriemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin\nlehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla...\nilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten\nlevittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa,\nmistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti\nhämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn\nriemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli\nsalaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät\nepämääräisin loppusäkein.\n\n— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni\njuoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda\naamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.\n\n— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli\nsatakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.\n\nJa hämähäkki sanoi:\n\n— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni...\nsilkin sekaista harsoa!\n\nSitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen\nlehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu\nkovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän\nvallattomasti hän sanoi:\n\n— Missä ovat kihlasi, — tuo lahja, jonka aiot antaa morsiamellesi?\n\n— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas\nporvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin\nvalmistamassani lippaassa.\n\n— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta\nlipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman\nlippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä\nhelmillä.\n\n— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni\neivät kallisarvoiset lippaat sovellu!\n\n— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta\nnauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia\nmaan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!\n\nTonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä.\nHetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen\naukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia\njalokiviä: siinä oli maan aartehisto.\n\nPolvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta\nväliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin\nlehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa\npajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät\nkoristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä\ntuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:\n\n— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun\nlippaan kultani saa!\n\nKun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden\nympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.\n\nHerätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän\nharkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa\nolevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia\npeittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset\nvoikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut\nitselleen maan aartehistosta.\n\n— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua\narvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia\nkoristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi!\nMikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin\nLuojani, joka on luonut sinutkin!\n\nJa kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset\nyhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.\n\n\n\n\nKUKKASKAUTENA.\n\n\nLapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija\nvienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä\nhän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä,\nikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet —\npulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa...\nMutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut\npapereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla\noli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten\nniiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei\noltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään...\nJa nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin,\nsierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi\nuhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».\n\nKalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen\nkupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen\nmieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka,\nleveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut\nreunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon\nniitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina... Vastakkaisella\npuolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota\nkannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä\nleikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen\npojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni,\nmatala ääni.\n\nSää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat\ntoiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö\nollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän\nhengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat\nilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa\nja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti,\ntietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin...\n\nNiin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne\njäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan... Ja nyt,\nkymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja\nsitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!\n\nPikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen\nkasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on\nhiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa,\njoka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti\nmielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen\nsalaisuuksia.\n\nTuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja\nse levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.\n\n— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nLoitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo\non pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat\nyhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä.\nTaivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain\nhäipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen\nhiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet\nhyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella\nistui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa\npuhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat...\nja myös pitkät ajat... ja ajasta, joka myös vierii nopeaan... Ja\ntäysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen\nhänen tuskallisessa huudahduksessaan:\n\n— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!...\n\n»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar,\ntiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on\nhelakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät\nheti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita\npukuja, kaukaista karkeloa... Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia\nmenneisyydenkuvia.\n\nNuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia\nhiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen\nhaaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa\nhänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin,\ntuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia\nviehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.\n\nOnko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä\nviehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee\nkuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja\nnaiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille\nnuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää\ntodellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.\n\nOi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden\npuku... köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento,\njoka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä\novat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?...\n\nJa opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten\ntoiveiden vallasta!... Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia,\njonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe\nmenetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä.\nSitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan,\nväsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen\n— hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa\nniin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten\nsatuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat\nlopussa, sillä rakastan sinua...» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä\nkuvastimen heijastamille kuville... Sitten... sitten päättyi hänen\nelämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti\nkaiken riemun...\n\nMenneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen\nkukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi\nnuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa,\nverettömän otsansa kristallimaljakkoon... Nyt ympäröi hänet outo,\naineeton, salaperäinen sulotuoksu... hän näki edessään marmoriristin,\njota ruusut peittivät... valkoiset ruusut... Eivätkö ne olleet\nsamanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin\npian?... Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät\nputoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet...\n\nJa luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä\nvaltaan.\n\n\n\n\nKAHDEN.\n\n\n— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias... Enkö voisi\nmennä naimisiin vasta myöhemmin?\n\n— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä —\neikä kuolema odota sopivaa aikaa!\n\n— Kuolemako... sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden\nvanhaksi... Etkä sinä ole lainkaan vanha... katsopas!\n\nMarie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä\nliikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen\nympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset\nhopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin... Ja siinä\nnähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena —\nmelkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine\npiirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun\nmarkiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä\nvaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti\noli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva\nkaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin\nvähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti\njohtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka\nsaattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä,\nhidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs,\nveitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva...\n\n— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä\nnuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani\non muuan vika... minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa...\nSiitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti,\nniin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat\ntehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään,\njoka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta... Niin, naura vain, sinä\npilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista\nnähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa,\nkäymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi\n— kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään\nrakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin\njouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää... Ja minä\npuolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja\nuneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena\nharkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison\nhankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton,\nvanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee\nenää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen\nvälikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori\nmies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava,\nrehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä... Kuten sinä, on\nhänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen\nluotansa... Eikös tuo ole liikuttavaa?\n\nMarie-Denyse rypisti hiukan kulmiansa.\n\n— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä... Minusta se\npikemmin vaikuttaa hieman typerältä...\n\n— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel\nhaluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti...\nei ollenkaan turhamainen... ja joka polveutuisi arvossapidetystä\nja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi...\nkymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä\nkadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia\nvirkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu\nsiitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä\nhän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää\nhänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi... Ah, hyvä Jumala,\npoikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että\nkapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa\nnimeä... Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä\nvaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja\nmyy niitä kaikkiin maailman ääriin...\n\n— ... Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä,\nmaalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi\nnauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani\nkelpaisi nimeksi mikä tahansa... Mutta haluaisin että puolisoni, herra\nMikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin... siitä on kysymys! Ja\nvoisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne...\n\n— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona\nlastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen\ntoimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen\nperhejuhlaan... rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä\nesitellään herra Jumel sinulle... te voitte keskustella...\n\n— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä\nasioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme... Ja\nrouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena\nselville odotettavista tuloksista... Mitä muuta mahdollisuutta on\ntarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme\nerinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme\ntoisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo\npuolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.»\nVoiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja\nhyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?\n\n— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan\navioliitoista on solmittu tuohon tapaan...\n\n— Vanhempien pitäisi ainakin harkita ohjelman muutosta, jatkoi\nMarie-Denyse, otettuaan isoäidin sukankutimen maasta ja ryhtyen\nkärsivällisesti pujottamaan silmiä takaisin puikoille. — Luulen\nettä jos nuo avioliittoa tarkoittavat tapaamiset järjestettäisiin\nkahdenkeskisiksi, olisi paljon hauskempaa ja asiat sujuisivat paljoa\nparemmin.\n\nRouva de Jolan hätkähti hämmästyksestä.\n\n— Maryse! Sinä puhut puita heiniä ja tulet sanoneeksi asioita, joiden\nkantavuutta et pysty arvostelemaan...\n\n— Puhun täysin vakavasti, vakuutti Maryse levolliseen sävyyn. —\nAjatelkaapas! Ei olisi levottomia äitejä, ei hymyileviä ystäviä, ei\nuteliaita katselijoita... ei edes kuvanäyttelyä! Mikä edistysaskel\nse olisikaan!... Aluksi tosin nuo avioehdokkaat hiukan ujostelisivat\ntoisiansa... vaikka minä puolestani tosin en liioin hämmentyisi herra\nJumelin läheisyydestä! Joka tapauksessa olisi tuota mielenhämminkiä\nnäkemässä vain yksi ainoa henkilö... ja tämä ei voisi nauraa toiselle,\nnauramatta samalla itsellensäkin. Ja jos tuo nauru lisäksi olisi\nmolemminpuolista, hilpeää ja toverillista naurua, kuten poikaviikarien\nnauru kujeita keksittäessä, silloin saisi se heti sekä neidin että\nherran hyvälle tuulelle... Sitten keskusteltaisiin vakavasti.\nSelitettäisiin, että sellainen minä olen tai luulen olevani...\nsiihen suuntaan käyvät haaveeni... tämä on käsitykseni elämästä,\nsellaisen kuvan olen siitä saanut pienoismaailmassa, jossa elelen...\nSitten juteltaisiin minkä mitäkin. Tuo kaikki olisi varsin järkevää.\nPäästäisiin heti selville siitä, onko keskinäisen ymmärtämyksen\nedellytyksiä olemassa. Luuletko, isoäiti, että tuo pieni muutos kovin\nloukkaisi perinnäistapoja?\n\nRouva de Jolan kohautti hartioitaan.\n\n— Puhut mielettömyyksiä, tyttöseni... Ole kuuliainen ja noudata\nvanhempien neuvoa. Joulu tuottaa sinulle onnea... Voi keskustella\nkahden suuressakin ihmisjoukossa.\n\n— Voi kyllä, jos nuo ihmiset ovat tuntemattomia. Marie-Denyse vaikeni,\nsitten hän lausui huoaten:\n\n— Puheeni voi tuntua hyvinkin järkeilevältä... ja itse asiassa\ntavoittelisin kumminkin juuri romanttista avioliittoa... haaveitteni\nsatuprinssin kanssa!\n\n— Romanttisia avioliittoja tavataan enää vain romaaneissa, mutta\nkoska elämässä yhä edelleen nähdään onnellisia avioliittoja, niin ei\nvalituksiin ole aihetta.\n\n— Isoäiti, oletko täyttä totta sitä mieltä, että minun on tutustuttava\ntuohon herraan?\n\n— Mutta kuinka voit sitä enää kysyäkään, Maryse!\n\n— Siis sen täytyy tapahtua, tuumiskeli Maryse.\n\n— Mutta oletko varma, _aivan varma_, että tuo tuuma olisi mahdoton?\n\n— Mikä tuuma, tyttöseni?\n\n— Että voisin tavata herra Jumeliä kahdenkesken.\n\nNyt isoäiti todella suuttui... Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo\npuuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa,\njotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin,\nkun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi\nvälinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa —\njommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin\npiiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen.\nHänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin\nsäännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.\n\nHän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli\nyhä vielä outo hohde... Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia,\navasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä... Hän kohautti\nhentoja hartioitaan.\n\n— Pistän pilkaksi koko avioliittotouhun! mumisi hän.\n\nMutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi\nvähitellen uhmaileville huulillekin...\n\nJa levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan\nkirjoittamaan kirjettä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli\nsäntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän,\ntapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa\npuheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että\nloukkaantunut.\n\n— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten\nystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä\niloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?\n\nPhilippe teki myöntävän liikkeen.\n\n— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni\nmennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.\n\n— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu,\nisoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten\nMadagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut\ntuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja...\n\nJumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään\nlauseensa.\n\n— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne\nerehdyttäviä tietoja?\n\nMitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen\nkirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.\n\n— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä\nja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen... tämän\nhämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.\n\nHerttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo\nkauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli\nkorkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta\nkirjoittajattaresta.\n\n »Arvoisa Herra!\n\n Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat\n keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He\n arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin\n tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme,\n ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa... Silloin voimme\n tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme\n kihloihin...\n\n Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa\n sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin\n haaveksinut aivan muusta... romanttisesta avioliitosta, unelmieni\n satuprinssistä... Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun\n on luovuttava noista haaveista... Mutta... mutta tuo tapaamisemme, tuo\n valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta\n kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on,\n että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin\n ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme\n halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu:\n 'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta.\n Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties\n esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne\n tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden\n uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.\n\n Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten\n minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen\n keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin\n kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan\n toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa...\n Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta\n tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja\n vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis\n teille ehdotukseni:\n\n Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa.\n Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun\n porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen\n puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu... Löydätte minut varsin\n helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä\n niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on\n sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo\n toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.\n\n Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista... Älkää luulko, etten sitä\n käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa,\n jonkunmoinen rikkaruoho...\n\n Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta\n tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti\n olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin\n minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän\n suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä\n ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja\n rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu... nimittäin mitä\n rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin\n halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen...\n\n En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta\n kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko...\n tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne\n merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt... siinä kaikki. Eikä siitä\n koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on\n lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi\n liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin\n muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua\n isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua\n miellytä... Ja niin on kunniamme pelastettu!\n\n Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän\n pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni...\n riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»\n\nKirjeen alla oli kirjoittajan täydellinen nimi:\n\n»Marie-Denyse de Jolan.»\n\n— No niin, herra herttua, huudahti Jumel, ja noissa sanoissa väräji\nhillitty närkästys.\n\nHerttua de Groix asetti tuon sinisen paperin suurelle\nkirjoituspöydällensä, kirjeittensä ja asiapapereittensa joukkoon...\nHymyily leikitteli hänen huulillansa.\n\n— Mikä pikku veitikka! mumisi hän.\n\nJumel päästi kiukkunsa valloilleen.\n\n— Ja ajatelkaa, että olin aikeissa mennä hänen kanssaan avioliittoon,\nsilmät ummessa... tuollaisen nuoren tytön kanssa, joka ehdottaa\nminulle, että tapaisimme toisemme kahdenkesken, tytön kanssa, joka...\n\nHerttua hymyili vieläkin.\n\n— Kuulkaas, te kunnon Jumel, sanoi hän, — te arvostelette tuota asiaa\nväärin. Hän, joka on kirjoittanut teille nuo rohkeat sanat niin\nkauniille siniselle paperille, ei suinkaan ole vailla syvällisyyttä...\nHän pystyy hiukan purevaan pilaan... eikä hän puolestaan halua mennä\navioliittoon silmät ummessa. Mutta jollen tykkänään erehdy — ja se\nolisi harmillista, katsoen niihin suuriin edellytyksiin, joita minulla\nolisi elämän ja maailman oikeaan arvostelemiseen — on tuo nuori tyttö\nvilpittömin, puhdasmielisin, viattomin olento, mitä mies voi toivoa\nvaimoksensa... Jumel, tuo uhmamielinen kirje on viehkeä... ja teidän\nsijassanne minä, ystäväni...\n\nJumel oli kuin pilvistä pudonnut.\n\n— Kuinka, herra herttua, te... te neuvoisitte minua menemään Louvreen?\n\nHerttua vaikeni epäröiden.\n\n— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen\nneuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo\nseurata... tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta\nsaavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa\nkiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te\nette ole häntä ymmärtänyt, Jumel... On asioita, jotka ymmärtää heti,\nharkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä,\ntai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi\nteidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota\nlapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein\nrikollinen...\n\n— Te hyväksytte siis aikomukseni olla menemättä tuohon kohtaamiseen?\n\n— Niin teen.\n\nJumel hengitti helpommin.\n\n— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman\nteidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva\nLetourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana,\nja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä\nepämiellyttäviä...\n\nHän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen\nkirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti,\nsitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi\njuhlallisesti:\n\n— Herra herttua, tahdon polttaa tuon kirjeen teidän nähtenne.\n\nMutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja\nlempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka\nhyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä\nmitään jäljelle.\n\n— Tunnen vapautuneeni raskaasta taakasta, tunnusti Jumel. — Avioliitto\non vakava asia.\n\nMutta herttua ei näyttänyt tarkkaavan hänen sanojansa. Hänen katseensa\nseurasi uudelleen elpyneen valkean notkeita hyppyjä, ja hänen\nhuulillansa oli sama hymyily kuin hänen lausuessaan äsken: »Mikä pikku\nveitikka!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaryse seisoo Darun porraskäytävässä, »Siivekkään voiton» edessä. Hän\nnäyttää henkilöltä, joka on tykkänään vaipunut taidenautintoon. Mutta\nhän ajattelee: »Mahtaneeko hän tulla!» Ja hänen katseensa eivät näe\nollenkaan tuota silvottua ihanneolentoa...\n\n— ... Mikä häikäisevän suurenmoinen teos! Tällä paikalla ei katse, ei\najatus voi kiintyä muuhun kuin siihen, eikö totta? lausuu miehen ääni\nhänen rinnallansa.\n\nJa järkytettynä Maryse huomaa, ettei hän ole ollenkaan varmasti\nluottanut herra Jumelin tuloon ennenkuin tänä hetkenä, jolloin hän\ntietää, että herra Jumel seisoo hänen rinnallansa.\n\nHän on saapunut... Mikä ihmeellinen seikkailu! Päätään kääntämättä\nMaryse antaa jonkun epämääräisen vastauksen.\n\nTuo miehekäs ääni kuuluu vakavalta... mutta siihen kätkeytyy\nsalainen, vieno hymyilyn häive... Se puhuu kreikkalaisesta taiteesta,\nehkäpä myöskin Demetrios Poliarketeestä. Maryse on kiitollinen\ntuosta juttelusta... jota hän sentään ei kuuntele. Hän ei katsele\nenää Samotrakeen Voittoa, ja vaikka hän ei vielä ole katsonut\nherra Jumeliin, on hän selvillä siitä, että hän on kookas ja sorea\nvartaloltaan, että hänellä on vakavat kasvot ja hymyilevät silmät,\njoiden väristä ei noin salavihkaa pääse täysin selville, sekä\npitkät kastanjanruskeat viikset... Marysen johtopäätös on: »Hän on\naika miellyttävä!» ja hän miettii: »Mitähän hän pitää minusta!»\nSillä puhuessaan kreikkalaisesta taiteesta ja vieläpä Demetrios\nPoliarketeestäkin, on herra Jumel ilmeisesti koko ajan katsonut\nainoastaan Maryseä, osoittamatta silti mitään epämiellyttävää\nitsepintaisuutta.\n\n— Enhän ole erehtynyt, kysyy hän. — Tehän olette... _te_, hyvä neiti?\n\n— Hänen äänensä on lempeä, kohtelias ja harvinaisen sointuisa.\n\n— Niin olen.\n\nNyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi\nnähdä noiden hymyilevien silmien värin... Mutta hän ei näe sitä. Hän\ntuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden\nkatse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi\ntarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla\nhyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä\nolennostaan, hänen voimatta sitä estää.\n\nJa tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle\nniin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan...\n\nTällaiseksi muodostuu Marysen ensi kohtaus herra Jumelin kanssa.\n\nHe eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa\n»Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa\ntahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee\nhän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»...\n\nTehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän\npysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen\nkuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja\nsuloutta... Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja\nMaryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan\nole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään\nhuomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in\nvirkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat\nhänen liikkeensä... Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua,\njolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä\nriippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi».\nTuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin...\n\nHe jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee:\n»Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani\ntuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä... Mitähän tämä herra\najattelee minusta?»\n\nHän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut\npitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille\nselvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka\nkysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut... Mutta nuo ajatukset ja\nsanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti\nja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn,\nhaluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan\nja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa\nhän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin,\nGhirlandajon turviin... Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista\nitalialaista taidetta... Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä...\nBotticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään\nhänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?... Hän on ihmeissään\nomasta ujoudestaan...\n\n— ... Teidän nimenne on Marie-Denyse... mutta teillä täytyy olla\ntoinenkin nimi... ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi,\njossa enemmän ilmenee teitä itseänne... Ettekö sanoisi sitä uudelle\nystävällenne?\n\nMaryse pudistaa päätänsä.\n\n— Ei minun ystäväkseni tulla niin pian, vastaa hän, lieventäen\nkieltoansa hymyilyllä.\n\nSitten hänestä hänen käytöksensä tuntuu niin typerältä, että hän alkaa\nvuoroonsa tehdä kysymyksiä. Katsoen tätä sitten vieläkin typerämmäksi,\nhän rupeaa kiihkeällä harrastuksella puhumaan Philippe Jumelin toimeen\nkuuluvista seikoista ja herttua de Groix'in autoista... Jos hän olisi\nmies, niin hänkin valmistaisi autoja... ja ilmalaivoja myöskin...\nKuinka ihailtava olikaan herttua de Groix'in suoma esimerkki!\n\nJa Maryse selittää:\n\n— Minä en voi sietää tyhjäntoimittajia... Kunnioitan tuota\naatelisinsinööriä häntä tuntemattani!\n\nOlen vakuutettu, että te rakastatte ja ihailette häntä rajattomasti!\n\n— Rakastan häntä enemmän kuin häntä ihailen! sanoi herra Jumel. — Onhan\nhänelläkin virheensä, kuten voitte ymmärtää.\n\n— Onko hän niin omintakeinen toiminnassaan, kuin hänen väitetään olevan?\n\n— En tunne sen tarkemmin, mitä hänestä sanotaan. Luullakseni hän\ntoimii parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä liikoja muiden\nmielipiteistä. Onko sitä katsottava kovin suureksi omintakeisuuden\nmääräksi?\n\n— Sitä on paremminkin katsottava uhkarohkeudeksi, sanoi Maryse\nkaksimielisesti, kuin omaan kokemukseensa vedoten, ja hän punastui\nhiukan. — On vaarallista loukata kenenkään mielipidettä.\n\nJa kun juttelu herttua Groix'ista tekee saman palveluksen kuin\nBotticellin arvosteleminen, hän jatkaa:\n\n— Onko herttua hyvä teille?\n\n— On, erittäin hyväntahtoinen... ja varsinkin perin anteeksiantava.\n\n— Hän on jo vanha mies?\n\nTuo otaksuma näytti huvittavan herra Jumeliä.\n\n— Ei toki... Alain de Groix on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden\nvanha... kuten minäkin.\n\n— Olen kuvitellut että hänellä olisi pitkät valkoiset viikset... Teidän\ntulevaisuutenne sanotaan kovin kiinnostavan häntä.\n\n— Epäilemättä... Luulen ettei ole ainoatakaan ihmistä, joka siinä\nmäärin harrastaisi menestystäni ja... onneani.\n\nHilpeä välkähdys näkyi Marysen silmissä, jotka heti varovasti\npiiloutuivat ripsien suojaan.\n\n— Hän varmaankin kehoittaa teitä... menemään avioliittoon.\n\n— Niin kyllä... Mutta hän on romanttinen kuten tekin... ah, kuinka\nromanttinen!... Hänellä on mielettömiä tuumia avioliittooni nähden...\naivan uskomattomia... Hän tahtoisi että solmisin rakkausliiton... tuon\ntarumaisen salamaniskun perusteella! Uskotteko te taruihin, neiti?\n\nHe saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta,\njättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.\n\n— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin\npyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin\nsyväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!\n\nMutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran\nkatselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo\nsulkemisaika...\n\nKello on neljä, aurinko laskee... jo! Maryse ja hänen seuralaisensa\nlähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on\nkevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa... Maryse ilmoittaa lähtevänsä\nkotiin Feuillantines'in autovaunussa... hän asuu hyvin kaukana,\nVal-de-Grâcen puolella... Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet\nyksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina\nkuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.\n\n— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla,\nmissä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea,\nettemme eroaisi vain ilman muuta... sillä meidän täytyy tavata toisemme\ntoiste... Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia\ntoiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?...\nTänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet\npelkästään taiteesta... Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä\nviikon päivät! Siis... tahtoisitteko siis... sanokaamme lauantaina...\ntavata minua... »Voiton» luona, kuten tänään?\n\nHerra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun\nkäden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.\n\n— En, en... en! En minä tahdo tulla!\n\n— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua\nollenkaan tuntematta... ja nyt...\n\n— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut...\n\nHän empii silmänräpäyksen.\n\n— Koko asia oli minulle täysin yhdentekevä! jatkaa hän.\n\nSitten hän koettaa korjailla lausettansa... Hellällä itsepintaisuudella\npidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä, mutta samalla\nliikutettuna.\n\n— Mutta tuohon joulujuhlaan te tulette?\n\n— Tulen kyllä.\n\nSitten kysyy Maryse teeskentelemättömällä suoruudella:\n\n— Tulettehan tekin?\n\nJa ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina, hänen\nsilmänsä anovat odotettua vastausta.\n\nMutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo kauan,\nomituisen kiinteästi.\n\n— Neiti Marie-Denyse, sanoo hän lopuksi, — luotatteko te minuun?\n\nMaryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen\nhuuliltansa empimättä, vastustamattomasti.\n\n— En tiedä, mitä te ajattelette minusta... Ymmärrän nyt... että olen\ntoiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin... Mutta minä\ntunnen luottamusta teihin... suurta luottamusta...\n\nHerra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.\n\n— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä\nnimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.\n\n— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.\n\n— Maryse... se on viehättävä nimi... — Noilla kolmella tavulla on\nnuortean viehkeä, hyväilevä sävy... ne muistuttavat teidän mustista\nsilmistänne, vaaleista kasvoistanne... ja myöskin kirjeestänne...\ntuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse... neiti\nMaryse... tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin\nlastenjuhlaan... lupaan sen teille... Mutta... jos ette näkisi minua\nheti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin\nseikka... ettehän silti menetä luottamustanne minuun... Lupaatteko sen\nminulle?\n\n— Lupaan kyllä.\n\n— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää... mitä\nteistä ajattelen?\n\nVastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttää\nMarysen mielen.\n\nSilloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten\nlempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa\nkämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa\nsuutelolle.\n\n»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä...», ajattelee Maryse, autovaunun\nkuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla... »Minä rakastan\nhäntä...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat\nkoristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät\nluovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin,\nhopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin\nlasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista\nvalmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.\n\nPerhejuhlissa on aina paljon ihmisiä... Kuusen ympärillä tungeksi\njoukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä\nlastenhuutoja.\n\nValkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe\nhiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa...\nRouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta\naluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan\nparran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat\nja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva\nLetourneur hymyili hyväntahtoisesti.\n\n— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri,\njoka haluaisi tulla teille esitellyksi...\n\nMaryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri... mies, jolla on\ntuollainen parta!»\n\n— ... Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur...\n\nNuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te\nerehdytte, tämä mies ei ole hän!»\n\nHän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt\nkokoon... niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen\nsilmissään... Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan\nvastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut...\n\nVierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti\npalvelija:\n\n— Herra herttua de Groix!\n\nRouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.\n\n— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että\ntulitte!\n\nKuultiin äänen vastaavan hänelle:\n\n— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan\nleluja lapsille...\n\nTuo ääni — mitä! Tuo ääni... Maryse luuli uneksuvansa... Mutta\nvieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen\nvalaistukseen... Ei, Maryse ei uneksinut... Hän oli luullut\ntuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän\nmielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä\nvalkoisilla viiksillä... mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän\näänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit\nkastanjanväriset viikset... Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää\nolikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle...\nkenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!...\n\nMarie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana\najatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!...\n\nVälittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä\nkatsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo,\njoka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa\njäähyväiset näin äkkiä... En voi hyvin... Siihen on kai kuumuus syynä...\n\n— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi\nlähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani... Me koetamme hoidella\nteitä... Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?\n\n— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on\nlastenlastensa luona... Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan\nyksin...\n\nNoihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.\n\n— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö... vastusteli rouva\nLetourneur yhä vieläkin.\n\nMaryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut\nlähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:\n\n— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi\nlähteä kohta, hyvä rouva... Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle\nsitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä\nalhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte\ntällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen\nsaattamisestaan kotiin.\n\nMaryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän\nmielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin\nylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.\n\nJa pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa\najoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.\n\n— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui\nleikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli\nlausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta\ntaiteesta.\n\nMutta Maryse ei hymyillyt.\n\n— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen\nollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!...\nKuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä\nsillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa... Se on\nanteeksiantamatonta...\n\n— Jumelin kanssa! Oi Maryse!... Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule\nkoskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.\n\nNyt valtasi itku Marysen.\n\n— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille\nmenettelyänne koskaan anteeksi!\n\n— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä\nääni. — Siksi että se oli välttämätöntä... sillä emmehän olisi ilman\ntuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan\ntutustuneet toisiimme... Te halusitte solmia romanttisen avioliiton...\nOi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen\nkekseliäisyyttä?\n\nMitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa\ntuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt\nsulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta\nrauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:\n\n— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta\nkäsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti...\nHalusin tutustua teihin... Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain\nuteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen,\ntuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin\nlähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi\nrakastunut, hurmaantunut... Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen\ntakia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli\nväärää?\n\nMaryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta...\nOlivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai\nmielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt... Hänen aivoissaan vallitsi\nmitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta,\n— hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään\niloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet...\nvastoin kaikkea todennäköisyyttä...\n\nÄkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:\n\n»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin... on hän! Kuinka en\noivaltanut sitä heti?... Ja mitä välitänkään muusta...»\n\nAuto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin\nseuralaisensa maahan.\n\nOli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä\nsulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja\nnuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa... Maryse\npysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet\ntuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.\n\n— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden\nylistyslaulua.\n\nValkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa\nvalaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.\n\n— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies.\n— Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä\narmahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle... Ettekö näe,\nkuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa\nlupausta!...\n\nSilloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän\ntähtien tuike... Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli\njälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo\nluottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.\n\n— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!... jatkoi tyttönen.\n\n\n\n\nSETÄ FRANEUSEN TUUMA.\n\n\n— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!\n\nNiiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa\nserkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin\nkiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä\nsanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja\nitsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen\nhenki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta\nmielestään niin tuikean loukkauksen.\n\nGeorges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä\nkiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan\nluontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen\njärkkymätöntä tyyneyttä.\n\n— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota\nasiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo\ntuuma tuntuu erinomaisen järkevältä... Ollen syntyänsä köyhä, tuo\nhiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi\nvarallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina\nkiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin\npelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan\nniiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan\nse merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut\nsitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi\npäämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin,\nkuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen\nelämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella.\nTahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti\nperimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme\nkeskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin.\nOn luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen\nmääräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti\nvelvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa\ntoimimaan mielesi mukaan... aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet\nlausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa,\njonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus,\nettemme suostuisi tuohon ehtoon...\n\nNäin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli\nlevollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa\njo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.\n\nPerillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan\niltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan\nkirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä,\neivät ansainneet joutua perhearkistoon.\n\nTyöhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti\nLéontine, Coletten vanha kotiopettajatar.\n\n— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että\nme emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti\nsetä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!... Jos\nkäyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle\nsentään aika kiusallista, poikaparka... sillä kaksitoista miljoonaa\nmerkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole\ntointa eikä varallisuutta... Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän\non suorastaan sietämätöntä!\n\nÄsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli\nsuorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen\nläpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen\nkoko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen\ntykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan\nvoidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli\nesiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt\npuolustautumaan... Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.\n\n— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin\nvaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut\nvalitsemaani alaan... ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät\npuoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista\npääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan... Mutta mitä sinuun tulee,\nlapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse\nkaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää,\nniin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin\nhauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä\nhupaisammaksi...\n\n— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti\nhänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin\nsinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin... Minulla oli jo rikas kosija...\nja niin komea!\n\n— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja\nkomeaa kosijaa?\n\n— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa,\nrakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon\nsiksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin... siinä\nkaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa\npuolisoani tummaverisenä, hyvin tummana... Mutta sinä et ole tumma etkä\nvaalea... älä siis luulekaan...\n\nGeorges repi jälleen uuden kirjeen.\n\n— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että\nvaimoni tulisi olemaan punatukkainen...\n\nColette hätkähti kiukusta.\n\n— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka\nkaunis?\n\n— Erinomaisen kaunis.\n\n— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta... Mutta tämä\nlaatikko, se on oikea kiusankappale!... Itse puolestani olen ihastunut\nsiitä, ettei tukkani ole punainen... jos kohta tästä onkin koitunut\nsinulle pettymys...\n\nGeorges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti\nColetteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut\ntarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän,\nkuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen\nkasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.\n\n— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi\nGeorges lempeästi... en lainkaan!\n\n— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!\n\nColette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän\njatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:\n\n— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo!\nEnnen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö\nmuista sitä?\n\n— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen\nmahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi\npitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt\ntoisin?\n\nHän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä\näänellä. Colette vetäisi pois kätensä.\n\n— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.\n\nSitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.\n\n— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan\najatellut mennä naimisiin minun kanssani... ennen tätä?\n\nGeorges empi silmänräpäyksen.\n\n— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit,\nsellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa... ja\nsitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin... olimme leikkineet\nyhdessä... Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin\nveljeä... Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella\nkanssasi, mutta...\n\n— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni... sinun ei tarvitse enää\njatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut\nvastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella,\nnaureskella kanssasi... mutta siitä päivästä saakka, jolloin\nkihlauduimme...\n\n— Mitä sitten?\n\n— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin — _kaikki_.\n\n— Mutta, Colette, mikä kaikki?\n\n— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin...\nPuheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin\nyksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja,\njotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi\nsuuri kömpelö valkoinen kukkavihko... josta minua haluttaisi kiittää\nkukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti,\nnykyisin koetat keksiä korupuheita... jotka muistuttavat noita\nkukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi\nrinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan\nmielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»... Jollet\nnimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen\nsävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole\nenää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!\n\n— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut,\netkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä.\n— Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla\naina ystävällinen hymyily... Ja nyt...\n\n— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo\npuheenalainen seikka... siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita\nemme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu...\nNo niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme... mutta pakkoahan sekin\non!...\n\nHän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä,\ntykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian\nepämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä\nsekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan,\nsillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava:\n»Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani\nsiihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee\nkanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»\n\nHän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota\nkunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut\nluotettavimpana ystävänänsä... ja siitä hän kiukustui itsellensäkin...\nJa hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista\nmiljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin\nkamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta\ntuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi\nvielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?\n\nMinkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!\n\nPuoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen\nitsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet\nhankalasta tehtävästään.\n\n— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.\n\nKärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin\nvoitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.\n\n— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —\nTämä suuri kirje esti sitä aukeamasta... Katsopas!\n\nGeorges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen\nhuuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä,\njonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.\n\n— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme\nratkaistu.\n\nKuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse\nperuuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa\nkauppapalvelijoiden turvakodille.\n\nColette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.\n\n— Vai niin... Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi\nhän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin\nGeorges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin\nerikoisen paljon tuosta omaisuudesta.\n\nHän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla\njotakin... Mutta hänen odotuksensa oli turha.\n\nSulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän\nyksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset\nsanat lausutuiksi:\n\n— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa...\n\nJa kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn,\nsilmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:\n\n— Saatte kuulla uutisia, ystäväni... Georges ja minä emme perikään\nmitään... ja me puramme kihlauksemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLöydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja\nsitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti\nRosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa\nmukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.\n\n— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!... Kaikki tuo on\nollutta ja mennyttä... ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät\nystävät kuin ennenkin!\n\nMutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan\nkaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja\nmennyttä!\n\nTosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta\nvapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta,\nmuuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi,\ntoverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä\nmenneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten\ntunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt\nlapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia\ntunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa,\ntulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.\n\nHiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut\nGeorges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet\nääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he\nesiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin\nihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys,\nettä he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian\nhyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa,\nheidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden\nosan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta,\nkiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että\neksyivät teeskentelyyn.\n\nVerho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet\ntoisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.\n\nJa Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen\nja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä\nantamatta.\n\nEräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä,\nettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien\nluo... Hän oli odottamatta saanut kutsun... hänen tulevaisuutensa oli\nkysymyksessä!\n\nAsiat selvenivät äkkiä Colettelle.\n\n— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä.\n— Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen\ntulevaisuutensa... Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen,\nniin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista\ntestamenttia!... Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!\n\nMaanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä\nepämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä\nvierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti\nRosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa\nsuojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä\njokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei\npienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.\n\nIllan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän\npoissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen\nvierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään\nvieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään... Hän tapasi siellä\nColetten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.\n\n— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi\nnopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:\n\n— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!... päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki!\nJa kuinka on sinun ja _tulevaisuutesi_ laita? kysyi hän ivallisella\nkorostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!\n\nGeorgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.\n\n— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette!\nJa nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri... niin,\ntuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun\ntulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva\nmies, jonka sopii mennä naimisiinkin!\n\nEhdottomasti huudahti Colette:\n\n— Tuon punatukkaisen tytön kanssa... arvasin sen heti!\n\nGeorges näytti peräti ällistyneeltä.\n\n— Minkä tytön kanssa? kysyi hän.\n\n— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin... minä hölmönä sinä minua pidät?\n\n— Se, jota rakastan, on vaaleaverinen, Colette, mumisi herra Hamelin\nkirjuri.\n\nHän pysähtyi hiukan arastellen... Mutta nyt joutui Colette täysin\nsuunniltansa.\n\n— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei\nvaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin... Mutta nyt on toista... Jos\nsinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä\nsiitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan,\nrakkaani... sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!\n\n— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen... Mitä sinä\ntarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen...\n\n— Päinvastainen? toisti Colette kärsimättömästi.\n\n— Mitä tuo »päinvastainen» merkitsee?\n\n— Se merkitsee luullakseni sitä... että vaalea tukka miellyttää\nminua siksi, että sinä olet vaaleaverinen... ja siksi että rakastan\nsinun tukkaasi... ja siksi että rakastan sinua... puhui Georges.\n— Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä...\nEn tullut sitä ajatelleeksikaan... taikka en käsittänyt sitä... ja\nkenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki\ntäytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä... ja\nmenettää sinut... ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut\nensin... Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja\nonnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme... myönnä, että me\nrakastamme toisiamme...\n\nOnnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in\npovelle.\n\n—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.\n\nSilloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:\n\n— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni...\n\nElämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha\nystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi\nviettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen\nvierashuoneeseen.\n\nTyöntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:\n\n— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet\nkihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?...\n\nJa sitten hän jatkoi:\n\n— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme\nmenneet uudelleen kihloihin?\n\nMutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten\ntuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman\nyksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi\nColette:\n\n— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!\n\n\n\n\nKIRKKOHERRA CYRILLEN RUUSUTARHA.\n\n\nAuringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin,\nniityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta,\nkirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa,\nruusujansa kastellen.\n\nHän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että\nhänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan\npoimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä,\nhänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan\naallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen\nolentonsa henki pelkkää rakkautta.\n\nHän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa\npuutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla\nkukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä\nhänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen\nkohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa\npalvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin\nolentoihin, kaikkiin olioihin.\n\nTänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea\nkirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen,\nettä hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella,\nikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle\nautuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:\n\n    »Kiitetty olkoon Herramme\n    ja koko hänen luomakuntansa,\n    erittäinkin Aurinko, veljemme,\n    joka antaa meille päivän ja valkeuden.\n    Kiitetty olkoon Herramme,\n    joka on antanut meille Maan,\n    joka meitä elättää ja ruokkii,\n    joka meille suo monenlaisia\n    hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä...»\n\nKerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut\npappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat\nsirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin,\najan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin\nkuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana,\ntoivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi\ntyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan\ntuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu\nsuosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu,\ntuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva —\nkynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa,\njoka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi,\nkun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi\nhän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta\nesiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.\n\nMutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen... Eikö hänen tullut\nsiunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se\njohtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi\nvuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä,\nhalveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka\nlapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon\nmielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut\nJumalalle.\n\nNyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli\nmuuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä\nHerran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan\nihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä\npahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti\noli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen,\nsillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen\nlisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin\ntilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.\n\nPuutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu\ntalonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän\nportista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois\nruiskukannunsa.\n\n— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin... kuulin kaikki\nPaulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra\nMinoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen...\n\nNyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä\nkäsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti\nryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:\n\n— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra\nMinoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta\nnäyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on\narvosteltava... Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.\n\nChabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.\n\n— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen\nriistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän\nenemmän työtä.\n\nPuiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:\n\n— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa\nminun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra.\nMinulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta\njuostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja\nsitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä\nparhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!\n\n— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra\nisällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.\n\nChabonneaun mieli heltyi.\n\n— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän\nminulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos\nei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi\nniin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra\nmäärille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei\nota korviinsa köyhien puheita!\n\n— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua\nsalametsästyksestä?\n\n— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin:\n»Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani\nlupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin\npidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa\ntuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle:\n»Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää\nvalitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te\nmetsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne,\nmissä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa\nolen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen\nmies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa\nrehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä,\njotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa\nteille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä,\nse on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on\nvaromatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»\n\nHerttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin,\nkeskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.\n\n— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla\nollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni:\n»Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan\narmoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin\non kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei\nole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin,\nkunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti!\nTuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin\non sielu, kuten meillä muilla kristityillä!\n\nKirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten\njohdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli\ntäytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina\nosoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.\n\nEräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen\nluota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta\nmitä sydämellisimmällä äänellä:\n\n— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa,\nmutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys,\nja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta... Kun olen\nvakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä,\nhaluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?\n\n— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra\nMinoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan\nKuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani\nmaallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja\nkuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.\n\nTuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten\npuheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen\nIsäntä ystävällisesti olalle:\n\n— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja\nminulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä\nsellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon\nsieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä\nPaavalikin oli alkuaan vain fariseus... Mutta aluksi koetan nyt\nkäyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota\nminulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko\nkovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää\npäinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa\nteitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan\nlöytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava\njätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään,\nlapseni, näkee meidät Jumala... ja se on paljoa vaarallisempaa!\n\nChabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan\nhajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen\nkastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut\nsaisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului\nkumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot\ntuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in,\nFontanettes'in määrin huvivaunut.\n\nHän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen\nvartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin\nsäntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä\npuuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni\norvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä,\nkäydäksensä pappilan puutarhaan.\n\n— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi\nojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa,\nja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin\nsallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne,\nvapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.\n\nIhastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta,\nkirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni,\nhyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta\nnorsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta,\nja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille\npähkinäpuulla laudoitetuille seinille.\n\nMäärin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin,\nryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.\n\n— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi\nhyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin\nteiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin\non arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja\nmurtuneella mielellä...\n\nÄkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme,\njoka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan\nanomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.\n\n— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo\nrukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin\ntoivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta\nnähkääs, vaikka _tuo itse_ — ja hän viittasi töykeästi kädellään\nseinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse\nelpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin\ntäsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt\nmetsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet\nverekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.\n\nKirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä\nsyvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli\npuhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin\nnärkästyksensä.\n\n— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on\nsyyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä.\n— Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin,\nsiitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa\nteillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne.\nAjatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis\nkiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo\nja kaksi pientä lasta...\n\nKuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen\nnauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.\n\n— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein\nsovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään!\nVaimo ja lapset... jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta\nsellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies...\nsellaista ei minulle pidä syöttää!\n\nKun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena,\nistuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa\nkohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:\n\n— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä\nolettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla\npuhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä\n»Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän\nviisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta\ntuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi\nainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna,\narvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo\non minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties\nhyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee... niin näette, ettei minua\nainakaan tähän saakka ole tapettu.\n\nTuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa\nja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun\npuhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään\nrukoukseen.\n\n— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi,\nherra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka\non niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te\nolette parempi kuin itse luulette, ja...\n\n— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi\nmääri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn\nkuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin\nvain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi\nsoveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi\nkysymyksenalainen...\n\n— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi\npöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää\nsyytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä\nluottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte\nminulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille\nkunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein\nkiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä... Se, mitä tarkoitan\nsanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste\ntästä luottamuksestani... en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon\nsanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään...\nvaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia\nparemmuudestanne minun kustannuksellani.\n\nKirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.\n\n— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta\ntosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä...\n\n— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa\njyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa\nkertomuksensa.\n\n— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen\nhenkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen\nisä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa\nPariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin\npakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan,\nodottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni...\n\nTyötä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan,\nkun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi\nliian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni\nahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän\ntakia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä\nlouisd'oreja. Hyvä Jumala... en nyt tosin tahdo väittää, että niiden\nhankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan... mutta kun tulin\nerääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni\ntakia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin\nnäin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin\nrahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään\nempimättä...\n\nTässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta\nvastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti.\nMutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin\nkalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.\n\n— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin,\nmutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut\njoku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin\nselväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli\nohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta\nhän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan\nmuu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä.\nIllan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo\nolin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty\nminua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus\nja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi\nminun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan\nedes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua\nkatsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut\nmitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa\nminun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle\ntuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan\nmitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut\nedullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää\nhänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä\nkaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet\nvelvoitettiin lähtemään Pariisista... Minä olin pelastettu. Siitä\non nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole\nnäiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka\ntakia minun pitäisi punastua... jos nimittäin punastuminen kuuluisi\ntapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin\nrehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle\nkauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka\nsieltä... varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos\nen olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri,\nja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään\njonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan\ntänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota\nminä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään\nmahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle\nmitään keinoa syöstä minua perikatoon... ja minä syöksin hänet.\n\nEn tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa,\ntehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten\non käynyt.\n\nFontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme\noli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän\noli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti\nkääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen\nkasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas,\nhän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella\nkertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän\nharvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen\nsekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli\nonnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli\nvapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.\n\nKirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan,\nmissä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja\näänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä\nkonsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:\n\n— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon\nasioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta\nteillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa\ntäsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten\nasiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs\nyksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te\npelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa\nsalkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin\nteidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli\nkirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä... Jäätyään\nyksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon...\nheikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen\nepähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla\nnyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.\n\nHitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt\nraskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti\nsiitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen,\njonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen\nmainitsemansa kirjeen loppu.\n\n »... Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat\n kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä\n sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken\n sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en\n tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä\n muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset\n usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen,\n joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten\n polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua\n kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me\n rakastamme sinua niin kovin!\n\n                                             Vaimosi\n                                            Gabrielle.\n\n Pienokaiset syleilevät sinua.\n\n Chéroyssa, 15 p. huhtikuuta 18——»\n\nHerra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan.\nSilmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä\npapilta.\n\nValkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina,\nniin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön\nruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä\nhakevan, harhailevan katseen.\n\n— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija,\njonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut\n»Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän\noli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen\non sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo\npoika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan\nkirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan,\nvaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin... Ja hän\najatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut,\nkuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat\nhänet erityisen alttiiksi kiusaukselle... Ja hänen vaimonsa on ilman\npienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä,\nja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen\navulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä\nasiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä,\nvankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka\nturmelisivat hänet tykkänään... ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset\nvuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin\nmietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka... ja niin hän\npiti kirjeen salassa... Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla\ntuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta... Rukous\npelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!... Epäluulot\nkohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena.\nHän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut\nvihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille...\n_teidän_ jäljillenne... Hän muisti että _tuo itse_, kuten te sanoitte,\nkärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa\nkoko ihmiskunnan synnit... Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin\npoika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää\nsiten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut... Hän kärsi tuikeita\ntuskia... Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi\nhänelle rauhan... Hän rupesi papiksi.\n\nMääri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen\nruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut\nkumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen\nvallassa.\n\n— Anteeksi! mumisi hän.\n\nHän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä,\nsekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta,\njonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin,\npäästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka\nhänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä\nselvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli\nhänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen\nestää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.\n\n— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun\non koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä...\n\nKorina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.\n\n— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa,\njoka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette... Herra kirkkoherra,\ntahdotteko rukoilla minun puolestani?\n\n— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra\nCyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden\npuheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä\nvalollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten\nolen antanut teille anteeksi!\n\nSitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua,\nvirvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka\non sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja\njulistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka\npimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:\n\n— Isä meidän, joka olet taivaassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet\ntuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin\nvoi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta\nja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen.\nNähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli\nodottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien\nsielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan\nkukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.\n\nKiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui\nhengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä\ntipahti sen lehdyköille.\n\nVarmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan\npuhkeamaan kukkasia täyteen!\n\n\n\n\nEMÄNTÄ GERVAISE.\n\n\nIstuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu\ntupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä\npitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.\n\nHän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja\nveitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen!\nKun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien\nkasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä\nhänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset\nviittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä,\npienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa\nnyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille,\nhymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta,\njonka hän niin hyvin ansaitsi.\n\nJäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden\niässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa\ntilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin\nraskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään,\njärjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin\nmuiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten\nsaanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän\ntahdon ja kestävyyden esimerkistä.\n\nKoko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista\nhedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan,\nviljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset\ntuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin\nmyöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona\nlautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat\nakkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä\nkuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine\nkoruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin\navattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja\npappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran\ntervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään\npienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman\nvaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua\ntai apua tarvitsevalle.\n\nKirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan,\nmissä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä\npäivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa\npitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä,\nvoimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu,\njoka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia\nasioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi\nviserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat\nhieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä,\nmitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella\nkirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi\neroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»... Ja ihmeellisempää\nvielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä\näänellä... Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle\nkylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.\n\nOli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa\nkurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti\nsiellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle\nkehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat\nniin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin\nhampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään\narkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut.\nTämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise\noli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja\nsydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän\noli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.\n\n— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!... huudahti tuo nuori leski\näänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.\n\nJa kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru\noli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja\nettä hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:\n\n— Niin juuri, hän on aivan liian rikas... ja liian ruma! En minä pidä\nhänestä ollenkaan!\n\n— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä\nhuonosti...\n\n— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen\ntyperämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni...\nja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut\nainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin\nnauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja\nolen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.\n\n— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte\nkoko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana\nniistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne\novat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.\n\nKirkkoherran kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan Jean Fadet'in nimen.\n\n— Jean Fadet! Kuinka hän voi, tuo rakas lapsukainen?\n\nEmäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä\nkeväällä.\n\n— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja\narka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin\nahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin\ntyperän näköinen.\n\n— Typerän? Mutta sitä ei hän lainkaan ole! vastusteli vanha pappi.\n\nPontevan puolustuksensa selitykseksi hän lisäsi:\n\n— Nähkääs, minä pidän paljon Jeanista. — Niihin aikoihin kuin tulin\ntähän seurakuntaan, opin hänet rippikoulussa tuntemaan varsin uutterana\noppilaana, ja tuo omituinen olento on aina kiinnostanut minua.\nVaikk'ei hän ole sen puheliaampi minun seurassani kuin muidenkaan,\nolen havainnut hänessä varsin kunnioitettavia luonteenominaisuuksia.\nMinun ei olisi lupa sanoa sitä teille, sillä Jean on pyytänyt minua\npitämään sen salassa, mutta ajatelkaas, tuo poikaparka harjoittaa\nhyväntekeväisyyttäkin, minun välitykselläni, pysyen itse salassa!\nHänellä on mitä hellin sydän, hän on luotettava ja uskollinen, siitä\nolen varma... ja hän on tosiuskovainen, noita, jotka etsivät Herraa\npienen lapsen viattomuudella.\n\n— Vai harjoittaa hän todella hyväntekeväisyyttä ja on niin hyvä ja\nluotettava — tuo rakas Fadet-parka! vastasi Gervaise lämpimästi. — No\nniin, siis pidän huolta noiden tyttösten puvuista... Näkemiin, herra\nkirkkoherra!\n\n— Onnellista paluumatkaa ja paljon kiitoksia, emäntä Gervaise!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäätyään yksin kirkkoherra Gratien unohti Jean Fadet'in, ajatellessaan\nrippilastensa iloa, sitten muisteli hän emäntä Gervaisen hilpeän\nhyväntahtoista olentoa ja lopuksi johtuivat hänen ajatuksensa\nJacquin Baudrun vastoinkäymiseen. Tuo nainen tuntui kuin luodulta\ntuottamaan iloa ja olemaan kodin kunniana, kasvattamaan lapsia, jotka\nrakastaisivat Jumalaa ja kunnioittaisivat velvollisuuden käskyjä ja\njoista hän kehittäisi kunnon työntekijöitä, rehellisiä kansalaisia ja,\ntarpeen vaatiessa, kunnon sotureita... mutta hilpeästi nauraen hylkäsi\nhän edullisimmatkin aviotarjoukset. Aikoikohan hän sitten todellakin\njäädä leskeksi?\n\nTuota kysymystä, joka heräsi kirkkoherran mielessä hartaan\nkunnioituksen johdosta, mitä hän tunsi emäntä Gervaiseä kohtaan,\npohdittiin kylässä varsin usein. Hyväntahtoiset ihmiset ajattelivat,\nettä niin rikas, kaunis ja vapaa valintaansa nähden kuin myllyn\nomistajatar oli, hän varmaankin valitsisi jonkun kaupunkilaisherran,\nmutta pahansuovat sanoivat salaperäisin ilmein:\n\n— Entä Jaillou? Voisi vaikka lyödä vetoa, että hän ottaa Jailloun,\njahka tuo mies uskaltaa kosia!\n\nJaillou oli ainoastaan myllyn isäntärenki, mutta tuollainen avioliitto\nei olisi herättänyt mitään pahennusta. Maalaisväestön keskuudessa ovat\nluokkarajat siksi epämääräiset, ettei koskaan pidetä kovin pahaa ääntä,\njos joku meneekin avioliittoon henkilön kanssa, joka on alhaisemmassa\nasemassa kuin hän itse. Sattuuhan esimerkiksi varsin usein, että\nmyllärin tytär menee isänsä apulaisen vaimoksi. Jaillou oli roteva,\nahkera talonpoika, jonka järkeä ei liioin käynyt kehuminen, mutta joka\nsai paljon työtä suoritetuksi ja piti itseään jossakin määrin talon\ntukena. Hän seurasi väliin Gervaisea kaupungin torille, ja vähempikin\nolisi riittänyt panemaan suupalttien kielet liikkeelle. Isäntärenki\nei suinkaan tehnyt mitään saadaksensa niitä vaikenemaan. Tuontapaiset\nhuhut saattoivat talon muut palvelijat, äreän vanhanpiian Marion'in,\njoka hoiti keittiön ja karjapihan, ja Mathurin'in ja Clauden, jotka\ntoimittivat peltotyöt, samaten kuin kaikki nuo työmiehet, jotka\notettiin avuksi kiireisenä aikana, osoittamaan hänelle aivan erinäistä\narvonantoa, eikä häntä suinkaan haluttanut tehdä niitä tyhjiksi. Jean\nFadet, hän, joka oli viides pyörä vaunuissa, kuten usein sanottiin, ei\nottanut korviinsa noita juoruja. Mutta hänestä oli niin vähän haittaa,\nettei Jaillou viitsinyt koettaakaan saada häntä niitä uskomaan.\n\nMitä emäntä Gervaiseen tulee, ei hän tiennyt mitään noista\nkulkupuheista, jotka eivät voineet häntä vahingoittaa, niin suuressa\narvossa kuin häntä pidettiin. Peräti terävä-älyinen kuten oli, piti\nhän Jaillouta täydellisenä pölkkypäänä. Muutoin ei hän aavistanutkaan,\npalatessaan nyt rauhallisesti kotiinpäin, muistamatta enää Jacquin\nBaudrua tai Marcellin Vannier'ia, että muita niin kiinnosti hänen\navioliittokysymyksensä, jota hän itse ajatteli niin tuiki vähän.\n\nTultuaan myllylle hän kulki puutarhan läpi, missä Jean Fadet\nriisteli kukkia muuria peittävästä köynnösruususta. Väliin joku\nkiinnitarrautunut varsi sai koko säleistön huojumaan, ja liiaksi\nauenneista kukista putoilivat terälehdet maahan valkoisen perhosparven\nkaltaisina. Jean näytti nauttivan tuosta ihanan tuoksun sulostuttamasta\ntyöstään. Hän oli täyttänyt sadolla jo kaksi koppaa, kun emäntä\nGervaise saapui, lausuen hänelle tervehdyksen.\n\n— Kirkkoherra puhui minulle sinusta, Fadet, hän pitää sinua suuressa\narvossa, sanoi hän ystävällisesti.\n\nJa vastausta odottamatta hän huudahti:\n\n— Oi kuinka kauniita ruusuja ja lehtiä, mikä viehättävä kukkassade,\nFadet! Koko tuo kukkien peittämä muuri olisi vietävä sunnuntaiksi\nkirkkoon tai tielle, missä juhlasaatto kulkee. Katsos Fadet, kuinka\nJumala osaa paremmin kuin me koristaa alttarinsa!\n\nJean Fadet oli tuskin keskeyttänyt työtänsä.\n\n— Niin kyllä, rouva, vastasi hän lyhyesti.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n— Kirkkoherra on kovin hyvä...\n\nSenjälkeen hän taas tykkänään antautui työhönsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven\nedustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin,\nvuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen\nvaltaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi\nkuvailla.\n\nAikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä\neriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien\nyksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!»\ntaikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko\nhänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän\nkaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin\nvallan ihastuneita.\n\nKoulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli\nhänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla\nleikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä.\nTalvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä\nhuomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.\n\nHän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä\nja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt\nrippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!»\nsanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen\nomituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn\nnoille alakuloisille huulille.\n\nSuureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa,\ntuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut\npois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia\nsenjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt\nyhä silmiinpistävämmäksi.\n\nTuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen\nsilmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun\nkoomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi\n»Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista,\nhaaveissaan elelevää ihmistä.\n\nHäntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten\nkanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen\nviiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.\n\nHäntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket\nkautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan\nhän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän\nusein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista,\njoita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja\nkeksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa\nopetusten avulla.\n\nMutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät\nvelvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa.\nVähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa\noli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka\nkelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli\nmahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.\n\nVäliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien\nvaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin,\nkävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen\näänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä\nvaikuttivat naurettavilta.\n\nLauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun\ntalvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua\ntai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin\nvuoroonsa jonkun kertomuksen.\n\nNiistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä\näidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin\nkorkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja\nmustista ritareista.\n\n— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana\ntäältä...\n\nEmäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana\ntuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää\nsyvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai\nmahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin\nkauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille\nerityisen viehätyksen.\n\nKukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei\najatellutkaan kotiinlähtöä.\n\nJa kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin\nmeluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.\n\n— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja\nkummaa!\n\nKaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin.\nFadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.\n\n— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä\niltana hieman ärtyneenä.\n\nJean säpsähti ja katsoi häneen hajamielisin ilmein.\n\nToiset tyrskähtivät nauruun, pyytäen että Fadet kertoisi itse jonkun\nkertomuksen.\n\nGervaise kohautti hartioitaan:\n\n— Hänkö kertoisi jotain! Ettekö sitten tiedä, että hän kadotti kielensä\nsyntymänsä jälkeisenä päivänä!\n\nJa sitten ryhtyi Jaillou kertomaan.\n\nHänen kertomuksessaan ei ollut hitustakaan järkeä, mutta hän esitti\nsen niin takaperoisen mahtipontisella äänellä, että emäntä nauroi kuin\nhullu ja naapurit yhtyivät häneen.\n\n— Hyvä, Jaillou, sinä olet kiltti poika, sinä puolestasi!\n\n— Nähkääs, meidän lehmämmekin kävisi sukkelapäiseksi teidän\nseurassanne, emäntä! vastasi Jaillou vaatimattomasti.\n\n»Meidän lehmämme ei olekaan niin typerä sinä, ystäväiseni», ajatteli\nemäntä.\n\nMutta ollen liian hyväntahtoinen lausuakseen sellaisen arvostelun hän\ntoisti:\n\n— Niin kyllä, olet kiltti poika!\n\nFadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa\nepäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan...\nPilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän\neleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa\nsynkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä\ntunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?\n\nEräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai\nhaaveistansa.\n\nKaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä\njuhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä\nGervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli\nollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra\nmääri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin\nhän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän\nkanssaan.\n\nEnsiksi tuli Jailloun vuoro, sitten seurasi Claude ja lopuksi Mathurin.\n\nGervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet\näkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin\nkoskaan.\n\nSäälin tunteen valtaamana meni hän hänen luoksensa.\n\n— Et ole ollenkaan mukana tanssissa, Fadet-parkani!\n\n— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin,\nettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)\n\n— Mitä siitä! Tule minun kanssani, minä kyllä opetan sinua!\n\nJean loi häneen kysyvän katseen, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.\n\n— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen\nhalukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?\n\nSilloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä\nkyyneltyivät.\n\n— Tahdotteko tanssia minun kanssani, rouva?\n\n— Tahdon, sinä tyhmyri!\n\nMusiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta\nGervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että\nhän helposti voi seurata mukana tahdissa.\n\nPian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin\nemännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa\npunoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän\nolisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan\noli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi\n»kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö... siinä kaikki... Hänen\nhajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että\ntanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti\naskeleitaan.\n\nNaurun helke herätti hänet ajatuksistaan.\n\n— Joko lopussa! mumisi hän.\n\nGervaise nauroi yhä makeammin.\n\n— Katsokaapa vaan, Fadet alkaa mieltyä tanssiin!\n\nJa hän huudahti, jättäen vaatimattoman tanssitoverinsa oman onnensa\nnojaan:\n\n— Eriskummainen poika!\n\nSeuraavana päivänä oli Jean jälleen vaipunut välinpitämättömyyteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat\nmieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän\nväliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa\nsanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti\nsuosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.\n\nJean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin\nlämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa\nmuulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä\nvähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas\nkuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada\ntietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties\nvallita, sen kirkkautta samentamatta.\n\nIllan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut\nkirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in\nkuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka\nolivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan\ntaloon.\n\n— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että\nsillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että\nminusta on hauskaa nähdä sinua?\n\n— Pelkään aina häiritseväni, mumisi Jean.\n\nPunastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka\nmuoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui:\n\n— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä... niin jätän tämän\nleski Michaud'ille.\n\nLeski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä\npaljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi\npoikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä\nvanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä\nansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja\njoka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.\n\n— Kiitoksia, ystäväni, sanoi kirkkoherra yksinkertaisesti.\n\nKaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet\nkertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi\ntehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa\nilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.\n\n— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra\nGratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä\nomistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden\nsaavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä\net ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on\nperin tyytyväinen sinuun...\n\n— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin\nharvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä,\nmutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen\nalistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.\n\n— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös\nhän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?\n\n— On kyllä, on, — ja niin hyvä.\n\n— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi,\njäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?\n\nJean empi hiukan ja vastasi sitten hyvin hiljaa:\n\n— En tiedä.\n\n— Onko sinulla jotain syytä tyytymättömyyteen?\n\n— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin\nonnellinen.\n\n— Onnellinen?\n\n— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden\nkirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta,\njoissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin\nvain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen\ntullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.\n\nKirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman\nnuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana\niltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi\ntoisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUsein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat\nloilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.\n\n»Satakieli armas, metsän tenhotar...»\n\nOi, kuinka heleästi raikahtikaan emäntä Gervaisen ääni!\n\nJailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain\nsukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta\nei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan\n— kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä\npalkittiin meluavilla suosionosoituksilla.\n\nTänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille,\njoka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:\n\n— No, hyvä herra, nyt on sinun vuorosi!\n\n— En minä osaa laulaa.\n\n— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä.\nAh, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että\nesittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.\n\nJean pudisti päätänsä.\n\n— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän\njonkunmoisella katkeruudella.\n\nTuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillen\nJean'in puoleen.\n\n— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin\nhauskaa kuulla lauluasi.\n\nMuistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi\npaikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.\n\nVarmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli\nJaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea\ntappio.\n\nJean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen\nlaulaessaan.\n\n    — Paimen, oi paimen,\n    Ken ystäväsi on?\n    Hän onko ihanainen,\n    Suukkonsa suloinen?\n    Elo on kärsimystä, —\n    Hän kuningatar on.\n    Se unen multa riistää,\n    On mielen' rauhaton!\n    Niin rauhaton!\n\nSäkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat\nyksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin\ntunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on\nkärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.\n\n    — Paimen, oi paimen,\n    Sä hänet unhota!\n    Viel' elo suopi sulle\n    Morsion rikkahan! —\n    Rakkaus on kärsimystä!\n    Kultani oma oon,\n    Henkeni hälle kuuluu\n    Ain' kolkkoon kuolohon.\n    Ain' kuolohon!\n\nJa Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma\noon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.\n\nKuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut,\nettä Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.\n\n— Kuka sinulle on opettanut tuon laulusi? kysyi Gervaise ihmeissään.\n\n— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen\neräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre\nsoitti säkkipilliänsä.\n\n— Se on siis sinun itsesi sepittämä?\n\n— Sävelen soitti Iso-Pierre... ja sävel juuri herätti nuo sanat\nsydämessäni.\n\nJean vaikeni. Ihmeteltiin hänen vastauksiansa, jotka toisista tuntuivat\njärjettömiltä. Sitten huudahti Jaillou äkkiä:\n\n— Sepä hauska juttu! Ajatelkaas, että Jean Fadet on rakastunut\nkuningattareen!\n\nTuo ajatus tuntui niin eriskummalliselta, että palvelijat tyrskähtivät\nnauruun, vieläpä emäntä Gervaisekin. Siitä tyynnyttyään havaitsivat he\nJean'in poistuneen.\n\n— Poikaparka! sanoi emäntä. — Hänen laulunsa oli aika kaunis.\n\nSeuraavana päivänä hän sanoi Jean'ille:\n\n— Miksikä sinä lähdit niin pian pois? Tahtoisin kuulla vielä uudelleen\ntuon paimenen laulun.\n\nJean pudisti päätänsä. — Olen unohtanut sen, sanoi hän.\n\n— Unohtanut! Älä ole paha, Fadet, vaan laula!\n\n— Ei, rouva, minä en muista sitä enää.\n\nEmäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän\nnauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.\n\nKului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja\ntyötä paljon.\n\nJean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa\nkanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa\nlauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat\nmuillekin lyhyemmiksi.\n\nKukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra\nGratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen\nomituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt\nlähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa\nleski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena,\nsitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista\nmietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.\n\nMutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra\nenää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle\nhyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka\ntäydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle\nhenkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä,\nhäiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille\ntuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät\ntiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi\nheitä käsittää.\n\nJa kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin\nennenkään, mutta karaistuneempi.\n\nElämä meni menoansa Aunettes'issa rauhallisessa työn touhussa.\n\nMutta ratkaiseva käänne oli lähellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja\npakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden\nmaukasta rypälemehua.\n\nSekä kuumuus että juttelu ja rypälemehu olivat nousseet Jaillou'lle\npäähän. Lasi kädessä hän piti suurta ääntä, kertoen typerään ja\nrehentelevään tapaansa eriskummaisia hurjastelujuttuja.\n\n— Lempo soikoon! huudahti hän äkkiä. — Sinä päivänä, jolloin emäntä\nGervaisesta tulee rouva Jaillou, täällä pidetään komeat kestit! Minä\ntarjoan teille...\n\nHän ei voinut jatkaa lausettansa, rautakoura tarttui hänen olkaansa,\nja käheä, suuttumuksesta tukahtumaisillaan oleva ääni änkytti hänen\nkorvaansa:\n\n— Mitä sinä sanot, mitä uskallatkaan sanoa?\n\nRoteva Jaillou kääntyi häneen päin sanoen ilveilevällä äänellä:\n\n— Sitä, minkä sinä jo tietäisit, jollet eläisi kuin karhu, sitä, mistä\ntänään kuiskaillaan ja huomenna puhutaan lujalla äänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljännestuntia myöhemmin emäntä Gervaise avasi levollisesti pihan\nristikkoportin. Hän lähestyi taloa kahden vaaleapukuisen naishenkilön\nseurassa. Ne olivat linnassa oleskelevia pariisittaria, jotka\nmaitohoidolla ollen kävivät juomassa annoksensa Aunettes'in myllyllä.\n\nEmäntä vei komeat vieraansa ruokasaliin, tuohon kauniiseen huoneeseen,\njoka oli laudoitettu kiilloitetulla puulla ja jossa tinatuopit\nkiilsivät kuin hopea ja fajanssiastiat hohtivat kirjavin värein.\n\n— Käykää sisään, hyvät neidit, sanoi hän hymyillen, ja väistyen hiukan\nsyrjään hän avasi oven.\n\nMutta millä hämmästyksellä ja suuttumuksella täyttikään hänen mielensä\nsiellä tarjonaoleva näytelmä: pöydät poissa paikoiltaan, tuolit\nkumossa, lasit osittain sirpaleina, — ja tuon kuvaamattoman sekasorron\nkeskellä Jaillou lamassa jakkaralla, nenä murskattuna, ranne sinisenä!\n\nMarion, Mathurin ja Claude seisoivat hänen ympärillään, paimentyttönen\nvuodatti kiihkeitä kyyneleitä, Jean Fadet istui, kasvot synkkinä,\nhuoneen takaosassa.\n\nGervaise punastui häpeästä. Hän oli väliin kehunut myllyllä vallitsevaa\noivaa järjestystä, ja nyt täällä tapeltiinkin kuin missäkin kapakassa.\n\nHän heitti syyllisiksi epäilemiinsä henkilöihin musertavan katseen, ja\npaiskaten oven kiinni hän vei pariisittaret maitohuoneeseen, tarjosi\nanteeksi pyytäen itse heille heidän annoksensa ja palasi heidän\nlähdettyänsä heti ruokasaliin, voimatta enää hillitä suuttumustaan.\n\nKukaan ei ollut hievahtanutkaan paikaltansa.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi hän tuikeasti.\n\n— Jaillou ja Fadet ovat tapelleet, vastasi vanha palvelijatar.\n\n— Sepä ihmeellistä! Ja mistä syystä, jos on lupa kysyä!\n\nNyt puristi Jaillou tarmokkaasti Marion'in käsivartta, ja hän oli\nvaiti, sillä eihän sopinut suututtaa tulevaa isäntää.\n\n— Mistä syystä täällä on tapeltu? kysyi emäntä uudelleen, polkien\njalkaa kuin lapsi.\n\n— Emäntä, sanoi isäntärenki, — minä puhuin aivan kauniisti, ja silloin\nFadet hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Pidin puoliani, ja näette missä\nkunnossa olen.\n\n— Mitä sinä sitten puhuit?\n\n— Aivan tavallisia asioita vaan. Kerroin jotakin, ja Jean luuli minun\ntähtäävän häneen, muutamassa illanvietossamme täällä sattuneen seikan\njohdosta.\n\n— Onko tuo totta — Marion, Mathurin, Claude?\n\nNämä painoivat päänsä alas, mutta Mathurin sanoi, saatuaan salaa pienen\npotkun:\n\n— On kyllä, emäntä!\n\n— Ja mitä sinulla sitten on sanottavaa? kysyi emäntä Gervaise vielä,\nkääntyen nyt Jean'in puoleen.\n\n— Ei mitään, vastasi tämä soinnittomalla äänellä, katse synkkänä, kädet\nraivokkaasti nyrkkiin puristettuina.\n\n— Kuinka, sinulla ei ole mitään sanottavaa? Et siis edes koetakaan\npuolustautua? Minusta näyttäisivät selitykset tässä olevan tarpeen.\nSinä, Fadet, joka muutoin olet niin kärsivällinen, olet käynyt Jailloun\nkimppuun turhanpäiväisen asian takia... ja lisäksi vielä takaapäin...\nkuin mikäkin halpamielinen pelkuri!\n\nKuullessaan viime sanat Jean puri huultaan, mutta pysyi vaiti.\n\n— Seinällekö minä puhun? Suvaitsepas nyt vastata: Kävitkö sinä Jailloun\nkimppuun vai et?\n\n— Kävin, mumisi Jean.\n\n— Etkö tahdo sanoa mistä syystä?\n\n— En.\n\n— No niin, ystäväni, pahoittelen sitä, mutta meidän täytyy erota,\nselitti Gervaise varsin kylmähkösti. — En ole koskaan sietänyt tappelua\ntalossani, sinun täytyy saada riita-asiasi ratkaistuiksi muualla. Ja\nnoiden neitien nähden piti minun kokea tämä häpeä. Sitä ei tule toiste\ntapahtumaan!\n\nSeurasi vaitiolo, sitten lisäsi emäntä Gervaise, jo hiukan leppeämmin:\n\n— Voit lähteä muutaman päivän perästä, milloin tahdot!\n\n— Hyvä, rouva.\n\nJa Jean'in syvällinen katse kiintyi Gervaiseen, synkempänä,\nmurheellisempana kuin koskaan ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuskallista nähdä tuo katse.\n\nGervaise oli illallisella vähäpuheinen ja lähti varhain levolle.\n\nVaikka hän toisti itsellensä, että Fadet jo jonkun aikaa oli ollut\nvarsin kummallinen, että hänen synkkä umpimielisyytensä vaikutti\nsalavihalta, ja että vaiteliaat ihmiset usein ovat pahansuopia ja\nkenties tekopyhiäkin, vaivasivat häntä hänen nukuttuaan sekavat ja\nkiusalliset unet, joissa alinomaa ilmaantui kaksi suurta silmää,\nmurtuneen äänen lausuessa: — Hyvä, rouva!\n\nEmäntä Gervaise heräsi masentuneena. Hän kiiruhti akkunan luo ja avasi\nsen, vilvoittaakseen kuumeista otsaansa ilman henkäyksillä.\n\nTuskin voi vielä huomatakaan aamun valkenemista. Täydellinen rauha\nvallitsi uneen vaipuneilla kedoilla, joita ei vielä häirinnyt aamun\nepämääräinen melu. Hiljaisin askelin laskeutui Gervaise portaita alas,\njoutui hajamielisenä astellessaan vihannestarhaan, käveli siellä\nhetkisen, poimien jonkun kukan tai pistäen suuhunsa punaisen retiisin.\nJo väsähtäneenä hän avasi ladon oven, minne oli ajettu heinää, ja\njäi siihen seisomaan, nauttien sisältä virtaavasta miellyttävästä\ntuoksusta. Nähtyään heinärukojen säännölliset rivit hän aikoi jo\nkääntyä takaisin, tietäen että hänen määräyksiänsä oli seurattu,\nmutta silloin kiintyi hänen huomionsa esineeseen, josta hän ei voinut\nerottaa, mikä se oli.\n\nUteliaana, melkein pelästyneenä hän meni lähemmäksi ja peräytyi melkein\nhämmästyksestä: heinärukojen keskellä nukkui Jean Fadet.\n\n»Jean-parka! Hän ei ole uskaltanut mennä nukkumaan huoneeseen, jossa\non asunut niin monta vuotta! Jean-parka, olenko kohdellut sinua\nsäälimättömästi?» mietiskeli emäntä.\n\nHän kumartui hiukan, katsoaksensa nukkujaa.\n\nJean ei ollut nukkunut kauan, sillä hänen hengityksensä oli vielä\nepäsäännöllistä. Toinen käsivarsi, heitettynä pään yläpuolelle, kehysti\nhänen kalpeita kasvojansa. Vieressään oli hänellä kirja, jonka nimen\nGervaise luki. Se oli maanviljelystä koskeva teos. Avatuilla sivuilla\noli kimmeltäviä pisaroita.\n\n»Mutta miksi hän ei puolustautunut?» ajatteli emäntä Gervaise, puoleksi\nliikutettuna, puoleksi harmistuneena. »Jumala sen tietää, että olisin\nkernaasti ottanut korviini hänen sanansa. Hänen luontonsa on tosiaankin\nkatkeroitunut viime aikoina.»\n\nTänä hetkenä nukkujan huulet aukenivat huokaukseen, ja Gervaise kuuli\nhänen murheellisena mumisevan unissaan:\n\n— Gervaise, oi Gervaise, oma kultani...\n\nGervaise! Mitä olikaan hän sanonut? Hänestä hän uneksi! Mutta jopa tuo\npoikanen olikin hullu, pähkähullu!\n\nJa emäntä Gervaise kiiruhti pois huoneeseensa, liikutettuna, mutta\nkiukustuneena tästä liikutuksestaan, ja hän vakuutteli itselleen\ntuhansin kerroin olevansa onnellinen siitä, että Jean lähtisi kauas,\nmahdollisimman kauas Aunettes'in myllyltä.\n\nKun hän seitsemän ajoissa meni alakertaan, olivat kaikki tavallisuuden\nmukaan jo työssä pelloilla. Talossa ei ollut muita kuin Marion, joka\nkalisutti kattiloitaan keittiössä, ja Jean Fadet, jonka emäntä Gervaise\ntapasi ruokasalissa, missä hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, edessään\nkuppi jäähtynyttä maitoa.\n\nEmännän tullessa sisään hän nousi paikaltaan, ottaen lakkinsa.\n\n— Niin, Fadet-parka, sanoi Gervaise, — meillähän on ero edessä. Miksi\nsinun pitikin hakea riitaa Jailloun kanssa, joka on niin kiltti poika.\n\nJean ei puhunut mitään. Gervaise ei hellittänyt vieläkään.\n\n— Kuules, Jean, sanoi hän, — minulle tuli oiva ajatus mieleen. Mene\nlyömään kättä Jailloun kanssa ja...\n\nJean pudisti päätänsä.\n\n— Ei, sitä en tee.\n\n— Selitä sitten tämä asia. Ethän ole voinut aiheettomasti käydä\nJailloun kimppuun... No, sanos nyt, katsoitko olevasi siihen oikeutettu?\n\nAivan hiljaa mumisi Jean:\n\n— En...\n\nGervaise teki ensin kiukustuneen liikkeen, sitten valtasi hänet heti\njälleen sääli.\n\n— Minne sinä aiot mennä? kysyi hän, toistaen mielessään, että joka\ntapauksessa oli parasta että Jean lähtisi.\n\nJean teki masentuneen liikkeen.\n\n— Minne voinkaan mennä, rouva, sanoi hän. — Ei minua nyt suvaittaisi\nmissään.\n\n— Olen pahoillani siitä mitä on tapahtunut, mutta nythän on\nelonkorjuuaika ja sinun on helppo saada työtä, — minä kehun sinua\nkyllä, jos minulta kysytään neuvoa. Annan sinulle anteeksi, Jean, ja\ntahdon että tietäisit minun iloitsevan, jos sinun käy hyvin. Ethän\ntoivottavasti sitä epäillekään? lisäsi hän.\n\n— En, en, sopersi Jean.\n\nJa hän loi Gervaiseen tuollaisen katseen, joka häntä usein oli\nliikuttanut, — piestyn, mutta yhäti uskollisen koiran kiihkeän katseen.\nSitten hän poistui huoneesta kömpelön äkillisesti, ikäänkuin lähtien\npakoon.\n\nKaikki meni entistä menoansa, palvelijat suorittivat tehtävänsä,\nviittaamatta sanallakaan äskeiseen tapahtumaan, mutta kaikista tuntui\nolo tukalalta ja oli kuin ajankulku olisi hidastunut entisestään.\n\nEräänä päivänä pyysi Jean lomaa iltapäiväksi, ja emäntä Gervaise\notaksui hänen menevän paikkaa hankkimaan. Illalla sanoi Jean jotain,\njosta Gervaise oivalsi hänen tavanneen kirkkoherra Gratien'ia, mutta\nhän ei tiedustellut häneltä asiaa tarkemmin.\n\nMutta kun Jean viikkokauden kuluttua mainitsi aikovansa lähteä talosta,\nsanoi hän hänelle:\n\n— Ole täällä vielä viikon päivät, Fadet. Nyt on kova työaika, ja olisin\nsinulle siitä kiitollinen.\n\n— Varsin mielelläni, vastasi Jean.\n\nJa hän keskeytti tuskin työtään vastatakseen, ollen kääntämässä sarkaa,\njohon aiottiin kylvää siementä.\n\nGervaise kysyi nyt:\n\n— Oletko tehnyt jonkun ratkaisevan päätöksen?\n\n— Olen, rouva.\n\n— Minkä sitten, Fadet? Onhan minulla sentään oikeus kysyä sitä sinulta,\neikö niin?\n\n— Olen sitoutunut sotapalvelukseen, sanoi hän tavalliseen\nvälinpitämättömään, mutta silti niin surumieliseen tapaansa.\n\nGervaise hätkähti. — Sotapalvelukseen... sinä!\n\nKeskeyttäen jälleen konemaisen työntekonsa Jean selitti, puhuen\nponnettomasti ja välinpitämättömästi:\n\n— Leski Michaud elää kovassa puutteessa, kun hänen poikansa on\nsotaväessä, senhän tiedätte, rouva. Ajattelin siksi, että voisin\nsitoutua palvelemaan hänen edestään nuo puuttuvat kaksi vuotta, kun\nei hänellä ole varaa pestata ketään sijaansa. Ja sitten ryhdyin heti\ntoimeen.\n\nGervaise tunsi mielensä järkytetyksi.\n\n— Ja sen olet sinä tehnyt? sanoi hän.\n\nSitten hän lisäsi epäröiden:\n\n— Mutta eihän sinulle makseta siitä mitään?\n\nJean'in tummiin silmiin tuli nuhteleva ilme.\n\n— Saanhan siellä elatukseni ja muuta en tarvitsekaan.\n\n— Mutta tuo poikahan on sinulle täysin vieras henkilö, sanoi Gervaise,\nharmistuneena, tietämättään miksi.\n\n— Se on yhdentekevää, sanoi Jean. — Hänellä on äiti, joka häntä\ntarvitsee, mutta minä olen yksin. Siksi tuntuu minusta oikeammalta,\nettä hän palaa kotiin ja minä menen sinne. Tuo tuuma tuli mieleeni,\nmiettiessäni mitä minun oli tehtävä.\n\nJean Fadet pyyhki otsaansa, josta hiki valui virtana, ja ryhtyi jälleen\njatkamaan työtänsä. Emäntä Gervaise pyöritteli hermostuneesti kädessään\nkukkaa, jonka hän oli poiminut kulkiessaan erään saran ohi.\n\n— Kuules, Jean, sanoi hän äkkiä, — minusta tuntuu raskaalta antaa\nsinulle ero kuin millekin muukalaiselle, sillä olethan aina ollut\ntäällä kuin lapsena talossa. En vaadi sinulta muuta kuin että koetat\nelää sovussa Jailloun kanssa... Tahdotko jäädä tänne?\n\nJean loi katseensa maahan, silmäillen suuria multakokkareita, joissa\nkiemurteli pitkiä onkimatoja. Vaiettuaan hetken hän kohotti päänsä ja\nlausui:\n\n— En, rouva. Kiitän teitä, mutta on parempi että lähden.\n\n— Kuten tahdot, vastasi Gervaise kuivahkosti.\n\n»Hän on oikeassa», ajatteli hän. »On parempi, paljon parempi että hän\nlähtee.»\n\nTuikealla liikkeellä hän pyyhkäisi pois pienen kyynelparin, joka valui\npitkin hänen poskiansa.\n\n»On mahdoton, täysin mahdoton ymmärtää tuota Fadet'iä», ajatteli hän.\n\nEmäntä Gervaise otti käsityön koppaansa ja istuutui akkunakomeroon,\npäättäen olla ajattelematta Jean'in aietta, mutta hän ei päässyt\nsittenkään rauhaan mietteiltänsä. Hän muisteli yhteisiä illanviettoja,\ntanssiaisia majatalossa, käyntiänsä pappilassa, sitten tuota tappelua\nja lukemattomia muita seikkoja, jotka kilvan pyrkivät hänen mieleensä,\nniin että huone tuntui olevan muistoja tulvillaan.\n\nJa jostakin syystä, — varmaankin siksi, että hän säälien ajatteli Jean\nFadet'in yksinäisyyttä ja turvattomuutta, hänen mielessään heräsi\najatus, että hänkin oli yksin maailmassa, että hänen velvollisuuksien\ntäyttämä elämänsä sentään oli sisällyksetöntä ja että hänellä oli syytä\nkadehtia noita nuoria tyttöjä, jotka sunnuntaisin tulivat kirkolle niin\nylpeinä sulhonsa rinnalla.\n\nKen tulisikaan olemaan hänen sulhasensa? Jacquin Baudrukö vai Marcellin\nVannier — vai joku muu noista monista, jotka olivat tarjonneet hänelle\narvossapidettyä nimeä ja kunniakasta asemaa?\n\nViettää nuoruuden päivät rakastettunsa kanssa ja vanheta rinnan hänen\nkanssaan, työskennellä yhdessä, toisiansa auttaen, ja illoin istuskella\nkotoisen pesävalkean ääressä, pienten päitten ympäröimänä, alkaa elämä\nuudelleen, jakaen lapsillensa mielensä ja sydämensä parhaita aarteita,\nja odottaa sitten yhdessä kuolemaa, muistoista rikkaina, se olisi\nonnea, velvollisuuksien täyttämisen, Jumalan siunauksen suomaa onnea!\n\nUlkona paistoi aurinko. Avoimesta akkunasta kuljetti tuuli\nkukkastuoksua huoneeseen. Lehtevässä plataanissa piti kerttu\nlaulajaisia. Kuunnellessaan noita säveleitä alkoi emäntä Gervaise\nlempeästi mumista tuon paimenen valitusta, joka tahtoi omistaa elämänsä\nkullalleen aina kuoloon saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Emäntä Gervaise pysyy ilmeisesti heltymätönnä Fadet'iin nähden!»\najateltiin seuraavina päivinä, ja totta olikin että hänen käytöksensä\nsekä Jean'ia että muita kohtaan oli muuttunut aikaisemmista ajoista.\nHän oli välinpitämätön, melkein synkkä, usein ärtyisäkin ja ikäänkuin\ntykkänään jonkun mietteen vallassa, jonka laatua kukaan ei voinut\narvata.\n\nOli ehditty toisen viikon päähän, — Jean'in oli määrä lähteä kello\nviideltä. Haluten liikuskella lähti Gervaise aamiaiselle erään\nserkkunsa luo, ja paluumatkalla hän pysähtyi pappilaan. Hänellä oli\nmukanaan kirkkoherralle sievä koppa täynnä tuoreita munia.\n\nKirkkoherra otti hänet vastaan tavalliseen lempeän ystävälliseen\ntapaansa. He keskustelivat ensiksi sääsuhteista, mutta sitten sanoi\nGervaise äkkiä, hiukan tuikealla äänellä:\n\n— Tiedättehän te, kirkkoherra, että Jean lähtee meiltä pois?\n\n— Tiedän kyllä, vastasi tuo oiva mies tyynesti, — olen tavannut Jeania.\n\n— Ja te hyväksytte hänen päätöksensä?\n\n— Kyllä, emäntä Gervaise, minä hyväksyn sen, sanoi pappi vakavasti.\n— Tuo päätös on kaunis teko, ja kuinka luonnolliselta se tuntuukaan\nhänestä, joka sen aikoo suorittaa, — niin luonnolliselta, että minun\ntäytyy tunnustaa etten rohjennut sitä kovin kehuakaan, peläten siten\nhimmentäväni tuon uhrauksen ylvään puhtauden. Ensi kerran minun\nonnistui, kenties hänen sitä tietämättään, ottaa selkoa siitä, mitä\ntuon lapsiparan mielessä oikein liikkuu. Olin sanonut teille, että Jean\nFadet'illa on hyvä ja rehellinen sydän, mutta nuo sanani olivat liian\nlaimeat... minun olisi tullut sanoa, että hänellä on ylevä sydän!\n\nEmäntä nakutteli hiljaa kengänkärjellään lattiaa.\n\n— Teillä on parempi onni kuin minulla, herra kirkkoherra, sanoi hän,\n— kun olette voinut tutustua hänen sisäiseen olentoonsa, sillä minä\npuolestani en tiedä mitään hänen luonteestansa. Haluaisin kernaasti\ntietää, mitä te ajattelette hänen riidastaan Jailloun kanssa.\nJaillouhan on sellainen kiltti poika, peräti lauhkea luonnoltansa...\n\n— Sallitteko minun tehdä hiukan arkaluontoisen kysymyksen, emäntä\nGervaise! Onko tuo huhu tosi, joka tietää kertoa teidän aikovan mennä\navioliittoon Jailloun kanssa?\n\nGervaise oikaisihe tuikealla liikkeellä.\n\n— Jailloun kanssa! sanoi hän, suunniltaan närkästyksestä. — Jailloun\nkanssa! mutta sehän on sulaa mielettömyyttä... ja jos sitä kysyisi\nminulta joku toinen kuin te, herra kirkkoherra... Vakuutan, että se on\npelkkää valhetta...\n\n— Olin kyllä hiukan ihmeissäni tuosta uutisesta, puhui vanhus\nsäyseästi. — Ei silti, ettei kunnon palvelija, jonka rikkautena on\nhänen tarmonsa ja työkuntonsa, ansaitsisi saada teitä vaimoksensa,\nmutta, nähkääs, juuri Jaillou... tuo Jaillou-parka, eikös hän ole\nhiukan...\n\n— Hän on täysi pölkkypää, herra kirkkoherra! Tuo on tosiaankin liikaa,\naivan liikaa!\n\nEmäntä Gervaise oli vielä aivan kalpea närkästyksestä. Mutta vähitellen\nhän tyyntyi ja jatkoi keskustelua levollisella äänellä.\n\n— Suokaa anteeksi, kirkkoherra, sanoi hän, — minulla on kiivas luonto,\nmutta kummia siinä sainkin kuulla!... Ja tiedättekö, minä kammon niin\njuoruja, että melkein olisin valmis menemään avioliittoon, saadakseni\nne vaikenemaan. Sallitteko minun puhua aivan avoimesti ja kysyä erästä\nhiukan mieletöntä seikkaa? No niin! Kuvailkaa itsenne hetkiseksi\nminun asemaani. Mitä te tekisitte minun sijassani? Luotan teihin kuin\nJumalaan!\n\nPapin lempeillä huulilla näkyi silmänräpäyksen ajan älykäs\nymmärtämyksen hymy, mutta hänen kasvonsa kävivät heti jälleen vakaviksi.\n\n— Minä puhun myöskin asiat kohdalleen, emäntä Gervaise, sanoi hän. —\nTeidän sijassanne valitsisin puolison, joka luonteensa puolesta olisi\nminun arvoiseni, vaikkapa minusta edelläkin, — olennon, joka olisi niin\nhyvä, niin rehellinen, niin luotettava, että turvallisesti uskoisin\nhänelle sydämeni ja mieleni. Näinä uskottomuuden ja Jumalan kieltämisen\naikoina haluaisin elämäntoverikseni uskovaisen miehen, vakavan ja\nuljaan kristityn. Hänen tulisi olla kansanmies, mutta ei silti\noppimaton olento, sillä tietämättömyys orjuuttaa, kaikkialla tyytyisin\nainoastaan todelliseen, epäitsekkääseen rakkauteen, joka minulle\nomistettaisiin hellyydellä, kunnioituksella, kaikissa koettelemuksissa\nkestävällä lämmöllä. Ja jos kohtaisin täällä maailmassa miehen, joka\nvastaisi tuota ihannetta... silloin, tyttäreni, silloin luullakseni\nnoudattaisin ainoastaan sydämeni neuvoa, sitä yksin, välittämättä tuon\nmiehen varallisuussuhteista, tai edes... edes hänen syntyperästänsä...\nKas, siinä neuvoni!\n\nEmäntä Gervaise oli kalvennut, mutta tällä kertaa ei närkästyksestä.\n\nKellon lyödessä neljä hän nousi paikaltansa.\n\n— Aika on jo kulunut pitkälle, sanoi hän nopeasti puhuen, — kiitoksia,\nherra kirkkoherra, kiitoksia!... Jos tosiaankin päätän mennä\navioliittoon, pidän kyllä mielessäni teidän sananne.\n\nJa äkillisen lämpöisen tunteen vallassa hän lisäsi:\n\n— Te olette niin hyvä, kirkkoherra!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAunettes'in myllyllä oli piha tyhjä ja talossa vallitsi hiljaisuus.\nOliko Jean jo lähtenyt?\n\nKuinka! Odottamatta emäntä Gervaisea, haluamatta sanoa hänelle\njäähyväisiä! Oi, tuota kiittämätöntä olentoa!\n\nVäsyneellä liikkeellä hän otti päästään suuren olkihattunsa ja heitti\nsen lavitsalle, kuten koppansakin. Sitten hän meni hitaasti pieneen\nvastaanottohuoneeseensa, joka oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa.\nKynnykselle ehdittyään hän jäi seisomaan liikkumatonna, — Jean oli\nsiellä.\n\nHän oli pannut pöydälle käärön, joka varmaankin sisälsi hänen\nomaisuutensa, ja epätoivoisin katsein hän hyvästeli kaikkea, mitä\ntuo huone sisälsi: kaappeja, joissa Gervaise säilytti kauniit\nlavendelituoksuiset liinavaatteensa, hänen kirjoituspöytäänsä,\ntilikirjaa laskuinensa, hänen hartauskirjaansa, »Kristuksen\nseuraamisesta», jota hän luki illoin, kukkia, joita hän oli poiminut,\nompelutyötä, väritettyjä fajanssitöitä, viimeisen illanvieton muistoja,\nseinäpapereita kukkavihkokoristeineen...\n\nJean-parka! Hän kiertää huonetta, koskettaen kaikkea kunnioittavasti,\nja väliin hän pysähtyy, pyyhkäisten pois kyyneleen, suuren\nkyynelkarpaleen, joka vierii pitkin hänen kuolonkalpeita kasvojansa...\nja äkkiä kajahtaa huuto hänen huuliltansa: huoneen ovella seisoo emäntä\nGervaise häntä katsellen.\n\n— Oi anteeksi, anteeksi! mumisee hän.\n\n— Anteeksiko, Jean-parkani? vastaa Gervaise hieman epävakaisella\näänellä, hymyillen vapisevin huulin. — Voisinko pahastua siitä, että\nsinä olet kiintynyt tähän taloon ja... ja minuun!\n\n— Kiintynyt taloon ja teihin! Oi, rouva, tahtoisin ilmaista teille\nkiitollisuuteni, mutta en osaa, en osaa sitä tehdä, huudahti Jean Fadet.\n\nJa hän alkoi puhua, puhua, kuin keventääkseen pakahtumaisillaan olevaa\nsydäntänsä.\n\n— Olen vain kurja löytölapsi, ja olen aina viettänyt yksinäistä elämää.\nLempeä käsi ei ole koskaan hyväillyt otsaani, hellä ääni ei ole\npyrkinyt herättämään luottamustani... Siinä olen käynyt näin araksi,\nsillä en ole hautonut mitään pahoja aikeita mielessäni... Nähdessäni\nlapsen äitinensä kuristi aina kurkkuani ja minua halutti itkeä. Mietin\nmielessäni: miksi minä olen toisenlainen kuin muut? Oi, kuinka olisin\nrakastanut äitiäni! Isäntä oli antanut minulle turvapaikan ja hän oli\nhyvä minulle, mutta tunsin etten vastannut hänen toiveitansa, että hän\npiti minua typeränä, työhön haluttomana... Siitä kävin yhä synkemmäksi,\npakenin metsiin, hakien sieltä kasvien ja eläinten joukosta itselleni\nrauhallisia, vaatimattomia ystäviä, jotka eivät minua hylkineet. Sain\nnimen Fadet, tollo. Ei kukaan rakastanut minua... Sitten tutustuin\nteihin. Minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut tähän taloon, kuin\nolisi ainainen kirkkaus ympäröinyt teitä... Mutta en voinut muuttaa\nluontoani, en puhunut teille enempää kuin muillekaan... enempää\nkuin kirkkoherra Gratien'ille, joka minusta oli kuin Jumala... En\nuskaltanut puhua teille mitään, vaikka sydämeni oli tulvillaan\nkiitollisuutta!... Sillä te olette ollut minulle hyvä, rouva... hyvä,\nkuin kaikki nuo metsän kukat, jotka eivät halveksineet Fadet-parkaa,\nvaan hyväilivät kättäni sulotuoksullaan. Mistä kaikesta minun onkaan\nteitä kiittäminen! Isännän kuoltua piditte minut täällä, minut, joka en\nole mikään voimakas työntekijä. Te annoitte anteeksi virheeni, ja kun\nolin kuolemaisillani tuohon kauheaan kuumetautiin, hoiditte te minua\nsisaren tavoin. Oi, muistan niin hyvin nuo yöt, jolloin te valvoitte\nviheliäisessä huoneessani. Kun unenhorroksissa raotin silmiäni,\nnäin teidän istuvan työskennellen lampun ääressä, hiukan kalpeana\nväsymyksestä! Väliin pääsi voihkaus huuliltani, silloin te nousitte\npaikaltanne ja veitte huulilleni pienen sinisen kupin... Minä rakastin\ntuota pientä kuppia, muistatteko sen vielä, rouva?... Te pelastitte\nhenkeni! Olisin perin kiittämätön olento, jos sen unohtaisin...\nOi, olisin niin mielelläni työskennellyt teidän hyväksenne! Kun\nopettaja ja kirkkoherra sanoivat, että oppi ja tieto kehittävät ja\njalostavat ihmistä, koetin minä hankkia itselleni tietoja, oppia\nkaikkea sellaista, josta teille voisi olla hyötyä, jonka avulla voisin\ntulevaisuudessa palvella teitä paremmin... Se olisi tuottanut minulle\nniin suurta onnea. Mutta voi... nyt on kaikki mennyttä... Ja Jaillou\ntulee teidän puolisoksenne...\n\nFadet-parka ei ollut puhunut niin pitkälti tuon kaniineille pitämänsä\npuheen jälkeen... Gervaise oli kuunnellut häntä tarkkaavasti, mutta\nhänen, ehdittyään noihin viime sanoihin, hän keskeytti hänen puheensa\nhuudahtaen:\n\n— Jaillou ei ikinä tule puolisokseni, ei ikinä, kuuletko! Oli oikein\nettä pieksit hänet, jos hänellä on sentapaisia kuvitteluja. Jos menen\navioliittoon, Jean, niin en tahdo hölmöä enkä kerskuria sellaista\nkuin Jaillou ja nuo toiset, jatkoi Gervaise lempeästi. — Valittuni\npitää olla arka, hiljainen... vaikkapa vähän surumielinenkin, niin\nettä saan ilon lohduttaa häntä, ja hänen on rakastettava minua koko\nsydämestään, jos kohta hän ei rohkene puhua siitä minulle... Kenties\nhänelle nauretaankin, mutta ilkimysten pilkkapuheet tekevät hänet\nvain minulle rakkaammaksi. Heistä huolimatta kaikesta huolimatta minä\nymmärrän häntä, käsitän hänen ajatuksensa ja tunteensa. Ja minä menen\nhänen luoksensa, ylväänä ja luottavaisena, ja minä panen käteni hänen\nkäteensä ja sanon hänelle: »Kun sinä olet omistanut elämäsi minulle,\nniin sällitkö minunkin omistaa omani sinulle?»\n\nJean ei puhunut sanaakaan, peläten karkoittavansa tuon unen.\nSilloin emäntä Gervaise ojensi hänelle kätensä, ja katsoen häneen\nmielenraikkautta tulkitsevilla kauniilla silmillänsä hän kysyi:\n\n— Etkö tahdo tulla minun puolisokseni, Jean? Poikaparka päästi\ntukahtuneen huudahduksen:\n\n— Emäntä Gervaise, älkää tehkö minusta pilkkaa! Te tiedätte, etten minä\nole mitään enkä omista mitään... en edes nimeä!\n\nKyynelsilmin puhui Gervaise:\n\n— Jean, eihän ole minun syyni, että olen sinua rikkaampi, ja olisi\njulmaa rangaista minua siitä.\n\nJa nyyhkyttäen toisti nyt Jean nuo sanat, jotka hän kaksi viikkoa\naikaisemmin oli lausunut epätoivoisen unen kuiskeena:\n\n— Gervaise, rakas Gervaise, oma kultani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJean'in tullessa pappilan saliin ymmärsi kirkkoherra Gratien mitä oli\ntapahtunut, ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan. Sitten tuo nuori mies\noli puhunut kaikesta koruttomin sanoin, osoittamatta ylpeyttä tai\nliikaa nöyryyttäkään... sanoin, jotka tulvehtivat esiin hänen sydämensä\nkyllyydestä.\n\n— Ja nyt et sinä siis lähdekään täältä? kysyi kirkkoherra, levoton ilme\nkirkkaissa silmissään.\n\nJean'in kasvot olivat synkistyneet.\n\n— Lähden kyllä, herra kirkkoherra, sanoi hän pontevasti, — _hän_ kyllä\ntahtoisi, että jäisin tänne, mutta tehty mikä tehty. Nyt en enää\nvoisikaan peruuttaa sanaani, muutoin kuin ostamalla itseni vapaaksi,\nja siihen eivät vähäiset varani riitä. Tahdon lähteä siitäkin syystä,\netten minä täällä ole toimeltani enkä omaan olentooni nähden sitä enkä\ntätä.\n\nJa havaitessaan kirkkoherran mielenliikutuksen hän jatkoi:\n\n— Tunnen että minun on lähdettävä... sekä oman itseni tähden että\nerittäinkin hänen tähtensä... Täällä olen lapsi vain, tuolla toisaalla\ntulen olemaan mies puolestani ja saava oman arvoni tuntoa — kuinkas sen\nsanoisin — arvokkaisuutta, jota vailla nyt olen. Täältä lähtee Fadet,\nhän, joka palaa, on toivoakseni oleva parempi, ylväämpi, viisaampi\nkuin Fadet... eikä kukaan enää rohkene nimittää häntä tuolla nimellä.\nJa sitten on vieläkin eräs seikka. Olen pyytänyt häntä pitämään\nkihlauksemme salassa... ja niin voi hän paluuseeni saakka punnita\npäätöstänsä, ja jos hän on noudattanut ainoastaan hetkellistä säälin\ntunnetta, jos hän katuu päätöstänsä... silloin on hän vapaa.\n\nVoimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kirkkoherra ojensi Jeanille\nmolemmat kätensä.\n\n— Menettelet kunnon miehen tavoin, sanoi hän, — Jumala siunatkoon ja\npalkitkoon sinua, lapseni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana viileänä syyspäivänä olivat kaikki Aunettes'in myllyn\npalvelijat — lukuunottamatta toisaalle siirtynyttä Jaillouta —\npukeutuneet parhaimpiin pukineisiinsa.\n\nSodan päivät, tuskan päivät olivat menneet menojansa, ja heleästi\nsoivat hääkellot, morsiussaaton käydessä kohden kirkkoa, missä\nkirkkoherra Gratien oli vihkivä avioliittoon entisen löytölapsen ja\nemäntä Gervaisen.\n\nAstellessaan pää pystyssä, rotevana, komeana kersantinpuvussaan, jota\nkoristi Krimin sodan muistoraha ja urhoollisuuden mitali, Jean näytti\nkasvaneen, käyneen uudeksi olennoksi.\n\n— Kuinka hän on kaunis ja komea! Se kai riippuu noista kunnia- ja\narvomerkeistä, jotka häntä niin pukevat, arvelivat kyläläiset.\n\nMutta Gervaise ajatteli samaten kuin kirkkoherra Gratien, että paremmin\nkuin aliupseerin nauhuspuku ja rinnalla kimmeltävät kunniamitalit puki\nJean'ia noista tummista silmistä säteilevä riemu, tuo harras ja hieman\nylväs riemu, jota tuntevat ne, jotka ovat kovia kokeneet murtumatta\nja horjumatta... Kenenkään päähän ei enää olisi pälkähtänyt hänestä\nkäyttää nimeä Fadet.\n\n\n\n"]