[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy6uMPRizNj-k1BjJN4hwtWfcAMzAAtTJYW5qKbaIqVI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3019,"Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia","Järvi, K. A.",1869,1942,"3019-jarvi-k-a-sanomalehti-poika-y-m-kertomuksia","3019__Järvi_K._A.__Sanomalehti-poika_y.m._kertomuksia",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1902,15899,100843,false,73084,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia\" by K. A. Järvi is a collection of stories likely written in the late 19th century. The central narrative revolves around a young boy named Tapani, who is a newspaper delivery boy navigating the challenges of his physical disability, family hardship, and the excitement of entering the workforce. As he embarks on his new job, the book explores themes of perseverance, self-worth, and the impact of socio-economic status on personal aspirations.  The opening of the work introduces Tapani Pietari Kaleva, a 12-year-old boy with a physical disability who becomes a newspaper carrier, much to the joy of his friend Ville Suvas, who encourages him to take on the job. As the story unfolds, it depicts the struggles Tapani faces, both at home and in securing his new role, showcasing his mother's initial confusion and eventual support upon realizing the significance of this opportunity. The narrative highlights the camaraderie among the boys and sets the stage for themes of hope and familial bonds as Tapani begins to contribute financially to his family, offering a glimpse into the challenges and joys of his life as a young worker. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Kokoelma sisältää lapsille ja nuorille suunnattuja kertomuksia, kuten tarinan perhettään auttavasta ja sanomalehtiä jakavasta ontuvasta Tapanista. Muut kertomukset sijoittuvat eri ympäristöihin ja käsittelevät muun muassa säästäväisyyttä sekä nuorten elämänvalintoja.","K. A. Jäven 'Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3019. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nK. A. Järvi\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nBoman & Karlsson,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSanomalehti-poika\nLulle\nSaiturin alku\nLokki\nPääkaupunkiin\nKuvaus ylimaasta\nKaunosielu\n\n\n\n\nSANOMALEHTI-POIKA\n\n\nTapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni,\nviistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis\nkierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt\nkansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti\nalkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää\nTapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka\nrakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä\nkokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä\ntalven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi\njo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin\noppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle\nmestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.\n\nMutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville\nSuvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään\nkotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin\njokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja\nettä hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin\nja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee\nkantamaan \"Sanomia\".\n\nÄiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti\nkummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin\nsisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli\nsen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan\nlujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui\nTapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan\n\"Sanomia,\" joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein\nihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.\n\nMutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani\ntarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia\npäiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron \"Sanomia\"\nja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin\nhoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin \"ennenkuin muut\nkerkeäisivät\". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka\noli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran\npenikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina\ntuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin\nkirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä\nkullatuilla kirjaimilla \"Sanomain konttori\". Mutta nytpä ujostui Tapani\ntuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan.\nEnsin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi\nhoukuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä\nsisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.\n\nTuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen\nkansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain\npahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän\nhuomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi\npureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin\nmaalaisnikkarin tekemä \"vaivaisukko\" kirkontapulin seinämällä. Hän oli\ntodella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.\n\nVille astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti\nrillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä\nkirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei\nTapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän\nkieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan\nsuureen sanomalehtipinkkaan.\n\n— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan \"Sanomia\",\npuhui Ville ja katsoi neitiin.\n\nMutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti\nkumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan\ntuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut,\njolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut\nnäkyvissäkään.\n\n— Täällä olisi toinenkin poika... alkoi Ville lujemmin.\n\n— Hiljaa! tiuskasi neiti.\n\nVille oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat\nalleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä.\nSilloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki,\nja sanoi korkeammalla äänellä:\n\n— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.\n\nHetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka\nherra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi\njo Villen ja kysyi häneltä:\n\n— No, mitäs poika nyt asioipi?\n\nVillen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen\nystävän tulosta hätään ja sanoi:\n\n— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan \"Sanomia\"?\n\nHerra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja\nsanoi sille:\n\n— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan\nvikkeläjalkaista.\n\nTapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.\n\n— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.\n\nTapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja\nhän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä\nkatsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja\nherran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että\nTapani otettiin Sanomain kantajaksi.\n\nJa ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies,\ntuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli\nväsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan\nsyötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain\nlämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä\nhetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän\noli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.\n\nTänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt\n\"Sanomain\" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen\nilmestyi valoisampi ilme.\n\nIsä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani\noli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää\nvoilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten\nsitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin\ntuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan,\nolisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala\nkatto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista\ntyytyväisyyttä.\n\nSeuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan\npäivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla \"Sanomain\"\nkonttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin\nodottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli\ntilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava\nja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa\nlehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo\ntottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat\nmestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja\nTapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä\nuutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen.\nNeljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi\nniistä syyti ihan kuin itsestään valmiita \"Sanomia\". Se oli arvaamaton\narvoitus, sekä Villelle että Tapanille.\n\nKeskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat,\nkatsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen.\nKomensi sitte:\n\n— Mars!\n\nJa pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille\nsanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori\nhäntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:\n\n— Halu tuolla poikaparalla näkyy ainakin olevan.\n\nPaitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös\nirtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75\npenniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe\nriemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä\nmielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin,\nikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa,\noli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi.\nSillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle\nsiskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän\nnumeron \"Sanomia\". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä\nalakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana\nerityinen himoruoka: \"Sanomain\" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän\nhiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin \"niitä\nnäitä\", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen\nvuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä\nnaurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki\nhän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli\npuhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain\nrauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä.\nKaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin \"kaikenlaiset\".\n\nAina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja\npäivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja\nenglantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut\nheille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla\nkuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille\nnyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti\nrokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta\nrasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua\nmuuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana\npäivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:\n\n— Eivät kai puuerit oo tapannut?\n\nTuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut\nja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä\nlasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja\nkeskusteltiin, mitä \"Sanomissa\" oli ollut.\n\nKun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin\nsoveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti\nluovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja\nnahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla\nsanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille\nnaurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä\nja ne ostivat häneltä tarpeettomasti \"Sanomia\" ja maksoivat yli\nmäärähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan\nniitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi\nomat pieksut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitte muutamana marraskuun päivänä tuli Tapani kasvot\nkyyneleisinä kotiinsa.\n\nÄiti tiedusteli syytä ja Tapani katkonaisesti kertoi hänelle:\n\n— Että \"Sanomat\" on lakkautettu. Äiti ei nytkään ymmärtänyt Tapania.\n\n— Niitä ei saa enää painaa. Niin ne pojat sanoivat. Ja meille sanottiin\nkonttorissa, ettei \"Sanomia\" enää kanneta ja että meiltä on toimi\nlopussa.\n\n— Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minun pitää lähteä itse kuulustamaan\nasiaa, sanoi äiti.\n\nJa niin hän meni kirjapainokonttoriin. Siellä saivat hänet viimein\nasian ymmärtämään, että \"Sanomat\" on kielletty ulostulemasta.\n\n— Ja Tapanilta meni nyt tienesti! Pikku Maijukin jää maidotta!\nIsä tulee yhtä kärtyiseksi iltaisin kuin ennenkin. Hyvä Jumala...\nÄiti kuivaili esiliinallaan kyyneleitään. Faktoria ja tuota tylyä\nkonttorineitiäkin liikutti äidin puhe. Illalla kysyi isä \"Sanomia\",\nhänelle ilmoitettiin asian laita. Taas jäi hän äänetönnä tuijottamaan\nlapsiinsa kuin ne olisivat olleet epämiellyttävimmät olennot\nmaailmassa. Vähän syötyään pistäysi hän äänetönnä maata lattialle\nkelvottomalle vuoteelleen. Mutta tuskin lie nukkunut koko yönä,\nyhtenään hän siinä vain käänteli ja väänteli.\n\nAamulla päästyään työpaikalleen ilmoitti hän työkumppaleilleen asian\njuhlallisesti kuin jos häneltä olisi vaimo kuollut viime yönä. Sinä\npäivänä työpaikalla olivat mielet tavallista vakavampia.\n\nMarraskuussa 1899.\n\n\n\n\nLulle\n\n\nOli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen\nitsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen\nhenkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma\nnäytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon\nsauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan\nuidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta\nkuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida\nomassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä\noli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä\nmuuripata täynnä lämpöistä vettä.\n\nLähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli\n\"Annonsbladetin\" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun\nikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen\ntoimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia\nneniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja\ntuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava\nbalsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen\npölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi\njoku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.\n\nNyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle,\njoka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion\nvälillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi\nhurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan\n25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan\nhikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä,\nmutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli\nkaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka\nhänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja\nsampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta,\nettä hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut\nlupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin\ntyönsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin\nkauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut,\noli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja\ntuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.\n\nLulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki\nvirtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot\nväsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia\nmuista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina\nja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä\nlevisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään.\nHänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat\nsanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli\notettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte\nleikatut palat joukolle paperille.\n\nSatamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta\nrantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun\nsisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi,\nettä vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen\nhypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.\n\nHän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja\ntyönsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli\nkesäkuumalla aina varastossa \"Annonsbladetin\" toimistossa — pitkän\nkulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja\npainautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden\ntaa, josta hän haki sopivaa \"alakertaa\". Silloin soi telefooni.\nPyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti\nhattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä.\nLaivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun\nhän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä\ntuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta\ntoimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi\npakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan\nreferaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa\npyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista,\njoissa ovat omat kylpyhuoneensa.\n\nHetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan\nhiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat\naskeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja\nkurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli\nmuu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä\nolisi niin hirveästi.\n\n— Sinä — sinä laiskuri! sadatteli Lulle.\n\nMutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa\nloikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä\nhikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi\nse, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen\nliinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen\nMefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään\nnenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän\njatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli\nnarahteli.\n\nHän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän\nkoristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja\njuhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi\nkuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi\nvirtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan\nhellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen\nnuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä\nkaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda\nsampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen\nruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei\nhänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.\n\n— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti\nhän lopuksi muistojensa päälle.\n\nReferaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet\nsähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota\nviimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa\nikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan\nillallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän\nnäkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä\nkonstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä\npienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja\nsolakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput\nvaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat,\njuustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat\njälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa...\n\nJa kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut\npaistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan\nLuculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:\n\nSenaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän\nnuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan\nperustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat\nhäntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen,\nnauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen...\n\nIllallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa\nanniskeltiin _varsinaisille_ palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse\njuhlakentällä... illalliset olivat herrasmiesten juhla.\n\nReferaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat\nkiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan \"lipilaari\" sanomalehtimies\nvoi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen\nleivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli\nsanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi\npantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista,\nolisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen\neteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän\nvaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa,\nuutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi,\nettä voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan\nnuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.\n\nMutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja\nettä hän hikoili kuin olisi hän ollut \"rantasaunassa\" höyrykaapissa\nistumassa. — Se Abba lurjus... lurjus... lurjus...! päivitteli Lulle,\nsillä Aban työt olivat vielä tekemättä.\n\nEi maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo\njäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin\nsisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi\nhalunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda\nlasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se\nolisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.\n\n— _Haaveita!_ kirjoitti Lulle ajatuksissaan edessään olevalle\npaperille. Sitte hän kotvan takaa nousi päättäväisesti ylös, käveli\nmuutamaan kertaan poikki toimitushuoneen lattian ja mietti kuin hyvin\nvaikeaa laskuesimerkkiä. Hetken takaa tarttui hän kukkaroonsa, kopeloi\nsieltä rahat esiin, laski tarkkaan hopeat ja kuparit, ja tuumi hiljaan:\n\n— Niin minä nyt teen. Tällä kerralla nyt menköön kukkaro puhki!\n\nTaas asettui hän rottinkituoliin, mutta nyt hiljaa ja varovasti\nkuin pelkäisi hän sitä narisuttamalla kiduttavansa. Näki päällekin\npäin, että Lulle oli nyt päässyt mielen tasapainoon. Hyväntahtoinen\ntyytyväisyys lepäili hänen leveillä poskillaan ja silmissä oli\nrauhallinen sävy. Hartaudella hän alkoi lukea Ruotsin sanomalehtejä,\nsaadakseen niistä lehteensä valmiin kaunokirjallisen ja ulkomaan\nosaston. Nuo \"emämaan\" lehdet ovat Suomen ruotsinkielisille\nsanomalehdille arvaamattomasta hyödystä. Niissä on runsas varasto\nvalmista tavaraa sekä ylä- että alakerrassa ja niissä maamme\nruotsinkieliset sanomalehtimiehemme kahlaavatkin polvia myöden\nyltäkylläisessä viljan runsaudessa. Pian oli niistä Lullekin säkkinsä\ntäyttänyt ja nyt hän oli toimittanut Abbankin työt. Mutta kello olikin\npian neljä iltapäivällä.\n\nJa nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä, jolle\nhän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen tavalla\nvastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti kauppiasklubin\nravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen ohessa — pullon\nsampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän äskettäin päätti\nitselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän muuten olikin. Siitä\nse oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja paistava helle oli nyt\nmenettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty tuo sampanjakaiho, joka\npainajaisena oli paneutunut häntä rasittamaan, kuivaamaan suuta ja\ntyhjentämään aivotkin päästä.\n\nJuhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni\ntarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla\npyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti väsynyt\nja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän tarjoilijaneidille\nhuokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka olikin valvonut koko\nviime yön. Neiti lähetti häneen säälivän silmäyksen, sillä itse asiassa\nLulle ei ollut mikään ruma mies.\n\nViereisestä huoneesta kuului lyhyt nauru ja sitte ulos poistuvat\naskeleet. Mutta Lulle ei tullut sitä tarkanneeksi. Saatuaan sikaarin\nmeni hän kaikkein syrjäisimpään huoneeseen päivällistä odottamaan,\nsillä sen hän oli saanut yksinomaisesti käytettäväksensä. Se oli\naivan rakennuksen kulmassa, toisessa kerroksessa. Sen ikkunasta\nnäkyi jalkain juuressa laaja kauppatori, jonka kivet varmaan tässä\nhelteessä olivat kuumat kuin saunan kiukaassa. Joitakin toriämmiä\nsiellä vasujensa ääressä istua kyykki huivit hartioilla. Koiria makaili\npitkin pituuttaan kieli ulkona suusta niiden kupeella. Mutta muuten\noli elämä siltä kuin pois pyyhkäisty ja ympärillä olevien rakennusten\nasuinhuoneitten ikkunat olivat liidulla sivellyt. Joka suinkin pääsi,\npakeni metsään tai järveen tätä helvetillistä kuumuutta. Torin\nlaidoilta lähti puistoteitä ja niiden vehreät istutukset olivat ainoa\nilahduttava näkö tässä väräjävässä poltteessa.\n\nLulle katseli torille ja huokasi sanomalehtimiehen kesäistä kataluutta.\nOle vain työssä ja toimessa, vaikka siihen paikkaan palaisit!\n\n— Nuo koirat tuolla, jotka saavat loikoa kieli ulkona suusta, ovat\nmeikäläistä onnellisemmat! puhkui Lulle.\n\nMutta samassa hän muisti, mitä varten hän täällä oli ja hän tyyntyi.\nRiisui takkinsa ja venähti varjoon pitkälleen sohvalle odottamaan\npäivällistä. Siinä oli hyvä olla. Hän potkasi kengät jaloistaan,\npaneutui koko pituudeltaan selälleen sohvalle ja huokui siinä.\n\nLopultakin se päivällinen valmistui ja sampanja tuotiin sisälle\njäiden keskellä. Nyt alkoi Lulle nautintonsa. Hän söi erinomaisella\nruokahalulla vitkaan, mutta runsaasti. Hän tahtoi päivällisestä totta\ntotisesti nauttia, sillä se maksoi niin paljon, että se täksi kerraksi\ntyhjensi hänen kukkaronsa. Sentähdenpä sitä pitikin syödä ja makustella\nja syödä. Nyt kumasi hän suuhunsa ensimäisen helmeilevän sampanjalasin,\nkun ovi avattiin ja neiti tuli ilmoittamaan, että joku pyytää Lullea\ntelefooniin. Lullea harmitti, ettei koskaan saa olla rauhassa ja että\nkuka se nyt täältäkin osaa häntä hakea. Hän lähti taivaltamaan nuo\nmonet välihuoneet tarjoiluhuoneeseen, niissä telefooni oli, tarttui\näkäsenä kuulostimeen ja kovasti äänsi nimensä puhelutorveen.\n\n— Nyt viimeinkin sinut tavotan. Olen soittanut joka ravintolasta, sillä\narvasin sinun eilisen juhlan jälestä olevan niissä virvottelemassa,\nkuului puhe telefoonista.\n\n— Kuka se on? kysyi Lulle ärtyisesti.\n\n— Lurjus! Etkö Lasse Silfveniä tunne äänestä? Ja terveisiä nyt. Tulin\naamupäivällä kaupunkiin. Tule kohta Sentraalihotelliin, sillä täällä\nolen sisällä!\n\n— Vai sinä Lasse! Onpa sinulla ääni vähän kähennyt vai liekö se\ntelefoonin vaikutusta. Terve mieheen, mutta en minä voisi tulla kuin\nnoin parin tunnin takaa.\n\nLulle laski, että siihen asti hän kerkiää herkutella syötäviensä\nja juotaviensa kanssa, sillä Lasse jos tarjoaakin, tarjoaa vain\nmielijuomaansa äytelää punssia.\n\n— Kehtaatko kieltäytyä! Ole nyt toki ritari ja tule pitämään seuraa\nentiselle ystävällesi hänen yksinäisyydessään.\n\nTämä koski jo Lullen tunteisiin ja hän lupasi tulla puolen tunnin\ntakaa, vaikka katkerasti tunsikin menettäneensä koko päivällisen\nmakeuden.\n\nPäästyään takaisin piti kiiruhtaa syömistä. Sampanjaa kaatoi hän\nruokasuuhunsa, jotta se oli tulla ulos. Ja kaikki maku meni siten pois.\nRaha meni hukkaan nyt, jotta teki mieli kirota kesken syömistään.\n\nTaas avattiin ovi ja tarjoiluneiti tuli käskemään Lullea telefooniin.\n\n— Tämähän on merkillistä! huokasi Lulle ja kulki taas nuo monet huoneet\ntelefoonin ääreen.\n\n— Onko se Lulle?\n\n— On.\n\n— Oleppa hyvä ja tule tänään nyt kohta luokseni! Vietän nimipäivääni ja\nhaluaisin nähdä nuorempiakin ystäviäni luonani. Lasi totia ja vistiä\n— siinähän ne tosin ovat vanhan pojan nimipäivät, mutta noudata nyt\nkutsua!\n\n— Onko se setä Tujulin?\n\n— On.\n\n— Onnea. Mutta minun on pakko kieltäytyä, sillä äsken juuri lupauduin\nmenemään vanhan toverini, vankilantirehtööri Lasse Silfvenin luo, joka\non käymässä kaupungissa. Kiitos vain kutsusta!\n\n— Mitä? Etkö aio tulla?\n\n— Setä suo anteeksi, mutta minun on mahdoton tulla, rukoili Lulle.\n\n— Minulla on sopiva ehdotus. Tule yhdessä herra Silfvenin kanssa!\nKaikessa tapauksessa et jääne pois, sillä ilman sinua ei vististä tule\nmitään.\n\n— Minä tulen yhdessä hänen kanssaan, myöntyi jo Lulle.\n\nHän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin arkipäiväisintä\nrokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut hapanta maitoa.\n\nTaas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä. Mutta\nkun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka käski\nhänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää. Tämä\nviimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti Lulle\nkuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä. Ruoka jäi\nkesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä sisäänsä,\njotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—le, sylki Lulle\nja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi ovenvartijalta\nLassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä. Lulle väitti\nvastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan. Ei näkynyt\nLassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.\n\nEhkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti riipomaan\ntoimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi. Toimistossa\nei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon. Siellä sai hän\nkuulla, että lepäämässä on vielä mies.\n\nLulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän\nsuutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi\n\"sedän\" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle\ntulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden\npuiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori.\nSaatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen, jotta\nuimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan. Mutta siellä\nvedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa ruohorantaisessa lammessa. Hän\noli vedessä selällään, päällään ja jos jonkin puolin. Lopultakin hän\noli päässyt oikeaan nautintoon. Ja tämä nautinto olisi ollut jo äsken\nsaatavana, ilman suuria kulunkeja! Mutta sopi sitä nyt katua.\n\nSeuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut\nLasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä.\nJa kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle\nkohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui,\nhänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa\ntuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti\ntakaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten\nhän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella,\nmiten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja\npannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin\nhauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle\nnousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman\nnarri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja\nrupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle\nantaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle\npullon sampanjaa.\n\n\n\n\nSaiturin alku.\n\n\nSäännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin\nelämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita\nvirkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut\nsuurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut\nolla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä\nsuoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin\nosa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu,\npieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret\nviikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo\nkoulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte\njälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun\nhänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan\nkuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia\nja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on\nsäästöpankissa tuhansia.\n\nEsimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä\nmainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt\npääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä\nkengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli\nollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri,\nvaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin\nsaatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa\nkengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran\nhullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui\nsitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli\nhometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen\ntakaisin vientiin.\n\nEi tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja\nvanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti\njonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän\naina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse\nei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä\nhän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti\nvarsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja\nlaitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä\nhänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki\nja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen.\nJa jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta\nkuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies\nlämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta\nsata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien\nhoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri\nmielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää\nkiroussanaa.\n\nKun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän\nkanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi\npalkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä,\njotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun\nreistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies\npuolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut\nkatkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän\nteki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta.\nEpätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä\nja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet\nkirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli\ntukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut\nesiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili\nkuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään\nystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen\npersoonansa liian tehoton.\n\nMutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän\nolisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä\nmitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin\nreistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut\nhitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin,\nmutta ei mitään muuta.\n\nHän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä\nääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä\noli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen\njoskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät\nvirkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle\nsilloin tällöin pienen luottamustoimen.\n\nAntti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita\nylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka\nistuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman\nsuurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä\nedessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky,\njotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän\nsille siellä asiansa toimitti.\n\nToiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, \"skruuvin\"\npelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat\nloistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin\nvasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään\nja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!\n\nJa voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen\nja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun\nparaallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa\nhänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat\nintressinsä ja heillä omansa!\n\nVähitellen alkoivat \"toverit\" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen\nkyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi\ntakuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia,\nja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista\nja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä \"toverit\"\njättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin\nselvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat\nlääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos\nhän nimittäin epäili. \"Pankkiirin\" arvonimen oli jo Antti hankkinut\nitselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se,\nettei ainakaan hän ollut velassa.\n\nMuutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi\nlääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa\nilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä\nlämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja\nja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella\nkomeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin\nolisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut\njo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla\nsiellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville\nnäyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se\noikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet\nja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän\nhajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli\nsellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi\njos ne olisivat olleet hänen omiaan!\n\nJa kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi\nhän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden\nlehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin\nkukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja\nnoukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä\nkummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi\nsitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan.\nEikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään\nsummaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi\nkerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta\nliikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin\nnousevassa kuumeessa.\n\nHän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi\nedukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta\nviimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli\ntullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa\nja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin\nmitä laskujen mukaan piti olla.\n\nAntin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa\nrahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei\noltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle\nvarsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei\ntarvinnut pelätä mitään.\n\nMutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren\nmustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä\nraappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta\ntäytyi jättää.\n\nMutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli\nollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva\nalkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän,\nmutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus,\nettä rahat jäivät Antille.\n\nAntti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja\nmelkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä\nhän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli\npoliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi\nja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta\npyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla\noli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli\nhaudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.\n\nPari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän\nsanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta.\nMutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta\niltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.\n\nMuutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti\nkuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän\nsitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se\ntuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka\nlämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle\ntädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan\nsievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen\nhamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja\ntuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun\nkoko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa.\nTai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen\nlinnun läheisessä metsässä laulellessa!\n\nYlioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä\nisänmaansa eduksi...\n\nAntti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat,\nsitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin\ntoiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa\nkauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet\nsulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa.\nSiinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset\nolivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon\nloiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle,\nnäki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua.\nLaine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli\nsurullinen.\n\nAntti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi\npalasiksi ja huokasi ääneensä:\n\n— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut\nvain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi\npitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä.\nNuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan\nlapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt\nmenen vielä pahempaan...\n\nHän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja\nrevolverin oikean ohimonsa kohdalle.\n\nPau — pau — pau —, kuului yhtenään.\n\nSitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan\nverta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja\ntavattiin Antti Kasuri kuolleena.\n\nMielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä\nkaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen.\nMutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja\nlääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei\nhän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian\nhiljaisuudessa.\n\nVieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria\nmallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ\nhermostutti ja vei mielipuolena hautaan.\n\n\n\n\nLokki.\n\n\n\"Lokki\" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa,\npaitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun\nsen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin\nkokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä\npuuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa.\nEi hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo\nmestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö\nrakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän\nvielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja\nkurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä\ntuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa\nensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut \"Lokki\".\nYleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn\nkaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia\nvihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä\nmaailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä \"Lokki\", jolle\neivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen \"Lokki\".\n\nSiellä se tämä toinen \"Lokki\" kellui tyynen sisäveden pinnalla,\nkirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan\nitsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin\npuhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä.\nKaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.\n\nEnsin oli \"Lokissa\" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni\nravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana\noli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi\nyhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut\nlavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista.\nSen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen\nnaisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli\ntoiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut\nsilkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta\nhiotusta lasista. \"Lokissa\" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja\noma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!\n\nKoko pikku kaupunki rakastui \"Lokkiin\" ja siitä puhuttiin innostuksella\nniinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän\nylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat\nsiitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta\nihailla. Ja \"Lokin\" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt\ntoteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin\nsilmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät\nvalvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä\nloistoa.\n\nKöyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului,\npäässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien\npiirustustensa mukaan oli hän \"Lokkinsa\" rakentanut. Hän oli lähes\nneljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä\nollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran,\nettä sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä\npuuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin\nylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku\nhäntä puoleksi ivalla nimitti \"pikku Edisoniksi\". Ei hän suinkaan ollut\nkaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset.\nVartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen\npäällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei\nollut ollenkaan ryhtiä.\n\nJuhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti \"Lokilla\" olla koematka.\nSilloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat\ninsinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia \"Lokin\" vihkiäisiä\nvedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö\noli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret\nillalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa.\nSiihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan\nsoittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei\nlaivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran\nkoko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut\nja noita ensimmäisen \"Lokin\" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin\nkuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat\nkunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa\nTapio nautti \"Lokistaan\" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi\nhän muillekin tarjota.\n\nJuhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon\nvaloa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen\npäivän kokoontuivat \"Lokille\", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja\nperätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat:\nrouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä\nsuvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli\nkokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja\nkauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä,\ntupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria\nnaisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli\njo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen\nhinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi.\nNe hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain\ntarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.\n\nNeiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar,\njonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät\nolivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin\nmusta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit\nlahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen,\ntulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn\nitsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan\nisännän rintaan.\n\nVeri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen\nruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen\nnuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat \"bravo\" ja taputtivat käsiään.\nMusiikki alkoi soittaa, \"Lokki\" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta\nkorkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä\njuhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla\nolevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. \"Lokki\"\nloittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa\nunessa. Mikään \"seuran mies\" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin\nkutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain \"hyvän päivän tuttuja,\"\njoiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.\n\nHetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras,\nvaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata\n\"Lokkia\". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa\nkarille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari,\nkädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin\nsimalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia.\nPormestari esitti Tapion, siron ja soman \"Lokin\" isännän ja rakentajan\nmaljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen \"eläköön\" hänen\nkunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon\nkaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa\nluettiin \"Lokki\". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus\n\"Lokkia\" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla\nniin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle\njoudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.\n\nNeiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa\nsäässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien\nmännikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien\nselkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta.\nSoitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean\nlasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä\nkeulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan \"Lokkia\" ja nekin,\njotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät\nväsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään\nhyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata,\nettä \"Lokki\" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat,\nniinhyvin nuorten kuin vanhainkin.\n\nSen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli\nollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet\nkokonaan työntänyt syrjään \"Lokki\" ja sen omistaja. Häntä tuskin\nnyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut\nistumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka\nkepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen\nhuudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti \"Lokille\". Ne häntä\nhermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla\nkuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön\nihmiskäsi!\n\nKuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin\nentisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli\nhän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä\nsuuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan\noli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut\ntrubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta.\nHänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan\nja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista\nmaan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen\ntodellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja\nkasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen\nkoko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen\nsuuri elämän työ.\n\nTunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne\nmaleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja\nkesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten\nlempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut\nvalmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi\ntullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion,\noli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla\nsydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet\n\"Lokkia\" ihastellessaan.\n\nTultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin.\nSiellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja\nmyös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.\n\nTäällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen\n— arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin,\njolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja\njoka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla\nritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä\nantamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon\njoukon keskellä.\n\nViimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa\ntilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:\n\n— Mitä aiotte laivallanne tehdä?\n\n— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyynesti.\n\n— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten.\nPaha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia\ntalonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure\nsuupielessään rillejään.\n\nMutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:\n\n— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja\nneuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla\nkehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.\n\nArmas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein\nkasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi\nja oli vaiti.\n\nLäheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä\nherrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan\npiiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut\noikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut\nmukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli\nsydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon.\nIllalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi\npois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin\nväärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.\n\nKun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan\npäästyä antoivat tarkastaja-insinöörit \"Lokista\" kiittävän arvostelun\nja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.\n\nRannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte\npuistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.\n\nJa siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto\nvyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa\ntoiselle, että siellä \"parkissa\" Tapion patruuna viettää \"Lokkinsa\"\njuhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja\npuiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla,\naristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän\noli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden\nillallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän\nsankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin\nvanhat herrat.\n\nNeiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle\nherttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin\nohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä\ntappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.\n\nMutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut\nkokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen\nkaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti\nverta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa\nhousuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan\nkintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan\npois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.\n\n— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään\nsiitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä\ntulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää\nkoko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.\n\nTapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän\nkuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden \"veljelle\" ja vei hänet\nkanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.\n\n— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies\nja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja,\njoita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö\nsen tekee.\n\nLöwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen,\nräjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti\nhän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota.\nPian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät\nsoittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.\n\nKolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja\nTapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa\nja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen.\nHerättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin\ninnostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden\nkesken.\n\nTapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui\nsellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan\nhulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta,\nja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain\nhetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi\nTapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet\nmelkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin\nkohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä\nitsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.\n\nVeri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä\nmietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan\noli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin\nvuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.\n\nMutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti \"Lokin\", jota koko kaupunki\nihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli\nrikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen\nja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön\nisäntä...\n\nArmas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä\ntaivaan ja maan välillä. Ja \"Lokki\" tarjosi paljon enemmän hauskuutta\nkuin Brandtin runokokoelma...\n\nAda oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys\npäähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä\nmaailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun\nsyleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön\nisku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.\n\nMutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan\nsuuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu.\nMutta nyt olisi \"Lokki\" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna\ntoimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän\npitäisikin noita järviparaadeja tiheään.\n\nIllan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä\nLöwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain\nsilmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja\nkaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi\nvaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen\nnenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.\n\nYlen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa\naamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs\nherroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa\nsuviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti\npelloltaan aamiaiselle.\n\nHeidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.\n\n— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että _meidän_ ajallamme kositaankin\nhöyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.\n\n— Trubaduureille näyttävät _meidän_ neitosemme pitkää nenää, säesti\ntoinen.\n\nBrandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli\nhavauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan\nihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.\n\n\n\n\nPääkaupunkiin.\n\n\n— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru\nsuussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa\nolevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.\n\nJa Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun\nAuvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui\npuodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää,\nkunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja\nhullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt\nkohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli\naina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla\nkarhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa.\nKaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista\nnakertamassa rahalaatikon pohjaa.\n\nAskoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli\nlujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä\nsilmistään valuttanut.\n\n— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi\nhiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja\ntuoksui vieläkin navetalle.\n\nSentähden saivat he vielä suurempaa halua \"koetella Askoa\". Asko oli\nnerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin\nisäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse\nkauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa\nennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään\nsäätyläisten kanssa.\n\nAsko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä\npalkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden\nSuomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen\nluulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin\ntavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin\novessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään,\nvarsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä,\nkäytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi\nmuutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle\nkymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla\nilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen\nmarkan setelin omakseen.\n\nKun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen\nhalun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti\nUuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se\nnyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä\nnyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet\nkokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta\ntoiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena.\nHän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä\nSuomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes\nulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin.\nSillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen\nseuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.\n\nJa Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö\nvähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee...\n\nJa hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein\nkatumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt\nkukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä\npuotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli\nRunebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon\nmahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet.\nOlihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt\nhäntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut\nsyönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän\nsäästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan\ntiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.\n\nSuurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä\nlemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta\nkyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin\nhaaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi\nKaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän\nsiipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on\ntäynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.\n\nHän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen\nruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli\nhuoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun,\nhän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa.\nHän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta\nja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas\nliharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen\nistumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset\nseinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn\nvallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia\nseppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia\nmuurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita\nräätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja\nhumalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo\nontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla\nmiehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä\nolivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin\npohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten\nkomerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että\njos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen\nkasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui\nraamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa\nei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään\nsiellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen,\ntaiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin\noli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään\nhänen nyt nähdä!\n\nAlakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin\ntuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.\n\nAsko majaili muutaman ajurin luona. Tullessaan rautatieasemalle oli\nhän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän\nmerkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät\nrihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:\n\n— Vie panttipuotiin!\n\nTämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti\nkuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan\nyhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi\narkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen\najurin opastamana.\n\nPanttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli\nviimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa\ntäytyi.\n\nPanttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi\nkynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan\noikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli\nherran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden,\nmuuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen\nhienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva\nnainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen\nliinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon\nkanssa.\n\nAinoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui\nsamallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa\nolevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen\nalttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti\nvienosti viinan katkulle.\n\nAsko jo huomasi purjehtivansa yhdestä pääkaupungin likapyörteestä\ntoiseen, jotka kokemattoman nuorukaisen heltiämättä tahtovat pyörittää\nomanaan, kun kerran kiinni saavat. Jos markkakaan oli Askon taskussa,\nniin hän pyörsi takaisin. Mutta hätä pakotti häntäkin raivaamaan\nitselleen tietä tiskin eteen, jolle hän levitti villakutoiset\nvaatteensa nähtäviksi niinkuin näki muidenkin tekevän tuomiensa\naarteiden kanssa. Tiskimies iski häneen terävästi silmänsä, kai\ntutkiakseen, liikkuiko Asko varkaan kengissä.\n\nAsko heitti häneen niin näissä oloissa älyttömän, melkein lapsellisesti\nkysyvän katseen, että tiskimies sielutieteellisellä tarkkuudella —\nhänellä lieneekin ollut sellaista kokonainen varasto — ymmärsi nuoren\nmiehen rehelliseksi, lupasi 10 markkaa ja sen saatuaan Asko lähti.\n\nMutta kun hän pääsi ulos, alkoi seteli värisemään hänen kourassaan ja\nsilmät kostuivat, sillä rinnassa tuntui niin työlään ahdistavalta.\n\nKävellessään kohisi häntä vastaan Helsingin elämä kaikessa\nylellisyydessään. Oi, nuo herrat olivat hänestä niin tylynnäköisiä,\npystynenä-ihmisiä ja naiset kuin sieluttomia nukkeja, joiden koko\nmerkitys onkin vain niiden puvussa, mikä hohtaa ja säteilee. Sellaista\nherrasmiestä kuin kotipitäjään rovasti, joka hymyili ja kätteli\nkaikkia, ei Asko täällä yhtään nähnyt ja sellaista nuorta herrasneitiä\nkuin rovastin Aili, jonka silmissä oli lämpöinen loisto ja puku\nyksinkertainen, itsensä kutoma ei varmaankaan ollut koko Helsingissä.\nNiin arveli Asko. Nyt jo kotipitäjä tuntui hänestä kadotetulta\nparatiisilta.\n\nHän olikin parhaimman iltakävelyn aikana osunut tuolle hienostuneelle\nesplanaadille, joka on yhtä ventovierasta aitosuomalaiselle kuin\nkasvomaali sydänmaan impyelle. Pian hän sieltä pois pakeni, sillä\nnuo ylpeät kävelijät olivat hänen polkea jalkoihinsa kuin jonkun\nvaltaväylälle eksyneen, tuulen heittelemän resupaperin.\n\nMonien ennen huomioon panemiensa merkkien mukaan pääsi hän viimein\nmajapaikkaansa. Siellä ajuri häntä odotti ahnain silmin, ja alkoi\nkohta pyytelemään maksoa asunnosta. Jos ei Asko maksaisi, saisi hän\nmuuttaa pois yön selkään. Kaikessa lapsekkaassa rehellisyydessään oli\nhän tullut paljastaneeksi ajurille tilansa. Ja se mies oli sellainen\npääkaupungin katuloilla issikkapukilla paatunut julmuri, joka hentoi\nkyniä linnunpojan syyskylmässä.\n\n— Saat muuten huomenna mennä reppuinesi! Nyt menee 5 markkaa hyyrystä,\nkun olet ollut jo niin kauvan.\n\nAskolla musteni maailma silmissä. Hän katsoi ajuriin ikäänkuin ei sitä\noikein ymmärtäisi.\n\n— Niin, niin. Maksa pois! Muuten heitän sinut ja arkkusi ovesta ulos.\nMokoma retkale!\n\nAjuri lisäsi tupakkaa suuhunsa ja kääntyi selin Askoon ollakseen aivan\nvälinpitämätön ja nauraa virnisteli eukolleen, joka suu auki seurasi\nkeskustelua.\n\n— Enhän minä nyt yön selkään... Tässä on raha, puhui Asko ääni\nvärähdellen.\n\nAjuri sipasi huoletonna kuin kyytipalkan vanhalla tottumuksella setelin\ntaskuunsa. Mutta Asko istahti tuolille eikä osannut sanaa puhua.\n\nMitä oli silti olo siellä maalla tähän tällaiseen verrattuna, mietti\nhän. Olihan Kaakkurissa toki aina katto pään päälle, ruokaa nälkään ja\nystävällistä leikinlaskua kauppaa tekevien suussa.\n\n— Pitääkö minun huomenna mennä pois? kysyi Asko ontosti painaen\nsilmänsä lattiaan, sillä hän pelkäsi joutuvansa itkun valtaan.\n\n— Kun maksanet, niin ole tuota vielä! Mutta ymmärräthän itsekin, että\ntässä täytyy pitää puolensa. Kalliit hyyryt, puu kallis, vesijohto\nkallis, alkoi eukko puhumaan, sillä hänellä oli vähän enemmän sääliä\nAskoa kohtaan kuin ajurilla itsellään.\n\nAjuri lähti ajoon eikä puhunut luotuista sanaa. Se oli yksi niitä\npääkaupungin roistoja, jotka kulkevat vapain jaloin, vaikka monesti\nharjoittavat suurempaa epärehellisyyttä kuin nälkäänsä leivän\nvarkaudesta kiinni joutunut luudankauppias.\n\nIsännän mentyä alkoi Asko lähemmin pakinoida eukon kanssa. Kesken\nkaikkea puhetta tokasi se kuin olisi yht'äkkiä arvoituksen selityksen\nkeksinyt:\n\n— Mene huomenna Samaroffin rouvan luo!\n\n— Mikä se on se?\n\n— Upporikas ontuva rouva. Raajarikko mutta hyvin auttavainen.\n\nNyt seurasi pitempi keskustelu tuosta rouvasta, joka ontui, mutta\nmelkein joka ontuvalla askeleellaan pudotti rahoja köyhille ja\nvaivaisille, raajarikoille ja tilapäisesti puutteeseen joutuneille.\n\nJa huomenna päätti Asko käväistä tuon ihmeellisen rouvan luona, joka\ntuntui olevan jonkunlainen sadun tonttu.\n\nRouva Samaroff oli äveriään tehtailijan leski ja asui uhkeassa\npalatsissa kuin joku oman heimonsa ruhtinatar. Mutta hän oli Suomessa\nsyntynyt, täällä saanut kasvatuksensa ja oli Suomen kansalainen.\nLapsesta pitäen oli hän ollut raajarikko. Toinen jalka oli toista\nlyhyempi, ja sitä vammaa ei mikään ihmistaito voinut parantaa. Kun hän\nsukeusi nuoreksi neidoksi, ei hän voinut ottaa osaa tanssijaisiin eikä\nhuvituksiin. Ensi alussa hän suri sitä sydänjuuriansa myöten, monesti\nitkien hautautui pöyhkeilevän kotinsa silkkityynyihin. Mutta vähitellen\nhän tottui syrjäiseen elämäänsä, vietti aikaansa suurten kirjailijain\nteoksia lukien, ja taidenäyttelyissä hän oli parhaimpia ostajia.\nHänestä tuli taiteilijain hyvä enkeli ja jokainen siihen luokkaan\nkuuluva tunsi hänet. Tarvitsevina he kävivät hänen luonaan ja saivat\naina avustusta. Siitä levisi rouva Samaroffin hyväntekeväisyyden maine.\nJa kun hän itse kärsi, avautui hänen sydämmensä kaikkia puutteessa\nolevia kohtaan. Etenkin naimisiin tultuaan oli hänen anteliaisuutensa\nrajaton. Hän jakoi täysin kourin kaupungin köyhille. Suurina\njuhlina ravitsi hän heitä kahvilla ja vehnäisillä. Eikä ainoastaan\nammattiköyhille, mutta muillekin tarvitseville ulottui hänen auttava\nkätensä.\n\nHänen luokseen se nyt Askokin oli menossa. Mutta häntä hävetti niin\nsanomattomasti mennä oudolta ihmiseltä kerjäämään armoa.\n\nHän tuli hakemalleen talolle. Se oli niin suuri kivimuuri, että Askoa\nhirvitti mennä sinne sisälle. Tuollaiseen taloonhan sopisi asumaan koko\npieni kaupunki ja vielä pari kylää lisäksi, mietti hän.\n\nHän joutui suureen, kaikuvaan läpikäytävään, nousi ylös rappuja,\narkaili astua ylemmäksi, mutta meni kuitenkin. Muutamalla ovella\nhän soitti. Se avautui ja hänen nenänsä edessä ihmetteli häntä\nkiiltonappinen palvelija. Sammaltaen tiedusteli Asko tältä rouva\nSamaroffia.\n\n— Rouva ottaa vastaan tunnin takaa, o'ot kai pyytämässä apua?\n\n— O'on.\n\n— Tiehesi nyt!\n\nPalvelija työnsi Askoa hartioista ulos ja paiskasi oven lujasti kiinni\nhänen jälkeensä.\n\n— Jos rouvakin on noin ylpeä kuin palvelija, niin on parasta pyörtää\nkokonaan pois, ajatteli Asko.\n\nMutta sittenkin hän päätti koettaa uudelleen. Ja takaisin hän palasi\nrouvan palatsiin. Tällä kertaa ei hänen tarvinnut kuin hiukan odottaa\nennenkuin äskeinen palvelija opasti häntä rouvan luo. Askeleita ei\nkuulunut pehmosessa lattiamatossa heidän kävellessään ja jalka hiukan\nupposi siihen kuin hyllyvään mättääseen. Eteisen miellyttävä lämmin\nhiveli niin hyvältä Askon syyskylmästä tullutta ruumista ja vieno\nhämärä teki hänen mielestään tämän kulun vielä satumaisemmaksi. Askon\nsilmä ei ymmärtänyt arvostella tätä loistoa, jota hän näki. Hän\nainoastaan aavisti olevansa suuren prameuden keskellä.\n\nHuoneeseen, johon hän vietiin, oli ovi auki eteisestä. Hän ujosti\nastui sisälle, sillä oviverhot olivat niin pelottavan komeat. Puoli\nhuumautuneena vastaan tuoksuvasta lemusta jäi hän seisomaan oven\npieleen ja näki punakarvaisessa nojatuolissa sen pehmeään helmaan\nuponneena istuvan pienen naisen, jolla oli kalpeat liitukasvot. Se oli\npersonoitu huolien hengetär. Musta silkkileninki, johon hän oli puettu,\nteki vielä suuremmaksi kasvojen lumenomaisen kalpeuden ja sopi hyvin\nyhteen sysimustan kiiltelevän tukan kanssa. Silmissä oli värähtelevä\nkiilto, katse syvä ja sielukas.\n\nNähdessään Askon nousi vieno hymy hänen suupieliinsä, mutta se kohta\nsuli pois. Hellällä hopeanhelähtelevällä äänellä kysyi hän Askon asiaa.\nAsko selitti, miten hän Helsinkiin oli joutunut.\n\nRouva soitti palvelijan sisälle, antoi sille pienen lipun, jonka kanssa\nse katosi huoneesta. Kohta se palasi ja antoi rouvan käskystä Askolle\nmukanaan tuomansa 50 markan setelin. Asko oli pyörtyä hämmästyksestä.\nPalvelija poistui. Asko kumarteli ja kiitteli, rouva vain hymyili ja\nkehotti Askoa tulemaan mieheksi, jonka ei koskaan tarvitse itseään\nhävetä.\n\nEteisessä, ovesta päästäessään tuumi hänelle palvelija:\n\n— Kyllä sinä sen rahan juot niinkuin moni muu täällä käynyt; rouva on\nliian tuhlaavainen, kun syytää rahojaan rapakkoon.\n\nAsko ei ollut häntä kuulevinaan. Hän oli pelastettu.\n\nMuutaman päivän takaa sai Asko paikan suuressa viinikaupassa. Kohta kun\nhän voi, lähti hän suorittamaan lainansa Samaroffin rouvalle.\n\n— Eikö kymmenen pelastettu, kussa yhdeksän on? sanoi rouva silmät\nsäteilevinä kuullessaan, mitä Asko nyt asioitsi.\n\nHän sai pitää setelinsä, vieläpä sai samallaisen lisäksi. Palvelijakin\nsanoi hänelle nyt ystävällisesti hyvästin. Ja siellä sisällä kaiken\nhienoutensa keskellä herkutteli äveriäs rouva sielussaan sillä\ntunteella, että oli pelastanut pääkaupungin kurjuuteen joutumasta\nviattoman nuorukaisen. Tuosta maalaispojasta tuli vielä ajan päälle\nhuomattu liikemies.\n\n\n\n\nKuvaus ylimaasta.\n\n\nPihlajavaarasta, syrjäkylästä, toivat isä ja veli hänet,\nmielipuoli-naisen, kirkolle, toivoen saavansa kunnan kustannuksella\nhänet lähetetyksi kaupungin mielisairaalaan. Heillä oli mökki niin\nkovin ahdas mielipuolen mellastettavaksi. Ja sitte mieltä käänteli\nkun se huusi ja ulvoi kuin susi nälkäisenä pakkasessa. Väliin olivat\nhe hänen kytkeneet köyteen seinään, mutta siinä ollessaan se oli\npureksinut huulensa ja takonut päätään seinään, jotta oli luullut\nhengen lähtevän.\n\nSemmoiseksi se nyt oli Reeta tullut synnytettyään tuon toisen mukulan\nsamalle Seppä-Mikolle kuin ensimmäisenkin, joka kuitenkin onneksi oli\nkuollut. Hullu äiti oli koettanut monesti jo saada tappaa tätäkin,\nmutta se oli estetty. Huhupuheiden mukaan hän olisi ollut avuliaana\nensimmäisen lapsensa kuolemassa, mutta silloin hän oli ollut terve\njärjeltään. Reeta oli ollut pulska ihminen ja hyvin kunniansa tunteva.\nSeppä-Mikon olisi pitänyt avioliiton lupauksella viekotella Reeta.\nÄmmät sanoivat Reetan hulluuden syyksi sen, että hänellä oli maito\nnoussut aivoihin.\n\nIsä Pertti oli toissilmä mökkiläinen, rangaistu viinan keittämisestä ja\nsen myönnistä. Hän ei Reetan häpeästä niin välittänyt kuin rahallisista\nmenoista ja jos seppä Mikko olisi vuodessa maksanut ruokkoa lapsesta\nsata markkaa, olisi Reeta Pertin mielestä saanut niitä hänelle tehdä\nvaikka kymmenen. Mitä se ylimaan syrjäkylässä, sellaisessa kuin\nPihlajavaarakin, jossa asuu vain kymmenkunta mökkiläistä, maksaa\nmökkiläisen kunnia. Pöhöh! Jolla on sata markkasia, niin kyllä niitä\nkunnioita siellä saa ostaa vaikka minkä käskyn rikkomiseen. Mutta\nReeta nyt ei ollut tavallista laatua. Rahasta hän ei olisi myönyt\nkunniaansa, mutta rakkaudesta se nyt oli livahtanut, jota oli surrut\nniin, että hermosto oli kokonaan heikontunut. Sitte ei hän ollut\nsyönyt eikä nukkunut, jotta oli aina vaan pahentunut sairaudessaan.\nNyt oli hän pelottavan näköinen: silmät kuin veripallot päässä ja\nhurjasti mulkoilevat, alahuuli rikki ja mustat mustalaishiukset sikin\nsokin päälaella. Väliin kourasi hän vatsaansa, hypähti ja rääkäsi kuin\nmetsän peto. Hävyttömyyksiä hän puhui, kiroili ja pui nyrkkiä nuorille\nmiehille. Häntä käytiin katsomassa kuin kummitusta kunnanhuoneen\npirtissä, jonne Pertti oli tyttönsä vienyt, mutta josta heitä molempia\npois ahdisteltiin.\n\nKunnallislautakunnan esimies ei ruvennut omin päinsä puuhaamaan\nReetaa lääninsairaalaan, vaan hommasi kokoon kuntakokouksen, jossa\nasia päätettäisiin. Muutamien päivien takaa se pidettiin. Sinä aikana\nhoiti apteekkari Reetaa joillakin seotuksillaan, jotta hän sai nukkua.\nKuntakokouksessa ei paljon saavutettu.\n\n— Mikäpä niitä kaikkia vaivaisia herrrasväen tavalla hoitamaan.\nPidetään kotona ja apteekkari hoitakoon. Pappilan pikku puolella\non joutilas kamari, sinne Pertti laittautukoon ja valvokoon siellä\ntyttöään. Laittaa rautarenkaan seinään ja siihen sitoo. Muuten väljälle\nja hyvälle tilalle...\n\nNäin päätettiin. Pertti, kuultuaan päätöksen, rupesi itkemään. Mutta\nhänelle sanottiin:\n\n— Elä itke toista silmääsikin ulos! Et näe sitte enää viinaa keitellä...\n\nPappilaan oli jo joku ehättänyt tiedon tästä kunnan päätöksestä.\nSieltä lähetti pappi renkipojan juoksemaan henki kurkussa kokoukseen\nkertomaan, että pappilan nuori varsa on tullut kipeäksi ja että on\ntäytynyt sijoittaa se tuohon joutilaaseen kamariin pikku puolella.\nUkot naurahtivat ja käskivät pojan sanoa papille, että hän laittaisi\nsinne kamariin hevoselle mukavuusastian. Sitte päätettiin laittaa tila\nReetalle muuttamaan läheiseen mökkiin pientä vuokraa vastaan. Tässä\npienessä tuparähjässä oli jo ennestään toistakymmentä henkeä omaa\nperhettä ja loisina räätäli muorineen.\n\nKokous hajosi, pöytäkirja tarkastettiin ja esimies oli kirjoittavinaan\nnimensä sen alle, vaikka siihen paperille tuli vain karkeita\nkoukeroita, jotka sitte kunnankirjuri kokosi esimiehen nimeksi.\nKenenkään mieleen ei ollut johtunut, että lapsen isää olisi ensi\nkädessä kovuutettava.\n\nMutta sen kohta älysi sen mökin emäntä, jonne Reeta siirrettiin. Hän\nmeni lukkarin emännän puheille.\n\n— Mitenkä lukkarin emäntä ajattelee tuossa Pihlajavaaran Reetan\nasiassa? kysyi hän tullessaan.\n\n— Taivas paratkoon! Kuka sille minkä mahtaa!\n\n— Kyllä sille jotain mahtaa, jos lukkarin emäntä auttaa minua.\n\n— Teillehän se nyt on sijoitettu.\n\n— Niin on. Myötään hulluttelee siitä seppä-Mikosta. Se meidän pitää\nsaada tänne.\n\n— Minä en koko rahjusta tahdo silmiinikään!\n\n— Ei — ei. Eiköhän emäntä lähtisi minun kanssani sitä hakemaan meille?\nTuotaisiin se katsomaan tekojaan, niin eiköhän tuon herjan sydän\nheltyisi, kun sitä ensin kahden kovilla puheilla pehmitettäisiin.\nUhattaisiin ensi suvena ilmoittaa asia piispantarkastuksessa piispalle.\n\n— No ne kyllä kelpaa ne konstit. Onpa tässä aikaa. Pitäähän\nlähimmäisensä eduksi niin paljon toimia.\n\n— Sitte mies on kovempaa kuin rautaa, jos ei aristu.\n\n— Jaa se on suuri asia saattaa ihminen mielipuoleksi. Kyllä hän linnaa\nsiitä saisi.\n\n— Linnalla me häntä uhkaamme. Piispa saa hänet toimittaa linnaan.\n\n— Mutta jos lähtee karkuteille.\n\n— Hänellä on paja ja mökki. Ei se niitä hevillä heitä.\n\nLukkarin emäntä laitatti hevosen valjaisiin ja niin lähtivät akat\najamaan nilkulla hevosella sepän mökille.\n\nSeppä oli pajassaan, kun emännät tulivat. He menivät pajaan. Seppä\nkatsoi heitä, mutta ei virkkanut mitään.\n\n— Onko mustamies sinulla täällä mestarina? sanoi mökin emäntä ja\nkokoili helmojaan, jottei niitä ryvöttäisi.\n\n— Teilläpä on somat terveiset, sanoi seppä lyhyesti.\n\n— Niin on terveiset kuin tervehdittäväkin. Lähes sinne kirkolle\nkatsomaan sitä Pihlajavaaran Reetaa! Se sinua pyytelee luokseen.\n\nSeppä jäi sanattomaksi.\n\n— Voi sinua, seppä parka, minkä työn olet tehnyt, alkoi lukkarin\nemäntä. Sinua odottaa nyt varma linna, ellet aikonasi korjaa tekojasi.\n\n— Hulluko minun pitäisi naida?\n\n— Jos ei nyt naida, niin pitää kuitenkin huoli siitä, kun kerran olet\nsaattanut hänet mielipuoleksi.\n\n— Mikä sen nyt teki mielipuoleksi! Eikö lie heittäymistä kaikki?\n\n— Häpeä, retale, niin ajatellakaan! Lähdehän katsomaan, niin näet, onko\nheittäytymistä!\n\n— Ei minulla oo aikaa juosta akkain kanssa... Ja minkäpä minä sille!\n\n— Mutta sinä lähdet! kivahti jo mökin emäntä. Seppä nosti tulikuuman\nraudan ahjosta ja lähti sen kanssa emäntiä kohti.\n\n— Pois minun pajastani! karjasi hän vihasta kiehuen.\n\nLukkarin emäntä sai oven suusta käteensä vesikiulun. Sen hän viskasi\nvettä täynnä sepälle vasten silmiä. Sepän rauta jäähtyi ja putosi\npermantoon. Itse hän säikähti tuota vesitulvaa. Mökin emäntä ojenteli\npuukangella häntä ja tiuski:\n\n— Lähdetkö vai etkö? Kyllä me sinut viemme väkiselläkin. Viemme suoraan\nkirkkoherran luo, jotta se manaa sinut alimpaan helvettiin, erottaa\nseurakunnasta ja laittaa linnaan vedelle ja leivälle. Pian se on tehty,\nkun vain piispalle asiasta ilmoitetaan. Suvella tulee piispa itse\ntänne. Kyllä silloin miesparka lämpenet, jos et ennen taivu. Ja meitä\nvielä uhkasit kuumalla raudalla. Sekin ilmoitetaan. Se on murhayritys.\nKaikki sinun metkusi ilmoitetaan, ruoja!\n\nSeppä ei osannut sanaa puhua. Hän oli hölmistynyt, kun kuuli tuollaista\npuhetta. Noin pitkälle hän ei ollut ymmärtänyt ajatellakaan.\n\n— Ottakaapa sitä emäntä toisesta käsivarresta, niin minä otan toisesta.\nViedään mies rekeen, toimitti mökin emäntä.\n\nSeppä punastui.\n\n— Ette te minua väkisin vie. Mutta minä lähden omasta vapaasta\ntahdostani, lisäsi hän lauhasti.\n\n— Joko alat ymmärtää. Kyllä se on parasta taipua, seppä. Ennen\ntapettiinkin tällaisista asioista, puhui lukkarin emäntä.\n\n— Mitä menit lupailemaan naimista! Isä Pertti sanoo, että siihen ovat\nvieraatkin miehet.\n\n— Ehkäpä olisinkin nainut, ellei olisi sekautunut.\n\n— Et kuulu käyneenkään sitte, kun alkoi tulla selville, että Reeta\non niin puolin. Huuti, seppä, että mies on niin kelvoton. Ei pitäisi\nolla niin himojensa orja, kun muuten on niin raukka. Ja mikä se sinua\nriivaa? kiivaili mökin emäntä.\n\n— Kyllä viepi tiesi suoraan linnaan, ellet rupea hoimaamaan Reetaa,\npelotteli lukkarin muija.\n\nSeppä istui nilkun tamman rekeen ja niin lähdettiin kirkolle. Seppä oli\nvaiti ja akat häntä pelottelivat. Miesparka olikin jo kovin aristunut.\nPiispaa hän varsinkin pelkäsi. Mutta ämmäin kieli oli kuin rasvattu,\nkun oli näin hyvin onnistunut.\n\n— Tulleeko tuosta mitään? Enhän minä häntä... uskalsi seppä huomauttaa.\n\n— No tee, miten tahdot! Sittepä hänen näet. Palaa pajaasi, jos tahdot!\nPtruu tamma! pidätteli lukkarin emäntä, kun jo varmasti huomasi, mille\nsuunnalle se sepän mieli oli alkanut kallistua.\n\n— Enpä häntä takaisinkaan. Käyn katsomassa.\n\n— Kyllä se seppä saa uskoa, että tästä jotain tulee. Olet lisäksi\nelänyt huonosti muidenkin kanssa. Ensiksi sinut pannaan jalkapuuhun\ntuomiokirkon porstuaan kaikkein nähtäväksi kirkon ajaksi ja sitte\npassitetaan linnaan ja sieltä paraassa tapauksessa Siperiaan. Ja\nsilloin saat sanoa ainaiset hyvästit pajallesi. Kyllä piispa on mies,\njolla on valtaa. Etkö ole nähnyt, miten kirkkoherra ja lukkarikin häntä\npelkäävät, vaikkei heillä mitään rikoksia ole, lasketteli lukkarin\nemäntä.\n\n— Ettekö sitte ilmoittaisi piispalle, jos minä maksaisin Reetan\nparannuskustannukset? tiedusteli seppä.\n\n— Ja nait Reetan, jos hän selvenee, lisäsi mökin vaimo.\n\n— Niin, ja nait Reetan, vahvisti lukkarin emäntä.\n\n— Seppä ei puhunut mitään. Hänen mieltään karvasteli, että hän oli\njoutunut akkain kynittäväksi.\n\nTultiin mökille, jossa Reeta oli. Kolmen menivät he sisälle, seppä\nviimeisenä. Reeta oli päiväseen aikaan irti renkaastaan seinässä. Kun\nhän näki sepän, kourasi hän helmojaan hypähti ja ulvahti. Sitte hän\npärähti remakkaaseen nauruun ja lähenteli seppää. Seppä ujosteli, ei\nsaanut sanaa suustaan ja oli aivan tyhmistynyt. Reeta lensi hänen\nkaulaansa ja hänen silmänsä loistivat. Seppä koetti estellä, mutta\nReeta puristi lujasti. Seppä istahti ja Reeta hänen syliinsä. Mökin\nemäntä meni irrottamaan Reetaa, joka käpertyi kuin käärme seppään.\nReeta murahti vihaisesti, mutta hellitti kuitenkin. Sitte hän\ntaas rupesi nauramaan. Hyvän aikaa katseltiin mielipuolen eljeitä\nsanattomina.\n\n— Syöpikö se? kysyi seppä.\n\n— Vähän maitoa.\n\n— Eiköhän ottaisi vehnästä kahvin kanssa? Keittäisikö emäntä kahvia?\nMinä laittaisin tämän Pertin hakemaan vehnästä, puhui seppä.\n\nEmäntä rupesi kahvin keittoon ja Pertti lähti ostamaan vehnästä.\n\n— Hyvin se näkyy seppään taipuvan, sanoi lukkarin emäntä.\n\n— Seppä jääkin tänne yöksi, ehdotti mökin emäntä.\n\n— Saatanpa jäädä. Pimeähän tuolla ulkona onkin jalan mennä.\n\nKun kahvi oli keitetty, juotiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Reetalle\ntarjottiin ja Reeta joi. Katsoi aina seppään ja joi.\n\n— Ei se tämä seppä tunnukaan pohjaltaan olevan paha mies, imarteli jo\nlukkarin emäntä.\n\n— Mikäs paha mies se seppä, säesti mökin emäntä ja iski silmää lukkarin\nemännälle.\n\n— Jos olisi hankkia sairaalle jotain verestä ruokaa, kyllä minä maksan,\nehdotti seppä.\n\n— Kauppiaassa on suolasiikaa ja nuorta voita. Minä käyn sieltä\nnoutamassa, kun annat rahaa, sanoi mökin emäntä.\n\nSeppä kaivoi massistaan viiden markan setelin ja mökin vaimo lähti\nkauppiaaseen. Hänen muassaan lähti lukkarin emäntä pitkin kylää\nselittämään uutista sepästä. Reeta söi verestä ruokaa, kun sitä tuotiin\nja nukkui sitte hyvästi. Aamulla oli hän enemmän tajullaan kuin pitkiin\naikoihin. Yötä oli seppä mökissä. Aamulla lähti hän, mutta lupasi tulla\npian takaisin.\n\nReeta näkyi tulevan taas pahalle tuulelle, kun seppä lähti. Mutta\nseppä puhutteli häntä hellästi, käski emännän vaalia parhaan mukaan\nja jätti hänelle viisi markkaa vereksen ruoan hankkimiseksi Reetalle.\nReeta näytti ikäänkuin ymmärtävän ja tyyntyi. Ja kun seppä oli mennyt\nulos tuvasta, katsoi Reeta kauvan ulos. Sitte hänen silmissään näkyi\nsanattomia kyyneleitä kuin koiran silmissä, jonka isäntänsä on jättänyt.\n\nIsä Pertti rupesi riitelemään mökin emännältä sepän jättämää rahaa\nitselleen, mutta mökin vaimo käski hänen tietää huutia. Sitte\nhän rupesi Pertille selittelemään suuria ansioitaan sepän mielen\nmuuttamisessa ja että jos nyt Reeta selvenee, niin seppä naipi hänet\nyksinomaan sentähden, että hän on sepän siihen pakottanut. Pertti\npian tyrehtyi sanattomaksi. Reeta istui hiljaa akkunan ääressä siinä\npaikassa, mihin oli mennyt Mikon lähtöä katsomaan, ja vielä nyökkäsi\neturuumiillaan ikäänkuin hyvästiksi.\n\nMökin emäntä keitti kahvia Pertin rahoilla, kävi hakemassa lukkarin\nemännänkin juomaan ja sitte taas särvettiin sitä joukolla vehnäsen\nkanssa. Mutta Reetaa ei saatu juomaan millään ehdolla. Hän istui vain\nakkunan edessä ja nyökkäsi.\n\nSyötyään ja juotuaan isä Pertin yhtenään riidellessä emäntäin kanssa,\nettä he kuluttavat hänen tavarataan, alkoivat emännät hyvin jyrkästi\nselittää Pertille, että hehän tämän kaiken hyvyyden ovat sepältä\nhankkineet. Tietäköön mies huutia ja pureksikoon suolatun siian\npäätä, jonka emännät olivat hänelle antaneet! Tämä emäntäin urotyö\ntunnettiinkin jo koko kirkon kylällä ja paraallaan oli tieto menossa\nsydänmaan kyliin, mutta kun se niihin taivalsi hieroja-ämmäin ja\nmuiden raihnaisten muassa, niin viipyi se, mutta tulikin sitte perille\nvahvasti väritettynä sepän kustannuksella.\n\nReeta taas sepän poissa ollessa ei syönyt eikä juonut. Mökin emäntä\nalkoikin jo kaivata seppää tulevaksi näkemään Reetaa. Kolmen päivän\nperästä tuli muuan mies sepän kylästä kirkolle ja kun mökin emäntä\nhäneltä tiedusteli seppää, sai hän kuulla, että seppä on myönyt pajansa\nja kontunsa varsin halvasta naapuritalon isännälle ja lähtenyt pari\npäivää sitte hiihtämään Venäjää kohti Aunukseen lähemmin kenellekään\nmatkaansa selittämättä. Koko omaisuutensa oli hän saanut muutetuksi\nrahaksi ja vienyt mennessään. Reetan asiaa ei sillä perukalla lähemmin\ntunnettukaan ennenkuin nyt sepän mentyä oli alkanut kuulua kuiskeita.\nNäin mies jutteli.\n\nMutta mökin emäntä tyhmistyi nyt vuorostaan sanattomaksi. Seppä oli\nsittekin pettänyt hänet ja lukkarin emännän, vaikka he olivat uskoneet\nseppää nuorasta taluttavansa.\n\nMuutamana yönä oli Reeta renkaansa köyteen kuristanut itsensä\nkuoliaaksi. Tämän kuoleman tapauksen selittämisessä kuvernöörin\nvirastoon saivat kunnan viranomaiset vaivata itseään enemmän kuin\nkoskaan ennen Reetan vuoksi.\n\n\n\n\nKaunosielu.\n\n\nPastori Roos makasi ruumiina työhuoneensa viereisessä suuressa salissa,\njoka nyt oli heitetty kylmille. Puhtaat, lumivalkoiset lakanat salin\nikkunoissa ilmaisivat ohikulkijoillekin tuonen tylyn viikatemiehen\nkäyneen tuossa rauhaisassa talossa, josta ei koskaan kuulunut mitään\nmelua ja jonka näkemisestä jo hurskaat ihmiset tunsivat sielussaan\ntyyntymistä. Ja itse talo oli heille ollut niin rauhoittava lepohetkien\nvierailupaikka kuin lämpöinen äidin helma pikkupalleroisille.\nSiinä talossa he saivat ajatuksensa sopusointuun, siinä heitä\nylensi hengellisiin tunnelmiin talon ilmakin, jossa oli jotain\npyhää, selittämätöntä hartautta, ikäänkuin kirkossa. Pastorin ylevä\nuskonnollisuus se sai aikaan tuollaisen vaikutuksen ympäristöönsä.\nKun pastori liikkui heidän parissaan siellä pehmeillä askeleilla\nyksinkertaisten, vanhanaikuisten huonekalujen keskellä, jotka aikoinaan\nolivat olleet piispan omia, samoin kuin koko talokin — pastorin rouva\noli ollut piispan tytär — niin oli hän kuin entisen ajan hurskas apotti\nluostarissaan, joka tarjosi kaikille särjetyille sydämille lohdutusta,\nrauhattomille rauhaa, hurskaille puhdistavaa vierailua.\n\nPastorilla oli vain kaksi lasta: tytär ja poika. Niiden äiti oli\nkuollut aikoja sitte. Lapset olivat jääneet jo pieninä ilman emon\nhoivaa. Olivat saaneet kasvaa vähän omin päin, sillä se heikkous oli\nollut pastorissakin, että hän liiaksi hellitteli lapsiaan. Poika Runo\noli ylioppilas ja oli ollut nyt jo pitemmän aikaa pääkaupungissa yhteen\nmenoon. Hän oli noita \"kaunosieluja\", jotka elostelevat ja olostelevat\nmiten parhaiksi näkyy, kuvitellen itseään neroiksi, paremmiksi kaikkia\nmuita ihmisiä. Tytär Aina oli pysynyt isän aatteille uskollisena ja\nollut hartain opetuslapsi tuon pidetyn mestarin, isänsä, jalkain\njuuressa.\n\nViime ajat oli pastori saanut elää aivan erillään omaisistaan, kun\ntytärkin oli joutunut naimisiin. Hänellä oli ollut taloudenhoitajana\nMaiju-niminen palveluspiika, joka jo nuoresta tyttölepakosta oli\nollut talossa ja nyt viime aikoina rohkeana kulkenut talon jokaisessa\nsopessa avainkimppu kupeillaan kuten emäntä ainakin. Hän oli sievonen\ntyttö, puhdasverinen, silmissä kostea verho ja vartalo erinomaisen\nsuhteellinen. Nyt hän odotti tätinsä kanssa pastorin lapsia tulevaksi\nkotiinsa hautaamaan isänsä ruumista. Pääkaupungista sen \"nuoren herran\"\npitäisi tulla ja Aina-rouvan kaukaa maaseuduilta monien metsien ja\nmonien järvien takaa. Hän oli jo ennen pastorin kuolemaa lähtenyt\nmatkaan miehineen, nähdäkseen isänsä vielä elävänä, mutta se toivo oli\nnyt pettynyt. Kylmän kankean ruumiin hän tullessaan tapaisisi.\n\nSeuraavana aamupäivänä ajoi ajurin hevonen pihaan ja reestä kohousi\nylös hienosti puettu \"nuori herra\", Runo Roos, \"kirjailija\", joka\narvonimi oli hänen nimikorteissaan. Maiju vaaleni ja punastui, sydän\nlöi hänellä kovasti ja huulia nyki, kun hänen piti mennä eteiseen Runoa\nvastaan.\n\nRuno astui sisälle huoneisiin kuin teaatterin rappuja\nvälinpitämättömästi. Hän tervehti Maijua kädestä puristaen, joka\nniijasi ja oli hätääntynyt. Runokin näki paraaksi tehdä tervehdyksen\nniin lyhyeksi kuin mahdollista. Hän meni isänsä työhuoneeseen, heitti\nhuolettomasti turkkinsa, lakkinsa ja hansikkaansa nahkasohvalle, josta\nniitä Maiju alkoi korjata viedäkseen ne eteiseen.\n\n— Täälläkö salissa isä-vainajan ruumis on, kysyi Runo.\n\n— Niin, vastasi Maiju luoden alas kosteat, härmäiset silmänsä.\n\nRuno avasi salin oven, näki avatussa ruumisarkussa isänsä ruumiin jo\nvalmiiksi hankittuna. Mutta ruumiin liitukasvot häntä hermostuttivat ja\nvähän arkaillen astui hän ruumiin viereen.\n\n— Kaipasiko isä minua?\n\n— Vielä kuollessaan hän kohousi ylös vuoteelta, ojensi käsiään ja\nhuudahti: Runo! Runo!\n\nRuno tunsi äkillistä mielenliikutusta. Hän muisti, että juuri sillä\nhetkellä kun hänen saamassaan sähkösanomassa oli sanottu isän kuolleen,\nhän oli istunut muutamassa pääkaupungin ravintolassa hauskojen toverien\nseurassa sikaaria poltellen, likööriä ja kahvia ryypiskellen. Oli hän\njo ennen saanut kirjeen, jossa oli sanottu pastorin sairastavan, mutta\nmiksikään kuoleman taudiksi ei Runo tuota sairautta ollut uskonut.\nSentähden ei hän ollut siitä sen enempää välittänyt.\n\nMutta nyt hän tunsi silmänsä käyvän kosteiksi, toimitti Maijun pois\nhuoneesta ja itki nenäliinaansa monen pitkän vuoden takaa. Mutta kun\nhän huomasi Maijun eteisen oven raosta tarkastelevan häntä, häpesi\nhän kyyneleitään, kuivasi silmänsä ja otti huolettoman ryhdin. Sitten\npalasi hän isänsä työhuoneeseen, istahti suureen keinutuoliin ja\nalkoi soutamaan siinä, miettien, että isä olikin mennyt hautaan vain\ntavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, sillä hän olikin jo vanha\nmies. Ja hänen onnistui viihdyttää omantuntonsa ääni, joka äsken oli\npusertanut syntisen elämän kyyneleitä hänen silmistään. On joutavaa\ntunteellisuutta täyden miehen itkeä kuuskymmenvuotisen papin ruumiin\nääressä, olipa se sitte vaikka oma isäkin...\n\nHän nousi kävelemään huoneessa, huomasi kirjeen kirjoituspöydällä ja\nalkoi sitä lukemaan. Se oli sisaren käsialaa, kirjoitettu kaukana\nmaalaispappilassa. Kirjeessä oli tuon tuostakin tahraisia kohtia;\nne olivat kyyneleiden jälkiä, joita kirjoittajalta oli tipahdellut\nkirjeeseensä. Ne tekivät tuossa äytelässä uskonnollisessa kirjeessä\nsaman vaikutuksen Runoon, maailman mieheen, kuin rasvapilkut kirjan\nlehdillä puhtautta rakastavaan.\n\nRuno heitti kirjeen luotaan ja syventyi kokonaan toisiin ajatuksiin.\nPerinnön toiveet olivat häntä matkalla lämmittäneet ja ne veivät hänen\najatuksensa uusille tolille. Hänellä olivat kovasti huonot raha-asiat,\nvelkoihin hän oli aivan uppoamassa... eikä ollut enään luottoa...\n\nJa siinä laskuja tehdessään joutui jo Runo aivan arkituulelle.\nMitenkähän paljon arviolta isä oli jättänyt? Olikohan olemassa\ntestamenttia? Samassa toi Maiju kahvia.\n\n— No, Maiju on yhtä sievä kuin ennenkin, puhui Runo, sanoakseen jotain.\n\nMaiju laski sukkelaan pöydälle tarjottimen. Veri purppuroi hänen\nposkiaan ja hän meni kiiruusti pois kuin olisi ollut tulta hänen\nkantapäillään. Hän pakeni kiusaajaa, tuota ääntä, joka kerran oli hänet\npettänyt ja joka nyt taas pani hänen ruumiinsa vienosti vapisemaan.\n\n—... Seikkailuita niitä oli monenmoisia entiseen aikaan tuon tytön\nkanssa. Kerrankin iltahämärässä, kun hän oli lämmittämässä kamarini\nuunia, suutelin häntä... ja huoneessa oli ylt’ympäriinsä pimeä,\nainoastaan uunin kohdalla pureva hohde... Omasta ja hänen välistänihän,\nyhdistämällä siihen muutaman toverini seikkailut, sain aiheen tuohonkin\nkirjaani \"Luvaton rakkaus\". — Hyi kun minulla on syntiset ajatukset\nisän ruumiin kupeella!\n\nNäin jatkoi Runo ajatuksiaan särpiessään kahvia, joka hänen suussaan\nei maistunut millekään. Siinä tuli hän katsahtaneeksi peiliin ja hän\nhymähti puoliääneen surunvoittoisesti:\n\n— Hiukset lähtevät, otsa käy kaljuksi ja — ja sydän kylmenee...\n\nRunon äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan. Isän kanssa oli\nhän ollut viime vuodet kylmissä väleissä. Kotonaan ollenkaan käymättä\noli hän elänyt viimeiset kolme vuotta Helsingissä hienostellen —\ntyhjäntoimittajana. Olihan hänellä muka takanaan jo työ, mihin hänen\ntulevaisuutensa perustuu — toista sataa pientä sivua sisältävä\nkaunokirjallinen tekele. Hän oli elänyt ja nauttinut ylpeänä viime\nkuosien mukaisessa puvussa ravintoloissa, teattereissa, konserteissa\nja esplanaadeilla. Siinä oli hänen viimeisen kolmen vuoden elämänsä,\njohon sisältyi viiden tuhannen markan velka, lukuunottamatta isän\nanteja. Pastori-vainaja oli kirjeissään usein maininnut hänelle\nmiehestä, joka rakensi asuntonsa juoksevalle hiedalle, mutta hän oli\nvain nauranut \"uskon fraaseille\". Hänen sisarensa Aina oli joutunut\nnaimisiin vuosi toista takaperin apulaispappi Cajanukselle. Heistäkin\ntiesi Runo vain sen verran, että he molemmat olivat hihhuleita. Muita\nlähempiä sukulaisia ei hänellä ollutkaan. Sisar ja lanko pitäisi nyt\nkohta saapua, hekin hautajaisiin. Aralla vastenmielisyydellä odotti\nRuno sisartaan, sillä se oli hänen mielestään aina ollut liiaksi\ntungetteleva ja itkeä vetisteli asioille, jotka eivät sitä ansainneet.\n\nRuno alkoi koetella laatikoita, olisivatko ne auki. Tuon testamentin\nolemassa olo poltti hänen sormiaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että\nsellaisen pitäisi olla, sillä isä oli kaikissa asioissa turhan tarkka.\nMutta avonaisiinko laatikoihin se olisi sitä pannut? Runo heitti koko\netsimisen sikseen, sillä avaimista ei hän välittänyt tietustaa Maijulta.\n\nSamassa särki hänen korviaan suuren aisakellon hoilottava soitto ja\nisonpuoleinen reki vieri kartanoon. Siinä reessä oli kaksi olentoa eli\nparemmin sanoen kaksi suurta vaatemyttyä, joiden yläpuoli oli pakkasen\nluomassa lumihuurteessa. Runo arvasi keitä tulijat olivat, mutta niitä\nvastaan mennä ei hän katsonut maksavan vaivaa. Hän otti rintataskustaan\npääkaupunkilaissikaarin, sytytti sen, laittoi silkkistä kaulahuiviaan\nja otti itselleen huolettoman asennon kirjoituspöydän takana.\n\nEteinen oli kohta täynnä ääntä ja tuossa tuokiossa aukeni ovi, jolloin\nRuno nousi seisoalleen ja kerkesi juuri paraaksi päästä pystyyn,\nkun sisarensa lensi hänen kaulaansa ja halaili häntä huurteisena\nja kylmää uhovana, sillä hänellä olivat vielä matkavaatteet\nyllä. Pääkaupunkilaissikaari sammui Ainan kosteaan valkoiseen\nlammasnahkalakkiin, mikä siveli Runon leukaa kuin märkä riepu ja\nsilkkiset takinrinnukset kostuivat lumesta. Tuo sisar-kulta oli\nhuurteinen syleiltäväksi kuin talvisen metsän kylmä pehko. Runo\nnolostui eikä saanut sanaa suustaan.\n\nCajanus oli sillä välin heittänyt päältään turkin, mahdottoman suuren\nnoin pienelle miehelle, ja astui tervehtimään Runoa nahkaisissa\npäällyssaappaissaan.\n\n— Missä isän ruumis on? kysyi Aina ja päästeli nyt yltään\npäällysvaatteet.\n\nRuno osotti kädellään ruumishuoneen ovelle. Aina avasi kohta oven ja\nsyöksyi huoneeseen huutaen: \"isä!\" Cajanus seurasi jäljessä.\n\nAina oli puettuna harmaaseen, kotikutoiseen villaleninkiin ja kun\nvartalon piirteitä katsoi lähemmin, huomasi hänen pian tulevan äidiksi.\nHiukset olivat keskeä jaetut ja palmikko suurella luuneulalla päälaelle\nsykerretty. Kasvoissa oli vielä vähän kauneutta, mutta ei missään\nmuualla. Hänen miehensä oli tavattoman pieni ja hinterä, valkoverinen,\nvalkohiuksinen, sinisilmäinen ja pystytukkainen. Poskilla oli terve\npuna, vaikka rinta näyttikin sisäänpainuneelta. Hänen pukunsa ei ollut\ntalonpojan eikä herrasmiehen, mutta siltä väliltä. Takin hihat olivat\nliian lyhyet ja housut punoutuivat sääriin kiinni. Oppinutta miestä\nilmaisivat toki kultasankaiset silmälasit.\n\n— Ihmeellisen metsäläistä herrasväkeä, äännähti Runo heidän mentyä\nruumishuoneeseen.\n\nCajanus palasi sieltä takaisin ja jätti oven puoleksi auki. Aina viipyi\nsiellä ja sieltä kuului äänekäs itku.\n\n— Olipa se surun isku meille. Mutta kuka osaa arvostella Jumalan töitä?\nSinä, Runo, sen mukaan kuin tunnen sinua ylioppilasajoilta, voit tästä\njotain oppia.\n\nJa Cajanus kääntyi erityisellä huomiolla viimeistä sanoessaan Runoon.\n\n— Mutta, hyvä mies, älä nyt rupea minulle saarnaamaan! Uskon\nkäsittäväni itsekin asian.\n\n— Niin sitä luulee vielä surutonna. Mutta kun tulee heränneeksi\nihmiseksi, niin entinen arvostelutapa ottaa toisen suunnan. Sinä\nkatselet asioita omalta maalliselta kannaltasi, elät pääkaupunkin\nhumussa, missä yksilön persoonallisuus repeytyy, olkoon se alussa\nkuinka jalo tahansa. Nuorena ylioppilaana olit sinä tovereidesi\nsuosikki, niin muistelen, sillä samassa osakunnassahan oltiin. Oletko\nvoinut säilyttää tuota suosiota, oletko voinut tovereidesi sympatioille\ntarjota nyt alkavana miehenä sellaista uutteraa ja pysyvää työtä, jota\nhe sinussa voisivat ihailla? Sitä he kuitenkin sinulta odottivat ja\nsentähden sinua ihailivat. He uskoivat, että sinä tulisit toimittamaan\njotain sellaista, jota he eivät voisi ja sentähden —\n\nRuno kaatoi kahvia kuppiin.\n\n— Tässä on lämmintä kahvia. Haluatko sinäkin, niin minä käsken tuoda\nkupin?\n\nCajanus ei vastannut. Aina tuli ruumishuoneesta itkeytynein silmin.\n\n— Voi sentään, Runo, kun emme kerjenneet tavata isää elävänä!\n\nRuno särpi tuskautuneena kahvia. Aina meni häntä lähemmäksi ja puhui\nmelkein nuhtelevasti:\n\n— Sinä, Runo, juot vain kahvia!\n\n— Niin minä — minä odotan, mitä tässä tuleman pitää, vastasi Runo\nsuupielissä täysi iva.\n\n— Mutta miten ihmeesti sinä olet muuttunut entisestä!\n\nAina tutki häntä silmillään kuin partsikka elukkaa, jota hän aikoo\nostaa. Katse naulattuna Runon silmiin kysyi hän häneltä:\n\n— Mitä sinä olet tuolla Helsingissä tehnyt?\n\nSe kysymys teki Runolle pahaa kuin puukon isku sydämeen. Hän menetti\ntasapainonsa ja häkälti:\n\n— Mi-minäkö? Minun täytyy sanoa, että sinä olet maalaismaisen\ntungetteleva...\n\n— Mutta Aina epäilee, ehätti Cajanus puolustelemaan rouvaansa.\n\n— Olen valmistellut uutta _suurta_ teosta, vastasi Runo, vaikka hän\nmiettikin, että Ainan kysymys ei ansaitseisi vastausta.\n\n— Mutta onko sinulla todella lahjoja? Kuinka sinä tarvitset niin\nhirveän pitkät ajat?\n\nNyt sai Runo takaisin tasapainonsa ja hän heitti yli olkainsa\nylenkatseellisen varmasti:\n\n— Hjaa! Luuletko sisar-kulta, että kaunokirjallinen taideteos\nvalmistetaan yhtä sukkelaan kuin saarna maalaismoukille! Langolla ja\nminulla on — suo anteeksi — eri pupliikki.\n\n— En minä tiedä. Kai sinä olet oikeassa, myönnytteli Aina.\n\n— Muuten aionkin nyt kohta ottaa tutkintoni, lisäsi Runo sävyisästi.\n\n— Se on toista se, se on miehen työtä, puhui Cajanus.\n\n— Mutta kyllä se silti viipyy jonkun vuoden, lienteli Runo entistä\npuhettaan.\n\n— Mutta tulee kuitenkin. Minulla on sinulle oiva neuvo. Lähde maalle\nnyt, kun isä on hautaan saatettu! Lähde sinne meidän luoksemme\nlukemaan! Siellä voit koota itsesi ja tehdä ahkeraa työtä, ehdotti\nCajanus.\n\n— Jopa nyt! Minä maalle talvea viettämään! Ei — pääkaupunkiin minä\npalaan heti.\n\n— Aiotko siellä ruveta innolla lukemaan? Elä pahastu, Runo, mutta me\nolemme levottomia sinun tähtesi!\n\n— Hah haa! Vai levottomia! Olenhan täysi mies ja luulen — no niin...\n\n— Mutta kuinka sinä voit hankkia rahoja? kysyi Cajanus.\n\nAlasluoduin silmin ei Runo puhunut hetkeen mitään. Sitte sanoi hän\nvitkaan:\n\n— Toivon että isäkin on jättänyt jotain jälkeensä.\n\n— Niin — tosipa se. Mutta eikö olisi sinulle parasta kokonaan\nnyt aluksi luopua noista kirjallisista puuhistasi? En luule\nsuunnallakaan, jota sinä palvelet, olevan tulevaisuutta. Ja toisakseen\non kai miehisellä miehellä muutakin tehtävää kuin kirjoitella\nsiveettömyyshistorioita... pisteli Cajanus aivan levollisena.\n\n— Sinä olet pappi ja tässä asiassa puolueellinen arvostelemaan, vastasi\nRuno kiivaasti.\n\n— Omantuntoni puolesta panen minä protestin naturalistista\nkirjallisuutta vastaan. Ensimmäinen kirjasi on sitä lajia. Puhuisin\ntässä enemmänkin, mutta ymmärrän, ettei tilaisuus ole sopiva ruveta\nkiistelemään, kun appi on viereisessä huoneessa ruumiina.\n\nRuno ei puhunut mitään. Aina lähti muuttamaan päälleen surupukua.\nHetken takaa jatkoi Cajanus:\n\n— Ajatteleppa sitä asiaa itsekin! Vasten isäsi tahtoa olet tuon kirjasi\njulkaissut. Voisitko sen nyt laskea kuolleen isäsi kylmälle rinnalle.\nJos se on mielestäsi jalo tuote, niin sinä voisit. Mutta minä epäilen.\n— Sinä olet vaan tahtonut kirjoittaa niinkuin muutkin. Sinulla ei ollut\nvakaumusta ja ilman sitä ei pitäisi kenenkään ryhtyä kirjallisiin\ntöihin.\n\n— Voitpa olla puoleksi oikeassa. Minä aloin liian varhain, myönsi Runo\nkääntymällä ikkunan edessä, josta katseli ulos talvista luontoa.\n\n— Älä sano puoleksi vaan kokonaan!\n\n— Valmistukaa! Tänne tulee pormestari. Runo, menee häntä vastaan\nottamaan eteiseen! puhui kiivaasti Aina, tullen huoneeseen mustassa\nleningissä.\n\nVerannasta kuului askeleita. Runo lähti niitä kohti. Cajanus laitteli\nitseään peilin edessä ja Aina pudisteli kädellään hänen takkinsa\nhartijoilta tomua. Kohta astui sisälle pormestari Cajander, hienosti\npuettu vanha herra, Runon seuraamana:\n\n— Minä arvasin, että herrasväki on jo saapunut ja sentähden tulin minä\ntestamentin takia tänne.\n\nCajander kumarsi ja Runo osoitti häntä kohteliaasti istumaan.\n\n— Pastori Roos, kuten herrasväki tietää, oli hyvä ystäväni ja minulla\nvalmistutti tuo rakastettava vainaja testamenttinsa.\n\nCajander istuutui, veti huolella lasketun paperin povitaskustaan ja\npyysi saada lukea sen. Kun siihen oli suostuttu, luki hän:\n\n— Minä allekirjoittanut olen asiaa tarkoin harkittuani tänä päivänä\nvapaasta tahdosta laatinut kuoloni varalta seuraavan testamentin. Ja on\nkiinteä ja irtain omaisuuteni, kun kaikkivaltias Jumala kutsuu minut\npois täältä, lankeava kuin seuraa:\n\n1:si. Koska olen omaisuuteni itse hankkinut eikä edesmennyt vaimoni ole\nsiitä enää mitään saamassa, niin tahdon, että noudattamalla testamentin\njälkimäistä puolta tyttäreni Aina tai, jos hän kuolisi ennen minua,\nhänen rintaperillisensä, jos niitä on, saavat kaiken sekä kiinteän että\nirtaimen omaisuuteni. Ell'ei hänellä ole rintaperillisiä, niin on koko\nomaisuuteni käytettävä toisessa kohdassa mainitulla tavalla.\n\n2:si. Ensin päältäpäin omaisuudestani, mikä jälkeen jääpi, lohkaistaan\nviisi tuhatta (5,000) markkaa ja säilytetään erityistä tarkoitusta\nvarten, josta määräykset löytyvät sinetilläni suljetussa kirjeessä,\nmikä saadaan avata vasta kahden vuoden takaa kuolemani jälkeen. Tämän\nasian lähempi huoli jätetään kaupungin pormestarin huostaan. — Olen nyt\ntehtäväni tehnyt ja jätän tämän kappaleen teille. Toinen on kaupungin\narkistossa.\n\nSamassa kumarsi pormestari ja poistui. Ei kukaan mennyt häntä\nsaattamaan. Äännettömyys oli hetken huoneessa. Runo katseli tuskainen\nilme kasvoilla ikkunasta ja Aina ja Cajanus silmäilivät sanatonna\ntoisiaan.\n\n— Oliko isä vielä kuollessaankin suuttunut Runoon, kun hänelle ei\nmitään määrännyt? puhkesi viimein Aina sanomaan.\n\n— Siltä näyttää. Runo!\n\nRuno ei kuunnellut Cajanuksen puhetta, naputti vain ajatuksissaan\nakkunaa.\n\n— Runo!\n\nHän kääntyi puoleksi, mutta oli aivan ääneti.\n\n— Mitä arvelet apen viime tahdosta?\n\n— Että hän kuoli anteeksi antamatta minulle.\n\n— Tämä on katkeraa!\n\nJa Aina herutteli jo silmistään runsaita kyynelkarpaloita.\n\n— Mutta ehkä hän on ottanut asian siltä kannalta, että hän sinulle on\njo antanut tulevan osan koulutukseen, yliopistossa oloon j.n.e., puhui\nCajanus.\n\n— Niin — ehkä, sanoi Runo heikosti.\n\n— Mutta mitä merkitsee testamentissa tuo toinen pykälä? ihmetteli\nCajanus.. — Se on epäilemättä lahjoitus jotain hyväntekeväisyyttä\nvarten. Niinpä niin. Omat intressit edellä omaa poikaa. Mutta niinhän\nne olivat minullakin edellä omaa isää, lisäsi Runo tuskin kuuluvasti.\n\nAina meni ja laski kätensä Runon olkapäälle.\n\n— Me testamentista huolimatta annamme sinulle puolet. Antaisimme\nkokonaankin, mutta Jonnella on maksettavana loppu lukuvelkaansa, puhui\nhän.\n\n— Niin — me annamme sinulle tulevan puolen, myönsi Cajanuskin.\n\n— Isän tahtoa on minun kauttani jo yllin kyllin elämässä rikottu, jotta\nen halua, että vielä kuoleman jälkeen sitä rikotaan minun edukseni.\nKiitän siis vain, sanoi Runo kylmästi.\n\n— Mutta mitä sitte aiot tehdä?\n\n— Työtä, sanoi Runo kohta varmasti.\n\n— Mitä työtä? kysyi Aina.\n\n— Vaikka puhtaaksikirjoitusta.\n\n— Ota sinulle tuleva puoli, kehotti Aina lempeästi.\n\n— Niin — ota! Me mielellämme haluamme, että teet niin, puhui Cajanuskin.\n\n— Sittehän olisin lurjus.\n\n— Et — et! kielteli Aina.\n\n— Tee meille se palvelus! kehotti Cajanus.\n\n— En koskaan — en! Minulla on nuoret käsivarret, niissä on vielä voimaa\nja minä teen työtä! puhui Runo kiivaasti ja katosi samassa eteiseen.\n\n— Hyvä on alku nyt. Nyt hän rupeaa vasta käsittämään elämää, lausui\nCajanus.\n\n— Mutta mitä hän aikonee? kysyi Aina.\n\n— Minä luulen, että elämä selvisi hänelle tuossa hetkessä.\n\n— Kun hän ei vain tekisi pahoja. Hän oli kovasti murheellinen.\n\n— Murhe oikealla ajallaan on terve balsami tuollaisille herroille.\n\n— Mutta kun minä silti olen Runosta aina pitänyt niin paljon ja nyt —\nkuka sen tietää, mitä hän tekee, epäili Aina.\n\n— Kaikki on Jumalan kädessä! Hän se on yksin se, jolla on kourassaan\nsallimuksen nuorat. Me ihmislapset, me olemme vain maan matoja, jotka\nijäisen kirkkauden hohteessa voimme kulkea jonkun tuuman tämän elämän\nniityllä. En usko silti Runosta mitään pahaa. Mutta ell'ei hän nyt\nryhdy kovaan työhön, niin hän on mennyttä miestä. Kun me saisimme hänet\nsinne maalle luoksemme aluksi — puhui Cajanus.\n\n— Niin siellä hän voisi rauhassa tehdä lukutyötä. Raitis ilma ja tuore\nmaalaisruoka voisivat häntä virkistää, lisäsi Aina.\n\n— Ja siellä hän heräisi pirteänä tuosta uniensa maailmasta\ntodellisuuteen, jatkoi Cajanus.\n\n— Me viemme hänet puoli väkisin maalle. Mutta minne hän nyt meni?\n\n— Hän meni luullakseni ulos vilvoittelemaan. Minunkin on lähdettävä\nkaupungille.\n\n— Ja minun samaten hautajaisia varten.\n\nHe läksivät molemmat ulos. Hetken takaa kun he olivat molemmat menneet,\ntuli Runo kaupungin sanomalehden \"Äänen\" toimittajan, maisteri Maunun\nkanssa sisälle.\n\n— Painakaa puuta! Tässä on sikaaria.\n\nJa Runo raapasi jo tulen valmiiksi sytyttääkseen oikealla viinurin\nkohteliaisuudella Maunun sikaaria. Molemmat he istuutuivat; Maunu\nkeinutuoliin. Innokas aate paloi Runon harmaissa silmissä ja Maunun\nsuupielissä oli hyvänsävyinen hymy.\n\n— Niin — mitä arvelette? Enkö minä sopisi lehtenne aputoimittajaksi?\nJa mitä tuohon talonkauppaan tulee, niin luulen kyllä lankoni siihen\nsuostuvan, puhui Runo.\n\nMaunu hypisteli sikaaria kädessään. Hän oli suuri valkoverinen mies ja\npelätty kynäritari.\n\n— Aputoimittajaksi olette mies paikalle, jos vain itse suostutte\ntyöskentelemään sanomalehdessäni.\n\n— Minä olen varsin halukas antautumaan sanomalehtityöhön. Voihan siinä\npalvella kansaa ja samalla olla julkisuuden mies.\n\n— Ne molemmat puolet ovat siinä yhdistettyinä täydelleen: julkisuuden\nmies ja samalla kansan palvelija.\n\n— Te siis suostutte?\n\n— Suostun mielellänikin. Lehteni tarvitseekin kelvollista\naputoimittajaa. Onhan minulla jo tosin sellainen nimetönnä, muuan\nHaapanen — ehkä tunnette hänet — mutta häneen en pane suurta arvoa. Hän\nnyt on semmoinen elämässä haaksirikkoutunut, jota voi kyllä käyttää\npalveluksessaan, mutta hyvin ulohtaalla itsestään...\n\nJa Maunu hymyili ilkeästi puheensa päälle.\n\nRuno loi silmänsä alas ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hän tunsi\nHaapasen. Se oli rangaistu vekselin väärennyksestä ja oli täysi renttu.\nHänkö nyt tulisi sellaisen miehen toveriksi —? Mutta eihän hänen\ntarvitse alentua Haapasen tasalle, lohdutteli hän itseään.\n\n— Mielelläni minä ostaisin tämän talon, jos sovittaisiin kaupoissa.\nNäitä huoneita minun pitäisi vähän tarkastella... puhui Maunu.\n\n— Tehkää hyvin!\n\nMaunu kohosi ylös. Hän avasi ruumishuoneen oven, mutta painoi sen\nkohta ruumiin nähtyään vähän säikähtyneenä kiini. Hän muisti viimeisen\nhäväistyskirjoituksensa, jonka hän oli lehteensä kirjoittanut\npastorista. Hän meni toiselle ovelle ja katseli sitä huonetta.\n\nSamassa tuli Cajanus sisälle. Hän ei ollut tavannutkaan kaupungilla\nhaettavaansa kotona.\n\n— Saan esittää: Lankoni, apulaispappi Cajanus — maisteri Maunu.\n\n— Vai te olette pastori Cajanus. Tehän olette ryhtynyt innokkaisiin\nraittiuspuuhiin paikkakunnallanne. Suokaa anteeksi, että unohdan\nkokonaan valittaa muretta! puhui Maunu.\n\n— Kiitos osanotostanne!\n\n— Minä olen aikonut hankkia itselleni oman talon ja herra Roosilta\nolen kuullut, että tämä pastorivainajan talo myödään. Tämä on keskellä\nkaupunkia ja sopisi minulle hyvin. Tomitusta ja konttoria varten olisi\ntässä huoneet sekä vielä riittävät asuinhuoneet. Onko totta, että talo\nmyödään?\n\n— Hyvin luultavasti: Mutta en minä puoleltani halua nyt alkaa kauppoja\nhieroa, kun appi on vielä ruumiina maan päällä, en luule että\nvaimonikaan —.\n\n— Suokaa anteeksi! Ei — ei! En minä suinkaan tahdo herrasväkeä\nsurussaan häiritä. Mutta minä varalta tahdoin kysyä ja toivoisin,\nett'ette ryhdy kauppoihin muiden kanssa ennen minua. Minä tarjoon\nkaksitoista tuhatta.\n\n— Kiitos nyt tarjoumuksestanne! Mutta —.\n\n— Niin — niin. Asia kyllä kerjetään. Hyvästi nyt herrat!\n\nRuno saattoi Maunun eteiseen ja siellä he kuuluivat vielä puhelevan.\nSamassa tuli Aina kotia. Maunu lähti.\n\n— No nyt lankomies ja sisar!\n\n— Mitä nyt? kysyi Aina Runolta, joka näytti olevan toimessaan.\n\n— Nyt, hyvä herrasväki, on minulla teille jotain sanottavaa. Minä\npääsen \"Äänen\" aputoimittajaksi eli toiseksi toimittajaksi — miten sitä\nnyt kutsuisi.\n\n— No mutta — en minä nyt — eväsi Aina.\n\n— Mitä? huudahti Runo kummissaan.\n\n— Oletko jo lupautunut? kysyi Cajanus.\n\n— Olen.\n\n— Olikohan se mielipide oikea?\n\n— Niin minäkin! Elä rupea, varmisti Aina.\n\n— En minäkään pidä, että liityt tuohon Maunuun, puhui Cajanus.\n\n— Miksi? Oletteko te hulluja?\n\n— Lähde ennemmin maalle meidän luoksemme!\n\n— Minäkö syömään teidän armopalojanne! En — ja kolmikertaisesti: en!\n\n— Ala siellä innolla lukea! Mene sitten Helsinkiin! Me annamme rahat.\n\n— Aina puhuu niinkuin minäkin ajattelen, lisäsi Cajanus.\n\n— En! en! en!\n\n— Maunu ei ole luotettava. Sinunlainen mies ei sovi hänen\npalvelukseensa, sanoi lopulta Cajanus tiukasti.\n\n— Tunnetko sinä häntä niin hyvin? kysyi Runo.\n\n— Ajattelevalle ihmiselle on selvä, mikä hän on: pyytää vain kunniaa ja\nrahaa, rahaa, se on pääasia, vaikka on kansan parasta ajavinaan, puhui\nCajanus.\n\n— Mutta minä liityn häneen — se on luja päätökseni kuin naulan isku.\n\n— Mitä sinusta, Runo, tulee, kun et sinä koskaan kuuntele järkevää\npuhetta, valitti Aina itkien.\n\n— Mutta voinko minä nyt täysi mies tulla teidän luoksenne elätille?\nAjatelkaa! Onhan minullakin kunniantuntoa.\n\n— Vielä on yksi keino. Me myömme tämän talon Maunulle, saamme siitä 12\ntuhatta —, puhui Cajanus pannen ystävällisesti kätensä Runon olalle.\n\n— Onko hän tarjonnut? kysyi Aina itkunsa seasta.\n\n— On. Saat heti lukurahat ja mene Helsinkiin!\n\n— En tahdo kuluttaa penniäkään niistä rahoista, jotka isä kuollessaan\non tahallaan tehnyt minulle vieraaksi, sanoi Runo ääni väristen.\n\n— Me emme sinulle mitään voi siis.\n\n— Ette.\n\n— Ajattele maalaispappilaa, siistiä ja pienoisten puiden lomassa suuren\nkosken yläpuolella! Hanki kiiltelee kevät-auringon säteissä, ilma on\nkirkas ja raitis. Mennään varhain levolle ja noustaan aikaisin aamulla\nja lähdetään aamukävelylle hangille katsomaan koskea. Sitte tehdään\npäivällä kohtuullinen työ. Luetaan ääneen ja soitetaan illalla. Elämä\non aamusta iltaan raitista, tarkoituksellista ja virvoittavaa. Tule\nmeille! Tuollaisen elämän me sinulle tarjoamme luonamme maalla, kuvaili\nAina.\n\nRuno oli syvästi liikutettu. Ainan loihtimassa kuvassa oli viehätystä.\nSilmät kosteina tarttui hän sisartaan kädestä ja sanoi sitä hellästi\npuristaen:\n\n— Kiitos — kiitos. Mutta minä en voi tulla.\n\n— Mikä sinua estää?\n\n— Kunniantuntoni ja — ja —\n\n— Ja mikä?\n\n— En minä voi sanoa.\n\n— Pelkäätkö sinä, että sinulle siellä saarnattaisiin ja että sinulla\nsiellä sentähden on vaikea olla? Jos niin on, niin minä lupaan siellä\nheittää sinun suhteesi kokonaan papillisen karvani, vakuutti Cajanus.\n\n— Mutta antakaa minun nyt seurata omaa mieltäni! Minä rukoilen sitä.\n\n— Katsella kauhua ei maksa vaivaa, sanoi Cajanus tuskaisesti\nvertauksella.\n\n— Sinä hylkäät tarjomuksemme? kysyi Aina lopullisesti.\n\n— Hylkään.\n\n— Seuraa sitte kunniatuntoasi! Aina pani nenäliinan silmilleen ja istui\nitkemään. Runo kulki levotonna huoneessa ja Cajanus oli ääneti.\n\n\n\n"]