[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f39VC1_gcoJ7Tqm8P-Bq7ikrpG64jRJNg_TOF6-0L2cY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},302,"Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia","Erkko, J. H.",1849,1906,"302-erkko-j-h-kootut-teokset-iv","302__Erkko_J._H.__Kootut_teokset_IV",null,"muistelmat",[],[],"fi",1911,73894,479628,false,20316,[22,23,24],"Finnish essays","Finnish fiction","Short stories, Finnish",[26,27],"Essays, Letters & Speeches","Short Stories","\"Kootut teokset 4: Kertomuksia ja kirjoitelmia\" by J. H. Erkko is a collection of short stories and essays likely written in the early 20th century. Through a mix of narrative styles, the work offers a vivid portrayal of Finnish life, exploring themes of identity, aspiration, and societal norms. In particular, the initial story features the character Aatami, who is depicted as an ambitious young boy with great aspirations for a life beyond his humble beginnings.  The opening of the book introduces young Aatami from Koiramäki, whose remarkable memory captivates those around him. As he grows, Aatami is motivated by the idea of becoming someone of importance, spurred on by the encouraging and prophetic words of the village women. Despite facing societal limitations and personal challenges, including his struggles in school, he nurtures a dream of attending seminary, signifying his yearning for a better future. As the narrative unfolds, it captures his journey into adulthood and the challenges of balancing aspiration with reality, hinting at themes of self-discovery and struggle against social expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],418,"Kokoelma sisältää J. H. Erkon proosatuotantoa, kuten kotoisia tarinoita, kuvauksia ja erilaisia kirjoitelmia. Mukana on myös puheita, joita kirjailija piti eri juhlatilaisuuksissa. Tekstit käsittelevät suomalaista kansanelämää, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kulttuuria 1800-luvun lopulla.","J. H. Erkon 'Kootut teokset IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 302.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET IV: KERTOMUKSIA JA KIRJOITELMIA\n\nJ. H. Erkko\n\n\nOtava, Helsinki, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKotoisia tarinoita I.\n\n  Nuori Aatami\n  Salapolttajat\n  Kuinka syys muuttui kevääksi\n\nKotoisia tarinoita II.\n\n  Viipurin rinkeli\n  Pormestari Leipzig\n  Pesuvaimon tarina\n  Neitiserkku\n  Täysvillainen\n  Apulainen\n  Metsäpolulta\n  Jättiläisen sydän\n\nUskovainen\n\nKuvauksia.\n\n  Linnun poika\n  Ihmelapsi isäänsä\n\nKirjoitelmia.\n\n  Ajatelmia\n  Suomalainen huoneentaulu\n  Teaatterin johdosta\n  Setä Iisakin raittiuskanta\n  Kirjailijain tekijänimistä\n  Kotimainen tunnelma\n  Mitä nyt?\n  Eri oikeita\n  Edes nuo kukat\n  Häiritty rauha\n  Itsemme puolesta\n  Sanomalehdet jokapäiväistä leipää\n  Uudet aatteet\n  Tanssin puolesta\n  Miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut?\n\nPuheita.\n\n  Puhe Käkisalmen 600-vuotisjuhlassa\n  Viisi veljestä\n  Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa\n  Isänmaalle\n\n\n\n\n\n\nKOTOISIA TARINOITA I\n\n\n\n\nNUORI AATAMI.\n\n\n-- Ei hän kauan elä, kyllä Jumala hänet korjaa pois, hänellä on niin\nerinomainen muisti, että sit' on oikein ihme. Kun sisarta opetettiin\naakkosia tuntemaan, niin veli, pikku Aatami, oppi ne alusta pitäin\nulkoa, ja samaa kyytiä meni koko aapiskirja, että avosuin vaan saatiin\nkuulla, kun poika paukutti, että seinät soi. \"Ymmärrätkö\", kysyi\nkanttori lukukinkerillä, \"ymmärrätkö mitä luet?\" Silloin pojan päässä\nsilmät seisoivat kuin kanttorin taulunumerot kirkossa ja punakkana\npurki hän aapisen lukuja kuin lankaa kerältä, kunnes kanttori oikein\nväkivoimalla hänen vauhtinsa seisotti. -- Nyt osaa hän jo lukea\nsisältäkin ja mitä kaikkia hän voisikaan oppia, -- mutta eihän\nsemmoinen lapsi kauan elä.\n\nJotenkin tuollaisia ennuspuheita ja tunnussanoja kulki Koiramäen pikku\nAatamista kylän täysikasvuisen vaimoväen keskellä. Selvästi nähtiin,\nettä poika tunnussanoista iloitsi, vaan ennuspuheita kuuli hän hyvin\nsuuttuneilla korvilla, sillä kuolemaan oli hän yhtä vastahakoinen kuin\nkaikki muutkin sitkeähenkiset. Hän siis vastoin ennustuksia eli oikein\ntahallansa ja luki ulkoa kaikki kirjat mitä siihen aikaan Koiramäen\ntorpassa pidettiin tarpeellisina: niihin kuului jo mainittu\nkukkolehtinen aapinen, pitkä katekismo ja kaita virsikirja sekä\npituutensa levyinen almanakka, joten hän tunnustettiin suurimmaksi\ntietoviisaaksi koko Kehnosuon kylässä.\n\nSentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki\nmuisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi\nkirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä\nasioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin.\n\n-- Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä\nainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin\naina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen\npahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan\nosaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti;\nauringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit -- kaikki\nlaskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan\nsanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa\nole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra.\n\nNiin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan\nvihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti\npäätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta\nherrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän\nensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili:\n\n    Mun täytyy kerran käyskennell'\n    Pääll' kukkaisten ja ruusuin!\n\nViistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa\ntorpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti\nulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei\nAatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra\nNurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa\nvälkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä\nharjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta\nhänpä täisikin kirjoittaa -- siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin;\nkuului osaavan lukuja multipliseerata -- siksi nokka tähtiä tähysti; ja\nmikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja\nvelkakirjat ruotsiksi, -- tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä\npitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden\nsatoisana tähkänä -- jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja\nvapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi\nlakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi.\nAnsaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka\ntiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa.\n\nHerra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota\nhän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan\npitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei\nainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan\nsanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun\nhänellä kyllin on muitakin töitä.\n\nMutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli\nAatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis\nesikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee\nnoudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja\nsiihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt\nnauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian\nsyvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat.\nAinoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: \"joku nurkkasihteeri\ntuosta Koiramäen Aatamista tulee\". Eikä poika parka vielä itsekään\ntiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin\nvaimoväki oli ennustanut.\n\nSitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään\nkirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta\näiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi\nkankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat.\n\nSiihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on\nkirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja\nkäyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta\n\"pidän\") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa \"pitäjäs\"\nmuotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty\nvirattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin\nviisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn\nyksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin\nkirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat\nuskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen\njälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra\nniitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton\nkoulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli.\n\nKovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun\nmiehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä.\nSentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain\nherrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti,\nettä poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä\ntoiveita.\n\nKoulumestari Sepeteus Sarkanen -- ei kukaan sanonut: hra Sarkanen --\noli pitkäkaulainen, laiha mies, jonka valkoiset hiukset ja harmaa takki\nnäyttivät yhtä suorilta kuin hänen vakava katsantonsa. Tämän vakavan\nmiehen jalkain juuressa sai nuori Aatami alkuvalmistukset hämärään\nkutsumukseensa. Ankarasti täytti hän muistiansa läksyillä, joita sitte\nkoskenaan mestarilleen kertoi kuin kirja. Vaan koska häntä Sepeteus\nSarkanen kysymyksillänsä ymmärryksen valtakuntaan johti, seisahti\nsilloin pojan järki kuin seinäkello ja hetkisen aikaa silmät, kuin\nkellon pyörylä, liikkumatta naljattivat, kunnes koulumestari asian\nsanoilla ja keppinsä ponnella ratkaisi, jolloin Aatami niin kauheasti\npunoitti ja höyrysi, että hän kotoista saunanlöylyä muisteli.\n\nSyvemmin painui hänen mieleensä Israelin historiasta käärmeen\nylentäminen korvessa, jonka selitys ei Aatamin päähän hevillä mahtunut,\nkunnes vanha Sepeteus sielunsa pohjasta kiivastui ja hän pojan\nvyötäisremelistä hetkeksi seinälle rautakoukkuun ripusti. Viistosuuna\nsiinä nuori herra oppiveljiensä varoittavaksi huviksi raskaasti\nkyyneliä kylvi, kunnes hänet mestarin armahtava käsi pelasti.\n\n-- Siitäpä muistan olleeni koulussa, lohdutti itseänsä Aatami, ja\ntiedänpä kerran sanoa mitä herruus maksaa.\n\nMestari Sepeteus itsekin usein vuodatti lohdutusta kurinsa haavoihin,\nkoska hän lausui:\n\n    Opinsauna autuas aina,\n    Koska vitsoin vihmoillaan.\n\nNiin kului vuosia kolmikunta, jolla ajalla Aatami ehti yhtä ja toista\noppia; mutta kallihinta aarretta puuttui hän vielä. Sen huomasi hän,\nkoska piti Kehnosuon isännille selittää ruotsalaisia protokollia --\nsillä hra Nurkkelin oli halvautunut ja sen jälkeen päästetty pitejän\nruotuun. -- Kauan katseli hän ääneti salattua kirjoitusta ja viimein\nhäpeästä kerman vaaleaksi muuttui ja itkusilmin paiskasi protokollat\npöytään. Häpeissään siitä äitikin itki ja vanha isä-Aatami kovin\npojalleen nurisi. Olihan surkeata kuulla kylässä kerrottavan, ettei\nKoiramäen Aatamista tullutkaan koulussa herraa.\n\nJa mitä lausui sitten kylän täysikasvuinen vaimoväki?\n\n-- Sitä nyt on ihme, millaiseen kouluun pantiin poika: ei ruotsin sanaa\nsiellä oppinut. Pitkällekö tällä suomella mennään lakituvissa ja\nisoisten seuroissa? Sopisi nyt pojan astua hra Nurkkelin'in tilalle, ja\nsitten -- -- -- voi sentään, ja semmoisella päällä! Mutta eihän tämä\ntuhma talonpoika tiedä mitä kautta herraksi päästään.\n\nNäitä haasteli vaimoväki, ja surusta ja suuttumuksesta vietti Aatami\nmonta unetonta yötä.\n\nNousi sitten kirkas toivon aamu, joka valaisi Aatamin synkkää mieltä.\nSepeteus Sarkanen astui torppaan ja ilmoitti lukeneensa sanomalehdistä\ntärkeän ilmestyksen.\n\n-- Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan\nveden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on\nJyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta\nkutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin\nherättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi\nviljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö!\n\nVakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja\nihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa\nvanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä\njuhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus\nherruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän\nkirkassilmäisesti uuteen -- vaikka tosin käsittämättömään -- toivohon\nvirkosi.\n\nSepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset\ntodistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli\nkutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin.\n\nTäynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen\nvaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta,\njonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että\nAatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden\nhänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän\nlaitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet\ntoverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin\nSylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja\nskorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle\nhuville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita\nunia.\n\nLäheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten\njokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin\nnokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut\nauttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin\nkeveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy\nyht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla\non ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan\nsilmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä\nänkytti jotain semmoista kuin: \"ar -- -- maht -- -- a -- -- kaa!\" Vaan\nsittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi\nitsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä\nkauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan\nsammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja\npuutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi\npäänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan\nsilloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti.\n\nSemmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus -- tosin laatuansa\nharvinainen.\n\nKului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi\nkouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna\nnäki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui,\nsiinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen\nAatami.\n\nVaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta\nja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu\nilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma.\n\nSisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa,\njossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa\npäätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä\nlausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: \"Aatami Aataminpoika\nKoiramäki\", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti.\n\nVaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä\nkammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti\nsänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin\nkaikkein iloksi muiden valittujen parveen.\n\nPirteänä ja raittiina kuin sateella nauris, jonka naatit tojottavat\nhajallaan -- niin seisoi Aatami tovereinsa keskellä terveenä ja hajalla\nhapsin. Hämillään hän ensin katsoa toljotti, vaan sitten lauseihin\npuhkesi.\n\n-- Veljet! huusi hän onnesta läikkyvin silmin. -- Tietäkää, ett'en ole\nenää mikään Koiramäki, vaan nimeni on tästälähin oleva Aatami\nAataminpoika Armfelt Kehnosuon kylästä!\n\nNiin Aatami onnensa houreissa huikahti, vaan sitten muisti hän\nseisovansa sairaan kirjoissa, jonkatähden valitti päätänsä kovin\nhuimaavan.\n\nPian tuli kuuluksi kaikille Aatamin jo ennestään kuuluisa uusi nimi.\nSitten ilmestyi hän eräänä iltana koulun johtajan edessä.\n\n-- Tahdon ilmoittaa nimeni.\n\n-- Aatami Koiramäki?\n\n-- En ole enää mikään Koiramäki, olen sukuni esikoinen ja tahdon olla\nArmfelt.\n\n-- Armfelt! Koiramäestä Armfelt? Se on sopimaton.\n\n-- Sen olen kirjasta lukenut ja tahdon olla Armfelt Kehnosuon kylästä.\n\n-- Sopivampi on Kehnonen.\n\n-- Sellaista nimeä ei ole herroilla eikä kirjoissa\n\n-- Taikka Kehnonius tai Kehnolin?\n\nNämä sointuivat Aatamin korville kauniimmilta, ja vasemmalle kädelleen\nkallistaen päänsä hän hetken tuumaili.\n\n-- Tahdonpa sitten olla Kehnolin, lausahti hän lopulta. -- Nöyrimmästi\npyytäisin tulla ylös-otetuksi Aatami Aataminpoika Kehnolin Kehnosuon\nkylästä!\n\nTällä nimellä nyt istutettiin Aatami vakinaiseksi seminaarin kirjoihin.\nVaikka hänen mieltään kaiveli Armfelt'in kadottaminen, astui hän\nkuitenkin entistään tyytyväisempänä tulevaisuuttansa kohti.\n\nTuskin olisikaan Aatami Kehnolin'in kouluajalta tätä enemmän\nkertomista, jollei olisi naisseminaari seissyt niin lähellä\nmiesseminaaria, ett'ei ollut kuin silmänheitto matkaa. Tosin joutui hän\nusein tovereilleen leluksi ja heitä useammin huvitti kuin muut, vaan\nsehän oli hänen yksinkertaisuutensa luonnollinen osa, josta ei häntä\nkukaan kadehtinut.\n\nJotakin viehättävää tapahtuu vasta sitte, kun nuoren miehen elämän\nnäkymöllä haamoittaa nuori nainen.\n\nHyvä seura on jo kaunis asia ja hyvissä seuroissa alkaakin usein moni\nkaunis asia.\n\nJokaisen kuun ensi tiistain iltana oli johtajan luona semmoisia hyviä\nseuroja, joissa kynttilän valossa loisti naisseminaarin neitosia ja\nmiesseminaarin poikasia. Heillä oli sama laki kuin esineillä Helsingin\nteollisuusnäyttelyssä: he saivat toisiinsa -- noin syrjin karin --\nkatsella, vaan ei kajota.\n\nNiinpä eräänäkin iltana oli sali kynttilöillä valmiiksi valaistu:\nkeskellä kattoa ilman hengessä heilaili kruunu täynnä valkeutta; salin\nperässä sekä kruunusta oikealle, tuikutti kynttilöitä ikkunoilla sekä\npöydillä, yksitellen ja parittain. Niinkuin kynttilät, niinpä\njakauntuivat neitosetkin salissa: ensin suuri soikean pyöreä pöytä kuin\nViipurin rinkilä, jonka ympärillä neitseet kukkaseppeleenä istua\nkekottivat -- aivan kuin nimipäivärinkilän ympärillä -- sitten istuivat\ntoiset neitseet koreasti seiniä vasten yksitellen ja parittain, aivan\nkuin kynttilätkin. Vaan oven puolella teiskaili illan isäntä\nkohteliaasti vastaan ottaen yhä uusia neitosia ja yhä uusia poikasia,\njoista neitseet tosin kääntyivät oikealle, vaan pojat hiipailivat\neräästä ovesta vasemmalle, johon he sisältyivät kuution tapaiseen\nkammioon. Sentähden ei mitään ritarillista seuraa salissa näkynyt\npaitse välimiten, kun illan istujain iloksi säveliin puhkesi laulajain\nyhdistyneet henget taikka milloin ujoutensa kotelosta joku poikanen\nesille pujahti ja jonkun runon tahi tarinan luki.\n\nSemmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän\ntuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo\nvärehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta\nsamalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi.\n\nTähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja\nepäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset\nahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten\ntavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki\nedelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli\nsyypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi\nniiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. -- Miks'ei saisi\ntervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? -- vaikka neitseet\ntällä kertaa hieman hymyilivät.\n\nKovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä\nkasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta\nvasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon\nsekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan.\n\nNiin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui\nsama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi\nAatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja\nkeltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa,\noikein semmoista hurmentavaa viiniä, \"joka tekee viisaan hulluksi ja\nhullun vieläkin hullummaksi\", kuten Aatami muisti erään viisaan papin\nsaarnasta.\n\nKun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu\nlaulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi\nselittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin\ntahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan\nloppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta\nkohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia\nkuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien\nkielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja\nhikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi\nhän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja\nkolmatta ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin\nneitosia, jotka \"suomenkieltä ruotsiks harjoittavat\". [Tämä oli siihen\naikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat\nhe.\n\n-- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua\nruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja\nhänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen\non laitani toisin: \"vaivainen mato ja matkamies\" olen minä, ellen\nherruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää\nminussa tapahtuman.\n\nNiin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä\nkajahti: \"Nouse, lennä Suomenkieli\" j.n.e., jonka laulettua pojan\nvasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän\nkokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa.\n\nNyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka\nvaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä\nja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät\nselvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti.\n\n-- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta\nettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla?\n\n-- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi\nhymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta\npäivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja\nsitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat!\n\n[Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme sen\ntähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa:\n\n    Tuomaasta kuus kynttilään,\n    Siitä kolme Mattiin,\n    Siitä neljä Maariaan,\n    Siitä viis Vappuun,\n    Siitä kahdeksan Juhannukseen,\n    Siitä neljä Jaakkoon,\n    Siitä viis Petroon,\n    Siitä viis Mikkoon,\n    Siitä viis Pyhämieheen,\n    Siitä seitsemän Jouluun.]\n\nJuuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä\nhäntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan\ntuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän\ntyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin\nkatkennut kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution\nmuotoiseen kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä\npäivää tirkisteli.\n\nSitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he\npuhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia.\n\n-- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni\nkelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa\nkeskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää\nKehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen\naika!\n\n-- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy\nkaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen\naika! Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin\nsuomalainen.\n\n-- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman\nesimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi\npuhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen leipämme\nnautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme juhlien\nherrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee meidän\noppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja kuullaan.\n\n-- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin\ntaukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut\nerään neitseen sooloa laulaessa.\n\nIltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi.\n\nVaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona\nmuisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi\nhän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin\nhämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä\nkiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin.\n\nJokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun\non korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä semmoisia\ntunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia,\nkun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei\nsemmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on\nsydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu.\n\nKuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta,\npäivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä\nshaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi\nneitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä\nkiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia\ntunteita, joita ei voi selittää.\n\nHänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt\nsuljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain,\nistuen ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten\nromua, jota ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän\nkuin päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle.\n\n-- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka\nilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt\npappilan karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika!\nTuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.\n\nHetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten\ntuumistaan heräsi kuin unesta.\n\n-- Mutta sanoipa se tyttönen: \"suomenkieli on niin kaunista!\" Hän\nkuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita\nnuoruutesi morsiamelle!\n\nMyöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin\nvalmiina kirje.\n\n  \"Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni\n  joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni,\n  joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys!\n  Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin\n  almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti\n  kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion,\n  kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää\n  mikään Koiramäki, vaan\n\n                          Aatami Aataminpoika Kehnolin,\n                               Kehnosuon kylästä.\"\n\nNiin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen\nkirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut\nolla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään\nkirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje!\n\nJa onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat.\nAlmanakka ennusti sen päivän \"selkeäksi\", vaan kirottava oli almanakka\nsilloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja myrskyinen ilta.\n\n-- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni.\n\n-- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami.\n\n-- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä.\n\nOhut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- --\nmaht -- -- akaa! änkytti hän.\n\n-- Tämä kirje?\n\n-- Mi -- -- mi -- -- minun.\n\n-- Mikä on tämä kirje?\n\n-- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja.\n\n-- Se on luvaton!\n\n-- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi\nAatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut.\n\n-- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana\nlankeaa lopullinen tuomionne.\n\n-- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai\nhän tepsiä ulos.\n\nPilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma:\nkyyneleitä oli sade.\n\n-- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili\nkovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan\nkielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun\noppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin\nojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting.\n\nTällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi\nkyyneliään.\n\nMutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara\ntuomio lankesi.\n\nSen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen\nkuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten\nyksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti.\n\nVaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi\nhän aamulla kohtalonsa edessä.\n\nKoko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät\nsitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui --\nkuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen\nkirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella.\n\nPienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria.\n\n    Kun linnut oksapuissa\n    Kauniisti laulelee,\n    Niin suru sydäntäni\n    Kovemmin kaivelee.\n\nTälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä\nhän nyt ajaa kolkutellessaan veteli.\n\n-- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla\nlinnut kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami.\n\n-- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi\nkyytimies.\n\n-- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä\nasioita ymmärrä, huomautti Aatami.\n\n-- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele.\nEpävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies.\n\n-- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa\nsuomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden\nhra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä\nmuut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele.\nHe tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa\n\n        -- suru sydäntäni\n     Kovemmin kaivelee,\n\nlisäsi hän.\n\nSuru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten\nhäntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin\nkyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun\npoika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan.\n\nJa mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa,\nsurkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on\ntosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on\nAatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska,\nkiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies\nAatamin uudella kysymyksellään:\n\n-- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän.\n\n-- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään.\n\n-- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja\n-- vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti.\n\n-- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami\ntotisena. -- Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja\nviisaudeksi, ymmärrätkö?\n\n-- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää\nleivotaan. Opettaja, huomaan minä?\n\n-- Niin totisesti, oikea opettaja.\n\n-- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä\nkysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs\nkyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän\ntyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut,\nlisäsi hän pistävästi.\n\nAatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä\npitejän kouluun opettajaksi.\n\nPian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari.\nSiinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka\navoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän\npysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran\nkuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on\nvirkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin,\näiti vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki\nKehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin!\n\nAatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin\nherrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja\nvaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta\nkuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun\nopettajaksi.\n\nSiitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä.\n\nKoulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun.\nSyyslukukauden kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra\nKehnolin'ia. Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta\nlausuntoja.\n\n-- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra.\n\n-- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori.\n\n-- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra.\n\n-- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra\nnimismies.\n\n-- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra\nkomisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla.\n\n-- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme\nkaikki kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta\nmiesparka vaan ei osaa ruotsia.\n\n-- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue.\n\n-- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti\nkirkkoherra.\n\n-- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut.\n\n-- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka\noli kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --!\n\n-- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu\nherra Kehnolin'ista.\n\nVaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna\nkirkkomäellä:\n\n-- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä\nvastaa, todisti joukosta eräs.\n\n-- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen.\n\n-- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas.\n\n-- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari.\n\n-- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti.\n\n-- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari.\n\n-- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa\nlapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa\nparempia aikoja, kehoitti hän lopuksi.\n\nKaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin.\n\nKenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian\nvaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja\nvilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten\nherrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki.\n\nMutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan.\nTunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli\nopettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät\nillat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen\ntotuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla --\nainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka\nsitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin\n-- vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa!\nJa vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin,\njoita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet:\nne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko\njoskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut\nsirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet.\n\nTuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä\nsemmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai\nnähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä\nyksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä,\nvaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden.\n\n-- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee\npaljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä\nolen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen --\nolenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause\nvoisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste\nspråkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan\nhätätilassa. -- Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa\nherrasväen edessä ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin?\n\nVasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti.\n\n-- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää\nherrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut --\nnimipäiväni kunniaksi tahdon sen.\n\nHän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa.\n\n-- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui\nhän, seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin\nsydämesi puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius\ntyttäreltänsä kieltäisi.\n\nSitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut\ntietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-,\nfysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti.\n\n-- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun\npantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään\nnuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen\npukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta.\n\nHän levostui ja kirjoitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki\noli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna\nodotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi\nmustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut\npukkioluelle.\n\nVaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja\npaperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa.\nHän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja\ntakaa.\n\n-- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi\npeiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka.\n-- Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki\nvihosta: \"Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten\nkasvatuksesta.\" Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu\nhyvältä.\n\nSilloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin\ntömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja\nverkaiset herrat ulos tupsahteli.\n\n-- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä?\nmenenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka\ntekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä\nherrojen päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä.\n\nRuttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran\nympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi.\n\nJuuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat.\n\nEikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin\nvasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat.\nSalin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat\nherrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin\njouluaattona sopikin.\n\nVihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti.\nHra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra\nvallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen\nvoisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli\nnurkasta nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä\nilmestyi hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki\notsassa.\n\nKovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta\nilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille.\n\nÄäneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän\nensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin.\n\nKuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla;\nsitten onnistui rouvasväki häntä tervehtimään.\n\nKeskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin\ntulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa.\n\nNiin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme\nneljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra\nhenkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja\ntyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin\nhaukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra\nkomisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat\nhäntä.\n\nAatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa\nluentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin,\nkuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti\njatkaa ja hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja\nhaukotteli. Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra\nkirkkoherra? Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja\nharjoitella äänetöntä laulua.\n\nJa hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat\nsuuttumuksesta.\n\nVihdoin kajahti päätös:\n\n-- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen\nluento lasten kasvatuksesta.\n\nSilloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän\nvirren; mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän\nasemansa ja vaikeni.\n\nAatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn\njäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta.\n\nHän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi\nriisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami.\n\nMutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi.\n\n-- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä? Tämäkö\nsyntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni\nkynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei\nennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka!\n\nHervakkana heittäysi hän vuoteelleen.\n\nVieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta:\nhän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota\nääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja\nhänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä\nihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia.\nRuotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset\nnöyrästi hyppelivät \"hit o' dit'iä\". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein\nhienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan\nkalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: \"ei enää!\"\nMutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen\nkäteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin\nolevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka\nosalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään.\n\nSilloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami\nvirka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän\njoulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle\nohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja\npöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa\nloimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän\nyhtyi veisuun.\n\n-- Mutta -- hän huomasi asemansa ja pysähtyi -- tämä kieli ei kelpaa!\nTuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.\n\nHän kiiruhti majaansa.\n\nJoulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät,\nunissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa\nruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi\nlääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan\nentistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät\nja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun\nkatkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi\nkokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä\nja palasivat kotiinsa.\n\nJoulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan\nsielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin --\ntuli päiviä, vaan ei oppilaita.\n\nKovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan\nkäyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä\nsunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty\nkappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on\nvapautettu virastansa.\n\nJa kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin\nkylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus\npäässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja\najatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin\nsaapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä\nruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma.\n\nEihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt\nmenestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa!\n\nJa tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt\npistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän\nliittämään:\n\n    No kaikkinakin päivinä\n    Maailmaan synnytään:\n    Ett' onni kääntää selkänsä,\n    Kun elää mielitään!\n\nNäin kuului laulu ja tällaisena se kappelin kansassa kulki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodettaan vielä pehmitteli Aatami, kun eräänä aamuna ajoi\npostihevosella pihalle supiturkkinen uhkea matkustaja, joka kovasti\ntiukkasi nähdäkseen koulun hra opettajaa. Kiihkeästi paloi hänen\nsilmänsä ja levottomin askelin seurasi hän ruokamuoria, joka hänet\njohti Aatamin sairasvuoteen luo.\n\n-- Ulos, sinä tuhma talonpojan vaimo! kiljasi hän ensi työkseen\nruokamuorille, joka tahtoi hänelle selittää herransa tilaa. -- Tahdon\npuhua ainoastaan herrasi kanssa.\n\nPeljästyneenä väistyi vaimo tiehensä.\n\n-- Armahtakaa, hyvä herra, armahtakaa housutonta miestä! rukoili Aatami\nhypähtäen säikähtyneenä sängystään seisomaan. -- Viatonna ja rahatonna\nseison tässä edessänne kuin palava kynttilä, armahtakaa!\n\n-- Suokaa anteeksi, siveä herra, että teitä häiritsen! Nimeni on\nparooni Farsson, Toivoniemen hovin haltija Uusinaan Elimäeltä. Olen\nkotimatkalla. Saanko tietää nimenne?\n\n-- Olenpa, armollinen parooni, Aadamsson Kehnolin -- niin nimeni\noikeastaan on.\n\nTämän lisäuudistuksen oli Aatami keksinyt nimellensä sitten kun hän\nalkoi perehtyä ruotsinkielessä.\n\n-- Oikein suloista! huudahti hra parooni. -- Te osaatte ruotsia ja\ntahdotte puhua ainoastaan ruotsia. Te olette sivistynyt gentlemani.\nTeistä on huoli pidettävä. Teillä on hyvä tulevaisuus. Tämä tuhma kansa\nei teitä ymmärrä, sen kuulin kyytimieheni kertomuksesta. Se rakkari!\n\n-- Niin oikein, tämä kansa ei ymmärrä minua. -- Vaan suottehan\nanteiksi, jos ma pistän tuolta naulalta housut jalkaani.\n\n-- Oikein, siveä herra, te teette oikein. Ja rohkenenpa teille tarjota\nparemman paikan. Tämä paikka ei ole teille sovelias. Olen rakentanut\nkoulun. Te tulette siihen opettajaksi. Te opetatte nöyryyttä ja\nkuuliaisuutta. Kansa on uppiniskainen!\n\n-- Niin oikein, uppiniskainen on tämä kansa, joka ei tuo lapsiansa\nkouluun.\n\n-- Oikein, siveä herra, te puhutte oikein. Kansa tarvitsee kovaa kuria.\nMutta minun sanani täyttää koulunne oppilailla, minun sanani,\nhuomaattekos!\n\n-- Teidän sananne, armollinen parooni, on voimakas sana. -- Vaan\nsuottehan mun tarjota lasin pukkiolutta, oikein hyvää pukkiolutta?\nkysyi Aatami virinneestä toivosta hilpeänä. Ja ennenkuin parooni\nennättikään vastata, oli hän jo juossut ruokamummon luo.\n\n-- Tämä nöyrä ja siveä nuorukainen, tämä on oikea esimerkki\nuppiniskaiselle kansalle. Ja sisäneitseeni, joka nyt mun tähteni\nepätoivossa itkee, hänkin iloita saapi, iloita tuosta sulhon\nheilakkeesta, jonka hälle lahjoitan. Tuollapa hän tulla ketkuttaa.\nSemmoisia miehiä tarvitsemme.\n\nNäin lateli itsekseen parooni. Aatami saapui.\n\n-- Tässä, armollinen parooni, ruskeata, kuohaisaa pukkiolutta, oikein\nhyvää.\n\n-- Te teette oikein, siveä herra, sillä matkustajalla on ankara jano.\nSkål, hra Adamsson! Te tulette onnelliseksi. Te voitte heti rakentaa\navioelämän. Minä olen teille valmistanut kaikki. Te olette tervetullut.\nMutta te tahdotte puhua ainoastaan ruotsia!\n\n-- Nöyrin palvelijanne Adamsson-Kehnolin puhuu ainoastaan ruotsia,\nkumarsi Aatami.\n\n-- Oikein suloista! Se sopii gentlemanille. Nyt jäätte hyvästi. Pian\nseuraatte jäljessä. Pian tapaamme. Jätän teille adressini. Te olette\ntervetullut. Teillä on hyvä tulevaisuus.\n\nParooni Farsson otti hyvästit. Seitsemän kertaa kumarsi häntä Aatami.\nVieraan mentyä seisoi hän vielä tuokion aikaa lakitonna pihalla. Hän\noli jälleen terve ja onnellinen. Hän iloitsi toivossa.\n\n-- Piti, piti! sanon teille, Kannusjärven kappelin neitseet ja herrat;\nsillä osaanpa nyt ruotsia ja olen gentlemani. Virka. Avioelämä. Hyvä\ntulevaisuus. -- Enpä tosiaan enää olekaan Koiramäen Aatami, sitä en\nole!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päivät oli Aatami asustanut uudessa virkapaikassaan, kun hän jo\nrakastui silmittömästi. Kului kuukaus, niin oli hän jo kihloissa\nparoonin fiinin sisäneitseen kanssa. -- Kuka neitsyt ei mieltyisi\nnuoreen gentlemaniin, joka puhuu ruotsia ja jolla on virka! -- Mehevä\nja tuores, kuin hänen ensimäinenkin rakkautensa esine, oli hänen\nsydämensä nykyinen morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia.\n\nKeväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi\nAatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä.\n\nTähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme\nruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin\nolojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka\nvuorostaan määräsi purosen kohtalot.\n\n\n\n\nSALAPOLTTAJAT.\n\n\nI. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS.\n\nOn iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta\nlirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen\nvuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka\nliekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa,\nkaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat\nnostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin\npuettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty\npalmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan\nnokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja\nmuistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka\nkuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta.\nTästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat\ntynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin\n-- siten pönttöä nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa\npuukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien\neli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle\nlaajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme,\njoka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman\nnurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs\nviina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri\nkantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee\nkupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja\nkippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja\nviinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli\njakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä\nvaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten\nsopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin\ntuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme\ntutustumaan.\n\nOn kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se\nsyksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.\n\nMajassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä\nmaankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora\nhämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen\nkohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei\nhuomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on\nhän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen\nvastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan\nnotkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen\notsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa\ntuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan\nyhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava\nheidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein\nhämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona,\njossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään\npitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään\noikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.\n\nKenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen,\nhän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua\npaulottaa majassa valvova seura.\n\n_Jaakko_. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi\npäivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan\nyön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla\nhielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon\nminä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on\nlopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme\nperittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset\nvieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä\nnimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?\n\n_Reetta_. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.\n\n_Jaakko_. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!\n\n_Reetta_. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!\n\n_Jaakko_. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin --\n\n_Sere_. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!\n\n_Jaakko_. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle\nniin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui\nmun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta,\nkissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän\npyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka\nkuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan\nkuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan\npääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta,\nensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa\nja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. -- Etkö\nsinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan\npaahtuu kuivuudesta.\n\n_Reetta_. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen\naika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa\npuuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän\nmetsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu\narmottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen\nhaukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme -- sinne meni eikä\npalaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä\näänettömyydessä väijyy.\n\n_Jaakko_. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon\njuurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee,\nei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?\n\n_Reetta_. Täytyypä mun se uskoa.\n\nNäin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän\nJaakolle kantoi.\n\n_Jaakko_. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja\nkylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon\ntätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle\nsydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan\npallo.\n\n    Nyt tanssi alkaa,\n    Nyt polje jalkaa!\n\nTarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara\npyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti.\n\n_Jaakko_. Niin viinan löylyssä kylvötään.\n\n_Reetta_. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa\nkanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee,\njotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö\nmurheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili\ntäällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän\nalta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila.\n\n_Sere_. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä.\n\n_Jaakko_. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun\nhäiksesi.\n\n    Tinssin, tanssin tallukoilla\n    Kengällisten keskellä!\n\nKas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään!\nAjattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla\nryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset\ntanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee.\n\n_Reetta_. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli\nsyysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn\nkellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa\nhaudan hiljaiseen hämärään.\n\n_Jaakko_. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä\nhonkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka,\nsianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; -- niistä\nkelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä\nojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät.\nLoistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin\nnautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. --\nSemmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven\nmustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton\nmaailma meitä vainoo.\n\n_Reetta_. Onnettomasti vainoo maailma meitä.\n\n_Sere_. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos\nviina puuttuisi?\n\n_Jaakko_. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja\npitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi.\n\n_Reetta_. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni!\n\nToisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun.\n\n_Sere_.\n\n    Käki se kukkuu kuikuttelee\n    Kuivan kuusen latvassa.\n    Kullan ääntä kuulustelee,\n    Mielensä on raskasna.\n\nSilloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut:\n\n    Mustan metsän kainalohon\n    Minun mieleni palaa.\n    Päiväll' en voi päästä sinne,\n    Juoksen yöllä salaa.\n\nLaulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies,\nsemmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen\nharmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä.\n\nSere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he\nhavumajaan.\n\n_Sere_. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani\njo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta\nvietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia\nkiepotella.\n\n_Simo_. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin\nkaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava\nhaamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun\nvalossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn\nnäköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin\nhammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin\nnoin käteni ja huusin: \"Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!\"\nKarmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän\nedelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja\nsun laulusi kuin lintusen viserrys helistä -- silloinpa heti katosi\npeikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman\nnäin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun\nhallavassa valossa.\n\n_Sere_. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi?\n\n_Simo_. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle.\n\n_Reetta_. Kadotustako!\n\n_Simo_. Valppauteen kehoitan minä.\n\n_Jaakko_. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se\nvanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka\nupotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja\ntutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa\nkäki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta\nviljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän\nsalapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan\npääkallossa oli suonia!\n\n_Simo_. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä\noutoja vaiheita?\n\n_Jaakko_. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana\nvuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru\nkolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli\nhänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen\nunehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen\nhänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla\nhevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti.\nSiinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen\nvirvoittivat elohon.\n\nSyvästi huokasi _Reetta_: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla\npapeissammekin.\n\n_Sere_. Kauhistava valta.\n\n_Jaakko_. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen\nvihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa.\n\n_Simo_. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet?\n\n_Jaakko_. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja\nhiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset\nrautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi\nkirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin\nja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki\nylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi\nsormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä.\nSilloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja\nkeltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa\njuodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen\nkumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen\nmorsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle\nonnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä\nkamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli\nhälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni\ntotuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat\nmonimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. -- Ymmärrättekö tätä\npappilan Janne-maisterin lausetta? -- Vihdoin sortui hänen aitansa\ntuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten\nmataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen.\n\n_Simo_. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä?\n\n_Jaakko_. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä\nhän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut\nmestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari\nhän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa.\nÄänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna\npäätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti\nvilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän\nkuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten\nvaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen\nsana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa\nsilmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli.\nSemmoinen mestari oli hän!\n\n_Simo_. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin\nkiskaista.\n\n_Jaakko_. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista\nviinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit\nhalki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt\nlipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli\nkylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten\nliepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki\nrämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin\nsaapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. -- Tunnettehan tämän\nryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä\nYöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä\nkuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen\naikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun\ntärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä\npäästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa\nhaudeltiin.\n\n_Reetta_. Voi sinuas, langennut herruus!\n\n_Sere_. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus!\n\n_Jaakko_. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista\nsyytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun\nuhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet.\n\n_Simo_. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten\npäättyivät hänen surkeat päivänsä?\n\n_Jaakko_. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa\nvarjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas\nHelsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä\nnuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa.\nSormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä\ntaasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut\nja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät;\nkomeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa\nääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja\npunaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat\nherrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla\näkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius\ntuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä\nkiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti\nvetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan,\nhorjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja.\nHyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa\nilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki.\nAlas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä\nriemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian\nmurtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi.\nSormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras\nseura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen\nelämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku.\n\n_Reetta_. Voi sinuas kavala maailma!\n\n_Jaakko_. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni.\n\n_Sere_. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi!\n\n_Simo_. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä\nonnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni.\n\n_Jaakko_. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta.\n\n_Reetta_. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni.\n\n_Sere_. Jospa eläiskin, kas silloin!\n\n_Jaakko_. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä.\nRyyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa.\nRiemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan\nrauhaisaa laulun kiherrystä.\n\n_Simo_. Vaan olipa aika visapahka se mies.\n\n_Jaakko_. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa.\nLuulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on\nkaukana!\n\nKuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo,\njoka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta\nJaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät.\n\n_Simo_. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme.\n\n_Jaakko_. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa\nYöleniusta!\n\n_Simo_. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista\nvilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja,\njoista kehoittaisin varovaisuuteen.\n\n_Jaakko_. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko?\n\n    Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä,\n    Nyt koska viina ja viulut on lässä.\n\nHei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus!\n\n_Simo_. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen\nmies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja.\n\n_Jaakko_. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te\nkultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa\npiippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän\nympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri\nukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen\nperinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon.\nKas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus!\nTarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet\nnaineeksi pällikäksi. Tuossa!\n\n_Simo_. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere,\nkielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi\nmaitohäppää, ei se huulia poppaa! -- Kas niin!\n\n_Sere_. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua.\nTuossa, äitini!\n\n_Reetta_. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta,\nvoimakasta alkuainetta sulanut:\n\n    Kuminat ja kanelit,\n    Suolat, turkin pippurit,\n    Hometta ja kalkkia,\n    Rahtu vasken ruostetta,\n    Siihen voima suuruksen --\n    Siit' on neste vaahtoinen!\n\n_Jaakko_. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi\nkieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran\nkuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa\nvaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee!\n\n_Sere_. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni.\n\n_Simo_. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista.\n\n_Reetta_. Ja upottaa synkeään syvyyteensä.\n\n_Jaakko_. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te\ntyhmät tomppelit!\n\n_Simo_. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän\njuhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari -- minä sanon appi-vaarini\n-- nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja\nsitoo rakkaudella toisiimme.\n\n_Jaakko_. Mitkä luontokappaleetko?\n\n_Sere_. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat\nnaimisiin.\n\n_Jaakko_. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi\npappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne\nviinatynnyrin kimmit -- siinä kehoitus kolminkertainen!\n\n_Reetta_. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin.\n\n_Simo_. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle?\n\n_Jaakko_. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni\nperintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi!\n\n_Reetta_. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan.\n\n_Jaakko_. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota,\nkymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja\ntuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen -- joka tuolla\ntulen sylissä nyt ropajaa -- ne kaikki sille tyttöripsulle annan!\n\n_Simo_. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse!\n\nSulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella.\n\n_Sere_. Voi sua rakas kullan mykyrä!\n\n_Jaakko_. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on\nsemmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan\nmikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota\nvainottua lintuparkaa!\n\n_Simo_. Se on tietty -- ja tätä kainaloistani kanaa!\n\n_Reetta_. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille\nkauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme!\n\n_Simo_. Laulakaamme!\n\n_Sere_. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä\nkarjapihalla!\n\n_Reetta_. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät\nkantapäänne vilskuu!\n\n_Sere_. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten\nvarjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla.\n\n_Simo_. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän?\n\n_Jaakko_. Teidän ovat nämä: -- nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset\nharmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven\nkainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän.\n\n_Simo_. Ah tätä huumaavata onnea!\n\n_Sere_. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja\npukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse,\nSimo! juoskaamme!\n\n_Jaakko_. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille!\nSieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen.\n\n    Sinne hukkuis onni ja riemu,\n    Niinkuin naarasvuohen sielu!\n\n_Reetta_. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven?\n\n_Jaakko_. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea.\n\n_Simo_. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa\nlinnassa. -- Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. --\n\n_Jaakko_. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä\ntiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin\nKarjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä\ntutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt\nHerrassa nukkuvat.\n\n_Simo_. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän\nkultainen kuningas!\n\n_Sere_. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski.\n\n_Reetta_. Voi sun maitovasikan leukaasi!\n\n_Jaakko_. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja!\n\nReetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan.\n\n_Reetta_. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki.\n\n_Jaakko_. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä\nparran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! -- Lausupa nyt,\nSimo!\n\n_Simo_. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra!\n\n_Jaakko_. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista\nmun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen\nrinsessa! -- Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava\npartani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta!\n\nJoutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa,\nvaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan.\n\n_Jaakko_. Voi sua, kömpelö kuningatar! -- Nosta, Simo, sinä mun\nperintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa!\n\nSimo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan\nsiteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka\nJaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni.\n\n_Sere_. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki\nolemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni -- hän nyt\non rovea kuningas!\n\n_Reetta_. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas.\n\n_Jaakko_. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin\nrautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin\nrautapuntari.\n\n_Simo_. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari!\n\n_Reetta_. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt.\n\n_Jaakko_. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä\nkuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani,\nosaatko sanoa?\n\n_Reetta_. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän\nhullua.\n\n_Simo_. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit,\npapit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat\nkaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste\ntulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme\nsinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus.\n\n_Sere_. Ihana ennustus!\n\n_Simo_. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: \"kumartakaa,\npojat, kuningasta!\" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin\nkuningas.\n\n_Jaakko_. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot!\n\nKaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka\nistualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli.\n\n_Sere_. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön\nlauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä\nsiis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa\nperillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini,\nhänkö vaan palvella ja passata täytyy?\n\n_Simo_. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän\nsimajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme\nsimakattila, josta riemua juomme.\n\n_Sere_. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta.\n\n_Reetta_. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika.\n\n_Jaakko_. Se onkin perintörinssi, se.\n\n_Simo_. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka\npihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit,\nriehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani.\n\n_Sere_. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana!\n\n_Simo_. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita\nja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä\ntoisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin\nsilmies liekin, ruskoposkias ihailen.\n\n_Jaakko_. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät.\nTuosta riipaise kielesi palkkaa!\n\n_Simo_. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua.\n\n_Jaakko_. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa,\njotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te\nlevottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot!\n\n_Reetta_. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti.\n\n_Sere_. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika\non jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson\nsammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat!\nTirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa\ntanssijoukkoa!\n\n_Simo_. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset!\n\n_Jaakko_. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä,\ntanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa,\njotta kattilan vaskiseinät rämisee.\n\nNytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli.\nVinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa.\n\n_Jaakko_. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia!\n\n    Lyö jo, Simo, varpaas,\n    Iske, Sere, kenkäs,\n    Käännä, Reetta, kantapääs!\n    Pyöri, tarrapappa,\n    Villikissa vingu!\n    Reetta, nyt on kultahääs!\n\nHeti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken.\n\n_Reetta_. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä\nkorven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa?\n\n_Jaakko_. \"Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä.\" Viinaa,\nkuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin.\n\n_Simo_.\n\n    Pirun polskaa pelattiin\n    Ja pelit lyötiin rikki,\n    Sulhaspoikia sutkittiin\n    Ja morsiustytöt itki.\n\nNiin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä.\n\n_Jaakko_. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja\ntomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä!\n\n_Reetta_. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon.\n\n_Jaakko_. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme\ntappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko\ntätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä?\n\n_Reetta_. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit\nsilloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin\nlauheana kasteena.\n\n_Jaakko_. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt\nmaistatte!\n\n_Simo_. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus.\n\n_Sere_. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää!\n\n_Simo_. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme.\n\n_Sere_. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä\nharppujen helinää!\n\nNäin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan\nvasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia\nvaroitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä\nkuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti.\nSäikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi.\nKuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa\nhievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja\nneuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut\nkarhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni\nhavuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä\nja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet\nviinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset\nkilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan\ntyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan\nläheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi\nmiehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan\nvielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen\nkorvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi,\nuhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti\nhänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne\nviinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko\nja haikeasti hän huutaa parkaisi.\n\n_Jaakko_. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi!\nRyöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut\ntämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä\nisäni viinakattila!\n\nNäin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä\nkaristi. Vaan turha oli Jaakon huuto.\n\nMetsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt\nkyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli\nsamaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies\noli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari,\noikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun\nnimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti\ntulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun\nhattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä\nisolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo\ntukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi\nkurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa\nvaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina\nkuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi\ntätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja\nhän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon\nkarkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä\nkasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty\nRyty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa\npois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui\ntaasen metsän hajoitettu haltijalauma.\n\nVaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja\nverisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa\ntakkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven,\npolutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata\nnaisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä\nruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi,\nkoska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa\nsaapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko\nHärkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he\nkolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle,\njossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi,\npunamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne\ntalon kartanohon he kolmen katosivat.\n\nVaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja\njoukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän\nkopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat\nhavumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren\nlähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti\nkuu.\n\n\nII. LAINPYKÄLÄ.\n\nOn iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla\npitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä\nvasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen\nlavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä\noikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin\nasustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee.\nOvenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen\npankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina\ntalvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien\nylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin\nja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta\nikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä.\nMuuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava\npunainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme\npuu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja\ntinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita.\n\nPankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen\npakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen\nnaiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle\nistuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren\nvälikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä\nalkoi saarnansa.\n\n_Simo_. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa\nennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se\nkavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa\nhän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei\nkasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle\npäähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas\nviinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi\nkorpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat,\nuuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret!\nÄsken hurjina riemuitsimme -- nyt humalaisten helvetti on meille\nauennut!\n\n_Sere_. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä.\n\n_Reetta_. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä\nsilmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on\npoloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi?\n\n_Simo_. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua.\nMyöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa\nhuutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii\nmeiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut.\nRaikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme\nmyrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka\npannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta!\n\n_Reetta_. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla\nlauloimme ja hypimme?\n\n_Sere_. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja\nmun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee.\n\n_Reetta_. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa.\n\n_Simo_. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat\nkauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana\nkallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä -- semmoinen oli\ntanssimme!\n\n_Sere_. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita\nja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea\notsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä;\nyön synkät haamut unhoitamme silloin.\n\n_Simo_. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden\npolkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme!\nUnheesen upotamme silloin pimeyden työt.\n\n_Sere_. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista.\n\n_Simo_. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme\ntoivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti\nrangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja\nnälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna\nvaeltava kanteleen soittaja?\n\n    Kuun valo, päivän paiste\n    Ei meitä ravitse,\n    Yön kastehelmen loiste\n    Ei mannaa taritse.\n    Ja kyyneleet ei meitä\n    Janosta sammuta,\n    On valitusten leipä\n    Myös karvas, katkera.\n\nNäin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta\nonnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun.\n\n_Reetta_. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia\nsanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs\nJaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona?\n\nSilloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän\nviereen istahti.\n\n_Jaakko_. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun\nhaukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat!\nSuden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa!\nVoi teitä, te pakenevaiset paimenet.\n\n_Reetta_. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata!\nEthän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja\nlennätti kuin pyryilmassa pois.\n\n_Jaakko_. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä!\nNäitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen\njäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut\nhuulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni\nperintö, korpehen katosi.\n\n_Reetta_. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen\njuurelle.\n\n_Sere_. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä!\n\n_Simo_. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin\npakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes\nkolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän\ntynnyrin kupeet.\n\n_Jaakko_. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset!\n\n_Simo_. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani\nnyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein\nkanssa.\n\n_Jaakko_. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä\nJuutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea.\nLiittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä.\n\n_Reetta_. Kas siinä oli pulma Simolle!\n\n_Sere_. Se naulanväkä pitää!\n\n_Simo_.\n\n    Pois on kulta kukkarosta\n    Kullan käsi kainalosta,\n\nlaulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse!\n\n_Jaakko_. Enkä minä.\n\n_Simo_. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan.\n\n_Jaakko_. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta?\n\n_Simo_. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä.\n\n_Jaakko_. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun\nkynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani\nrusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon\nminä!\n\nKovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän\npermantoa astella.\n\n_Reetta_. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä\npaulasta?\n\n_Jaakko_. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa\npelastuksen portit.\n\n_Simo_. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se\nkakkulankeppi lipsahtaa renkaasta!\n\n_Jaakko_. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa.\n\n_Reetta_. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä!\n\n_Sere_. Mun isäni päässä!\n\n_Simo_. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne,\nsillä -- -- --\n\n_Jaakko_. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä.\n\nYlen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän\njoutuvansa.\n\n_Simo_. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan,\nappeni, sen pykälän syvyys ja viisaus!\n\n_Jaakko_. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään\npitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni.\nTunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään!\n\nYlen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa.\n\n_Reetta_. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni.\n\n_Jaakko_. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää\njuopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko.\n\n_Sere_. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana.\n\n_Reetta_. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi\nviisas kuin härän pää.\n\nHeti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti\nsanoa tokaisi:\n\n_Sere_. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää!\n\nNoin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti.\n\n_Simo_. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä\nsydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä.\nPeskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista!\n\n_Jaakko_. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en -- -- --\n\n_Reetta_. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme!\n\n_Sere_. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa.\n\n_Jaakko_. Jos tahtoo hän, en pakoita.\n\n_Simo_. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne\nSeren.\n\n_Jaakko_. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan\njos tahdot!\n\n_Simo_. Sere on kultani ja liittomme on vahva.\n\n_Jaakko_. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty.\nVaan muistakaa, etten teitä pakoittanut!\n\n_Reetta_. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja\nvaimoksi.\n\n_Simo_. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä!\n\n_Jaakko_. Niinpä kuulkaa sanani!\n\nHeti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten,\npainavia sanoja lausui.\n\n_Jaakko_. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille\nmun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin!\n\n_Simo_. Meillekö testamentin!\n\n_Jaakko_. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani -- kaikki jätän minä\nallekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan.\n\n_Simo_. Ah! sitä isän sydäntä!\n\n_Sere_. Oi, armas isän sydänkerä!\n\n_Reetta_. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me\nvanhat harmaita päiviämme?\n\n_Jaakko_. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he\nynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo\nemäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja\nkääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää.\nSiunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien\nsyöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän\nturkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät\nlampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö\nhedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen\n\"tupakkarullaa\".\n\n_Sere_.\n\n    Tuu, tuu, tupakkarulla,\n    Mistäs tiesit tänne tulla?\n\nNiinpä lauloi muinen äitini mulle.\n\n_Jaakko_. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä.\nLeipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle,\nkunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää.\n\n_Reetta_. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä\nsua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan?\n\nYhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui.\n\n_Jaakko_. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton\nsakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja\nkorven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset,\nhärkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen\nkanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot!\nHyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta\nruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun\nrintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun\nteidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden\nlihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja,\nriippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni\nmultahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto!\nJättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode!\n-- Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa\nvenyimme. -- Kaikki, kaikki jäätte!\n\n_Reetta_. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren!\nIllat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina\nvuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on\nsilloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi?\n\n_Jaakko_. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä.\nKauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne\nvapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen\nlöyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous!\n\n_Simo_. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö.\n\n_Reetta_. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu,\nyön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas -- mun huoleni\nhetki on tullut!\n\n_Sere_. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja\nilon yössä!\n\n_Jaakko_. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan.\nKirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni\nkootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka\ntuomitsevata silmää pakenen.\n\nÄänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen\nReetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen\nhänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan\nja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen\njuhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin\nlepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu,\njonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus\nvallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän\nkotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet,\nlausuttaessa \"hyvästi\". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt\nsanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa\nkatosi myös tupahan suruinen Reetta.\n\nIdästä sarasti jo valkeneva aamu.\n\n\nIII. HEDELMIÄ.\n\nYmpäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla\non suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen\nkohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka\nvartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei\nkuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä\nerhetys.\n\nEi aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret\nhäitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet\nkellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan\nvielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen\nlehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin\nposket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo\nhiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan\npunahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita\nviinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin\ntorjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi\nkenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla\nnenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi\nyön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului\nvaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven\nkeskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin.\nSiivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista\nhäistä.\n\nJoutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan\neipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään;\nvaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi\nvanhain, riemuksi nuorten -- ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän\npaisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin,\nilloin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne\nkiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär,\nviihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta.\n\nUutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi.\nNousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna\nseisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan\nvalkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja\nkylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät\nantoi, mielet toivolla täytti.\n\nVaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen\nnuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi.\nEsikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta.\n\nOli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan\nkupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä\nkastepisarten kanssa leikkien. -- Onnelliset kastepisarat, jotka,\npäivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! --\n\nTaajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin\nkelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi\nvanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi\nlämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä\nhöyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin,\npuhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja\nsuurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui\nruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin\nmieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden\nvaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa\nvallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun\nkohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan\nmaalasivat kamalan taulun.\n\n_Reetta_. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi\nmaailmassa.\n\n_Sere_. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa.\n\n_Simo_. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa\nnyt vaan sitä kovanonnen poikaa.\n\n_Reetta_. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet\nonnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun\nriippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi\nnimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti\nlehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi\nlempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan\niskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui,\nmieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes\nsairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää\nkeväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina\nkaristeli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana\npuun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui\nkesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean\ntuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä\nei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä.\n\n_Simo_. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä\nKoivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto.\n\n_Sere_. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu.\n\n_Reetta_. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon\nvainiolta katkeria hedelmiä korjaamme.\n\n_Sere_. Korjaamme oikeita myrkkyputkia.\n\n_Simo_. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta\nhedelmöitsee.\n\n_Reetta_. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme.\n\n_Simo_. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä\ntotuus jännittää.\n\n_Reetta_. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus\npolttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin\nmöivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti\nsilloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut,\nvaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. -- Kuitenkin\nkuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. -- Niin uskoi\nhälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä\npaistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen\npuhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja\nonni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa\nvilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes\nviinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi\nkiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän\nkielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni\nKoivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle\nriemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen\nvalvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana\nMikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet\nviinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei\ntotellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä\nkuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus\nkuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan\novi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti\nkynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin\nviritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas\nteiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja\nsilloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen\nkatala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili\nusein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten,\naukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun\nvalkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili\nKoivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi\nitkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt\nyletysten riehui hurjana Mikko.\n\n_Sere_. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies.\n\n_Simo_. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä\nnuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia\nlammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle\npuhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon\nminä!\n\n_Reetta_. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi.\nVuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta\nterveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan\nkalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät\nvuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen\nmaan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin\nturvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he,\nkunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman\nmiehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki.\nKatumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan\nlangennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä\nveisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin\nvanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel.\n\n_Simo_. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä\nveltostunut oli tahdon jänne.\n\n_Reetta_. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen\nturmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin\ntaasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen\nyötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten\nriehui hurjana Mikko.\n\n_Simo_. Riehui, kunnes vasara paukkui.\n\n_Sere_. Ja vieras talon vei.\n\n_Reetta_. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen.\n\n_Sere_. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä\nhautakumpua.\n\n_Reetta_. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa.\n\n_Simo_. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa\nmittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu.\n\n_Reetta_. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää\nmieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi.\n\n_Sere_. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme \"kotisalojen\nraitista tuulen löyhkää\".\n\n_Reetta_. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen\nelämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme\nlikistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan\nkohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja\nhänen jälkeensä paloi haluni.\n\n_Sere_. Outo oli se uni eikä merkitsemätön.\n\n_Simo_. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti\nmies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden\nhäntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä!\n\nTällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas\nSimo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas\nReetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta.\n\nSilloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita\nvetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui\nja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten\nkeulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui\nmyös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti.\nSilloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla\nnousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui\nnyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen\ntuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti\nhänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet\nluovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan\npihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu -- paennut oli\nhänen korskeutensa pauhuinen aika.\n\nUnissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan\nväsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja\nhetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti\nsuruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan\nkuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän\nmatkansa mutkia kertoi.\n\n_Jaakko_. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun\npitkää kättä olen vuosikauden paennut -- vieläkin pitempi käsi saavutti\nmun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt.\nKotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa\nturmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä,\nallani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni\nsilloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun\nkäsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua\npureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa\nelimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain\nen kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli\nKirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon\nmökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle\nkuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin\nansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies,\nvaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan\ntullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan\nhänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa\n-- hän mun luoksenne toi.\n\n_Reetta_. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi.\n\n_Jaakko_. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme.\n\n_Simo_. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta\npelastaa.\n\n_Sere_. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli.\n\n_Jaakko_. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi\nvaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat\npilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet\nsammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme,\nkunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite.\nNäin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä\nyössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte.\n\nTähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa,\nkunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli\nkohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki.\n\nKylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa\nelon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja\nheijaili hän, laulaen \"tupakkarullaa\". Vaan pian hämärti hänen elämänsä\npäivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi\ntulevain päivien toivo.\n\n\n\n\nKUINKA SYYS MUUTTUI KEVÄÄKSI.\n\nERÄÄN VANHAN MIEHEN NUORUUDEN MUISTELMA.\n\n\nTe sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen\nvastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme -- minun ja\nMiilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa\nsanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään\nmehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä\nvälistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä\nparantunut.\n\nVaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä\nsanoin \"hyvää huomenta\", vastannut \"Jumal' antakoon\". Yhtä harvoin hän\n\"hyv'yön\" palkitsi \"hyv'yöllä\". Pois käänsi hän vaan korean päänsä,\npilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän\nhyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain\nvaroa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan\nrehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en\nminä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo\nsuuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila,\ntiedättehän.\n\nVaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti\nlauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin\nhuilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin\nminä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani\näkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet\nsilmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin\npalavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö.\nKirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä!\nKun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen\nvanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän\nkuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin\nsilmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean\nvaaleat.\n\nTuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta.\nMiksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja\nolishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän\nsäkenen tyttöseen. -- Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä\ntoivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut \"särkeä paistaa\", kuten\nsilmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän\npunakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen\nharmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei\nposkeni silloin olleet rypyssä kuin nyt.\n\nMutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka\ntulenkipunasta. -- Tällä ajatuksella itseäni lohdutin.\n\nKun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni\npohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän\nniin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi\nkeitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se\ntuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.\n\nSemmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden.\n\nKun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi -- niinkuin\nukonpilvet hein'aikana tekevät -- tarjosin Miila paralle takkiani\nsateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas\njyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen\nvihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien\ntulenväläykset.\n\nSilloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks\nviis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa\nsitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi.\n\nMutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin\nkauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa\nhukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo\nsuuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila,\ntiedättehän.\n\nKului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan\nyks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä\nkannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä.\n\nKuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin\nturhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä\ntakaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa!\n\n-- Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo\nvaroitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti --\nlauloi ja tanssi vielä mennessään.\n\nJa kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan\ntuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua\nvähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta.\n\nTyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja -- voi kuin silloin\nsilmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten\njälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta\noli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan\nmiltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.\n\nMinä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan\npään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen\nihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään\nreunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään\njäänlohkoja minuun.\n\nVoi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin\nolivat ristissä, kun rukoilin:\n\n-- Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja\nrakastan!\n\nJa -- taivaallinen ihme! Ääneti tarttui silloin Miila sauvaani ja\nonnella sain tuon ihmetytön rannalle. Sillä elävä ihme hän ainakin oli.\n\nMun kaulalleni kiersi hän nyt kätensä (ei hän siinä hetkessä\nmuistanutkaan niistä vettä valuvan) ja rinnoillani sulattavan haikeasti\nitkeä nyyhkytti.\n\n-- Tahvo kulta, lausui hän vihdoin, mikset ennen ilmoittanut minua\nrakastavasi?\n\n-- En voinut, sanoin minä; ja häpeähän oli, etten tuota nyt voinut.\n\nSinä syksynä tulikin sitten niin erinomaisen kauniit ilmat. Enkä minä\nmuista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin\nseuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan.\nSamana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila\nkruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei\nvoita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin.\n\n\n\n\n\n\nKOTOISIA TARINOITA II\n\n\n\n\nVIIPURIN RINKELI.\n\n\nMinä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta.\nKotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun\nvanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani\nliika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat\nminut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa\nleipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty\nmonta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja\nnekin lyhyesti.\n\nKun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en\ntahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo\nlapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja\nmaine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia\nleipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan\noppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä\nsidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa!\n\nMutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä\nosaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan\ntavallinen leipuri.\n\nViisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti\nhaiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin\nsyvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin.\nMutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun\nmestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö\nnyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin\nmestarini hyvin viisas.\n\nKun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten\naloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin\nrajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä\nkäytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman\ntuulille.\n\nNiihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä\nja likapilkkuja.\n\nEräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen\nrinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin\nrinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni\nkorkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät\nkosket kohisivat aivoissani.\n\nMinun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä,\nvaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka\nomistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle\nminulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin\npyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset\nviirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura\ntukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta\nsameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin\npeitti repaleet ihoani.\n\nMuutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja -- päätin\nostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia\non minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän.\n\nSilloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju.\nMutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua\nvehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten\nja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä\nkatkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa\nkulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia\nsilmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin\nostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni.\nSemmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää!\nMutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen?\n\nMinä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä\nlähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle\nisännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet\nJo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni\nPunaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia\nleipomaan Viipurin rinkeliä.\n\nEn enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä\nlähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli\nsemmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein?\n\nJaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: \"Ell'ette ota tätä puolikasta,\nen osta teiltä koskaan rinkeliä.\" Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi\ntulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti\nkuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme\npaljon jutelleet.\n\nMutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea!\n\nSitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon\nkuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä\nHetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen.\n\nSe oli ihana aikakaus.\n\nJohan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo\noppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri\nViipurin rinkeli teki minusta miehen!\n\n\n\n\nPORMESTARI LEIPZIG.\n\n\nEivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä\nsukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että\nkelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra\nKurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin\nturmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat\nolla miehiä nimiensä takana.\n\nHengelliset miehet taas eivät silloin maallisista \"liika\"-nimistä\nvälittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja\npysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina.\n\nMutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta\nkatsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät --\nniitäkin aina on joukossa -- hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa\nmuukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on\nsittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on\nluontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt\ntuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein\nrikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella.\n\nVieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja\nsiihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus.\nTahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi\nAngooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi\netelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa\nturhamaisuutta -- toista tahi toista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in\nkanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan\nsuuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista\nsukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja\nkuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa?\n\nJokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina\npartaansa asti -- sitä hän suvaitsikin vain poskilla -- ainoastaan\nitsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus,\njoka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa\npormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen,\nvaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista\njuurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen\nWallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja.\n\nKun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen\npormestarin sukulaisiksi -- mitä osaa oli hänessä sitten enää\nsuomalaisella lihalla ja verellä!\n\nMuistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä,\nsukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin\ntoimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen\neräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig.\nToinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat\njostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin -- tätä tietoa piti\npormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä\nkuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai\nkuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi --\njutun mukaan -- sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että\ntästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin\nkuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto\npormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään\ntekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä\nnäyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta.\nSellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee\naskeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra\npormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota\njärjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet\nolivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen\ntiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin\nmikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari\nhävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli\nkaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta\nja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden\nvaltikka -- mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu\npormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis\nsauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa\nmutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: -- hän väistyi.\n\nEnsimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin\nsenaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä\nihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään\nkaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka\nsielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli\nniin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän\nsekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta\ntämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä\nsomiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä tunteita. Nämä sitten\nsuoniteitä vaeltaessaan kutistuivat ja kärsivät kaikenlaista ahdinkoa,\njotkut joutuivat raajarikoiksi, jotkut kuolivatkin. Mutta osa saapui\naivojen tuomioistuimen eteen, jossa ne punnittiin ja tuomittiin, minkä\nkivi kaulaan, minkä siivet selkään. Ihmeellistä oli nähdä miten nuo\nkipeniksi muuttuneet kuplat yhdistettiin aivoissa ajatusrihmoilla ja\njärjestettiin säännöllisiin riveihin, tarvittaessa kielelle\nanniskeltaviksi.\n\nJotenkin tällainen oli päivän uutinen. Mahdotonta on enää tesmälleen\nmuistaa mitä tässä on liiaksi, mitä liian vähän.\n\nKun kansa ei tiennyt oliko nähtävänä ihme nainen vaiko mies, tulvasi\nkumpiakin sitä uteliaammin katsomaan. Naiset tahtoivat kerrankin oikein\ntunkeutua miehen mielen syvyyksiin, miehet osastaan yhtä halukkaasti\npyrkivät omin silmin näkemään mitä naisen sydämessä oikeastaan\npiileksii. Totuus vaatii tunnustamaan, että muita uteliaammat olivat\nnuoret naiset sekä nuoret miehet.\n\nEdellä sanottiin, että uutinen pormestaria ei ainoassaan ihmetyttänyt,\nvaan myöskin suututti. Ei hän vielä ehtinyt muuta lukea, kuin että\nteaatterissa jotakin näytetään, kun hän jo pysähtyi.\n\nMitä! -- hyljätty teaatteri, jonka insinööri on tuominnut\nparannuksille, sielläkö jotain näytetään? Sinnekö vietellään ihmisiä\nsatimeen?\n\nNämä kaksi asiaa: ihmiskunta ja laittomuus, ne ovat aina antaneet\nhuolta hallitsijoille ja sitä liikeni nyt pormestarillekin. Viisi\nvuotta sitten oli insinööri sanonut, että teaatterin katto voipi pian\npudota. Siitä lähtien oli tämä huone ollut suljettu: katto tosin pysyi\nvieläkin entisellä tasallaan, mutta voisihan se jonakin hetkenä pudota,\nkoska insinööri niin oli sanonut. Ja insinööriä uskottiin kaupungissa\nenempi kuin kaikkia uskonkappaleita yhteensä.\n\nTässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden\nriensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän\nkaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut\nteaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. -- Sitä\nrohkeutta!\n\nNäin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi\nsauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen\ntieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli\nteaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään.\nTuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat\nvanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään\ntähystivät he aluksi toisiinsa.\n\nSitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina\nja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa,\nmutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa\nasiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset\ntietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta\nteaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet.\n\n-- Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään.\n\nSamalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta -- se oli lukossa.\n\nHeti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari.\n\n-- Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi.\nMutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa.\n\n-- Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja\nkumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä\nmurinalla kotiinsa.\n\n-- Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat\nvanhukset. -- Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe\nvallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin\nraajarikkoisen teaatterin ovet!\n\nMutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä\noikeastaan ollutkaan.\n\n-- Niin, voipihan sentään olla hyvä, että vuodessa on yksi valheitten\njuhla. Ihmiset voivat purkaa silloin pahan sisästänsä ja elää sitten\nkaiken vuotta rehellisesti.\n\nNäillä puhein he erotessaan toisiaan lohduttivat. Mutta siitä päivästä\nmenetti pormestari kaiken uskonsa kaupungin insinööriin. Miksi ei\nteaatterin katto ollutkaan pudonnut alas, vaikka sitä jo viisi vuotta\nsitten ennustettiin? Jos se olisi tapahtunut taikka jos teaatteri olisi\npysynyt entisellään, vapaana käytännölle, ei olisi nyt ollut kellään\ntilaisuutta sanoa, että pormestari juoksi aprillia. Sellaista tapahtuu,\nkun insinöörit pyrkivät profetoiksi!\n\nTapahtui sitten, että insinööri taas, kun hänelle osui hyvää aikaa,\nteki uuden esityksen kaupungin hallitukselle. Kuten tuhansien järvien\nmaassa sopii, tunkeusi kaupungin keskustaan useita lahden poukamia,\njoita insinöörin taiteellinen silmä suositteli. Mutta vuosi vuodelta\nalkoivat ne mannertua ja näytti kuin olisivat toivoneet syliinsä\nnostettavan jonkun kauniin kartanon, varsinkin kun erään lahden\npohjukka aivan sivusi katua. Tältä kannalta käsittelikin pormestari\nasiata. Mutta insinööri esitteli, että varsinkin tuo eräs lahti, niin\nnimitetty Kultapohja, kaupungin kaunisteeksi syvennettäisiin. Siitä\nolisi muka käytännöllistäkin hyötyä -- tämä puoli esityksestä vetikin\nenemmin kaupunkilaisten huomiota kuin kauneusoppi -- koska siten\nautettaisiin kalavenheet syvemmälle kaupungin keskeen sekä avattaisiin\nkesäiselle höyryliikkeelle avarampaa tilaa y.m., jota ei edeltä voitu\naavistaakaan. Näitä paitse veti insinööri jaloja esimerkkejä Euroopan\nsuurista kaupungeista, joihin suurella vaivalla oli kanaviakin kaivettu\nja niin tehty kaupungit paratiisin yrttitarhoiksi.\n\nTällainen esitys oli niin viehättävää laatua, että se väkisinkin vaati\nsuosiollista kumarrusta. Euroopan kaupunkien kunnia ja paratiisin\nyrttitarha -- kuka niitä ei tahtoisi omalle kaupungilleen?\n\nAinoastaan pormestari Leipzig ei tahtonut. Hän väitti, että Suomessa on\nkyllin kaivamattakin järviä ja lahtia, koska niistä on kannattanut\noikein laulujakin lasketella. Mutta eipä ole vielä yksikään laulanut\nSuomen suurista kaupungeista. Sentähden on laitettava niin, että voivat\nkerran niistäkin laulaa. Sitä vaatii kaupungin käytännöllinen etu, että\nkatuvieret kartanoituu. Jos lahta kaivettaisiin, pitäisi sitä iäti\nkaivaa, koska maa Suomessa yhä nousee ja vedet väistyvät, kuten\nKultapohjakin on osoittanut. Siis, päätti hän, ennen rahat kaupunkia\nnostamaan kuin laskemaan.\n\nNäitä lausuessaan näytti pormestari tavallista juhlallisemmalta.\nKahdella päällä seisoi nyt kaupungin hallitus, sillä kovin painava oli\noikeuden päämiehen sana. Mutta täysin luopuivat mielet insinöörin\nmietteistä, kun pormestari vakuutti olevansa ensimäinen kohottamaan\nkartanonsa Kultapohjan sylistä.\n\nMuutamat moittivat herra Leipzigiä itsekkäiseksi ja ahneeksi, mutta\noikeastaan he taisivat tarkoittaa, että hän oli itsepäinen ja\nsäästeliäs. Ainakin oli hänellä varoja ja tahtoa pysyä sanassaan.\nKenties oli hän kumpiakin perinyt.\n\nMiten olikaan, mutta kaupungin ihmeeksi kohosi Kultapohjan mudasta\nensin perustus, sitten kivijalka ja vihdoin jykevät seinät. Kesäisen\niltaruskon hohteessa nähtiin usein pormestarin seisovan rakennuksensa\nmuurilla. Oikosena kuin maistraatin pöydällä kynttilä tähysteli hän\nsiinä toivosta palavin silmin. Mielensä kuvastimesta katseli hän\nvuosien taakse ja ihaeli kaupungin tulevaa suuruutta. Kultapohjan\nlahdessa näki hän aaltojen asemilla kartanoita, joille hänen sanansa\noli laskenut perustuksen.\n\nKesken näitä kuvia läheni keskeneräistä rakennusta koukkuselkäinen\nvanhus sauvansa nojassa. Hän nosti hattuansa ja kumarsi pormestaria.\nHän näytti jotakin odottavan, mutta ääneti.\n\n-- Mitä kaipaat, mies? kysyi pormestari tylysti.\n\n-- Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen.\n\n-- Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra.\n\n-- Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi\nuudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista\nHilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena\nylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän\nmullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi.\nKyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän\nminut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin\nmeidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän.\nVoimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta\nkoulussa muuttui hänen poikansa nimi -- paljon muuttaa koulu.\n\nSellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko.\n\n-- Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen\nrakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki\nmieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän.\n\nMutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja\npunastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä\nsormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä.\n\nNiin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää\nsiitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt\nsuomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa.\n\n\n\n\nPESUVAIMON TARINA.\n\n\n-- Kotoisin Turusta? -- ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette\npesijänä?\n\n-- Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n\nperheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten\nImatralla.\n\n-- Kuljittepa melkein kuin \"Halikon kautta Ruotsiin\", vaikka vasten\naurinkoa, lännestä itään.\n\n-- Sinne köyhä missä leipä, vaikka on leipää ystävyyskin. Assessori\nkulki huviretkillä ja sukulaisissaan, niinkuin rikkaat kulkevat. Rouva\nvaati minut tytärtensä seuraneitseeksi. Kun vanhempani myöntyivät, ei\nollut minussakaan vastusta. Lupasihan rouva viedä minut yhtä hyvänä\nkotiin kuin oli ottanutkin. Ja sen hän olisikin tehnyt. Erinomaisen\nhyviä ihmisiä koko perhe, eikä mitään puutetta. Rouva suojeli minua\nkuin nuorinta sisartansa. Ei minua silmän alta etäälle laskettu.\nOlinhan silloin vielä niin nuori ja kokematon: vasta yhdenkolmatta.\nNykyiseen aikaan ihmiset tosin kypsyvät ajemminkin.\n\n-- Keksinnöt ovat edistyneet, myönsin minä. -- Kymmenessä minuutissa\nvalmistetaan nykyaikana elävästä vasikasta kymmentä lajia liharuokaa.\nMutta sellainen pikakypsyminen on mahdollista ainoastaan liike-elämän\npolttopisteissä.\n\n-- Niinkö tosiaankin! kummasteli pesijä. Hän jatkoi: -- Sitä paitse\nsiihen aikaan nuoret miehet eivät voineet jättää sanomatta minua\nkauniiksi. Vaikka Jumalan lahjahan kauneuskin on. -- Mutta ajatelkaa,\nettä siitä on nyt jo yhtä vaille kolmekymmentä vuotta. -- Suuri eroitus\non minun nykyiseni ja silloiseni välillä. Kauneuteni onkin nyt palannut\nkotiinsa.\n\nToden kertojan täytyy kuitenkin sanoa, että vaimon kasvojen piirteet,\ntummassa hivuskehässä, osoittivat vieläkin kauneuden jälkiä:\nsyyskauneuden, jossa kevään ja kesän vaiheet kuvastuvat: tyytyväisen\nonni ja kärsineen alakuloisuus.\n\n-- Te varmaankin jouduitte niihin aikoihin nykyisen miehenne kanssa\nnaimisiin? kysäisin minä.\n\n-- Niin; enkä sitä suinkaan kadu, vakuutti vaimo. -- Jospa vaan\nnykyiset ihmiset osaisivat naida yhtä onnellisesti! Me emme vaatineet\ntoisiltamme niin paljon kuin kumpikin itseltään. Nykyiset puolisot\nvaativat toisiltaan kaikkia eivätkä mitään itseltään.\n\n-- Etteköhän sentään laske liikoja? arvelin minä. -- Epäilemättä\ntapahtui poikkeuksia teidänkin nuoruudessanne.\n\n-- Niin; tosiaankin eli Turussa siihen aikaan puusepän sälli, joka\nei vertaisiinsa vilahtanut. Hyvin kumma mies. Pää pystyssä, keppi\nkeikassa teiskaili hän pyhäpäivät hienoimman väen hännässä ja lemahteli\nhyvänhajuisilta voiteilta. Niin asteli hänen edellään kerran kaupungin\npuutarhassa Ruotsinmaan konsulin tytär. -- Arvaattehan miten\nkorkea-arvoinen herra on Ruotsinmaan konsuli Turussa. -- \"Ah, miten\nonnellinen\", huokaili puusepän sälli, \"miten onnellinen olisin tuon\nhienohelman saatuani!\" Hän ei aavistanut kuitenkaan konsulin tyttären\nsitä kuulleen. Mutta hienohelma kuuli, kääntyikin sällin puoleen ja\nkutsui hänet kotiinsa. Nyt aavisti mies jo onnensa auringon koittavan.\nHän haasteli parastaan, kiemaili ja hiemaili, ollakseen oikein makea\nlemmitylleen. Ja niin tulivat Ruotsinmaan konsulin palatsille.\nLoistavat peilisalit aukenivat heille. Mutta puusepän sälli tunsi\ntaivaansa auenneen ja ylienkeliksi muuttui hänen silmissään konsulin\ntytär. Hän menetti malttinsa. Keskellä peilisalia lankesi hän avosylin\nhienohelman edessä polvilleen. \"Minä olen teidän, iankaikkisesti\nteidän!\" huudahti hän. Mutta ylhäinen neiti neuvoi häntä malttiin,\nolihan heidän muka likemmin tutustuminen toisiinsa. Puuseppä tyytyi ja\nodotti aikaansa. Hän vietiin hienosti asuttuun kammariin ja hänen\nsydämensä tykytti kahta nopeammin. Sitten nosti neiti viinipullon\npöytään ja käski palvelijaneitsyensä kaatamaan siitä koruttomaan\narkipikariin ja tarjoamaan vieraalle. Sen tehtyä otti neiti isänsä\nkaapista oikein korean juhlapikarin, jonka pohjalle salassa tilkautti\njotakin ja sitten täytti samalla viinillä kuin palvelijakin. Omalla\nkädellään tarjosi hän sen onnesta ihastuneelle puusepälle. Sitten\nkysyi, kumpi paremmalta maistui. Ja vaikka koreasta pikarista maistui\njotakin katkeraa, myönsi mies kummankin maistuneen yhtä hyvältä:\ntäytettiinhän molemmat samasta pullosta.\n\n\"Nyt olet, mies, kokenut\", huomautti hieno neiti, \"että yksinkertainen\nkuori voipi tallentaa yhtä maukkaan sisällyksen kuin koristeltukin,\nusein puhtaammankin. Sinä olet pettynyt; sillä koreaan juhlapikariin\noli sekoitettu myrkkyä.\"\n\nKauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän\naivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt\nvaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen\nedessään hieno neiti. \"Armoa, armollinen armo!\" huusi hän kauhusta\nkähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli\nvaipunut raskaaseen uneen.\n\nEihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa.\nKonsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna\nlöysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja.\n\nSe seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin.\n\nOlisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja\nlähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä\ntuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa\nja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta\nitseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä\nniinkuin sittemmin kävi.\n\n-- Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä!\n\n-- Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja\nhelmoja, tokaisi kertojani. -- Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin\npuuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu\nköyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää\nkieltä -- kaikkia yhtä hyvästi -- mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella\npaitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen\nniitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita\nja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat.\n\nKului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen\nkolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei\nlaverinkin -- kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti\nvielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. \"Mieheni,\nmieheni! Missä on mieheni!\" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli\nlähtenyt Turun rannasta länteen laiva -- siinä katosi mies.\n\nIhmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen.\n\nMinä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa,\njota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin\nsentähden kääntää kertomusta toiselle uralle.\n\n-- Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä.\n\n-- Niin, siinä ei olekaan mitään merkillistä, sillä minä en ole\ntarvinnut olla onnettomassa naimisessa. Mieheni ei etsinyt hametta,\nvaan naista, enkä minäkään rakastanut hänessä muuta kuin miestä.\n\nNiinkuin kuulitte, jouduin minä assessorin perheen seurassa\nLappeenrantaan. -- Sinne oli silloin Turusta pitempi matka kuin nyt\nrautateisin. Siellä olin minä ihmeissä, kun nuoret herrat seisahtelivat\nkatujen kolkkiin ja vähän väliä huoahtelivat: \"Ah, miten kaunis! Hän\nvarmaan ei ole tästä kaupungista, mistähän lieneekin.\" Ja sitten nuo\nvallattomat kysymään mistä minä olin. \"Sieltä mistä tällainen tyttö on\npoissa\", vastasin minä. Toisinaan en ollut kuulevinani heitä.\n\nMenin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin\nlyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen\nkauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä\nparhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän\nosasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin\nvakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua\nuseammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä\nhänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista\najatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä.\n\nMutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän --\narvatkaa sitä -- kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta.\nMinä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui\nminulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni\narvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin,\nmitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa\ntulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä\ntaivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata\nluotettavaan mieheen. -- Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin\ntuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena.\n\nAamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani\nkirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse\nhuononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi\nitselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä\nsellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää\nollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä\nsentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui\nhän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee\nsuomalaiselle miehelle.\n\nSilloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta.\nOlinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan\nvanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin\ntarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi\nmahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. -- Siitä alkaen en voinut\nemäntääni kunnioittaa niinkuin ennen.\n\nMinä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin\nmuutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. \"Minä suostun\ntulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt\", kirjoitin\nminä yksinkertaisesti, \"jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita\nniin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon,\nviaton tyttö.\"\n\nEnempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon\nkuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta\nViipuriin.\n\nSillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua\nhänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä\nilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden\nvihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista.\n\nKauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla\nkuulin! \"Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet\nonneton!\" huusi assessorin rouva.\n\nKauheata! Minä olinkin silloin onneton -- vaikk'ei semmoisista nykyiset\ntytöt välitä. -- Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta.\nSitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin\nviisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä\npöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten\nnäytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan\nsanan.\n\n\"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja\nkahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin,\" sanoi hän. \"Nämä kaavat ovat\nkirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan\",\nsanoi hän. \"Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina\nhengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat\ntuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan\", sanoi hän.\n\"Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta\" -- tässä\nkääntyi hän terävällä katseella minuun -- \"sitäkin ennen voipi jo moni\nhenki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan\nJumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen\nenemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan\nHäntä hengessä ja totuudessa lähestytään\", sanoi pastori.\n\nTuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri\nymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti.\nMutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään\nsuomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon\nkreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan\nmeillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä\ntulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli\nminua kihlaumiseni johdosta.\n\n\"Enpä iloitse koko onnesta\", sanoa tokaisin minä tuhma. \"Miksi petti\nhän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen -- en suinkaan\nolisi suostunut!\"\n\n\"No, no! maltahan mielesi!\" neuvoi kauppaneuvos: \"tuleva miehesi ei\nolekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen -- ainoastaan minä olen\nkreikanuskoinen.\"\n\nMinä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas\nkivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia\njuoruja.\n\nMutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä.\nKauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa,\njoissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja\nkatujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. \"Minä\ntunnen olevani rikas\", sanoi ylkäni. \"Niin minäkin\", sanoin minä. Ja\nolihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi\noli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen\njälkeen lisäsi. -- Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin\nkäteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi\nmeille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi\nkauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja\nrehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti\nhänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin\nlisääntyi perhekin -- meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa!\n\nIhmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi -- voipi niin toisinaan\nolla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella --\nonhan se kumppalin velvollisuus -- ja olenkin aina onnistunut, sillä\nmieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä.\n\n-- Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä.\n\n-- Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. -- Tiedän nuoria, kokemattomia\nihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten\ntietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys.\nSärkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin.\nAjat huonontuivat ja puuliikekin huonontui -- niinkuin se on monesti\nsen jälkeenkin huonontunut -- ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen\nkauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan\nkyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä\nmaahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät\ntyöttömiksi. -- Sääli niin hyvää isäntää! -- Siinä hukkui miehenikin\nvarat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa\naloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin\nhuonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä\non aina työtä.\n\nRaskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin\ntyttäremme -- hän on nyt jo yhdenkolmatta -- sallittiin raajarikoksi.\nHän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on\nhänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli\nhelpompi kärsiä, mutta sittemmin -- minä tunnustan, että aloin väsyä.\nOnneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: \"Eihän ole\nperhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten\",\nsanoi hän. \"Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi\nvaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois\", sanoi hän. \"Ja varmaankaan\nei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen\nelämän murheet\", sanoi hän. \"Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus,\nlyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja\nja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista\npuhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita\nja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä\", lisäsi hän. \"Toisinaan antaa\nylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä\", sanoi hän. \"Kaikki tapahtuu\nniinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja\nonhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme\nihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin\", lisäsi mieheni ja tarttui\nkäteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani\ntuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja\nminä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä -- liikeneehän tässä maailmassa\npesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin\nrakkaus ja toivo. -- Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi\npesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.\n\n\n\n\nNEITISERKKU.\n\n\n\"Yksi haastaa ystävälle, ystävä koko kylälle\". Niin tuli ilmi tämäkin\njuttu, jonka ensin vaan uskottu jutteli uskotulleen.\n\nKahden kävelivät serkukset kaupungin katua, rouvaserkku ja neitiserkku.\nHe juttelivat:\n\n-- Minä olen niin ihmeesti mieltynyt majisteriin ja majisterikin on\nmieltynyt minuun. Et usko kuinka minun on hyvä ollakseni, kun joskus\njäällä yhdessä luistellaan ja muistellaan. --\n\n-- Sinä lasket runoksi, serkkuseni! huudahti rouvaserkku.\n\n-- Niin, sitä syntyy itsestään. Tiedäthän näytelmistä ja romaaneista,\nkuinka lemmen liekki päästää runonsiteet valloilleen, ja silloin ollaan\nkaikki runoilijoita kiireestä kantapäähän asti. -- Sinä katsot minua\nniin pitkillä silmillä. Olenkin tietysti nyt hyvin kummallinen. Mutta\nmajisterikin on kummallinen siellä jäällä. Tiedäthän, että hän on\nfennomaani niinkuin sinä ja minäkin. Sentähden hän melkein aina puhuu\nsuomea niinkuin sinä ja minäkin nyt. Mutta sen sijaan kuin me sitä\nhaastelemme enimmiten vaan näin kahden kesken ja suomalaisissa\nseuroissa, niin hän laskettelee suomea vaikka millaisessa seurassa. Et\nusko, mutta minun on silloin vähän vaikea olla. Minä sitten\njäljestäpäin häpeän, että niin on, mutta niin se on. Siellä luistaa\npresidentin tytär, laamannin tytär ja pormestarin tytär. Heille\njuttelevat pelkkää ruotsia hovioikeuden herrat, kanslian herrat ja\nkonttoriherrat. Pitäisikö minun sitten olla poikkeus? Olenko minä\nsitten huonompi? -- Vaikka niinhän majisteri sanookin, ett'ei senvuoksi\ntarvitse huonompi olla, että puhelee suomea, mutta -- -- -- sano sinä,\nserkku, kun olet naimisissa, minkätähden minä olen semmoinen hupsu?\n\n-- Sentähden, ett'et ole vielä naimisissa. Kun tulet majisterin\nrouvaksi, niin osaat paremmin näkyä mitä olet. Me naiset useammiten\npalvelemme niin paljon kuorta niinkauan kuin sydän löytää pään.\n\n-- Elä haasta, serkku, noin! Onhan monta herra päätä, jotka ovat\nolevinaan kiivaita fennomaaneja ja kuitenkin kainostelevat käyttää\nsuomea. He sanovat, että suomalaisuus on vaan ylevä, kaunis aate,\njoka -- -- --\n\n-- Jumala varjelkoon sinun sydäntäsi mokomista päistä, jotka eivät\nikinä pääse aatteesta työhön! Ehkäpä heissä sitten rakkauskin on vaan\nkaunis aate, joka ei koskaan töissä ilmesty. Rakastu sitten sellaisiin!\n\n-- Mutta sitäpä en tee. Ja sentähden olenkin majisteriin hyvin\nmieltynyt. Hänellä sitä paitse on erinomaisen hyvä sydän. Et usko,\nkuinka hyvä sydän! Pappa sanoo, että hänellä on koko terävä pääkin. Ja\nmitäs tuolla päättömällä miehellä juuri tekisikään. Eikö niin, serkku?\n\n-- No, no, serkkuseni; mutta onko majisteri sitten nyt jo omasi?\n\n-- Enhän sitä sanokaan. Mutta voinhan jutella serkulleni mitä sattuu.\nEthän pane pahaksi; sinä niin hyvin ymmärrät minua. Sitä paitse asuuhan\nmajisteri juuri meillä ja mamma pitää hänestä niin paljon, vaikk'ei\nmamma olekaan fennomaani niinkuin pappa ja minä...\n\n-- Niin, sinä pidät hänestä kaikkein enin. Sitä parempi, serkkuseni.\nSovitte hyvin te kaksi liinaharjaa yhteen.\n\n-- Sinä pilkkaat minua, serkku. Luuletko, ett'en voi olla hänestä\nhaastelematta? Näytänpä sen.\n\nJa sitten he astelivat vähän matkaa ääneti.\n\n-- Te rouvat, kun olette naimisissa, ymmärrätte aina niin väärin nuoria\ntyttöjä, aloitti uudelleen neitiserkku. Te arvaatte aina asiat ennen\naikojaan.\n\n-- No, no, serkkuseni; minä lupaan ett'en arvaa mitään. Päinvastoin\nvakuutan, että sinä olet majisterille ainoastaan hyvä ystävä, joka\nhänen kanssaan kiistelet, oikeinpa vihastutkin toisinaan.\n\n-- Sitä juuri teenkin. Mutta tiedäpäs, että koko ruotsalaisen\nrouvaskoulun tytöt ovat häneen enemmin mieltyneet kuin minä. Luulenkin,\nettä he ovat kaikki aika fennomaaneja.\n\n-- Ethän nyt luule liikoja, serkkuseni?\n\n-- Enhän mitä. Kuulehan, kun juttelen! Muistathan kuinka heikkoa\nsyksyllä oli jää Salakkalahdessa?\n\n-- Muistanpa niin sanotuksi.\n\n-- Mutta majisteri ei peljännyt enkä minäkään sitten peljännyt. Mentiin\njäälle. Majisteri sitoi sekä riisui aina minulle luistimet. -- Näin\nkahden voin sanoa, että jalkani oli silloin aina vähän juonikas. -- Ja\nkuulehan, serkkuseni! Hän sanoi, että minulla on hyvin kaunis jalka!\n\n-- No, no, serkku!\n\n-- Oikein totta! Sitten hän luisteli ja minä luistelin ja sitten minä\nlankesin. -- -- Taikka oikeastaan en minä olisi langennut, mutta kun se\nnyt niin sattui.\n\n-- Kelpasihan sinun langeta, kun majisteri oli nostamassa.\n\n-- Kylläpä hän sitten olisi ollut aika puuhevonen, joll'ei olisi tullut\nnostamaan!\n\n-- Niin, niin, no sitähän tarkoitinkin. Mutta eihän sillä todisteta,\nettä rouvaskoulun tytöt ovat fennomaaneja?\n\n-- Maltahan! Siihen tullaan. -- Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi\nkiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika\nurhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä\niltahämärällä luistamaan. Tuota pikaa kiertyi heitä koko legiona\nmajisterin ympärille -- niinkuin tiedät, antaa majisteri tunteja\nrouvaskoulussa -- ja kaikilla oli millä mitäkin sanomista, että minun\noikein pisti vihaksi -- vaikka kyllä minäkin häntä likenin. Mutta\nolihan se eri asia. Kuitenkin oli jää niin heikko kuin kaksiöinen jää\noli. Se ritisi, se ratisi ja -- petti! Mutta tiedätkö, kuka silloin\nupposi? Ei kukaan muu kuin juuri majisteri ja minä. Enhän voinut jättää\nhäntä siihen yksin, vaikka kyllä muut pakenivat. Minä tartuin häneen\nkiinni ja niin yhdessä mentiin. Et usko, kuinka se tuntui\nkummalliselta.\n\n-- Ja sinä kuitenkin vielä olet tässä?\n\n-- Emmehän tietysti sentään hukkuneet niin matalaan lahteen, vaikka\nsitä on tosin koettu kaivaakin. Noustiin ylös kuin uitetut hanhenpojat\n-- taikka oikeastaan majisteri nosti minut sekä itsensä. Sinä et usko,\nkuinka minua hävetti. Mutta majisteri käänsi asian leikiksi, otti minun\nkäteni kainaloonsa ja niin yhdessä mentiin. Onneksi oli iltahämärä. En\nole koskaan niin sydämestäni toivonut pimeyttä kuin silloin. Ja\nkuitenkin oli se ilta minulle niin rakas, mutta, mutta -- -- minä en\nvoi sitä sanoa.\n\n-- Sinä et sitten kerro serkullesikaan? Minä en siis ansaitse\nluottamustasi?\n\n-- Anteeksi, serkku! Sinuunko en luottaisi? Niin, minä kerron. --\nEnnenkuin päästiin kotiin, tarttui hän noin hellästi käteeni ja sitten\nhän sanoi ja minä vastasin ja sitten -- -- -- minä en voi sitä sanoa.\nMutta tiedäthän itse, serkkuseni, kun olet jo naimisissa. Mamma ja\npappa sen jo tietävät. Enkä minä sen jälkeen enää olekaan hävennyt\nkäyttää suomea vaikka millaisessa seurassa.\n\n-- Onnea, rakas serkkuni! Onnea! Sinusta tulee viisas vaimo. Joka ei\npääse naimisissa järkeensä, se ei pääse koskaan.\n\nJa sillä tavalla se jutelma päättyi.\n\n\n\n\nTÄYSVILLAINEN.\n\n\nTässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen.\n\n-- Vaimoni! aloitti mies. -- Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää\ntapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi\npuolivillaiseksi.\n\n-- Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo\nkokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on\ntotuttu, ja palaja olevaisiin oloihin.\n\n-- Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen.\nTahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee.\nTiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin,\nmutta kokonansa.\n\n-- Tiedän, mieheni, sen tiedän. Mutta luulin jo luopuvasi tuosta\nJägerin villaopista, kun sentähden olet kahdesti kärsinyt\nkeuhkokuumetta ja kolmas kerta kuuluu aina olevan kovin vaarallinen --\nenkä tosiaankaan soisi sinun kuolevan. Mutta sinä, niin ethän sinä\nsiitä huoli -- -- --\n\n-- Etpä nytkään, vaimoseni, noin itkisi, jos olisit täysvillainen.\n\n-- Kenties en sitten itkisi haudallasikaan?\n\n-- Et. Tyynesti vaan surisit ja etsisit elämältä lohdutusta.\n\n-- Tuo on kauheata!\n\n-- Eipä, vaan tosikristillistä.\n\n-- Tahdotko sitten tosiaan jättää -- -- --\n\n-- En, kultaseni, enhän jätä, vaan elän sinulle sekä itselleni mieliksi\nhirveän kauan. -- Sentähden juuri tahdonkin pysyä täysvillaisena.\n\n-- Mutta tuo keuhkokuume?\n\n-- Niin, se on ollut ja mennyt eikä toivoakseni palaja. Se on kuritusta\nkokemattomalle elämän koulussa. Mutta sitä kautta pääsee ajatteleva\nviisaaksi.\n\n-- No, mutta, hyvä mieheni, kuinka viisas nyt luulet olevasi, kun et\nvieläkään osaa hyljätä tuota villaviisautta?\n\n-- Se ei kuitenkaan ole mitään villiviisautta ja sentähden en sitä\nhylkää. Istuhan tähän, niin selitän. -- Tiedäthän, että on etelässä\ntalvikin lämpimämpi kuin meillä?\n\n-- Niin sanotaan.\n\n-- Eikä täysvillainen tarvitse lämpimällä ylystakkia, vielä vähemmän\nturkkia?\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Toista on 30-50 asteen pakkasessa -- silloin ei enää tarvitse olla\nJägeriläinen, mutta kyllä täysvillainen. Tästä lähin pidän siis\npakkasella täysvillaista ylystakkia ja pysyn erilläni keuhkokuumeesta.\nTämä on edistystä. Olen oppinut, ett'ei saa nielaista mitään oppia\nsinänsä. Aatteiden ja todellisuuden pitää muodostaman ja edistämän\ntoisiansa niinkuin olisivat keskenänsä avioliitossa. -- Mutta joko\nmestari on tuonut uuden ylykseni kotiin?\n\n-- Ei, tietääkseni. Vaan asetuhan, niin näen oikein millaiseksi olet\nentisestä muuttunut. Kas niin, seisohan siinä! Suvaitse nyt sydämen\nvähän tutkia päätänsä!\n\nTässä tapahtui pieni ylitarkastus.\n\n-- Ennen löysempi takki ja valkoinen sulhaisrinta, aivan kuin\nmuillakin; nyt vyöltä pinnistetty ja umpirintainen kuin sotamies --\nkiiltäviä nappia vaan puuttuu -- juuri kuin oikea asevelvollinen.\nMuuten tunnustankin, että sotamiehen puku minua miellyttää.\n\n-- Oikein, vaimoni. Ajattelekin minua vaan sotamieheksi, joka taistelee\nvasten kaikkea puolimielistä ja mielipuolista, puolivillaista ja\nosavillaista; vasten kaikkea, mikä ei uskalla olla mitään kokonansa,\nmutta on kaikkea noin nimeksi, noin osapuille.\n\nTällä kohtaa kauniimman puolen nenä hieman nyrpistyi.\n\n-- Sellaista et minusta voi sanoa, epäsi hän, sillä onhan esim.\nsydämeni sinun omasi aivan kokonaan eikä vaan osaksi.\n\n-- Se voipi olla totta, vaimoseni, mutta kuitenkaan et tunnusta minulle\noikeutta pysyä täysvillaisena: siitä syystä vaan vastustat, että tuo\nsuuri joukko ajattelee toisin -- on sekin syy! Ja kuitenkin, etkö ole\nhuomannut minussa muutosta parempaan päin? Minusta on tuntunut kuin\njaksaisin entistä paremmin.\n\n-- Sitä en voi kieltää. Sinä tosiaankin olet päässyt entistä paremmalle\ntuulelle. Mutta voisihan --\n\n-- Ei, ei! Elä ensinkään etsi muita syitä! Tunnusta vaan, että\npahahenki, jolle ihmiset niin usein vikojansa syytävät, on minusta\npaennut koko joukon vähemmäksi. Ja lähestypä tukkaani! Jos Jäger puhuu\ntotta, pitäisi sen lemuta hyvin tuoksuiselta kuin kesän lemmikit, joita\nsuven henget hallitsevat. Tuntuuko siltä?\n\n-- Tosiaankin, mieheni. Ihme kummall' ajaa!\n\n-- Sitä vaikuttaa, kun emme antau kaikkien elementtien valtaan, vaan\nomistamme parahinta ja olemme sitä.\n\nSilloin astuikin ompelumestari sisään ja emäntähenkeä vetivät askareet\nkyökkiin.\n\n-- Tässä, hyvä herra, ylyksenne! kumarsi mestari.\n\n-- Mutta täysvillainen?\n\n-- Minkä mahdollista, hyvä herra. Mutta -- --\n\n-- Eikö kokonaan? Se ei kelpaa. Viekää takaisin. Repikää auki. Olen\ntäysvillainen.\n\n-- Mutta kohtuutta, hyvä herra, kohtuutta ja tasapuolisuutta!\n\n-- Näette, että olen tasainen, mutta vaadin täysvillaista.\n\n-- Mutta oikeus, hyvä herra, myöntäkää mikä on oikeus! Nappien kohdat,\nvälikaulus, välivuori -- -- --\n\n-- Ja koko ylys -- pitää oleman täysvillainen. Sillä hyvä.\n\n-- Tämä on jyrkkä ja ankara muutos. Olen kyllä vapaamielinen, mutta\npyydän oikeutta.\n\n-- Niinpä myöntäkää se minullekin. Mikä on hyvä, se on oikein.\nTäysvillainen on hyvä, sentähden on oikein, että sitä vaadin.\nMyöntykää, kun olette vapaamielinen!\n\n-- Oikeutta yleiselle tavalle, minä tarkoitan.\n\n-- Tavat ovat kuin kukin tahtoo. Minun tapani on täysvillainen.\n\n-- Mutta, hyvä herra, punnitkaa se työ ja vaiva, joka -- -- --\n\n-- Siinäkö kipein kohta? Mutta velvollisuus ei pakene työtä.\n\n-- Ajatelkaa, hyvä herra: nappien kohdat, välikaulus, välivuori --\n\n-- ja koko ylys täysvillainen. Niin tilasin ja niin lupasitte -- teidän\non siis velvollisuus ja sillä hyvä.\n\n-- Täytyypä minunlaiseni miehen olla kaiken karvainen. Minä siis\nsuostun. Kuitenkin myöntäkää, hyvä herra, että olen vapaamielinen!\n\n-- Kuten suvaitsette: oikea lipilaari, ystäväiseni.\n\nJa siihen mestari tyytyi. Hän läksi.\n\n-- Mutta vaimoni! Mikä sinun on?\n\nHän tulla tuuletti kyökistä kuin tuisku. On luultavaa, että hän itki.\n\n-- Mieheni! Auta minua! Minä en kestä tätä kiusausta. Minä tulen\nkipeäksi.\n\n-- Elähän toki, vaimoseni!\n\n-- Oikein totta! Minä en kelpaa sinulle emännäksi. Tiedäthän -- siellä\nkyökissä -- ne piiat -- koko soppa -- -- --\n\n-- Piiat ja koko soppa? Maltahan mielesi, kultaseni, eläkä tuskittele.\nIstu tuohon noin ja juttele tyynesti!\n\n-- Minä en voi, mieheni, tiedäthän, ett'en voi! Se kyökki, ne piiat\nja -- -- --\n\n-- ja koko soppa.\n\n-- Niin kyllä -- -- ja sitten. -- Mutta rakas mieheni, osta minulle\npiano, pianiino taikka flyygeli ja käske minun soittamaan, vaikka\npäivittäin -- teepä tosiaankin se!\n\n-- Sukkela keksintö, vaimoseni. Sinä soittaisit sitten piiat hyviksi ja\nruoat kypsiksi -- eikö niin, pieni vastarannan kiiski?\n\n-- Sinä olet ilkeä! Sinä pilkkaat minua, kokematonta vaimorukkaa.\n\n-- Enhän, kultaseni. Vaan ole nyt tyyni ja sano mikä sinun oikein on?\n\n-- Näethän millainen on esiliinani -- siinä nyt on päivälliseksi\nkeitetty rusinasoppa -- -- --\n\n-- Rusinasoppa! -- Voi sinä lammesta nostettu sorsantytär! -- eikö\nmuuta?\n\n-- Niin no? -- se kaatui!\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Niin no!\n\n-- Onhan sinussa, vaimoseni, kylliksi rusinaa sekä saoksi että\nliemeksi.\n\n-- Mutta ethän, hyvä mieheni, ensinkään vihastu?\n\n-- Olenhan täysvillainen.\n\n-- Niin -- tosiaan --\n\n-- Mutta suvaitsepas, niin pääkin vuorostaan vilkaisee millainen sydän\noikeastaan on. Nyt levostu ja asetu, kultaomena! Kas niin!\n\n--- Mutta älä suinkaan pilkkaa!\n\nSitten tapahtui silmästä silmään pieni läpikatsaus.\n\n-- Aivan entisellään, vaimoseni -- sekaelementtien vallassa. Milloin\näkäpussi pakkanen, milloin aika tuisku, milloin taas keväinen sadepilvi\n-- kaikki sentähden, ett'ei ole täysvillainen. Maltahan. Jo vilahtaa\npilvestä päivä! Jo hymyilee -- mutta se ei ole pitkällinen sentähden,\nett'et ole täysvillainen.\n\n-- Olenpa täysvillainen!\n\n-- No miten?\n\n-- Ajatuksissani olen jo täysvillainen.\n\n-- Oikeinko totta, vaimoseni?\n\n-- Oikein totta!\n\n-- Ethän vaan vasten tahtoasi --?\n\n-- Ole huoleti, mieheni! Tahdon tulla niinkuin sinä -- suven ja talven\ntappelusta tahdon päästä täyteen kesään.\n\n-- Vaimoseni, kultaseni! Lähennä pian suukkosi!\n\nSitten tapahtui jotain semmoista.\n\n-- Ja tuossa tuopi mestarikin ylykseni.\n\n-- Tässä, hyvä herra, sellainen kuin käskitte! kumarsi mestari.\n\n-- Aivanko täysvillainen?\n\n-- Joka ainoa rihma, vakuutti mestari.\n\n-- Nyt, vaimoni!\n\n-- Niin nyt, mestari, on minun vuoroni! Vanhat mitat, -- muistattehan\nne? -- uusi puku, mutta täysvillainen.\n\n-- Täy -- täysvillainen, hyvä rouva?!\n\n-- Niinkuin sanottu: täysvillainen! vakuutti koko parikunta yhdestä\nsuusta.\n\n-- Mitähän tästä oikein tulee, jos kaikki muuttuvat täysvillaisiksi,\narveli ihmeissään mestari. Tavat muuttuvat, maailma muuttuu -- ja minä\nseuraan mukana!\n\nMestari teki notkean kumarruksen ja läksi.\n\nMutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen\ntaivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä\nrehoitti.\n\n\n\n\nAPULAINEN.\n\n\nI. PAPPILA VANHALLAAN.\n\nTe ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo\nsanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys;\nmutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan\nunhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika\npitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi\nkoko pitejä.\n\nVanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän\nraittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen\ntunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt\nsupiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät\nkuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui\najolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni\npäätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.\n\nKenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista,\niankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka\nhänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita\nheräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori\nylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin\nminkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren\nkauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli\nhistoriankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos,\nNuijasota.\n\nVaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui\nhänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin\nkotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka\nkauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi\nkotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan\nhengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut\nJ. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi\nlevottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka\nhänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän\nNuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan \"pilkoittaa\", joka hänestä\ntuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. \"Tosiaankin\", arveli\nhän, \"uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!\"\n\nEhkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta\nentisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes\nsuvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi\nasukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus\ntuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista\nsyistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen\nläikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei\nsiis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia\nsanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan.\nPiispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita\nkirkkoherrakin piti tarpeellisina, \"kun niissä opetettiin sisälukua ja\nkatekismusta\". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli\nluonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti\nihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa \"kukkona linnassa\":\nviisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä\nkaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika\n-- jos sitä viaksi suvaitaan sanoa -- aina väisty oikeaoppisen kirkon\npaimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin\nedeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta\nsuostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä\npäätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät\nalamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran\nosuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon\nmetelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä\nsotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi\nrakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli\nheille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta\nlopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät\nkuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät.\nEikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin\njoskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.\n\nKuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran\nrouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin\nsairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat\nemännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti\nmilloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi\nkolmikas lampaanjalka, -- ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä\npitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä\ntarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja\nlapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin\nlämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen\ntavallista runsaammin varoja.\n\nHänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat\npappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja\npaljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he\nkohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti\nHeleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus\nsanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien\nkokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän\nlohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi.\nNuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja\nkorkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste.\nHänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat\nsisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan\niltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut\nilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan\nvastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun\nlupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas.\nLaulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren\nmaailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei\npidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin\nperheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat,\nmilloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa\n\"härkinä vieraassa karjassa\", sillä vierashan oli silloin virkaväen\nkieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä\nharvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten\nkoleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut\nvuoteen omaksi.\n\nKauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään\nkirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi\ntuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus\nlopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi\n-- sillä nuoreksi tulokas ajateltiin -- julistaisi elämän sanaa\ntemppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan\nsiihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo\nAlmqvist aivan mielevästi, että \"vanhat katsovat nuoriin kuin\npappeihinsa\". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman\nluonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan.\n\nTuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti\nsielläkin vanhoissa sekä nuorissa.\n\n\nII. UUSI PÄIVÄ.\n\nOmituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät\nmaalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä.\nOmituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan\ntupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia\nsekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina\nuuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä\nperheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen\nvähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu\nkaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän\nvainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja\nkysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi\nkaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa\nvärehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina.\n\nSellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona\nkansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan.\n\"Hän on tullut\", kuiskittiin jo kirkonmäellä. \"Kuuluu olevan nuori,\nnaimaton mies\", tiesi joku. \"On siinä jonkun tyttären osa\", vakuutti\nmuuan emäntäihminen. \"Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi\",\nivasi eräs laiha suutari. \"Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi\nkalaan\", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies\njonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa.\n\nMutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona\nseisoksinut kansa, minkä mahtui.\n\nKirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen\nloputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin\nnuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin\nluontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti\nlempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja\njoka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan\nsanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin\nkaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän\nvoiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on\ntäydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa\nihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa\nmaailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain,\nkuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen\nsaarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka\nlauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa\nydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät\nrakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat\npäätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen\nensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä.\n\nKaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty -- ei\nainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä\nvakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä\ntaikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa\nsekä voimaa parempaan. \"Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista\",\nlausuivat vanhukset. \"Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen\naurinko!\" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka\noli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa\nsangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret.\nNuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman\nvastineen nuorten sydämissä.\n\nMutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta\npalatessa.\n\n-- Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.\n\n-- Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.\n\n-- Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.\n\n-- Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen\npoika.\n\n-- Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle,\njatkoi hänen sisarensa.\n\nNiin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi\nja maine.\n\nVanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu\neilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan\nsydämellisesti. -- Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut\nkirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta\nkirkkoherraa. -- Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen\nhänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin.\nNeiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän\nei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja\nsoitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti\nEliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle.\nHänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen\nsilmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi\npalaa?\n\nPian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui\napulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän\nkuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi\nlaulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä\nlensi uusia ajatuksia.\n\nMitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran\nvanha rouva.\n\n\nIII. PERUSTUKSIA LASKETAAN.\n\nVanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan\npappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita\nsekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien\nsireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta\nviljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen\nvaltavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki\npohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien,\nsivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla\naukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti;\nainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa.\n\nPappilan pihalla yleni paitse suurempaa päärakennusta toinen\npienempikin. Se sisälsi useita väensuojia sekä toisessa päässään\nvirkahuoneen ja kaksi kammaria, joissa nuori apulainen asusteli.\n\nMutta tällä kertaa istui hän puutarhan keväisessä luonnossa. Kuusien ja\nlehtipuiden vaiheella siellä sijaitsi pöytä lavitsojen välissä. Pöydän\nääressä tutkaili siellä nuori pappi tulevan saarnansa aineksia. Hän oli\npäättänyt puhua kauneudesta ja vapaudesta -- harvinainen saarnan aine\nsiihen aikaan. Hänellä oli kaksi johtolausetta, joiden pätevyyttä hän\nnyt punnitsi.\n\n\"Etsikäät ennen kaikkea sisällistä hengen kauneutta, joka teissä kukkii\nrakkauden töiden kautta ja hedelmöitsee niiden seurauksissa!\"\n\nTäytyneehän tämän pitää ryhtinsä. Rakkaus on kauneuden henki ja kauneus\nrakkauden ruumis, toista ei ilman toista. Mutta sisällinen on\nulkonaisen perustus ja perustus on ensin laskettava.\n\nKauniisti hymyilee kukka, kauniisti tuikkaa tähti, kauniisti livertää\nlintu, kauneutta säteilee koko luotu maailma sentähden, että siitä\nhuokuu, hengittää, hehkuu Jumalan rakkaus. Eivätkö samat iankaikkisen\nsäteet voisi ilmestyä tuhatkauneuksina ihmishengessä, tuossa luodun\nmaailman kuvastimessa? Niin, miksi eivät voisi, kun kuvastin vaan on\nvalmis hiottavaksi ja puhdistettavaksi. Mutta toinen osa:\n\n\"Etsikäät sisällistä vapautta totuuden palveluksessa, niin vapauden\nulkonaiset esteet raukeavat kuin poltetut nuorat\", jatkoi apulainen.\n\"Jospa koko kansani tätä tottelis! Vapaus on tarpeellinen määrä\nraitista ilmaa. Raitis ilma lisää voimia ja eloisuutta. Mutta totuus on\nraitista ilmaa hengenmaailmassa. Joka vaeltaa totuudessa, sitä ei\nkahlehdi kuolemakaan ja elämä on hänelle voittoretki kuolemattomuuteen.\nSisällinen vapaus kukistaa ulkonaisetkin kahleet. Totuuden tulessa\npalaa vääryyden ansat.\"\n\nTällaisissa aatosten pinteissä haaveksi nuori pappi puutarhassa kun\nyht'äkkiä alkoi läheisellä oksalla livertää peippo ja samaan aikaan\nkohosi vainiolta taivaan kupua kohden leivo. Sinne kallistui nyt nuoren\nmiehen korva ja hänen henkensä taivaalla leijui outoja aavistuksia,\nsemmoisia kuin ainoastaan kevät herättää nuoren keväisessä hengessä.\n\nHiirenkorvalle oli jo puhjennut puissa ja pensaissa lehti, ja helakan\nvihreänä nousi ruohontutkain nurmesta. Niin tuntui kuin olisi tohissut\nluonnon kohoelevassa rinnassa elämän voima. Kevät huokui kuin onnestaan\nuneksinut, heräämään herttova impi, jonka silmiä aamunsäteet aukovat\nkiiruhtaen nukkunutta pukeumaan morsiameksi.\n\n-- Oi tätä temppeliä, jossa iankaikkisesti uutena sointuu iankaikkisen\nsana! lausahti haltioissaan innostunut pappi. -- Mitä on saarnani sen\nrinnalla mitä opetetaan luonnon suuressa temppelissä, jonka\njumalallisia aarteita ihmiskunnan suurin mestarikin on meille\ntulkinnut! Mutta ihmisten sydämet ovat suljetut. Sentähden onkin asiani\navata sokeain silmiä ja kuurojen korvia näkemään ja kuulemaan Jumalan\nihmeitä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa. Taiteessa! Sanoinko\ntaiteessa? Kuinka moni tunnustaa sitä? Ja kuitenkin, kuinka yleviä\nhetkiä olen nauttinut taiteen temppelissä. Mutta onhan ihmisiä, jotka\neivät voi eroittaa jalokiveä hiekanjyvien seasta. Toiset tuomitsevat\nviinit yleensä sentähden, että niihin joskus on sekoitettu sopimattomia\naineksia. Sitten olisi koko kirkkokin hyljättävä sentähden, että sen\noppiin aikoinaan oli ja vieläkin on sekoitettu ääretön joukko\nväärennyksiä. Ei! Minä kieltäisin sisällykseni totuuden, jos en\ntunnustaisi, että Jumalan kasvot loistavat ja Hänen kielensä puhuu\nrehellisille sydämille yhtä usein taiteen ja luonnon temppelissä kuin\nrukoushuoneessakin. Silloin kajahti vainiolta kyntömiehen laulu:\n\n    Toivon riemu ja autuuden aika\n    Suruani harvoin lievittää.\n\nSydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli\nkuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota.\n\n-- Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula -- kansakin\nhuutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut\näänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo\nsarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin\naitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille,\nlaajemmille laitumille. -- Jouduta askeleitasi, kevät!\n\nIkäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin\nkantaen kahvia, nuorin kahvileipää.\n\n-- Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen\nleikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle.\n\n-- Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä,\nennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina.\n\n-- Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan\nteidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin\nsanani. -- Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille!\n\nNeidet istuivat.\n\n-- Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina,\npilpatti Eliina.\n\n-- Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja\nvainion västäräkki, arveli Heleena.\n\n-- Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja\nvareksia, varoitti Eliina leikillisesti.\n\n-- Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan\nkuulijoitakin, neuvoi apulainen.\n\nUudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä:\n\n    Rintani on kuin järven jää,\n    Kukapa sen viimeinkin lämmittää?\n\n-- Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi!\nSulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä\npeittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat\nkukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen.\n\n-- Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa?\nemmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina.\n\n-- Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena\nvakavasti.\n\n-- Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät\nainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta\nhe muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg\nkuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta\nrannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan.\n\n-- Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina\nrauha, muistutti Heleena.\n\n-- Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen.\n\n-- Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee\npuistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. -- Taikka\noikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee,\nkuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja\nainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta\n-- viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä -- rientääkseen sitä\nvoimallisemmin merta kohti.\n\n-- Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. --\nTosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä\nseuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä\nasuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin\nkansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä\nsuvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on\nrehellinen ja vilpitön sisällys.\n\n-- Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt -- niin\neriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena.\n\n-- Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä.\nVaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan\njylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän.\nSitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana\nsyrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa -- siinä\nkenties syy erilaisuuteenne.\n\n-- Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti\nEliina. -- Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää\nniinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori!\nsanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella\nelämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä,\nvarjona valon keskellä, syksynä keväällä -- sitä en voi! Mutta eihän\npiile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. --\nSelittäkää, pastori!\n\nNeiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen\nvakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista.\n\n-- Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi\napulainen. -- Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo\ntoteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän\nkevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus\nkieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu\nluonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty\nkäsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa\nluonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista\nvainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista\nmikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla\nmitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy\ntuhansissa muodoissa -- vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa\npuhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle\nyhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ\nelämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset\nkäsitteet saman pään alamaisuuteen.\n\n-- Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina.\n\n-- Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti.\n\n-- Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme,\nvalitti Eliina.\n\n-- Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella\nlähimmäistänsä, väitti apulainen. -- Tuolta vainiolta kuului äsken\nkansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta\nihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi --\nmiksi eivät koko pitejän suloksi?\n\n-- Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti\nEliina.\n\n-- Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien\niltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin\nlaulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu,\nsynnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä.\n\n-- Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. -- Me perustamme\npitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin.\n\n-- Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena.\n\n-- Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi\napulainen. -- Ja te, neiti Heleena -- neiti Heleena punehtui\nentistä enemmän -- varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin\nhartausseuroihin?\n\n-- Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti.\n\n-- Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina.\n\n-- Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. -- Haluaisin toimittaa\nkyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia\nnoista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen\nrannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme \"sulista\nsyvyyksistä\" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät\nseurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa.\n\nMutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka\ntarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän\nrupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime\nsanansa Eliinalle. -- Sanoinko \"ainaiseksi?\" Mitä hän mahtoikaan\najatella? Enköhän ollut kovin varomaton? -- teinpä sen melkein\najattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko\ntodellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi!\nMutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi\n\"sulavansa\" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä\nliekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene,\nluvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! -- Mutta onhan hän liiaksi minun\nkaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen\nHeleena. Häneen pitää minun tutustua.\n\nHän nojasi päänsä käsiänsä vastaan.\n\nTaasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo.\nJa lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta.\n\nMutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle\nhääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa.\n\n\nIV. KÄYDÄÄN TUUMASTA TYÖHÖN.\n\nSeuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko\npitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita\npoikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti,\nkainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli\nulkona.\n\nSisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin.\nOnnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin\nvilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin\npaimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota\nonnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja\npirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta\nkaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä\npurskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani\nmyöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua\nkelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä\noli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla\nollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni.\n\nKun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan\nlohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa\nvoittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita\nkuuntelemassa.\n\nJoll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut,\nett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti\nkovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse.\n\nSitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja\npunaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin\ntaitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen\nvuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin\nminun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin\nsydäntäni -- vaikka se olikin vaan koetuslaulua -- ja molemmat pappilan\nneidet häntä silittivät ja taputtelivat.\n\nSittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun\ntarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja\nsen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia\nkauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla --\njokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti\nhän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka\nantava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska \"lahjat ovat\nmoninaiset\". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun\nhuomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo\nmies.\n\nLopuksi lauloivat kanttorin kanssa pappilan neidet vielä kauniin virren\n-- minustakin se kuului kauniilta -- sitten jätettiin siksi kertaa\nhyvästi. Joka sunnuntai-iltapuoli jatkettiin sittemmin pappilassa\nlauluharjoituksia.\n\nVeljensä, ylioppilaan, kautta hankkivat pappilan neidet pääkaupungista\nlauluihin sanoja sekä nuotteja. Niiden joukosta muistan minä\nerittäinkin Maammelaulun sekä Savolaisen laulun. Olihan juuri samana\nvuonna ilmestynyt A. Oksasen Säkenet, joissa kansa tunsi oman henkensä\nliedestä lähteneitä kypeniä, jotka hehkuvina palasivat saman hengen\nsytykkeiksi ja herätteiksi. Minä muistan, miten sydämellisellä\nhartaudella nämä kansallisen hengen huomenlaulut silloin omistettiin.\nHäähuoneesensa heräävä morsian oli Suomi silloin.\n\nSittemmin kaikui kirkonmenoissa ylevästi sekaääninen laulu. Kujilta ja\nvainioilta hävisi vähittäin siveiden laulujen tieltä rekivirsien\nrenkutus. Ja kyläkunnissa yhtyivät usein nuoret keskenään\nlauluharjoituksiin, joita vanhempi väki mielihyvillään kuunteli. Vielä\nsamana sunnuntai-iltana, laulukoetuksien jälkeen, meni apulainen\nneitien ja kanttorin keralla tutustumaan kyläkunnan hartauskokoukseen.\nKokous oli tällä kertaa pitejän raatarin luona ja väkeä oli siellä\ntuvan täydeltä. Pöydän päässä, kynttiläparin himmeässä valossa istui\nkeski-ikäinen mies Raamatun ja J. Wegeliuksen postillan ääressä ja piti\npuhetta. Arvokkaan näköinen oli tämä kunnioitettu pitejän mestari.\nHiljainen, vakava hartaus vallitsi huoneessa. Aluksi joutui kokousväki\nhämilleen vierasten tulosta. Olihan apulaisen tulo aivan odottamatonta,\nkun ei kirkkoherrakaan koskaan tällaisista kokouksista välittänyt.\nKohteliaasti tarjosi kuitenkin isäntä tulijoille pöydän takana\nistuinta.\n\nPaljon keskusteltiin sitten illan kuluessa uskonnollisista asioista.\nLopuksi esitteli apulainen pyhäkoulu-hankkeensa. Hän kysyi tahtoiko\nraatari kristillisestä rakkaudesta ruveta kyläkunnassaan sellaisen\nkoulun opettajaksi. Lapsien kanssa luettaisiin ja tutkisteltaisiin\nsiellä pyhäpäivän teksti ja lopuksi toimitettaisiin lapsille muutakin\nmiellyttävää ja hyödyllistä lukemista. Nöyrästi ja vajavuuttansa\nvalittaen suostui raatari ehdotukseen, varsinkin kun apulainen lupasi\nauttaa asian alkuun ja käydä usein koulua katsomassa.\n\nHartauskokouksen alussa ja lopussa laulettiin joku virren värssy sekä\npidettiin polvirukoukset.\n\nKokouksen jäsenet iloitsivat apulaisen läsnäolosta ja apulainenkin\nlähti kokouksesta tyytyväisenä: hän oli siellä nähnyt koolla joukon\nvilpittömiä ihmisiä, jotka näyttivät ainakin suvaitsevan hänenkin\nharrastuksiansa.\n\nNiin perusteli apulainen kautta pitejän pyhäkouluja, joihin hankittiin\nopettajat kyläkuntien etevimmistä lukumiehistä. Sellaisissa kouluissa\nistuttiin tavallisesti joko pöydän ympärillä taikka seiniä vasten\nlavitsoilla. Ihanana säilyy muistossani erään sunnuntain iltapuoli,\njolloin nuori apulainen astui ensikerran kouluumme. Hän näytti niin\nlempeältä ja rakastavalta. Hän selitti meille luetun sisällystä ja\nkyseli meiltä. Lopuksi piti hän rukouksen ja silloin kuulin ensikerran\npuhuteltavan Jumalaa isänmaan ja kansan puolesta. Tätä muistellessani\nheltyy mieleni useasti vieläkin.\n\nSen jälkeen noudatti pyhäkoulun opettajammekin rukouksissaan nuoren\npappimme esimerkkiä.\n\nApulaisen ehdotuksesta kokosimme sitten vapaaehtoisilla lahjoilla\nkeskuudessamme rahoja, joilla meille tilattiin senaikuiset\nlastenlehdet, Lasten Suometar ja Varpunen. Niitä luettiin pyhäkoulussa\nlopputyöksi ja niiden kautta edistyi enin yleinen lukuhalu.\n\nNäihin aikoihin alkoi usea pitejäläisemme tilata kotiinsakin\nsanomalehtiä.\n\nLauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli\nkoko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan\nkuullen.\n\nSamana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle.\n\nJuhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä\njärjesteli heidät kanttori ja nuori herra -- ylioppilas oli nyt kotona\n-- pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä\napulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän\nkukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä\nhengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä.\nSireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain\njuhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo\ntunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan.\nKun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat\nkellot. Niin saapui väkijono temppeliin.\n\nLehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen.\n\nTuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin\nkauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena.\nKoko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin\nrunsaasti seppelöity oli alttari kehineen.\n\nRippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa.\nOlihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen\nnuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku\nlehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää\nhautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata\nkustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle\njoku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä\nasuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia.\n\nMutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena\npalatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima\nnostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin\nilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä\nsuurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset\npitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten\nkesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta\npitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen\nvaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin\nkansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään\nkaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut\nmaailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja\nkuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea\nkäsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa\nsairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi\ntoimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin\ntoisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison\ntanssivan: taisi iloita iloisten kanssa -- sellainen kristillisyys ei\ntuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin,\nmutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon\n-- ainakin tarvittiin niinä aikoina -- ennenkuin kansa pappiansa\nparjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi\najanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään\nmoitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä\npyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän\nkuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan,\njolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa.\nRakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä\nkinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin\nvapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti\nhän täällä ensimäisen lainakirjaston -- nyt on meillä sellaisia\nuseammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten\nelintarpeeksi.\n\nPappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin\npidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen\nkevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan\nJaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa\nkotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan\nkuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea,\nhänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä\nsisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään\nesikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä\ntuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen\nlemmittynsä oli Suomen kansa.\n\n-- Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. -- Olen\nnuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin\nhyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä!\nSilloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita,\nkirjaimet ikäviä hieroglyfejä -- nyt avoinna edessäni maailma, sanat\npuhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja\nnautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en\nkäsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut\nleipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt\nette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi.\nOttaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä\nkaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat.\nUneliaisuutta, väsymystä -- niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut\nkaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin\nja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia\nkevään soittaessa -- se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle.\nOsasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät,\nkansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen -- niin\nminä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa!\n\n-- Oikein, veljeni! huudahti Eliina. -- Sinä laulat oikeata\nylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa.\n\n-- Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa\nnoita mitattuja virsiä -- paitse silloin kun yhdyn teidän\nlauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas.\n\n-- Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena.\n\n-- Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän\nmittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin.\n\n-- Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa,\nliittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon,\nsisarukset olivat saapuneet. -- Ja täällä ei ole laulut ainoastaan\nsanoja ja säveliä -- ne ovat myöskin työtä.\n\n-- Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan.\n\n-- Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy\nminäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä,\nmihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. -- Jotakin\njohtuu kuitenkin mieleeni. -- Minä tahdon. -- Minä koetan.\n\n-- Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi,\nlisäsi apulainen.\n\nKeskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa\nkutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra\npitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta,\nmilloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä\naineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua\nlainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä.\n\nSama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa\nesitettiin \"Riita-asia\". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan.\nOlihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi\ny.m. -- ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan.\n\nApulainen neuvoi: \"Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi.\nJokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko\ntoisianne.\"\n\nSeurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet,\nvaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan\nsitä sittemmin nähtykin.\n\nMonta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen\nkäytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt\nvälttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita?\n\n\nV. NEITI HELEENA ILMAISEE JOTAKIN.\n\nMutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä --\ntapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti\nHeleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen\nkodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei\nsiellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla\näyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän\nsitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa\nasusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä -- joko\ntahallaan tahi vahingossa -- hypänneen veteen. Onneksi -- mistähän lie\nsiihen saapunut -- liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti\npelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta\nkummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt\napulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa.\n\nToiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin\nepäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista.\nToiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen\napulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli\ntyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla.\n\nTosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin\nvaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli\nkymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän\nhämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan\naavistamatta sisään.\n\n-- Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. -- En voinut olla etsimättä\ntänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein\nhuomannut lääkkeitä.\n\n-- Niin, sydämen lääkkeitä. -- Istukaa, neitiseni! Näytätte niin\nkalpealta, puhutteli apulainen. -- Todellakin pitäisi papilla oleman\ntuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko\nteitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi\nkuin minä.\n\n-- Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton\nteille sitä sanoa. -- Te nuhtelette minua. -- Oi, elkää vihastuko\nminuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa\nminulle sitä!\n\n-- Mi -- minä lu -- lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt\njoutunut hämille.\n\n-- Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton!\njatkoi Heleena.\n\n-- Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen,\nvakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä.\n\n-- No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä -- --. Voi, kuinka tämä\non vaikeata! Olettehan nuori mies. -- Mutta minun täytyy. -- Niin, minä\nolen tehnyt suuren rikoksen, minä olen -- rakastunut!\n\nNyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin\nukon nuolen.\n\n-- Rikoksen -- rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata\nedestakaisin asunnossaan.\n\n-- Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen\nhykertäen käsiään.\n\n-- Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa,\ntiukkasi Heleena.\n\n-- Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä -- -- niin,\nmitä minä sanoisin?\n\nHeleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti\nlohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta.\n\nApulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta.\n\n-- Te ette sano mitään, jupisi neiti. -- Te vaikenette ja minä häviän\nyöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta\nminulle on se yhtä tyly kuin tekin: -- se saarnaa lakia. Myllykoski\ntuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut\nhukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti\nvastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen\nniin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka\nkuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat\nlakia eikä teilläkään ole evankeliumia.\n\n-- Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan\nrikkonaisia kuvia -- siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen\nlevollisemmin.\n\n-- Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti.\n\n-- Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen\nparantua ja vahvistua, lisäsi apulainen.\n\n-- Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti\nneiti.\n\n-- Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä\nterveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen.\n\n-- Ja isäni vihan -- pyyhkiikö Jumala senkin pois?\n\n-- Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? -- sairas, kuoleva\nvanhus.\n\n-- Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo\nsanoin ja -- luvattomasti --\n\n-- Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena.\n\n-- Niin, jatkoi Heleena vuodattaen kyyneliä, -- ja olen sen tunnustanut\nisälleni.\n\n-- Sairaalle, kuolevalle isällenne! Minä en ymmärrä teitä, kummasteli\npappi.\n\n-- Isäni joutui raivoon. Hän, joka ei kuukausiin ole jaksanut kohota\nvuoteeltaan, nousi kun tenhottu seisalleen, huutaen: \"ei koskaan, ei\nkoskaan saa kanttori tytärtäni!\" Sitten vaipui hän hervakkana, melkein\ntainnoksissa tilalleen.\n\nKanttorin mainitseminen päästi apulaisen pälkähästä. Hän käsitti nyt\nkoko pulman. Hän asettui tyyntyneenä pöytänsä ääreen ja jatkoi:\n\n-- Isänne ei siis suostu antamaan teitä kanttorille?\n\n-- Ei. Ja kuitenkin minä rakastan häntä, olen jo kauan rakastanut. Ja\nrakkauteni on nyt rikos -- sitä en ennen käsittänyt.\n\n-- Epäilemättä nytkin käsitätte isäänne väärin. Rakkautta ei hän voi\nkieltää enemmin kuin kukan puhjentaa tahi luonnon heräämistä keväällä.\nVarmaankin tarkoittaa hänen kieltonsa jotakin muuta.\n\n-- Tiedän kyllä isäni syyt, selitti Heleena. -- Sellainen \"muuta\" on\njuuri säätyeroitus, jota isäni kannattaa, mutta jota minä en voi\nkäsittää tarpeelliseksi. Kun olen käynyt hartauskokouksissa ja\nlähestynyt siellä yhdessä Jumalaa, ei ole koskaan johtunut mieleeni,\nettä olisin parempi kuin muut ihmiset. Mutta mihin minulla ei ole\noikeutta Jumalan edessä, sitä vaatisin väärin ihmistenkin kesken, sillä\nolenhan joka hetki, yhtä hyvin kuin rukoushetkinä, Jumalan nähtävissä.\n\n-- Te puhelette ihmeesti oikein, vakuutti apulainen. -- Jumalakin\nrakastaa veljeyttä. Sentähden tahtoo hän kaikkia ihmisiä kaltaisikseen,\nyhtä täydellisiksi kuin täydellisten esikoinen. Kaikki olemme yhtä\nylhäistä sukua, sentähden pitää kaikkien kohota Jumalan pojiksi ja\ntyttäriksi. Jumala tahtoo valaa olentonsa täydellisyyden ihmisiin, että\nihmiset Hänen kanssansa voisivat nauttia samaa onnea, kunniaa ja\nvaltaa. Mutta temppeliin, josta tahdotaan tuolla saavuttaa huippu,\npitää täällä laskettaman perustus. Ja veljeys tuolla ylhäällä\nsaavutetaan nöyryyden ja veljellisen rakkauden kautta täällä alhaalla,\njossa kaikki olemme keskenkasvuisia, vaikka kaikkien velvollisuus on\npyrkiä täyttämään mittaa.\n\n-- Te voitte olla oikeassa ja varmaan olettekin. Mutta isäni mielestä\npitäisi minun ylkäni oleman vähintään hänen virkaisensa mies. Muuten\nhän ei suostu.\n\n-- Varmaankin tekee hän vakuutuksensa mukaan, arveli apulainen, ja\nsentähden emme voi häntä tuomita. Hän on entisyyden mies. Mutta\nmyöhäistä on haudan reunalla repiä hänen käsitteidensä perustuksia.\nHänen entisyydestään rakentuu hänen tulevaisuutensa. Ainoastaan\nkärsivällisyys elättää teissä toivon, joka johtaa asianne kunnialliseen\npäätökseen. Onhan usein nähty suven ja talven taistelua; onhan monesti\nnäyttänyt kevään tulo epäiltävältä. Mutta kenen puolella on elämä, se\nvoittaa.\n\n-- Arvasinhan, että voitte minua lohduttaa! iloitsi Heleena. -- Mutta\nlupaatteko puhua puolestani isällenikin?\n\n-- Sen lupaan, vakuutti apulainen.\n\n-- Voi, kuinka teille olen kiitollinen!\n\nHeleena aikoi jo nousta ja lähteä, mutta hänen mieleensä johtui vielä\njotakin.\n\n-- Sanokaa minulle vieläkin, onko rakkauteni teidän mielestänne\noikeutettua vai eikö? kysyi hän.\n\n-- Se on luonnollista -- se on oikeutettua, vakuutti apulainen. --\nKukinta keväällä ja rakkaus nuoruudessa, lakastuminen syksyllä ja\nkuolema vanhuudessa, ovathan ne luonnollisia.\n\nKuu oli ehtinyt juuri ikkunan kohdalle ja valaisi haaveksivan immen\nkasvot. Sen huomattuaan Heleena ensin vavahti. -- Hän muisti isäänsä.\n-- Mutta samalla välähti toivon tuli hänen silmissään -- näyttihän kuu\nnyt niin lempeältä. Heltyneenä, äänetönnä likisti hän apulaisen kättä,\nja sitten he erosivat.\n\n\nVI. TUTUSTUTAAN KANTTORIIN.\n\nTietysti ei pysynyt kirkkoherran rouvalta salassa nuorten lemmelliset\nkeskuudet. Mutta hän oli käytännöllisen elämän ihminen. Hän ei\nkäsittänyt kanttorin asemassa mitään ala-arvoista, koska hänellä oli\nvirka, joka voipi tyydyttävästi elättää perheen. Niinikään oli\nkanttori, varsinkin viime aikoina, ilmestynyt sekä virassaan että\nseuraelämässä kykenevänä ja kunnon miehenä. Olipa hän sitä paitse\nkomea, isokasvuinen mies, oli käynyt koulut ja kymnaasit, vaikka\nvarattomuus oli keskeyttänyt opinnot ja laululahja johtanut hänet\nnykyiseen virkaansa. Rouva oli siis myötätuntoinen nuorten\nluonnolliselle taipumukselle. Sitten kun asia oli tullut sairaan\nkirkkoherran tiettäviin, koki hän puoltaa tytärtä itsepintaisen isän\nedessä, vaikka näyttikin turhalta koettaa taivuttaa häntä\nsuostumukseen. Samalla aikaa koetti hän tyttärellensä selittää isän\nkieltämisoikeutta ja neuvoa häntä kärsivällisesti toivomaan otollista\nhetkeä.\n\nHeleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin\nentistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan\nharhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista\nhellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua\nja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin\nolisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä\nsavua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi\nnoista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon\nvarret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen\nohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja\npiti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja.\n\nKirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin\nseurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni\nneuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa\nkiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä\nkamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä.\n\nPäivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän\nsai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan\nniin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa;\nväliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi\nillallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän:\n\n-- Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta\napulaiseltamme -- papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä\nruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle.\n\n-- Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä\nluotettava kuin papin? kysyi kanttori.\n\n-- Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein\ntottumus tekojamme, myönsi neiti.\n\n-- En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja\nohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua.\nTiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella\nharharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan\nlemmittynsä kättä.\n\n-- Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena.\n\n-- Niin -- se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää\noppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet\npelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa.\n\n-- Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle\nkiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun\nainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni.\n\n-- Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän\nhukuttavasta pyörteestä -- minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä\nmuistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa\nkauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä\nhikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä\ntemppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa\nkajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin.\n-- Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka\nsinun rakkautesi kukisti. -- Eikö selitys tyydytä?\n\n-- Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. -- Minusta tuntuu kuin\nhaastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat\ntaipumukset kukistaa.\n\n-- Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen\nrakkautensa usein säteilee ihmisten kautta.\n\n-- Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. -- Kuitenkin sanoit\näsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi.\n\n-- Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta,\nestetty hukkumasta, selitti kanttori.\n\n-- Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti.\n\n-- Niin, rakkautta, tunnusti ylkä.\n\n-- Me tarvitsemme toisiamme.\n\n-- Niin, rakastaa.\n\n-- Se tuntuu niin keveältä.\n\n-- Se sitoo meidät toisiimme.\n\n-- Mutta meitä eroittaa vielä epätieto, epävarmuus, valitti Heleena.\n\n-- Joka on alkanut, voipi myöskin päättää. Me voimme elää toivossa,\nvakuutti kanttori.\n\n-- Todellakin, rakkaus, joka on voinut pelastaa minut kuolemasta --\n\n-- Ja minut kadotuksesta, keskeytti kanttori.\n\n-- Voipi kärsiä, toivoa, kestää ja viimein voittaakin vastukset. Eikö\nniin, Villeni?\n\n-- Sinä näytät nyt niin ihanalta, Leenani.\n\n-- Ja sinä kohoat silmissäni niin ylevänä.\n\nSamalla kertaa astui apulainen käsikkäin Eliinan kanssa puutarhaan.\n\n-- Mitä sanomme noista kahdesta? huomautti Heleena.\n\n-- Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan,\nvalmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori.\n\nJotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden.\nLemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset\nusvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun\nkotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita\napulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota.\n\n\nVII. APULAINEN JA SEURAKUNTA.\n\nNuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä\nkuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi\nväki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja\nvoimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa\nhengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus\n-- siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen\niltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin\nopetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät\nhänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä\ntaistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet\npyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille\navasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja\nnostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet\nsiihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka\napulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista\ntaluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden\nkokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain\nvanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä.\n-- Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. --\nKaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli\nmyöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä,\nerikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan,\nolivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus\nhuomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti\nvastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen\nihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse\nnäytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän\ntappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa.\nMutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville\nkotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita.\nRaamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin\nnoudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle,\nsiinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet\nolisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia.\nVälttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka\nkammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään\nmuutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin\nyhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka\nkerta oli hänen loppuvaroituksensa: \"Elkäät toisianne tuomitko, vaan\nsäilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys.\"\n\nApulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa\nhenkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus\npalvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja\nmissä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu\noleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei\nole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä\nei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus.\nAinoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin\nelämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli\nyksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden\nja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki.\n\nMutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen\naatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta\nkappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä,\nerinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko\noli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja\nmaanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen\nsanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa.\nEdellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta\nsaarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä\naina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa.\n\nKuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä,\nkovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei\nkappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan\nhänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä\nalalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli\nsuorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä\nsopivissa tiloissa syynsäkin: \"Oppinut kansa\", arveli hän, \"ei usko\npappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin\nhukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole.\" Tätä teroitti\nhän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan\ntodisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa,\nettä vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa\nkuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja\nkullakin ajalla on omat lemmittynsä.\n\nPahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun\nkerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen.\nEdellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken\nmaailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta\nisänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja\nmaalliselta.\n\nApulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään\nluonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä\nlähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati.\nHelppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta\nniin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa\nhiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun\nkiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa.\n\nEdelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä\nvakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän\nJumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän.\n\nEi kulunut kauan ennenkuin hänen vaikutuksestaan myötiin pitejän\nlainajyvästöstä viljaa kansakoulun peruskassaa varten.\n\nMutta työn ja taistelun mies kaipaa myöskin kodin lepoa ja suloutta.\nSellaista kaipiota tunsi pastori Siipinenkin yhä enemmin rinnassaan.\nJumal'ilmoissakin liikkuva tuntee usein hetkiä, jolloin ihmissydän\nikävöipi ihmissydäntä. Ikuistakin kotia tavoitteleva kaipaa kumppalia\nmatkalleen. Apulainen oli pappi, mutta hän oli ennen kaikkea ihminen.\n\n\nVIII. SADETTA JA SUMUA.\n\nViikon päivät oli jo pitejällä kerrottu, että vanha kirkkoherra oli\nhankkeissa tehdä viimeistä lähtöänsä. Kuntalaiset, jotka olivat käyneet\npappilassa, kertoivat, että siellä herrasväki oli näyttänyt niin\nalakuloiselta ja surulliselta; eipä edes iloisa Eliinakaan ollut\nentisellään. Ylioppilas oli kotoisalla, mutta hänkään ei osoittanut\ntavallista reippauttaan. Yöt läpeensä oli viime vuorokausina pappilassa\nvalvottu.\n\nOli sitten siihen aikaan kuuma, hauteisesti helteinen elokuun päivä.\nIllan tullen alkoivat pilvet yhtyä yhä suurempiin ryhmiin kirkonkylän\ntaivaalla. Ukkonen uhkasi tulla. Se tulikin ja sen mukana raskas sade,\njoka kesti myöhään yöhön. Samalla säihkyi vähän väliä salamat ja\nherranvoima jyrisi. Arat piilivät yön sylissä peittojensa alla,\nrohkeatkin katselivat ja kuuntelivat ääneti luonnonvoimien\nmajesteettista menoa. Kaikkialla, paitse ulkona luonnossa, oltiin\nhiljaa hiitikaisillaan.\n\nNousevana aamuna me paimenpojat kaitsimme karjaa pappilan ohi,\nlaitumelle. Ilma oli raitis, mutta sateen höyry kohosi vielä\nhietaiselta kankaalta, jossa kylän karjaan yhtyi pappilan paimenukon\nlauma. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen säteitä himmensi mainen\nsumu. Ei karjan moniäänisten kellojen kaikukaan kajahdellut pappilan\nkohdalla yhtä selkeästi kuin kirkkaina pouta-aamuina. Kuitenkin näytti\ntaivas lupaavaan kaunista päivää.\n\nMutta kovin näytti vakaiselta pappilan lyhyt, partava paimen.\n\n-- Toiset paimenet tästälähin näillä laitumilla laumoja kaitsee,\nennusti ukko. -- Vanhat väistyvät, uudet astuvat sijaan tapoinensa. Ja\ntunnenpa, että paimenen tavat laumahan tarttuu.\n\nSitten kertoi hän mitä oli tapahtunut pappilassa. Myöhään olivat nuoret\neilen illalla istuneet puutarhassa. Niin paljon oli heillä ollut\nkaikenlaista keskustelua, hyvää ja hupaista, ett'eivät huomanneet miten\navaruus pimenemistään pimeni. Vasta sitten kun pitkäinen ilmoihin\nisketteli ja taivaan voimat liikutettiin, vasta sitten pakenivat nuoret\npuutarhasta niinkuin kärppä pakenee väijyvää koiraa, niinkuin\nkananpojat haukkaa, niinkuin lintusetkin piilevät pitkäistä -- niin\nhajoelivat mikä minnekin pappilan huoneustoon. Aivan ajattelematta\nseurasi Eliina apulaista hänen virkahuoneesensa, yhtä esteettömästi\ntalutti kanttori Heleenaa ylirakennukseen. Mutta ylioppilas meni\nväentupaan, johon kaikki jo olivat töiltään kokoontuneet. Siellä alkoi\nhän levollisena pitää puhetta ukkosesta, ukonsyötistä ja jostakin\namerikalaisesta miehestä, joka taisi olla Franklin. Mitä ankarammin\njyrisi ukkonen, sitä innokkaammin Jaakko-herra selitti, että väki\ntuskin muistikaan entiseen tapaansa herranvoimaa peljätä.\n\nMitä lienevät sillä aikaa nuoret parikset keskustelleet, eihän sitä\ntiedä. Mutta luento ei vielä ollut lopussa, taivas kaasi edelleen vettä\nja ylimmäisen istuimelta välähteli, jylinää synnyttäen, voiman miekka;\nniin tuli sisäpiika kutsumaan Jaakko-herraa kiireisesti ylös\nkirkkoherran pateille. Ennemmin oli sinne jo apulainen neiti Eliinan\nkanssa kiiruhtanut. Mutta kaikista ensiksi oli sairas tahtonut\npuhutella Heleenaa ja kanttoria. Se oli ollut juhlallinen hetki. Hän\noli luopunut kiellostansa, hän oli suostunut nuorten liittoon. Mutta ei\nsiinä kyllä. Kun toinen sai, niin tahtoi toinenkin. Nuoret ovat niin\npahoja kiihtymään toisistansa, arveli paimenukko. Apulainen ja Eliina\nilmoittivat, että hekin olivat tehneet lähempää tuttavuutta ja että\nhekin pyysivät isän suostumusta. Silloin sanotaan vanhan kirkkoherran\nkasvojen oikein ilosta kirkastuneen ja hän siunasi vuoteeltaan molemmat\nparit. Samallakertaa oli taivaan tulesta koko yö muuttunut niinkuin\npäiväksi, jota seurasi väkevän jylinän ääni. Lopuksi oli isä neuvonut\npoikaansa ja varoittanut lapsia tukemaan äitiänsä.\n\nIhmeitä tapahtui myöskin sillä välin apulaisen virkahuoneessa. Kauan\noli siellä seinällä taalalainen kello tanakasti mittaellut aikaa.\nRuotsista oli kirkkoherran isoisä sen aikoinaan tuottanut. Pyhänä\nmuistona kulki se suvussa perintönä. Kunnioituksella oli kirkkoherra\naina tähystellyt sen viisareita ja luottamuksella noudattanut sen\nosoitusta. Mutta senkin ajalle oli tullut loppu. Taivaasta lankesi yön\npimeässä Jumalan tuli; se etsi kellon rattaat ja sulatti ne köntiksi\nkuin valajan ahjossa. Kovin vapisivat sillä hetkellä pappilan\nperustukset. Kuitenkin säilyi rakennus ja ainoastaan yhdestä kohti\nolivat katto ja seinät vahingoittuneet.\n\nMutta niin merkittiin kuluneen ajan loppu. Ja aamulla oli kellon\nisäntäkin käynyt vetonsa loppuun.\n\nSumu verhoaa nyt aamun silmää, sumu peittää myöskin pappilan. Kuitenkin\nnousee usein nuorille päivä silloin kuin vanhoille laskee.\n\nJotenkin näin kuvaeli laumansa jälkiä asteleva paimenukko tapauksia\npappilasta. Osanotolla kuultiin siihen aikaan surusanoma pitejällä,\nmutta kenties suurempaa osanottoa saavutti ilosanoma, joka tiesi kertoa\nnuorten lempiliitot.\n\nSumut hälvenivät. Aamusta valkeni kirkas päivä. Viljavainioilla vilisi\nuurasta kansaa, ja vapaana kulki päivänsä väljällä laitumella lauma.\nKaikkia odotti rauhainen ilta.\n\n\nIX. KIRKAS PÄIVÄ.\n\nSen jälkeen minä muistan apulaisen niin onnellisena. Minä näin hänet\nhänen häittensä jälkeisenä päivänä. Hän istui silloin nuoren Eliinansa\nrinnalla. Päivä heloitti hellimmillään. Hän lausui armaansa nimen. Minä\nen unhoita miten ihanasti se sointui: lempivän huulilta lemmityn nimi.\nHe yhdessä olivat kuin ylevät sanat ja ihana, onnistunut sävel:\nSiipinen sanat ja Eliina sävel.\n\nKanttorikin ja Heleena tekivät yhdessä sopusoinnun, jossa sanat olivat\nyksinkertaisemmat, mutta sävel syvä ja vakava, vaikka hiukan\nsurumielinen.\n\nLastensa onnesta iloitsi ja oli onnellinen myöskin miestänsä kaipaileva\nleski. Miehensä jälkeen sai hän kaksi armovuotta. Sillä ajalla toimitti\npastori Siipinen kirkkoherran virkaa ja oli tilaisuudessa jatkamaan\naljettua työtänsä, josta nousi yhä uusia hedelmiä. Kun edistys oli\npäässyt vauhtiinsa, vaati yksi askel ottamaan toisen. Mutta ensi askel\non vaikein ja sen ottaminen on apulaisen ansio.\n\nKun pastori Siipinen armovuosien kuluttua jätti seurakuntamme, itkivät\nhäntä nuoret ja surivat vanhat. Hän oli tosiaankin päästänyt laumansa,\nseurakuntansa, ahtaasta aitauksesta ja avannut sille avaramman ja\nrikkaamman laitumen raikasten lähteitten liepeillä. Tunnustettiin, että\nhän ei etsinyt omaansa, vaan totuuden valtaa.\n\n\nX. VUOSIEN TAKAA.\n\nVuosia oli kulunut siitä kun pastori Siipinen jätti pitejämme.\nKansallinen liike oli yltä yleensä päässyt maassamme mahtavaksi\nvaltavoimaksi, joka henkevänä koskena kohisi, sulloi sulut, työnsi\nuraltaan tokeet ja tarjosi niin kansan elämälle, sivistykselle uutta\nvoimaa ja monipuolisempaa väritystä. Pappilan Jaakko-herra oli jo\njonkun vuoden ollut opettajana yhdessä niihin aikoihin perustetussa\nsuomenkielisessä oppikoulussa. Pastori Siipinen oli päässyt\nkirkkoherraksi erääsen Itä-Suomen seurakuntaan. Kerran ohjasi minut\nmatka niille tienoin. Minä olin tilaisuudessa poiketa hänen kotiinsa.\nTuntui kuin olisin löytänyt ikävöityn isäni. Minä katselin häntä\nsyvimmällä kunnioituksella. Hän oli työstään harmaa, mutta vieläkin\nyhtä lempeä ja sydämellinen, yhtä ihmisrakas ja nuorihenkinen kuin\nennen, ainoastaan innossaan tyynempi, tasallisempi, puheissaan ja\ntoimissaan vakavampi ja päättäväisempi. Hänen henkensä oli vanhanakin\nnuori: se oli vaan voittanut lujempaa ryhtiä. Eliina-rouva oli tullut\nentistä muhkeammaksi, kuten sopikin pappilan emäntänä. Hän on vieläkin\nilomielinen, vaikk'ei ilakoitseva, kuten joskus tyttönä. Hän oli rauhaa\nsäteilevä kuin tuulemasta tauonnut kesäpäivä. Heillä oli kaksi tytärtä,\nkaksi poikaa: tyttäret isäänsä, pojat äitiinsä. Koko perheessä vallitsi\njärjestys ja sopusointu niinkuin saman pappilan hyvinhoidetussa\npuutarhassa. Uskonnollinen henki liittyneenä kansallisiin harrastuksiin\noli perheen elinvoimana. Kirkkoherran kirjastossa oli muun rinnalla\nkaikki mitä arvokasta oli ilmestynyt kansalliskirjallisuuteemme.\nKotimaisille taidetuotteille oli pastori Siipinen avannut huoneensa.\nNiiden joukossa oli sisäkasvien verhossa myöskin useain maamme\nkansallisjalomusten kuvat. Koko perheessä tykytti kansan sydän.\nJokainen kansan elinkysymys oli tälle sydämelle kallis. Laulu ja\nsoitto, nuo entisenkin pappilan henki ja elämä, levittivät nytkin\nperheen pyhitettyyn keskuuteen puhtaita tunteita, jaloa hartautta.\nLaulun kannattajina, paitsi kotiharmoniota, oli perheen neljä\nkeskenkasvuista nuorukaista, jotka olivat nauttineet äitinsä johtoa\nja ohjausta. Unhoittumattomat ovat ne iltahetket, jotka tuolla\nkäynnilläni vietin pastori Siipisen perheessä. Ja samat olivat hänen\nseurakunnalliset harrastuksensa nyt kuin ennenkin. Hän oli pysynyt\nnuoruutensa aatteille uskollisena.\n\n\n\n\nMETSÄPOLULTA.\n\n\nPäivällisen edellä läksin kesäasunnostani kävelylle. Otin kumppalikseni\nlyijykynän, taskukirjan ja sauvan.\n\nEmäntä varoitti palaamaan päivälliselle klo 2.\n\nPeltotiellä tuli mies vastaani. Vanha luulo sanoo sen hyväksi merkiksi.\nTurhaa juttua!\n\nPoikkesin syrjäiselle metsätielle, voidakseni astua ja ajatella\nrauhassa. Astelin. Ajattelin. Tuntui kuin olisi mieleeni noussut\njotakin kaunista. Minä kirjoitin. Astelin edelleen ja taas kirjoitin.\nTyöni näytti sujuvan. Hyvä enne. Silloin -- senkin vietävä! -- tulla\nnyyritteli vastaani ruinaileva porsas. Ei väisty tieltä. Lähestyy kuin\nystävä. Minunko tässä pitää väistymän? Sauvani toki avasi tien. Mutta\nporsas kääntyi uudelleen ja seurasi minua kuin epäluulon alaista. Sitä\nen voinut sietää. Uudelleen piti minun turvautuman sauvaani ja -- siitä\nlähti apu. Porsas poikkesi metsävahdin mökin luo, kenties juuri\nkotiinsa.\n\nMutta ajatukseni olivat langenneet korkeudestaan.\n\nYksinäinen mökki. Sen vastapäätä puoleksi maanalainen sauna. Ovet\nlukossa. Ei näkynyt elävää sielua, ainoastaan porsas. Kuka muu\njoutaisikaan kauniina kesäpäivänä mökkiä vahtimaan. Kuitenkin halusivat\nnyt langenneet ajatukseni laveampaa näköalaa, ihmisiä, elämää,\naaltoisaa merta tai jotakin semmoista. Astelin kiihkeästi edelleni.\nHuh! Hirveän suuri konna lotkahti lepiköstä tienvarrelle; ei\nihmiskonna, vaan oikea sammakon veli. Katseli siinä niin vaarallisesti\nsuurilla silmillään. Ja vähän väliä lymyy väijyksissä toinen\nsuurisilmäinen otus -- ruskea kissa. Onnettomat pikkulinnut! Tuossa\nteitä häijy väijyy. Monet uhkaa vaarat pienten ensi askelia.\n\nAjattelin parhaaksi jättää mokoman seuran. Ilma oli helteinen. Linnut\neivät laulaneet. Näin silloin oksalla peipon. Laula toki hiukankin!\nrukoilin. Mutta närhi, kaunis pahantapainen, säikytti ainoankin\nhyvänonnen linnun. Kylää, ihmisiä, merta! Ja kiihkeästi riensin\nedelleni. Mutta ihmisistä muistui mieleeni emäntä, klo 2 ja\npäivällinen. Aika oli palata. Emännät vaativat kuuliaisuutta\nruoka-asioissa. Sitä paitse löydänhän kotona ainakin ihmisiä.\n\nTein palausta. Ohasin taas mökkiä. Mutta sieltä -- senkin vietävä! --\nruinaten juoksi porsas jälkeeni. Minua, suoraan sanoen, alkoi suututtaa\nja hävettää hänen sikamainen seuransa. Hän näytti tahtovan käyttää\nväärin minun hyväntahtoisuuttani. Ja puhtaan ihmisyyden nimessä piti\nminun osoittaman epäkohteliaisuutta. Kivi -- toinen. -- Ja sitten\nporsas tiesi, ett'en hänen seuraansa enempää suvainnut. Nyt jäin minä\nrauhaan, tulin peltolähteelle ja siemasin useampia lipillisiä raikasta\nvettä. Näin aaltoisan viljavainion, toisaalla kotijärven ja kodin.\nEmäntä -- hyväntahtoinen ja lempeä, hikiherneet otsalla -- vaati\npäivälliselle.\n\nTuntuu toisinaan niin hyvältä, kun pääsee ihmisiin.\n\n\n\n\nJÄTTILÄISEN SYDÄN.\n\n\nValtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin\nprinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän\nvaltakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla\noikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.\n\nKova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen\njättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen\nurhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut\njättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota\nmokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo\nvaltakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa\nsuri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.\n\nMutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi\nkukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti\nvaan nuoria neitosia -- mutta siinäpä se juuri onkin!\n\nKerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi\njoskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita -- kun ei vaan tahallaan\neksytä.\n\nMurheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui\npoikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes\nhairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen\nasti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin\neksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin\nensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä\nhän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta\njohtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.\n\nIlta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan\nsuulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa\nhän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan,\njonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.\n\n-- Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, -- pakene surman\nsuun ovelta, jos tahdot pelastua!\n\n-- Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.\n\n-- Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen\nemo, kähisi akka.\n\nNyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän\nkokosi voimansa.\n\n-- Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen\nravintoa ja lepoa.\n\n-- Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä\nonneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän\npalajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei\nole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on\nnyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että\nhän palajaa -- silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä.\nUsva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi\nkuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa\nelämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka\nlähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!\n\nJättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni\nkauhistava näkö. Hän osoitti:\n\n-- Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin\nseittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa\nruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja\nvallan merkit.\n\nKylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.\n\n-- Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä\nalttarilla? kysyi prinsessa.\n\n-- Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa\npelastuksesi -- siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo\nmalja, josta poikani vieraitaan juottaa.\n\n-- Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi\nprinsessa.\n\n-- Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän\non, sen vallassa on koko jättiläinen.\n\nSalamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus.\n\n-- Onneton äiti! virkkoi hän. -- Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun\nvoit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin\nmonta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi?\n\n-- Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka\nnimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja\narmahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? -- sitten en\nolisikaan Himon äiti.\n\n-- Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. -- Miksi et\nkuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan\nvihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän\nolisi suurenlaista ja jaloa!\n\n-- Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen\npelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon.\n\n-- Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti\nhän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta\nanasti jättiläisen sydämen. -- Minun on valta! huusi hän kuin totuuden\njumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: \"valta\".\n\nMutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo.\n\nTömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi\nritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään\nmusertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan\nprinsessan.\n\n-- Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut\nHimo.\n\n-- Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka\nisäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. -- Ihmiset,\nseuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee\nkaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa,\ntotuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme\niankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin\nlasti ei tapaa. -- Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton\nriemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei\nkorvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä.\nJättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona.\nMitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi\noli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä\nvoimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman\ntunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla.\n\nHe tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat\nprinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen\nrannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren\nsyvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle.\n\nNiin sillä kertaa valtakunta pelastettiin.\n\nSiitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta\nesimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen\ntähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen\nja tyttärikseen.\n\n\n\n\n\n\nUSKOVAINEN\n\nEletty kertomus\n\n\nESILAUSE.\n\nMerikin homehtuu pitkän tyynen jälkeen. Kirkkaana ja raittiina\npysyäkseen kaipaa se liikettä, jota luonto sille toimittaakin. Kaikki\nelämä, koko luonto, koko maailma tarvitsee liikuttamista; se on kaiken\nkehittymisen ja edistymisen ehto, henkisenkin.\n\nHenkisetkin liikkeet seuraavat luonteensa mukaisia lakia ja ovat elämän\nmonisuuntaisia tuulia ja viimoja. Ne pitävät ihmismieltä työssä,\nvireissä, ettei se pysäystilassaan veltostuisi ja sairastuisi. Se joka\nniistä hätääntyy, on kuin arkamielinen ja tottumaton merenkulkija, joka\njokaisesta uudesta tuulenpuuskasta aavistaa merenhätää.\n\nSellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä,\nmilloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon\nvallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään\nluonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut\nsisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait.\nKun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on\nuskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet,\nvarsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja\nyhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa\nvetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen,\nmikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä.\n\nVarsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista\nelämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes\ntuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden\nja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen:\nhenkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen.\nKatalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa -- se on\nmurhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan.\n\nSitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa\nvahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset\nliikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava\nvälikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät.\nTaiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja\nrajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät\nselväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on\nsellainen yritys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin\nsujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia\npaperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut\nleipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan\nelämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä\nhänen kanssaan hautaan?\n\n-- Eihän mitä! sanoin minä. -- Koettakaahan kertoa, niin minä koetan\npanna paperille!\n\nHänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita\nkasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti\nsäteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän\nyli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa\nolossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen\nlähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen\naikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan\nprofeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa.\n\n-- Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies.\n\n-- Niin olisin minäkin teille -- kertokaa vaan!\n\n-- Sitä on vaikea päästä alkuun.\n\n-- Mutta jos alkaisitte syntymäkodistanne!\n\n-- Niin, sieltähän se pää lähtee. Ei se ollut mikään isoinen koti; noin\nsyltä kunnakin mökki hallaisella Leppävaaran rinteellä, kivenheitto\nOriveden rannasta. Vanhempani olivat läksiäimiä ja elivät milloin\nkenenkin työstä. Isäni oli kirvesmies, minun kokoiseni; äitini hento ja\npieni. Olin kuusiviikkoinen, sanottiin, kuin äiti rukka sairastui\nhorkkaan ja vapisi kuin lanka, uunillakin. Sill'aikaa imetettiin\nminulle suolaveteen kastettua tuppua ja sillä elin äitini vilutaudin\nyli. Suolavesi oli myöhemminkin useasti lemettisen leivän särvin. Kun\nleipä joskus oli kokonaan lopussa, niin siskoni, joka oli vanhempi\nminua, itkeä kitisteli äidille. \"Ryyppää suolavettä, se maistuu niin\nhyvältä,\" sanoin minä siskolle, istuessani uunilla nokinen paitariepu\npäälläni. Kuin isä töissä onnistui, niin toi hän iltasella murusen\nmeille kotiin kuin lintu pesäänsä.\n\nOlin vasta kolmen vanha kuin isääni kohtasi onnettomuus. Hän oli\nkirkkomaalla rakentamassa pylväsvajaa pitejän hevosille, niin\nukon-ilmalla putosi pylvään nenästä maahan ja taittoi oikean\nsarvenansa. Silloin sanottiin kalman tarttuneen kirkkomaasta hänen\nsilmiinsä, että hän siitä lähtien tuli puolisokeaksi -- rampa ja\npuolisokea.\n\nEi ne päivät siitä parantuneet. Mutta ukontuli näytti ikäänkuin\nvihkineen isäni noituuteen. Ennenkin oli hänellä siihen taipumusta,\nmutta sitten hän tuli hyvin kuuluisaksi. Usein näin hänen haltioissaan\nlukevan loihtuja, että silmät paloi ja hiukset säkenöivät. Hän\nparanteli monia tautia, niinkuin maahiaisen ja pahan silmän tekoja.\nOtti kolmelta veromaalta lepänvarpoja, otti sitten kuninkaan\nmynttirossan ja tuntemattoman sepän takoman avaimen ja teki niistä\nkierroksen siten, että kietoi ne palttinan sisään. Ne kiersi hän\nvirsikirjan väliin punalangalla, solmeamatta. Sitten meni isä saunaan,\npani kirveen polviensa alle ja seulan lattialle eteensä. Kirjaa piti\nhän seulan kohdalla riipuksissa. Loihtujaan lukien hän välillä ikään\nkuin näkymättömältä olennolta kysyi: \"Onko veestä kiinni? Onko kalman\nsaanut? Onko toisen rikontaa? Onko siihen kirot tulleet tai onko\nkirkkomaasta tarttunut?\" Minkä kysymyksen kohdalla kirja kädessä\npyörähti, siitä oli turman alku.\n\nSen jälkeen avasi hän kierroksen. Ukko tuumaili, että kyllä tässä on\npaljon työtä. Sitten antoi avun-etsijä hänelle vahvasti viinaa.\nIltasilla pani hän kierroksen päänsä alle ja taisteli koko yön\nnäkymättömien kanssa. Usein hypähti hän vuoteeltaan ylös, syleksi ja\nhuudahti: \"Ahaa, jopa mie sen tiesin! Se on päivän selvä!\" Sitte neuvoi\nhän mitä taudille oli tehtävä, seurasipa vielä avun-etsijää kotiinkin.\n\nNiillä keinoilla ansaitsivat vanhempani mierossakin elatuksensa.\n\nÄitiäkin, joka oli hyvin kitulikas, koetti isä parantaa. Mentiin\nkesällä yhdessä synkkään havumetsään. Siellä kaivoi hän suurimman\nmuuriaispesän läpi ison reijän ja laittoi sen viereen havurovion. Äiti\nriisui vanhat repaleet päältään ja isä talutti hänet ilko alasti\nmuuriaispesän läpi. Laiha äiti rukka, ohut tukka hajallaan. Mitä\nvihaisemmin muuriaiset tarttuivat ihoon kiinni, sitä varmempi oli apu.\nSen jälkeen piti äidin rientää hakosavuun. Sieltä päästyään hän näytti\nkuin savustettu kala. Sill'aikaa kuin se kaikki tapahtui, luki isä\nvoimakkaita loihtuja.\n\nÄidin vanhat vaatteet haudattiin muuriaispesään ja hän puki yllensä\nuudet puhtaat. Kotiin palasi hän taakseen vilahtamatta ja vasta tuvassa\nräppänän alla teki pyörteen.\n\nEi ne taikatemput puutetta kauas ajaneet. Kun nälkä kävi meillä\nahkerasti vieraana, niin piti minun lähteä mieroa kiertämään. Kylä\nkylältä, talo talolta piti kulkea ja koirien ja kissojen kanssa\nkattiloita kaapia. Tuli sitten niin köyhä pettutalvi, että uupui leipä\ntalollisiltakin. Kaksitoista vuotias naapurin Anttikin lähetettiin\nminun kanssani pyryn ja pakkasen selkään. Minä olin silloin seitsen\nvuotias. Oli hauskempi kuleksia kahden.\n\nKerran Valamosta palatessamme manterelle tuprusi niin kova lumipyry,\nettä tuskalla pysyimme tiellä. Vaikka toverini oli vanhempi, väsytti\nhäntä enemmän kuin minua; hän taisi olla tottumaton. Hänellä oli\nlämpimät vaatteet, mutta hän näytti kokonaan köntistyvän ja\njähmettyvän. Hän näytti aivan kalpealta ja uniselta ja tahtoi\nväkisinkin uhveltua hangelle. \"Tanssi näin ja lyö nyrkkiäsi yhteen!\"\nneuvoin minä hänelle. Sen keinon olin oppinut isältäni. Mutta hän ei\nkestänyt, senkuin kietoi päänsä takinkaulukseen ja kyyristyi hangelle.\n\nMinä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän\nei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua\nminkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli\nvaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti\ntoverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta.\nSitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin\ntuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran\nkoetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko.\nToivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa\nvirttä.\n\nAlkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta.\nKuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä\nläheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan\nsuurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin\nmonta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä\npelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse\nHyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy:\n\n    Hyryn-ämmä hyppää,\n    Hunnunsikko silmän päällä,\n    Palmikot selän takana,\n    Pää se pilviä pitävi,\n    Varvas maata viistelevi.\n\nSe taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan.\n\nTanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää\nnäkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta\nolkikuormaa hevosineen lähestyvän.\n\nIlo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä\njaksoin:\n\n-- Auttakaa! täällä on yks poika kuollut!\n\nEi kuulunut vastausta.\n\nTartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen:\n\n-- Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika!\n\nMies aikoi ajaa eteenpäin eikä tahtonut olla kuulevinaankaan. Mutta\njälissä ajaja huusi eillimmäiselleen:\n\n-- Annahan seistä! pitäähän ihmisiä auttaa hädässä.\n\nNiin seisattivat hevosensa ja nostivat köntistyneen toverini lumesta\nkuorman päälle olkikupojen väliin.\n\n-- Nouse sinäkin rekeen! sanoi jälissä ajaja minulle.\n\n-- En nouse, vaan juoksen täällä kuorman jälissä, sanoin minä.\n\n-- Mutta pidä lujasti kiinni! varoitti mies.\n\nNiin juoksin kuorman jälissä mantereen ensi taloon. Sinne tullessa olin\nniin märkä, että joka suortuvani vettä valui.\n\nTalossa paloi iloinen takkavalkea ja emäntä antoi minulle uunin\npankolle ruokaa, jota pynttäsin vatsan täydeltä.\n\nToverini nostettiin lämpimän uunin päälle ja millä lienevät häntä\nhieroneet. Emäntä kaasi hänen suuhunsa vastalypsettyä maitoa. Se\nvaikutti niin hyvästi, että poika rupesi rykimään ja pärskymään ja\nhäneen tuli henki. Kuollut heräsi.\n\nIloissani ja ylpeänä toverini pelastumisesta rupesin häntä sättimään\nsiitä, että oli ollut tuollainen köntys eikä kestänyt minun rinnallani,\nvaikka oli vanhempi.\n\nSeuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta,\nkun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut.\n\nVähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja\ntehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina\nitseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä.\n\nMutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja\nkehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua\nlukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja\npakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni.\n\nIsä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: \"Joll'et opi lukemaan, niin\nannan tuosta säleestä konillesi!\" Kun ei luvussa parannusta tullut ja\nsisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni\nyhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita\nmetsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että\nkauan aikaa muistin.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi\nsisältä.\n\nSieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että\n\"hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat\". Rupesin\nymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat\nsalaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta\nisä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä,\nettä kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja\nja luottavat salaisiin voimiin.\n\nMinä vaikenin.\n\nKoetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran\nmetsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä\nkävellen ähkyi:\n\n-- Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista,\nmutta tokkohan kelvannee.\n\n-- Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä.\n\n-- Hm, hm! Onpa sitä elämässä kalliimpaakin kuin kulta ja hopea, arveli\nisä. -- Jospahan olisit isän poika, niin antaisin sinulle kaiken\ntietoni.\n\nArvasin mitä tietoja hän tarkoitti ja vastasin:\n\n-- Enhän minä niitä muistaisi.\n\n-- Yks yö ne muistoon painaa, sanoi isäni.\n\n-- No, miten?\n\n-- Siten, että torstai-iltana minä menen saunan uuniin ja sinä saunan\nuunin päälle. Punainen lanka juoksee minun suustani sinun suuhusi. Kun\nsitten kaiken tietoni loihdin, tulee se sinun omaksesi. Mit' on\nminulla, sit' on sinulla.\n\n-- Isä vieköön hautaan sellaiset tietonsa! vastasin minä.\n\nSilloin rykäisi isä äkäisesti ja tavoitti iskeä minua sauvallaan, mutta\nminkäs teki rampa ja puolisokea mies jalkavalle pojalle. Hän kompastui\nmetsätien risuihin ja pudotti pärepölkyn olaltaan.\n\nSiitä lähtien ei minun enään ollut hyvä kotosella viipyä. Olin hyvin\nnenäkäs ja muistuttelin joka taikatempusta vanhempiani. Enkä heitä\ntarpeeksi kunnioittanutkaan: olinhan heitä viisaampi.\n\nJa kuitenkin pitivät he itseään hyvinä kristittyinä, kävivät ahkerasti\nkirkossa sekä ripillä ja kuuntelivat kyyneliin liikutettuina jumalisia\npuheita. Taikausko ja kristinusko olivat heille kaksi yhtä voimakasta\nhenkimaailmaa, joiden yhteyttä intomieliset henget väkevän sanan ja\nmäärättyjen temppujen kautta välittivät. Minua pitivät he uuden hengen\npahana lapsena, joka ei isien viisautta tahtonut ymmärtää. Olin pahana\nsilmänä heidän tekojaan näkemässä. Isä sanoikin: \"Joudat jo tuosta\nlähteä palvelusta etsimään!\" Ja sitä minä itsekin ajattelin, vaikk'ei\näiti olis vielä tahtonut kokonaan päästää luotaan ainoata poikaansa.\n\nMutta muu ei tullut neuvoksi, palvelukseen piti ruveta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRenkinä ollessani muokattiin minusta vähittäin miestä ja istutettiin\nminuun hyviä sekä pahoja tapoja. Niin en jäänyt ryypyissäkään muita\njälelle. Isäntä kun ensin tarjosi viinaa, niin sitä vastustelin enkä\nluvannut huolia. Mutta hän lähetti minut askareille ulos ja sekoitti\nsill'aikaa kahviin vahvasti sokuria ja kaasi sen sekaan viinaa. Se\nminulle jo maistui hyvältä ja teki niin rohkeaksi, että heti sen\njälkeen olin valmis ottamaan kylmän ryypyn.\n\nJoulun pyhinä tuli Rantasalmelta Kiteen kirkolle pelimannia ja nuoret\nalkoivat pitää tanssiharjoituksia. Siellä kävin minäkin ahkerasti ja\nhauskalta se tuntui. Kävi siellä isäntäni tädintytärkin, verevä ja\nsorja Helu. Hän palveli naapurikylässä enollaan piikana. Minä kun olin\nnopsa ja terhakka tanssissa, niin hän näytti minuun mieltyvän ja\nminäkin viehätyin häneen kovasti. Eikä siinä iässä pitkiä tuumittu\nennenkuin asiasta totta tehtiin. Katrillissa olimme jo toisiimme\nihastuneet ja sitten kun iltapimeällä kukin läksi kotiinsa, niin kysyin\nminä Helulta:\n\n-- Sallitkos, niin tulen sinua saattamaan?\n\n-- Tule vaan! sanoi hän.\n\nMinä kannoin siihen aikaan taskussani kullattua hopeasormusta, joka\ntuntui siellä ikäänkuin polttavan. Sillä mielessäni niihin aikoihin\nasuikin melkein vaan yksi ajatus: naiminen. Olin sitä tunnetta aina\nniin täynnä että naisen nuoruus ja kauneus minut helposti läikytti.\nAivan luonnostaan kääntyi nytkin Helun kanssa kävellessä puhe sille\ntolalle. Lopulta lausuin minä Helulle:\n\n-- Jos sinä suostuisit, niin minäkin suostuisin, niin tehtäisiin\nnaimisliitto.\n\nHän vastasi:\n\n-- Minä pieni ja nuori, mihin minä kelpaan?\n\nMinä jatkoin:\n\n-- Pieni ja nuori olen minäkin, mutta kunhan minulle kelpaat.\n\n-- Täksikö yötä vaan naimisliittoa! tokaisi hän.\n\n-- Ei, vaan elinajaksi, täksi ja tulevaksi, vakuutin minä.\n\n-- Eihän täti minua laske, muistutti hän.\n\n-- Laskee! Joll'ei muuten, niin karataan, lähdetään maanpakoon!\nuhmailin minä.\n\n-- Millä siellä eletään? kysäsi Helu.\n\n-- Juodaan vettä lähteestä ja syödään mitä karhu ja orava, selitin\nminä.\n\n-- Mutta niin voisi elää vasta kesällä -- nyt tulee talvi, huomautti\nhän.\n\n-- Niin tulee, myönsin minä, mutta talven yli voimme kantaa toisiamme\nsydämmessä, sinä minua, minä sinua.\n\nHän kietoi kätensä kaulaani ja minä painoin sormuksen hänen sormeensa.\nEi kuullut meitä kuin yön vilvas tuuli eikä nähnyt kuin kiiluvat\ntähdet.\n\nTienhaarassa en malttanutkaan lähteä kotiin yksin, vaan seurasin Helua\nhänen kotiinsa. Siellä kaikki väki jo sikeästi nukkui, mutta toisessa\ntuvassa ei maannut ketään. Siellä oli yksi sänky tyhjänä ja siihen\nkävimme yhdessä levolle. Tanssin jälkeen maistui meille uni kuin\nhunaja.\n\nSiinä ennen nukkumista suostuimme, että minä ensi torstaina tulisin\nkujasille ja toimittaisin, että koirat rupeaisivat haukkumaan ja Helu\ntietäisi tulla minua vastaan.\n\nAikomus oli, että minä muun talonväen tietämättä menisin aamulla\nvarhain tieheni.\n\nMutta uni petti. Aamulla tuli emäntä siitä huoneesta kahvipannua\netsimään ja löysi siellä parikunnan yhdessä. Hän menoamaan, että kuka\nmeitä on yhteen vihkinyt. Helu nyhkimään minua kiivaasti ylös. Minä\nunenpöhnässä alas sängystä, juoksin saappaat ja vaatteet kainalossa\nsaunaan ja vedin siellä kipakan kiireessä päälleni. Juoksukyytiä tulin\nnopeasti kotiin.\n\nSiellä kerroin palvelustoverilleni Jukka rengille koko onnettoman\nretkeni. Sanoin, että nyt minua odottaa selkälöyly.\n\nJukka oli iso jyrkkäpäinen mies, joka piti rengin oikeuksia sekä\nvelvollisuuksia kunniassa.\n\n-- Jos sinua lyödään, niin heidät paha perii! uhkasi hän.\n\nSiitä sain rohkeutta.\n\nHeti kinterelläni oli Helun eno kiirehtinyt meille. Hän neuvotteli\nisäntäni kanssa toisessa huoneessa ennenkuin minut kutsuttiin sisään.\nPelko ja uhkamielisyys taistelivat minussa.\n\n-- Mene vaan sisään eläkä pelkää, minä kuuntelen oven takana! Jos tulee\nhätä, niin astun sisään, rohkaisi minua Jukka.\n\n-- Miks'et sinä eilen illalla kotiin tullut? kysyi isäntä kiukkuisesti,\nettä silmät säkenöivät.\n\n-- En voinut jättää sitä Helua, vastasin minä.\n\n-- Vai niin! Oliko hän sinun vertaisesi?\n\n-- Eipä hän ole papin tytär, vaan palvelija niinkuin minäkin, väittelin\nminä. -- Ja koska hän minuun suostui, niin tottapahan hänelle kelpaan.\n\nSiitä kiihtyi isännän kiivaus. Hän tempasi piiskan naulalta ja\nloiskautteli sitä lattiaan.\n\n-- Tästä sinulle annan, jollet lupaa luopua tytöstä!\n\n-- Enkä eroa hänestä eikä hänkään minusta, vaan liitymme yhteen!\n\n-- Kyllä minä selkänahan kautta eron teen! uhkasi isäntä.\n\n-- Sen kyllä minäkin teen siellä kotona! lisäsi tytön eno.\n\nSilloin astui Jukka ankarana sisään ja karjasi:\n\n-- Jos vaan Paavolle selkään annatte, niin seinähirretkin sinkoavat\ntästä talosta! Tapellaan sitten, tässä on kaksi kahta vastaan!\n\nSilloin isännät vaikenivat äänettömiksi ja me menimme äkäisinä\nkartanolle työhön.\n\nVähän ajan kuluttua taas kutsuttiin Paavoa takaisin. Nyt jo luulin,\nettä se selkäpeittous todellakin annetaan.\n\n-- Mene vaan rohkeasti sisään! kehoitti Jukka; minä täällä ikkunan\npielessä kuuntelen, ja jos pahasti käy, niin tulen vaikka ikkunasta\navuksesi.\n\nIsäntä kysyi:\n\n-- Etköhän sittenkin eroa siitä Helusta?\n\n-- Enkä eroakaan, vastasin minä seisoen oven pielessä ja vapisten kuin\nhunsvotti Jumalan edessä.\n\nSitten tuntui kuin olis molempien viha lakastunut.\n\n-- Millä sitte aiot elättää vaimoasi? kysyi isäntäni.\n\n-- Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan,\nvastasin minä.\n\n-- Jos siitä sitten jotain tulee -- puheli isäntä lauhtuneena -- niin\nsaathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä\nkevätsiemenen.\n\n-- Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni.\n\n-- Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin\nmyöntyväisenä.\n\n-- Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä\nhevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni.\n\nMinä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka\nasiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua\nerottiin sillä kertaa sovinnon miehinä.\n\nUneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin\nihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä -- ne\nkaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin\nhurmauksissa.\n\nOli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai.\n\nMutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin\nYlijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan\nkeskiviikko-aamuna kuollut.\n\nPala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani\nkäyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan\nminulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin\nyksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa.\n\nMutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni\npaloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta,\nvalkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset\noikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä\nettä öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt:\n\n-- Kukapa siellä meidän aitassa käynee?\n\n-- Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä.\n\n-- Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan\nsen! uhkaili Penja.\n\nSiitä kertoi minulle Riitta.\n\nNyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä\nkun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma.\n\nMenin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään\nkokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven\npäälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen\notsaan.\n\nItse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea.\n\nPenja heräsi ja kysyi: -- Mikä siellä?\n\n-- Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä.\n\nHätäluontoinen Penja hypähti sängystään ylös ja avasi kiivaasti tuvan\noven. Silloin lanttu nuijasikin häntä väkevästi otsakieroon, että Penja\nkaatua keikahti lattialle, huutaen:\n\n-- Kuka löi kurikalla? Kuka löi kurikalla? Mikä onnettomuus on\ntapahtunut?\n\nEmäntä sängystään kiiruhti ovea sulkemaan ja satutti hänkin päänsä\nlanttuun.\n\n-- Voi voi! Kuka kummitus löi kurikalla? huusi hänkin eikä nähnyt\nlanttua.\n\n-- Sepä se, sepä se! Se Holpan takkimus tämän teki. Ei sitä muut olis\nymmärtäneet. Se se on, se se. Kyllä mie sen opetan!\n\nEmäntä otti uunin luota laudalta tulukset, iski tulen taulaan ja otti\nsiitä valkean rikkinäiseen päretikkuun. Minä tähystelin ulkoa kuinka\nPenja nousi kuhmuotsaisena lattialta ja tarkasteli oven päällä\nriippuvaa lanttua, emännän näyttäessä pärevalkeaa.\n\n-- Se palli, se palli! Kyllä minä sen opetan! jankutti Penja.\n\nVasta silloin Penjan veli, kuusikymmen vuotias vanhapoika Jussi, heräsi\npenkiltä, kömpi hitaasti keskelle lattiaa paitasillaan, niinkuin\ntoisetkin, ja alkoi kohti kurkkua huutaa virren värssyä: \"vihollinen\nkarkoit' kauas!\"\n\nHänellä kun oli suuri mölö-ääni, että metsässäkin laulellessa kuului\nkolmen virstan päähän, niin naapurissa herättiin ja arveltiin, että\nkukahan on Penjamissa kuollut, kun yösydännä lauletaan.\n\nMutta ei se Riitta minua koskaan syvemmin sitonut. Välimme oli vaan\nniinkuin Simsonin ja Delilan väli eikä siinä mitään rakkauden lupauksia\ntehty. Meitä vaan huvitti tavata toisiamme.\n\nKaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi\njumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin\naina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen,\noli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo\npestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi\nenkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri\nsopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä\nriisuisin sen, kun hän mistä tulee.\n\nMinä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt\ntästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut\ntätä kautta johdattaa oikealle tielle.\n\nTalon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja\näidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon\nhenki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa\nvihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin\nmonestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja\nnurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie\nvaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin\nsiellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti\nhäntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja\nmaksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika\nisännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa\nsisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin\nvuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari?\n\n-- Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta\npahoillesi, sanoi isäntä. -- Olet voittanut sydämmeni.\n\nPyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä\nkantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän\nseuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä.\n\nKaruliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä\npalmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita,\nluki ahkerasti \"Huutavan ääntä\" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin.\nHän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin\nmiellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa\nainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli\njuuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta\nhänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen\nkaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut.\n\n-- Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten\nmitä tahdot, lausui hän vakavasti.\n\nSe oli ankarata oppia.\n\nUsein kuitenkin vinnikamarissa ynnä veisasimme ja hän luki minulle\n\"Huutavan ääntä\", josta yhdessä keskustelimme.\n\nAina enemmän alkoi talon haltiaväki minuun luottaa ja kohdella minua\nkuin omaa lasta. Kerrankin oli talonväki kutsuttu naapuriin morsiamen\nläksiäisiin. Mutta he eivät tavallisesti käyneet muissa kuin\n\"jumalisten juomingeissa\". Kuitenkin, kun isäntä oli tällä kertaa\nmatkalla, tahtoi emäntä naapuri-ystävyyden merkiksi lähettää talosta\njonkun pitoihin.\n\n-- Kuulehan, Paavo! puhutteli minua emäntä. -- Sinä olet minun lapseni\nniinkuin nämä toisetkin, mutta kun sinä olet vauraampi, niin laitan\nsinut näiden toisten silmäksi. Kun siellä syötte iltasen sekä juotte\nkahvit ja teet, niin tulkaa kauniisti kotiin. Lupaathan, Paavo, tehdä\nniin?\n\n-- Lupaan kyllä, vastasin minä ja olin melkein kyyneliin liikutettu\nemännän ystävällisestä puhuttelusta.\n\nPieni Elias poika ja pikku Katri tulivat kanssani. Ilta pidoissa tuntui\nminusta hauskalta. Mutta nuo lapset olivat kasvaneet niin totisiksi\nkuin vesat jylhässä hongistossa, että he luonnollisen ilon keskessä\nmuuttuivat alakuloisiksi -- aivan niinkuin minä olin synkistynyt sen\npuutteessa. Kun iltasen jälkeen alkoi nuorten keskellä leikki ja tanssi\nliehua, niin tuli Elias poika surumielin luokseni ja pyysi:\n\n-- Lähdehän, hyvä Paavo, kotiin maata, että jaksat nousta aamulla\nahdokselle.\n\n-- Mene vaan kotiin, minä jään vielä tänne! vastasin lyhyesti.\n\nVähän ajan kuluttua tuli pieni Katrikin luokseni, laski kätensä\npolvilleni ja katsoi niin armaasti silmiini:\n\n-- Hyvä Paavo, lähde nyt kotiin, kun äiti pyysi! kuiskutti hän.\n\nSe pyyntö minua syvästi liikutti, että olin jo vähällä lähteä, vaikka\nilon humu, viulut, huilut ja kilivinkkelit ympärilläni kovasti\nhurmasivat. Mutta silloin istui viereeni eräs naapuritalon emäntä,\nnuori leski, ja kysyi, miksi noin istua jörötän, koska olen nuori mies\nja kuulun osaavan tanssia. No, se puhe koski sisuani niin, että häpesin\nsillä hetkellä lähteä pidoista pois. Minä neuvoin lapset menemään\nkotiin ja jäin kuin jäinkin itse pitoihin.\n\nTuon leski-emännän pyysin ensiksi tanssiin ja hänen kanssaan tein sinä\nyönä monta kiihkeätä pyöräystä. Halusin näyttää ett'en ollut jörö.\nMorsiantakin ja morsiustyttöjä pyöritin huimasti, että vereni kiehui ja\nkihisi kuin tulessa. Mitä likemmäksi aamua eteni yö, sitä kiihkeämmäksi\nyltyi vereni vauhti. Notkeuteni lisääntyi ja voimani tuntui vaan\nkarttuvan. Minä notkuin ja tein käänteitä ja väänteitä, hypähtelin ylös\nja kyykistyin taas alas, pujottelin toisten välistä ja käsien alitse\nkuin sukkula ikään. Tuntui kuin kauan hillitty luonnonkiihko, sisäinen\nelinhalu, olisi nyt riehunut verestäni ulos entistä vallattomammin. Ja\nminun kuumeeni näytti muihinkin tarttuneen. Joka tyttö tanssi niin\nhalusti minun kanssani, sillä sitä mentiin juohevasti ja notkuen kuin\njoustimilla. Palavaa hehkuivat tyttöjen posket ja kuin takkavalkea\nviskelivät säkeniä silmät. Niin heiskuttiin aamupuoleen yöhön. Sitte\nkävin pukeumassa riihivaatteihini ja menin reippaasti toisten kanssa\nriiheen ahdosta puimaan.\n\nVastapäätä minua pui Karuliina ja näytti entistäkin totisemmalta. Hänen\nsurumielinen silmäyksensä kohtasi usein minua.\n\nEmäntä valitti kyynelsilmin, että olin rikkonut lupaukseni. Hän sanoi\njoutuvansa kerran vastaukseen minun synneistäni, kun oli minuun\nluottanut ja lähettänyt pitoihin. Ja vannaan isäntäkin kotiin tultuaan\nhäntä siitä nuhtelee. Niin valitti hän.\n\nMinä vastasin kopeasti: -- Te Jerusalemin tyttäret, elkää minua itkekö,\nvaan itkekäät itseänne ja lapsianne!\n\nEmäntä liitti siihen: -- Te isännät ja emännät, osoittakaat\npalvelijoillenne tie, että teilläkin on Herra taivaassa. Sekä: --\nMinulla on edesvastausta siitä miten palvelijoitani pidän ja johdan.\n\nMutta vastapäätä emäntää pui läksiänvaimo, keski-ikäinen ihminen,\nniinkuin emäntäkin. Hänen kasvoiltaan säteili rauha ja levollisuus.\nHänkin yhtyi puheesen ja sanoi: -- Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa.\nHänellä on tietoa enemmän kuin meillä kummallakaan, ei hän vierry eikä\nmurene.\n\nSiihen pysähtyi keskustelu. Emäntä vaikeni, vaikka jäi murheelliseksi.\nAllapäin hän kuuli ja näki kuinka minä tuimalla vauhdilla iskettelin\nolkia, että ne kuin petkeleellä katkesivat. Niin tahdoin näyttää, että\nkyllä jaksoin tanssinkin jälkeen riihtä puida.\n\nTavallisuuden mukaan jätettiin minut puinnin jälkeen riiheen\nkäsiviskimellä jyviä puhdistamaan. Se tapahtui siten, että\nruumensekaiset jyvät viskasin yksikätisesti pienellä kourumelalla\nvinoon poikki lattian uunin nurkasta peränurkkaan. Taka-alalle seinää\nvasten rävähtivät raskaat suurusjyvät, etu-alalle ruumenet ja niiden\nvälille kielelliset eli holejyvät.\n\nMuu riihiväki oli jo mennyt tupaan, mutta Karuliina jäi jälkeen. Hän\nnyt kahden minua muistutti, että \"on se Paavokin höyhenhattu. Tänään\nmieltyy hän yhteen, huomenna toiseen. Ei suinkaan koko yössä Karuliina\njohtunut mieleen. Maan ja taivaan olet tehnyt surulliseksi.\"\n\n-- Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti:\n\n-- Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas\nmeissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan.\n\nSe muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen\nja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut. Mieleni tuntui\nniin raukealta, herkältä ja alakuloiselta niinkuin tavallisesti\nennenkin huimaavan tanssiyön jälkeen. Viulut, huilut ja kilivinkkelit\nhelisivät vieläkin korvissani, mutta ne eivät nyt hurmanneet, vaan\nkiusasivat. Mielessäni uudistui yhä läksiänvaimon lause: \"Paavon voipi\njättää omaan hoitoonsa, hänellä on tietoa.\" Se herätti sisässäni\nitsenäisyyden, mutta myös vastuun-alaisuuden tunnon. Häpesin, ett'en\nollut pitänyt sanaani, vaikka minuun oli niin jalosti luotettu.\n\nSilloin, ikäänkuin taivaasta pudonnut, istui pikku Katri riihen\nkynnykselle. Siinä hän lapsellisesti valitteli, että olin eilen tehnyt\ntaivaallisen Isän pahalle mielelle. Sanoi, että siitä nyt äitikin suree\nja isä nuhtelee, kun tulee kotiin.\n\nMinua niin koski, niin järkytti pienen lapsen tavaton valitus, että\nkatkerasti tekoani kaduin.\n\nIsäntä tuli kotiin ja kutsutti minut pikku pojallaan kammariinsa. Hän\nkysyi juhlallisesti:\n\n-- Jos nyt tuomion tuli ilmestyisi, niin emäntäkö vai Paavo olisi\nsyypää?\n\n-- Ei emännän, vaan minun on syy. Minähän hylkäsin ystävällisen\nvaroituksen enkä täyttänyt lupaustani, vastasin.\n\n-- Oikein! Sinä olet rehellisesti tunnustanut. Joka itsensä tuomitsee,\nsitä ei kukaan tuomitse, lausui isäntä lientyneenä. Lopuksi neuvoi hän\nminua pyrkimään paremman tien kulkijaksi ja minä läksin työhön.\n\nMutta kauan ahdisti minua synkkä mieli. Tuli sitten joulun\njoutilaammat ajat. Silloin painui mieleni vielä syvempään kuloon.\nTahvanan iltana istuin kovin ikävissäni. Muistui mieleeni kotikylien\nilosilmäiset tyttäret, ihanat illanvietot ja riemuiset tanssiyöt --\nkaipasin haikeasti niitä. Ajattelin, että jos nyt olisin siellä\nsyntymätiloillani, niin tanssin sipinä leiskuisi lattialla, viulu\nhiveltelisi mieltä ja silmät kynttiläin kanssa kilpaa säkenöisivät.\nElämää sitä olisi eikä näin nurkassa murehtien kuluisi nuoruuteni ja\nsurkastuisi voimieni kukka.\n\nNiissä mielin avasin tuvan oven ja astuin porstuaan.\n\nSilloin sävähti salin puolelta korviini voimakas laulunsävel: \"Tämän\nmaailman ilo on kaikki katoavainen.\" Se hulmahti kuin väkevän kosken\nkohaus ja vihlaisi syvästi ilonjanoisen sydämmeni sisintä. Minä vaivuin\ntaintuneena porstuvan lattialle. Ihmiset, jotka olivat minut siitä\nkorjanneet, sanoivat olleeni aivan kalpean.\n\nSen jälkeen tein lupauksen, että toista elämää vast'edes vietän.\nIsäntäkin korotti minut työväkensä voudiksi. Mutta alakuloisuus ei\nminua sittenkään jättänyt. Se se mahtoi tuottaa tuskaa, että jotakin\noli minussa pysähtynyt vanhasta toiminnastaan eikä vielä auennut\nuuttakaan uraa. Joulun jälkeen yhtenä lauantaina käski isäntä minut\nvaljastamaan hevosta. Hän hankki lähteä Karuliinan kanssa Rantasalmelle\nkuuluisata J. F. Berghiä kuulemaan. Minä ratustelin tallissa hevosta\nkun isäntä tuli sinne ja kysyi, miksi näytin niin murheelliselta.\nSanoin, että haluaisin lähteä mukana kuulemaan autuuden tietä -- vaikka\noli sekin tosi, että halusin sinne mennä Karuliinan tähden. Isäntä\nlausui: -- Niin seisoo virressä, että \"mieleni pimitetty onpi synnin\nsumulta\". Mutta pakenee se aikanaan sumu ja pilvetkin taivaalta kuin\ntuuli puhaltaa. Niin pakenee Paavonkin murhe ja kirkas olo vielä\naukenee. Nyt vaan ei sovi matkalle molempien palvelijain lähteä. Eikä\nolekaan autuuden tie sidottu sinne tai tänne, sen löytää etsijä\nkaikkialla. Sillä meidän oman sydämmemme neulansilmän läpi se taivaasen\ntie kulkee.\n\nSe lausunto pani minut miettimään, että jätin mukaanpyrkimisen sikseen.\n\nMieleni kiintyi aina enemmin Karuliinaan. Hänestä haaveksin usein\nitsekseni. Ja kun olin isona miehenä aapiskirjan loppulehdeltä\nopetellut vähittäin kirjaimia tekemään, niin vuovasin kerran paperille\nrunoa korkeaveisun tapaan: \"Nouse, armaani, ihanaiseni, nouse, sillä\nelämäni aamurusko jo nousee!\" Paperin löysi Elias poika taskustani ja\nnäytti sen isälleen. Taas kutsuttiin minut kammariin nuhdeltavaksi.\n\n-- Onko tässä mitään todellista? kysyi isäntä.\n\n-- On, vastasin minä. -- Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman\nkirveen.\n\n-- Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. -- Mutta\nmuista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa!\n\nSiitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin\njoukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme\npuhdasta tulta.\n\nSitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän\njälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun\ntuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän:\n\"Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi\nparsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!\" Se puhe jakoi\nkokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa. Sen jälkeen\nolin näkevinäni, että tyttö oli askareissaan kömpelö. Sitten oli\nhänellä vähän kuulossakin vikaa. Mutta toisaalta mietin, että olipa hän\ntalonväellekin sentään niin monta vuotta kelvannut. Totta kai hänessä\non paljon hyviäkin puolia. Osasipa hän niin hyvästi lukea ja kauniisti\nlaulaa, ettei moni. Oli niin siivo ja vakavamielinen tyttö. Ja hänen\nisot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet\nsitoivat minut häneen.\n\nYhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta\nsisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi\ntapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja\nsen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky. Vasemman peränurkan\ntäytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi\nviljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme\nvierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki \"Huutavan ääntä\", josta\nvälillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän\nkuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla.\nNiinkuin aurinko ikkunasta, paistoi sielu lämpimästi hänen silmistään\nminulle. Ja niin värehti hänen kasvoillaan henki kuin tuulen huokaukset\npäivän paisteessa välkkyvän veden kalvolla. Sitte lopetti hän lukemisen\nja alkoi veisata virsi virreltä yhä syvemmin, yhä hartaammin ja\nkiihkeämmin. Kuuma palo hohti silloin kuin aamurusko hänen poskillaan.\nHän aloitti virren: \"O, Herra ilo suur!\" Niin jalo riemu näytti hänet\nvaltaavan, että ääni vavahteli syvästi ja silmät soimusivat kuin kaksi\nkirkkainta tähteä kuun kupeella. Mutta siinä laulaessaan hän yht'äkkiä\ntarttui kouristavasti minuun ja puristi minut vuoteelle, jossa muokkasi\nja syleili kuin hurmattu. Hämmästyneenä ryöstäyin hänen käsistään irti\nja rupesin miettimään mitä tämä oli. Hän oli ennen varoittanut minua\nsiitä, mitä nyt itse rikkoi. En ollut mitään sellaista hengellistä\nkohtausta vielä sitä ennen kokenut enkä ymmärtänyt niitä kuin hengen\novat.\n\nKaruliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta\ntapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi.\nSanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä\nkristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran.\n\nMolemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina.\n\n-- Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi.\n\n-- Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen\nsilmässään kyyneleen.\n\nMe olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan.\nKaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli\nyhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja\nsurunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä\nsuoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti\njuoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten\nsurumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin\nkauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä\ntiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli\niloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta,\nvaikka olikin jo painumassa länteen.\n\nNiin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme\nhumalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi\nräikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan.\n\n    Jos sinä tyttö minulle joudut,\n    Joudut mieron tielle;\n    Siell' on leipä leikattu\n    Ja rahaton on kyyti.\n\nTie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä.\n\nSekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa\nsuloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään.\n\nMutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan\nitse tapellut.\n\n-- Kuulehan, naapuri, ole moinen hyvä mies ja väisty syrjään: sinulla\ntyhjä reki on ja meillä raskaat kuormat, että on mahdoton väistyä,\npuhutteli miestä isäntäni. -- Suolat näet, veliseni, kastuisivat tai\njäisivät tukkunaan kohvan alle.\n\n-- En pelkää enkä väisty! kerskui mies ja nousi rekensä kannaksille\nuhkaavana seisomaan. Pitkä ja roteva mies.\n\n-- Nostammehan rekesi, rakas naapuri, syrjään, ett'et näe mitään vaivaa\n-- jatkoi isäntäni -- ja kun olemme päässeet ohi, nostamme sen taas\ntielle, että voit olla aivan huoleti.\n\n-- Tuosta nupista annan teille nuppiin, joll'ette väisty! uhkasi mies\nja heilutti lyijypäistä piiskanvartta ilmassa. Sitä pöpöä ei ollut hyvä\nlähetä edestäpäin.\n\n-- Astu esille, Paavo! komensi silloin isäntäni minua, joka ajelin\nviimeistä rekeä.\n\n-- Mutta jos hän minut hakkaa vaivaiseksi, kuka minut sitten elättää?\nvastustelin.\n\n-- Elä sitä sure, pidän kyllä sinusta huolen, vakuutti isäntäni.\n\n-- On sitä leipää meillä sinullekin, lisäsivät toisetkin isännät.\n\nPitihän minun totella, kävi miten kävi.\n\nSill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä\nväistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin\näkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani\nmiehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti\njääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä\nkourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin\nkäynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini\nkaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain\niloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani\nhänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko\nmies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle.\n\nTällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen\nsyrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt\nnostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän\nhevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat:\n\"koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua\".\n\nAivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän.\n\nAjoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken\ntietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta\nmitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän\nainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet\noikeassa.\n\nKotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka\noli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja\nkanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla\ntanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin\nmielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut\nurostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut\nkunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua\nvihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä\nGoljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun\nolimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes\nrekeen ja ohjanneet tielle.\n\nSe puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset\nvaltakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen\nkuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin.\n\nMutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten\nsyntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja\nhävittää sodat.\n\nSellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin\nkesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä\nenään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut\nvinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui\nse sama tunne Karuliinaankin.\n\nSitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.\n\nYhtenä päivänä sanoi talon vanha muonavaari, isännän isä, näin:\n\n-- Joutaisit mennä tuonne Tapanin leskelle töppösiäs kuivaamaan ja\npöksyjäs paikkaamaan.\n\nHän tarkoitti sitä samaa leskeä, joka osasi pidättää minut\nläksiäis-iltana yöksi tanssiin.\n\n-- Siinä on neljän kapan tila ja kylvetään kolme tynnyriä ruista\nvuosittain, lisäsi hän.\n\n-- Onpa siinä kuusi lastakin, huomautin.\n\n-- Siinähän se kasvaa leipä lapsille kuin muillekin, penäsi vaari. --\nJa on se toista isäntänä elää kuin renkinä retustella. Nuorena sitä\npitää katsoa eteensä. Joka ei rakenna taloansa maassa, sillä ei sitä\nole taivaassakaan, lasketteli ukko.\n\nHän olikin eri maata kuin muu talon väki. Ei välittänyt yhteisistä\nluvuista eikä lauluista. Omassa nurkassaan hän sunnuntaisin istua\njurotti. Siinä painoi lasinsangat nenälleen ja itsekseen luki minkä\nluki ja mietti mitä lie miettinyt. Usein vaan ei ajatuksiaan muille\npurkanut. Eikä kukaan häntäkään häirinnyt.\n\nSen ukon harvat sanat ne minut kokonaan teloilta työnsivät. Sitten\nalkoivat juosta kylän naisetkin naimista laulamassa: neuvoivat sinne\nlesken luo tarinoimaan ja sukkiani parsittamaan. Kertoivat lesken\nsanoneen: \"Jos kuninkaanpoika ja Holpan Paavo tulisivat minua kilpaa\nkosimaan, niin Paavolle sitä menisin.\" Se nosti mieltäni ja viritti\nkunnianhimoani, etten ajatellutkaan muuta kuin pyrkiä taloon isännäksi.\n\nLeskellä oli kaunis musta ruuna. Se välkkyi kuin silkki, juoksi kuin\npeura. Hän kutsutti usein minut sitä valjastamaan. Sanoi sen olevan\nniin raisun, ettei sitä joka mies puihin pane. Minä sitä kyllä osasin\nhillitä ja pitelin kuin lammasta. Muutenkin pyyteli hän minua usein\nasioilleen, että monesti oli vaikea talon töiltä ratketa. Sanoi\nluottavansa minuun enemmän kuin muihin ja kyseli neuvojani. Hänen\npienemmät lapsensakin rupesivat minua hyväilemään kuin isäänsä, että\ntuntuivat minulle hyvin rakkailta.\n\n-- Ethän ole enää mikään lapsi, ett'et voisi väkevämpääkin maistaa,\nsanoi hän, kun kaasi minulle välistä rommia kahvin sekaan taikka antoi\nkylmän ryypyn. Olin silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja olinhan\nväkeviin jo ennenkin tutustunut, vaikk'ei niitä Kesusvaarassa suvaittu.\n\nTiesivät ne ryypyt panna veren vinkeästi liikkeelle, ett'ei kieli\nkiihkoja peitellyt. Pieni Liena-emäntä -- se oli emännän nimi -- näytti\nsilmissäni nuorelta ja viehkeältä kuin voittu vehnänen. Hänen pienet\nsinisilmänsä näyttivät syttyneen minulle ja paloivat niin pyytelevinä\nmatalan otsan alta. Niin hempeältä hän näytti, että tuli sääli ja teki\nmieli. Sellaisina hetkinä se musta ruunakin mielessäni välkkyi kuin\nsilkki, juoksi kuin peura.\n\nEräänä iltana, kun oli myöhään kahden istuttu, jäin kuin jäinkin lesken\nluo yöksi. Se teko meni liian pitkälle.\n\nSen jälkeen tuli kiire kuulutuskarttaa toimittamaan.\n\n-- Ei se liitto kanna hyviä hedelmiä, sanoi Kesusvaaran isäntä ja\nkehoitti minua hankkeesta luopumaan.\n\nKaruliina ei sanallakaan aikeitani vastustanut. Oli vaan äänetön ja\nhymyili joskus surullisesti, niinkuin kärsiväiset hymyilevät.\n\nLopulta meni isäntäni pappilaan ja kielsi lesken ja minun\nkuulutuksesta.\n\nMutta muonavaari, joka oli puhemieheni, veti lesken kanssa toista\nköyttä. Hän oli nuorena ollut lautamies ja tunsi lainpykälät. Hän\nkumosi papin vastahangan, niin että kuulutuskartta tehtiin.\n\nSeuraavana sunnuntaina kuulutettiin meidät kirkossa kristilliseen\navioliittoon.\n\nSinä päivänä juoksin minä kuin vimmattu metsään. Siellä kävelin ristiin\nja rastiin, itkin ja kaduin itseni pyörryksiin. Synkkä oli se\nsyyspäivä, mieleni sitäkin synkempi. Päätin, ett'en naisikaan Lienaa ja\nsitten taas, että kuitenkin naisin. Näin kuusi lasta ympärilläni\npyytämässä leipää, lämmintä ja vaatteita. Aavistin jo mielessäni,\nkuinka kerran hikoilin ja vanhenin heitä palvellessani; kuinka he\nsuuriksi tultuaan raappivat silmäni ja sysäävät minut luhdin solaan\nkäsinkivillä jauhamaan; kuinka sitten lopulta kuolisin liassa ja\nkurjuudessa; kuinka viimein tuomiolla vaadittaisiin minulta vieraan\nisän lapsia enkä voisikaan näyttää ihmisiä, vaan kissoja, kettuja ja\nilveksiä. Ajattelin sitten omiakin lapsiani, jos niitä syntyisi -- ne\njäisivät osattomiksi ja avuttomiksi, kun isä on itsensä orjaksi myönyt.\nEi silloin mielessäni isännyys paljon painanut eikä silkkikarvainen\nruunakaan suuresti loistanut.\n\nKalpeana ja tuskissani menin Lienan luo sanomaan, että meistä tulee\nero, taikka paha perii. Sinne oli kokoontunut jo tupa täysi kylän väkeä\ntupakaisiin. Keskellä pöytää kahden kynttilän välissä oli suuri\ntupakkavasu ja huone tupakan sauhua täynnä. Vanhat miehet istuivat\npöydän luona ja oluthaarikka kulki heillä kädestä käteen; toiset\nhärppivät norria. Nuorempi väki tanssia hytkytteli lattialla, hattupäin\nja piippunysät miesten hampaissa. Liena tuli perältä minua vastaan ja\ntarttui käteeni taluttaakseen minua pöydän luo. Joukosta kuului\nmuutamia onnitteluja.\n\n-- Minulla on sinulle, Liena, vähän sanomista, tulehan tuonne\nvälikammariin! pyysin minä värähtelevällä äänellä.\n\nSinne menimme kahden ja istuimme vierekkäin sängyn laidalle.\n\n-- Sinä näytät niin sairaalta? sanoi Liena.\n\n-- Niin, minä sairastankin vilutautia ja se on paleltanut sydämmeni,\nlausuin katkerasti.\n\nLiena huomasi, ettei ollut asiat oikein, vaan että oli paha merrassa.\nHän jäi ensin noloksi ja ääneti, sitten kaasi kahvia kuppiin ja asetti\nrommipullon viereen.\n\n-- Laitahan tästä kuppi kuumaa, niin lämpiää mielesi ja kielesi!\nkehoitti hän ja koetti hyväillä minua.\n\nMinä näytin ynseältä ja sanoin, ettei minulle tahdo koko elämä maistua.\nSe -- -- tuota -- -- minä tahtoisin sinulle sanoa, että --\n\n-- Ryyppäähän toki ensin ennenkuin jäähtyy kahvi! katkaisi Liena.\n\nMinä sekoitin kahviin sokeria ja kaasin pullosta sekaan väkevää. Tein\nsen hyvin kankeasti. Sill'aikaa Liena kertoi miten väki tuvassa oli\niloinnut ja kaikki olivat sanoneet, että meistä tulee sopiva pari, kun\nolemme yhtä lyhyet kumpikin.\n\nOlin juuri ottanut kupista ensi härppäyksen, että arvelin nyt sopivaksi\njatkaa.\n\n-- Mutta tuota -- -- minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi\ntulla mitään, änkytin minä.\n\n-- Mi -- mitään! puhkesi Liena.\n\n-- Niin minusta tuntuu, lisäsin.\n\n-- Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja -- --\n\n-- Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä.\n\n-- Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö -- se\nsekaannus, muistutti Liena.\n\n-- Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin\nmielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan.\n\nSilloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin\ntoisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt\ntoivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä\nalkaa. Siihen se eronhanke raukesi.\n\nPyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina\noli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili\nhän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan:\n\n-- Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen\ntäyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin\nkelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se\nPitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa\nsaanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin\nneitseet alttarin luona veisasivat.\n\nKaruliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen\nsydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran\nhaikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi\npimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten\nkävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa.\nOman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt.\n\nEnnen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti\nsokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin\nJumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän\nkyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en\ntohtinut enään ajatellakaan.\n\nVähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi\ntaikojakin käyttänyt.\n\nOli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut\nseitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen.\n\nSen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut,\nkokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte\ntuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta\nvielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni.\nOlinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan\nnainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli.\n\nNiin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui\nmieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien\nsävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin\nkadonneen taivaan kaukainen hyminä.\n\nPienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa\nrepaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä\npuolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu.\nHän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt\npuoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen\nniinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina\ntaikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin\njoutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman\nrakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani\njuomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä\nviikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä\nvälillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo\nreppuvenäläiseltä \"vanhaamiestä\" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun\nvapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt\ntappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni\nraappasi kupin kädestäni lattialle -- hän oli nähnyt mitä siihen\nsekoitin.\n\nNyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani.\n\nSiitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut\numpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo\nkaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa.\n\nVaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle.\n\nSiitä lihan-innosta, että jäin talosta osattomaksi, vierauin vielä\nenemmän lapsintimistani enkä voinut heitä kyllin rakastaa. Vaadinpa,\nettä vaimoni aivan jättäisi heidät. Sitä hän kovin suri, että kalpeni.\n\nVuoden päästä, noiden monien surujen aikana, syntyi vaimolleni tytär.\nKun se hetki joulun edellä lähestyi, tahtoivat kälyt käyttää\ntaikasuoloja ja hakea noitavaimoja avuksi. Sitä en sallinut. Annoin\nakoille kyytiä ja vein vaimoni itse lämpimään riiheen. Kälyt panivat\nsaunan lämmitä. Vaimoni vaipui tuskissaan käsivarrelleni. \"Pure kappale\nlihaa käsivarrestani, jos se huojentaa!\" sanoin kovana hetkenä\nvaimolleni. Lapsi syntyi onnellisesti.\n\nÄiti vaipui raukeana olkien päälle, mutta näytti ihmeen ihanalta ja\nonnelliselta.\n\nKun läksin riihestä tupaan, niin kuului kuin näkymätön olento olis\nastunut jälessäni. Katsahdin taakseni, mutta en nähnyt mitään. Vasta\nporstuan kynnykseltä tähystäessäni näytti ilman rantaa vasten kuin\nsuuri heinäruko. Minä sylkäisin näkyyn päin ja kysyin: \"Tiedätkö mikä\njoulu-aamuna syntyi? Tästä, joka nyt syntyi, et saa mitään osaa. Nimeen\nisän, pojan ja pyhän hengen -- mene helvettiin! Siellä on majasi!\"\n\nSe hävisi.\n\nMinulle on sanottu, että olin taikauskoinen ja luin siinä tilaisuudessa\nloihtuja. Mutta silloin näin asiat niillä silmillä ja menettelin sen\nmukaan. En käsittänyt toisin.\n\nTuvassa sanoin kälylleni: -- Mene nyt riiheen! sinne tehtiin pieniä,\nettä korjaat heitä saunaan.\n\nIltasella tehtiin tila tupaan lapselle ja äidille. Minä rupesin heidän\nkohdalleen penkille. Yksi tyttö makasi uunin luona kolpitsalla, toiset\novensuisella lattialla laverilla, jossa myös lepäsi vaimoni nuorin\npoika ensimmäisestä aviosta.\n\nKotvan pimeässä oltua aukeni tuvan ovi ja minä luulin, että\nyöjalkaispoika tuli kolpitsalla makaavan tytön luo. Mutta sisään-astuja\nlähenikin vaimoani sekä pientä. Minä lähettäyin varjoamaan käsilläni\nlasta, jaloillani äitiä. Nyt meni kummitus kaikkien kuullen laverilla\nmakaavan pojan luo. Yht'äkkiä parkaisi poika ja vapisi eikä asettunut\nennenkuin minä otin hänet syliini ja toin äitinsä tilalle. Sen jälkeen\nse vaihdokas hävisi.\n\nMuistoksi Kesusvaaran ajoilta nimitin ensimmäiseni Karuliinaksi.\nKaruliina oli samana syksynä muuttanut Kesusvaarasta Puhoksen\ntehtaalle. Pahat kielet olivat kertoneet hänelle, että emäntä senvuoksi\njutuillaan oli vieroittanut minut hänestä, kun ei tahtonut päästää\nhäntä palveluksestaan naimisiin. Sellaisista puheista oli hän tullut\npahoilleen ja jättänyt talon. Sellaista en kuitenkaan tahtoisi\nKesusvaaran emännästä uskoa.\n\nLapseni oli kivuloinen. Äiti sekä sukulaiset halusivat käyttää\ntaikaparanteita, mutta sit'en sallinut. Pienen ruumis vääntyi aivan\nkieroksi -- en sittenkään sallinut.\n\nSanottiin, että taikuritkin voivat käyttää luonnollisia\nparannuskeinoja. Mutta minä väitin, että Jumala itse parantakoon\nluonnollisilla keinoilla, jos hyväksi näkee. Mutta lapsi pelastuikin\npuolentoista vuotisena kaikista tuskistansa -- hän kuoli. -- Siellä on\nhän nyt kuin ihana kedon kukkanen! sanoin minä vaimolleni. -- Siellä\nmekin hänet aikanaan näemme.\n\nVaimoni tunsi silloin hengessään ensi herätyksen. Hän alkoi luopua\nuskomasta taikoihin ja tyytyä Jumalaan.\n\nMutta lapseni kuolema teki elämäni niin tyhjäksi ja köyhäksi, että joka\nhetki halusin vaimoni kotikylän kerrassaan jättää. Holhoja, vaimoni\nveli, oli ottanut lapset ja koko talouden hoitoonsa. Me olimme siinä\nvaan hylkysillä. Liena vähän väliä vielä lapsiaan itki eikä olisi\ntahtonut niitä jättää. Mutta minä sanoin:\n\n-- Entiset lapsesi ovat sinun jättäneet ja ainoastaan minun lapseni,\nminkä niitä syntyy, ovat sinun.\n\nMutta sepä se juuri minua suretti, että vaimoni oli jo niin iäkäs,\nettei enään ollut lapsista toivoa. Muutenkin oli vaimoni sukulaisten\nkanssa alituista riitaa ja toraa. He seuloivat välillämme kuin\npaholaiset ja keittivät kieltä kuin papuja.\n\n-- Lähde pois isäsi maalta ja sukusi tyköä! komensin minä vaimolleni.\n\nHän tuli kyyneliin lapsiensa tähden. Mutta matkalle kuitenkin\nratusteltiin, sillä työn-etsoon piti lähteä. Niin tulimme tänne\nLaatokan rannalle, jossa paras ikäni on kulunut. Tuolla hovissa\ntarvittiin silloin puuseppää ja sen työhön oli minua jo varhain\nluontoni vetänyt, nälkä neuvonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan olin rukoillut, että Jumala siunaisi vaimoni lapsella. Ja se ihme\ntapahtuikin, että meille syntyi ihana tyttölapsi, hyvin soma pienest'\nalkaen.\n\nSanon sitä ihmeeksi, kun vaimoni oli silloin jo liki viittäkymmentä.\n\nEn tienyt silloin mitä sanoa ja miten kiittää, kun niin lopen tuntui\nhyvältä. Kun lapsi terveenä minulle muhoili, niin sydämmeni muhoili\nsille vastaan ja mielihyvän kyyneleet herahtivat silmiini. Pienestä\nalkaen oli se lapsi silmäteräni eikä lakannut lämpimäni sille\nsäteilemästä.\n\nTeki mieleni nimittää se Karuliinaksi, mutta ajattelin, ettei sillä\nnimellä ole menestystä, kun ensi lapsenikin senniminen oli kuollut.\nTälle pantiin nimeksi Miina.\n\nSitten vasta minussa pääsi suurempi elämisen-halu ja työinto valtaan.\nLapseni hyväksi halusin tehdä kaikkea ja kärsiä kaikkea. Työn välillä\nsitä usein hypittelin ja hyväilin. Se muhoili aina niin armaasti\nminulle. Toisinaan sentään itkikin sitä paremmin iloitakseen.\n\nNyt rupesin jo miettimään lapseni tulevaisuutta ja kokoamaan varoja,\nettä voisin vähin erin oman asunnon rakentaa. Asetuin tänne hovin ja\nkauppiaitten lähistöön, että riittäisi kosommin työtä. Mutta olen\ntehnyt työmatkoja muihinkin kyliin, vieläpä kauaskin. Sellaisella\nmatkalla sairastuin kerran kovasti. Siihen aikaan oli jälekkäin kaksi\nköyhää pettuvuotta. Maa kasvoi vaivaloisesti laihoja tähkiä, nekin\nhallan puremia. Sitä runsaammin kasvoi mustia häränjyviä, jotka\nmyrkyttivät leivän. Paljon ihmisiä sairastui vetotautiin. Siihen\nsairastuin minäkin. Mielin murretuin ja vähissä hengin läksin hevosella\nkirkolle etsimään jotain rohtoja tuskien lievitteeksi. Kirkolla piti\nhovineuvos siihen aikaan tarvitsevien varalta rohtoja. Tulin hänen\nluokseen. Hän antoikin minulle pulveria. Mutta sen päälle\nylenannetuspulveriksi neuvoi hän kaapimaan hevosen längistä hikeä. Ei\nvaan sanonut kuinka pian pulverin jälkeen hikeä piti ottaa.\n\nAjoin työpaikalleni takaisin, paranemistani toivoen vaikka heikkona.\nHeti sinne päästyäni otin pulverin sisääni ja ajattelin ottaa hikeä\nsitte kun ennätän. Mutta paikalla riipaisi se minut yhteen kyttyrään\nkuin kuivaneen juurikkaan. Läsnäolijat hämmästyivät tuskanhuutoani ja\njuoksivat kaikki ulos. Ainoastaan kahdeksanvuotias poika, kuin Jumalan\nenkeli, jäi pelastajakseni, kun siinä kyyristelin. Rukoilevasta\nsilmäyksestäni arvasi hän, että jotain kaipasin. Hän polvistui\nlattialle, kallisti korvansa suuni kohdalle ja kuuli kuinka hymisin: --\nOta tuo tyhjä lakkaputeli ja nouda sillä puodista terpettiä!\n\nEnnenkuin hän kerkesi takaisin, olin jo tiedotonna.\n\nPoikanen huomasi, että lääke oli tarkoitettu sisään-otettavaksi, ja\nkaasi puolet terpetistä suuhuni. Se irroitti kieleni ja sydämmeni\nratkesi jälleen liikkeelle. Minä toimistuin ja pyysin pojalta kaikkea\nrohtoa sisääni. Hän antoikin ja sen jälkeen voin jo liikuttaa\njäseniäni.\n\nIhmeeksi vaan jääpi järjelleni, että heikko lapsi ymmärsi enemmän kuin\njoukko aikaihmisiä.\n\nNeljänkontan pääsin sitten läheiseen puotiin, jossa kaikkia ihmetytti\ntilani. Puotimiehet kaasivat kousikalla läämältään terpettiä pääni yli.\nNyrkkiin puristuneita käsiänikin hieroivat sillä.\n\nKiireessä lämmitettiin sauna ja eräs työtovereistani tuli hoitajakseni.\n\nSiellä tuskissani näin kolme kummaa näkyä. Ensin vetivät oudot koneet\nhienoa lankaa poikki, että se hienoimmiltaan aivan uhkasi katketa.\nHuusin hourauksessa: \"Elkää vetäkö!\" Lanka pääsi valloilleen ja minä\njärkeheni. Sillä kertaa johtui mieleheni, että se olikin elämäni lanka,\njota uhattiin katkaista. Kauhistuin sisälläni, ett'en ollut valmis\nkuolemaan. Rukoilin hartaasti ikää armon-ajaksi, niinkuin kuningas\nHiskialle lisättiin.\n\nTaas vaivuin houraukseen, jossa näin kuinka oudot koneet kiskoivat\nmustaa jouhta, että se oli aivan poikki ripsahtaa. Selkenin siitä\njälleen. Huomasin, ett'ei kuoleman viikate katkaissut vieläkään elämäni\nlankaa. Pelkäsin jälleen ja rukoilin Jumalaa säilyttämään elämätäni.\n\nVielä kolmannen kerran lankesin horrokseen ja näin kuinka koneet\nkiskoivat hentoa silkkilankaa, että se hienoimmiltaan oli jo poikki\nripsahtaa. Taas selkenin ja rukoilin entistä palavammin elämän\npitennystä armon-ajaksi.\n\nMinä paraninkin ihmeesti pian -- jotkut sanoivat, että sen vaikutti\nharras elinhaluni -- niin että minut jo samana päivänä vietiin hevosella\nkotiin. Siellä virkistyin ennelleni. Mutta parannuslupauksiani en\nmuistanut, vaan entiset maailman päivät jatkuivat.\n\nHerkällä oli sentään mieleni, ett'ei kaivannut muuta kuin sytyttämistä.\nNiin kutsuttiin minut naapuripitejään erääsen taloon puusepän työhön.\nTalonväki oli kaikki heränneitä ja pitivät kolmasti päivässä\npolvirukouksia. Veisasivat kauniita virsiä ja viettivät siveätä elämää.\nKun vertasin itseäni heihin, niin jouduin syviin omantunnon tuskiin,\nsillä tunsin hurskasten rinnalla olevani kirouksen ja tuomion lapsi.\nNoin kuukauden päivät kesti sisässäni tuskia enkä voinut rukoillakaan,\nvaikka halusin.\n\nIsäntä neuvoi minua uskomaan, mutt'ei sekään auttanut. Pelvon ja\nvapistuksen henki asui minussa kuin orjassa, jonka verestä ei ikinä\npakene arkuus ja säikäykset, vaikka hän on vapaaksikin julistettu.\nJotakin sellaista asuu syntisen ihmisen veressä läpi elämän. Ja\nainoastaan siinä määrässä hän on rohkea, minkä verran hän on halvoista\nintohimoista ja tahallisesta pahuudesta vapaa.\n\nLopulta vaivuin suureen ilmiöön. Näin edessäni suuren tultasuitsevan\nSiinain vuoren ja sen yli synkän savupilven. Vuoren läpi aukeni\nluolapolku, jonka sisällä vartioitsi avokitainen, raivoisa jalopeura.\nSe reutoi ja pyrki repimään minut paloiksi. Mutta se oli kytketty\nkaulavitjoilla kallioon ja tempaistiin yhä takaisin.\n\nSitte näin suuren mustan kansanpaljouden tuomion edessä synkässä\nsavussa ja sumussa. Itseni tunsin jumalattomien joukossa.\n\nLäsnä-olijat kertoivat minun silloin olleeni sykkyrässä kuin kerä ja\nnäyttäneen kasvoiltani kuin musta kekäle. Kovasti olin huutanut apua.\nSitte selkenin.\n\nRupesin ajattelemaan, että enkö lie minäkin sellainen hillitön peto,\njonka kiihkoja ainoastaan yhteiskunnalliset lait kytkevät. Enkö kulkene\nminäkin epätiedon ja neuvottomuuden sakeassa sumussa, jossa pelko ja\nhämmästys ahdistaa.\n\nNoin viikkoa pari tämän jälkeen elin vielä lainlapsen murheen aikaa.\nOrjapoika vapisi rinnassani.\n\nSiihen taloon, jossa työskelin, kokoontui eräänä sunnuntaina suuri\njoukko heränneitä. Siinä luettiin, pidettiin puheita ja laulettiin.\nYksi henkilö joukossa vaikutti minuun muita enemmän. Se oli sokea mies,\njoka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin\nihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui\nkoko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin\nse olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin\nsydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu\nJumalan istuimen ympäri.\n\nNousin siitä kuin pesusta, keveänä ja virkistyneenä.\n\nKokous päättyi myöhään illalla. Hikinen lämmin täytti huoneen ja\nkynttilät palaa tuikuttivat himmeästi. Mutta sanomattoman kirkkaasti\npaloi sydämmeni, kun siitä läksin yölevolle.\n\nAamulla herättyäni tunsin koko olentoni uudistuneeksi. Luuni tuntuivat\nkuin öljytyiltä ja siunaus asui ylläni kuin puhdas paita. Kun\nherännäiskokous aamulla jatkoi rukouksiaan, näin minä ilmiön, joka ei\nollut tulenvalo eikä kuun- tai päivänpaiste: sinivalvas avaruus väikkyi\nautuaana yli ihananvehreän kukkaniityn, josta paratiisin tuoksut\nlemahtelivat ja ylimaallinen sulous hiipaisi kautta olentoni syvyyden.\nMutta se oli vaan hetkellinen kangastus onnellisten maailmasta.\n\nSen jälkeen alkoi kiivas ja intoileva kilpajuoksu pyhyyden tiellä.\nSisällinen kirkkaus pyrki ulkomenoissa ilmestymään, Jumala tahtoi tulla\nlihaksi. Kun veljet ja sisaret, Henrik Renqvistin oppia seuraten, eivät\npolttaneet tupakkaa, niin viskasin minäkin kiivaasti pitkä- ja\nlyhytvartiset piippuni ynnä muutaman naulan vinterskaa palavaan\npätsiin.\n\nPalasin sitte uutena vaimoni ja lapseni luo kotiin ja jatkoin hiljaista\nrukous-elämää.\n\nVaimoni ei tilastani ollut suuresti milläänkään. Häneen ei koskaan paha\neikä hyvä ole valtavasti vaikuttanut.\n\nYhtenä iltana ennen levolle menoa lankesimme rukoukseen. Hengessäni\nkuohui hartaus kuin kohisevan merenrannan huokaukset. Rukouksessa\njouduin horrostilaan ja kävelin tietämättäni ulos. Siellä kuulin\nsanomatonta harppujen soittoa ja ihaninten ihmisäänten helmikirkkaita\nvirsiä, joista sydämmeni tyyniheraksi suli. Siitä hurmaustilasta\nselvenin vasta kun tunsin syysroudan jalkojani kylmäävän. Sitten en\nenää kuullut kuin pohjatuulen kylmää vihellystä. Menin sisälle ja\nilmoitin vaimolleni itkien, että olin korotettu taivaasen, mutta\nsysätty syntieni tähden ulos.\n\nTyöni lomina lueskelin mitä kirjoja käsiini osui; erittäin ihailin\nhurskasten elämäkertoja. Eikä silloin maallisia kirjoja köyhällä\ntyömiehellä ollut saatavissakaan, kun herrat kuuluvat kieltäneen niitä\nkansalle painamasta, ett'ei kansa joutuisi villiin. Sain silloin\nkäsiini hurskaan Teklaneitsyen elämäkerran. Siinä ihmeen ihanasti\nkuvaeltiin, kuinka Teklaneitsyt Efesoossa Paavalin saarnan johdosta oli\nihastunut omaan neitseyteensä niin, että luopui kihlatusta sulhostaan,\nrikkaan ruhtinaan pojasta, ja kärsi sitten vainoa, rääkkäystä ja\nviettelyksiä. Seurasi Egyptiin asti Paavaliakin, joka hänet kuitenkin\nitsestään luovutti. Rakensi sen jälkeen kalliolle pienen torpan, jossa\nhoiteli sairaita. Mutta kun hän kerran pakeni viettelijäin edellä,\nhalkesi kallio ja nieli hänet. Se kallion halkeaminen minua vähän\nepäillytti.\n\nKuitenkin sitä lukiessani kirkastui mielessäni Karuliinan kuva. Se\nvaihtui Teklaneitsyeksi, joka hurmasi minua kolmanteen taivaasen, että\nihastuksissani huudahtelin kuin mielipuoli. Lapseni, pikku Miina, kun\noli sen nähnyt, niin oli sanonut äidilleen, että nyt se isä on varmaan\ntullut hulluksi, kun huikahtelee itsekseen.\n\nLapseni oli kasvanut jo niin isoksi, että alettiin käyttää koulussa,\njoka olikin samassa kylässä. Hänen kasvatuksestaan tuli meille vaimoni\nkanssa toisinaan kinastelua. Liena on hyvin vilpitön ja tokinainen\nluonteeltaan, mutta piti lapselle usein virstan pituisia nuhdesaarnoja,\njoiden lopussa tyttö jo oli unhottanut alun ja pää-asian. Siitä tavasta\nhän kuitenkin vähittäin vieraantui, kun minä huomautin, että\nmuistutukset piti tehdä lyhyeen, vakaasti ja asiaan sattuvasti. Ne\nvaikuttivatkin lapseen syvemmin, tyttö kun oli herkkämielinen kuin\nminä, vaikka muuten muodoltaan äitinsä veren-alaa. Sekä luvuissaan että\nkätevyydessä näytti hän edistyvän keveästi.\n\nÄidiltään oppi jo varhain siisteyttä ja puhtaudenpitoa. Koko sydämmeni\nrakkaus ja toivo kiintyi siihen lapseen. Hänessä toivoin näkeväni oman\nvereni kehittyvän kaikista tahroista vapaana ja puhtaana. Ajattelin,\nettä voin pian rakentaa omat huoneet, jotka kerran jätän lapselleni\nperinnöksi. -- Sitä varten olin jo tehnyt säästöjä. -- Kuvaelin miten\nkerran otan vävykseni jonkun nuoren puusepän sällin, siivon miehen,\njolle voin uskoa lapseni elämänkumppaliksi. Niin kuvaelin ja näin jo\nsilmissäni lapseni onnellisen tulevaisuuden.\n\nVuotta seitsemän kesti sitä uutta mielentilaa. Paljon pieniä sekä\nsuuria kiusauksia kohtasin sillä ajalla. Tupakkatuskakin palasi minuun\njälleen. Se syttyi siitä, kun naapurit usein tarjosivat tupakkaa ja\npyysivät panemaan piippuun. Kun en ottanut niin pilkkasivat. Vaikka\nvastustelin, niin teki kuitenkin mieleni. Kävin jo rovastiltakin neuvoa\nkysymässä. Hän oli itsekin tupakkimies ja selitti kuvilla ja\nvertauksilla, ett'ei tupakoiminen ollut synti. Tuntoni ei sittenkään\nrauhoittunut, sitä vaan tupakka korventeli.\n\nSinä aikana kuin en tupakoinut voin joka päivä hengessäni edeltäkäsin\naavistaa ketä veljiä ja sisaria minäkin päivänä tulin kohtaamaan.\nSitten kun taas rupesin tupakoimaan, hävisi minusta ainiaksi sellainen\naavistusvoima.\n\nPaljoa kavalampi kuin tupakkatuska oli toinen kiusaus, johon lankesin\nhengelliseltä herkkupöydältä: sielun hekkumasta ruumiin hekkumaan,\nhienommasta aistillisuudesta karkeampaan.\n\nKävin ahkerasti herännäiskokouksissa. Niissä hiipoi sieluani\nerittäinkin syvätunteiset laulut. Ja kun naiset olivat parhaat\nlaulajoista, syttyi heidän ja miesten välillä syvempi sisarrakkaus.\nNiinkuin heränneitä yleensä yhdisti lämpimämpi side toisiinsa kuin\nmuihin ihmisiin, niin yhdisti vielä suurempi lämpimyys heidän\nkeskuudessaan miehet ja naiset toisiinsa. He elivät jonkunlaista\nsielujen avioelämää, joka taivaasen ylettyy. Erinomaisemmin olin\nminäkin kiintynyt Sohvia nimiseen vaimoon, sepän naiseen. Niinkuin\nvirta auringon paisteessa virvoittaen helkkyy vainion läpi, niin\nsolisivat hänen hellänsuloiset virtensä sydämmeeni. Joku sisällinen\nvoima veti minua häneen enemmän kuin koskaan kehenkään muihin. Hänen\nlähistössään tuntui mieleni niin hyvältä ja onnelliselta, ett'en olis\nsiitä tahtonut koskaan eritä. Keskustelustakin hänen kanssaan säteili\nminuun voimaa, intoa ja hartautta. Samaa näytti hänkin voittavan\nminusta. Yhä useammin kohtasin häntä viikollakin ja yhtä suloiselta se\ntuntui. Vaihtelimme sisarsuuteluja ja hyväilyjä -- sen etemmäksi se ei\nmennyt. Mutta lopulta tunsin, että hengen-aviosta oli kypsymillään\nruumiin-avio. Se säikytti mieleni. -- Tuntuiko se synniltä?\n\nEi se, että elin hengen-aviossa, koska se on ainoa oikea; eikä sekään,\nettä siihen liittyi ruumiillinen avioelämä, koska se kuuluu ihmisen\nmaalliseen luontoon. Mutta se se kivisteli sieluani, että olin vihitty\niäkseni ainoastaan ruumiilliseen avioon, josta ei mikään katumus ja\nparannus voinut minua vapauttaa.\n\nSekin kiusasi mieltäni, että se nainen, johon sieluni oli sulanut, oli\ntoisen vaimo. Molemmat olimme maailman silmissä tuomitut. Meitä\nsoimattiin avionrikkojiksi, vaikka elimme oikeata avioelämää ja\nyhteyteni laillisen vaimoni kanssa tunnustettiin siveelliseksi, vaikka\nomatuntoni sitä inhosi ja sanoi huoruudeksi. Tuntui kuin kaikki\nmaailman vallat olisivat musertavina vuorina vyöryneet päälläni ja olin\nalennettu eläintäkin alemmaksi. Usein viskauin vuoteelle, kierielin\nsiinä ja voivottelin tuskissani. Kysyttiin, kivistikö minua. Vastasin,\nettä kivistelikin henkeäni. Niin voihkiessani vaivuin hurmaustilaan.\nNäin sisaret surisevan ympärilläni kuin mettiset; hyväilivät ja\nsuutelivat minua laulaen:\n\n    On rajaton rakkaus,\n    Ääretön kuin ihmishenki.\n\nSiitä kun heräsin, niin näin vaimoni itkevän ja riitelevän Sohvian\nkanssa.\n\n-- Viettelijä ja portto! huusi vaimoni kiukkuisesti.\n\n-- Minä olen vapaa jumalanlapsi, jonka liha noudattaa hengen lakia.\nMutta sinä olet orja ja tahdot mieheskin orjuuttaa! penäsi vuorostaan\nSohvia.\n\n-- Kirottu olkoon se, joka ei kaikkia lain sanoja täytä! lisäsi vaimoni\nja ajoi hangolla Sohvin ovesta pellolle.\n\nSitten ripitti Liena minua. En puhunut enkä pukahtanut vastaan senkuin\nääneti kuuntelin. Mutta sitä tuimemmin paloi tuska sisässäni.\n\nEntiset itsemurhan ajatukset rupesivat taas kiusaamaan mieltäni.\nAjattelin, ett'en voinut luopua vaimostani eikä Sohvikaan miehestään.\nLaki kielsi. Elimme kaksinais-aviossa, jota sisällykseni laki kielsi.\nElämä tuntui mahdottomalta kestää. Kolmeen viikkoon ei maistunut ruoka\neikä uni. Jos tappaisin itseni, ajattelin. Mutta pitäisi kuitenkin\ntästä viheliäisestä elämästä päästä parempaan -- siihen, josta olin jo\ntuntenut esimakua. Mutta ei sanota missään, että itsemurhaaja tulis\nautuaaksi. Ei Juudaskaan päässyt taivaasen. Sitä ei sanota. Rosvot ja\nmuut murhaajat sinne pääsevät, kun vaan katuvat ja uskovat. Jos\ntappaisi vaimonsa ja sitte -- --. Mutta sitten joutuisin vankeuteen. Ja\nlapseni, lapseni, lapseni! huusin silloin sisimmästä sydämmestäni.\nMuistin lapseni ja hetkeksi heikontunut isänrakkauteni leimahti taas\nilmi paloon. Lapseni tarvitsee äitiänsä ja minua, ajattelin. Hänen\ntähtensä tahdon uhrata oman onneni. Hänen tähtensä voin suvaita hänen\näitiänsäkin -- se kun olikin niin äitinsä näköinen. Päätin luopua\nkaikesta lapseni tähden, heränneistä ja Sohvistakin.\n\nTyttäreni tuli juuri koulusta kotiin, kirjat kainalossa. Puristin hänet\nrintaani vastaan ja itkin.\n\nSitte taas näin ihmeitä ilmestyksessä. Olin seinäjyrkässä kalliossa\nkiinni kynsin -- kaksi muuta tuttavaani kanssani -- Allamme tulta\nsuitseva meri, joka paloi höyryten, yllä umeinen pilvitaivas. Yksi\ntovereistani putosi syvyyteen, toinen jäi vielä kallioon kynsin. Minä\npyörähdellen kapusin, kapusin ylös, kunnes onnistuin pääsemään kallion\notsalle. Katsahdin vielä kallion kuvetta alas syvyyteen ja näin\ntoverini siellä riippuvan, mutt'en voinut häntä auttaa.\n\nKalliolle noustuani paistoi aurinko säkenöiden ja näytti kuin puihin\nlehti, maahan ruoho olisi tohisten puhjennut. Luonnossa oli talvi.\n\nLäksin sitten käymään oikeata kättä kaitaa polkua myöten. Mutta eksyin\nja jouduin suurelle kivelle itkemään. Siinä itkin eksymystäni kovasti.\nSilloin tuli luokseni Kesusvaaran isäntä, jonka luona minua ensi\nherätys oli kohdannut. \"Paavoko täällä!\" kummasteli hän. Valitin\neksyneeni. \"Eksynytkö?\" kysyi hän. \"Enkö neuvonut sinua? Katso eteesi!\"\nSitte heräsin järkeeni. Ja sydänpäivän auringonsäteet kimaltelivat\njäisestä ikkunanruudusta sisään.\n\nMutta vasta noin vuoden päästä selkisin kiusauksen ja epäilyksen\ntilasta. Silloin oli uskovaisten kokous, jossa veljet varoittivat minua\nmenemään Jumalan luo semmoisena kuin olen ja sanomaan hänelle: \"Tee\nminusta mitä tahdot.\" Siitä järkähti mieleni ja löysin taas entisen\nsuloni.\n\nSen jälkeen tuli paikkakunnalle Helsingistä mies, joka opetti, että\nJumala antaa synnit anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen kautta eikä\nvälittömästi. Hänen oppinsa herätti minussa vihaa ja kiivautta.\nUhkasin, että jos sellainen villihenki tulee toiste tänne, niin ostan\napteikista salaruutia ja ammun hänet kuoliaaksi kuin hyypiän.\n\nSitten tuli muuan vaimo Kalajoelta luokseni. Hän oli kiivas puhuja ja\njulisti syntiä anteeksi. Kylän muissa taloissa oli hän jo pitänyt\npuhetta ja vaimonikin oli salassa ottanut häneltä synninpäästön. Hän\ntuli luokseni ja sanoi iloitsevansa siitä, että oli löytänyt talon,\njossa sanaa viljellään. Keskustelussa tuli meille kuitenkin riita. Hän\nsanoi: -- Yksi sinulta puuttuu. Minä väitin, ett'ei minulta mitään\npuutu. Olen tuntenut Jumalasta hirmun ja armon. Henkeni huutaa\nsisimmässään: \"Isä, rakas isä!\" En siis ole enään orja, vaan poika,\njoka kerran on istuva isän oikealla kädellä.\n\nMutta hän ei uskonut, että minä olin armon käsittänyt. Siitä kiivastuin\nniin, että uhkasin toimittaa hänelle nuorat kynkkäpäihin. Silloin\nhypähti hän istualtaan ylös kuin ammuttu, että ruskeat silmät mustien\nkulmien alta säkenöivät, levitti kätensä ja huudahti:\n\n-- Jumala sinut vielä nuorittaa kuin apostoli Paavalin!\n\nSiitä säikähdyin ja vaivuin pitkiin mietteihin. Asetuin heidän\nkannalleen ja sovitin raamatunpaikkoja sen mukaan. Mitä kauemmin niitä\nsovittelin, sen paremmin ne näyttivät sopivan. Ja sen oikeammassa\nnäyttivät vastustajani olevan. Uusi virta tuntui kiskovan minua\nsalaisesti mukaansa. Jouduin kuin laiva merivirtaan eikä siitä mikään\nkomppassi pelastanut.\n\nSanottiin, että sunnuntaina saarnasi lähetyspappi kirkossa. Uteliaana\nja opastusta etsien menin sitä kuuntelemaan. Hänen esipuheensa oli:\n\"Meidän tulee työtä tehdä niinkauan kuin päivää on.\" Esipuhe oli kaunis\nja sen sulavammalta tuntui selitys. Tunsin elävästi sisälläni, että\nelämä on työtä varten ja että työ on elämää. Olin henkisesti juopunut\nkirkosta lähtiessäni. Kirkonmenon loputtua menin pappilaan\npuhutellakseni saarnaajaa. Kysyin rovastilta, missä on tämän päivän\npappi.\n\n -- Mitä sillä teet? kysyi rovasti.\n\n-- Tahtoisin häntä puhutella, sillä hän oli oikea paimen, joka tunsi\nlampaansa ja antoi heille tänään makupaloja, vastasin minä. Hän on\nluonnon sylissä Tiperian meren tykönä vannotettu: \"Kaitse minun\nlampaitani, ruoki minun karitsojani!\" On ovesta tullut sisälle\nlammashuoneesen, oman sydämmensä ovesta.\n\n-- Mistä sitten muut ovat tulleet? kysyi rovasti.\n\n-- Ne ovat korkeilla isän varoilla pakkokyydissä koulutettuja ja ovat\npäässeet Siionin muurille makaamaan. Siinä venyvät kuin laiskat koirat\nsuussa lihan kimpale, sill'aikaa kuin lampaat nääntyvät nälkään.\n\nKaksi kirkonmiestä kuunteli mitä lausuin ja toinen heistä kysyi: --\nVastaako Holpan Paavo puheestansa Kärejävaarassa, jos tarvitaan?\n\n-- Ei se kuulu Kärejävaaraan, sanoi rovasti ja näytti vihaiselta.\nSitten ilmoitti hän, että lähetyssaarnaaja oli jo matkustanut pois.\nMinäkin jätin pappilan hyvästi.\n\nKuitenkin paloi kauan mieleni sitä lähetysmiestä tavata. Rupesin jo\nkuvittelemaan, että jos tekeytyisin mielivikaiseksi, että minut sitte\nkunnan puolesta lähetettäisiin Helsinkiin hullujen huoneesen. Ehkä edes\nsiellä voisin seurustella sellaisen miehen kanssa. Henkeni halusi\nnousta, mutta kaipasin tarttuakseni näkyväistä oksaa, joka olis\nylempänä itseäni, kuitenkin niin matalalla, että siihen ylettyisin.\n\nSillä välin oli hihhulisuus levinnyt kuin kulovalkea paikkakunnassa.\nSiihen oli jo vaimonikin liittynyt. Hän kuherteli ja kuherteli, että\nminäkin läksisin heidän kokouksiinsa. Niin seurasin hänen sekä muiden\npyyntöjä ja menin yhtenä sunnuntai-iltana Pukinniemen hoviin. Siellä\nsikäläinen talousneiti Hanna selitti raamattua ja tarjosi\nsynninpäästöä. Hän oli ihmeen sulopuheinen. Kiivaus ja hempeys värehti\npuhuessa hänen kasvoillaan. Hän kuvasi iloa ihastukseen, surua\nkyyneliin asti.\n\nKerran, kokouksen jälkeen, keskustelin hänen kanssaan kello 8:sta\nillalla kello 2:een yöllä. Se kuusi tuntia kului kuin pari minuuttia.\nHän kuin minua nuhteli, niin tuntui kuin olisin mennyt pirstaleiksi.\nMutta kun hän taas minua lempeästi rakenteli, niin tulin iloiseksi kuin\nhupsu, aivan kun hupsu. Hän hurmasi minut ja valloitti kerrassaan\nhihhulisuudelle, jonka edistämiseksi sitte parina vuonna olin valmis\nuhraamaan henkeni, ruumiini ja tavarani. Sen uskon siemenet liikkuivat\nkuin ilmassa ja tarttuivat kuin kesyttävä tauti ihmisiin ja vaikuttivat\nmielissä liikettä ja käymistä niinkuin hiiva juomaseossa. Jotakin\njuovuttavaa siitä valmistuikin, sillä tämäkin kunta hyllyi ja kuohui\nliikkeen voimasta. Alettiin ahkerammin lukea. Yksistään tähänkin\npieneen kuntaan ostettiin silloin kolmekymmentä raamattua ja\nkaksitoista postillaa, muita kirjoja mainitsematta. Eikä virta vaan\nsalokylissä kohissut, se pyörteili etupäässä kirkon ympärillä, vaikka\npapit sitä kylmästi kohtelivat.\n\nArkipäivinäkin kävelin talosta taloon kirja kainalossa. Selittelin\nraamattua ja pitelin herätyspuheita kansalle. Huoneet olivat nuijatut\njoukkoa täynnä, vieläpä yhtä paljon ikkunain ja ovien ulkopielissä kuin\nsisällä. Juomarit, tappelijat, irstaat ja muut pahantekijät liittyivät\nliikkeesen ja parantuivat elämässään. Rikokset tunnustettiin, petokset\nkorvattiin ja moni varastettu tavara tuotiin takaisin. Mitkään vallat\neivät olisi pystyneet kesyttämään niitä karkeita petoluonteita, joitten\nkynnet siinä virrassa sulivat. Sivistyneihin se virta vaan ei\nylettynyt.\n\nSopu hallitsi ensi vuosina kokouksia. Niihin kokoontui puhujoita\nkaukaakin, Viipurista, Helsingistä ja Pohjanmaalta, eikä eripuran\nsiemeniä kylvetty. Vasta kun Pietarista tuli muuan puhuja, niin sen\nkanssa jouduin kiistaan.\n\nSiihen aikaan oli seuraamme yhtynyt eräs naapuripitejän mustalainen,\njoka tunnusti syntinsä ja sai synninpäästön. Hän hylkäsi kuleksivan\nmarkkinaelämän ja rupesi elämään nuhteettomasti työstään. Mutta hän oli\nelänyt jo monta vuotta vihkimättömässä aviossa, josta heillä oli useita\nlapsia. Pappikaan ei heitä vihkinyt, kun vaimo ei osannut lukea. Siitä\nvalitti mies pahaa omaatuntoansa, että oli seurakunnan silmissä\nrikoksellinen. Sellaisessa tilassa kysyi hän seuralta neuvoa. Minä\nesittelin, että seura siunaisi heidän avioliittonsa ja päästäisi niin\nmiehen omantunnon vapaaksi, koska rakkaus ja yhdyselämä oli heidät jo\nvihkinyt Jumalan edessä. Mutta Pietarin puhuja sitä vastusti ja hänen\npuolelleen kallistui koko seura. Se loukkasi mieltäni kovasti, että\npäätin siirtyä opettajasta oppivaiseksi ja annoin nuorempien selittää\nraamattua. Pysyin kuitenkin näkevänä silmänä seurassa ja iskin monesti\nkiinni selityksiin.\n\nKerran nuori selittäjä sanoi, että lapsi hyppäsi Maarian kohdussa kun\nhän kävi Elisabetia tervehtimässä. Sehän oli aivan järjetöntä, että\nlapsi olis hyppinyt neitseen kohdussa. Sitä vastustin ankarasti ja\nsiitä taas jakautui seura kahdelle mielelle: toiset väittivät lapsen\nhypänneen, toiset sen kielsivät. Niin alkoi erimielisyys vähittäin\nseuraa hajoittaa. Mutta vaikutti se senkin, että useampi pyrki omassa\nsisässään asioita itse punnitsemaan. Ja kun missä ei rakkaus\nkylmettynyt, siinä ei ollut elämäkään sammunut. Erimielisyydet\npitivät vaan omaa tutkimista vireillä. Vaikka vähän pensenikin\nlahkolaisrakkaus, niin liikeni sen sijaan enemmän lämmintä muille\nihmisille. Sisimmässä kun tuntui rakastamisen tarve, niin se se\nliikutti mielen ympäristöllekin säteilemään. Eikä se jäänyt vastausta\nvaille: kun en muita tuominnut, niin ei minuakaan tuomittu, vaan\nsuvaittiin ja suosittiin.\n\nNiinä aikoina kääntyi mieleni kotia rakentamaan. Vähin erin olin\nsäästellyt rahoja ja ostellut hirsiä oman talon rakentamiseen. Varat\nvielä uupuivat, mutta kauppias naapurissa lupasi lainata apuaan. Niin\nkohosi vähittäin hirsi hirreltä rakennus ja sen rinnalla yleni iloni.\nSillä oma kotinurkka on köyhälle perheelle suuri rikkaus.\n\nMiina-tyttärenikin oli jo vuosi sitten lopettanut koulunsa ja palvellut\nvuoden sen jälkeen kauppiaalla lapsentyttönä. Hän näytti menestyvän\nhyvin ja haltiaväki näkyi hänestä pitävän. Minun mielestäni oli hän\nparas lapsi maailmassa, sydänkäpyni, silmäteräni. Jokaisesta hänen\nilostaan iloitsin, hänen menestyksestään olin kenties onnellisempi kuin\nhän itse. Kun näin ihmisten häntä huomaavan tai kiittävän, niin siveli\nmieltäni monta vertaa enemmän kuin jos joku olis itseäni kiittänyt. Ja\nusein häntä mainittiinkin. \"Holpan Miina, Holpan Miina\", oli joka\nnuorukaisen suussa. Varmaankin miellytti ihmisiä se kirkas sinivalo,\njoka paistoi hänen silmistään heleän punaisille poskille. Ehkä kävi\nhänen herkkä vilkkautensakin ihmeeksi. Minua muistutti hän siitä\nihanasta paratiisin kevätnurmesta, jonka yllä sinivalvas avaruus\nheloitti. Äitikin häntä rakasti, mutta ei niin ihannellut kuin minä.\nSitä syvemmin murenin nähdessäni hänet pahoillaan ja vihloi sydäntäni\njos hänestä pahan sanan kuulin.\n\nSyksyllä muutti lapseni hoviin sisäpiiaksi. Iloitsin, että hän pääsi\nisoon ja sivistyneesen taloon, jossa voipi niin paljon hyvää oppia.\nTyttö itsekin iloitsi ja taisi alussa ylpeilläkin uudesta paikastaan.\nHänen piti kantaa ruuat atriain aikoina pöydälle, hoitaa illoin aamuin\nvuoteet sekä kantaa huoneissa tarvittavan veden ja muuta semmoista.\nPari naista vaan oli palveltavissa, sen enemmän nuoria herroja; siivoja\nmiehiä, sanottiin.\n\nVaikka olinkin uskovaisten seurasta sysätty syrjään, oli minulla nyt\nkodissani iloa lapseni tähden. Hänessä tunsin nuoruuteni kevään\npuhtaampana ja kirkkaampana uudistuvan. Kuvittelin monesti vaimolleni,\nkuinka tyttäremme vähittäin kypsyy omalle kodilleen; kuinka jokainen\nvoimme koota kortemme yhteisen pesän hyväksi; kuinka vanhat päivämme\nvoimme iloita lapsemme onnesta ja lämmitellä yhteisen takan ääressä.\nAsuntommekin, nelihuoneinen rakennus, valmistui uunineen, kaikkineen.\nLeipää oli meillä tarpeeksi ja työtä yllin kyllin; kaksi kisälliä\napunani, hyvin nuori ja reipas mies toinen. Jumalan siunaus tuntui\nmeitä kohtaavan rikkaana kuin runsas viljavuosi. Ja kun kotonani oli\nkaikki hyvin, niin en välittänyt mitä ulkona tapahtui.\n\nMutta ei sitä ihanata kevät-ilmaa kauan kestänyt. Seurasi harmaa\nhallayö ja sen jälkeen myrskyinen, raesateinen kesä. Se tuotti elämäni\nsyksylle pettuleipää katkeramman kadon.\n\nYhtenä aamuna kohtasin hovin yövartian. Hän veti minut syrjään ja\nkuiskasi ivallisesti korvaani:\n\n-- Pidä huolta tyttärestäsi -- hän on nyt hovissa!\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? kysyin puoleksi huolettomalla äänellä.\n\n-- Siellä on nuoria herroja! lisäsi hän.\n\n-- Niin on, mitä sitten? kysyin.\n\n-- Se taloudenhoitaja, se vaaleaverinen Konni! jatkoi hän\nsalaperäisesti.\n\n-- Mitä siitä? Siivo mies hän ainakin on.\n\n-- Eilen illalla kello yhdentoista jälkeen laahasi hän tytärtäsi\nkäsityngästä kammariinsa, kuiskutti mies yhä salavihkaisemmin.\n\n-- Kirottu olkoon joka vakavilla asioilla narrittelee! kiljaisin minä\nja työnsin hänet luotani.\n\n-- Olehan sitten uskomatta! virkkoi vartia ja poistui minusta.\n\nMinä upposin ajatuksiin. Vähä vähältä, kuin hitaasti leviävä myrkky,\nvalloitti epäluulo minut. Minkä syvemmälle se tunkeutui, sen\nkatkerammalta se tuntui. Veri pakkosi päähäni ja ikäänkuin hullun\nkoiran purema raivosin lopulta.\n\nEnsin menin haastamaan hovin rouvalle, että onkohan siinä jutussa\nperää. Hän sanoi, ettei Jumalan nimessä pitäisi uskoa siitä siivosta\nherrasta sellaista. Samaa vakuutti hovin emännöitsijäkin. Mutta he\nhaastoivat sellaisella äänellä, että tuntuivat enemmän tahtovan minua\nrauhoittaa kuin ilmaista oikeaa mieltänsä. Niin kiihoittivat\nepäluuloani vaan enemmän.\n\nKutsuin lapseni kotiin kyseltäväkseni. Kautta rantain hiivin tytön\nsydämmeen. Sanoin, että Jukka, se nuori sälli, joka oli työssäni, pyysi\nhäntä vaimokseen.\n\n-- Olenhan liian nuori, vastasi tyttö.\n\n-- Itse hän asiasta kysyisikin, kun vaan saisi vihiä, ettet kiellä,\nselitin minä.\n\n-- Oi, isä! elä kysy sellaisia! kaaritteli tyttö.\n\n-- Eihän olisi kiirettä muun vuoksi, vaan kuin liikkuu ilkeitä huhuja\nkylässä, niin niitä häätääkseni -- --\n\nTyttö punehtui ja vaaleni. Ääneti ja vapisten loi hän silmänsä alas.\n\n-- Olethan viaton, lapseni? kysyin häneltä.\n\nHän purskahti katkerasti itkemään ja kapusi kaulaani.\n\n-- Totta hän minut korjaa! puhkesi hän vapisevalla äänellä.\n\n-- Korjaa, korjaa, korjaa! huusin tuskissani kuin puukotettu. -- Se on\nsiis totta! Mitä ajattelitkaan silloin?\n\n-- Tuskin mitään. Tottelin vaan vetoa. Et ole koskaan neuvonut minua\najattelemaan, vaan nöyrästi uskomaan ja tottelemaan, muistutti minulle\ntiedonpuusta syönyt tyttäreni.\n\nSe oli katkeraa.\n\n-- Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin.\n\n-- Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan,\nethän ollut sitä varten kasvattanut.\n\nHän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan.\nMieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa,\nmutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat.\n\nSitten juoksin raivoissani viettelijän luo.\n\nHän nousi juuri päivällislevoltaan. Näytti ensin hätäiseltä ja\nneuvottomalta. Sitten istui levollisen näköisenä kirjoituspöytänsä luo\ntuolille.\n\nMiesparka sekin! Talonpojasta oli lähtenyt ja isot koulut käynyt eikä\nsen paremmaksi tullut -- raakuus vaan asuu sisässä!\n\nSellaista ajattelin ja sitten laukesin sanoiksi:\n\n-- Vastaa, siivo herra, miksi olet vietellyt lapseni, puhkaissut\nsilmäteräni, puukottanut sydämmeni?\n\n-- Kuka sen voipi todistaa? kysyi Konni tylysti.\n\n-- Eikö omatuntosi todista? kysyin.\n\n-- Vartioi tytärtäsi, eläkä minua syytä! tokaisi hän.\n\n-- Kiellä minkä kiellät, mutta löytyy se oikeus herroille niinkuin\nnarrillekin! uhkasin minä.\n\n-- Koetapahan, niin saat vielä sakkoa! peloitti Konni.\n\nMinä huomasin kaikesta, ett'en ollut rehellisen miehen kanssa\ntekemisissä. Verta vuotavin sydämmin ja halveksivasti silmäten jätin\nmokoman. Kiiruhdin sitte hoviherran itsensä luo. Hänelle vuodatin\nkaiken katkeruuteni. Sätin hänet maasta nousemattomaksi, ett'ei ollut\nvartioinut tytärtäni. Vedin huoneentaulusta esille kaikki isännän\nvelvollisuudet palkollisia kohtaan. Sitten soimasin, että herrat kyllä\nomiaan hoivaavat, mutt'eivät välitä köyhän lapsesta, jalkaportaaksi hän\njoutaa.\n\nHerra kuunteli hämmästyneenä ja asiasta tietämättä. Ilmaisi\nmielipahansa ja lupasi sitä nuorta herraa kuulustella.\n\nKuinka lieneekin kuulustellut, mutta ei siitä apua lähtenyt.\n\nKostonhenki heräsi silloin sisussani. Päätin turvautua maalliseen\nlakiin ja etsiä siltä oikeutta.\n\nTultiin Kärejävaaraan. Siellä kohtaisin ihmisiä, jotka minua vaan\npilkkasivat, sanoivat että joutavista käräjöin. Olihan se \"kahden\nkauppa, kolmannelle korvapuusti\", sanoi muuan kärejäkirjuri. Rupesin jo\nitsekin uskomaan itseäni hulluksi.\n\nTultiin oikeuden eteen. Tuomari kysyi minulta todistajoita. Kiihkossani\nen tullut edeltä ajatelleeksi, ett'en voinutkaan todistajilla näyttää\nsyytöstäni oikeaksi. Ja viettelijän omatunto ei oikeuspaikallakaan\npakoittanut häntä tunnustukseen.\n\nSyyllinen vapautettiin ja lapseni sekä minä seisoimme ihmisten\npilkkana. Eikä siinä kyllä. Minut tuomittiin hra Konnin kunnian\nloukkaamisesta 200 markan sakkoon tai varojen puutteessa 12 päiväksi\nvesileipävankeuteen. Lapseni kunnia ja maine ei oikeuden silmissä\nnäyttänyt maksavan mitään.\n\nOlin todellakin tulla hulluksi. Kaikki musteni silmissäni. Herrojen\nmaailma tämä on, ajattelin; muilla täällä ei ole tekemistä ennenkuin\ntulevat herroiksi. Kaikkein pitää tulla herroiksi, sitten kaikki saavat\noikeutta ja kaikki hallitsevat.\n\nOlin niin paljon, niin täydellisesti luottanut ihmisiin ja nyt en\nluottanut kehenkään.\n\nNiin keveä oli elämän päivänrinteisessä myötämäessä nähdä maailma\nkirkkaana, ihmiset ja olot hyvinä sekä Jumala armollisena. Toisin oli\nnyt vastamaassa ja myrskyssä. Kaikki näyttivät vaan kokoontuvan minua\nkaatamaan. Kaikki olivat vainon, häväistyksen ja sorron henkiä, jotka\nnäyttivät kaivavan minulle kurjuuden kuilua. Itse Jumalakin, joka ei\nollut suojellut kokematonta lastani raihnauksesta, tuntui mielestäni\nväärintekijältä. Eräänä yönä, kun olin nähnyt kamalaa unta lapsestani,\nheräsin kauhukseni unesta, huutaen: \"Jumala on suuri roisto!\" Säikäyin\nomia sanojani. Peloissani rukoilin sitten jumalattomuuttani anteeksi.\nMutt'ei se ollut totteliaan lapsen rukousta.\n\nMurhan-ääni kohosi niitä aikoja sielussani. Ajattelin, että tahdon\nhävittää edes yhden raihnaajan maailmasta, vaikka itsekin hänen\nkanssaan musertuisin. Minä tapan hänet, niin tapankin. Rikkaat uhraavat\nlapsillensa hopeaa ja kultaa; niitä minulla ei ole. Tahdon siis uhrata\nitseni.\n\nAjattelin, että kohtaan hänet saman naapurin luona, jossa olin hänet\nensin tuntemaankin oppinut. -- Jo silloin aavistin hänen kasvoissaan\njotain kurjaa. Liekö ollut tuon teon aave. -- Varustin jo\nruumiinkirstun rautakiskon taskuuni: sillä päätin iskeä ikuisen leiman\nviholliseni ohimoluuhun, iskeä niin, ettei hän enää nousisi.\n\nMutta sitten johtui mieleeni, ett'en tahtoisi häväistä niin julmalla\nteolla hyväntahtoisen naapurini huonetta. Se ajatus varjeli siitä\nhankkeesta.\n\nSunnuntaina tapasin kirkolla hyvän ystäväni Antti nimisen nuorukaisen,\njosta olin aina paljon pitänyt, vaikk'ei hän ollutkaan uskovaisia.\nMutta hän oli kiivas totuuden puolesta, luki kaikellaisia kirjoja ja\nsanomalehtiä sekä puolsi kansan oikeuksia jokaista väärinkäytöstä\nvastaan. Sentähden häntä rakastin.\n\nHänkin tunsi perheeni häväistyksen; jokainenhan sen jo silloin tunsi.\n\nPyysin hänet kirkko-ajan jälkeen kanssani keskievariin istumaan, kun\noli kylmä talvipäivä, ett'emme voineet kirkonmäellä istua ja jutella.\nKutsuin siellä lasit oltta ja sitä juodessamme juttelin synkkämielin\nsynkät aikeeni.\n\n-- Oikein, siinä teet oikein! Se sille parahiksi onkin. Niin hävität\nedes yhden roiston maailmasta! usitteli Antti.\n\nJos pahantekijä itse olis saman yllytyksen lausunut, niin olisin\nvarmaankin lauhtunut. Antti tunnusti vihani oikeutetuksi ja se tuntui\nmielessäni sovittavalta.\n\nSitten jutteli hän liikuttavan kertomuksen roomalaisesta ritarista,\njoka oli elänyt siihen aikaan kuin kristinusko rupesi leviämään. Sillä\nritarilla oli ihana puoliso, pienen poikasen äiti. Puhtaana kuin\nkyyhkynen kultalinnassa hoiteli suloinen vaimo pienoistaan, maailman\nvaaroja ei tuntenut. Mutta ritarin luona vieraili usein nuori sotilas,\nystäväkö lie ollut vai mikä. Sen miehen silmistä syttyi vaimoseen\nhenkeen kuumeen tuli. Se tuli kuinka lie kiehtonut niin naisen\nsydämmen, että äiti hylkäsi lapsensa, vaimo miehensä ja seurasi\nviettelijää toiseen maan ääreen. Siellä tuhlaili kurja mies omansa sekä\nvaimon rikkaudet. Sitten hylkäsi vaimoparan vieraasen maailman\nkaupunkiin ja minne lie itse mennyt. Haikeasti katui nyt surullinen\nrouva eksymystään, mutta lohdutusta etsi turhaan. Vasta sitten kun\nlöysi sen Jumalan, joka Kristuksen kautta oli julistanut kaikki ihmiset\npojikseen ja tyttärikseen, löysi hän sovinnon ja rauhan. Niin vahvasti\nluotti sen jälkeen Jumalan rakkauteen, ett'ei häntä vainotkaan siitä\nluovuttaneet, vaan ennen urhoollisesti marttyyrikuoleman kärsi.\n\nRitarikin poikinensa oli tullut kristityksi ja suri kovasti vaimoaan,\nkun luuli hänen pakanuuteen hukkuneen. Antoi kaikille vihollisilleen\nanteeksi, mutta viettelijälle vaan ei voinut sydämmestänsä anteeksi\nantaa, kun niin tuntui katkeralta.\n\nMonien vuosien kuluttua sai hän kuulla vaimonsakin löytäneen rakkauden\nJumalan ja päättäneen elämänsä onnellisten kuolemalla. Siitä jalo\nritari suuresti riemuitsi ja rukoili hartaasti voimaa, että voisi\nviettelijällekin anteeksi antaa.\n\nErästä linnoitusta puoltaessaan tuli hän pahasti haavoitetuksi. Siinä\nkaipasi syvästi korkeimman rakkautta ja suullansa jo siunasi pahintakin\nvihollistaan. Silloin ryntäsi apujoukko muurille. Se oli kukistanut\npiirittävän vihollisen ja nousi nyt päällikkönsä johdolla linnaan.\nRiemulla tervehtivät apujoukko ja linnanväki toisiaan. Mutta ei ehtinyt\nhaavoitettu ritari kuin vaan vilaukselta nähdä apujoukon päällikköä,\nniin tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen ja vaimonsa ryöstäjäksi. Silloin\nmusteni hän kasvoiltaan ja kostonvimma valtasi hänet kuin tuuliaispää.\nHaavojaan muistamatta karkasi hän perivihollisensa kimppuun ja kaikkien\nkauhuksi alkoi muurilla hurja kamppailu. Se oli ollut lyhyt, mutta\nnujertava paininlyönti. Eivät ystävätkään ehtineet väliin ennenkuin\nkumpikin muurilta murjahti alas jyrkkään syvyyteen.\n\nNäille päiville eivät sieltä enää nousseet.\n\nSiihen tapaan kertoi Antti. Eikä mikään raamatunlause olisi rakentanut\nkostonhankkeilleni niin tukevaa sulkua kuin tämä kertomus. Sudesta teki\nse minut kerrassaan kärsiväiseksi lampaaksi. Olin purtu, mut ei tehnyt\nmieleni puremaan. Kostoni sammui kuin veteen. Mutta aurinkoni painui\nsysipimeään. Häpesin nähdä sekä näkyä. Kauas, kauas halusin paeta\nhäväistyä kotiani.\n\nNiihin aikoihin työskeli aina vielä luonani se nuori puuseppä Jukka.\nKaikista huhuista ja häpeästä huolimatta rakasti hän Miinaa ja kosi\nhäntä vaimokseen. Vaimonikin koetti taivuttaa tytön sydäntä pojalle.\nMinä niinikään suosin sitä vaaleakiharaista poikaa: \"nätti kuin toisten\nvasara\" ja vasta parinkymmenen iässä. Jo oli tyttö häneen\nsuostumillaan, jo kuvailin mielessäni, kuinka he kerran asuvat yhdessä\nonnellisina ja perivät minulta nuo raskailla ponnistuksilla hankitut\nhuoneeni -- vaikka epäilin omia kuviani.\n\nRatkaisevalla hetkellä teki tyttö vastarinnan.\n\n-- En, rakas isäni, en voi yhtyä Jukkaan! lausui hän. -- Tunnet kyllä\nhistoriani. En voi viipyä kauemmin näillä kunnailla. Pois tahdon lähteä\nja kaukana vieraissa palvella. Pidä sinä kotisi ja talosi itse\nniinkauan kuin elät ja unhota minut, iloton, onneton lapsesi. Isä --\nunhota!\n\nJa hän oli tukehtua kyyneliin. Siihen hukkui sekin toivoni.\n\nTyttö jätti sitten kodin ja meni etempää palvelusta etsimään. Katkera\nero.\n\nSen jälkeen tuntui koti minustakin tyhjältä ja autiolta. Toiveeni\nolivat kaikki sammuneet kuin tuhkaan. Halusin muutoksia, vastuksia,\nmyrskyjä. Päätin siis lähteä maailmaan hakemaan tylyyttä ja kylmyyttä,\nlöytääkseni ympärilläni mitä sisässänikin tunsin. Koti-ihmisten säälivä\nystävällisyys tuntui minua vaan rasittavan. Kallihin oli minulta\nriistetty -- olin nyt valmis kadottamaan kaikkeni.\n\nVaimoni oli tuon onnettomuuden jälkeen tullut kuin mykäksi: hän vaan\nsanatonna ähki ja puhki kuin hevonen savitiikissä. Ensin näytti hän\ntoivovan, että Konni tytön korjaisi. Kun se luulo petti, niin toivoi\nhän tytön menevän Jukalle. Olihan pääasia, että tyttö vaan joutuisi\nnaimisiin. Kun kaikki toivo oli rauennut turhaan, joutui hän aivan kuin\npäiviltä pois. Haasteli vaan entisistä lapsistaan ja syytti itseään,\nettä oli jättänyt heidät vieraalle. Sanoi Jumalan siitä nyt\nrankaisevan. Ei saanut öilläkään rauhaa, vaan kiljahteli unissaan. --\nMitä apua nyt on Jumalasta, kun sellaisia tapahtuu! valitti hän\nuskovaisten kokouksessa. Siellä nuhdeltiin häntä ja käskettiin ottamaan\nnurisematta vastaan niin pahaa kuin hyvääkin. Hän taivuttikin niskansa\nja nöyrtyi.\n\nMutta uskosta oli meissä jälellä vaan mustia pilkkuja omassatunnossa;\naivan kuin viheriästä ruohikosta suuren kulon jälkeen.\n\nMinä en voinut kauemmin viipyä kotikylässä. Jukkakin, paras työmieheni,\noli minut jo jättänyt. Kun oli saanut Miinalta kieltävän vastauksen,\ntuli hän alakuloiseksi eikä malttanut enää työssäni viipyä, vaan\nmatkusti Viipuriin. Oli sanonut lähtiessään, ett'ei tässä maailmassa\nihmistä hyvä peri. Minulle ei virkkanut hyvää eikä pahaa senkuin\nkyynelsilmin puristi kättäni.\n\nMinäkin jätin vaimoni kotiin takan vartiaksi ja läksin. Katkerasti\nilakoiden ja ilman kaipausta jätin kodin.\n\nRautveräjän rannasta astuin höyrylaivaan, matkustaakseni yli Laatokan\nPietariin. Oli iltapuoli päivää ja rannasta lähtiessä tyyni\npäiväpaiste. Vähän matkan päässä ulapalla näin saarosen, niin pienen,\nettä vaan yksi siihen mahtui. Hurjassa ihastuksessa ojensin sitä kohden\nkäteni ja huusin:\n\n-- Siinäpä olis armas asua: mahtuisi vaan yksi, toiset hänt' ei\nturmelisi!\n\nMatkustajoita oli laivalla runsaasti, laivan täydeltä. Kaikki näyttivät\nalussa niin iloisilta kuin läikehtivä lainekin, jota laiva halkoili.\nMinun mieleni tyrskehti rajussa kuohussa kuin rantansa särkenyt virta,\njoka ei suunnastaan välitä senkuin vaan uomaansa pakenee ja yhä\nloitommaksi vierii. Niin mielenikin muistojaan pakeni ja kohti\ntuntematonta kohtaloa vieri.\n\nIllan tullen alkoi tuuli luoteesta lietsoella. Sen voima paisui\npaisumistaan, että petäjät etäisellä rannalla näyttivät maata\nkuokkivan. Aallot, jotka alussa tuntuivat vaan lisäävän laivalle\nmieluista vauhtia, yltyivät vähittäin ja voimansa tunnossa näyttivät\nnousevan jumalattomiksi. Merisairaita ilmestyi laivan kannelle, vaimot\nja lapset uikuttivat ja voihkivat. Kalpeina ja puolipyörtyneinä\nyökkivät he kauheasti. Mutta valituksista huolimatta parskuili meri yhä\nuhmemmin aaltojaan kannen yli.\n\nMinusta ei mikään sillä kertaa olis tuntunut hauskemmalta kuin\nsellainen Joonaan myrsky. Niin hyvää se minulle teki, että olin valmis\nvaikka valaskalan vatsaan lähtemään. Olin kuin tappelunhaluinen mies,\njoka etsii vastarinnustelijaa, välittämättä kärsiikö tappion vai\njoutuuko voitolle. Se sisällinen kuume vaan pyrki ulospuhjetakseen. Ja\ntuo luonnonvoimien meteli sointui niin hyvin sydämmeni kapinan kanssa.\nRaittiina liikuin laivan kannella ja auttelin sairaita, hoivaelin\nvaimoja ja lapsia, märkänä kuin uitettu koira.\n\nKonevitsan rantaan pysähtyi laiva. Siinä käytiin luostarin kirkonmenoa\nkuulemassa. Kauniissa petäjikkösaaressa kohottaa huippuaan\noikeauskoisten vehreäkupuinen kirkko. Näkymättömistä kielistä kumisi\nsiellä vuoroin moni-ääninen laulu ja messu, vuoroin taas urkujen\nsoitto. Kaikessa tuntui jotakin salaperäistä ja uteliaisuutta\nkiihoittavaa. Silloin pälkähti mieleeni ajatus, että enköhän jääkin\ntänne luostarin munkiksi. Tänne sitte häviän kansastani unheesen kuin\nsärkynyt aalto, joka roiskahtaa saaren rantakiville. Ilmaisin sen\najatuksen matkatovereilleni. He pyysivät ripustaakseen minulle kiven\nkaulaan ja lupasivat sitten upottaa minut mereen -- jos hävitä haluan.\n\nKun maltoin mieltäni, niin huomasin itsekin aikeeni tuhmuuden.\n\nMutta pian jätti laiva Konevitsan rannan ja kesäisessä yössä jatkui\nmatka myrskyistä merenselkää. Ylimmilleen rymisivät aallot ja joka\nhetki näytti uhkaavan meille hävitystä. Voitynnyritkin ruomassa menivät\nmurskaksi. Naisia viskeli kannella laidasta laitaan. Sitelin heistä\nmuutamia kiinni kenen mihinkin kohtaan kannella. Erään miehen kokassa\npelastin oman henkeni uhalla. Hän kun siinä kalpeana vieritteli, niin\nlaine oli hänet vähällä lipaista kieleensä. Silloin tartuin vilauksessa\nrautahakaseen, iskin sen koukut väkevästi kanteen ja tartuin toisella\nkädelläni siihen, toisella mieheen. Köytin sitten miehen vyötäisistä\nlaivatouviin.\n\nLaivalla oli myöskin naapurini, Maalari-Antti, hänkin uskovaisia.\nMyrsky kun nousi pahimmoilleen, niin lankesi hän kannelle polvilleen,\ntarttui konehäkkiin ja rukoili hätäisesti: -- Oih, oih, hyvä Jumala!\nPelasta vielä minut! Elä hukuta minua! Elä herran tähden hukuta minua!\nAuta, hyvä Jumala, vielä rantaan!\n\nMinä polvistuin hänen viereensä ja rukoilin kilvalla: -- Hukuta,\nJumala, nämä syntiset ja pahantekijät kädet ja suut! Hautaa kalojen\nruuaksi, ett'eivät enää saa harjoittaa vääryyttä ja pettää lähimmäisiä!\nEtt'eivät saa maalata vääristetyllä vesivärillä, niinkuin tämäkin\nnaapurini Maalar-Antti!\n\n-- Vieläkö sinä jumalaton pilkkaat! kähisi Antti minulle.\n\n-- Sinähän, ulkokullattu, pilkkaat, kun et pyydä syntiäsi anteeksi ja\njätä elämääsi Jumalan käteen! tokaisin minä.\n\nTultiin onnellisesti Nevalle, jossa ilma tyyntyi. Siellä tyynellä, kun\nponnistukset olivat loppuneet, minä vasta uhvelluin, niinkuin purjeet\nräpistyvät tuulen tauottua. Suvannossa menin aivan tainnoksiin, että\nkapteenin piti minua hoivaella. \"Sitä miestä pitää korjata\", oli hän\nsanonut, \"sillä hän teki matkalla työtä\". Olinkin virkistynyt taas\ntäyteen toimeen ennenkuin tultiin Pietarin rantaan.\n\nKolme viikkoa sitten joka päivä kävelin tai ajelin kaupunkia ristiin\nrastiin, etsiellen työtä. Ensi aluksi minua huvitti, kun näin niin\npaljon uutta enkä siinä alituisessa hälyssä joutanut surujanikaan\nmuistamaan. Mutta lauantai-illat tuntuivat surkeilta, kun työväki\nviikkopalkkojaan kapakoissa peittosi. Siellä istui nuoria kauniita\nnaisiakin niinkuin helmiä likavedessä. Ne joivat viinaa ja polttivat\ntupakkaa niinkuin miehetkin. Välillä ratkesivat keskenään tappelemaan.\nKaduilla kuului miesten kirohuutoja, vaimojen ja lasten uikutuksia.\nMutta siellä isolla valtakadulla oli kaikki iloista ja loistavaa. Niin\nelämä siellä vilkkui ja välkkyi kuin poreilevat vesikellot kiiltävässä\nnäkinkengässä.\n\nEväsvarani olivat jo lopussa, kun viimeinkin sain työpaikan suuressa\nsavotassa, jossa valmistettiin joukottain huonekaluja. Kuukauden päivät\nsiellä työskelin; kovin ikävät päivät. Sitten vähennettiin koko\ntehtaasta työväkeä ja minä olin ensimmäisiä, jotka saivat luopua.\nEikähän siinä mitään vääryyttä tehty: kun omalla väellä tultiin\ntoimeen, niin hyljättiin vieras. Säästöjä ei siltä ajalta kukkaroon\njäänyt.\n\nTulikin jo ikävä oman pellon pientareita. Rupesin ajattelemaan, että\ntaitaa sentään jokainen parhain kotimaassaan menestyä. Kuvaelin\nmielessäni hauskemmaksi Kölsin korvessa puiden latvoja katsella kuin\nihanata Pietaria. Mustaa mieltäni sinne pakenin -- mielen mustemman\nvaan löysin.\n\nEräs matkustaja, Uudenkirkon mies, kehoitti minua tulemaan\nkotipitejäänsä; sanoi siellä Lampalan hovissa tarvittavan puuseppää. Se\nkehoitus viittasi minua kotimaahan.\n\nKokosin työkalut pussiini ja matkustin aamujunassa Pietarista Suomen\nrautatieasemalta Uudenkirkon asemalle. Siitä alkoi jalkamatka.\n\nNiin jalka mittaeli tietä, ajatukset elämää. Jo samana iltana olin\nLampalan hovin portilla.\n\nSiinä pihalla käveli vanha harmaahapsi herra. Kysyin häneltä:\n\n-- Otatteko nikkarintyöhön, niinkuin on kerrottu?\n\n-- Otan, jos on oppinut. Osaatko tehdä myöpeliä?\n\n-- Osaan.\n\n-- Osaatko vanhaa korjata?\n\n-- Osaan.\n\n-- Astu sitte kampsuinesi tupaan!\n\nSeuraavana päivänä kävin työhön, rupla kaksikymmentä kopeekkaa päivältä\npalkkaa. Seitsemän kuukautta, kesän kaiken ja osan talveakin, työskelin\nsiinä.\n\nEnsi päivinä kävi herra ovenraosta salaa kurkistamassa miten uusi\ntyömies menestyi. Kun huomasi työt sujuvan hyvästi, oli hän sittemmin\nhuoletonna. Ja kun olin tehnyt suuren ruokapiirongin, niin kehasi hän\nja sanoi:\n\n-- Kyllä osama sinä, ukkoraiska, raata!\n\nTyöt ne menestyivät, mutta sisässäni asui kodinkaipaus ja tuska kuin\nhelvetti. Taikka oliko se kodinkaipauskaan, en osaa sanoa. Kun kaipasin\nkalleintani, niin puuttui kaikkea. Johtui mieleeni rauhallinen\nkotionni, ne hetket, jolloin kaikki parhaimmat toiveeni näyttivät\npuhkeavan todellisuuteen. Ikävöin vaimoani, mutta varsinkin kadonnutta\nlastani. Näin ajatuksissani kotikylän hurskaat veljet ja sisaret.\nHeidän hartaat sävelensä soivat yhä korvissani ja tuntuivat kutsuvan\nkotiin. Ja kuitenkin kammoin kotikylää nähdä: onneni rauniot\npeloittivat minua.\n\nKoetin sammuttaa ikävääni uusilla rojuseuroilla ja paloviinan\nhuumauksella, mutta turhaan. Jokaisen sammutus-yrityksen jälkeen\nuudistui tuskani entistä katkerammaksi.\n\nYhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään\nja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin.\nOudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat\nsuruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta\nnäytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle\nja metsä huokasi kanssani. Mitä jylhemmin se huokasi, sen paremmalta\nminusta tuntui, sen syvemmältä tuntui se huokaus nousevan minusta\nitsestäni.\n\nNiin kulkien tulin metsän halki kapakkaan ja ostin siinä taas\npuolipullosen viinaa. Mutta se ei minulle maistunut. Sen näkeminenkin\njo poltti mieltäni.\n\nMenin erääsen taloon ja pyysin siinä ruokaa. Viinapullon annoin\nisännälle. Hän laitatti ruokaa ja toi minulle lasin oltta. Itse\nryyppäsi hän viinan.\n\nNiin kului minkä missäkin kaunis kesäpäivä ja ihana sunnuntai-ilta\nläheni. Kellot kalisivat raskasutaraisen karjan palatessa metsästä\nkotiin. Vasta myöhään palasin minäkin metsän halki jälleen työtalooni.\nLinnut tiukkuivat yö-oksillaan ja elokuun kypsynyt kasvullisuus\nlemahteli mehuisia tuoksujaan ympäri. Kuuvalokin haamoitteli oksien ohi\nalas metsäpolulle. Kaikki se kauneus vaan viritti sydämmeni surua ja\nherätti moninkertaiseksi onnettomuuteni tunnon.\n\nToisaalla, tuolla kylässä, purkivat hovitalojen kapakat juopuneita ja\nkirkuvia työmiehiä maantielle. Ihmisten raakuus ja törkeys siellä ja\nluonnon suopea kauneus täällä nostivat mielessänikin pimeyden ja\nvalkeuden kamppailun entistä ankarammaksi. Häpesin, että ihminen on\nsellainen raukka, vaikka on kulkevinaan kesyttyneitten etukynnessä:\nraakaa kuonaa ja törkyä vaan purkaa sisästään; toisinaan taas pyhyyttä\ntavoitellessaan luonnottomasti liioittelee ja niin eksyy\nteeskentelemiseen ja ulkokultaan. Ei sävysty omistamaan kesyn luonnon\nvakavaa mieli-alaa.\n\nNiin tuntoni kuin kiven painon alla voihki. Ajattelin, että jos ne\nkotikylän veljet nyt tietäisivät mielialani, niin totta rientäisivät\nminua tästä kirouksen tilasta pelastamaan -- ikäänkuin pelastus olis\nollut ulkopuolella itseäni!\n\nVasta aamupuolella yötä tulin metsän kululta levolle. Vaivuin sitte\npuoli-uneen ja uneksin, että vaimoni tuli luokseni, toi minulle puhtaat\nvaatteet, kaulaili minua ja sanoi: \"Elä murehdi, ukkoseni, vielä me\nkerran siitämme kultaisia kananpoikia!\" Siitä heräsin ja etsin vaimoani\n-- turhaan.\n\nAamulla tuntui mieleni niin sulavalta. Tuntui ikäänkuin eiliset tuskat\nolisivat minusta purkaneet jotakin taudin-aineksia. Sitä keveyttä kesti\nmuutamia päiviä, niin vaivuin taas synkkämielisyyteen. Koetin mieltäni\nuudelleen voidella viinalla, mutta siitä ei lähtenyt kauaksi apua. Niin\nhuikentelin kuin veneraakki vesillä eikä uskokaan voinut rakentaa\nsärkynyttä mieltäni. Kaipasin elämältä rakkautta.\n\nVähittäin olin säästänyt sen verran rahaa, että panin jo 10 ruplaa\npostiin sille kauppiaalle, jolle olin pari sataa markkaa velkaa\ntaloni rakennuskustannuksista. Mutta samasta postista nostin kirjeen\nAntti-ystävältäni. Hän siinä kirjeessään kertoi, että kauppias oli\nkuullut minun renttuavan ja elävän hurjasti kuin viimeistä päivää,\nett'ei enään ollut miehestä paremman toivoa. Siitä työlästyneenä oli\nhän myönyt saatavansa vuoksi taloni ja antanut lopun rahan vaimolleni.\nSellainen uutinen oli uusi isku vanhoihin arpiin. Suutuin kovasti, otin\nrahakirjeen takaisin, menin kapakkaan ja join rahan suuhuni.\n\nJyrkkä syvyys näytti ammottavan edessäni.\n\nOnneksi tuli vaimoni syksyllä luokseni. Hän toi kotikylästä lämpimiä\nterveisiä sekä lapsestanikin lohdullisia uutisia. Miina oli\nkirjoittanut äidilleen ja sanonut olevansa erittäin tyytyväinen\npalveluspaikkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyn hämärä toi taas hartauden hengen mieleeni. Kyselin:\n\n-- Onko täällä hihhulia?\n\nSitä ei ymmärretty.\n\n-- Onko täällä kerettiläisiä?\n\nEi ymmärretty.\n\n-- No, onko täällä jumalisia? kysyin lopulta.\n\n-- On Jäppilässä, Saksin talossa, sanottiin.\n\nLäksin sinne vaimoni kanssa kävelemään ja jouduimme perille vanhan\njoulun illaksi.\n\nTein talossa hyvän illan. Se vastattiin ja kysyttiin kuulumisia.\n\n-- Ei kuulu muuta kuin tulimme kysymään onko täällä kristittyjä?\n\n-- Niin ollaan kaikessa heikkoudessa, vastasi isäntä.\n\nSiitä syntyi keskustelu ja haastelimme siinä mielipiteemme ja henkemme\nhalut.\n\n-- Mekin toivomme sellaisia vieraita, sanoi talonväki.\n\nPian kyläkin sai tietää, että outoja vieraita oli tullut Saksin taloon.\nUteliaisuus ajoi sinne joukottain väkeä.\n\nEmäntä sytytti pari kynttilää pöydälle. Paloi niitä siellä täällä\nseinillä ja ikkunoillakin.\n\nVeisattiin virsi. Otin sitten raamatun ja rupesin sitä selittämään.\nAlussa tuntui kuin sisässäni kuohuva virta ei olis tahtonut löytää\nkielen kautta tietä. Mutta pian olin täysin vireissä ja sydämmeni\nsäveleet kajahtivat puheessani. Sisälleni kokoontunut kuume löysi\nvanhan väylän. Puheen soluessa keventyi yhä mieleni. Minä lämpisin ja\nkuulijat lämpisivät. Me kaipasimme rakkautta ja saimme sitä\ntoisiltamme.\n\nToisen selityksen pidin uudenvuoden iltana. Silloin pakkausi kansaa\nhuoneesen enemmän kuin täynnä. Loppiaisena käytiin minut kolmannen\nkerran noutamassa.\n\nJo kauan oli mieleni tuntenut tuskallista uupumusta niinkuin luonto\npitkällisen pilvisään ja rankkasateen jälkeen. Nyt tuntui päivä\npaistavan ja lämmintä säteili ympärilläni. Tunsin sisässäni uusia\nkevätvirtauksia ja lämpimiä suvituulahduksia. Me liikutuimme ja\nliikutimme toisiamme.\n\nSiitä levisi kansan suussa pitejälle sekavia juttuja ja huhuja. Ne\ntulivat pappienkin korviin. Silloin kiiruhti nuori, innokas\nkirkkoherran virantoimittaja kylään tarkastamaan ja tutkimaan mitä\nliikkeitä siellä olisi.\n\nKylä vaan oli kertonut, että oli outo kuunnella, kun niin oppimaton\nmies hyvin raamattua selitti.\n\nSamaan aikaan liikkui toista laatua hengellisyyttä naapurikylässä,\nTarkkalassa. Se liike ilmautui enimmäkseen naisissa. Kaksi ala-ikäistä\ntyttöä meni tainnoksiin ja saarnasivat tuntikausia. Toinen tyttö oli\nhoureissaan ennustanut, että saatanan enkeli oli tuleva häntä\nkatsomaan. Pappi kun tuli niin sai sen kuulla ja kiivastui kovasti. Hän\nvaleli tyttöä kylmällä vedellä ja väänteli väkivallalla hänen\nkangistuneita jäseniään. Kun vanhemmat sitä nähdessään itkivät, ajoi\npappi ne ulos ja jäi huoneesen kahden seuralaisensa keralla. Sisään\npalattuaan näkivät vanhemmat lapsessaan mustelmia, mutta eivät\ntohtineet valittaa, kun se oli pappi. Vieläpä haastatti pappi tytön,\nmuka pahantekijänä, oikeuteen. Mutta ei ollut tuomari väärä, vaan\nvapautti tytön syyttömänä ja kysyi isältä, tahtoiko hän pastorille\nedesvastausta. Isä rukka ei vaatinut mitään senkuin arveli, ett'ei sovi\npahaa pahalla kostaa. Kiitti kun pelasti lapsensa hengissä.\n\nToisen tytön käytti pappi Viipurin sairashuoneessa. Parin kuukauden\ntarkastuksen jälkeen päästettiin hän kauniisti kotiin, kun lääkäri ei\nsanonut hänessä löytäneensä ruumiin eikä sielun vikoja.\n\nKoko Tarkkalan kylässä en ollut käynyt enkä näitä tyttöjä edes\ntuntenut. Eivätkä hekään minusta muuta tietäneet kuin kertomuksista.\nKuitenkin luki pappi minut syylliseksi näkijöihin. Olisinko ehkä heihin\nkuitenkin vaikuttanut tietämättäni.\n\nNiin vaan kävi, että yhtenä maanantaina kun juuri olin suuruksella\ntyöpaikassani, tuli siltavouti eteeni ja luki minulle syytöskirjeen:\n\n\"Lautakunnan esimiehen talossa Holpan Paavo, joka käyttää nikkarin\nverstaa, tulee ylihuomenna laitettavaksi ruununkyydillä kotipitejäänsä\nväärä-uskoisuudesta. Passinkirjoitus kirkkoherran virantoimittajalta.\"\nSuuruspala tarttui kesken syömistä kurkkuuni. Vaimoni säikähti ja\npakeni vielä samana päivänä Viipuriin. Isäntäni puhui minun puolestani\nsiltavoudille parastansa ja tarjosi minusta kahdentuhannen markan\ntakauksen. Lupasi hankkia minun paperini kotipitejästäni, kun vaan\nsaisi pitää minut työssään.\n\nMutta siltavouti nousi pönäkäksi, asetti sangat silmilleen ja sanoi,\nettei tässä auta raha, vaan on kysymys kunniasta.\n\nIsäntäni, kun oli varakas mies, ei säikähtänyt, vaan kiivastui ja sanoi\nsiltavoudille:\n\n-- Itse pidät tilallasi kapakkoja ja kaiken pahan pesiä, vaikk'ei pappi\nniistä ole tietääkseen! Mutta silloin puhut kunnian asioista kun\nsyyttömiä vainotaan!\n\nEihän se auttanut. Rakkauden tekojen täytyi raueta, kun pappi ja\npoliisi toimivat yksistäpuolin. Puustavi voitti. Vangitsemista\nvälttääkseni piti minun lähteä kotipitejään passia etsimään.\n\nMatkani kotiin kävi Viipurin kautta. Silloin oli kovat helmikuun\npakkaset. Senvuoksi teki mieleni, ennenkuin kaupungista läksin, ottaa\nanniskelusta aamuryyppy ja juoda vahvisteekseni pullon oltta. Käsi\nkäski, toinen kielsi. Kävelin jo anniskelun ohi ja viiden minuutin\npäästä olisin ollut kaupungin portista ulkona. Mutta rautatien sillan\nkorvasta palasin takaisin ja poikkesin kuin poikkesinkin anniskeluun.\nOtin siinä ryypyn viinaa, pullon olutta ja suurustelin.\n\nSiinä juodessani ja syödessäni lämpisin ja vereni tuntui juoksevan niin\nvilkkaasti. Johtui silloin mieleeni, että pitäisi sentään käydä\ntervehtimässä Jukkaa, jonka piti nyt olla kaupungissa. Hän oli niin\nhyvä poika ja olipa hän rakastanut lastani -- kenties rakasti vieläkin.\nSitä poika rukkaa en voinut jättää näkemättä.\n\nKun tietäisi missä hän asuu.\n\nVieressäni istui nuori seppämies. Hän tarjousi 50 pennin maksusta\nminulle oppaaksi. Läksimme Jukan asunnolle. Mutta hän ei ollutkaan\nkotona eikä työpaikassaan. Siellä sanottiin, että hän oli tullut\npahasti kipeäksi ja mennyt sairashuoneelle. Siellä hänet tapasin. Niin\nkurjassa tilassa! Katkerasti valitti hän, että oli kovan onnensa takia\nruvennut rajusti juomaan. Humalassa sanoi hyvien toverien seurassa\neksyneensä huonoon paikkaan, josta sai ilkeän taudin. Sitä hän nyt\npoti, loikoi hervotonna ja silmäeli laimeasti minuun. Näki edessään\nvaan toivotonta tulevaisuutta -- niinkuin minäkin. Ja mitä oli minusta\nlohduttajaksi! Ajattelin vaan, että tuskin loikoisi nyt kaunis Jukka\nkalpeana tuossa, joll'ei lapseni olis eksynyt. Niistä emme sentään\nhiiskuneet mitään. Kyyneliä pusertaen jätin laihtuneen pojan hyvästi.\nKatua kävellessäni olin niin kirousta täynnä, että olisin tahtonut\npolttaa koko rupisen maailman poroksi.\n\nMutta vielä samana päivänä piti minun itseni palaa poroksi. Sepän\nseurassa viehätyin poikkeamaan kapakasta kapakkaan. Elämään suuttuneena\nryypiskelin sepän kanssa vähän paikassaan. Niin hartaasti vetelimme,\nettä liikutuksesta pehminnyt mieleni likosi aivan tahdottomaksi: se\nsolui mihin sitä vaan sujutettiin. Alkupäästä molemmat yhtenä suuna\nmoitimme maailmaa, että se oli vinossa ja valta väärillä ihmisillä.\nEmme silloin huomanneet, että itsessämmekin oli jotain kieroa.\n\nNiin tuli pimeä ilta. Muistan hämärästi kuinka käydä hoipertelimme\nsyrjäistä katua. Sen varrella näkyi matalia rakennuksia ja perimpänä\nvasemmalla isompi talo, jonka ikkunoita peitti luukut, vaikka sisältä\nkuului hälyä ja peliä. Joukko ajuria hevosineen ja ajoneuvoineen vartoi\ntalon portilla; mikä torkkui istualtaan seinuksella, mikä kuskilaudalla\nnuokkui. Poliisimieskin liikkui ja vakoili siinä lähellä. Seppä sanoi,\nettä tämä oli se \"iso paikka\", se kieron sivistyksen ulkotalo.\n\nSeppä koputti ovea ja meidät päästettiin pimeän eteisen läpi sauhuiseen\nsaliin, jota katossa suuri kaasulyhty valaisi. Minä arastelin ovessa,\nmutta seppä kiskoi minut rohkeasti peremmälle. Humalaisia miehiä ja\nnaisia hyppiä keikisteli lattialla. Niiden välitse tunkeuduimme pöydän\nluo oikeanpuoliseen peränurkkaan. Siihen istuimme sohvalle. Meitä\nvastapäätä ovipuolella vingutti pieni, sokea mies viulua; hänen kelmeä,\nnoin kahdentoista vuotias poikansa veteli isoa romoviulua. Huomasin sen\nverran, että tiesin missä oltiin. Ja tuon pienen pojan läsnäolo\nloukkasi minua syvästi. Lienenkö siinä ollut oikeassa.\n\nToverini kutsui pullon viiniä. Sitä juodessamme yhtyi meihin kaksi\nnaista, jotka ilmestyivät salin viereisistä huoneista ja koettivat\ntehdä meille lystiä. Muistelen kuin untani.\n\nSitte kun hyppy taukosi, asettui joukko kukin pöytiensä luo istumaan.\nToiset menivät viereisistä ovista sisään. Joku naisista otti\nsoittajapojan syliinsä, hyväili ja koplaili sitä. Sill'aikaa humalaiset\nmiehet juottivat sokealle isälle lasin toisensa jälkeen, että onneton\nmies lopulta kukertui nurkkaansa.\n\nMinua vimmastutti pojan kohtalo. Menin hänen luokseen tarjoten rahaa ja\nvaadin, että hän heti lähetettäisiin yön halki kotiinsa.\n\nMutta muutamat miehistä pilkkasivat minua ja väittivät, että pojan oli\noikeus ansaita työllänsä rahaa ja iloita seurassa niinkuin minunkin.\nPöheä emäntä selitti pojalla olevan kotona viisi pienempää sisarusta,\njotka tarvitsivat elatusta. Jollakin pitää isän ja vanhimman veljen\nansaita. Kun en hellittänyt vaatimustani, yhtyi koko joukko minua\nahdistamaan. Siitä rajustuin, iskin nyrkkini pöytään ja löin pullot\nsekä lasit sirpaleiksi. Sillä tunsin ankaran vimman sisässäni.\n\nMinulta vaadittiin särkyneistä astioista maksua. Koko joukko kiertyi\nympärilleni, korvani vinkuivat ja nyrkit jyhmivät niskaani. Lopulta\nkuulin vaan jotain huminata ja sitten en tiennyt mitään.\n\nAamuyöstä heräsin pimeässä ja ahtaassa kopissa. Ilma löyhkäsi siellä\nkauhean pahalta. Kuulin ensin körinää, sitten joku heräsi ja kiroili.\nVihdoin kuului yökkimistä. Jotkut kyselivät toisiltaan mistä syystä\nkukin oli tänne joutunut. Useimmat sanoivat olleensa vähän ryypyksissä\nja sitten poliisin tarttuneen joutavasta syystä kiinni. Ei niissä\nkenessäkään paljon syytä ollut.\n\nMinuakin alkoi ellottaa ja yökittää. Toisenkin ja kolmannen kerran.\nKylmä hiki nousi otsaani ja silmäni vetistyivät aivan kuin itkusta,\nvaikk'ei se itkettänyt, senkuin ahdisti vaan muuten kovasti mieltäni.\nKylmiä värähdyksiä tuntui ruumiissani.\n\nJyrisytin nyrkilläni kovasti kopin ovea.\n\n-- Avatkaa ja päästäkää ulos täältä ennenkuin tapatte tähän lokaan!\n\nEi vastausta.\n\nJyrisytin uudelleen ja ankarammin.\n\nJo kuului kahinata ja sitten murinaa.\n\nLopulta avattiin ovi ja minut otettiin ensimmäisnä tutkintoon.\nKomisarius sanoi, että olin yörauhan häiritsemisestä viety putkaan.\nLuvattiin päästää vapaaksi, jos voin todistaa kuka olin. Minun piti\netsittää kaupungista vaimoni todistamaan minua miehekseen. Hän tuli ja\ntoi mukanaan hihhulisen kauppiaan, joka poliisille todisti, että olen\nse ja se rehellinen työmies.\n\nEn tiedä miltä mahtoi vaimostani tuntua, kun minut sellaisilta jäliltä\nlöysi, mutta kyllä minä silloin häpesin. Häpesin näkyä ihmisille ja\nennen kaikkia omalle vaimolleni. Hän läksyttikin minut hyvän omaksi,\nettä kyllä tuntui happamelta, mutta ansaitultakin. Sydän syttä, mieli\ntervaa; silmä synkkä, tasku tyhjä -- niin oli tilani silloin. Kaikki\nrahani, neljäkymmentä kahdeksan markkaa, olivat häviössä.\n\nVaimoltani, joka jäi ystävien luo kaupunkiin, sain kolme markkaa\nruokarahaksi neljäntoista penikulman matkalle.\n\nLankeemukseni kaupungissa tuntui tekevän kohtaloni ansaituksi. Kärsin\nsisässäni kauheita tuskia. Kauas oli paennut omantuntoni entinen sulo\nja rauha. Tuomion tuli paloi nyt sisässäni -- ennen siellä rakkaus\nsäteili.\n\nNeuvoton olin taloudellisestikin. Raskaalla työllä kootut rahat olin\ntuona hulluuteni yönä hävittänyt. Nyt olisi ollut kiire kirjoja\nhakiessa, mutta hevoskyytiä en jaksanut ostaa, vaan jalan syten piti\nyön päivän halki maleksia. Sill'aikaa saattoi joku muu viedä\ntyöpaikkani. Niin tietä pitkin laputellessani tuntui minua puut\npurevan, kivet kiroavan, kaikki varjot vainoavan.\n\nNiin pääsin synkkänä kotiperille. Sunnuntaina pidettiin kotikylässä\nhihhulien kokousta. Sinne menin minäkin; etsin siellä sääliviä,\nanteeksi antavia sydämmiä. Avomielin juttelin kurjan harharetkeni koko\nseuralle ja pyysin siltä anteeksi. Kokous julistikin minulle\nsynninpäästön, mutta seuran johtaja sitä vastusti. Hän selitti, ett'ei\nSamuelkaan antanut Saulille anteeksi. Paavon sydämmelle ei Jumalan armo\nenää satu. Niin sysäsi minut viimeinenkin lohdutuksen toivo luotaan.\nSamuelin kostonhimo ylettyi vielä minullekin.\n\nLyijyn raskaat olivat nyt jalkani ja maakin allani tuntui vajoavan,\nniinkuin sadussa prameasta piiasta kerrotaan. Elämä maistui kuolemalta\nja mieleni teki paeta ihmisiä, joiden seurassa vaan hylkynä liikuin.\nPois halusin lähteä tuttujen tuvilta.\n\nMenin nimismieheltä työkirjaa pyytämään. Hän sanoi, että ensin piti\nminun maksaa sakkoraha, kaksisataa markkaa, jonka oikeus oli tuominnut\nminut suorittamaan kunnianloukkauksesta.\n\nMillä olisin sen maksanut?\n\nSenvuoksi nimismies passitti minut ja lähetti vanginkyydillä Viipurin\nlinnaan syömään kaksitoista päivää vettäleipää.\n\nMinut vietiin vanhan linnan muurien sisälle, jossa puettiin kirjaviin\nvanginvaatteihin. Pukeuin levollisena, kun en mielestäni ollut mikään\npahantekijä. Ajattelin että niin moni syytön, jos syyllinenkin, oli\nvanginpukua kantanut.\n\nAinoastaan yhden yön pitivät minua sisällään vanhan linnan muurit.\nSitte vietiin uuteen koppivankilaan, joka oli juuri valmistunut.\n\nJo ensi päivänä pyysin, että annettaisiin Uusi Testamentti lukeakseni.\nSen sijaan tuotiin minulle pieni kirja \"Vankiraukoille\". Vilkaisin sitä\nja viskasin inholla kesken lukematta luotani. Ainoastaan vangit näytti\ntekijä lukevan viheliäisiksi syntisiksi. Ainoastaan he olivat tuo\nmaailman hylkyjoukko ja raukkakunta. Tunsin sen verran maailmaa, että\ntiesin miten useinkin ruplan rosvoja tuhansien varkaat lyöttävät.\nEivätkö liekin sairaat ja vankilat ilmauksia koko kansan\nyhteisraihnaudesta. Niissä on joukko yksityisjäseniä, joissa koko\nruumiin tautisuus on puhjennut.\n\nSiellä vankilan hämärässä yksinäisyydessä oli mieleni hyvin tyyni.\nLeipä vaan ei maistunut. Join sentään ruuskallisen päivässä vettä,\njohon oli kastettu leipää. Sillä elin nälkää tuntematta kokonaista\nkahdeksan päivää. Leipä säästyi kopin hyllylle.\n\nKopin sementtiseinät ja lattia olivat hyvin sileät ja somat; taivaan\nlakea muistutti holvattu katto. Päivänvaloakin antoi kylliksi isohko\nikkuna. Jos olisin sillä voinut kaikki syntini sovittaa, niin olisin\nkernaasti täällä neljäkymmentä vuorokautta vesileivällä elustanut. Joka\naamu kello kahdeksan työnsi vartia aukosta sisään kaksi naulaa mustaa\nleipää; sitä sai syödä milloin halutti. Ainoastaan tupakkaa kaipasin.\nMonesti tavoittelin sitä aivan kuin hourauksessa ympäriltäni. Aika\nkului aatellessa maailman menoa; mietin varsinkin vankilaitoksia. Niin\npaljon olivat ne parantuneet: muuttuneet ahtaista komeroista, joissa\nkosteus ja home höyrysi, valoisiksi asunnoiksi, joihin sukunaputket\njohtavat alikerroksesta sopivaa lämmintä. Henkitorvet seinissä\nvaihtavat ilmaa. Yön läpi kello kuudesta kuuteen oli vuodelava auki\npehmeine matrassineen. Päivän oli se lukittu seinään. Rauha vallitsi\nkoko kartanolla ja pieninkin kolaus kuului puhelankaa myöten vankilan\npäällikölle. Viereisessäni putkassa alkoi asukas kerran huvikseen\nsormillaan koputella. Siitä lähetti päällikkö paikalla muistutuksen\noikeaan numeroon. Paremmalta tuntui minusta elämä meillä kuin Englannin\nvangeilla: vartia sanoi niiden täytyvän syödä vehnäleipää ja\nrieskamaitoa sen sijaan kuin meillä oli suolansekainen mustaleipä ja\nraikas lähdevesi. Kello viisi iltapuolella piti pappi vankilan\nkäytävällä saarnan, joka kaikui joka putkaan selkeästi. Mutta sekin\nmaistui kuin leivänpala vartian tylystä kädestä.\n\nSiellä johtui mieleeni, että eiköhän maailman vanhin kasvatuslaitos\nolekin vankila. Eiköhän orjalaitos ollut ihmisten ensimmäinen vankila.\nVankihäkkiin vieläkin kesyttömiä pyydetään. Ne jotka siellä sävystyvät,\npäästetään valloilleen. Sitä ennen useasti leikataan siivet tai\nmurretaan hampaat. Välisti pannaan kesykin koira koppiin, jos se on\nruvennut ärtyiseksi ja purrut sitä, jota ei isäntä olis sallinut. Mutta\nsen kuitenkin sanon, että huonossa talossa kasvaa pahoja koiria ja\nympärillä on myrkkyä, jos ne vesikauhuun sairastuvat. Katkeralta\nainakin tuntuu sille, joka on vapauden makuun päässyt, joutua\nrautahäkkiin. Siltä se siellä yksinäisyydessä tuntui.\n\nNiin kului putkassa aika ja kukin päivä oli toisensa kaltainen.\nAlkupäästä ajatukset tekivät työtä, mutta päivä päivältä väsyi mieli\näänettömään yksitoikkoisuuteen. Se pysähtyi asemilleen kuin vesi, jota\nei mitkään voimat liikuta.\n\nMutta kahdeksannen päivän iltana avasi vanginvartia isolla rapinalla\nputkani, rykäisi kuivasti ja lausui:\n\n-- Sinä olet vapautettu, Holpan Paavo!\n\n-- Laki on tuominnut minut kahdeksitoista vuorokaudeksi vesikoppiin\nenkä minä halua välillä lepäämään lähteä! vastasin minä tylysti.\n\n-- Sinä olet vapaa! vakuutti kuiva mies.\n\n-- Ei! kaksitoista vuorokautta on oikeus päättänyt enkä minä muuta\nusko.\n\nVartia painoi oven kiinni. Hetkisen takaa tuli vankilan päällikkö ja\nkysyi:\n\n-- Miksi ei Paavo pois lähde? Keisarin manifesti on Hänen\nMajesteettinsa valtaistuimelle nousun muistoksi armahtanut sinua neljä\npäivää.\n\n-- Kiitoksia paljon, että Hänen Majesteettinsa on minuakin syytöntä\nmuistanut! lausuin minä ja kumarsin. Koska se keisaria ilahuttaa, niin\nvoinhan täältä varhemminkin lähteä.\n\nNiin jäi minusta vesileipälä ja olin mahdollinen perimään kotipitejästä\ntyökirjan.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nPalasin samoille työpaikoille takaisin. Olin juuri erään talonpojan\ntyössä, niin tulee taas siltavouti ja ilmoittaa, että samalla\nkeväisellä vääräuskoisen passilla minut vangitaan ja lähetetään\nViipurin linnaan. Siltavouti kertoi, että nimismies oli käskenyt\nottamaan kylästä useampia miehiä, jos minä karkaan tai vastustelen.\n\nSeurasimme vastustamatta, vaimonikin. Heti puettiin meidät kirjaviin\nvanginvaatteihin. Kyytiin läksi kunnan vanginkuljettaja ja yksi venäjän\nsotamies. Ne veivät meidät Viipurin linnaan. Ihmettelin, että minut\nniin tutkimatta lähetettiin vankeuteen, etten lihan kasvoja nähnyt\npapeilta enemmän kuin nimismieheltäkään. Vaimonikin seurasi minua nyt\nrohkeammin. Yhteiset kärsimykset olivat meitä liittäneet lujemmin\ntoisiimme.\n\nIloisesti kuin uusia ihmeitä otettiin meitä linnassa vastaan. Kun\ntulimme ruununmiehen lähettäminä ja vangin vaatteissa, ei vähääkään\nepäilty meitä vastaanottaa. Sekin tuntui vartioita huvittavan, että\nmeidät oli lähetetty vääräuskoisina. Hekin tunsivat nyt voivansa\npalvella kristillistä kirkkoa.\n\nLinnassa majailimme kaksi yötä. Toisena aamuna pyysin nähdä vankilan\npäällikköä. Vartia vastasi kopeasti: -- Tässä on sinulle päällikkö!\n\n-- En minä ole sinuun tyydytetty, penäsin minä. -- Annahan pitkä takki\nylleni, kun on kylmä!\n\n-- Turkin saat kanssa! vastasi hän ivallisesti.\n\n-- Minulla on kylmä! sanoin jälleen.\n\n-- Olkoon vaan! tokaisi hän huolettomasti.\n\n-- Annatko sitte kahvia minulle? kysyin.\n\n-- Etköhän konjakkia pyytäisi! pilkkasi vartia.\n\n-- No annatko teetä sitten?\n\n-- Eihän sinulla ole rahaakaan.\n\n-- On minulla rahaa linnan päälliköllä.\n\n-- Onko?\n\n-- On!\n\nHän juoksi minulle päälliköltä rahaa ja toikin kahta tuumaa pitkiä\nlappuja; niissä oli missä n:ro 5, missä 24.\n\n-- Mitä rahoja nämä ovat? kysyin minä.\n\n-- Ne ovat linnan rahoja, selitti vartia.\n\nHän toimitti sitten teetä, mutta minä pyysin kahta kananmunaa,\nitselleni ja vaimolleni.\n\n-- Et saa! vastasi vartia.\n\n-- Anna sitte nuttu ylleni!\n\n-- Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa.\n\nKeskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun\noli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä:\n\n-- Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti!\n\nMinä ärjäsin:\n\n-- Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle!\n\n-- Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin,\nvastasi hän vallattomasti.\n\n-- Sinä joudut kartsiin! Sinun pitää hakea vallismanni! tiukkasin minä.\n\nYrmeänä meni hän etsimään vankilan päällikköä, joka tulikin ja kysyi\ntyynesti, mitä minulla oli asiaa.\n\nMinä valitin vartian kohtelua ja etten ollut saanut mitä pyysin.\nVaimonikin, joka on minusta eroitettu, voipi kärsiä vilua ja nälkää. Me\nvoimme tästä pitelemisestä joutua sairashuoneeseen maakunnan maksulla.\n\nHän nuhteli vartiaa ja lupasi toimittaa mitä olin pyytänyt. Kysyi\nsitten oliko minulla vielä mitään valittamista.\n\nMinä pyysin päästä kuvernyörin tutkittavaksi.\n\n-- Sitä en voi, sanoi hän, ennenkuin kirjasi joutuvat. Kirjoitin niitä\nkotipaikkasi vallismannilta, mutta vastausta odottaminen kestänee pari\nviikkoa.\n\n-- Onhan minulla taskussani kirjat, joista päätetään elämä tai kuolema,\nilmoitin.\n\n-- Kuinka sinulla on kirjat, koska olet irtolaisena ja vääräuskoisena\nvangittu? Tarkasta ovesi päällekirjoitusta! -- Hän osoitti kädellään\novea.\n\n-- Kirjat ovat taskussani ja puhtaat ovatkin. Pyydän, toimittakaa minut\noikeuteen!\n\nNäytin päällikölle kirjani.\n\nPaikalla toimitti hän meitä neljä vankia lähtöön ja komensi kaksi\nvartiaa saattajoiksi. Kaksi meistä oli posinlinnalaista (Sipiriaan\ntuomittua). Niitten pään toinen puoli oli ajeltu hipiää myöten. He\nolivat raudoissa, me vapaina.\n\nKatua kävellessäni hehkui mieleni ilosta, kun näin olevani\npahantekijäin sekaan syyttömästi luettu, niinkuin hänkin, se suuri\nmestari. Säälittelin vaan vaimoani, jolle ehkä vanginvaatteet tuntuivat\nraskaammilta kuin minulle. Ajatukseni pyrähti vallattomaksi ja vähän\nivallani mietin: -- Aha! viekottele vielä hihhulien kokouksiin! --\nVaimonihan minut sinne ensin yllytti. Toisaalta häpesin niin suurta\nmarttyyrin kunniaa nauttia; minä Heroodeksen lapsi, joka kaikissa olin\nkuin muutkin.\n\nVaimoni näytti rauhalliselta, ei puhunut mitään ja tuskin ajattelikaan.\n\nNoustuamme ensin mäkeä, sitte korkeita portaita, tulimme\noikeuspaikalle. Ensin tutkittiin ne päälliset vangit, sitte meidät.\n\nVanginvartia asetti matkakirjamme oikeuspöydälle herrojen eteen.\nKuvernyöri, hartiakas ja partava mies, kysyi minulta tyynesti ja\nlyhyesti:\n\n-- Onko sinussa muuraria?\n\n-- Enhän minä mikään muurari ole, senkuin vaan puuseppä, vastasin\nlevollisesti.\n\n-- Jaa, jaa kyllä minä näen! Mutta eikö sinussa ole muuraria?\n\n-- Eikä ole! Minä olen suuressa nälkäkoulussa käynyt puusepän oppia ja\nolen puuseppä. Kauppiasten ja herrain puuseppä vielä olenkin.\n\n-- Kyllä minä näen, että sinä olet puuseppä, mutta minä kysyinkin\nmuuraria!\n\nEräs toinen oikeuden herra kysyi:\n\n-- Eikö sinussa ole hihhulia?\n\nMinä vastasin:\n\n-- Siitä on kaksi vuotta kun minä Viipurissa ostin potun\n\"Hihhuliviinaa\", mutta siellä maalla ei ole kuin olutta ja paloviinan\nsojoa.\n\n-- No, oletko sinä saarnannut? kysyi taas oikeus.\n\nMinä vastasin:\n\n-- Papithan saarnaavat, heille kun kapatkin maksetaan!\n\n-- No, mistä syystä sinä olet vangittu? kysyttiin.\n\n-- Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi,\njolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne?\n\nPassi luettiin.\n\n-- Ahaa! kummastelin minä. -- Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on\nvangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän,\nettä korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti!\n\n-- Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti.\nSiitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi.\n\nPyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty,\nkun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä\nkysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin.\n\nTutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan\ntakaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa\nvaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt\nmieleni.\n\nOlin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi\nolivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille\nsovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se\nkaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni -- olinhan\nnyt vapaa -- kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he\njutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista?\nJa oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee.\nTuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta\nmenetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut.\n\nMieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä\nole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on\nvaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta.\n\nViipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat\nottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta\nolin tullut riistetyksi.\n\nNäytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän\nihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin,\nettä olin tullut ollenkaan vangituksi.\n\nSen jälkeen kului kaksi rauhallista vuotta Uudenkirkon kylässä. Olin\nlaskeunut kuin koskien kautta vyörehtinyt virta suvantoon. Mutta\nkohinata sinnekin kuului. Kuohuja takana, kuohuja edessä. Yhä kaikui\nsisässäni: lapseni, lapseni, lapseni. Lepo vaan hetkellinen. Sieltä\nmuutin Vammelsuun kylään Suomenlahden rannalle.\n\nTyökalut olalla tulin mäkikummulle maantien risteykseen ja seisauin\nsiinä kauniin kartanon portilla. Olen aina ollut herkkä kauneudelle ja\nsilloin, kun oli kevät-aika, oli mielialani semmoinen, että tuntui kuin\nolisin löytänyt kauan kaivatun paratiisin. Kartanoa seppelsi kukkiva\npuutarha, niin ihana kuin luonto aivan juhannuksen jälkeen lintujen\nlaulaessa on. Ilmakin säkenöi lämmintä. Mäen juurta solisi kaartaen\nvilkas joki likeiseen mereen, Suomenlahteen. Meri vuorostaan kohahteli\nja huuhteli laakkaa hiekkarantaa. Siitä talosta teki mieleni kysyä\ntyötä.\n\nKolkutin portille. Sieltä tuli kultakaulus palvelija, lakeija mikä lie\nollut. Ei avannut porttia, vaan viittaeli maantietä pitkin mäen alle\ntaloon. Maalliset paratiisit eivät ole minulle koskaan auenneet.\n\nSiellä valtamaantien laidassa oli keskievaritalo, siisti sisältä ja\nulkoa. Isäntäkin, pulskean pyöreä vanhus, liikkui vielä keveästi, että\nvaalea tukka häilyi. Emäntä, solakka siivon pitäjä, herätti minussa\nihmetystä. Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä\ntuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän\nsyrjemmässä piti asuakseni.\n\nMutta kesäpäivänkin paistaessa asui minussa pimeä mieli. Sydämmeni\nkolkkoutta koetin taas ryypiskellen valaista ja lämmittää. Turhaa\nkoetusta. Lasin luona puolustelin kyllä jumalisuuden harjoituksia,\nmutta elämässä niitä noudattamaan en pystynyt. Lienenkö lujasti\ntahtonutkaan. Ajattelin, ett'ei täällä vieraissa ihmisissä kukaan\nvälitä, elän miten elän. Eivät ota minusta pahaa eikä hyvää esimerkkiä.\nNiin pidin vaan silmällä sitä mikä ihmisten vuoksi sopii tai ei sovi,\nenkä sitä mikä hyvä ja oikea on, ajatelkoot ja sanokoot siitä ihmiset\nmitä tahansa.\n\nLuonteeni oli kuin vierinyt pois uraltaan ja oli senvuoksi vailla\nkaikkea ryhtiä. Minä oleksin ulkona itsestäni. Olin laahattu kodistani\nkadulle, sydämmestäni maailmaan, joka minua kohiskeli kuin lapset\nleikissä keilojaan. Sillä uskoni ei ollut minua kasvattanut suurta\nmaailmaa, vaan ahdasta piiriä varten. Maailma ja elämä ei kysynyt mihin\nolin kasvanut, se vaan otti ja riuhtoi, viskeli mihin osui, että\nretkahteli -- itse olis minun pitänyt tietää ja tahtoa.\n\nUsein varoitteli minua keskievarin poika, nuori nuhteeton mies, jossa\nnäkyi tahtoa sekä ryhtiä. Liekö hän ollut jo luonnostaan sellainen.\nPaavo oli nimeltään hänkin, pitempi vaan kuin minä ja vaaleaverinen,\nsiniset silmät.\n\n-- Niin kauniisti osaat sinä, Holpan Paavo, puoltaa hyvää ja oikeata,\nmiks'et eläkin sen mukaan? sanoi hän. -- Mikä eksyttää ja horjuttaa\nsinua? Miks'et antau lujalla mielellä sille, jota kunnioitat ja pidät\noikeana, että parantuisit?\n\nHänen sanansa tunkeuivat miekkana sydämmeeni. Mutta orjan kirottu veri\nvirtasi suonissani.\n\nSitä nuorta miestä ihaelin. Näin hänessä kirkkaamman tulevaisuuden,\nvaikk'ei hän ollutkaan niitä, joita uskovaisiksi sanottiin.\nToimellisesti hoiti hän isänsä kauppaa, mutta väliaikoina olivat kirjat\nhänen paras huvinsa ja suuri kirjasto paras aarteensa. Siinä hän oli\nsyntynyt ja kasvanut aivan maailman jaloissa, suuren valtatien\nvarrella, mutta mies oli tullut. Sanoi kyllä tuossa koulupojan iässä\nolleensa rasavilli, mut ei hänestä nyt kukaan voinut sitä sanoa. Oli\nhän tosin paljon sairastellut ja saanut koulusta päästyään yhtä ja\ntoista kovaakin kokea. Se varmaankin oli tasoittanut luonteen. Ei\npäästänyt kielelleen törkeätä sanaa eikä väkevätä juomaa.\nYmpärilleenkin halusi hän levittää valistusta ja tietoja sekä koulujen\nettä kirjojen kautta. Kaikki vaan eivät hänen hyvää tahtoansa\nkäsittäneet. Senvuoksi kohtasi hän paljon suuttumusta ja vastusta.\n\nNäin hänessä valkeuden, itsessäni pimeyden. Minä huokaelin syvästi,\nmutta harhaelin kuitenkin. Hän eli kuin oikea ihminen ja teki työtä.\n\nNiihin aikoihin tuli siihen kylään Helsingistä nuori neiti, jota\nsanottiin opettajaksi ja raittiuspuhujaksi. Hän piti keskievarissa\npuheen. Kansaa kokoontui suuri, kuusi neliösyltä lavea postitupa\ntäyteen. Kello kahdeksan sunnuntai-aamuna alkoi meno. Virren veisattua\nluki puhuja Esaian viidennestäkymmenestä viidennestä luvusta sen\npaikan, jossa kehoitetaan jumalatonta hylkäämään tiensä ja pahantekijää\npahat ajatuksensa ja palajamaan Herran tykö, niin hän armahtaa. Sitä\nhän selitti naisen hienoudella ja lempeydellä, ett'en voi sanoa kumpi\nminuun enemmän vaikutti, sana vaiko puhujan olento ja tapa.\nHämmästyneenä seisoin ja kuuntelin kuin kuvapatsas. Jumalan voimakas\nvirta tuntui vyöryvän kuin koski sydämmeni kiviroukkion yli. Mutta se\noli ohikulkeva, hetkellinen armonvihuri, joka puhalti ja välähti yöni\nhalki. Sen mentyä minä taas lakastuin pölyyn kuin riepu, jota tuuli oli\ntuokion kohottanut ja sitten viskannut lokaan. Niin näkyy käyvän\ntuhansien ihmisten liikutuksille ja innostuksille, milloin ne eivät\nperustu omantakeiseen vakuutukseen ja vilpittömään tahtoon, senkuin\njohonkin ihastusta herättävään puhujaan tai johtajaan.\n\nSiinä kylässä etsielin henkeni heimolaisia, joiden kanssa olisin voinut\nseurustella kuin ystävien, sillä yksinäisyys rasitti minua. Nuorta\nPaavoa minä välttelin, vaikka näin selvästi, että hän halusi nostaa\nminua. Hänen elämänsä nuhteli liian terävästi omaatuntoani.\n\nNiin tutustuin ikäiseeni mieheen, räätäli Linkoseen ja hänen vaimoonsa\nMiinaan. Hekin olivat aikoinaan tehneet lupauksia seurata Herraa, mutta\neksyneet samalle tielle kuin minäkin. Meillä oli niin paljon yhteistä,\nettä hengensukulaisuus liitti meidät likemmiksi kuin mitkään lihaiset\nsukulaiset. Monet hetket istuimme kolmen kesken olutlasin tai\nviinaryypyn ääressä. Siinä juttelimme paljon entisestä elämänsulosta.\nRyyppy virkisti mieluisia muistoja ja tunne herkutteli niillä kuin\nvanhan suvituulen mainingilla. Mutta juttelimme lankeemuksestakin,\nvarsinkin ryyppyjen alulla, ja hankkeistamme vielä nousta -- sillä se\nmieli meillä aina pysyi. Yhdessä moitiskelimme nykyistä tilaamme, mutta\nyhdessä myös jatkoimme hummaavata elämää. Meillä oli kuitenkin lämmintä\nmieltä jakaa toisillemme. Ja sitähän ihminen kaipaa ja sinnepäin hän\nkallistuu mistä lämmintä säteilee, luonnollista lämmintä eikä\nteeskeltyä. Useampi varmaan kuihtuukin maailmassa lämpimän kohtelun\nkuin leivän puutteessa.\n\nNaapuritalon pojalla oli myöhään syksyllä häät, joihin meidätkin\nkutsuttiin. Mutta hää-iloihin ei meissä enää ollut kylliksi\nmielenraittiutta. Senvuoksi teimme kolmissa liiton pysyä niistä poissa.\nKuitenkin halusimme viettää sitä iltaa iloisesti. Senvuoksi päätimme\nostaa pullon viinaa, keittää kattilan kahvia ja salpautua sisään minun\nmajassani niitä nauttimaan.\n\nLinkonen itse oli matkustanut asioilleen kirkolle ja palasi sieltä\nkello viisi iltapuolella juuri kun hänen vaimonsa ja minä olimme ensi\nryypyt kallistaneet. Tupaan tullessaan hän nauraa hohotti:\n\n-- Vai jo teillä, sen riivatut, taas alkaa kalaassi! Vieläkö minullekin\nriittää?\n\nKolmikannassa kun sitä siinä ryypiskelimme, niin jo rupesi viina\nloppumaan. Silloin astui kylän tunnettu viinasaksa sisään. Linkonen\nvasten kieltoani osti siltä puolen kannua viinaa. Minäkään en tahtonut\nolla Pekkoa pahempi, vaan ostin puolestani toisen puolen kannua. Ja kun\nviinasaksa yhtyi seuraan, tahtoi hänkin puolestaan panna pullon\npitoihin. Neljässä niitä viinoja sitten illan pitkään peittosimme.\n\nMutta mont' on juonta juopuneella, vaan ei yhtään hyvää. Vaimo\nhöyrypäissään lähti pimeään ja pakkaseen ulos hoippimaan, Linkonen meni\nviinasaksan taloon ja viinasaksa sekä minä menimme häätaloon. Tuskin\nmeistä kukaan tiesi mistä syystä niin teki.\n\nHäätalossa tarjottiin meille uusia höyryjä. Siellä illan ilohumussa\nkului aika myöhään yöhön. Nyt muistan sieltä vaan hämäriä varjoja\nhimmeän valon ja tupakansavun seasta.\n\nViinakauppias korjautui sieltä kotiinsa ja minäkin läksin asunnolleni\npäin hoippimaan. Mutta syys-yö oli pimeä, silmäni sameat ja askeleeni\nhorjuvaiset. Miten lienenkin kävellyt ja eksynyt, moiskauksen vaan\nmuistan enkä muuta. Jälkeenpäin kerrottiin, että häätalon nuorempi\npoika oli minut, tajuttoman miehen, nostanut savikuopasta ylös. Itse\nolin sitten kömpinyt Linkosen oven taaksi ja siihen jääkalikaksi\nkyyristynyt.\n\nKun viinakauppias oli mennyt kotiinsa, tapasi hän siellä ystäväni\nLinkosen. Mitä se lie Linkonen siellä sanonut tai tehnyt, että heille\noli syttynyt riita, jossa viinakauppias oli lyömäisillään Linkosen\nkuoliaaksi. Onneksi oli eräs naapuri riistänyt murhaajan kädestä\nkirveen, ettei lyönti osunutkaan mieheen.\n\nNaapurinmies talutti raivostuneen ystäväni kotiin. Ovea lähetessään he\nkompastuivat minuun. Linkonen oli huudahtanut:\n\n-- Sen vietävän kuliläjäkö siinä on!\n\nVasta sisällä johtui heille mieleen palata tarkastamaan kuliläjää.\n\n-- Paavo veli, piru vieköön, onkin! kiljahti Linkonen. -- Ja se on\nkuollut, kuollut, kuollut tarkkaan!\n\nSitten olivat raahanneet minut sisään. Siellä oli Linkonen ajanut\nvaimonsa sängystä kaikki makuuvaatteet lattialle. Oli sitten peittänyt\nminut tyynyihin, matrassiin ja lakanoihin, ja sanonut:\n\n-- On se vaimo niin monta ryyppyä Paavolta nielaissut.\n\nSill'aikaa hänen vaimonsa oli oma poika laahustanut nurmelta minun\nasuntooni, että vaihdoksissa vietettiin tuota jumalatonta syys-yötä.\nPoika oli silloin ääneensä itkenyt -- siivo poika ainakin vielä siihen\naikaan.\n\nMutta siinä lattialla suli jäätynyt savivesi vaatteistani ja\nruumiistani irti; se valui kuin synti Miinamuorin makuuvaatteihin.\n\nAamulla herättyämme helisi henki ruumiissani kuin haavanlehti. Mutta\najattelimme, että se koira, joka on purrut, nuolkoon haavat. Niin\npäätimme palata häihin jälleen. Siellä otettiin meidät ilolla vastaan.\nEihän miehet kuolemaan jouda, sanottiin, etenkin näin viisaat\nmestarimiehet. Tarjottiin tupakkaa: se maistui kuin vastan lehti.\nTarjottiin viinaa: se tuntui kuin pesuvesi. Tuotiin spirttiä\nsaarnentervaisessa tynnyrissä ja se vasta alkoi maistua. Noin\npuolipäivän rinnassa olimme täysissä purjeissa. Ilo ja terveys tuntui\nmeissä asuvan. Uhkasimme lähteä huomenna jo työhön. Palasimmekin nyt\nLinkosen kotiin.\n\nSiellä hänen vaimonsa katsoa murjotti nurjana ja ääneti vuoroin\nmakuuvaatteitaan ja minua. Mykkä suuttumus tuijotti hänen harmaista\nsilmistään. Mutta syyllisen oli vaikea toista syyttää. Muhkuen ja\nmähkyen kantoi hän yhteistä synnin rangaistusta. Meistä sitä vastaan\nsinä iltana valui saarnentervaista iloa, kunnes uuvuimme unen\nkorisevaan syliin.\n\nSeuraavana aamuna paloi sieluni ja ruumiini kuin tulisessa pätsissä.\nSiinä tilassa miettielin, että jo oli rietas aikonut tehdä miehestä\npaistia, mutta \"jonka minä olen käteeni pyältänyt, kuka on se, joka\nminun kädestäni sen pois repäisee?\"\n\nSana tuli Linkoselta minulle, että hän oli kovasti kipeä. Minultakin\nmeni hänelle sana, että jo on Holpan Paavo vähissä hengin.\n\nSilloin pani Miinamuori neuvonsa liikkeelle. Hän lämmitti saunan,\nkantoi vettä, hautoi vastat ja pesi sarvet. Minut kannettiin saunaan ja\nsiellä sarvitti muori minut, ettei ollut ehjää paikkaa ruumiissani.\nTunnoton olin ollut, kun minut oli kannettu saunasta huoneeseeni.\nSiellä kuin selvisin ja avasin silmäni, niin istui jo muori pöydässä\nkahvia härppimässä. Hiki herneili nyt hänen hehkuvilla kasvoillaan,\njotka tällä kertaa näyttivät tavallista hennommilta, ett'ei pienet\nrypyt tuntuneetkaan.\n\n-- No, täällähän sinä olet! tokaisin.\n\n-- Niin täällä! Sinuahan sitä piti raapia ja raakata ikäänkuin --\n\nSen lopun hän jätti sanomatta.\n\n-- Taisit kyllä tehdä minussa kovaa työtä, koska tuntuu siltä kuin\nolisin saanut äiti vainaaltani väkevästi vitsaa.\n\n-- Ansaittu sauna! Toivonpa, ettet toista sellaista kylpyä elämässäsi\ntarvitsisi, tuskin kestäisitkään, arveli muori.\n\nKatselin käsivarsiani ja rintaani, niin huomasin olevani täynnä\nhaavoja. Muuten olin hyvin keveän ja uuden makuinen. Leuvastanikin oli\nparta kuin tuuleen pyhälletty. Voimaton olin, mutta puhtaissa\nvaatteissa lepäsin vuoteella solakan Miinamuorin kunniaksi. Pari\nraskasmielistä viikkoa kesti siinä levätä ennenkuin taas jaksoin\ntarttua työhön.\n\nSiinä johtui mieleeni, että antaa se elämä kulkijalleen monetkin kylvyt\neikä vaan tahdo sittenkään paha verestä lähteä -- milloin lähteneekin.\n\nKivuistani en omaisilleni mitään kirjoittanut. Häpesin kirjoittaa.\nLinkoset muistivat minua usein sairaanakin ollessani, kohtelivat aina\nystävinä. Mutta talven kuluessa kaipasin yhä enemmän lastani, vaimoani,\nkotiani.\n\nNiin kului syystalvi ja tammikuukin loppupuoleen. Ajatuksiini\nvaipuneena muistelin yhtenä iltana myöhään omaisiani, joista en ollut\npitkiin aikoihin mitään kuullut. Lamppu vielä paloi pöydällä enkä\nluullut nukkuvanikaan, vaikka nojasin kyynärpäätäni pielukseen.\nYht'äkkiä näin tyttäreni astuvan ovesta. Jalat polviin saakka paljaina,\nrukoili hän: \"Isä, isä, minulla on vilu, peitä minua!\" Ja minä peitin\nhänen paljaita jalkojaan -- se oli vaan näky!\n\nKun siitä heräsin, ulvoi myrsky ulkona, lunta pyrytti ja tuuli vingutti\naidanseipäitä.\n\nSeuraavana aamuna toi ystäväni Linkonen minulle postista kirjeen, jonka\npäällekirjoitus oli tyttäreni rakasta käsi-alaa.\n\nPuolitiehen sitä luettuani raukesin kuin huumaustilaan, huutaen: --\nTyttäreni on petetty, tyttäreni on petetty! -- Minä läähätin ja\nhenkeäni ahdisti tuskallisesti. En uskonut enkä odottanut enää miltään\ntaholta muuta kuin petosta ja vääryyttä. Kuitenkin rauhoituin sen\nverran, että luin kirjettä edelleen.\n\nPitemmälle lukiessani mieleni yhä enemmän asettui. Tuskantunne vaihtui\nvähittäin mielihyväksi, sulotunteeksi, joka vuorostaan kohosi\nkohoamistaan.\n\n-- Jumala heitä siunatkoon! huusin minä kirjeen lopussa ja raskas\ntaakka tuntui pudonneen sydämmeltäni.\n\nTodellakin! tyttäreni pyysi isänsä lupaa ja siunausta avioliittoonsa\nnuoren sahanhoitajan kanssa.\n\nKirjeen lopussa oli myöskin sulhasen omakätinen luvanpyynti, joka\npakotti minut uskomaan asiasta totta.\n\nMieleni hehkui ilosta. Luulen, että minusta olis silloin lähtenyt\nsäkeniä, jos joku olis koskettanut. \"Jumala heitä siunatkoon!\" kaikui\nsisässäni aina uudelleen.\n\nSeuraava posti vei lapsilleni lupakirjeen.\n\nSiitä hetkestä sarasti uusi päivä minussa. Halusin nyt pelastua\ntörkeyden vallasta. Tyttäreni oli kadonnut, jopa ikäänkuin kuollutkin\nminulta ja nyt olin hänet löytänyt jälleen. Kun lapseni oli löytänyt\nrakkauden, halusin minäkin elää rakkaudessa. Tähän asti tuskin kukaan\nvälitti minusta enkä minäkään kenestäkään. Käänsin kylmän kylmää\nvastaan, vaikka se tuottikin tuskaa sisässäni. Nyt tunsin koko olentoni\nliittyvän elävällä siteellä muihin ihmisiin ja minussa alkoi taas\nvärähdellä uusia virtauksia. Sisässäni heräsi vilpitön pyrkimys, jota\nsanoisin rukoukseksi, että petomaiset haluni puhdistuisivat ja\nihmistyisivät; että Jumala muuttaisi minun pahan luontoni hyväksi ja\nkesyksi.\n\nIkäänkuin sydämmeni toisesta laidasta kajahti vastaus: \"Elä sure,\nPaavo, koska jaksat vielä rakastaa -- sinä elät! Rakkaus ilmaisee\nelämää niinkuin tuli palamista. Sinä olet taantunut kauas ja eksynyt\nsyvälle, mutta varmaan sinussa oli niin paljon raakaa törkyä ja kuonaa,\njoka piti purkautua ulos. Kenties on sitä paljon vieläkin. Mutta ehkä\nvoit vast'edes antautua keveämmin oikealle ja hyvälle.\" -- Tunsin, että\nminuun oli tarttunut jotakin keskievarin Paavosta.\n\nAika kului kevätpuoleen. Paljon sain silläkin ajalla tutustua vanhoihin\nvikoihini. Elämänmuutos ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin mielenmuutos.\nOlin liian heikko noudattamaan vanhoissa seuroissa uusia elintapoja.\nMilloin tullenkaan siinä kyllin väkeväksi.\n\nKeväällä otin Vammelsuun kylästä hellät jäähyväiset. Viimeisen kerran\npuristin silloin Linkosen Jussia ja Miinamuoria kädestä. Sinne ne hyvät\nystävät jäivät. Keskievarin Paavoa en mennyt hyvästi jättämään; häpesin\nhänelle enää näyttäytyä, sillä tiesin hänen sydämmensä kipeäksi minun\ntähteni. Hänen luonnettaan ja mielialaansa en ole unhottanut.\n\nJo kauan sitten oli vävyni kirjoittanut ja kutsunut minua luoksensa. Jo\nkauan olin itsekin ikävöinyt lapsiani nähdä, olivatko onnelliset ja\nmiltä näytti se vävymies. Sahanhoitaja hän oli Savossa ja sinne minun\npiti mennä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä sunnuntai-aamuna pääsin perille, sen virtavan kosken partaalle,\njossa vävyni kotoili. Vesi koskessa kohisi niin reimasti ja vapaasti;\nse riensi rohkeasti matkansa perille, ollenkaan huolimatta mitä siellä\nkohtasi. Auringon säteet antoivat joka pisaralle iloiset silmät, joka\nhyökylle valoiset kasvot. Rannan pensaatkin heristivät jo ilmoille\nhiirenkorviaan ja linnut lauloivat äsken heränneen luonnon aamuvirttä,\nsäestivät virran rohkeata vauhtia. Pölkkyparvi siellä kosken niskalla\nodotti viimeistä laskuaan.\n\nNiinkuin luonnossa niin kyti nyt mielessänikin uudelleen herännyt\nuskallus ja elinhalu, lähestyessäni vävyni siistitekoista asuntoa.\nPunaiseksi se oli maalattu ja valkeat ikkunanlaudat, niinkuin usein\nmaalla on tapana. Hiekkaisella pihalla kohotti siellä täällä\nruohontutkain päätään. Muutamia koivujakin ja petäjiä oli siihen\naikoinaan jätetty kasvamaan. Tuulen henkäyksistä tohahteli vielä vankka\nhirsimetsä ympäristöllä. Siellä metsässä käki ensi kertojaan kukahteli.\nSe kukkueli niin hartaasti, niin omituisesti, että se tuntui herättävän\nsekä kaipausta että toivoa.\n\nSiinä kartanolla jo kohtasin vaimoni vähissä aamuvaatteissaan. En ollut\nhäntä koko vuoteen kohdannut. Sill'aikaa kuin uskonveljet olivat minut\nhyljänneet, maailma oli minua tylysti kohdellut ja omasta lapsestanikin\nolin täytynyt luopua, oli hän ollut minun ainoa luotettava ystäväni\nkaikissa vaiheissa. Ennen en ollutkaan osannut häntä niin kalliina\npitää kuin näinä kovina aikoina. Nytkin avasi hän minulle ensiksi\nsylinsä ja molemmat itkimme. -- Se itku tuntui niin hyvältä.\n\nSitten vei hän minut huoneesen, jossa heltyneenä syleilin tytärtäni.\nNiin hartaasti syleilin kuin isä muinenkin sitä, joka oli kadonnut ja\nlöydetty jälleen. Mutta minä olin myöskin löytänyt oman itseni.\n\nVävynikin, Martti nimeltään, tervehti minua lämpimästi ja asetti minut\nkeinutuoliin istumaan. Pani sitten pitkävartiseen piippuun kartuussia,\ntoi piipun minulle ja sytytti tulitikusta palamaan. Tarkastelin häntä\nsill'aikaa ja huomasin, että oli keskikokoinen, vaaleahko mies, jonka\nystävälliset kasvojen piirteet minua hyvin miellyttivät. Hänen ruskeat\nsilmänsä muistuttivat minulle jotakin tuttua, mutta en aavistanut ketä.\n\nPiippu oli juuri syttynyt, kun tyttäreni kantoi toisesta huoneesta\nminun syliini kauniin vastasyntyneen poikalapsen. Se niin liikutti\nmieltäni, ett'en kotvaan aikaan pystynyt sanoiksi. Suuret kyyneleet\nvaan valuivat alas harmaalle parralleni ja siitä rinnoilleni. Minä olin\nvaan pelkkää rakkautta ja ihastusta että en osaa sitä sanoilla kuvata.\nOlin mielestäni niin valmis sillä kertaa kuolemaan. Elämäni kaikki\nkurjuudet ja loukkaukset tuntuivat tuossa lapsessa sovitetuiksi.\nAjattelin, että eikö lie vanha Siimeon temppelissä Messiaslasta\nhyväillessään tuntenut sydämmessään jotain samallaista.\n\nSen päivän iltana oli minun kestettävä vielä järkyttävämpi kohtaus. Kun\nteet oli juotu ja iltanen syöty, otti vävyni ja tyttäreni minut\nväliinsä ja taluttivat pieneen kammariin rakennuksen kolkassa. Siellä\noli kaikki niin siivoa ja hiljaista; himmeä lamppu vaan pienellä\npöydällä, vuoteen vieressä, valaisi huonetta. Sängyssä lepäsi kalpea,\nnoin viidenkymmenen ikäinen nainen; suuret ruskeat silmät vaan leveän\notsan alta säteilivät; ne levittivät lampun hohteessa sairaan kasvoille\nniin ihmeellistä valoa. Se ei ollut kuumeen hehkua -- olihan sairas\nvarsin rauhallinen; se näytti kuin olisi vuotanut jostakin kaukaa ja\nkuitenkin se säteili sairaasta itsestään.\n\nHeti nuo kasvot nähtyäni tunsin minä outoja väreitä ruumiissani.\n\n-- Tämä on äitini! lausui vävyni; hän on jo pitemmän aikaa sairastanut,\nja Miina on häntä uskollisesti hoitanut.\n\n-- Äitisi! -- Karuliina! huudahdin minä ja lankesin polvilleni vuoteen\nviereen, tarttuen sairaan viileään käteen. Siinä itkeä tyrskin, ett'ei\ntuokioon tahtonut lähteä sanaa suustani.\n\nVävyni äidissä olin nyt löytänyt entisen oman Karuliinani.\n\n-- Anna minulle anteeksi, rakas Karuliina! rukoilin lopulta. -- Anna\nanteeksi mitä olen sinua vastaan rikkonut!\n\n-- Ole rauhassa, Paavo! viihdytti minua tyynesti sairas. -- Kaikki on\nsovitettu: sinä olet löytänyt minut ja minä sinut -- lapsissamme.\nMinulla on elämänilta käsissä, mutta se on sen päivän ilta, jonka\nlaskussa sarastaa ihanampi aamu.\n\n-- Näen jo sen kajastusta otsallasi, lausuin minä.\n\n-- Olen elänyt Jumalassa ja Jumala minussa, jatkoi hän. -- Isä on\nkirkastanut itsensä minussa niinkuin hän oli kirkastettu Kristuksessa,\nvapaitten lasten esikoisessa. Me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä, sen\non Kristus ihmisille ensin julistanut. Mutta orjuudessa pilattu\nluonteemme estää meitä lapsenoikeutta omistamasta ja luottamuksella\nantaumasta sille vapaudelle, joka on Isässä. Ihmissuku ei ole kypsynyt\nkuin osittain. Mutta Isän kaikkiin luotuihin ylettyvä rakkaus toteuttaa\nlopultakin itsensä jokaisessa!\n\nHänen henkeänsä rupesi ahdistamaan ja hän ryki kovasti.\n\nMinua hämmästytti hänen selkeät ajatuksensa asioista, joista minä olin\njoskus vaan vilauksella aavistanut.\n\nVävyni nosti minulle tuolin sängyn luo jalkapuoleen. Hän ja tyttäreni\njättivät meidät kahden.\n\nJuttelimme paljon uskonnon-asioista myöhäiseen yöhön asti. Minä\nkertoelin peittelemättä kirjavan elämäni vaiheet -- lapseni\nhaaksirikkoa en hentonut kertoa.\n\nKaruliinakin kertoi lyhyeen ja katkonaisesti, miten oli Puhoksen\ntehtaalla palvellessaan joutunut naimisiin tehtaan sepän kanssa. Siitä\naviosta oli syntynyt yksi ainoa poikalapsi. Sitä kouluttaakseen olivat\nlähteneet etsimään työtä kaupungista ja tulleet lopulta Tampereelle.\nSiellä oli poika pantu kouluun. Mutta kun isä tapaturmassa kuoli\nkonepajan rattaan väliin, niin piti pojan heittää koulunkäynti kesken\nja etsiä palvelusta. Niin oli hän joutunut vanhalle sahanhoitajalle\napulaiseksi. Sen kuoltua uskoi sahan-omistaja paikan hänelle.\n\nTampereella, syvien hengellisten liikkeitten keskellä, sanoi Karuliina\nhengen-elämänsä suuresti kehittyneen.\n\nLapsiin tultaessa vakuutti hän, että kyllä Isä on toteuttava heissäkin\nitsensä. Jolloinkin ja jossakin se on tapahtuva, sillä Isä rakastaa\nyhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä, koska hän\nasuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ihminen. Jumala,\njoka kesyttää, nostaa ja vapahtaa, ja ihminen, joka milloin villisti\nvastustaa Jumalan vaikutusta, milloin antautuu sille ja niin kesyttyy,\nvapahtuu ja kirkastuu. Mutta ainoastaan vapaa, omasta vakuutuksestansa\nantautuminen on Jumalan silmissä otollinen. Sillä hän ei voi tahtoa\norjia, koska hän itse on kaiken vapaudessa kehittyvän elämän alku.\nAinoastaan kesyttömyys tuottaa orjuutta ja alaikäisyys sitoo. -- --\n\nHän taukosi ja alkoi jälleen ahtaasti rykiä. Sitte hän vähän\nlevähdettyään jatkoi:\n\n-- Vaikk'en minä ole voinut avata poikani silmiä näkemään Jumalaa, niin\non sen aikanaan tekevä se elämä, joka hänessä asuu. Sillä totuus ei\njätä itseänsä tappiolle, vaikka hätääntyneet huutavat. Se ei ole minun\neikä jonkun toisen varassa, se on sen elämän varassa, joka\nhellittämättä kaikkialla pyrkii tarkoitustensa perille. Ja miksi ei\nvoisi Jumala asua ja vaikuttaa siinäkin, missä ei häntä nähdä tai\ntunnusteta? Eikö niin tapahdu luonnossa? Maa ja taivaat kiitävät\neteenpäin ja kehittyvät loppumatta -- pysähtyisikö ihminen! Nämä muodot\n-- -- sortuvat -- ja -- vaihtuvat -- -- mutta -- --\n\nHän oli tukehtua yskäänsä.\n\nMinä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta\nvielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne\nvaluivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja\nhänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin\ntyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus.\n\nMutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä. Kiitin\nhäntä hellästi ja jätin hänet sinä iltana hyvästi. Menin levolle.\n\nUni ei tullut silmääni. Koko se yö oli minulle valvomisen ja tutkimisen\nyö. Ihmettelin miten kummasti oli elämä minuakin ja omaisiani johtanut.\nHetkisen vaan aamusella nukuin ja silloin uneksin Karuliinasta. Näin\nhänet kukoistavan nuorena ja kirkastettuna edessäni. Kysyin, kuinka hän\nniin oli muuttunut. Hän vastasi: \"Olen vaihtanut muotoa; sillä vanhat\novat kadonneet ja kaikki uusiksi tulleet.\" Senkin jälkeen istuin vielä\nmonena iltana Karuliinan vuoteen ääressä ja apoin, kuin janoinen hirvi\nlähteellä, elämän sanaa hänen suustansa. Mutta hän heikontui päivä\npäivältä. Yhä harvemmin jaksoi hän haastella. Päiväkaudet työskelin\nyhtä ja toista tarvekaluja vävylleni. Hän osoitti minulle ystävyyttään\nrunsaalla kestämisellä, ryypitti minua ruoka-ajoilla ja tarjosi\nkovinkin usein iltasilla totia -- silloin oli se herrastapa yleisempi\nkuin nyt. Se annettiin niin hyvästä sydämmestä, että oli vaikea\nvastustaakseni. Usein koputti hän ikkunanruutua lapsi sylissä ja kutsui\nminua pihalta työstä sisään ryyppyä ottamaan. Saatoinko kieltää nyt\nystävyyden tarjousta, kun olin niihin asti omastakin kohdastani\nryypiskellyt? Kuitenkin tunsin siitä sisällistä tyytymättömyyttä ja\nlevottomuutta. Silloin kehoitin sieluani: \"Syö, juo ja riemuitse! Nyt\non sinulla ilon ja kiitoksen syytä, kun siunaus vuotaa ylitsesi.\"\n\nSamassa vilahti kirkastettu Karuliina mieleeni ja entinen outo virtaus\nväräytti minua.\n\nTunsin että olin sittenkin vielä orja rukka. Ihmisten tähden ja\nainoastaan ihmisten tähden olin taikka en ollut sitä tai tätä. Häpesin\nitseäni.\n\nYhtenä iltana istuin vävyni seurassa totilasin luona. Silloin teki\nmieleni koskettamaan hänen sisällistä elämäänsä.\n\nTiesin että hän oli lukenut paljon ja monenmoisia kirjoja. Olihan\nhänellä koko iso kirjasto ja siellä vieraskielisiäkin kirjoja. Sahan\ntyöväellekin näytti lainailevan kirjojaan ja sanomalehtiään. Näkyikin\nväki hyvin hänestä pitävän. Eräs työmies nimitti häntä \"jumalattoman\nhyväksi mieheksi\". Sen vuoksi olin vielä uteliaampi ja kysyin mitä hän\nJumalasta ajattelee.\n\n-- Mitä ajattelisin siitä, josta en ole vakuutettu onko hän\nolemassakaan, vastasi hän minulle suoraan ja teeskentelemättä.\n\n-- Olemassakaan? kummastelin minä, sillä sellaista vastausta en\nodottanut.\n\nHän ei sanonut itsellään olevan mitään kokemusta Jumalasta.\n\nMinä muistutin, että häntä oli lapsuudessa opetettu. Mutta hän sanoi\nlapsena kuulleensa paljonkin kaikenlaista, jota myöhemmin on ruvennut\nepäilemään, onko se perustettua totta. Lapsena sanoi uskoneensa\npeikkojakin, mutt'ei nyt. Paljon muka uskotaan semmoista, jota\npeljätään tai toivotaan. Työväki soisi huomiseksi kaunista ilmaa ja kun\njoku sitä ennustaa, niin uskovat ja tulevat oikein hyville mielin.\nKuitenkin voipi huomenna sataa.\n\nMinä huomautin hänen äitinsä uskoa. Hän sanoi, että äiti kyllä voipi\nuskoa mitä hän pitää totena, mutta hän on äidiltään oppinut ennen\nkaikkia rakastamaan totuutta eikä sen vuoksi voi valhetella tai\ntunnustaa toista kuin uskoo. -- Rehellinen mies tahdon olla, olkoon\nJumala olemassa taikk'ei, vakuutti hän.\n\nMinä kysyin kuinka hän voi käsittää äitinsä mielenrauhaa ilman Jumalaa.\nHän viittasi ulos ja sanoi, että sahan alipuolella on suvanto hyvin\nrauhallinen, vaikka ylipuolella vesi vaahtoaa ja kohisee. Molemmat ovat\nluontoa. Selitti, että hänen äitinsä on luonnostaan sopusointuinen\nniinkuin joku on luonnostaan musiikin ihminen, taikka muu taitaja.\n\nMinä sanoin, ett'en ymmärrä suuresti taitajoita, mutta Jumalaan uskon\nja se usko on tehnyt ihmeitä villissäkin ja kesyttömissä luonteissa,\nmuuttanut sudet lampaiksi.\n\nHän löysi siihenkin selityksensä ja sanoi, että niin tekevät useat\nmuutkin henkiset liikkeet, kun ne vaan ovat yhtä sydämmen käsitettäviä\nkuin uskonnolliset. Sanoi niiden viihdyttävän raakoja intohimoja taikka\noikeastaan hienontavan niitä jalommiksi kiihkoiksi.\n\nMinä myönsin, että mahtaa vaikuttaa Jumala muissakin henkisissä\nliikkeissä kuin uskonnollisissa. Olinhan tuota luullut minäkin\nhuomanneeni. Eikö liekin koko elämä uskontoa, arvelin. Lieneväthän\nkaikki tuulet ja virrat samoissa käsissä.\n\n-- Jos lienevätkin, myöntyi Martti. Mutta sanoi vaikeaksi kiistellä\nsemmoisista asioista, joissa ihmiset noudattavat enemmän lapsuudessa\nperittyjä tai elämän tapausten kasvattamia tunteitaan kuin selvää\njärkeään ja vakuutustaan.\n\nMinä huomautin, että hänen äitinsä oli lapsuutensa kannalta kehittynyt\netäälle ja korkealle.\n\nHän ei sitä kieltänyt, mutta sanoi, että uskovaiset sairastavat\nitämaista maailmankammoa ja sitten mielistelevät itseään sillä, että\npysyvät hyvinä suljetussa elämässään. Astukoot todelliseen elämään ja\nparantakoot siellä jotakin, jos voivat.\n\n-- Maailma on tuli, vaarallinen leikkikalu, muistutin minä.\n\nMartti sanoi, että kaikki luonnonvoimat ovat vaarallisia, jollei pyritä\nniihin tutustumaan ja niitä oikein käyttämään. Samoin on maailmakin.\n\nMinä kysyin sitten, kuinka hän oli tullut siihen kokemukseen, ett'ei\nJumalaa oliskaan.\n\nHän sanoi perineensä äidiltään hellän ja herkän luonteen, vaikka se oli\nhänessä kasvanut toisapäin. Oli kiivastunut jo lapsena pääskysen\npuolesta, kun varpuset olivat sen muuranneet pesään ja kiusanneet\nkuoliaaksi nälkään. Sanoi silloin kysyneensä, että: jos Jumala kerran\non, niin miksi sallii hän tapahtua sellaista vääryyttä?\n\nEräänä syyspäivänä oli eksynyt hänen nelivuotias leikkitoverinsa\nmetsään. Vanhemmat sekä kylänväki olivat samana sekä seuraavana päivänä\nlasta ahkerasti etsineet. Mutta vasta kolmantena päivänä olivat hänet\nlöytäneet pensaan juurelta kyyristyneenä -- kuolleena viluun ja\nnälkään.\n\nSanoi ajatelleensa silloin: Miksikähän Jumala kohteli niin pientä ja\nhyvää poikaa niin tylysti. Martti oli leikkitoveriaan hyvin rakastanut.\n\n-- Nekö todistaisivat, ett'ei Jumalaa ole? kysyin minä.\n\nHän myönsi, ett'ei sellaiset tapaukset sitä ehdottomasti todista, mutta\nne olivat häneen vaikuttaneet syvästi ja kasvattaneet hänessä jo\nvarhain epäilevän mielialan. Väitti, että sellainen mielentila on\nainakin yhtä perustettu kuin sokea tai peritty uskontaipumus. Minä\nsurkuttelin vävyäni. Kerroin sitten hänelle omia elämänkokemuksiani.\nMutta hän hymyili niille ja arveli, että niissä on niin paljon unia ja\nmielikuvia, jotka voivat pettää.\n\nSitten kertoi hän joitakin katkeria muistoja kouluajaltaan. Sanoi\nluonnonkiihkonsa ja satunnaisen syrjävaikutuksen kautta eksyneensä\njohonkin raiskaan, josta omatunto ei edeltäpäin selvään varoittanut\neikä ollut siitä vanhemmiltakaan mitään ohjetta kuullut -- kun on muka\nkristillistä pitää luonnollisia asioita pimeässä. Kun oli siitä\neksymyksestään selvinnyt, oli mieli kuitenkin jäänyt pitkäksi aikaa\nsynkäksi ja katkeraksi.\n\nIsänsä tapaturmaisen kuolemankin sanoi itseensä vaikuttaneen aivan\ntoista kuin äitiinsä.\n\n-- Tunnen sitä paitsi likeltä muitakin kuin omia kokemuksiani, lisäsi\nhän.\n\nSitä sanoessaan katsoi hän minua niin pitkään, että hämmennyin. Hänkin\npainoi silmänsä alas. Olen jäänyt siihen luuloon, että hän ja tyttäreni\ntunsivat toistensa kohtalot.\n\n-- Jos Jumala on, pitäisi hänen olla hyvä ja oikea, taikka hän on\nolematon, jatkoi Martti. Sanoi luonnossa ja elämässä olevan paljon\nsatunnaisia oikkuja; yhtä ja toista siellä välinpitämättä ruhjotaan,\nvai vaikka muuten kaikki menee lakiensa mukaan. Jumalan sormea ei\nsanonut huomaavansa.\n\nMinä jo kiivastuin ja sanoin: -- Joll'et olis oma poikani, niin\nvihastuisin ikipäiviksi sinuun. Kysyin sitten eikö hän tunnusta, että\nsynti ihmisessä vaikuttaa paljon pahaa, eksymisiä ja kärsimyksiä.\n\nHän selitti, että se mitä synniksi sanotaan on jotakin elämän kuonaa,\nikäänkuin sitä nokea, jota lähtee kiitävän höyrykoneen totosta,\ntoisesta karkeampaa, toisesta hienompaa; väärien olojen synnyttämää\ntunkiota ja löyhkää; sairaan purkauksia tai kuumeisia jäsentempauksia\n-- minäkö hänen kaikkia selityksiään muistankaan!\n\nEi sanonut tuntevansa muuta varsinaisesti pahaa kuin luonnon\nvääristämisen ja turmelemisen.\n\n-- Mutta pahat ajatukset, himot ja halut? huomautin minä.\n\nHän sanoi, että ne ovat vaan jäännöksiä kesyttömästä eläimestä niinkuin\npitkät kynnetkin ja torohampaat, mutta häviävät paljoa myöhemmin.\n\nEn voinut enään jatkaa. Pahoittelin, että olin alkanutkaan koko\nkiistaa.\n\nKysyin lopulta:\n\n-- Mitä sinä oikeastaan uskot, rakas vävyseni? Uskotko edes tulevaista\nelämääkään?\n\n-- Eikö pitäne vanha lause paikkaansa, että totuus perii maan, kenellä\nse olkoonkin, tunnusti hän. Muuten sanoi ajattelevansa elää ihmisiksi,\ntulkoon mitä tuleekin. -- Tulevaisuutta en minä pysty kopeloimaan,\nlisäsi lopuksi.\n\nSiihen se keskustelu päättyi, kun tyttäreni tuli kutsumaan iltaselle.\nAskareiltaan oli hän vaan välimiten joutanut seuraamaan kiistaamme.\nVaimoni jäi vielä sairaan luo.\n\nKiistan jälkeen oli mieleni kuin orrelle viskattu. Siinä se kahtaalle\nkellui ja kauan kesti ennenkuin löysin tasapainon ja oman itseni.\n\nYhtä paljon hämmästytti minua vävyni uskottomuus kuin hänen äitinsä\nsuuri usko. Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee\nja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä\npäästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä\nistuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä.\n\nHän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset,\njotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: -- Mitä olen\nollut siitä parempi!\n\n-- Uskon asia onkin tehdä autuaaksi eikä paremmaksi! ivasi hänen\nmiehensä.\n\nSe koski minua syvästi. Tunsin mielipahoikseni, ett'en ollut itsekään\nelämässäni parantunut; olinhan vaan kokenut käydä heikkoa sotaa pahaa\nvastaan. Mutta sitäkin niinkuin orja: milloin ihmisten tähden, milloin\nkadotusta peljäten, milloin autuuteen ihastuneena; harvoin rakkaudesta\nhyvään, oikeaan ja lähimmäisiini. Moni, joka ei koreile uskollaan, on\nvoinut elää Jumalan silmissä paremmin kuin minä.\n\nSittemmin mietiskelin, että eikö lie sekin uskoa, kun luottaa siihen\nmikä alkusin on Jumalasta: oikeus, hyvyys, ihmisrakkaus, puhtaus,\nrehellisyys -- eikö lie sekin uskoa, kun niille antautuu?\n\nMutta minun luonteeni vaan ei tyytynyt siihen: se tarvitsi olennollisen\nJumalan, joka kaikissa elää ja vaikuttaa. Ja kun sitä kaipaan ja\ntarvitsen, niin sitä uskon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaimoni ja tyttäreni olivat jo monta yötä vuorotellen valvoneet\nKaruliinan vuoteen ääressä. Sairas oli jo muutamia vuorokausia ollut\npuhumatonna.\n\nYhtenä kirkkaana kesä-aamuna Juhannuksen edellä kohtasi vävyni minua\nvesissä silmin. Hän puristi kättäni ja sanoi:\n\n-- Niin mielelläni tahtoisin nyt uskoa, että äitini vielä elää -- hän\non nyt mennyt!\n\nMinä ymmärsin enkä voinut puhua mitään.\n\nKaruliina oli jättänyt viimeiset jäähyväisensä.\n\nÄänetön suru ja hiljaisuus vallitsi sen päivää koko talossa. Näytti\nkuin mielet olisivat hetkeksi lähteneet saattamaan mennyttä matkalle.\nEi kukaan hiiskunut ensi päivänä vainajasta mitään. Ainoastaan luonto\npiti puhetta.\n\nKosken partaalla lauloivat linnut niin heleästi ja vireästi. Nuori\nruoho ja pihkaiset lehdet lemusivat raitista henkeään puhtaasen\naamuilmaan. Se oli uhkuava sikiämisen ja syntymisen hetki. Eikä väsynyt\nkoskikaan työssään: niskaltaan pudotteli se ahkerasti pölkkyjä alas\nsahan suuhun. Siellä ne muuttivat muotoaan niin, että syntyivät\nkirkkaiksi laudoiksi. Näytti kuin olisi aurinkokin nyt heloittanut\nentistä kirkkaammin. Se valaisi lautatapulit virran partailla,\nvälkkyili koskessa, puiden lehdillä, ruohossa ja kukkasissa. Päivän\npaisteesta se sikiäminen ja syntyminen, uudistuminen ja vaihtuminen\nnäytti vaan virkistyvän ja kiihtyvän. Siinä valossa aamulliset\nkastepisaratkin höyrysivät ylös lehdiltä, että ilma tuntui tuoreelta ja\npehmeältä. Sellaistakohan se elämä on: loppumatonta vaihtumista ja\nuudistumista?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen en viipynyt enää kauan vävyni luona. En ollut siellä oikein\noma itseni, tahtomattanikin olin vävyni vaikutuksen alainen. Taisi\nsiihen olla syynä luonteeni pehmeyskin, mutta se vaivasi minua, kun\nolin jo tottunut omantakeiseen elämään. Toisin oli vaimoni laita:\nhänelle oli kylliksi onnea siinä, että sai hoitaa tyttärensä lasta.\nSinne hän jäikin vielä, mutta minä päätin pitkästä ajasta palata\nkotoisille työteloille, Laatokan maille.\n\nVävyni antoi hevosen alkutaipaleelle ja tyttäreni kyyditsi minua\nkappaleen matkaa. Vaikea oli erota taas omaisista, mutta vielä\nvaikeampi on luopua omasta itsestään; tarkoitan siitä itsestään, jonka\nolemisen pitää oikeutettuna.\n\nVaikea sitä on luopua omista vioistaankin, sen huomasin silläkin\nmatkalla. Viimeisestä keskievarista ostin pullon viinaa tuliaisiksi\nkotikylän ystäville. Ajattelin, että tuntuu niin hyvältä, kun saapi\nvanhojen veljien kanssa siitä ottaa ja muistella kuluneita aikoja.\n\nMutta minun poissa ollessani oli kotikyläni kovin muuttunut. En haasta\nsiitä, että oli revitty maahan paljon vanhoja taloja ja rakennettu\nuusia, vaikka sekin oli totta. Vaan muutenkin oli siellä paljon\nedistytty parempaan päin. Koko kunta kiitti entistä naapuriani,\nkauppiasta siitä, että hän oli ruunulta toimittanut tilallisille\nveron-alennusta, että nyt jaksavat paremmin maata muokata. Nuori\nystäväni Antti, se sama, joka tukalana hetkenä oli tarinallaan minua\nhillinnyt murhatyöstä, oli perustanut raittiusseuran. Nyt saarnasi hän\nkaikkea kesytöntä vapautta vastaan. Toiset olivat perustelleet\nlukuseuroja, soitto- ja laulukuntia. Muutamat olivat yhdistyneet\nhihhuleihin, joihin minäkin vielä itseni luin. Tarjosin siellä\npullostani yhdelle ja toiselle tuliaisia, mutta kukaan ei huolinut:\nhalveksivat vaan minua. Sanoivat, että \"ennen hän sotia kävi, mutta nyt\nhän patoja nuolee\". Tarkoittivat, että ennen muitakin viinasta varoitin,\nmutta nyt sitä itse nielin.\n\nNiin kovin kävi häpeäkseni, että vein pulloni piiloon. En sentään\nviskannut viljaa maahan, vaan lopetin sen harmissani yksin.\n\nSe oli viimeinen viinapullo, jonka olen elämässäni tyhjentänyt -- siitä\non jo vuosia.\n\nMutta hihhulien seuraan en ollut sittenkään otollinen. Mieleni oli niin\npaljon entisestään muuttunut; taisi olla väljentynyt ja vapaantunut.\nKäsitin Jumalaa, maailmaa, elämää ja ihmisiä toisin kuin ennen. Minä\nselitin kerran seurassa, että koko elämä on uskontoa: väärää, jos\nluotamme vääryyteen, oikeaa, jos antaumme oikealle ja hyvälle; --\nkaikki rehellinen työ ja toimi on Jumalan palvelusta; -- jokainen oikea\nja totuuteen pyrkivä ajatus on jumalinen ajatus; -- jokainen mieli,\njoka vihaa pahuutta ja vääryyttä, mutta rakastaa hyvyyttä ja oikeutta,\non jumalinen mieli; koska kaikkia näitä ainoastaan Jumala ihmisessä\nvaikuttaa.\n\nMutta se puhe ei miellyttänyt hihhulien johtajia. He ärtyivät pahasti\nja tuomitsivat minut Jumalan hylkiöksi niinkuin minäkin ennen olin\nmuita tuominnut.\n\nVarmaankin he olisivat tehneet toisin, jos olisivat käsittäneet toisin.\nMutta velikään ei voi veljeänsä jollakin äkkitempauksella nostaa.\nSiihen näyttää tarvittavan aikaa ja tietoa, kokemusta ja taisteluja.\nNiitä antaa elämä. Eikä sekään vie kaikkia yhtä pitkälle, vaan kukin\nnäkyy saavuttavan oman mittansa.\n\nOlen silmäellyt elämäni jälkiä toisinaan. Näen siellä joukon\nharharetkiä, pimeitä paikkoja ja ryöpeitä myrskyjä; näen harvoja\nvaloisiakin kohtia. Myrskyt ovat vähittäin asettuneet ja tyynempi\nvaellus on alkanut. Toisinaan sentään, kun tutkin itseäni ja tätä\nvääristettyä maailmaa, nousevat mielessäni epätoivon ja epäillyksen\nhyökylaineet -- ne mahtavat kuulua elämään. Lohduttavaiset näyt eivät\nole enää palanneet. Minun pitää uskoa ja toivoa näkymättömiin. Ainoakin\nerikois-onneni, joka aina oli sydämmeni omistanut, riistettiin minulta.\nPari vuotta sen jälkeen kuin olin lähtenyt vävyni luota, toi posti\neräänä päivänä sanoman tyttäreni kuolemasta. Toinen lapsivuode lopetti\nhänet. Niin viimeinen syvä leikkaus tehtiin minussa.\n\nMielin murretuin tuli vaimonikin sen jälkeen kotiin.\n\nOlen nyt kuin junasta koti-asemalleen pysähtynyt matkustaja, joka\nodottaa noutajaansa. Vanhat seurat ovat minusta jääneet ja uusiin olen\nehkä liian iäkäs, vaikka näen mielelläni, kuinka nuoret rientävät.\nNäyttäväthän ne henkisetkin kulkuneuvot parantuvan.\n\nOlisinko niin iäkäskään, jollei olis terveyteni murtunut. Mutta tuota\nkirkkomäkeä noustessani ahdistaa rintaani ja tuntuu kuin siellä olis\njotakin särkynyt. Kuitenkaan en tahdo näkyä raihnaiselta, vaan\nponnistan voimiani ja astun aina reippaasti.\n\nJääneekö minulle tämän kerrottuani muuta tekemistä kuin höyläellä ja\nkesyttää puuta vähän hienommaksi -- kunnia sillekin työlle!\n\nEikö liekin maailma vaan suuri ja ankara kesytyslaitos, eikö lie.\n\n\n\n\n\n\nKUVAUKSIA\n\n\n\n\nLINNUN POIKA.\n\n\nYstäväni perheineen oli odotettavissa maalle Puruveden rannalle. Parin\npäivän kuluttua piti heidän jo saapua. Heillä oli pieni, kolmivuotias\ntyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti\niloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin\nmieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä -- huolimatta\nniin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa\nkuin hyödyttää.\n\nYhtenä iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunaansaaren\nvaltamaantietä kävelin, mietin mielessäni millä sitä lasta nyt voisin\nensityöksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä.\nNiin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yht'äkkiä pieni lintu\ntienohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen,\nviehättävän soma.\n\nHeti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti\nse turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.\n\nMinä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli\nvielä lapsen siipi -- minä saavutin sen.\n\nSen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti,\nkun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin\ntekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä\nilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan\npikkulintuja. Sitte päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä\npahenisi; huvittaisi vaan ihmisiä, varsinkin sitä lasta.\n\nJohtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut\nmetsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin\nviemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt\noli niin perin soma ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää -- --\nja sitten lapsen vuoksi.\n\nOlin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerta\nsaavutettuani, heti irti päästää!\n\nKahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin\nosasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se\ntarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitte taas\nteki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa\npienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti\npuree pieni. Vähän väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan,\nmahdotonta -- olinhan minä jättiläinen ja lintunen vaan pieni keri,\nkokematon sen lisäksi.\n\nMinusta tuntui kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän\ntai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi.\n-- Oma syyni, jos hän niin toivotti.\n\nIlta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin\nkun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.\n\nKuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan;\nkuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vanilin kihtava\nniska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö!\nVarmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimmäisinä\nlupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti\nminun hänen perilliselleen palkita?\n\nMutta enhän tahdo sitä vangita kuin vaan pariksi päivää, sen verran\nvaan, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan millaisia lintuja Suomessa\nkasvaa -- sitte päästetään vapaaksi. Eikä tiedä kuinka pian se uusiin\noloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.\n\nTaloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä\ntuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta kuvittelin minä\nmiten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin\niloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä\nkaupunkilaista prinsessaa -- mikä lohdutus!\n\nTulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pärekoriin. Olihan siellä\nnyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.\n\nTyömies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen\nkyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä\npaljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta\nsommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan.\nKovin kourin työnsi hän pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä\nsekä kärpäsiä, kumpia vaan haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se\nei tahtonut mitään maistaa, oli vaan levoton ja vähän väliä juoksi\npienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä\nhuoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen\nvaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat\nrautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vaan puristivat pientä,\nkiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin\nulos eikä sisään ennenkuin autoin.\n\nMinä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se\narastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano,\nmutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin\nolivat pelkkää juonta ja kavaluutta.\n\nMinä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi\nmielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.\n\nTuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän\nruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin -- mitä näen?\n\nPieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli\ntaas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt\npäin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät\nolivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se\ntoisesta jalastansa rautahäkin seinässä, pää alaspäin. Sillä oli ollut\naikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli\nliian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään\nsiitä, vaan koski kauhean kipeästi.\n\nLintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se\njälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan -- tulkoon\nmikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä\nihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!\n\nJa kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani\nrakastavanikin.\n\nKirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni\navuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja\nikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja\nuhkamieliseksi. Ei peljännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä\nvapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta\nasennosta irti.\n\nTuntui kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasti,\nkysynyt:\n\n-- Mitä kidutusta minulle nyt mietit?\n\nMiten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!\n\nKenelle iloksi? --\n\nTunnonvaivoiksi minulle.\n\nOlisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja\nviisastuttanut. --\n\nAinakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.\n\nPitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?\n\nVapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen\nkotiisi, lintuseni!\n\nMinä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni\nsen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.\n\nMutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan\nlavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.\n\nSe oli viallinen, raajarikko.\n\nSen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella kesäisen peipon\nlaulua: se soipi valittavasti ja surullisesti -- se soimaa minua.\n\n\n\n\nIHMELAPSI ISÄÄNSÄ.\n\n\nHalki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8\nalkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä\nhietaläjässä.\n\n-- Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi,\npäivitteli tyttö omia aikojaan.\n\nHän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas,\nvalkokulmainen työmies istui aitan portailla -- hänkin oli kaiken\npäivää ikävöinyt.\n\n-- Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk'\nolenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään\nsunnuntaita.\n\n-- Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen.\n\nMies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi:\n\n-- Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku\nElvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa\nolen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen\nsinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta\njumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi\ntulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen\nniinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo\nalati oppia.\n\n-- Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä.\n\n-- Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. -- Kolmivuotisena\nolin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko\nkirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut.\n\n-- Eikö ollut likimailla koulua?\n\n-- Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti\nruveta pienestä pitäen ansaitsemaan -- isänikin oli viinaan menevä.\n\n-- Ette sitte oppinut kirjoittamaan?\n\n-- Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana\nlahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa\nminulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa\nkirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani.\n\n-- Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa!\n\n-- Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman\nkirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni\nsuutarin oppiin.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Heikossa valossa ahdisti hän minua iltasilla ylivoimaisiin\nponnistuksiin. Minä kadotin näköni ja sen ohessa sain hirveän\npäänsyöjän kauhean porotuksen vasempaan ohimoon. Juoksin kaikki\nlääkärit, ei apua. Lopulta Joroisselän rannalla eräs vanha\nsairaanhoitaja minut paransi. Se oli ihme eukko. En ole koskaan ketään\nsemmoista tavannut. Jotakin kirkasta se kaatoi kämmenelleen, sillä\nkasteli päätäni, sitte kaaputteli. Lopuksi puserti päätäni ja lausui:\n\"Kolottakoon nyt kiviä ja kantoja, vaan ei tätä päätä!\" -- Siihen se\nsärky jäi.\n\n-- Siniset silmännekin näyttävät nyt kirkkailta.\n\n-- Lääkäri onkin luvannut, että näköni vielä selkenee. Karkeita töitä\nolen jo voinut tehdä, jopa kirjoittaakin ja yksityiskirjaimia nähdä,\nmutta rivissä ne hämmentyvät toisiinsa.\n\nMinä näen kuitenkin suloisen lapseni. Mikä ihmelapsi! Viikolla viepi\ntyö ajatukseni, mutta pyhinä, kun en usein voi käydä hänen luonaan 25\nkilometrin päässä enkä kuunnella hänen juttujaan, ikävöin ja muistelen\naamusta iltaan.\n\nSitte kun milloin käyn kotona, livertelee se minulle kuin kotipääskynen\npienimmätkin asiansa; kaikki minun kaipuuni se huomaa sanomattani ja\nkoettaa mielikseni tehdä, paremmin kuin kohteliain aik'ihminen. Ja kun\nlähden kotoa, seuraa hän minua pitkät matkat äitineen yhä leperrellen.\nArvaattehan millainen siunaus sellainen lapsi on vanhemmilleen.\nRakkauteni häneen on minun jumalanpalvelukseni. Eikä työ hänen tähtensä\ntunnu raskaalta. Tuonne Puruveden kultaisen selän taakse, minne nyt\naurinko laskee, painuvat iltasilla minunkin sydämeni ajatukset,\nperheeni luokse. Kunpa vaan lapseni aik'ihmisenäkin tulisi\nonnellisemmaksi kuin minä! Mutta sitä aikaa minä tuskin näen.\n\n-- Kuinka vanha sitten jo olette?\n\n-- Kolmekymmentäkuusi.\n\n-- Sekö nyt ikä! -- Nuori poikahan te vasta olette. -- Tosiaankin\nodotin ainakin viisikymmentä, sillä niin ryppyotsalta ja vanhalta hän\nnäytti.\n\n-- Niin, meidän suvussa ei eletä vanhoiksi, tavallisesti\nneljäkymmentäviisi tai viisikymmentä. Kypsytään varhain ja vanhetutaan\naikaisin.\n\nSeuraavana sunnuntaina tuotiin ihmelapsi isäänsä ja vanhuksiaan\nkatsomaan. Sitä otettiin vastaan hellästi ja huomaavasti, joka ei ole\ntavallista. Hevosella kuljetti isoäiti Elviä ympäristöjä ihailemaan.\nKaikki se pieni huomasi, kaikkia se kyseli ja kaikkia sille\nselitettiin.\n\nSunnuntain kuluessa se näki talossa kesäileviä kaupunkilaislapsia,\nkuinka ne olivat kauniisti puettuja, mutta Elviä ei päästetty niiden\nluo -- se koski kovasti pientä maalaista.\n\nHerra sieltä talon puolelta tuli työmiehen lasta tervehtimään ja toi\nsille namuja. Sitä hän ei unhottanut. Vielä pari päivää jälkeen osoitti\nhän isälleen kuka herra oli antanut hänellekin kättä. Kunpa nuo\nkaupunkilaislapset olisivat ymmärtäneet, kuinka hyvillään pieni\nmaalaistyttö olisi ollut heidän seurastansa!\n\nValkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen\nsuvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai\nepämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen\nrypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen\nlahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen\nalkohoolia lueta.\n\nKuinka paljon se pikku Elvi vielä ennättää kärsiä lyhyessäkin\nelämässään; sillä enemmistö ei käsitä, että köyhänkin lapsi voipi olla\nhienotunteinen!\n\n9/6 1901.\n\n\n\n\n\n\nKIRJOITELMIA\n\n\n\n\nAJATELMIA.\n\n\nMillainen käsityksemme ihmisestä, senmukaiset ihanteemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Raamattu_ on verrattava metsään, jossa on kaiken kokoisia puita, jotta\njokainen siellä tapaa oman korkeutensa. Raamatussakin on jokaiselle\nihmisen kehitysasteelle elämää herättävä syntysanansa. Senvuoksi tästä\nuskontojen kirjasta mitä erilaisimmat uskonlahkot löytävät kulmakivensä\nja rakennusaineensa.\n\n1893.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAasia on nainen, Eurooppa mies. Aasia on pyrkinyt yksilöisyyttä\nihmisessä hävittämään, Eurooppa sitä kehittämään. Tulevaisuus on\nnäyttävä, että nämät kaksi toistansa täydentävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAasian kansat ovat luoneet ajatusten ja unien uskontoja, joita\ntemppelien hämärissä ja viikunapuitten varjoissa toteutetaan. Tekojen\nuskonnot syntyvät ja kehittyvät länsimaissa. Niitä toteutetaan\nkäytöllisen elämän suuressa temppelissä. Sitä varten kansojen on\nitsenäistytettävä uskontojen kehittäminen raamattujen kaavoista\nniinkuin ne kirjallisuutensa ovat antiikkisen kirjallisuuden kaavoista\nitsenäistyttäneet. Meidän pitää elävän veden lähteinä oppia elämään\nmeistä itsestämme puhjenneita uskontoja.\n\n1890.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Uskonto_ on ihanteitten kaaos, maailman soinnuttaminen ihmisessä.\nMutta niinkuin maailma ja ihminen ovat alituisen kehityksen alaiset,\nniin pitää uskontojenkin, tarkoitustansa vastataksensa, oleman.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Olot_ ovat se tehdas, jossa elämä meistä itsellensä tarvekaluja\nvalmistaa, hyviä tai huonoja, sen mukaan kuin raaka-aine sallii ja olot\ntarkoitustansa vastaavat.\n\n5/12 1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKipeät käsnät ja luonteenvammat -- kummatkin kasvavat ahtaissa ja\npimeissä oloissa.\n\n28/10 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpävapaat olot ja materialismi kehittävät erityisiä kätyriluonteita,\njoita ei mitkään periaatteet sido. He vaihtavat periaatteita yhtä usein\nkuin isäntääkin.\n\n25/8 1896.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNapoleon ensimäinen ei suotta syntynyt villissä ja verisessä\nKorsikassa. Väkevät omistavat muita väkevämmin myös kansansa varjot.\nYleinen maaperä on viljeltävä.\n\n1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLääkärit huomaavat ilmiöitä, mutta sairaat, jotka tuntevat syitä, ovat\nmaailman parhaita parannussaarnaajia -- oppikaamme heitä!\n\n27/10 1899.\n\n\n    RAUHAA.\n\n    He huutavat: rauhaa, rauhaa,\n    Yhä heikkoa, köyhää sortaakseen,\n    Mut sorretun rinnassa pauhaa\n    Vihanmyrsky, pyrkien valloilleen.\n    Miss' oikeus, rakkaus valtias on,\n    Viha sammuu, sota on tarpeeton.\n\n    21/5 1899.\n\n\nKITUVA RAKKAUS-ELÄMÄ.\n\nIhmiset kärsivät ääretöntä rakkauden puutetta ja siksi he palelluttavat\ntoisiansa ja tutisevat itse vilussa. Toisilla oli lämmintä jakaa, mutta\nmuodot ja perintöluulot ovat punonneet heidät itsekkäisyyden ahtaasen\nkuoreen, joka heitä itseänsäkin kivistää. Toisten rakkaus-elämän\nkehittymistä ehkäisee heidän oma, katkera kurjuutensa. Joukon kehitys\non vasta alempien aistinautintojen ja karkeampien intohimojen asteella.\nIhanteet ovat tekoja korkeammalla, mutta tavat ja sovinnaisuus sitovat\nmeitä kuin lasta reikätuoli, eivätkä päästä siveellistä tarmoa\nkasvamaan alaikäisyydestänsä itsenäiseksi toiminnaksi. Tarvitaan\nvoimakkaita sysäyksiä edistyäksemme myöskin sisällisesti, ja onneksi\nelämä niitäkin hankkii.\n\n1898.\n\n\n    KAIKKI KÄRSII.\n\n    Maapallon kanssa kärsit, ihminen,\n    Ja sairastat kuin se; et kuollaksesi\n    Enempi taikka vähempi kuin se,\n    Vaan kriisien tai vaihdoksien tähden,\n    Edistyäkses uusiin taivalluksiin,\n    Elämän ehdoiss' uusiss', oivemmissa,\n    Kuin avaruuden muutkin maailmat.\n\n    Järistys, myrsky, hallat, myrkkytuulet\n    Maapallon sairautta ilmaisevat.\n    Elävät kaikki voivat sairastua,\n    Kaloista lintuihin ja linnuista\n    Itikkaluomuksihin pienimpiin.\n    Ja tammista ja palmuist' ylhäisistä\n    Loiskasvihin ja sieniin alhaisiin.\n\n    Iästä huolimatta kaikki, kaikki\n    Kitua, sairastua, kuolla voivat;\n    Vapaako yksin olis ihminen\n    Surusta, taudista ja kuolemasta?\n    Hän kehityksestäkin vapaa ois\n    Ja seurasta niin voisi jäädä pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe kukin edustamme ja ilmaisemme ainoastaan eräitä ihmisluonteen puolia\nja ainoastaan omaa kehitysastettamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmat ihmiset eivät voi punnita asioita muuten kuin oman itsensä\nmukaan. Mutta kun heidän yksityiskokemuksensa on riittämätön ja\nluonteensa kokoonpano useinkin harvasäkeinen, niin näkökohdatkin ovat\nharvat ja näköala ahdas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset olisivat viisaampia kuin he ovat, jos he olisivat toisilleen\nmyötätuntoisempia kuin he ovat, s.o. jos he toisiaan rakastaisivat.\nSillä myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan avaa meille heidän kokemuksensa\nja varjelee meitä yksipuolisuudesta, johon pelkkä oma kokemus johtaa.\n\n1899.\n\n\n    KAIKKI PYRKII.\n\n    Kaikki kukkaseensa pyrkii,\n    Hedelmään ja -- kuolemaan:\n    Vesi kukkii kastehelmen,\n    Kukkii pilvet taivaasen;\n    Hedelmä on sadevihma,\n    Kuolema jääkukkaset.\n\n    Kivi kukkii kuohuessaan\n    Kuuman laavan, nostaessaan\n    Suuret vuoret huippupäät.\n    Nyt ne hedelminä näät.\n    Mutta niiden otsapäillä\n    Loistaa jäinen kuolema.\n\n    Maakin kukkii keväimissään,\n    Kesissään se hedelmöi.\n    Talvikseen se uinuu, nukkuu,\n    Kunnes taisteluunsa hukkuu,\n    Jähmettyy ja kuolee pois --\n    Näyttää niinkuin kuollut ois.\n\n    Ruusu, perho, leivo, peura\n    Keväimissään kukkivat,\n    Kesissään ne hedelmöivät,\n    Syksyissänsä kuolevat --\n    Elelläkseen uusin muodoin.\n\n    Lumivuori, talvi, jää\n    Kuoleman on kukkia,\n    Lepohetken muotoja.\n    Mutta kuolemankin alla\n    Sykkii sydän, telmii työ,\n    Ilmenee, kun hetki lyö.\n\n    Genève 20/9 1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset pyrkivät omiksi papeiksensa: jokainen tahtoo tuntea totuuden\nomassa rinnassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansat pyrkivät kuninkaallisiksi kansoiksi: jokainen kansalainen tahtoo\nkantaa kuningaskruunua, jonka nimi on ihmisyys.\n\n25/2 1898\n\n\nKOKO TOTUUS.\n\nMonesti suurta, kaunista rakennusta silmäellessäni on minut tehnyt\ntyytymättömäksi se tunne, etten koskaan samalla kertaa voi sitä\nkokonaan nähdä. Mutta ympäri, ulkoa ja sisältä, kaikki tarkasteltuani,\njääpi mieleeni kuitenkin kuva kokonaisuudesta: se on ehjän,\ntaiteellisen kokonaisuuden tyydytys.\n\nKoko totuus on koko elämä ja maailma pienineen, suurineen, sisältä ja\nulkoa. Jos omistaisimme kuvan koko maailmasta, niin käsittäisimme koko\ntotuuden, olisimme valmiita. Mutta kuka äärellinen koskaan on täysin\ntajunnut äärettömyyden, ollut valmis?\n\nHalumme loppumattomuuteen tarvitsee äärettömyyttä. Mutta onnemme ei ole\ntulos täydellisyydestä, koko totuudesta, vaan siitä, että omistamme\nehjän aiheen kokonaisuuteen.\n\nMonaco 22/3 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Aistillinen maailma_ on lähtenyt samoista käsistä kuin sekin, jota\nsanomme yliaistilliseksi. Se on portaina ja välittäjänä niille\nnautinnoille, jotka rikastuttavat elämätä. Kun alempien\nnautintoasteitten yli olemme kehittyneet, puhkeaa meissä uusia,\nsisäisiä ja ulkoaistia, jotka tekevät korkeammat nautinnot\nmahdollisiksi.\n\n\nALKOHOOLI.\n\nIhmisten tarmoa tuskin mikään on enemmän lamauttanut kuin alkohooli.\nSe on suurin taantumisen liittolainen ja edistyksen vihollinen.\nHetkeksi se mieltä virkistää ja sivistyksen alkuasteilla se hermoja\naatteelliselle työlle herkistää, mutta myöhemmin se kaiken hermotarmon\nlöyhentää ja henkiset avut, kuin helmet Kleopatran juomaan, liuentaa.\n\nEi kukaan niin vähän pysty vakaumustensa puolesta taistelemaan kuin\njuomari, sillä hänen tarmonsa on siihen yhtä heikko kuin tahtonsa.\nHänellä ei ole voimaa seurata auktoriteettia eikä omaa vakaumustansa,\nsiksi lyyhistyy hän kokoon molempien edessä; heikkona vaipuu hän\nmilloin minkin tuulten ja sysäysten kätyriksi. Puolue- ja sotakuria\nalkohooli helpottaa, vähentäen omaa neuvokkaisuutta ja itsenäistä\ntoimintakykyä. Kaikki ylevämmät intohimot se tappaa ja alempiakin se\npystyy ainoastaan lyhyen aikaa ärsyttämään, kunnes se lopulta yksin --\nhävitettyjen voimien raunioilla riemuitsee. Voittaako alkohooli, niin\nvoittaa eläimellisyys.\n\nGenève 1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNautinnon intohimo on petollisin, työn intohimo voitollisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkastakaa elämää, niin huomaatte, että kohtuus ja säästäväisyys\ntukevat siveellisiä voimia ja ovat kestävään vaikutukseen kohoavien\nsukujen ominaisuuksia.\n\n17/9 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOta rajoitettu osa äärettömyyttä ja ihannoi se lämpimällä sielullasi\naistin huomattavaan muotoon, kuitenkin säilyttäen siinä ikävöimisen\näärettömyyteen, niin (tämän tehtyäsi) olet taiteilija.\n\n1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaide ei ole luonnon matkimista, sillä onhan luonto semmoisenaan jo\nolemassa, vaan taide on luonnon jatkamista ja kehittämistä\nihmishengessä; se on uuden luomista luonnon ja ihmisyyden pohjalta.\n\n29/7 1898.\n\n  *  *  *  *  *\n\nTaide vastaa sitä paremmin tarkoitustansa mitä ylevämpiä tunteita, mitä\nkorkeamman asteen intohimoja se meissä herättää ja kehittää. Toisin\nsanoen, mitä ylevämmät vaikuttimet taiteilijan työtä ovat johtaneet.\n\n1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEivät kaikki kaksikätiset pystykävijät ihmisiä ole, vaikka siltä\nnäyttävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjailijoilla ja taiteilijoilla olisi paljon tekemistä ihmisen\nluomisessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiksi laulella, soitella, maalaella ja veistellä -- ainoastaanko\nhuviksi? -- jollemme työssämme ihmisty ja vaikuta ihmistyttävästi\nniihin eläimiin, joita ihmisiksi sanotaan?\n\n\nSUPATUSTA.\n\nOn runoutta, joka lavertelee kuin lapsi ja herättää meissä epämääräisiä\ntunnelmia milloin minkin värisiä. Se on verrattava karjankellojen\nkalinaan salolla, paimenten huiluihin ja hoilotuksiin, tuulen tohinaan,\nlaineen lipinään ja myrskyn sanattomaan sohinaan. Sen yliasteita kuvaa\nkäen kukunta ja rastaan raksutus kaikuvin, sointuvin kielin. Ei se\nmitään selvää sano, ei ajatuksia anna, mutta kuulijat se tunnelmiin\nerivärisiin tuutii, kunkin eri kehityskannan, luonteen ja mielentilan\nmukaan. Se on lapsimielen supatusta lapsille -- ajatusta odotellessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokainen kehitys-askel sielussa edellyttää muutoksia ja\nkehitysprosessia ruumiissa, etenkin aivoissa. Siksi ruumiin kehityksen\npysähdyttyä täytyy sielunkin kehityksen hivenittäin pysähtyä ja\nrapistuminen alkaa, jolloin sielu valmistuu epäedullisista\nolosuhteistaan vapautumaan. Lohdullista on, että usein myöhemmälläkin\niällä sielun tarmokas toiminta ruumista mukanansa kehittää.\n\n1899.\n\n\n    ORAS.\n\n    On lapset oras meidän syksyssämme,\n    Siit' uusi vilja haudallemme nousee,\n    Jos vuoden laatu, ajan vaiheet sallii\n    Ja jos sit' emme jalkoihimme tallo,\n    Vaan suosimme ja suojelemme sitä,\n    Ei villiten, vaan viljellen sen tainta,\n    Niin aikanaan se uuden sadon antaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäen lapsen nukkuvan -- siinä maa täynnä mahdollisuuksia odottaa\nliikuttajaa, herättäjää, siementäjää, tuotteliaaksi tullaksensa;\nvillikasvia ja rikkaruohoja tai viljaa ja hyviä hedelmiä kantaaksensa.\n\n22/3 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos tahdomme olla lasten kasvattajia, niin antakaamme lastenkin meitä\nkasvattaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe tarvitsemme itsenäisiä luonteita, jotka jaksavat kannattaa vapautta\n-- köynnöskasveille ei vapaus sovi.\n\n9/5 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos me olisimme yhtä itsenäisiä kuin me olemme itsepäisiä, niin\nharvemmin löisimme päämme seinään ja harvemmin meitä nenästä\nvedettäisiin.\n\n30/10 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerustuksiltaan tutisee se sivistys, joka, kansasta välittämättä,\nerittyy omia höyheniänsä ihailemaan. Meidän tulevaisuuden-uskomme\nperustukoon kaiken kansan kohoamiseen!\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Täysi sivistystä_ ei ole vielä koskaan mitattu. Mutta _sivistyviä_\novat ihmiset, jotka tuntevat omia sekä ympäristönsä puutteita ja\ntaistelevat niitä korjataksensa; _sivistyneitä_ ne, jotka ovat\nvoittaneet omat vikansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKullakin yksilöllä luonteensa mukaan on määrätyt lait, joista sen\ntoiminta ja kehitys ei pääse poikkeamaan.\n\n16/12 1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkea tahto -- korkea moraali.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikään suuri aate ei jää yhden miehen varaan eikä keksijänsä sitä\nkoskaan ennätä perille saakka viedä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Ruskea arapialainen_ kansallispuvussaan istui Monacon kahvilassa\nkaupiten kotimaansa rihkamia. Villit piirteet kuvastuivat hänen\nkasvoissaan, sillä mikään ulkosilaus tai sievistely ei lieventänyt\nniitä. Epäluuloisesti tarkasteli hän kaikkia, jotka hänet huomasivat.\nMieleeni johtui syytös arapialaisten kavaluudesta. Raaka, julma,\nkavala. Mutta samalla ajattelin Euroopan suurkansojen politiikkaa:\nhienostunut ja kavala, sivistyksestään ylpeä ja itsetietoinen, mutta\nsittenkin julma. Kumpi on enemmän vastuunalainen häijyydestään?\n\n22/3 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kavaluus valtioviisaudessa_ ja valtiouskonnot sen kannattajina: -- ei\nkumma, että kansojen oikeudentunto niin hitaasti kehittyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelkkä vallanperiaate on ihmisyyttä loukkaava, siis väärä. Ainoastaan\noikeudenvaltikka on oikeutettu: -- se palvelee ihmisyyttä.\n\n26/10 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Ranskalainen vapaus_ on mielitekojen eikä periaatteitten vapautta.\nHeitä ei johda periaatteet muuta kuin satunnaisesti: silloin kuin ne\nosuvat yhteen heidän mielitekojensa ja intohimojensa kanssa. Niinkuin\nkaikkiakin romaanilaiskansoja, niin varsinkin kuohuvia ranskalaisia\nviskelevät vaihtelevien intohimojen aallot -- siitä heidän\npolitiikkansakin huikentelevaisuus ja epävarmuus. Periaatteellista\npolitiikkaa harjoittavat etupäässä germaanilaiset sivistyskansat --\nvaikkei senvuoksi vähemmän itsekästä.\n\n28/2 1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItämaitten laiton mielivalta tuopi sekasortoa ja pimeyttä -- sitä se on\ntehnyt Aasiassa; länsimaitten lainmukainen vapaus kehittää järjestystä\nja valkeutta -- sitä se on tehnyt Euroopassa ja Amerikassa.\n\nPitääkö meidän aasialaisiksi muuttua?\n\n1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan vapaus voipi ta'ata oikeuden ja totuuden voiton: siksi\nkaikki pimeyden vallat vapautta vainoovat. --\n\n1899.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kohteliaisuus_, huomaavaisuus, myötätuntoisuus -- joko sisäisen\nsivistyksen taikka ulkonaisen tottumuksen tuotteita -- sulostuttavat\nelämätä ja lieventävät sen okia ja särmiä. Meillä on useinkin sisällys,\nmutta laiminlyömme harjoituksilla kehittää elämässä käypiä muotoja. Me\nolemme silloin verrattavat semmoisiin taiteilijaluonteihin, jotka eivät\nkykene luomaan aatteillensa aistimin huomattavia kuvia.\n\n1898.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkialla missä elämä on voimassaan, siellä on liikkumista,\nkasvamista. Sillä elämisen tarkoitus on kasvava eläminen. Meidän\nasiamme on tehdä sen muodot niin yleviksi ja kauniiksi kuin voimme.\n\nHelsinki 27/10 1899.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN HUONEENTAULU VANHOILLE JA NUORILLE SYDÄMEEN LUETTAVAKSI.\n\nSisäinen itsenäisyys.\n\n\n    1.\n\n    Isiltä peritty, mutta vapaa ja\n    pakoton\n            Uskontosi\n    kehitä sydämesi syvyydestä hedelmäl-\n    liseksi elämänpuuksi.\n        Elämän totuutta etsi.\n\n\n    2.\n\n    Itsenäisyys on vapautta;\n    on kaiken vapauden emäjuuri, kehi-\n    tyksesi latvaan asti ylettyvä runko.\n\n        Kyntäös oma vakosi.\n        Auta itse itseäsi.\n        Nouse puuna pulskeana\n        Oman vartesi varassa.\n\n\n    3.\n\n    Niinkuin metsän muuriainen,\n    Yhteistä etua etsi,\n    Yhteiskuntasi ylennä.\n\n    Joukoin soutele sovussa\n    Yhteisvenhettä vesillä --\n    Viepi varmasti perille.\n\n    Riita tyhjän riidan vuoksi\n    Halvan mielen on haluja.\n\n\n    4.\n\n    Oikeutta tehdä koita,\n    Menetä tai siitä voita.\n    Nouse kuin jalo metalli\n    Oman arvosi tasalle.\n\n    Mieltä heikkojen hyvitä,\n    Kohota kovaosaista.\n    Mies ylennä, nainen nosta\n    Silloin ihminen yleni.\n\n\n    5.\n\n    Laki on oikeuden sormi,\n    Sivistyksen siltavahti:\n    Suosi Suomesi lakia,\n    Suomen itse säätämätä.\n\n    Kruunu Suomen yhteishengen,\n    Kehys kansamme elämän,\n    Suomen on valtiorakennus: --\n    Sitä varjele, varusta,\n    Sen kera kehity itse.\n    Ylin arvo sille anna,\n    Yhteis-onnemme talolle.\n\n\n    6.\n\n    Lait horjuvat hyvätkin,\n    Jollei valvo vartiasto:\n    Omantuntos ohjausta\n    Nouda notkoissa elämän.\n    Siin' on porras poikki kuilun,\n    Silta vaarojen välissä --\n    Ei se katkea kävellen.\n\n    Mitä on ihmisen avuja,\n    Kansalaisen kunniata,\n    Hoida kansasi hyväksi,\n    Kuin parasta pylvästöä\n    Jalon temppelin tueksi.\n\n    Pidä puhtaus pyhänä.\n    Rakastaos raittiutta.\n    Siinä on sukusi voima.\n    Viina heikot vierittääpi\n    Porraspuun alimman alle.\n\n\n    7.\n\n    Opin ahjoja sytytä,\n    Vaali kansasi valoa.\n\n    Suomen taide ja runotar\n    Päästä, niinkuin päivänpaiste,\n    Kotisi kukittajaksi.\n    Suven, talven tallatessa\n    Ei ne kukkaset katoa.\n\n\n    8.\n\n    Vallan vaihto tuulen vaihto.\n    Valtiot vahakuvina\n    Kukistuvat kukkuloilta.\n    Mutta muita sortamatta\n    Suomalaista itseäsi\n    Sinä säilytä lujana,\n    Honkana hyväsukuisna:\n    Siit' on hyöty ja hedelmä\n    Ihmiskunnankin iloksi.\n\n    Äidinkieltäsi rakasta.\n    Siin' on kansasi elämä,\n    Sinunkin sydämes kannel:\n    Siitä uudistu, ylene,\n    Soita, kaitse kanneltasi.\n\n\n    9.\n\n    Kotisi ja maasi muista.\n    Sinne juuresi sitele,\n    Työsi tähkät sinne siirrä.\n    Mikä on kutsu kansallasi,\n    Siitä sullakin osasi.\n\n\n    10.\n\n    Sydämesi päivä päästä\n    Itsekkyyden kytkyeistä\n    Hyvän tahtosi tuleksi.\n    Kevät-auringon valona\n    Pahan vallan hirmut poista.\n    Intosi revontulilla\n    Lumet pohjolan lumoa.\n\n    Vaadi valta oikeudelle,\n    Rauha työn edistykselle.\n    Vihi veljeys, valistus\n    Vapautehen vieretysten,\n    Sankar'aikojen tuloksi.\n\n\n\n\nTEAATTERIN JOHDOSTA.\n\nOsa pitemmästä.\n\n\nMuutamat kirjailijat sanovat, että runomittaisen runouden aika on\nmennyt; toiset taasen, että näytelmän ja teaatterin aika on ohi\nmenossa. Nyt olisi elämisen oikeus ainoastaan suoranaisella runoudella\nja musiikilla. Tuollaiset väitteet sisältävät samaa kuin että luonnon\nmuotoja synnyttävä voima muutamilla tahoilla olisi kokonaan väsynyt ja\ntyrehtynyt, että luonnon sääntöperäiset aaltoilut eli rytmit etupäässä\nihmisessä, mutta miksei muuallakin luonnossa, olisivat aivan\ntaukoamaisillaan -- ihmiskunnan väsymisen oireita. Sillä eihän ole\nkysymys jonkun tarpeettomaksi käyneen elimen kuihtumisesta, vaan\nhäviävästä luonnonvoimasta. Eikö ihminen enää nauttisi rytmillisestä\ntanssista enemmän kuin rytmillisestä runoudestakaan? Vanhuuden merkkiä.\nNäytelmätaiteesta puhuaksemme, ihmisestä sammuisi ilo ja halu luoda\nnäyttelemisen muodossa kuvia luonnosta ja elämästä sekä kutoa aatteita\nja käsitteitä näiden kuvien kehiin. Ihmisluonto lakkaisi näitä\nviljelyksen kukkia tuottamasta ja toiset väsyisivät niitä ihailemaan.\n\nYleisön silmä tekisi tässä suhteessa työlakon, ettei yhdessä korvan\nkanssa enää vastaanottaisi tuollaisia vaikutuksia. Korva antautuisi\nyksinomaan musiikille ja silmä sirkkusnäytännöille; parhaimmassa\ntapauksessa varieteelle.\n\nKun joskus on pitemmän aikaa oikein tyyntä, niin on turha luulla, ettei\nsitte enää koskaan tuulisi tai aaltoilisi. Jos ihmiset hetkeksi ovat\npelkkää korvaa, ei se todista sentään, että he olisivat lakanneet sen\njälkeen kerrassaan silmää käyttämästä ja päin vastoin. Mikä nyt on\nylinnä, se voipi likimmässä tulevaisuudessa painua ales ja alin kohta\nylenee. Kaikki on ohi menevää, mutta myöskin aina uusissa muodoissa\npalajavaa. Se on luonnon ja elämän väsymätöntä menoa.\n\nMutta meillä on nyt taantumisen aika: uskonnollisen ja valtiollisen\nahdasmielisyyden, sotilasvallan ja sirkkustaiteen, musiikin ja\nkuvaavien taiteitten aika. Ei mitään epävapaissa oloissa ahtaammin\nkuurnita kuin julkista sanaa, kirjallisuus ja näyttämö siihen\nluettuina. Kirkot ja hallitsijat kilvoittelevat sanaa kuristaessaan. Ja\nnuo suuren joukon paimenet rientävät tuomitsemaan jokaisen uuden\nkirjallisen ilmiön jumalattomaksi. Lauma pelkää tätä auktoriteettiensa\ntuomiota ja kääntää vanhurskaan selkänsä kaikelle taiteen sanalle.\nSilloin vielä kuvaavat taiteet, joista vaan pieni sivistynyt yleisö\nnäihin asti on voinut nauttia, nostavat edistyksen ja henkisen vireyden\nviiriä. Samalla aikaa sulaa kahlittu sana tunteen ahjossa rajattomiksi\nsävelvirroiksi, jotka musiikissa kuohuvat ihmiskunnan tarkoitusperiä ja\nihanteita kohti. Sitä paremmin ne pääsevät julki mitä vähemmän\nniissäkin on vapaata ja elinvoimaista sanaa.\n\nMutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä\nkansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä\nsentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan\nkerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä,\nvaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin.\nVaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien\nmaaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen\nkautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin\npääpesästä, suomalaisesta teaatterista.\n\nJos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa\nsivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän\nnuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja\nläpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis\ntaiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä\nnuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä\non tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai\nsairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää\npikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän\npitäisi laajeta ja kasvaa.\n\nSuomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja\nperustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla\ntavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko\nihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman\nkirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta.\nSillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä\nahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan.\nSamalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman\nsisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka\nkostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä\nlaajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi.\n\nEikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen\nvälttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen\nteaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää\nkäytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä\npysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana\nja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme --\nja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta -- vieläpä ehkä jättämään\nihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta\nolemuksestamme.\n\nMutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi\nkehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille\nylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle\nalalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen\ntyön arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot\ntaiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen\nkirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille,\njollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä\novat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta\nsitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit\nolisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla\nantaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän\nhuikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä\ntyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan.\n\n\n\n\nSETÄ IISAKIN RAITTIUSKANTA.\n\n\nViinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen\nsyvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin\nhän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle;\nmittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty\nluonteen vaikeassa kasvatuksessa.\n\nTätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset.\n\nHän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä\nuskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan\nraittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien\npainavassa kysymyksessä.\n\nTahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen\nperuste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on\nnöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja\nylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät\nusein pöyhistelevät.\n\nToiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat\njuotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita\nvalloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea\nsivistykselle viljelemään.\n\nTällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää\nvastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että:\n\nTekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis\nnais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on!\n\nHän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun\nsiellä ei viinoja ymmärretä. -- Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja\nIisakki jatkoi.\n\nKolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo\npienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin\ntarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin\nniin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai\nmyrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin\nehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin\nruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme.\nYhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka\nperunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan\non vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein\nnikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia,\nsyankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän\nnimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä\ntai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla\nvoi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai\nhäränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat\nkuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja\noikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin\nharjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken\nikänsä tekeillä.\n\nSiitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka\npaljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä\nonhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta?\nNiinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä,\nsekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se,\njoka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa\nja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole\nkoskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja\njääpi iäkseen koko narriksi.\n\nJa kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä\nnaimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista\nväkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti\nraittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.\n\nTähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja\nkoko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja\nkoko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen\nraittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän\nvälittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan.\nYhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut\nhäntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain\nklassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka\nauttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä\ntotuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä\nseurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi -- tuuttinkia\npiti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun\naine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän\npuhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä.\nEdistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat\nsilloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty\nneuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen\nherkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin\nhuulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto,\njoka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin\nparskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos\nhänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin,\njos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään\nvastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli\nsilloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi\nhänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee\nhurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle\ntuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.\n\nNuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän\nlaseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään\ntavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja\ntunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin\nviattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes\nvesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus\nväijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle\ntilille.\n\nNäin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut\nlasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun;\ntoinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia;\nneljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman\nilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit.\nSitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei\nIisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei\nloppupäätä.\n\nSeuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa\nkaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi.\nEikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?\n\nHänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja\nmitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?\n\nSiihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä\nherransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän\nnäköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin\nsitä ei tätä.\n\nSitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta\nmitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset\novat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin\nkuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.\n\nMutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut\nhänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti\nitsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän\nne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun\nkerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit\nkaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä\ntekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin\najattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.\n\nHän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman\nluonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse,\nhyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi\nystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo\nmiehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi\nvuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut\niltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin\nhaprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.\n\nEnsimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei\ntarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä\nupottaa.\n\nKului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin\nihmisten ikkunoita.\n\nTaaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä.\nViimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä.\nMutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti\nse teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta,\nsillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.\n\nEi kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin\nvirmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä\nkosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha\nmies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi\nIisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.\n\nSiksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.\n\nHänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri\njäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.\n\nMutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän\nhullaantuvat? kysyy hän itseltään.\n\nJa setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä\nneljäkymmentä ja niillä paikoin? -- Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta\nalkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei,\nmitä tekee ja minkä jättää.\n\nKyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo.\n\nNo sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että\nparannus-aatteen herätti viina.\n\nTästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo\ntavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja -- kyllähän ne osaavat\npuoliaan pitää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa\nkukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi\nolemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta\ntuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan\nviimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle,\njoka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään\ntoteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne\nvanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan.\n\n\n\n\nKIRJAILIJAIN TEKIJÄNIMISTÄ.\n\n\nMinä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen\nkirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään,\nkäyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se\nerikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen\nnimeä.\n\nMiksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien\nlähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon\nkohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila,\nyhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle\nteokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin\nviimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo\nperustuu juuri siihen.\n\nSanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana\nkirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa\nvaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä\naatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat\nvastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat\nja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta\nhuomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa\nole mainineet.\n\nNykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat\nRoomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa\natelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat\nniissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää\ntällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin\nkuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää\nhuomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen\nomaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on\nhänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat\nhenkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen\nja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat,\nvaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat\nosia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan\nilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan\ntodista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään.\nYstävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen\nsivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen\nmieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin\nesi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän\nsiinä ylenmäärin rehellisesti.\n\nNiinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet\nopasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina -- sillä\nmyötätyöskelyä sekin on -- mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä\nja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää\nsiitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia\npoimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa\njälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti\nkarkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan\nympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle.\nMutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita\nteoksissaan näiden apulaistensa nimiä.\n\nSellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat\nviimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. -- Toisilla\non joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät\nhuomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä\nluki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan\nusein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään\nnämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin\npalvelijansakaan nimiä.\n\nAinoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen,\nmutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin\nkuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja\nkeskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä\nkuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä -- ainoastaan näissä\ntapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti\nnimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla\nnovellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin \"Charleyn tädin\"\nkirjoittaja Brandon & Thomas.\n\nMutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa\nkäyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti\nhänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo\npalvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa\nitsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria,\njoka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain\nmyötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me\nolemme syntyneet kasvattamaan.\n\n1895.\n\n\n\n\nKOTIMAINEN TUNNELMA.\n\n\nKehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa\nrakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa\nheräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset.\nMinäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja,\ntoimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin.\nItkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys,\nosa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet\nsoivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja\nkaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne\npalajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä,\njolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja\nloitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa\nja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen\nsydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen\njärviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat\nvaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto\njoitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua\njoksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella?\nLuonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö\nsitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka\npäinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin\npuutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja\nrikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita\nlaatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava\ntai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa.\nMitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä\nolisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus.\n\nSallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään\nvahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa;\nniinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen\nhedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin.\nAnnetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää,\nkunnes ne itsekseen riutuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa\nkaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin?\nPidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri\nperheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan\ntyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat\nvielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta,\ntekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia\nsamassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on\nomituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat\neri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat\nkuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa,\noma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan?\nKuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se\nolisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi\nkukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka\nkutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän\nkehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta\nomituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon\nkauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä,\nkyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä\nlakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme\nkaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus\nuuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää\ntoimintaan.\n\nVaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni\npohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen\nmuotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin\nmeillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani\nolisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa\nja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat\ntupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän\nparhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei\nole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda\nSaimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja\nkuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen.\nMaantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät\nliikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä\ntoisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä\nyhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin.\nMutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien\nperitty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja\nsivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista\nluonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä.\n\nYleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin\nkansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä\nomantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin\nkansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi,\nvieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että\nsuomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja\nkaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen\nluonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä.\n\nSenhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. -- Ne kaikki pyrkivät\nkehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan\nsivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä\nomaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot:\nperustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden\nehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän\npuolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä\nluonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan\nahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta\nkasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta.\n\nJa mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista\nvapauttamme?\n\nOlemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa\nmaanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja\nviljelykselle -- vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä\npyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa --\nlakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat\nlaillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella,\nsyntyneet ja kehittyneet.\n\nTai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä\nvälittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta\nkuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista\nviljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu\naikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen\npalveluksessa.\n\nTaikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä\nsuomalaisina? Muuksi muutettuina -- jos se itsetuntoonsa heränneessä\nkansassa olisi mahdollista -- tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja.\nAinoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat.\n\nMeitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa,\nmutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei\nole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän\nihanteita ja tulevaisuuden siemeniä.\n\nIhmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin\nvoittaa.\n\n1899.\n\n\n\n\nMITÄ NYT?\n\n\nLännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten\nrintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan.\nMutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka\nsivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta\nkansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia\nmuotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien\nelämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.\n\nMutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina,\njollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse\nolla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä\nsuhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.\n\nKun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa\nkohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon,\nettä se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on\npysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut\nperitystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin\nsyystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta\nepätoivoon. --\n\nSuomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän\nkohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli,\nuneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi\ntoivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.\n\nMutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat,\nvaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän\ntiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei\nsentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa\nihmisistä hyvää.\n\nTuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä\nhyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen,\nkirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja\nriistivät hevosen -- pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.\n\nVähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut.\nEnsimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus:\nmiten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle\nselvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli\njäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä\noli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä\nkiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti\njaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti\nkotiinsa -- epäluuloisempana kuin ennen.\n\nKotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä?\nParhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää,\nhyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.\n\nSiinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt\nkarjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon.\nKuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt\nkodilleen uskollisena.\n\n-- Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko\nisien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen\nmuistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille\nvannoi hän uskollisuutta.\n\n-- Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä\nhevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.\n\nIsät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat,\nPitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan\ntyön ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta\nsivistyskansaksi.\n\nMutta vaarat eivät olleet lopussa -- milloin ne loppuisivatkaan.\nHengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme\nkulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole\nhyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi,\nsyvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme\nsisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään\npelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet\npainetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja\nvereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme\nja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat\nsielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko\nmeitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja\ntaisteluun innostavat -- sillä me rakastamme.\n\nMe elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet,\njotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta\nnäkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi\nedistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi\nuskollisina pysymme.\n\nJa me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta\npuusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista\ntulevaisuuden viljaa -- ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä.\n\nVallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin\nväliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden\nedistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys,\nkuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa.\n\nMutta erikoistehtäväänsä suorittaaksensa, yleissivistystä\nnuorentaaksensa, pitää kansan elää ja toimia omasta hengestänsä. Tätä\npohjaa pelastaaksemme nyt juuri olemmekin levottomat. Meitä liikuttaa\nsiis kansallishenki. Sen johdolla lähtekäämme työhön!\n\nCannes 6/4 1899.\n\n\n\n\nERI OIKEITA.\n\n\nPiazza Venezia Roomassa on isohko tori. Siinä risteilevät ja toisiaan\nohaavat kaupungin lukuisat raitiovaunut; siitä ne lähtevät kukin omalle\ntaholleen, vaikka samaa yhteisliikettä, samaa kaupunkia palvellen.\n\nMatkustaja astuu vaunuun, silmäilee levottomasti ympärilleen ja kysyy:\n\n-- Onko tämä oikea?\n\n-- On, kyllä tämä on oikea vaunu ja menee oikeaan suuntaan, mutta minne\nte haluatte? kysyy konduktööri tyynesti.\n\n-- Sinne ja sinne.\n\n-- Sitten tämä ei ole oikea -- teille. Tuo vaunu, joka juuri nyt\nsaapuu, viepi teidät suuntaanne.\n\nMatkustaja kiittää neuvosta ja muuttaa.\n\nJoka matkustajan täytyy itse tietää, mikä hänelle on oikea. Joka\nvaunun, joka kaupungin, joka kansan samoin tuntea suuntansa. Siten\njuuri he itseään ja toisiaan hyödyttävät eikä päinvastoin. Sillä\nmaailmassa on erikois-oikeata ja yhteis-oikeata.\n\n11/4 1900.\n\n\n\n\nEDES NUO KUKAT.\n\n\nOn kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa\nmonenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat\nparhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös\nsakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän\nilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että\nne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien\nihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja\nkemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä.\n\nSittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla\nmatalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö\nruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen\nnäköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön\nluonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja\nhoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia\nkasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä\nelehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä\näiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen\nsuuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä\nkukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja\nvähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja\nkysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat\neikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi.\n\n-- Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo\nkukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta\novi-ikkunasta huoneesen.\n\nOlipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa.\n\nSchaffhausen 23/5 1900.\n\n\n\n\nHÄIRITTY RAUHA.\n\n\nSuomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta.\n\nPäivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla\ntuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui\nvallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin\npäivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei\npienintä piipettä heiltä kuulunut -- suuret laulajat olivatkin tosin jo\nmuuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja\ntähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen.\nLänsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt,\nvaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli.\nTäyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen\njärveen kuvastuivat; -- sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia:\nvesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.\n\nRantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva\nparvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai\ntakalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina\nistuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten\nnaurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä\nkarjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle\nkäynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.\n\nTällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.\n\nRantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo\nehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin,\nsillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin\npäästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen\nahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa\ntuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo\nväsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja\nrauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.\n\nSyötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä\nsiinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista\nvuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten\näänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!\n\nNuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin\npostia, sanomalehtiä.\n\nSamassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin\npujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se\nlikeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi\nhätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin,\nsitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi\nuomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes\nkuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.\n\nNiin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt\nsäännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää\nherättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan\nlevottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia\njälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan\nveneen vako.\n\nRantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli\ntuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei\nsanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.\n\n-- Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.\n\n-- Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen\nkirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki.\nHallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei\nrikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: -- Syyttömän\nkansan perittyjen oikeuksien ryöväystä -- lainmukaisen järjestyksen\nmuru murulta sortamista -- valallisen sanan säie säikeeltä purkamista\nja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. -- Siinä uutiset\nnykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.\n\n-- Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias -- sillä\nmatkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan --\nsiihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta\nsilmästä uni. -- Liiaksikin nukuttu!\n\nIsäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot\npiipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:\n\n-- Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!\n\n-- Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.\n\n-- Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi\nanastaa! jatkoi vanhin poika.\n\n-- Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin\nsisar, vasta kuustoista vuotias.\n\nIsäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.\n\n-- Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli\nvieras.\n\nKuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa\nylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa,\nkunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.\n\n-- Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin.\n\n-- Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi\nmatkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky\nsemmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä\nmiljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin\nnimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät\nsinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota\nsyttyy.\n\n-- Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli\npojista vanhin.\n\n-- Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä\nhänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon,\njohon piti yöksi joutua.\n\n-- Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti\nhyvästellessään emäntä.\n\nMutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti.\n\nElokuussa 1900.\n\n\n\n\nITSEMME PUOLESTA.\n\n\nKun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki\npitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan\nja hyväillään.\n\nAinoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään.\n\nKun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää\noman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät\noikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen\noikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.\n\nAinoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään\nsukupuuttoon hävittämään.\n\nKun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään\nvainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja\nhyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen\nmieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset\nhänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen\nliittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan;\nkuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta.\nHänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat\nniinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.\n\nAinoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat,\npahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan\nahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan\nja tuomitaan maan lakien mukaan.\n\nNäin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.\n\nEikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri\nkansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa\nkokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin\nsuurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys\noikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan\nheikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen\nväliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan\nkreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa.\nHumaaninen se laki ei ainakaan olisi.\n\nPieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie\nmitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme\nvoisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään\nkukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme\nole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä\naina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa\npetoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko\nhistoriamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet\nnaapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön\nlaihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.\n\nKaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on\nomituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin\nja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille\nominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen,\njonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia\nsivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale,\njokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan\nniinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen\npyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan.\nJa niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan\nsyrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää\nihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa\nei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme\noman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin\nomituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja\nvaltiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän\nsisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.\n\nPienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien\nlakiemme turvissa vapaita -- nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa\nurkitaan ja metsästellään?\n\nHistorian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa,\nemmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. --\nIkäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä\nansaitsisivat!\n\nVerenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei\nhistoriamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja\nlaillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja\nosanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto\non meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja\nkunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet.\nSe mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon\nansio.\n\nHajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima\nmeidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs\nvarjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa:\nainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää\nkielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja\nhäviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi\nvelvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille\nkansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat\nhistorian Davideja, suurkansat Goljatheja.\n\nKylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja\nvaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko\nihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja\nomantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin\nnuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä\nmiestekoja -- ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien\nkeväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.\n\nMutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut\nparveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka\nVenäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka\nmaastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä\nhajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat\njo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä\nunohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa\nhäipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista\njälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.\n\nKun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa\nhajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä\nsamoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt,\nkutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja\nkun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai\nmiljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne\ntänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta\nkokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska\nse näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta\npaljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää\nkeskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka\nkaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä\nkeskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja\nkevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys\nheikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan\nhäviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.\n\nVoimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet\nkansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle\nveljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman\nkansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin\nkosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä\npoislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä\nsuorittamiseen.\n\nHeikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot\nvievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin\nsuurempi väkiluku meitä vahvistaisi.\n\nKadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme\ntulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu\ntukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi\nheilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.\n\n\n\n\nSANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ.\n\n\nJos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin\nkatekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa\nja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset\nsanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että\nhävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä,\njolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta\nilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla\nilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi\npientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä\nmeidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut\nulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan\nja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden\noksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita\nkuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville\nsiitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka\nse kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään\nperheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan\ntapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa,\nriidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä\nvälittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä \"hyvä kylänmies\" olisi.\nKoti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit\nmaailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme\nkokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että\nkaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että\nikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän\nkotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei\nsanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan\nmerrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja\nluonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit\nja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme\nenemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden,\njotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa\nmeille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä\nkajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme\nja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin\nja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja\nsantarmiparvista. Yhteistunne -- sama kuin avartunut itsetunne -- tekee\nmeistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien\nkiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja,\njoista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole\nsuurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä\ntässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten\nkuin leipään tai lempeen sekoitettuina -- sen ovat sanomalehtimiehet\noivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat\nlukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja\nmaanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies --\nkaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei\nmuuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia,\ntietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat\nlukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät\nkulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat\nyhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin\nmaihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen --\nihmisyyteen -- ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii.\nNäiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa\nyleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa\nmukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota\nvoipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin,\nnojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin\nsopii.\n\nKirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu,\nmuuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi\nkansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin\nuusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä\nsenvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi\nkaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä\nkaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja\nlikentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan\nuudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat\nniillä olleet apuna.\n\nSillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia,\nainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia\nlaumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen\nyhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on\nsuuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta\ntoivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat\nmeidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia,\nhelpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden\nvälityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat\njulkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu\nostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos\nsananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen\nedistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu,\nhöyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin\nkehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme -- kadottaa sielunsa.\n\nAinoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat\njulkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon\nmaailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua,\nsanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne\nkummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä\nuusia lehtiä aukoo julki.\n\nOnko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat\njoka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita.\nMiljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia,\nselvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä,\njotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei\ntahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää.\nVoisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua\nyhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän\nkuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen\npäivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa.\nSanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin,\njonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri\nnäkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on\nhelpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön\narvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen\nsiinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin\nsuurempaa tyytymystä tuloksiin.\n\nNäin ovat sanomalehdet -- vapaat sanomalehdet -- aikain kuluessa\nkehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä\nja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa\nja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät --\nniinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja\nihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme,\nmutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta\njouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä.\n\nJa niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva\nyleisön kanssa.\n\nNe elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä\nyhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat.\n\nNe elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin.\n\nJa sanomalehtimiehet -- niissähän voisi olla hirviöitäkin -- ne ovat\nsivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme\nihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He\nvalvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta\ntyöstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: --\nsydämemme ja kättemme kultaa.\n\n\n\n\nUUDET AATTEET.\n\n\nJokainen uusi oksa, haara tai lehti kasvissa on uusi ajatus. Niitä\nilmestyy sen mukaan kuin kasvi jatkaa elintehtäviään. Kun se taukoaa\nelämästä, häviävät nuo ilmiötkin.\n\nJokainen lapsen huomiota kohtaava uusi esine on hänelle uusi sana ja\nuusi ajatus. Sillä tavoin kohtaa ihminen elämänsä ensi ikävuosina\ntuhansia uusia esineitä, sanoja ja aatteita. Suljettakoon hän niistä,\nniin keskeytetään hänen kehityksensä, hänen kasvatuksensa on\nlakkautettu. Mutta niinkauan kuin hän liikkuu elämän alati vilisevässä\nvirrassa, kohtaa hän yhä uusia käsitteitä ja ajatuksia, sillä luonto ja\nelämä on pohjattomana pulppaileva ajatusten lähde. Jokainen uusi\nliikahdus, muoto ja vivahdus on uusi ajatus. Ja elämä on alati\nliikkeessä ja synnyttää siis alati uusia muotoja ja aatteita.\n\nIhminen vaan voipi vanhemmiten tulla niin itsekylläiseksi, heikoksi\nsulattamaan, ettei hän enää pysty ottamaan vastaan elämän vaikutuksia,\ntaikka pystyy siihen, nuorempiin verraten, kovin hitaasti. Hän on\nsilloin saavuttanut kiinalaisen kehitys-asteen.\n\nMutta nuoren, elinvoimaisen kansan kehitys ei pysähdy siihen mihin tuon\ntaikka tämän yksityisen. Jokainen uusi ikäkerros on elävän kansan\nuudistunut nuoruus, jonka pyrinnöille ajan aallot antavat edellisistä\npoikkeavan värityksen ja uutuuden viehätyksen. Se viehätys on sitä\ntuoreempi mitä välittömämmässä yhteydessä ollaan kansallishengen ja\najan kysymysten kanssa. Ja ajan kysymykset, uudet aatteet, ne ne juuri\nsynnyttävät kansallishengessä virkeitä tuulahduksia. Tähän virkistävään\nilmakertaan voipi syntyä ainoastaan siten että vapautuu edellisen\nkehitysjakson tottumuksista ja ennakkoluuloista. Mutta ainoastaan\nharvat voivat Gladstonen tavoin pitkin ikäänsä kehittyä kerroksesta\nkerrokseen. Juuri siitä seuraavat nuo alituiset yhteentörmäykset vanhan\nja uuden käsityskannan välillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan käytöllisillä, jokapäiväisen elämän aloilla on tuo sama alituinen\nuudistumisen ja vaihtumisen tarve, alituinen uusien aatteiden jano.\nIsäsuutarin lesti ei enää tyydytä poikasuutaria, eikä edes\nviimevuotinen lestinkuosi tämän vuotista aistia. Vielä tiheämmin\nvaihtelevat ompelijain mallit. Jokainen uusi muotilehti tuopi uusia\npukuaatteita, jotka kukin mestari enemmän tai vähemmän omantakeisesti\npanee käytäntöön. Jokainen uusi kuosi on käytännössä toteutettu uusi\nammattiaate. Sellaiset kuosit tai mallit, jotka eivät sovi meidän\ntapoihin tai ilmanalaan, jäävät meillä kuolleiksi, korkeintaan kuviksi\nompelijain ikkunalle.\n\nPuuseppä ja rautaseppä pitävät yhä silmällä mitä parannuksia heidän\nammattinsa alalla on tehty. Mutta jokainen käytäntöön pantu parannus on\nensin ollut uusi aate.\n\nNoin 35 vuotta sitten kulki maassamme maanviljelijäin kesken uusina\naatteina uusia maanviljelystapoja. Nyt niistä on useita maanviljelyksen\neduksi pantu käytäntöön. Niin on ilmestynyt nelijakoisia,\nkuusijakoisia, kahdeksanjakoisia ja kaksitoistakin jakoisia\nmaanviljelysjärjestelmiä. Mikä ei ole sopinut maamme luontoon ja\nilmanalaan, se on hyljätty. Mutta sekin on voinut johtaa keksimään\nomantakeisia keinoja.\n\nTätä nykyä virkistää karjanhoitoa meijeriaatteet, uusi aate sekin.\n\nUudet ammatti-aatteet ne synnyttävät liikealallakin uusia teollisuuden\nlajeja, liikeneuvoja, tuonti- ja vientitavaroita.\n\nKansallis-osakepankki, kansanpankki, postisäästöpankki -- mitä nekään\naluksi olivat muuta kuin uusia aatteita. Nyt ne vaikuttavat\nkäytännössä.\n\nJokainen uusi keksintö on ensin ollut uusi aate.\n\nEikä ne uudet aatteet ammatinkaan alalla ole pelkkiä turhuuksia ja\nmuodin oikkuja. Ne pelastavat ammatinharjoittajan mielen puutumasta.\nKun yksitoikkoinen samanmuotoisuus tekee ihmisestä helposti koneen,\nniin uusi kuosi, uusi malli, uusi keksintö, uusi aate herättää taas\nymmärryksen vireille ja panee hengen palkeet lietsomaan. Niin kehittyy\ntyöntekijäin henkiset lahjat niissäkin ammattipiireissä, missä hänellä\nnäihin asti tuskin usein on ollut muuta kasvatusta kuin jokapäiväinen\nruumiillinen työ. Mitä enemmän maan taloudellinen tila vaurastuu, sitä\nenemmän tarvitaan uusia aatteita tätä aineellista varallisuutta\nhenkisesti siementämään. Mitä enemmän yleinen opetus herättää ja\ntyöntää liikkeelle kansan henkisiä voimia sitä enemmän kansa kaipaa\ntoimeentempaavia kysymyksiä, siis uusia aatteita, jotka antavat sen\nelämälle tuoretta sisällystä, ettei tieto jää kilisemään tyhjänä koruna\nilman elinvoimaista mehua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusien aatteitten voittoa saamme kiittää siitä edistyksestä, minkä\nmaamme viimeisten vuosikymmenten kuluessa on tehnyt. Maamme nykyinen\nkansakoululaitos, sekin oli ensin vaan uusi, suuri aate, joka aluksi\ntuskin oli lämmittänyt muuta kuin yhden miehen, Uno Cygnaeuksen. Nyt se\naate on kohta vallannut koko kansan ja tuntuu tuskin enään uudelta.\nNykyinen kunnallishallitus, joka niin paljon on kehittänyt kansamme\nitsehallintoa, sekin oli muutama vuosikymmen sitten noita uusia\naatteita, joita vastustajat ilmestyessä tavallisesti niin vaarallisiksi\nhuutavat, että luulisi maailman palavan. Mutta päästäkseni pitkistä\nluettelemisista, mainitsen ainoastaan voimakkaimman myöhemmistä uusista\naatteista, kansallisuus-aatteen, joka on herättänyt kansat penkomaan\noman henkensä peltoa ja etsimään kaiken edistymisensä ehdot omasta\nitsestään. Ulkomaalta on sekin aate meillä saanut sysäyksensä. Mutta\nkun Arwidssonit ja Snellmanit täällä ensi kertoja kohottelivat\nsuomalaisen kansallisuuden lippua, pidettiin heitä maan kauhuna ja\nkansan villitsijöinä. Aate oli uusi. Mutta nyt se on voitolla ja\nkansalliskeväämme lehden puhkeamisen aika on pian menneillään:\n\"kansamme kieli on katkaissut kapalovyönsä\". Se on lause, joka on\nmuuttunut melkein sananparreksi. Ja täydellä syyllä. Sillä ainoastaan\nsiellä täällä takapajulaisten luona vielä kansallistunne kituu,\nniinkuin lehti puuhun puhkeaa vasta myöhemmin alavilla soilla ja\nrimpimailla. Ne linnut, jotka siellä syntyvät, laulavat kaiken ikänsä\nyksinäistä virttä: puu lehteen, puu lehteen! Mutta se sukupolvi, joka\non syntynyt täyteen kansalliskevääsen, on kuin ne linnut, jotka ovat\nsyntyneet täyteen lehteen ja kaivaten laulavat: lehti on puussa, lehti\non puussa! -- kukkia, hedelmiä, vapautta!\n\nSiihen väliin kirkaisee suokurppa: Eipäs! kuin: puu lehteen, puu\nlehteen!\n\nKummatkin ovat näkökannaltaan oikeassa. Aivan oikein huutaa kurppa\nlehteä puuhun niinkauan kuin suolla puut eivät vielä ole täydessä\nlehdessä. Toisaalta aivan oikein toivovat nuo toiset linnut kukkia,\nhedelmiä, vapautta, koska he näkevät keväänsä sillä tasalla, ja osaavat\nkumminkin antaa lehdellekin arvonsa.\n\nKumpikin laulaa saman kevään luontoa ja kuitenkin äkäilevät toisilleen!\n\nMutta jättäkäämme vertaukset.\n\nIlman uusia aatteita ei ole mitään kasvamista, kehittymistä ja\nedistystä. On vaan huomattava, että se mikä tällä kehityskannalla ei\nenään innostuta ja laulatuta, siitä tuolla par'aikaa nautitaan ja\nintoillaan. Mutta yhtä hyvin kuin noilla on oikeus laulaa vanhasta,\npitää näilläkin olla oikeus innostua uudesta. Ovathan molempien\ntaipumukset samasta kansallisesta maaperästä. Pyrkiväthän kummatkin\nkunnioittamaan ja hyödyttämään samaa pohjan perukkaa ja samaa\nkokonaisuutta -- Suomen kansaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä selviää, että nykyhetkelläkin on ja täytyy olla uusia\naatteita. Ja kummapa olisi, jos vastikään herännyt kansallishenki\nniiltä sulkeutuisi ja kellistyisi uudelleen uneensa. Yhtä\nluonnollisesti kuin maan muokkaamisen jälkeen seuraa kylväminen, yhtä\nluonnonmukaisesti itsetuntoonsa herännyt kansa, ainakin parhaimmissa\njäsenissään, tuntee sisällisen tarpeen tarttua käsittelemään ajan\npolttavia kysymyksiä. Niin ryhtyy se ihmiskunnan yhteistyöhön ja\nkasvattaa samalla itseänsä.\n\nNuori sukupolvi ei ole siltä luopunut kansalliselta perustukseltaan,\neipä itse kieliasiankaan suhteen. Eihän ole suomenkieli sillä\nsaavuttanut täyttä kypsyyttään, että se on päässyt lailliseen ikään.\nSen pitää myöskin tottua suorittamaan tehtäviänsä elämän monilla eri\naloilla. Sen vuoksi on nuoren polven asia elävässä työssä kehittää\nkansallista kieltämme, niin että se minkä edellinen polvi on voittanut\nlaiksi paperille, nuoren suvun elämässä ilmestyisi tekoina. Kieli on\nkehitettävä käytöllisen elämän ja tieteen aloilla, taiteen ja\nkirjallisuuden aloilla semmoiseksi, että se joka kohdassa pystyy\ntulkitsemaan tarkoitettua sisällystä. Se ei voi tapahtua muuten kuin\nnoilla eri aloilla innossa ja totuudessa työskellen. Siinä kysytään\nkyllä työtä kieliasian hyväksi. Ja etupäässä tärkeä välikappale kielen\nkohottamiseksi on kaunokirjallisuuden luominen, jota ei suinkaan \"nuori\nsuunta\" ole jättänyt harrastamatta. Niin saapi kieliasiakin eri\nikäkerroksissa eri muotonsa.\n\nMutta kansalliseen kehitykseen liittyy muitakin ajan kysymyksiä.\nSellaisia ovat tällä hetkellä työväen tilan parantaminen, johon meillä\nkiiruhtaa irtolaistulva ja torpparikysymys. Par'aikaa tehdään tämän\n\"uuden aatteen\" hyväksi koko kansan nimessä valtiopäivillä työtä. Onko\nse peloittavaa? Taikka peloittaako äänirajan alentamisen harrastus?\nTaikka yleinen äänestys-oikeus, jota niin hartaasti muualla Euroopan\nsivistysmaissa puuhataan? Tuskinpa on meilläkään itse kansan joukossa\nnäillä uusilla aatteilla vastustajia. Onko naiskysymys ja yhteiskoulu\nvaarallinen? Epäilemättä on naisilla jo nytkin hirveän suuri valta\nväkevään sukupuoleen. Sen vuoksi taitaa olla vaarallista myöntää heille\nsamoja etuja kuin miehille. Mutta pelkääkö väkevä heikomman\nvapautumista? Kansanopistokysymys ei varmaankaan ketään peloita.\nSanotaanhan sillä aatteella olevan niin paljon suosijoita maassa. Mutta\nyleinen oppimis-velvollisuus on kenties se julma aate, joka vapautta\nrakastavaa Suomen kansaa hämmästyttää? Valtiopäivillä sitäkin kysymystä\nnyt käsitellään. Saa nähdä pitävätkö kansan edusmiehet vapauden\nsortamisena sitä, että kansa vapaasti velvoittaa itsensä opin ja\ntiedottomuuden välillä valitsemaan opin. Pieni Elias ennen aikaan\nkielsi vapaasti itseltään tiedottomuuden raa'an vapauden ja hänestä\ntuli sittemmin Elias Lönnrot, joka oli ylevämmässä merkityksessä vapaa.\nMoni muu köyhä Suomen poika on tehnyt niinkuin hän ja on tuskin\nkatunut. Katuisikohan Suomen kansa, jos tekisi samoin? Ei siis sekään\nuusi aate voi olla noita peljättäviä. Ehkäpä se on raittius-aate?\nSiinähän on se vika, ettei se tahdo hävittää viinoja juomalla, vaan on\nkeksinyt muita sen seitsemiä hävityskeinoja. Mutta siitäkään ei enää\nsaa syyttää yksityisiä eikä sanomalehtiä. Koko kansan nimessä siitäkin\nasiasta keskustellaan jo valtiopäivillä. Niin ne useastikin uudet\naatteet siirtyvät vähitellen yksityisten ja sanomalehtien asioista koko\nkansan asioiksi, vaikka niiden kannattajille alussa huudettiinkin:\nristiinnaulitse! ristiinnaulitse!\n\nEnemmän suvaitsevaisuutta! on vielä yksi aate, jota ei kyllin muisteta\nkäytännössä. Varsinkin meidän pienissä oloissa on ärtyisä\nsietämättömyys kehittynyt seuraelämää rasittavaksi maan vaivaksi, joka\nmonesti on uhannut tulla valtiolliselle asemallemmekin vaaralliseksi,\netenkin uskonnollisen suvaitsemattomuuden muodossa.\n\nKeskusteltakoon eri mielipiteistä, koskekoot ne sitten uusia tai\nvanhoja aatteita, avonaisesti vastakkain ja julkisuudessa.\nHaastettakoon suoraa kieltä asiasta. Mutta kaikki salakaiveleminen ja\nvastustajan tien miinaileminen on epäkuntoista ja myrkyttää\nyhteiskunnan.\n\nUudet aatteet ovat uutta elämää. Niistä keskusteleminen on jokaisen\nedistystä rakastavan sanomalehden ensi velvollisuuksia.\nVanhoillisinkaan sanomalehti ei uskalla niistä kokonaan vaieta. Mikä\nniissä on otollista, se sulaa meidän elämään ja oloihin uudeksi\nliikevoimaksi. Kaiken ihmisellisen mukana tulee erhetyksiäkin, mutta\nliikkuminen on aina välttämätöntä ja parempaan päin ihmiskunta vierii.\n\n\n\n\nTANSSIN PUOLESTA.\n\n\nTäällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on\nhidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin,\ntäällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat\nelinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita,\novat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää\narmotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka\nainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä\nmaailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä\nkaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia\nkohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme\nsoinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta,\nviulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi\nvielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää.\n\nVähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa\nsoimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä\nkovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi\nsyytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei\nmissään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa\nkuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut\nja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista,\nniiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan\nlaulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane\nmaanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties\nsamojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain\nmuodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden\ntanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta\ntuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä\noikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja\nkansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin\ntaiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen\nohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin\nohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä\nmuotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella\ntaholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon\nalkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin\noikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä\nkehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä\nsomempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä\ntanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se\npääseekin, kun tanssikin kohotetaan \"luonnollisiin oikeuksiinsa\":\nsivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja\nmeidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle.\n\nLuonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on\ntaipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman\naaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus\nilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä\nluonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen\nliikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt.\nTanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden\nrajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon\nviehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento,\nsävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan\nilmaisten.\n\nJokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti\nulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja\nihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen\ntai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme\nilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme\nkeveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä.\nNäitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa\ntuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin\nj.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme.\nMutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita\nväritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin\nmusiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä\ntanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo\nluonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja\nkansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on\nluonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa \"viljellä\nja varjella\", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän\nkautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin\nja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat\nkansainvälisiksi tulleet.\n\nTästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin\nkannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien\nmukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että\nkohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana\npäivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin\nkukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta\ntanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä.\n\nErittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa\nmieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä\nyöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa\nja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison\neri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen\nperehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon\nsortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso,\njoka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin\ntanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa\nsäilyttääkseen välttää se toki juoppoutta.\n\nJos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen\nhuvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja\nluonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen\nseurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta\npuuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan\nvälikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä\nsivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä\nmyöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä\nkäytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria\nsuomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat\nkauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme\nsuoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja\npyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme\npoistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa\nsisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu,\npuhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa\nulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista\nkarkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa\nasentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä\npitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa,\nvältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta.\n\nEtelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä\njoustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein\nvelvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin\ntanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei\nsallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei\nsitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä\ntietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan\nhyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään\nsäännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia\nlaulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi\nheränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä\nihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen\nelinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat\nelämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät\nvirkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon,\nvaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava.\nOlemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille\nilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki\nintohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta\nsitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja\ntoimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin -- jos se tuntuu\nvanhalta -- niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme\nniiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä -- sanottakoon se\nvieläkin -- kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä\ntulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän\nnautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu,\nse sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa\nsäännöksi.\n\nJotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee\nolla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin\ntaidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka\ntaas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle --\nniinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat\nepäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa.\nNe siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset\nvastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa\nviehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen\njohdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat\ntehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin\nohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti\ntäyttää koko iltakauden ohjelman.\n\nNäihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei\ntavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten\nkesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät\nväärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät\nihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina,\nvaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko\non enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten\nesineenä.\n\nElköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan\nvähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä\nihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä\nihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta\nkehittyy aatteellisuutta kannattamaan.\n\n\n\n\nMILTÄ HENRIK IBSEN MINUSTA ON TUNTUNUT?\n\n\nTe kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole\naavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden\nolekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota\nmihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa -- jos\nsiihen tyydytte, niin koetan.\n\nHenrik Ibsen? -- alppiotsainen vuoripeikko -- en tarkoita jääotsainen\n-- kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen\nihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän\npoveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai\npilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee\nesille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä -- Ibsenin ihmisiä. Ne\nnäyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen,\nvuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja\nliikkeelle lykännyt -- ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä,\nselväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat.\n\n\"Kuninkaan-aluissa\" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan\nloistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen\nvuoriväessään on paljon.\n\nIbsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita\nselkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa -- siinä näkyvät\nvain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta,\nutuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua\npienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren\nahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät.\n\nSelkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja\najan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää\nvuorelais-yksilöitään -- sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä\njyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle\nrakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta\nomalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta\npalvelemaan.\n\nOnpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan,\nsärkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen\npartaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla\nlaaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin\nkaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille\nAlmerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle\nalalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen -- yhteisonnen\ntyöpäivän aurinko on noussut.\n\n\n\n\n\n\nPUHEITA\n\n\n\n\nPUHE KÄKISALMEN 600-VUOTISJUHLASSA\n\nkesäkuun 17 päivänä 1894\n\n\nA. K.\n\nTekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot,\nkatkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt\ntaaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja\nonnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta\ntulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on\nollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja\nmustaa valhetta pettäjäin onni.\n\nTapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja,\nsotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja\nrauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy;\nvieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen\nkurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen\nkansalle.\n\nKarjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen\nmiekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia\nkertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja\nkansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille\nRuotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa\nhilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet\nja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan\noloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja\nnaarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä,\nvaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta\nhuoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs -- missä lääniherran paha\npitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs -- missä\nei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen\nja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo.\nKarjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on\ntenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja\nterveimmän säveleen -- vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä\nlupaavinta on: -- hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan\netevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan,\nettä karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt\ntekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki\npystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat\nkestävämmin niitä jatkaa.\n\nRunsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut\ntärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema\nvelvoittavat paljon.\n\nNyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun\nkärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja\nrauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa -- sillä ovathan jalot\nsuuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme --\nnyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset\nja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja\nponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja\nverellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron\norjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja\neteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä\nrakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä.\nMekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi\nja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei\nnojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa\non täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan\ntaloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa:\ntukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään?\nKansamme menestys ja kunnia vaatii sitä.\n\nVaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus\nkaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja\nlahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä\npehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi.\n\nEmmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin\nyrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä\nvarallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen.\n\nKaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä\nvelvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo\npäästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja\nsäästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää\nvoimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu\nkohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä\nturmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä\nsiveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä\nja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy\nnoudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan\nparhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä\nvelvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa.\nNiin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja\nmielitekojemme yli.\n\nMutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa\nja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee\nvapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen\ntai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa\nkansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan\naivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen\nedistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän\nlain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän\nrajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain\nmaalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja\nmetsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan.\nToisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä\naloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme\nuuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen,\nsärkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja\nkätevyyden leviämistä edistäneet -- kansa on velvoittanut itsensä\nsuurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta,\njohon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma\nvelvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee\nkypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja\nvelvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa\neduskuntansa kautta.\n\nYleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä\npyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että\nItä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on\nse heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä\nainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että\nvalistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla\nedistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto\non voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat\nvalistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia\npyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta\nmissä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä\ntilaisuus viekottelee \"herrat kyntämään hulluilla\". Mutta sorto\nturmelee sekä sorretun että sortajan.\n\nEläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän\nmielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät,\nihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa,\nsivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden\nkäsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa\nalentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä\nvastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen\nvoima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti,\njonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin\ntunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että\nhekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei\ntätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään\nvallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän\nkotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita\nkansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän\nylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo\nlikeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että\nVenäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä\npuuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja\nomiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä\nominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä\npitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja\nhallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä\nkestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja\nhistoriallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa\nlyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos\nyksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään\nhalveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen\nyhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä\nsuorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin\ntehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen\ntyö kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän\nsiveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin\ntukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme\njaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille\nkukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain\ntunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä\nperittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina\nräjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta\nmaailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea\ntakoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme\ntöittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia\nelojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin\nmuistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä.\nIloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat\nkoiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin\nrevitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä\njäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin\nkansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää\nja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto\nkaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka\nsydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva\nlähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo,\njoka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa\npulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan\nepäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja\nkunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset!\nTeihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon.\n\nOnhan ihanteemme isänmaa lakeineen, laitoksineen, oikeuksineen,\nvelvollisuuksineen, uskoineen, äidinkielineen. Tämä armaamme vaatii\nmeiltä kaikki, mutta se antaakin meille kaikkensa. Elkäämme antako\nitsekkäisyyden himmentää rakkauttamme tätä kalleinta kohtaan, sillä sen\netu ja onni, sen voitto ja kunnia on parhaimmassa merkityksessä\nmeidänkin onnellisin osamme. Kun me tälle armaalle pysymme uskollisina,\nniin ei mikään kohtalo meitä voi musertaa, vaan jokainen hyökkäys on\nraukeava voimatonna kuin Laatokan vihaisinkin hyökyaalto Suomen\npuoleista rantakalliota vastaan.\n\nOnhan uskollisuus isänmaalle sama kuin uskollisuus omalle paremmalle\nitsellemme. Sille, mikä meissä on omantakeista ajatussuunnassa ja\ntoiminnassa, tavoissa ja oikeuskäsitteissä, muistoissa ja toiveissa.\nLuopuisimmeko näistä, niin luopuisimme itsestämme ja arvottomina\nteeskelisimme ja muita apinoisimme. Meillä ei olisi mitään omaa\ntehtävää maailmassa. Ainoastaan itsellemme uskollisina pysyen voimme\njollain menestyksellä vaeltaa sitä tietä, jolla uudet totuudet ovat\nvirstan patsaina, ihanteet siintävät edessämme taivaina ja jolla\nedistys kulkee \"kirkkaudesta niin kirkkauteen\".\n\nMutta silläkin tiellä, niinkuin kaikilla pitemmillä matkoilla, kohtaa\nloukkeita, jos tasaistakin, jyrkkiä vastamäkiä, jos myötämaitakin,\nöitä, jos päiviäkin, pilviä, jos kirkastakin taivasta, myrskyä ja\nrauhattomuutta, jos tyyniäkin hetkiä. Ja kaikissa vaaroissa on\nvalonpuute vaarallisin, tiedonpuute tukalin.\n\nNäihin saakka ovat ainoastaan harvat valistuneet kohottaneet valon\nsoihtua Suomen kansalle -- taikka painaneet sen maahan; kansalta on\nvaadittu ainoastaan uskoa heihin. Se aika alkaa olla mennyt\nsankarineen, varjoineen. Uusi aika herättää koko kansan, jokaisen\nyksilön, omantakeiseen yritteliäisyyteen elämän taistelussa. Sen kautta\nkehittyy myöskin erilaisia tunteita, käsitteitä ja vakaumuksia.\nIhmisiltä vaaditaan suurempaa keskinäistä suvaitsevaisuutta ja heidän\nyhdistäjikseen jääpi luonnonsiteet ja rakkaus isänmaahan yhteisine\nvelvollisuuksineen, oikeuksineen. Mutta näissä oloissa ei ole kylliksi\nsiellä täällä joku soihdunkannattaja. Jokainen tarvitsee oman lyhtynsä:\noman tietovarastonsa ja vakaumuksensa. Niin voimme kypsyä valon avulla\nvapauteen, vapauden avulla edistykseen. Sillä tiellä eläköön Suomi!\nEläköön Karjalan kansa!\n\n\n\n\nVIISI VELJESTÄ.\n\nTampereen työväenyhdistyksen juhlassa Pyynikillä heinäkuun 12\npäivänä 1896.\n\n\nK. K.\n\nYhteiskunnan eri kansanluokat ovat verrattavat viiteen veljekseen,\njotka olivat saman isän poikia yhteisellä maapalstalla. Kun vanhin veli\nyleni täysikasvuiseksi, oli seutu vielä villiä ja piti taistella sekä\npetoja että vihamielisiä naapureita vastaan. Siksi kehittyikin vanhin\npoika soturiksi, osasi otella sekä petojen että ihmisten kanssa,\nvieläpä pitää nuorempiakin veljiänsä kurissa. Siitä isä hänelle antoi\noman tuvan ja erikoisluvan. Kuitenkin sotainen elämä kasvatti talossa\nvallattomuutta ja villiä tapoja. Kun toinen poika miehistyi, päätti hän\nisänsä ja vanhimman veljensä neuvosta pysyä kotona nuoremmillensa hyviä\ntapoja ja kuuliaisuutta neuvomassa. Niin tuli hänestä veljeskunnan\npappi. Ja isä antoi hänelle oman tuvan ja erikoisluvan. Kolmaskin veli\nkasvoi ja kasvoi, niin että yleni hänkin aikamieheksi. Kun sotaretkillä\nja metsästyksillä oli karttunut saalista yli kotitarpeen, tehtiin\nsukkelakielinen kolmas veli kauppiaaksi. Hän möi mitä liikeni ja osti\nnaapureilta mitä tarvittiin. Hänkin sai oman tuvan ja oman luvan.\nKauppias oli matkoiltaan tuonut kotieläimiä ja viljansiemeniä.\nNeljäskin veli oli sitte jo miehistynyt, ja hän joutui karjan\nhoitajaksi ja sen ohessa vähittäin maanviljelijäksi. Kaikkein\nyhteisellä maatilalla sai hänkin oikeuden rakentaa oman kodin. Kullakin\nneljällä oli heillä siis oma tupa, oma lupa. Ainoastaan viidettä,\nnuorinta veljeä pidettiin milloin tuon milloin tämän veljensä\nkäskyläisenä. Isäkin kohteli häntä niinkuin lapsipuoltansa. Yhteisissä\nasioissa ei hänellä ollut sananvaltaa, vaan piti kaikissa noudattaa\ntoisten käskyjä. Siksi myöhästyikin hänen kehityksensä, ja kun hän\nsitte miehistyikin, niin oli kauan ujo ja pelokas. Mutta alituisissa\nponnistuksissa on hänen tarmonsa terästynyt. Täys-ikäisyyttänsä ja\nvoimaansa tuntee hänkin nyt ja on kuuluvalla äänellä ruvennut\noikeutettua osaansa valvomaan. Hänen vaatimuksiansa toiset veljet ovat\nusein ylpeästi moittineet ja syyttäneet häntä kapinalliseksi. Tämä\nnuorin veli yhteiskunnassa on työväen luokka, tilaton ja taloton\ntyökansa, jolla ei ole omaa tupaa eikä omaa lupaa. Se ei ole vielä\npäässyt osalliseksi yhteisen kotipesän oikeuksista. Mutta se on\nkuitenkin jo herännyt osinkoansa valvomaan. Nykyaikaisen työmiehen\nsydämestä kohoaa uudentuneena ikivanha rukous: \"Köyhyyttä ja rikkautta\nelä minulle anna, vaan anna minulle oikeutettu osani elämästä!\" Sillä\nniin hyvin köyhyyden viheliäisyys kuin rikkauden yltäkylläisyyskin\nsaattavat ihmisen ihmisessä suurten vaarojen alaiseksi. Mutta\nihmisarvoonsa, veljiensä verralle tahtoo hikinen työmieskin pyrkiä.\nVaiston omaisena aavistuksena elää jo syvimmissäkin kansankerroksissa\nse totuus, jonka jo vanhan Kreikan viisas vakaumuksenansa lausui, että\nihminen on mahdollinen ainoastaan valtiossa ja valtion vapaana,\ntoimivana jäsenenä. Ei orjana, sillä orjaa eivät kreikkalaisetkaan\nihmiseksi tunnustaneet, koska hän ei ollut välittömästi valtiollisen\nelämän kasvattavan vaikutuksen alaisena. Ainoastaan vapaa kansalainen\nvapaassa valtiossa on myöskin vastuunalainen ihmisyydestään. Kun\nsiis meillä syrjäytetyt kansanluokat pyrkivät osallisiksi\nyhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista samoin kuin\nvelvollisuuksistakin, niin pyrkivät he samalla kansalaistehtävien\ntiellä kehittämään ihmisyyttänsä. Ja epäilemättä on kukin valtiomuoto,\nsitä oikeutetumpi mitä useamman jäsenensä se sitoo yhteistyöhön,\nihmisyyttä palvelemaan ja ihmistymään. Väitetäänkö, ettei työkansa\nvielä ole kyllin kypsynyt valtiollisiin oikeuksiin, niin vastaamme,\nettä kaikenlainen kypsyys elämän suurella näyttämöllä parhain\nsaavutetaan osanoton kautta itse tekoon, harjoituksiin. Eikä\nkiellettäne, että tervettä tunnetta ja järkeä tavataan ainakin yhtä\npaljon työkansassa kuin muissakin kansanluokissa, jota paitsi kukin\nomalta alaltaan tuopi erilaisia kokemusvaroja saman yhteiskunnan\nrakennus-aineiksi. Onko siis väärin, kun syrjäytetyt kansalaiset\npyytävät: myöntäkää meille yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet,\nne, joita itsekin nautitte, että me ihmisinä kehittyisimme ja että koti\ntuntuisi meille kodilta, jossa meidänkin sanamme jotain painaa?\n\nNäihin asti on ruumiillista työtä tekevää kansaa moitittu siitä, ettei\nse kokoa säästöihinsä aineellisia eikä henkisiä varoja, vaan eleskelee\npäiväkseen, kädestä suuhun, ja luottaa yksinomaan sallimuksen apuun ja\nkuntien vaivaishoitoon. Mutta kansallisen heräämisen laajetessa on\nmyöskin työväki herännyt. Nyt se sama väki alkaa nähdä eteensä, rupeaa\noikeuksiansa valvomaan, tulevaisuuttansa huoleksimaan. Se kiiruhtaa\njoukottain kansan-opistoihin, lomakursseihin ja ammattitaitoja\netsimään, enemmänkin kuin sille niihin ennätetään tilaisuutta\nvalmistaa. Nykyajan uudistavat virrat ovat ehtineet juosta\nsyvien rivien elinvoimaisiin suoniin ja niin joukot pyrkivät\nyhteiskunnallisiin kysymyksiin vaikuttamaan, koska heidänkin vasta- tai\nmyötä-onnensa suuressa määrässä niistä johtuu. Hekin tahtovat olla\nosallisina yhteisonnen takomisessa. Ja juuri tästähän pitäisi\niloittaman. Sillä samassa määrässä kuin työväenliike laajenee, leviää\nyhteistunnekin ja käsitys yhteisistä asioista, samalla kuin kansallinen\nkokonaisuutemme vahvistuu -- jollei näitä voimia tylyllä ynseydellä\nkatkeroiteta ja tehdä yhteiskunnan vihollisiksi. Mutta siitä varjelkoon\nmeitä isänmaanrakkaus. Sen vuoksi on epäviisasta ja epäjaloa, että itse\njulkisuudessakin varakkaampien luokkien äänenkannattajat työväen\nliikettä salaviittauksilla ja uhkauksilla kohtelevat. Jos tästä\nseuraisi hajaannusta ja häiriötä, niin ei olis siitä työväenliike\nainakaan yksin vastuunalainen.\n\nSanotaan, että työväki esiintyy jyrkkänä ja vaatii liikoja. Mutta mitä\non sille sitten jo myönnetty? Mitä on sen hyväksi tehty? Niinkuin koko\nSuomen kansa, niinpä erittäinkin työväki tuntee nuoruuttansa ja\nelinvoimaansa. Siksi sen silmä ei tähtää ainoastaan tätä päivää, vaan\ntulevaisuudesta, ihanteesta nuorukainen innostuu. Ihanteensa tämä\nyhteispesän nuorin poika voimakkaasti veljillensä huutaa. Ja siitä\nveljet hätääntyvät ja sättivät häntä! Sitten tietää työmies edistykset\nmuissa sivistysmaissa, mitenkä kunnalliset ja valtiolliset oikeudet\nsiellä jo ovat tasaisemmin jaetut, mutta miten hitaasti parannukset\nmeillä käyvät. Näissä jyrkkyyden ja kiiruhtamisen syy sekä siinä,\netteivät vallanpitäjät työväen asiaa kohtaan ole edes hyvää tahtoa\nilmaisseet.\n\nHelppo on hallita Suomen kansaa, helppo Suomen työväkeäkin, kun niiden\nelämänkysymyksiä ei tylyydellä kohdella. Ainoastaan tylyyttä kohtelee\nSuomen kansa itsepäisellä kovakouraisuudella.\n\nYhteiskunnan oma etu, pienessä kansassa enemmän kuin suuressa, vaatii\nkaikkien osallisuutta olojen kehitystyössä. Mutta myöskin työkansan oma\nelinvoima, harrastukset ja riennot takaavat sille ne oikeudet, joihin\nse pyrkii. Minkä yhteiskuntaluokan pyrinnöissä tapaisikaan niin paljon\nsisällystä kuin juuri työväenliikkeessä? Ja se kestäväisyys ja\nkunnioitettava uhraavaisuus, jota lukuisat työväenyhdistyksien jäsenet\nyhteisiä pyrintöjä ajaessaan osoittavat, on harvoin muualla\ntavattavissa. Työmies, päivän raskaasta työstä päästyänsä, on useinkin\nillalla vielä halukas opetusta kuulemaan, yhteiseen kokoukseen,\njuhla- tai huvitoimikunnan harjoituksiin saapumaan, samalla kuin hän\nhuoleksii perheensä ja lastensa toimeentulosta ja valistumisesta. Se on\nmahdollinen ainoastaan siellä missä voimat ovat työssä harjoitetut ja\nmissä pyrintöjen oikeudesta vallitsee sydämeen syventynyt varmuus.\nSemmoisetko työvoimat ja semmoinen harrastusko ei ansaitsisi samoja\nyhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kuin useinkin\nmukavuuksissaan veltostuneet ja itsekylläiset varakkaat luokat?\n\nMutta työmiehellä olkoon, vähemmän kuin tähän asti, luottamusta muiden\napuun. Yhä enemmän oppikoon hän kohoamaan omien voimiensa ja\nrehellisten keinojensa nojassa. Pankoon kukin yksityinen etupäässä\ntarmokkaasti liikkeelle kaikki Jumalan antamat pääomansa, ruumiillisen\nja henkisen kykynsä. Ja nämä yksityiset voimat liittykööt yli koko\nmaan, maaseudullekin ylettyväksi työväenliitoksi yhteisiä etuja varten.\nNäin kasvaa yksityinen toimellisuus sekä yhteishenki. Erimielisyydet,\njoita uusissa, kehityksen alaisissa harrastuksissa aina jonkun verran\nsyntyy, ovat alistettavat yhteisetujen alle. Ennen kaikkia on\nasetettava kokonaisuus, isänmaa luokkaharrastuksienkin johtavaksi\nsieluksi. Sillä kun isänmaa särkymättä säilyy, niin työkansankin\noikeudet ovat kerran saavutettavissa. Päinvastoin käypi, jos\nyhteispesämme rikotaan. Maan ahdingossa osoittakoon työväki pystyvänsä\ntäydentämään ja vahvistamaan kansansa kokonaisuutta ja voimaa, niin\nkohoaa se yhä täydellisempiin oikeuksiinsa oman kuntonsa ja etevyytensä\nperusteella. Se on ollut historian meno aikanaan muissakin\nkansanluokissa.\n\nSiis yleistä liittymistä työväen kesken, uhrauksia, yksityissäästöjä\nsekä yhteiskassoja. Yhteisissä harrastuksissa työväen kyky kasvaa,\ntarmo vastuksissa terästyy. Näin itsetoimivalta ja harjoitetulta\nvoimalta ei sitten valtio enemmän kuin kunnatkaan voi kieltää pesän\nosakkaan oikeuksia eikä myötävaikutustansa, vaan sopuisa, entistä\nehjempi yhteisriento alkaa. Niin on yhteiskunnan nuorinkin veli\nehdottomasti voittava oman tuvan ja oman luvan -- oman kuntonsa\nkustannuksella.\n\nSiinä toivossa eläkööt, eläkööt työväenyhdistykset!\n\n\n\n\nPUHE KIRJAILIJALIITON AVAJAISISSA\n\nlokakuun 10 päivänä 1897.\n\n\nK. K.\n\nLuonto synnyttää kirjailijan niinkuin muunkin taiteilijan. Olot ja\nsivistys häntä kehittävät ja kasvattavat. Mutta kansallisuus on se\nmaaperä, josta hän töihinsä voimaa, väritystä, sisällyksen ja muodon\nomantakeisuutta imee -- pyrkiköön latva maailmaa ja taivasta kohti.\nSama maaperä sitten hänen kantamansa hedelmät ensi sijassa ottaa ja\nnauttii. Luontoperäisyys on runouden ja taiteen sielu, kansallisuus,\nyksilön välityksellä, lainaa sille omapiirteisen ruumiin, sivistys\nkohottaa sen ihmisyyttä palvelemaan. Ilman ruumiillisia, aistimin\nhuomattavia muotoja taide ei ole mikään taide. Ilman omantakeisia\npiirteitä on se ilman luonnetta, pelkkää muiden matkimista. Suomen\nkaunokirjallisuuden luonnollinen maaperä on siis suomalainen\nkansallisuus. Jollei se siltä pohjalta jaksa sivistykselle viljaa\nkasvaa, niin ei sillä tässä maassa mitään voimakkaampaakaan maanlaatua\nole. Senvuoksi kaunokirjailijain liitto tänä perustamispäivänään vetoaa\nSuomen kansan myötätuntoisuuteen, sen henkiseen ja aineelliseen\nkannatukseen. Jos on totta mitä sanotaan, että kunkin kansan sivistys\nkukkii sen taiteessa ja runoudessa ja että tämän kukinnan hedelmät ovat\nkansojen elämän pysyvimmät muistot, niin on se vielä enemmän totta\npienen kansan suhteen -- tulkoon siis Suomen kansalle rakkaaksi\nkukkiensa hoivaaminen! Mutta että työmme tätä hoivaa ansaitsisi,\npysyköön kirjailijoillekin kutsumuksensa kirkkaana, että rahtusenkin\nvalaisisimme ihmisyyden polkuja näillä pohjan perillä!\n\nTäydellä syyllä on suomalaisten kirjailijain liitto\nperustamispäiväksensä valinnut tämän päivän, _Aleksis Kiven__\nsyntymäpäivän. Minkä kirjailijan elämä henkisen rikkauden ohessa\nenemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi. Köyhän kansan sylistä hän\nsyntyi ja yleni, puutteessa eli ja kurjuudessa sortui, mutta sittenkin\nkansallensa himmenemättömän perinnön jätti. Luonto oli hänet, suurilla\nlahjoilla varustaen, kutsunut Suomen kansaa varten, mutta tämä kansa ei\nollut kylliksi hereillä häntä kannattaakseen. Hän tuli suomalaisen\nkansallisuuden kevätaamuna, kun routa vielä oli maassa ja metsä\nkuurassa ja ihmiset talviunisia. Samaan aikaan kuin Oksanen ja Suonio\nkansallisrakkauttaan visersivät, Aleksis Kivikin syrjäisellä aholla\nviluisena ja nälkäisenä niin lämpimästi ja ihanasti lauloi, että routa\nsuli, metsä alkoi vihoittaa ja unisen kansan silmät kirkastuivat, mutta\nlaulaja hiutui ja kuoli. Kansallisin laulaja, rohkein runoilija. Hän,\njoka elävämmin, todellisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu\nsuomalaista kansanelämää eteemme kuvaili. Hän, jonka luomatöillä olivat\nsuomalaisimmat muodonpiirteet. Siinäkin oli hän syntynyt meille\nperustusta laskemaan, suuntaa viittomaan.\n\nSittemmin on kirjailijain parvi taajennut. Nuori, pirteätä toivoa ja\nelinvoimaa säkenöivä joukko on ylennyt edeltäjäinsä raivaamille\ntyöaloille. Mutta Suomen kansa, suomalainen yleisö on pieni, sekin\njaettuna kahteen kieleen. Siksi kirjallisella työllä yhä on niukka\naineellinen kannatus. Ja kuitenkin kaipaa kirjailijakin, vaikkei\nvirkaa, niin jotakin kantavaa oksaa; vaikkei palatsia, niin edes\npienoista lämmintä pesää; vaikkei rintatähtiä, niin toki jotain suuhun\npantavata. Mutta pelkällä laulamisella ei näytä varpuset joka miehen\nsuuhun lentelevän. On siis tarpeen käytännöllisiäkin toimenpiteitä. Ja\nkun me yksitellen enimmäkseen olemme epäkäytöllistä väkeä, niin\ntoivomme liittymisestä jotakin hyötyä. Liittoutuvathan nykyaikana\nkaikki harrastuspiirit. Sitäpaitsi eiköhän meitäkin seurustelu kasvata,\neiköhän myötätuntoinen keskinäinen arvostelu kirjailijaakin kehitä?\nToivokaamme!\n\nEnnen kaikkea toivokaamme, että tämä kirjailijaliittokin osaltansa\nonnistuisi virittämään suomalaista kannelta ensin kodin kuultaville,\nkohotteeksi kotionnen, sitten muulle maailmalle, muitten ihmisten\niloksi!\n\nTällä toivomuksella julistan minä suomalaisten kirjailijain liiton\nperustetuksi.\n\n\n\n\nISÄNMAALLE.\n\nSuomen Nuorison Liiton juhlassa Viipurissa kesäkuun 22 päivänä.\n\n\n    Oi isänmaa, sä kultainen ja kallis,\n    Sä mainesi ja mantereinesi,\n    Sun lakines ja kaikin laitoksines\n    Ja uskoines ja äidinkielines,\n    Kuin oma äiti armas, armahampi\n    Sä mielest' olet miehen vapahan.\n\nKukahan lie isänmaan sisällystä lyhyemmin ja sattuvammin lausunut kuin\nOksanen näissä kuudessa säkeessä. Sana isänmaa sisältää kaiken sen,\nmikä meille tässä elämässä on kallista, rakasta, lämmittävää ja\nturvallista -- ehdot kehittyäksemme ihmisiksi. Kaiken sen, jolle vapaan\nkansalaisen kannattaa elää, tehdä työtä ja uhrautua: kodin, koulun,\näidinkielen, uskonnon, yhteiskunnan ja valtion. Siksi on isänmaa omaa\näitiämmekin armaampi, koska se sisältää kokonaisen kansan entisyyden,\nnykyisyyden ja tulevaisuuden.\n\nJotkut sanovat, että isänmaanrakkaus olisi vanhettunut tunne,\nsivistyksen liikakasvi, joka olisi leikattava pois kansojen sydämistä,\nniin sitten muka valloitushimokin sammuisi. -- Kuitenkin kuohuu\nvalloitushimo samoista villistä lähteistä kuin luokkasorto tahi\nheikomman oikeuksien tallaaminen kansojen sisällisessä elämässä. --\nSaman opin mukaan itsepuolustus on luvatonta, koska se voisi yltyä\nhyökkäykseksi; omistusoikeus väärä, koska siitä voipi kehittyä\nanastamisen, riistämisen ja rosvoamisen halu. Mutta janokin viepi usein\nhillittömät luonteet liikajuomiseen, nälkä liikasyömiseen. Niinpä monet\ntarpeelliset luonteen-ominaisuudet ja ylevät hyveet, hillittömiksi\nkiihtyneinä, voivat muuttua paheiksi -- säästäväisyys ahneudeksi,\nkohtuus itsekidutukseksi. Yksityisen itsetunto, niinkuin\nkansallistunnekin, ovat tarpeellisia omantakeisen toiminnan ehtoja,\nmutta sydämen valistusta vailla ne voivat yltyä ylpeydeksi, muiden\nhalveksimiseksi ja sorroksi -- ovat siis silloin paheita. Kuitenkaan ei\njoku jäsenkään lie senvuoksi puustavillisesti hävitettävä, että sitä\nvoidaan väärinkin käyttää. Emmehän vaadi, että esim. kynnet sormistamme\npois kiskottaisiin, vaikka tiedämme, että hyvin monet käyttävät pitkiä\nkynsiä. Oikeampi kuin luontoa hävittää on luontoa kesyttää.\n\nPyrkikäämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä\npeto-ihanteitten mukaan, niin opimme sekä kynsiä että hampaita\nihmisittäin käyttämään. Niin omistushimoamme hillitsee lähimmäisen\nrakkaus, itsetunto johtaa meitä itsenäiseen toimintaan ja\nisänmaanrakkautta ohjaa ihmisrakkaus, ettei se paisu mielivallaksi ja\nvalloitushimoksi, vaan rauhallisen kansan työhaluksi lakiensa turvissa.\n\nMutta ainoastaan \"miehen vapahan\" mielestä isänmaa on äitiä armaampi.\nAinoastaan vapaa kansalainen voipi perintönä ja tekojensa kautta\nomistaa isänmaan henkeensä ja vereensä. Sillä hän antautuu tahallisesti\nvelvollisuuksille, joita säätämässä hän välillisesti tai välittömästi\non ollut osallisena. Hän nauttii itsetunnolla oikeuksia, joita hän\nisänmaan palveluksessa on koettanut ansaita. Hän omistaa rakkaudella\nisiensä maan, sen lait ja laitokset, koska niihin perustuu hänen\nluonteensa kehitys, samalla kuin ne jätetään hänen edelleen\nkehitettäviksensä; niihin liittyy hänen kalleimmat muistonsa ja\nihanimmat toiveensa. Isänmaa on vapaan kansalaisen korkeampi minuus,\njota hän on velvollinen suojelemaan ja viljelemään jäseneksi kansojen\nyhteiselle isänmaalle, jota maailmaksi sanotaan, että maailma\nkehittyisi oikeuden ja totuuden isänmaalle -- ihanteillemme.\n\nJollei meitä ole, niin ei ole meidän tekojammekaan. Siksi on\nvelvollisuutemme säilyttää itseämme, että voisimme uhrautua sille, mikä\nmeistä on hyvää ja oikeata. Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala\nmeitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata,\njonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa\ntyötannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme\nhäädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle\nhäipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä.\n\nNe, jotka väittävät, ettei talonpoika tunne isänmaanrakkautta, ovat\nsaaneet kokemuksensa epävapaista oloista ja aivan oppimattoman kansan\nkeskestä, jossa isänmaa vielä nukkuu perhe- ja kotikäsitteen kehdossa.\nOnpa niinkin villiä väkeä, että perhe- ja kotisiteet ratkeavat niin\npian kuin äidin rinta ja isän leipäpalat eivät sido. Sillä jokainen\nedistys tunne-elämässä edellyttää jonkun määrän henkistä viljelystä.\nEikä sitäpaitsi orjalla ole isänmaata, jota hän rakastaisi. Hän on\nkokonaan luonnon ja pakko-olojen tulos ja niiden vanki -- jota vapaakin\nkansalainen on osittain -- mutta kuka rakastaisi vankilaansa, jossa\nkaikki omatahtoinen toiminta tapetaan? Luonnolliset vanhemmatkin\nmuuttuvat vieraiksi, jos heiltä puuttuu vanhemman sydän lapsiansa\nkohtaan; jos he ainoastaan kiskovat lastensa työvoimia, mutta eivät\npäästä heitä omantakeisiksi kehittymään. Rintansa rieskalla ja\nsydämensä rakkaudella äiti sitoo lapsensa itseensä ja kotiin. Samalla\nhänen suurin ilonsa on, että he kehittyisivät itsenäisesti toimiviksi\nkansalaisiksi.\n\nLämmin sydän on Suomi-äidilläkin ollut lapsiansa kohtaan. Lastensa\nmenestys ja lailla turvattu vapaus on aina ollut tämän köyhän äidin\nsuurimpia huolia. Mielivalta täällä on jo vuosisatoja ollut vieras,\nväkivalta laiton. Laillinen vapaus rinnakkain jommoisenkin\nsydämenviljelyksen kanssa on Suomen kaikissa kansankerroksissa jo\nammoisista ajoista laajentanut kodinrakkauden isänmaanrakkaudeksi. Se\ntunne, että \"oma maa on mansikka\", että \"vesi omalla maalla on makeampi\nkuin viini vieraalla\", tämä tunne Sven Tuuvalle ja Stolt hylkiölle\nantoi voimaa kaatua ennenkuin väistyä. Sama tunne on köyhien rovoista\nja rikasten rahoista koonnut tuhansia kansamme valistusharrastuksien\nhyväksi. Yhä vieläkin vaaran uhatessa liittää isänmaanrakkaus eri\nkansanluokat lujaan yhteistyöhön samalla kuin vakuutus lain\nturvallisuudesta on taannut meidän uskollisuutemme lakia noudattaville\nhallitsijoille.\n\nMutta kansan kehittyessä pitää vapauksien ja oikeuksienkin laajeta\nniinkuin perheessä tapahtuu kun lapset kehittyvät. Niin tulee meilläkin\ntapahtumaan, jos valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme perusteet\nsäilyvät. Kun osattomien etua valvotaan, kun vähäväkisiä oikeuksiinsa\nautetaan -- isänmaanrakkaus olkoon silloinkin voimamme, ihmisyys\ntarkoituksemme! Samallaiset oikeudet ja velvollisuudet edistävät maan\nyhteisonnea sekä mielistyttävät eri kansankerrokset toisiinsa ja\nkotimaahan. Siinä meidän voimamme ja siinä siemen siihen lähimmäisen\nrakkauteen, joka eri kansat toisiinsa likentää: ensin eri kansanluokat,\nsitten eri kansallisuudet. Mutta väkivalta ja sorto meitä ainoastaan\nvieroittavat, kylväen katkeruutta ja epäluuloa. Kahdesta alkujaan aivan\nvieraasta henkilöstä voipi hyviä naapureja ja ystäviäkin tulla, jos he\ntoisiansa arvonannolla kohtelevat, kunnioittaen toistensa luonnetta ja\nihmisellisiä erikois-ominaisuuksia. Sama on eri kansojenkin suhde.\nMuiden mielisuosiota voittaakseen ei kenelläkään arvokkaalla luonteella\nole lupa itseänsä hävittää.\n\nSähkö, kulkuneuvot, sanomalehdistö, taide ja kirjallisuus yhä enemmän\nlikentävät kansoja toisiinsa. Suuret yleis-ihmiselliset tapaukset\nsuuressa maailmassa, \"kansojen isänmaassa\", yhä likentyvät yksityisen\nisänmaata ja tuntuvat kuin meidän omiltamme. Mitä yleisemmäksi\nkansoissa valistus leviää, sitä herkemmäksi hienontuu keskinäinen\nmyötätuntoisuuskin. Hätähuuto täällä herättää kaiun toisissa maailman\näärissä ja meillä on lohdullista kokemusta, ettei se kaiku nykyäänkään\ntoimettomuuteen häviä. Tulevaisuus kantaa täydellisempiä hedelmiä. Se\nlohduttakoon meitä näinä väkivallan aikoina. Mutta yhtä vähän kuin koti\nja perhe siltä tarvitsevat muuttua halvoiksi, että me isänmaata\nrakastamme, yhtä vähän yleinen ihmisrakkaus meissä isänmaanrakkautta\nhalventaa. Ne kasvavat toisistansa sekä täydentävät ja hillitsevät\ntoisiansa. Joka todella isänmaatansa rakastaa, hän ei sorra heikompia\nja vähäosaisia kansalaisiansa; joka yleistä ihmisrakkautta tuntee, hän\nei naapurikansan menestystä kadehdi ja häiritse. Nämä kolme rakkautta\novat yksi ja sama rakkaus eri edistysasteilla yksityisen kehittyessä\nihmiseksi. Toisen puute tekee toisenkin löyhäksi ja hedelmättömäksi.\nIlman juurta ei runkoa, ilman runkoa ei latvaa ja oksia. Mutta\nihanteita ajaen tunteittemme tuoksu voipi kohota tekojemme latvaakin\nylemmäksi. Käytöllinen rakkautemme on kuitenkin aina rajoitettu.\n\nMissä seudussa maatamme siis olkoonkin kotimme, niin pysyköön se\nväestöineen meille kalliina, että sen hyväksi, sen kukinnaksi\nluopumatta työskentelisimme! Mitkä vaarat, vastoinkäynnit\nkohdannevatkin isänmaatamme, pysyköön meille sittenkin rakkaana\nkotipeltomme aura!\n\nElkäämme paetko miekkaa isänmaamme puolesta eikä muutakaan\nvelvollisuutta lakiemme mukaista -- kestäneehän mies siinä missä\ntoinenkin. Jos kuuluvilla on rosvoja, täytynee kai olla niitä vastaan\nvarustettu; emme senvuoksi itse tarvitse rosvoretkille lähteä. Vaan\nsäilyköön meissä aina lapsen sydän kodille, nuorukaisen into isänmaalle\nja täys-ikäisen sydämen lämpö kaikelle mikä on ihmisellistä ja oikeaa!\nNuorille sydämille ei olisi tarvinnut isänmaanrakkauden oikeutta\ntodistaa. Se saattoi olla tarpeesen kylmiä vuosia ja tulevaisuuden\nuudistuvia vihureita vastaan. Teidän veressänne värehtii\nisänmaanrakkaus, eikö totta? Varsinkin tänä aikana on se monesti\nsydämissänne kuohunut, silmänne kostuttanut. Virratkoon se sieltä yhä\nenemmän elämänne tekoihin, ajaen teitä työhön kutakin aseillansa ja\nalallansa. Jos teissä on hitunenkin sitä verta, joka kansoille kovina\naikoina sankareja synnyttää, niin te ette hevillä kotimaanne pahoja\npäiviä pakene, vaan uhitellen vaaroja, vastuksia, nousette kuin\nKullervo -- kesytetty Kullervo -- vedestä ja valkeasta tekojenne\nkirjoja historian muistopuuhun piirtämään. Jos Kaukomielen tavoin\ntuokioksi siirryttekin vesien taakse, aarteitten ja vapauden maihin,\nniin surmankin suun ovella muistakaa kärsinyttä emoanne, palatessanne\ntuokaa sille aarteenne ja vapautta.\n\nIsänmaamme entisyys vaatii meitä valvomaan tämän maan tulevaisuutta.\nJos, työtä tehden, pysymme valveilla, niin voimme luottamuksella\nhuutaa: Eläköön isänmaa!\n\n\n\n\n\n\n        J. H. ERKON KOOTUT TEOKSET\n\n    on tekijä aikaisemmin painattanut seuraavissa julkaisuissa:\n\n\nRunoelmia.\n\nVUODET 1868-1870.\n\nLukijalle (siv. 1) Suomalaiselle (4) Kohtalosi, Suomi (6) Pohjan mailla\n(8) Itku laaksossa (9) Juhannus (23) Kiehkura (27) Kaipaus (29) Etsin\n(30) Yhtyessä ja erotessa (31) Min' en huoli (35) Viinimalja (38)\nPaimenelta 19 (48): Runoelmia I (1870). Pieni Katri (39): _Suomen\nVirallinen lehti_, 1870 n:o 103.\n\nKaikki muut: _Runoelmia I_ ja _Valikoima runoelmia_ (1881).\n\n\nVUODET 1870-1872.\n\nPaimenelta 55, 56, 57, 63, 64: _Valikoima runoelmia_. Silmäyksiä (74)\nKullan luona (74) Sointu ja lempi (75) Yksin (76) Rakkahat laaksossa\n(77) Perintömalja (80) Kuningatar (84) Manaus (108): _Runoelmia II_\n(1872).\n\nKaikki muut: _Runoelmia II_ ja _Valikoima runoelmia_.\n\n\nVUODET 1872-1878.\n\nViimeistä päivää (110): _Uusia runoelmia_ (1885). Palava kansa (113)\nTunnethan impeni? (117) Lyhyt kesä (124) Tohtori R. Polén'ille (124)\nYön kuu ja tähdet (129) Eräs matka Pohjanmaalta (130) Häilyvät saaret\n(139) Äiti lapselle (150) Mässääville suunsoittajille (158) Suku-etu\n(159): _Runoelmia III_ (1876). Niittypuro (169) Tuettu pää (170) Vasen\npuoli (170) Kultaa (171) Aattehet (171): _Valikoima runoelmia_.\nPaimenet I-III jakso (172-202): _Paimenet_ (1878) ja _Valikoima\nrunoelmia_.\n\nKaikki muut: _Runoelmia III_ ja _Valikoima runoelmia_.\n\n\nVUODET 1878-1881.\n\nMaan ja taivaan tähdet (205) Tytöt lintuja (206) Elohon maan (206)\nMuutos (207): _Ilmarinen_ 1878. Syyslaulu vuonna 1879 (220): Erikseen\npainettu. Pietari Brahen juhlassa (244): _Ilmiö_ 1880, _Ilmarinen_\n1880. Väinämöisen palaus (252) Surut (264) Kielestä (270) Moinen maa\n(276) Pöytäpuhe (277): _Ilmiö_ 1881.\n\nKaikki muut: _Valikoima runoelmia_.\n\n\nVUOSI 1882.\n\nElias Lönnrot (319) Kerran (325): _Uusia Runoelmia_ (1885). Kustavi\nAadolfin muistojuhlassa (322) Salon Silja (325): _Runoelmia ja\najatelmia_ (1899).\n\n\nVUOSI 1883.\n\nTuo iloa! (343) Maamiehenlaulu (343) Jouluaatto (344): _Ajan varrelta_\n(1896).\n\nKaikki muut: _Uusia runoelmia_.\n\n\nVUODET 1884 JA 1885.\n\n_Uusia runoelmia_.\n\n\nVUOSI 1886.\n\n_Havaittuani_ (1886).\n\n\nVUODET 1887-1890.\n\nLinnunpoikaset (31): _Keski-Suomi_ 2/12 1887. Jouluhymni (42):\n_Keski-Suomi_ 23/12 1S88. Viisauden paikka (53): _Ajan varrelta_.\n\nKaikki muut: _Kuplia_ (1890).\n\n\nVUOSI 1891.\n\nUunna vuonna (82): _Pimeän tullen_ (1900). Ahtaissa oloissa (84):\n_Ilmojen lauluja_ (1904).\n\nKaikki muut: _Ajan varrelta_.\n\n\nVUOSI 1892.\n\nAjatus ja julkisuus (109) Julkisuus (111): _käsikirjoitus_.\n\nKaikki muut: _Ajan varrelta_.\n\n\nVUODET 1893-1895.\n\n_Ajan varrelta_.\n\n\nVUOSI 1896.\n\nValon valvattia (157) Rajoitettu (161) On tulossa (162) Tumma orvokki\n(163-173): _Runoelmia ja ajatelmia_.\n\nKaikki muut: _Ajan varrelta_.\n\n\nVUOSI 1897.\n\nSuksilla (187): _Joulutervehdys_.\n\nKaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_.\n\n\nVUOSI 1898.\n\nRhonen joutsenet (199): _sanomalehtileike_.\n\nKaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_.\n\n\nVUOSI 1899.\n\nMennyt (242): _Ilmojen lauluja_.\n\nKaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_.\n\n\nVUOSI 1900.\n\nKarjalainen loitsu (274): _Ilmojen lauluja_. Jouluaattona (271):\n_käsikirjoitus_.\n\nKaikki muut: _Pimeän tullen_.\n\n\nVUOSI 1901.\n\nPikku Paavolle (279) Päivänpoika (292): _Nuorten runoja_ (1903). Suo\nmeille johto! (290) _S. N. Liiton Albumi II_. Hemmoteltuja (282):\n_käsikirjoitus_. Pakkasella (288): _Lukutupa_.\n\nKaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_ (pain. Brooklynissa\n1904).\n\n\nVUOSI 1902.\n\nAmerikkaan lähdössä (298): _Hulluuksia_. Nuorten liitto (301) Vanha\nvamma (302): _Lukutupa_.\n\nKaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_.\n\n\nVUOSI 1903.\n\nPerhosen satu (305): _Lukutupa_. Kyyhkyn pojat (339) Aamutoitotus\n(341): _Nuorten runoja_. Tarttuvan taudin ajalla (309):\n_käsikirjoitus_. Kansalaismarssi (317) Eksyttäjille (324) Enempi\ntilaa (316): _Hulluuksia_.\n\nKaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_.\n\n\nVUOSI 1904.\n\nKaikkialla (368): _Hulluuksia_. Evästys (345): _Helsingin Kaiku_.\nVaiheissa (351) Yhteisnuotta (352) Orjia (355): _käsikirjoitus_.\nJärjestykää! (353) Edla Soldan (354) Talvipäivän pysäys (356):\n_Helsingin Sanomat_. Kevätkirje kesäpaikalta (343) Herra varjele meitä!\n(357) Leski (358) Uhri (359) Ruotulainen (363): _Ilmojen lauluja_ ja\n_Hulluuksia_.\n\nKaikki muut: Ilmojen lauluja.\n\n\nVUOSI 1905.\n\nPäivän säde (369): _käsikirjoitus_, muunnos _Nuorten Airut_ 1S05. Uusi\nkevät (370) Kun jälleen näin (371): _käsikirjoitus_. Vaihtelua (388):\n_sanomalehtileike_. Aik'ihminen (396): _Valvoja_. Maapaosta palaaville\n(372) Kultarannassa (383): _Helsingin Sanomat_. Kotilamppu (373):\n_Lukutupa_. Valtalaulu (375): _Kansanval. seur. kalent._ 1906.\nJuhannusnuoriso (384): _Liitto IV_. Albert Edelfeltin muistolle (386)\nOlvilaulu (395) Viipyessäni (395): _Nuori Suomi_ 1905. Päivän impi\n(370): _Helsingin Kaiku_ ja _Nuori Suomi_ 1908.\n\nKaikki muut: _Helsingin Kaiku_.\n\n\nVUOSI 1906.\n\nVallanhimoni (399) Maamies (403): _Nuori Suomi_ 1906-07. Lumitähtiä\n(401): _Kontti_ 1906. Marjapuuni (401): _Pirtti_ 1906. Hymni (402):\n_Helsingin Sanomat_ 1906. Elämä on loputon (403): _Helsingin Kaiku_\n1906.\n\n\nNäytelmiä.\n\nKokkimajori ja Sotaiset veljekset: Viipurin Suomalaisen\nkirjallisuusseuran painattamia _Näytelmiä III_ (1873). Tietäjä:\nerikseen painettu 1887. Aino: samoin 1893. Kullervo: samoin 1895.\nPohjolan häät: samoin 1902.\n\n\nKertomuksia ja kirjoitelmia.\n\nNuori Aatami (3): _Kotoisia tarinoita I_ (1881). Salapolttajat (36)\nKuinka syys muuttui kevääksi (79): _Runoelmia III_ ja _Kotoisia\ntarinoita I_. Viipurin rinkeli (87) Pormestari Leipzig (91) Pesuvaimon\ntarina (101) Neitiserkku (112) Täysvillainen (117) Apulainen (124)\nJättiläisen sydän (172): _Ilmiö_ (1881) ja _Kotoisia tarinoita II_\n(1883). Metsäpolulta (170): _Kotoisia tarinoita II_. Uskovainen\n(177-294): erikseen painettu 1890. Ihmelapsi isäänsä (302):\n_käsikirjoitus_ (11/6 1901). Linnun poika (297): _Nuori Suomi_ 1902.\nAjatelmia (309): _Runoelmia ja ajatelmia_. Suomalainen huoneentaulu:\nerikseen painettu 1900. Teatterin johdosta y.m. kirjoitelmat (328-389):\n_Pimeän tullen_. Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa: _käsikirjoitus_.\nMuut puheet: _Pimeän tullen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTekijän käyttämät sanamuodot on tässä kokoelmassa enimmäkseen\nsäilytetty sellaisinaan, samoin välimerkkien käyttämistapa. Kaikki\nmuutokset merkitään kappaleeseen, joka jätetään Yliopiston kirjastoon,\nmissä tutkijat saattavat sitä käyttää. Siinä mainitaan myöskin missä\nmuutamat runot ovat painetut ennen kuin ne tekijän kokoelmiin otettiin.\n\nKokoelman järjestelyä ja painokuntoon saattamista on valvonut\nprofessori Valfrid Vasenius.\n\n\n\n"]