[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNYFokvAtanS3b0A4lqwlbfTr9wf9WiDKgorJ18xzqFo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},3020,"Isä Brownin yksinkertaisuus","Chesterton, G. K.",1874,1936,"3020-chesterton-g-k-isa-brownin-yksinkertaisuus","3020__Chesterton_G._K.__Isä_Brownin_yksinkertaisuus","Salapoliisikertomuksia","novelli",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1911,1925,65929,434157,false,73088,[25,26,27,28],"Brown, Father (Fictitious character) -- Fiction","Catholics -- Fiction","Clergy -- Fiction","Detective and mystery stories, English -- Translations into Finnish",[30,31,32],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Short Stories","\"Isä Brownin yksinkertaisuus: Salapoliisikertomuksia\" by G. K. Chesterton is a collection of detective stories written in the early 20th century. The book follows the adventures of Father Brown, a seemingly simple priest with a remarkable knack for solving mysteries and understanding the human condition. His unique perspective often leads him to uncover the truth behind complex crimes and the motives of various characters he encounters.  The opening of the book introduces us to Aristide Valentin, a renowned French detective, who is on a mission to capture the notorious criminal, Flambeau. Valentin is on a train to London, analyzing the various people around him as he searches for Flambeau, who is believed to be disguised among the passengers. He considers both the people he sees and the strategies he must employ to identify his target. The narrative sets the stage for a gripping detective story that intertwines crime and clever deduction, hinting at the brilliant unraveling of mysteries through insight rather than sheer force. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Palola, Eino",331,"Novellikokoelma esittelee roomalaiskatolisen papin isä Brownin, joka ratkaisee rikoksia ihmistuntemuksensa ja järjen avulla. Tarinoissa vaatimaton pappi kohtaa muun muassa mestarivaras Flambeaun ja selvittää arvoituksellisia tapauksia Lontoossa ja Ranskassa.","G. K. Chestertonin 'Isä Brownin yksinkertaisuus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3020. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ISÄ BROWNIN YKSINKERTAISUUS\n\nSalapoliisikertomuksia\n\n\nKirj.\n\nG. K. CHESTERTON\n\n\nSuomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSininen risti\nSalaperäinen puutarha\nKummalliset jalat\nLentävät tähdet\nNäkymätön mies\nIsrael Gow'n rehellisyys\nVäärä muoto\nMies Murtokadulla\nTarina taittuneesta miekasta\nKuoleman kolme asetta\nRuhtinas Saradinen synnit\nJumalan vasara\nApollon silmät\n\n\n\n\nSININEN RISTI\n\n\nAamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun\nhöyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven\nihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä\nhalunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään\nsilmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa\nhänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen\nvakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki,\nvalkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen.\nTätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun\nne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen\nvaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä\nolleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan\nvakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen\ntosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri,\nettä valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti\npäätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse\nValentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi.\nHän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan\nmerkittävimmän vangitsemisen.\n\nFlambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten\nseuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin\nHollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen\nsitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa\npidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti\nolevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli\nkokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen\nvarma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski\nFlambeauta.\n\nOn kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on\nlakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin\nsanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan.\nMutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau\nyhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin \"der Kaiser\".\nMelkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt\njonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen.\nHän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen\natleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia\njuttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin\nselvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi\nmolemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä\ntäytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset\ntavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin\nsopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat\nterävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen\nhänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma\ntarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön\nLontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei\nmaitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä.\nNäille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta\nliiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää\nkirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa\ntarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa.\nUseat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja\nreippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä\nyötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain\nhoukutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi\nmuutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen\nkulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä.\nSitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi.\nHuolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka\nja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti\nliikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat\ntuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi\nlopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.\n\nMutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri\nValentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.\n\nOli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään\nvalepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton\npituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän\nhedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain\npitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta\nkoko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen\nFlambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi.\nHän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien\ntulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella,\nrajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla\nkeskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta\nnousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi\nLontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen\nkatolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun\nValentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä\npurskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen\nkansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin\nnorfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin\nPohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin\nkäärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä\nkongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta\nmaalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään\nnousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista\ntyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja\njos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin\nkulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt\ntietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle\nmatkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän\noli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain\n\"puhtaasta hopeasta sinisine kivineen\". Hänelle ominainen sekoitus\nmaalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti\ntavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin,\nnousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen\nnäin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä\npuhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli\nhopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin\nsilmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää\ntai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä.\nFlambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.\n\nViimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä,\nettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan.\nSitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja\nollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän\njälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille.\nJuuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian\nkaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja\njäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin\nominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. \"squarella\",\njossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen\nympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät\nkeskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret\nTyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten\nyläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä\nyllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs\nvanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän\nviehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine\nsitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen.\nSe oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen\ntyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle,\njokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu\nhengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten\nkaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.\n\nIhmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla\nsaattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla,\nsuunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin\nkysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut.\nNelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa\nsattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi\nhän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa,\nmitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä\nparadoksissaan mainiosti ilmaissut: \"Viisaan täytyy ottaa lukuun\naavistamatonkin\".\n\nAristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on\nerikoisesti ja puhtaasti _älyä_. Hän ei ollut mikään \"ajatuskone\",\nsillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön\nkeksintö. Kone on vain _kone_, juuri sen vuoksi, ettei se osaa\najatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen\nmies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka\ntuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja\nyksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa\nmaailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan\ntoteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen\nsaattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa.\nMutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen\nrajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu\nautomobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei\ntiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja,\neittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau\nei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa,\nsaattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin\ntiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin\noli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat\nperiaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.\n\nTällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun.\nTapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa,\nseurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita\npaikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja —\nhän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien\ntalojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi\nsyrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne\nmutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä.\nHän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti.\nHän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka,\nmutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa\nmahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan\nsilmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa,\nmiksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa\nportaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain,\nmikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen\nja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös\nportaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.\n\nAamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt\naamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa\nhänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään\nsirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän\nmuisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien\navulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön\nkirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella\ntirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti\npoliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän\noli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden.\n\"Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija\", sanoi\nhän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen.\nMutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa\nkahviinsa.\n\nHän katseli astiaa, josta hän oli ottanut tuota hopean valkoista\njauhetta. Se oli varmasti pieni sokerirasia, yhtä ehdottomasti sokeria\nvarten aiottu kuin samppanjapullo samppanjaa varten. Miksi oli\nsiihen pantu suolaa? Oliko ehkä muita rasioita sokeria varten? Kas,\ntuossahan oli kaksi aivan täyttä suola-astiaa. Ehkäpä niissä oli jotain\nmuuta ainetta. Hän maistoi sitä. Se oli sokeria. Ja nyt katseli hän\nmielenkiinto uudelleen heränneenä ympärilleen ravintolassa löytääkseen\nmuita jälkiä tuosta omituisesta tavasta panna sokeria suola-astiaan\nja suolaa sokerirasiaan. Lukuunottamatta omituista, tumman nesteen\nvalkoiseen seinäpaperiin jättämää pilkkua, näytti koko huone muuten\nsiistiltä, iloiselta ja hyvin hoidetulta. Hän soitti tarjoilijaa.\n\nKun tuo olento kiiruhti esiin, tukka pörröllään ja silmät punaisina,\nsillä hetki oli verrattain aikainen, pyysi salapoliisi, joka ei\nhalveksinut pientä pilaa, häntä maistamaan sokeria ja sanomaan, oliko\nse hotellin arvon mukaista. Tuloksena oli, että tarjoilija säpsähti ja\ntuli täysin valveille.\n\n\"Teettekö joka aamu vieraillenne tämän kujeen?\" kysyi Valentin.\n\"Eikö teistä tuo sukkeluus vaihtaa sokeri suolaan käy vähitellen\nyksitoikkoiseksi?\"\n\nKun pilkka sai tämän selvemmän muodon, vakuutti tarjoilija, että\nlaitoksen tarkoituksena tosiaan ei ollut sallia mitään niin\nsopimatonta. Sen täytyi johtua jostain omituisesta erehdyksestä. Hän\notti sokerirasian käteensä ja katseli sitä. Hän tarttui suola-astiaan,\nkatseli sitä ja hänen ilmeensä muuttui yhä sekavammaksi. Lopuksi pyysi\nhän aivan äkkiä anteeksi, kiiruhti pois ja palasi muutaman minuutin\nkuluttua isännän seurassa. Hänkin tutki ensin sokerirasiaa, sitten\nsuola-astiaa ja hänkin näytti joutuvan hämilleen.\n\nÄkkiä innostui tarjoilija niin, että tuskin sai sanaa suustansa.\n\n\"Minä luulen\", änkytti hän, \"minä luulen varmaan, että sen tekivät nuo\nmolemmat papit.\"\n\n\"Mitkä molemmat papit?\"\n\n\"No\", sanoi tarjoilija. \"Nuo papit, jotka paiskasivat sopan seinään.\"\n\n\"Paiskasivat sopan seinään?\" toisti Valentin, vakuutettuna, että\nsanontatapa oli jollain lailla kuvaannollinen.\n\n\"Niin\", sanoi tarjoilija innokkaasti ja osoitti vaaleassa seinässä\nolevaa tummaa pilkkua. \"Paiskasivat sopan tuohon seinään.\"\n\nValentin katseli kysyvästi isäntää, joka nyt kertoi asian\nyksityiskohtaisemmin.\n\n\"Niin, hyvä herra\", sanoi hän. \"Se on aivan totta, vaikka minä\npuolestani en usko, että asia on missään yhteydessä sokerin ja\nsuolan kanssa. Kaksi pappia tuli tänne sisään aikaisin aamulla,\njuuri kun luukut avattiin, juomaan lihalientä. Molemmat tekivät\nhyvin hiljaisen ja arvokkaan vaikutuksen; toinen maksoi laskun ja\nlähti, toinen, joka oli hiukan hitaampiliikkeinen, viipyi muutaman\nminuutin ja kokoili kapineitansa. Mutta viimein lähti hänkin. Juuri\nkun hän oli astumaisillaan ulos, otti hän vain puoliksi tyhjentämänsä\nkupin ja heitti liemen seinään. Itse olin sisähuoneessa samoinkuin\npalvelijanikin. Kun syöksyin ulos, oli seinä tahrattu ja huone tyhjä.\nVahinkoa ei voi pitää erikoisen suurena, mutta hävytöntä se oli, ja\nminä koetin tavoittaa heitä kadulla. Mutta se ei onnistunut he olivat\njo ehtineet liian kauas. Minä näin vain, että he kääntyivät kulman\nympäri ja alkoivat kulkea Carstairs-katua pitkin.\n\n\"Salapoliisi oli jo pystyssä, hattu päässä ja keppi kädessä. Hän oli jo\nhuomannut, että siinä pimeydessä, mikä vallitsi hänen ajatuksissaan,\ntäytyi hänen seurata ensimäistä omituista vihjausta, minkä hän sai.\nMaksettuaan laskunsa ja paiskattuaan lasioven perässään kiinni, kääntyi\nhän kohta lähimmälle kadulle.\n\n\"Oli onni, että hänen silmänsä kuumeisimpinakin hetkinä oli kylmä\nja käsityksensä nopea. Vilahdukselta huomasi hän jotain erään\npuodin edessä. Puoti oli tavallinen hedelmä- ja vihanneskauppa, ja\nkoko joukko tavaroita oli näytteillä ulkona, taivasalla, nimi- ja\nhintalapuilla varustettuina. Enimmän silmiinpistävät olivat appelsiini-\nja pähkinäkasat. Pähkinäkasan päällä oli lappu, johon oli sinisellä\nliidulla kirjoitettu: 'Paraita Tanger-appelsiinejä. Penny pari.'\nAppelsiinikasalla oli lappu, josta yhtä selvillä kirjaimilla luettiin:\n'Parhaita brasilialaisia pähkinöitä. Naula 4 pennyä.' Herra Valentin\ntarkasti molempia lappuja. Hän oli ollut huomaavinaan samanlaisen\nonnistuneen sukkeluuden jo kerran ennen, jopa aivan äsken. Hän käänsi\npunaposkisen kauppiaan huomion kirjoituksien erehdyttävään sisältöön.\nMies, joka oli seisoskellut aivan jörönä katsellen milloin ylös,\nmilloin alas katua, ei sanonut mitään, vaan vaihtoi äkeissään laput.\nSalapoliisi, joka seisoi vieressä nojaten sirosti kävelykeppiinsä,\njatkoi puodin tarkastelua. Viimein sanoi hän: 'Suokaa anteeksi, hyvä\nherra, että siirryn puhumaan sellaisesta, mikä ei näytä kuuluvan tähän,\nmutta tekisin teille mielelläni kysymyksen kokeellisen sielutieteen ja\najatusyhtymäin alalta'.\"\n\nPunaposkinen kauppias katseli häntä uhkaavasti, mutta Valentin jatkoi\naivan huolettomasti, heilutellen keppiään: \"Mitä yhteyttä on\" sanoi\nhän, \"vaihdetuilla hintalapuilla hedelmäkaupassa ja lierilakkisella,\njoka on tullut huvimatkalle Lontooseen? Taikka, puhuakseni selvemmin,\nmikä salaperäinen side yhdistää kasan appelsiineiksi ristittyjä\npähkinöitä ajatukseen kahdesta papista, joista toinen on pitkä, toinen\nlyhyt?\"\n\nHedelmäkauppiaan silmät tunkeutuivat ulos päästä kuin etanan. Ei\nnäyttänyt mahdottomalta, ettei hän heittäytyisi vieraan kimppuun.\nLopuksi sopersi hän harmistuneella äänellä: \"Minä en tiedä, mitä se\nteitä liikuttaa, mutta jos olette heidän ystäviään, niin kertokaa\nterveisiä minulta ja sanokaa heille, että jos he vielä; kerran kaatavat\nminun omenani, niin saavat he selkäänsä ja perin pohjin, olkoot he\nsitten pappeja tai ei!\"\n\n\"Todellako\", huudahti salapoliisi innokkaasti osaaottaen. \"Kaasivatko\nne teidän omenanne.\"\n\n\"Niin, sen teki se toinen\", vastasi kuumaverinen hedelmäkauppias. \"Ne\nvierivät yli koko kadun, ja olisinpa antanut hänelle osansa, minä, jos\nminun ei olisi ollut pakko noukkia omenoita kadulta.\"\n\n\"Mihin suuntaan ne papit menivät?\" kysyi Valentin.\n\n\"Ne lähtivät kulkemaan toista katua vasemmalle täältä ja menivät sitten\nvinosti puistikon yli\", vastasi mies arvelematta.\n\n\"Kiitos\", sanoi Valentin ja katosi kuin salama. Mainitun puiston\ntoisella puolen tapasi hän poliisin ja sanoi tälle: \"Tämä on tärkeää,\nkonstaapeli. Oletteko nähnyt paria pappia, leveälieriset hatut päässä?\"\n\nPoliisi alkoi nauraa. \"Kyllä kaiketi, sir\", sanoi hän. \"Ja jos kysytte,\nvastaan, että toinen oli kokolailla toisella kymmenellä. Hän seisoi\ntuossa kadulla niin pökerryksissään, että...\"\n\n\"Mihin suuntaan ne menivät?\"\n\n\"Ne nousivat keltaiseen raitiovaunuun tuolla\", vastasi mies. \"Yhteen\nniistä, jotka menevät Hampsteadiin.\"\n\nValentin näytti poliisikorttinsa ja sanoi hyvin nopeasti:\n\n\"Kutsukaa pari miehistänne tulemaan kanssani seuraamaan noita\npappeja.\" Sitten meni hän yli kadun niin tarttuvan innokkaasti, että\nmahtava poliisi norjeni nopeajalkaisen tottelevaiseksi. Puolitoista\nminuuttia sen jälkeen yhtyi vastakkaisella katukäytävällä komisaario ja\nsiviilipukuinen poliisimies ranskalaiseen salapoliisiin.\n\n\"Saanko kysyä, sire\" aloitti ensinmainittu, hymyillen tärkeän näköisenä.\n\nValentin viittasi kepillään. \"Kerron teille kaikki tuon raitiovaunun\nkatolla\", sanoi hän ja ahtautui kaikin voimin tungoksen läpi. Sittenkun\nkaikki kolme olivat hengästyneinä istuutuneet keltaisten vaunujen\nkatolle, sanoi komisaario:\n\n\"Ajaisimme nelinkerroin nopeammin automobiilillä.\"\n\n\"Siinä olette täysin oikeassa\", vastasi heidän johtajansa tyynesti,\n\"jos me vain tietäisimme, minne meidän matkamme vie.\"\n\n\"No, minne me sitten menemme?\" kysyi toinen ja tuijotti ulos.\n\nValentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.\nSitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:\n\n\"Jos te _tiedätte_, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että\nehditte ennen häntä, jos te vain _arvaatte_ sen, niin pysykää hänen\nperässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy;\nkulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä,\nmitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi.\"\n\n\"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista.\"\n\n\"Minkälaista arvelette?\" kysyi komisaario.\n\n\"Minkälaista hyvänsä\", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen\nmykkyyteensä.\n\nKeltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui,\ntuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja\non mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä\nasian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa\nhiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika\noli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät\nvenyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka\noli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen\njo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt\nSufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin\nravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi,\nmerkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen\nja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi\nkolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa\nvieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän\nedessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla\ntutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he\nolivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein\nnukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi\nheitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.\n\nHe hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä\nhäirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti\nValentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna\noli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen\npitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta\noli \"päivällispuoli\" ja esiintyi nimellä \"restaurant\". Ikkuna, jota\nValentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s.\njäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka\nnäytti tähdeltä jään pinnalla.\n\n\"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme\", huudahti Valentin ja\nheilutti keppiään. \"Talo rikottuine ikkunoineen.\"\n\n\"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka\", kysyi poliisiapulainen. \"Mitä\ntodisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?\"\n\nValentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.\n\n\"Todisteita\"! huusi hän. \"Herra Jumala! Mies hakee todisteita.\nLuonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei\nsillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä?\nEttekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän\ntodennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?\"\n\nReippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana\nja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja\nkatselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään\nnäyttänyt kovin selittävältä.\n\n\"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä\", sanoi Valentin tarjoilijalle\nlaskua maksaessaan.\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi mies. \"Se tapahtui hyvin omituisella tavalla.\"\n\n\"Niinkö? Kertokaapa siitä meille\", sanoi salapoliisi huolettoman\nuteliaana.\n\n\"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään\", sanoi tarjoilija.\n\"Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla\ntäällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja\nmeni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi\nrahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon.\n'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut\nliikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette',\nvastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian\nlaita. Mutta silloin nolostuin.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi salapoliisi.\n\n\"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta\nnyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista.\"\n\n\"Tosiaanko?\" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin\nsilmin. \"Ja sitten.\"\n\n\"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että\nolen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'.\n'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki\nruudun sateenvarjollaan.\"\n\nKaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi\nkuiskaten: \"Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?\"\n\nTarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:\n\n\"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos\novesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja\nsitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten\ntavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin.\"\n\n\"Bullock-katua\", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia\nkuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.\n\nHeidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien\nvälissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä,\nvieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat\nnäyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut\nsanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin\nvarma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in\npuistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta\nloistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi\nhetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken\nhän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä\nja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän\nhaki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.\n\nKulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän\nhämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän\novessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän. \"Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo\nlähettänyt sen.\"\n\n\"Paketista!\" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää\nhämmästyneeltä.\n\n\"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi.\"\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen\ntodellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. \"Kertokaa toki meille\noikein tarkkaan, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Niin\", sanoi nainen hiukan arvellen. \"Papit tulivat tänne noin\npuolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän\nminun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen\ntuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko\nunohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä.\nSilloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään\nsen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se\npostissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta.\nVaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon\nkäärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia\nnäyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut\ntänne.\"\n\n\"Niin onkin asia\", sanoi Valentin lyhyesti. \"Onko Hampsteadin puisto\ntässä lähellä?\"\n\n\"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne.\"\n\nValentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat\nperässä vastahakoisesti hölköttäen.\n\nKatu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta\nsaapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma\nvielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla\nreunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten\nmaisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet\nloistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt\npäivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja\ntutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat,\njotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet;\nmuutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa\nkuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja\nkasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä,\nlaakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.\n\nTummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin\nmusta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista\nmiestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin,\nettä toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin\nlukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies\noli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat\nyhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla\nvähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot\nkuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä\nhämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut.\nOli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään.\nSehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku\npappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.\n\nTähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman\npäivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä\noli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti,\nsuuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden\npapeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, \"hopeinen,\nsinikivinen esine\", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies\njunassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin\noli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan\nhuomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi\nsafiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta\nkaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että\nFlambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin\ntuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin\nyksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne\nhyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä\nkuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa\nHampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä,\nja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa\ntakia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa\nalentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin\najatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea\nmikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan\nhakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta\nvarastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen\nvälillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla\nnimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa\nikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta\njälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui —\nmikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan,\nvaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut\nrikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.\n\nMolemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset\nkorkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet\nkeskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat,\nmutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä\nkukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua\nhirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä\npensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien\nkeinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että\nhe saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan\nkuulleet, ainoastaan sana \"järki\" toistettiin usein kimakalla,\nmelkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat\npapit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä\nnäkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin\nhe löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle,\nmistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla\ntällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut\npuupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta\nkeskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja\nvihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen\nyläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja\ntähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta\nmitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä\nsuurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli\nhän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.\n\nKuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys.\nOliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle\nasiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon\nnokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa\non jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein\npulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui\nyksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä\nkohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton\ntaivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei\nolisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan\nsynkissä tuomiokirkoissa.\n\nEnsimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi:\n\"mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli\nmahdoton lahjoa!\"\n\nPitempi nyökäytti päätään ja sanoi:\n\n\"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat\njärkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin,\ntuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän\njärkemme on hulluutta.\"\n\n\"Ei\", sanoi toinen pappi. \"Järki on aina järki, vaikkapa helvetin\nesikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa\nrajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta,\nmutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa\njärkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä\nmielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin.\"\n\nPitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:\n\n\"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman\nkaikkeudessa...?\"\n\n\"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite\", sanoi pikku pappi ja muutti\nkiivaasti asentoa. \"Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se\nei olisi totuuden lakien alainen.\"\n\nValentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän\nluuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän\nsille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän\narvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä\nlörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta\npitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen\nkuunteli, puhui isä Brown.\n\n\"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita.\nKatsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja\nja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai\ngeologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat\njalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri.\nMutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi\nvähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen.\nOpaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte\nilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!\"\n\nValentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja\nhiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta\nsuuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain,\nmikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän\nviimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin\nja kädet polvilla:\n\n\"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat\njärkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja\nminun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä.\"\n\nJa pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään\nlisäsi hän:\n\n\"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme\nyksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi\nkuin olkinuken.\"\n\nJuuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun\npuhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija\nkäänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen\nyksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt\ntoveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.\n\n\"Niin\", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja\nmuuttamatta asentoaan. \"Niin, minä olen Flambeau.\"\n\nLyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:\n\n\"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?\"\n\n\"En\", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.\n\nNyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui\npenkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.\n\n\"Ettekö\", huudahti hän. \"Te ette tahdo antaa minulle sitä, te\nylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä\nmustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun\npovitaskussani.\"\n\nPikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet\nkasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:\n\n\"Oletteko, oletteko varma siitä?\"\n\nFlambeau kirkui ihastuksesta.\n\n\"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi\"; sanoi hän.\n\"Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas\ntehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen\nsaanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä\ntavallaan. \"Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan.\"\n\nRikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti\nkasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.\n\n\"Oletteko _te_ kuullut siitä puhuttavan?\" kysyi hän.\n\n\"Ja missä olette _te_ kuullut puhuttavan siitä?\"\n\n\"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on\", vastasi pikku mies\nyksinkertaisesti. \"Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän\noli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä\nkäärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon\nmiesparan menettelytavat.\"\n\n\"Kun te aloitte epäillä minua?\" toisti rosvo kiihkeämmin. \"Olitteko te\ntodella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin\nteidät tänne, puiston autioimpaan osaan?\"\n\n\"En, en missään nimessä\", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. \"Ei,\nkatsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta\npikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät\npiikkirannerengastaan.\"\n\n\"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?\"\närjäsi Flambeau.\n\n\"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!\" sanoi isä Brown\nkohottaen hiukan silmäkulmiaan. \"Kun olin pappina Hartlepoolessa,\noli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä\nheti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta\njoutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni,\nja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin\nne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean.\"\n\n\"Saitte pitää oikean?\" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen\näänessään soinut yksistään voiton riemu.\n\n\"Näinhän se kävi\", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä\nteeskentelemättömästi. \"Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin,\nolinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen\nkiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut,\nsen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se\nsiellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia\njäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni\nWestminsteriin.\" Hän lisäsi surullisella äänellä. \"Senkin opin minä\neräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan\nkäsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan\nsitä saa tietää, sanon teille\", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa\nanteeksi pyytävän näköisenä. \"Kun kerran on pappi, niin ei hän sille\nmitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita.\"\n\nFlambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei\nsisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös\npenkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:\n\n\"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä\nkaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne\nja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan\nsen väkisin.\"\n\n\"Ette\", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. \"Te ette ota sitä\nväkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja\ntoiseksi, koska emme olekaan yksin.\"\n\nFlambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.\n\n\"Tuon puun takana\", sanoi isä Brown, \"seisoo kaksi vahvaa poliisia ja\nsuurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne\ntulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä\nminä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista\noppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En\nollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata\nomaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni,\nettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa\nsuolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee\nsitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin\nsokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely,\njos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa\nsen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin\nlaskun ja te maksoitte sen.\"\n\nNyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin\nhyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt\nhäntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.\n\n\"Koska teillä ei\", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi\nja sitovasti, \"ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi\nseurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä\nolemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi\npuhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä,\nkaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti\ntulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää\ntosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä.\"\n\n\"Millä?\" kysyi Flambeau.\n\n\"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä\",\nsanoi pappi ja irvisti. \"Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti\nliian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää\naasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin\ntanakat.\"\n\n\"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?\" keskeytti toinen.\n\n\"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat\", sanoi Brown,\nmiellyttävästi yllätettynä. \"Ettehän sitten olekaan joutunut kovin\npitkälle pahuuden tiellä.\"\n\n\"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?\"\nhuusi Flambeau.\n\nHymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien\nkasvojen yli.\n\n\"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki\", vastasi\nhän. \"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee\njuuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia\nsyvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta\nminun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette\nollut pappi!\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.\n\n\"Te ahdistitte järkeä\", sanoi isä Brown. \"Se on huonoa teologiaa.\"\n\nJa juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia\nvarjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että\nurheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.\n\n\"Älkää kumartako minulle, _mon ami_\", sanoi Valentin kaikuvalla\näänellä. \"Kumartakaamme molemmat mestarillemme.\"\n\nJa he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen\nessexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.\n\n\n\n\nSALAPERÄINEN PUUTARHA\n\n\nAristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja\nmuutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan,\nhänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat\nkasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään.\nIvan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui\naseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja\nyhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien\nympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan\nSeinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä\njuuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta\npääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen\nvartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta\nvei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut\nulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka\nharjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista\nistua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa\npahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.\n\nNiinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että\nhän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin,\npuhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja\nmuita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat\nhänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla\ntarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia\nahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan.\nKun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi\nkoko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti\nkäyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja\npuhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten\nvapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että\nheidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.\n\nKun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine\nrusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan\nharmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa,\njonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun\nhän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille\npaikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan.\nTeräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien\nvälistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta\nniin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että\ntällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen\naavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän\nerkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli\nollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa\njo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen\nseuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin\nlähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen,\nSukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn,\nhoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine,\nylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret\nGrahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella\nja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren,\nmustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka\nmyöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori\nSimonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen,\nterävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine\netsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska\nne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä\nBrownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut\nEnglannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin\nketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli\nkumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan\nerikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän\nkättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän\noli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu,\nmustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva\nja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului\nvoittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi\ntulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana\ntutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän\noli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen\npiittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä\nmissä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa.\nKun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady\nGalloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.\n\nMitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät\nyhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän\nhienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen\nsilmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin\nerästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut\nlaajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän\nodotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän\nsuuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat\nantaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin\nsiunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan\nei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni\nvai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis\nmättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun\nastiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut.\nMuitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista\nShakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän\nkärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta\npiti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän \"edistyskelpoisena\".\nHän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia\n\"edistyskelpoisena\", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan\nväärin.\n\nJulius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin\npäivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä\nvoivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen\nsisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman\nvaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan\nseurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai\nsormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti\ntaapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset,\nkäskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset\npiirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi.\nMutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa\namerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin,\nja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway\nruokasaliin.\n\nOli eräs kohta, johon nähden Gallowayt unohtivat tavallisen\nsuopeutensa ja taipuvaisuutensa. Jos lady Margaret vain ei sallisi\ntuon seikkailijan O'Brienin saattaa häntä pöytään, oli hänen isänsä\ntyytyväinen. Hän ei sitä tehnytkään, hän oli mennyt ruokasaliin\ntohtori Simonin seurassa. Mutta kuinka olikaan, niin näytti vanha\nherra Galloway levottomalta, melkein epäkohteliaalta. Hän käyttäytyi\npäivällisen aikana jokseenkin diplomaattisesti, mutta sitten kun herrat\nolivat alkaneet tupakoida ja kolme nuoremmista, tohtori Simon, pappi\nBrown ja tuo \"vaarallinen\" O'Brien, oli kadonnut, kaiketi mennäkseen\nnaisten luo tai tupakoimaan kasvihuoneeseen, tuli englantilainen\ndiplomaatti tosiaankin epädiplomaattiseksi. Joka hetki vaivasi häntä\najatus, että tuo kelvoton O'Brien jollain lailla pyrki lähentelemään\nMargaretia. Hän ei voinut arvata, kuinka se kävisi päinsä. Hän istui\nnyt kahvipöydän ääressä Braynen seurassa, tuon valkohapsisen yankeen,\njoka uskoi kaikkiin uskontoihin ja Valentinin, tuon harmahtavan\nranskalaisen, joka ei uskonut ainoaankaan. He saattoivat väitellä\nkeskenään, mutta kumpikaan heistä ei voinut vedota häneen. Vihdoin oli\ntämä keskustelu \"edistysmahdollisesta\" kohonnut ikävimmilleen ja lordi\nGallowaykin nousi mennäkseen salonkiin. Kuusi tai kahdeksan minuuttia\nharhaili hän pitkissä käytävissä, mutta vihdoin kuuli hän tohtorin\nkimeän, opettavan äänen, sitten papin kumeaa puhetta ja lopuksi yleistä\nnaurua. Nuokin, ajatteli hän kiukuissaan, keskustelevat varmaan\ntieteestä ja uskonnosta. Mutta samassa kun hän avasi salongin oven,\nnäki hän vain yhden seikan, hän näki — ketä siellä ei ollut. Hän näki,\nettä kapteeni O'Brien oli poissa ja että myöskin lady Margaret puuttui.\n\nKärsimättömänä poistui hän salongista, aivan kuten ruokasalista vähää\nennen, ja kompuroi taas eteenpäin käytävää pitkin. Ajatus suojella\ntytärtä irlantilaiselta legioonasotilaalta ja seikkailijalta oli\nmuuttunut hänessä maniaksi. Kun hän läheni talon takaosaa, missä\nValentinin työhuone oli, hämmästyi hän kohdatessaan tyttärensä, joka\nkiiruhti hänen ohitseen, kalpeana, kasvoillaan halveksiva ilme,\njossa siinäkin oli salaisuus kätkettynä. Jos hän oli ollut O'Brienin\nseurassa, missä oli sitten O'Brien? Jos hän ei ollut hänen seurassaan,\nmissä hän sitten oli ollut? Vanhuuden voimakkaan epäluuloisuuden\najamana hapuili hän läpi talon pimeitten osien ja saapui viimein\novelle, jota palvelijat käyttivät, ja sitä tietä puutarhaan. Kuun\nsirppi oli nyt leikannut kappaleiksi ja hävittänyt myrskypilvet. Sen\nhopeinen valo täytti koko puutarhan. Pitkä, sinipukuinen olento tuli\nruohokentän yli ja lähestyi Valentinin asuinhuoneen ovea; kuun säde\nvälkkyi hihansuunauhoissa. Mies oli kapteeni O'Brien.\n\nHän katosi eräästä lasiovesta ja lordi Galloway jäi seisomaan\nomituisen mielialan vallassa, joka samalla oli katkera ja hapuileva.\nKuun valaisema puutarha, joka suuresti muistutti näyttämökoristeita,\nnäytti pilkkaavan häntä tuolla kaikki kiehtovalla haavetunnelmallaan,\njonka kanssa hänen maallinen arvonsa oli syvässä ristiriidassa.\nIrlantilaisen reippaat askeleet ja sopusointuiset liikkeet kiukuttivat\nhäntä, aivankuin hän itse olisi ollut kilpakosija, eikä isä. Kuunvalo\noli tekemäisillään hänet hulluksi. Aivan kuin taikavoimalla oli hänet\nvietelty trubaduuripuutarhaan, Watteaun tyyliseen keijukaismaahan,\nja koska hän mielellään sanan voimalla tahtoi häivyttää ilmapiirin,\njonka narrimainen rakkaus täytti, seurasi hän heti vihollistaan. Mutta\nsamassa lipesi hänen jalkansa kiveen tai puunjuureen ruohostossa ja\nhänen katseensa sattui ensin kiukkuisena, sitten uteliaana esineeseen\nmaassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat kuu ja korkeat poppelit\nnähdä harvinaisen näyn: vanhanpuoleinen englantilainen valtiomies\njuoksi pakoon täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen juostessaan.\n\nHänen käheitten huutojensa johdosta ilmestyivät kalpeat kasvot\ntyöhuoneen ovelle. Se oli tohtori Simon välkkyvine silmälaseineen ja\nkalpeine otsineen. Hän oli kuullut lordi Gallowayn ensimäiset selvät\nsanat. Lordi kirkui: \"Ruumis, ruumis ruohossa, verinen ruumis\". Nyt oli\nhän ainakin unohtanut O'Brienin.\n\n\"Meidän täytyy heti ilmoittaa asiasta Valentinille\", sanoi tohtori,\nsittenkun lordi oli katkonaisin sanoin kertonut kaiken, mistä oli\nuskaltanut ottaa selvän. \"Onpa onni, että hän on täällä.\"\n\nSillä aikaa kun tohtori puhui, oli suuri salapoliisi tullut\nhuoneeseensa huutojen sinne houkuttelemana. Muutos, joka hänessä\ntapahtui, tuntui melkein naurettavalta nähdä. Hän oli tullut isännän\nja gentlemannin levottomuuden ajamana, peläten, että joku vieraista\ntai palvelijoista oli äkkiä sairastunut. Kun hänelle kerrottiin\nasia kaikessa kamaluudessaan, oli hän, vakavuudestaan huolimatta,\nsilmänräpäyksessä selvillä kaikesta ja toimeliaana. Oli asia miten\nkamala ja odottamaton hyvänsä, koski se kuitenkin hänen ammattiaan.\n\n\"Tosiaankin ihmeellistä, hyvät herrat\", sanoi hän kiiruhtaessaan\npuutarhaan. \"Olen hakenut salaisuuksia ympäri koko maailman, ja nyt\nputoo sellainen omaan puutarhaani. Mutta sanokaapa, missä se on?\"\n\nHe kulkivat nyt hiukan epäröiden ruohokentän yli, sillä virrasta oli\nalkanut nousta kevyttä sumua. Syvästi järkytetyn lordi Gallowayn\njohdolla löysivät he kuitenkin kuolleen pitkään ruohoon peittyneenä.\nSe oli hyvin pitkä ja leveähartiainen mies. Hän makasi suullaan, niin\netteivät he nähneet muuta kuin mustan veren, joka peitti hänen leveitä\nhartioitaan, ja hänen suuren päänsä, joka oli kalju lukuunottamatta\nmuutamia ruskeita hiustöyhtöjä, jotka olivat tahmettuneet päälakeen\nkuin meriheinä. Kiemurteleva verivirta luikerti maahanpainuneitten\nkasvojen alta.\n\n\"Ei hän ainakaan ole kukaan meidän seurastamme\", sanoi tohtori Simon\nsyvällä, omituisella äänenpainolla.\n\n\"Tutkikaa häntä, tohtori\", huudahti Valentin kiivaasti. \"Ehkei hän\nolekaan kuollut.\"\n\nTohtori kumartui katsomaan. \"Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta\npelkään kuitenkin, että hän on kuollut\", sanoi tohtori. \"Auttakaa minua\nnostamaan häntä.\"\n\nHe kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla\ntavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli\nlyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa,\noli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. \"Sillä\nmiehellä on täytynyt olla gorillan voimat\", mutisi hän.\n\nVaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori\nSimonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain\nmitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se\nvahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut\nettä sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti\nse roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin\nulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan\nkylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata,\nkuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean\npaidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin\ntohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta\noli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän\noli puettu seurustelupukuun.\n\nValentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella\nruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä.\nTässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän\nenglantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan\nmuutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken\nja heitti menemään.\n\n\"Muutamia oksia\", sanoi hän vakavana. \"Muutamia oksia ja aivan vieras\nmies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta.\"\n\nSyntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi\nGalloway kovalla äänellä:\n\n\"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?\"\n\nPikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi\nepäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta,\nmutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme,\njoka oli jäänyt salonkiin.\n\n\"Anteeksi\", sanoi hän nöyrästi. \"Mutta eihän tähän puutarhaan ole\nmitään veräjää.\"\n\nValentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin\nperiaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian\noikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi hän. \"Ennenkuin yritämme tutkia, kuinka hänet\non murhattu, täytyy meidän ottaa selvä siitä, kuinka hän on tullut\ntänne. Kuulkaapa nyt, hyvät herrat. Siinä määrin kuin se voi tapahtua\nloukkaamatta asemaani ja velvollisuuttani, olemme kai yksimielisiä\nsiitä, ettei eräitä huomattavia nimiä mainittaisi tämän asian\nyhteydessä. Meillä on täällä keskuudessamme naisia, hyvät herrat, ja\nmyöskin ulkomainen lähettiläs. Jos asiaa on pidettävä rikoksena, täytyy\nsitä myös tutkia kuin rikosta. Ennenkuin se on tapahtunut, toimin\nminä oman pääni mukaan. Olen poliisipäällikkö; olen niin julkinen\nhenkilö että mielelläni maksaisin vaikka mitä saadessani hetkenkin olla\nvain yksityinen. Jumalan avulla tahdon vapauttaa jokaisen vieraani\nvastuusta, ennenkuin kutsun väkeni hakemaan oikeaa rikollista.\nLuvatkaa kunniasanallanne, hyvät herrat, ettei kukaan teistä poistu\ntästä talosta ennenkuin huomenna keskipäivällä. Makuuhuoneita riittää\nkaikille. Tehän tiedätte, Simon, missä kamaripalvelijani on. Sanokaa\nhänelle, että hän jättää jonkun muun palvelijoista vartioimaan, ja että\nhän heti tulee luokseni. Te, lordi Galloway, osaatte parhaiten selittää\nnaisille tapahtuman ja estää heitä kauhistumasta. Heidänkin täytyy\njäädä tänne. Isä Brown ja minä jäämme ruumiin luo.\"\n\nKun Valentin esiintyi päällikkönä, toteltiin hänen sanojaan kuin\ntorven merkkejä. Tohtori Simon meni asehalliin ja haki Ivanin,\njulkisen poliisin yksityisen seuralaisen. Galloway meni salonkiin ja\nkertoi kauhean tapauksen hyvin tahdikkaasti, niin että kun seurue\ntaas kokoontui siellä, olivat naiset jo jokseenkin tointuneet\nsäikähdyksestään. Sillä aikaa seisoivat hyvä pappi ja hyvä ateisti\nliikkumattomina kuun valossa kuolleen pää- ja jalkapuolessa aivankuin\nomien kuolemaa koskevien teoriojensa vertauskuvalliset patsaat.\n\nIvan, uskottu palvelija, arpineen ja viiksineen, tuli ulos talosta\nkuin tykistä ammuttuna ja juoksi ruohokentän yli herra Valentinia\nkohti, niinkuin koira isäntänsä luo. Hänen tuhkanharmaat kasvonsa\nolivat muuttuneet aivan eläviksi tämän kodin piirissä tapahtuneen\nsalapoliisijutun vuoksi ja hän pyysi isännältään melkein loukkaavalla\ninnolla lupaa saada tutkia jäännöksiä.\n\n\"Niin, katselkaa niitä, jos tahdotte, Ivan\", sanoi Valentin. \"Mutta\nälkää viipykö kauan. Meidän täytyy mennä sisään ja ottaa selvä asiasta.\"\n\nIvan nosti päätään, mutta antoi sen taas painua.\n\n\"Se ei voi olla mahdollista\", läähätti hän. \"Ei, sitä se luonnollisesti\nei ole. Tunnetteko tämän miehen, sir?\"\n\n\"En\", vastasi Valentin välinpitämättömästi. \"Nyt on parasta mennä\nsisään.\"\n\nHe auttoivat toisiaan kantamaan ruumiin sohvalle Valentinin\ntyöhuoneeseen ja sitten menivät he kaikki salonkiin.\n\nSalapoliisi istuutui varovasti, melkein epäröiden erään pöydän ääreen,\nmutta hänen katseensa oli teräksinen, niinkuin tuomarin oikeussalissa.\nHän teki nopeasti joitakin muistiinpanoja paperille, joka oli hänen\nedessään ja sanoi sitten aivan lyhyesti:\n\n\"Ovatko kaikki läsnä?\"\n\n\"Mr Brayne ei ole\", vastasi Mont St. Michelin herttuatar ja katseli\nympärilleen.\n\n\"Niin\", sanoi lordi Galloway käheällä ja korkealla äänellä. \"Eikä\nmyöskään herra Neil O'Brien, luulen. Minä näin sen herran kävelevän\npuutarhassa, kun ruumis vielä oli lämmin.\"\n\n\"Ivan\", sanoi salapoliisi. \"Mene kutsumaan tänne kapteeni O'Brien ja\nmr Brayne. Tietääkseni lopettelee mr. Brayne sikariaan ruokasalissa\nja luulen, että kapteeni O'Brien kävelee kasvihuoneessa. Siitä en\nkuitenkaan ole varma.\"\n\nTottelevainen palvelija kiiruhti ulos huoneesta, ja ennenkuin\nkukaan oli ehtinyt liikahtaa tai puhua, jatkoi Valentin samalla\nsotilaallisella vauhdilla esitystään.\n\n\"Täällä tietävät kaikki, että puutarhasta löydettiin kuollut mies pää\npoikkileikattuna. Te tutkitte ruumiin, tohtori Simon. Arveletteko, että\non tarvittu paljon voimia miehen kaulan poikkileikkaamiseen tuolla\nlailla? Voisiko sen tehdä tavallisella terävällä veitsellä?\"\n\n\"Väittäisin puolestani, ettei sitä millään lailla voi tehdä veitsellä\",\nvastasi kalpea tohtori.\n\n\"Voitteko\", jatkoi Valentin, \"ajatella jotain asetta, jolla sen voisi\ntehdä?\"\n\n\"Ei millään nykyään käytännössä olevalla\", sanoi tohtori ja rypisti\nmiettien otsaansa. \"Ei ole helppoa kömpelöstikään jyrsiä poikki kaulaa\nja tämä on nopea sivallus. Sen olisi voinut tehdä sotakirveellä tai\nkaksiteräisellä miekalla.\"\n\n\"Mutta hyvä herra\", huudahti herttuatar melkein hysteerisesti. \"Eihän\ntällä paikkakunnalla ole sotakirveitä eikä kaksiteräisiä miekkoja.\"\n\nValentin puuhaili yhä edelleen paperilla, joka oli hänen edessään.\n\"Sanokaa minulle\", virkkoi hän ja juoksutti kynäänsä paperia pitkin,\n\"olisiko sen voinut tehdä pitkällä ranskalaisella ratsusapelilla?\"\n\nSamassa kuului ovelta hiljainen kolkutus ja, omituista kyllä, teki\nse kaikkiin jokseenkin saman vaikutuksen kuin Macbethin kolkutukset.\nJäätävän hiljaisuuden vallitessa sai tohtori Simon sanotuksi:\n\"Sapelilla — luulen kyllä.\"\n\n\"Kiitos ilmoituksesta\", sanoi Valentin. \"Astu sisään, Ivan.\"\n\nPalvelija avasi oven kapteeni Neil O'Brienille, jonka hän lopulta oli\nlöytänyt taas kävelyltä puutarhassa.\n\nIrlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä,\nuhmaavassa asennossa.\n\n\"Mitä tahdotte minusta?\" huusi hän.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa\", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti.\n\"Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?\"\n\n\"Panin sen kirjaston pöydälle\", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin\ntavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. \"Se oli epämukava kantaa\n— se alkoi...\"\n\n\"Ivan\", sanoi Valentin. \"Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta.\"\nSitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: \"Lordi Galloway sanoo, että hän\nnäki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin.\nMitä teitte puutarhassa?\"\n\nKapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. \"Niin\",\nhuudahti hän pahasti murtaen. \"Minä katselin kuuta. Nautin luonnon\nkauneudesta, hyvä herra.\"\n\nRaskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti\njälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi\nkädessään. \"En löytänyt muuta kuin tämän\", sanoi hän.\n\n\"Pane se pöydälle\", sanoi Valentin ylöskatsomatta.\n\nAavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä\nhiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin\nedessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi\nGallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt.\nSe ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.\n\n\"Sen voin minä kertoa teille\", huudahti lady Margaret tuolla\nkirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen,\nkun hän puhuu julkisesti. \"Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien\nteki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta.\nHän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että\nperhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin\nkunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan\nsuurtakaan arvoa kunnioitukselleni.\"\n\n\"Ja nyt kysyn minä\", lisäsi hän heikosti hymyillen, \"välittääkö hän\nsiitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt.\nOlen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt\ntällaista rikosta.\"\n\nLordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään\nhiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.\n\n\"Etkö voi pitää suutasi, Maggie\", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten.\n\"Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa?\nMissä on hänen kirottu ratsuväen...?\"\n\nUkko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella,\njolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.\n\n\"Sinä vanha hupsu\", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän\nkunnioittavalla äänellä. \"Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä\nvakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun\nkanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi\ntäytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä?\nVihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman\ntyttäresi...?\"\n\nLady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan\nmitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt\nnäyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien\nvälillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine,\nkalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija,\nkuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli\ntäynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja\nrikollisista rakastajattarista.\n\nTämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:\n\n\"Se oli kai hyvin pitkä sikari?\"\n\nAjatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat\nympärilleen hakien puhujaa.\n\n\"Minä tarkoitan\", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. \"Minä\ntarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut\nainakin kävelykepin pituinen.\"\n\nVaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot\nhänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi hän terävästi. \"Ivan, mene hakemaan herra\nBraynea ja tuo hänet heti tänne.\"\n\nHeti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen\näänessään jyrkkä vakavuus.\n\n\"Lady Margaret\", sanoi hän. \"Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme\nsekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten\nsovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta\ntodistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt,\ntapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja\nvasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni\nyhä käveli.\"\n\n\"Ajatelkaapa\", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään,\n\"että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti\nemme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni,\nsanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella,\nettä joutui syytteeseen murhasta.\"\n\n\"Noina minuutteina\", sanoi Valentin miettiväisenä, \"olisi hän kyllä...\"\n\nTaas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", sanoi hän. \"Mutta mr Brayne on poistunut\ntalosta.\"\n\n\"Poistunut talosta!\" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa\nseisoalleen.\n\n\"Poissa, kadonnut, häipynyt!\" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla.\n\"Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin,\nkaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni\nlöytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Valentin.\n\n\"Sen saatte kohta nähdä\", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi\nheti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen.\nJokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut\nIvan jatkoi aivan tyynesti.\n\n\"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän\npäässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä\npaikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen\npaetessaan.\"\n\nTaas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan,\ntarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi\nkunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.\n\n\"Herra kapteeni\", sanoi hän. \"Me luotamme siihen, että te millä\nhetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi\nsitä tutkittavakseen. Sitä ennen\", ja nyt pisti hän miekan takaisin\ntuppeen, että se helähti, — \"sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin\nja pitämään miekkanne.\"\n\nTeon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.\n\nNeil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän\nkoittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä\npuutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen\nilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla\nonnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt\nhäneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady.\nHän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin\ntyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen\nkukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä\nja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä\nolikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon\npainostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen\nmiljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki\noli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.\n\nMutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien\nistahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies\nheti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää\najateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.\n\n\"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua\", sanoi irlantilainen\naivan avoimesti. \"Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä.\nBraynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli\nmiehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen\njälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin\n— Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari\ntaskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen.\nMinusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia.\"\n\n\"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja\nmuurien sisällä\", sanoi tohtori tyynesti. \"Älkää käsittäkö minua\nväärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa\ntodistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys.\nEnsimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella,\nkömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme\nvaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa.\nToinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja?\nOnko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa\nheilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella,\nvartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi\npujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan?\nNeljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa\npäästä ulos puutarhasta?\"\n\n\"Ja viides\", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia,\njoka hitaasti liikkui käytävällä.\n\n\"On kai vähemmän arvoinen\", sanoi tohtori. \"Mutta omituiselta se\nminusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu,\narvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin\ntarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli\ntoisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne\ntosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun\nvalossa?\"\n\n\"Kauheaa!\" sanoi O'Brien ja värisi.\n\nIsä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena\nkainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän\nkömpelösti:\n\n\"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan,\nmitä on tapahtunut.\"\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä\nsilmälasiensa läpi.\n\n\"Niin — ikävää kyllä\", sanoi isä Brown hiljalleen. \"Katsokaas, on\ntapahtunut vielä yksi murha.\"\n\nMolemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että\nhorjuivat.\n\n\"Ja mikä on vielä merkillisempää\", jatkoi pappi katsellen hämärillä\nsilmillään rododendron-ryhmiä, \"on, että se on samaa kamalaa lajia kuin\nedellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen,\nvirrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni\nPariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän...\"\n\n\"Herra Jumala\", huudahti O'Brien. \"Onko Brayne sitten mielipuoli?\"\n\n\"On amerikkalaisia vendettoja\", sanoi pappi kylmästi.\n\nSitten lisäsi hän: \"Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan\npäätä.\"\n\nAivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen.\nSotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä\nhurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten\nvielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi\nkuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään\nvielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen\nkuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin\noma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain\nnationalistinen lehti, _La Guillotine_, joka joka viikko esitti\njonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät\nseisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin\nverrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena\nsäilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen\nvaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka\nkuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti:\ngoottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien\nraakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset\npilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa\ntoimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen\npisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden\nvuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen\nhuipulla.\n\nKirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä\nlyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea\npunerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän,\nlievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo\nkuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman\nsuurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot\nnäyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli\nnostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana.\nValentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista,\njoka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt\nolevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki\nsitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta,\njota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja,\njoilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet\nja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt\nsitä ympäriinsä.\n\n\"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien\", sanoi Valentin tyynesti ja\nsydämellisesti. \"Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime\nkokeesta teurastajanammatin alalla?\"\n\nIsä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi\npäätään nostamatta:\n\n\"On kai aivan varmaa\", otaksun minä, \"että juuri Brayne on leikannut\ntämänkin pään?\"\n\n\"Se tuntuu otaksuttavalta\", sanoi Valentin kädet taskuissa. \"Mies on\nmurhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän\npäässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen\nottaneen täältä.\"\n\n\"Niin, niin, minä ymmärrän\", vastasi isä Brown alistuvasta \"Mutta minä\nepäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Simon ihmetellen.\n\n\"Niin — kuulkaapa tohtori\", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään\nsiristellen. \"Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni\nse ei käy päinsä.\"\n\nO'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä\nhänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori\nesiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.\n\n\"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne\", sanoi pappi tyynesti. \"Hänen vasen\nkorvansa oli juuri noin muodostunut.\"\n\nSalapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt\npappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: \"Te\nnäytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown.\"\n\n\"Niin kyllä\" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. \"Olen ollut\npari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän\nkirkkoomme.\"\n\nFanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. \"Ja ehkäpä hän aikoi\ntestamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne\", sanoi hän.\n\n\"Ehkäpä hän tekikin sen\", sanoi Brown tyynesti.\n\n\"Se on kyllä mahdollista.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, \"tietänette\nkai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen...\"\n\nKapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. \"Älkää toistako\ntuota tyhmää parjausta, Valentin\", sanoi hän. \"Sillä siitä saattaisi\nseurata useampiakin miekan sivalluksia.\"\n\nMutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän\nkatseen vaikutuksesta.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän. \"Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä\nmielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä,\nteidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille,\njos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja\nkirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos\njotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa.\"\n\n\"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?\" kysyi tohtori Simon, kun\npoliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.\n\n\"Vain yksi seikka, sir\", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita\nkasvojaan. \"Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet\nselville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta\", ja\nhän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista\nruumista.\n\n\"Niinkö!\" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. \"Kuka hän sitten on?\"\n\n\"Hänen nimensä on Arnold Becker\", sanoi alidetektiivi. \"Vaikka hän\nusein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on\ntiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä\non pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei\njuuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen\nSaksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin\nkanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis\nBecker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa\nhänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun\nnäin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin\nen koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin\nmestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa.\nMutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka...\"\n\nInnokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut\nhäntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli\nhypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä\näkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen\", huusi hän. \"Sillä nyt käsitän minä\njo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni\nkäsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin\njokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä\nTuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään\nselkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet.\"\n\nHän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan,\ntai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä\nkahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.\n\nKun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot,\nyhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:\n\n\"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin\nmahdollista.\"\n\nHän kääntyi tohtorin puoleen: \"Tohtori Simon, teillä on luja pää ja\nkuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä\nasiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin.\"\n\nSimon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään,\nmutta hän vastasi heti:\n\n\"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän\nmiehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen\nveitsellä?\"\n\n\"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä\", vastasi Brown tyynesti. \"Ja kaulan\ntaittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.\n\n\"Sitten toinen kysymys\", keskeytti isä Brown.\n\n\"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?\" kysyi lääkäri.\n\"Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa.\"\n\n\"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia\", sanoi pappi ja meni ikkunan\nluo, josta murhapaikka näkyi. \"Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan\nniihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista?\nNe oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan\nmiekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi\nkappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten\nkumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka\nirroitti pään.\"\n\n\"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta\", sanoi tohtori hitaasti.\n\"Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä.\"\n\nPappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan\nkysymyksiä.\n\n\"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri\", jatkoi tohtori.\n\"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?\"\n\nKääntymättä jatkoi pieni pappi: \"Ketään vierasta ei koskaan tullut\npuutarhaan.\"\n\nHuoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein\nlapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään\nmuutamia pilkallisia huomautuksia.\n\n\"Vai niin\", huudahti hän. \"Me emme siis raahanneet tuota suurta,\nlihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei\nkai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?\"\n\n\"Ollut tullut puutarhaan?\" toisti Brown miettivästi.\n\n\"Ei ainakaan kokonaisuudessaan.\"\n\n\"Tuopa oli lystikästä\", sanoi Simon. \"Joko tullaan puutarhaan tai ei\ntulla.\"\n\n\"Se ei ole niinkään varmaa\", sanoi pappi heikosti hymyillen. \"Kuinka\nkuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?\"\n\n\"Te ette kai ole aivan terve\", sanoi tohtori kiukustuneena. \"Mutta\njos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos\npuutarhasta?\"\n\n\"Hän ei tullut ulos puutarhasta\", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos\nikkunasta.\n\n\"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?\" jyrähti Simon.\n\n\"Ei, ei aivan kokonaan\", sanoi isä Brown.\n\nSimonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän\nraivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. \"Joko tullaan ulos puutarhasta\ntai ei tulla\", ärjäsi hän.\n\n\"Ei aina\", sanoi isä Brown.\n\nTohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:\n\n\"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin\", huudahti hän\nkiivaasti. \"Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä\ntai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista.\"\n\n\"Tohtori\", sanoi hengen mies herttaisesti. \"Olemmehan aina tulleet\nhyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja\ntoistaa viidennen kysymyksenne.\"\n\nTohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi\naivan lyhyesti:\n\n\"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä\nkuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen\".\n\n\"Niin\", sanoi liikkumaton pappi. \"Ja se oli tehty sitä varten, että\njohtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se\noli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen.\"\n\nSe ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli\nhyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki\nmielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen\nmielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan\nhänen korvaansa: \"Varo puutarhaa, missä kasvaa kahdenlaisia hedelmiä.\nVältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli.\" Täytyy kuitenkin\ntunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset\nolennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli\nhänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti\nhuomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin\ntuohon pieneen, omituiseen pappiin.\n\nIsä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa\nvasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta\nsaattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin\njärkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut\nolemassa.\n\n\"Hyvät herrat\", aloitti hän. \"Puutarhasta emme löytäneet tuon\nmuukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista.\nHuolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä,\nettä Becker oli vain osittain läsnä täällä.\"\n\n\"Katsokaapa tätä\", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista.\n\"Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?\"\n\nHän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan\nvieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne\nvainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.\n\n\"Murhaaja\", jatkoi Brown tyynesti, \"katkaisi vihollisensa kaulan\nja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän\npäänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja\nkoska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme\nmuukalaisen.\"\n\n\"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!\" huudahti O'Brien tuijottavin\nsilmin. \"Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?\"\n\n\"Ei\", vastasi isä Brown käheästi. \"Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa,\nniitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö\nAristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni,\nkuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut\nkappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa\nsitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö\nkoskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että\nhän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen\nsen, mitä hän sanoi \"_ristin taikauskoksi_\". Sitä varten on hän\ntaistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka\nsiroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan\nvaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut\nkuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva\nepäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain\ntoista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan\nrutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti\nsellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin \"_La Guillotine_\".\nTaistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa\najatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri\nsilloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi\nainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän\nBeckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi\nsitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei\nkuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan.\nValentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia\nkuivia oksia havaintovälineinä ja...\"\n\nArpikas Ivan hyppäsi pystyyn:\n\n\"Te olette järjiltänne!\" huusi hän. \"Te menette kohta isäntäni luo,\nvaikka minun täytyisi...\"\n\n\"Minä ajattelin juuri tehdä niin\", sanoi Brown synkästi. \"Minun täytyy\nkehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e.\"\n\nAjaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät\nnyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.\n\nSuuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin\nvaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan... He\nseisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä\nselässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi\nsilloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että\nValentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla\nkasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.\n\n\n\n\nKUMMALLISET JALAT\n\n\nJos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun \"Kaksitoista totista\nkalastajaa\" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel\nVernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä,\nhuomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa\nole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että\nuskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä\nsiihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei\nhäntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta\njälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi\nkertomisen vaivan.\n\nJos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa —\njos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin,\nnimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän\npitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin\nkokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä\nhän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain\nkuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän\nrohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että\nhän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin\nvähän luultavaa, että nousisitte kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen\nasemaan tavataksenne nuo \"Kaksitoista totista kalastajaa\" tai\nlaskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten\njoukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa\nkuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.\n\nHotel Vernon, jossa nuo \"Kaksitoista totista kalastajaa\" söivät\njokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka,\njonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä,\njonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein\nmielipuolisuutta. Hotelli oli \"exklusiivisen\" liikeyrityksen\nmielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen\nei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön\npiirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että\nhe tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat\nkeinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja\nväsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä\nniiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli,\njonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti\nkuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä\nolisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin\nauki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel\nVernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa\nBelgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava.\nEräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina\nsuojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä,\nse nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä\nyhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa\nterassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja\njosta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen puutarhojen\nyli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä\nvoitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä\nseikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin\nsilloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi\nmelkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti\npani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden\nkorkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten\nlaitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan\nkeskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen\npalvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On\nmelkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän\nhotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja\nnotkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä\noli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.\n\n\"Kahdentoista totisen kalastajan klubi\" ei olisi voinut syödä\npäivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se\npysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut\nolonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan\naikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun \"kalastajat\" viettivät\njokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä\nkaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti\nkäyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella\ntaideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa\nsuuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli\nsuurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia\nmenoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä\nmitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli.\nEi tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi \"Kahdestatoista\nkalastajasta\"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut\npuhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen\npuheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.\n\nJos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta\nhotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja\nhänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen\nhenkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle\nkultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen,\nvieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha\nhäiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin\nasumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä\ntämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä\nBrownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli\nsaanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä\noli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan\nlähinnä asuvan katolisen papin. Emme välitä siitä, mitä tarjoilija\nripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi\npiti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen\nhänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan\nvääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä\nBrown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa\nBuckingham-palatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita.\nMr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies\nja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden\nmatkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin\nharvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin\ntahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja\nhuoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä\nsinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista\ntarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan\nhotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden\nveljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä.\nSitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja\nhänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa\nmatkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin\nelämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos\nse vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota\nette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla,\nvaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen\nja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin\nja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla\non jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä\nodotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen\nolisi sijainnut hotellin baari.\n\nTässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei\nkukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja\nkonttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen\npäällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin\nja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa\nuloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa\nasioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai\nkieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti\npappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi\nhäväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden\nosoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti,\noli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule\ntunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista\nolivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.\n\nSillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa\nharhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä.\nPimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä,\nsyrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä\nhämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä\naikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää\nosaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun\ntahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien\nkolinan säestyksen mukaan. Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän\nmyös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on\nhelposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään\nkattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun\nsekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan.\nSitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei\nainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.\n\nAskeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli,\nolivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta\njos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita\naskeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat\nvieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita\noli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin.\nEi missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain\ntavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat\nniin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai\nepätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän\nreunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.\n\nEnsin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni\nmies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä kohdassa\npysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi\nkäynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta,\nvaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun\nviimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea\nsipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat\nkoko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville\n— muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina\npysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli\nniin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo\nnäennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista\nsen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän\noli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden\npiti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin\nja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata\ntuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti\nkäytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän\nhyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta\nilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista\nei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät\npimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.\n\nMutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan\nenemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa\nnäyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja\nvertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan\nuskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä\nvoimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet\nmerkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet\nhotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet tallaavat eteenpäin nopeassa\ntahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla\nketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei\nkuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus\nympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun\nhe ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan\ntai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat\naskeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät\nsynnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä\naiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille\ntämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies,\nluultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä\nelatuksekseen.\n\nJuuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi\naskeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella\nhänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin\npaljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein\nsiltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä\nei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin\nmuu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen\nkangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli\nvarmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin.\nÄkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen\nhuoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta\npuolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän\nkoetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli\nhän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti\nkalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia\nyrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.\n\nKuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai\nei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven\nja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli\nainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi,\nja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja\nsitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi\nlopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen\nhyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi\nkirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin\nkaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt\nalkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän\nkuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas\nomituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies _kävellyt_, hyvin kevyesti ja\nnopeasti kylläkin, mutta hän oli _kävellyt_. Nyt _juoksi_ hän. Saattoi\nkuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin\nkäytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina.\nOli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen,\nmutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan\ntuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se\njälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.\n\nIsä Brown heitti paperit pois, ja koska hän tiesi, että konttorin\novi oli lukittu, meni hän suoraan vaatekomeroon toisella puolen.\nVahtimestari oli juuri poistunut, kaiketi siksi, että ainoat vieraat\nistuivat pöydässä ja hänen toimensa oli siis turha. Sittenkun isä\nBrown oli kompuroinut päällystakkien välitse, huomasi hän, että\njonkinlainen puoliovi tai pöytä yhdisti melkein pimeän vaatekomeron\nvoimakkaasti valaistuun käytävään. Tuollaisen korokkeen yli olemme kai\njokainen ojentaneet sateenvarjomme ja ottaneet vastamerkin. Kaaressa\npöydän yläpuolella paloi liekki, heikosti valaisten isä Brownin,\njonka mustat ääriviivat piirtyivät hänen takanaan laskevan auringon\nharmaankeltaisessa valossa kiiltävää ikkunaa vasten. Mutta sama liekki\nvaloi melkein näyttämöllisen valonsa mieheen, joka seisoi käytävässä\nvaatekomeron ulkopuolella.\n\nHän oli elegantin näköinen hyvin yksinkertaisessa seurustelupuvussaan.\nVaikka hän olikin pitkäkasvuinen, ei hän kuitenkaan näyttänyt vaativan\npaljon tilaa. Tuntui siltä, että hän olisi voinut häipyä pois kuin\nvarjo siinäkin, missä moni lyhytkasvuisempi olisi täyttänyt paikkansa\ntai ollut tiellä. Hänen nyt lampun valaisemat kasvonsa olivat tummat\nja eloisat, ja kaikesta näkyi, että hän oli ulkomaalainen. Hänellä\noli kaunis vartalo ja hänen käytöstapansa oli hyväntahtoista ja\nitsetietoista. Joku arvostelija olisi ehkä huomauttanut, ettei musta\ntakki oikein vastannut hänen vartaloaan ja käytöstapaansa, vieläpä,\nettä se siellä täällä muodosti poimuja, eikä istunut oikein hyvin.\nHeti nähdessään Brownin tummat ääriviivat auringonlaskua vasten heitti\nhän pöydälle numerolla varustetun pahvilapun ja lausui ystävällisen\nkäskevällä äänellä:\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa hattuni ja palttooni; minun täytyy heti lähteä\ntäältä.\"\n\nSanaakaan sanomatta otti isä Brown lapun ja meni tottelevaisesti\nhakemaan päällystakkia. Hän ei toimittanut palvelijan tehtäviä\nensimäistä kertaa. Hän tuli takaisin löydettyään takin ja heitti sen\npöydälle. Vieras, joka sillä aikaa oli haeskellut taskuistaan, sanoi\nhymyillen:\n\n\"Minulla ei ole hopeaa mukanani. Pitäkää tuo.\" Hän heitti pöydälle\npuoli puntaa ja tarttui takkiinsa.\n\nIsä Brownin olemus näytti yhä mustalta ja liikkumattomalta, mutta\ntällä hetkellä meni kai hänen päänsä pyörälle. Omituista kyllä, oli\nhänellä päästään enimmän hyötyä silloin, kun se meni pyörälle. Silloin\nkertoi hän kaksi kahdella ja sai tuloksi neljä miljoonaa. Katolinen\nkirkko, joka ankarasti puolustaa tervettä järkeä, ei aina hyväksynyt\ntällaista laskutapaa. Joskus ei hän itsekään sitä hyväksynyt. Mutta se\noli todellista haltioitumista, joka oli tärkeä ratkaisevina hetkinä,\nsilloin, kun se, jonka pää menee pyörälle, suoriutuu leikistä pää\ntallella.\n\n\"Minä luulen, sir\", sanoi hän kohteliaasti, \"että teillä kyllä on\nhopeaa taskussanne.\"\n\nPitkä herra tuijotti häneen:\n\n\"Mitä hiiden syytä teillä on valittaa, annanko teille hopeaa vai\nkultaa?\" huudahti hän.\n\n\"Hopealla saattaa joskus olla suurempi arvo kuin kullalla\", sanoi pappi\nlempeästi. \"Etenkin jos sitä on suuri määrä.\"\n\nVieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman\nkatseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen\nkatseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään\ntakana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja\nsilloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä\npöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut,\nja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä\nkauluksesta.\n\n\"Seisokaa hiljaa\", kuiskasi hän sähisten. \"En tahdo uhata teitä,\nmutta...\"\n\n\"Minä tahdon sensijaan uhata teitä\", sanoi isä Brown äänellä, joka\nmuistutti ukkosen jyrinää. \"Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka\nei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu.\"\n\n\"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija\", sanoi herra.\n\n\"Minä olen pappi, herra Flambeau\", sanoi isä Brown, \"ja olen valmis\nkuuntelemaan rippiänne.\"\n\nToinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin\nja vaipui tuolille.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kahdentoista kalastajan\" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä\nruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää\nruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä.\nSe oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit\nkäyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä.\nKlubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti\nolla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin\nvakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia,\nniinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös,\nettä sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt\nvälisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu\noli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa\npöytäpuhetta; se vallitsee siellä _salaisena_ tapana, vaikka todellinen\nenglantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan\nsitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään\njonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista\nraha-asiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan\nhänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien\nrunojensa tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota\nliberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja\nhäntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan\nsuuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu\nhyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli\nystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstone-kaulusta.\nHän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän\nseuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään,\nei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen\nrikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä\nhyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi\nhalunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin\nherttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus\nedessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu,\nkasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän\nmiellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa\noli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen,\nlausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei\nkeksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin\npidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa\nvertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen\nja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut\npoliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus\nseuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen\nvanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen,\nyksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen\npyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin\nvanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä,\njota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta,\nvarakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen\nhän todella olikin.\n\nKuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle,\nja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis\nlaittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet\npöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut\nketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä\nolivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä\ntänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien\nriviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo\nkaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain\ntuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät\nseisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät\njoukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli\nklubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi\nkuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi\nkatosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti.\nAinoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan\npaikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden\nvallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever,\nkadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa\nmelkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää\nmyöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia,\nkalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin —\naivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan,\njoka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka\nnäytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja\nmuotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko\nhyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon,\njonka Luoja oli niille antanut. Nuo \"Kaksitoista totista kalastajaa\"\ntarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja kalahaarukkoihinsa ja\nryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista\nolisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja\nehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden\nvallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli\nlähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:\n\n\"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä.\"\n\n\"Ei missään muualla\", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen\npuhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. \"Ei missään\nmuualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa...\"\n\nTässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta\nse seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui\npian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.\n\n\"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua.\nMutta kaukana siitä, sir\", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana\nkuin ankara tuomari. \"Kaukana siitä.\"\n\n\"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on\", sanoi eräs eversti Pound,\njoka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.\n\n\"Enpä mene sanomaan niin varmasti\", sanoi Chesterin herttua, joka\noli optimisti. \"Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan\nvoittamaton...\"\n\nTarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän\npysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset\nja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja\nheidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he\nsäpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta.\nHe tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma\nnäyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.\n\nTarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa\nkaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme —\nkokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta\nnykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka\nnykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen\nylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla\nja lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella\nsuoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä\ntekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät voineet\nkärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai ystävä.\nSe, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain ikävää\nja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa tahtoneet\nolla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää hyväntahtoisilta. He\ntahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä, pian olisi lopussa.\nSe olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut jonkun hetken aivan\nkuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi hän ja syöksyi ulos.\n\nKun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli hänen\nseurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella vilkkaudella\nkuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui ensimäinen\nvahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen kanssa. Kun\nvihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan synoodiin, arveli\nmr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan sopivaksi hiljaisuuden\nrikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran asemesta käytti hän kovaa\nrykäisyä ja sanoi:\n\n\"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu\nkansallisuus maailmassa voisi...\"\n\nViides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella teitä?\"\n\nÄllistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt\nkatseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman\nhätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen\nkasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli\nniillä terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.\n\n\"Suokaa anteeksi, mr Audley\", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt\nhengenahdistusta. \"Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän\nkalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden\nmukana?\"\n\n\"Niin minun tietääkseni\", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.\n\n\"Näitte kai hänet?\" läähätti hätääntynyt isäntä. \"Näitte kai\ntarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Minäkö tuntisin tarjoilijan?\" kysyi mr Audley harmistuneena. \"Varmasti\nen!\"\n\nMr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.\n\n\"Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli.\nMinä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi,\nettä ne jo olivat korjatut.\"\n\nMr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota\nvaltakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan\nsanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo sähkövirta\noli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi istuimeltaan,\nvaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin silmäkulmaansa ja\nalkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin olisi puoleksi\nunohtanut puhumisen taidon.\n\n\"Luuletteko\", sanoi hän, \"että joku on varastanut kalahopeamme?\"\n\nIsäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja\nsilmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.\n\n\"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?\" kysyi eversti matalalla, karkealla\näänellään.\n\n\"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt\", huudahti nuori herttua ja työnsi\ninnokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. \"Minä lasken heidät aina kun\nminä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä seistessään\nrivissä pitkin seinää.\"\n\n\"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti\"... alotti mr Audley raskaasti\nja epäröiden.\n\n\"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin\", huusi herttua\ninnokkaasti. \"Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista\ntarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei\nenempää eikä vähempää.\"\n\nIsäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.\n\n\"Te sanotte, sanotte\", änkytti hän, \"että te laskitte minun\ntarjoilijani viideksitoista?\"\n\n\"Niinkuin tavallisesti\", vakuutti herttua. \"No, mitä siitä?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. \"Mutta se on\nvarmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa kuolleena\nhuoneessaan.\"\n\nJärkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista — sillä\nsanalla \"kuolema\" on yliluonnollinen voima — että jokainen näistä\ntyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen\npieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli\nherttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:\n\n\"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?\"\n\n\"Hänen luonaan on ollut pappi\", sanoi juutalainen osoittaen vähäistä\nliikutusta.\n\nKuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa tuntoon.\nMuutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella tulleet\nsiihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen\ntarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget\nja kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset.\nMutta hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä\nvoimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin\naskelin ovea kohti.\n\n\"Jos täällä oli viidestoista mies\", sanoi hän, \"niin oli se, hyvät\nystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja\nsulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin neljäkolmatta\nhelmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi.\"\n\nMr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into\ngentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla\nsyöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.\n\nSamassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli\nlöytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta\nhopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.\n\nPäivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat\nkäytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat\nisäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku\nmennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pari\nmuuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden huoneeseen,\nkoska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut sitä tietä.\nHe kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja huomasivat\npienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka seisoi\nvarjossa.\n\n\"Halloo!\" huusi herttua. \"Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä ohi?\"\n\nLyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:\n\n\"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät.\"\n\nHe pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni\nperemmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä kiiltävää\nhopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle. Hopea näyttäytyi\ntusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.\n\n\"Te — te\", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa\ntäydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja\nhuomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin\npuvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli\nrikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.\n\n\"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai\nkuinka?\" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.\n\n\"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?\" sopersi mr Audley\nsäikähtynein silmin.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi pappi, \"jätän minä ne ainakin takaisin.\"\n\n\"Mutta sitä te ette ole tehnyt\", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen\nrikottuun ikkunaan.\n\n\"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä\", sanoi pieni mies hieno iva\näänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle jakkaralle.\n\n\"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt\", sanoi eversti.\n\n\"Hänen oikeaa nimeään en tunne\", sanoi pappi hiljaisesti. \"Mutta tiedän\njokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan. Sain\nedellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa minut, ja\nhänen siveyskäsitteistään, kun hän katui.\"\n\n\"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!\" huudahti nuori Chester kimeästi\nnauraen.\n\nIsä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:\n\n\"Niin, eikös olekin kummallista\", sanoi hän, \"että varas ja seikkailija\nvoi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät\nkovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille?\nMutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka\nte epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa\ntapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette\nnuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki\nhopeakalanne. Mutta _Hän_ on tehnyt minusta ihmisten kalastajan.\"\n\n\"Saitteko kiinni tuon miehen?\" kysyi eversti otsa rypyssä.\n\nIsä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän. \"Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja\nnäkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea,\nvaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata\nhänet takaisin yhdellä nykäyksellä.\"\n\nTuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen\nlöydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan\nkanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin\npaikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja\npureskellen mustia viiksiään.\n\nLopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: \"Se taisi olla aika sukkela\nveitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman.\"\n\n\"Kyllähän hän oli sukkela\", vastasi pappi. \"Mutta en oikein tiedä, ketä\ntarkoitatte vielä sukkelammalla.\"\n\n\"Tarkoitan teitä\", sanoi eversti naurahtaen. \"Minun tarkoitukseni ei\nole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen.\nMutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan\npilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte\nmiehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko\nseurassamme.\"\n\nIsä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä\nvastaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän hymyillen. \"En voi tietysti virkkaa mitään siitä,\nkuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään\nsyytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja,\njotka itse keksin.\"\n\nOdottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti\nPoundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt\npojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän\njutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.\n\n\"Katsokaas, eversti\", sanoi hän. \"Olin sulkeutunut tuohon pieneen\nhuoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä\nharjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo.\nEnsin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä\nolisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä\nvarpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia\naskeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä.\nMutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat\naskellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten\nraskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi,\nsitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti\nnoita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista\nkuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies,\njoka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan\nluonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta\nen muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan\nmatkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli\nympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin\nkuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli\nselvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan\nkumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana\nliehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että\nrikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä\nsen.\"\n\nEversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat\nsilmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.\n\n\"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä\", jatkoi\nhän. \"Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita\ntaidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista.\nJoka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma\nkulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen,\nvaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. _Hamletissa_\nesimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset,\nOsricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys\nvain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen,\nmurhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille.\"\n\n\"Täälläkin\", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan,\n\"täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. \"Koko\ntämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin\n_Hamletissa_, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse.\nSitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei\nolisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat\npöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu\nrikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan,\njoka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa\nkätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri,\nhyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon\ntuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että\nherrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli\nnäyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä.\"\n\n\"Hm\", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan.\n\"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne.\"\n\n\"Eversti\", sanoi isä Brown. \"Sanoinhan teille, että tuo hävitön\nlurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki\nainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin\ntässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään\nloukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän\nliikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä\nhyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla.\nÄlkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet\nkuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa\nolitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun\nhän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla\nnopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin.\nHän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa\nkyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois\nkirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa\nviimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui\naivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän\ntuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet\nisäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari,\ntultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla\nkuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien\nherrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi\nkävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin\nohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja\nkiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan\nvaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää\nhuomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut\nepäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa\nuskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä\nhuoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän\nsanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja\nsen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen\nhuoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän\ntilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta\nhänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.\n\n\"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet\nriviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen\npaikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä\nyhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu\nmeni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin\nkun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi\nvain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois,\nmuuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti\nhän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta\npaisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin\nhänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän\ntaas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia.\nHänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä\nelegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin\nvaatevartijan tointa.\"\n\n\"Mitä te teitte hänelle?\" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. \"Mitä\nhän teille sanoi?\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasi järkkymätön pappi, \"mutta tähän loppuu\nkertomus\".\n\n\"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli\", mutisi Pound.\n\"Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta teistä en ole\nonnistunut saamaan selkoa.\"\n\n\"Nyt täytyy minun lähteä\", sanoi isä Brown.\n\nHe kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat Chesterin\nherttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli reippain askelin\nheitä vastaan.\n\n\"Kuulkaapa, Pound\", huusi hän hengästyneenä. \"Olen etsinyt teitä\nkaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo\npitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas, ikuistaaksemme\ntapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka hankitte hopeat\ntakaisin, voinette kai esittää jotain?\"\n\n\"Miksi ei?\" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti,\npuoleksi hyväksyen. \"Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme vihreitä\npukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa tapahtua,\nkun on aivan tarjoilijan näköinen.\"\n\n\"Mitä hittoja\", sanoi nuorukainen. \"Gentlemanni ei ole koskaan\ntarjoilijan näköinen.\"\n\n\"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä\", sanoi\neversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. \"Teidän ystävänne,\narvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä gentlemannia.\"\n\nIsä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka, sillä\nilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa säiliöstä.\n\n\"Niin no\", sanoi hän, \"mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia,\nmutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla\ntarjoilijana.\"\n\nSanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat\novet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein\naskelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn\nraitiovaunua.\n\n\n\n\nLENTÄVÄT TÄHDET\n\n\n\"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt\", oli Flambeaulla tapana sanoa\nviettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, \"oli omituista kyllä\nviimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti\nolen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa\nvuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen\noleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan\njotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana\npaikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata\npitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata\ntulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café\nRichin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa\nEnglannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään\nhelppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna\ntapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja\nharmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja\njoltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä —\nolin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän\nesiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian\nvakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.\n\n\"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se\noli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos,\nrikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa\nporvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa,\njonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi\napinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä\nolen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli\nsekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo\nsamana iltana.\"\n\nJa sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin\nkatsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan\nkäsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä\nsiihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa\noli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori\ntyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille\nleivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen,\nmutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli\nkiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät\nolisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna,\njoka käveli takajaloillaan.\n\nTalvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja\nrubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne\nkuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli\nlinna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai\nholvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan.\nKun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai\nviidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa\nlaakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista\nmuodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän\nihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi\nkatseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin\nkummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.\n\n\"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook\", huusi hän hiukan levottomana.\n\"Olette aivan liian korkealla.\"\n\nOlento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies,\njonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä\nolivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen\nväri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä\nselvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina,\nainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan.\nKaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei\nvälittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin\nheinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.\n\n\"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras\", sanoi hän aivan tyynesti.\n\"Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa\nhauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään\npahaa.\"\n\n\"Kuinka voitte puhua noin?\" huudahti tyttö.\n\n\"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella\", vastasi nuori\nmies, \"en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää sen yli.\"\n\n\"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä\",\nsanoi tyttö.\n\n\"Useinpa en tiedä sitä itsekään\", vastasi mr Crook. \"Mutta nyt olen\nminä muurin oikealla puolella.\"\n\n\"Ja mikä puoli muurista on oikea?\" kysyi nuori tyttö hymyillen.\n\n\"Se, missä te olette\", vastasi nuori Crook.\n\nKun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua kohti,\nkuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja hieno,\nvaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun nopeudella esiin\nja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja läähätti.\n\n\"Katsos vain\", sanoi punakravattinen nuorukainen. \"Siellä tulee\nsellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt,\nmiss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista sorttia.\"\n\n\"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina meille\ntoisena joulupäivänä.\"\n\nLyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi\neräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:\n\n\"Hän on hyvin kiltti.\"\n\nSanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn\nsuurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei\nollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty\njokseenkin pahoin eräissä _Sotatorven_ ja _Uuden Ajan_ artikkeleissa.\nMutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton\nlastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa.\nSuuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta,\npikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he\nukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa\nhänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty\ntavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin,\nturkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet\nluopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit\nloistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain\nihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen\nnäköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen\nturkisrukkasiin pistettyjä käsiään.\n\nJo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa,\nolivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams,\nturkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään\nkuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin\nvaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua,\njonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai\npashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut\nlankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja\n-tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän\nseurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta\nkirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen,\nja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen\nlapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan\nmitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin\noli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet\nkotiinsa, kun suku oli ollut koolla.\n\nTalon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja\nhänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan\nrakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat\nniin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa\npäässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka\nyläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko\nseurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold\nFischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten\nperin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi\nvetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo,\njoka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan\nkummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli\njotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon\nkaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat\npuolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske\nräiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä\nlepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät\nsytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä\nhyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön\nhämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä\nkiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.\n\n\"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni\", sanoi Fischer ja\npisti kotelon jälleen takataskuunsa. \"Sainpa varoa niitä matkallani\ntänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään\n'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan\nkynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes\ntavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan.\nOlisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi\nollut mahdotonta.\"\n\n\"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista\", mutisi\npunakravattinen mies. \"En olisi moittinut heitä, jos he olisivat\nsiepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes\nkiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin.\"\n\n\"Noin ette saa puhua\", sanoi neito sävähtäen. \"Tuolla lailla olette\nte puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt\nonkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka\nmielellään syleilisi nuohoojaa?\"\n\n\"Pyhimykseksi\", sanoi isä Brown.\n\n\"Minä luulen\", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, \"että Ruby\ntarkoittaa sosialistia.\"\n\n\"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista\", huomautti\nCrook hiukan kärsimättömästi. \"Eikä konservatiivilla miestä, joka\nvalmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa,\ntarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa.\nSosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat\nnuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään.\"\n\n\"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan\", lisäsi pappi\nhiljaa.\n\nCrook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. \"Kukapa\nsitten tahtoisi huolehtia noesta\" kysyi hän.\n\n\"Sellaistakin sattuu\", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. \"Olen\nkuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä\neräänä jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta\nainoastaan noella, ulkonaisesti käytettynä.\"\n\n\"Oi kuinka hauskaa\", huudahti Ruby. \"Jospa te tahtoisitte huvittaa\nmeitä samalla lailla!\"\n\nMeluisa kanadalainen, mr Blount, osoitti äänekkäästi hyväksymistään,\nhämmästynyt rahamies taas paheksumistaan, kun kaksinkertaiselle\nulko-ovelle äkkiä kolkutettiin. Pappi meni avaamaan ja taas aukeni\nhämärä puutarha vihreine kasveineen, apinanleipäpuineen ja pensaineen,\nkomea, sinipunainen auringonlasku taustana. Sellainen taulu,\nsellaisissa kehyksissä, näytti niin värikkäältä ja omituiselta,\nniin teatterin taustakoristeiden kaltaiselta, että ovella seisova\nvähäpätöinen olento hetkeksi unohtui. Hän näytti tomuiselta ja hänen\ntakkinsa oli kulunut; tulija oli kai tavallinen pikalähetti vain. \"Onko\njoku herroista mr Blount?\" kysyi hän ja ojensi epäröiden kirjettä. Mr\nBlount säpsähti ja lakkasi kirkumasta bravootaan. Revittyään kuoren\nsilminnähtävästi hämmästyneenä, luki hän kirjeen. Hänen kasvonsa\npimenivät hiukan, mutta kirkastuivat taas, ja sitten kääntyi hän\nisäntänsä ja lankonsa puoleen.\n\n\"Olen pahoillani, että vaivaan sinua, eversti hyvä\", virkkoi hän\nhilpeästi kanadalaisella kohteliaisuudella. \"Mutta haittaako sinua,\njos eräs vanha tuttavani tulee tänä iltana tänne asioissa? Se on\nitse Florian, tuo kuuluisa ranskalainen silmänkääntäjä ja koomikko.\nTutustuin häneen monta vuotta sitten tuolla Lännessä — hän on syntyjään\nKanadan ranskalainen — ja nyt näyttää hänellä olevan jotain puhuttavaa\nkanssani, vaikka en arvaa mitä se on.\"\n\n\"Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita, hyvä veli\", vastasi eversti\nhuolettomasti. \"Ja hänhän on oikea aarre.\"\n\n\"Niin, kyllä hän mielellään naamansa nokeaa, jos sitä tarkoitat\",\nvastasi Blount nauraen. \"Minä en epäile, etteikö hän osaisi kääntää\nmeidän kaikkien silmiä. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, en ole niin\nhieno luonnostani. Minä pidän noista vanhoista pantomiimeistä, joissa\npäähenkilö istuutuu sylinterihattunsa päälle.\"\n\n\"Kunhan hän ei vain istu minun hattuuni\", sanoi sir Leopold arvokkaasti.\n\n\"Älkäämme väitelkö sellaisista\", sanoi Crook. \"Onhan tyhmempiäkin\nkujeita kuin silinterin päälle istuminen.\"\n\nVastenmielisyys punakravattista nuorta miestä kohtaan, kaiketi\naiheutunut hänen mielipiteistään ja hänen tuttavallisuudestaan sievän\nkummityttären kanssa, sai Fischerin sanomaan pilkallisimmalla ja\nkäskevimmällä äänellään:\n\n\"Te kai ainakin tiedätte, mikä on tyhmempää kuin silinterin ruttuun\nistuminen. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle se.\"\n\n\"No, esimerkiksi panna silinteri istumaan korkeimmalle oksalle\",\nvastasi sosialisti.\n\n\"No niin, no niin\", huusi kanadalainen farmari hyväntahtoisella\näänekkäisyydellään. \"Älkäämme pilatko hauskaa iltaa. Keksikäämme\njotain huvittaaksemme seuruetta. Älkäämme noetko naamojamme, älkäämme\nmyöskään istuko hattuja ruttuun, vaan keksikäämme jotain muuta yhtä\nhauskaa. Miksi emme esimerkiksi esittäisi oikeaa, vanhaa englantilaista\npantomiimia, jossa esiintyisi Pierrot, Colombine ja niin edespäin.\nPalasin vasta viime vuonna vanhaan kotimaahani ja tuo kaikki oli sillä\naikaa joutunut pois muodista. Nyt huvitellaan vain joutavanpäiväisillä\nkeijukaisnäytelmillä. Minä tahdoin nähdä kuumennetun hiilihangon\nja poliisin, josta tehtiin kananruokaa, ja niin tarjottiin minulle\nkuutamossa järkeileviä prinsessoja, sinisiä lintuja ja muuta sellaista.\nMinä pidän enemmän Ritari Siniparrasta ja hän on minusta hauskin\nmuuttuessaan Pantaloneksi.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poliisista tehdään\nkananruokaa\", sanoi John Crook. \"Se määritelmä sosialismista on parempi\nkuin äskeinen. Mutta näyttämölle-asetus tulisi kai liian vaikeaksi.\"\n\n\"Vielä mitä!\", sanoi Blount hyvin innoissaan. \"Narripeli on kahdesta\nsyystä helpoin panna toimeen. Ensiksi voi ladella omasta päästään miten\npaljon haluttaa ja toiseksi ei tarvita mitään suuremmoisia laitoksia,\nvain pöytiä, pesutelineitä vaatekoreja y.m. sellaista.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Crook innokkaasti päätään nyökyttäen ja\nkävellen ympäri permantoa. \"Mutta pelkään, etten voi saada tuota\npoliisinvirkapukua. En ole viimeaikoina tappanut yhtään poliisia.\"\n\nBlount rypisti tuumaillen otsaansa, mutta sitten löi hän kämmenellä\nsääreensä.\n\n\"Sen voin minä hankkia\", huusi hän. \"Minulla on Florianin osoite ja hän\ntuntee jok'ikisen pukukaupan Lontoossa. Minä soitan hänelle ja pyydän\nhäntä tuomaan mukanaan poliisin puvun.\"\n\nHän kiiruhti telefoniin.\n\n\"Oi, kuinka ihastuttavan hauskaa, kummisetä!\" huusi Ruby melkein\nhyppien ilosta. \"Minä rupean Colombineksi ja sinä Pantaloneksi.\"\n\nMiljoonamies pysyi hyvin jäykkänä ja juhlallisena.\n\n\"Minä luulen, pikku ystäväni\", sanoi hän, \"että saat hankkia jonkun\nmuun Pantalonen osaan.\"\n\n\"Minä näyttelen mielelläni Pantalonea\", sanoi eversti Adams, joka otti\nsikarin suustaan ja puhui ensimäistä ja viimeistä kertaa.\n\n\"Sinä ansaitsisit muistopatsaan\", huudahti kanadalainen, kun hän perin\nonnellisena palasi telefonista. \"Nyt on kaikki selvää. Mr Crook rupeaa\nilveilijäksi, hän on sanomalehtimies ja tuntee kaikki vanhat vitsit.\nMinä rupean Harlekiniksi, joka tarvitsee vain pitkät koivet, joilla\nharpata. Ystäväni Florian sanoi, että hän ottaisi mukaansa poliisin\npuvun ja vaihtaisi pukua matkalla. Voimmehan näytellä täällä hallissa,\nkatselijat istuvat tuolla rapuilla, leveillä astuimilla, monessa\nrivissä toistensa yläpuolella. Nuo ovet muodostavat taustan, avoimina\ntai suljettuina. Jos ne ovat suljettuina, näette englantilaisen\nsisäkuvan, avoimina: kuun valaiseman puutarhan. Kaikki käy kuin\ntaikavoimalla.\"\n\nHän otti liitupalasen, joka hänellä sattumalta oli taskussaan, ja\npiirsi viivan keskelle lattiaa, sisäänkäytävän ja portaitten väliin,\nmerkiten siten rampin paikan.\n\nMitenkä sellainen sekamelska paljasta pötyä valmistui niin äkkiä,\njää arvoitukseksi. Mutta he kävivät asiaan tuolla rajuudella ja\ninnolla, mikä herää henkiin, kun nuorisoa on koolla. Ja sinä iltana\noli talossa nuoruutta, vaikkeivät ehkä kaikki täysin käsittäneet tuota\nsydän- ja kasvoparia, joista se säteili. Niin kuin aina tapahtuu,\nkiihoitti käytettävänä olevan ainehiston yksinkertaisuus keksimiskykyä.\nColombine oli viehättävän näköinen viuhkahameessaan, joka ihmeesti\nmuistutti salin suurta lampunvarjostinta. Klowni ja Pantalone\nvalkaisivat kasvonsa jauholla, jota he olivat saaneet kyökkipiialta,\nja maalasivat naamansa punaisiksi iho värillä, jota he olivat saaneet\njoltain muulta palvelevalta hengeltä, joka, niin kuin kaikki muutkin\nkristillismieliset hyväntekijät, pysyi tuntemattomana.\n\nSikarilaatikoista otetulla hopeapaperilla koristeltu Harlekin saatiin\nvain vaivoin erkanemaan vanhoista, venetsialaisista kynttiläjaloista,\njoiden välkkyvillä kristalleilla hän aikoi somistaa itseään. Hän\nolisi varmasti irroittanut ne, jollei Ruby olisi hakenut vanhoja,\nvääriä jalokiviä, joita hän itse oli pitänyt naamiaisissa esittäessään\nTimanttikuningatarta. Hänen enonsa, James Blount, oli tullut niin\nvallattomaksi, että oli vaikea saada häntä kuuntelemaan totista\npuhetta. Hän oli kuin koulupoika. Hän pisti äkkiä pahvisen aasinpään\nisä Brownin päähän, joka kantoi sitä kärsivällisesti ja keksipä vielä\ntavan liikuttaa korviaankin. Blount meni niin pitkälle, että hän koetti\nkiinnittää aasinhännän sir Leopold Fischerin takinhelmaan, mutta tämän\nsynkät ilmeet estivät kujeen täytäntöönpanon.\n\n\"Eno on aivan hassu\", huusi Ruby Crookille, jonka olkapäitten ympäri\nhän oli ripustanut koristeen nauhaan pujotelluista makkaroista. \"Miksi\nhän on noin vallaton?\"\n\n\"Hän on Harlekin ja te olette Colombine\", sanoi Crook. \"Minä olen vain\nklowni, joka esittää vanhoja, tavallisia ilveitä.\"\n\n\"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin\", sanoi tyttö ja juoksi pois\npantuaan makkarat heilumaan.\n\nIsä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken,\nmitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin\nmuovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän\nkatselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin\nlapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli\nvähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat.\nSir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä\nturkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku\npapilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut\nkuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin\nsekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli\ntaipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia\nnäyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä\npää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa,\ntyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu\nnuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä\nkasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli\nsitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa —\nkuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri.\nNäytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan\npianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä\nmahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.\n\nTämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä\nsilmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis,\nkuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin\nnähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna.\nKlovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa \"Penzancen merirosvoista\",\nmutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon\njoka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin\nkäytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen\naika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: \"Sä mist' oot\nsaanut hatun tuon?\" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä,\nja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun\npianisti rämpytti: \"Ja sitten saimme toisen viel’.\" Harlekin hyökkäsi\nnyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä\nmyrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras\nnäyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä\ntänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen\nvoisi näyttää niin elottomalta.\n\nSuuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja\nkäänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta,\npianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin\nvaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: \"Mä\nherään, nousen unestain\"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: \"Eespäin\nja reppu selkähän\"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että\ntämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel,\njonka sanat kuuluivat olleen: \"Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä\nhukkasin sen.\"\n\nJokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä\nBrownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään\nojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista\ntaskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi\netsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui\ntodenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi\nhän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti,\nkiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.\n\nPappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista,\nmutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa\nympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä\ntaidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan\npuutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla\nja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin\nkorea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta,\nhopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet\ntanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että\njoku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan\neverstin työhuoneeseen.\n\nHän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei\nhullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä\nistui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu\nnuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme,\nettä se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer\nseisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi\ntapahtunut.\n\n\"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown\", sanoi Adams. \"Totuus on se,\nettä nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen\nystäväni takataskusta. Ja koska te...\"\n\n\"Koska minä\", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, \"istuin aivan hänen\ntakanaan...\"\n\n\"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan\", sanoi eversti Adams luoden\nFischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta\noli ollut puhe. \"Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota\ngentlemannilta voi odottaa.\"\n\n\"Ja joka on siinä, että käännetään taskut nurin\", sano isä Brown\nja teki sen heti, jolloin seitsemän shillinkiä ja kuusi penniä,\npaluupiletti, pieni, hopeinen ristiinnaulitun kuva, pieni rukouskirja\nja suklaapalanen tulivat näkyviin.\n\nEversti katseli häntä kauan ja sanoi:\n\n\"Tiedättekö mitä? Minä tahtoisin mieluummin nähdä mitä teidän päässänne\non kuin mitä teidän taskunne sisältävät. Minun tyttäreni kuuluu teidän\njoukkoonne, tiedänhän sen, ja viimeaikoina...\" Hän keskeytti.\n\n\"Vai niin\", sanoi vanha Fischer. \"Viime aikoina on hän avannut isänsä\ntalon ovet tuolle sosialisti-hirtehiselle, joka aivan avoimesti sanoo\nvoivansa varastaa rikkaalta mieheltä mitä hyvänsä. Sellainen on\nasianlaita. Tässä on tuo rikas mies, — joka ei ole rikastunut tulemalla\ntänne.\"\n\n\"Jos haluatte nähdä, mitä minun päässäni on, niin ottakaa se ja\nkatsokaa\", sanoi isä Brown hiukan väsyneellä äänellä. \"Voitte\nsanoa jälkeenpäin, minkä arvoinen se voi olla. Se minkä minä itse\nensimäiseksi löydän tästä ajatuskotelosta on, että miehet, jotka\npuhuvat sosialismista, eivät varasta timantteja. On uskottavampaa, että\nvarkaat varjelevat itseään siltä ajatussuunnalta.\"\n\nToiset olivat melkein valmiit myöntämään, että hän oli oikeassa, ja\npappi jatkoi:\n\n\"Katsokaas, me tunnemme näitä ihmisiä jossain määrin. Tuon sosialistin\nolisi yhtä vaikea varastaa timantti kuin Egyptin pyramiidit. Meidän\ntäytyy heti ottaa tarkempi selko ainoasta henkilöstä, jota _emme_\ntunne; tarkoitan tuota Floriania, joka näytteli poliisia. Ihmettelenpä\nmissä hän nyt on.\"\n\nPantalone nousi nopeasti ja meni ulos huoneesta. Syntyi hiljaisuus,\njonka aikana miljoonamies tuijotti pappiin ja pappi rukouskirjaansa.\nKun Pantalone tuli takaisin, sanoi hän jyrkästi korostaen ja hyvin\nvakavasti:\n\n\"Poliisi makaa yhä näyttämöllä. Esirippu on kuudesti noussut, mutta hän\nmakaa yhä siellä.\"\n\nIsä Brown pudotti rukouskirjansa ja tuijotti sen näköisenä, kuin ei\nolisi ymmärtänyt mitään. Mutta harmaissa silmissä alkoi hiljalleen\nvaleta ja hän esitti jokseenkin merkillisen kysymyksen:\n\n\"Anteeksi, eversti! Mutta koska vaimonne kuoli?\"\n\n\"Minun vaimoni!\" toisti hämmästynyt upseeri. \"Hän kuoli vuosi ja kaksi\nkuukautta sitten. Hänen veljensä tuli Englantiin tapaamaan häntä\nviikkoa liian myöhään.\"\n\nPikku pappi hypähti kuin kaniini, johon laukaus on sattunut.\n\n\"Seuratkaa minua!\" huusi hän tavattoman kiivaasti \"Seuratkaa minua!\nMeidän täytyy mennä katsomaan tuota poliisia.\"\n\nHe syöksyivät teatteriin, jossa esirippu nyt oli lopullisesti\nlaskeutunut, sysäsivät kursailematta syrjään Colombinen ja klovnin,\njotka tyytyväisinä kuiskailivat toisilleen, ja sitten kumartui isä\nBrown lattialla makaavan koomikkopoliisin puoleen.\n\n\"Kloroformia\", sanoi hän ylös noustuaan \"Tulin ajatelleeksi sitä.\"\n\nKaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi\neversti hitaasti:\n\n\"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee.\"\n\nIsä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli\nyhä nauruhalua vastaan sanoessaan:\n\n\"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy\nlähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti\npoliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan\nyksinkertaisesti.\" — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin\naikeissa lahtea menemään.\n\n\"Mikä hän oli?\" kysyi Fischer.\n\n\"Oikea poliisikonstaapeli\", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.\n\nKauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa\nlaakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat\netelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien\nlaakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin\nkristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta\npuiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka\nteki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi\nkiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun.\nOikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden\npiirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä\nlyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä\nsiitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja\nhuutanut hänelle:\n\n\"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta\nlentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava.\"\n\nKiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana\npakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.\n\n\"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli\nmainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin\nlipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei\ntilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta\ntodistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana\npäivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää\nvoi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien\nvarastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella\nmuulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta\nsiinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin.\"\n\nHopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin\nhypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti\nalhaalla puun juurella seisovaan mieheen.\n\n\"Niin, katsokaas\", sanoi tämä. \"Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän,\nettä te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä\nhyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa\nhiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä\njo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan\njälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen\nvarotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo\nmielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien\njoukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä,\nsopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli\nlähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan\nmutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin,\njoutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä,\njossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet,\nsillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan\nkaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule\ntekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo\ntimantit.\"\n\nVihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään.\nMutta ääni jatkoi:\n\n\"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että\nlopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa\nja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa.\nHyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää\nluulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä\ntiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi,\noikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta,\njotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia\nvarkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta,\nmutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa.\nMaurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien\nsuojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja\nilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry\nBurke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt\nkiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä\nsisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa\nosaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä.\nKapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli\nhullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun\ntavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet\nhänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta\nja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte\nkadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja\nharmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin\nsydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet\npuiden latvoista.\"\n\nTuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla\npidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:\n\n\"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan\ntehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te\nkohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään\nmoni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja\njoka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen\nkuolemaanne, varmasti tekemään.\"\n\nKolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui\nniitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt\npois puun vihreästä häkistä.\n\nKallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista\nkyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan,\nja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille,\nettä vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin\nvapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia\nhenkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään\ntietämättömiksi maailmasta.\n\n\n\n\nNÄKYMÄTÖN MIES\n\n\nKahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo\nkuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se\nmuistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin\nkirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla\nkrokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa\nvasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat\nkäärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin\npapereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset,\nja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta\nja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut\nsyötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa\nkeräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison\nnaapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin\nnuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi\nikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen\nviehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan\nhalveksinut niitäkään.\n\nHän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla\npäättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää\nlaukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia.\nNäitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä\nkustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali,\noli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia,\nerään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista\nsuuntaa _vastaan_. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.\n\nViimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa\nolevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti\nhieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma,\nmiellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas\npuna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän\nnuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.\n\nHänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. \"Tahtoisin pienen kupin\nvahvaa kahvia\", sanoi hän, \"ja puolen pennyn sämpylän.\" Ja kohta sen\njälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:\n\n\"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne.\"\n\nNuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:\n\n\"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä.\"\n\nPunatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman\nvakavan näköisenä.\n\n\"Minä vakuutan teille kunniani kautta\", sanoi hän, \"että tarkoitukseni\non vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se\nniin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa\nniin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia\".\n\nTumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti\ntutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen\nloputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui\ntuolille.\n\n\"Eikö teistäkin\", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, \"ole melkein\njulmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko\npennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme\npäässeet naimisiin.\"\n\nTumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden,\nmutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän\nlopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi\npöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa\npisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko\nvoileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista\nportviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on\ntavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti\nasetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan\nparhaana koristuksena.\n\n\"Mitä ihmeitä te teette?\" kysyi tyttö.\n\n\"Velvollisuuteni, Laura hyvä\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Odottakaa toki hetkinen\", pyysi neiti. \"Älkääkä puhuko minulle noin.\nMinä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?\"\n\n\"Juhla-ateria, miss Hope.\"\n\n\"Ja tuo sitten?\" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.\n\n\"Hääleivos, rouva Angus\", sanoi nuorimies.\n\nTyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten\nvälistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän\nääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei\noikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.\n\n\"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan\", sanoi hän.\n\n\"En, niin tyhmä en ole\", sanoi poika. \"Se johtuu kristillisestä\nnöyryydestäni.\"\n\nTyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi,\nvaikka hymyilikin.\n\n\"Mr Angus\", sanoi hän hyvin päättäväisesti. \"Ennenkuin olette ehtinyt\njatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin\nmahdollista, kertoa teille jotain itsestäni.\"\n\n\"Kuuntelen nautinnolla\", vastasi Angus vakavasti. \"Kun kerran olette\npäässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin.\"\n\n\"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa\", sanoi Laura. \"Ei ole tapahtunut\nmitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka\nvuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille,\nettä on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa\nminua.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun\ntakaisin\", sanoi Angus varmasti.\n\n\"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni\", sanoi Laura taipumattomana.\n\"Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan'\nravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa.\"\n\n\"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa\noikeastaan on?\" sanoi Angus.\n\n\"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä\nkreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut\nohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia,\nmitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt.\nTarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon\nrahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella\nbaarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti\npuettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä.\nMutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme\nnähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin\nilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän\nlaiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli,\nsillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään\nbaariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika\nja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se\noikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen\nheistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin\nkuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin\nvivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja\nhyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina\nrahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan.\nHänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä,\nettä hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka\nolikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava\nmuutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän\nosasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan,\nniin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin\nkuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli\nIsidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine\nkasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän\nkengurun.\n\n\"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku\nSmythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin\npitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli\nhyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei\nhän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt.\nJos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä\nhullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että\ntämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä\nkun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James\nWelkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui\nryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön\nharmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä\nvaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä\njouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika\nlailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.\n\n\"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena\ntyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni\nja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun\nantaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat\nkauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä\nperiaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut\nitse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä\nmyöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla\nniinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani\nolin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä\nsain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja\nansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme\nkerrotaan.\n\n\"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä.\nMutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö\noli hyvin jännittävä.\"\n\n\"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?\" kysyi Angus.\n\n\"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle\", sanoi tyttö hiukan epäröityään.\n\"Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt\nLontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että\npikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen.\nSieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska\nhän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela\nvelikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin\nAquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli\nensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain\nminä viime viikolla.\"\n\nAngus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin\nsilmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi\nkertomustaan.\n\n\"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut\nsanat: _Smythen hiljaiset palvelijat_. Muuten ette ole pitänyt\nsilmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa\nolla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki\npalvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: _Painakaa\nnappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen\npalvelijaa, jotka eivät kuhertele_. Nuo ilmoitukset olette varmasti\nnähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne\ntuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle,\njohon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on\nonnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen\ntulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä\nelämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt.\"\n\n\"Entä tuo toinen mies?\" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.\n\nLaura Hope hypähti äkkiä pystyyn.\n\n\"Minä luulen, hyvä ystävä\", sanoi hän, \"että te olette oikea noita.\nOlette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä\nlähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai\nmikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni\nkaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein,\nettä hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen\nolevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen\näänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua.\"\n\n\"Paras miss Laura\", sanoi nuorukainen iloisesti. \"Vaikka hän olisi\nitse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut\nasian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa\nja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne\nkierosilmäisen ystävänne läsnäolon?\"\n\n\"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt\",\nsanoi tyttö hyvin varmasti. \"Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän,\nsillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin\nnähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka\nse oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut\najatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että\nmuutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje.\"\n\n\"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään\nääntä?\" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.\n\nLaura värisi ja sanoi lujalla äänellä:\n\n\"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor\nSmythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin\nWelkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin\nselvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.\nLienenkö minä sittenkin hullu?\"\n\n\"Jos te olisitte hullu\", sanoi nuorukainen, \"pitäisitte\nitseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella\nhiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi —\nhienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte\nminun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta\npöydälle...\"\n\nEnnenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni,\nhurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen.\nMelkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni\nolento kiiltävä silinterihattu päässä.\n\nAngus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt\niloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa\nmenemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta\nvastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat\narvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta\nterävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin\nmuodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla\nkenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen,\nnimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja\ntulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia\nrautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla.\nNuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa\nomistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän\njalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.\n\nMr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen\nvastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:\n\n\"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?\"\n\n\"Ikkunaan?\" toisti Angus kummissaan.\n\n\"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin\", sanoi pieni miljoonamies\nlyhyesti. \"Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada\nselko.\"\n\nHän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli\ntyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus\nhämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän,\nkiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä,\nkun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten\ntarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista\nkyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja\npaperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: \"Jos te\nmenette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma.\"\n\n\"Laura\", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. \"Te ette\nole hullu.\"\n\n\"Tämä on tuon Welkinin käsialaa\", sanoi Smythe happamesti. \"En ole\nnähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta.\nViisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt\nuhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa,\nsaatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei\nepäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut\njonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa\nkun ne, jotka olivat puodissa...\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Angus vältellen. \"Sillä aikaa kun ne, jotka\nolivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että\npidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan\nsitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin\nvaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai\nviisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian\nkauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä,\nmihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani,\nherra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille,\nmieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä\ntunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan\npäässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau\nja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt\naivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow\nMansionsissa Hampsteadissä.\"\n\n\"Sepä omituista\", sanoi pikku mies ja kohotti mustia silmäkulmiaan.\n\"Minä asun Himalaya Mansionissa aivan vieressä. Haluatteko\ntulla kanssani? Minä menen sisälle ja kokoan nuo omituiset\nWelkin-asiapaperit, sillä aikaa, kun te haette ystävänne salapoliisin.\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", sanoi Angus kohteliaasti. \"Mitä aikaisemmin\naloitamme, sitä parempi.\"\n\nÄkillisellä, molemminpuolisella kunnioituksella kumarsivat molemmat\nmiehet hyvin muodollisesti puotineidille ja hyppäsivät nopeakulkuiseen,\npieneen autoon. Kun Smythe istuutui ohjauspyörän ääreen ja he\nkääntyivät kadun kulman ympäri, silmäili Angus huvikseen noita\nsuunnattomia ilmoituksia \"Smythen hiljaisista palvelijoista\", joissa\noli kuvattu suuri päätön rautanukke kastrulli kädessä, varustettuna\npäällekirjoituksella: \"Keittäjätär, joka ei koskaan ole äkäinen\".\n\n\"Minä käytän niitä omassa asunnossani\", sanoi pieni mustaparta\nhymyillen. \"Osaksi reklaamin vuoksi, osaksi, että ne tosiaankin ovat\nmukavia. Suoraan sanoen voin vakuuttaa teille, että minun koneelliset\nnukkeni tuovat hiiliä, viinitarjottimen tai aikataulun paljon nopeammin\nkuin yksikään minun tuntemani elävä palvelijatar, ja silloin tarvitsee\nvain painaa nappia. Näin meidän kesken sanoen täytyy minun myöntää,\nettä sellaisilla palvelijoilla on pahatkin puolensa.\"\n\n\"Tosiaanko?\", sanoi Angus. \"Mitä ne sitten eivät osaa tehdä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Smythe lyhyesti. \"Ne eivät osaa sanoa, kuka jätti tuon\nuhkauskirjeen minun huoneeseeni.\"\n\nSmythen automobiili oli pieni ja nopea niin kuin hän itsekin, tai\nniin kuin hänen palvelijansa, sillä hän oli itse rakentanut molemmat.\nVaikka hän elikin reklaamilla, luotti hän sentään tavaroittensa\nkäyttökelpoisuuteen. Tunnelma jostain pienestä ja lentävästä\nkasvoi, kun he iltapäivän vähenevässä, mutta vielä jokseenkin\nkirkkaassa valaistuksessa liukuivat valkean tien käänteestä toiseen.\nPian muuttuivat valkeat mutkat jyrkemmiksi ja epäselvemmiksi.\nAjajat kiitivät nimittäin pitkin _nousevaa kierrettä_, niin kuin\nnykyaikaisissa uskonnoissa sanotaan. He kulkivat nimittäin ylöspäin\nsiinä Lontoon osassa, joka on melkein yhtä korkealla kuin Edinburg,\nvaikka se ei viehätäkään silmää yhtä paljon. Terassi kohosi terassin\nyläpuolelle ja se pilvenpiirtäjä, vuokrattuine kerroksineen, jota\nhe hakivat, kohosi niitä korkeammalle kuin egyptiläinen pyramiidi\nlaskevan auringon vaakasuorien säteiden kultaamana. Kun he kiersivät\nkulman ja saapuivat puolikuunmuotoiselle torille, jonka nimi on\nHimalaya Mansions, vaikutti muutos korkeussuhteissa yhtä äkilliseltä\nkuin ikkunan avaus. Tornintapainen kerroskasautuma kohoaa nimittäin\nLontoon yli kuin vihreän liuskakivimeren huuhtomana. Tätä rakennusta\nvastapäätä, hiekoitetun aukean toisella puolen, oli pensaita kasvava\naitaus, joka mieluummin muistutti loivaa pensasaitaa tai vallia kuin\npuutarhaa, ja hiukan kauempana keinotekoinen puro, jonkunmoinen\nkanava, jota saattoi pitää tuohon lehtevään linnoitukseen kuuluvana\njuoksuhautana. Kun automobiili kiersi puolikuun, kulki se sen toisen\nkärjen kohdalla kastanjakauppiaan matalan kojun ohitse ja kauimpana\ntoisella puolen näki Angus hämärästi sinipukuisen poliisin hitaasti\nastelevan edestakaisin. Muita inhimillisiä olentoja ei tässä korkealla\nsijaitsevassa esikaupunki-erämaassa näkynyt, mutta ne vaikuttivat\nhäneen kuin Lontoon mykkää runoutta edustavilta. Ne olivat hänestä kuin\nkertomuksen henkilöitä.\n\nPikkuinen auto surisi tulista vauhtia oikean talon eteen ja\nheitti ulos omistajansa kuin pommin. Smythe kysyi heti komealta,\nkiiltäväkaluunaiselta vahtimestarilta ja pieneltä, paitahihasillaan\nliikkuvalta ovenvartijalta, oliko joku käynyt hakemassa häntä tai\njättänyt hänelle jotain kutsua. Palvelevat henget vakuuttivat, ettei\nollut tapahtunut mitään, sittenkun hän viimeksi kysyi samaa asiaa,\njonka jälkeen Smythe ja hiukan ällistynyt Angus lensivät raketin\nnopeudella hissillä ylöspäin, kunnes saapuivat ylimpään kerrokseen.\n\n\"Olkaa hyvä, tulkaa sisään hetkeksi\", sanoi Smythe hengästyneenä.\n\"Haluaisin mielelläni näyttää teille nuo Welkinin kirjeet. Sittenhän\nvoitte mennä hakemaan ystäväänne.\"\n\nHän painoi seinään kätkettyä nappia ja ovi avautui itsestään.\n\nHe tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta\nmerkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia\nkuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin\nnäytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat\nvielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa\nrapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää\nihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone\nhyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten\nkantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi\ntai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan.\nNe olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti\nkiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä\ntehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon\nmieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa:\nvalkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja\npunaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä,\njuuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle.\nPunainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:\n\n\"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut.\"\n\nTuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:\n\n\"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä.\"\n\n\"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta\", sanoi Angus jörösti. \"Tämä\nasia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä.\"\n\n\"Siinä teette oikein\", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. \"Tuokaa\nhänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista.\"\n\nMutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen\npainavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin\nlattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo\nja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies\nelottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun\novi sulkeutui.\n\nKuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen\nmiehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä —\nantamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan\nsiksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi\nlupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti\nkulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan\nolemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian\nyksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa.\nTyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai\nhänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän\nostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä\nviipyisi paikalla.\n\nKastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi,\nettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli\ntosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle\nkoko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.\n\n\"Lämmitelkää kastanjoillanne\", sanoi hän kehoittavalla äänellä. \"Syökää\nkoko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan,\njos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten\nilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään\ntuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo.\"\n\nJa sitten kulki hän reippaasti eteenpäin luotuaan viime katseen\npiiritettyyn torniin.\n\n\"Olen ainakin ympäröinyt tuon talon renkaalla\", ajatteli hän. \"Eiväthän\nkaikki nuo neljä saata olla Welkinin rikostovereita?...\"\n\nLucknow Mansions oli niin sanoaksemme alemmalla kumpareella sillä\ntäyteen rakennetulla kukkulalla, jonka huipulla Himalaya Mansions\noli. Mr Flambeaun puolivirallinen asunto oli ensikerroksessa ja\nmuodosti kaikin puolin amerikkalaisen koneiston ja hotellin tapaisen\nylellisyyden silmiinpistävän vastakohdan, kun sinne siirryttiin\n\"Hiljaisen palvelusväen\" talosta. Flambeau, joka oli Anguksen ystävä,\notti hänet vastaan pienessä rococokammiossa konttorin takana, jossa\noli suuri paljous miekkoja, hakapyssyjä, itämaisia harvinaisuuksia,\nitalialaisia viinipulloja, kummallisia patoja, paksuturkkinen\npersialainen kissa ja pieni, tomuttunut katolinen pappi, joka ei oikein\ntuntunut sopeutuvan ympäristöön.\n\n\"Tämä herra on minun ystäväni isä Brown\", sanoi Flambeau. \"Olen useasti\ntoivonut, että te tapaisitte toisenne. Kaunis ilma tänään. Ehkä liian\nkylmä minunlaiselleni etelämaalaiselle.\"\n\n\"Se tulee kyllä pysymään kauniina\", sanoi Angus ja istuutui\nviolettiviiruiselle itämaiselle ottomaanille.\n\n\"Ei\", sanoi pappi tyynesti. \"On jo alkanut pyryttää.\"\n\nJa hänen puhuessaan alkoivatkin ensimäiset lumihiutaleet\nkastanjakauppiaan ennustuksen mukaan pudota tummenevalle lasiruudulle.\n\n\"Asiaan\", sanoi Angus yskäisten. \"Olen valitettavasti tullut tänne\nerään seikan vuoksi, jolla sitäpaitsi on sangen roskainen luonne.\nAsianlaita on nimittäin sellainen, Flambeau, että kiven heiton päässä\ntalostanne on eräs, joka ehdottomasti tarvitsee apuanne; häntä seuraa\nja uhkaa lakkaamatta näkymätön vihollinen, jota ei kukaan koskaan ole\nnähnyt.\"\n\nSillä aikaa kun Angus kertoi kaiken Smythestä ja Welkinistä aloittaen\nLauran tarinalla ja jatkaen omallaan, kuvasi yliluonnollisen naurun\nkahden aution kadun kulmassa ja teki selkoa omituisista sanoista, jotka\nselvästi olivat lausutut tyhjässä huoneessa, alkoi tapaus yhä enemmän\nkiinnittää Flambeaun mieltä, mutta pikku pappi istui paikoillaan\nyhtä välinpitämättömänä, kuin olisi hän ollut eloton kappale. Kun\nAgnus oli kertomuksessaan päässyt tuherrettuun ikkunaan kiinnitettyyn\nliimapaperiin, nousi Flambeau ylös ja täytti koko huoneen leveillä\nhartioillaan.\n\n\"Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan\", sanoi hän, \"niin pidän minä\nparempana, että kerrotte minulle lopun tarinastanne lyhyimmällä tiellä\ntuon miesparan asuntoon. Arvelen, ettemme saa menettää hetkeäkään.\"\n\n\"Teen sen mitä suurimmalla mielihyvällä\", vastasi Angus. \"Vainottu on\ntosin hyvässä turvassa, sillä olen pannut neljä miestä vartioimaan\nhänen luolansa sisäänkäytävää.\"\n\nPian olivat he ulkona kadulla, ja pieni pappi tepsutti toisten jäljessä\nkuin tottelevainen koira. Aivan kuin olisi hän tahtonut säilyttää\nrauhallisen tunnelman hän sanoi iloisesti:\n\n\"On omituista, kuinka nopeasti ja pehmeästi lumi laskee vaippansa maan\npäälle.\"\n\nHeidän kulkiessaan hopealla jauhotettuja, jyrkkiä sivukatuja pitkin\nlopetti Angus tarinansa, ja kun he tulivat puoliympyrän muotoiselle\nkorkeitten talojen edessä olevalle kentälle, sai hän tilaisuuden\nsuunnata tarkkaavaisuutensa noihin neljään vartioivaan mieheen.\nKastanjakauppias vakuutti pyhästi, sekä saatuaan kultarahan että sitä\nennen, että hän oli pitänyt silmällä porttia, eikä yksikään kulkija\nollut astunut siitä sisään. Poliisin lausunto oli vielä jyrkempi. Hän\nselitti, että hänellä oli kokemuksia kaikenlaisista roistoista, sekä\nsilinteriin että ryysyihin puetuista, hän ei ollut niin tyhmä, että\nolisi luullut epäilyttävien lurjusten olevan epäilyttävän näköisiä.\nKun kaikki kolme sitten kokoontuivat kultanauhaisen vahtimestarin\nympärille, joka yhä seisoi porttikäytävässä hymyillen ja hajasäärin,\nvaikutti lausunto vielä vakuuttavammalta.\n\n\"Minulla on oikeus kysyä keneltä hyvänsä, olkoon hän sitten herttua tai\nkadunlakaisija, mitä asiaa hänellä on tähän taloon\", sanoi puhelias,\nloistavaan virkapukuun vaatetettu jättiläinen. \"Ja minä voin vannoa,\nettei minun ole tarvinnut kysellä keltään sen jälkeen, kun tämä herra\nläksi.\"\n\nVaatimaton isä Brown, joka oli pysytellyt toisten takana ja pää\nkumarassa tarkastellut jalkakäytävää, uskalsi tässä tehdä nöyrän\nhuomautuksen.\n\n\"Eikö tosiaan kukaan\", sanoi hän, \"ole noussut näitä rappuja ylös, sen\njälkeen kun lumisade alkoi? Alkoi pyryttää, silloin kun me kaikki kolme\nolimme koossa Flambeaun luona.\n\n\"Ei kukaan ole ollut täällä, sir. Luottakaa sanoihini\", sanoi\nvahtimestari ja pullisti rintaansa.\n\n\"Silloin ihmettelen mitä tämä merkitsee?\" sanoi pappi ja tuijotti\nlumeen ilmeettömästi kuin kala.\n\nKaikki muutkin katsahtivat maahan ja Flambeau teki ranskalaisen\nliikkeen ottaen vapauden käyttää vahvempaa sanontatapaa. Sillä oli\nkieltämätön totuus, että keskellä kultahetaleisen miehen vartioimaa\nkäytävää, vieläpä jättiläisen hajoitettujen jalkojen välissä, näkyi\nharmaita jälkiä valkeassa lumessa.\n\n\"Jumala!\" huusi Angus vaistomaisesti. \"Näkymätön mies!\"\n\nSanaakaan sanomatta kääntyi hän ja syöksyi portaita ylös Flambeau\nkintereillään. Mutta isä Brown seisoi paikoillaan alhaalla katsellen\nympärilleen lumen peittämällä kadulla, aivan kuin olisi hän menettänyt\nkaiken halun jatkaa tutkimuksia.\n\nFlambeau oli nähtävästi siinä mielentilassa, että olisi murtanut oven\njykevällä olkapäällään, mutta nuori skotlantilainen osoitti suurempaa\nymmärrystä, vaikka pienempää innostusta ja etsiskeli oven pielestä,\nkunnes löysi näkymättömän nappulan, ja ovi avautui.\n\nNyt aukeneva sisuskuva oli kokonaisuudessaan muuttumaton. Halli oli\ntullut pimeämmäksi, mutta auringonlasku heitti vielä sinne tänne\npunaisen heiastuksen, ja pari päätöntä konetta oli jostain syystä\nmuuttanut paikkaa, niin etteivät ne enää seisoneet oikein hyvässä\njärjestyksessä hämärissä. Takkien vihreä ja punainen väri pisti\nnyt esiin tummempana, mutta ihmisen näköisyys suureni ääriviivojen\nepäselvyyden takia. Mutta niiden keskellä, juuri siinä, missä valkoinen\npaperilappu punaisine kirjaimineen oli ollut, näkyi nyt jotain, mikä\nsuuresti muistutti pullosta läikähtänyttä punaista mustetta. Mutta se\nei ollut punaista mustetta.\n\nRanskalaiselle luonteenomaisella johdonmukaisuuteen yhtyneellä\nkiihkeydellä huusi Flambeau vain sanan: _Murha!_ ja syöksyi\nsisähuoneisiin, joissa hän vähemmässä kuin viidessä minuutissa haki\njoka nurkan ja loukon. Mutta jos hän oli luullut löytävänsä ruumiin,\npettyi hän. Isidor Smytheä ei ollut siellä kuolleena eikä elävänäkään.\nMitä tarkimman etsinnän jälkeen tapasivat molemmat miehet toisensa\nulkohallissa kasvot hiessä ja tuijottavin silmin.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Flambeau, joka hämmingissään puhui ranskaa, \"murhaaja\nei ainoastaan ole näkymätön, vaan hän tekee uhrinsakin näkymättömäksi\".\n\nAngus tarkasteli puolihämärää huonetta, jossa koneellisia nukkeja\nvilisi, ja jostain kelttiläisestä sopesta hänen skotlantilaisessa\nsielussaan lähti värähdys. Yksi ihmisen kokoisista nukista seisoi aivan\nveritäplän vieressä, ehkäpä murhatun kutsumana silmänräpäystä ennen\nkuolemaansa. Toinen käyristä koukuista, jotka koneella oli käsinä, oli\nhiukan kohollaan, ja äkkiä tuli Anguksen mieleen se kamala ajatus,\nettä Smythen oli tappanut joku hänen rautaisista lapsistaan. Aine oli\nnoussut kapinaan ja nämä koneet olivat tappaneet mestarinsa. Mutta jos\nasianlaita oli sellainen — mihin olivat ne panneet hänet?\n\n\"Ne ovat syöneet hänet\", kuiskasi taikausko hänen korvaansa, ja\nmuutaman hetken vaivasi häntä ajatus, että nuo päättömät, koneelliset\nnuket olisivat raadelleet ja syöneet ihmisruumiin.\n\nVoimakkaalla ponnistuksella sai hän kuitenkin älyllisen tasapainonsa\npalautetuksi ja hän sanoi Flambeaulle:\n\n\"Seikka on sellainen, että mies parka on häipynyt kuin pilvi,\njätettyään vain punaisen viirun lattialle. Tapaus ei ole tästä\nmaailmasta.\"\n\n\"Nyt on jäljellä vain yksi tehtävä\", sanoi Flambeau, \"olkoon se sitten\ntästä maailmasta tai toisesta. Minun täytyy mennä alas puhuttelemaan\nystävääni.\"\n\nKun he laskeutuivat portaita alas, tapasivat he miehen likaämpäreineen\nja tämä todisti, niinkuin kaikki muutkin, ettei ketään\nasiaankuulumatonta oltu päästetty sisälle. Samaa toisti jälleen\nvahtimestari alikerroksessa, sekä yhä viivyttelevä kastanjakauppias.\nMolemmat väittivät lisäksi olleensa täysin valppaita. Mutta kun Angus\nkatseli ympärilleen saadakseen neljännen vahvistamaan todistuksen, ei\nhän nähnyt tätä ja huusi hiukan hermostuneesti:\n\n\"Missä on poliisi?\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi isä Brown. \"Se on minun vikani. Minä lähetin hänet\nkauemmas tielle tutkimaan jotain, mitä pidin tutkittavana.\"\n\n\"Jospa hän pian tulisi takaisin\", sanoi Angus lyhyesti. \"Sillä onneton\ntuolla ylhäällä ei ole ainoastaan murhattu, vaan myöskin hävinnyt.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi pappi.\n\n\"Isä Brown\", sanoi Flambeau vaiettuaan hetken. \"Luulenpa melkein,\nettä tämä kuuluu teidän alaanne paremmin kuin minun. Ei ystävää\neikä vihollista ole tullut sisään tähän taloon, mutta Smythe on\nkadonnut aivan kuin noidat olisivat ryöstäneet hänet. Jos se ei ole\nyliluonnollista, niin...\"\n\nPuheen katkaisi omituinen näky. Suuri, sinipukuinen poliisi tuli\njuosten kulman ympäri. Hän ohjasi kulkunsa suoraan Brownia kohti.\n\n\"Olette oikeassa, sir\", sanoi hän. \"Mr Smythen ruumis on äsken löydetty\ntuolta kanavasta.\"\n\nAngus vei hämmästyneenä käden otsalleen:\n\n\"Onko hän juossut alas asunnostaan ja hukuttautunut?\" kysyi hän.\n\n\"Hän ei ole tullut portaita alas, sen voin vannoa\", sanoi poliisi.\n\"Eikä hän ole hukuttautunutkaan, sillä hän kuoli sydämen yläpuolelle\nsaamastaan veitsen haavasta.\"\n\n\"Ettekä kuitenkaan nähnyt kenenkään menevän taloon\"? sanoi Flambeau\nvakavasti.\n\n\"Menkäämme hiukan matkaa pitkin tietä\", sanoi pappi.\n\nKun he olivat tulleet talorivin toiseen päähän, virkkoi hän äkkiä:\n\n\"Olinpa minä tyhmä. Unhotin kysyä erästä seikkaa poliisilta.\nIhmettelenpä, ovatko he löytäneet vaaleanruskean säkin?\"\n\n\"Miksi juuri vaaleanruskean säkin?\" kysyi Angus ihmeissään.\n\n\"Kas, jos säkki olisi muun värinen, täytyisi tapausta tutkia toiselta\nkannalta\", sanoi isä Brown. \"Mutta jos säkki oli vaaleanruskea, on\ntutkimus lopussa.\"\n\n\"Sepä oli hauskaa kuulla\", sanoi Angus hyvin iroonisesti. \"Eihän\ntutkimusta, minun nähdäkseni, ole vielä aloitettukaan.\"\n\n\"Kertokaapa meille kaikki\", sanoi Flambeau melkein lapsellisen\nyksinkertaisesti.\n\nMelkein vaistomaisesti olivat he kiiruhtaneet askeleitaan kulkiessaan\nloivaa rinnettä alaspäin puolikuun muotoisen, korkealla sijaitsevan\nkentän toiselle puolen. Isä Brown käveli etunenässä, nopeasti mutta\nvaieten. Lopuksi sanoi hän äänellä, jossa oli jotain liikutuksen\ntapaista:\n\n\"Minä pelkään, että te tulette pitämään sitä kovin jokapäiväisenä. Me\notamme aina lähtökohdaksi asioitten abstraktisen puolen, ja tätä asiaa\nei voikaan käsitellä muulta kannalta.\"\n\n\"Ettekö ole huomanneet, että ihmiset eivät koskaan vastaa siihen, mitä\nheiltä kysytään? He vastaavat siihen mitä tarkoitetaan, tai mitä he\nluulevat tarkoitettavan. Otaksukaapa, että nainen kysyisi toiselta,\njoka asuu maalla: Onko teillä nyt ketään? Se, jolta kysytään ei\nvastaakaan: On, meillä on hovimestari, kolme palvelijaamme, sisäkkö\nj.n.e., vaikka sisäkkö juuri olisi huoneessa ja hovimestari seisoisi\nhänen tuolinsa takana. Hän vastaa: Ei, meillä ei ole ketään — ei\nnimittäin ketään sellaista, jota hän luulee tarkoitettavan. Mutta\notaksukaamme, että kulkutauteja tutkiva lääkäri kysyisi: Ketä teillä on\ntalossanne? Silloin luettelee tuo kunnon rouva tarkasti hovimestarit,\nsisäköt ja kaikki muut. Sillä lailla käytetään kieltä. Kysymykseen\nei koskaan vastata kirjaimellisesti, vaikka siihen vastattaisiinkin\nrehellisesti. Kun nuo neljä perin rehellistä miestä sanoivat, ettei\nkukaan ollut mennyt taloon, eivät he tarkoittaneet kirjaimellisesti,\nettei _kukaan_ ollut mennyt sinne. He tarkoittivat, ettei ketään\nsellaista, kuin te arvelitte, ollut mennyt sisään. Olipa sentään\nhenkilö, joka sekä meni taloon, että tuli ulos, mutta häneen he eivät\nkiinnittäneet huomiota.\"\n\n\"Näkymätön mieskö?\" kysyi Angus ja kohotti punaisia kulmakarvojaan.\n\n\"Tavallaan näkymätön mies\", sanoi isä Brown.\n\nParin minuutin kuluttua jatkoi hän samalla vaatimattomalla äänellä,\nniin kuin mies, joka etsii ajatuksen lankaa.\n\n\"Sellaiseen henkilöön ei tietysti koskaan ilman suoranaista syytä\nkiinnitetä huomiota. Sen vuoksi häntä onkin vaikea keksiä. Tulin\nkuitenkin ajatelleeksi häntä parin pikkuseikan vuoksi, jotka\nesiintyivät mr Anguksen kertomuksessa. Ensiksi oli tuolla Welkinillä\ntapana tehdä pitkiä kävelyretkiä. Sitten kiintyi huomioni pitkän\nliimapaperiliuskan jättämiin merkkeihin ikkunassa ja lopuksi sanoi\nnuori tyttö pari seikkaa, jotka eivät voineet olla totta. Älkää\nsuuttuko,\" sanoi hän huomatessaan, että skotlantilainen sävähti. \"Tyttö\noli kyllä omasta mielestään puhuvinaan totta, mutta sitä hän ei tehnyt.\nKadulla ei _voi_ olla aivan yksin sekuntia ennen kuin saa kirjeen.\nKadulla ei voi olla aivan yksin, jos heti aukaisee ja lukee juuri\nsaadun kirjeen. Jonkun täytyy olla lähellä, jonkun, johon huomio ei\nkiinny.\"\n\n\"Miksikä on jonkun täytynyt olla läheisyydessä?\" kysyi Angus.\n\n\"Siksi että jonkunhan on täytynyt jättää kirje hänelle, koska\nkirjekyyhkystä ei toistaiseksi yleisesti käytetä.\"\n\n\"Tahdotteko tosiaan väittää\", kysyi Flambeau hyvin tarmokkaasti, \"että\nWelkin kantoi kilpailijansa kirjeet lempensä esineelle?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi pappi. \"Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet\nlemmitylleen. Olihan hänen pakko tehdä se.\"\n\n\"En kestä tätä kauempaa\", jyrähti Flambeau. \"Kuka hän on? Minkä\nnäköinen hän on? Mitenkä näkymätön mies yleensä pukeutuu?\"\n\n\"Hän pukeutuu kaikkea muuta kuin huonosti, punaiseen, siniseen ja\nkultaan\", vastasi pappi reippaasti ja pontevasti. \"Tässä kirjavassa,\netten sanoisi loistavassa puvussa meni hän Himalaya Mansionsiin neljän\nhenkilön nähden. Hän tappoi Smythen kylmäverisesti ja palasi kadulle\nkantaen kuollutta...\"\n\n\"Arvoisa isä\", keskeytti Angus ja pysähtyi äkkiä. \"Oletteko te vai minä\naivan pähkähullu?\"\n\n\"Te ette ole lainkaan hullu, ehkä vain hiukan tarkkaamaton joskus.\nEttehän esimerkiksi ole tarkannut tuon näköistä miestä.\"\n\nHän astui kolme nopeaa askelta eteenpäin ja laski kätensä tavallisen\nkirjeenkantajan olalle. Mies oli huomaamatta mennyt heidän ohitseen\npuitten varjossa.\n\n\"Kukaan ei, omituista kyllä, kiinnitä huomiotaan kirjeenkantajiimme\",\nsanoi hän ajatuksissaan. \"Ja kuitenkin on heillä intohimonsa, niin kuin\nmuillakin miehillä, ja he kantavat sitäpaitsi suuria säkkejä, joihin\nhelposti voi pistää pienen miehen.\"\n\nSen sijaan, että olisi tavalliseen tapaan käännähtänyt, mies kyyristyi\nja kaatui aitaa vasten. Hän oli laiha, vaaleapartainen, hyvin\ntavallisen näköinen mies, mutta kun hän käänsi hätääntyneet kasvonsa\nkolmeen toverukseen, hämmästyivät he hänen silmiensä pirullista ilmettä.\n\nFlambeau palasi miekkojensa, itämaisten mattojensa ja persialaisen\nkissansa luo, sillä hänellä oli paljon hommaa. John Turnbull Angus meni\ntakaisin leipomoon nuoren neitonsa luo, jonka kanssa tuo varomaton\nnuori mies sittemmin tuli hyvin onnelliseksi. Mutta isä Brown kulki\nmonta tuntia edestakaisin tähtien valossa lumisilla kukkuloilla\nmurhaajan seurassa. Mitä he puhuivat toisilleen, ei kukaan saa koskaan\ntietää.\n\n\n\n\nISRAEL GOW'N REHELLISYYS\n\n\nHopeanharmaa, myrskyinen ilta laskeutui seudun yli, kun isä Brown,\nharmaaseen skotlantilaiseen viittaan verhottuna, saapui harmaan\nskotlantilaisen laakson päähän ja näki edessään Glengylen omituisen\nlinnan. Se antoi koko notkelmalle tai ahtaalle laaksolle päätepisteen\nluonteen ja kulkijasta tuntui siltä kuin olisi hän saapunut\nmaailman loppuun. Kohottaen jyrkkiä kattojaan ja merenvihreitä\nliuskakivihuippujaan taivasta kohti, ranskalais-skotlantilaisten\nlinnojen tapaan, johti se englantilaisen mieleen keijukaissatujemme\nnoitien suipot päähineet, ja hongat, jotka suhisivat vihreitten\ntornien ympärillä, olivat niin mustia, että ne muistuttivat sankkaa\nkorppiparvea. Tämä uneksiva, raskasmielinen tunnelma ei ollut vain\nmaiseman luomaa kuvittelua, sillä koko seudun yllä lepäsi yksi\nnoita ylpeyden, hulluuden ja salaperäisen surun pilviä, jotka ovat\nominaisempia Skotlannin ylhäisille aatelissuvuille kuin muille\nihmislapsille. Sillä Skotlanti on saanut kaksinkertaisen annoksen\ntuota myrkkyä, jota nimitetään perintötaipumukseksi: aristokraatin\nsyntyperätunteen ja kalviinilaisen aavistuksen kohtalo-opista.\n\nPappi oli ottanut päiväksi vapautta toimestaan Glasgowissa tavatakseen\nystävänsä Flambeaun, yksityissalapoliisin, joka oli Glengylen linnassa\nerään oppineemman virkaveljensä kanssa tutkimassa, minkälainen\nGlengylen kreivi-vainajan elämä ja kuolema oli ollut. Tämä salaperäinen\nhenkilö oli suvun viimeinen edustaja, suvun, jonka urhoollisuus,\nmielipuolisuus ja syvällinen viekkaus oli saanut kuudennentoista\nvuosisadan karuluontoisen aatelistonkin kammoksumaan sen jäseniä.\nKukaan ei tuntenut niin täydellisesti tuota kunnianhimon labyrinttiä\ntai sen valheen palatsin salakäytäviä, joka rakennettiin Skotlannin\nMaria kuningattaren ympärille, kuin he.\n\nHeidän juoniensa aiheen ja tuloksen ilmaisee tällä seudulla tavallinen\nhokema:\n\n    \"Niin arvokas kuin puille mehu, multa,\n    on Ogilvielle punertava kulta.\"\n\nMoneen sataan vuoteen ei Glengyle Castlessa ollut likimainkaan\nkunnollista isäntää, ja olisihan voinut luulla, että nuo mielipuoliset\nhurjistelut olisivat loppuneet kuningatar Viktorian aikana. Mutta\nviimeinen Glengyle seurasi siinä suhteessa sukunsa perintötapoja,\nettä hän teki viimeisen omituisuuden, mikä vielä oli koettamatta.\nHän nimittäin katosi. En tarkoita, että hän matkusti ulkomaille.\nHän oli varmasti linnassa, jos hän yleensä oli missään. Mutta\nvaikka hänen nimensä oli kirkonkirjoissa ja suuressa, punaisessa\naateliskalenterissa, ei yksikään ihminen auringon alla saanut nähdä\nhäntä.\n\nJos oli olemassa _joku_, joka hänet näki, oli se talon ainoa palvelija,\nmies, joka oli puoleksi tallirenki, puoleksi puutarhuri. Hän oli\nniin kuuro, että ne, jotka tekivät ripeitä päätelmiä, pitivät häntä\nmykkänä, kun taas terävämmät arvelivat häntä hupakoksi. Hän oli\nraihnainen, punatukkainen työmies, leuka ja poskiluut karkeatekoiset,\nsilmät siniset, ilmeettömät. Hänet tunnettiin nimellä Israel Gow, ja\ntämä vaitelias palvelija oli, niin kuin sanottu, hylätyn tilan ainoa.\nSe tarmo, millä hän hoiti perunamaata ja se säännöllisyys, jota hän\nnoudatti keittiöön mennessään, teki kuitenkin sen vaikutuksen, että hän\npiti huolta esimiehensä aterioista ja herätti sen aavistuksen, että\ntämä yhä pysytteli piilossa linnassaan.\n\nJos taas tahtoi saada vakuuttavampia todisteita siitä, että hän oli\nsiellä, väitti palvelija, ettei kreivi ollut kotona.\n\nEräänä aamuna kutsuttiin pormestari ja presbyteriläinen pappi linnaan.\nGlengylet olivat nimittäin presbyteriläisiä. Siellä huomasivat he,\nettä tallirenki-puutarhuri-kokki oli liittänyt muihin toimiinsa\nhautajaisasiamiehen viran ja siirtänyt korkeasti-aatelisen isäntänsä\nruumisarkkuun ja naulinnut sen kiinni. Kuinka syvällisiä tai\npintapuolisia lienevät olleetkin ne kyselyt, joiden kautta oli saatu\ntieto tästä omituisesta tosiseikasta, ei vielä ollut täysin selvää,\nsillä laillista tutkintoa ei vielä ollut pidetty, kun Flambeau pari,\nkolme päivää sitten oli lähtenyt pohjoiseen päin. Silloin oli lordi\nGlengylen ruumis — jos se todella oli hänen — maannut sangen kauan\nhaudattuna pienellä hautausmaalla kummulla.\n\nKun isä Brown kulki synkän puutarhan kautta ja joutui linnan varjoon,\nriippuivat pilvet raskaina ja ilma oli kostea ja ukkosta ennustava.\nVihreään vivahtavan auringonlaskun taustaa vasten näki hän mustan\nhaamun piirtyvän. Se oli mies, päässään korkea hattu ja suuri lapio\nolalla. Tuo yhdistelmä johti ajatukset vaistomaisesti haudankaivajaan,\nmutta kun isä Brown muisti kuuron palvelijan, joka kaiveli perunamaata,\noli ilmiö hänestä aivan luonnollinen. Hän tunsi sangen hyvin\nskotlantilaiset talonpojat, hän tunsi tuon itsekunnioituksen, mikä\nkai pakoitti miehen esiintymään \"mustiin puettuna\" virallisessa\nkuulustelussa, ja myöskin tuon säästäväisyyden, mikä ei sallinut\nhänen sen takia menettää tuntiakaan kaivamisajasta. Vieläpä miehen\nhämmästyskin ja hänen epäilevästi tuijottava katseensakin papin\nohikulkiessa, sopeutui tyypin salaviekkauteen ja epäluuloisuuteen.\n\nIson portin avasi itse Flambeau, jolla oli mukanaan laiha,\nharmaatukkainen mies papereita kädessään: tarkastaja Craven Scotland\nYardista. Halli oli melkein kalustamat on ja tyhjä, mutta muutamien\nilkeiden Ogilvien kreivien pilkalliset kasvot tuijottivat mustuneilta\nkankailta mustan tekotukan alta.\n\nIsä Brown seurasi mukana sisempiin huoneihin ja huomasi, että molemmat\nlontoolaiset olivat istuutuneet pitkän tammipöydän ääreen, jonka toinen\npää oli kukkuroillaan täyteen tuhrittuja paperiarkkeja, ja niiden\nvieressä viskyä ja sikareja. Pöydän muun osan täyttivät erilaiset,\nryhmiin jaetut esineet, laadultaan mitä merkillisimpiä. Eräs ryhmä\nnäytti kiiltävältä lasisirpalekasalta, toinen oli kuin läjä ruskeata\ntomua. Kolmas muistutti tavallista keppiä.\n\n\"Teillä näyttää olevan täällä jonkinlainen kivennäismuseo\", sanoi isä\nBrown istuutuen ja nyökäten päällään ruskeaa tomua ja pieniä välkkyviä\nlasikappaleita kohti.\n\n\"Ei kivennäis-, vaan psykolooginen museo\", sanoi Flambeau.\n\n\"Älkää hiidessä\", virkkoi poliisipäällikkö nauraen, \"käyttäkö niin\nmutkikkaita sanoja!\"\n\n\"Tiedättekö, mitä psykologialla tarkoitetaan?\" kysyi Flambeau\nystävällisesti hämmästyneenä. \"Psykologia on taito alkaa väärästä\npäästä.\"\n\n\"En ymmärrä sittenkään\", sanoi poliisi.\n\n\"Niin\", sanoi Flambeau. \"Minä tarkoitan, että mitä lordi Glengyleen\ntulee, olemme keksineet ainoastaan yhden asian. Hän oli hullu.\"\n\nGow'n musta olento korkeine hattuineen ja lapioineen vilahti ikkunan\nohi, heikosti piirtyen pimeneviä pilviä vasten. Isä Brown tuijotti sitä\nvälinpitämättömän näköisenä ja sanoi sitten:\n\n\"Ymmärrän kyllä, että hänessä oli jotain kummallista, eihän hän muuten\nolisi hautautunut elävältä, eikä hänellä myöskään olisi ollut niin\nkiirettä päästä hautaan kuolleenakaan. Mutta minkätähden luulette hänen\nolleen hullun?\"\n\n\"Kuunnelkaapa vain luetteloa tavaroista, jotka mr Craven on löytänyt\ntalosta.\"\n\n\"Meidän täytyy hankkia kynttilä\", sanoi Craven äkkiä. \"Myrskypilvet\nkokoontuvat ja on liian pimeä lukea.\"\n\n\"Oletteko löytänyt kynttilöitä harvinaisuuksienne joukosta?\" kysyi isä\nBrown hymyillen.\n\nFlambeau kohotti vakavat kasvonsa ja kiinnitti tummat silmänsä\nystäväänsä.\n\n\"Siinäkin on jotain merkillistä\", sanoi hän. \"Olemme löytäneet\nviisikolmatta kynttilää, mutt'ei jälkeäkään kynttiläjaloista.\"\n\nNopeasti pimenevässä huoneessa, mihin kiihtyvän hyrskyn ulvonta kuului,\nmeni isä Brown ottamaan vahakynttilän kasasta, joka oli muitten\nnäytteillä olevien tavaroitten joukossa pöydällä. Sattumalta tuli hän\nkumartuneeksi punaisenruskean tomu- tai multakasan yli. Ankara aivastus\nkeskeytti hiljaisuuden.\n\n\"Sehän on nuuskaa!\" huudahti hän.\n\nHän otti yhden kynttilöistä, sytytti sen huolellisesti, meni takaisin\nja pisti sen viskypullon kaulaan. Yöilma tuulahti vetoisan ikkunan\nläpi, sai liekin liehumaan kuin lipun, ja linnan ympärillä kuului\npenikulmanlaajuisten petäjämetsien humina, joka kohisi kuin laulava\nmeri korkean kallion ympärillä.\n\n\"Minä luen listan\", sanoi Craven hyvin juhlallisesti ja otti erään\npaperin pöydältä. \"Se käsittää kaiken arvokkaanpuoleisen irtaimiston,\njonka olemme löytäneet täältä linnasta. Tietänette, että talo\nkokonaisuudessaan on tyhjäksi raastettu ja hoitamaton. Yhdessä tai\nkahdessa huoneessa on kuitenkin asunut joku, joka kylläkin on elänyt\nyksinkertaisesti, mutta ei puutteessa — tarkoitan jotain muuta kuin\npalvelija Gowta. Luettelo kuuluu näin:\n\n\"Ensiksi: Sangen huomattava joukko jalokiviä, suurimmaksi osaksi\ntimantteja, kaikki irtonaisia, ilman kehystä. Onhan luonnollista,\nettä Ogilviella oli perhejalokiviä, mutta juuri ne ovat tavallisesti\nkehystettyjä ja niitä käytetään koristeina. Ogilvien perheen jäsenet\npitivät kai niitä löysinä taskuissaan niinkuin kuparirahoja.\n\n\"Toiseksi: Koko joukko irtonaista nuuskaa, eroitettuna kasoihin. Sitä\nei siis säilytetty sarvessa tai kukkarossa, vaan oli sitä pantu läjiin\nuunin reunoille, pianolle ja melkein kaikkialle. Näyttää siltä kuin ei\nvanha herra olisi viitsinyt vaivautua pistämään kättään taskuun tai\navaamaan nuuskarasian kantta.\n\n\"Kolmanneksi: Siellä täällä talossa omituisia kasoja hyvin pieniä\nmetallipalasia, muutamia yhtä pieniä teräsvietereitä, muutamia yhtä\nmikroskooppisia rattaita. Näyttää siltä kuin ne olisivat käyttäneet\njonkinlaista konelaitosta.\n\n\"Neljänneksi: Vahakynttilät, jotka täytyi pistää pullonkauloihin, koska\nei ollut mitään muuta, minne ne olisi voinut pistää. Nyt pyydän teitä\nhuomaamaan, kuinka paljon omituisempaa tämä on, kuin se, mitä me\nolimme odottaneet. Arvasimme edeltäpäin arvoituksen sisimmän luonteen.\nKaikki huomasimme me heti ensi katsaukselta, että viimeisen kreivin\nruuvit eivät olleet aivan paikoillaan. Olemme tulleet tutkimaan\nelikö hän tosiaan täällä, kuoliko hän tosiaan täällä ja onko tuolla\npunatukkaisella variksenpelättimellä, joka hänet hautasi, ollut\njotain vaikutusta hänen kuolemaansa. Mutta otaksukaapa, että pahin\non tapahtunut, kuvitelkaapa kaikkein kauheinta ja melodramaattisinta\nratkaisua. Otaksukaapa, että renki tosiaan tappoi isäntänsä, tai\notaksukaapa, että isäntä ei ole kuollut, tai otaksukaapa, että isäntä\non pukeutunut rengiksi ja että renki on haudattu isäntänsä asemesta.\nKuvitelkaa mitä murhenäytelmää hyvänsä Wilkie Collinsin tapaan, mutta\nsittenkin on vielä selitettävä, mitä merkitsee jalaton kynttilä ja syy\nsiihen, miksi hyvän kasvatuksen saaneella herralla oli tapana kaataa\nnuuskaa pianolle. Asian sisimmän ytimen voimme käsittää — ulkokuoret\novat salaperäisiä. Ei kenenkään mielikuvitus riitä, kun pitäisi keksiä\nyhteys nuuskan, timanttien, vaha kynttilöiden ja jonkun koneellisen\nlaitoksen pienten irtonaisten osien välillä.\"\n\n\"Sen minä kyllä otan tehdäkseni\", sanoi pappi. \"Tämä Glengylehän toimi\nraivokkaasti Ranskan vallankumousta vastaan. Hän ihaili _l'ancien\nrégimeä_ ja koetti pikku piirteitä myöten seurata entisten Bourbonien\nperhe-elämää. Hän käytti nuuskaa, koska se oli ylellisyystavaraa\nXVIII:lla vuosisadalla, vahakynttilöitä, koska ne olivat sen ajan\nvalaistusvälineitä. Nuo pienet rautalastut viittaavat Ludvig XVI:n\nlukkoseppäinnostukseen ja timantit Marie Antoinetten kaulakoristeeseen.\"\n\nMolemmat miehet tuijottivat häneen pyörein silmin.\n\n\"Mikä hämmästyttävä käsityskyky!\" huudahti Flambeau. \"Luuletteko\ntosiaan, että tuo on yhtäpitävää totuuden kanssa?\n\n\"En, olen varma siitä, että asia ei ole sillä lailla käsitettävissä\",\nvastasi isä Brown. \"Mutta te sanoitte äsken, ettei kukaan voinut löytää\nyhteyttä nuuskan, timanttien, koneellisen laitoksen ja vahakynttilöiden\nvälillä. Tämän yhteyden keksin minä vain arviolta. Oikea totuus on\nkyllä paljon syvemmällä.\"\n\nHän vaikeni ja kuunteli hetken tuulen valitusta linnan torneissa. Ja\nsitten hän sanoi:\n\n\"Tuo äsken kuollut Glengylen kreivi oli varas. Hän vietti toista,\nkauheampaa elämää murtovarkaana. Kynttiläjalkoja hänellä ei ollut,\nsillä hän käytti vain kynttilän pätkiä lyhdyssä, jota kantoi mukanaan.\nNuuskaa käytti hän samalla lailla kuin villeimmät ranskalaiset\nrikoksentekijät pippuria. Hän heitti sitä suuret määrät sen silmille,\njoka koetti ottaa hänet kiinni tai ajoi häntä takaa. Ratkaisevan\ntodistuksen löydämme kuitenkin yhdistäessämme timantit ja pienet\nteräspyörät. Jos te ajattelette sitä, selviää koko juttu. Timantit ja\npienet teräspyörät ovat ainoat kelvolliset välineet, kun pitää leikata\nirti lasiruutu.\"\n\nTaittuneen männyn oksa löi kovasti ikkunaan heidän takanaan, aivan kuin\npilkatakseen murtovarasta, mutta he eivät kääntyneet. Heidän silmänsä\ntuijottivat isä Browniin.\n\n\"Timantit ja pienet pyörät\", toisti Craven miettivästi. \"Siinäkö\nkaikki, mikä johtaa ajatuksenne oikeaan selitykseen.\"\n\n\"En suinkaan väitä, että tämä on oikea selitys\", sanoi pappi tyynesti.\n\"Mutta te sanoitte, ettei kukaan voisi löytää yhteyttä neljän\nesinelajin välillä. Tottahan on, että on olemassa yksinkertaisempiakin\nasioita kuin tämä. Otaksukaa, että Glengyle löysi tai oli löytävinään\njalokiviä maatilaltaan. Joku on tehnyt pilaa hänestä ja sanonut, että\nlinnan maanalaisista holveista löytyisi timantteja. Pienet pyörät on\nhankittu timanttien hiomista varten. Hän ryhtyi asiaan alkuperäisellä\ntavalla ja pienessä määrässä, apunaan paimenia, tai kukkuloiden\nsivistymättömiä miehiä. Nämä skotlantilaiset paimenet eivät tunne\nmitään parempaa kuin nuuska, ja se on ainoa, jolla voi houkutella\nheitä. Kynttiläjalkoja heillä ei ollut, koska he eivät tarvinneet\nniitä. He pitivät kynttilöitä käsissään kellareita tutkiessaan.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" sanoi Flambeau pitkän hiljaisuuden jälkeen.\n\"Oletteko vihdoin löytänyt yksinkertaisen totuuden?\"\n\n\"En, en suinkaan\", sanoi isä Brown.\n\nTuuli sammui pois kuin pilkkaulvonta kaukana metsän sisällä, ja isä\nBrown jatkoi yhtä tyynenä kuin ennen:\n\n\"Tuon sanon vain siksi, että te väititte, ettei nuuskan ja koneellisen\nkellolaitteen pikku osien, tai kynttilöiden ja jalokivien välillä\nolisi mitään yhteyttä. Maailman kaikkeuteen voi sovelluttaa vähintään\nkymmenen väärää filosofista systeemiä; vähintään kymmenen väärää\nteoriaa sopii Glengylen linnaankin. Me pyrimme kuitenkin löytämään\noikean selityksen sekä linnasta että maailmasta. Eikö ole mitään muuta\nohjetta?\"\n\nCraven naurahti, Flambeau nousi hiljaa ja lähti menemään pitkän pöydän\ntoiseen päähän.\n\n\"Sitten on meillä numerot viisi, kuusi ja seitsemän\", sanoi hän. \"Mutta\nne ovat mieluummin huvittavia kuin opettavaisia. Omituinen kokoelma,\nei lyijykyniä, vaan kynistä otettua lyijyä. Tarkoitukseton bamburuoko,\njonka toinen pää on osaksi pirstaleina. Se on kai välikappale, jolla\nrikos on tehty. Mutta mitään rikostahan ei ole olemassa. Lopun\nmuodostavat vain muutamat messukirjat ja muutamat pienet katoliset\nmaalaukset, joita Ogilviet ovat säilyttäneet keskiajalta saakka,\nsillä heidän perheylpeytensä oli kai voimakkaampi kuin heidän\npuhdasoppisuutensa. Me yhdistimme ne museoon, koska ne näyttivät niin\nomituisen kuluneilta ja pahoin pidellyiltä.\"\n\nAnkara myrsky ajoi nyt paksuja pilviä Glengylen yli, niin että huone\ntuli pimeäksi, kun isä Brown otti pienet, kirjavat lehdet tutkiakseen\nniitä. Hän puheli, tilapäisen pimeyden yhä jatkuessa, mutta hänen\näänensä oli aivan toisenlainen.\n\n\"Mr Craven\", sanoi hän sellaisella soinnulla kuin olisi hän nuorentunut\nkymmenen vuotta. \"Teillähän on laillinen valtakirja tutkia tuo hauta,\neikö totta? Mitä pikemmin sen teemme, sitä paremmin pääsemme tämän\nhirmuisen asian perille. Jos minä oksin teidän sijassanne, lähtisin\nheti.\"\n\n\"Nyt heti\", toisti hämmästynyt salapoliisi. \"Miksikä nyt heti?\"\n\n\"Siksi, että asia on vakava\", sanoi isä Brown. \"Tämä ei ole satunnaista\nnuuskaa tai löysiä kiviä, jotka saattavat olla täällä tuhannesta\nsyystä. Minun tietääkseni on olemassa ainoastaan yksi syy, minkä\nvuoksi on menetelty tällä tavoin, ja se syy ulottuu elämän syvimpiin\njuuriin. Nämä uskonnolliset maalaukset eivät ole tahraisia, rikkinäisiä\ntai töherrettyjä, niinkuin ne olisivat olleet lapsien, jonkun\najattelemattoman teeskentelijän tai protestantin käsissä. Niitä on\npäinvastoin pidelty hyvin huolellisesti ja myöskin hyvin omituisesti.\nKaikkialla, missä Jumalan nimi, runsaasti koristelluin kirjaimin, on\nesiintynyt tekstissä, on se raaputettu pois hyvin tarkkaan. Muuten ei\nole poistettu muuta kuin sädekehä Jeeuslapsen pään ympäriltä. Ja siksi\nsanon minä: ottakaamme esiin valtakirja, varustautukaamme kirveillä ja\nlapioilla ja lähtekäämme avaamaan ruumisarkkua.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Lontoon poliisi.\n\n\"Minä tarkoitan\", sanoi pikku pappi ja hänen äänensä tuntui hiukan\nkovenevan voittaakseen tuulen. \"Minä tarkoitan, että se rietas\nhenki, joka tuulia vallassansa pitää, istuu tällä hetkellä tämän\nlinnan huipulla niin suurena kuin sata elefanttia, ja ärjyen kuin\nIlmestyskirjan peto. Kaiken tämän takana on mustaa magiaa.\"\n\n\"Mustaa magiaa\", toisti Flambeau matalalla äänellä, sillä hän oli liian\nvalistunut ollakseen tietämättä sellaisesta. \"Mutta mitähän nämä muut\nesineet merkinnevät?\"\n\n\"Jotakin, mikä on pahasta, otaksun minä\", sanoi isä Brown\nkärsimättömästi. \"Mitenkä minä sen tietäisin? Kuinka voisin minä arvata\nne juonet, joita alaisissa maailmoissa punotaan? Käy ehkä päinsä tehdä\nbambusta ja nuuskasta kidutusvälineitä. Ehkäpä mielipuolet himoitsevat\nvahaa ja viilajauhoja. Ehkäpä lyijystä voidaan valmistaa rohtoa, joka\ntekee ihmiset hulluiksi. Suorin tie salaisuuden ratkaisuun käy yli\nkukkulan haudalle.\"\n\nHänen toverinsa tiesivät tuskin itsekään, että he olivat totelleet ja\nseuranneet häntä, ennenkuin tuulenpuuska oli kaatamaisillaan heidät\npuutarhassa. He olivat kuitenkin totelleet häntä aivan koneellisesti,\nsillä Cravenillä oli valtakirja taskussa ja kirves kädessä. Flambeau\nkantoi omituisen puutarhurin raskasta lapiota ja isä Brown oli ottanut\nmukaansa tuon pienen, kullatun kirjan, josta Jumalan nimi sellaisella\nhuolella oli raaputettu pois.\n\nPolku kukkulan yli hautausmaalle oli mutkikas, vaikkakin lyhyt, mutta\ntuuli oli niin voimakas, että matka tuntui heistä sekä vaivaloiselta\nettä pitkältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, yhä kauemmas, mitä\nkorkeammalle he nousivat rinnettä pitkin, levisi petäjämetsä kuin meri,\ntällä kertaa tuulen samaan suuntaan taivuttamana. Ja tämä rukoileva\nasento oli yhtä tarkoitukseton kuin yleinen, yhtä tarkoitukseton\nkuin olisi myrsky ulvonut asumattoman taivaankappaleen ympärillä\nilman määrää ja tarkoitusta. Näiltä sinivihreän metsän peittämiltä\nloppumattomilta aavoilta nousi kimeänä ja korkeana tuo ikivanha\nvalitus, mikä on kaiken pakanallisen pohjalla. Olisi voinut luulla,\nettä tämän mittaamattoman, laajan maailman äänet olivat karkoitettujen\njumalien huutoja — niitten jumalien, jotka hapuilevat metsän\nmutkaisilla poluilla löytämättä koskaan paluutietä taivaaseen.\n\n\"Näettekö\", sanoi isä Brown matalalla mutta tyynellä äänellä.\n\"Skotlannin kansa oli kummallista joukkoa, ennenkuin Skotlantia oli\nolemassakaan. Ja se on vieläkin omituista. Luulen todenteolla, että he\npalvelivat perkeleitä esihistoriallisella ajalla.\"\n\n\"Sen vuoksi\", lisäsi hän melkein iloisesti, \"miellytti puritaaninen\nteologia heitä.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi Flambeau ja kääntyi kiukustuneena. \"Mitä kaikki\ntuo nuuska merkitsee?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi Brown järkkymättömän vakavasti, \"kaikilla\nluonnon uskonnoilla on yhteinen tunnusmerkki, nimittäin materialismi.\nPaholaisen palvelus on todellista luonnon uskontoa.\"\n\nHe olivat nyt ehtineet kukkulan ruohoakasvavalle huipulle, yhdelle\nniistä harvoista paikoista, joita kuohuva ja jyrisevä petäjämetsä ei\nollut vallannut. Yksinkertainen, puusta ja rautalangasta tehty aitaus\nkitisi myrskyssä ja ilmoitti, missä hautausmaan raja oli. Mutta kun\ntarkastaja Craven oli tullut haudalle ja Flambeau oli pistänyt lapionsa\nmaahan ja nojautunut sitä vasten, vapisivat he molemmat melkein yhtä\npaljon kuin tuulessa tutiseva aita. Haudan ympärillä kasvoi suuria,\nkorkeita ohdakkeita, harmaita ja hopeanvärisiä kuihtuneisuudessaan.\nPari kertaa, kun loppuun kukkinut oksa taittui ja ohdakkeen hyödyt\npyrysivät Cravenin ohi, hypähti hän kuin ammutun nuolen tapaamana.\n\nFlambeau tunki lapionsa ratisevien heinien läpi omituisesti\nmuodostuneeseen saveen. Mutta sitten hillitsi hän itsensä ja nojautui\ntyökaluunsa kuin sauvaan.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi pappi hyvin hiljaa. \"Mehän etsimme vain totuutta.\nMitä te pelkäätte?\"\n\n\"Minä pelkään löytäväni sen\", sanoi Flambeau.\n\nÄkkiä otti Lontoon poliisi puheenvuoron sanoen korkealla, kimeällä\näänellä, joka oli olevinaan huoleton ja hilpeä:\n\n\"Minä kummastelen, miksi hän piiloutui tällä tavoin. Se tapahtui kai\njonkin ruman syyn vuoksi. Sairastikohan hän ehkä spitaalia?\"\n\n\"Pahempaa\", sanoi Flambeau.\n\n\"Ja minkä te kuvittelette olevan pahempaa kuin spitaalin?\" kysyi toinen.\n\n\"Minä en _kuvittele_ mitään\", sanoi Flambeau.\n\nHän jatkoi kaivamista muutaman kamalan minuutin ajan hiljaisuuden\nvallitessa. Sitten sanoi hän käheällä äänellä:\n\n\"Minä pelkään, että hän ei ole sellainen kuin hänen pitäisi olla.\"\n\n\"Sellainenhan ei ollut tuo paperipalanenkaan, jonka muistatte\" sanoi\nisä Brown. \"Ja kuitenkin jäimme eloon.\"\n\nFlambeau jatkoi kaivamista kaikin voimin, mutta myrsky oli hajoittanut\nraskaat, harmaat pilvet, jotka olivat levänneet kukkuloiden päällä kuin\nsavu, ja nyt aukenivat taivaalla harmaat, tähtien valaisemat kentät,\nennenkun hän oli ehtinyt paljastaa raskaan, honkapuisen ruumisarkun\nja saanut sen nostetuksi ruohokummulle. Mutta sitten rohkaisi hän\nmielensä ja kolkutti ja kiskoi hänelle ominaisella tarmollaan, siksi\nkunnes kansi aukeni ja arkun sisällys lepäsi heidän edessään kiillellen\ntähtien heikossa valossa.\n\n\"Ruumis\", sanoi Craven ja sitten hän lisäsi: \"Mutta hänhän on aivan\noikea ihminen\", aivan kuin olisi hän odottanut, ettei hän olisi ollut\nsellainen.\n\n\"Onko hän?\" kysyi Flambeau kumealla äänellä. \"Onko hän sellainen kuin\nhänen pitääkin olla?\"\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi poliisi käheästi ja kumartui katsomaan arkussa\nmätänevää ruumista. \"Odottakaa hiukan!\"\n\nSuuri Flambeau päästi helpotuksen huokauksen.\n\n\"Kun oikein ajattelen asiaa\", huudahti hän, \"niin eihän ole montakaan\nsyytä, jotka pakottaisivat otaksumaan päinvastaista. Minä ihmettelen,\nmikä se ottaa miehen valtoihinsa näitten vanhojen, kirottujen vuorten\nkeskellä. Luultavasti on se tuo tumma, merkityksetön yksitoikkoisuus\n— kaikki nuo metsät ja niiden yllä ikuisen tajuttomuuden kauhu. Se\non kuin jumalankieltäjän uni. Petäjiä, taas petäjiä, miljoonittain\npetäjiä...\"\n\n\"Jumalani\", huudahti mies kirstun ääressä. \"Hänellähän ei ole päätä.\"\n\nMolempien toisten seisoessa kuin kivettyneinä, näytti pappi ensikertaa\neloisan hämmästyksen merkkejä.\n\n\"Eikö hänellä ole _päätä_?\" huudahti hän, aivan kuin olisi hän\nodottanut tapaavansa jonkun muun puutteellisuuden.\n\nPuolittain järjettömät näyt päättömästä lapsesta, joka oli tullut\nmaailmaan Glengylessä, päättömästä nuorukaisesta, joka oli piiloutunut\nlinnaan, päättömästä miehestä, joka kuljeskeli vanhoissa saleissa\ntai loistavassa puutarhassa, levisivät kuin panoraamana heidän\nmielikuvituksensa eteen. Mutta nuo kuvitelmat eivät edes tänä\nhirmuhetkenä päässeet juurtumaan heidän mieliinsä — ne olivat liian\nluonnottomia. Nuo kolme miestä seisoivat paikallaan kuunnellen puitten\nryskettä ja myrskyn vinkunaa — tuijottaen kuin loppuun väsyneet\neläimet. Ajatus oli heistä kuin jokin äärettömän iso hirviö, mikä oli\nliukunut pois heidän käsistään.\n\n\"Tämän haudan ympärillä seisoo kolme päätöntä miestä\", sanoi isä Brown.\n\nKalpea lontoolainen poliisi avasi suunsa puhuakseen, mutta se jäi\nammolleen kuin talonpoikahulttiolla, kun ulvova tuulen vihuri samalla\npyyhkäisi läpi ilman. Sitten katsahti hän kädessään olevaan kirveeseen.\nOli kuin se ei olisi kuulunut hänelle ja hän päästi sen.\n\n\"Isä\", sanoi Flambeau sellaisella lapsellisella, valittavalla äänellä,\njota hän harvoin käytti. \"Mitä tulee meidän nyt tehdä?\"\n\nHänen ystävänsä vastaus tuli laukaistun tykinluodin vauhdilla.\n\n\"Nukkua!\", huusi isä Brown. \"Nukkua! Olemme saapuneet teitten päähän.\nTiedättekö mitä uni on? Tiedättekö, että ihminen, joka nukkuu, uskoo\nJumalaan? Uni on sakramentti, sillä se on uskon toimintaa ja se on\nravintoaine. Ja me tarvitsemme sakramenttiä, vaikka aivan puhtaasti\nluonnollista laadultaan. Meille on tapahtunut sellaista, mitä ihmisen\nlapsille harvoin tapahtuu — ehkäpä pahinta, mitä heille saattaa\ntapahtua.\"\n\nCraven sulki avoimen suunsa ja sitten sanoi hän:\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\nPappi oli kääntänyt silmänsä linnaa kohti vastatessaan:\n\n\"Me olemme löytäneet totuuden ja asia on sentään yhtä käsittämätön.\"\n\nKiivain ja äkillisin askelin, mikä oli häneen nähden tavatonta, meni\nhän nyt takaisin polkua alas, ja kun he palasivat linnaan, heittäytyi\nhän pitkälleen kuin väsynyt koira ja nukkui.\n\nMutta huolimatta siitä mystillisestä määritelmästä, jonka hän oli\nunesta antanut, oli isä Brown valveilla aikaisemmin kuin kukaan muu,\nlukuunottamatta vaiteliasta puutarhuria. Nyt katseli hän piippuaan\npoltellen tuota monitaitoista miestä, joka työskenteli kasvitarhassa\nmykkänä kuin aina. Hiukan ennen päivänkoittoa oli ankara myrsky\nmuuttunut rankkasateeksi, ja päivä alkoi ihanan raittiina. Näytti\nmelkein siltä kuin olisi puutarhuri ryhtynyt keskusteluun isä Brownin\nkanssa, mutta kun salapoliisit lähestyivät, painoi hän jörön näköisenä\nlapionsa maahan, mutisi jotain aamiaisesta, astuskeli tiehensä\nkaalinpäitten ohi ja sulkeutui keittiöön.\n\n\"Reipas mies tuo\", sanoi isä Brown. \"Hoitaa mainiosti perunoitaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin\", lisäsi hän kuin anteeksipyytäen, \"on hänelläkin vikansa\n— kelläpä niitä ei olisi? Tämä oja ei ole tasaisesti kaivettu. Tuossa\nesimerkiksi — ja hän polki maata näyttämällään paikalla. — Ihmettelenpä\nsentään kuinka tuon perunamaan laita oikeastaan on.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Craven, jota pikku miehen uusi päähänpisto huvitti.\n\n\"Niin, minä ihmettelen, kuinka sen asian laita oikeastaan on\", sanoi\nBrown. \"Sillä vanha Gow näyttää itsekin hiukan epäilevältä. Hän pisti\naivan järjestelmällisesti lapionsa jokapaikkaan paitsi tähän. Tässä\nalla on kai komeita perunoita.\"\n\nFlambeau otti lapion ja työnsi sen voimakkaasti maahan isä Brownin\nosoittamaan paikkaan. Raskaan multamöhkäleen alta ilmestyi kohta sen\njälkeen jotain, mikä ei ollenkaan näyttänyt perunoilta, vaan mieluummin\nsuurelta, pilalle kasvaneelta jättiläissieneltä. Mutta se kolahti, kun\nlapio sattui siihen, se pyörähti ympäri kuin pallo ja irvisti nyt heitä\nvastaan.\n\n\"Glengylen kreivi\", sanoi Brown surullisesti ja katseli kalloa synkän\nnäköisenä.\n\nMietittyään hiukan tempasi hän lapion Flambeaulta sanoi:\n\n\"Meidän täytyy peittää se jälleen.\"\n\nHän multasi kallon taas maahan ja nojasi sitten pienen ruumiinsa ja\nmahtavan päänsä lapion suureen varteen, joka seisoi tukevasti maassa.\nHänen katseensa oli tyhjä ja hänen otsansa täynnä ryppyjä.\n\n\"Kun vain voisin ymmärtää tämän viimeisen väkivaltaisuuden\nmerkityksen\", mutisi hän.\n\nJa yhä lapioon nojaten kätki hän kasvonsa käsiinsä, niinkuin miesten on\ntapana tehdä kirkossa.\n\nTaivaan kaikki pielet olivat kirkastuneet ja välkkyivät sinelle ja\nhopealle. Linnut lauloivat puutarhan pienissä puissa ja tulivat kohta\nniin äänekkäiksi, että kuului siltä kuin olisivat itse puut puhuneet.\nMutta nuo kolme miestä olivat hyvin hiljaa.\n\n\"Minä luovun kaikesta\", ilmoitti Flambeau viimein korkealla äänellä.\n\"Minun aivoni ja tämä maailma eivät sovi toisilleen ja sillä hyvä.\nNuuskaa, turmeltuja rukouskirjoja, rikottuja soittolaatikoita —\nmitä...?\"\n\nBrown kohotti kasvonsa ja löi kädellään lapionvartta hänelle hyvin\ntavattomalla kärsimättömyydellä:\n\n\"Lörpötystä\", huudahti hän. \"Kaikki muuhan on selvää kuin päivä.\nNuuskan ja kellonkoneiston osat ja koko roskan käsitin heti, kun avasin\nsilmäni tänä aamuna. Sitten olen haastattanut Gowta, puutarhuria,\njoka ei ole niin kuuro, eikä niin tyhmä kuin on olevinaan. Noihin\nkokoonkerättyihin esineihin nähden on kaikki niinkuin olla pitää.\nMinä erehdyin rikkonaisesta messukirjasta — siinäkään ei ollut mitään\npahaa. Mutta hautojen häpäiseminen ja kuolleiden päiden varastaminen! —\nsiinä on varmasti jotain pahaa, vai kuinka? Voihan sitä sanoa mustaksi\nmagiaksi? Mutta se ei sovellu viattomaan kertomukseen nuuskasta ja\nkynttilöistä.\"\n\nSitten alkoi hän taas kuljeksia tupakoiden tuumaillessaan.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Flambeau jonkunlaisella hirtehishuumorilla. \"Teidän\ntäytyy käsitellä minua varovaisesti, muistaen, että minä olin ennen\npahantekijä. Sillä ammatilla oli se suuri etu, että minä aina itse\nsepitin kohtauksen ja panin sen toimeen niin pian kuin halusin.\nTämä salapoliisin virka, jossa täytyy kärsivällisesti odotella, on\nliikaa minun ranskalaiselle kärsimättömyydelleni. Koko elämäni aikana\nolen minä niin hyvässä kuin pahassakin ollut ripeä liikkeissäni.\nKaksintaisteluni tapahtuivat aina seuraavana aamuna, laskuni maksoin\npäivälleen; en siirtänyt edes hammaslääkärille menoanikaan...\"\n\nIsä Brownin piippu putosi pois suusta ja meni kolmeksi kappaleeksi\nhiekkakäytävällä. Hän seisoi pyöritellen silmiään kuin olisi ollut\nvähäjärkinen. \"Mikä pässinpää minä olenkaan!\" huudahteli hän kerta\ntoisensa jälkeen. Ja sitten alkoi hän nauraa, niin kuin olisi juonut\nlasin liikaa.\n\n\"Hammaslääkäri\", toisti hän. \"Kuusi tuntia olen ponnistellut\najatuksiani vain siksi, etten ole tullut ajatelleeksi hammaslääkäriä.\nMikä yksinkertainen, mikä ihana ja rauhoittava ajatus! Ystäväni,\nolemme viettäneet yön pimeydessä, mutta nyt on aurinko noussut, linnut\nlaulavat ja hammaslääkärin säteilevä muoto virvoittaa maailman.\"\n\n\"Nyt minä varmasti puserran hiukan järkeä tästä\", sanoi Flambeau astuen\neteenpäin, \"vaikka minun täytyisi käyttää inkvisitionin kidutuskoneita.\"\n\nIsä Brown hillitsi äkkiä heränneen halunsa hyppiä ja tanssia\naurinkoisessa ruohokossa ja hän huusi pyytäen kuin lapsi:\n\n\"Antakaa minun nyt olla hiukan vallaton. Ette tiedä kuinka\nepätoivoissani minä olen ollut ja nyt tiedän minä, ettei tässä\ntarinassa esiinny yhtään suurempaa syntiä. Hiukan hulluutta vain — sitä\nen kiellä — mutta kukapa siitä huolisi?\"\n\nHän pyörähti ympäri kantapäällään ja sitten tuli hän taas vakavaksi.\n\n\"Tämä ei ole mikään rikostarina\", sanoi hän. \"Se on mieluummin kertomus\nepätavallisesta ja hiukan omituisesta kunniantunnosta. Nyt olemme\ntekemisissä henkilön kanssa — ehkä ainoan maailmassa — joka ei ole\nottanut enempää kuin oli saapa. Tämä on tutkielma siitä villistä,\nelävästä johdonmukaisuudesta, mikä on ollut tämän rodun uskontona.\n\n\"Tuon vanhan tällä seudulla kiertelevän hokeman Glengylen suvusta:\n\n    \"Niin arvokas kuin puulle mehu, multa,\n    on Ogilvielle punertava kulta,\n\n\"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei\nainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli\nmyöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon\nkoristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan\nsaitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän\ntosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki\nlinnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät\nilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman\nkultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman\nkultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja\nJumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne\noli kullalla silattu.\"\n\nPuutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi\nvoimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau\nsytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:\n\n\"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan\nolisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet\nkultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme\nnyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin\nmerkillistä lajia.\n\n\"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään\nGlengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet\nkuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä\nepärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki\nihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä\nhyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan,\nja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi\ntarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken\nGlengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan\nihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku\nsaattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä,\nettä kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden\nkaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle\nmiten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn.\nHän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa,\nhuomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha\npuuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki\npoika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen\nitsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli\nanastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen\nsilloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä\nseuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen\ntäytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille.\nNarri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista\nshillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.\n\n\"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua\nlordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä\nihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja\nsen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen,\nhoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja\ntavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento\nmuuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän\nkäsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea\non ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan.\nSiinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut\nkaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei\nollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta\nkirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut\nkirjaa.\n\n\"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt.\nPerunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se\nainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.\n\n\"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään\ntakaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta.\"\n\nKun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli,\nnäki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin,\nseisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät\ntuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.\n\n\n\n\nVÄÄRÄ MUOTO\n\n\nUseimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen,\nsäilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet.\nVaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään\njatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja,\nsitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty\nravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri\nyksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku\nlähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon\nohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei\nhän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka\non rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi\nvaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla,\nmarkiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset,\npuusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa\ntaloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin\nenglantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta\nvaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se\nolisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee\nnuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja\nja palmuja.\n\nEn voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku\nenglantilais-intialainen on rakennuttanut talon.\n\nKuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti\npuoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan.\nJa hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on\ntarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä\nhelluntain aikoihin vuonna 18—.\n\nJos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin\npuoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja\nisä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos\npolttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen\nystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt\nnämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat\nmieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean\ntalon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia,\njoista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija\nymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle\nselviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.\n\nTalon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta\nhyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle\npäin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein\nkaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon\ntakaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä\noli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se,\njohon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti\nmielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli\njonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia,\nmelkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt\npuheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi\navattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat\npysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen\navautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti\nsatunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja\nkirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä\nväriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.\n\nRunoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä\nsuurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan\nantanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies,\njoka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan\nmuodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet\nhänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen\nväriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine\nkuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset\nvärit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt\neikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei\ntäydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta\nansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja\nja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä\nväriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa\nkultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista\nsankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat\npurppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla,\njättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi\nnostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.\n\nLyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili\nhän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia\nkuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me\nmahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä,\njoita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa\nneekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa\nBond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä\nlajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän\nhänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli\nhän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt\npaljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera,\nvieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä\nankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen\npuettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa\nkuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään\nitämaisten taivaitten ja helvettien halki.\n\nTästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa\nulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän\nkasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin\nParisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden\nsillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin\nluokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime\naikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt\nrunoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen\nkirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut\noikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat\nulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi\nesipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu\nniskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin\nnäköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi\nmaannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta\npientä kävelykeppiään.\n\n\"Kuulkaas\", huusi hän hengästyneenä. \"Minä haen ukko Quintonia. Tahdon\nväittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?\"\n\n\"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona\", sanoi isä Brown ja puhdisti\npiippuaan. \"Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri\nhänen luonaan.\"\n\nNuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen,\nja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja\nalkoi vetää hansikkaita käsiinsä.\n\n\"Te tahdotte kai tavata mr Quintonia\", sanoi tohtori kylmästi. \"Se ei\nnyt käy päinsä. Te ette saa tavata häntä missään tapauksessa. Kukaan ei\nsaa mennä hänen luokseen. Olen juuri antanut hänelle unilääkettä.\"\n\n\"Mutta mitä te lörpötätte, vanha kunniankurki\", sanoi punaliinainen\nnuorukainen ja koetti tuttavallisen mielistelevästi tarttua lääkäriä\ntakin kaulukseen. \"Katsokaas, olen tällä kertaa aivan pennitön.\nMinä...\"\n\n\"Älkää yrittäkö taivuttaa minua, mr. Atkinson\", sanoi lääkäri ja\nriistäytyi irti. \"Jos voisin muuttaa unijuoman vaikutuksen, saattaisin\nmyöskin muuttaa, päätökseni.\"\n\nSitten painoi hän hatun päähänsä ja seurasi molempia toisia ulos\nauringon paisteeseen. Hän oli paksunpuoleinen, hyväntuulinen vanha\nherra, viikset lyhyiksi leikatut, ja hyvin jokapäiväisen näköinen,\nmutta teki kuitenkin sen vaikutuksen kuin kykenisi hän johonkin.\n\nNuori, huopahattuinen mies, joka ei nähtävästi ollut oppinut erittäin\ntahdikasta seurustelutapaa — tarttuen vain ihmisten takin kaulukseen,\nkun hänellä oli heille asiaa — seisoi portin ulkopuolella, yhtä nolona\nkuin ulosheitetty, ja katseli vaieten noita kolmea, jotka yhdessä\nkulkivat puutarhan läpi.\n\n\"Valehtelinpa äsken oikein aikamoisesti\", huomautti lääkäri nauraen.\n\"Totuus on se, että mr Quinton parka saa unilääkkeensä vasta puolen\ntunnin kuluttua. En tahdo kuitenkaan, että tuo pieni villipeto pääsee\nsisälle häntä häiritsemään. Hänellä ei ollut mitään muuta asiaa kuin\nrahanlainaaminen, ja lainansakin hän mieluimmin jättää suorittamatta.\nHän on hyvin vastenmielinen olio, vaikka hän onkin mrs Quintonin veli,\nrouvan, joka on parhaita naisia mitä ajatella voi.\"\n\n\"Niin\", sanoi isä Brown. \"Hän on hyvä nainen.\"\n\n\"Aion sen vuoksi pysytellä puutarhassa, siksi kunnes tuo junkkari on\nmennyt tiehensä\" jatkoi tohtori. \"Sitten menen sisään antamaan mr\nQuintonille lääkettä. Atkinson ei pääse sisään, sillä minä kiersin oven\nkahteen lukkoon.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, tri Harris\", sanoi Flambeau, \"voimme me hyvin mennä\ntoiselle puolelle taloa katsomaan kukkaishuonetta. Sillä puolella ei\nole sisäänkäytävää, mutta sitä kannattaa katsella ulkopuoleltakin.\"\n\n\"Niin, ja minä voisin myöskin pitää silmällä sairastani\", sanoi\ntohtori hymyillen. \"Hän loikoo mieluimmin turkkilaisella sohvalla\nkukkaishuoneen toisessa päässä noiden veripunaisten korukukkien\nkeskellä. Minä rupeaisin voimaan pahoin siellä. Mutta mitä te teette?\"\n\nIsä Brown oli kumartunut ja ottanut korkeasta heinikosta, joka\nmelkein kätki sen, omituisen muotoisen itämaisen veitsen, joka oli\nmitä hienoimmin koristeltu varteen upotetuilla kirjavilla kivillä ja\nmetalleilla.\n\n\"Mitäs tämä on?\" sanoi isä Brown ja tarkasteli esinettä varsin\nepäilevän näköisenä.\n\n\"Ah, se on kai Quintonin omaisuutta, luulen minä\", sanoi tri Harris\nhuolimattomasti. \"Hänellä on kaikenlaisia kiinalaisia pikku esineitä,\njotka huvittavat häntä. Tai ehkäpä se on tuon hindun, jota hän aina\npitää luonansa.\"\n\n\"Mikä hindu se on?\" kysyi isä Brown yhä kiintyneenä tikariin, jota hän\npiti kädessään.\n\n\"Niin, se on intialainen noita\", sanoi tohtori kevyesti.\n\n\"Aika silmänlume luonnollisesti.\"\n\n\"Uskotteko salatieteeseen?\" kysyi isä Brown ylös katsomatta.\n\n\"Mitä hittoa! Uskoa salatieteeseen!\" sanoi tohtori.\n\n\"Tämä on hyvin kaunis\", sanoi pappi matalalla, uneksivalla äänellä.\n\"Värit ovat hyvin kauniit, mutta muoto on väärä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Flambeau tuijottaen.\n\n\"Niin, kuinkahan lie. Sen muoto on väärä, abstraktisesti. Ettekö ole\nkoskaan huomannut sellaista itämaista taidetta tutkiessanne? Värit ovat\nihastuttavia, mutta muodot epäjaloja ja huonoja, tahallisesti. Olen\nnähnyt hirveitä asioita turkkilaista maton mallia katsellessani.\"\n\n\"_Mon Dieu_!\" sanoi Flambeau nauruun purskahtaen.\n\n\"Siinä on kirjaimia ja koukerolta minulle tuntemattomalla kielellä,\nmutta minä tiedän, että ne tarkoittavat ilkeitä sanoja\", jatkoi\npappi hänen äänensä yhä hiljetessä. \"Reunaviivat koukistuvat\ntarkoituksellisesti, niinkuin paetessaan kiemurtelevat käärmeet.\"\n\n\"Mitä hittoja te puhutte?\" huudahti tohtori nauruun rähähtäen.\n\nFlambeau vastasi hänelle hyvin tyynesti:\n\n\"Isä Brownin ylle laskeutuu joskus tuollainen mystillisyyden pilvi,\nmutta voin teille sanoa, että sitä ei tapahdu, jollei jotain pahaa ole\nläheisyydessä.\"\n\n\"Niin, rotat!\" sanoi lääkäri.\n\n\"Katsokaapa tätä\", sanoi isä Brown ja piteli omituisen käyrää veistä\nkäsivarren matkan päässä itsestään, niin kuin se olisi ollut kiemuroiva\nkäärme.\n\n\"Ettekö näe, että sen muoto on väärä? Ettekö näe, että siltä puuttuu\nkirkas ja selvä tarkoitus? Se ei ojennu suoraksi kuin keihäs,\neikä käyristy kuin sirppi. Se ei ole aseen näköinen. Se on kuin\nkidutusväline.\"\n\n\"Koska se ei ole makunne mukainen\", sanoi myhäilevä Harris, \"lienee\nparasta antaa se takaisin omistajalleen. Emmekö vielä ole päässeet\ntämän kirotun kukkaishuoneen päähän. Tällä talolla on kai väärä muoto,\njos millä.\"\n\n\"Te ette ymmärrä minua\", sanoi isä Brown päätään pudistellen. \"Tämän\ntalon muoto on omituinen — melkeinpä naurettava. Mutta se ei ole\nmillään lailla _väärä_.\"\n\nPuhuessaan olivat he kiertäneet lasiseinän, joka keskeytymättömänä\nkaarena muodosti kukkaishuoneen ulkoseinän. Lasi oli hyvin\nläpikuultavaa, ja aurinko, vaikka olikin laskemassa, paistoi vielä\nkirkkaasti, niin etteivät he ainoastaan nähneet värikylläisiä\nkukkia sisällä, vaan myöskin ravistaneen runoilijan, joka ruskeaan\nsamettitakkiin puettuna lepäsi sohvalla nukahtaneena kirjain ääreen.\nHän oli kalpea, hoikkarakenteinen mies, tukka pitkä, kastanjanvärinen,\nja parta, joka muodosti omituisen lisäyksen hänen kasvoilleen, tehden\nne vähemmän miehekkään näköisiksi, oli harva. Hänen piirteensä olivat\nhyvin tutut kaikille kolmelle, mutta vaikka ne eivät olisi olleetkaan,\non kuitenkin epävarmaa, olisivatko he sillä hetkellä katselleet\nQuintonia. Heidän silmänsä olivat imeytyneet kiinni toiseen henkilöön.\n\nSillä aivan heidän edessään, lasirakennuksen pyöristetyn kulmauksen\npäässä, seisoi suurikasvuinen mies, jonka puku moitteettoman valkeana\nlaskeutui jalkoihin, ja jonka paljas, ruskea päälaki, kasvot ja kaula\nvälkkyivät kuin pronssi laskevan auringon valossa. Hän katseli nukkuvaa\nlasin läpi liikkumattomana kuin kallio.\n\n\"Kuka tuo on?\" huudahti isä Brown ja veti kiivaasti henkeä.\n\n\"Ah, se on vain tuo petkuttaja hindu\", mutisi Harris, \"Mutta minä en\ntiedä, mitä hittoa hän täällä tekee.\"\n\n\"Tuo näyttää hypnotisoimisaikeelta\", sanoi Flambeau pureskellen mustia\nviiksiään.\n\n\"Miksikä te, lääketieteellisiin ilmiöihin tottumattomana, aina puhutte\npötyä hypnotismista?\" sanoi tohtori. \"Minusta tuo näyttää paremmin\nmurtovarkaussuunnitelmalta.\"\n\n\"Meidän täytyy kuitenkin puhutella häntä\", sanoi Flambeau, toiminnan\nmies. Yksi ainoa pitkä harppaus vei hänet sille paikalle, missä\nhindu seisoi. Hän oli pitkä, mutta Flambeau oli vielä pitempi, ja\nranskalainen sanoi tyynen nenäkkäästi:\n\n\"Hyvää iltaa, herra! Vaivaako teitä mikään?\"\n\nHitaasti, niin kuin suuri laiva, joka kääntyy satamassa, kääntyivät\nsuuret keltaiset kasvot pysähtyen viimein katselemaan valkovaippaisen\nolan yli. Hänen takanaan seisovat miehet hämmästyivät nähdessään, että\nkeltaiset silmäluomet olivat suljetut, aivan kuin nukkuvalla.\n\n\"Kiitos, ei mikään\", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. \"Minua\nei vaivaa mikään.\"\n\nAvaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä\nsilmistä tuli näkyviin, toisti hän:\n\n\"Minua ei vaivaa mikään.\"\n\nSitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä\neteensä.\n\n\"Minua ei vaivaa mikään\", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun\nlainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.\n\n\"Kristitty olisi kainoluontoisempi\", mutisi isä Brown. \"Hän myöntäisi,\nettä häneltä puuttuu yhtä ja toista.\"\n\n\"Mitä kummia hän sitten teki?\" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella\näänellä.\n\n\"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua\", sanoi isä Brown.\n\nAuringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa,\nja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä\nvasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät\nvaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan\nkuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen\nvälisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän\nesiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat\nhe, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan\nluopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine,\nkullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan\nvarjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli\nhyvin kohtelias.\n\n\"Hyvää iltaa, tohtori Harris\", sanoi hän vain.\n\n\"Hyvää iltaa, rouva Quinton\", sanoi pieni tohtori sydämellisesti.\n\"Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä.\"\n\n\"Onkin aika tehdä se\", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän\nheille ja meni taloon.\n\n\"Tuo nainen on liian rasittunut\", sanoi isä Brown. \"Hän on niitä, jotka\ntäyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain\nkamalaa.\"\n\nEnsi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:\n\n\"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?\" kysyi hän.\n\n\"_Teidän_ täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin\",\nvastasi pappi. \"_Meidän_ täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että\nsielu.\"\n\n\"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä\", sanoi tohtori.\n\nHe olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät\npääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran\ntuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että\ntuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen\nvastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että\ntyöhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.\n\nIsä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana\ntietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia\nmahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian\npojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli\nolento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä,\nkäyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään\nkaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten\npäättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:\n\n\"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä\npalaan parin minuutin kuluttua.\"\n\nHän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti,\nettä nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen\nheittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi\nkatsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan\njonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän\nminuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi\nliikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja\nhuusi:\n\n\"Kuules, Quinton, minä tahtoisin...!\"\n\nTyöhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn\nhaukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.\n\n\"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun\nolla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista.\"\n\nEnnenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja\nAtkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.\n\n\"No nyt on se seikka selvä\", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti\noven hän meni muitten mukana puutarhaan.\n\n\"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä\", lisäsi hän isä Browniin\nkääntyen. \"Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi pappi. \"Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te\nläksitte hänen luotaan.\"\n\nKatsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin\nleikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä\nhänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan\naurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:\n\n\"Missä rouva Quinton on?\"\n\n\"Hän on mennyt huoneeseensa\", vastasi tohtori. \"Hänen varjonsa piirtyy\nikkunaverhoja vasten.\"\n\nIsä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen\nikkunaan kuvastuvaa varjoa.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Se on hänen varjonsa.\" Sitten astui hän pari\naskelta ja istuutui puutarhan penkille.\n\nFlambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin\nlevottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni\ntiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.\n\n\"Isä\", sanoi Flambeau ranskaksi. \"Mikä teitä vaivaa?\"\n\nIsä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten\nsanoi hän:\n\n\"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä\npaikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se\nosaksi hänestä.\"\n\nHän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui\njäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti\nhän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin,\nnäki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä\ntahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka\nhiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet\nkahisemaan.\n\nMaisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä\nvielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi\nvelton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa\nääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää\npitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja\nfakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen\nyläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi\nepäilemättä.\n\n\"Kun tuo intialainen puhui meille\", jatkoi Brown keskustelunhaluisena\nja hiljensi ääntään, \"näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin\ntuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman\nseikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa\nmikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei\nAasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi\n'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa\nitselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut\nJumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän\nkolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen\nhehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti\nmitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa\nmäärä, että hän halasi _tyhjyyttä_ kuin viiniä, että hänen päämääränään\noli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö...\"\n\nPutosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti\nkatsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli\ntohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi\njuostessaan kovasti jotain.\n\nKun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt\ntalon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen\nkaulukseensa:\n\n\"Tämä ei ole rehellistä peliä!\" huusi hän. \"Mitä te olette tehnyt\nhänelle, roisto?\"\n\nPappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään\nkomensi kylmästi:\n\n\"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos\nniin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?\"\n\n\"Quintonin laita on jotenkin hullusti\", sanoi tohtori kasvot aivan\nvalkeina. \"Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen\nasennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä\njätin hänet?\"\n\n\"Mennään hänen luokseen\", sanoi isä Brown lyhyesti. \"Jättäkää herra\nAtkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun\nkuulin herra Quintonin äänen.\"\n\n\"Minä jään tänne häntä vartioimaan\", sanoi Flambeau kiireesti. \"Menkää\nsisään katsomaan!\"\n\nLääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen\nja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen\nmahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui\nkirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku\npienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää\noli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen.\nTohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille\nhuudahtaen:\n\n\"Herra Jumala! Katsokaa tätä!\"\n\nSitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat\nkukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä\npunerruksesta.\n\nIsä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä\npaperista.\n\n\"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna\", seisoi siinä.\nSanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli\nmahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.\n\nPaperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä\nsinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot\nilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.\n\n\"Hän on tehnyt sen\", sanoi Harris.\n\nYhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen\nvälitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin\nkirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat\nmaata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen\ntikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä\npiteli vielä kahvaa.\n\nUlkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen\nrunoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton.\nPaperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja.\nHän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea\nkirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa\nvasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti\nmustalta.\n\nTuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä\nBrownin ääni. \"Tohtori\", sanoi hän.\n\n\"Tämän paperin muoto on väärä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.\n\n\"Se ei ole neliömäinen\", vastasi isä Brown. \"Pieni siekale on leikattu\npois kulmasta. Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Hiidestäkö minä sen tietäisin?\" mutisi lääkäri. \"Onko mies parka\nteidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä\nkuollut.\"\n\n\"Ei\", vastasi pappi. \"Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja\nlähettää hakemaan poliisia.\"\n\nMutta hän tarkasteli yhä paperia.\n\nKun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja\nsai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän huoaten helpotuksesta. \"Tällä hän siis teki sen.\nMutta kuitenkin\" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.\n\n\"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan\", sanoi tohtori kiivaasti. \"Se\non vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina\npaperinsa sillä tavoin\", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka\nolivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni\nsinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama\nepätasaisuus.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi hän \"ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut\nsiekaleet.\"\n\nToverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.\n\n\"Aivan oikein\", toisti hän suosiollisesti hymyillen. \"Kolmekolmatta\nleikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska\nhuomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme\ntoisten luo.\"\n\n\"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?\" kysyi Harris. \"Tahtoisitteko te\nmennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?\"\n\n\"Niin kuin tahdotte\", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni\nsitten halliin.\n\nTäälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen\nluonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa,\njonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä\nrappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava\nAtkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet\nkumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta\nkyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja\nkoettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan\nvaarattomaan leikkiin _apashien kuninkaan_ kanssa, vaikka tämä jo\nolikin luopunut hallituksesta.\n\nFlambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet\nuudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.\n\n\"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän\ntarvitse pidättää täällä kauempaa.\"\n\nKun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä\nhattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown\nvakavasti: \"Missä on intialainen?\"\n\nKaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät\nvaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä,\ntummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean\nmiehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli\nkadonnut.\n\n\"Vieköön hänet piru!\" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa.\n\"Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt.\"\n\n\"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin\", sanoi isä\nBrown tyynesti.\n\n\"En uskonutkaan\", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. \"Minä tiedän\nvain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä\nvalenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä\nvielä enemmän.\"\n\n\"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään\", sanoi Flambeau,\n\"sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä\nasiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille\nsuggestion aiheuttamaa itsemurhaa.\"\n\nSillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva\nQuintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.\n\nSieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta\nse, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään\ntietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.\n\nFlambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin\nkanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi\nhänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain\ntohtorin sivulle.\n\n\"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi Harris. \"Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin\nkuluttua.\"\n\n\"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?\" sanoi pappi tyynesti.\n\"Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja,\njotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa\npoliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan.\nMinä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte\nkirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta.\"\n\n\"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä\", jatkoi hän katsellen\ntohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. \"Minusta tuntuu melkein siltä,\nkuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden\nmainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten\nteidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun\nlaskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa\nkaikki — kuvatkaa koko asia.\"\n\nTohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan\nkallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: \"Kirjoitan\", jonka\njälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.\n\n\"Flambeau\", sanoi isä Brown. \"Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja\nsiellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa\nystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta\nseurassanne.\"\n\nHe tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä\nBrown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä\ntasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa\nvasten.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän. \"Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin\nomituinen.\"\n\n\"Niin, sanokaas muuta\", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.\n\n\"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena\", sanoi\ntoinen, \"ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia\nasioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä:\nsalaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen\nmutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen\nvaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on\nyksinkertainen juuri sen vuoksi, että se _on ihme_. Se on voima,\njoka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että\nse vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta.\nTe ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se\non ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen\nmaagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole\nluonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain\ntietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja\nrikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin\nkuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen,\nmutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme\non luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa\npuolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin\nyksinkertainen.\"\n\nUkkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja\nilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan\npudota ja jatkoi:\n\n\"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja\nmutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka\nlähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän\netanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket.\"\n\nSalama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja\npappi jatkoi:\n\n\"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli\nmutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin.\"\n\n\"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa\", sanoi\nFlambeau.\n\n\"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman\nkäteni kautta\", vastasi isä Brown. \"Sen paperin muoto oli väärä,\nystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen\nmuoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi\nmainita sillä sanalla tässä maailmassa.\"\n\n\"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta\", sanoi Flambeau,\n\"ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen\nkirjoituspaperistaan.\"\n\n\"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos\nminä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton\n— Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen\nvekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa\nyhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli\ntosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa\nväitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu\nsiitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja\nleikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut\nleikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain\nmuuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko\nmuodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?\"\n\nJa hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden\nepäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli\nnäkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista\nhänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti\nväärämuotoisia.\n\n\"Mutta\", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja\nnojautui penkin selustaan kattoon katsellen, \"otaksukaapa, että joku\nmuu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka\nleikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään\nitsemurhan?\"\n\nIsä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti\nsikarin suustaan ja vastasi:\n\n\"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa.\"\n\nFlambeaun silmät suurenivat. \"No hitto vie\", sanoi hän. \"Miksi hän\nsitten tunnusti.\"\n\nPappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli\nmaahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:\n\n\"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa.\"\n\nFlambeau pani sikarinsa pois. \"Te tarkoitatte\", sanoi hän, \"että hänen\nkäsialansa on väärennetty.\"\n\n\"En\", sanoi isä Brown, \"Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen.\"\n\n\"No, siinä se on taas\", sanoi Flambeau suuttuneena. \"Quinton kirjoitti\nomakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle.\"\n\n\"Mutta väärämuotoiselle\", virkkoi pappi tyynesti.\n\n\"Mitä merkitsee muoto!\" huudahti Flambeau. \"Eihän sillä ole mitään\ntekemistä itse asiassa?\"\n\n\"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua\", jatkoi\nBrown mistään välittämättä, \"mutta vain kaksikolmatta leikattua\nsiekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun\nlappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?\"\n\nFlambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:\n\n\"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä\n'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'...\"\n\n\"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä'\nleikkiessään\", sanoi hänen ystävänsä. \"Mutta paperilappu oli tuskin\npuolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa _yhdellekään_ sanalle,\nvielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua\nsuurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi\npoistaa, koska se todisti häntä vastaan?\"\n\n\"En, sitä en voi\", sanoi Flambeau lopuksi\n\n\"Mitä arvelette lainausmerkistä?\" kysyi pappi heittäen sikarin kauas\nluotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.\n\nToinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on\nkeksinyt asian ytimen:\n\n\"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä\nitämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän...\"\n\nSamassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu\npäässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.\n\n\"Tässä on pyytämänne asiakirja\", sanoi hän. \"Minun täytyy kiiruhtaa\nkotiin. Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä.\nHän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja\nvalaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:\n\n \"Paras isä Brown — _Vicisti Galilae_ — toisin sanoen, teidän\n silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän\n lörpötyksessänne on perää?\n\n Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen\n luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten\n siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana\n huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä,\n että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt\n on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut _luontoon_, mutta\n näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan\n teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla\n varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.\n\n Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti\n minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin\n myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin\n kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän\n hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin\n vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.\n\n Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä\n oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve\n kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle\n alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi\n sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui\n aamupäivällä.\n\n Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa.\n Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta\n kertomuksesta, jonka nimi oli _Pyhimyksen tuomio_, ja jota hän\n par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai\n englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko\n ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen\n kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan,\n nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen,\n onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan\n korvaan: \"Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna.\"\n Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi\n tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan\n kamalan mahdollisuuden huumaamana.\n\n Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle\n suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte\n tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen\n taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin\n hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään,\n mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa\n sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton\n oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli\n laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen\n kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa\n olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin\n romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät.\n Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen;\n minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko\n käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin\n itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi\n kukkaishuoneessa.\n\n Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen\n sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin\n hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan\n paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen\n itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta\n puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin\n sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu\n kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä\n huomasitteko sen.\n\n Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin\n itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että\n jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani,\n että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä\n kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä\n minulle on tullut? Onko se hulluutta... vai voiko se olla omantunnon\n tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi\n kirjoittaa enää.\n\n                                      James Erskine Harris.\"\n\nIsä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen\npovitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja\npoliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.\n\n\n\n\nMIES MURTOKADULLA\n\n\nMurtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi\nsamalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä\nkatua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä.\nMurtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet\nsaattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta\ntunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat\nmolemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.\n\nKatetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä\nkaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle\njoelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana\noli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut,\nja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi\novea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan\ntavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita\nyksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä\npäivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja\nnäyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä\non tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai\nvälttämistä varten.\n\nNyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä,\njotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen,\nsillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei\nkuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli\ntunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat\nnäyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan\nkohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla\nnäytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.\n\nTässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa\nvastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana.\nYksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja\nsuositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin\nyleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän\nedulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta\nlaatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen,\njoka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä,\nsitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies\nparissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen\nakatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian\nrahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin\ntaiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei\nkukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli\nottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö\noli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä\nminuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen\nvaikutuksensa alaisena.\n\nHänen \"hienostunut\" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja\nomalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja\nerikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen\nkorkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin\nkaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen\nluonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan\nkumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli\nhopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä\nkuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se\noli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti\nleikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi,\nniinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat\nkaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat\nvivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi\nkuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin\nteattereissa ja ravintoloissa.\n\nToinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta\nja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu\nsuurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa\noven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset\nviiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan\nnäköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja\nläpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten\nkeskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset,\nhänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat\nnelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin,\nsenaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm\nkuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.\n\nSillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka\naivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä\npiireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin\npiirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli\nhänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa;\nhänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa\nkuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa\nvarieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa,\nvaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa\nlaajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa.\nTuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka\nja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon\nvähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.\n\nHeille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka\nuupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat\nomituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle\nsisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja\ntaittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet,\nmuutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut\nmonistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen\nja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat\nalituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai\ntyönsi toista lähemmäksi seinää.\n\nHe puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä\nParkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson\nvastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi\nilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo,\nsillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss\nAurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä\nihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin\nkuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla\ntavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella,\nettä hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli\npuettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen\nsatiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli,\nsellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas,\nlämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat\nvaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville\nmiehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän\nIsidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja\nhaaveellista _Kesäyön unelman_ esitystä, missä taiteellinen valaistus\nväkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon\nja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa,\nhulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä\npuvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda\nkeijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä,\nkylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan\nhänen kasvojaan.\n\nHän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä,\njoka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä.\nHän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja\nkalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen\nlahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman\nhuolettomammin.\n\nSillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin\ntavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen\nepäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi\nhän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin\nmykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli\nsaattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki\nsankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin\nterävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen\nhuomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin\nkreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai\nsopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että...\n\nSisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli\nvieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta.\nLähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä\nja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti\nIsidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa\nkoristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen\nmetsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta\nhopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa\nhuoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta.\nHänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen\npronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin,\nnäyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen\nhammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä\nhänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.\n\n\"Aurora\", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli\nliikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, \"tahdotteko...\"\n\nHän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt\noviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän\nkohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli\nhyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa,\nnäyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista\ntulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa\ntätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: \"Miss Rome on varmaankin\nlähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy.\"\n\nTarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo\nennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta\nelämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he\nseisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin\nulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan\nsulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt\nhänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut\nolivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla:\nnäyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla,\nsotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson\nvanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen\nkaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut\nherrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään\ntai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.\n\nTarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian.\nMies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke\nsilmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän\nhillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän\nsuinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä\nhetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä\nyksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan\nsamalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta\nnaisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä.\nOli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan\ntoinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa\ntaistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä,\nkun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno,\ntuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää\nhänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään.\nCutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan,\nmutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään\nviittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle\nantamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä\nkohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada\nhänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä\nselville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun\nhän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.\n\nHän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään:\n\"Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän\nmielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän,\nilman _minun_ lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan\nkukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee\nkimpusta oikein viehättävä.\"\n\nHänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö,\noli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella\nliikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli\nanastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta\nkun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen\nopaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin\nrypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän,\nlyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa.\nMutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija\nliikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli.\nCutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti\nhatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa\nja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä\nvasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet\nkääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.\n\n\"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut\", sanoi\nAurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään\nlähtevää vierasta.\n\nSeymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä\nasennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan\nviimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan\npitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä\nterassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin\nkulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita,\nja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä\nBrunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan;\nhän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen\narkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja\nkäyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown\nja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua\nliikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen\npeilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta\ntakkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti\nkädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.\n\nJoka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin\nmusta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä\nBrowneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja\nkuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin\nhuonokäytöksiset henkilöt.\n\nIsä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän\nseurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa\nhassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän\ntuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä\n— hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien\nkaltevuussuhteita... kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.\n\nHän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen.\nSamalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen\nvalkeana kuin norsunluu. \"Kuka on tuo mies murtokadulla?\" huusi hän.\n\"Missä on minun tikarini?\"\n\nEnnenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti\nSeymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi\nlöytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä\nulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler\nneliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi\nkourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. \"Mitä tämä on?\"\nhuusi hän. \"Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän\ntemppujanne?\"\n\n\"Minun temppujani?\" sähisi hänen kalpea kilpailijansa ja harppasi häntä\nkohti.\n\nSamalla hetkellä kun kaikki tämä tapahtui, kulki isä Brown pitkin\naskelin murtokadun yläpäätä kohti. Hän katseli ympärilleen ja riensi\nsitten kiireesti näkemäänsä kohden.\n\nNyt keskeyttivät toiset riitansa ja syöksyivät hänen perässään Cutlerin\nhuutaessa: \"Mitä te teette? Kuka te olette?\"\n\n\"Minun nimeni on Brown\", sanoi pappi alakuloisesti, aivan kuin olisi\nhän masentunut jostakin ja olisi koettanut rohkaista mieltään. \"Miss\nRome lähetti hakemaan minua ja minä tulin niin pian kuin voin. Mutta\nolen tullut liian myöhään.\"\n\nNuo kolme miestä katselivat maahan ja ainakin yhdellä heistä elämä\nmenetti arvonsa illan viimeisessä valossa. Auringonpaiste levittäysi\npitkin katua kuin kultapolku ja sen keskellä lepäsi Aurora Rome\nsäteilevänä, kultaisen ja vihreän värisessä hameessaan, kuolleena,\nkasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen pukunsa oli repeytynyt kuin\ntaistelussa, jättäen ihanat olkapäät paljaiksi, mutta haava, josta\nveri paruillaan pursui, oli toisella puolella. Pronssinen tikari oli\nlitteänä ja kiiltävänä noin kyynärän päässä.\n\nSyntyi surumielinen, pitkän aikaa kestävä hiljaisuus, niin syvä, että\nhe kuulivat kukkaistytön nauravan kaukana Charing Crossin toisella\npuolen ja jonkun kiukuissaan viheltelevän vuokra-ajuria jollakin\nrannanpuoleisella kadulla. Sitten tarttui kapteeni niin äkillisellä\nliikkeellä, että se saattoi johtua vain intohimosta tai teeskentelystä,\nsir Wilson Seymourin kurkkuun.\n\nSeymour katseli häntä lujasti, vastustelematta ja pelkäämättä. \"Teidän\nei tarvitse tappaa minua\", sanoi hän jääkylmällä äänellä. \"Minä teen\nsen omasta tahdostanikin.\"\n\nKapteeni epäröi ja hellitti otteensa. Toinen lisäsi samallaisella\njäätävällä suoruudella. \"Jos huomaan, etteivät minun hermoni salli\nminun tehdä sitä tällä tikarilla, voin minä tehdä sen kuukaudessa\njuomalla.\"\n\n\"Juomat eivät riitä minulle\", vastasi Cutler. \"Minä tahdon nähdä verta,\nennenkuin kuolen. En teidän vertanne — mutta minä luulen tietäväni\nkenen.\"\n\nJa ennenkuin toiset olivat ehtineet arvata hänen tarkoituksiaan,\nsieppasi hän tikarin, juoksi toiselle kadun alapäässä olevalle\novelle, mursi sen auki lukkoineen, kaikkineen ja tapasi Brunon tämän\npukuhuoneessa. Sillä aikaa kompuroi Parkinson parka horjuen ulos\novesta ja huomasi käytävällä makaavan ruumiin. Hän kääntyi vavisten\nsitä kohti, katseli sitä voimattomasti vavahtelevin kasvoin, sitten\nkääntyi hän horjuen takaisin pukuhuoneeseen ja istuutui äkkiä yhteen\npehmeäistuimisista korutuoleista. Isä Brown juoksi heti hänen luokseen,\nvälittämättä Cutlerista ja jättiläismäisestä näyttelijästä, vaikka\nhuone jo kaikui heidän nyrkiniskuistaan, kun he rupesivat taistelemaan\ntikarista. Seymour, jolla oli vielä hiukan kylmää järkeä, vihelsi\npoliisia murtokadun päässä.\n\nKun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa\nkaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen,\nmuodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä\nmurhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut\nhäntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli\nomin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka\ntoiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.\n\nHe käyttäytyivät Cutleria kohtaan hillityn juhlallisesti ja\nhuomauttivat, että hän oli saanut pienen naarmun käteensä. Kun Cutler\najoi näyttelijää takaa kaatuneiden tuolien ja pöytien välitse, oli\nBruno riistänyt tikarin hänen kourastaan ja iskenyt häntä juuri ranteen\nyläpuolelle. Vahinko oli kylläkin pieni, mutta ennenkuin hänet vietiin\npois huoneesta, oli puolivilli vanki tuijotellut valuvaa verta jäykästi\nhymyillen.\n\n\"Onpas se aika ihmissyöjä\", sanoi konstaapeli tuttavallisesti\nButlerille.\n\nCutler ei vastannut, mutta sanoi kiivaasti hetken kuluttua: \"Meidän\ntäytyy pitää huolta... vainajasta...\" ja hänen äänensä tukahtui\nkurkkuun.\n\n\"Molemmista vainajista\", kuului papin ääni huoneen toiselta puolen.\n\"Tämä mies parka oli lopussa, kun minä tulin hänen luokseen.\" Ja\nhän seisoi permannolla katsellen Parkinson parkaa, joka istui kuin\nmusta mytty komealla tuolilla. Hänkin oli siis osoittanut kunniaa,\nkaunopuheisesti kylläkin, naiselle, joka oli kuollut.\n\nEnsimäisenä keskeytti hiljaisuuden Cutler, joka näytti olevan karun\nhellyyden vallassa. \"Toivoisin olevani hänen sijassaan\", sanoi hän\nkarkealla äänellä. \"Minä muistelen, että hänellä oli tapana vartioida\nvainajaa, minne ikänä tämä meni, tarkemmin kuin — kukaan. Hän oli ukon\nelämänkulu. Se on nyt loppunut. Hän on juuri kuollut.\"\n\n\"Me olemme kaikki kuolleet\", sanoi Seymour omituisella äänellä\nkatsellen alaspäin tielle.\n\nHe sanoivat hyvästi isä Brownille kadun kulmassa, pyytäen ohimennen\nanteeksi karkeita kohtauksia, joiden näkijäksi hän oli joutunut.\nMolempien kasvot olivat murheelliset, mutta suljetut.\n\nPienen papin mieli oli melkein kuin kaniinitarha, jossa villit\najatukset puikahtelivat niin nopeasti, ettei hän saanut niitä kiinni.\nKuin kaniinin valkea häntä vilahteli hänen mielessään se häviävä\najatus, että hän oli varma heidän surustaan, vaikkei niin varma heidän\nviattomuudestaan.\n\n\"Teemme parhaiten lähtiessämme\", sanoi Seymour raskaasti. \"Me olemme\ntehneet kaikkemme auttaaksemme.\"\n\n\"Ymmärrätteköhän minun vaikuttimeni\", kysyi isä Brown rauhallisesti,\n\"jos minä sanon, että te olette tehneet kaikkenne vahingoittaaksenne?\"\n\nMolemmat pysähtyivät kuin syyllisinä ja Cutler kysyi terävästi:\n\"Vahingoittaaksemme, ketä?\"\n\n\"Vahingoittaaksenne itseänne\", vastasi pappi. \"En tahtoisi lisätä\nhuolianne, jollei olisi oikeuden mukaista varoittaa teitä. Te olette\ntehneet jokseenkin kaiken, mitä tehdä voi joutuaksenne hirteen,\njos tuo näyttelijä vapautetaan. Te saatte olla varmat, että minua\ntullaan kuulustelemaan todistajana. Minä olen velvollinen kertomaan\nkaikki, mitä tapahtui huudon jälkeen: kumpikin teistä syöksyi\nhuoneeseen raivoisassa tilassa ja te aloitte riidellä tikarista. Minun\ntodistukseni nojalla saattaa jommankumman teistä leimata syylliseksi.\nSe on vahingoksi teille, ja lisäksi on kapteeni Cutler haavoittanut\nitseään tikarilla.\"\n\n\"Haavoittanut\", sanoi kapteeni halveksivasti. \"Pikkuinen, mitätön\nnaarmu.\"\n\n\"Josta vuosi verta\", vastasi pappi päätään nyökyttäen. \"Tiedetään, että\ntikari on veressä. Ja niin ei saada koskaan tietää, oliko se veressä\nennestään.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, ja sitten sanoi Seymour kiihkolla, joka oli outoa\nhänen jokapäiväiselle puheensävylleen: \"Mutta minä näin miehen\nmurtokadulla.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi pappi Brown liikkumattomin kasvoin. \"Kapteeni\nCutler näki myös. Se juuri on niin omituista ja uskomatonta.\"\n\nEnnenkuin kumpikaan oli ehtinyt päästä perille hänen tarkoituksistaan,\nvastatakseen, oli isä Brown kohteliaasti hyvästellyt ja lähtenyt\nvanhoine, kömpelöine sateenvarjoineen käydä hölköttämään katua ylös.\n\nNiinkuin nykyaikaisia sanomalehtiä toimitetaan, ovat kummallisimmat\nja tärkeimmät uutiset poliisilaitokselta saatuja. Jos on totta,\nettä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla annetaan murhaajalle\nenemmän tilaa kuin poliittisille merkkihenkilöille, johtunee se\nsiitä painavasta syystä, että murha on paljon vakavampi aihe. Mutta\nei tämäkään seikka riitä täysin selittämään, miksi \"Bruno-juttua\"\neli \"murtokadun salaisuutta\" käsiteltiin niin väsymättömästi ja\nyksityiskohtaisesti Lontoon ja maaseudun sanomalehdistössä.\n\nNiin suuri oli kiihko, että sanomalehdistö muutaman viikon aikana puhui\ntosiaankin totta, ja kertomukset loppumattomista kuulusteluista ja\nristikuulusteluista olivat luotettavia. Oikeana syynä olivat kuitenkin\njuttuun sekaantuneet henkilöt. Uhri oli suosittu näyttelijätär,\nsyytetty suosittu näyttelijä, ja sitten oli syytetyn vanginnut\nisänmaallisen aikakauden suosituin sotilas. Näitten omituisten\nolosuhteiden vallitessa oli sanomalehdistö osoittautunut suoraksi ja\nasialliseksi, ja lopun tästä erikoisesta jutusta saa tietää parhaiten\nBrunon tutkinnon selostuksesta.\n\nKuulustelua johti ylipresidentti, hra Justice Monkhouse, yksi niitä,\njoita pilkataan humoristisiksi tuomareiksi, mutta jotka yleensä\novat paljon vakavampia kuin vakavat tuomarit, sillä heidän valoisa\nsuhtautumisensa johtuu virallisen juhlallisuuden vieromisesta, kun\ntaas vakava tuomari on pintapuolinen, siksi että hän on turhamaisuuden\nvallassa. Koska kaikki asianomaiset olivat tunnettuja ja huomattuja\nhenkilöitä, olivat asianajajat tarkasti valitut; yleisenä syyttäjänä\nkruunun puolesta oli sir Walter Cowdray, ikävä, mutta etevä asianajaja,\njoka osasi näyttää englantilaiselta ja luotettavalta, ja osasi puhua\nloistavasti. Vankia puolusti hra Patrick Butler, K.C. [King's Counsel\n= kruununjuristi], jota ne, jotka eivät ymmärtäneet irlantilaista\nluonnetta, ja ne, joita hän ei ollut tutkinut, luulivat vain\nvetelehtijäksi. Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei esiintynyt mitään\nristiriitaisuutta, sillä lääkäri, jonka Seymour oli heti kutsunut,\noli yhtä mieltä sen kuuluisan kirurgin kanssa, joka myöhemmin oli\ntutkinut ruumiin. Aurora Rome oli murhattu jollain terävällä aseella,\nveitsellä tai tikarilla, lyhyesti, aseella, jonka terä oli lyhyt. Haava\noli juuri sydämen yläpuolella ja hän oli kuollut silmänräpäyksessä.\nKun ensimäinen lääkäri näki hänet, oli hän ollut kuolleena tuskin\nkahtakymmentä minuuttia. Sentähden oli hän, kun isä Brown löysi hänet,\nollut kuolleena tuskin kolmea minuuttia.\n\nSeurasi muutamia virallisen poliisin lausuntoja, jotka pääasiallisesti\nkohdistuivat siihen, oliko tai ei olemassa todisteita taistelusta:\nainoa viittaus siihen oli puvun repeytyminen olkapäiltä, mutta se\nei taas tuntunut oikein sopivan lyönnin tarkoitukseen. Kun nämä\nyksityisseikat oli sivuutettu, vaikka ei selitetty, kutsuttiin sisään\nensimäinen tärkeistä todistajista.\n\nSir Wilson Seymour esiintyi oikeudessakin hienon maailmanmiehen\ntavoin. Vaikka hän olikin julkisuuden mies paljon suuremmassa määrässä\nkuin itse tuomari, ei hän kuitenkaan pyrkinyt tuomaan esiin omaa\npersoonallisuuttaan kuninkaallisen oikeuden edessä, ja vaikka jokainen\nkatseli häntä kuin pääministeriä, tai Canterburyn arkkipiispaa, ei\nhänestä olisi siinä suhteessa voitu sanoa muuta, kuin että hän oli\nyksityinen _herrasmies_, korko nimisanalla. Hän oli myöskin virkistävän\nselvä puheessaan, niinkuin hän oli komiteoissakin. Hän oli tullut\ntapaamaan miss Romea teatteriin; siellä oli hän tavannut kapteeni\nCutlerin, syytetty oli ollut lyhyen hetken heidän seurassaan ja oli\nsitten palannut omaan pukuhuoneeseensa. Sitten oli heidän seuraansa\nliittynyt eräs roomalais-katolinen pappi, joka kysyi lady-vainajaa\nja sanoi nimensä olevan Brown. Miss Rome oli sitten mennyt ovelle\nneuvoakseen kapteeni Cutlerille kukkakaupan, jonne tämä oli menossa\nostamaan hänelle hiukan lisää kukkia, ja todistaja oli jäänyt\nhuoneeseen papin seuraan vaihtaen hänen kanssaan muutamia sanoja. Hän\noli sitten selvästi kuullut miten vainaja, lähetettyään kapteenin\nasialle, kääntyi nauraen takaisin ja juoksi murtokatua alas sen toiseen\npäähän, jossa syytetyn pukuhuone oli. Epämääräisen uteliaisuuden\nvallassa oli hän mennyt ulos kadulle ja katsellut katua alas syytetyn\novea kohti. Näkikö hän jotain murtokadulla? Kyllä, hän näki jotain\nmurtokadulla.\n\nSir Walter Cowdray piti vaikuttavan, pienen paussin, jonka aikana\ntodistaja katseli alas. Huolimatta tyyneydestään hän näytti nyt\ntavallista kalpeammalta. Sitten sanoi asianajaja matalalla äänellä,\njoka samalla kertaa tuntui sekä myötämieliseltä että teeskennellyltä:\n\"Näittekö sen selvästi?\"\n\nSir Wilson Seymour, niin liikutettu kuin hän olikin, piti kuitenkin\nmainiot aivonsa täydessä toimintakunnossa. \"Ulkopiirteet näin aivan\nselvästi, mutta yksityiskohdat hämärästi. Murtokatu on niin pitkä, että\nhenkilö sen keskellä näyttää aivan mustalta valoa vasten.\" Todistaja\nloi vielä kerran lujan katseensa maahan ja lisäsi: \"Minä olin pannut\nmerkille tuon saman asian ennemmin, silloin kun kapteeni Cutler ensiksi\nastui kadulle.\" Syntyi taas hiljaisuus, tuomari kumartui tekemään\nmuistiinpanoja.\n\n\"Hyvä\", sanoi Sir Walter kärsivällisesti, \"mitä nuo ulkopiirteet\nmuistuttivat? Näittekö ehkä murhatun naisen?\"\n\n\"En\", vastasi Seymour rauhallisesti.\n\n\"Mitä se teidän mielestänne muistutti?\"\n\n\"Minusta se oli\", vastasi todistaja, \"pitkän miehen näköinen.\"\n\nJokainen salissa olija piti silmiään kiinnitettyinä kynäänsä,\nsateenvarjonsa kädensijaan, kirjaansa tai kenkiinsä, tai mihin hyvänsä\noli sattunut katsomaan. He näyttivät pitävän silmiään irti syytetystä\nväkisin, mutta he tiesivät, että hän istui tuolla syytettyjen penkillä\njättiläiskokoisena. Heidän mielikuvituksessaan hän tuntui kasvavan\nyhä suuremmaksi, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut luoda silmiään\nhäneen.\n\nCowdray korjaili ryhtiään silitellen juhlallisen näköisenä mustaa\nsilkkiviittaansa ja valkoista, pehmeää poskipartaansa.\n\nSir Wilson oli poistumaisillaan todistajain aitauksesta, ilmoitettuaan\nmuutamia lopullisia yksityisseikkoja, joihin oli monta muutakin\ntodistajaa, kun puolustajan asianajaja kavahti pystyyn ja pysäytti\nhänet.\n\n\"Pidätän teitä vain muutaman minuutin\", sanoi herra Butler, joka oli\ntalonpoikaisen näköinen henkilö punaisine kulmakarvoineen, kasvoillaan\nunelias ilme. \"Olkaa hyvä, kertokaa hänen ylhäisyydelleen, mistä te\ntiesitte, että näkemänne olento oli mies.\"\n\nVäsähtynyt, hieno hymy näytti kulkevan Seymourin piirteiden yli. \"Minun\nluullakseni todistavat sen jokapäiväiset housut\", sanoi hän. \"Kun näin\npäivän valon pitkien jalkojen välistä, olin varma, että se oli mies.\"\n\nButlerin uniset silmät avautuivat äkkiä kuin äänettömän räjähdyksen\nvaikutuksesta. \"Kaikesta päättäen\", toisti hän hitaasti, \"ajattelitte\nkaiketi ensin, että se oli nainen?\"\n\nSeymour näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. \"Se on tuskin mainitsemisen\narvoista\", sanoi hän, \"mutta jos hänen ylhäisyytensä sallii minun tehdä\nselkoa vaikutelmistani, teen minä sen luonnollisesti. Tuossa olennossa\noli jotain, mikä ei varmasti osoittanut naista eikä miestä, tavalla\ntai toisella olivat piirteet erilaiset. Mutta, siinä oli jotain, mikä\nmuistutti pitkää tukkaa.\"\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi herra Butler ja istuutui äkkiä, kuin olisi hän\nsaanut haluamansa tiedot.\n\nKapteeni Cutler ei ollut likimainkaan niin otollinen ja\nmaltillinen todistaja kuin Sir Wilson, mutta hänenkin selityksensä\nasian alkuvaiheista oli aivan sama. Hän kuvasi Brunon paluun\npukuhuoneeseensa, oman lähtönsä kielokimppua ostamaan, paluunsa\nmurtokadun yläpäähän, murtokadulla näkemänsä seikat, epäilyksensä\nSeymouria kohtaan ja taistelunsa Brunon kanssa. Mutta hän ei voinut\nantaa piirtoakaan lisää siihen mustaan haamuun, jonka Seymour ja\nhän olivat nähneet. Kun häneltä kysyttiin ulkopiirteitä, sanoi hän,\nettei hän ollut taidearvostelija — katsahtaen huomattavan ilkeästi\nSeymouriin. Kysyttäessä, oliko se mies vai nainen, sanoi hän, että\nse muistutti enimmän eläintä — katsahtaen huomattavan vihaisesti\nsyytettyyn. Mutta suru ja todellinen harmi olivat täydellisesti\nmurtaneet miehen, ja Cowdray vapautti hänet nopeasti vahvistamasta\nseikkoja, jotka jo olivat täysin selviä.\n\nPuolustusasianajaja toimitti taas ristikuulustelunsa hyvin lyhyesti,\nvaikka se — niinkuin hänen tapanaan oli — kaikessa lyhyydessäänkin\nnäytti vaativan pitkän ajan. \"Te käytitte hyvin merkillistä\nlausetapaa\", sanoi hän katsellen unisesti Cutleriä. \"Mitä tarkoitatte\nväitteellänne, että se muistutti enemmän eläintä, kuin miestä tai\nnaista?\"\n\nCutler näytti hyvin kiihoittuneelta. \"Ehkäpä minun ei olisi pitänyt\nsanoa sitä\", sanoi hän. \"Mutta kun elukalla on suunnattomat kyttyräiset\nolkapäät kuin simpanssilla, ja päässä törröttävät harjakset kuin\npiikkisialla...\"\n\nHerra Butler katkaisi hänen puheensa omituisen kärsimättömästi \"On\naivan samantekevä, olivatko hänen hiuksensa harjasten näköisiä\", sanoi\nhän. \"Mutta olivatko ne naisen.\"\n\n\"Naisen\", huudahti sotilas. \"Ei missään nimessä.\"\n\n\"Äskeinen todistaja sanoi, että ne näyttivät naisen hiuksilta\", selitti\nasianajaja säälimättömästi. \"Mutta oliko olemassa mitään käärmemäisiä,\npuolinaisellisia piirteitä, joihin jo on kaunopuheisesti viitattu?\nEi? Ei naisellisia piirteitä? Ilmiö oli siis, jos olen teitä oikein\nymmärtänyt, pikemmin jykevä ja nelikulmainen?\"\n\n\"Se saattoi olla etukumarassakin\", sanoi Cutler käheällä ja väsyneellä\näänellä.\n\n\"Taikka ei saattanut olla\", sanoi herra Butler ja istuutui toistamiseen\näkkiä.\n\nKolmas, sir Walter Cowdrayn kutsuma todistaja, oli tuo pieni\nkatolinen pappi, niin pieni toisiin verrattuna, että hänen päänsä\nnäytti tuskin ulottuvan aitauksen reunan yläpuolelle, joten tutkinto\nmuistutti lapsen ristikuulustelua. Mutta onnettomuudeksi oli sir\nWalter jollain lailla saanut päähänsä — enimmän ehkä hänen perheensä\nuskonnollisten mielipiteiden hajaantumisen vuoksi — että isä Brown oli\nsyytetyn puolella, koska vanki oli jumalaton muukalainen ja lisäksi\nsekarotuinen. Sen vuoksi puhutteli hän todistajaa jyrkästi, kun\n\"prelaatti\" yritti selittää jotain. Hän käski häntä vastaamaan \"kyllä\"\ntai \"ei\", ja kertomaan selvät asiat ilman minkäänlaista viekastelua.\nKun siis isä Brown yksinkertaisuudessaan alkoi selittää, keneksi hän\nluuli miestä murtokadulla, sanoi tuomari hänelle, ettei hän ollut hänen\nteoriojensa puutteessa.\n\n\"Murtokadulla nähtiin musta haamu. Ja te sanotte nähneenne tuon mustan\nhaamun. No, minkälainen haamu se oli?\"\n\nIsä Brownin silmät räpähtelivät, kuin olisi häntä toruttu; mutta hän\noli kauan tuntenut mitä ehdoton tottelevaisuus merkitsi. \"Haamu\",\nvastasi hän, \"oli lyhyt ja paksu, mutta sillä oli kaksi terävää, mustaa\nkäyristynyttä ulkonemaa pään molemmin puolin, melkein kuin sarvet ja...\"\n\n\"Oh! sarvipäinen paholainen, epäilemättä!\" kirkaisi Cowdray istuutuen\nriemuitsevan iloisena. \"Se oli paholainen, joka oli tullut nielemään\nprotestantit.\"\n\n\"Ei\", sanoi pappi häiriytymättä. \"Minä tiedän, kuka se oli.\"\n\nKaikki salissa olijat olivat joutuneet järjettömän, mutta selvän\ntunteen valtaan jostain hirviömäisestä. He olivat unohtaneet olennon\ntodistajain aitauksessa ja ajattelivat vain ilmiötä murtokadulla. Mutta\nmurtokadun ilmiö, jonka kolme täysin kykenevää ja kunnioitettavaa\nmiestä oli nähnyt, oli vaihteleva painajainen: yksi sanoi sitä\nnaiseksi, toinen eläimeksi ja kolmas paholaiseksi.\n\nTuomari katseli isä Brownia tarkkaavalla, läpitunkevalla katseella. \"Te\nolette hyvin omituinen todistaja\", sanoi hän, \"mutta teissä on jotakin\nmikä vaikuttaa sen, että minä uskon teidän koettavan saada esiin\ntotuuden. No, kuka oli se mies, jonka te näitte murtokadulla.\"\n\n\"Minä itse\", vastasi isä Brown.\n\nButler hyppäsi pystyyn omituisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi\naivan tyynesti: \"Hänen korkea-arvoisuutensa sallii kai minun pitää\nristikuulustelua. Ja sitten teki hän pysähtymättä isä Brownille\nseuraavan asiaankuulumattoman kysymyksen: 'Olette kuullut puhuttavan\ntuosta tikarista; te tiedätte asiantuntijan mielipiteen, että rikos\ntehtiin lyhytteräisellä aseella'?\"\n\n\"Lyhytteräisellä\", myönsi isä Brown pudistaen päätään juhlallisesti\nkuin huuhkaja, \"mutta hyvin pitkävartisella aseella.\"\n\nEnnenkuin kuuntelijat ehtivät täydellisesti hylätä sen ajatuksen, että\npappi tosiaan oli nähnyt oman itsensä murhaamassa lyhytteräisellä,\nmutta pitkävartisella aseella — mikä näytti tavallaan tekevän tapauksen\nkahta kauheammaksi — oli hän itse kiiruhtanut selittämään.\n\n\"Minä tarkoitan, etteivät tikarit ole ainoita lyhytteräisiä aseita.\nKeihäitten terä on myöskin lyhyt. Ja keihään terä on kiinnitetty\nvarteen aivan samoin kuin tikarinkin, etenkin jos on kyseessä sellainen\nleikkikeihäs, jota teatterissa käytetään. Sellainen oli sekin keihäs,\njolla Parkinson rukka tappoi vaimonsa, juuri kun hän oli lähettänyt\nhakemaan minua sovittamaan heidän perheriitansa. Minä tulin parahiksi\nliian myöhään, Jumala minua armahtakoon! Mutta Parkinson kuoli\nkatuvaisena — hän kuoli juuri katuessaan. Hän ei voinut kantaa tekonsa\npainoa.\"\n\nYleinen vaikutelma oikeussalissa oli se, että pikku pappi, joka\nsoperti edelleen todistajain paikalla, oli suorastaan tullut hulluksi.\nMutta kuitenkin katseli tuomari häntä loistavalla, kiinteällä,\nmielenkiintoisella katseella, ja puolustusasianajaja jatkoi kyselyjään\nhämmentymättä.\n\n\"Jos Parkinson tappoi hänet tuolla näyttämökeihäällä\", sanoi Butler,\n\"on hänen täytynyt iskeä neljän jalan päästä. Kuinka voitte selittää\nnuo taistelun merkit, niinkuin olkapäältä repeytyneen puvun?\" Hän\noli huomaamattaan ryhtynyt kohtelemaan tuota kummaa todistajaa kuin\nasiantuntijaa; mutta kukaan ei sitä nyt huomannut.\n\n\"Naisparan puku oli revennyt\", sanoi todistaja, \"sentähden, että se oli\ntarttunut syrjään liukuvaan laudoitukseen juuri hänen takanaan. Hän\ntaisteli irtipäästäkseen ja hänen siinä tempoillessaan tuli Parkinson\nsyytetyn huoneesta ja iski häntä peitsellään.\"\n\n\"Laudoitusko?\" kysyi asianajaja omituisella äänellä.\n\n\"Sen toisella puolen oli peili\", selitti isä Brown. \"Kun minä olin\npukuhuoneessa, huomasin minä, että jonkun peileistä saattoi kääntää\nmurtokadulle.\"\n\nTaas syntyi luonnoton hiljaisuus ja tällä kertaa puhui taas tuomari.\n\"Siis te todella tarkoitatte, että kun te katselitte murtokatua\nalaspäin, oli mies, jonka te näitte, teidän oma peilikuvanne?\"\n\n\"Kyllä, herra tuomari; sitä minä juuri aioin sanoa\", sanoi Brown,\n\"mutta minulta kysyttiin, miltä haamu näytti, ja meidän hattujemme\nkulmat ovat kuin sarvet, ja niin minä...\"\n\nTuomari nojautui eteenpäin vanhojen silmien loistaessa ja sanoi aivan\nerikoisella äänenpainolla:\n\n\"Tarkoitatteko sanoillanne tosiaankin sitä, että kun sir Wilson Seymour\nnäki tuon riiviön, mikä hän nyt liekkään, naisen piirteineen ja\nhiuksineen, miehen housuissa, näki hän Sir Wilson Seymourin.\"\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi isä Brown.\n\n\"Ja te tarkoitatte myös, että kun kapteeni Cutler näki tuon simpanssin\nvoimakkaine olkapäineen ja sianharjaksineen, näki hän yksinkertaisesti\nitsensä?\"\n\n\"Kyllä, my lord.\"\n\nTuomari nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan; oli vaikeaa päätellä\nkumpi, kyynillisyyskö vai ihailu, oli hänessä voitolla. \"Ja voitteko\nmyöskin kertoa meille\", kysyi hän, \"miksi te tunsitte oman kuvanne\npeilissä, kun kaksi niin älykästä miestä eivät tunteneet omaansa?\"\n\nIsä Brownin ilme muutti nyt entistä surkeammaksi, sitten sopersi hän:\n\n\"Tosiaan, herra, en tiedä .. Ellei ehkä siksi, etten minä katso peiliin\nniin usein kuin he.\"\n\n\n\n\nTARINA TAITTUNEESTA MIEKASTA\n\n\nMetsän tuhannet käsivarret olivat harmaat ja sen miljoonat sormet\nhopeiset. Tummaa, harmaansinervää taivasta vasten loistivat tähdet\nkalpeina kuin jääsirpaleet. Koko tiheää metsää kasvava ja harvaanasuttu\nseutu oli kohmettunut tuiman, paukkuvan pakkasen kourissa. Mustat aukot\npuunrunkojen välissä näyttivät pohjattomilta, mustilta rotkoilla,\nniin kuin pohjoismaisen jumalais-sadun helvetissä, missä vallitsee\nkuvaamaton kylmyys. Kirkon nelikulmaiset kivitornitkin näyttivät\npohjoismaisilta, melkeinpä pakanallisilta, niinkuin ne olisivat olleet\nbarbaarisia torneja jossain Islannin merenriuttojen keskellä. Ilta oli\nhiukan omituisesti valittu kirkkotarhan tutkimista varten. Toiselta\npuolen maksoi tuon kirkkotarhan tutkiminen ehkä vaivan.\n\nSe kohosi sitä ympäröivien synkkien metsien keskellä kuin kyttyrä tai\nvihreä ruohokumpu, vaikka se näyttikin harmaalta tähtien valossa.\nUseimmat hautakivet olivat vinossa, ja polku, joka vei kirkon luo,\noli jyrkkä kuin tikapuut. Ylimpänä kummulla, ainoalla tasaisella ja\nhuomattavalla paikalla, seisoi se muistomerkki, josta seudun kuuluisuus\njohtui. Se muodosti omituisen vastakohdan muille jokapäiväisille\nhaudoille, sillä sen oli muovaillut eräs nyky-Euroopan etevimmistä\nkuvanveistäjistä, ja kuitenkin työnsi hänen nimensä unhoon sen miehen\nnimi, jonka patsaan hän oli veistänyt. Tähtivalon pieni hopeakynä\npiirusti maassa makaavan soturin paksuun metalliin valetut piirteet;\nhänen voimakkaat kätensä olivat liitetyt rukoukseen ja hänen suuri\npäänsä lepäsi tykkiä vasten. Arvokkaita kasvoja reunusti parta, tai\noikeastaan poskiparta eversti Newcomben maihin. Univormu, vaikka\nvain muutamin piirtein haahmoiteltu, oli nyt käytännössä olevaa\nmallia. Hänen oikealla puolellaan oli miekka, jonka kärki oli poikki,\nvasemmalla raamattu. Lämpiminä kesäpäivinä tuli matkavaunuja täynnä\namerikkalaisia ja innostuneita esikaupunkilais-perheitä katselemaan\nhautaa, mutta silloinkin näytti tuo laaja metsäkylä ainoine vihreine\nkumpuineen, kirkkoineen ja hautausmaineen autiolta ja hylätyltä, ja nyt\nsydäntalven pimeydessä tuntui luonnolliselta, että se olisi saanut olla\nyksin tähtien seurassa. Kuitenkin katkaisi puuveräjän natina jäykäksi\njäätyneen metsän hiljaisuuden, ja kaksi mustiin puettua utuolentoa\nkiipesi polkua ylös haudalle päin.\n\nTähtien kylmä valo oli niin heikko, ettei heistä voinut erottaa muuta\nkuin että molemmat olivat mustiin puetut ja että toinen oli tavattoman\niso ja toinen — ehkä vastakohdan vuoksi — hämmästyttävän pieni. He\nmenivät kuuluisan sotilaan suuren, veistoksilla kaunistetun haudan luo,\nseisoivat paikallaan muutaman hetken ja katselivat sitä. Läheisyydessä\nei varmasti ohut ihmisiä eikä muitakaan elollisia olentoja, ja\nsairaaloinen mielikuvitus olisi ehkä saanut heidät itsensäkin\nepäilemään omaa ihmisyyttään. Kaikissa tapauksissa kuulosti heidän\npuheensa alku sangen omituiselta. Seisottuaan kumpikin hiljaa hetkisen\nsanoi pieni mies toverilleen:\n\n\"Minnehän viisas mies kätkisi kiven?\"\n\nJa pitkä vastasi hiljaisella äänellä: \"Rannalle\".\n\nPieni mies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi hetken vaiettuaan:\n\n\"Minnehän viisas mies kätkisi lehden?\"\n\nJa toinen vastasi: \"Metsään\".\n\nTaas syntyi vaitiolo ja sitten jatkoi pitempi:\n\n\"Tarkoitatteko, että kun viisas mies tahtoo kätkeä timantin, tiedetään\nkokemuksesta, että hän piilottaa sen väärien jalokivien joukkoon?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi pieni mies nauraen. \"Emme herätä henkiin vanhoja\njuttuja.\"\n\nHän tömisteli pitääkseen jalkojaan lämpiminä:\n\n\"Minä en ollenkaan ajattele sitä\", sanoi hän, \"vaan jotain muuta —\njotain hyvin omituista. Olkaapa hyvä ja raapaiskaa tulta tikkuun.\"\n\nPitkä haeskeli taskustaan, räsähdys, ja tuli kultasi muistomerkin koko\netusivun. Siihen oli mustilla kirjaimilla hakattu seuraavat hyvin\ntunnetut sanat, jotka moni amerikkalainen kunnioituksella luki: —\nPyhä on sir Arthur St. Claren muisto, sankarin ja marttyyrin, joka\naina voitti vihollisensa ja aina säästi heitä, ja jonka he sitten\npetollisesti tappoivat. Palkitkoon hänet ja kostakoon hänen puolestaan\nse Jumala, johon hän luotti. —\n\nTulitikku kärvensi pitkän miehen sormia, sammui ja putosi maahan. Hän\naikoi juuri sytyttää uuden, mutta hänen pieni toverinsa esti sen.\n\n\"Ei tarvitse, Flambeau hyvä\", sanoi hän. \"Minä näin sen, mitä\ntahdoinkin nähdä tai — paremmin sanoen — _en_ nähnyt. Ja nyt on meillä\npuolentoista tunnin kävelymatka lähimpään ravintolaan. Tiellä koetan\nkertoa teille kaikki. Jumala sen tietää, että tällaisen jutun jälkeen\ntarvitsee sekä tulen takkaan että tuopin olutta.\"\n\nHe menivät jyrkkää mäkeä alas, panivat taas lahonneen veräjän säpin\npaikalleen ja lähtivät reippain, kaikuvin askelin kulkemaan jäätynyttä\nmetsätietä pitkin. He olivat kulkeneet ainakin neljännespenikulman,\nennenkuin pieni mies taas puuttui puheeseen.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Viisas kätkee kiven rannalle. Mutta kuinka hän\nmenettelee, jos ei rantaa ole? Tiedättekö jotain tuosta surkeasta St.\nClaren jutusta.\"\n\n\"En, isä Brown\", vastasi toinen nauraen. \"Minä en tiedä mitään\nenglantilaisista kenraaleista, vaikka tiedän yhtä ja toista\nenglantilaisista poliiseista. Ainoa, mitä _minä_ tiedän, on että te\nolette kuljettanut minut mukaanne pitkälle kävelyretkelle, ottaaksenne\nselvää kaikista tuon miehen kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä.\nTekisi mieli luulla, että hänet on haudattu kuuteen eri paikkaan. Olen\nnähnyt muistotaulun kenraali St. Claresta Westminster Abbeyssä. Olen\nnähnyt kenraali St. Claren ratsaspatsaan Thamesin rannalla. Olen nähnyt\nkenraali St. Claren muistotaulun sen kadun varrella, jossa hän syntyi,\nja vielä sillä kadulla, missä hän asui. Ja äsken kuljetitte minut\nmukaanne hänen ruumisarkkunsa luo tämän kylän hautausmaalle. Hänen\nmahtava persoonallisuutensa alkaa jo väsyttää minua, etenkään kun\nen yhtään aavista, kuka hän oli. Mitä te oikeastaan haette näistä\nhautakammioista ja muistomerkeistä?\"\n\n\"Haen vain yhtä sanaa\", sanoi isä Brown. \"Sanaa, jota niissä ei ole.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Flambeau. \"Mutta aiotteko kertoa minulle jotain\nsiitä?\"\n\n\"Asia jakaantuu kahteen osaan\", sanoi isä Brown. \"Ensin siihen, jonka\nkaikki tietävät, sitten siihen, mitä minä tiedän. Se, minkä kaikki\ntietävät, on helposti kerrottu ja hyvin yksinkertaista. Mutta se onkin\naivan harhaanviepää.\"\n\n\"Tuopa joltain kuuluu\", sanoi iloisesti tuo suurikasvuinen, jonka nimi\noli Flambeau. \"Alkakaamme väärästä päästä. Alkakaamme siitä, minkä\nkaikki tietävät, ja mikä ei ole totta.\"\n\n\"Vaikka se osaksi onkin totta, on se kuitenkin kaikkea muuta kuin\ntyydyttävä\", jatkoi Brown, \"sillä seikka on sellainen, että se, mikä\nyleisesti tiedetään, supistuu seuraavaan. Suuri yleisö tietää, että\nkenraali St. Clare oli suuri ja voittoisa englantilainen sotapäällikkö.\nSe tietää, että loistavien, ja kuitenkin varovaisesti johdettujen\nsotaretkien jälkeen sekä Intiassa että Afrikassa, johti hän Brasilian\nretkeä, kun suuri brasilialainen isänmaanystävä Olivier julkaisi\nuhkavaatimuksensa. Se tietää, että sillä kertaa hyökkäsi St. Clare\nhyvin pienellä joukolla Olivierin johtamaa suurta joukkoa vastaan\nja joutui vangiksi sankarillisen vastarinnan jälkeen. Se tietää,\nettä St. Clare jouduttuaan vangiksi hirtettiin lähimpään puuhun koko\nsivistyneen maailman suureksi kauhuksi. Sitten kun brasilialaiset\nolivat peräytyneet, löydettiin hänet puussa riippumasta taittunut\nmiekka heiluen kaulassa.\"\n\n\"Ja tämä yleinen tarina on valhetta?\" keskeytti Flambeau.\n\n\"Ei\", sanoi hänen ystävänsä tyynesti. \"Tämä kertomus on sitä myöten\ntosi.\"\n\n\"Minun mielestäni siinä on aivan kylliksi\", sanoi Flambeau. \"Mutta jos\ntuo yleinen tarina on tosi, missä on sitten salaisuus?\"\n\nHe olivat kulkeneet satojen aavemaisten puiden ohi, ennenkuin pieni\npappi vastasi. Hän puraisi miettivästi sormeaan ja sanoi:\n\n\"Seikka on sellainen, että salaisuus on psykoloogista laatua,\ntai toisin sanoen, siinä on psykoloogisia arvoituksia. Tuossa\nbrasilialaisessa jutussa toimi kaksi nykyajan historian tunnetuinta\nmiestä aivan vastoin luonteitaan. Ottakaapa huomioon, että Olivier ja\nSt. Clare olivat molemmat sankareita — entisyys kummittelee, uskokaa\nse! Se oli aivan kuin taistelu Hektorin ja Akilleksen välillä. Mitä te\nsanoisitte taistelusta, jossa Akilles osoittautui pelkuriksi ja Hektor\npetturiksi?\"\n\n\"Jatkakaa\", sanoi suurempi kärsimättömästi, kun toinen taas pureskeli\nsormiaan.\n\n\"Sir St. Clare oli sotilas vanhaa uskonnollista juurta — niitä,\njotka pelastivat meidät Intian kapinassa\", jatkoi Brown. \"Hän täytti\nvelvollisuutensa ja halveksi uhkarohkeutta. Huolimatta persoonallisesta\nrohkeudestaan oli hän ehdottomasti hyvin varovainen kenraali ja\nsuuttui, jos sotamiehiä turhantakia tuhlattiin. Mutta viimeisessä\ntaistelussaan antautui hän uhkayritykseen, jonka mahdottomuuden\nlapsikin olisi huomannut. Ei tarvitse olla strateegi ymmärtääkseen,\nettä se oli aivan mieletön, yhtä vähän kuin tarvitaan strateegista\ntaitoa sähköraitiotievaunun välttämiseen. Siinä ensimäinen arvoitus.\nMihin oli englantilaisen kenraalin arvostelukyky kadonnut?\nToinen arvoitus on tämä: Mihin oli brasilialaisen kenraalin hyvä\nsydän joutunut? Presidentti Olivieriä voi sanoa uneksijaksi, tai\nriitapukariksi, mutta hänen vihollisensakin tunnustavat hänen olleen\nsiinä määrin jalomielisen, että se tuntui melkein satumaiselta. Hän\noli vapauttanut melkein jokaisen siihen saakka ottamansa vangin,\nvieläpä osoittanut heille rajatonta hyväntahtoisuuttakin. Nekin, jotka\ntosiaan olivat tehneet hänelle vääryyttä, lähtivät hänen luotaan hänen\nsydämellisyytensä ja hyvyytensä liikuttamina. Mikä kumma oli pakottanut\nhänet kerran elämässään pirullisesti kostamaan ja vieläpä taistelusta,\njoka ei voinut vahingoittaa häntä? Kysymys on tällainen: yksi maailman\njärkevimpiä miehiä käyttäytyi aivan syyttä kuin tylsämielinen. Yksi\nmaailman parhaita miehiä käyttäytyi syyttä suotta kuin helvetin henki.\nSellainen on asia, ja minä jätän sen teidän selvitettäväksenne.\"\n\n\"Ei, sitäpä ette teekään\", murahti toinen. \"Se tehtävä kuuluu teille,\nolkaa vain hyvä ja kertokaa kaikki minulle.\"\n\n\"Oikeastaan\", sanoi isä Brown, \"ei liene paikallaan sanoa, että\nsuuren yleisön käsitys on sellainen kuin olen kertonut, lisäämättä,\nettä sen jälkeen on sattunut kaksi tapausta. En voi väittää, että ne\nolisivat luoneet uutta valoa asiaan, siksi epäselviä ne ovat. Mutta ne\nlangettivat pimeitä varjoja siihen; ne loivat varjoa uudelle taholle.\nEnsimäinen tapaus oli tällainen: St. Claren perheen lääkäri joutui\nriitaan perheen kanssa ja julkaisi sarjan kiivaita artikkeleja, joissa\nhän väitti, että kenraalivainaja oli uskonnollinen hullu. Hänen ei\nkuitenkaan onnistunut todistaa juuri muuta kuin että kenraali oli\nuskonnollinen mies. Juttu levisi kuitenkin. Tiesiväthän kaikki ihmiset,\nettä St. Clarella oli muutamia sellaisia ominaisuuksia, jotka johtuvat\npuritaanisesta jumalanpelosta. Toinen tapaus oli huomattavampi.\nSiinä onnettomassa, apujoukottomassa rykmentissä, joka teki hätäisen\nhyökkäyksen Mustanvirran luona, palveli eräs Keith niminen kapteeni,\njoka silloin oli kihloissa St. Claren tyttären kanssa ja otti hänet\nmyöhemmin vaimokseen. Hän oli niitä, jotka jäivät Olivierin vangeiksi,\nja häntä samoinkuin kaikkia muitakin, paitsi kenraalia, kohdeltiin\nhyvin jalomielisesti ja hän pääsi pian vapaaksi. Noin kaksikymmentä\nvuotta sen jälkeen julkaisi sama upseeri, silloin everstiluutnantti\nKeith, jonkinlaisen kertomuksen omasta elämästään otsakkeella\n_Englantilainen upseeri Birmassa ja Brasiliassa_. Siitä paikasta,\nmistä lukija innokkaasti hakee selostusta St. Claren onnettoman\nkohtalon salaisuudesta, tapaa hän seuraavat sanat — Kaikkialla tässä\nkirjassa olen tähän saakka kertonut tapaukset sellaisina kuin ne ovat\ntapahtuneet, koska yhä kannatan sitä vanhanaikuista mielipidettä, että\nEnglannin kunnia on kyllin vanha puolustaakseen itse itseään. Tästä\nperiaatteesta poikkean kuitenkin kertoessani Mustanvirran tappiosta.\nMinun syyni ovat kyllä yksityislaatuisia, mutta sentään arvokkaita\nja täysin päteviä. Tahdon kuitenkin, tehdäkseni oikeutta parille\netevälle miehelle, lisätä seuraavaa: Kenraali St. Clarea on tähän\ntapaukseen nähden moitittu arvostelukyvyn puutteesta, mutta minä voin\nvakuuttaa, että tämä hyökkäys, oikein käsitettynä, oli hänen elämänsä\nloistavimpia ja parhaiten suunniteltuja. Presidentti Olivieria syyttää\nhuhu julmasta vääryydestä. Minä pidän velvollisuutenani vihollisen\nkunniaa kohtaan sanoa, että hän tässä tapauksessa osoitti enemmän\nkuin tavallista tahdikkuutta ja hyvyyttä. Puhuakseni ymmärrettävästi\nvoin minä vakuuttaa kansalaisilleni, että St. Clare tässä tapauksessa\nei ollutkaan sellainen narri, eikä Olivier sellainen peto kuin miltä\nnäyttää. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa, eikä mikään mahti\nmaailmassa voi saada minua lisäämään sanaakaan.\" —\n\nSuuri kylmä kuu oli alkanut hohtaa oksien läpi heidän edessään niin\nkuin välkkyvä lumipallo, ja sen valossa oli kertoja saanut tilaisuuden\nvahvistaa muistiaan kapteeni Keithin sanoista pienellä, painetulla\npaperilapulla, jonka hän oli ottanut taskustaan. Kun hän taas käänsi\nsen kokoon ja pisti sen jälleen taskuunsa, kohotti Flambeau kätensä\ntodellisen ranska laisen tavoin:\n\n\"Odottakaa hiukan, odottakaa!\" huusi hän innokkaasti. \"Minä luulen jo\narvanneeni.\"\n\nHän kulki eteenpäin pitkin askelin hengittäen kiivaasti. Mustaa päätään\nja härän kaulaansa piti hän eteenpäin ojennettuna, kuin olisi ollut\nkysymyksessä voiton saaminen kävelykilpailussa. Pienen papin, joka oli\nsekä huvitettu että utelias, oli vaikea seurata mukana. Aivan heidän\nedessään väistyivät puut molemmin puolin hiukan syrjään ja tie kääntyi\nalas kuun valaiseman laakson pohjaa pitkin, puikahtaakseen taas pimeään\nmetsään kuin kaniini. Kauempana olevaan metsään tunkeutuessaan näytti\ntien alkupää pieneltä ja pyöreältä, niinkuin tunnelin suu kaukaa\nkatsottuna. Mutta sinne oli vain muutaman sadan kyynärän matka, ja se\nlaajeni ammottavaksi kuin mahtava rotko, ennenkuin Flambeau taas alkoi\npuhua.\n\n\"Nyt olen keksinyt sen\", huudahti hän viimein ja löi jalkaansa suurella\nkädellään. \"Ajateltuani neljä minuuttia voin kertoa teille koko\ntarinan.\"\n\n\"Se on hyvin tehty\", sanoi hänen ystävänsä. \"Antakaapa kuulua.\"\n\nFlambeau nosti päätään, mutta alensi ääntään.\n\n\"Kenraali Arthur St. Claire\", sanoi hän, \"kuului perheeseen, jossa\nmielipuolisuus kulki perintönä, ja kaiken hänen toimintansa päämääränä\noli kätkeä tämä seikka tyttäreltä ja mahdollisesti myöskin tulevalta\nvävyltä. Syyllä tai syyttä odotti hän kohtausta ja päätti ottaa\nitseltään hengen. Tavallinen itsemurha olisi antanut pontta sille\nluulolle, jota hän pelkäsi. Kun taistelu lähestyi, pimenivät hänen\naivonsa yhä enemmän, ja sekavalla hetkellä uhrasi hän julkisen\nvelvollisuutensa yksityisen takia. Hän syöksyi taisteluun toivoen\nkaatuvansa ensimäisestä luodista. Kun hän huomasi, ettei ollutkaan\nsaavuttanut muuta kuin vankeuden ja tahran maineeseensa, särkyi hänen\naivoissaan jotain, hän taittoi miekkansa ja hirttäytyi.\"\n\nFlambeau katseli tarkasti harmaata metsätietä, joka kiemurteli heidän\nedessään mustana kuin avonainen hauta. On mahdollista, että tuon\nkolkon taulun uhkaava sävy vahvisti hänen kertomansa tapauksen synkkää\nvaikutusta, sillä hän värisi.\n\n\"Kamala tarina\", sanoi hän.\n\n\"Kamala tarina\", toisti pappi pää painuksissa. \"Mutta ei kuitenkaan se\noikea.\"\n\nJa hän oikaisi kuin epätoivoisesti päänsä taaksepäin ja huudahti:\n\n\"Toivoisin, että kaikki olisi niin hyvin!\"\n\nPitkä Flambeau kääntyi ja katsahti häneen.\n\n\"Teidän tarinanne on hieno tarina\", sanoi isä Brown syvästi\njärkytettynä. \"Suloinen, puhdas, rehellinen tarina, kirkas ja valoisa\nkuin kuu. Hulluus ja epätoivo, ovathan ne viattomia. On kamalampia\nseikkoja kuin ne, Flambeau!\"\n\nFlambeau katsahti äkkiä kuuhun, jota oli näin ylistetty, ja siltä\npaikalta, missä hän seisoi, näki hän puun oksan kääntyvän kuun eteen\nkuin paholaisen sarven.\n\n\"Isä, isä\", huudahti hän viittaillen ranskalaiseen tapaan ja jouduttaen\nvielä askeleitaan, \"tarkoitatteko, että siinä on tapahtunut vielä\npahempaa?\"\n\n\"Vielä pahempaa\", toisti Brown kuin kolkko kaiku. Ja sitten häipyivät\nhe metsän pimeihin luostarikäytäviin, jossa korkeavartaloisten puitten\nhahmot synkkinä tuijottivat. Oli kuin olisivat he kulkeneet unessa.\n\nKohta olivat he metsän syvimmässä pimeydessä ja vain tunsivat\nympärillään lehvikön, jota he eivät enää nähneet. Silloin sanoi pappi\ntaas:\n\n\"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään. Mutta miten menettelee\nhän, jos ei ole metsää?\"\n\n\"Sanokaapa se!\" huudahti Flambeau kiukkuisesti. \"Miten menettelee hän\nsilloin?\"\n\n\"Hän istuttaa metsän sitä kätkemään\", sanoi pappi arvoituksellisesti.\n\"Hirmuinen synti.\"\n\n\"Kuulkaa nyt\", sanoi hänen ystävänsä kärsimättömästi, sillä hämärä\nmetsä ja hämärät sanat vaikuttivat hänen hermoihinsa. \"Tahdotteko\nkertoa minulle tuon tarinan vai ettekö? Onko vielä muita johtolankoja?\"\n\n\"On vielä kolme pikkuseikkaa, jotka kelpaavat siihen\", vastasi\npappi, \"ja ne olen minä kaivanut esiin. Aion nyt esittää ne teille\npikemmin loogillisessa kuin ajanmukaisessa järjestyksessä. Ensimäisen\nasiakirjamme taistelun kulusta muodostavat Olivierin omat ilmoitukset,\njotka ovat sangen selviä. Hän oli sijoittunut kahden tai kolmen\nrykmentin kanssa kukkuloille, jotka viettivät Mustallevirralle päin,\nmissä maa oli alavaa ja soista. Kauempana kohosi maaperä taas hitaasti\nja siellä oli meillä ensimäinen englantilainen etujoukko, jota tukivat\ntoiset, kuitenkin paljon kauempana takana päin. Brittiläinen sotajoukko\noli miesluvultaan paljon suurempi kokonaisuudessaan, mutta juuri\nkyseessä oleva rykmentti oli niin kaukana tukikohdasta, että Olivier\naikoi hyökätä virran yli ja erottaa sen muista. Kun aurinko laski, oli\nhän kuitenkin päättänyt pysyä omissa asemissaan, jotka olivat hyvin\nvahvat. Päivän kajastaessa seuraavana aamuna oli hän kuin ukkosen\nlyömä nähdessään tuon kourallisen englantilaisia ilman minkäänlaista\njälkijoukon tukea heittäytyneen virran yli; toinen puoli oli tullut\nsiltaa pitkin oikealta, toinen kahluupaikan kautta hiukan ylempää\nja nyt olivat ne kokoontuneet soiselle rannalle hänen varustustensa\nalapuolelle.\n\n\"Näytti uskomattomalta, että he sellaisella joukolla uskaltaisivat\nhyökätä sellaisia asemia vastaan, mutta Olivier huomasi jotain\nvielä kummallisempaa. Sillä sen sijaan, että olisi koettanut\npyrkiä lujemmalle maalle, ei tuo mieletön rykmentti tehnyt mitään\ntunkeuduttuaan rajulla vauhdilla virran yli, vaan jäi kiinni\nmutaan kuin kärpänen siirappiin. Sanomattakin on selvää, että\nbrasilialaiset ampuivat suuria aukkoja sen riveihin tykistöllään,\neivätkä englantilaiset voineet vastata muulla kuin aluksi vilkkaalla,\nsitten yhä laimenevalla kivääritulella. He pitivät kuitenkin\npuoliaan viimeiseen saakka, ja Olivierin lyhyt raportti loppuu\nnoiden mielettömien salaperäiselle urhoollisuudelle osoitetulla\ntunnustuksella. — Meidän rintamamme eteni vihdoinkin — kirjoittaa\nOlivier — ja ajoi heidät virtaan. Me vangitsimme kenraali St. Claren\nitsensä sekä useita muita upseereja. Eversti ja majuri olivat molemmat\nkaatuneet taistelussa. Minä en voi olla tässä todistamatta, että\nhistoriassa ei ole tarjolla montakaan kauniimpaa näkyä kuin tämän\nomituisen rykmentin kestävyys viimeiseen saakka. Haavoittuneet upseerit\nottivat kuolleiden sotilaitten kiväärit, ja kenraali itse ratsasti\npaljain päin meitä vastaan taittunut miekka kädessä. Siitä, mitä\nkenraalille sitten tapahtui, vaikenee Olivier samoinkuin kapteeni\nKeithkin.\"\n\n\"Hyvä\", mutisi Flambeau, \"siirtykää nyt toiseen johtolankaan.\"\n\n\"Meni pitkän aikaa\", sanoi isä Brown, \"ennenkuin löysin toisen\njohtolangan, mutta sen voi pian kertoa. Köyhäinhuoneessa Lincolnshiren\nsoiden luona tapasin lopuksi vanhan sotilaan, joka ei ainoastaan\nollut haavoittunut Mustanvirran luona, vaan myöskin ollut polvillaan\nrykmentin everstin vieressä, kun hän kuoli. Everstin nimi oli Clancy —\nsuuri kömpelö irlantilainen, ja minä luulen, että hän kuoli yhtä paljon\nkiukusta kuin haavoistaan. Hän ei suinkaan ollut vastuunalainen tuosta\nmielettömästä hyökkäyksestä. Kenraali pakoitti hänet siihen. Kertojani\nmukaan kuuluivat hänen viimeiset, mieltäylentävät sanansa näin: 'Ja\nsitten lähtee tuo vanha aasi menemään, miekan kärki katkenneena.\nOlisinpa toivonut, että se olisi ollut hänen päänsä'. — Huomaatte kai,\nettä jokainen kertoo taittuneesta miekan kärjestä, sillä erotuksella\nvain, että muut huomauttavat siitä kunnioittavammin kuin eversti\nClancy. Ja nyt siirrymme kolmanteen johtolankaan.\"\n\nMetsän läpi vievä polku alkoi nyt nousta ylöspäin, ja isä Brown\npysähtyi vetääkseen henkeä, ennenkuin jatkoi. Sitten puhui hän taas\nsamanlaisella, kuivahkolla äänellä:\n\n\"Vain noin pari kuukautta sitten kuoli eräs brasilialainen virkamies\ntäällä Englannissa. Hän oli nimittäin joutunut epäsopuun Olivierin\nkanssa ja poistunut hänen maastaan. Hän oli hyvin tuttu henkilö täällä\nja mannermaalla — Espado niminen espanjalainen. Tunsin persoonallisesti\ntuon keltaihoisen, vanhan keikarin kotkannenineen. Muutamista\nyksityisluontoisista syistä sain luvan nähdä hänen jälkeensä jääneet\nasiakirjat. Hän oli tietysti katolinen, ja minä olin ollut hänen\nluonaan viimeiseen saakka. Hänen peruissaan ei ollut mitään, mikä\nolisi valaissut ainoatakaan St. Claren asian kohtaa, paitsi viisi\nkuusi muistikirjaa, jotka joku englantilainen sotilas oli täyttänyt\npäivittäisillä muistiinpanoillaan. Otaksun, että brasilialaiset\nolivat löytäneet ne jonkun kaatuneen taskuista. Varmaa on vain, että\nmuistiinpanot loppuivat äkkiä iltaa ennen taistelua.\n\n\"Mutta selonteko sotilaan elämän viimeisestä päivästä oli lukemisen\narvoinen. Minulla on se mukanani, mutta nyt on liian pimeä lukea sitä\nja minä kerron sen teille lyhennettynä.\n\n\"Ensi osa sen päivän muistiinpanoista on täynnä sukkeluuksia, jotka\notaksuttavasti kulkivat suusta suuhun miehistön keskuudessa ja\ntarkoittivat erästä henkilöä, jota he sanoivat Korppikotkaksi. Ei näytä\nsiltä, että hän — kuka hän sitten lieneekin ollut — olisi ollut joku\nheistä tai edes englantilainen, eikä häntä kuvata viholliseksikaan.\nTuntuu pikemmin siltä, kuin olisi hän ollut joku paikallinen\nvälittäjä ja siviilihenkilö, ehkäpä opas tai sanomalehtimies. Hän\nnäyttää olleen kahden kesken eversti Clancyn kanssa, mutta vielä\nuseammin käyneen majurin puheilla. Majuri näyttelee tosiaan varsin\nhuomattavaa osaa tämän sotilaan päiväkirjassa, jossa hänet kuvataan\nlaihaksi tummatukkaiseksi upseeriksi nimellä Murray — kotoisin\npohjois-Irlannista ja uskonnoltaan puritaani. Vähän väliä tehdään\npilaa tämän ulsterilaisen ankaroista mielipiteistä eversti Clancyn\njuhlimishalun vastakohtana. Joskus tehdään myöskin pilaa Korppikotkan\ntavasta pukeutua koreanvärisiin vaatteihin.\n\n\"Mutta koko tämä hauskuus mykistyy äkkiä kuin merkkipuhalluksesta.\nEnglantilaisten leirin takana, melkein yhdensuuntaisesti virran kanssa,\nkulki yksi seudun harvoista maanteistä. Lännessä teki tie mutkan\nvirtaa kohti, jonka yli johti edellä mainittu silta. Idässä vei se\nkohti erämaata, ja kahden penikulman päässä saattoi kohdata ensimäisen\nenglantilaisen etuvartioston. Siltä taholta kuului sinä iltana kevyen\nratsuväen helinää ja tömistystä, sen joukon, missä yksinkertainen\nmuistiinpanojen tekijä hämmästyksekseen heti tunsi kenraalin\nesikuntineen. Hän ratsasti suurella, valkealla hevosellaan, jonka\nniin usein olette nähnyt kuvalehdissä ja Akatemian taulunäyttelyissä;\nja voitte olla varma siitä, että ne kunnianosoitukset, millä häntä\ntervehdittiin, eivät olleet ainoastaan muodollisia. Omasta puolestaan\nei hän uhrannut aikaa turhiin menoihin, vaan hyppäsi nopeasti hevosensa\nselästä, lähestyi erästä upseeriryhmää ja syventyi heidän kanssaan\nhyvin salaperäiseen keskusteluun. Se, mikä enimmän pisti päiväkirjan\npitäjämme silmiin, oli hänen erikoinen halunsa keskustella asioista\nmajuri Murrayn kanssa, mutta siinä määrin kuin valinta ei ollut liian\nhuomiota herättävä, ei se millään lailla ollut luonnoton. Molemmilla\nmiehillä oli täysi syy olla ystäviä. Molemmat tutkivat raamattuaan,\nmolemmat kuuluivat samaan, vanhaan evankeliseen upseeriluokkaan. Oli\nasia kuinka hyvänsä, niin varmaa on kuitenkin, että kun kenraali taas\nnousi hevosensa selkään, puheli hän yhä hyvin vakavasti Murrayn kanssa,\nja kun hän hitaasti ratsasti virtaa kohti, kulki pitkä ulsterilainen\nyhä hänen hevosensa vieressä syventyneenä vakavaan neuvotteluun.\nSotilaat seurasivat heitä katseillaan, kunnes he olivat kadonneet\npuuryhmän taa, missä tie kääntyi virtaa kohti. Eversti oli palannut\ntakaisin miestensä luo, sotamiehet tehtäviinsä. Kirjanpitäjä jäi vielä\npaikalleen neljäksi minuutiksi ja näki omituisen näyn.\n\n\"Suuri, valkea hevonen, joka oli hiljaa laukannut pitkin tietä,\naivan kuin olisi se kulkenut hautajaissaatossa, palasi nyt hurjasti\nnelistäen takaisin heitä kohti, niin kuin olisi sen pitänyt voittaa\nkilpajuoksussa. Ensin luulivat he, että se oli heittänyt ratsastajan\npois selästään, mutta kohta näkivät he, että kenraali, joka oli mainio\nratsastaja, itse kiihoitti sitä kaikin voimin. Hevonen ja mies tulivat\nheitä vastaan kuin pyörretuuli, ja pysäytettyään ensin horjuvan\njuoksijansa, käänsi kenraali hehkuvat kasvonsa heitä kohti, ja hänen\näänensä, kun hän huusi everstiä, kaikui kuin kuolleita herättävä\npasuuna.\n\n\"Minä arvelen, että tämän kamalan tapauksen maatajärisyttävät kohdat\nmyllersivät hurjassa sekamelskassa niitten miesten mielissä, jotka\nolivat päiväkirjan kirjoittajan tasolla. Sekavina kuin unessa\nasettuivat he melkein tiedottomina paikoilleen riviin ja saivat tietää,\nettä heidän heti tulisi käydä hyökkäykseen joen toisella puolen olevaa\nvihollista vastaan. Kenraali ja majuri olivat, sanottiin, huomanneet\njotain sillan luona, ja rykmentillä oli juuri parahiksi aikaa ryhtyä\ntaisteluun henkensä puolesta. Majuri oli heti lähtenyt kokoamaan\nreserviä, joka oli toisella taholla. Siitä huolimatta ei ollut varmaa,\nehtisikö apu ajoissa perille. Heidän pitäisi kuitenkin jo tänä iltana\nmennä veden yli ja valloittaa kukkulat aikaisin seuraavana aamuna.\nViittauksella yöllisen marssin jännittävään romantiikkaan loppuu\npäiväkirja äkkiä.\"\n\nIsä Brown oli ehtinyt ylemmäksi kuin hänen toverinsa, sillä metsäpolku\noli kaventunut, tullut jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi, niin että he\nnousivat ylöspäin kuin kierreportaita myöten. Papin ääni kaikui\nylhäältä kaiken peittävässä pimeydessä.\n\n\"Päiväkirjassa mainitaan vielä yksi tärkeä seikka. Kun kenraali\nkehoitti heitä rohkeaan hyökkäykseen, veti hän miekkansa puoleksi\ntupesta, mutta hillitsi sitten itsensä ja työnsi sen takaisin, aivan\nkuin hän olisi hävennyt moista vaikutuskeinoa. Siinä on miekka taas.\"\n\nHeikko valo tunkeutui tien yli ulottuvien oksien verkkokatoksen läpi\nja loi verkon varjon heidän jalkojensa eteen, sillä nyt lähestyivät\nhe taas metsättömiä, alavia maita. Flambeau tunsi, että ilmassa oli\ntotuutta, mutta totuus ei ollut vielä valautunut kiinteään muotoon. Hän\nvastasi hiukan hämmennyksissään:\n\n\"Mitä outoa miekassa on? Upseerillahan tavallisesti on miekka, vai\nkuinka?\"\n\n\"Niistä ei juuri puhuta nykyaikaisissa sodissa\", sanoi toinen\nvälinpitämättömästi, \"mutta tässä tarinassa tapaa miekan alituiseen.\"\n\n\"Mitä outoa siinä on?\" mutisi Flambeau. \"Sellaisesta uutisesta saa\nkaksi penceä riviltä. Vanhan soturin miekka taittui viimeisessä\nkahakassa. Onhan selvää, että sanomalehdet nielivät mielihalulla\nsellaisen tiedonannon. Kaikissa muistomerkeissä ja kuvapatsaissa\nnähdään poikkikärkinen miekka. Toivon, että te ette ole ottanut minua\nmukaanne napamatkallenne vain sen takia, että kaksi miestä, joilla on\ntaipumusta tutkimaan harvinaisuuksia, saisi nähdä St. Claren taittuneen\nmiekan.\"\n\n\"Ei\", huusi isä Brown ja sana pamahti kuin pistoolinlaukaus. \"Kuka on\nnähnyt hänen taittuneen miekkansa?\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" huusi toinen ja pysähtyi äkkiä tähtien valossa.\nHe olivat tulleet metsän harmaiden veräjien ulkopuolelle.\n\n\"Minä kysyn: kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?\" toisti isä\nBrown itsepäisesti. \"Ei ainakaan mies, joka piti päiväkirjaa. Kenraali\ntyönsi sen ajoissa takaisin tuppeen.\"\n\nFlambeau katseli ympärilleen kuun valossa, niinkuin sokea katselee\naurinkoa, ja hänen ystävänsä jatkoi, innostuen vasta nyt:\n\n\"Flambeau\", sanoi hän, \"minä en voi todistaa sitä sittenkään, kun\nolen käynyt läpi kaikki muistomerkit. Mutta minä olen varma siitä.\nAntakaa minun lisätä pieni tosiseikka, joka asettaa kaikki epäilyksen\nulkopuolelle. Omituisen sattuman vuoksi oli eversti ensimäinen, johon\nkuula sattui. Hän haavoittui kauan ennen, kuin joukot olivat joutuneet\nkäsikähmään. Mutta hän näki St. Claren taittuneen miekan. Mistä johtui\nse, että kärki oli poikki? Millä tavoin se oli taittunut? Ystäväni,\nmiekka oli katkennut ennen taistelua.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi hänen ystävänsä leikillinen vivahdus äänessä. \"Ja\nsaanko minä tietää, missä tuo taittunut kappale on?\"\n\n\"Sen sanon teille kyllä\", vastasi pappi reippaasti. \"Se on\nluoteiskulmassa sillä hautausmaalla, joka ympäröi Belfastin\nprotestanttista tuomiokirkkoa.\"\n\n\"Tosiaanko\", sanoi toinen. \"Oletteko todennut sen?\"\n\n\"Sitä en voinut tehdä\", sanoi Brown todella pahoillaan. \"Sen päällä on\nmarmorinen muistomerkki — muistomerkki omistettu urhoolliselle majuri\nMurraylle, joka kaatui sankarina kuuluisassa Mustanvirran taistelussa.\"\n\nFlambeau tuntui äkkiä heränneen uuteen eloon.\n\n\"Te tarkoitatte\", sanoi hän käheästi, \"että kenraali St. Clare vihasi\nMurrayta ja tappoi hänet taistelukentällä, sitä varten että...\"\n\n\"Te olette yhä täynnä hyviä ja puhtaita ajatuksia\", sanoi toinen.\n\"Pahempaa!\"\n\n\"Vai niin\", sanoi suurikasvuinen mies. \"Minun kehnojen käsitteiden\nvarastoni on nyt tyhjä.\"\n\nPappi näytti epäröivän kuinka hän alkaisi, mutta lopuksi hän sanoi:\n\n\"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään.\"\n\nToinen ei vastannut.\n\n\"Ja jos ei olisi metsää, loisi hän sen. Jos hän tahtoisi kätkeä\nkuolleen lehden, loisi hän kuolleen metsän.\"\n\nTähänkään ei kuulunut vastausta ja pappi lisäsi vielä lempeämmin ja\ntyynemmin.\n\n\"Ja jos hän tahtoisi kätkeä ruumiin, loisi hän kuolleilla täytetyn\nkentän sen piilopaikaksi.\"\n\nFlambeau alkoi polkea edelleen, kärsimättömänä ajan hukkaamisen vuoksi,\nmutta isä Brown jatkoi häiriytymättä:\n\n\"Sir Arthur St. Clare oli, kuten jo sanottu, mies, joka tutki\nraamattua. Mutta hän luki sitä omalla tavallaan. Koskahan ihmiset\noppinevat ymmärtämään, että on monta tapaa lukea raamattua?\nKirjanpainaja lukee sitä ottaakseen selon painovirheistä. Mormooni\nlukee raamattuaan ja löytää sieltä tukea moniavioisuudelle, kristitty\nscientisti lukee sitä ja huomaa, ettei meillä ole käsiä eikä jalkoja.\nSt. Clare oli vanha englantilaisintialainen sotilas ja protestantti.\nAjatelkaahan mitä se merkitsi. Älkää herran tähden ruvetko nyt pitämään\nkauniita puheita! Se saattaisi merkitä ruumiillisessa suhteessa\nhirmuista miestä, joka troopillisen auringon alla eli itämaisen\nyhteiskunnan keskuudessa ja herkutteli itämaisen kirjan sisällyksellä\njärjettömästi ja ilman ohjausta. Luonnollisesti luki hän enimmäkseen\nVanhaa testamenttia ja vältti Uutta. Luonnollisesti löysi hän Vanhasta\ntestamentista etsimänsä: himoja, julmuutta, petosta. Kyllähän hän\noli rehellinen, niin kuin sanotaan. Mutta mitä hyötyä on rehellisenä\nolemisesta, jos palvelee epärehellisyyttä.\n\n\"Jokaisessa niistä kuumista, kaukaisista maista, missä se mies oleskeli,\npiti hän haaremia, kidutti todistajia ja kokosi häpeällisesti rahaa,\nmutta hän olisi epäilemättä sanonut tekevänsä sen Herran kunniaksi.\nMinun oman teoloogisen kantani ilmaisee kyllin tarkasti kysymys:\nminkä herran? Pahin tällaisissa eksymyksissä on se, että se avaa oven\noven jälkeen helvettiin ja sen yhä pimeneviin kammioihin. Rikoksessa\non pahinta se, että se ei tee miestä yhä hurjemmaksi, vaan yhä\nkurjemmaksi. St. Clare joutui pian mitä ankarimpaan ahdinkoon lahjusten\nja kiristysten vuoksi ja tarvitsi yhä lisää rahaa. Mustanvirran\ntaistelun aikana oli hän syössyt maailmasta maailmaan ja lopulta\njoutunut siihen paikkaan, jota Dante nimittää maailman kaikkeuden\nalimmaksi piiriksi, eli kadotuksen rotkon pohjaksi.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi hänen ystävänsä taas.\n\n\"Minä tarkoitan tuota\", vastasi pappi osoittaen jäätynyttä lammikkoa,\njoka välkkyi kuun valossa.\n\n\"Muistatteko, kenet Dante lähetti jääpiiriin?\"\n\n\"Petturit\", sanoi Flambeau väristen.\n\nKun hän katseli synkkää maisemaapa huomasi puitten uhkaavat, aavemaiset\nääriviivat, olisi hän melkein voinut luulla itseään Danteksi ja\nlorisevaäänistä pappia Vergiliukseksi, joka johdatti häntä kuoleman\nvaltakunnan halki.\n\nÄäni jatkoi: \"Olivier oli, niin kuin tiedätte, ritarillinen\nliiallisuuteen saakka, eikä tahtonut kuullakaan salaisesta\nvaltiopoliisista tai vakoilusta. Sitä, niin kuin kaikenlaista muutakin,\nkäytettiin kuitenkin hänen selkänsä takana, ja sen johtajana oli\nystäväni Espado. Hän oli tuo iloisiin väreihin vaatetettu keikari, joka\nkyömynokkansa vuoksi oli saanut Korppikotkan nimen. Ollen olevinaan\nihmisystävä, vainuskeli hän kaikkialla Englannin armeijassa ja sai\nlopuksi kynsiinsä sen — suokoon Jumala — ainoan mätämunan, tuon\nkorkealla seisovan miehen. St. Clare oli suuressa rahantarpeessa —\nhän tarvitsi rahavuoria. Epäsuosioon joutunut perhelääkäri uhkaili\npaljastuksilla, jotka sitten alkoivat, mutta lopetettiin: kertomuksilla\nkuulumattomista, esihistoriallisista tapauksista Park Lanessa,\ntapauksista, joihin uusevankelinen englantilainen oli syypää, ja jotka\nviittasivat ihmisuhreihin ja orjajoukkioihin. Sen lisäksi tarvitsi\nhän rahoja tyttärensä myötäjäisiin, sillä hänestä oli se tieto, että\nhäntä pidettiin rikkaana, yhtä suloista kuin itse rikkaus. Hän antoi\nviimeisen miinan räjähtää, virkkoi sanan Brasilialle ja rikkauksia\ntuli tulvimalla Englannin vihollisilta. Mutta toinenkin mies oli\npuhunut Espado-Korppikotkan kanssa. Kuinka olikaan, niin oli tumma,\nkarski, nuori ulsterilainen majuri päässyt inhottavan totuuden perille,\nja kun he hiljaa kulkivat tietä pitkin sillalle päin, sanoi Murray\nkenraalille, että hänen piti erota heti, tai asettua sotaoikeuden eteen\ntuomittavaksi. Kenraali väitteli hänen kanssaan, kunnes he tulivat\npienen, troopillisen puuryhmän luo sillan korvalle. Ja siellä, laulavan\nvirran ja auringossa välkkyvien palmujen luona — sillä minä näen ne\nedessäni — veti hän miekkansa ja pisti sen majurin ruumiin läpi.\"\n\nTalvinen tie kulki nyt harjanteen yli. Ilma oli purevan kylmää, ja\ntaivasta vasten piirtyivät pensaikkojen ja näreikköjen mustat ryhmät.\nMutta kauempaa oli Flambeau näkevinään kajastusta, joka ei ollut\ntähtien, eikä kuun valoa, vaan tulta, jonka ihmiset olivat sytyttäneet.\nHän katseli sitä nyt, kun tarina läheni loppuaan.\n\n\"St. Clare oli helvetinkoira, mutta sentään rotukoira. Hän ei koskaan,\nsen minä vannon, ajatellut selvemmin ja ollut voimakkaampi kuin\nsilloin, kun Murray parka makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa.\nEi riemuhetkinäänkään, niinkuin kapteeni Keith totuudella sanoi, tuo\nsuuri mies ollut niin suuri kuin viimeisen, koko maailman halveksiman\ntappionsa aikana. Hän tarkasteli kylmästi asettaan pyyhkiäkseen\nsiitä veren. Hän huomasi silloin, että kärki, jonka hän oli pistänyt\nuhrinsa lapaluitten väliin, oli taittunut miesparan ruumiiseen. Ja\ntyynesti, niin kuin hän olisi istunut klubin ikkunassa, näki hän\nkaiken, mitä sitten seuraisi. Hän huomasi, että selittämätön ruumis\nlöydettäisiin, selittämätön, taittunut miekan kärki vedettäisiin ulos,\nselittämätön, katkennut miekka keksittäisiin — tai miekan puutos.\nHän oli murhannut, mutta ei mykistänyt. Mutta hänen mahtava älynsä\nnousi tätä häväistysiskua vastaan. Vielä oli keino. Hän voisi tehdä\nruumiin helposti selitettäväksi. Hän saattoi luoda kasan ruumiita,\njotka peittäisivät sen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua marssi\nkahdeksansataa englantilaista soturia kuolemaan.\"\n\nLämpimämpi hehku pimeän talvimaiseman takana loisti yhä kirkkaammin, ja\nFlambeau kiiruhti askeleitaan sinne päästäkseen. Isä Brown teki samoin,\nmutta näytti aivan kertomukseensa vaipuneelta.\n\n\"Niin urhoollinen oli tämä englantilainen rykmentti ja niin nerokas sen\njohtaja, että jos se heti olisi hyökännyt vastapäisille kukkuloille,\nolisi sen mielettömällä yrityksellä saattanut olla menestystä.\nMutta tuolla paha-aikeisella miehellä, joka pelasi sotilailla kuin\nshakkinappuloilla, oli toiset aikeet ja toiset syyt. Heidän tuli\npysyä suolla sillan luona siksi, kunnes brittiläisten ruumiita olisi\nsiellä riittävästi. Ja sitten esitettäisiin viimeinen, suuri kohtaus.\nTuo hopeatukkainen mies, pyhimys ja sotilas, jättäisi viholliselle\ntaittuneen miekkansa estääkseen jatkuvaa mieshukkaa. Tilapäisesti\nkeksityksi oli kappale sangen hyvin suunniteltu. Mutta minä luulen,\nvaikka en voikaan todistaa sitä — että kun he paraikaa rämpivät\nverisessä liejukossa, alkoi joku epäillä ja aavistaa totuutta.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:\n\n\"Kuulen äänen — en tiedä mistä se tulee — mutta se ääni sanoo minulle,\nettä mies, joka arvasi totuuden, oli sulhanen... hän, joka aikoi mennä\nnaimisiin vanhuksen tyttären kanssa.\"\n\n\"Mutta miten sitten on Olivierin ja hirttämisen laita?\" kysyi Flambeau.\n\n\"Osaksi ritarillisuudesta, osaksi viisaudesta ei Olivier vaikeuttanut\nmarssejaan vangeilla\", selitti kertoja. \"Useimmissa tapauksissa päästi\nhän heidät vapaiksi. Tällä kertaa vapautti hän heidät kaikki.\"\n\n\"Kaikki paitsi kenraalin\", sanoi pitkä mies.\n\n\"Kaikki\", sanoi pappi.\n\nFlambeau rypisti tummia kulmiaan.\n\n\"En vielä käsitä aivan kaikkea\", sanoi hän.\n\n\"Tässä kuva lisää, Flambeau\", sanoi Brown salaperäisen hiljaisella\näänellään. \"Minä en voi todistaa sitä, mutta minä voin, mikä on\nparempaa — nähdä sen. Aamupäivällä muutetaan leiri alastomilta,\nkuivettuneilta kukkuloilta ja brasilialaiset sotilaat järjestyvät\nosastoihin ja riveihin marssiakseen pois. Siellä vilkkuu Olivierin\npunainen paita ja hänen pitkä, musta partansa heiluu tuulessa,\nhänen seisoessaan leveälierinen hattu kädessään. Hän sanoo\nhyvästi vapauttamalleen suurelle viholliselle — yksinkertaiselle\nenglantilaiselle sotavanhukselle, joka kiittää häntä miestensä\npuolesta. Englantilaisten joukkojen jäännös seisoo hänen\ntakanaan tehden kunniaa kivääreillään; sen vieressä on ruoka- ja\nkuormastovaunuja peräytymistä varten. Rummun pärrytys kuuluu:\nbrasilialaiset lähtevät liikkeelle; englantilaiset seisovat paikoillaan\nkuin kuvapatsaat. Ja niin he seisovat siksi, kunnes viimeinen vilahdus\nvihollisesta on kadonnut näköpiirin taa. Silloin muuttavat he äkkiä\nasentoa kuin kuolleet, jotka virkoavat. He kääntävät viidetkymmenet\nkasvonsa kenraalia kohden — sellaisia kasvoja ei voi unhottaa.\"\n\nFlambeau säpsähti äkkiä:\n\n\"Ah ettehän te tarkoittane\", huudahti hän, \"tarkoittane, että...\"\n\n\"Kyllä\", sanoi isä Brown syvällä, järkyttävällä äänellään.\n\"Englantilaiset kädet panivat nuoran St. Claren kaulaan — luultavasti\nsamat kädet, jotka panivat sormuksen hänen tyttärensä sormeen.\nEnglantilaiset kädet kuljettivat hänet häpeäpuun luo — miesten,\njotka olivat seuranneet häntä voittoon. Ja englantilaiset — Jumala\narmahtakoon ja suojelkoon meitä kaikkia! — englantilaiset sielut\nkatselivat häntä, kun hän vieraan auringon alla heilui palmupuussa,\nrukoillen vihassaan, että hän sieltä putoaisi helvettiin.\"\n\nKun he nyt olivat tulleet kummun yli, kohtasi heitä voimakas valo\nenglantilaisen ravintolan punaverhoisista ikkunoista. Se oli rakennettu\npitkäsivu tielle päin, aivan kuin siten osoittaakseen tavatonta\nvieraanvaraisuuttaan. Kaikki sen kolme ovea olivat auki, ja iloinen\nnauru ja hälinä kuului sieltä kulkijoittemme korviin.\n\n\"Enempää ei minun tarvinne sanoa\", lisäsi isä Brown. \"Tutkinto ja\ntuomio seurasivat toisiaan, ja kun tuomio oli pantu toimeen, vannoivat\nhe Englannin ja tyttären kunnian vuoksi ikuisesti hautaavansa tarinan\nkavaltajan kukkarosta ja murhaajan miekan terästä. Olihan mahdollista,\nettä he koettivat unohtaa sen. Me ainakin tahdomme tehdä niin. Tässä on\nravintola.\"\n\n\"Siinä olen minä mukana\", sanoi Flambeau ja aikoi juuri astua sisään\nkirkkaasti valaistuun, meluisaan baarihuoneeseen, kun hän äkkiä\nperäytyi askeleen ja oli kaatua tielle.\n\n\"Katsokaa tuota, paholaisen nimessä\", huudahti hän osoittaen\nnelikulmaista puukilpeä, joka pisti ulos sisäänkäytävän yläpuolella. Se\nesitti hämärästi miekan kahvaa, jonka terä oli taittunut ja siihen oli\nkömpelöillä vanhanaikaisilla kirjaimilla piirretty _Taittuneen miekan\nravintola_.\n\n\"Ettekö voinut aavistaa sitä\", kysyi isä Brown hiljaisesti. \"Hänhän on\ntämän maan epäjumala. Joka toisella ravintolana, kadulla ja puistolla\non hänen nimensä.\"\n\n\"Minä luulin, että olimme päässeet tuosta hirviöstä\", sanoi Flambeau\nsylkäisten maahan.\n\n\"Hänestä te ette koskaan pääse Englannissa, niin kauan kuin pronssi on\nkestävää ja kivi rikkomatonta\", sanoi pappi maahan katsellen. \"Hänen\nmarmoripatsaansa tulevat läpi vuosisatojen kehoittamaan ylpeitä,\nviattomia poikia toimintaan. Hänen hautansa kirkkomaalla tulee aina\ntuoksumaan velvollisuuden tuntoa, kuin liljat. Miljoonat, jotka eivät\nkoskaan ole tunteneet häntä, tulevat rakastamaan häntä kuin isää —\ntuota miestä, jota hänen viimeiset miehensä kohtelivat kuin roistoa.\nHän tulee pysymään pyhimyksenä ja totuus hänestä ei ole koskaan tuleva\ntunnetuksi, sillä lopuksi olen minäkin tehnyt päätökseni. Salaisuuksien\nilmituomisessa voi olla niin paljon hyvää, mutta myöskin niin paljon\npahaa, että minä asetan menettelyni kokeen alaiseksi. Kaikki nuo\nsanomalehdet joutuvat pian unhoon: brasilialais-vastainen rähinä on\ntauonnut ja Olivieria kunnioitetaan kaikkialla. Mutta minä lupasin\nitselleni, että niin pian kuin metallissa tai kivessä, yhtä kestävissä\nkuin pyramiidit, eversti Clancyä, majuri Murraytä tai presidentti\nOlivieria, tai jotain muuta viatonta miestä häväistäisiin, tai\nvääryydellä moitittaisiin tämän asian takia, silloin puhuisin minä.\nJos ei tapahtuisi muuta, kuin että St. Clarea yhä edelleen vääryydellä\nylistettäisiin, vaikenisin minä. Ja sen aion tehdä.\"\n\nHe menivät nyt punaverhoiseen saliin, joka ei ainoastaan ollut\nhauska, vaan myöskin hiukan ylellisesti sisustettu. Pöydällä oli\nhopeinen jäljennös St. Claren hautapatsaasta, painuneine päineen,\ntaittuneine miekkoineen. Seinillä näkyi väritettyjä valokuvia samasta\ntaideteoksesta, sekä tauluja, jotka ilmoittivat kuvapatsaalle aikoville\nturisteille raitiovaunujen lähtö- ja tuloajat. Molemmat ystävykset\nistuutuivat eräälle täytetyistä penkeistä.\n\n\"On kylmä\", sanoi isä Brown, \"juokaamme hiukan viiniä tai olutta.\"\n\n\"Tai konjakkia\", sanoi Flambeau.\n\n\n\n\nKUOLEMAN KOLME ASETTA\n\n\nSekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä\nBrown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin\narvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet\naamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron\nArmstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella\nsalaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista\nhuvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä\nhän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli\nhullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään\nkostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta\nkuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä,\ntai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir\nAaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan\npimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä\nvaloisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset\npuheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen\nterveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen,\nja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla\nkuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein\nkuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.\n\nHänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin\nusein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin\nkerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta\nskotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut\n— niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen\nvalkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa,\njotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät\nmelkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari\ntai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen,\nteeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.\n\nHän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella,\noivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen\nnykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista\noli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien\nohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti\nhän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli\ntärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo\nantoi junalle täräyksen.\n\nVeturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen,\nmissä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat\nkoneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä\nalkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu\nmies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat\nmustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään\nkuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada\nmyöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten\nkuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita\näänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa\nkuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: _murha!_\n\nMutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan\nkaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin\nkauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.\n\nKun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt\nmonta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies\nvihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus.\nIloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa\nmustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.\n\nNiin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta,\noli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan,\nnäkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen\nyönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan\nköydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen\ntaistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli\nmyös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli\nasennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir\nAaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri,\nvaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli\nvainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa\nja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä,\nmutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa\nkuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär\nAlice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti\nkuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi\nja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä\nasemalta.\n\nIsä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin\nja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen\nja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee\nuskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä\nolisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista\nolisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä\nei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun\nnyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä\npappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten\ntuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.\n\n\"Minun ymmärtääkseni\", sanoi mr Merton avomielisestä \"on asia täysin\nselittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha\nmies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia\nollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä.\nSitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa\nsellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua\nkastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin\nmurhata joulu-ukko.\"\n\n\"Niin, se oli iloinen talo\", sanoi isä Brown. \"Talo oli hauska ja\niloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä\niloisena nyt, kun hän on kuollut?\"\n\nMerton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä.\n\"Nyt kun hän on kuollut?\" toisti hän.\n\n\"Niin\", jatkoi pappi, \"hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa\nminulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?\"\n\nMertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle\npäästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa\nsaamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän\noli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä\nihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein\nmietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu.\nHuoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä\nja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin\nkuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen\nparta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa\nja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen\nkolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja\nkuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti\nhän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen\nympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain\nisäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine\nkäsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen,\nsuuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi\nleikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa,\noli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan\nsyvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen\nhyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua\n— hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle.\nMitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että\nneitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja\nhän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen\nolennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli\nusein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin\nvapisemaan.\n\n\"Katsokaa\", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään,\n\"minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee\nmuut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa\ntuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma\nsiitä; _ne nos inducas in tentationem_.\n\n\"Jos minä murhaisin jonkun\", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, \"olisi\nuhrini varmasti optimisti.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.\n\n\"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?\"\n\n\"Ihmisistä on hauska nauraa\", vastasi isä Brown, \"mutta he eivät\npidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen\nkärsivällisyydelle käypää.\"\n\nHe kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin,\nmutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon,\nsanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään\nvaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:\n\n\"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään,\nmutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet\nvälistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi.\"\n\nMertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen\nsalapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa,\nsillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät\nja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä\nsilmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas\nselkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti,\nvaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten\nvaunuja.\n\nHuomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja\nvei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle\npoliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista\npoikamaista kärsimättömyyttä.\n\n\"No, mr Gilder\", sanoi hän, \"oletteko päässyt salaisuuden perille?\"\n\n\"Tässä ei ole salaisuutta\", vastasi Gilder ja katseli variksia\nuneksivin silmin.\n\n\"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä\", sanoi Merton\nhymyillen.\n\n\"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen\", huomautti vanhempi mies\nsivellen harmaata, terävää leukapartaansa. \"Kolme minuuttia sen jälkeen\nkuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki.\nTunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?\"\n\n\"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun\nnäen hänet.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Gilder vetelästi. \"Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin\nkadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni\nsamalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne.\"\n\n\"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut\nisäntänsä?\" kysyi nuori mies.\n\n\"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma\", vastasi Gilder kiivaasti\n\"jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa\nkahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat\nhänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa\nvaikeaksi, on saada selville _tapa_, millä murha on tehty. Näyttää\nsiltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta\ntäällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut\nepämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin\npieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä.\"\n\n\"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota\" sanoi pappi\nhiljaa naurahtaen.\n\nKuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi\nBrownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Myönnän puhuneeni naurettavasti\", sanoi Brown anteeksi pyytäen.\n\"Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin\njättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan\nsitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä\nkuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi salapoliisi nopeasti.\n\nIsä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja\nräpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa\nja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli\navonainen ullakko-ikkuna.\n\n\"Ymmärrätte kai\", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi,\n\"että hänet heitettiin tuolta alas.\"\n\nGilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. \"Mahdotontahan se\nei ole\", sanoi hän, \"mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte\nolla niin varma siitä.\"\n\nBrown avasi ammolleen harmaat silmänsä.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö\nnäe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?\"\n\nIkkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai\nhiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma\nasiastaan.\n\n\"Te olette aivan oikeassa, sir\", sanoi hän isä Brownille. \"Se on\nnuoranpätkä.\"\n\nHän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli\nvain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli\nulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen\npalvelijan Magnuksen hirtehisnaama.\n\n\"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni\", huudahti Gilder astuen\nesiin odottamattoman reippaasti.\n\n\"Onko teillä rahat?\" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.\n\nMies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.\n\"Ei ainakaan täällä\", lisäsi hän sitten.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö\", sanoi\nniin sanottu Magnus.\n\nKun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää\njunan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot\nvärittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun\nja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen\nsyntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun\nsir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon\nravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat\nmuutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa\nkuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa\nymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut\nhiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja\nläpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.\n\n\"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään\", sanoi hän kovasti\nja korskeasti. \"Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen\nvuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla\nvalmiina hänen hautajaisiaan varten.\"\n\nJa hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.\n\n\"Kersantti\", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin\nkäsiin, \"ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin\nvaarallisen näköinen.\"\n\n\"Sir\", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. \"En\ntosiaankaan tiedä, käykö se päinsä.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi toinen terävästi. \"Ettekö ole vanginnut\nhäntä?\"\n\nMagnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan\nvihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.\n\n\"Me vangitsimme hänet\", vastasi kersantti hyvin vakavasti, \"juuri\nkun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli\njättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi.\"\n\nGilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.\n\n\"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?\" kysyi hän Magnukselta.\n\n\"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja\", vastasi hän\ntyynesti.\n\n\"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman\nperheensä huostassa\", sanoi Gilder.\n\nViimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan\njyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo\nonneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen\ntavu Magnuksen vastauksesta:\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen.\"\n\nKaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne\nsiitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton\nei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir\nArmstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan\ntakaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa\nväri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti\naivan harmaalta.\n\n\"Olkaa varovainen puheissanne\", sanoi Royce karkeasti, \"muuten\nsäikäytätte miss Armstrongin.\"\n\n\"Niin, sitä minä juuri toivon\", sanoi kirkasääninen mies.\n\nKun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat\nkummastuneen näköisiä, jatkoi hän:\n\n\"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen\nnähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät,\nettä hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä\ntiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan\nniitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna.\nJos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki\nrahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen\navioliittonsa tuon juopporentun kanssa...\"\n\n\"Seis\", sanoi Gilder hyvin ankarasti. \"Teidän kuvittelunne ja\nsyytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole\nvarmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne...\"\n\n\"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita\", keskeytti Magnus\nkatkonaisella murteellaan. \"Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö,\nkuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus\non tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos,\nsyöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä\nlattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin\nviranomaisille.\"\n\nHän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli\nveripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi\nhän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan,\njoille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.\n\nMerton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi\nGilderille: \"Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin\nmielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?\"\n\nIsä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:\n\n\"Niin\", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, \"mutta\novatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten\nkanssa.\"\n\nTyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen\nruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean\ntukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi\nsiinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.\n\n\"Tämä mies\", sanoi mr Gilder vakavasti, \"väittää, että teidät murhan\njälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä.\"\n\n\"Hän puhuu totta\", vastasi Alice.\n\nSeuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick\nRoyce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat\nkummalliset sanat:\n\n\"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä\nennen.\"\n\nHänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän\nMagnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet,\nlitteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti\nRoyceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki\nolisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä\npantomiimissa.\n\n\"Jättäkää tuo, mr Royce\", huusi Gilder käskevällä äänellä. \"Minä\nvangitsen teidät väkivallasta.\"\n\n\"Sitä te ette tee\", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.\n\n\"Te saatte vangita minut murhasta.\"\n\nGilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan\nlyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja\nalkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä\nkasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta\", sanoi Royce. \"Miss\nArmstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut\ntarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen\nhäntä.\"\n\n\"Puolustaakseen häntä\", toisti Gilder miettivänä.\n\n\"Ketä vastaan?\"\n\n\"Minua vastaan\", sanoi kirjuri.\n\nAlice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut\", sanoi hän, \"olen iloissani,\nettä sinä kuitenkin olet rohkea.\"\n\n\"Seuratkaa minua tuonne ylös\" sanoi Patrick Royce synkästi, \"niin\nnäytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui.\"\n\nUllakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio\nniin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen\njälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen\nheitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan\ntyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja\npitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti\nheitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon\nja yksi lattialle.\n\n\"Olin juovuksissa\", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen\nmiehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku\nlapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.\n\n\"Tunnettahan te kaikki minut\", jatkoi hän käheästi. \"Kaikki tietävät,\nkuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla\nlailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin\nehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini\njäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan,\nmies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle,\nja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan\nitse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään\nyksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa\nmelkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin\njalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani\nheitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien\npenkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin\ntavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä\nlienee kai Jumalallekin kylliksi.\"\n\nHienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit\nsuurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he\nhämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan\nnelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa\nhartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli,\npysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat,\npyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen,\nnaurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.\n\n\"Ei, kuulkaas\", sanoi hän hyväntahtoisesti. \"Tuo ei pidä ollenkaan\npaikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä\nlöytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora\nhirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on\nasianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan.\nSe ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista.\"\n\nHän pudisteli päätään kuin laitumella käypä hevonen\n\nPoliisipäällikkö Gilder oli avannut suunsa vakavan miettiväisesti,\nmutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan sanotuksi, oli eriskummainen\nolento lattialla jatkanut aivan välinpitämättömästi.\n\n\"Sitten on meidän huomattava kolme mahdotonta seikkaa. Ensiksi nämä\nreiät matossa, reiät, joista kuusi kuulaa on mennyt sisään. Miksi\nihmeessä mattoa pommitettaisiin? Juopunut laukaisee kohti vihollisensa\npäätä, joka irvistelee häntä vastaan. Hän ei suutu hänen jalkoihinsa,\nei hyökkää hänen tohveleittensa kimppuun.\"\n\nSittenkun puhuja oli lopettanut maton käsittelyn, nosti hän kätensä\nja pisti ne taskuunsa jääden kuitenkin yhä edelleen polvistuneeseen\nasentoonsa.\n\n\"Ja sitten nuora!\" jatkoi hän. \"Minkälainen mahtaisi se humala olla,\njoka panisi ihmisen ensin yrittämään nuoraa uhrinsa kaulan ympärille,\nmutta tyytyisi lopulta kiinnittämään sen hänen jalkaansa? Niin\nhumalassa ei Royce ainakaan ollut, sillä silloin nukkuisi hän nyt\nkuin tukki. Ja sitten paras todistus — viskypullo. Te huomautitte,\nettä juomari tappeli saadakseen viskypullon, onnistuikin saamaan sen,\nmutta kieritti sen soppeen vuodattaen puolet sisällöstä permannolle\nja jättäen loput jäljelle. Se on sellaista, jota juomari ei koskaan\ntekisi.\"\n\nKömpelösti kapusi hän ylös lattialta ja sanoi katuvalla äänellä sille,\njoka oli syyttänyt itseään murhasta:\n\n\"Olen hyvin pahoillani, hyvä herra, mutta teidän juttunne on hyvin\nhuonosti keksitty.\"\n\n\"Sir\", sanoi Alice Armstrong hiljaa papille, \"saanko puhutella teitä\nhetkisen kahden kesken.\"\n\nTämä pyyntö pakoitti puheliaan papin lähtemään ovelta, ja kun he olivat\ntulleet viereiseen huoneeseen, sanoi tyttö hyvin hätäisesti, ennenkuin\ntoinen oli ehtinyt avata suutaan:\n\n\"Te olette teräväjärkinen, ja minä tiedän, että te koetatte pelastaa\nPatricken, mutta se ei hyödytä mitään. Asian sisin ydin on musta,\nja mitä pitemmälle te tutkimuksessanne tunkeudutte, sitä enemmän\ntodisteita löydätte te tuota onnetonta miestä vastaan, jota minä\nrakastan.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Brown katsellen häntä tarkasti.\n\n\"Niin\", sanoi hän katse yhtä kiinteänä, \"siksi, että minä omin silmin\nnäin hänen tekevän rikoksen.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi Brown näyttämättä vähääkään liikutetulta. \"Ja mitä hän\nsitten teki?\"\n\n\"Minä olin viereisessä huoneessa lähinnä heitä\", kertoi tyttö.\n\"Molemmat ovet olivat kiinni, mutta äkkiä kuulin minä jonkun\närjäisevän äänellä, jonka vertaista en koskaan ole kuullut: 'Helvetti,\nhelvetti, helvetti!' Heti sen jälkeen vapisivat ovet ensimäisestä\nrevolverin laukauksesta. Pamaus toistui kolme kertaa, ennenkuin sain\nauki molemmat ovet ja huomasin huoneen olevan täynnä savua. Mutta\nmielettömän Patrick-parkani kädessä savusi pistooli, ja omin silmin\nnäin hänen ampuvan viimeiset laukaukset. Sitten heittäytyi hän isäni\nkimppuun, joka kauhuissaan oli kouristautunut kiinni ikkunalautaan. He\ntaistelivat ja Patrick koetti kuristaa isäni nuoralla, jonka hän heitti\nhänen kaulaansa, mutta se liukui olkapäitten yli jalkoihin. Se kiertyi\nkai toisen jalan ympärille, sillä Patrick veti häntä nyt taaksepäin,\nkuin olisi ollut hullu. Sain käsiini veitsen, joka oli matolla,\nsyöksyin heidän väliinsä ja taitoin nuoran, ennenkuin pyörryin.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi isä Brown, yhä edelleen kylmän kohteliaana.\n\"Minä kiitän teitä.\"\n\nKun tyttö nyt vaipui kokoon ja peitti kasvonsa käsillään, meni pappi\njäykkänä ja suorana toiseen huoneeseen, jossa hän tapasi Gilderin ja\nMertonin yksin Patrick Roycen kanssa, joka istui tuolilla käsiraudoissa.\n\n\"Saisinko teidän läsnäollessanne sanoa vangille pari sanaa?\" kysyi\nisä Brown nöyrällä äänellä poliisipäälliköltä, \"ja voisikohan hänet\nminuutiksi vapauttaa noista kalvosimista?\"\n\n\"Hän on vahva mies\", sanoi Merton hiljaisella äänellä.\n\n\"Miksi tahdotte, että ne otettaisiin pois?\"\n\n\"Niin\", sanoi pappi nöyrästi. \"Tahtoisin saada suuren kunnian puristaa\nhänen kättään.\"\n\nMolemmat poliisit tuijottivat häneen, ja isä Brown lisäsi:\n\n\"Ettekö tahdo kertoa heille asian oikeaa laitaa?\" Tuolilla istuva mies\npudisteli pörröistä päätään, ja pappi kääntyi kärsimättömänä pois.\n\n\"Siinä tapauksessa teen minä sen\", sanoi hän. \"Yksilön henki on\nsuuremman arvoinen kuin näennäisesti puhdas maine. Minä aion pelastaa\nelossa olevat ja antaa kuolleitten haudata kuolleensa.\"\n\nHän meni onnettoman ikkunan luo ja katseli puhuessaan ulos silmiään\nräpäytellen:\n\n\"Minä sanoin teille, että tässä tapauksessa löysimme monta asetta ja\nvain _yhden_ vainajan. Nyt sanon minä teille, että aseita ei käytetty\nmurhaan. Kaikki nuo kamalat välikappaleet, juoksusilmukka, verinen\nveitsi, tyhjä revolveri, kaikkia niitä käytettiin armeliaisuuden\npalveluksessa — ei sir Aaronin murhaan, vaan hänen puolustuksekseen.\"\n\n\"Hänen puolustuksekseen\", toisti Gilder. \"Ketä vastaan?\"\n\n\"Häntä itseään vastaan\", sanoi isä Brown. \"Häntä vaivasi\nitsemurhahulluus.\"\n\n\"_Mitä ihmeitä?_\" sanoi Merton epäilevällä äänellä. \"Ja ilon uskonto...\"\n\n\"Se on julma uskonto\", sanoi pappi katsellen ulos ikkunasta. \"Miksei\nhän olisi saanut itkeä, niinkuin hänen esi-isänsä ennen häntä? Hänen\nmenettelytapansa jäykistyivät, hänen mielipiteensä kylmenivät. Tuon\niloisen naamion takana piili jumalankieltäjän tyhjä sielu. Pysyäkseen\niloisella asteellaan, jolla hän yleisöön nähden oli, vaipui hän\ntakaisin juoppouteen, jonka hän kauan sitten oli hylännyt. Mutta\nkun rehellinen raittiusmies lankeaa juoppouteen, on siitä se kamala\nseuraus, että hän teeskentelee ja odottaa sitä sielullista helvettiä,\njosta hän varoittaa muita. Se sai Armstrong paran käsiinsä ennen\naikojaan ja tänä aamuna oli hän niin raivoissaan, että istui täällä\nsisällä karjuen olevansa helvetissä, niin hurjalla äänellä, ettei\nhänen tyttärensä tuntenut sitä. Hän tahtoi vain kuolla ja mielipuolten\ntavallisella viekkaudella oli varustautunut monenlaisilla kuoleman\naseilla — juoksusilmukalla, ystävänsä revolverilla ja veitsellä. Royce\ntuli sattumalta sisään ja ryhtyi reippaasti toimeen. Veitsen heitti\nhän vanhuksen taakse matolle, sieppasi revolverin, ja kun hänellä ei\nollut aikaa kiskoa ulos kuulia, ampui hän laukauksen laukauksen jälkeen\nlattiaan. Itsemurhaaja näki silloin kuoleman edessään toisessa muodossa\nja syöksyi ikkunalle. Royce teki ainoan, mitä tehdä voi — juoksi hänen\njälkeensä nuora käsissään yrittäen sitoa hänen kätensä ja jalkansa.\nSilloin juoksi onneton tyttö sisään. Hän käsitti taistelun väärin ja\nkoetti leikata veitsellä nuoran poikki vapauttaakseen isänsä. Ensin\nhaavoitti hän Royce-parkaa rystysiin ja niistä juoksi tuo vähäinen\nverimäärä. Te huomasitte tietysti, että palvelijan kasvoissa oli nyrkin\niskun jälkeen verta, vaikkei haavaa ollutkaan? Ennen kuin tyttöparka\npyörtyi, oli hänen kuitenkin onnistunut taittaa nuora, niin että hänen\nisänsä syöksyi ikkunan kautta ikuisuuteen.\"\n\nNyt syntyi pitkä hiljaisuus, jonka hitaasti keskeytti metallin kalina,\nkun Gilder irroitti kahleet Patrick Roycen käsistä. Sitten sanoi hän\ntälle:\n\n\"Teidän asemassanne olisin minä kertonut koko totuuden. Te ja nuori\nneiti olette suuremman arvoiset kuin Armstrongin kuolinpuhe.\"\n\n\"Armstrongin kuolinpuheesta välitän minä viisi\", huudahti Royce\nkiivaasti. \"Ettekö käsitä kaiken tapahtuneen sentähden, ettei Alice\nsaisi tietää mitään?\"\n\n\"Mistä?\" kysyi Merton.\n\n\"Siitä, että hän on murhannut isänsä, ettekö sitä käsitä?\" huusi Royce.\n\"Jos häntä ei olisi ollut, olisi ukko vielä elossa. Hän voi tulla\nhulluksi saadessaan tietää sen.\"\n\n\"Sitä en juuri luule\", sanoi isä Brown tarttuessaan hattuunsa. \"Jos\nminä olisin teidän sijassanne, sanoisin hänelle kaikki. Pahimmatkaan\nerehdykset eivät voi myrkyttää elämää siinä määrin kuin synti. Te\nmolemmat tulette kaikissa tapauksissa onnellisemmiksi kuin nyt olette.\nMinun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun.\"\n\nKun hän tuli ulos tuuleen, tapasi hän erään tuttavan Highgatestä, joka\npysäytti hänet sanoen:\n\n\"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti.\"\n\n- \"Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun\", sanoi isä Brown.\n\"Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta.\"\n\n\n\n\nRUHTINAS SARADINEN SYNNIT\n\n\nOtettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä\nFlambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin\npienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän\noleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin\nkapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla\nniittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa\nkahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille.\nFlambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen\nmielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään:\nlohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo\nkonjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja\nrevolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti\nkuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi\neteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä \"the\nBroads\", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista\npuutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä.\nTuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa\npysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa\nlähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja\nja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]\n\nFlambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi\nfilosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen\npuolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen\nonnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti,\nettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten,\njolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies,\nhän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli\nilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin.\nVarsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi\nkäyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki.\nKortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: \"Jos\njoskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi\nihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät,\nsillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla\nsaitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian\nloistavimpia.\" Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas\nSaradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.\n\nSiihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta.\nHän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja\nhuomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan\npaenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus\nei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli\npainunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän,\nnimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän\nkerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa.\nRuhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän\noli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin\noli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin,\npälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen\npakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti\nlöydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa.\nSattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.\n\nEräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa\nja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan\nja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä\ntaas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin\nsanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli\njuuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva\nväriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa\nlapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat\nkasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan\ntuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi\noli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän\nyläpuolelleen.\n\n\"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa\", sanoi Flambeau.\n\nIsä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike\noli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja\nihmeissään, mikä häntä vaivasi.\n\n\"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin\nkeijukaiset kuin me\", vastasi pappi. \"Keijujen valtakunnassa ei tapahdu\nyksinomaan kauniita asioita.\"\n\n\"Pyh, lorua!\" sanoi Flambeau. \"Näin kauniissa kuutamossa ei voi\ntapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä,\nmitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan,\nennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman.\"\n\n\"Kuten haluatte\", sanoi isä Brown. \"En ole koskaan sanonut, että aina\nolisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut,\nettä se on aina vaarallista.\"\n\nHe soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun\nkalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi\nvärittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun\nensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle,\nkatkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai\nkylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki\nselvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja\nsiltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen\nolivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen\nrannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut\ntäydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen\nkaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään\nhyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan,\nmiehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja\nalaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen\nnojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde\nsai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja\nhuutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari]\nja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja\nhän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä\npolveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.\n\nVene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen\nsuvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä\nyksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja\ntulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen\nvaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden\nkeskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari,\njossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta\nruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot\nolivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset\ntai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen\nja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren\nympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri\npaimenpilli.\n\n\"Tässä se vihdoinkin on\", puhkesi Flambeau puhumaan. \"Tämä jos mikä\nlienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House.\nLuulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko.\"\n\n\"Mahdollisesti\", sanoi isä Brown puolueettomasti, \"mutta siinä\ntapauksessa huonoa lajia\".\n\nHeidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin\nkahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla\nihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.\n\nTalo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin.\nPääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala\nalavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon\nkolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan\nlähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään\nvaloisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko\nsuuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän\nkahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua.\nOven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja\nvälinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt\nollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina\nottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle\nvihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun\npalvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän\nkohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. \"Hänen ylhäisyytensä\nvoi olla täällä minä hetkenä hyvänsä\", sanoi hän, \"ja hän pahastuisi\nsuuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan.\nMeidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään\nja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä\ntarjottavan nyt, jos suvaitsette.\"\n\nFlambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen\nhyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei\nhänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan\nollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen\nvaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko\nmatalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista\nvaloa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri\nharmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden\npitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen,\noliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti\nkieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen\nSaradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja\nnäytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.\n\nKun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä,\nvieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen,\njoka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen\nja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat\nolevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta\npalveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia,\ntaloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar\noli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen\ntapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen\nmuunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli\nulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan\nenglantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien\nmiespuolisten palvelijoiden on laita.\n\nVaikka paikka oli viehättävä ja omituinen, huokui siitä eräänlainen\nsynkkyys. Tunnit kuluivat kuin päivät. Pitkät lukuisin ikkunoin\nvarustetut huoneet olivat tulvillaan päivänvaloa, mutta tämä päivänvalo\noli kuin kuollutta. Ja kaikkien muiden tilapäisten äänien, kuten\npuheen, kilisevän lasin tai palvelijoiden askelten yli kuului talon\nkaikilta puolilta joen surumielinen kohina.\n\n\"Olemme poikenneet väärälle suunnalle ja tulleet väärään paikkaan\",\nsanoi isä Brown katsahtaen ikkunasta harmaan vihreään kaislikkoon ja\nhopeanhohtoiselle joelle. \"Mutta mitä se tekee? Joskus on hyvä olla\noikeana henkilönä väärällä paikalla.\"\n\nIsä Brown oli yleensä vaitelias mutta kuitenkin erittäin\npuoleensavetävä pieni pappi, ja näiden harvojen vaikkakin\nloppumattoman pitkien tuntien kuluessa hän tunkeutui syvemmälle\nReed Housen salaisuuksiin kuin hänen salapoliisiystävänsä. Hänellä\noli tuo herttaisen vaikenemisen lahja, joka on omiansa herättämään\nkertomishalua, ja oikeastaan mitään sanomatta hän sai uusilta\ntuttaviltaan tietää enemmän kuin he muuten olisivat kertoneet.\nHovimestari oli luonteeltaan aika umpimielinen. Hän osoittautui\nkuitenkin olevansa jörö, melkein eläimellisen uskollinen herraansa\nkohtaan, jota hänen sanojensa mukaan oli kohdeltu hyvin pahoin. Eniten\nhäntä vastaan tuntui rikkoneen hänen ystävänsä veli, jonka pelkkä nimi\nvenytti tuon vanhan miehen painuneet posket ja sai hänet nyrpistämään\nkoukkunenäänsä. Kapteeni Stephen oli selvästi oikea konna, joka\noli kiristänyt veljeltänsä suuria rahasummia ja pahoittanut hänet\npakenemaan suuren maailman elämästä tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan\nsoppeen tälle pienelle saarelle. Enempää Paul ei halunnut sanoa, ja\nPaul oli ilmeisesti puolueellinen.\n\nItalialainen taloudenhoitajatar oli hieman puheliaampi, Brownin\nmielestä senvuoksi, että hän oli tyytymättömämpi. Hänen äänensä oli\njotensakin terävä hänen puhuessaan isännästään, vaikka hän tuntuikin\ntuntevan eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Flambeau ja hänen\nystävänsä seisoivat peilihuoneessa ja katselivat molempien veljesten\npunaliitukuvia, kun taloudenhoitajatar tuli nopeasti sisälle jollekin\nasialle. Tällä loistavalla lasihuoneella oli se omituisuus, että\nneljä tai viisi peiliä heti heijasti sisääntulijan kuvan, ja ympäri\nkääntymättä isä Brown keskeytti lauseensa, joka oli jokin kriitillinen\nperhettä koskeva huomautus. Mutta Flambeau, joka nenineen päivineen\noli taulussa kiinni, sanoi lujalla äänellä: \"Nämä ovat luullakseni\nSaradinen veljekset. Molemmat näyttävät jotensakin viattomilta. Olisi\nvaikea sanoa kumpi on hyvä ja kumpi kelvoton.\" Kun hän samassa huomasi\nhuoneeseen tulleen naisen, hän käänsi keskustelun toisaanne ja meni\nsitten muutaman minuutin kuluttua puutarhaan. Mutta isä Brown jatkoi\nkiintein ilmein kuvien tarkastelua, ja rouva Anthony tarkasteli yhtä\nhuomaavaisena isä Brownia.\n\nHänellä oli suuret surulliset ruskeat silmät ja hänen oliivinväriset\nkasvonsa hehkuivat kummallista tuskaisaa ihmettelyä, ikäänkuin hän\nolisi ollut epävarma vieraan olemuksesta — ja tarkoituksesta. Lieneekö\npienen papin puku ja uskonto hänessä herättänyt etelämaalaisia muistoja\nripistä tai luuliko hän tämän tietävän enemmän kuin tiesi, hän sanoi\njoka tapauksessa matalalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut uskotulle:\n\"Ystävänne on tavallaan aivan oikeassa. Hän sanoo olevan vaikeata\nratkaista, kumpi on hyvä, kumpi kelvoton veli. Kyllä tosiaan olisikin\nhyvin vaikeata osoittaa näistä tuo hyvä.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi isä Brown ja aikoi mennä tiehensä.\n\nNainen meni häntä askeleen lähemmäksi synkin ilmein ja kumarassa\nasennossa, sarvensa laskeneen sonnin tavoin.\n\n\"Ei kumpainenkaan ole hyvä\", sähisi hän. \"Kapteeni teki kyllä pahasti\nottaessaan kaikki rahat, mutta minun mielestäni ruhtinas ei osoittanut\nsuurtakaan hyvyyttä luopuessaan niistä. Kapteeni ei ole ainoa, josta\nvoidaan sanoa jotakin pahaa.\"\n\nPapille valkeni jotain hänen seisoessaan kasvot pois käännettyinä, ja\nhänen huulensa muodostivat vaieten sanan \"kiristystä\". Mutta samassa\nnainen käänsi äkkiä kalvenneet kasvonsa ja oli vähällä kaatua. Ovi oli\navautunut äänettömästi, ja kalpea Paul seisoi haamun tavoin oviaukossa.\nSeinäpeilien vuoksi näytti siltä kuin huoneeseen olisi astunut samalla\nkertaa viisi Paulia viidestä eri ovesta.\n\n\"Hänen korkeutensa on juuri saapunut\", sanoi hän.\n\nSamalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse\nja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut\nvoimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan\nohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan\nsaman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora\nja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa\nkummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä,\njoka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan,\nmutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran\npeittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät\nteatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä\nhänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset\nliivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli\ntoisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan\nsen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: \"Tässä saatte minut taas\".\nJäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli.\nMuutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua.\nMutta sitten hovimestari sanoi: \"Kaikki on käytettävissänne\", ja yhä\nhansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti\niloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi\nruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.\n\nRuhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi\nvieraille sydämellisesti kätensä.\n\n\"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau\", sanoi hän.\n\"Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana,\nettä sanon sen.\"\n\n\"Kaukana siitä\", vastasi Flambeau ja nauroi. \"Harvat tulevat\nkuuluisiksi pelkillä hyveillään.\"\n\nRuhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö\nlause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin\npurskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.\n\n\"Tämähän on pieni miellyttävä paikka\", sanoi hän aivan vapaasti. \"Ikävä\nvain, ettei täällä ole mitään tekemistä.\"\n\nPappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui\nhämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän\nkatsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita\nkasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai\nollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen\nnäyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa,\nitse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen.\nMies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä\npeilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.\n\nRuhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa\nmolemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun\nurheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun\nveneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin\nluo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin\nhuvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat,\nvaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä\ntai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa\nja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat\nhänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia,\naustraalialaisia \"bushrangers'eja\" ja italialaisia maantierosvoja.\nIsä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt\nviimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt\nnäitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.\n\nMaailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni,\nainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen\nrauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat\nhienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti,\nikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja\nhän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan.\nSe oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä\nhovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei\nitse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö,\nellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta\nmelkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi\nhäntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta\njotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen\napulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo;\nhän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja\noli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen\nkuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli\nkiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa\noleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin\nepävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.\n\nKun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden\nreunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi\ntaas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa\nsatumaassa. \"Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!\" ajatteli hän.\n\n\"Uskotteko tuomioon?\" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.\n\n\"En\", vastasi hänen vieraansa, \"uskon tuomiopäivään.\"\n\nRuhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen.\nRuhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen\nkasvonsa olivat varjossa. \"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella\", vastasi\nisä Brown. \"Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään\nmerkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa.\nToisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä\nnäyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä.\"\n\nRuhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen\nsilmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys.\nOlikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien\npäähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas —\ntokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja \"väärää henkilöä\n— väärää henkilöä\" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa\nkeskustelussa.\n\nMutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.\n\nHän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui\nvaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.\n\n\"Pidin parhaana\", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä\nkunnioituksella, \"pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen\nsoutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies.\"\n\n\"Vene!\" toisti ruhtinas. \"Herrasmieskö?\" ja hän nousi.\n\nHämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran\nkummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja\nsanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista\nikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta\nkaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa\nruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun\nasemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen;\nhatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan\nleuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot.\nMielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti,\nettä hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana\nvallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset\nsotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti\nkäytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka\nmeidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden\nvaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta\nja tavattoman teeskentelemättömiltä.\n\n\"Voi p-ru!\" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä\nja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon\nvalaisemaan puutarhaan päin.\n\nVastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua\nruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa\nolivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan\nnäköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat\ntummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs\nsoutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla\noli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri\nkummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.\n\n\"Onko nimenne\", sanoi nuori mies, \"Saradine?\"\n\nSaradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.\n\nTulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät,\naivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä\nBrownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot,\nja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman\njohtuvan siitä. \"En voi tottua tähän kristallipalatsiin\", mutisi hän.\n\"Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa.\"\n\n\"Jos olette ruhtinas Saradine\", sanoi nuori mies, \"sanon teille, että\nnimeni on Antonelli.\"\n\n\"Antonelli\", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. \"Luulen kuulleeni nimen\nennen.\"\n\n\"Sallikaa minun esittäytyä\", sanoi nuori italialainen.\n\nVasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen\nsilinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin\nkasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen\nsininen kukkaruukku horjui jalustallaan.\n\nMutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän\nsyöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin\nnurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen\nkiirehtivän kohteliaasti.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä,\" sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla\nenglanninkielellä. \"Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille\nhyvityksen. Marco, avaa kotelo.\"\n\nKorvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi\nkotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine\nkädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään.\nNuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset\nkasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät\nkirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot\n— tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu\noli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan\nauringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni\ntuntui ennustavan jotakin kaameata.\n\n\"Ruhtinas Saradine\", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi,\n\"kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte\näitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä\nrehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini\najoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte\nhänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia\nteitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista.\nOlen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette\naina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän\nelämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen\nmahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä\nmiekoista.\"\n\nRuhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän\nhetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän\njuoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown\noli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian,\nettä hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen\nvapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen\nvain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt\npappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine\nsilmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli\nsuorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.\n\nOli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown\njuoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul\noli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan.\nSynkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta\ntoiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen\nkäänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään\npeilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin\nrouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille\nselvinnyt kuin salaman valossa.\n\n\"Poikanne on tuolla ulkona\", sanoi hän aikaa hukkaamatta, \"ja joko hän\ntai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?\"\n\n\"Hän on rannassa laiturilla\", vastasi rouva kuiskaten.\n\n\"Hän on — hän antaa hätämerkkejä.\"\n\n\"Rouva Anthony\", sanoi isä Brown vakavasti, \"meillä ei ole aikaa\ntyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle\nkalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on\nainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?\"\n\n\"Pyhä Maria! En tiedä\", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui\npyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.\n\nIsä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen\nylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti\noli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden\nuskomattoman ripeästi.\n\n\"Pelastan isäntäni\", huusi hän mieletön kiilto silmissään. \"Pelastan\nhänet sittenkin!\"\n\nIsä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen\nkiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku\nkaupungin liikkeelle.\n\n\"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä\", sanoi hän ja hieroi\ntomunväristä tukkaansa, \"mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen\nhullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?\"\n\nHänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli\nkuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta\nhän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää\nterästä vastaan. Hän käänsi päätään.\n\nPitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden\nreunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa\nristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen\nkuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta\nselvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset\nliivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat\nhousut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä\nkahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot\nnäyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta,\njotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.\n\nIsä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin\npyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä\nliian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen\ntaistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien\nsisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun\nnähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti\nasettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti\nkuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa\nole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä\nsaarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo\njälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi\nkohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes\nFlambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan\nFlambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt —\nja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown\nei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella,\ntässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä\nkuin Tyynen meren kalliolla.\n\nHän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen\nkilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja\nmiekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri\nkuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi\nveteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi\nsuuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin\npakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä\nhengelle.\n\nTuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen\nkuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan,\nkun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin\npoliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa\nepätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi\nvoimakasta epäluuloa.\n\n\"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?\" mutisi hän.\n\nNoin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia\nja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen\nkaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää,\nettä sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.\n\n\"En tule sanomaan mitään\", vastasi syytetty kummallinen ilme\nrauhallisissa kasvoissaan. \"En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin\nonnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään.\"\n\nHän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu,\nettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin,\nkun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan \"syyllinen\".\n\nIsä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa,\nkaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun\nlääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan\nkaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama\nmies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta\nkieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin\npuutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän\nmurhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu\nnousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä\nlintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.\n\nIsä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen\nvarmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota\ntunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen\nkuvitelmansa \"peilimaasta\". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse\nasiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna\nhirttää tai lävistää itseään leikillään.\n\nIstuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä\nkorkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa\njokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän\nmelkein puhkesi itkuun.\n\n\"Flambeau!\" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä\nkäsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen\nkampsuineen. \"Flambeau!\" sanoi hän. \"Teitä ei siis ole murhattu?\"\n\n\"Murhattu!\" toisti onkija hyvin ihmeissään. \"Miksi minut olisi\nmurhattu?\"\n\n\"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat\", sanoi isä Brown hieman\nliioitellen. \"Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet\nhirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä,\nolenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette\nsamassa maailmassa kuin minä.\" Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun\nkäsivarteen.\n\nLaiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle\nja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle\ntullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella\nomiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna\npäivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli\nilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan\nrauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä\nherra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä\nhalulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet,\npainuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin\nkuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.\n\nFlambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui\navaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusi hän harmistuneena. \"Ymmärrän kyllä, että\ntarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen\nhänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —\"\n\n\"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana\", vastasi\nkummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, \"mutta tämä päivällinen\nkuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja\npuutarha sattuvat olemaan minun.\"\n\nFlambeaun valtasi eräs ajatus. \"Tarkoitatte\", sanoi hän, \"että ruhtinas\nSaradinen testamentti —\"\n\n\"Olen ruhtinas Saradine\", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua\nmantelia.\n\nIsä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin\nluodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.\n\n\"_Kuka_ te olette?\" huusi hän kimeästi.\n\n\"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres\", sanoi mies kohteliaasti\nja kohotti sherrylasinsa. \"Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä\nolen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti\nPaul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta.\nHänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni,\njos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä,\nettä hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei\nollut taloudellinen, hän.\"\n\nHän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja\nsynkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli\nkummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät\nkohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen\nkasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.\n\n\"Hyvä Jumala!\" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, \"Hän nauraa!\"\n\n\"Tule, mennään\", sanoi isä Brown kalmankalpeana. \"Kiiruhtakaamme\npois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen\nveneeseemme.\"\n\nYö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta.\nHe kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla\nsuurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä\nBrown otti sikaarin suustaan ja sanoi:\n\n\"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika\nalkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli\nviisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin\nyhtä vihollista.\"\n\n\"Tuota en ymmärrä\", sanoi Flambeau.\n\n\"Sehän on aivan yksinkertaista\", sanoi hänen ystävänsä taas.\n\"Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen\nveljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen\nveijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä\nlajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui\nkerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada\nyliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä\nmikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa\nsitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen\noli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä\nkaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean\nlaidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin\nvuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana\nhuomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava\nomaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.\n\n\"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi,\nettä hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin\npoika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen\nsisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä\nkuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset\ntodisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli\nharjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan,\njolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas\nSaradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän\noli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta\npaikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän\nnuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin\nhupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä\nvähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän\nhän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen\nmahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui\nsuureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.\n\n\"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan,\nantoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi\npainijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä.\nHän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa\nAntonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän\nlähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti\nja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki,\nmitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi\npieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot\nenemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat,\nja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä\nhyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä\nkumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän\nmuistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän\najeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty.\nOnneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana\nja lankesi sisilialaisen miekkaan.\n\n\"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset\nilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten\nhyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku\nkerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja\nnimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri\nkaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta\nja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea\nhetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine\nmuodollisuuksineen. Juuri _silloin_ näin hänen hurjin silmin lähtevän\nveneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin\nAntonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.\n\n\"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi\nseikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että\nStephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa\nja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen\nja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli\nvaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul\najelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin\nhän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa\nainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään.\"\n\n\"Nauraen, päälle päätteeksi!\" sanoi Flambeau väristen. \"Mahtanevatko he\nsaada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?\"\n\n\"Sen ajatuksen hän sai teiltä\", vastasi pappi.\n\n\"Mahdotonta\", tokaisi Flambeau. \"Minultako? Mitä tarkoitatte?\"\n\nPappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa\nvalossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.\n\n\"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?\" kysyi hän, \"ja kuinka\nhän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte\ntoisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli.\nHänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja\nantoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa.\"\n\nFlambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen\nraivoissaan pieniksi palasiksi.\n\n\"Riittää jo!\" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin\naaltoihin. \"Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!\"\n\nValkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen.\nHeikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja\nkuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.\n\n\"Isä\", sanoi Flambeau yht'äkkiä, \"uskotteko, että kaikki oli vain unta?\"\n\nPappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi —\nmutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä\nvastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa\ntuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän\npurjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin\nseutuihin ja viattomampien ihmisten luo.\n\n\n\n\nJUMALAN VASARA\n\n\nBohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle\nkukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta\nkatonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti\npunaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita,\nmoukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen\nkulmassa sijaitsi \"Sininen villisika\", kaupungin ainoa ravintola. Juuri\ntässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla\nja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä.\nKunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla\nkirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi\nveljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä\nSinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan\nvapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan.\nEversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.\n\nBohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan\npolveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan\nolivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys\nluulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa.\nVain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat\nmuotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä\nrauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia.\nMutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden\nviimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että\nkuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa\nollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen\naamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi.\nHän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin,\nmutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean,\nvaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä,\nmutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät\nmustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden\nmolemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan,\nniin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa.\nSeurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti\npikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty\nräikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen\nhökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä\npuvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen\ntosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.\n\nHänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama\nylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki,\nja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman\nhermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta\noli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen —\nettä hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin\nkuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella\nkirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen\nepätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin\nvahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon,\nsitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia.\nVäite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen\nyksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu\nperustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla,\nvaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa,\nlehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä\nkirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa\nnähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat\nsamalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen\nveljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun\nkysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja\nvaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan,\noli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista,\nverrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti\nvajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.\n\n\"Hyvää huomenta, Wilfred\", sanoi hän. \"Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän\nminä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää.\"\n\nWilfred katsoi maahan ja sanoi: \"Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt\nGreenfordiin.\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi toinen naurahtaen. \"Juuri siksi aionkin käydä\nhänen kotonaan.\"\n\n\"Norman\", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, \"etkö sinä koskaan\npelkää salamaa?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi eversti. \"Alatko nyt tonkia meteorologiaa?\"\n\n\"Sitä vain\", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, \"että eikö koskaan\njohdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?\"\n\n\"Suo anteeksi\", sanoi eversti, \"huomaan että olet alkanut ajatella\njonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia.\"\n\n\"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän\", huomautti pappi, jonka ainoaan\narkaan kohtaan oli koskettu. \"Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun\nkuitenkin pelätä erästä ihmistä.\"\n\nVanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: \"Pelätä\nerästä ihmistä?\"\n\n\"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies\", vastasi pappi\nankarasti. \"Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta\nhelposti hän sentään viskaa sinut yli aidan.\"\n\nTämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen\npoimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian\noli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa.\nHän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin\nkeltaisten viiksien alta. \"Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred\", sanoi hän\nhuolettomasti \"oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle\npuolittain panssaroituna.\"\n\nJa hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu\nviheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi\nsen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti\noli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja\nesinekokoelmasta.\n\n\"Se osui ensimäisenä käteeni\", selitti hän ylimielisesti. \"Minä otan\naina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen.\"\n\n\"Seppä on Greenfordissa\", sanoi Wilfred tyynesti.\n\n\"Ei tiedetä, milloin hän palaa.\"\n\nJa sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien\nitseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta.\nHän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen\npilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu\nkohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa\nhäiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli\nsisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento\nnopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta\ntulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä\nvarhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän\nveljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta,\neikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina \"hulluksi Joeksi\",\neikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko,\nroteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma,\nsuorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen\nlammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai\najatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.\n\nMitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin\ntavatonta.\n\nWilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän\nnäki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä\ntervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin\nheittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan\nsiltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.\n\nTämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja\njulmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui\nrukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen\nlehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle,\njosta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti:\nsininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä\nhäipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen.\nTäällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona\nkuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä\ntäydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat\nkukat ja safiirinsininen taivas.\n\nTäältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari,\njoka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi\nheti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä\ntulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa\nmuissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli\nmiltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä\nteologisia arvoituksia.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen\nvapisevin käsin hattuaan.\n\nJumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen\nkunnioittava vieläpä osanottavainenkin.\n\n\"Anteeksi, sir\", sanoi hän käheästi kuiskaten, \"mutta mielestämme oli\nparasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään\nettä veljenne —\"\n\nWilfred puristeli luisevia käsiään. \"Mitä hurjuuksia hän taas on\ntehnyt?\" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.\n\n\"Hm\", sanoi suutari ja yskähteli. \"Ei hän liene mitään tehnyt ja\npelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on\nhuonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir.\"\n\nPastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka\njohtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti\nyhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla\nalhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai\nkuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan\nunivormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja\ntoinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului.\nPappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä\näänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä.\nNäiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen\nvieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot\nmaata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun\nja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta\npääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.\n\nWilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi\nsitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen\nlääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain:\n\"Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä\npiilee?\" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari,\nseurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: \"Onhan tämä\nkauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte\"? kysyi Wilfred kasvoiltaan kalman kalpeana.\n\n\"Kaikki on aivan selvää\", vastasi Gibbs. \"Neljän peninkulman alalla on\nvain yksi mies, joka pystyy moisen iskun antamaan, ja hänellä juuri oli\nenimmän aihetta iskun antamiseen.\"\n\n\"Älkäämme julistako mitään ennakkotuomioita\", huomautti tohtori, pitkä\nmustapartainen, hiukan hermostunut mies. \"Mutta luulen voivani yhtyä\nsiihen, mitä mr Gibbs sanoo iskun laadusta. Se edellyttää uskomatonta\nvoimaa. Mr Gibbs väittää, että vain yksi mies koko tällä paikkakunnalla\npystyy moiseen. Minä puolestani väittäisin, ettei kukaan pysty\ntuollaista iskua antamaan.\"\n\nTaikauskon manaama väristys vapisutti pastorin laihaa ruumista. \"En\noikein ymmärrä teitä\", sanoi hän.\n\n\"Mr Bohun\", sanoi tohtori hiljaa, \"en tiedä miten lausuisin sen.\nJos sanon että pääkallo on murskattu kuin munankuori, ei se vastaa\ntäysin totuutta. Luusirut upposivat ruumiiseen ja maahan kuin kuulat\nhiekkavalliin. Jättiläisen käsi on sen tehnyt.\"\n\nHän vaikeni hetkisen ja tuijotti eteensä silmälasiensa läpi. \"Eräs etu\non siitä\", lisäsi hän, \"se nimittäin vapauttaa täydellisesti useimmat\nepäluuloista. Jos teitä tai minua tai ketä hyvänsä ruumiinvoimiltaan\ntavallista miestä syytettäisiin tästä rikoksesta, vapauttaisi oikeus\nhänet yhtä varmasti kuin lapsen, jota syytettäisiin Nelsonin patsaan\nvarastamisesta.\"\n\n\"Sitähän minä juuri väitän\", toisti suutari itsepäisesti, \"että on vain\nyksi, joka on voinut tehdä sen ja jolla on ollut syytä tehdä se. Missä\non Simeon Barnes, seppä?\"\n\n\"Hän on Greenfordissa\", sopersi pastori.\n\n\"Pikemminkin hän on Ranskassa\", mutisi suutari.\n\n\"Ei, hän ei ole Greenfordissa eikä Ranskassa\", lausui pieni väritön\nääni. Puhuja oli katolinen pappi, joka äsken oli liittynyt ryhmään.\n\"Totuus on se, että hän juuri nyt tulee tuolla kaukana tiellä.\"\n\nTämä pieni katolinen pappi ei näyttänyt erikoisen huomiotaherättävältä.\nHänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu, ja pyöreät kasvot eivät\nolleet erikoisen ilmeikkäät. Mutta vaikka hän olisi ollut oikea Apollo,\nei kukaan tällä hetkellä olisi luonut häneen silmäystäkään. Kaikki\nkääntyivät ja tähyilivät tielle, joka alhaalla mutkitteli tasangon\nhalki. Siellä tuli tosiaan Simeon-seppä harppaillen pitkin askelin ja\nmahtava moukari olalla. Hän oli roteva jättiläiskokoinen mies, silmät\nsyvät, tummat ja synkät ja leukaparta musta. Hän asteli ja jutteli\nrauhallisesti parin hänen takanaan tulevan miehen kanssa, ja vaikkei\nhän koskaan ollut erikoisen iloinen, näytti hän kuitenkin täysin\nhuolettomalta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti jumalankieltäjä-seppä. \"Ja tuolla moukarilla\nhän teki sen.\"\n\n\"Ei\", sanoi poliisitarkastaja, näköjään ymmärtäväinen mies\nharmaanruskeine viiksineen, joka nyt ensi kertaa puuttui keskusteluun.\n\"Vasara, jolla hän teki sen, on tuolla kirkkomuurin vieressä. Olemme\nantaneet sen samoin kuin kuolleen ruumiinkin olla koskemattomina\npaikoillaan.\"\n\nKaikki kääntyivät katsomaan sinne, ja pieni pappi meni aivan vasaran\nviereen ja katseli sitä vaieten. Se oli pieni, kevyt vasara, eikä olisi\nmillään tavalla pistänyt silmään toisten joukosta, mutta nyt oli sen\nrautaisessa päässä verta ja vaaleita hiuksia.\n\nHetken vaiti oltuaan alkoi pikku pappi puhua nostamatta katsettaan,\nja hänen matalassa äänessään oli uusi sävy. \"Mr Gibbs oli oikeassa\nsanoessaan, ettei tässä ole mitään salaisuutta\", sanoi hän. \"On vain\nkummallista, miksi niin suuri mies valitsi moisen iskun antamiseen noin\npienen vasaran.\"\n\n\"Se ei liikuta meitä\", huusi Gibbs innokkaasti. \"Mitä teemme Simeon\nBarnesille?\"\n\n\"Antakaa hänen olla rauhassa\", sanoi pappi tyynesti. \"Hän tulee tänne\nomasta tahdostaan. Tunnen molemmat nuo miehet, jotka ovat hänen\nseurassaan. He ovat kunniallisia miehiä Greenfordista ja ovat tulleet\ntänne presbyteriläisen kappelin rakennustöihin.\"\n\nHän ei ollut vielä puhunut loppuun, kun pitkä seppä tuli esiin\nkirkon kulmasta ja marssi omalle pihalleen. Täällä hän pysähtyi ja\nvasara putosi hänen kädestään. Poliisitarkastaja, joka koko ajan oli\nkäyttäytynyt mitä kohteliaimmin, meni heti hänen luokseen.\n\n\"En kysy teiltä, mr Barnes\", sanoi hän, \"tiedättekö mitään siitä, mitä\ntäällä on tapahtunut. Teidän ei ole pakko sanoa sitä. Toivon, ettette\ntiedä mitään, ja että voitte todistaa sen. Mutta muodollisista syistä\nminun täytyy kuninkaan nimessä vangita teidät eversti Norman Bohunin\nmurhan johdosta.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse tunnustaa mitään\", sanoi suutari toimekkaan\ntärkeänä. \"Niiden täytyy todistaa kaikki. Ei ole vielä edes todistettu,\nettä mies, joka tuolla makaa pää murskattuna, on eversti Bohun.\"\n\n\"Mikä joutava väite\", sanoi tohtori papille. \"Sen on hän saanut\nsalapoliisijutuista. Minähän olin everstin lääkäri ja tunnen hänen\nruumiinsa paremmin kuin hän itse. Hänellä oli hyvin kauniit mutta\nomituisesti muodostuneet kädet. Keskisormi ja nimetön olivat yhtä\npitkät. Niin, kyllä vainen se on eversti.\"\n\nKun hän samassa silmäili ruumista, joka makasi maassa, kääntyivät\nliikkumattoman sepän teräsharmaat silmät samalle suunnalle ja\nkohdistuivat samaan esineeseen.\n\n\"Onko eversti Bohun kuollut?\" sanoi seppä tyynesti.\n\n\"Silloin hän on kadotuksen oma.\"\n\n\"Älkää puhuko mitään! Älkää missään nimessä!\" huusi\njumalankieltäjä-suutari ja hyppeli, ihastuksissaan Englannin\noikeuslaitoksen mainiosta järjestelmästä. Ei ole nimittäin ketään, joka\nniin itsepintaisesti pitää kiinni laista kuin kunnon maallikko.\n\nSeppä käänsi päänsä ja hänen kasvoistaan huokui fanaatikon ankaruus.\n\n\"Teidän, epäuskon lasten, sopii luikerrella sinne tänne kuin viekkaat\nketut, koska tämän maailman laki suosii teitä\", sanoi hän, \"mutta Herra\npitää omistansa huolen, sen saatte tänäpäivänä nähdä.\"\n\nJa sitten hän osoitti everstiä ja sanoi: \"Milloin tuo koira kuoli\nsynneissään?\"\n\n\"Lieventäkää sanojanne\", sanoi tohtori.\n\n\"Lieventäkää raamatun sanoja, niin minä lievennän omiani\", vastasi\nseppä. \"Milloin hän kuoli?\"\n\n\"Näin hänet hengissä kello kuusi tänä aamuna\", sopersi Wilfred Bohun.\n\n\"Jumala on hyvä\", sanoi seppä. \"Herra poliisitarkastaja, minulla ei\nole mitään vangitsemista vastaan. Teidän pitäisi kuitenkin varoa\nvangitsemasta minua. Poistun mielelläni oikeussalista tahrattomin\nmainein. Eiköhän teidän omasta puolestanne olisi ikävää poistua\nsieltä vähentynein ylennyksen toivein.\"\n\nVarmakäytöksinen poliisitarkastaja katseli ensi kerran seppää eloisin\nsilmin, ja niin tekivät kaikki muutkin paitsi vieras pappi. Tämä\ntarkasteli yhä tuota pikku vasaraa.\n\n\"Tuolla ulkona on kaksi miestä\", jatkoi seppä seivästi ja painokkaasti,\n\"kunniallisia Greenfordin käsityöläisiä, jotka te kaikki hyvin\ntunnette. He ottavat valalleen, että he keskiyöstä aamunkoittoon ja\nvielä kauan sen jälkeenkin näkivät minut lähetystalon salissa, missä\nhartauskokousta vietettiin koko yö, sillä me pelastimme monta sielua.\nGreenfordissa on vähintään 20 henkeä, jotka voivat todistaa samaa. Jos\nolisin pakana, herra tarkastaja, antaisin teidän rientää lankeemustanne\nkohden. Mutta koska olen kristitty, katson täytyväni antaa teille\ntilaisuuden pelastua, ja kysyn teiltä sentähden, haluatteko\nvakuuttautua minun poissaolostani nyt heti vai oikeussalissa?\"\n\nPoliisitarkastaja raapi korvallistaan ja sanoi: \"Tietysti minä olisin\niloinen, jos selvitys voisi tapahtua nyt heti.\"\n\nSeppä poistui pihasta samanlaisin pitkin, huolettomin askelin, kuin hän\noli sinne tullutkin, ja palasi molempine ystävineen, jotka puolestaan\nolivat hyviä tuttuja melkein kaikille läsnäolijoille. Molemmat sanoivat\nmuutamia sanoja, joita ei käynyt epäileminen. Kun he olivat puhuneet,\noli Simeonin syyttömyys yhtä horjuttamaton kuin suuri kirkko heidän\nyläpuolellaan.\n\nJa sitten seurasi sellainen äänettömyys, joka on painostavampi ja\nsietämättömämpi kuin mikään puhuminen. Lopettaakseen sen sanoi pastori\nvihdoin katoliselle papille:\n\n\"Tuo vasara näyttää suuresti kiinnittävän mieltänne, isä Brown.\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi isä Brown. \"Miksi käytettiin noin pientä\nvasaraa?\"\n\nTohtori kääntyi pikaisesti.\n\n\"Siinä olette tosiaan oikeassa\", huomautti hän. \"Kenen mieleen\njuolahtaisikaan käyttää pientä vasaraa, kun tarjolla on vähintään\nkymmenen isompaa?\"\n\nJa hän alensi ääntään ja sanoi puoleksi kuiskaten pastorille: \"Ei\nkenenkään muun kuin sen, joka ei jaksa käsitellä suurta vasaraa.\nTässä ei ole kysymyksessä toisen tai toisen sukupuolen rohkeus tai\npäättäväisyys. Rohkea nainen voisi tehdä vaikka kymmenen murhaa\npienellä vasaralla. Mutta hän ei voisi tappaa matoakaan raskaalla\nmoukarilla.\"\n\nWilfred Bohun tuijotti häneen hypnoottisen kauhun vallassa, isä\nBrownin kuunnellessa pää hiukan kallellaan, todella uteliaana ja hyvin\ntarkkaavaisena. Tohtori jatkoi yhä innokkaammin:\n\n\"Miksi kaikki nämä tyhmeliinit otaksuvat, että aviomies on ainoa,\njoka vihaa vaimon rakastajaa? Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on\nvaimo se, joka vihaa rakastajaansa. Kuka tietää mitä halveksuntaa tai\npetollisuutta tämä on voinut osoittaa hänelle? Katsokaahan tuonne!\"\n\nHän osoitti pienellä liikkeellä penkillä istuvaa punatukkaista naista.\nTämä oli vihdoinkin kohottanut kauniit kasvonsa, joita kyyneleet yhä\nuudelleen kostuttivat. Mutta hänen silmänsä tuijottivat kuollutta\nsähköisellä loisteella, jossa oli jotakin miltei mielipuolista.\n\nKunnianarvoisa Wilfred Bohun teki liikkeen, aivankuin olisi hän\nhylännyt kaiken toivon saada selvyyttä asiaan. Mutta isä Brown pudisti\npois tuhkan, jota liedestä oli varissut hänen hihalleen, ja sanoi\npuolueettomalla tavallaan:\n\n\"Teidän laitanne on kuten niin monien muiden lääkärien. Psykologinen\ntietonne antaa paljon ajattelemisen aihetta — vain fyysillinen puoli on\ntässä täysin mahdoton. Myönnän että naisella tosiaan voi olla suurempi\nhalu rakastajan murhaamiseen kuin aviomiehellä, ja myönnän senkin,\nettä nainen käyttäisi pientä vasaraa ison asemesta. Mutta vaikeus\npiilee fyysillisessä mahdottomuudessa. Ei mikään nainen maailmassa\nvoisi tuolla tavalla musertaa miehen pääkalloa.\" Ja sitten hän lisäsi\nmiettiväisesti hetken vaiettuaan: \"Asiaa ei ole vielä tarkastettu koko\nsen laajuudessa. Miehellähän oli rautakypäri, ja isku murskasi sen kuin\nolisi se ollut haurasta lasia. Katsokaa tuota naista. Katsokaa hänen\nkäsivarsiaan.\"\n\nVallitsi jälleen hiljaisuus, mutta sitten tohtori sanoi hiukan\ntyytymättömästi: \"Ehkäpä olen väärässä. Kaikkea vastaanhan voidaan\nväittää. Mutta se on vakaumukseni, ettei kukaan muu kuin mielipuoli\nvalitsisi tuota pikku vasaraa, kun suuri vasara oli yhtä lähellä\nsaatavissa.\"\n\nSamassa tarttui Wilfred Bohun vapisevilla käsillään päähänsä. Mutta\nkädet vaipuivat pian alas ja hän puhkesi puhumaan: \"Se oli oikea sana!\nMainitsitte juuri oikean sanan.\"\n\nSitten hän hillitsi liikutuksensa ja jatkoi: \"Sanoitte äsken, ettei\nkukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa.\"\n\n\"Niin sanoin\", myönsi tohtori. \"Jatkakaa!\"\n\n\"Kukaan muu kuin mielipuoli ei sitä tehnytkään\", sanoi pastori. Toiset\ntuijottivat häneen suurin silmin, ja hän jatkoi kuumeisen, melkein\nnaisellisen liikutuksen vallassa:\n\n\"Minä olen pappi\", huusi hän vapisevalla äänellä, \"ja pappi ei saa\nvuodattaa verta, — minä — tarkoitan, ettei pappi saa toimittaa ketään\nhirsipuuhun. Ja minä kiitän Jumalaa, että rikoksellinen on nyt\ntiedossani ja että hän on sellainen henkilö, jota ei voida tuomita\nkuolemaan.\"\n\n\"Ettekö aio ilmaista häntä?\" kysyi tohtori.\n\n\"Vaikkapa ilmaisisinkin, ei häntä kuitenkaan hirtettäisi,\" vastasi\nWilfred sekavasti mutta sanomattoman onnellisesti hymyillen.\n\"Tullessani tänä aamuna kirkkoon, tapasin siellä mielipuolen polvillaan\nrukoilemassa — tuon Joe-paran, joka koko elämän ikänsä on ollut\nhassahtava. Jumala yksin tietää, mitä hän rukoili, mutta tuollaisista\nomituisista ihmisistä voisi melkein uskoa, että heidän rukouksensakin\novat mielettömiä. Ei ole mahdotonta ajatella, että hullu rukoilee ennen\nmurhatekoon ryhtymistään. Kun viimeksi näin Joen, oli hän veljeni\nseurassa. Veljeni teki hänestä pilaa.\"\n\n\"No hittoa\", huudahti tohtori, \"olipa hyvä, että puhuitte tästä! Mutta\nkuinka voitte selittää —\"\n\nPastori melkein vapisi mielihyvästä saatuaan näin totuudesta vihiä.\n\"Ettekö näe\", huusi hän innokkaasti, \"että tämä teoria on ainoa, joka\nsopii noihin molempiin kummallisiin seikkoihin, ratkaisee molemmat\narvoitukset. Seppä olisi voinut antaa tuon voimakkaan iskun, mutta\nhän ei olisi valinnut pientä vasaraa. Hänen vaimonsa olisi valinnut\npikku vasaran, mutta ei olisi kyennyt antamaan voimakasta iskua. Hullu\nsaattoi tehdä kummankin. Mitä pikku vasaraan tulee — niin, mieshän oli\nhullu ja tempasi aseekseen lähimmän käden ulottuvilla olevan esineen.\nJa iskun voima taasen — ettekö ole koskaan kuullut, tohtori, että\närsytetyllä hullulla voi olla kymmenen miehen voima?\"\n\nTohtori veti, syvään henkeään ja sanoi: \"Luulenpa tosiaan osuneenne\noikeaan.\"\n\nIsä Brown oli niin kauan ja niin kiinteästi katsellut puhujaa, että\nhänelle oli selvinnyt, etteivät tämän suuret, harmaat silmät olleet\naivan niin merkityksettömät kuin hänen kasvonsa yleensä. Kun oli\ntullut hiljaista, sanoi hän korostetun kohteliaasti: \"Mr Bohun, teidän\nteorianne on tähänastisista ainoa, joka johonkin kelpaa ja jota\nsuurin piirtein voidaan pitää eittämättömänä. Mielestäni ansaitsette\nsentähden, että sanon teille varmasti tietäväni, ettei se ole oikea.\"\nJa tämän sanottuaan pikku mies siirtyi jälleen syrjään tarkastamaan\nvasaraa.\n\n\"Tuo mies näyttää tietävän, mitä muut eivät tiedä\", kuiskasi tohtori\nharmistuneesti Wilfredille. \"Nuo katoliset papit ovat niin pahuksen\nviekkaita.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Bohun, aivankuin väsyneenä tuhlaamaan sanaakaan enää\nsiihen, mikä oli itsestään selvää. \"Se oli hullu. Se oli hullu.\"\n\nMolemmat papit ja tohtori olivat vetäytyneet syrjään siitä enemmän\nvirallisesta joukosta, joka ympäröi poliisitarkastajaa ja vangittua.\nKun nyt heidän pikku ryhmänsä hajaantui, kuulivat he toisen ryhmän\nääniä. Katolinen pappi ensin nosti ja sitten loi katseensa maahan, kun\nhän kuuli sepän sanovan kuuluvalla äänellä:\n\n\"Toivon antaneeni teille täyden selvityksen, herra tarkastaja.\nTietenkin olen, kuten sanotte, hyvin voimakas, mutta enhän ole voinut\nsingota vasaraani tänne Greenfordista saakka. Eikä vasarallani ole\nsiipiäkään, joilla se voisi lentää puoli peninkulmaa peltojen ja\npensaiden yli.\"\n\nTarkastaja nauroi suopeasti ja sanoi: \"Ei, luullakseni teidän voidaan\nkatsoa olevan tämän jutun ulkopuolella, vaikka se onkin mutkikkaimpia,\nmitä olen tavannut. Pyydän teitä vain antamaan kaikkea mahdollista\napuanne sen miehen kiinnisaamiseksi, joka on yhtä vahva ja iso kuin\nte. Teistä voi olla hyötyä jo pelkästään hänen kiinnipitelemisessään.\nOtaksun, ettette aavista, kuka se mies on?\"\n\n\"Luulenpa kyllä aavistavan!\", vastasi kalpea seppä, \"mutta mikään\nmies se ei ole.\" Kun hän huomasi, että kaikki kääntyivät katsomaan\nhänen vaimoaan, joka istui penkillä, pani hän suuren kätensä hänen\nolkapäälleen ja lisäsi: \"Eikä myöskään nainen\".\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi poliisitarkastaja leikillisesti. \"Ette kai\nusko, että on lehmiä, jotka osaavat käyttää vasaraa?\"\n\n\"En usko, että mikään ihminen ohjasi sitä vasaraa\", sanoi seppä\nkäheästi. \"Tämän maailman kannalta katsoen sanoisin, että mies oli\nyksin, kun hän kuoli.\"\n\nWilfred syöksähti pari askelta eteenpäin ja silmäili seppää palavin\nkatsein.\n\n\"Haluatteko ehkä väittää, Barnes\", kuului suutarin terävä ääni, \"että\nvasara itsestään nousi maasta ja löi kuoliaaksi miehen?\"\n\n\"Niin, tuijottakaa te vain ja virnistelkää mielenne mukaan\", huusi\nSimeon. \"Te papit kerrotte meille kuitenkin sunnuntaisin kirkossa,\nmiten Herra kukisti Sanheribin. Minä uskon, että joku näkymätön\ntaloissa kävijä puolusti minun taloni kunniaa ja langetti rienaajan\nkuolleena sen oven eteen. Minä uskon, että se voima, joka iskun\naiheutti, oli sama, joka esiintyy maanjäristyksissä — ei enempää eikä\nvähempää.\"\n\nWilfred huomautti nyt hyvin omituisella äänellä: \"Minä itsekin kehoitin\nNormania varomaan salamaa.\"\n\n\"Se murhaaja on poissa minun käteni ulottuvilta\", sanoi\npoliisitarkastaja hymyillen.\n\n\"Mutta te ette ole hänen\", vastasi seppä. \"Olkaa varuillanne\", ja\nsitten hän käänsi toiselle leveän selkänsä ja meni sisälle taloon.\n\nJärkkyneen Wilfredin talutti pois isä Brown, joka kohteli häntä\nystävällisesti ja vapaasti. \"Lähtekäämme tästä kamalasta paikasta, mr\nBohun\", sanoi hän. \"Saanko mennä katsomaan kirkkoanne? Sehän kuuluu\nolevan Englannin vanhimpia. Katsokaas\", lisäsi hän veitikkamaisesti,\n\"mehän tunnemme suurta mielenkiintoa vanhoja englantilaisia kirkkoja\nkohtaan.\"\n\nWilfred Bohun ei hymyillyt, sillä huumori ei ollut hänen vahvoja\npuoliaan. Mutta hän nyökkäsi innokkaasti, sillä hän oli perin halukas\nselittämään goottilaisen rakennustaiteen kauneuksia semmoiselle, joka\nparemmin ymmärsi niitä kuin presbyteriläinen pappi tai ateistinen\nsuutari.\n\n\"Olette tervetullut\", sanoi hän. \"Mennään tältä puolelta sisään.\"\nJa hän meni edellä suuresta sivuovesta portaita ylös. Isä Brown oli\npannut jalkansa ensimmäiselle portaalle seuratakseen pappia, kun hän\ntunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hän kääntyi ja näki tohtorin\ntumman, solakan haahmon. Hänen kasvonsa olivat yhä vielä epäilyksien\nsynkentämät.\n\n\"Sir\", sanoi tohtori jäykästi, \"te näytätte tuntevan erinäisiä tähän\nrumaan juttuun kuuluvia salaisuuksia. Saanko kysyä, aiotteko pitää ne\nomana tietonanne?\"\n\n\"Herra tohtori\", vastasi isä Brown ystävällisesti hymyillen, \"on eräs\nsyy, miksi minun ammattiani harjoittavan henkilön täytyy pitää omana\ntietonaan asioita, joista hän _ei ole_ varma, nimittäin se, että hänen\nvelvollisuutensa on alati vaieta asioista, silloin kun hän _on_ varma\nniistä. Jos te nyt arvelette, että olen ollut melkein epäkohteliaan\nvaitelias teitä tai jotakuta toista kohtaan, olen suostuvainen\nilmaisemaan niin paljon kuin oikeuteni suinkin sallivat. Annan teille\nkaksi hyvin selvää viittausta.\"\n\n\"Antakaahan kuulua, sir\", sanoi tohtori jurosti.\n\n\"Ensinnäkin\", sanoi isä Brown tyynesti, \"kuuluu se täysin teidän\nalaanne. Kysymyksessä on oppi ruumiin ominaisuuksista. Seppä erehtyi\n— ehkei väittäessään, että isku oli Jumalan taholta lähtöisin, vaan\nvarmasti siinä kun hän sanoi ihmeen aikaansaaneen sen. Ihme on se\nsikäli, että ihminen itse on ihme monimutkaisine, pahoine ja kuitenkin\npuolittain sankarillisine sydämineen. Sen voiman, joka musersi\ntuon pääkallon, tuntevat tiedemiehet sangen hyvin — se on enimmän\nkiisteltyjä luonnonlakeja.\"\n\nTohtori, joka hyvin tarkkaavaisesti ja otsa rypyssä oli kuunnellut\nhänen sanojaan, sanoi vain: \"Entä tuo toinen viittaus?\"\n\n\"Sen annan nyt\", sanoi pappi. \"Muistatteko, että seppä, vaikka hän\nuskoo ihmeisiin, puhui pilkallisesti moisesta lasten sadusta, että\nhänen vasaransa olisi muka saanut siivet ja lentänyt yli maiden ja\nmantereiden?\"\n\n\"Kyllä muistan\", sanoi tohtori.\n\n\"Näettekös\", sanoi isä Brown, leveästi hymyillen, \"se satu hipaisi\ntotuutta likempää kuin kaikki muu, mitä tänä päivänä on sanottu.\" Ja\nsitten hän käänsi tohtorille selkänsä ja lähti kompuroimaan portaita\nylös pastorin jälkeen.\n\nKunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja\nodottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut\nhänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti\nmielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota\nvalaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja\nihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti\nmutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille\nkierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta\nveljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi\nvikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen\nkirkas ja selvä äänensä ylhäältä.\n\n\"Tulkaa tänne, mr Bohun\", huusi hän. \"Raikas ilma tekee teille hyvää.\"\n\nBohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle\nkirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli\navaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti\nja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja\nkulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja.\nPoliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis\nmakasi maassa kuin kuollut kärpänen.\n\n\"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?\" sanoi isä Brown.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.\n\nAivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen\nkaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan\nitsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka,\nkatsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän\neteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu\nikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin\npesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin\nvesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt,\nnäytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet\ntornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla\nolivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet\nnäyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa.\nKivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman\nsuurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä.\nKiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka\naikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli\nharhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet\nilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko,\nkorkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman\nkuin ukkospilvi.\n\n\"Luulen, että on varsin vaarallista oleskella näin korkeilla paikoilla,\nvaikkapa vain rukoillakseen\", sanoi isä Brown. \"Korkeudet luotiin sitä\nvarten, että ihminen katsoisi sinne ylös eikä sieltä alas.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että täältä voisi pudota?\" kysyi Wilfred.\n\n\"Tarkoitan että sielu voisi pudota, vaikkei ruumis putoaisi\", vastasi\ntoinen pappi.\n\n\"En oikein ymmärrä teitä\", huomautti Bohun.\n\n\"Katsokaapa esimerkiksi tuota seppää tuolla\", jatkoi isä Brown\ntyynesti. \"Kunnon mies, mutta ei kristitty — kova, käskevä, leppymätön.\nHänen skotlantilaisen uskontonsa perustivat miehet, jotka rukoilivat\nkummuilla ja korkeilla kallioilla ja oppivat enemmän katsomaan alas\nmaailmaan kuin ylös taivaaseen. Nöyryys on jättiläisten äiti. Laaksosta\nnäkee suuria esineitä — huipuilta vain pieniä.\"\n\n\"Mutta — eihän hän tehnyt sitä\", sopersi Bohun.\n\n\"Ei\", sanoi toinen omituisesti korostaen, \"me tiedämme, ettei hän\ntehnyt sitä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkisen kuluttua hän jatkoi katsellen harmaine silmineen tyynesti\ntasankoa. \"Tunsin miehen\", sanoi hän, \"joka aluksi harjoitti muiden\ntavoin hartauttansa alttarilla, mutta mieltyi sitten rukoilemaan\nkorkeilla ja yksinäisillä paikoilla, kellotornin nurkissa ja\nulokkeilla. Ja kerran, kun hän seisoi pyörryttävän korkealla paikalla,\nmistä koko maailma hänen allaan näytti pyörivän kuin hyrrä, alkoi hänen\naivoissaankin pyöriä, ja hän kuvitteli olevansa Jumala. Seuraus siitä\noli, että hän, vaikka hän oli hyvä mies, teki rikoksen.\"\n\nWilfred oli kääntänyt pois kasvonsa, mutta hänen laihat kätensä kävivät\nsinertäviksi, kun hän tarttui kiinni rintanojaan.\n\n\"Hän uskoi, että _hänelle_ oli annettu valta tuomita maailmaa ja lyödä\nsyntinen maahan. Hän ei olisi koskaan tullut moisia ajatelleeksi, jos\nhän olisi polvistunut lattialle muiden tavoin. Mutta hän näki kaikkien\nihmisten hyörivän tuolla alhaalla kuin hyönteisten. Erikoisesti erotti\nhän yhden, aivan alapuolellaan, vihreän hatun vuoksi selvästi silmään\npistävänä — myrkyllisen hyönteisen.\"\n\nVarikset lentelivät vaakkuen tornin ympärillä, mutta muuten oli kaikki\nhiljaista, kunnes isä Brown jatkoi:\n\n\"Kiusausta lisäsi sekin, että hänellä oli käytettävänään eräs luonnon\nmahtavimpia voimia, tarkoitan painolakia, tuota hurjaa, valtavaa\nvetovoimaa, joka saa maailman kaikki olennot irti laskettuina\nsyöksymään sydämeensä. Näette tuolla poliisitarkastajan, joka kävelee\nedestakaisin pajan pihalla. Jos minä nyt heittäisin pienen kiven\ntämän rintanojan yli, vaikuttaisi se häneen osuessaan kuin luoti. Jos\npudottaisin vasaran — hyvin pienenkin vasaran —\"\n\nWilfred Bohun nosti toisen jalkansa rintanojan yli, mutta isä Brown\ntarttui häntä heti kauluksesta.\n\n\"Ei siitä ovesta\", sanoi hän lempeästi. \"Se ovi vie helvettiin!\"\n\nBohun horjui takaperin seinää vasten ja tuijotti häneen pelästynein\nsilmin.\n\n\"Miten tiedätte kaiken tuon?\" huusi hän. \"Oletteko paholainen?\"\n\n\"Olen ihminen\", vastasi isä Brown totisesti, \"ja sentähden tunnen\nkaikki kiusaukset. Kuulkaa nyt, mitä minä sanon\", jatkoi hän hetkisen\nvaiettuaan. \"Tiedän mitä teitte — ainakin arvaan siitä enimmän osan.\nKun jätitte veljenne, valtasi teidät sangen oikeutettu suuttumus, niin,\nse meni niin pitkälle, että te tempasitte käteenne vasaran aikoen lyödä\nsillä hänet kuoliaaksi. Te peräydyitte kuitenkin, pistitte vasaran\ntakkinne alle ja riensitte kirkkoon. Te rukoilitte kiihkeästi monissa\npaikoin, enkeli-ikkunan ääressä, sen yläpuolella olevalla ulokkeella\nja korkealla parvekkeella, josta te saatoitte nähdä everstin vihreän\nhatun, joka muistutti ryömivän sittiäisen selkää. Ja silloin puhkesi\njotakin teidän sielussanne, ja te annoitte Jumalan tuomion langeta.\"\n\nWilfred vei heikon kätensä otsalleen ja sanoi matalalla äänellä: \"Mistä\ntiesitte, että hänen hattunsa näytti vihreältä sittiäiseltä?\"\n\n\"Oh, selvä järki sen minulle sanoi\", vastasi toinen hieman hymyillen.\n\"Mutta kuulkaa vielä! Sanon teille, että tiedän tämän kaiken, mutta\nettei kukaan muu saa sitä tietää. Seuraava askel on teidän; minä en\nryhdy mihinkään; suljen tämän ripin sinetillä. Jos kysytte miksi, niin\non siihen monta syytä, mutta vain yksi teitä koskeva. Jätän asian\nteille, koska ette ole vielä pitkällä pahuudessa. Te ette koettanut\nsaattaa seppää epäilyksen alaiseksi, vaikka se olisi ollut helppoa,\nettekä hänen vaimoaankaan. Te koetitte saada hullun syylliseksi\ntekoon, koska tiesitte, että hän oli syyntakeeton. Tämä oli niitä\nvalonpilkkeitä, joita minun on murhantekijöissä varteenotettava. Ja\nmenkäämme nyt alas kylään. Sitten menette tiehenne vapaana kuin tuuli.\nEn aio sanoa enää mitään.\"\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa laskeutuivat he alas kierreportaita\nja tulivat ulos auringonpaisteeseen pajan luo. Wilfred Bohun nosti\nvarovaisesti veräjän salvan, meni poliisitarkastajan luo ja sanoi:\n\"Ilmoittaudun vapaaehtoisesti. Minä olen tappanut veljeni.\"\n\n\n\n\nAPOLLON SILMÄ\n\n\nKumman savuinen vivahdus ilmassa, vivahdus, joka voi olla sekä\nsamea että kirkas ja joka on vain Themsille ominainen, muuttui yhä\nenemmän harmaasta kimaltelevaksi auringon kiivetessä taivaan laelle\nja heloittaessa Westminsterin yllä. Kaksi miestä kulki parast'aikaa\nWestminstersillan yli. Toinen oli hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt.\nHeitä olisi voinut verrata parlamentin kookkaaseen kellotorniin\nja Westminster-Abbeyn kyykkyselkäisiin hartioihin, sillä tuolla\npienellä oli papinpuku. Pitkän julkinen nimi oli M. Hercules\nFlambeau, yksityinen etsivä. Hän oli matkalla uuteen toimistoonsa,\njoka sijaitsi uudessa kerroksittain rakennetussa talossa vastapäätä\nkirkon sisäänkäytävää. Pienen nimi oli Rev. J. Brown, Camberwellista\nsijaitsevan St. Francis Xavierin kirkon pappi. Hän palasi nyt\nCamberwellista erään kuolevan luota tutustuakseen ystävänsä uuteen\nhuoneistoon.\n\nRakennus oli amerikkalainen pilvenpiirtäjä ja amerikkalainen se oli\nmyös puhelimiensa ja hissiensä monimutkaiseen rakenteeseen nähden.\nMutta se oli juuri valmistunut eikä vielä täysin asuttu. Taloon\noli muuttanut vain kolme vuokralaista. Flambeaun yläpuolella oleva\nkonttorihuoneisto oli asuttu, samoin aivan hänen alapuolellaan\noleva. Mutta kaksi ylintä kerrosta samoin kuin kolme alinta olivat\ntyhjät. Ensi silmäyksellä huomattiin uudessa asuntotornissa jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa. Flambeaun yläpuolella sijaitsevan\nkonttorihuoneiston ulkopuolelle oli asetettu loistava esine. Sitä\nesti hieman näkymästä muutama jälelle jäänyt rakennustelineen osa. Se\noli suunnattoman suuri kullattu ihmissilmän jäljennös, jota kultaiset\nsäteet ympäröivät, ja se otti yhtä paljon tilaa kuin pari kolme\nkonttorin ikkunaa.\n\n\"Mikä kumma tuo on?\" kysyi isä Brown ja jäi seisomaan.\n\n\"Sen pitäisi edustaa uutta uskontoa\", vastasi Flambeau nauraen,\n\"erästä uutta uskontoa, joka julistaa syntien anteeksiantamusta sillä\nperusteella, ettei ole olemassa mitään syntejä. Luullakseni Christian\nScience'n tavoin. On tosiasia, että eräs mies, joka nimittää itseään\nRaioniksi — en tiedä, mikä hänen oikea nimensä on, sen vain tiedän,\nettei tämä nimi ole oikea — on vuokrannut yläpuolellani olevan\nhuoneiston. Kaksi konekirjoittajatarta asuu alapuolellani olevassa\nkerroksessa ja tuo entusiastinen vanha humbuugimestari yläpuolellani.\nHän nimittää itseään Apollon uudeksi papiksi ja palvelee aurinkoa.\"\n\n\"Katsos vain\", sanoi isä Brown, \"aurinkohan oli julmin kaikista\njumalista. Mutta mitä tuo suunnattoman suuri silmä merkitsee?\"\n\n\"Jos olen ymmärtänyt asian oikein\", sanoi Flambeau, \"niin suosivat he\nsitä mielipidettä, että ihminen kestää mitä tahansa, jos hänen mielensä\non tasapainossa. Molempien suuret vertauskuvat ovat aurinko ja avoin\nsilmä, sillä he väittävät, että jos ihminen olisi täysin terve, hän\nvoisi katsoa aurinkoon.\"\n\n\"Jos hän olisi täysin terve\", sanoi isä Brown, \"ei hän välittäisi\ntuijottaa siihen.\"\n\n\"Enempää en osaa kertoa uudesta uskonnosta\", jatkoi Flambeau\nhuolettomasti. \"Tietysti se väittää voivansa parantaa kaikki\nruumiilliset sairaudet.\"\n\n\"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?\"\nkysyi isä Brown vakavana.\n\n\"Mikä se sitten on?\" kysyi Flambeau.\n\n\"Itsensä täysin terveenä pitäminen\", sanoi hänen ystävänsä.\n\nFlambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori\noli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä\ntemppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia\ntaipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko\nkatolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen\neivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat\nhänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo\nalemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia\noriginaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat\nsolakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä\nulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja\nhän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka\njohtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien\nelämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli\nteräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman\nliian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa\noli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi.\nMolemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine\nvalkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia\nerikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä\nkysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa\neikä näennäinen.\n\nSillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen\nkreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu\npuutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys\n— ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen\nmielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa\nkäytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa\nhän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen\npiirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle\nhyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa\nkäyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan\nsiitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen\nstenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin\ntämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei\noikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa\nja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan.\nMutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin\noli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää\nkuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut\nlaisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen\nolemassaolon.\n\nHänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli\nsuuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli\nseisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut\nhissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta\ntämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt\nalistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän\nkyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä\nsitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla\nkuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien\naikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki\ntarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja\nharrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen\nsuuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka\nhalveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen\nkaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan\nkuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä,\nettä Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni\nhymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta\nitseluottamusta.\n\nHänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien\nliikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli\nkonttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen\nheittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti\nparastaikaa juttua \"lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista\"\nja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat\nsilmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan\nkuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi\nkulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen\npuhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.\n\nFlambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä\nkysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi\nsilmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi\ntiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin\nkuin toisessakin.\n\n\"Lienee siinä sentään ero\", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti.\n\"Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen\nvoimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on\npuolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet\nja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista\ntiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita\nlääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit\nasettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet\nrampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento,\nherra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin\ntuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden\nasemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia\nkatsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä\naristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi\nkatsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja\nkatsoa sitä milloin ikinä haluan.\"\n\n\"Teidän silmänne\", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen,\n\"häikäisevät auringon\". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle\nomituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi\ntämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti\nhän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: \"Vai niin, hän on joutunut\ntuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin\". Sillä niin vähän\nkuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut\npuhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.\n\nHän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan\nolevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo\nKaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa\nsuhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein\nyhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli\nkullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka.\nRuumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko\ntätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi\ntodellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti\njotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista,\njoka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta\nleimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria\nStreetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että\nkirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen\nja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen\noman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli\nmessinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu\nkadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki\ntämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta\ntuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja\nruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa\nsuuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota\nhän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava\nmies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi\npäässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru\nkatuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja\nmeni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko\nWestminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen.\nSe tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon\nlyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut\nkaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown,\nFlambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon\nvalkeata pappia.\n\nFlambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen\nkunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään\nkatsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko\nisä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas\nhenkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa\nhän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi\npysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya.\nKalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen\nja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen\nauringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli\njo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä\ntähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö\nhän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei\nhän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan\nseassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen\nmiehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown\nkoskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi\nsensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan\nräpäyttämättä.\n\n\"Oi, aurinko\", puhkesi profeetta puhumaan, \"oi tähti, liian suuri\ntoisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen\navaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin,\nvalkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka\nolet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken\npuhtauden alkulähde, jonka rauhassa —\"\n\nKuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen\nulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä\nsieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin.\nTunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua\npahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt,\nmitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen\njälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty\npappi alhaalla.\n\nLopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen\nvoimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi\nkuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä\nhakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään,\nmissä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen\njäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli\nauringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän\nonnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.\n\nIsä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen\nympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja\nalas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta,\nminkä olisi pitänyt tulla hissiin.\n\nNeljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli\nnähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen,\njoka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se\noli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli\nhän varma siitä, että tyttö oli kuollut.\n\nHän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai\nei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon\npaheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen\nmerkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että\ntämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot\nja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka\nniin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi\nsellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi\nasumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli\naiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi,\nmissä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen\nääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin\naikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau\nkuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän\nsynkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:\n\n\"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?\"\n\n\"Ehkä\", sanoi toinen, \"ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös\nkatsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa.\"\n\nJätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös\nkonekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen\nomaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana\nkasvoiltaan ystäväänsä päin.\n\n\"Hänen sisarensa\", hän sanoi merkitsevästi, \"näyttää menneen ulos.\"\n\nIsä Brown nyökkäsi. \"Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan\nhuoneistoon\", sanoi hän. \"Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin\nselvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne.\nEi\", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen,\n\"enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän\nkonttorissaan.\"\n\nFlambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku\npapin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo\nkäsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn\ntuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin\nkauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden\nportaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa\nvakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen\nhuomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen\noli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi\nportaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan\nja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta\nmuistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman\nhämmentynein ilmein.\n\nNeiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka\nhiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan\npulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä\nsai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey\noli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä\nBrown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan\nhänestä puhutteli toista henkilöä.\n\n\"Profeetta\", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, \"haluan, että\nkertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne.\"\n\n\"Olen ylpeä pyynnöstänne\", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa\npäätänsä, \"mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne.\" Hän istuutui.\n\n\"Kas niin, näin esimerkiksi\", sanoi isä Brown teeskentelemättömän\nihmettelevällä tavallaan. \"Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on\nhuonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta\nteemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää\nomaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema.\nPidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?\"\n\n\"Onko tuo olevinaan syytös?\" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.\n\n\"Ei\", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, \"se on puolustuspuhe.\"\n\nHuoneessa vaiettiin kauan. Sitten Apollon profeetta nousi hyvin\nrauhallisesti, ja oli todellakin kuin aurinko olisi noussut. Hän\ntäytti huoneen valollaan ja elämällään siinä määrin, että tuntui kuin\nhän yhtä hyvin olisi voinut valaista koko Salisburyn tasangon. Hänen\nviittaan verhottu vartalonsa tuntui pukevan koko huoneen klassillisilla\nverhoilla, hänen eepilliset liikkeensä tuntuivat avartavan sen niin,\nettä avautui suurenmoisia näköaloja, ja toisen papin pieni musta olemus\ntuntui ikäänkuin virheelliseltä, joltakin, joka ei ollut paikallaan\ntäällä; se oli pyöreä musta pilkku Hellaan loistossa.\n\n\"Niin tapaamme siis lopulta, Kaifas\", sanoi profeetta. \"Sinun kirkkosi\nja minun ovat ainoat todelliset maan päällä. Minä kumarran aurinkoa\nja sinä auringonpimennystä. Sinä olet kuolevan jumalan pappi, minä\nelävän. Se epäilyksen ja panettelun työ, jota nyt harjoitat, on\ntakkisi ja oppisi arvoinen. Sinun kirkkosi ei ole mikään muu kuin\nmusta poliisi. Te olette vain urkkijoita ja salapoliiseja, jotka\nkoetatte pakottaa ihmisiä tunnustamaan rikoksia, milloin petoksella,\nmilloin kiduttamalla. Teidän tehtävänne on todistaa ihmiset syyllisiksi\nrikoksiin, minun näyttää toteen heidän viattomuutensa. Te tahtoisitte\ntavata heidät synnistä, minä vakuutan heille viattomuutta.\n\n\"Sinä luet pahuuden kirjoista vielä sanan, ennenkuin minä ainiaaksi\npuhallan pois sinun perusteettomat painajaisunesi. Et vähääkään\naavista, miten vähän minä välitän siitä, voitko tuomita minut\nvai et. Ne asiat, joita sinä nimität häpeäksi ja kunniattomaksi\nkuolemanrangaistukseksi, eivät peloita minua enempää kuin ihmissyöjä\nlasten kuvakirjassa peloittaa täysikasvuista miestä. Sanoit pitäneesi\nminulle puolustuspuheen. Välitän niin vähän tämän elämän sumumaasta,\nettei minulla ole mitään sitä vastaan, että esiinnyt syyttäjänäni.\nTässä asiassa on vain eräs seikka, joka voidaan asettaa minua\nvastaan, ja sen sanon sinulle itse. Nainen, joka nyt kuoli, oli minun\nrakastettuni ja morsiameni — ei sillä tavoin kuin mitä teidän pienet\nkappelinne laillisena pitävät, vaan paljon korkeamman ja ankaramman\nlain mukaan kuin te voitte käsittää. Hän ja minä poljimme toista\nmaailmaa kuin te, me kuljimme kristallipalatseissa teidän rämpiessänne\ntunneleita ja tiilikäytäviä pitkin. Tiedän kyllä, että teoloogisilla\nniin hyvin kuin muillakin poliiseilla on se käsitys, että missä rakkaus\nkerran on vallinnut, siinä täytyy vihan seurata. Siinä siis ensimmäinen\nkohta, johon voit syytteesi tukea. Toinen kohta on voimakkaampi,\nmutta suon senkin sinulle. Ei ole ainoastaan totta, että Pauline\nrakasti minua. Tänä aamuna, juuri ennenkuin hän kuoli, hän kirjoitti\ntuon pöydän ääressä testamenttinsa, missä hän lahjoitti minulle ja\nminun uudelle kirkolleni puoli miljoonaa. No — missä on käsirautasi?\nLuuletko, että välitän siitä, mitä minulle teet? Pakkotyö on oleva\nminulle vain hänen tulonsa odottamista tien varrella olevalla asemalla.\nHirsipuu on oleva minulle vain nopea pääsykeino hänen luoksensa.\"\n\nHän puhui hyvän puhujan mieleenkäyvällä vaikuttavuudella, ja Flambeau\nja Joan Stacey tuijottivat häneen ihmeissään ja ihaillen. Isä Brownin\nkasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin murhetta. Hän katsoi alas\nhuolestunut ryppy otsallaan. Auringon profeetta nojautui huolettomasti\nuuninreunukseen ja jatkoi:\n\n\"Harvoin sanoin olen nyt esittänyt teille kaiken, mitä voidaan sanoa\nminua vastaan. Vielä harvemmin sanoin olen kumoava sen niin, ettei jää\nepäilyksen jälkeäkään. Kysymykseen, miten olen tehnyt tämän murhan,\nvastataan yhdellä ainoalla lauseella: minä en ole voinut tehdä tätä\nrikosta. Pauline Stacey syöksyi tästä kerroksesta alas, kun kello\noli viisi minuuttia yli kahdentoista. Sata henkeä voi todistaa ja\nvannoa, että seisoin omien huoneitteni parvekkeella kahta kerrosta\nkorkeammalla ensimäisestä kahdentoista lyönnistä viisitoista minuuttia\nyli kahdentoista — mikä on julkisen rukoukseni tavallinen aika.\nKirjanpitäjäni — kunniallinen nuorukainen Claphamista, nuorukainen,\njoka ei laisinkaan ole sukua kanssani — voi vannoa, että hän koko\naamupäivän istui ulommaisessa huoneessani ja ettei ketään kulkenut sen\nläpi. Hän voi vannoa, että minä itse tulin kotiin täsmälleen kymmenen\nminuuttia vailla kaksitoista, viisitoista minuuttia aikaisemmin,\nennenkuin kuului mitään kuiskauksia onnettomuudesta, ja etten minä\nkoko aikana ole poistunut konttorista tai parvekkeelta. Täydellisempää\nmuuallaoloa ei kukaan ole esittänyt. Voisin asettaa puolet\nWestminsteriä todistajiksi. Sopii panna pois käsiraudat. Asia on ollut\nesillä ja on nyt lopussa.\n\n\"Ja jotta lopuksi jokaisen idioottimaisen epäilyksen rahtukin häviäisi\nilmasta, kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää. Luulen tietäväni\nmiten onnetonta ystävätärtäni kuolema kohtasi. Jos tahdotte, voittehan\nsyyttää minua tahi ainakin minun oppiani ja minun filosofiaani,\nmutta ette voi panna minua senvuoksi vankeuteen. Kaikki korkeampien\ntotuuksien tutkijat tietävät historialliseksi tosiasiaksi sen,\nettä eräät salaisuuksien tietäjät ja _illuminaatit_ ovat saaneet\ntaidon leijailla ilmassa. Tämä taito muodostaa ainoastaan osan\naineen voitosta, mikä on meidän salaisen oppimme päämäärä. Pauline\nraukka seurasi päähänpistoaan ja oli hyvin kunnianhimoinen. Luulen\nsuoraan sanoen hänen omasta mielestään olleen syvemmin perehtyneen\nsalaisuuksiin kuin hän itse asiassa oli, ja monasti, kun yhdessä\nkuljimme hissillä alas, hän sanoi minulle, että jos omaisi kylliksi\nvahvan tahdon, voisi itse heittäytyä alas vahingoittumattomana\nleijaillen kuin höyhen. Luulen todella, että hän on kokeillut ihmettä\njonkinlaisessa jalossa ajatushurmiossa. Tahto tahi usko lienee pettänyt\nratkaisevalla hetkellä ja aineen alempi laki kosti kauhealla tavalla.\nKas siinä, hyvät herrat, koko surullinen tarina — teidän ajatustapanne\nmukaan hyvin uhkarohkea ja syntinen, mutta varmasti ei rikollinen eikä\nmillään tavoin minun syyni. Poliisien pikakirjoituspöytäkirjoissa\nlienee parasta nimittää sitä itsemurhaksi. Minä olen aina nimittävä\nsitä sankarillisuudesta johtuneeksi epäonnistuneeksi tieteelliseksi\nkokeeksi, jonka tarkoituksena on ollut tulla taivasta lähemmäksi.\"\n\nFlambeau näki ensi kerran isä Brownin voitettuna. Hän istui yhä\nhuolestunein ilmein katsellen lattiaan ikäänkuin olisi hävennyt. Oli\nmahdotonta välttää sitä tunnetta, minkä profeetan nöyryyttävät sanat\naiheuttivat, nimittäin että tässä nähtiin ärtyisä, kutsumuksensa\nperusteella epäluuloinen pappi, jonka oli voittanut ylpeämpi ja\npuhtaampi, vapaamielinen ja olemukseltaan terve henki. Lopuksi\nhän sanoi räpyttäen silmiään ikäänkuin niihin olisi koskenut:\n\"Jos asianlaita on siten, herra, tarvitsee teidän vain ottaa tuo\ntestamentti, josta kerroitte, ja mennä. Ihmettelen juuri, mihin tuo\nnaisraukka on sen pannut.\"\n\n\"Se on hänen kirjoituspöydällään tuolla oven vieressä\", sanoi Katon\nviattomalla varmuudella, joka tuntui kokonaan puhdistaneen hänet. \"Hän\nsanoi minulle aivan varmaan kirjoittavansa sen tänä aamuna, ja näin\nhänen istuvan ja kirjoittavan, kun olin menossa huoneisiini hississä\nhänen konttorinsa ohitse.\"\n\n\"Oliko ovi siis auki?\" kysyi pappi katse suunnattuna erääseen maton\nkulmaan.\n\n\"Oli\", vastasi Katon rauhallisesti.\n\n\"Vai niin, se on siis ollut avoinna koko ajan siitä lähtien\", sanoi\ntoinen ja jatkoi maton tutkimustaan.\n\n\"Tässä on aivan oikein eräs paperi\", sanoi synkkä Joan neiti ääni\nhieman kummallisena. Hän oli mennyt sisarensa oven vieressä sijaitsevan\nkirjoituspöydän luo ja piti nyt sinistä paperi-arkkia kädessään.\nHänen kasvoillaan oli hapan hymy, joka sopi huonosti tilanteeseen, ja\nFlambeau katseli häntä synkin ilmein.\n\nKalon, profeetta, pysytteli kaukana paperista tuolla samalla\nkuninkaallisella kaiken pahan tiedottomuudella, millä hän tähän\nmennessä oli voittaen läpäissyt jutun. Mutta Flambeau otti paperin\nnaisen kädestä ja luki sen mitä suurimmalla kummastuksella. Se alkoi\ntavallisen testamentin tavoin, mutta näiden sanojen jälkeen: \"Annan ja\ntestamenttaan minä kaiken sen, mitä kuollessani omistan\", se päättyi\näkkiä muutamin viivoin, eikä allekirjoituksesta ollut jälkeäkään.\nFlambeau antoi aivan ymmällä ollen tuon lopettamattoman testamentin\nystävälleen isä Brownille, joka vilkaistuaan siihen ojensi sen hiljaa\nauringon papille.\n\nSeuraavassa tuokiossa tämä pontifex komeissa verhoissaan oli parilla\naskeleella kulkenut huoneen läpi ja kumartui ulospullistunein silmin\nJoan Stacey'ta kohden.\n\n\"Minkä halpamaisen kepposen olette tässä tehnyt?\" huusi hän. \"Tässä ei\nole kaikki, mitä Pauline on kirjoittanut.\"\n\nLäsnäolevat ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan aivan toisella\näänellä, minkä kimakkuus muistutti yankeeta. Koko hänen suuruutensa,\nkoko hänen hyvä englanninkielen taitonsa oli pudonnut kuin mantteli.\n\n\"Mitään muuta paperia ei kirjoituspöydällä ole\", sanoi Joan ja kohtasi\nvarmana hänen katseensa, sama onnettomuutta ennustava hymy kasvoillaan.\n\nÄkkiä mies puhkesi herjaamaan, ja häneltä pääsi oikea sadatussanojen\ntulva. Naamion putoamisessa oli jotakin kaameata — oli kuin hän olisi\nkadottanut oikeat kasvonsa.\n\n\"Tässä saatte kuulla totuuden\", huusi hän leveällä Amerikan murteella\ntyhjennettyään ensin manausten ja kirousten tulvansa. \"Voihan olla,\nettä olen seikkailija, mutta minä otaksun, että te olette murhaaja.\nKas niin, hyvät herrat, tässä on kuolemantapauksen selitys. Tyttö\nparka kirjoittaa parastaikaa testamenttia minun hyväkseni; hänen\nsaatanallinen sisarensa tulee sisälle, tempaa kynän häneltä, vetää\nhänet hissiaukolle ja syöksee hänet alas, ennenkuin hän on ennättänyt\nlopettaa testamentin. — —! Tässä pitäisi käsirautojen olla paikallaan.\"\n\n\"Kuten itse sanoitte\", vastasi Joan vaarallisen rauhallisesti, \"on\nteidän kirjanpitäjänne hyvin kunnioitettava nuori mies, joka käsittää\nvalan merkityksen, ja hän vannoo missä tuomioistuimessa tahansa,\nettä minä olin ylhäällä teidän konttorissanne ja järjestin erästä\nkonekirjoitustyötä viisi minuuttia ennen ja viisi minuuttia jälkeen\nsen hetken, jolloin sisareni suistui alas. Herra Flambeau voi sanoa\ntavanneensa minut siellä.\"\n\nHuoneessa vaiettiin.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Flambeau lopuksi, \"oli Pauline yksin\npudotessaan ja teki siis itsemurhan.\"\n\n\"Hän oli yksin pudotessaan\", sanoi isä Brown, \"mutta hän ei tehnyt\nitsemurhaa.\"\n\n\"Millä tavalla hän sitten kuoli?\" kysyi Flambeau kärsimättömästi.\n\n\"Hänet murhattiin.\"\n\n\"Mutta hänhän oli yksin\", väitti etsivä.\n\n\"Hänet murhattiin hänen yksin ollessaan\", vastasi pappi.\n\nKaikki muut katsoivat häneen ihmeissään, mutta hän jäi kumaraiseen\nasentoonsa otsa rypyssä ja piirteet surullisina. Hänen äänensä oli\nkaiuton ja masentunut.\n\n\"Haluaisin tietää\", huusi Kalon sadatellen, \"milloin poliisi vangitsee\ntämän ilkeän murhaaja-sisaren. Hän murhasi lähimmän sukulaisensa, hän\nvarasti minulta puoli miljoonaa, joka oli yhtä varmasti minun kuin —\"\n\n\"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, profeetta\", puuttui Flambeau hieman\nivallisesti puheeseen, \"muistakaa, että koko tämä maailma on sumumaa.\"\n\nAuringonjumalan ylipappi koetti uudelleen päästä jalustalleen. \"Ei\nole kysymys ainoastaan rahoista\", huusi hän, \"vaikka ne tukisivatkin\nasiaamme kaikilla tahoilla. Ajattelen myöskin rakastettuni toivomuksia.\nPaulinelle kaikki tämä oli pyhää. Paulinen silmissä —\"\n\nIsä Brown nousi niin kiivaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan.\nHän oli kalmankalpea, mutta näytti kuitenkin olevan uuden toivon\nelähdyttämä. Hänen silmänsä loistivat.\n\n\"Juuri siinä se on!\" huusi hän kovalla ja selvällä äänellä.\n\n\"Juuri se on oikea alkamistapa. Paulinen silmissä —\"\n\nPitkä profeetta peräytyi hurjassa epäjärjestyksessä pienen papin\ntieltä. \"Mitä tarkoitatte? Kuinka uskallatte?\" huusi hän kerta kerran\njälkeen.\n\n\"Paulinen silmissä\", toisti pappi ja hänen silmänsä loistivat yhä\nenemmän. \"Jatkakaa, Jumalan nimessä, jatkakaa — Paulinen silmissä —\"\n\n\"Antakaa minun mennä, te p—le!\" jylisi Kalon, taistellen kuin\njättiläinen kahleissa. \"Kuka te olette, kirottu urkkija, joka kehräätte\nverkkoanne ympärilleni ja tirkistelette ja kurkistatte kaikkialle?\nAntakaa minun mennä.\"\n\n\"Estänkö hänet?\" kysyi Flambeau ja hypähti ovea kohden, jonka Kalon jo\noli avannut.\n\n\"Ei, anna hänen mennä\", sanoi isä Brown huokaisten niin syvään kuin\nhuokaus olisi tullut syvimmästä maailmankaikkeuden sopesta. \"Anna\nKainin mennä, sillä Jumala tuomitsee hänet.\"\n\nPitkä hiljaisuus täytti huoneen hänen lähdettyään ja Flambeaun eloisaan\nmieleen se vaikutti kidutuksen tavoin. Neiti Joan Stacey järjesti hyvin\nkylmästi papereita pulpetillaan.\n\n\"Isä\", sanoi Flambeau lopuksi, \"en toimi ainoastaan uteliaisuudesta —\nvelvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on\ntehnyt.\"\n\n\"Minkä rikoksen?\" kysyi isä Brown.\n\n\"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet\", vastasi hänen ystävänsä\nkärsimättömästi.\n\n\"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa\", sanoi Brown, \"kahden\nrikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt\nkaksi hyvin erilaista rikoksellista.\"\n\nNeiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa,\noli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan\nhuomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.\n\n\"Molemmat rikokset\", huomautti hän, \"olivat tähdätyt saman henkilön\nsamaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin.\nSuuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi\nrikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat.\"\n\n\"Älä nyt pidä mitään esitelmää\", sanoi Flambeau valittaen. \"Sano se\nmuutamin harvoin sanoin.\"\n\n\"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla\", vastasi hänen ystävänsä.\n\nSynkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti\nhattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti\nkäsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti\nhuoneesta.\n\n\"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa\", sanoi isä Brown.\n\"Pauline Stacey oli _sokea_\".\n\n\"Sokea!\" toisti Flambeau ja nousi hitaasti koko pituudessaan.\n\n\"Hänellä oli siihen synnynnäisiä taipumuksia\", jatkoi Brown.\n\"Hänen sisarensa koetti saada hänet käyttämään silmälaseja, mutta\nse ei onnistunut. Pauline suosi tuota omituista väitettä, että\nsellaisia tauteja ei pidä rohkaista väistymällä niitä. Hän ei\ntahtonut myöntää, että oli olemassa uhkaava pilvi tai hän koetti\nhajoittaa sen luottamalla omaan tahtoonsa. Silmät pahenivat yhä\nrasituksesta, mutta pahin rasitus oli vielä jäljellä. Sen aiheutti\ntuo rakastettava profeetta, eli miksikä hän itseään nimitti, joka\nopetti tyttöä katsomaan polttavaan aurinkoon. Sitä nimitettiin Apollon\npalvelemiseksi. Jos vain nämä uudet pakanat tahtoisivat olla vanhojen\nkaltaisia, kävisi se kai päinsä. Silloin he olisivat viisaampia.\nVanhat pakanat tiesivät, että pelkällä luonnonpalvomisella täytyi olla\nvaarallinen puolensa. He tiesivät, että Apollon silmä saattoi kirveliä\nja sokaista.\"\n\nSyntyi äänettömyys, ja sitten pappi jatkoi hiljaa, melkein\nkatkonaisella äänellä. \"On epävarmaa missä määrin tuo hornanhenki\ntahallaan teki hänet sokeaksi, mutta täysin varmaa on, että hän\ntahallaan surmasi hänet sokeuden avulla. Rikoksen yksinkertaisuus\non tympäisevä. Tiedättehän heidän molempien kulkeneen ylös ja alas\nhisseissä turvaamatta apuun. Tiedätte myös kuinka hiljaa hissit\nkulkevat. Kalon vei hissin Paulinen asunnolle ja näki avoimesta\novesta, kuinka sokea tyttö istui ja kirjoitti hänelle lupaamaansa\ntestamenttia. Hän huusi iloisesti tytölle olevansa siellä ja\nodottavansa hissin kanssa sekä pyysi tyttöä tulemaan ulos testamentin\nloppuun päästyään. Sitten hän painoi erästä nappia ja ajoi äänettömästi\nomaan huoneistoonsa, meni konttorin läpi parvekkeelle ja toimitti aivan\nrauhallisesti rukouksensa kadun täyttämän kansan nähden tyttö raukan\nkiiruhtaessa iloisena työnsä päätyttyä sinne, missä luuli rakastetun\nodottavan hissin kera — —\"\n\n\"Kauheata!\" pääsi Flambeaulta.\n\n\"Tuota nappia painamalla hän olisi oikeastaan saanut puoli miljoonaa\",\njatkoi pieni pappi soinnuttomalla äänellä, mikä oli hänelle ominaista\nhänen puhuessaan kaameista asioista. \"Mutta se meni tyhjiin. Se meni\ntyhjiin siksi, että sattui vielä olemaan eräs, joka tahtoi saada rahat\nja joka myöskin tunsi Pauline raukan silmiä koskevan salaisuuden.\nTuossa testamentissa oli omituisuus, johon ei varmaan kukaan\nkiinnittänyt huomiota. Vaikka se oli lopettamaton ja siitä puuttui\nallekirjoitus, olivat siihen jo merkinneet todistajina nimensä toinen\nneiti Stacey ja joku hänen palvelijattarensa. Joan oli ensin todistanut\nallekirjoituksen naisille tyypillistä laillisten muotojen halveksimista\nosoittaen ja sanonut, että Pauline voi lopettaa testamentin sitten.\nJoan oli siis tahtonut, että hänen sisarensa kirjoittaisi sen alle\nilman todellisia todistajia. Miksi? Muistin sokeuden ja tunsin olevani\nvarma siitä, että hän tahtoi Paulinen kirjoittavan sen alle yksinään\nsiitä syystä, että hän tahtoi, ettei Pauline laisinkaan kirjoittaisi\nsen alle.\n\n\"Staceyn sisarusten kaltaiset ihmiset käyttävät aina säiliökyniä\nja varsinkin Paulinen suhteen se oli aivan luonnollista. Uutteran\nharjoituksen, voimakkaan tahdon ja hyvän muistin avulla hän kirjoitti\nmelkein yhtä hyvin kuin näkevä, mutta hän ei tiennyt milloin muste\nloppui. Hänen sisarensa täytti sentähden hyvin huolellisesti hänen\ntäytekynänsä — tai oikeammin jätti sen täyttämättä. Siinä oleva muste\nriitti muutamiin riveihin, mutta sitten se loppui. Ja profeetta kadotti\nviisisataa tuhatta puntaa ja teki ilmaiseksi erään historian raaimmista\nja loistavimmista murhista.\"\n\nFlambeau meni avoimelle ovelle ja kuuli poliisin tulevan portaissa.\nHän kääntyi ympäri ja sanoi: \"Te lienette ajatellut terävästi, kun\nkymmenessä minuutissa saitte Kalonin osuuden selväksi.\"\n\nIsä Brown kohautti hieman olkapäitään.\n\n\"Voi, se ei ollut mikään konsti\", hän sanoi. \"Mutta sain kyllä ajatella\nterävästi keksiäkseni Joan-neidin osuuden ja täytekynän. Ennenkuin\ntulin portista sisään, tiesin, että Kalon oli rikoksellinen.\"\n\n\"Laskette leikkiä\", sanoi Flambeau.\n\n\"En, puhun tosissani\", vastasi pappi. \"Vakuutan että tiesin hänen\ntehneen sen, ennenkuin tiesin, mitä hän oli tehnyt.\"\n\n\"Mitenkä se on mahdollista?\"\n\n\"Nuo pakanalliset stoalaiset\", sanoi isä Brown miettiväisesti, \"pettää\naina heidän voimansa. Kuultiin jysähdys, ja huudahdus kajahti kadulle\nasti, mutta Apollon pappi ei hätkähtänyt eikä katsonut taakseen. Minä\nen tiennyt, mitä se oli. Mutta minä tiesin hänen sitä odottaneen.\"\n\n\n\n"]