[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW9Yu-YYYBT6qmmgGNFN0BhFTPTNNiGSvSR913p-etUQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3017,"Näyttämöltä ja katsomosta","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"3017-kivijarvi-erkki-nayttamolta-ja-katsomosta","3017__Kivijärvi_Erkki__Näyttämöltä_ja_katsomosta",null,"naytelma",[],[],"fi",1918,20141,146013,false,73067,[22],"Theater -- Finland",[24,25,26],"Art","History - Other","Plays/Films/Dramas","\"Näyttämöltä ja katsomosta\" by Erkki Kivijärvi is a scholarly work published in the early 20th century that explores the history and development of theatrical presentations in Finland. The book likely focuses on various stages of theatrical expression, including medieval spiritual plays, university performances in the 17th century, and modern theater techniques. Kivijärvi delves into the works and influence of Finnish actors and the evolution of different theatrical forms, providing readers with a comprehensive understanding of Finland's theatrical heritage.  The opening of the work introduces the concept of medieval spiritual dramas in Finland, emphasizing the importance of visual storytelling in Christian worship. Kivijärvi explains how these early plays evolved from church rituals and became more accessible to the public, leading to the emergence of various genres such as moralities and miracles. The text discusses how these theatrical forms contributed to the development of Finnish theater, highlighting significant performances and the roles of prominent actors in shaping its identity. This foundational overview sets the stage for a deeper exploration of theatrical art and its significance in Finnish culture. (This is an automatically generated summary.)",[],194,"Kokoelma esseitä ja artikkeleita teatterihistoriasta, näyttämötaiteesta sekä tunnetuista suomalaisista näyttelijöistä. Teos tarkastelee draaman kehitystä keskiajan kirkkonäytelmistä nykyaikaisiin esityksiin ja esittelee merkittäviä teatterialan vaikuttajia.","Erkki Kivijärven 'Näyttämöltä ja katsomosta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3017. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÄYTTÄMÖLTÄ JA KATSOMOSTA\n\nKirj.\n\nErkki Kivijärvi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n          AXEL AHLBERGILLE,\n      ihmiselle ja taiteilijaIle\n            ystävyydellä\n\n                           _Tekijä_\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVANHOISTA NÄYTELMISTÄ JA NIIDEN ESITYKSISTÄ.\n\n1. Keskiajan hengellisten näytelmien esitykset Suomessa.\n2. Ylioppilasnäytännöt 1600-luvulla.\n3. \"Jokamies\". Vanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.\n\nNÄYTTÄMÖN TAITEESTA.\n\n1. Todellisuus ja taide.\n2. Muutamia nykyaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksiä.\n\nSUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ.\n\n1. Ida Aalberg.\n2. Axel Ahlberg.\n3. Adolf Lindfors.\n4. Otto Närhi.\n5. Mimmi Lähteenoja.\n6. Kirsti Suonio.\n\nMUUTAMIA NÄYTTÄMÖESITYKSIÄ.\n\n1. \"Venetsian kauppias.\"\n2. \"Hamlet.\"\n3. \"Wilhelm Tell.\"\n4. A.K. Tolstoi: \"Tsaari Feodor Ioannowitsh.\"\n5. Strindberg: \"Toverukset.\"\n\n\n\n\n\n\nVANHOISTA NÄYTELMISTÄ JA NIIDEN ESITYKSISTÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nKeskiajan hengellisten näytelmien esitykset Suomessa.\n\n\nKeskiajan latinankielinen jumalanpalvelus teki välttämättömäksi\nkristinuskon havainnollistamisen sellaisin keinoin, joita rahvaskin\nsaattoi tajuta: kuvateoksin ja näytelmäesityksin. Siinä syy, miksi\nkeskiajan näytelmä polveutuu suorastaan katolisen jumalanpalveluksen\nmenoista.\n\nJo varhain jaettiin kirkon kuoro kahteen vuorottelevaan puolikuoroon\ntahi annettiin seurakunnan laulaa vastaukset papin messuun. Sitten\nruvettiin laulutekstiä täydentämään vähäisillä evankeliumista\notetuilla lisillä, jotka usein sommiteltiin kysymysten ja vastausten\nmuotoon. Siinä oli vuoropuhelun siemen. Dialogin ja toiminnan sitten\nvähitellen varttuessa — evankeliumiotteiden käydessä yhä pitemmiksi\nja lukuisammiksi —, siirryttiin askelittain tapahtumien kertomisesta\nniiden esittämiseen, jossa tietysti tarvittiin sekä liikuntaa että\npukuja. Näin syntyi _liturginen draama_, joka aluksi välittömästi\nkuului jumalanpalveluksen menoihin, mutta myöhemmin asteettain kehittyi\nirralliseksi näytelmäksi ja sai _mysterion_ nimen.\n\nMysterio — vrt. latinan _ministerium_ ja _mysterium!_ — on siis\ndraamallinen kuvaus raamatun historiasta. Aluksi mysterioita esitettiin\nyksinomaan kirkoissa ja latinankielellä; esittäjinä olivat papit ja\nkuoropojat. Tavallisimpina aiheina olivat: vapahtajan syntyminen,\nkärsimyksen historia, ylösnousemus ja jälleenilmestyminen. Myöhemmin\nalettiin mysterioita esittää myöskin kirkon edustalla, josta sitten\nsiirryttiin kaduille ja toreille. Teksti muuttui kansankieliseksi,\nvuoropuheluihin sirotettiin lauluja ja näyttelijöinä esiintyi\nennenpitkää maallikoitakin.\n\nVähitellen näytelmien aihepiirikin laajenee: niissä ruvetaan esittämään\npyhimystarinoitten henkilöitä ja ihmeellisiä tapahtumia. Näin syntyy\ntoinen draamalaji, n.s. _miraakkeli_. — Miraakkelien esityksessä\nkäytetty näyttämöasu oli usein erinomaisen loistelias ja komea. Se\nvaati varta vasten rakennettuja laitteita ja näyttämökoneistoa ja\noli niinmuodoin omiaan varsin huomattavasti edistämään teatterin\nteknillisiä apuneuvoja. (Keskiajan keksintöjä ovat m.m. vaununäyttämö,\n\"chariot\", ja n.s. simulttaanidekoratsionit.)\n\nKolmas keskiajan draaman muoto on _moraliteetti_. Se vastaa\njumalanpalveluksen _homiletista_ puolta, saarnaa, samalla tapaa\nkuin mysterio sen liturgista puolta. Moraliteetti ei ole sidottu\nlegendain tekstiin; siinä ei tyydytä tarujen henkilöihin, vaan\naletaan esittää tavallisia ihmistyyppejä, joista hyveitä ja paheita\nvertauskuvallisesti olennoivien hahmojen annetaan taistella. Toisin\nsanoen: käsiteltäväksi otetaan ihmisen ansioita ja vikoja sekä yleensä\ninhimillisiä ominaisuuksia, jotka sovitetaan sellaisiin tilanteihin,\nettä katsojalle selvästi voidaan osoittaa, miten sekä hyve että pahe\naina lopulta saavat ansaitsemansa palkan: toinen tunnustuksen ja toinen\nrangaistuksen. — Moraliteetti ei siis yksilöistä ihmishahmojaan, se\nesittää ne vain henkilöistyneinä käsitteinä. Mutta näyttelijäin on\ntietysti täytynyt nämä käsitteet ihmisinä esittää. Heidän tehtävänään\non ollut elämän luominen verettömien vertauskuvien puitteisiin. Jos\nnäyttelijän tuli esittää esim. Mammonaa, niin täytyi hänen keksiäkseen\nsattuvat ilmaisukeinot, tarkata, millä tavoin itaruuden pahe ilmenee\nihmisissä voidakseen näyttämökuvaansa valaa kuvaavia ja vakuuttavia\npiirteitä. Näin ollen moraliteetit olivat omiaan kehittämään\nnäyttelijätaidetta yhtä tehokkaasti kuin miraakkelit edistivät\nteatteritekniikkaa.\n\nHenkilöistyneiden käsitteiden rinnalla esiintyy moraliteeteissa\nkuitenkin toisiakin olentoja. Mysterioista on niihin siirretty enkelit\nja paholaiset, Herra Jumala ja Piru. Todellisesta elämästä on otettu\ntavallisia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole sen yksilöllisempiä\npiirteitä kuin että he esittävät jotakin ammattilaista — lääkäriä,\nmunkkia, apteekkaria t.m.s. — tahi vain yleensä Jokamiestä, Äitiä,\nParasta ystävää, Köyhää naapuria j.n.e.\n\nMoraliteetit olivat aikoinaan erittäin suosittuja ja yleisiä.\nVarsinkin Ranskassa ja Englannissa, mutta myöskin Italiassa\nniitä on paljon esitetty. Niiden kukoistusaika oli sangen pitkä;\nmainitaanpa niitä esim. Englannissa ja Skotlannissa esitetyn varsin\nusein vielä Elisabetin hallitusaikana ja vasta Cromwellin sanotaan\nmoraliteettinäytännöt lopullisesti lakkauttaneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole säilynyt suoranaisia tietoja siitä, missä määrin Suomen\nkatoolinen kirkko hengellisiä näytäntöjä toimeenpani. Muutamat merkit\nja muinaisjäännökset viittaavat kuitenkin siihen, että kirkollisia\nnäytelmiä — jossakin muodossa — meilläkin on esitetty.\n\nOnhan meillä m.m. jätteitä puuleikkauksista, jotka esittivät Kristuksen\nruumista ja arkkua, johon ruumis pääsiäisjuhlilla laskettiin\njuhlakulussa läpi kirkon kannettavaksi sekä vihdoin pääsiäisaamuna pois\nnostettavaksi. Niin ikään olettaa _E. Nervander_ [kts. E. Nervander:\n_Teatterin alkeet Suomessa_. (Oma maa III, siv. 65.)], että Sipoon\nja Pernajan kirkkojen seinillä olevat kuvaukset: \"Labyrinttejä\",\n\"Neidontansseja\" ja \"Matka Jerusalemiin\", ovat näyttämöllistä muistoa\nkatolisajan lopulta. Keskellä harhasokkeloita nähdään perille päässyt\ntyttö, jota sieltä kaiketi jonkun nuorukaisen tulee etsiä, kenties\njotakin laulua laulaen.\n\nNämä muistot viittaavat tietysti paljon vaatimattomampiin — lähinnä\njonkinlaisiin kuvaelmantapaisiin — esityksiin kuin mitä suuret\nmysteriot, miraakkelit ja moraliteetit olivat. Aikakirjat eivät\nolekaan säilyttäneet tietoja pohjoismaissa esitetyistä suuremmista\nkirkkonäytelmistä.\n\nMutta sen sijaan kansanrunoudessamme, jossa — esim. hää- ja\nkarhunpeijaisrunoissa — on varsin runsaasti draamallista alkuainesta\n[vrt. Eliel Aspelin-Haapkylä: _Suomalaisen Teatterin historia I_,\nsiv. 1.], on säilynyt todisteita katolisen ajan näyttämötaiteesta\nSuomessa. Huomattavampana ilmiönä tällä alalla on epäilemättä pidettävä\nSääksmäen _Helkajuhlia_, jotka ovat polveutuneet helluntaina —\nSääksmäen pitäjän vanhana kirkkopyhänä — toimeenpannuista kirkollisista\njuhlamenoista. Helkajuhlalla, jonka syntymäajaksi on ajateltu keskiajan\nloppupuolta, aikaa 1300—1500 välillä, ja jota vietettiin vielä niin\nmyöhään kuin v. 1867, oli aivan ilmeinen draamallisen esityksen\nluonne. Juhlassa laulettujen Helkavirsien selvä kasvatuksellinen\ntarkoitus ja katolisperäinen sävelmä viittaavat kirkkonäytelmälliseen\nalkujuureen. — Helkajuhla oli neitosten juhla; sitä todistavat\nvirret, joissa esitetään kuvauksia elämän eri puolilta: langennutta\nnaista, uskollista, odottavaa impeä ja herkkäuskoista, petettyä\nneitoa. — \"Toiminta\" ei ollut monimutkainen: kylän nuoriso, neitoset\nensimmäisinä, järjestyivät määrättyihin riveihin, tavallisesti kahteen,\nneljä neitosta kumpaisessakin rivissä ja laulaen kulkivat edestakaisin\nkylänteitä pitkin; kahdeksan etummaista neitosta viritti värssyn,\njonka sitten muu kansanjoukko kertasi, toisinaan kahdessa eri otteessa\n— niin nimittäin, että sen ensin toisti se osa juhlakulkuetta, joka\nkävi lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi\nväkijoukko —; lopulta noustiin n.s. Helkavuorelle, jossa karkeloitiin\npoikien tekemän helkavalkean ympärillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskaan meillä ei ole tietoja siitä, että katolinen kirkkomme —\nkuten eteläisempien maiden kirkot — olisi esittänyt mysterioita ja\nmoraliteetteja, niin tiedämme sen sijaan varmasti, että niiden tapaisia\nnäytelmiä kuitenkin täälläkin on esitetty ainakin katolisen ajan\njälkeen.\n\nKeskiajan mysterio-kirjailijain myöhäissyntyinen edustaja Suomessa\non ruotsinmaalainen _Erik Kolmodin_, joka mukaillen käänsi Petrus\nPachiuksen loppiaisnäytelmän sekä esitytti ja painatti sen Turussa v.\n1659 nimellä \"_Genesis Aetherea eller Jesu Kristi födelse, hvilken\nsig tilldrog efter verldens skapelse året 3970_\" (G. Aeth. I. Jesuksen\nKristuksen syntyminen, joka tapahtui maailman luomisen jälkeen\nvuonna 3970). — Tapahtumain kulku on yleensä raamatun kertomusten\nmukainen. Kappale alkaa Joosefin ja Maarian tulolla Betlehemiin, jossa\nepäluuloinen majatalon isäntä, huolimatta Joosefin vakuutuksista, että\nhe ovat ylhäistä sukuperää, sijoittaa heidät talliin. Sitten jatkuu\ntoiminta Betlehemin lastenmurhaan asti. — Kaikki henkilöt ovat kuvatut\nvahvasti realistisin piirtein. Joosef on vanha ukonrähjä — Ljunggrenin\nhuomautuksen mukaan samasta syystä kuin saksalaisissa maalauksissa:\nettei häntä voitaisi pitää Kristuksen luonnollisena isänä —, Herodes on\nkarski herra, ja Thraso, joka saa toimekseen poikalasten surmaamisen,\nrientää ilolla käskyä täyttämään. Hauskimmat henkilöt ovat paimenet\nLasse ja Hans. He vievät vastasyntyneelle Messiaalle tuomisina maitoa,\njuustoa ja hyvää, tuoretta voita, jotta hänelle voitaisiin \"valmistaa\nmunakakku\", ja erotessaan Joosefista tarjoaa Lasse hänelle tupakkaa,\njota ensiksi mainittu ei kumminkaan ota vastaan, \"koska ei ole siihen\ntottunut.\" [Selostus näytelmän sisällyksestä, paitsi Ljunggrenin\nteoksessa Ruotsin draamasta, m.m. myöskin Gabriel Lagus: _Den\nFinsk-Svenska Litteraturens Utveckling_, ss. 44—47. — Vrt. myös S.G.\nElmgren: _Erik Kolmodins Skådespel Genesis aetherea_ (Lännetär II).]\n\nKeskiajan moraliteetteja edustaa taas tavallaan _P. Carsteniuksen_ v.\n1674 Viipurissa esitetty \"_Thet Himmelske Consistorium till hopakallat\nför våra första föräldrars ynkeliga affal skull_\" (Taivaallinen\nkonsistori, kokoonkutsuttuna ensimmäisten esivanhempaimme surkuteltavan\nlankeemisen johdosta).\n\nEnnen kuin käymme tarkastelemaan tämän näytelmän sisällystä, on\nsyytä kiinnittää hiukan huomiota tekijän henkilöön — hänestä näet\non muutamia tietoja säilynyt, Kolmodinista sitävastoin ei juuri\nminkäänlaisia, emme juuri tiedä muuta, kuin että Erik Kolmodin eli\nnoin v. 1630—1664 ja opiskeli sekä Tukholmassa että Turussa. — Petrus\nCarstenius oli vuodesta 1672 logiikan ja fysiikan lehtorina, tuli v.\n1676 Nevanlinnan kirkkoherraksi ja v. 1683 Viipurin tuomiorovastiksi\nja ensimmäiseksi uskonnon lehtoriksi. V. 1705 hän sai Viipurin\nhiippakunnan piispanvaalissa enimmät äänet, mutta häntä ei nimitetty\nvirkaan. Erotettiinpa hänet vielä tuomiorovastinkin virasta joksikin\naikaa virantoimituksessa harjoittamiensa laittomuuksien tähden. —\nKaikesta päättäen Carstenius oli sangen omituinen mies, joka, suuresta\nitseluottamuksestaan huolimatta, kuitenkaan ei näy saavuttaneen\naikalaistensa ihailua. Kerrotaan [Porthan _Åbo Tidningar'issa_ v.\n1792 (n:ot 22, 27, 28 ja 29) julkaisemassaan kirjoituksessa], että\nhän kuningas Kaarle XI:ltä anoi vuoden 1693 riemujuhlilla päästä\njumaluusopin tohtoriksi; kuninkaan sanotaan vastanneen, että,\njollei hän jossakin akatemiassa alistunut suorittamaan säädettyjä\nopinnäytteitä, oli hänen parasta odottaa seuraavaan riemujuhlaan,\ns.o. sata vuotta. Kun hänestä luultavastikin odotusaika tuntui liian\npitkältä, uudisti hän pyyntönsä Kaarle Xll:lle, mutta sai vastaukseksi\nkehoituksen noudattaa edellisen kuninkaan päätöstä.\n\nMitä sitten Carsteniuksen näytelmään tulee [Siitäkin selostus m.m.\nLaguksella (m.t. ss. 48—49). — Itse näytelmä näyttää joutuneen\nhukkaan.], niin on pantava merkille, että siinä on aivan sekaisin\nkeskiaikaisia ja uudemman ajan ajatuksia. Jumalan ominaisuudet:\nanteeksiantavaisuus, oikeamielisyys j.n.e., muodostavat konsistorin,\njossa keskustellaan langenneen ihmissuvun pelastamismahdollisuuksista.\n— Kun väliverho aukeaa, on Aatamin ja Eevan syntiinlankeemus\njo tapahtunut. Liian myöhään Eeva moittii Aatamia siitä, että\ntämä noudatti hänen onnetonta neuvoaan. Kurjuudestaan huolimatta\nsäilyttää kuitenkin esi-isämme kunnioitettavan kohteliaisuuden\nesiäitiämme kohtaan. Hän sanoo: \"sydänkäpyseni, olisinko niin julma\nja nurjamielinen sinua kohtaan, joka aina olet suonut minulle niin\nsuurta rakkauden riemua, että asettuisin sinua vastustamaan. Niin\nepäinhimillisenäkö minua pidät?\" Jumala tuntee sääliä langenneita\nihmisparkoja kohtaan; hän kutsuu koolle taivaalliset immet —\n(\"himmelska mör\") saadakseen selville, mitä tässä asiassa olisi\ntehtävä. Nämä taivaalliset immet ovat Jumalan eri ominaisuuksia, joista\ntoiset — Vanhurskaus, Pyhyys j.n.e. — tahtovat, että ihmisten on\nkärsittävä ansaitsemansa rangaistus, kun taas toiset — Armo, Laupeus\ny.m. — toivovat entisen paratiisillisen olotilan palauttamista.\nSyyttäjänä esiintyy Lucifer, rikollisten asianajajana Ihmiselämän\nkurjuus (\"det menskliga lifvets eländighet\"). Pitkien keskustelujen\njälkeen julistetaan sitten päätös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmodinin näytelmän esittivät turkulaiset ylioppilaat, Carsteniuksen\nviipurilaiset teinit. Molemmat kuuluvat n.s. koulunäytelmiin, joilla\nSuomessa on jo aikaisempia edustajia. \"Taivaallinen konsistori\" onkin\ntiettävästi viimeinen keskiajan draaman muotoa jäljittelevä Suomessa\nsyntynyt näytelmä.\n\n\n\n\n2.\n\nYlioppilasnäytännöt 1600-luvulla.\n\n\nSuomessa — niinkuin kaikissa muissakin maissa, joihin uskonpuhdistuksen\nvaikutus ulottui, — koulu otti haltuunsa kirkoista karkotetun\nnäytelmätaiteen muodostellen sitä omiin pedagogisiin tarkotuksiinsa\nsoveltuvaksi. Tiedetäänhän Lutherin nimenomaan pitäneen komediojen\nesittämistä kouluissa suotavana. Todennäköistä on, että täälläkin\nteinit tahi muut nuoret henkilöt ansiotarkotuksessa mukailivat\nkatoolisia loppiaisnäytelmiä ja kierrellen maakuntaa niitä esittivät.\n[Kts. _Alisen Satakunnan tilikirjaa_ v. 1576 (Histor. Ark. XI), josta\nselvään käy ilmi, että teinien oli tapana maakuntaa kierrellessään\nesittämillään lauluilla hankkia itselleen elatusta!] Onhan meillä\nperintönä näiltä ajoilta säilynyt muuan pieni joulukomedia, tuo n.s.\ntähtipoikain (\"tiernapoikain\") \"laulunäytelmä\", jota vielä meidänkin\npäivinämme muutamin paikoin maatamme jouluna esitetään. Näytelmällinen\nluonne lienee myöskin alkuaan ollut laskiaispiloilla, jotka olivat\nperäisin niistä kirkollisista laskiaisnäytelmistä, joiden tarkotuksena\noli ollut ennen paaston alkua huvittaa seurakuntaa — usein erittäin\nremuavalla tavalla. Tiedämme myöskin, että Juhana-herttua jakoi Turun\nkatedraalikoulun teineille rahapalkintoina heidän esittämistään\n\"laskiaisleikeistä\" (\"lekte fastlagspel\"). Kun tietysti teinien\nesiintymisen täytyi tapahtua opettajan luvalla — ehkäpä opettajan\nalotteestakin — niin on tämä seikka omiaan todistamaan, että\nSuomenkin koulu jo aikaiseen hyväksyi uskonpuhdistajain mielipiteet\nsiitä hyödystä, jonka nuorison harjottaminen näytelmiä esittämään\ntuotti. Jo Juhana III:nen _ordinantiassa_ (v:lta 1575) sanotaan\n(XIX art. 5:s kohta): \"On hyvin suotavaa, että teinit ja nuoremmat\nhenkilöt harjottavat itseään komedioissa ja tragedioissa esiintymään\nsekä Latinan että Ruotsin kielellä, jotta sekä esiintyjät että\nkatsojat siitä ottaisivat oppia ja oikaisua.\" V. 1611 julkaistussa\nkoulujärjestyksessä suositellaan Terentiuksen komediojen valikoimaa\nkouluissa luettavaksi ja käytettäväksi. Latinankielisten näytelmien\nlukemisen ja esittämisen tärkeyttä teroittavat niinikään Johan Skytten\nkonstitutsionit v. 1625 sekä papiston kouluasetusehdotus v. 1637.\nMyöskin 1649-vuoden koulujärjestys ottaa koulukomediat puheeksi. Onhan\naivan luonnollista, ettei Suomessakaan voitu jättää huomiotta näitä\nkoulujärjestysten monia ja selviä viittauksia. Mutta kun koulut meillä\nolivat köyhiä samoin kuin niiden oppilaatkin, niin ei voitu muulloin\nkuin juhlatilaisuuksissa kustantaa näytelmäesitysten toimeenpanoa\nkoulusaleissa. Senpävuoksi koulunäytelmät Suomessa luultavasti\nenimmäkseen supistuivatkin ainakin 1600-luvun alkupuoliskolla\nsellaisiin ulkoilmanäytäntöihin, joista teineillä oli tuloja. [Kts. Q.\nCygnaeus: _Drag ur Finlands teaterhistoria under sextonhundratalet_.\n(Sv. Litt. Sllskpts. Förh. o. upps. X.)! Cygnaeuksen tutkielman\npohjalle perusluu esitykseni monessa muussakin kohdassa.] Vuotta 1640\naikaisemmalta ajalta ei meillä olekaan minkäänlaisia tarkempia tietoja\nkoulunäytelmistä.\n\nKun Turun yliopisto perustetaan, muodostuu siitä näytelmätaiteenkin\ntyyssija. Meidän yliopistoomme tulee tapa juhlatilaisuuksissa esittää\nnäytelmiä valtakunnan muista korkeakouluista, joihin se jo aikaisemmin\noli päässyt juurtumaan.\n\nEdellisessä luvussa mainitussa kirjoituksessaan, joka käsittelee\nnäytelmää \"Taivaallinen konsistori\" (\"Om en uti nästförledne\nÅrhundrad tryckt och i Viborg upförd Comoedia, kallad 'Thet Himmelske\nConsistorium etc.'\") lausuu _Porthan_: \"Sittenkun kuuluisa _Johan\nMessenius_ jesuiittain Kouluista, joissa hän oli oppinsa saanut, oli\ntuonut Isänmaahansa sellaisen tavan, että Akatemian nuorison muitten\nharjoitusten ohella annetaan esittää Näytelmiä, jotka hän sitä\ntarkoitusta varten itse oli kirjoittanut (niistä saapi tietoja Hra\nProf. Liden'in Disp. Historiola Literaria Poetarum Svecanorum, s. 14 ja\nseur.); niin saavuttivat nämä kujeet suosiota ja ruvettiin esimerkkiä\nseuraamaan Valtakunnan muissakin Oppilaitoksissa. (Linköpingissä ja\nmuualla. Kts. Liden'in teosta!) Senpä vuoksi ei Suomessakaan jätetty\nkäyttämättä tätä epäilyttävää keinoa nuorison taitojen kartuttamiseksi\n(ja sen maun pilaamiseksi!). Yksinpä Akatemian vihkiäisissäkin\nesitettiin kolmantena juhlapäivänä, ylemmässä oppisalissa, Komedia,\njonka nimi oli _Ylioppilaat_\".\n\nTästä vihkiäisnäytännöstä on säilynyt muitakin tietoja. Akatemian\npöytäkirjoissa v:lta 1640 [painetut pöytäkirjat I, siv. 9] on seuraava\nlyhyt tiedonanto: \"Heinäkuun 17 p:nä näyteltiin täällä Turussa\nkomedia, _directore Clariss: Dn: M. Michaele Wexionio, Polit: et\nHistor: Professore._” Hiukan laajemmalti kertoo prof. Wexionius itse —\nkirjassaan _Natales Academiœ Aboensis_, Aboæ 1648 — tästä näytännöstä.\nHän sanoo, että vihkiäisten kolmantena eli heinäkuun 17 päivänä\nesitettiin ylemmässä oppisalissa mitä juhlallisin ja tähän tilaisuuteen\nerittäin sopiva komedia, jonka nimi oli 'Ylioppilaat' (_Studentes_) ja\njossa kuvattiin, kuinka muutamat vanhemmat antavat ylen niukalti varoja\npojilleen, joista silloin tavallisesti tulee ahkeroita kunnon miehiä,\nkun taaskin toiset vanhemmat antavat avustusta viljalti, jopa aivan\nliiaksikin, ja on siitä seurauksena, että pojista tulee ylellisyyteen,\npaheisiin jopa peliinkin taipuvaisia. Vielä mainitaan selostuksessa,\nettä näytelmää oli katsomassa lukuisa yleisö, jonka joukossa oli\nylhäissyntyisiä, hengellisiä ja maallikoita, kaikenikäisiä ja molempaa\nsukupuolta, ja että vilkkain suosionosotuksin otettiin vastaan tämä\nnäytelmä, joka arvokkaalla tavalla päätti vihkiäisjuhlallisuudet.\"\n\nWexionius ei mainitse, kuka oli näytelmän tekijä, mutta hänen\nselostuksensa nojalla voimme päättää, että se on ollut mukailu\nsaksalaisen humanistin, Stettinin superintendentin Christophus\nStymmeliuksen näytelmästä _Comædia de Vita Studiosorum_, jonka Johannes\nJohannis Gevalius v. 1589 oli ruotsintanut.\n\nNähtävästi oli prof. Wexionius (myöhemmin aateloituna\nGyllenstolpe) Saksassa ja Hollannissa — hän oli opiskellut näiden\nmaiden yliopistoissa vv. 1633—1636 — tutustunut ylioppilaiden\nnäytelmäesityksiin. Molemmissa maissa viljeltiin koulu- ja\nylioppilasdraamaa hyvin ahkerasti. Keskiajan kirkollinen näytelmä oli\nyleisimmin liikkunut Vanhan Testamentin tapahtumissa, ja koulunäytelmä\nnoudatti samaa tapaa. Hyvin yleisenä aiheena oli näissä näytelmissä\nLuukk. 15 luvussa oleva tarina tuhlaajapojasta. Tuhlaajapojan tarinaa\nesittävät näytelmät — n.s. _prodigus-draamat_ [prodigus-draamasta\non Eino Cederberg julkaissut yliopistollisen väitöskirjan:\n_Tuhlaajapoika-aihe, sen pohjoismaiset edustajat ja sen suhde\nylioppilaskomedioihin_ (Hnki 1917)] — saavuttivat juuri Hollannissa\ntäydellisimmän muodon; suorastaan klassillisena pidetään sikäläisen\nkoulumiehen Gulielmus Gnafeuksen v. 1529 ilmestynyttä latinankielistä\nnäytelmää _Acolastus_. [Vrt. esim. Scherer: _Gesch. der deutschen\nLitteratur_, siv. 304!]\n\nStymmeliuksen näytelmä liittyy sangen läheisesti sekä sisällyksensä\nettä muotonsa puolesta prodigus-draamaan. Niinpä on siinä rappiolle\njoutuvan ylioppilaan nimenä Acolastus — nimi, jonka prodigus-draama\noli antanut tuhlaajapojalle ja joka sittemmin oli siirtynyt\nmuunkinaiheisiin kouludraamoihin rappeutuneen henkilön nimeksi.\n\nKoulu- ja ylioppilasnäytelmät ovat yleensä Terentiuksen ja Plautuksen\nkomediain suoranaisia jäljittelyjä. Mutta joskin niiden tyypit ovat\nmeille tuttuja roomalaisten komedioista, niin ne sittenkin etupäässä\nkuvaavat aikakautensa omaa elämää. Tarkotuksena ei kuitenkaan\nvielä ole luoda realistista kuvaa ylioppilaselämän vaivoista ja\nvastuksista, iloista ja voitoista, vaan tahdotaan opiskelevan nuorison\nmieliin terottaa tervettä moraalia. Ja tähän tarkotukseen sopivat\nraamatulliset tarinat oman aikakauden puitteihin sovitettuina erittäin\nhyvin. Opettavainen tarkotusperä on pääasiana, ja sentähden ovatkin\nkoulunäytelmät vielä hyvin lähellä keskiajan moraliteetteja. Usein\novat tyypit niin abstraktisia, että ne ovat aivan personifioitujen\nkäsitteiden rajamailla. Toiminta jakautuu miltei aina kahteen\nrinnakkaiseen tapahtumasarjaan, joista toinen kuvaa paheisiin vaipuneen\nrappiotilaa, toinen hyveitten tietä kulkevan menestymistä — kuten\nWexioniuksen selostamassa näytelmässäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe lähteet, joista saamme tietoja Turun akatemiassa toimeenpannuista\nylioppilasnäytännöistä, ovat: konsistorin pöytäkirjat, joihin jo\nedellä on viitattu, ja Turussa opiskelleen ruotsalaisen ylioppilaan\n(sittemmin Karlstadin koulun lehtorin ja vihdoin Bolstadin seurakunnan\nkirkkoherran) _Petrus Magni Gylleniuksen päiväkirja_. [Karlstadin\nkorkeamman alkeisoppilaitoksen kirjastossa tallella olevasta\nkäsikirjoituksesta on R. Hausen toimittanut painetun jäljennöksen:\n_Diarium Gyllenianum_, Hnki 1882.]\n\nMaaliskuun 3 p:nä 1641 kertoo pöytäkirja konsistorissa puhutun\nkomedioista ja promotsiosta. Kenties koski tämä keskustelu sitä\nnäytäntöä, joka rehtorinvaihdoksen yhteydessä toukokuun 18 (tahi 19)\np:nä toimeenpantiin ja josta pöytäkirjassa (I, siv. 31) on seuraavat\nmerkinnät:\n\n _Toukokuun 22 p:nä_ tuli saapuville Hans Plaghman, täkäläinen Porvari\n ja Raatimies, ja valitti, että larvatores äsken toimeenpannussa\n näytännössä, nim. Sveno Petri Humble Smolandus, Jsaacus Petri\n Holmensis ja Johannes Soltovius Uplandus ovat lyöneet rikki hänen\n ikkunansa saman päivän iltana, jona oli mutatio Rectoratus, kello\n 9 ja 10 välillä. Mutta koska Sveno Humble ja Johannes Soltovius\n puhdistivat itsensä valalla, ja Jsaacus Petri Holmensis tunnusti yksin\n sen tehneensä, on hän yksin tuomittu sovittamaan sen minkä rikkoi ja\n langetettu sakkoon.\n\nMutta tämä ei ollut ainoa ilkiteko, johon komedian esittäjät olivat\ntehneet itsensä syypäiksi. Saman päivän pöytäkirja kertoo nim. edelleen:\n\n Samoin valitti Jören Suutari, joka asuu sillankorvassa, että\n larvatores, kaikki 6 yhdessä, olivat lyöneet rikki hänen työhuoneensa\n ikkunan ja ajaneet takaa hänen poikaansa (oppipoikaa?); tähän vastasi\n muuan heistä nimeltä Petrus, että kaupunginsillalla hän oli tavannut\n suutarin pojan ja häntä vain sanoin hiukan kiusaillut; silloin poika\n oli ottanut tiilikiven ja sillä lyönyt reiän hänen päähänsä, joka\n vieläkin oli verinen, ja tämän tehtyään hän juoksi työhuoneeseensa,\n sai siellä miekan käsiinsä ja juoksi jälleen ulos larvatoreja\n vastaan, silloin viimeksimainitut olivat karkottaneet hänet takaisin\n työhuoneeseen, josta hän sitten oli pistänyt miekkansa ulos akkunasta\n ja heitä muutenkin ärsytellyt; siten oli ikkuna rikottu sisältäpäin\n miekalla ja ulkoa kirveillä ja riu'uilla, joten suutaripoika oli\n syyllinen ikkunan särkymiseen. Mutta koska täten larvatorejakaan\n ei ole huomattu aivan syyttömiksi: niin sopikoot he keskenään ja\n korjauttakoot mainitun suutarin ikkunan ilman enempää muistuttamista.\n\nEi sovi ihmetellä, että konsistori tänä onnettomuuksien päivänä päätti,\nettä vastedes näytäntöjä toimeenpantaessa on larvatoreja varotettava,\netteivät tee itseään ilkitöihin syypäiksi, jos tahtovat rangaistusta\nvälttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä olivat nämä \"larvatores\", joitten kepposet tuottivat akatemisille\nisille tällaista mieliharmia?\n\nKun kokemus oli osottanut, että pelkillä siveyssaarnoilla oli perin\ntyölästä katsojain mielenkiintoa vireillä pitää, saatikka yleisöä\nhuvittaa, alettiin näytelmissä käyttää — useimmiten juonesta aivan\nirrallaan olevia — katsomon naurattajia, joille heidän, (tavallisesti\nkarkeasti karrikoitujen) naamioittensa (_larvis_) mukaan annettiin\nnimi: larvatores. Nämä meidän aikamme klovneja muistuttavat koomikot\nolivat katsojain erikoisia suosikkeja, ja larvatoreiksi valittiin aina\nnokkelimmat näyttelijät. Heiltä vaadittiinkin suurta kekseliäisyyttä ja\nsukkeluutta, kun ei heidän osiaan kirjoitettu, vaan jätettiin esitys\nkokonaan improvisoimisen varaan.\n\nToisinkin keinoin koetettiin näihin moralisoiviin näytelmiin saada\nvaihtelua. Vakavamman päätoiminnan välikohtauksiksi sommiteltiin\ntalonpoikais-näytöksiä, jotka tavallisesti olivat hyvin hullunkurisia\nvarsinaiseen näytelmään kuulumattomia kasvannaisia, mutta jotka\ntoisinaan taitavan kirjailijan käsissä saattoivat muodostua hyviksikin\nkeinoiksi juonen selventämiseksi ja valaisemiseksi — liekö sitten syynä\nse, ettei niitä ollenkaan toimeenpantu. [Tarkempi selostus talonpoikien\nvälinäytöksistä on Eino Cederbergin tutkielmassa _Kansanomainen aines\nvanhimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa_ (Aika 1915, ss. 259-271).]\n\n\"Talonpoikien\" ja \"larvatorien\" tehtävänä oli myöskin näytännön\nedellisenä päivänä käydä kutsumassa katsojia näytäntöön. Tällöin heitä\nuseinkin kestittiin ylen runsaasti — sen suoranaisen pääsymaksun\nlisäksi, jonka kutsutut suorittivat —, ja juhlamielialan vaikutuksesta\ntekemistään kolttosista joutuivat herrat sitten konsistorin edessä\nvastaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n1641:n jälkeen seuraa muutamien vuosien väliaika, jolta meillä ei ole\nminkäänlaisia tietoja ylioppilasnäytännöistä, vaiko kenties se, ettei\nkonsistorilla ollut aihetta niihin puuttua? Jälkimäinen olettamus\ntuntuu todennäköisemmältä. Vasta v. 1645 tapaamme pöytäkirjoissa\nnäytäntöjä koskevan merkinnän. Maaliskuun 12 p:n pöytäkirjassa (I, siv.\n160) sanotaan nim.:\n\n Koska Simon Aboensis, joka viimeksi esitetyssä Komediassa näytteli\n vanhan akan osaa (\"agerate en keringz person\"), silloin oli lyönyt\n muutaman kerjäläisvaimon käsivarteen mustelman, jota on tutkittu,\n sittemmin oli hyvittänyt vaimoa, joka Magnif. valitti: siis\n vapautetaan hänet rahasakosta, kuitenkin istukoon varotukseksi\n vuorokauden arestissa (\"i prubban\").\n\nMutta ei vielä nytkään anneta tietoja näytelmästä eikä sen tekijää\nmainita. Vasta vuodelta 1647 on meillä yksityiskohtaisempia tietoja\nmaisterinvihkiäisten yhteydessä toimeenpannusta näytännöstä, jossa\nesitettiin _Jacobus Petri Chronanderin_ sepittämä ruotsinkielinen\nnäytelmä \"Surge eli Ahkeruuden ja Laiskuuden kuvastin\", josta (samana,\nvuonna Turussa) painettu kappalekin on tallella Tukholman kunink.\nkirjastossa. [Helsingin yliop. kirjastossa on siitä — B.O. Schaumanin\nv. 1860 tekemä — käsinkirjoitettu jäljennös: _Surge eller Flijt och\nOflitighetz skodespegel, författat uthi een lustig Comædia_.]\n\nKuten jo nimestäkin voi päättää, kuvataan tässä komediassa — kahden\nrinnakkaisen juonen avulla — kahta ylioppilasta, joista toinen on\nahkeruuden, toinen laiskuuden edustaja. [Chronanderista ja hänen\nnäytelmistään on tarkempia ja yksityiskohtaisia tietoja Q.E.\nIngeliuksen väitöskirjassa: _Om medeltidens skådespel, med särskildt\nfästadt afseende på Finlands äldste dramatiske författare Jakob\nPersson Chronander_. Hnki 1861.]\n\nElokuun 6 p:nä 1647 oli konsistorissa keskustelu \"Surgen\" johdosta.\nJacobus Chronander oli nimittäin ilmoittanut haluavansa painattaa\nteoksensa ja sentähden syntyi akateemisten isien piirissä\nperiaatteellinen keskustelu ylioppilasnäytännöistä yleensä. Eikä niitä\narvosteltu erittäin suosiollisesti. Professorit olivat sitä mieltä,\nettä niiden takia moni ylioppilas laiminlöi lukunsa. Ja sitäpaitsi oli\nniiden yhteydessä harjotettu kerjuu kovin ikävää. Mitä sitten tuli\nChronanderin näytelmään, niin päätti konsistori, ettei sitä ainakaan\ntoistaiseksi ole painettava ennenkuin joku professoreista on sen\ntarkastanut, etenkin kun \"muutamat sanovat\", että C. siinä on kyntänyt\nvierailla vasikoilla (\"någhra seija [den] wara aff andra stält\").\n\nKonsistorin ankara arvostelu ei kuitenkaan saanut ylioppilaitten\nnäyttelemisinkö laimenemaan. Päinvastoin todistavat säilyneet\nmuistiinpanot, että teatteriharrastus akatemisen nuorison keskuudessa\nedelleenkin pysyi virkeänä.\n\nToukokuun 8 p:nä 1649 astui Eskil Petraeus rehtorinvirkaan ja\nseuraavana päivänä näyttelivät ylioppilaat uuden rehtorin kunniaksi\n\"komedian tahi tragedian _de Tormentis Apostolorum_\". Gyllenius kertoo\npäiväkirjassaan näytännön alkaneen klo 1 aikaan päivällä ja kestäneen\nseitsemään saakka illalla. Kertoja näytteli itse \"_personam Rusticam_\"\nja oli sellaisena ollut edellisinä päivinä kutsumassa kaupungin\nylhäisiä — m.m. kreivi Brahea — näytäntöön.\n\nHeinäkuun 29 p:nä 1649 viettivät hovioikeuden presidentti Jönss Kurck\nja Torsten Stålhansken leski rouva Christina Horn häitään ja näissä\njuhlissa näyttelivät ylioppilaat Chronanderin tekemän näytelmän\n_Bele-Snack_. 1650-vuoden maisterinvihkiäisiin oli _Johannes Svenonius\nForsenius_ laatinut uuden komedian, jota katsomassa Gyllenius kertoo\nPietari Brahenkin olleen. Saman vuoden kesäkuussa esitettiin vielä\nkaksi näytelmää, nim. 10 p:nä, jolloin suomalaiset ylioppilaat rehtorin\nvaihdoksen yhteydessä Eskil Petræuksen kunniaksi esittivät _Ericus\nJohannis Justanderin_ (myöhemmin professori ja kuollessaan 1678 Virmon\nkirkkoherra) suomentaman (ruotsin kielestä) näytelmän tuhlaajapojasta,\nja 18 p:nä, jolloin lakit, tohtorin vihkiäisissä näyteltiin Nicodemus\nFrijschlinukselta \"otettu\" latinalainen komedia.\n\nVielä mainitaan konsistorin pöytäkirjoissa toimeenpannun näytäntöjä\nvuonna 1652 (kaksi), 1653 (kaksi) 1662 ja 1671 (kaksi). Ohjelmistosta\nei kuitenkaan ole tietoja.\n\nUseimmat konsistorin pöytäkirjoihin tehdyt merkinnät ovat johtuneet\nilkitöistä, joita näytelmissä esiintyvät \"talonpojat\" ja \"larvatores\"\nolivat tehneet.\n\n1671:n jälkeen eivät konsistorin pöytäkirjat enää puhu\nylioppilasnäytelmistä. Akateemiset komediat ovat jo silloin eläneet\naikansa. Kouluissa jatkettiin vielä jonkun aikaa näytelmien esitystä;\nniinhän esittivät viipurilaiset teinit vielä vuosisadan illansuussa\ntuon jo mainitsemamme \"surkean komedian\" \"Taivaallinen konsistori.\"\nMutta vähitellen lakkasivat koulutkin vaalimasta draamallisen taiteen\nituja, jotka seuraavalla vuosisadalla aivan toisessa maaperässä\npääsivät taimiksi varttumaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\"Jokamies.\"\n\nVanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.\n\n\nOlemme edellisessä tutustuneet moraliteetteihin, noihin keskiajan\nnäyttämösaarnoihin, joita meidän teatterihistoriassamme edustaa\nCarsteniuksen \"Taivaallinen konsistorio\" ja muut koulu- ja\nylioppilaskomediat. Olemme myöskin maininneet Englannin sellaisena\nmaana, jossa moraliteetit olivat erittäin suosittuja ja pysyivät kauan\nmuodissa. Sieltä on kotoisin sekin moraliteetti, joka — museotuntuisena\nmuinaisjäännöksenä — muutamia vuosia takaperin kierteli useat\nEuropan huomatut näyttämöt ehtiäkseen vihdoin vuonna 1916 meidänkin\npäänäyttämöillemme.\n\n\"Jokamies\" _(Everyman)_ kaivettiin tämän vuosisadan huomenhetkinä\nesiin kirjastojen kätköistä ja esitettiin kotimaansa yleisölle vuonna\n1902. Mannermaan teatterit ottivat sen ohjelmistoihinsa saksalaisen\nnäytelmärunoilijan Hugo von Hofmannsthalin muovailuna, josta se\nKansallisteatteriakin varten suomennettiin.\n\n\"Jokamies\" on sangen tyypillinen keskiaikainen näytelmä; sen\ntarkoituksena on opettaa ihmisille, että heidän olonsa ja elonsa\ntäällä maanpäällä on turhaa ja katoavaista — tahi niinkuin vanhassa\nvirsikirjassamme asia sanotaan: \"minä vaivainen mato ja matkamies,\nmont' vaarallist' vaellan retkee...\" Maallisen elämän turhuutta ja\nkuoleman varmuutta havainnollistaa tämä naivi draama yksinkertaisin ja\nhelppotajuisin kuvin: Jokamies elää huoletonta elämäänsä ystäviensä\nja mielitiettynsä parissa, kokoaa maallista mammonaa, torjuu hurskaan\näitinsä muistuttelut sanoilla: sitten kun vanhenen rupean hurskaaksi,\nkunnes eräänä päivänä kuolema ilmestyy hänen tuolinsa taakse ja vaatii\nhäntä viimeiselle matkalle, joka vihdoin — Uskon ja Hyvien Tekojen\ntorjuttua Pirun hyökkäykset ja heidän yhteisistä ponnistuksistaan —\npäättyy autuaitten asuinsijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn mahdollista, jopa varsin luultavaakin, että tämä; havainnollinen\nsaarna sai aikalaisensa järkytettyinä ajattelemaan sielujensa autuuden\nasiaa, ehkäpä monen kääntämään pois katseensa maallisesta menosta\nja hylkäämään lihan himon ja silmäin koreuden. Meihin, nykyajan\npaatuneisiin ihmisiin, se kaikesta järkyttävyydestään huolimatta\nei jaksanut yhtä voimakkaasti tehota. Katselimme sen kohtauksia ja\nkuuntelimme sen vuorosanoja vain taide- ja kirjallishistoriallisina\nharvinaisuuksina; ne soivat meille samanlaista _esteettistä_ nautintoa\nkuin menneiden vuosisatojen hengellinen kuvaamataide, jonka harras\nkauneus herättää meissä vastakaikua, mutta ei silti saa viriämään samaa\n_uskonnollista_ hartautta kuin aikalaisissaan.\n\nEi kuitenkaan niin, että \"Jokamiehen\" välttämättä täytyy jättää\nnykyaikainen katsoja kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Kieltämättä\nsiinä on aineksia ja runollisia arvoja, jotka elävän ja hartaan\ntulkinnan tukemina saattavat virittää sydämen kieliä väräjämään,\nehkäpä häipyväksi hetkeksi kääntävätkin ajatukset pois helkähtävästä\nelämänilosta, pelloilta, kaupanteosta ja kullankiiltoisesta mammonasta.\nVäitetäänhän esim. Tukholmassa niin tapahtuneen; hiljaisella\nhartaudella oli siellä esitystä seurattu, oli tunnettu vietettävän\nhetkiä pyhätössä, jonne ei arkisen aherruksen kuumeinen sykintä\npääse tunkeutumaan, vaan jossa suhajavat iäisyyden henkien siivet,\nja vakavana oli yleisö teatterista poistunut (suoraan kotiinsa ‒\nravintoloitsijain katkeraksi mielihaikeudeksi!). Meillä ei näytelmä\nnäin voimakasta vaikutelmaa synnyttänyt, ei Ruotsalaisessa teatterissa\neikä Kansallisessakaan, vaikka jälkimmäisessä oli tunnelman tehostajana\nSibeliuksen vartavasten säveltämä suurpiirteinen ja selkeäsäkeinen\nmusiikki. \"Vanha näytelmä rikkaan miehen kuolemasta\" jäi kuin jäikin\nkirjallishistorialliseksi kuriosumiksi ja näyttämöteknilliseksi\nkokeiluksi.\n\nMutta näyttämöteknilliseltä kannalta muodostuivat helsinkiläisetkin\nesitykset teatteri-ihmiselle sangen mielenkiintoisiksi, etenkin kun\ntulkinta molemmissa pääkaupungin teattereissa oli aivan erilaisille\ntaiteellisille periaatteille rakennettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Ruotsalaisen teatterin_ näyttämöasussa oli noudatettu\nsamantapaisia suunnitteluprinsiippejä kuin esim. Ranskan kuuluisain\nnäyttelijäveljesten _(Laconfrérie dela Passion)_ mysterioesityksissä\n1400-luvun alkupuolella: Helvetti alinna ja katsojia lähinnä,\nvarsinainen näyttämölattia maana, korkeammalla taustassa Paratiisi,\njohon johtivat valtavat portaat. Oli käytetty kosolta kultaa ja heleitä\nvärejä — runsaasti taivaansinistä —; se oli omiaan alleviivaamaan\nnäytelmän keskiaikaiskatoolista sävyä ja likeistä sukulaisuutta\nliturgiasta lähteneelle mysteriolie. Koristeiden gotiikka ja\nkatedraalimaiset ääriviivat väkevöittivät osaltaan tätä tunnelmaa.\nVarmalla taidehistoriallisella silmällä oli — mikäli väitetään, lähinnä\nKöpenhaminan mallin mukaan — näyttämökehys sommiteltu. Siinä oli kaikki\npienimpiä yksityiskohtia myöten sopusuhtaista ja huoliteltua. Erittäin\novat mainittavat vaikuttavat ja täsmälliset valonvaihtelut sekä pukujen\nvarmaa väriaistia todistava sommittelu.\n\nMutta näyttelijäesitykset eivät olleet kehyksen tasalla. Tulkinnan\nyleissävyä vastaan saattoi tehdä muistutuksen: se ei ollut oikeaan\näänilajiin viritetty. Siinä kaipasi ankarampaa ja yhtenäistä\ntyylittelyä, joka selkeämmin ja tehoisammin kuin kouraantuntuvan\ntodellisuustuntuinen henkilöhahmottelu ja realistisiin otteisiin\nturvautuva näytteleminen vastaa tarunhohtoista vertauskuvallisuutta. Ja\nsymboliikkahan aivan olennaisesti kuuluu \"Jokamiehen\" tunnelmamaailmaan.\n\nNäin ollen pyrkivät näyttelijäesitykset monin kohdin ulkopuolelle\nnäyttämökehyksen puitteita. Niissä oli liiaksi arkipäiväisiä\näänenpainoja, liiaksi räikeitä piirteitä. Niinpä esim. pääosan esittäjä\n[_Adam Poulsen_] pyrki aivan liiaksi lähentelemään luonnenäytelmän\ntodellisuuden maaperällä liikkuvia hahmoja, tahi toisin sanoen:\nmeitä, nykyajan ihmisiä. Jokamies ei liikkunut siinä asteikossa,\njota legendan herkästi haihtuva ja aavistelua väräjävä tunnelma\nvaatii. — Vielä ilmeisemmin oli tämä piirre havaittavissa puhtaasti\nvertauskuvallisissa olennoissa, etenkin Mammonassa [_Evert Ingberg_],\nmutta myöskin jalopiirteisessä Uskossa [_Lisa Håkansson-Taube_], vaikka\nnekin omassa laadussaan — samoinkuin _teknilliseltä_ suoritukseltaan\nmoitteeton Jokamies — olivat hyviä saavutuksia. Lähempänä tarun\nmystillistä ilmapiiriä oli Hyvät Teot [_Signe Mörne_] arkoine ilmeineen\nja haurassointuisine kuiskailuineen. Myöskin Kuolema oli oivasti\nsuunniteltu, vaikkakaan esittäjän [_Albert Nycop_] äänensävy ja\npuhetapa eivät kyenneet luomaan vuorosanoihin niin kumeata kaikua, että\nniihin olisi tullut jäätävää ja kaameata kalman tuntua. Piru [_Adolf\nBerlin_] taas korosti turhanpäiväisen tunnontarkasti keskiaikaisen\npaholaisen leikillisiä taipumuksia.\n\nSe näyttämöasu, jonka puitteissa _Kansallisteatteri_ esitti\n\"Jokamiehen\" erosi olennaisesti Ruotsalaisen teatterin kiiltävän\nkomeasta kehyksestä ja lähenteli niitä taiteellisia periaatteita,\njoille englantilainen — tahi täsmällisemmin: irlantilainen —\nteatterireformaattori Edvard Gordon Craig rakentaa näyttämökuvansa. —\nKansallisteatterin ohjaaja, Jalmari Lahdensuo, lienee valinnut lähimmän\nesikuvansa Saksasta.\n\nVäliverho oli poissa, näyttämö ulottui yli orkesterin katsomoon saakka.\n\nDekoratsioni oli yksinkertainen ja suoraviivainen. Rakenteeltaan se\noli ankaran askeettinen telttalaite, jonka seininä olivat jäykkien\nvalkoisten pilarien väliin neliöiden muotoon pingoitetut koristeettomat\nmustanharmaat kankaat, joilla myöskin matalin parvin ja portain taustaa\nkohti kohoava permanto oli peitetty. Niinikään oli näyttämöaukon kaari\nmustaan verhottu ja kankaaseen oli puhkaistu molemmin puolin matalat\nmuuriaukot. Reunustaramppia kiersi tummanvihreä seppelköynnös. Siinä\nkoko kehys.\n\nKieltämättä tämä musta ja valkea näyttämö herätti synkän juhlallisen,\njoskin hiukan ahdistavan vaikutelman. Katsomoon tullessa tuntui melkein\nsiltä kuin olisi tullut pitkänperjantain jumalanpalvelukseen. Näytelmän\nkuluessa — tahi ainakin sen päätyttyä — tuli vakuutetuksi tällaisen\näärimmilleen yksinkertaistetun ja suuripiirteistä viivakauneutta\ntavoittelevan dekoratsionin suurista taiteellisista eduista: se\nsallii itse draaman kauneusarvojen sinänsä päästä vaikuttamaan omalla\ntehollaan ja sisäisellä voimallaan. Huomio keskittyy häiriytymättä\nja kiinteästi toiminnan ja vuorosanojen poljentoon, ja henkilöt\npiirtyvät tummaa taustaa vasten selkeämpinä mielikuvitukseemme. Ja\nniinpä tuntuikin tämän vanhan näytelmän tunnelma tarttuvammin tehoavan\nKansallisteatterin kehyksestä kuin ruotsalaisen näyttämön kullatuista\npuitteista, vaikkakin kenties jälkimmäiset selvemmin alleviivasivat\nmoraliteetin katoolisen keskiaikaista sävyä. Kansallisteatterissa oli\nsitäpaitsi tunnelmaa tukemassa huomattava tekijä, jota ruotsalaisella\nei ollut: Sibeliuksen mahtava musiikki.\n\nKuitenkin oli mielestäni ulkonaisen näyttämöasun järjestelyssä\ntehty muudan virhe. Ohjaaja ei ollut käyttänyt hyväkseen tilavan\nnäyttämön mittasuhteita ja mahdollisuuksia luodakseen sitä korkeaa\nja syvää avaruutta, joka tekee esiintyvät ihmiset pieniksi, mutta\njoka samalla suo heille — sekä heidän ruumiilliselle hahmolleen että\nheidän salaiselle sisäiselle olennolleen — vapaan liikkumisalan ja\nilmakehän. Jos missään niin tässä näytelmässä olisi ollut paikallaan\nmajesteetillisuuteen pyrkivä korkeus vastakohdaksi maan matosille,\njoiden elon ja työn katoavaa turhuutta juuri on tarkoitus saarnata.\nKäyttämällä goottilaisia suippokaaria mataloittavien katteitten\nasemesta se olisikin saatu aikaan. Loppukuvaelman tähtiseinä oli\nnyt aivan liian lähellä katsomoa. Perspektiivisesti järjestettyjen\ntaustojen avulla se olisi saatu ikäänkuin äärettömyyteen häipymään.\nSilloin olisi myöskin häiritsevän lähelle tulevat enkeliryhmät\nvoitu sijoittaa loitommalle. Kenties olisi siinä myöskin ollut\npaikallaan rohkean voimakas värisointu, kiiltoisemmalla kirkkaudella\nalleviivaamaan taivaallisen autuuden ihanuutta.\n\nMutta, kuten sanottu, nykyisessä asussaankin oli kehys hyvin\nvaikuttava. Eritoten on tunnustus annettava taitavasta valon\nkäyttelystä, joka Kansallisteatterin perin puutteellisilla ja\nvanhettuneilla laitteilla ei ole helppo asia. Monet valovaikutteet\noli ohjaaja erittäin hyvin ja harkitusti sommitellut. Ne antoivat\naavistuksen siitä, kuinka tehokkaita apukeinoja nykyaikainen\nvalaistuskoneisto näyttämön järjestäjälle voi tarjota.\n\nMutta vanhastavaksi tyylitellyllä näyttämöllä on myöskin vaaransa.\nEsityksen sommittelu sen yksinkertaiseen kehykseen on erinomaisen\narkaluontoinen tehtävä. Se edellyttää eheäksi soinnutettua yleissävyä,\nsellaista tyylin yhtenäisyyttä, ettei näyttelemisessä saa olla\npienimpiäkään harhaotteita eikä särähteleviä soraääniä.\n\nKokonaan ei Kansallisteatterissa vaaroja oltu vältetty, joskin tulos\nyleensä voidaan arvioida verrattain hyväksi. Tyylittelyä, joka\netupäässä ilmeni vain liikkeiden ja lausunnan hillittynä sävynä, ei\nnäet oltu jaksettu aivan johdonmukaisesti ulottaa kaikkiin henkilöihin\neikä jokaiseen kohtaukseen. Niinpä sen rikkoivat Velkavangin vaimo\n(nti Lähteenoja) liian kouraantuntuvalla realismillaan ja Hyvät Työt\n(rva Pihlajamäki), jossa herkkä ja hento vienous oli muuttunut perin\npingoitetuksi teennäisyydeksi. Puitteitten ulkopuolelle pyrki myöskin\nLihavan ja Laihan Serkun (hrat Jännes ja Pihlajamäki) kohtaus liian\narkisine äänenpainoineen — miksi muuten edellinen oli pantu tanssimaan?\n— ja Vanginvartijain perusteettoman levoton liikehtiminen.\n\nMuuten on ohjaajalla tällaisessa näytelmässä, jonka osat melkein\ntykkänään ovat vailla yksilöllisiä erikoispiirteitä, hyvin suuri vapaus\nhenkilökuvien hahmottelussa. Draaman henkilöt — sekä ihmiset että\nvertauskuvalliset olennot — voidaan piirtää monella eri tavalla. Niinpä\nsaattaa, muutaman esimerkin mainitakseni, Köyhän Naapurin käsittää\nyhtä hyvin raihnaisena konttaavaksi kurjaksi kerjäläiseksi — kuten\nRuotsalaisessa teatterissa — kuin vielä pystyssä pysyväksi omaisuutensa\nmenettäneeksi mieheksi, jona hänet Kansallisteatterissa esitettiin,\n(joskin hra Falck on aivan liian väritön). Toisena esimerkkinä\nmainitsen Jokamiehen Ystävän, jonka tulkinta niin ikään teattereissamme\noli aivan erilaista. Ruotsalaisella näyttämöllämme määräsi sävyn se\najatus, joka ilmenee esim. näistä säkeistä: \"Oli ystävä silloin,\nkun hauskaa riitti, — suruviesti kun sai, nyt läksi ja kiitti. — —\nKun ihmisellä on onni myötä, — on ympärillä tungos ja hoppu, — vaan\nkun onni on loppu, — niin ystävät: hyvää yötä!\" Kansallisteatterin\nYstävä, (jonka hra Korhonen sangen kauniisti ja luistavasti näytteli)\noli taasen kunnon mies, joka vilpittömässä mielessä jäähyväiseksi\nojensi kätensä ja vakaumuksella lausui: \"Heitä sielusi Herran haltuun\nvaani\" Usko (rva Lindelöf) ei Kansallisteatterissa ollut yhtä ylevän\nvoitonvarma kuin ruotsalaisessa, mutta sen sijaan se oli vienompi ja\nlämmittävämpi. Ja vihdoin Piru (hra Puro) täällä oli yksivakaisempi ja\nenemmän kokonaisuuteen mukautuva.\n\nNimiosan tulkitsi hra Somersalmi. Hänen Jokamies-kuvassaan oli enemmän\nviivakauneutta kuin väriloistoa, enemmän viileätä plastillisuutta kuin\nmaalauksellisiin vaikutteihin purkautuvaa tulista tempperamenttia.\nUlkonaiselta hahmoltaan se oli sangen ryhdikäs ja kaunis luoma.\nVuorosanojen lausuminen oli kuitenkin liian ylimalkaista, se ei\ntuntunut vakuuttavalta. Sitä paitsi ei ohjaaja ollut asemia eikä\nliikkeitä määritellyt niin täsmällisiksi, että kaikki kuolleet kohdat\n— esim. pitkissä kaarteluissa etunäyttämölle — olisivat välttyneet.\n— Mielitietyn rva Tulenheimo näytteli erittäin hyvin. Se oli sekä\nsuunnittelultaan että suoritukseltaan ehyt ja kaunis luoma. —\nKaikkein tyylikkäin ja ylevin oli kuitenkin rva Raution Äiti. Siinä\noli samaa rakastavaa lempeyttä ja samaa arvokkuutta, jota esim.\nWhistlerin tunnettu äidinkuva säteilee. — Myöskin hra Kilven Kuolema\noli erinomaisen vaikuttava. Siinä oli kalman kaikua ja jäätävää\ntuonen tuntua. Mutta oliko tarpeellista nostaa häntä puuviikatteineen\nvielä loppukuvaelman enkelikuoron keskelle? — Hra Lindforsin Mammona\nmetallisessa jäykkyydessään oli tarkalla tyylitajulla veistetty.\n\nSuomennos, jonka Huugo Jalkanen on tehnyt, tuntui yleensä varsin\nsujuvalta. Muutama vähäinen tyylillinen kommahdus ei pahemmin\nhäirinnyt. Hillbergin ruotsinnoksen vanhastavaan kielisävyyn ei\nsuomentaja ole yrittänytkään pyrkiä.\n\n\n\n\n\n\nNÄYTTÄMÖN TAITEESTA\n\n\n\n\n1.\n\nTodellisuus ja taide.\n\n\nTaideteos ei koskaan ole samanlainen kuin se todellisuus, jota se\nkuvaa. Taiteilija alleviivaa ne ilmiön, tapahtuman tahi henkilön\npiirteet, jotka häneen voimakkaimmin ovat tehonneet, herättääkseen\nkatsojissa (kuulijoissa, lukijoissa) samantapaisia tunnevaikutteita.\nTaide siis ei jäljennä todellisuutta, vaan se tyylittelee siitä\nkirkastetun kuvan. Se korostaa sen, mikä esitettävässä — taiteilijan\nkäsityksen ja hänen tarkoitusperänsä kannalta — on olennaista\nja tärkeää; se eliminoi sen, mikä — tuon samaisen käsityksen ja\ntarkoitusperän kannalta — on vähäpätöisempää ja asian ytimeen\nkuulumatonta.\n\nValokuva jäljentää todellisuuden kaikkine yksityiskohtineen, mutta\nsittenkin antaa taiteilijan kynän piirros — alleviivauksineen ja\npoistoineen — samasta todellisuudesta paljon elävämmän, tunteita\nherättävän kuvan. Mistä se johtuu? Siitä että taiteilija korostaa\ntodellisuuden jotakin luonteenominaisuutta, niin että sen sisin\ntunnelma pääsee vaikuttamaan meihin voimakkaammin ja selvemmin kuin\ntodellisuus sellaisenaan. Hän kokoaa, vahvistaa ja syventää ilmiöitä.\nTositaiteilija ei laske käsistään sitä todellisuuden murenta, jonka\nhän on ottanut käsitelläkseen, ennen kuin hän saa ydintunnelman tahi\najatuksen, s.o. taiteellisen tarkoituksen siitä selkeästi kajastumaan.\nJa toiselta puolen: hän ei heitä esitettäväkseen valitsemaansa\naatetta, ennen kuin hän on luonut sille elävän ja havainnollisen, s.o.\ntodellisuustuntuisen ilmaisumuodon.\n\nSe sieluntoiminta, joka tässä vaikutteiden tihentämistyössä tulee\ntaiteilijan avuksi, on _mielikuvitus_.\n\n\"Tositapaus\", sanoo Hans Larsson, \"sekä se, mitä siinä tuli näkyviin\nja sanottiin, ei useinkaan riitä tosirunoilijalle, koska siihen ei\nkeskittynyt kylläksi tosielämää.\" Ja ruotsalainen filosoofi jatkaa:\n\"Jokaisen ihmisen kasvot voivat jonkun kerran kuvastaa hänen sisintä\nolemustaan, mutta ehkei kukaan nähnyt tai valokuvannut hänen kasvojaan\njuuri sillä hetkellä; taiteellinen mielikuvitus aavistautuu siihen\nhetkeen ja antaa kuvalle muodon.\" Taiteilija siis pyrkii \"salatun\ntodellisuuden\" perille. Ja sen vuoksi onkin oikeassa taideluomassa\nenemmän totuutta kuin todellisuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttämötaiteen esittämät ihmiset eivät siis ole jokapäiväisyyden\ntodellisia ihmisiä; ne ovat, tahi niiden tulisi olla: _taiteellisesti\ntosia_.\n\nVanhemman Coquelin'in sanotaan mielellään kertoneen tarinan, jolla\ntosin on verrattain vähän tekemistä varsinaisen \"korkeamman\" taiteen\nkanssa, mutta joka on omiaan havainnollistamaan nyt puheena olevaa\nasiaa. Juttu on seuraava: Kylän kapakassa antaa eläintenäänten-matkija\ntaituruudennäytteitä. Erittäinkin porsaanvikinää matkiessaan hän\nsaa suurta tunnustusta osakseen läsnäolevilta asiantuntijoilta,\njotka vaativat häntä alinomaa uudistamaan temppunsa. Lopulta on\n\"taiteilija\" aivan väsyksissä, mutta peläten helposti voivansa loukata\nkuulijakuntaansa, jollei hän kehoituksia noudata, tarttuu hän säkkiin,\nmissä on elävä porsas, ja nipistelee elukkaa, kunnes se alkaa vikistä.\nMutta nytpä yleisö rupeaakin napisemaan: \"Tuo ei enää olekaan oikeata\nporsaanvikinää!\"\n\nKuvaava on myöskin muuan englantilainen teatterikasku. Eräs piispa\nkysyi kerran näyttelijä Betterton'ilta: \"Mistä oikeastaan johtuu,\nettä te näyttelijät puhuessanne näyttämöllä asioista, jotka jokainen\ntietää todettomiksi, voitte vaikuttaa kuulijoihinne yhtä järkyttävästi\nkuin jos nuo asiat olisivat tosia, kun sitä vastoin meitä, jotka\nkirkossa puhumme tosista asioista, ei uskota enemmän kuin keksittyjen\njuttujen kertojia?\" — \"Mylord\", vastasi näyttelijä, \"ei mikään ole\nyksinkertaisempaa. Me puhumme näyttämöllä todettomista asioista aivan\nkuin ne olisivat tosia, te taaskin saarnastuolista tosista asioista\naivan kuin olisivat ne todettomia!\"\n\nNäyttelijä ei ota äänenpainojaan, liikkeitään eikä kasvoneleitään\n\"raakoina\" arkisesta elämästä, vaan hän jalostaa ne ilmeikkäämmiksi,\nluonteenomaisemmiksi ja sisällökkäämmiksi. Hänen on saatava esille\nhenkilön _sisäinen_ olemus, niin että kasvojenilmeet ja ruumiinasennot,\näänensävy ja sanojen korostus sanovat enemmän kuin ne jokapäiväisen\nelämän useimpina hetkinä ilmaisevat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanoimme näiden rivien alussa taiteen alleviivaamis- ja\neliminoimisprosessia \"tyylittelyksi.\" Tämä tyylittely on siis\ntodellisuushavaintojen vahventamista, väkevöittämistä, samalla kun\nse myöskin on niiden yksinkertaistamista ja puhdistamista, sanalla\nsanoen: niiden jalostamista. Taide siis perustuu ja pohjautuu\ntodellisuuteen; se onkin vain korkeampaan potenssiin ylennettyä\ntodellisuutta. Ja taiteilija liikkuu työssään ja toiminnassaan kaiken\naikaa todellisuuden ilmakehässä, vaikkakin mielikuvituksen siivet\nnostavat hänet todellisuuden maakamaran yläpuolelle, josta hän voi\nnähdä lintuperspektiivissä ja paremmin tarkastella maailmaa.\n\nNäyttelijäkin käyttää \"malleinaan\" todellisuuden henkilöitä,\n\"arki-ihmisiä\", joista hän lainailee piirteitä luomiinsa. Hän\nyhdistelee eri tahoilta kokoomiaan huomioita, liittää niihin\nmielikuvituksensa luomia lisiä ja poistaa niistä hämmentävät ja\ntarpeettomat syrjäseikat. Siten hän tyylittelee todellisuudesta\nkirkastetun kuvan — sellaisen, jossa on taiteen jalostava aatelismerkki.\n\nTodellinen taiteilija on aina harras ja ahkera havaintojen tekijä. Hän\ntietää, ettei hän taiteessaan hetkeksikään saa päästää todellisuutta\nsilmistään häipymään. Ja hän tunnustaa nöyrästi, että sillä — tuolla\nsuurella oppi-isällä — aina on uutta ja yhä uutta hänelle annettavana.\nMutta hän tietää myöskin, että hänen on tuota todellisuutta\ntarkastettava \"oman tempperamenttinsä läpi\" eikä milloinkaan lähdettävä\nsitä orjallisesti jäljentämään.\n\n\"Ainoa todellisuus\", sanoo Nils Kjaer, \"joka jotakin taiteessa\nmerkitsee, on sen sielullisen jännityksen todellisuus, se antaumuksen\nlämpö tunnelman aitous, se tunteen vilpittömyys ja vakavuus, joka\ntaideteoksen on siittänyt ja luonut! Jos tämä puuttuu, on uskollisuus\ntodellisuutta kohtaan naurettava korvaus siitä.\"\n\n\n\n\n2.\n\nMuutamia nykyaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksiä.\n\n\nKuulee hyvin usein puhuttavan uudenaikaisesta taiteesta tahi jonkun\ntaidelajin uudenaikaisista suunnista ja pyrkimyksistä, mutta\nmonestikaan ei puhuja kykene lähemmin määrittelemään, mitä hän tällä\nuudenaikaisuudella tarkoittaa. Mitä erittäin näyttämön taiteeseen\ntulee, tuntuvat käsitteet olevan ylen epämääräisiä, perin ylimalkaisia\nja häilyviä. Mikä ymmärtää modernilla näyttämötyylillä hillittyä\nja likitekoista, intiimiä, esitystapaa, mikä taas koristeelliseksi\ntyyliteltyä tulkintaa. Toinen puhuu _impressionistisesta_ taiteesta,\ntoinen \"uudesta meiningeniläisyydestä\", kolmas psykoloogisesta\nnäyttelijätaiteesta, mutta kenties kaikkein useimmat vain \"uudesta\nsuunnasta\" yleensä.\n\nNäin ollen lienee lyhyt selonteko muutamista nykyaikaisen\nteatteritaiteen pyrkimyksistä omiaan jonkun verran käsitteitä\nselventämään ja täsmällistyttämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime vuosikymmenen näyttämötyyliä on toisinaan sanottu\n_impressionistiseksi_. Termi on lainattu lähinnä kuvaamataiteesta, ja\nniitähän moderni teatteritaide monessa suhteessa lähenteleekin. Se on\nviivojen ja värien taidetta. Se — niinkuin muutkin taiteet — pyrkii\ndekoratiiviseen tekotapaan, koristeellisuuteen, s.o. maalaukselliseen\nesitykseen.\n\n\"Uusi suunta\" on tunnuslauseekseen ottanut saman\nitsenäisyydenvaatimuksen kuin maalaustaiteenkin impressionismi. —\nPitkät ajat oli maalaustaide oikeastaan ollut kaikkea muuta, mutta\nei maalaustaidetta: piirustusta, runoutta, historiaa, yksinpä\nsiveysoppiakin. Les Batignolles'in miehet tekivät sen jälleen\nmaalaustaiteeksi. He eivät enää siveltimillään kertoneet, eivät\npitäneet puheita, eivät selittäneet eivätkä opettaneet, vaan aivan\nyksinkertaisesti _maalasivat_.\n\nNäyttämötaiteen itsenäisyydenvaatimus on siis tämä: teatteritaide ei\nenää saa olla kirjallisuutta, plastiikkaa, lausuntoa, maalaustaidetta\n— sen tulee olla omaa itseänsä: näyttämötaidetta. Se ei saa olla\ntoimintaa eikä näytelmää, ei näyttämökuvaa eikä tanssia, \"vaan sen\ntulee olla kaikkien niiden alkutekijäin yhteistulos, joista nuo asiat\novat kokoonpantuja: liikunnan, joka on toiminnan oikea sielu; sanojen\njotka muodostavat näytelmän substanssin; viivojen ja värien, jotka ovat\nnäyttämökuvan sydämenä; rytmin, poljennon, joka on tanssin olemus\"\n(Gordon Craig).\n\nMuistan lukeneeni arvostelun jostakin Moskovan taideteatterin\nesityksestä, arvostelun, jonka kiittävä loppuponsi kuului: esitys\nviritti aivan samanlaisen tunnelman kuin jos tekijä itse olisi\nnäytelmänsä lukenut. Jos tällaisen tunnelman synnyttäminen todellakin\nolisi näyttämöllisen esityksen korkein saavutus, niin mihin silloin\nteatteria tarvittaisiin? Senhän korvaisi täydelleen luentosali:\npöytä vesilaseineen penkkien edessä! Yllämainittu arvostelu\nsyrjäytti kokonaan näkövaikutteet; siinä käytetyn mittakaavan mukaan\nnäyttämötaide oli vain kirjallisuutta ja taidetta.\n\nJoku teatteriesteetikko on huomauttanut, ettei tarvitse muuta kuin\nmuistella nykyaikaisia italialaisia näyttelijöitä, niin huomaa, kuinka\nkerrassaan nurinkurinen tuollainen käsitystapa on. Hehän perustavat\nkoko esityksensä vain oman taiteensa ilmaisukeinoihin kehittämällä\ntekotapansa ennen kaikkea miimillisen puolen — äärimmilleen. Ermete\nNovellin suuruus on siinä, että hän kaikille inhimillisille tunteille\nkykenee luomaan mitä täydellisimmät miimilliset ilmaisumuodot; ja\nhuippukohdissaan muuttuvat ne aina puhtaasti maalauksellisiksi.\nEntä Duse! Hänen esityksissään on hetkiä, joina hän ehdottomasti on\nlähempänä musiikkia kuin puhetaitoa. —\n\nLyhyesti siis: näyttämötaide itsenäiseksi, suvereeniksi, toisten\ntaiteiden rinnalle ja yhteyteen, vaan ei niiden palvelijaksi;\nomintakeiseksi tekijäksi kaikkien taiteiden kokonaisyhtymään, jonka\navulla — kuten Hermann Bahr sanoo — se kauneuden täydellinen esitys\non luotava, josta ihmiskunnan parhaat Richard Wagnerista D'Annunzion\n\"_Fuocoon_\" ovat unelmoineet.\n\nEntä tämän uuden näyttämötaiteen suhde muihin taiteisiin ja lähinnä\nkirjallisuuteen? Luonnostaan seuraa, että se on paljon vapaampi,\nvähemmän orjallinen kuin entisen. Se ei tyydy _kuvittamaan_\nkirjallisuuden tuotetta, vaan sen päämääränä on _luoda_ omintakeinen\ntaideteos kirjailijan luoman pohjalla. Se menettelee lähipitäen samoin\nkuin sävellystaide; säveltäjä kääntää runon omalle musiikkikielelleen,\nohjaaja kääntää runoteoksen, draaman, omalle näyttämökielelleen. Tahi\n— käyttääkseni taaskin Hermann Bahrin vertausta — regissööri on kuin\norkesterin johtaja, joka orkesteriesityksestä tahtoo saada esiin sen,\nminkä jonkun mestarin sävelteos _hänen_ sielussaan on synnyttänyt, ne\ntunteet, jotka se _hänessä_ on herättänyt, koska hän tietystikään ei\nvoi tietää, mitkä tunteet säveltäjässä ovat luoman synnyttäneet.\n\nSama on tämän näyttämötaiteen suhde muihinkin taiteisiin.\nKoristemaalarin ei tule tehdä vain maisemapanoraamaa, jonka keskessä\nnäyttelijät liikkuvat edestakaisin; hänenkin on \"otettava ääni\"\nitse näytelmän soinnuista, näyttämöllisen esityksen perussäveleen\ntulee päästä kuuluville dekoratsioneistakin. Jok'ainoan pienimmänkin\nyksityisseikan on myötävaikutettava kokonaiskuvan aikaansaamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhjaajan osuus käy uudenaikaisessa näyttämötaiteellisessa\ntyöskentelyssä paljon keskeisemmäksi ja tärkeämmäksi kuin ennen.\nNiistä vaatimuksista, joita hänelle nyt asetetaan, saa aavistuksen,\nkun lukee esim. Gordon Craigin menetelmä-ohjeita: \"Kaikkein\nensiksi on hänen (regissöörin) — kun hän, luettuaan näytelmän,\non siitä saanut yleisvaikutelman — valittava värit, jotka hänen\nmielestään ovat sopusoinnussa teoksen hengen kanssa, ja poistettava\nmielikuvastaan kaikki sopimattomat. Sitten hänen on määrättävä\nmuutamia esineitä — holvi, suihkukaivo, parveke, vuode — käytettäviksi\nnäyttämöasettelujensa tukikohtina. Sen jälkeen on hänen näihin\nesineisiin lisättävä kaikki näytelmässä mainitut esineet, joitten\ntäytyy näkyä katsomoon. Ja vasta tämän jälkeen hän liittää kuvaansa\nhenkilöt, yksitellen, toisen toisensa jälkeen ja sitten hän hahmottelee\naskelittain kaikki liikkeet, erikseen kunkin henkilön ja kunkin puvun.\"\nJokaisen yksityiskohdan näyttämökehyksessä ja jokaisen detaljin\nnäyttelijäin esityksissä tulee havainnollistaa draaman kauneusarvojen\nvirittämiä vaikutelmia; jokaisella äänenpainolla, jokaisella liikkeellä\ntulee olla merkitystään selkeästi kuvastava sävy. Ohjaajalta vaaditaan\nei vain varmaa silmää ja viljeltyä makua, vaan myöskin ja ennen kaikkea\nluovaa mielikuvitusta ja herkistynyttä psykologista vaistoa.\n\nJa vielä eräs seikka, tärkein kaikista: mosaikki on kiristettävä\nkoossapysyväksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vaivoin veistelty\nja sadoista pikkupiirteistä yhteenliitetty rakenne on hiottava ja\nviimeisteltävä, yksinkertaistettava niin selkeäksi, etteivät puut\npeitä metsää ja ettei katsoja huomaa \"_die Absicht_\", tarkoitusta, ja\nsäikähdä.\n\nOn muistettava, että niinkuin impressionistinen maalaustaide mielellään\nasettaa värit puhtaina toistensa viereen, sillä tavoin että ne katsojan\nsilmissä — välimatkan päässä — sulavat yhteen eläväksi ja tehoisaksi\nkokonaiskuvaksi, samoin menettelee uudenaikainen näyttämötaidekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme edellisessä selitelleet \"uuden suunnan\" itsenäisyydenjulistusta\nja muutamia siitä johtuvia seikkoja, mutta emme vielä ole\ntarkemmin perustelleet tämän luvun alussa käyttämäämme nimitystä:\n\"impressionistinen näyttämötaide.\" Ennen kuin lähdemme tuohon\nnimitykseen sisältyvää käsitettä selittämään, on välttämätöntä\npikimmittäin katsastaa, mikä historiallinen kehitysprosessi on tuon\nimpessionismin takana.\n\nNäyttämön taidesuunnat on kirjallisuus luonut. Naturalistisen näyttämön\nloi naturalistinen kirjallisuus. Todellisuuden tunnontarkka kuvaaminen\neli aikansa; kun runo lähti löytöretkille uusiin maailmoihin ja kääntyi\nuusille urille, täytyi teatterinkin tehdä samoin. Maeterlinckin,\nWilden, Hofmannsthalin, d'Annunzion ja Wedekindin näytelmille kävivät\nharmaan arkipäivämaalauksen puitteet liian ahtaiksi. Eikähän niihin\nenää oikein ollut mahtunut Ibsenkään.\n\nEi tarvitse vedota muuhun kuin Maeterlinckin väitteisiin, että\n\"niillä sanoilla, jotka ensi kuulemalta tuntuvat tarpeettomilta\", on\nnäytelmässä olennainen merkitys, niissä kun on \"teoksen sielu\", ja\nhänen ohjeeseensa, että täsmällisesti asiallisen sanonnan sijasta\nkäytettäköön utumaisen epämääräistä, aavistuttelevan viittailevaa,\ntodistaakseen, ettei naturalistinen näyttämö kyennyt tekemään oikeutta\nmuulle kirjallisuudelle kuin korkeintaan arkielämän orjalliselle\nvalokuvaamiselle. Naturalistisen näyttämön puitteisiin mahtuivat vain\n\"tavalliset\" ihmiset, mutta \"uusien runoilijain\" henkilöt eivät enää\nole jokapäiväisiä ihmisiä — pikemminkin he ovat olioita ja asioita.\n\"_Erdgeistin_\" Lulu ei ole \"käsitettävä nainen\", vaan ennemmin \"naisen\nkäsittämättömyys\"; \"_Kammersänger_\" ei kuvaa laulajan henkilöä,\nluonnetta, vaan kammoa, ei rakastavia ihmisiä, vaan rakkautta. Ja\nMaeterlinck itse sanoo draamojensa päämääränä olevan vain tunnelmien\nluomisen. Heidän murhenäytelmänsä ovat traagillista värien leikkiä,\nheidän komediansa koomillista viivojen karkeloa.\n\n\"Näyttämökielelle\" ei tätä dramatiikkaa olisi voitu kääntää, jollei\nnäyttämötaiteessakin olisi saatu aikaan vastaavaa tyylinuudistusta.\n\nUusi kirjallisuus tarvitsi siis _maalauksellista_ — värien ja viivojen\n— näyttämötaidetta, sellaista, missä kokonaiskuva tuli pääasiaksi ja\nyksityisen osan tulkitsija muuttui kuvan väripilkuksi — valopinnaksi\ntahi varjopaikaksi.\n\nNäyttelijätaiteen tuli pyrkiä asioitten havainnollistamiseen,\ntunteitten, ominaisuuksien ja sieluntilojen henkilöistyttämiseen. Sen\noli suunnattava tekotapansa kehittäminen sellaiseksi, että se kykeni\ntarjoamaan kuvannollisia ja kuvaavia symbooleja.\n\nAlfred Kerr esittää (pienessä esseekirjasessaan \"_Schauspielkunst_\")\nmuutaman esimerkin: Ajatelkaamme Tolstoin naturalistista murhenäytelmää\n\"Pimeyden valta.\" Jos siinä silloin kun lapsi murhataan joku seisoisi\nvartioimassa, ettei kukaan pääsisi tulemaan, niin vartioisi tämä\nhenkilö tämän määrätyn murhan takia. Aivan toisenlainen on asianlaita\nHofmannsthalin \"Elektrassa.\" Siinä ei vartioida jonkin murhan takia, ei\nedes määrätyn murhan, vaan siinä esiintyy \"murhan suojelushengetär\",\nkoston tumma yölepakko, koska koko teoksen tarkoitus on olla\nkostontunteen ilmauksena. Siinä ei siis näyttelijän ole esitettävä\nyksityistä tapausta; hänen on oltava \"ruumistunut asia.\" Hänen tulee\npiirtää yönlinnun ja pimeyden hengettären kuva, muuttua symbooliksi,\nornamentiksi, impressioniksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhan kuuluisan Meiningenin koulun taidesuunta tarjoaa muutamia\nkiitollisia vertauskohtia, jotka ovat omiaan selvittelemään tämän\n\"uuden meiningeniläisyyden\" tarkoitusperiä.\n\nMeiningenin herttua oli aikoinaan ensimmäinen regissööri — ainakin\ngermaanilaisessa maailmassa — joka asetti teatteritaiteelle sen\nvaatimuksen, että näyttämökuvan tuli olla historiallisesti oikean.\nEnnen häntä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksi, ettei palmukulissi\nsopinut kaikilla leveysasteilla toiminnan kehykseksi ja että\nkansanjoukkojen \"Julius Caesarissa\" tuli esiintyä toisin elein kuin\nWallensteinin leirissä.\n\nHjalmar Neiglick kertoi muutamassa hauskassa matkakirjeessään pienen\nkaskun, joka sattuvasti kuvaa herttuan tunnontarkkaa ohjaajatoimintaa.\nHoviteatteri oli lähtenyt ensimmäiselle vierailumatkalleen Berliniin,\nmutta kruunupäinen johtaja oli jäänyt kotiin. Tuntia ennen tulikasteen\nalkamista saapuu Meiningenistä sähkösanoma: \"Muistakaa, ettei\noikeanpuoleisen roomalaisen anneta kuolla liian kauan.\" — Tämä\nkasku kuvaa herttuallisen teatterin toimintaa paremmin kuin monen\nkuninkaan kilpikirjoitus asianomaisen hallitusta. Yksityisseikkain\ntäydellisyyteen perustui koko vaikutelma; päällikön mieltä painoi\nhuoli: statistin kuolinkamppailu saattoi häiritä kokonaisvaikutelman\nmittasuhteita.\n\nVanha Meiningenin koulu pyrki _historialliseen_ aitouteen;\n\"uuden meiningeniläisyyden\" pyrkimyksenä on _tunnelman_ aitous.\nMeiningenin hoviteatterissa tahdottiin luoda \"luonnollinen miljöö\"\nmatkimalla mahdollisimman tarkoin todellisuutta; nyt ei enää pyritä\n\"todellisuuteen\" samassa merkityksessä, vaan tahdotaan draaman\nsisäistä olemusta havainnollistaa näyttämökehyksen avulla siten,\nettä ulkomaailmankin esineet tyylitellään värien ja viivojen ja\nperspektiivien vaikutelma-mahdollisuuksia palvelemaan.\n\nMutta joskin vanhan ja uuden \"meiningeniläisyyden\" eroavaisuudet ovat\naivan silmäänpistävät, niin ovat myöskin yhtäläisyydet huomattavat.\nMolemmissa on kokonaiskuva pääasiana; \"yhteisnäyttelemisen\" eheys on\nohjaajan silmämääränä. Tarkoitusperä on sama: elävän ja sopusuhtaisen\ntaideteoksen luominen runoteoksen pohjalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsityksessäni olen käyttänyt kahta sanaa, joiden merkityksien\neroavaisuudesta on lukijaa huomautettava: näyttämötaide ja\nnäyttelijätaide. Edellisellä olen tarkoittanut näyttämöllisen esityksen\nkokonaisuutta: ohjaajan, näyttelijäin ja koristemaalarin yhteistyön\ntulosta, jälkimmäisellä yksinomaan näyttelijän työtä — _scenkonst_ ja\n_skådespelarekonst_.\n\nOn paikallaan lausua muutama sana jälkimmäisestä, näyttelijätaiteesta,\nerikseen.\n\nEdellisessä olen alleviivannut ohjaajan osuuden keskeistä asemaa\nnykyaikaisessa näyttämötaiteellisessa työssä. Olisi kuitenkin väärin\nluulla yksityisen näyttelijän persoonallisen työn kadottaneen\nmerkityksensä; sitä se ei suinkaan ole tehnyt. Yhteisesityksen eheys\neliminoi vain \"tähtitaiteen\" ja primadonnasysteemin mahdollisuudet\n— s.o. jakaa tasapuolisemmin edesvastuun ja kunnian. Voipihan\nvoimasuhteitten tasoittelu tapahtua sitenkin, että heikompia\nvahvistetaan, eikä päinvastoin. Ja juuri _tällainen_ tasoittelu on\ntämän suunnan ihanteena.\n\nSiis uudenaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksenä on: ei vain näyttämö-\nvaan myöskin näyttelijätaiteen kohottaminen.\n\nOhjaaja ei koskaan voi muuta kuin piirtää esityksen ääriviivat ja\n\"antaa äänen\", määrätä sävyn, merkitä tempot, nyanssoida nousut ja\nlaskut — näyttelijän omaksi tehtäväksi jää aina elämän taikominen\nkuviin, toisin sanoen: luoda ilmaisut ohjaajan intensioneille, s.o.\nhenkilöiden havainnollistaminen. Eikä ohjaaja myöskään voi — eikä\nsaa — tukahduttaa näyttelijän omaa persoonallisuutta. Voimakas\ntaiteilijapersoonallisuus saa aina äänensä kuuluviin ja oman\nerikoisuutensa näkyviin itsevaltiaimmankin regissöörin työn takaa.\nJa se ohjaaja, joka ei ymmärrä antaa arvoa elävän \"materiaalinsa\"\nyksilöllisyyksille, joutuu auttamattomasti karille ja menee yli\nvaltuuksiensa rajojen. Jos missään, niin on näyttämöllä tuo kulunut\nja niin monesti turhaan lausuttu yhteistyön periaate toteutettava,\nja ymmärryksellä toteutettava. Moskovan taideteatterissa on tässä\nsuhteessa päästy pitkälle ja kauniisiin saavutuksiin. Reinhardtin\nnäyttämöllä on rajattoman itsevaltiuden periaate usein kostanut\nitsensä: regissööri on monesti pakottanut näyttelijät niin\ntäydellisesti omiin äänenpainoihinsa, että seurauksena on ollut\nteennäinen luonnottomuus — räikeä luonnehtiminen on purkautunut\nlevottomaan ja rumaan hosumiseen, hysteriseen paatokseen tahi\njähmettynyt klisheeksi.\n\nJonkun taiteen renessanssi alkaa aina sillä, että tämä taide pyrkii\nolemaan omaa itseänsä. Mitä edellisessä on tässä suhteessa sanottu\nnäyttämötaiteesta, koskee myöskin näyttelijätaidetta. Toinen kehityksen\naste on tekotavan kohottaminen taituruudeksi — \"teknillinen huumaus\",\nkuten Hermann Bahr sanoo (Olbrichille osoittamassaan \"asiakirjassa\").\nTälle asteelle tultuaan taide kuvittelee osaavansa kaikki — se ei\nluule enää tarvitsevansa mitään muuta luodakseen kaikki taivaitten ja\nmaailmojen ja helvettien kauneusarvojen kuvat, se ei tiedä mistään\nmahdottomuuksista, se ei tunne minkäänlaisia kykynsä rajoja. Vasta\nsilloin kun se on keksinyt mahdollisuuksiensa rajat, löytänyt oman\npaikkansa kaikkien taiteiden kokonaisyhtymässä, oppinut olemaan vain\nkuuliaisena ja tottelevaisena välikappaleena, vasta silloin se on\nsaavuttanut kehityksensä korkeimman huipun ja lähestyy täydellisyyttä.\n\nTätä kehityksen tietä on kaikkien taiteiden taivallettava, myöskin\nnäyttelijätaiteen.\n\nKun näyttelijät oppivat yhdistämään oman taiteensa — korkeimpaan\npotenssiin koroitetun taiteensa — muiden taiteiden äärimmilleen\nkehitettyihin ilmaisuihin ja tästä yhtymästä rakentamaan uuden,\nkorkeamman kokonaisuuden, jonka avulla sitten taaskin jokainen\nyksityinen tekijä kokonaan uudistuu, silloin vasta voimme puhua\ntäydellisestä näyttelijätaiteesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta täydellinen näyttelijätaide on mahdollinen vasta siinä\ntulevaisuuden teatterissa, jonka rinnalla nykyinen on kuin savimaja\nPartenonin vierellä. Siinä teatterissa, jossa Craigin utopistinen\nunelma toteutuu: elämän ja kauneuden temppeli, minne ihmiset\npyhiinvaeltavat etsimään sieluilleen kauneuden virkistystä.\n\nJa uneksija uskoo unelmaansa. Hän viittaa teatterin menneisyyteen:\nuskonnollisista menoistahan se on syntynyt. Ja edelleen hän,\nhahmotellessaan tuon temppelinsä ääriviivoja, johon kaikki kauneus\non koottava, huomauttaa niistä keinoista — kauniista maalauksista,\nkultaisista kuvista ja ihmeellisistä valovaikutteista — joilla\nkatoolinen kirkko herätti ihmisissä hartautta.\n\nGordon Craig ei ole ainoa, joka on tulevaisuuden teatterin kauneuden\ntemppeliksi unelmoinut. Kerran — mielialan ollessa korkeana muutamassa\ntaiteilijain iltaseurassa — kohotti Ida Aalberg lasinsa ja joi sen ajan\nmaljan, jolloin \"temppeleissä näytellään.\"\n\nUnelmat ovat unelmia, ihanteet ihanteita... Mutta vain huimaavan\nkorkeita päämääriä kohti kulkemalla voidaan uudistusten asiaa ajaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisen vuosikymmenen ilmiö on _intiimi_ teatteri. Se on syntynyt\nvastapainoksi suurten teatterien jättiläismittojen vaatimille\nalleviivauksille ja korostuksille puheessa, eleissä ja liikkeissä.\nRunoteos, jossa hennommat sävelet soivat, jossa äänenpainot ovat\nhiljaisempia, vuoropuhelu tyyntä, draama, jonka intohimot pusertuvat\nhillittyihin ilmaisuihin, ei \"ole kotonaan\" suurten teatterien\nnäyttämöillä. Se on, päästäkseen oikeuksiinsa, siirrettävä lähelle\nkatsomoa — välittömämpään yhteyteen yleisön kanssa kuin mikä suurissa\nteattereissa on mahdollista.\n\nTämä draama on luonut intiimin teatterin. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun 8 p:nä 1906 oli alkajaisnäytäntö Reinhardtin teatteriin\n[Berlinin _Deutsches Theater_] yhdistetyssä \"_Kammerspielessä_\".\n\nKatsomo ei ole näyttämöä leveämpi, eikä sitä matalammalla; eroittavaa\norkesteriaukkoa ei ole, ei myöskään häiritsevää kuiskaajakoppia.\nNäyttämö ja katsomo ovat yhtä samaa huonetta. Näyttämön taustassa oleva\nihmisryhmä on täällä lähempänä katsomoa kuin suuren teatterin rampissa\nolevat henkilöt. Ei hiljaisinkaan huokaus pääse hukkaan häipymään. Nämä\nseikat tekevät mahdolliseksi esitystavan, jossa herkimmätkin vivahteet\neroittuvat. Tulkinta säilyttää hienouden ja välittömyyden, mitkä avut\nsuurella näyttämöllä usein joutuvat varsin vaaranalaisiksi, siellä kun\nesiintyjän monesti täytyy suuremmassa määrässä turvautua lihaksiinsa\nkuin hermoihinsa.\n\nIntiimin teatterin tarjoamat suuret edut kävivät aivan ilmeisiksi jo\n\"_Kammerspielen_\" vihkiäisissä. Ibsenin \"Kummittelijat\" tehosi silloin\nharvinaisen voimakkaasti katsojiin. (Se täytyy myöntää niidenkin,\njotka eivät ole yhtä ehdottomia Reinhardtilaisuuden ihailijoita kuin\nReinhardtin panegyyrikko, \"Schaubühnen\" toimittaja Siegfrid Jacobsohn).\n\n       *       *       *       *       *\n\nIntiimi teatteri ei merkitse tyyliä; ainoastaan käytännöllistä\njärjestelyä, ulkonaisia muotoja.\n\nSen näyttämöllä viihtyy yhtä hyvin Brahmin \"_Armenleutstil_\" kuin\nReinhardtilaisuus, yhtä hyvin tunnelmarunon tyylitelty esitys kuin\nnaturalistisen näytelmän arkipäiväinen elämän kuva, yhtä hyvin\nStrindbergin \"Pääsiäinen\" kuin Gorjkin \"Pohjalla.\"\n\nSe seikka, että lyhempi välimatka sallii äänen ja liikkeiden\nhillitsemisen, ei vielä riitä uuden, omintakeisen tyylin perustaksi.\n\nEikä intiimin teatterin merkitys olekaan siinä, että se olisi\naikaansaanut näyttämötyylin reformatsionia. Vaan etupäässä siinä,\nettä se on tehnyt mahdolliseksi niiden draamojen esittämisen,\njotka yksinomaan likitehoisessa tulkinnassa pääsevät oikeuksiinsa.\nKamarimusiikki kadottaa tyyten erikoisluonteensa, jos sitä suuri\norkesteri esittää kaikuvien temppeliholvien alla. Ja päin vastoin:\nSchillerin \"Wilhelm Tell\" intiimisesti esitettynä oli jotakuinkin samaa\nkuin _Ouverture solenelle_ jouhikvartetin tulkitsemana.\n\nSama Max Reinhardt, joka intiimiä draamaa varten on rakennuttanut\npienen \"_Kammerspielen_\", on tarvinnut \"Oidipuksen\" esittämiseen\njättiläismäisen sirkusareenan. Mutta samat näyttelijät ovat voineet\nmolempia esittää, silti muuttamatta omaa itseään — s.o. omaa tyyliään.\nTyyli on muuta, olennaisempaa, kuin äänen vahvuusasteet huutamisen ja\nkuiskaamisen välillä tahi etäisyyssuhteiden vaatimat vahvemmat tahi\nheikommat liikkeiden ja eleiden alleviivaukset.\n\nMutta yhtenäistä tyyliä vaaditaan intiimin näyttämön taiteilijoilta;\nkirjavuus on läheltä nähtynä vielä räikeämpää kuin etäämmältä. —\nMieleeni muistuu \"Pääsiäinen\" Tukholman intiimissä teatterissa.\nPuhuttiin hiljaa ja hillitysti, liikuttiin ikään kuin hellävaroen —\npuoli askelta tahi aivan pieni käännös riitti aseman muutokseen. Koko\nesitys oli johdonmukaisesti viritetty samaan raskaaseen äänilajiin,\npitkänperjantain painostava tunnelma soinnahti molliakordeista...\nMutta sittenkin puuttui jotain. Ja tuo jokin oli: yhtenäinen tyyli,\njoka olisi kireästi pitänyt koossa ja elimellisesti yhdistänyt eri\ntaiteilijain esitykset. Yksityiset näyttelijät eroitti ja loitonsi\ntoisistaan tekotavan ja tulkintasävyn — ei persoonallisuuksien —\nerilaisuus, jota ei edes mestarillisesti \"läpiajettu\" yhteinen\ntunnelmasävel voinut peittää. Ja kuitenkin oli jok'ikisessä luomassa\nintiimisyyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlläolevaa ei suinkaan pidä käsittää siten, ettei intiimi teatteri\nmitenkään olisi edistänyt tyylillisiä uudistuspyrkimyksiä. Päin\nvastoin: se on osaltaan hyvinkin tehokkaasti niitä edesauttanut. Se on\nollut omiaan vanhan koulun mahtipontisen deklamoimisen ja teennäisen\nplastiikan sijalle tuomaan sielukkaamman vuorosanain vaihdon ja\nluontevamman liikunnan. Puhumattakaan siitä, että intiimi draama\nusein on pakottanut paljon syvällisempään ja tarkempaan sielulliseen\nerittelyyn kuin nuo \"_grosse Haupt- und Statsactionen_\".\n\nSillä tavalla intiimi teatteri on palvellut uudistuspyrkimyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen koettanut aivan lyhykäisesti esittää muutamia nykyaikaisen\nteatteritaiteen pyrkimyksiä ja pääpiirteitä, sellaisia, jotka minun\nmielestäni todellakin ovat edistäneet näyttämötyön taiteellisuutta ja\njoiden päämääränä on se _l'art_, joka — kuten Sar Peladan sanoo — on\n_le grand mystère, et lorsque ton effort aboutit au chef-d'oevre, un\nrayon du divin descend comme sur un autel_.\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ.\n\n\n\n\nIda Aalberg.\n\n\n[Ida Emilia Aalberg syntyi joulukuun 4 p:nä 1858 Leppäkoskella\nJanakkalassa (vanhemmat: ratamestari Antti Aalberg ja vaimonsa\nCharlotta Lindroos). 9-vuotiaana lähetettiin hänet Helsinkiin kouluun,\nmutta jo 3 vuoden kuluttua oli koulunkäynti keskeytettävä varattomuuden\ntakia. Kotipitäjässään hän kuitenkin sai tilaisuutta opintojensa\njatkamiseen. Näyttämöllä Ida Aalberg esiintyi ensi kerran Janakkalassa\ntoimeenpannussa seuranäytännössä tammikuulla 1874; joulukuun 9 p:nä\nsamana vuonna nuori taiteenharrastaja otettiin suomalaiseen teatteriin,\njoka niihin aikoihin vieraili Hämeenlinnassa. Ensimmäinen tehtävä,\nmissä näyttelijättären loistavat lahjat herättivät suurempaa huomiota,\noli Boriskan osa \"Kylän heittiössä\", joka näyteltiin syksyllä 1877.\nSeuraavana keväänä hän lähti ensimmäiselle opintomatkalleen ulkomaille.\nJa sen jälkeen alkoi hänen suurten voittojensa pitkä sarja (sekä\nkotimaassa että sen ulkopuolella). Ida Aalbergin elämän lanka katkesi\ntammikuun 17 p:nä 1915.]\n\nMelkeinpä saattaa sanoa, että Ida Aalberg merkitsee suomalaiselle\nnäyttelijätaiteelle samaa kuin Kaarlo Bergbom näyttämötaiteellemme\nyleensä. He ovat molemmat uran uurtajia, ladun hiihtäjiä: kansallisen\nnäyttämötaiteemme ja suomalaisen näyttelijätaiteen edelleen\nkehittäminen on heidän elämäntyönsä jatkamista. Kaarlo Bergbom\nloi tyhjästä suomalaisen teatterin; Ida Aalberg loi suomalaiselle\nnäyttelijätaiteelle ennestään olemattomat traditsionit.\n\nIda Aalberg ei ollut vain suomalaisen teatterin kirkkain ja\nvertaistansa vailla oleva tähti, jonka loiste oli kylliksi voimakas\ntunkeutuakseen laajalle kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Hän oli\nmyöskin — ja ennen kaikkea — innostaja ja kohottaja. Nerollaan ja\nsytyttävän esimerkkinsä voimalla hän kohotti nuoren näyttelijätaiteemme\ntasoa, ensin omalta kohdaltaan nostettuaan sen niin korkealle, että\nmoiseen saavutukseen monissa vanhoissa sivistysmaissa on tarvittu\nsukupolvien taipaleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItalialaisen näyttelijätaiteen ruhtinatarta, Eleonora Dusea, on\nsanottu loistavaksi \"sielunäyttelijäksi\"; nimitys sopii myöskin Ida\nAalbergille, suomalaisen näyttelijätaiteen kruunatulle kuningattarelle.\nSukulaisuuspiirteet näiden kahden, aikansa suurimpien näyttelijäin\nvaliojoukkoon kuuluvan taiteilijattaren luomissa ovat kieltämättömät.\n\n\"... Adrienne Lecouvreurinä hän seisoi liesivalkean vieressä: hän ei\nkuitenkaan enää ollut Adrienne: hän oli 'kamiinin koriste'. Kuolematon\nornamentti. Scribestä vapautunut. Hänen surunsa tumma viivakauneus ei\nvoi milloinkaan unhoittua. Hänen piirteensä eivät koskaan voi mielestä\nhäipyä.\"\n\n\"... Kun hän ojensi Lövborgille punssilasin, ei hän enää ollut Hedda\nGabler: hän oli 'viettelys' ruumistuneena. Jotakin maalauksellista,\nkokonaisuudesta vapautunutta... Ja kun hän suurella liikkeellä viskasi\nliekkeihin käsikirjoituksen, piirsi hän naisellisen voitonriemun kuvan.\"\n\nNämä lausunnot on omistettu venetsiattarelle; ne voisivat aivan yhtä\nhyvin tarkoittaa Suomen suurinta näyttelijäneroa.\n\nIda Aalberg ja Eleonora Duse ovat taiteessaan henkisiä sukulaisia.\nMutta kumpikin on täydelleen oma itsensä, omintakeinen persoonallisuus\nerikoisuuksineen ja omine äänenpainoineen. Kumpiko heistä on suurempi,\nse on yhdentekevää. He ovat suuria kumpainenkin, ja se on pääasia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg oli niitä näyttämön suuria mestareita, jotka eivät\nainoastaan täydellisesti hallitse tekotavan kaikkia keinoja, vaan\njotka myöskin pystyvät luomaan itselleen uudet, omat ilmaisumuotonsa.\nJa ennen kaikkea — ja se oli hänessä suurinta! — hän ymmärsi ja\nosasi antaa jokaiselle liikkeelleen, eleelleen, äänenvivahdukselleen\nmerkityksen ja sisällyksen. Hänen näyttelemisessään ei milloinkaan\nollut mitään tarkoituksetonta. Siksipä hänen tulkintansa muuttuikin\n_elämiseksi_. Siksi hän oli \"sielunäyttelijä.\" Ja sen vuoksi hän on\nnykyiselle ja nousevalle näyttelijäpolvelle oleva ihanne ja esimerkki,\ntien viitta — korpimatkan tulipatsas!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalbergin taiteen vakuuttava ja syvällinen aitous perustui\nhänen taiteilijaluonteensa kahteen pääominaisuuteen: haltioitumista\nlähentelevään antautumiskykyyn ja väkevään tunne-elämään, jossa\noli samalla kertaa niin sanoaksemme sekä pulsivisuutta että\nintensivisyyttä. Hän ei iloinnut ja surrut, itkenyt ja nauranut\nesitettäviensä iloja ja suruja; hän otti ne omikseen. Hän ei\nhavainnollistanut Hedda Gablerin tunteita, vaan omiaan Hedda Gablerina;\nhän ei surrut Adrienne Lecouvreuren suruja, vaan omiaan Adriennenä;\nhän ei ollut Magda eikä Kirsti Fleming, ei voinut, tuskinpa tahtoikaan\nniiksi muuttua, vaan hän oli Ida Aalberg Magdana ja Kirstinä. Osa oli\nhänelle vain muoto, niin kuin draama on kirjailijalle, aine, niin\nkuin savi on kuvanveistäjälle. Siinä hänen taiteensa sytyttävän tehon\nsalaisuus! Ja siinä myöskin syy, miksi jäljittelijät, yrittäessään\nkopioida hänen luomiaan, joutuvat matkimaan häntä itseään — hänen\nasentajaan, ryhtiään, liikkeitään, lausuntoansa — enemmän kuin\ntarkoittamaansa roolitulkintaa.\n\nIda Aalbergin elämäntarina oli satu tulesta, kimmeltävästä ja\nkultaisesta kipinästä, joka kerran putosi taivaasta talven ja lumen\nmaahan, säkenestä, joka ei hankiin sammunut, vaan syttyi leimuavaksi\nja jäätä sulattavaksi liekiksi... Hän oli tulisielu, palava sydän.\nHän tunsi rakkauden ja tajusi vihan, hän ymmärsi ylenkatseen ja\nmuisti murheen. Mutta hänen olemuksensa tuulikanteleessa oli myöskin\nkieliä, joita raikuva riemu, säteilevä sulo, ylevä arvokkuus ja kaino\nneitseellisyys herkästi helähdyttelivät. Ei mikään inhimillinen ollut\nhänelle vierasta; ja kaikelle inhimilliselle oli hänellä ilmaisumuodot.\nYksin herttaiselle huumorille ja keveälle leikinlaskullekin. Hänen\nasteikkonsa — käyttääkseni arvostelun arkitermiä — oli totta tosiaankin\nsekä ihmeellisen että ihanteellisen laaja. Sellainen sielullinen\njoustavuus, jollaista tämä ominaisuus edellyttää, ei ole jokapäiväinen\narmonlahja — vielä kaksin verroin kalliimpi se on sellaisen kansan\nkeskuudessa, jonka rotuominaisuuksista ehkä huomattavin on hidas\njäykkyys.\n\nToinen meikäläinen rotuominaisuus Ida Aalbergissa sen sijaan oli\nkehittynyt hyvin huomattavaksi: suomalainen sitkeys. Ilman sitä hän ei\nikinä olisi voinut suorittaa taivalta, joka jäi hänen taiteilijauransa\nlähtökohdan ja päätepisteen väliin. Matka on aivan yksinkertaisesti\nsatumainen. Eikä suuri taiteilijattaremme sille lähtenytkään yksinomaan\nneroonsa ja luontaisiin lahjoihinsa luottaen; yhtä paljon hän luotti\ntahdonlujuuteensa ja tarmoonsa. Hän teki työtä; hänen työntekonsa\noli turtumattoman ankaraa. Ja vaaleatukkaisesta hämäläistytöstä tuli\nmaailmannainen, innostuneesta teatterin oppilaasta innostava taiteen\nmestari...\n\n— Olen monet kerrat kadehtinut niitä ihmisiä, joiden suotiin seurata\nIda Aalbergin kehityskaaren nousua. Minun ikäpolveni on nähnyt hänet\nvain huipuilla; se oli ihana näky. Mutta kuinka mielenkiintoista\nolisikaan ollut nähdä nousua, ponnistuksia, taistelua —!\n\nTiedämme, että taiteilijatar aloitti Boriskalla \"Kylän heittiössä\",\nettä hän aluksi viljeli alaa, jota \"voisi kutsua intohimoiseksi\ningenue'ksi\", että lapsellinen viattomuus vähitellen kävi liian\nahtaaksi hänen väkevän intohimonsa voimalle ja hänen suurille\nlahjoilleen. Hänestä tuli Julia, Maria Stuart, Gretchen, Ofelia,\nKleopatra, lady Macbeth... Uudet tuulet puhalsivat halki ilmojen,\nhänen henkensä havahtui ajan murtavien aatteiden huminaan. Hänestä\ntuli Noora, Hedda Gabler, Rebekka... Mutta hänestä tuli myöskin täysin\nkypsynyt taiteilija, joka loi elävän hengen, s.o. sielun, _kaikkiin_\nniihin ihmishahmoihin, jotka hän otti kirkastaakseen.\n\n\"Hänestä tuli\" — juuri tuota \"tulemista\", tuleentumista, kypsymisen\nmysteriota olisi ollut ihana seurata. Sen vaarinottaminen — niin\nkuvittelen — olisi voinut selventää Ida Aalbergin valmiiksi kiteytyneen\ntaiteen syntyä, sen alkutekijöitä, loistavan kudelman satoja\nkimmeltäviä säikeitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn melkein turhaa yrittää kuvata Ida Aalbergin taidekeinoja. Turhaa\nensiksikin sen tähden, että tekniikka, — tuo taiteen puhtaasti\nammatillinen puoli — täydellisesti peittyi ja piiloutui sielullisten\nmomenttien varjoon; sitä ei tullut ajatelleeksi, ei merkille panneeksi.\nJa kuitenkin se joka hetki mitä täydellisimmissä muodoissaan oli silmin\nnähtävänä ja korvin kuultavana. Mutta juuri tuo täydellisyys onkin\ntoinen syy, miksi sen kuvaaminen on niin vaikeata.\n\nIda Aalbergin elekielen vertaiseen miimilliseen esitykseen ei meillä\nkukaan ole kohonnut. Se oli herkkää kuin havisevan haavan lehti,\ntaipuisaa kuin vaha, selkeätä ja kirkasta kuin kristalli. On varmaa,\nettä umpikuurokin olisi voinut seurata hänen tulkintaansa — samoin kuin\nsokea hänen lausuntonsa avulla olisi voinut luoda itselleen oikean\nkuvan esitettävästä osasta. Mikä vivahteiden rikkaus asuikaan noissa\nihmeellisissä kasvoissa! Ne olivat kuin meri, joka kuvastaa kaiken,\nmikä mahtuu ei vain myrskyn ja tyvenen vaan myöskin auringon nousun\nja sen laskun välille. — Oli jaloa nautintoa nähdä taiteilijattaren\nsanovan vuorosanan, mutta ehkä vielä jalompaa nähdä hänen _kuuntelevan_\nvuorosanoja. \"Mykkä näytteleminen\" — siinä saattoi parhaiten tarkata\nhänen mimiikkinsä heijastussärmiä. Milloin suurin ja valtaavin ilmein,\nmilloin aivan hiuksenhienoin värein hän loihti silmiemme nähtäviksi\nsielun sisimpiä läikähtelyjä. Ehkäpä juuri mimiikki enin muistuttikin\nhänen näyttelemisessään italialaisten herkkähermoista taidetta.\n\nRohkeata oli usein hänen elekielensä, mutta vielä rohkeampaa\nhänen liikuntansa. Saadakseen jonkin liikkeen mahdollisimman\nekspressiviseksi hän empimättä uhrasi kaikkien sovinnaisten\nnäyttämölakien kauneuskäsitteet ja — loi uusia. Hänessä oli paljon\nsellaista — ja etenkin juuri hänen plastiikassaan sitä oli — mikä\nmuistutti Rodinin veistokuvia. Ilmaisun _totuus_ oli joka hetki\nhänen ainoana päämääränään. Ida Aalbergiin nähden kadottavat tyyten\nmerkityksensä kaikki puheet käsivarsien liikkeistä, käsiplastiikasta\nj.n.e. Hänen plastiikassaan oli joka hetki koko ruumiillinen olemus\nyhtenä ja jakamattomana tekijänä. Edelfeltin tunnettu muotokuva\ntaiteilijattaresta on tässä suhteessa erinomaisen ilmeikäs. — Ida\nAalbergin liikkeistä heijastui elävä rytmitajunta; niissä oli aina\nmääräperäistä poljentoa, \"liikunnan sielua.\"\n\nHänen varma rytmivaistonsa ilmeni myöskin hänen lausunnassaan. Kukapa\nmeikäläisistä näyttelijöistä on osannut niin kuin hän poljennollisesti\njäsennellä vuorosanat! Hän saattoi syöstä sanat ja tavut ryöppynä\nsuustaan, saattoi viivähtää vienossa vokaalisoinnussa, hidastuttaa\npuheensa verkkaiseksi, seuraavassa tuokiossa taas iskeäkseen kovat\nkerakkeet terävinä kuuluville. Siitä johtui hänen sanontansa\nmusikaalisuus. Puheteknillisessä suhteessa hän oli kehittänyt\näänenkäyttönsä erinomaisen korkealle. Hän sai ääneensä syvän ja tumman\nkaiun, kun se ukkosena jyrisi, ja heleän soinnun ja sanomattoman\nlämpimän värin, kun se tyyntyi ja hiljeni. \"Liukuvan lausunnan\", s.o.\ntuon aivan keveästi hipaisevan, melkein välinpitämättömältä tuntuvan\nsanomisen vaikean taidon hän hallitsi yhtä etevästi kuin mestarillisen\nkorostuksenkin. — Aivan erityistä nautintoa tuotti hänen \"kuuluvat\nkuiskauksensa.\"\n\nMutta miksipä jatkaa ylimalkaisten superlativien luettelemista? Nehän\nantavat kuitenkin niin perin vajanaisen ja kalpean kuvan Ida Aalbergin\nväkevästä ja värikylläisestä taiteesta. Ei milloinkaan tunne kynän\nmies ilmaisukeinojensa, sanojen, köyhyyttä niin ahdistavan selvästi\nkuin seistessään ylevimmän kauneuden ilmiön, suuren taiteen edessä.\nEivät riitä hänen piirtonsa edes heikkojen viittausten antiin niistä\nylenpalttisista rikkauksista, joita tuohon ilmiöön sisältyy. Ja sitä\npaitsi: ei kykenisi täydellisinkään Ida Aalbergin tekotavan selostus\nkajastamaan hänen tulisielunsa ja hänen palavan sydämensä heijastuksia,\njotka olivat ytimenä hänen näyttelijätaiteessaan. Tarkoitan, että\nsielullinen sisällyspitoisuus henkevöitti puhtaasti teknillisetkin\nseikat. Vain laaja teos, jossa rooli roolilta seurattaisiin\ntaiteilijattaren kehityksen kypsymistä ja ymmärryksellä tutkittaisiin\nhänen analyysinsä polkuja ja hahmottelunsa säikeitä, voisi tehdä tälle\ntaiteelle oikeutta. Kuka sen teoksen kirjoittaa? Kuka kartoittaa hänen\nlöytöretkiensä uudet mantereet?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJean Sibeliuksen sanotaan joskus virkkaneen, ettei hän kernaasti puhu\n\"Jumalan sanaa\"; ei mikään tyylilaji merkitse hänelle lopullista\nsanontatavan muotoa, hän valmistaa aina uusia yllätyksiä. Siinä\nsuhteessa Ida Aalbergin näyttelijätaide oli sukua Sibeliuksen\nsävelrunoudelle — sekin hämäläinen huomenlahja nuorelle\nkulttuurillemme. Suomalaisen näyttelijätaiteen kuningatar tunsi myöskin\nolevansa kutsuttu uusia teitä raivaamaan.\n\n\n\n\n2.\n\nAxel Ahlberg.\n\n\n[_Axel Wilhelm Ahlberg_ syntyi Turussa maaliskuun 23 p:nä 1855\n(vanhemmat: merikapteeni Adolf Wilhelm Ahlberg ja Karolina Sofia\nLindeström), tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta kimnaasista 1872,\nharjoitti kielitieteellisiä ja lainopillisia opintoja ja kävi Turun\nkauppaopiston, ennen kuin 1877 liittyi Suomalaiseen teatteriin.]\n\n\"_Le style c'est l'homme_\" — tyylistään taiteilija tunnetaan.\n\nMinkälainen on Axel Ahlbergin näyttelijätaiteen tyyli?\n\nEnsinnäkin: aristokraattinen. — Axel Ahlberg on kansallisen näyttämömme\nylimyksellisin ilmiö. Hänessä on teatteriaateliston sinistä verta.\nHän on kuin syntynyt kruunuja ja höyhen töyhtöjä kantamaan, sillä\nhänessä on ryhtiä, joka aina säilyttää luontaisen _grandezzan_, jalon\narvokkuuden, ja ritarillisuutta, joka antaa ryhdille sisällystä.\n\nToiseksi: romanttinen. — Hän liikkuu varmimmin siinä maailmassa,\nmissä \"elämä on unelma\", missä runon ikuisten sinikukkien terälehdet\nhohtavat, missä tunne helähtelee herkästi sointuvana lyriikkana tahi\nkohoaa lentoon ja kasvaa paatokseksi. —\n\nRealismin jälkimainingeissa vielä keinuttaessa saattoi toisinaan\ntuntua siltä, että Axel Ahlberg oli kuin joku \"viimeinen mohikaani\",\njonka ohi aika jo oli rientänyt pitkän matkan. \"Luontoa\" vaativan\nyleisön mielestä tuntui oudolta hänen, pikkurealismin arkisia otteita\nja tarkkoja detaljeja täydelleen vierova, suuria piirteitä ja suoria\nviivoja harrastava, dekoratiivisuuteen pyrkivä taiteensa. Se oli\nsilloin vastoin ajan makusuuntaa ja muotivirtausta. Mutta se oli yhtä\nhyvin ajasta edellä kuin sen jälessä.\n\nVuodet vierivät, ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin. Ei\nole jäänyt muuttumatta Axel Ahlbergkaan — paitsi yhdessä suhteessa:\nuskollisuudessaan omaa itseään ja omia ihanteitaan kohtaan. Ja\n_sellainen_ konservatismi on hyve, joka aina tulee palkituksi.\n\nSisimmältä olemukseltaan Axel Ahlbergin taide on sama tänään kuin\neilen: sama on viivojen jalous, sama värien tumma hehku, samanlaisena\non säilynyt tunteen ja mielikuvituksen tuoreus. Sen parhaimmat\nominaisuudet ovat vuosien varsilla vain varmistuneet ja syventyneet.\nMissä ennen lennokkuus saattoi hairahtua onttoon mahtipontisuuteen,\nsiinä se nyt taipuisasti tapaa oikean maalin: vakuuttavan mahtiponnen;\nmissä lyyrillinen sävel saattoi solahtaa teennäiseen pingoitukseen tahi\ntarttua liikatunteellisuuden salakareille, siinä se nyt useimmiten\nlöytää luontaisen ilmaisun: välittömän sydämellisyyden tahi miehekkään\nmurhemielen.\n\nJa myöskin tekotapa on pysynyt tämän kehityksen tasalla: se on\nyksinkertaistunut ja käynyt entistään luontevammaksi. Lausunta on\nmuuttunut luistavammaksi — vaikkakaan kielivirheet ja vahvasti\nvierassointuiset omituisuudet eivät koskaan ole päässeet siitä\nkarisemaan — ja \"plastiikka\", s.o. liikkeet ja asennot, on syventynyt\nsisällökkäämmäksi.\n\nLuulen, että Axel Ahlbergin on kiittäminen juuri tuota uskollisuutta\nomaa itseään kohtaan siitä, että hän vielä hopeapäisenä 63-vuotiaana on\nvoinut säilyttää aivan ihmeteltävässä määrässä joustavaa nuorekkuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs Ruotsin henkevimpiä teatteriarvostelijoita, Carl Laurin,\naloitti kerran esseen muutamasta Skandinavian suuresta näyttelijästä\nsanoilla: \"_Kulttuuri_ on ensimmäinen sana, joka mieleen johtuu,\nkun hänen tulkintaansa seuraa.\" Kulttuuripitoista on myöskin meidän\nAxel Ahlbergimme taide. Sen takaa kuultaa aina viljelty maku,\nhienostuneisuus, henkevyys, s.o. sivistys — sekä pään että sydämen.\n\nKerran kysyi teatterissa vieressäni istuva rouvasihminen, joka oli\nlaajalti suurta maailmaa nähnyt: \"Oletteko pannut merkille, kuinka\nsivistyneesti Ahlberg liikuttaa käsiään?\" Tosiaan: tuo naisellinen\nhuomio oli naulanpäähän osuva. Toisen kerran — se oli muuten Wilden\n\"Lady Windermeren viuhkan\" ensi-illassa — huomautti toinen nainen,\nettä ainoa herroista, joka kykenee kunnolleen hännystakkia kantamaan,\non Axel Ahlberg. Tällä nuorella naisella oli myöskin tarkka silmä,\nvaikka hän ei vielä ollutkaan suuren maailman salongeissa kouluutustaan\ntäydentänyt. — Entä kuka Kansallisteatterissa kauniimmin liikkuu\nsilkkitrikoissa, samettijakussa, hovimiehen miekka kupeella ja\nritariketjut kaulassa? Ja kuka sirommassa kaaressa vie baretin\nrinnalleen ja ylevämmin tekee kumarruksensa?\n\nMutta vaikkapa myöntäisikin Oscar Wilden olevan jonkin verran oikeassa\nhänen väittäessään herrasmiehen kaulaliinan solmun osoittavan\nasianomaisen sivistystasoa, niin tekisi sekä kulttuurikäsitteelle että\nAxel Ahlbergille veristä vääryyttä, jos tyytyisi vain tuollaisiin\nmittapuihin. Ken on kuullut näyttelijän tarinoivan taiteesta ja\ntaiteilijoista, runoista ja runoilijoista, elämästä ja ihmisistä sillä\nhienolla ja ymmärtäväisellä tavalla, joka on Ahlbergille ominainen,\nhän käsittää täydelleen, että paljon syvemmistä hetteistä kumpuaa\nhänen sivistyneisyytensä. Mutta perintönä saadut, kodissa ja koulussa\nvarttuneet, elämän varrella kartutetut \"sisäiset aarteet\" hiovat ja\njalostavat käytöstavan ulkonaisetkin ilmaisumuodot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAxel Ahlberg oli kauan Suomalaisen teatterin _primo amoroso_,\n\"ensimmäinen rakastaja.\" Melkein lukemattomat ovat ne hahmot, joissa\nhän on lempensä sanoja kuiskaillut. Hän on vannonut Romeon valoja ja\nPerdicanina tulkinnut Musset’n \"katkeransuloista runoutta\" (\"Ei lempi\nleikin vuoksi\"). — Mutta myöskin toisellaisia tehtäviä hän on loistolla\nja kunnialla edellisten rinnalla hoidellut; hänen voittoretkiensä\nreittien viittoina ovat m.m. Hamlet, Othello, Antonius; Sigismund,\n(Calderón); Gessler, Posa (Schiller); Oidipus, Kreon (Sofokles);\nÖrnulf, Nils Lykke, Rank, Helmer, Lövborg (Ibsen); Daniel Hjort, Kustaa\nAadolf, Klaus Kurki.\n\nEihän Ahlberg enää pitkiin aikoihin ole kauniina kuutamoöinä kavunnut\nköysiportaita Capuletin taloon, ei muutamaan vuoteen tulkinnut Hamletin\nnerokasta hulluutta — Romeot ja Tanskan prinssit ovat vaihtuneet samoin\nkuin Juliat ja Ofeliat —, mutta yhä edelleen hän on yhtä suuremmoinen,\n— ei, vaan vielä suuremmoisempi — Klaus Kurki kuin viisikolmatta vuotta\nsitten, jolloin hänen vierellään Kirstinä seisoi Ida Aalberg, ja\nKustaa Aadolfina ei hänen kanssaan tänäkään päivänä kukaan kilpasille\nkykene. Daniel Hjortin hän on vaihtanut Stålarmiin — eikä yhtä ylevän\njaloryhtistä Arvid Stålarmia vielä näyttämöllä ole ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAxel Ahlbergin taide ei ole vivahdusrikasta — hän on kerta kaikkiaan\nsuurien piirteiden ja suorien viivojen mies —; se ei yllätä meitä\nuusilla otteilla eikä odottamattomilla käänteillä, siinä eivät\nväiky alati uudet vaihtelut. Mutta siitä huolimatta on näyttelijän\nliikunta-ala sangen laaja. Takavuosina Ahlberg suorastaan hämmästytti\nmeidät Bahrin \"Mestarissa\": emme osanneet odottaa, että hänen\ndekoratiivisella taiteellaan voisi luoda niin ilmielävää ja suorastaan\nrehevää luonnekuvaa nykypäiväisestä ihmisestä, vaikka olimmekin niin\nmonet kerrat nähneet taiteilijan liukkaasti liikkuvan kepeäpoljentoisen\nsalonkinäytelmän parketeilla. Ja aivan äskettäin oli meillä Wilden\n\"näytelmässä hyvästä vaimosta\" vereksin tilaisuus näyttelijän huumorin\nhienouden toteamiseen.\n\nMitä tämä todistaa? Mitäpä muuta kuin sitä, että Axel Ahlbergin\ntaide alunpitäen tavallaan on ollut lähempänä niitä periaatteita ja\nihanteita, jotka ovat nykyaikaisen teatteritaiteen uudistuspyrintöjen\npohjana, lähempänä kuin monien sellaisten, jotka todellisuustuntuisen\nrealismin merkeissä ovat taidettaan kehitelleet. Mutta ennen kaikkea se\ntodistaa, että Axel Ahlberg on oikea näyttelijä. _\"Schauspielen heisst:\nMenschen darstellen, dichterisch wahre Menschen\" —_ näytteleminen on\nihmisten esittämistä, runoilijan silmillä nähtyjen tosi-ihmisten.\n_Näitä_ tosi-ihmisiä on Ahlbergin näyttämökuvain galleriassa pitkä ja\nunohtumaton sarja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAxel Ahlbergin taide on vakaumuksen taidetta; siinä ei ole humbuugia\nnimeksikään. Kuulee toisinaan sanottavan, että se \"vaikuttaa\nteatterilta\" — sellainenhan lausetapa on yleinen. Eräissä suhteissa\nse Ahlbergin taiteeseen nähden on paikallaankin. Siinä on nimittäin\nteatteria, mutta — ja se on huomattava! — _hyvää_ teatteria. Sitä\nteatteria, jota Axel Ahlbergin vakaumuksen ja taiteellisten ihanteiden\nmukaan hyvässä näyttämöluomassa tuleekin olla.\n\n— — — Minusta on aina tuntunut siltä, ettei kenenkään suomalaisen\nnäyttelijän kilpilauseeksi sovi niin hyvin kuin Axel Ahlbergin Cyranon\nuljaat repliikit:\n\n  \"Yks' sentään mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte,\n  se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa,\n  ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa,\n  — — — — — — — — — —\n  ja liikkein kaunehin ja siroin uljahasti\n  se kaartuu alas auerkynnyksehen asti;\n  ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa,\n  se mull' on... kannan...\n\n  ROXANE\n\n                           Mitä?\n\n  CYRANO\n\n                                 Hatun töyhtösulkaa.\"\n\n\n\n\n3.\n\nAdolf Lindfors.\n\n\n[_Adolf Erik Lindfors_ syntyi Porvoossa toukokuun 18 p:nä 1857\n(vanhemmat: kirjanpainaja Gustaf Adolf Lindfors ja Ulrika\nGustava Berg), kävi Helsingissä alkeiskoulua ja palveli Hofferin\nvalokuvaamossa, tuli sitten oppilaaksi Mallanderin perustamaan\nyksityiseen teatterikouluun; oli Ruotsalaisen teatterin palveluksessa\n1873—81, jonka jälkeen yritti merimieheksi, mutta liittyi jo syksyllä\n1881 Fiorinin italialaiseen oopperaan Helsingissä, esiinnyttyään\nsitä ennen aivan lyhyen ajan kiertävässä seurueessa Göteborgissa;\nkuului Suomalaiseen teatteriin 1882—92; oli Helsingin dramaattisen\nyhdistyksen oppilaskoulun johtajana 1892—94; sittemmin toiminut\nKansallisteatterissa, jonka johtajana oli 1907-09.]\n\nTässä on otettava puheeksi Adolf Lindforsin näyttelijätaide. Mutta\nmistä alottaa ja miten määritellä sen olemusta? Ei ole helppoa\nkeksiä iskusanaa eikä kaavaa, johon tämän etevän näyttelijän taiteen\nytimen saisi keskitetyksi. Se liikkuu niin rikkaissa poljennoissa,\netteivät sen olennaisimmatkaan piirteet mahdu yhteen määritelmään;\nsen heijastuspinnat ovat niin monisärmäisiä, että ylimalkaiset\nlaatusanat kutistuvat köyhiksi ja vähän sanoviksi. Ja niin ollen jää\nainoaksi keinoksi näyttelijän luomien muistiinpalauttaminen yksitellen\nyhtenäisten säikeitten ja yhteisten ominaisuuksien poimimista ja\nmuistiinmerkitsemistä varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAdolf Lindfors on suurin Molièretulkitsijana; hän on sillä alalla\naikansa kaikkein ensimmäisiä ja loistavimpia. Olkootpa esitettävänä\nsuuren mestarin, vallattominta farssia lähentelevät huvinäytelmät —\n\"Scapinin vehkeilyt\", \"Lääkäri vastoin tahtoansa\", \"Sievistelevät\nhupsut\" — tahi suuret komediat — esim. \"Saituri\" —, samalla ylevällä\ntaidolla ja samalla terävällä älykkyydellä Lindfors niiden päähenkilöt\nhahmottelee ja elävöittää. Jok'ikisestä hänen tulkitsemastaan suuren\nranskalaisen luonnekuvasta näkee, kuinka antautuvalla hartaudella\nesittäjä mestaria lähestyy. Eipä satu juuri usein, että näyttelijä,\njoka muissa osissa kieltämättä toisinaan lankeaa pieneen kiusaukseen\nja helposti uhraa hivenen luontevata inhimillisyyttä liioittelun\nalttarille — rivien huvittamisen luvattomassa tarkoituksessa, että hän\nMolière-tehtävissä tinkisi tyylitajunsa ja taiteellisen omantuntonsa\nvaatimuksista.\n\nVarsinkin kaksi Lindforsin Molière-luomaa on muita kirkkaampina\nmuistiini jäänyt: saituri Harpagon ja luulosairas Argan.\n\nMonien pitkien vuosien takaa nousee vieläkin silmiini ilmielävänä\nHarpagonin hahmo vanhan Arkadian näyttämöllä, jolta sen ensikerran\nnäin. Kuinka suorastaan tärisyttävä olikaan Lindfors neljännen\nnäytöksen loppukohtauksessa, kun Harpagon aarteensa menetettyään\nlinkoaa vihlovan tuskansa kysymykset katsomoon: \"Missä minä olen?\nKuka minä olen?\" Näyttelijä astui askeleen ramppia kohti, koko hänen\nolentonsa värisi tukahduttavan intohimon paineen alla, sitten hän\nonnettomuutensa äärettömän taakan taittamana vaipui maahan, ikään kuin\nsielunsa kadottaneena: \"Minä olen kuollut!\" — Ja kun sitten — v. 1912 —\nuudelleen näin \"Saiturin\", vaikutti tämä komedian tragediaa lähentelevä\nhuippukohta vähintään yhtä voimakkaasti, ehkäpä sen teho oli vielä\nentisestään terästynytkin.\n\nEntä \"Luulosairas\", joka viisitoistavuotisen väliajan jälkeen\nuusintona esitettiin Lindforsin 60-vuotispäivänä! Millä verrattomalla\nmestaruudella juhlija elävöittikään hypokondrisen Arganin hahmon ja\nvuorosanat! — Tämä Argan on todella aivan ihmeteltävä näyttämöluoma,\ntäynnä eloa ja nerokkaasti keksittyjä detaljeja. Ja kuitenkin ehyt\nja johdonmukainen. Notkeasti taipuilee näyttelijän lausunta —\nvierasperäisestä poljennostaan huolimatta — kaikkia pienimpiäkin\nmielentilojen ja päähänpistojen heijastuksia kuvastamaan mitä\nrikasvivahteisimman mimiikin säestämänä. Asianlaita on niinkuin eräs\narvostelija sanoo: \"Monessa muussa osassa näyttelijä ei karta kaikkein\nsuurimpiakaan keinoja eikä teatterimaisimpiakaan temppuja — aina\nasianhaarojen mukaan. Tässä istuu hän enimmän aikansa rauhallisesti\nnojatuolissaan, vain pienillä vivahduksilla, äänenväreillä ja\nkasvojeneleillä merkiten henkilönsä eri mielentiloja. Ellei ohjelmassa\nolisi Molièren nimeä ja ellei kappaleen sommittelu sekä ulkonainen asu\ntoisi mieleemme entisiä aikoja, luulisi näkevänsä jotakin modernista\nsalonkinäytelmää, mitä modernisimmän salonkinäyttelijän esittämänä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLindforsin taide on detaljityötä. Luonteenomaiset pikkupiirteet ja\nkuvaavat, mitä terävimmällä havaintokyvyllä huomatut yksityiskohdat\novat rakennusaineina hänen luomissaan. Viiva viivalta, väri väriltä\nhän tutkii ja punnitsee kuvattavan luonteen ominaisuudet ja kohta\nkohdalta, käänne käänteeltä hän valmistaa tulkintansa. Hän on sukua\nmaalaustaiteen _pointilisteille_, jotka panevat kokoon taulunsa\nvieri viereen asetetuista väripilkuista, mitkä katsojan silmissä\nsulavat toisiinsa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Niin ovat Lindforsinkin\nnäyttämöluomat koottuja miltei lukemattomista pilkuista ja pisteistä.\n— On luonnollista, että tällaisen taiteen edellytyksenä täytyy olla\nkeinojen suvereeninen hallinta. Lindforsissa onkin teknillinen\ntaituruus huippuunsa kohonnut, hän on meidän näyttämömme suurin\n_taitaja_; eikä vain meidän, sillä siinä suhteessa hänen vertaisiaan\ntäytyy etäämpääkin etsimällä etsiä. Mutta tämä menetelmä edellyttää\nmyöskin, että sen käyttäjällä on kylliksi teatterikulttuuria voidakseen\nviljellyn maun ja erehtymättömän asiantuntemuksen avulla ratkaista\nja ennakolta arvioida laskelmiensa pätevyyttä. Tiedämme, että Adolf\nLindfors tässäkin suhteessa mitan täyttää. Ja vielä kolmanneksi:\ndetaljinäyttelijän täytyy onnistuakseen ymmärtää ja osata yhdistää\nyksityiskohdat ja hajapiirteet kireäksi ja eheäksi kokonaisuudeksi.\nLindforsin Harpagon ja Argan ovat loistavia todistuksia tällaisesta\navusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen taide, jolla Adolf Lindforsissa on etevin ja loistavin\nedustajansa meillä, on järkeilevää taidetta. Se on kotoisin hyvästä\npäästä eikä hellästä sydämestä. Ja sellaista taidetta vaanii\nhyvin usein kuivakiskoisuuden vaara. Lindfors tuon vaaran välttää\neloisalla tempperamentillään — pienempilahjainen epigooni joutuisi\nauttamattomasti karille.\n\nJärkiperäisyys, sepä selittääkin, miksi Adolf Lindfors juuri\nklassillisen komedian alalla — ei vain Molièren, vaan myöskin\nBeaumarchais'n ja Holbergin näytelmissä — on kauneimmat laakerinsa\nniittänyt. Hän on klassillisten komediarunoilijain läheinen henkinen\nsukulainen. Hän on taipumuksiltaan yhtä intellektualistinen kuin\nhekin. Ja siksi sopii juuri heidän tekstinsä paremmin kuin muut hänen\nnäyttämöluomiensa pohjaksi.\n\nMainitsin ohimennen Holbergin nimen. \"Jeppe Niilonpojassa\" pitäisi\nkuitenkin hetkinen viivähtää, sillä se on myöskin luettava Lindforsin\nkaikkein loistavimpiin saavutuksiin. Siinä on niin ylenpalttinen\npikkupiirteiden ja karakterististen mielijohteiden rikkaus, että\nkatsojan ihmettely muuttuu ihailuksi, etenkin kun joka hetki havaitsee,\nkuinka terävään erittelyyn tuo runsaus pohjautuu ja kuinka loogillinen\njohdonmukaisuus sitä aina ohjaa ja pitää koossa. Ja senpä vuoksi\nkatsoja niin mielellään on sulkevinaan silmänsä niissä muutamissa\nkohdissa, joissa näyttelijä ei malta olla pirahuttamatta pientä\nliikapisaraa ilomaljansa läikkyvään pikariin...\n\nKlassillisesta repertoarista puhuttaessa ei tietenkään saa syrjäyttää\nkansallisen päänäyttämömme runsasta Shakespeare-ohjelmistoa, jossa\nAdolf Lindfors monta tärkeätä tehtävää on suorittanut, mainitsen vain\nFallstafin, \"Myrskyn\" Trinculon, kankuri Pulman \"Kesäyön unelmassa\",\nAutolycuksen \"Talvisessa tarinassa\" ja \"Kuningas Learin\" narrin\nesimerkkeinä Lindforsin mestarillisesta osuudesta suuren brittiläisen\nhenkilökuvien esittämisessä. Shakespearen narrien älykkään leikinlaskun\nja säkenöivien pistosanojen maailmasta on jokseenkin pitkä harppaus\nsiihen sisällyspitoisuudeltaan varsin vaatimattomaan, mutta silti\nrehevään ja mehukkaaseen porvarilliseen ilonpitoon, jota Fritz Reuter\nedustaa. Adolf Lindfors osaa kuitenkin, jos tarvitaan, vieläkin\npitempiä askeleita ottaa. Hän maalailee oivallisin värein, joskaan\nei ylen levein siveltimenvedoin — viimeksi mainituthan eivät olekaan\nhänen luonteensa mukaisia — inspehtorin herttaista naurettavuutta\n\"Setä Bräsigissä.\" Hän osaa temppuilla ja naurattaa; hän ei halveksi\nminkäänlaisia keinoja, sillä hänen mielestään sopivat tämänlaisiin\ntehtäviin yksinpä areenankin ilonpitäjien otteita muistuttavat\nvivahteet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn luonnollista, että pienimpiä yksityiskohtia ja hiuksenhienoja\nvivahteita hyväkseen käyttävä ja niihin perustuva \"siselöimistyö\"\nvaatii laajaa esivalmistelua. Niinpä saattaakin jokaisesta Lindforsin\nluomasta lukea — ikäänkuin rivien välistä —, että luontevan liukkaitten\nliikkeitten, välähdyksinä vaihtuvien ilmeitten ja mainioitten\näänenpainojen takana on mitä tarkin harkinta ja huolellisin valmistelu.\nLindfors perustaa hahmottelunsa tunnollisiin tutkimuksiin. Hän käyttää\nhyväkseen tarjolla olevat kirjalliset lähteet syventyäkseen henkilönsä\naikakauteen, hän miettii ja punnitsee sen ajatusmaailman rakennetta,\njossa kuvattava liikkuu, ja vasta tällaisen tarkan analyysin jälkeen\nhän ryhtyy muovailutyöhönsä, jossa ei mikään saa jäädä sattuman varaan.\nNiinpä saakin hän aikaan sen, että esim. hänen verraton Napoleoninsa\nSardoun \"Rouva Suorasuussa\" virittää katsojaan oikean historiallisen\ntunnelman. Hänen liikkeensä, asemansa, eleensä, ryhtinsä — koko kuva on\naivan niiden vaikutelmien mukainen, jotka muotokuvat, elämäkerrat ja\nanekdootit ovat mieliimme syövyttäneet.\n\nVälitöntä ei Lindforsin taide koskaan ole. Aina se on mietiskelyn\nja tarkkojen laskelmien tulosta. Siitä eivät soi syvät ja väräjävät\nrintaäänet, siinä eivät tunnu elämän lämpimät ja suuret sykähtelyt\nsellaisina, jollaisiksi me ne herkkinä hetkinämme havaitsemme.\nSiinä ei ole \"iäisyyspiirrettä\", _der Ewigkeitszug_. Ja siksipä\nsaattaakin tapahtua, ettei tämä taide, loistavasta ja täydellisestä\nmuotovalmiudestaan huolimatta, meitä vakuuta. Tavallisesti\nLindfors kuitenkin tempaa katsojan niin kokonaan mukaansa, että\nkaikki vastaväitteet vaikenevatpa me otamme taideluoman vastaan\njuuri sellaisena kuin se meille tarjotaan. Kuinka monet kuvat\nkirjallisuudesta ovatkaan meissä aivan kiinnikasvaneina Lindforsin\nluomiin!\n\nKävisi tietysti mahdottomaksi luetella kaikkien — edes suurempienkaan —\nnäytelmähenkilöiden nimet, jotka Adolf Lindfors on meille välittänyt.\nNiitä on niin paljon. On ranskalaisia salonkikomediojen herroja — sillä\nalalla Lindfors, ranskalaisine kouluineen ja parisilaisimpana kaikista\nTalian palvelijoistamme, liikkuu yhtä varmasti kuin muut virkatoverit\nsupisuomalaisessa kansannäytelmässä —; on vakavampiakin miehiä, sekä\nhyviä että huonoja ihmisiä — mutta miltei aina häikäisevän taidokkaita\nnäyttämöluomia.\n\nAdolf Lindfors kuuluu kansallisen näyttämötaiteemme uranuurtajapolveen;\nhänen hiihtämänsä latu kohti taitamisen ja muotovalmiuden päämaaleja on\nollut ja on edelleenkin oleva mitä merkityksellisin näyttelijätaiteemme\nkehitykselle.\n\n\n\n\n4.\n\nOtto Närhi.\n\n\n[_Otto Närhi_ syntyi Rautalammilla helmikuun 28 p:nä v. 1864, oli\nsoittajana Kuopion pataljoonassa, ennen kuin v. 1884 liittyi Aspegrenin\nKansanteatteriin; Aspegrenin seurueesta hän keväällä 1892 siirtyi\nSuomalaiseen teatteriin, jossa ensimmäisen kerran esiintyi syyskuun\n14 p:nä 1892 \"Mustalaisen\" Petinä — arvostelu merkitsi heti hänen\nnäyttelijälahjansa \"erinomaisiksi\" —, saman vuoden joulukuussa hän\nnäytteli \"Villisorsan\" Gregers Werlen, jota sitten seurasivat m.m.\nmielipuoli Amandus (Halben) \"Nuoruudessa\", Onervo-noita \"Kullervossa\",\nMitritsh \"Pimeyden vallassa\", Vaari (Sjöströmin) \"Marissa\", Teemu\n\"Nummisuutareissa\", Störmer (Dreyerin) \"Koeopettajassa\", Geronte\n\"Scapinin vehkeilyissä\", Reita \"Panussa.\" — Kun syksyllä 1903\nnäytäntökausi Kansallisteatterissa alkoi, ei Otto Närhi enää kyennyt\ntyötään jatkamaan; ankara hermotauti oli pakottanut hänet sairaalaan,\njossa hänen elämänsä sammui toukokuun 7 p:nä 1904.]\n\nOtto Närhi on suomalaisen näyttämötaiteen Aleksis Kivi, ei\nsamanarvoinen \"suuruus\" vaan sukulaisilmiö.\n\nMuistoni hänen taiteestaan perustuvat pääasiallisesti vain kahden\nluoman varaan: \"Hanneleen\" juopon isän ja \"Myrskyn\" Calibanin.\nMutta niiden kuvat ovatkin sieluuni lähtemättömiksi syöpyneet;\nintensiivisemmin elettyjä rooleja en ole milloinkaan enkä missään\nteatterissa nähnyt.\n\n— — — Selailen vanhoja muistiinpanojani Hauptmannin näytelmän\nesityksestä. Näen, että mielestäni Olga Leino on ollut erinomainen\nHannele — ja kun ajattelen hänen hentoa ja herkkää olemustaan ja\nhänen taiteensa laatua, niin uskon yhä vieläkin, että hän oli aivan\nerinomainen! — sekä Katri Rautio ylevä ja rakkautta säteilevä äiti ja\nIisakki Lattu mainio räätäli. Mutta kuitenkin on muurari Matternin kuva\nainoa, joka vielä tällä hetkellä ihan ilmielävänä eroittuu silmiini,\nkun Hauptmannin unennäkyä vanhassa Arkadiassa ajattelen. Jos osaisin\nkäyttää piirrintä, tahi jos sanat riittäisivät, niin voisin milloin\ntahansa loihtia sen pienimpiä yksityispiirteitä myöten toistenkin\nnähtäväksi. Muistan sen ulkonaisen hahmon: paheen paaduttamat ja\npöhöttämät kasvot lippalakin ja nahkaesiliinan väliltä; kuulen vieläkin\nraa'an äänensävyn, sammaltelevan puheen ja — ennen kaikkea — näen\nkatseen ja lyöntiin kohoavan käden... Se oli kappale tärisyttävintä\ntaidetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMimiikki oli ehkä kaikkein tehoisin myöskin Närhin taiteen\nilmaisukeinoista. Hän sai kasvojen eleisiin mahtumaan kokonaisia\ntunteitten maailmoja. Hänen miimillinen asteikkonsa oli erinomaisen\nlaaja ja hän hallitsi sen salamannopeasti vaihtuvia vivahteita\naivan suvereenisesti. _Symboolisilla_ eleillä hän osasi _tulkita_\nmielentilat, _maalailevilla havainnollistaa_ lauselmien sisällyksen ja\n_alleviivaavilla huomauttaa_ sanojen ja lauseitten merkityksellisyyttä\nja tärkeyttä. — Mutta myöskin äänikielensä hän oli kehittänyt taipuisan\ntottelevaksi aseeksi. Hänen lausunnassaan oli iskevää nasevuutta,\nmutta \"liukuvan puheen\" taidon hän myöskin oli omistanut. Hän _puhui_\npitämättä puheita. Tahi — kuten Coquelin vanhemmalla oli tapana sanoa\n—: Hän ei näyttämöllä puhunut, vaan hän \"sanoi\"; puhuminen on nimittäin\nvain sanojen kuuluviksi tekemistä äänen avulla, \"sanominen\" tähtää\nmäärättyyn sisällykseen. Saattaa puhua hyvinkin paljon ja kuitenkin\nsanoa mitättömän vähän... Närhi ymmärsi korkeus- ja mataluussuhteitten,\nvalojen ja varjojen jakoperusteiden tärkeyden ja osasi niiden varaan\nlausuntansa rakentaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Myrskyn\" Caliban paljasti erään puolen näyttelijän taiteessa, joka\nsille antoi niin yksilöllisesti erikoisen omintakeisuuden, että Otto\nNärhiä olemme oikeutetut sanomaan näyttämötaiteen Aleksis Kiveksi. Eino\nLeino on (kirjasessaan \"Suomalainen näyttämötaide\") osunut tämän asian\nytimeen: \"Hra Närhi on luonnonvoima. Hänellä on aivan oma tekotapansa,\nrohkea ja raju, terve-realistinen ja niin sanoaksemme taiteen\nmetsä-ilmassa viihtyväinen. Hän tuo mukanaan näyttämölle sellaisen\nmäärän tuoreutta ja alkuperäistä voimaa, että yleisöä melkein pelottaa\nsen ylenpalttisuus.\" Calibanissa purkautui tuo luonnonvoima väkevänä\nilmoille. Shakespearen valtaavan mielikuvituksen muovailemasta,\npuoleksi vertauskuvallisesta ja ikään kuin kehitysopin teorioja\nennustavasti havainnollistavasta epäsikiöstä Närhi loi hämmästyttävän\ntodellisen olion: kammottavan ja kauhean, mutta irvokkaisuudessaan ja\navuttomuudessaan syvästi traagillisen satujen hirviön. Ja juuri tuo\nviimeksi mainittu ominaisuus oli sen jalostavana aateluuden merkkinä.\n\nNärhin Calibanissa oli jotakin, mikä sitä muistellessa panee\najattelemaan niitä kuvia, joita Shakespearen taruolennot ovat\nReinhardtin mieleen herättäneet. Niinpä esim. \"Kesäyön unelman\"\nPuck, Reinhardtin käsityksen mukaan on oleva luonnon alkuperäisinten\nilmaisujen kuva — itse _Urlachen der Natur_. Sen tulee olla lähellä\neläimellisiä alkuvaistoja; Panin, paimenten pukinjalkaisen suojelijan,\nmakean mahlan juojan karhea ja harjaksinen, huhuileva poika; Böcklinin\npieni Pan, jonka ympärillä kesäyön satuhämärä kiiltää, kuiskii ja\ntuoksuu... Mutta Reinhardtin näyttelijät eivät ole kyenneet näitä\nolentoja havainnollistamaan — ei Eysoldtkaan — niin selkeäpiirteisiksi\nja samalla niin sielukkaan tosiksi kuin miksi tämä suomalainen\nnäyttelijä elävöitti väkevän mielikuvituksensa hahmotteleman\nCaliban-kuvan.\n\nVähääkään liioittelematta saattaa sanoa \"Myrskyn\" esityksen juuri\ntämän Caliban-tulkinnan takia muodostuneen merkkitapaukseksi meidän\nteatterihistoriassamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tunne Otto Närhin sukupuuta. Mutta minusta tuntuu aivan\ntodennäköiseltä, että hänen suonissaan saattoi olla mustalaisverta.\nEi vain sen vuoksi, että hän voitti ensimmäiset taiteelliset\nvoittonsa puolivilleillä mustalaistyypeillään, joihin hän valoi\ntaiteilijaluonteensa vielä jalostamatonta, mutta sitä hehkuvampaa\ntulta. Vaan myöskin — ja ennen kaikkea — siksi, että hänen\nluonnonvoimansa pysyi yhtä alkuperäisen väkevänä ja hänen hehkunsa yhtä\ntummahohtoisena vielä sittenkin, kun hänestä oli kypsynyt itsetietoinen\ntaiteilija. Nuo ominaisuudet olivat hänessä suku- ja heimoperintöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto Närhin taiteessa oli nerouden merkki. Se eroittautui väkevästi\npersoonallisen sävynsä takia ympäristöstä, mutta se taipui samalla\nalistuvaisena kokonaisuutta palvelemaan. Sen komiikka — ja sitä siinä\noli paljon — oli perustuksiltaan jäyheää ja karkeasyistä; samanlaista\noli sen tragiikkakin. Sen luomat olivat kuin graniittiin hakattuja.\nMutta taiteilija oli oppinut vuosien varsilla raskaan moukarin ohella\nkäyttelemään myöskin keveämpää vasaraa ja ohkaisempiteräistä talttaa;\nja niin syntyi teoksia, joissa arkaistista ankaruutta lievensi — mutta\nei silti laimentanut — pehmeämpi pintakäsittely. Mutta graniittiaineen\nvaatimaa erikoisluonnettaan ne eivät milloinkaan kadottaneet, sillä\nne olivat aina ja johdonmukaisesti graniittiin ajateltuja. Siksi ne\nsäilyivät omaperäisinä. Eikä Närhi kuitenkaan koskaan väkipakosta\ntunkenut omaa persoonallisuuttaan osiinsa aikaansaadakseen omintakeisen\nvaikutelman; hänen ei tarvinnut sitä tehdä, tuo vaikutelma syntyi\nitsestään.\n\nSellaista oli tämän miehen taide, miehen, joka seisoo aivan yksin\nsuomalaisen teatterin nuoressa historiassa. Moni suomalainen näyttelijä\n— ajattelen esim. parhaassa miehuudessaan manalle mennyttä Kaarlo\nBraxénia — on astellut samansuuntaisia teitä kuin Otto Närhi, mutta ei\nyksikään niitä polkuja yhtä pitkälle kuin hän.\n\n\n\n\n5.\n\nMimmi Lähteenoja.\n\n\n[_Mimmi Lähteenoja_ (ent. nimi Puls) syntyi Helsingissä elokuun 27\np:nä 1865 pohjalaisista vanhemmista. Hän on — omien sanojensa mukaan\n— käynyt kolmea koulua: kansakoulun, rippikoulun ja maailman koulua.\nEsiinnyttyään seuranäyttelijänä hän monien kehoituksesta liittyi August\nAspegrenin seurueeseen elokuun 30 p:nä 1888 esiintyen ensimmäisen\nkerran tullinhoitajan rouvana \"Pukkisen pidoissa\" (Hämeenlinnassa\nlokak. 2 p:nä). Helmikuun 5 p:nä 1892 hän sai \"tohtorilta\" kirjeen,\njossa ilmoitettiin, että hänet oli hyväksytty Suomalaiseen teatteriin;\n\"hauskempaa Runebergin päivää en milloinkaan ole viettänyt\", sanoo\nneiti Lähteenoja. Ollut sekä valtion että teatterin myöntämillä\nmatkarahoilla ulkomailla.]\n\nMimmi Lähteenoja tuli Aspegrenin seurueesta Suomalaiseen teatteriin.\nHän oli silloin liikkunut näyttämöllä neljä vuotta ja oli 26-vuotias.\n\nHänen aikaisempia näyttämötehtäviään pääkaupungissa olivat Fekluska\nOstrowskin \"Ukkosilmassa\", Gina Ekdal Ibsenin \"Villisorsassa\", Katri\n\"Daniel Hjortissa\", Rotta-Ulla Ibsenin näytelmässä \"Pikku Eyolf\",\nArmi J.H. Erkon \"Kullervossa\", Martta Sjöströmin \"Marissa\", Noita\nKasimir Leinon näytelmässä \"Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming\", Louhi\nErkon \"Pohjolan häissä\" ja kalastajanleski Heyermansin näytelmässä\n\"Siunauksen toivo.\" Myöhempiä on turha luetella — ja luettelo\nvenyisikin liian pitkäksi —; ne ovat vielä elävinä osin muistissamme,\nosin silmiemme edessä. Kenenpä mieleen eivät olisikaan syöpyneet nuo\nmelkein lukemattomat akkatyypit, jotka Mimmi Lähteenoja merkillisen\nvarmalla luonnekuvauskyvyllään ja hienotunteisen taiteellisella\ntekotavallaan on elävöittänyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMimmi Lähteenoja on älykäs taiteilija. Hänen älykkyytensä ilmenee jo\nsiinäkin, että hän alunpitäen on ollut selvillä omasta alastaan. Luulen\nhänen aina olleen vapaan näyttelijämaailman ylen tavallisesta ja ylen\nnarrimaisesta turhamaisuudesta, joka saa niin näyttämön herrat kuin sen\nnaisetkin halajamaan itselleen \"nuoria\" ja \"kauniita\" osia. Hän tuntee\nlahjojensa rajat ja tietää, että rajoituksessa myöskin piilee voima.\nMutta hänen älykkyytensä ilmenee myöskin hänen luomissaan, joiden\ntakana aina on mitä tarkin ja huolellisin harkinta ja tutkimustyö.\nTässä suhteessa on hänen ja Adolf Lindforsin taiteella selviä\nkosketuskohtia.\n\nSukulaispiirre on myöskin detaljirikkaus, jota nti Lähteenojakin,\nkuten kaikki realistiseen taidekäsitykseen pohjautuvat taiteilijat,\nviljelee. Hänenkin luomissaan pistävät silmiin nuo erinomaiset\nja todellisuustuntuiset pikkupiirteet, usein aivan vähäiset ja\nikäänkuin ohimennen, jopa aivan kuin sattumaltakin vetäistyt, mutta\naina luonnekuvaan sopivat, sitä selventävät ja jotakin ominaisuutta\nalleviivaavat. Nti Lähteenoja ei kuitenkaan perusta tulkintaansa\nniin suuressa määrin yksityiskohtien varaan kuin Lindfors, joka\nterävän analyysinsä eroittelemista alkutekijöistä ja irralleen\npurkamista rakennuspuista kokoonpanee kuvansa alusta loppuun.\nNäyttelijättäremme menetelmä on alunpitäen enemmän syntetisoiva — se\ntietysti voisi johtua siitäkin, ettei hänen tekniikkansa riittäisikään\nLindforsin tuhatvivahteiseen taituruuteen taipumaan, mutta varmaankin\nse pohjimmiltaan sittenkin riippuu taiteilijaluonteen laadun\nerilaisuudesta.\n\nSillä aivan olennaisia eroavaisuuksiakin on olemassa. Silmiinpistävin\nniistä on ehkä nti Lähteenojan tunneherkkyys, joka ilmenee milloin\nherttaisena sydämellisyytenä, milloin jonakin toisenlaisena välittömänä\ntunteen läikähtelynä, jopa joskus kohoaa voimakkaaksi paatokseksikin\n— esim. Katrissa. Jonkun kerran korostuu tämä tunteellisuus pieneksi\nsenttimenttaalisuudenkin pisaraksi. Se tapahtuu kuitenkin harvoin,\nsillä yleensä on Mimmi Lähteenojan taide hyvin tervettä.\n\nTodellinen ja vakuuttava ja elävä, ne lienevät muuten arvostelun\nuseimmiten käyttämät laatusanat näyttelijättären luomista. Noilla,\ntosin verrattain vähän sanovilla, mutta kuitenkin kaikessa\nylimalkaisuudessaan oikeaan osuvilla adjektiiveillä voikin määritellä\nuseimpia hänen tulkintansa iskevimpiä ominaisuuksia. Hänen esityksensä\novat todellisia siksi, että ne ovat erehtymättömän varmalla vaistolla\ntodellisuushavaintojen pohjalle tyylitellyt; ne ovat vakuuttavia siksi,\nettä eleitten ja äänenpainojen takaa aina erottaa sydämen sykkeen; ne\novat eläviä siksi, että näyttelijättärellä on hartaan antaumuksen ja\nvälittömän myötäelämisen ihana kyky ja taito.\n\nMimmi Lähteenojan ohjelmisto on vuosien varsilla ollut jokseenkin\nsamanlaatuinen. Siitä huolimatta hän kykenee miltei jokaisesta\nuudesta tehtävästään saamaan irti uuden muunnelman. Se merkitsee,\nettä hänen asteikkonsa, ohjelmiston ahtaasta liikkumisalasta\nhuolimatta, on harvinaisen laaja. Ja edelleen se merkitsee, että\nmyöskin hänen tekniikkansa on joustava ja varma, kun se ulottuu aina\nuusiin ilmaisumuotoihin, vaikka sisällyksen — jos niin saa sanoa —\neroavaisuus usein on kutakuinkin hiuksenhieno. Mehän tiedämmekin nti\nLähteenojalla olevan tukenaan kaksi oivaa avua: taipuisa mimiikki\n(siihen liittyy myöskin varma naamioimistaito) ja vivahdusrikas ääni,\njota näyttelijätär erinomaisella taidolla käyttelee.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Lopuksi pieni persoonallinen muiston sirpale, ehkä itsessään\naivan merkityksetön, mutta kenties kuitenkin omiaan osaltaan vähän\nvalaisemaan Mimmi Lähteenojan taiteellista työskentelymetoodia!\n\nIstuin aamupäivää näyttelijättären aurinkoisen kesäkodin parvekkeella\nMankalassa. Oli kuunneltu linnunlaulut pihan vihreässä koivikossa, oli\nkäyty näköalapaikat joen töyräällä ja tarkasteltu kukat ja kylvömaat.\nJa miten olikaan, niin työntyi kahvikuppien ääressä tarina teatteriin\n— kuten aina tapahtuu siellä, missä kaksi tahi kolme teatteri-ihmistä\nyhteen tulee. Mimmi Lähteenoja pakisi puheliaalla tavallaan\nmuistoistaan ja entisistä ajoista, \"tohtorin\" päivistä ja Ida Aalbergin\nvierailuista. Ja vähitellen myöskin muusta ja muista. Ehkäpä hän ei\nitse huomannutkaan, että hänen siinä juttuja kertoessaan liikkeet,\neleet ja ääni taipuivat matkimaan niiden henkilöiden ilmaisukieltä,\njoiden vuorosanoja hän kulloinkin kertaili. Imitatsionia oli ilo\nkatsella ja kuunnella; siinä välähtelivät \"mallin\" erikoisuudet,\ntietysti karrikoidun alleviivattuina, mutta sitä selkeämmin\nhavaittavina:\n\n— Muistatteko, kun hän tuli näin ja teki tämän liikkeen ja sanoi — —?\n\nMiten terävän huomiokyvyn ja miten tarkan havaintojen muistamisen\ntaidon tuo matkiminen paljastikaan! Muistiini juolahti erään kuuluisan\nruotsalaisen näyttelijän kerran linkoama paradoksi: \"Eihän hänestä\nvoi tulla näyttelijää; hän matkii ihmisiä niin perin huonosti.\" Ja\nkun joku pyysi selitystä, jatkoi hän tähän tapaan: \"Näyttelijän\ntäytyy usein käyttää elävää mallia, jolta hän lainaa peruspiirteet\nnäyttämön hahmoon. Hän ei tietenkään kopioi todellisen elämän ihmistä\nsellaisenaan, vaan hän ottaa mallista muutamat piirteet, joihin hän\nliittää toisia, muualta kokoomiaan huomioita ja mielikuvituksensa\nluomia lisiä.\"\n\nJotenkin tuohon tapaan arvailin siinä parvekkeella istuessani monen\nMimmi Lähteenojankin luoman syntyneen. Niissä on niin väkevänä ja\nvälittömänä elämän väri, että katsoja ehdottomasti tulee ajatelleeksi\nniiden olevan kirkastettujen todellisuushavaintojen pohjalle\nrakennettuja.\n\n\n\n\n6.\n\nKirsti Suonio.\n\n\n[_Kirsti Suonio_, o.s. Kjäll, syntyi Helsingissä heinäkuun 24 p:nä\n1872 (vanhemmat: työmies Erik Johan Kjäll ja Erika Wass); käytyään\nkansakoulun nautti yksityisopetusta; hyväksyttiin oppilaaksi\nSuomalaiseen teatteriin joulukuun 17 p:nä 1890 ja on siitä lähtien\nyhtämittaa palvellut kansallista päänäyttämöämme; esiintyi ensimmäisen\nkerran näyttämöllä tammikuun 1 p:nä 1891 Kiven näytelmässä \"Yö ja\npäivä\" Annan (Liisan äidin) osassa; ollut valtion matka-apurahalla\nulkomailla.]\n\nKukapa teatterinharrastaja ei tuntisi Kirsti Suonion Suorasuuta!\nSehän on niin erinomaisen elävä ja veikeä näyttämöluoma. Siinä\non mehevän huumorin ohella myöskin sydäntä, joten hyväntuulisuus\non mitä herttaisinta. Kuinka verrattomasti tämä Catherine\nsinkahuttaakaan sutkauksiaan, kuinka vakuuttavan naivia onkaan\nhänen kursailemattomuutensa! Danzigin herttuatar herättää meidän\nvilpittömimmän myötätuntomme; Kirsti Suonio tempaa meidät\nvastustamattomasti mukaansa. Tuskinpa muistamme panna merkille\nsitäkään, että tästä Catherinestä tykkänään puuttuu ranskalaisuus.\nVasta perästäpäin tulemme ajatelleeksi, että niin pesijätär kuin urhean\nLefèbvren puolisokin olivat aivan — supisuomalaisia. Kirsti Suonion\nSuorasuu on reipas ja rivakka, välittömän sydämellinen ja aurinkoisen\navomielinen ilmestys; ja nämä avut kai siinä korvaavatkin gallialaisen\nvilkkauden ja synnynnäisen keveyden puutteen. Joka tapauksessa:\nsuomalainen teatteriyleisö laskee tämän esityksen näyttämönsä\nklassillisiin luomiin, aivan kuten Lindforsin Napoleoninkin.\n\nEikä Suorasuu kuitenkaan ole Kirsti Suonion, puhtaasti taiteellisessa\nsuhteessa, kaikkein täysipitoisimpia saavutuksia. Nähdäkseni hän\nmonetkin kerrat on näyttelijänä kohonnut korkeammalle kuin Sardoun\nhistoriallisessa komediassa; osunut paremmin ja täydellisemmin\nelävöitettävänään olevan ihmisen ytimeen ja hermoihin. Mutta siitä\nhuolimatta Catherine on yleisön silmissä ikään kuin keskeisenä\nmerkkiluomana Kirsti Suonion \"tuotannossa.\" Se johtunee ensiksikin itse\nroolista ja toiseksi siitä seikasta, että Suorasuu oli näyttelijättären\nensimmäinen loistava \"lupaus\" hänen uransa alkutaipaleella.\n\nYllä on jo viitattu niihin Kirsti Suonion päivänpaisteisen\ntaiteilijaluonteen ominaisuuksiin, jotka välittömimmin katsomoon\ntehoavat. Mutta ne eivät vielä — niin merkityksellisiä kuin ovatkin —\nriitä hänen taiteensa määritelmäksi. Nuo luontaiset ominaisuudet ovat\nnäyttämön taiteilijalle arvokkaita avuja, mutta yksin niiden varaan ei\nvoi syvällisempää taidetta perustaa.\n\nKirsti Suonion taide on rehellistä ja tervettä. Siinä ei ole mitään\nteennäistä, ei pakotuksen jälkeä. Taiteilijatar kulkee halki elämän\navoimin silmin, ja hänen silmänsä verkkokalvo on herkistynyt\nvaikutelmia vastaanottamaan. Mutta hänellä on myöskin varma valinnan\nkyky: hän osaa huomioistaan seuloa olennaisimmat detaljit, ne, jotka\nasian ytimen ilmaisevat. Ja niitä hän käyttää luomissaan. Hän ei rasita\nhenkilökuviaan kaikilla siihen mahdollisesti sopivilla piirteillä; se\npelastaa hänet pikku realismin arkisesta ahtaudesta.\n\nHänen taiteensa on realistista alkujuurta, mutta siinä on myöskin\npieni romantiikan pisara; se on kai kotoisin siitä näyttelijättären\nominaisuudesta, jota saattaisimme sanoa tunnekulttuuriksi — luontaista\nherkkää tunnettaan hän näet kernaasti runontuoksuiseksi hienostaa.\nKirsti Suonio on kauniimmat voitonhetkensä viettänyt liikkuessaan\nniillä aloilla, joilla hän on tuntenut todellisuuden vankan maaperän\njalkainsa alla. Mutta hän ei ole yksipuolinen. Myöskin mielikuvituksen\nilmavissa maailmoissa hän on valloitusretkillä pistäytynyt. Niinpä on\n— vain yhden esimerkin mainitakseni — muistiini jäänyt hänen mehevällä\nhuumorilla ja levein ottein tulkitsemansa (Larin Kyöstin) \"Taikapeilin\"\nhovirouva; se oli koko esityksen aidoin ja ehein satukirjaolento.\n\nKysyin kerran Kirsti Suoniolta, mistä osistaan hän itse enimmin pitää.\n\"Oh, niitä on niin paljon sellaisia, joista pidän, että on vähän\nvaikea luetella. Olenhan näytellyt ihan kaikenlaisia — ingenueitä en\nkuitenkaan koskaan, en edes vihreimmässä nuoruudessani. Mutta jos\nnyt joitakin erityisesti rakastamiani ajattelen, niin johtuvat ehkä\nensimmäisinä mieleeni Anna Mellilä (Tavaststjernan) 'Uramon torpassa',\nAnna Liisa ja Maija 'Tukkijoella.' Niin, ja sitä paitsi venäläiset\nakat, joista pidän aivan hirveästi.\"\n\nEikö tämä tunnustus tue juuri lausumaamme ajatusta, että Kirsti\nSuonion taide parhaiten soveltuu todellisuuden maaperästä välittömästi\nversonneita henkilökuvia elävöittämään?\n\nJa mitä noihin \"venäläisiin akkoihin\" tulee, niin on Kirsti Suoniolla\njuuri niissä ollut tilaisuus käytellä hyväntuulisen huumorinsa\nhöystämää, luistavaa luonnehtimistaitoaan — jota usein on tukenut\nviisaasti ja taidolla käytetty _eloqventia corporis_ — ja edellä\nmainittua romanttista vivahdettaan.\n\nKirsti Suonion huumori ansaitsisi oman erikoisen lukunsa. Siinä ovat\npääominaisuuksina, kuten sanottu, herttaisuus ja suorasukaisuus. Se\nmerkitsee, että se on vapaata katkeruudesta ja vihlovasta ivasta;\nsiinä on hyvin vähän ilkeyttä, mutta sitä enemmän suvaitsevaa\nymmärtäväisyyttä ja aurinkoista anteeksiantavaisuutta. Siinä on —\nniin sanoakseni — aivan itsetiedoton, tahi ainakin siltä näyttävä,\nfilosoofinen piirre, joka on sukua Diogeneen ylevämmyydelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirsti Suonio ei ole niitä taiteilijoita, jotka _aina_ osuvat naulan\npäähän. Toisinaan sattuvat hänen vasaraniskunsa koko paljonkin syrjään\nhairahtumaan — esim. silloin kuin hänen on liikuttava ympäristössä,\njoka on koko hänen rehevälle olemukselleen vieras. Kirsti Suonio\non liiaksi tuores ilmestys mahtuakseen ahtaisiin budoaareihin ja\nliikkuakseen aivan kompastumatta liukkailla parkettipermannoilla.\nSalonkinäytelmässä häneen jää aina ja auttamattomasti sirunen\nSuorasuuta ja konversatsionikappaleissa hiven — Maijaa. Mutta mitä se\ntodistaa? Vain sitä, että Kirsti Suonio aina ja empimättä uskaltaa\nja tahtoo olla rehellinen. Ja loppujen lopuksi pitää taiteessakin\npaikkansa esi-isiemme sananlaskuun keskittämä elämänviisaus:\nrehellisyys maan perii! — Satutteko muistamaan Kirsti Suonion\nnäyttämönaurua? Se on harvinaisen tarttuvaa. Se tulee sydämen pohjasta.\nSellainen nauru ei ole aivan jokapäiväistä näyttämön maailmassa. Omasta\npuolestani luulen, että se on harvinaisempaa kuin oikeat kyyneleet...\n\n\n\n\n\n\nMUUTAMIA NÄYTTÄMÖESITYKSIÄ.\n\n\n\n\n1.\n\n\"Venetsian kauppias.\"\n\n(Kansallisteatteri 1/III 1917).\n\n\nOn jo monta vuotta vierähtänyt siitä, kun Shylockin vuorosanat viimeksi\nkielellämme kajahtivat. Jäähyväisnäytännössä vanhassa Arkadiassa\n— viisitoista vuotta takaperin — esitettiin tosin neljäs näytös,\nmutta koko näytelmää ei suomalainen yleisö ole nähnyt sitten vuoden\n1898, jolloin se — huhtikuun 13 p:nä — oli Benjamin Leino-vainajan\n25-vuotisjuhlan ohjelmana.\n\nTämä Shakespearen valtaava näytelmä liitettiin Suomalaisen teatterin\nohjelmistoon jo vuonna 1882; sen ensi-ilta oli Viipurissa joulukuun 1\np:nä mainittuna vuonna. Helsingissä se näyteltiin ensimmäisen kerran\nhuhtikuun 13 p:nä 1883.\n\n\"Venetsian kauppias\" oli järjestyksessä toinen suuren brittiläisen\nmestariteoksista, johon suomalainen yleisö näyttämönsä palkeilta sai\ntutustua; ensimmäinen oli kaksi vuotta aikaisemmin esitetty \"Romeo ja\nJulia.\"\n\nTeatterihistorioitsijamme sanoo, että \"Venetsian kauppias\" herätti\ntuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin \"Romeo ja Julia.\" Menestyksenhän\nväittää riippuneen \"paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä\nja näyttämölle panosta kuin yksityisten näyttelijäin taiteesta.\"\nNäyttämölle-asetus lieneekin ollut oloihin nähden aivan erinomainen.\nNiinpä kerrotaan karnevaaliyön gondooleineen, serenaadeineen ja\nriehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin kuutamokohtauksen Belmontin\npuistossa, Portian juhlasalin j.n.e. \"antaneen enemmän kuin oli osattu\nodottaa.\"\n\nYksityisistä osista näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Edellisessä\ntehtävässä oli Benjamin Leino \"voimakas ja luonteenomainen ja hänen\nmahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli jotakin, joka sai ajattelemaan\nlangennutta patriarkkaa.\" Esityksen huipuksi kohosivat kohtaukset\nTubalin kanssa ja oikeuden edessä, joissa koronkiskurin intohimo nousee\nkorkeimmilleen. \"Niissä\", sanoo Aspelin-Haapkylä, \"Leino merkillisellä\nkyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan korkeinta kantaa,\njossa yksityispiirteiden tarkoitus kerrassaan katoaa kokonaisuuteen.\"\n\nSekin, jolle ei ole suotu nähdä Benjamin Leino-vainajaa Shylockina,\nvoi uskoa ja ymmärtää, että tämä etevä luonnenäyttelijä, jonka\nsuurpiirteinen ja tärisyttävän vaikuttava kuningas Lear kuuluu\nmuistista hälvenemättömiin luomiin, Venetsian kauppiaana oli kuin \"luku\nMooseksen laista.\"\n\nPortiana oli ensiesityksessä Kaarola Avellan. Sanotaan, että hänen\nluomansa oli \"yhtä huolekas kuin taidokas käsityksen ja esityksen\npuolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa, missä hänen,\nkoettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada sydämen ääni\nkuuluville.\" Väitetään Portian olleen nti Avellanin kaikkein parhaita\nosia.\n\nMuista esiintyjistä mainittakoon Inez Borg Jessikana, Böök suruttomana\nja ritarillisena Bassaniona, Lindfors hullunkurisena Lancelot Gobbona\nja Ahlberg Antoniona.\n\nKun \"Venetsian kauppias\" sitten v. 1898 uusintona esitettiin, oli\nPortiana Katri Rautio ja Jessikana nti Hertzberg.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Venetsian kauppiaan\" uusinnossa näimme ensi kerran Suomessa\nkäytännössä n.s. kiertonäyttämön _(\"Drehbühne\")_. Muutamat tiedot sen\nrakenteesta ja tarkoituksesta puolustanevat sen vuoksi tässä yhteydessä\npaikkaansa.\n\nShakespearen draamojen pahimpana näyttämöteknillisenä kompastuskivenä\novat niiden lukuisat näyttämömuutokset. Mestarin oman aikakauden\nteattereissa ne eivät sanottavia häiriöitä tuottaneet. Yleisesti\ntunnettuahan on, miten hänen primitivisessä teatterissaan\naivan yksinkertaisin ja katsojien välittömään ja herkkään\nmielikuvittelukykyyn perustuvin keinoin kulissivaihdosten pulista\npelastauduttiin.\n\nShakespearen teatterin näyttämönä oli aivan yksinkertainen lava, joka\neteni katsomon keskelle, niin että näyttelijöitä voitiin katsella\nuseammilta puolilta. Teatterin keskiosa, johon saakka näyttämö\nulottui, oli katoton, ja näytännöt tapahtuivat päivänvalossa.\nMaalattuja kulisseja ei lainkaan ollut. Näyttämön taustana kohosi\npuusta rakennettu luolan tapainen laite, jonka aukon peitti verho ja\njota käytettiin mitä erilaisimpiin tarkoituksiin: se oli esim. Julian\nhautana ja Desdemonan vuodekammiona. Tämän rakenteen yläosa taasen\nesitti Julian parveketta ja Shylockin talon ikkunaa, josta Jessika\nheittää ulos lippaan, j.n.e.\n\nEi ollut siis suinkaan monimutkainen sen näyttämön rakenne, jota\nvarten mestari suurteoksiaan loi. Sen ajan ihmisille olivat kuitenkin\nnuo yksinkertaiset puitteet aivan riittävät runon tapahtumien\ntaustaksi. Mutta mitäpä sanoisikaan meidän päiviemme yleisö, jos\nsille tarjottaisiin näytelmä yhtä karuissa kehyksissä? Tokkopahan se\njaksaisi uskoa meren olevan jollakin näyttämön kohdalla, jos pelkkä\ntienviittataulu sen vakuuttaisi siinä olevan? Varmaankaan ei! Se on\njo aikoja sitten menettänyt herkästi uskovaisen lapsenmielen, sen\nmielikuvitus on tylsistynyt. Sen täytyy saada _nähdä_ meren sineä ja\nvälkkyviä laineita. Sen täytyy kuulla ukkosen jyrinää ja tuulen tohinaa\nuskoakseen rajuilman raivoavan.\n\nMiten tulee siis nykyaikaisen ohjaajan menetellä tyydyttääkseen\nyleisönsä illusionin tarvetta, silti ylenmäärin esitystä\npitkittämättä ja kovin pahoin draaman eheyttä särkemättä — siinä\nproblemi, jonka ratkaisua monin keinoin on yritetty. Kokeiluista\nmainittakoon tässä muutamia. Otto Dewrientin yritys uudelleen\nrakentaa keskiajan kolmikerroksinen mysterionäyttämö (alkujaan\nja etupäässä \"Faust\"-esityksiä varten) voidaan tässä yhteydessä\npelkällä maininnalla syrjäyttää. Merkityksellisempi on sen sijaan\nLautenschlägerin suunnittelema v. 1889 ensi kerran käytäntöön ottama\nShakespeare-näyttämö. Siinä oli muuttumaton etunäyttämö, jonka\nverho erotti taka-alasta, mitä muutettiin sill’aikaa kun toiminta\netunäyttämöllä häiriytymättä jatkui.\n\nLautenschlägerin periaatetta, joka tavallaan on illusioninäyttämön\nja tyyliteltyjen puitteiden välimuoto, on edelleen kehittänyt\nm.m. Hagemann Mannheimissa, rakentamalla kolmiosaisena kohoavan\nnäyttämön pilareineen ja erivärisine jakajaverhoineen. Myöskin\nKansallisteatterimme on osaksi tätä esimerkkiä seurannut\n\"Hamlet\"-esityksessään.\n\nTällaisella näyttämöjärjestelyllä on aivan ilmeiset etunsa: se sallii\ndraamallisen runon vaikuttaa etupäässä omalla elävällä voimallaan ja\nsisäisellä tehollaan. Mutta se vaatii ehyttä ja etevää tulkintaa, joka\nei hetkeksikään saa herpautua eikä kalveta. Toisin sanoen: se paljastaa\nnäyttelijäluomien ja yhteisesityksen heikkoudet paljon säälimättömämmin\nkuin illusioniperiaatetta täydelleen noudattava menettely, joka suo\nohjaajalle tilaisuuden levittää nähtäväksemme nykyaikaisen teatterin\nkoko kulissikomeuden ja sillä ainakin osaksi peittää mahdollisesti\nesiintyviä näyttelijätaiteellisia heikkouksia.\n\nIllusioniperiaatetta ovat Shakespeare-esityksissään noudattaneet esim.\nReinhardt ja Beerbohm Tree. Se on käynyt mahdolliseksi kiertonäyttämön\navulla, joka sekin on Lautenschlägerin keksimä ja ensi kerran\nMiinchenissä koettelema (\"Don Juan\"-esityksessä).\n\nLautenschläger rakennutti näyttämön lattialle toisen näyttämön,\nympyränmuotoisen ja akselinsa ympäri pyörivän tason (jonka lävistäjä\noli 16 m). Tälle kiertonäyttämölle hän rakensi eri kuvaelmien kehykset\nsiten, että kuvaelman loputtua seuraava dekoratsioni heti voitiin\nheilauttaa näyttämöaukon eteen. Kulloinkin käyttämättä oleville ympyrän\nosille voitiin siis uusia puitteita rakennella näytöksien aikana mielin\nmäärin.\n\nKiertonäyttämön käytännölliset edut huomattiin heti, ja mannermaan\nsuurimpiin teattereihin on useimpiin pyörivät lattiat rakennettu.\nTälläkin keksinnöllä on kuitenkin vakavat vikansa ja voittamattomat\nvarjopuolensa. Pahimpana puolena siinä on se seikka, että kulloinkin\nkäytettävänä oleva ala on liiaksi rajoitettu eikä niin muodoin\nsalli tarpeeksi pitkien perspektiivien ja syvyyksien käyttämistä.\nMutta siitä huolimatta on erittäin huomattaviin koristesaavutuksiin\nkiertonäyttämöllä päästy. Ovathan esim. juuri Reinhardtin\nShakespeare-asettelut — nimenomaan \"Kesäyön unelma\", mutta myöskin\n\"Venetsian kauppias\" — saaneet osakseen hyvinkin suurta tunnustusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmat \"Venetsian kauppiaan\" näyttämötulkitsijat ovat kuninkaallisen\nkauppiaan tarinan ympärille rakentuvasta huvinäytelmästä tehneet\nShylockin kovia kohtaloita esittävän murhenäytelmän, jossa\nvenetsialainen ilonpito muodostaa vain valoisan taustan, jota vastaan\njo itsessään synkän juutalaisen hahmo vieläkin synkemmäksi piirtyy.\nSe onkin aivan luonnollista, sillä läheneehän — kuten Valter Raleigh\nhuomauttaa — koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin\ntuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Eikähän kukaan voinekaan kieltää\nsitä tosiasiaa, että juutalainen ottaa valtaansa miltei koko näytelmän,\nniin että hänen murheellinen tarinansa muodostaa sen varsinaisen ja\nolennaisimman ytimen. Yksinpä loppunäytöksen lemmenleikittelyä ja\nkuutamoista romantiikkaa uhkuvaan keveäpoljentoiseen huvinäytelmäänkin\nShylockin tumma muisto vaimentavia varjojaan heittää.\n\nTällainen huvinäytelmän murhenäytelmäksi muuttaminen perustuu vanhaan\nja vakiintuneeseen perintätapaan. Johan aikoinaan Heine, muistellessaan\nShylockin takia vuotaneita kauniita kyyneleitä, jotka hän Drurylanen\naitiossa oli nähnyt nousevan englantilaisen kaunottaren suuriin\nsilmiin, luki \"Venetsian kauppiaan\" murhenäytelmiin kuuluvaksi, \"joskin\nkappaleen puitteita iloiset naamiot, satyyrikuvat ja Amorit koristavat\nja vaikkapa runoilijakin alkujaan on tahtonut meille huvinäytelmän\nantaa.\" Mutta vetoaa Heine sentään muihinkin syihin eikä vain jonkun\nkauniin englannittaren huudahdukseen: \"The poor man is wronged!\"\n(mies-paralle tehdään vääryyttä!). Hän sanoo oiettavansa Shakespearen\ntahtoneen suuren yleisön ratoksi kuvata kiusatun ihmissuden, vihatun\ntaruhirviön, joka verta janotessaan menettää tyttärensä ja tukaattinsa\nja joutuu vielä päälle päätteeksi ivan alaiseksi. Mutta — jatkaa hän —\nrunottaren tahto on ollut runoilijan yksityistä tahtoa voimakkaampi,\nja niin onkin tapahtunut, että Shakespearen Shylock on, räikeästä\nirmastelustaan huolimatta, muodostunut onnettoman lahkokunnan\nsyyttömyyden todistajaksi, heimon, jonka kannettavaksi sallimuksen\ntutkimaton tahto on määrännyt alhaisen ja ylhäisen roskaväen\nsammumattoman vihan, mitä se ei aina suostu rakkaudella kostamaan.\nToisin sanoen: Shylock on saavuttanut siihen määrin Shakespearen\nmyötätunnon, että hän on kuvannut hänet aivan toisenlaiseksi kuin.\nmiksi juutalainen esitetään keskiaikaisen mielikuvituksen luomassa\nkantatarinassa ja miksi näytelmän tapahtumain kulun yleinen suunta\nhänet vaatisi. Hän on onneton ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän\nkuin hän itse rikkoo ja joka saavuttaa meidänkin myötätuntomme paljon\nsuuremmassa määrässä kuin mitä näytelmän juoni oikeastaan sallisi.\n\nMutta onpa kuitenkin \"Venetsian kauppiasta\" näyttämöltä niinkin\ntulkittu, että välitönnä välähtelevä elämänilo on soinut esityksen\npääsävelenä, johon juutalaisen tuskan huudot vain särähtelevinä\nsoraääninä ovat hukkuneet. Niin on esim. Reinhardt näytelmän esittänyt.\nHänen näyttämöllään olivat ilo ja riemu vallitsevina tekijöinä, ja\noikeudenistuimen tuomio otettiin vastaan kaikuvin tyydytyksenhuudoin.\n\nEi ole aivan helppoa sanoa, kummanko periaatteen maisteri Lahdensuo oli\nesityksensä pohjaksi valinnut. Eikä sen toteaminen oikeastaan olekaan\nniin varsin välttämätöntä. Pääasiahan on, että näytelmän henkilöt\nsaadaan eläviksi ihmisiksi, tosiksi ja todellisiksi. Ja sen rinnalla\njää jotakuinkin toisarvoiseksi seikaksi meidän yksityinen mielipiteemme\nja myötätuntomme, kallistukoonpa se sitten Shylockin puolelle tahi\nyhtyköönpä Gratianon säälittömään ivaan, jonka hän riemuiten kohdistaa\nyksinäisen ja murtuneen vanhuksen kohtaloon.\n\nKansallisteatterin esityksessä oli useita piirteitä, jotka viittasivat\nReinhardtin tulkintaan. Soivathan siinäkin paikoitellen hyvinkin\nvoimakkaina ilon sävelet ja pyrkiväthän huvinäytelmän hilpeät\npoljennot toisin ottein keinuttelemaan vuoropuhelun aaltoja pitkätkin\ntaipaleet. Myöskin moni kohta ulkonaisessa näyttämöasussa johti\najatukset Reinhardtin teatteriin. Mutta määräperäisenä periaatteena ei\nReinhardtin käsitystä oltu noudatettu — tahi: ei ainakaan toteutettu.\nOhjaaja oli joutunut kulkemaan kultaista keskitietä, jolla heprealaisen\nelämäntuskan katkerien kaikujen ankarat akordit kuuluivat vähintään\nyhtä voimakkaina kuin venetsialaisten elämänriemua uhkuva ilonpito.\n\nTämän kultaisen keskitien mukaiseksi — jos niin saattaa sanoa — oli\nmyöskin Shylockin luonnekuva hahmoteltu. Se ei ollut yksinkertaisesti\nkostonhimoinen, viekas ja viatonta verta janoava ihmissusi. Eipä\nedes etupäässä se koston sankarikaan, joksi aikakirjat mainitsevat\nEdmund Keanin ja Ludvig Dewrientin Shylockinsa muovailleen — edellinen\nesittäen hänet murtuneena ukkona, jälkimmäinen vielä voimissaan\nolevana ja taistelukelpoisena miehenä. Se lähenteli paremminkin\nPossartin edellämainituista käsityksistä luomaa synteesiä ja\nSchildkrautin jonkinlaiseen objektivisuuteen pyrkivää esitystä. Mutta\nsiinä oli kuitenkin enemmän väriä ja intohimoa kuin Schildkrautin\nShylockissa, jonka vuorosanat eivät herättäneet sääliä sorrettua\nlahkokuntaa kohtaan, vaan muodostuivat aivan kylmäverisen asialliseksi\ntoteamiseksi: kärsimys on tämän heimokunnan perintöosa. Mutta eivät\nsiinä toiselta puolen myöskään aivan vakuuttaviksi kirkastuneet ne\naatteet, joita Raleigh näkee Shylockin luonteen kuvastavan: hän on\nmies, \"jonka rakkaus omaan kansanheimoon on yhtä syvä kuin hänen\nkiintymyksensä elämään; joka puolustaa ihmisyysaatetta ennakkoluulojen\njulmuritöitä vastaan ja jonka vihassakin on pohjimmalla jonkinlaisen\nisänmaallisen intomielen jaloutta.\" Sen sijaan Kansallisteatterin\nShylock oli raaka koronkiskuri, jonka itaruutta oli melkein\npatoloogisena ilmiönä pidettävä.\n\nKansallisteatterin tulkinnassa oli pääpaino pantu näytelmän ulkonaisiin\npuitteisiin. Menetelmä oli sama kuin taannoin \"Peer Gyntissä\", ja tulos\nmuodostui myöskin samanlaiseksi: taidokkaasti sommiteltu kuvasarja,\njoka havainnollisti runon tekstiä. Itse draama ei jaksanut herätä\nelämään. Näimme henkilöitä, joitten piirteet tunnemme, huomasimme\nheidän liikkuvan ympäristössä, johon tiedämme heidän kuuluvan, kuulimme\nheidän lausuvan sanoja, joitten merkitys — jopa toisinaan kaikukin —\non meille tuttu, mutta eläviä ihmisiä emme havainneet kuin toisinaan\nvilahdukselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarman perussävyn ja yhtenäisyyden puute kuvastui luonnollisesti\nmyöskin yksityisten näyttelijäin esityksissä, niitä kun ei oltu\nviritetty varmaviivaista kokonaisuutta selkeästi ja määräperäisesti\npalvelemaan.\n\nHra Puron Shylock oli itara juutalainen koronkiskuri. Hänen\nkostonhimonsa herätti etupäässä rahojen menettäminen; sentähden\nsiitä puuttui suurpiirteisyys. Kuva jäi mittasuhteiltaan aivan liian\npieneksi. Enemmän alleviivaamalla rakkautta omaan sorrettuun heimoonsa\nja kärsimänsä alituisen ylenkatseen kirvelevää katkeruutta, hän olisi\nsaanut mahtipontta ja kaikua kostonhuutoihinsa. Etenkin Shylockin\nkuuluisassa yksinpuhelussa tuota paatosta kaipasi. Tosin siinä oli\npaljon enemmän väriä kuin erään edellä mainitsemani ulkomaalaisen\nnäyttelijän monoloogissa, joka objektiivisuuspyrkimyksessään lähenteli\nkuivakiskoista referaattia, mutta sitä vakuuttavan välitöntä elämää,\njota esim. takavuosina täällä vierailevan tanskalaisen Mantziuksen\nlausunta säteili, siinä ei ollut. — Hra Puron Shylockin ansiot löysimme\nulkonaisesta tekotavasta. Ne olivat kieltämättä laadussaan varsin\nhuomattavat; sekä hermostuneet sormiliikkeet että kasvojen eleet\nkuvastivat äärimmäistä saituutta. Mutta ne eivät korvanneet sielullisen\nsyventymisen puutetta.\n\nLeppymättömän Shylockin tumman, mutta syvähohtoisen ja ankaran\nkuvan rinnalla on Portian valoisa ilmestys oleva \"kuin Rembrandtin\nvieressä säteilevä Tizian.\" Kauneuden ja nuoruuden säteilyä oli rva\nLindelöfinkin Portiassa. Myöskin herkästi soinnahtavaa lyriikkaa.\nMutta yhdelle puolelle tämän hurmaavan renesanssikaunottaren sielusta\nei näyttelijätär ollut löytänyt kylläksi vakuuttavia ilmaisuja: hänen\nhenkiselle ylemmyydelleen, joka aateloi myöskin hänen seikkailunsa\noikeussalissa sukkelasta kepposesta henkevän huumorin kirkastamaksi\njuoneksi.\n\nHra Korhosen Bassaniossa oli epäilemättä nuoruutta ja sydämellistä\nlämpöä — niinkuin tulikin olla. Mutta lausunta ei ollut pakotetusta\nteennäisyydestä puhdasta eikä liikehtiminen vielä vapaata.\nLuontevammalta tuntui hra Leppäsen Lorenzo, jonka kuutamolyriikka viime\nnäytöksessä kirkastui varsin kuulakkaaksi. — Esityksen viehättävimpiin\npiirrelmiin lukisin rva Somersalmen Nerissan; siinä oli sekä\nherttaisuutta että parodioimisesta vapaana säilyvää hyväntuulisuutta.\nSamaa ei voi sanoa hra Kilven Arragonin herttuasta, jonka tulisi olla\n— kuten Siegfried Jacobsohn huomauttaa — \"teeskentelevä hidalgo\", eikä\nmikään keikaroiva hovinarri. — Hra Jänneksen Marokon prinssissä oli\nkieltämättä aitoa primitivisyyttä, joka miekkakohtauksessa leimahti\nvarsin voimakkaasti. — Hra Raution Lancelot Gobbo oli vekkulimainen\nvenetsialainen katupoika, mutta sitäkin haittasi pakotettu\npingoittuneisuus, joka ilmeni sekä sanonnassa että liikkeissä ja\neleissä. — Vanhana Gobbona hra Pihlajamäki oli erittäin onnistunut,\nkun sitä vastoin hra Kallion Tubal jäi liian vähäpätöiseksi — osaa ei\nnäet suinkaan ole pidettävä merkityksettömänä täytehenkilönä. Vähän\nvärittömäksi tahtoi jäädä myöskin hra Snellmanin Gratiano, joka muuten\noli sangen sulavin piirtein hahmoteltu.\n\nJessika on Portian jälkeen näytelmän naisluonteista vaativin, mutta\nmyöskin mielenkiintoisin. Kauniin juutalaistytön ulkonaisen hahmon\nkuvasi rva Snellman erinomaisen soreasti. Hän oli todellakin kaunis\ntummakulmainen Israelin tytär. Mutta tummien kulmien alla kytevä\ntuli — se jää tulkinnassa liekkiin leimahtamatta. Niin kalpeaksi ei\nShakespeare ole tätä Saaronin liljaa runoillut.\n\nOlen jättänyt viimeiseksi tässä luettelossani nimiosan, Venetsian\nkauppiaan, jonka näytteli Axel Ahlberg. Hänen Antoniossaan ei ollut\nnuoruuden intomieltä, ei räikeitä värejä eikä yllättäviä otteita. Mutta\nsiinä oli tyyliä; sen takana oli traditsioneja. Ahlbergin Antoniossa\noli tyyntä miehuutta ja murhemieltä, joka tuli sisältäpäin: siinä oli\nsielua.\n\n\n\n\n2.\n\n\"Hamlet.\"\n\n(Ruotsalainen teatteri 11/V 1917.)\n\n\nNäytäntökauden yhdennellätoista hetkellä Ruotsalainen teatteri on vielä\ntahtonut teroittaa mieliimme onnettoman Tanskan prinssin kuolemattomia\nmietelmiä. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei \"Hamletin\" syvämielisiä\nvuorosanoja olekaan siltä näyttämöltä kuultu, joten suurrunoelman\nohjelmaan liittäminen oli otollinen teko ei vain runottarille, vaan\nmyöskin yleisölle.\n\nEhkäpä vielä ensi sijassa yleisölle. Sillä syvällisen elämänviisautensa\nrikkauksista huolimatta, lienee juuri \"Hamlet\" Shakespearen draamoista\nse, jonka osalle runsain yleisön suosio on langennut. Väitetäänhän sen\nsiinä suhteessa kilpailevan varsin huomattavalla menestyksellä yksin\nRomeon ja Julian syvähohtoisen lemmenrunouden kanssa. Mistä se sitten\njohtuu? Siitäkö, että tuo kuninkaanpoika on onnettomampi ja samalla\nparempi kuin yksikään meistä, vaiko siitä, että \"hän on ihminen,\nihminen ennen muita, ihminen kokonaan.\" Mene tiedä. Joka tapauksessa\nhän saavuttaa meidän jakamattoman ja vilpittömän myötätuntomme —\nperustukoonpa se sitten joko tuohon hänen äärettömään onnettomuuteensa\nja kadehdittavaan paremmuuteensa tahi hänen syvälliseen ja suureen\ninhimillisyyteensä!\n\n\"Hamlet\"-prinssi on erinomaisen rakastettava prinssi. Hän on kaunis,\nhänen kohtalonsa on kova; hän tietää kaikki, mutta ei kuitenkaan keksi,\nmitä hänen on tehtävä (Anatole France).\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaimme Ruotsalaisessa teatterissa kuulla todettavan Tanskan\nvaltakunnassa olevan jotain mätää oikealla tanskankielellä. Minun\ntäytyy rehellisesti tunnustaa, ettei se seikka ollut omiaan nautintoa\nlisäämään. Sille ei kerta kaikkiaan mitään mahda, että kielensekoitus\nhäiritsee, kun on puhuttavana teksti, jossa jokaisella sanalla on oma\nmerkityksellinen tehtävänsä; eikä vain sanoilla, vaan myöskin lausunnan\nsävyllä ja äänenpainolla. Kuinka paljon menikään hukkaan! Ja se oli\nvahinko sekä Shakespearen että osin myöskin Adam Poulsenin Hamletin\ntakia.\n\nViimeksi käyttämäni lausetapa sisältää väitteen: Adam Poulsenin\nHamlet on toisenlainen kuin Shakespearen draaman, ainakin minulle —\nja, näkemistäni näyttämötulkinnoista päättäen, monelle muullekin —\nvälittämä mielikuva. Siinä ei ole juuri nimeksikään synkkämielistä\nmietiskelijää, ei kysymysten portilla tuijottavaa epäilijää. Sen sijaan\nse on tarmoaan tuhlaileva, äärimmilleen impulsivinen mies, jonka voisi\njoka hetki odottaa antiikkiseen tapaan aukaisevan elämänsä gordilaiset\nsolmut.\n\nÄlkäämme kieltäkö, etteikö Shakespearen syvällistä luonnekuvaa nerokas\nnäyttelijä voisi siitäkin näkökulmasta tarkastellen todelliseksi\nelävöittää. Mutta vaikkapa myöntäisimmekin rikasvivahteisen\nHamlet-luonteen esittämismahdollisuuksiin tämänkin käsitystavan\nmahtuvan, niin on sen sijaan vaikea myöntää hra Poulsenin kovakouraisen\nrealistisista — joskin erinomaisen taidokkaista — yksityiskohdista\nja pikkupiirteistä rakentuvan mieleen syöpyvää ja mielikuvitusta\nvirittävää taideteosta.\n\n\"Hamletin\" johdosta voisin melkein toistaa sanani hra Poulsenin\nJokamiehestä. Mutta kertaaminen on turhaa, pääasia sisältyy jo edellä\nsanottuun.\n\nMyöskin näyttämöjärjestely oli sopusoinnussa pääosan esityksen kanssa:\ntodellisuutta tarkoin tavoittelevat kulissit, statistien huudot,\njuoksut ja levottomat liikehtimiset j.n.e. Tyypillinen ohjauksen\npyrkimyksille oli näytelmäkohtauksen meluisa loppu ja Hamletin\npetoeläin-juoksut.\n\nSe oli kaikki erinomaisen kiitettävää, taiturillista ja tunnollista\nteatterityötä, mutta se ei kuvastanut Hamletin niin äärettömän\nkorkeaksi kaartuvaa draamaa.\n\n\"Hamletin\" onnistuneen näyttämölle asettamisen edellytyksinä ovat\nelävä ja erehtymätön tyylitaju ja luova mielikuvitus. Näitä avuja\ntarvitaan, vaikkei pyrittäisikään Gordon Craigin tunnelmapitoiseen\nvertauskuvallisuuteen. Niiden kannattamana olisi Ruotsalaisen\nteatterinkin \"Hamlet\"-näytelmä, joka nyt jäi vain erittäin kunnollisen\nja tunnollisen työn asteelle, voinut kohota sen taiteen tasolle,\njoka sytyttää sydämet ja virittää sielun kaikki kielet soimaan.\nSilloin olisi saattanut tapahtua sellainenkin ihme, että melkein\ntäydessä katsomossa olisi ollut monen monta henkeä, jotka yhtyessään\nHoration \"hyvän yön\" toivotukseen olisivat huomanneet seisovansa saman\nkysymysten portin edessä, jonka lukkoja Hamlet yritti aukaista.\n\n\n\n\n3.\n\n\"Wilhelm Tell.\"\n\n(Kansallisteatteri 24/IV 1918.)\n\n\n\"Wilhelm Tell\" esitettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 17 p:nä 1804\nWeimarin hoviteatterissa.\n\nHerttuallisen näyttämön päämiehenä oli silloin Goethe, joka Italian\nmatkansa jälkeen oli ottanut huolekseen maan taidelaitosten ylimmän\nvalvonnan ja vuodesta 1791 alkaen johti hoviteatterin toimintaa. —\nGoethe oli itsevaltias teatterinsa hallitsija, mutta myöskin innostunut\nja ymmärtäväinen ohjaaja. Hänen päämääränään oli ihanteellisen\nnäyttämötyylin luominen; näyttelijöiltä tuli vaatia puhdasta ja\nselvää lausuntaa, runotekstin kauneusarvojen vaarinottamista,\nplastillisen kauniita liikkeitä ja asentoja, ehdotonta alistumista\nyhteisesityksen ja kokonaisuuden vaatimuksiin. — Mutta huolimatta\nGoethen syvällisestä taidekäsityksestä ja ammattimiestenkin auliista\navusta, ei Weimarin hoviteatteri aluksi jaksanut kohota paljonkaan\nsenaikuisten saksalaisten näyttämöjen keskitasoa korkeammalle.\nSyynä siihen oli se, ettei ollut käytettävänä ensiluokkaisia\nnäyttelijäkykyjä. Schillerin uudelleen virinnyt tuotteliaisuus, joka\nkartutti ohjelmistoa monilla täysipainoisilla lisillä — \"Wallensteinin\nleiri\" (1798), \"Piccolominit\" ja \"Wallensteinin kuolema\" (1799), \"Maria\nStuart\" (1800), \"Messinan morsian\" ja \"Orleansin neitsyt\" (1803) — sai\nkuitenkin syntymään kauniin taiteellisen nousukauden. Ja sen jälkeen\nkun Schiller oli siirtynyt Jenasta Weimariin — joulukuussa 1799 —\navusti hän johtajaa itse näyttämöllisessäkin työssä. \"Wilhelm Tellin\"\nensiesityksen aikoihin lieneekin Goethen teatteri jo ollut parhaimmassa\nkukoistuksessaan; Schillerin näytelmä sai osakseen arvonsa mukaisen\ntulkinnan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Wilhelm Tell\" oli Schillerin viimeinen suuri teos; sen jälkeen\naloitettu tragedia \"Demetrius\" jäi keskeneräiseksi.\n\nWilhelm Tell kuului vanhastaan ihailtuihin vapaudensankareihin;\ntaruhistoria oli luonut tämän Sveitsin miehen pään ympärille\nsankarisadun sädekehän. Rousseau oli hänen nimensä kunnioittaen\nmaininnut ja Göttingenin runoilijat olivat hänen ylistyksekseen\nlyyransa virittäneet. — Goethe oli Sveitsissä ollessaan tutustunut\nTell-tarinaan, jonka m.m. Aegidius Tschudi oli esittänyt\nkuudennellatoista vuosisadalla kirjoitetussa kronikassaan. Ja Goetheen,\njoka vast’ikään kertovassa runoelmassaan \"Hermann ja Dorothea\" oli\nlaulanut vapaustaistelusta ja ihannoinut luonnonihmisiä, se oli\nsyvällisesti tehonnut. Mutta hän ei kuitenkaan luonut aikomaansa\neeposta tästä aiheesta, vaan jätti sen Schillerille, joka rakensi siitä\ndraaman, intomieltä uhkuvan ja lennokkaan vapauden korkean veisun.\n\nSchillerin \"Wilhelm Tell\" on nimittäin ensi sijassa hymni vapaudelle\nja isänmaanrakkaudelle ja vasta toisessa draama. Se on melkein kuin\njonkinlainen näyttämön Marseljeesi; sen paatos kajahtaa mahtavana ja\nsytyttävinä sinkoilevat sen kirkkaat säkeet. Satu vuorten kansasta,\njoka nousee sorron kahleita katkomaan, on kirkastunut kuultavien\nrunokuvien sarjaksi. Ja kuvia koossapitävänä punaisena lankana ja\ntunnelmien ytimenä on sama ajatus, joka jo sisältyi \"Ryövärien\"\nvallankumoukselliseen mottoon: _in tyrannos_. Sama, mutta ei\nsamanlainen!\n\nEnemmän kuin mikään muu saman ajan teos kuvasti \"Ryövärit\" aikakauden\nvallankumouksellista kuohuntaa. Siinä oli rajua voimaa, räikeitä\nsanamaalailuja, kiihkeän tuskallista vapauden kaipuuta; siinä oli uhmaa\nja uhittelevia hansikkaanheittoja, taistelunhalua ja sotahuutoja. Mutta\nlopulta sen sankarin — \"harhaan eksyneen suuren sielun\" — kuitenkin\ntäytyi jättäytyä saman yhteiskunnan kostavan oikeuden valtaan,\njonka huonous pakotti hänet rikosten polulle. Muistamme Karl Moorin\nrepliikin: \"Voi minua narria, joka luulin kauhuntöilläni voivani\ntehdä maailman kauniimmaksi ja laittomuudella pitää lait pystyssä!\"\nWilhelm Tell ei sorru. Hänet vie voittoon hänen asiansa ehdoton oikeus:\nhän pyrkii pitämään lait pystyssä poistamalla mielivallan. Ja hän\nonnistuu, sillä hänen takanaan on koko hänen kansansa. Oikeastaan ei\nWilhelm Tell olekaan Schillerin runoelman sankarina; siinä on Sveitsin\nkansa, näytelmässä jaettuna edustaviin tyypillisiin yksilöihin.\nDraaman polttopisteessä on kuoro — ei tosin antiikin! — liikkuva,\njäsennelty joukko. Ja juuri se seikka on omiaan alleviivaamaan \"Wilhelm\nTellin\" mahtavaa paatosta, tekemään siitä valtaavan vapauden ja\nisänmaanrakkauden hymnin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Bergbom v. 1892 (19/10) esitti \"Wilhelm Tellin\", olikin hän pannut\npääpainon yhteisnäyttelemiseen. Teatterihistorioitsijamme toteaa, että\n\"suurin innostava vaikutus lähti kansankohtauksista.\" Wilhelm Tellinä\noli silloin Benjamin Leino, Attinghausenina Falck ja Stauffacherina\nHalme. — Seuraavan kerran oli \"Wilhelm Tell\" suomalaisen teatterin\nohjelmistossa v. 1899; myöskin Schillerin kuoleman 100-vuotispäivänä\n(9/5 1905) se uusintona näyteltiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisi ollut onnellista, jos Kansallisteatterissakin olisi seurattu\nsamansuuntaisia periaatteita kuin Goethen ohjelmaansa ottamat.\nVarsinkin lausuntaan nähden ne olisivat olleet erinomaisen\nterveellisiä. Runorepliikkiä vaanii aina kahtalainen vaara:\ntoiselta puolen proosakielen arkipäiväisyys, toiselta teennäinen\nmahtipontisuus. Meidän näyttämöllämme langetaan kumpaiseenkin\nsyntiin. Ja eksytään vielä kolmanteenkin: siloiseen ja muodollisesti\nkutakuinkin moitteettomaan, mutta syvällisempää sielukkuutta\npuuttuvaan deklamatsioniin. — Goethen vaatimusta roolien haltijain\nalistumisesta näyttämökuvan yhteissointuun noudatetaan meillä\nsikäli, että kokonaisuutta rikkovia yksinesityksiä ei sallita. Mutta\nyhteisnäyttelemisessä ovat mukana myöskin statistit, joilla tässä\nnäytelmässä päälle päätteeksi on aivan erikoinen ja tärkeä tehtävänsä:\neivät näet yksin \"puhuvat\" roolit muodosta kuoron virkaa toimittavaa\nSveitsin kansaa, siihen kuuluvat myöskin \"mykät.\" Senpä vuoksi\nkansanjoukkojen liikehtimisessä välttämättä tulee olla sitä rytmillistä\nelämää, joka selkeästi jäsenneltynä ja taidolla käytettynä kauniisti\nkorostaa runon paatosta. Kansallisteatterin joukkokohtaukset eivät\ntässä suhteessa mittaa täyttäneet.\n\nViitatessani weimarilaiseen esikuvaan en suinkaan tarkoittanut sitä,\nettä meidän päivinämme klassillinen teos olisi esitettävä _samalla\ntavalla_ kuin sata vuotta takaperin; Goethen ohjeita pitää soveltaa\nnykyaikaisessa hengessä. Klassilliset ohjelmat voivat helposti käydä\nmeidän aikamme ihmisille ikäviksi, jollei vanhoihin leileihin saada\nkaadetuksi uutta viiniä. Onpa useimmiten välttämätöntä leilejäkin\nvuoleskella, s.o. pyyhkiä tekstiä. (Siinä taidossa Goethe on\nEckermannille kertonut juuri \"Wilhelm Tellin\" runoilijan olleen\nmestarin.) Tätä uuttaja väkevämpää viiniä Kansallisteatterissa kaipasi.\nSiellä oli kaikki niin perin kesyä, jopa suorastaan sovinnaista.\nSiitä oli seurauksena, että Schillerin runo oli muuttumaisillaan yhtä\nkuivakiskoiseksi kuin miksi se toisinaan käännöstekstinä käytettynä\nkoulupenkillä saattoi muuttua. Ja totta tosiaankin on \"Wilhelm Tell\"\nniin toisessa kuin toisessakin paikassa paremman kohtalon ansainnut!\n\nKansallisteatterin näyttämöasu oli omiaan esityksen sovinnaisuutta\nalleviivaamaan. Kulissikehys jäi pelkäksi maisema- ja\nsisuskuvapanoraamaksi, joka kyllä — lähinnä värillisten postikorttien\ntapaan — kuvasi Sveitsin luontoa ja oloja, mutta ei pienimmässäkään\nmäärässä kuvastanut Schillerin vapaudenhymnin lennokasta sisällystä.\nToisin sanoen: se muodosti irralliset puitteet, jotka eivät\nelimellisesti olleet kasvaneet tekstistä.\n\nUrho Somersalmi oli komea Tell; hänen päättäväisyytensä vaikutti\nmiehekkäältä ja hänen rohkeutensa oli reippaan ryhdikästä. Mutta\nkuvassa olisi saanut olla enemmän leveyttä ja ennen kaikkea\nsydämellisempää ja syvällisempää hartautta. — Vanhan Attinghausenin osa\non — pienuudestaan huolimatta — näytelmän kauneimpia. Sanotaan, että\nesim. Baumeister Wienissä siinä on ollut suorastaan suuremmoinen. Vanha\nvapiseva ukko oli Burgtheaterissa kasvanut tulisieluiseksi nuoreksi\nsankariksi hehkuvan innostuksensa korkeimpana hetkenä, luhistuakseen\nsitten taas Rudenzin poistuttua taittuvaksi korreksi. Emil Falckin\nAttinghausen kutistui aivan mitättömäksi ja pieneksi. — Suuri Kainz\non aikoinaan näytellyt Melchthalia; sillä osalla mainitaan hänen\nkuuluisuutensa alkutaipaleella valloittaneen Münchenin yleisön. Olihan\nJussi Snellmanissakin innostunutta intomieltä, mutta kokonaisuudessaan\nei luoma kasvanut sellaiseksi taiteelliseksi saavutukseksi, jolla\nvalloituksia tehdään — edes Helsingissä. — Gessler kuuluu vanhastaan\nAxel Ahlbergin mainehikkaisiin osiin. Hänen satraappinsa on niin\nsanoaksemme hienostunut tyranni, siinä on rafinoitua julmuutta enemmän\nkuin riuhtovaa raakuutta. — Pitkästä rooliluettelosta mainitsen vielä\nTeuvo Puron tallimestarin ja Mimmi Lähteenojan vaikuttavan Armgardin.\n\nMutta näytäntö tuntui auttamattoman pitkäveteiseltä...\n\n\n\n\n4.\n\nA.K. Tolstoi: \"Tsaari Feodor Ioannowitsh.\"\n\n(Kansallisteatteri 8/11 1917.)\n\n\nAleksei Tolstoin elämänpuuta eivät mitkään rajumyrskyt ole\nravistaneet; se sai vesasta varttua ja vanhentua mitä suotuisimmissa\nja suojatuimmissa oloissa. Harvoille kynän miehille — ja varsinkin\nharvoille venäläisille — on sallimus suonut yhtä menestyksellisen\nmyötätuulen purjeisiin. Useimmathan heistä ovat kohtalon kovissa\nkamppailuissa itsensä taiteilijoiksi taistelleet.\n\nKreivi Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi syntyi vuonna 1817. Hänen\nvarhaisimmat lapsuutensa paisteiset päivät kuluivat vähävenäläisellä\nmaatilalla, josta hänen rikas setänsä — kirjailijana esiintynyt\nsalanimellä Pogorelskij — v. 1826 vei hänet Pietariin. Pääkaupungissa\npoika joutui silloisen perintöruhtinaan (sitt. Aleksanteri II)\nleikkiveikoksi; lapsuustoverien kiintymys säilyi sitten elinaikaisena\nystävyyssuhteena. Jo 10-vuotiaana Aleksei Tolstoi pääsi ensimmäiselle\nsuurelle ulkomaanmatkalleen halki koko Euroopan; siltä retkeltä —\nvarsinkin Italiasta — hän säilytti vielä myöhemmälläkin iällään\nmuistoja väkevistä vaikutelmista. 18-vuotiaana kreivi Tolstoi\nlopetti yliopistolliset lukunsa, joita hän oli harjoittanut Moskovan\nkorkeakoulussa. Palveltuaan muutaman vuoden Venäjän vanhassa\nsydänkaupungissa, hän muutti Pietariin, jossa astui ylhäiseen virkaan\nperintöruhtinaan hovissa. Hoviylhäisön elämä ei kuitenkaan Tolstoita\nviehättänyt; paljon paremmin hän viihtyi kirjallis-taiteellisissa\npiireissä, joissa olikin ahkera vieras.\n\nJo vuonna 1841 Tolstoi julkaisi esikoisenaan fantastisen novellin\n\"Vampyyri\", jota seuraavana vuonna seurasi proosakertomuksia sekä\njonkun ajan kuluttua runoelmia, m.m. \"Sinikellot\", \"Johannes\nDamaskolainen\" ja \"Syntinen vaimo\" (v. 1855), mutta vasta 60-luvun\nalusta hän kokonaan antautui kirjalliseen toimintaan. Vuonna 1862\nhän julkaisi draamarunoelman \"Don Juan\", joka kuitenkaan ei missään\nsuhteessa kestä vertailua Pushkinin samannimisen draaman rinnalla.\nVuosina 1866—1870 syntyi hänen pääteoksensa: draamatrilogia, jonka\neri osina ovat suuret historialliset murhenäytelmät \"livana Julman\nkuolema\", \"Tsaari Feodor Ioannovitsh\" ja \"Boris Godunow.\"\n\nAleksei Konstantinovitsh Tolstoi kuoli vuonna 1875 lapsuutensa\nmaatilalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyynissä oloissa solunut elämä on kai myöskin osaltaan ollut\nvaikuttamassa kreivi Tolstoin taiteen laatuun. Se on moitteettoman\nkorrektia, siloista ja huoliteltua, muotovalmista ja -kaunista. Mutta\nsiinä kaipaa usein väkevämpää, punaisempaa verta, voimakkaampia otteita\nja syvempiä rintaääniä. Se on kernaammin hienon älyn ja viljellyn maun\nkuin palavan sydämen runoutta.\n\nHyvällä vaistolla ja tarkalla silmällä Tolstoi käsittelee\nhistoriallisia aiheitaan. Historiallinen väritys ja paikallinen\nerikoistuntu on varsin hyvin saatu sisällytetyksi sekä trilogian\ndraamoihin että romaaniin \"Ruhtinas Serebrjannyi\", joka\nviimeksimainittu myöskin on kotimaassaan erittäin suosittu\nteos. Sitä vastoin tekijällä ei tunnu olevan sitä draamallisen\nkeskittämisen taitoa, joka yhdistää kuvaukset kiinteäksi\nkokonaisuudeksi. Draamallisiin aineksiin on sekoittunut aivan liian\nviljalti kertovaisia; ne herpaisevat näytelmän hermoa ja pirstovat\nsen rakennetta, Niinpä \"Tsaari Feodor Ioannovitshkin\", jota\nkuitenkin pidetään trilogian draamoista parhaana, on ansiokkaasta\nluonnekuvauksestaan huolimatta sangen hajanainen teos, jonka liitokset\novat liiaksi löyhät pitääkseen rakennetta kireästi koossa näyttämöllä.\n\nMutta, kuten sanottu, Tsaari Feodorin luonne on kuvattu erittäin\nansiokkaasti. Etenkin on Tolstoin onnistunut varsin vakuuttavasti\nesittää tämän Iivana julman ruumiillisesti raihnaan ja henkisesti\nheikon ja vähälahjaisen pojan avutonta hentoutta. On arveltu runoilijan\nkeisarillisen ystävän joissakin kohdin olleen draaman päähenkilön\nmallina. Tietenkään Tolstoi ei ole tahtonut Tsaari Feodorin hahmossa\nkuvata Aleksanteri II, mutta varmana pitää m.m. Krapotkin, että monet\nluonnekuvan vakuuttavimmista realistisista piirteistä ovat \"elävän\nmallin\" mukaan maalatut, mallin, jonka kamppailuja ja sielullisia\nristiriitoja kirjailijalla oli tilaisuus monien vuosien varsilla aivan\nläheltä seurata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTolstoin draamojen tehoa lisäävät sangen huomattavassa määrässä\nvärikkäät ympäristökuvat. Niinpä Tsaari Feodorin tarinan puitteina\nolivat koristeelliset sisuskuvat upeasta Kremlistä — eikäpä olekaan\nmonen näytelmän kohtaussarjaa voitu niin omaperäisen maalauksellisiin\nkehyksiin sovitella.\n\nTälle seikalle Kansallisteatterissa annettiin suuri, melkeinpä\nratkaiseva merkitys. Viivoiltaan ja väreiltään sopusuhtaiset ja kauniit\nkulissilaitteet sekä loistavan upeat ja tyylikkäät puvut kiinnittivät\nsiihen määrään huomion puoleensa, että ulkonaiseen komeuteen pyrki\nusein — varsinkin draaman alkupuolella — hukkumaan juonen säikeet ja\nvuorosanojen sisällys. Ikäänkuin katsojan ajatukset olisivat häipyneet\nharhailuille mahtavien holvien pitkiin perspektiiveihin...\n\nHahmotellessaan kreivi Tolstoin draaman esitystä, ohjaaja\nymmärtääkseni ratkaiseviksi näkökohdiksi valitsi seuraavat kolme\ntosiasiaa: näytelmän koristeellisen luonteen, romantiikan draaman\ntekotapaa noudattavan, mutta silti realistisiinkin pikkupiirteisiin\nnojautuvan henkilökuvauksen ja vahvan historialliskansallisen\nvärityksen. Se on: tekstin pääominaisuudet ja olennaisimmat\nerikoisuudet saivat Kansallisteatterissa määrätä näyttämöllisen\ntulkinnan sävyn. Ensimmäinen ominaisuus edellyttää upeaa ulkoasua,\ntoinen räikeyksiä karttavaa, mutta silti koristeellisen tyylittelyn\nrajoissa yksilöistävää henkilöiden luonnehtimista ja kolmas niin\nnäyttämökehyksen kuin myöskin ihmisten elekielen ja lausunnan\nvirittämistä aikakauden ja rotuerikoisuuksien vaatimaan äänilajiin.\nOlisi tietenkin ollut ajateltavissa toinenkin menetelmä: ohjaajan\noman mielikuvituksen väkevöittämä näyttämöllinen uudestirunoilu\nvapaammissa ja väljemmissä puitteissa. Mutta, mikäli kuvista — varsin\nyksityiskohtaisista — ja selostuksista voi päättää, on draaman\nkotimaassakin, esim. Moskovan taiteellisessa teatterissa, tulkinta\ntyylitelty samojen periaatteiden mukaan kuin Eino Kaliman esityksessä.\nNyt on tässä kuitenkin huomattava, että suomalainen näyttämökuva oli\ntäydellisesti omintakeinen eikä missään kohdassaan pelkkä kopio.\n\nLoisteliaasta ja huolitellusta ulkoasusta olemme jo puhuneet. On\nkuitenkin vielä mainittava, että kaariviivaiset kulissit vaaleine\nvärisointuineen ja pukujen maulla ja ymmärtämyksellä sommitellut\nväriyhdistelmät olivat taiteilija Eero Snellmanin käsialaa. Noudattaen\nohjaajan menetelmää — ja kirjailijan taiteen laatua — maalarikin pyrki\nkorrektiin asiallisuuteen. Hänen dekoratsioneissaan ei näin ollen ollut\nrehevän ja rikkaan fantasian jälkiä — kuten niin monissa Orlikin,\nCzeschkan, Ludvig von Hofmannin y.m. tunnettujen teatterimaalarien\nluomissa kehyksissä — mutta sen sijaan niissä oli miellyttävää\nsopusuhtaisuutta ja herkkää värilyriikkaa.\n\nMitä sitten näyttelemiseen tulee, niin on todettava, että se\nhuomattavasti erosi siitä tavasta, jolla tämäntapaisia koristeellisia\nnäytelmiä kansallisella päänäyttämöllämme näihin asti on esitetty.\nOlemme, varsinkin viime vuosien varsilla, liian usein saaneet tyytyä\nsiihen, että historiallisten ja muidenkin \"ylöspanokappaleiden\"\nihmiset ovat jääneet pelkästään komeilevien kulissien \"stafaashiksi\",\ntäytteeksi. Tässä yritettiin tehdä heistä eläviä ihmisiä omine\nerikoisuuksineen ja yksilöllisine piirteineen. Ja katsomossa täytyi\njokaisen huomiokyvyllä varustetun henkilön havaita, että nämä\npyrkimykset olivat johtaneet tulkitsemistapaan, joka ilahduttavassa\nmäärin poikkesi sovinnaisesta klassillisen draaman esitystyylistä. Että\nhenkilöt siitä huolimatta tahtoivat hukkua värikkäisiin ja komeilun\nkehyksiin, sitä ei voitu välttää näytelmän koristeellista luonnetta\nuskollisesti noudattavassa näyttämöllisessä esityksessä, etenkin kun\nesitettävä kappale ei ole kiinteämmäksi kiristetty eikä väkevämmin\nvälitön kuin \"Tsaari Feodor Ioannowitsh.\" — Toinen seikka, joka pisti\nsilmiin tässä tulkinnassa, oli eheä ja luonteva yhteisnäytteleminen,\njossa huomasi selkeää keskitystä ja pyrkimystä yhtenäiseen tyyliin.\n\nTsaarin osan esitti Hemmo Kallio; hänen tulkinnassaan oli monia\nvarsin mielenkiintoisia vivahteita. Feodorin sekä henkisen että\nruumiillisen avuttomuuden hän tulkitsi erittäin ilmeikkäästi höystäen\nesitystään leppoisan huumorin välkähdyksin. Kenties olisi kuitenkin\nollut paikallaan tuon yksinkertaisen sielun uskonnollisen hartauden\nvahvempi alleviivaaminen. — Aili Somersalmi oli hempeä Tsaaritar, Axel\nAhlberg komea ja ylimyksellinen kreivi Shuiski ja Urho Somersalmi\njäykkäryhtinen ja uskottavan häikäilemätön Boris Godunow. — Sivuosista\nmuistamme Teuvo Puron terävän ja omintakeisen luonnetutkielman\nLup-Kleshuinistä, Iisakki Latun elävän kauppias Kurjukowin, Mimmi\nLähteenojan mainion naittajaämmän ja Paavo Jänneksen erinomaisen\nhauskan Golub nuoremman.\n\n\"Tsaari Feodor Ioannowitshin\" esitys oli siis miltei mallikelpoisen\nmoitteetonta. Mutta näytelmän menestys jäi siitä huolimatta\nkiistanalaiseksi. Miksi? Tolstoin draaman runous on liiaksi kesyä\nja kalpeata tarrautuakseen voimakkain ottein mielikuvitukseemme; se\nmaaperä, jolta se on kasvanut, on — nyt jo — meistä kaukana, eikä\nnäytelmän ympäristöönsä vahvasti sidottu sisällys jaksa meitä temmata\ntakaisin ohieletyn historiamme episoodin kamaralle...\n\n\n\n\n5.\n\nStrindberg: \"Toverukset.\"\n\n(Kansallisteatteri 24/10 1917.)\n\n\nStrindberg sanoo näytelmäänsä komediaksi; melkein yhtä hyvin hän\nolisi voinut varustaa sen samalla aliotsikolla kuin \"Velkojat\"\n(Fordringsägare), jonka hän on nimittänyt tragikomediaksi. Sillä\nläimähtelevän satiirin ja suhahtelevien ivan miekan pistojen rinnalla\non tässäkin näytelmässä myöskin ilmeiset traagilliset ainekset:\nlohduttoman harmaa tausta, tukahduttavan ummehtunut ilma, kohtalon\nsäälimättömän painostava taakka, jonka alla äärimmilleen kiusaantuneet\nihmiset huokaavat. Suuri murhenäytelmä \"Isä\" ilmestyi syyskuussa 1887,\nseuraavan vuoden maaliskuussa tuli \"Toverukset.\" Saman Strindbergin\nkäsialaa ovat molemmat. \"Isässä\" hän kuvaa miehen taistelua naista\nvastaan oikeuksiensa puolesta lapsiinsa: mies tahtoo ja uneksii, että\nhänen oma minänsä on lapsessa kehittyvä ja jatkuvasti elävä, ja kun\nhän näkee, että naiset turmelevat lapsen, nousee hän heitä vastaan\nkatkeraan kamppailuun, joka päättyy hänen tappioonsa ja perikatoonsa.\n\"Toveruksissa\" hän sinkoaa vihansa nuolet naista vastaan siksi,\nettä tämä myrkyttää avioliiton, sellaisenkin, joka on toveruuden\nperiaatteelle rakennettu.\n\nKomedian ensimmäinen kohtaus avaa jo eteemme näköalat, jotka\nosoittavat, mistä näkökulmasta Strindberg avioliittoa katselee. Kun\nAksel kysyy tohtori Östermarkilta, minkälaista hänen mielestään\navioliitto oli, saa hän vastaukseksi: \"Se oli erinomaisen hyvä...\nvaimolle.\" \"Entä sinulle?\" \"Niin ja näin.\" Ja kun nuori aviomies utelee\nvanhemmalta: \"Etkö sinä usko naiseen?\", kuuluu toisen todistus: \"En,\nmutta minä rakastan häntä.\"\n\nMonet syyt ovat vaikuttamassa nuoren taiteilijaparin toveriavioliiton\nsärkymiseen; syvällisimpänä päävaikuttimena on kuitenkin sukupuolten\neroavaisuuksien sovittamattomat ristiriidat, mitkä jokapäiväinen\nyhdessäolo muodostaa ylipääsemättömäksi muuriksi, jonka kumpaisellakin\npuolella seisotaan aluksi välinpitämättöminä, sitten onnettomina\nja ymmärtämättä, mitä on tapahtunut, sekä vihdoin verivihollisina.\nMiehen ja naisen välejä ei voida sovittaa \"niin kauan kuin on kaksi\neri sukupuolta.\" Strindbergin katsantotavan mukaan lankeaa tietysti\nsyyllisyyden varjo naiseen, joka ei tahdo eikä voikaan miestä ymmärtää,\nei seurata hänen ajatustensa polkuja eikä hänen tunne-elämänsä teitä.\nNainen on vain vampyyri, joka säälittä imee uhrinsa verta, alempi\nolento, halpamainen ja katala. Strindberg riisuu hänet alasti,\nnöyryyttää hänet ja pakottaa hänet polvilleen miehen eteen. Mutta\nluomet ovat pudonneet \"luomakunnan herran\" silmiltä, hän kääntää\nylenkatseellisesti selkänsä häpeään hyljätylle.\n\nAlastomia ovat ne \"totuudet\", joita kirjailija antaa henkilöidensä\nsanoa. Vihaa väräjävät vuorosanat, joissa ivan ruoskansiima viuhuu,\nsattuen milloin oikeaan, milloin vasempaan.\n\nAlaston on Strindbergin näytelmä siinäkin merkityksessä, että siitä\non johdonmukaisesti ja tunnollisen tarkasti karsittu pois kaikki\nepäolennaiset ainekset; siinä ei ole ainoaakaan asiaankuulumatonta\nkoristetta, ei pienintäkään poikkeamista syrjäpoluille. Mitä ei\nvuorosanoissa välttämättä tarvita tilannetta valaisemaan, sitä ei ole\notettu mukaan. — Vähempivoimaisen sanataiteilijan käsissä muuttuisi\nniin äärimmilleen keskitetty ja karu teos verettömäksi ja lihattomaksi\ndraaman luurangoksi. Mutta Strindbergin elävät ja värikkäät vuorosanat\nvärähtelevät herkistyneinä hermosäikeinä luuston ympärillä. Sanat\nsäkenöivät, lauseet liekehtivät, vuoropuhelu välkähtelee — etenkin\nsilloin, kun vihlova viha lietsoo leimuja.\n\nTällaisen vuoropuhelultaan ja toiminnaltaan yksinkertaistetun näytelmän\nelävöittäminen teatterin palkeilla on varsin vaativa ohjaustehtävä.\nRegissöörin ja näyttelijäin tulee pitää huoli siitä, etteivät, niin\nsanoakseni kyllästetyt repliikit pääse hajalleen hairahtumaan, samoin\nkuin siitäkin, että ylen niukkojen näyttämöviitteiden puitteihin\nluotava kuva muodostuu luontevaksi ja tarpeeksi täyteläiseksi.\nKansallisteatterin esitys todistaa erittäin tunnollista ja\nymmärtäväistä työtä tehdyn. Valon ja varjojen jaoitus oli varmalla\naistilla suoritettu, näyttämöllinen sijoittelu harkittua sekä nousujen\nja laskujen vaihtelu taidolla suunniteltu. Vaikkakin joissakin\nkohdin ehkä olisi toivonut hiukan keveämpiä otteita ja jonkun verran\nvaihtelevampia temppoja, niin on kuitenkin ohjaussaavutusta pidettävä\nhyvin kiitettävänä. Valle Sorsakosken onnistui tunkea Strindbergin\nnäytelmän tunnelman ytimeen ja hienolla ymmärtämyksellä hän sai tuon\nsamaisen ydintunnelman tulkinnasta heijastumaan katsomoon.\n\nEero Snellmannin luonnostelema atiljeesisus oli kaunis, sen herkulliset\nvärisoinnutukset sulivat sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi ikkunasta\nsiintävän ilmavan ja aito parisilaisen katuperspektiivin kanssa.\nAinoa moite, joka kehykseen voidaan kohdistaa on se, että huone,\njossa ihmiset liikkuivat 80-luvun puvuissa, oli liiaksi nykyaikainen;\nsiitä johtui toisin vuoroin näyttämökuvaan tungeksiva vähäinen\nmaskeraadivivahde.\n\nAviomiehen osan näytteli Aku Käyhkö. Hänen Akselinsa oli tarkalleen\ntutkittu ja taidolla, joskin hiukan liiaksi yksitoikkoisen pidättyvästi\nsuoritettu luonnekuva; se on joka tapauksessa merkittävä huomattavaksi\ntaiteelliseksi saavutukseksi nuorelle, miellyttävälle näyttelijälle.\nMyöskin Päiviö Horsman nuori rouva oli älykkäästi hahmoteltu ja varmoin\nottein esitetty luoma. Eritoten on kolmannen näytöksen sielukas\ntulkinta mainittava. Emansiperatusta Abelista loi Lilli Tulenheimo\nmielenkiintoisen ja varmaviivaisen piirrelmän. Sekä ulkonainen hahmo\nettä puheen sävy, liikkeet ja kasvojen eleet havainnollistivat\nmainiosti \"naista, jolla on miehen järki ja jonka kanssa voi\nkeskustella.\" Hauska tyyppi oli niin ikään Jussi Snellmanin kirjailija\nWilmer; se vahvisti uskoamme näyttelijän koomillisista lahjoista, jotka\njoskus aiemminkin ovat edullisella tavalla päässeet näkyviin. Vielä on\nmainittava Hilda Pihlajamäen räikeydessään aito Strindbergiläinen rouva\nHall.\n\nKaiken kaikkiaan: \"Toverukset\" on luettava Kansallisteatterin\nnykyaikaisten näytelmäesitysten parhaisiin saavutuksiin kuuluvaksi.\n\n\n\n"]