[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f19ddKM7I_kNVe-Ndxx4u_kor_qZgZEMTC8_Sjdfk3g4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3021,"Kettusen komppanian Lapinmatka","Järventaus, Arvi",1883,1939,"3021-jarventaus-arvi-kettusen-komppanian-lapinmatka","3021__Järventaus_Arvi__Kettusen_komppanian_Lapinmatka","Kertomus Kettusten ja Ola Svenskin matkasta koulukaupungista kotia Lappiin","lastenkirja",[],[],"fi",1929,null,20075,122999,false,77824,[23],"Finland -- Description and travel -- Juvenile fiction",[],[],232,"Kertomus seuraa Uujoen papin lasten ja heidän ystävänsä kotimatkaa koulukaupungista kauas Lappiin. Matkan varrella sisarukset kokevat seikkailuja ja tutustuvat pohjoisen luontoon sekä vanhoihin saamelaisiin uskomuksiin.","Arvi Järventauksen 'Kettusen komppanian Lapinmatka' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3021. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KETTUSEN KOMPPANIAN LAPINMATKA\n\nKertomus Kettusten ja Ola Svenskin matkasta\nkoulukaupungista kotia Lappiin\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\nWSOY:n koululaiskirjasto N:o 60.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n»... Ja osta minulle Lundahlin kirjakaupasta puoli tusinaa Faberin\nlyijykyniä n:o 2 ja sitten pieksunkengäkset Kauralasta, Siellä on\nnahkatavara parasta. Varsinahkoja minulla on täällä, kun piti keväällä\n\"Tösseli\" teurastaa. Se on kyllä suuri pettymys Pekalle, joka oli\nkovasti kiintynyt mullikkaan. Mutta — kuten tiedät — meillä kävi piispa\nhuhtikuussa, ja me olimme äidin kanssa sitä mieltä, että se piti\nteurastaa (\"Tösseli\" nimittäin). Se oli siis välttämättömyys, koska\nporot olivat jo kovin laihoja siihen vuodenaikaan...»\n\nKalle Kettunen lopetti kirjeen lukemisen. Hän oli papinpoika Uujoelta,\nSuomen pohjoisimmasta pitäjästä, Lapista. Kevätlukukausi oli\nloppumaisillaan, ja Uujoen papin lasten oli viikon päästä aloitettava\nkotimatkansa.\n\nPekka, Kallen veli, ei ollut vielä tullut kotiin kaupungilta. Hän oli\nlyseon toisella luokalla, kun Kalle oli jo viidennellä, Sitäpaitsi asui\nheitä samassa paikassa vielä kolmaskin, nim. heidän pikku sisarensa\nSirkka, joka oli tyttökoulun ensimmäisellä luokalla.\n\nRouva Mehtonen, täysihoitolan pitäjä, kurkisti oven raosta. Hän oli\nneljänkymmenen ikäinen papinleski, joka elätti itseään ja viittä\nlastansa pitämällä koululaisia. Kalle Kettunen oli alusta alkaen\nasunut hänen luonaan, ja selvää oli, että nuoremmat, Pekka ja Sirkka,\nseurasivat vanhimman veljen jälkiä.\n\n— Eikö Pekka ole vielä tullut? kysyi rouva Mehtonen.\n\n— Ei ole. Hän meni postimerkkiukin luo.\n\n— Ai, ai sitä Pekkaa! Tuhlaa kaikki rahansa postimerkkeihin. Mutta\nsamanlainen oli meidän Aarokin pienempänä.\n\nRouva Mehtosen pää hävisi oven raosta. Hetken kuluttua tömisteli Pekka\nsisään, kasvot loistaen.\n\n— Minä sain kolme guatemalalaista kolmellakymmenellä pennillä! huudahti\nhän heti ovessa.\n\n— Ethän vain petkuttanut ukkia?\n\nPekka, reipas kaksitoistavuotias, katseli veljeään pitkään,\n\n— Kuinka semmoisia puhut? Tiedäthän, etten minä petkuta ketään. Kas...\nonko kotoa tullut kirje?\n\nPekka sieppasi kirjeen pöydältä. Kalle piti häntä syrjästä silmällä.\nHyvä, että veli sai itse lukea surullisen uutisen.\n\nYht'äkkiä kirje lensi lattialle. Pekka seisoi punaisena keskellä\nhuonetta.\n\n— Kyllä minä vihaan sitä piispaa! huudahti hän, taistellen itkua\nvastaan, — Syödä Tösseli, joka oli niin viisas vasikka! Kaikki minun\nelättini syödään! Viime syksynä söivät Ruijan herrat kesyn hanheni, ja\nnyt piispan herrat Tösselin!\n\nPekka itki.\n\nKalle koetti lohduttaa häntä:\n\n— Älä nyt ole milläsikään. Kyllähän vasikoita aina saadaan.\n\nMutta Pekka keskeytti hänet:\n\n— Saadaan kyllä... mutta sellaista kuin \"Tösseli\" ei saada koskaan.\nJoka juoksi perässä kuin koira...\n\nHän pyyhiskeli silmiään ja kiivastui uudelleen:\n\n— Minä en nosta lakkia enää piispalle, en! Ja sitten hetken päästä\nhiukan tyynemmin: — Hyvä, että kokeet on jo ohi! Muuten olisin aivan\nvarmaan kirjoittanut ruotsissa nelosen.\n\nSirkkakin joutui siihen hätään.\n\n— Onko kotoa tullut kirje? Voi, antakaa minulle!\n\nHän huomasi kirjeen lattialla ja kiiruhti ottamaan sen ylös.\n\n— Isän ja äidin kirje lattialla! toruskeli hän herttaisesti. Hän oli\nkymmenvuotias, terve ja punaposkinen, lyhyt pellavasaparo niskassa.\n— Ai, ai, täällä on äitikullalta terveisiä reunassa. \"Hoitakaa hyvin\nSirkkaa matkalla.\" — Kuule, Kalle, oletko lukenut tämän? veikisteli\nhän. — Mitäs Pekka itkee?\n\nPekka silmäsi häneen tuikeasti.\n\n— Kuule, Sirkka, tervehtisitkö sinä sitä ihmistä, joka löisi sinun\n\"Sofia Margareetasi\" rikki?\n\n— Enpä tietysti! Mutta... mitä... mitä sitten?\n\n— Piispan herrat ovat syöneet Tösselin.\n\nPikku Sirkka seisoi suu ammollaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt aloittaa\nkirjeen lukemista.\n\n— Että äiti saattoikin suostua siihen! huudahti hän.\n\n— Nyt, lapset, syömään! Ruoka jäähtyy.\n\nSe oli täti Mehtonen, joka huomaamatta oli ilmestynyt huoneeseen.\n\n— Mistä Tösselistä te puhutte?\n\nKalle sai selittää asian. Se oli se sonnin mullikka, josta oli ollut\npuhe, ja joka oli saanut nimensä kuuluisan kenraali Stösselin mukaan.\n\n— Vai niin... semmoisia ne piispan herrat ovat.\n\nMutta ei sille voi mitään. Piispalle pitää tarjota parasta, mitä\ntalosta löytyy. Kyllä minä tiedän.\n\nTäti Mehtonenpa sen tiesi. Olihan hän papin leski.\n\nRuokasalissa odotti jo joukko poikia ja tyttöjä. Kun \"Kettusen\nkomppania\" saapui, luettiin lyhyt pöytärukous ja käytiin käsiksi\naamiaiseen.\n\nAterian aikana keskusteltiin siitä, pitikö Pekka Kettusen tervehtiä\npiispaa vai ei. Kuudesluokkalainen Väinö Virtanen, kruununvoudin poika,\nkannatti Pekkaa.\n\n— Ne ovat byrokraatteja, sanoi hän. Hän edusti konventissa\nvapaamielistä suuntaa.\n\nMutta Timo Tapanila, joka itse aikoi papiksi, virkkoi arvokkuutta\nteeskennellen:\n\n— Piispoille pitää olla piispain ruokaa.\n\nMutta silloin hän sai vastaansa Matti Muikun, talollisen pojan, joka\nei voinut sietää Timo Tapanilaa, koska tämä hänen mielestään esiintyi\nliian mahtipontisesti.\n\n— Jos minä olisin pappina, ja sinä tulisit minun seurakuntaani\ntarkastamaan, syöttäisin sinulle kissanraadon.\n\n— Lapset, lapset! torui täti Mehtonen. — Pöydässä ollaan kauniisti.\n\nTimo Tapanilan itsetietoisuutta oli verisesti loukattu. Hän virkkoi\nhalveksivasti:\n\n— Ja minä erottaisin sinut virasta!\n\n— Älkää kinatko, rauhoitteli Väinö Virtanen isällisesti. —\nTulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole pappeja eikä piispoja.\n\n— Onkos kissanraatoja?\n\nSe oli Kalle Kettunen, joka sen kysymyksen viskasi.\n\nPapinpoikana hän katsoi velvollisuudekseen vastustaa Väinö Virtasta,\njoka ylpeili vapailla mielipiteillään.\n\nMinkälaisen päätöksen olisi väittely mahtanut saadakaan, jollei\ntäti Mehtonen olisi korjannut lautasia pois. Koko joukko odotti\njännityksellä seuraavaa ruokalajia.\n\n— Ai, viiliä! huudahtivat he kuorossa, kun huomasivat tarjottimella\nkymmenkunta pientä, lasista viilipyttyä.\n\n— Se on kesän merkki, virkkoi talon vanhin poika, seitsemäsluokkalainen\nAaro. Ja keskustelu sai kuin itsestään uuden suunnan.\n\nPuhuttiin kesästä ja kesän vietosta. Jokaisella oli omat\nsuunnitelmansa. Talon poika, Aaro Mehtonen, aikoi mennä sahalle\ntyöhön. Hän oli köyhä ja hänen piti ansaita. Väinö Virtanen, vaikka\nitse suunnittelikin huvimatkaa Ruotsiin, hyväksyi arvelematta Aaron\naikeen. Hänen mielestään oli hyvä tutustua kansaan, koska se oli se,\njoka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulisi ottamaan komennon. Sitäpaitsi\nruumiillisen työn tekijät olivat hänestä oikeita aatelisia, ja he\n\"säätyläiset\" pakostakin vain jonkinlaisia yhteiskunnan loisia.\n\nMatti Muikku aikoi möyriä kotitalonsa pelloilla, silti yhtään\npyrkimättä Väinö Virtasen aatelissäätyyn. Hänestä se oli\nyksinkertaisesti velvollisuus. Timo Tapanila pelkäsi saavansa ehdot\nmatematiikassa, ja hänen kesänsä kuluisi siis kirjan ääressä. Se\noli hänestä verinen vääryys, sillä mitäpä papit matematiikalla\ntekivät. Hehän eivät tarvinneet muuta kuin neljä laskutapaa\nkokonaisilla luvuilla, sillä eihän heillä ollut muuta laskettavaa kuin\nkantokirjansa. Tytöillä oli omat suunnitelmansa, millä puutarhanhoito,\nmillä navetta. Mutta Kettusen pojat aikoivat ruveta eränkävijöiksi.\n\n— Mitä ne semmoiset ovat? kysyi talon nuorin, kuusivuotias Eeva.\n\n— Ne ovat sellaisia, jotka pyydystävät riistaa, kaloja ja lintuja,\nkarhuja ja kettuja, yleensä kaikkea, mitä erämaassa liikkuu ja elää,\nselitti Kalle Kettunen.\n\n— Siis myöskin sääskiä, huomautti Väinö Virtanen pilkallisesti.\n\n— Miks'ei, vastasi Kalle huolettomasti. — Minä olen aikonutkin laittaa\nhyönteiskokoelman.\n\nVäinö Virtanen ei puhunut mitään, sillä eläinoppi oli hänen\nkompastuskivensä.\n\n— Niin... sellaisiksi me rupeamme, yhtyi puheeseen Pekkakin, suu täynnä\nviiliä. — Me otamme kuukauden eväät ja lähdemme samoilemaan tuntureita.\n\n— Mutta — kuinka te jaksatte kävellä? uteli pikku Eeva.\n\n— Me harjoittelemme kotimatkalla.\n\nNiinpä niin. Olipa näillä lapsipoloisilla kotia matkaa... Uujoelle,\nSuomen pohjoisimpaan kärkeen. Rouva Mehtonen säälitteli pikku Sirkkaa\nja epäili, mahtaisiko hän jaksaa.\n\n— Jaksan kyllä, vastasi tämä reippaasti. — Ja jos uuvun, saavat Kalle\nja Pekka laittaa paarit ja kantaa minua.\n\n— Me kyllä emme rupea sinua kantamaan, huomautti Pekka. — Jos et jaksa,\nsaat jäädä.\n\n— Kuinka monta penikulmaa teille nyt karttuukaan matkaa?\n\n— Ristiniemeltä kolmetoista Soasjoelle, mutta se ajetaan hevosella.\nSiihen loppuu maantie, ja sitten alkaa apostolinkyyti. Kolmekymmentä\npenikulmaa suunnilleen.\n\n— Kolmekymmentä penikulmaa! Se on vallan hirveätä! Mutta tottakai\nsentään voitte käyttää venettä?\n\n— Noin kymmenen penikulman verran. Loppu on käveltävä.\n\nToverit katselivat pelonsekaisella kunnioituksella \"Kettusen\nkomppaniaa\". Se oli eri väkeä.\n\n— Mutta eikö nyt löydy mitään keinoa päästä helpommin? tiedusteli Väinö\nVirtanen, joka lukukauden alussa vasta oli muuttanut Kallen kouluun.\nHän ei olisi kävellyt penikulmaakaan, saatikka sitten kahtakymmentä.\n\n— Ei ole... jaa, jos Ruotsin ja Norjan kautta matkustaisi, niin sitten\nkyllä. Mutta se tulee kovin kalliiksi.\n\nKalle Kettusella oli aikamiehen ilme, kun hän tämän sanoi.\n\n— Hm! Tulevaisuuden yhteiskunnassa, — aloitti Väinö Virtanen, mutta\nrouva Mehtonen oli ruvennut lukemaan pöytärukousta, joten Virtasen\nfilosofia keskeytyi.\n\nAamiaisen jälkeen hajaantui kukin taholleen. Oli käsissä viimeiset\nkoulupäivät ja läksyistä vielä huolta. Toiset lähtivät kello\nkahdeltatoista kouluun. Mutta Kalle, jolla sattui olemaan lupa, lähti\ntoimittamaan isänsä määräämiä ostoksia.\n\nKadulla hän pysähtyi hetkiseksi. Ylhäältä ilmasta kuului omituisia\nrämäjäviä ääniä. Kurkiparvi lensi kaupungin yli, kiila pohjoista kohti.\n\nKallen sydän sykähti ilosta.\n\n— Terveisiä Uujoelle! kuiskasi hän, seuraten lintujen lentoa, kunnes\nne hävisivät kirkontornin taa. Pian hekin kolme olisivat matkalla\npohjoiseen, Lappiin, rakkaaseen, valoisaan Lappiin!\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKoulu oli loppunut ja todistukset saatu. \"Kettusen komppania\" oli\nkomeasti päässyt luokalta, Kalle kuudennelle, Pekka kolmannelle ja\nSirkka toiselle. Ostokset oli ostettu, selkäreput kunnossa, ja nyt\nseisoivat kaikki kolme vaununsillalla, jutellen täti Mehtosen kanssa,\njoka oli tullut \"lapsiaan\" saattamaan. Hän oli jo aamupäivällä\nsaattanut yhden joukon etelään päin, ja tässä olivat nyt hänen\npohjoiseen lentävät lintunsa, niinkuin hän leikillään sanoi.\n\n— Sirkkaa minun tulee sääli. Kuinka ihmeessä sinä jaksat, lapsi parka?\n\n— Kyllä minä jaksan, vastasi tyttönen, jolla oli jalassa paulakengät ja\nvyöllä pieni puukko. — Tädin ei tarvitse yhtään olla huolissaan.\n\n— Älkää nyt kulkeko pitkiä päivämatkoja, ettei Sirkka väsy. Kalle,\nsinun pitää muistaa...\n\n— Kyllä minä muistan.\n\nHän katseli väkijoukkoa ja huomasi Väinö Virtasen, joka hieno keppi\nkädessä käveli laiturilla. Hän oli saanut ehdot ruotsissa, jotenka\nsuunniteltu huvimatka nyt muuttui opintoreissuksi. Hän oli jäänyt\nkaupunkiin, vaikka olisi voinut matkustaa jo aamulla. Ilmeisestikin\ntuon kävelykepin vuoksi.\n\n— Jaha... täälläkö ne lappalaiset nyt ovat menossa?\n\nHän heilutteli keppiään, mutta huomasi samassa täti Mehtosen ja pujahti\nväkijoukkoon.\n\nKallea nauratti. Mokomakin hepsake! Tarpoisipa heidän kanssaan Lapin\njänkiä, niin lähtisi herrastelemishalu.\n\nSamassa soi kolmannen kerran, ja junailija puhalsi pilliinsä. Veturi\nvihelsi, juna nykäisihe liikkeelle. Nenäliinaa heilutellen jäi täti\nMehtonen asemasillalle.\n\n— Hyvästi, lapset! Terveisiä kotiin.\n\nKaupunki taloineen soljui heidän ohitseen. Tuossa oli hautuumaa, muuten\nkaunis paikka. Siinä vilahti maantie, jolla Kalle ja Pekka olivat\nkevätiltaisin harjoitelleet pyöräilyä. Tuolta näkyi lyseon punainen\npeltikatto ja kauempaa tähtitorni. Merikin käväisi pari, kolme kertaa\nnäkyvissä, mutta sitten painuttiinkin jo leikkaukseen. Kasarmi...\noluttehdas... pumppu... rautasilta. Kohisten porhalsi juna yli sillan,\nkiljahdellen hyvästiksi kaupungille, jonka tehtaiden piiput vielä\nviimeiseksi viittoivat retkeläisille.\n\nKettusen komppania meni vaunuun. He olivat aloittaneet \"anabasiksensa\",\nylämatkansa, niinkuin kreikankielen opettaja koulussa oli heidän\nkotimatkaansa nimittänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRistiniemellä liittyi heidän matkaansa Iijärven nimismiehen poika,\njoka kävi ruotsalaista lyseota samassa kaupungissa. Hänen nimensä oli\nOla Svensk, ja hän oli reipas ja solakka nelitoistavuotias, päässyt\njo viidennelle luokalle. Ola oli tullut jo edellisenä iltana ja\njäänyt sopimuksen mukaan Kettusen komppaniaa odottamaan, Iijärvi oli\nUujoen naapuripitäjä, ja heillä oli yhteistä matkaa kolmisenkymmentä\npenikulmaa.\n\nHe yöpyivät samaan majataloon ja olivat kuin saman perheen jäseniä.\nVaikka he kaupungissa kulkivat eri koulua ja puhuivat eri kieltä, he\nkuuluivat nyt yhteen, Lappi, kotimaakunta, yhdisti heidät.\n\nAamulla varhain he istuivat rattaille, ja hevosmatka alkoi. Majatalon\nisäntä itse oli heitä auttelemassa. Hän oli leikkisä mies, jolla aina\noli mukava sana matkamiesten varalle.\n\n— Sanokaa niille papoille, että muuttavat pois sieltä tunturista,\nveisteli hän nytkin muhoillen ystävällisesti. — Poroksihan siellä\nihminen muuttuu.\n\n— Ei muutu, sanoi Sirkka nauraen.\n\n— No varmasti! Heti kun nilkat alkavat napsua, se on merkki, että jo\nrupesi muuttumaan.\n\n— Sitten minun olisi pitänyt olla jo aikoja poro, sillä minun nilkkani\novat napsuneet niin kauan kuin muistan, tuumi Pekka totisena.\n\nMajatalon isäntä nauroi ja viittasi kädellään hyvästiä.\n\nSvenskin Ola ajoi pikku Sirkan kanssa toisella, ja Kalle ja Pekka\ntoisella hevosella. Tie kulki suurten metsien ja laajojen soiden halki.\nSiellä täällä näkyi jokin yksinäinen talo. Mäkeä ylös ja toista alas\nsujui taival. He vaihtoivat hevosia kievareissa ja merkitsivät nimensä\npäiväkirjaan. Sirkka pani merkille, että Olakin teki merkiltänsä\nsuomeksi. Niin — mitäpä hän olisi ruvennut erottautumaan toisista.\nTäällä kaukana kiveliössä oli vain yksi mieli ja yksi kieli. Mutta\nainoa, joka merkitsi päiväkirjaan säätynsä, oli Pekka. Hän kirjoitti\nsäännöllisesti: \"Lyseolainen Pekka Kettunen.\"\n\nSamoin he täyttivät ahkerasti muistutussarakkeita, mutta aina\nmyönteiseen suuntaan. Jos he majatalossa sattuivat juomaan kahvia,\npiirsi Pekka heti muistutuksen: \"Tässä kievarissa on sitten eri\nhyvä kahvi!\" Taikka: \"Kettusen komppania ja Svenskin Ola ovat tähän\nmajataloon erittäin tyytyväiset.\" Nuo päiväkirjat korjasi aikanaan\nnimismies ja lähetti lopuksi lääninhallitukseen. Sielläkin saivat\nsiis niiden tarkastajat havaita, että kirkkoherra Kettusen lapset\nja nimismies Svenskin poika olivat suurella riemulla matkanneet\nkesälomalleen.\n\nKahden päivän perästä he saapuivat Soasjoelle. Ola oli selittänyt\nSirkalle, että kaikkein ensimmäiseksi, ennenkuin tultiin itse kylään,\nnäkyisi tien käänteessä kirkon katto. Ja niin kävikin. Toisen päivän\niltana vilahti muutamasta tienkäänteestä näkyviin sinkkipeltikatto.\nSirkka silmäsi kysyvästi Olaan. Tämä nyökkäsi päätään. Aivan oikein: he\nolivat Soasjoella. Muutamia satoja metrejä vielä, ja he laskeutuivat\njoen rantaan ja rupesivat huhuilemaan lautturia. Tämä tulikin, vanha\npahkaposkinen äijä, joka jutteli tuttavallisesti Olan ja Kallen kanssa.\n\n— Jaahah... se on tuota... taas koulu lopussa. Ja pohjoiseenko sitä...\ntuota... painetaan?\n\n— Sinnepä sinne, vastasi Ola. — Ja siellä oltaisiinkin, jollei\ntarvitsisi koulua käydä.\n\n— No, no... kyllä sitä sentään pitää koulua käydä. Ei herraslapsista\nmuuten tule mitään, jolleivät koulua käy. Rupeavat töllöttelemään ja\ninnistelemään ilmaa... niinkuin tämä meidän hosmestarin poikakin.\n\n— Ettepäs tekään ole koulua käynyt ja olette päässyt lautturiksi,\nvirkkoi Pekka, joka oli ruvennut auttamaan lautan hilaamisessa.\n\n— Minun ei ole tarvinnutkaan.\n\n— No, miksi meidän tarvitsee?\n\n— Ka... siinäpä se on, kun teidän tarvitsee. Rupeatte muuten\ntöllöttelemään.\n\nLapset nauroivat. Heistä oli tämä lautturi kerrassaan mukava mies. He\nsanoivat hänelle hyvästiä kädestä pitäen, ja pikku Sirkka niiasi oikein\nkauniisti.\n\n— Uujoen papin tyttökö se sinä olet? kysyi lautturi. — Sinuapa ei ole\nennen näkynyt.\n\n— Hän tuli syksyllä isän kanssa Norjan kautta, selitti Pekka.\n\n— Ja nyt yrittää ensi kertaa jalkamatkaa. Ai, ai, pienet ovat jalat\nvielä, mutta sirkeältäpä muuten näyttää.\n\n— Kyllä minä jaksan siinä missä toisetkin, vakuutti Sirkka punastellen.\n\nHe lähtivät pappilaan, sillä se oli heidän tavallinen majapaikkansa.\nKirkkoherra Koivula rouvineen otti heidät ystävällisesti vastaan.\nOla ja Kalle saivat kertoa kirkkoherralle kaupungin kuulumisia.\nVaikka posti tuli tänne jo kolmesti viikossa, olivat matkamiesten\ntuomat uutiset silti aina tervetulleita. Kirkkoherra kyseli koulun\nopettajista; pari niistä oli hänen koulu- ja ylioppilastoveriansa.\nMyöhään yöhön saakka istuivat pojat kirkkoherran työhuoneessa, ja tämä\nnäytteli heille munakokoelmaansa. Hän oli nim. innokas lintumaailman\ntutkija, voipa sanoa pienoinen tiedemies, ja hänen kokoelmansa\nkäsittivät monta suurta kaappia. Ola ja Kalle, jotka olivat kumpikin\nhuvitettuja luonnontieteistä, kuuntelivat jännittyneinä kirkkoherran\nselityksiä. Tämä näytti heille erästä harvinaista linnunmunaa, jota\nkumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Sitä he tarkastelivat nyt innokkaasti.\n\n— Mistä setä tämän löysi?\n\n— Tästä pappilan haasta, jutteli kirkkoherra, ja hänen oikean silmänsä\nalla rupesi mukavasti nykimään. — Mutta arvatkaapa, kuinka kauan\nhaetutti, ennenkuin löysin pesän?\n\nSitä oli poikien mahdoton arvata.\n\n— Kolme kokonaista viikkoa! Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin\nhain tätä yhtä ainoata pesää, (Tietysti kävin sunnuntaina kirkossa ja\ntoimitin jumalanpalveluksen.) Hätäisesti joudin syömään.\n\nPojat katselivat ihmeissään harvinaista setää. Ei ollut mikään ihme,\nettä hän oli saanut \"Lintu-Jussin\" liikanimen.\n\n— Mutta kuinka setä sen löysi?\n\nKirkkoherra sytytti piippunsa ja kertoi:\n\n— Näin muutamana päivänä postista palatessani harvinaisen linnun,\njota epäilin Pohjan pajulinnuksi. Sehän pesii Jäämeren rannoilla\neikä sitä juuri koskaan tavata näin etelässä. Seurasin sitä, kun se\nlenteli edelläni puusta puuhun, ja arvasin sen pesineen jonnekin\ntänne lähitienoille. No, ei muuta kuin hakemaan. Kulutin yhden päivän\nja kuljin pappilan ympäristön ristiin rastiin, mutta en löytänyt.\nPari kertaa näin sen haassa ja vahvistuin olettamuksessani, että se\non pesinyt sinne. Kun se on uunilinnun sukulainen, ajattelin sen\nmuuranneen itselleen pesän jonkin mättään koloon. Mitäs muuta kuin\njärjestelmällisesti etsimään. Jaoin haan ruutuihin ja hain ruudun\npäivässä. Kolmen viikon kuluttua löysin sen mättään kolosta koivun\njuurelta. Siinä oli neljä munaa. Yhden niistä otin, ja tuossa se nyt on.\n\nPoikien piti uudelleen katsoa tuota harvinaista munaa.\n\nSe oli vaalea, sormenpään kokoinen, ja siinä oli vaaleanpunertavia\ntäpliä.\n\nSetä Koivulan arvo oli poikien silmissä kohonnut moninkertaisesti. He\ntunsivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Sellainen luonnontutkija!\nSellainen harvinainen pappi! Kukaties he olisivat valvoneet aamuun asti\nja kuunnelleet hänen kertomuksiaan, jollei kirkkoherran rouva olisi\ntullut ajamaan heitä levolle.\n\n— Kyllä meidän pappa valvoo vaikka viikon, kun pääsee linnuistaan\npuhumaan, toruskeli hän, — Mutta poikien pitää aamulla taipaleelle.\nSiellä vanhemmat odottavat jännityksellä, ja minä tiedän, että\nodottavan aika on pitkä.\n\nEikä poikien auttanut muu kuin totella. Pekka ja Sirkka olivat jo\naikoja menneet \"höyhensaarille\".\n\nMutta vielä unissaankin he olivat kuulevinaan setä Koivulan matkivan\nlintujen ääniä ja näkevinään, kuinka hänen oikean silmänsä alla\nposkilihas mukavasti nyki. Ja he nauroivat onnellisina.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nJa nyt alkoi jalkamatka, hei!\n\nSoasjoen pappilan pihalla seisoi retkikuntamme reput selässä ja\nleppäsauvat kädessä, valmiina aloittamaan ylämatkansa. Kirkkoherra\nKoivula rouvineen antoi heille rappusilta viimeisiä neuvojaan.\n\n— Siellä on Pomokairassa paljon tikan ja palokärjen pesiä... niitä\nteidän sopisi mennessä tarkastaa.\n\nKoivulan setä se vain huolehti linnuistaan. Kirkkoherran rouva\nhuomauttikin:\n\n— Eivät lapset jouda koluamaan lintujen pesillä. Käy muuten niin,\netteivät ehdi koko kesänä kotiin. Muista sinä vain sitä sinun\nkerrallista käräjäsaarnaasi.\n\nPojat olivat kuulleet jutun. Setä Koivulan oli pitänyt muutamana\nkeväänä mennä käräjäsaarnaa pitämään, kun hän kirkon ja pappilan\nvälillä oli huomannut palokärjen, joka naputteli onttoa hongan runkoa.\nKäräjät olivat sinä vuonna siirtyneet tavallista myöhempään, ja setä\nKoivulan oli tehnyt mieli katsoa, aikoiko palokärki pesiä puuhun.\nHän oli kiivennyt honkaan ja unohtunut sinne. Tuomari lautakuntineen\nodotti kirkossa, mutta pappia ei vain kuulunut. Silloin oli\nkirkkoväärti tullut portaille katsomaan. \"Siellä on pappi puussa...\non tainnut löytää uuden pesän\", oli suntio huuaissut hänelle tapulin\nluukusta. \"Eiköhän soiteta uudestaan papin kellot?\" Sanottu ja tehty.\nSetä Koivula oli säikähtänyt ja ollut vähällä pudota puusta alas.\nKauhtana oli pahasti revennyt, mutta siitä huolimatta hän oli pitänyt\nkäräjäsaarnan. Tuomari oli ollut vähän suutuksissaan, sillä käräjät\npääsivät alkamaan vasta tuntia myöhemmin. Mutta saatuaan kuulla\nselityksen, hän oli nauranut. \"Se on se Lintu-Jussi sellainen, että\nsille pitää antaa anteeksi.\"\n\nSetä Koivulalle se oli vähän kiusallinen juttu, eikä hän mielellään\nkärsinyt kuulla siitä puhuttavan.\n\n— Mitäpäs tuosta... mutta ne ovat klassillisia herroja ne palokärjet...\nsaaneet nimensäkin Mars-jumalan mukaan. Niiden elämää on soma seurata.\n\n— Ole tuossa nyt... aina sinä niistä linnuistasi! Sanokaa nyt, lapset,\npaljon terveisiä isälle ja äidille.\n\n— Niin... Jumalan haltuun nyt sitten!\n\nPojat nostivat lakkiaan, pikku Sirkka niiata nyksäytti, ja reippaina\nastuivat retkeläiset pappilan veräjästä ulos, suunnaten kulkunsa\njokiahdetta pitkin läpi kirkonkylän pohjoiseen. Yksi ja toinen\nvastaantulija, joka tunsi heidät, toivotti onnea matkalle. Ja kylläpä\nsitä tarvittiinkin, sillä Olan kotia Iijärvelle oli tasan kaksikymmentä\npenikulmaa, puhumattakaan Kettusista, joiden kotiin Uujoelle tuli vielä\nIijärveltä kolmetoista.\n\nMutta hyvin olivat retkeläiset varustettuja. Evästä oli riittävästi.\nKoivulan täti, jolla itsellään ei ollut lapsia, oli pitänyt heistä\nhuolta kuin omistaan. Hän oli paistanut lettuja ja pannut mukaan yhtä\nja toista hyvää. Oli suolattua kalaa, oli kuivattua poronlihaa, kahvia\nja sokeria. Leipää oli myös, sillä sitä oli usein vaikea saada köyhistä\nLapin taloista. Mutta retkeläiset luottivat siihen, että he saattoivat\nmatkan varrella vahvistaa eväsvarastojaan pyytämällä kalaa. Sitä varten\noli Kalle varustanut mukaansa onkia ja uistimia. Ola oli ripustanut\nreppunsa kielekkeeseen rautapeltisen paistinpannun, ja Pekka oli saanut\nkannettavakseen pienen kahvipannun. Olalla oli muassaan salonkikivääri\nja Kallella pistooli. Vielä kuului Kallen kantamukseen rankinen,\nvalkoinen telttakangas, jonka saattoi mukavasti jännittää kahden puun\ntahi seipään väliin, ja jonka alla oli lämmin nukkua.\n\nSääskistä ei ollut vielä näin varhain haittaa. Ne tulivat tavallisesti\nvasta juhannukseksi. Mutta sateen ja kylmän vuoksi oli tuollainen\nrankinen hyvä olemassa.\n\nAlkutaipaleella oli vielä kyliä ja taloja, joten heidän ei kolmeen,\nneljään päivään tarvinnut yöpyä taivasalle. Mutta kuta pitemmälle matka\nkului, sitä autioimmiksi kävivät seudut. Maat rupesivat kohoamaan, ja\nviidentenä päivänä Soasjoelta lähdön jälkeen he näkivät ensimmäiset\nvarsinaiset tunturit. Olihan niitä näkynyt tosin jo ennen Soasjokeakin,\nkuten Pyhätunturi ja Luosto, mutta ne olivat yksinäisiä ilmestyksiä,\nkuin sattumalta joutuneet niin kauas muista erilleen. Mutta täällä\nSoasjoen pohjoisosissa niitä näkyi kokonaisia ketjuja pitkin taivaan\nrantaa. Sieltä täältä pisti esiin jokin korkeampi huippu. Lapset\nkoettivat arvata, mitä ne mikin olivat.\n\n— Nuo ovat Nattaset, sanoi Kalle, osoittaen korkeaa tunturia, jossa oli\nkaksi pyöreäpäistä huippua rinnakkain.\n\nHe seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa,\ntuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein\naikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä\ntaival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita,\nhuudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti:\n\n— Tuolla... noiden tunturijonojen takana on kotimme!\n\nHän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon.\n\nPikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka\nsinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa,\nja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy.\n\nMutta Kalle lohdutti häntä:\n\n— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon\nseuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme.\n\nHe lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt\nolla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä\nlopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä\nkertaa tällaisella retkellä.\n\nMutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui\nkantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi.\nKyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko\njoukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei\nkuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan\nneuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten\nedelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata.\n\nYhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni\nvain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä\npaistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta.\nVain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus\ntuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin\nolivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun\nyksitoikkoinen piipitys.\n\nVaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku\nuutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä\njängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen.\nKaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan,\nkoska oli hylännyt tämän kaukovainionsa.\n\nKalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon\nviereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen\nnäytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin\n\"kuukkeliksi\", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi\nmatkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea\nsiepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa.\nSe eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä\ntoisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu,\njota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi\n\"salonkilaulajaksi\" kuin se todellisuudessa oli.\n\nPekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä\nhyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja\nvalmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä\nolevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun\nateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä.\n\nMutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut\nkuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua\ntakaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri,\nainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi.\nMutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut.\n\nSilloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja\nSirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut?\n\nHe kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että\nhyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut.\n\nHe rupesivat yksistä voimin huhuilemaan:\n\n— Pekka... Peek-kaah! Tännepää-in!\n\nMutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen\njyrinän tavoin kiiri pitkin saloa.\n\nSilloin heidät todella valtasi pelko.\n\nPäätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen\nonnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut\njättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty.\n\nKalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua.\nÄäni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän\nkorviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä\nkuulunut mitään.\n\nNoin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän\nkertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa\npaikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään.\n\nNyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo\nlohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut\nsurman suuhun ja hän itki katketakseen.\n\nKuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli\nyht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa\nlintumaailman \"mustalaisessa\" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi\nosaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta\nrupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa\nhäntä.\n\n— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka\nsamalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt\npäinvastaiseen suuntaan kuin hän.\n\nKului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä\nkeskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon.\nTuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi\njo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä,\nOJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa\nsyntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti\npalaisi ja toisi Pekan tullessaan.\n\nHe vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan.\nKuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin\nsavun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli\nmelkoisen kylmää.\n\nSilloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka\nhöristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset\nhypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli?\n\nAskelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan\näänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta.\n\n— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti\ntulijoita vastaan.\n\n— On... ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii.\n\nKalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen.\n\n— Missä olet ollut?\n\nPekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan.\nSuupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun\npurskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti:\n\n— Kar... kar... karvainen pää.\n\n— Mistä karvaisesta päästä se puhuu?\n\nLopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan\nuistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin... hän oli uistellut\naikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan\ntoisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli\nkuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää\nja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta\nyks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä...\nnoin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se\noli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän\nollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli\nollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin,\nhävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli\nvain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa\npuhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen\nluonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin\njokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän\noli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin\nhenkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion\nkoloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän\noli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten\nse oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli\nhänet löytänyt.\n\n— No etkö kuullut meidän huutojamme?\n\n— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se\nuudelleen rupeaa minua ahdistamaan.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä\nkalpeina. Mikä kumma se oli ollut?\n\n— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein.\n\n— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään.\n\n— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin\nmestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään.\n\n— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin.\n\n— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka.\n\n— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä\nmuu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin\nPekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä.\nEihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas.\n\nHe päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso\nvalkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua\njo naurettiin Pekan seikkailulle.\n\nVarovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko\ntukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion\nkuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa.\n\nPikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa.\nHeistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana\nihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa.\n\nVäsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen.\n\nParin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui\ntulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja,\naivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle\nkömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän\nraoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja\njossakin lähellä lauloi rastas.\n\nMuriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa.\nKalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka\npäätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan\njuuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen\nsuuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti.\n\nSe oli karhu.\n\nKalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon\nseinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei\nuskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi\nseinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan.\nKarhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan\nkulkuaan ladon ovea kohti.\n\nSilloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin\naskelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden\naiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa.\nSe oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi\nnuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun\nkidassa.\n\nHän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä\ntahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys.\n\n— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään!\n\nOla kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä,\nja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta\nlähettänyt luodin pedon turkkiin.\n\nMutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan.\nSiihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen\nhuutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä.\n\nHaavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti,\nkarjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili\npaistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys\nvain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat\nkömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin\nhenkensä edestä.\n\nNyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja\nvaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä\nladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä\nlaukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt\nlaukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon\nedestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se\nnosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta\nkuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä.\n\nSilloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan\nrintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta\nkauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin\nolisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä\nkertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko\nladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät\ntaivasta kohti, makaamaan liikkumattomana.\n\nMutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian\nsuuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi\nhänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan\nladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin\nhänen luokseen lohduttamaan häntä.\n\n— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa.\n\nMutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti\nhymyillen:\n\n— Minä ta-poin sen!\n\nVähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei\npitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko\npeto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola\nsalonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan\ntunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he\nuskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos.\n\nOhoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen\nlehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi\nseisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin,\nettä korpi raikui:\n\n— Eläköön karhunkaataja!\n\nOlaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa\nenää.\n\nPekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti:\n\n— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja\nastuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti:\n\n— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen!\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nNyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä.\nPojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat\nneuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet\nvaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi\nsuoritettava.\n\nKalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä\nnahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten\nruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät\ninnostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä\nriisuttu turkki.\n\nMutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun\ntalissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren\nvallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin\npyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa,\nkun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään\nvaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan.\n\nKalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut\nsiihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki\ntulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia\nmuurahaisia loitommas.\n\n— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän\nsopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas\nMesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa,\nlausuili Ola juhlallisesti.\n\n— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette\nhurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet\nuhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli\njohtaja ihan Kallen näköinen.\n\n— Entäs minä... näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka.\n\n— Kyllä... sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana.\n\n— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin\ntoisetkin.\n\n— Niin... vapaita miehiä olemme jokainen... metsän urheita poikia,\njotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia.\nPojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja\npeittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla.\n\nKalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta\nkuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle.\n\n— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola,\nkun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan\nkeittämää kahvia.\n\n— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska.\n\nVaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien\njokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän\nlaitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä,\nmuutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo\nmelkein syöty.\n\n— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut\nmyöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven\nnukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän\nkimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos?\n\n— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja\nniin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola.\n\n— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. —\nSiksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen\naterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos\nsitä häiritään.\n\n— No... se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. —\nMe olemme pitäneet siitä huolen.\n\n— Niin... me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin.\n\n— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola.\n\n— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto\npelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee\nluomakunnan herran ja käskijän.\n\nPaluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin\npienoinen luola kahden kallion välissä.\n\n— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola,\njoka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle.\n\nPekka suuttui ja lähti juoksemaan.\n\n— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän.\n\nMutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja\nsitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin\nkerta kaikkiaan?\n\nSama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin\nleiripaikkaa kohti.\n\nMutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli\nkuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän\npoissaollessaan käynyt täällä.\n\n— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden\nteolla uskoa kummituksiin.\n\nOli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla\nhuntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat\nliekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain\nsilmin katsoa.\n\n— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin.\n\nPekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät\nhe ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon\nkokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä.\n\n— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin.\n\n— Kukapa muu... mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos\nsiellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka\nmuuten —.\n\nHän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin\nhelmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan.\n\n— Tuolla seisoo mies...\n\nPojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos\nhe olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa,\nettä heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen\nnäköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla\nvarustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti\nmetsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista\nihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti,\njotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen.\n\n— Päivää... vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä\nolittekin!\n\nEi se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko\nMusikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan.\n\n— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän\nlehmäntappajanne.\n\nHän osoitti nyljettyä karhua.\n\n— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te\nsitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn.\n\nJa Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä\nmain asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt\nmeni toinen.\n\nAlmasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli.\n\n— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta\nsurra.\n\nHän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi:\n\n— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä.\nEtteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä?\n\nPojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät,\n\nSovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta,\njoka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän\nvedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan.\n\n— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi.\n\n- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä\nneuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan.\n\n— Aivan niin... mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle.\n\nJa Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi:\n\n— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se\npehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun\nlihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle.\n\nAlmasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi\nlehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien.\n\n— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän\nmennessään.\n\nLapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin\nhiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut\nmyöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat\npitkälle, puoleenpäivään.\n\nAurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat\nlaittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon\nisäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista,\nkokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa.\n\nIltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki\notti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän\nkeitti parast'aikaa karhun lihaa.\n\n— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena.\n— Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut\nkarjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin,\nettä sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän\nkiveliössä oltava, on.\n\n— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä\ntyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa.\n\n— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään... pahanen haulikon\nräiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin,\npuolusteli isäntä itseään.\n\n— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se... karhu. Olisit\nkiertänyt... joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin\nampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä...\n\n— No... ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia.\n\nAlmasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin\npankolla hiukan nyreän näköisenä.\n\nEmäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta\n-ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle,\nniinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä\njuuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla,\nvaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet\nkieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota\nkitkeränmakuista ruokaa.\n\n— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. —\nMutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät.\n\nJa hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias\npojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita,\npisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin,\nkääntyen nauraen vierasten puoleen:\n\n— Karhutoppaa!\n\nMutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja\nPekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä\nkuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin\nkeltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat,\nkumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan \"hävitetyksi\". Pekka se\ntavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi\nPortugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti\nlöytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan\nainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin\nkuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut.\n\n— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää\nviilipyttykin riikeihin jakaa.\n\nIlta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja.\nEmännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi\n\"muistelemaan\". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin.\n\nHän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut\nympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet\ntoisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan.\n\nSellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut\nerään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. \"Katto sie etheesti,\nnäetkö kevättä vielä!\" oli Hannu kerskunut. \"Aina mie senthään siinä\npärjhään kuin siekin!\" oli toinen rinnustellut. \"Sepä saahaan nähhä.\nEnnenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!\" Ja\nniin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman\nJeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa\npuhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä.\n\nLapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa\nvuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko\nnäytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä\nkiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen\njuttujaan.\n\n— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain\npilkalla.\n\nMutta Jaakko sylkäisi pitkän syljen ja virkkoi rauhallisesti\n\n— Toet ne kuitenkin on.\n\nJa hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion\npuolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava,\nettä oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi —\naina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja\nuinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut\njokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran\nuutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla\nitsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen,\nmillä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa\ntarttuisi heidän nuottaansa. No niin... muutamana päivänä vetivätkin\nsitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi,\njoka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat\nmuistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut.\nMutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala\nrupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä\nkehrätessään yht'äkkiä muisti:\n\n    \"Ahimelek Anterias,\n    paijelee jo pajas!\"\n\n[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).]\n\nSilloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti\nja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta\npuhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle.\nHän oli kuollut.\n\nLapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja —\ntotta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein\nsamankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti\ntoisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet\nkaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina,\nkunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut.\nToinen tappoi hänet henkensä voimalla.\n\nNiinpä niin... maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä\nLapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei\nsaanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen\npaikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja.\n\nOlipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia\nkyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin\nNilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta\njättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan\nerään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi\nkorkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi\nvuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui\nniin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut:\n\n    \"Hei, killeririepuja,\n    hei, killeririepuja!\"\n\nSilloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut\nvuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi.\nKun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän\nyht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja\nsilloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat\npitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät\nkappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja\nvuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi.\n\nTällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat\nkorvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä\nkuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten\nvaltakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia.\n\nOli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä\nasioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut\nsisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet.\nTyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja\naurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät.\n\nKäki kukkui lähelläolevassa koivikossa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAlmasuvannon isäntä lähti heitä venheellä saattamaan. Joki oli\nuseita penikulmia kuljettava, ja olisi ollut jo aikaisemminkin, jos\nretkeläisemme vain olisivat halunneet sitä käyttää. Mutta heillä oli\nvähän rahaa, ja se oli saanut heidät kieltäytymään. Sitä suuremmalla\nilolla he nyt tervehtivät Almasuvannon isännän ystävällistä tarjousta.\n\nJoki mutkitteli korkeiden rantojen välissä. Toisinaan ne kohosivat niin\nkorkealle, että sai melkein pystyyn katsoa, ennenkuin erotti törmän\nreunan. Kesällä ne lainehtivat hyväntuoksuista luonnon heinää. Jaakko\nMusikka selitti, että tällaisia niittyjä kutsuttiin keläsniityiksi,\nkoska ne sijaitsivat korkeilla jokitörmillä.\n\nSeutu oli aivan asumatonta, Almasuvannon uudistalosta oli kolme\npenikulmaa lähimpään naapuriin, ja sinne, Kunnasenvaaraan, oli\nAlmasuvannon isäntä luvannut lapset saattaa. Hän aikoi kalastella\npaluumatkalla, sillä ruokavarat olivat näin kesän alussa sangen niukat.\n\n— Ettekö ole koettaneet onkia? tiedusteli Almasuvannon isäntä.\n\nEivätpä he vielä olleet isosti kalastaneet. Viimeistä edellisessä\nyöpaikassa he olivat uistelleet, ja Pekka oli saanut kolmen kilon\npainoisen hauin.\n\n— Täällä on runsaasti kalaa... näissä vesissä, ja tähän aikaan vuodesta\non kala hyvä ottamaan. Nälkä se on hänelläkin talven jälkeen.\n\nPojat selittivät, että heillä kyllä oli aikomus koettaa kalaonneaan,\nkun löytävät sopivan paikan. Näihin saakka olivat eväät vielä\nriittäneet. Mutta eihän kalakeitto luotaan lykännyt.\n\n— Eipä ei, arveli Jaakkokin. — Siikatauro varsinkaan...\n\nSirkka uteli, mikä se \"tauro\" oli. Jaakko selitti. Tauroksi sanottiin\nsellaista keittoa, joka oli tuoreesta kalasta keitetty. Kun kala\nturposi ja paisui, sanottiin sitä tauroksi.\n\nSirkasta oli hauskaa kuulla outojen sanojen selityksiä. Hän kyllä osasi\npaikkakunnan kieltä, mutta aina silloin tällöin tuli esiin outo sana,\njonka merkitystä hän ei ymmärtänyt. Jaakko-isäntä selitteli mielellään.\nHänestä tuntui mukavalta olla opetusmestarina näille isoja kouluja\nkäyville, eikä hän huomannut haastellessaan, että kilometri toisensa\nperästä livahti kuin itsestään.\n\nSuvanto loppui, ja nyt oli tartuttava sauvoimiin. Jaakko siirtyi\nperään, sillä se oli tärkein paikka sauvottaessa. Kalle vuorotteli\nOlan kanssa keulassa, ja koko hyvin he tuntuivat olevankin taitoon\nperehtyneitä. Almasuvannon isäntä antoi heille tunnustuksensa, ja siitä\nolivat pojat mielissään.\n\n— Pitää vain katsoa, ettei päästä venettä kankoamaan, huomautti\nJaakko-isäntä.\n\nMutta sitä sanaa ei taas Sirkka ymmärtänyt. Jaakko Musikka sai ruveta\nselittämään.\n\n— Kankoamiseksi sanotaan sitä, kun vene, kääntyen hiukan\npoikkiviistoon, rupeaa jurraamaan vasten virtaa niinkuin itsepäinen\nnautasonni, joka ei tahdo seurata taluttajaansa.\n\nJa Almasuvannon isäntä painallutti täydellä voimalla, niin että vene\nviuhuen halkaisi virran vuolletta.\n\nNyt Sirkka ymmärsi. Hänestä oli tämä Perä-Pohjolan kieli ihmeellisen\nrikasta sanoista ja sanankäänteistä. Oli oikein jännittävää kuulla\nAlmasuvannon isännän selityksiä.\n\n— Katsokaapa tokkimuksia! huudahti samassa Pekka, joka uteliaana oli\nsilmillään seurannut joen molempia rantoja.\n\n— Kas... siellähän näkyy olevan koko virkakunta, nauroi Almasuvannon\nisäntä.\n\nRannalla, muutamassa lahdenpoukamassa hyppi ja päristeli joukko\neriskummallisen näköisiä, töyhtöpäisiä lintuja. Ne melusivat aivan kuin\nolisivat riidelleet, hyppivät ja lentelivät edestakaisin ja näyttivät\ntodellakin olevan sotajalalla keskenään, päättäen niiden kirkumisesta\nja toistensa nokkimisesta. Ne olivat töyhtöhyyppiä. Muutamalla oli\nvalkoinen läikkä kurkun alla aivan kuin papin kaulus. Almasuvannon\nisäntä selitti:\n\n— Se on \"pastori\". Ja osoittaen eräitä toisia hän lisäsi:\n\n— Ja nuo tuolla ovat \"lautamiehiä\".\n\nPekka seurasi uteliaana lintujen leikkiä. Häntä huvitti erikoisesti,\nettä niillä Almasuvannon isännän selityksen mukaan oli kullakin omat\nnimensä. Sillä siellä oli paitsi edellämainittuja vielä \"lukkari\",\n\"tuomari\" ja \"kruununvouti\". Olipa \"nimismiehiäkin\" pari kappaletta.\nTodellakin kokonainen virkakunta!\n\n— Mistä ne ovat sellaiset nimet saaneet? tiedusteli Pekka.\n\n— No kun ne hääräävät juuri kuin herrat... pitävät käräjiä ja\nkekkuloitsevat. Katsokaapa nyt pappia. Eikö se ole aivan ilmeisesti\nkuin mikäkin pitäjän rovasti, arvokas ja juhlallinen. Ja lautamiehet\nunisen näköisiä kuin konsana virkaveljensä käräjillä.\n\nSinne jäivät tokkimukset välejänsä selvittelemään, ja venhe liukui\nhyvää vauhtia jokea ylös. Almasuvannon isäntä oli mestari sauvomaan.\nPienellä painalluksella hän sai venheen kulkemaan. Se oli hän, joka\nvarsinaisesti ohjasi.\n\n— Taitoa sitä tähänkin tarvitaan, kehaisi hän, kun Sirkka ihmetteli\nvenheen kepeätä kulkua.\n\nPuolenpäivän korvissa he saapuivat Kunnasenvaaran uudistaloon.\n\nPirtinväki kerääntyi rantaan tulijoita vastaan. Vieras oli harvinainen\ntäällä kaukaisessa kiveliössä. Lasten saapuminen viritti iloisen\nmielialan uudistalossa. Kunnasenvaaran emäntä, pieni, tiitterä nainen\nkapsahti heti lieden ääreen ja keikautti mustakylkisen kahvipannun\ntulelle.\n\n— Oikeassa oli meidän isä, kun sanoi, että tänä päivänä tulevat Uujoen\npapin lapset, touhusi hän naureskellen.\n\nIiska-isäntä istui penkillä lynkäpäittensä varassa ja muhoili\ntyytyväisenä.\n\n— Mistä te sen tiesitte? utelivat lapset.\n\n— Sääsket kertoivat, vastasi isäntä. — Niitä ei ole täälläpäin\nvielä näkynytkään, mutta jo oli aamulla kuin pilveä tuolla alhaalla\nlepikossa. Isäntä viittasi tuvan peräikkunaan.\n\nSirkasta siinä oli uusi ihme. Oliko se totta vai ei? Kunnasenvaaran\nisäntä oli niin totisen näköinen, että ihan teki mieli uskoa.\n\n— Eipä vainkaan, puuttui emäntä puheeseen. — Mutta kun se tämä meidän\nukko on vähän niinkuin tietäjän sukua. Se tietää asiat etukäteen.\nTuossa makoili aamulla sängyssään unenhorteessa ja laukaisi yht'äkkiä:\n\"Uujoen papin lapset tulevat tänään!\" Minä siihen, että \"älä höpötä\ntaas\". Mutta ei se muuta kuin vänkäsi, että tulevat ne. No minä, että\ntulkootpa sitten, eivät ne vieraita ole, ovat tulleet ennenkin ja\nkäyneet talossa. Ja eikös tuo äijänköntys arvannut oikein!\n\n— Unissasiko näit? tiedusteli Musikan Jaakko. Häntä kiinnosti kaikki\nsalaperäinen ja outo.\n\n— Niin kai se oli, murahti isäntä, joka näytti harvapuheiselta. — Niin\noli kuin olisi joku sanonut, että tulevat. Ja vielä sanottiin, että\ntytöllä on kenkä hieronut, jalkaa...\n\nLapset katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja Sirkka punastui ja\nkalpeni vuoron perään. Se oli aivan totta. Jo ensimmäisenä päivänä oli\nvasemman jalan kenkä hangannut pahanlaisesti, mutta hän ei ollut siitä\nhiiskunut mitään toisille. Illalla toisten huomaamatta hän oli sitä\nvoidellut sinkkisalvalla, jota hänellä sattui olemaan repussaan. Hän\noli pelännyt toisten hätääntyvän ja sen vuoksi ollut vaiti. Nukkumaan\npannessaan hän oli rukoillut, että Jumala lähettäisi enkelin auttamaan\nhäntä, koska hän muutoin pelkäsi jäävänsä jälkeen. Almasuvannossa se\noli jonkin verran asettunut, ja tänä päivänä oli ollut helppo, kun oli\nsaanut istua venheessä. Ihmeellistä, että Kunnasenvaaran isännälle oli\nlähetetty sana. Se oli enkeli, joka sen oli tuonut.\n\n— Onko sinulla kenkä hangannut jalkaa? kysyi Kalle.\n\n— On, vastasi Sirkka hiljaa.\n\nLapset katselivat vuoroin toisiaan vuoroin talonväkeä. Oli tämä maailma\nkummallinen.\n\n— Riisupas kengät pois, niin katsotaan, kehoitti talon isäntä.\n\nSirkka totteli. Kunnasenvaaran isäntä otti kengät tarkastaakseen, sillä\naikaa kuin pojat tutkivat Sirkan jalkaa.\n\n— Nämä ovat voitelun tarpeessa. Kyllä näistä kalu tulee, rauhoitteli\nIiska-isäntä.\n\n— Etkä ole puhunut mitään, toruivat veljet Sirkkaa.\n\nTämä pillahti itkuun. Eihän hän ollut uskaltanut puhua. Oli pelännyt,\nettä toiset hätääntyisivät.\n\n— Urhoollinen pikku neiti, toimesi Kunnasenvaaran emäntä. — Älä ole\nmilläsikään, kyllä me sen parannamme. Voitelemme suolattomalla voilla\nja haudomme pehmeäksi. Huomen aamulla voit taas jatkaa matkaa.\n\nSovittiin siis, että lapset yöpyisivät taloon ja vasta seuraavana\naamuna lähtisivät edelleen. Pojat käyttivät aikansa tutkimalla talon\nläpikotaisin. He kävivät tallissa ja navetassa. Viimemainitussa\npaikassa kiintyi Pekan huomio sonnivasikkaan, joka leveäotsaisena\nkatseli karsinastaan. Pekan mieli painahti apeaksi. Hän muisti\nTösselinsä.\n\n— Mikä teidän vasikan nimi on? kysyi hän emännältä.\n\n— Nuurperi.\n\nPekasta se oli outo nimi. Miksi sellainen oli annettu?\n\n— No kun meillä on täällä sellainen paha nimismies, joka kiskoo\nköyhältä viimeisenkin pennin. Niin tuo meidän isä, kun sattui\nkärsimättömälle päälle, ja lapset tiukkasivat vasikan nimeä, sanoa\ntokaisi, että \"olkhoon vaikka Nuurperi!\" Lensmanni oli käynyt samana\npäivänä ulosotolla.\n\nEmäntä huokasi, valmistaessaan haudetta lehmille ja jatkoi:\n\n— Eihän se ole kyllä sopivaa, että elukoille annetaan ihmisten nimiä,\nmutta se on tuo meidän isä niin itsepäinen... ja sitä paitsi — minä\nolen kieltänyt lapsia, etteivät puhuisi vierasten aikana.\n\n— Ja kuitenkin sanoitte meille!\n\n— No... miten tuo nyt lie livahtanut, hätäili emäntä. — Pelkään, että\nnimismies vielä sakotuttaa, jos saa kuulla.\n\n— Eikä sakotuta! huudahti Pekka. — Meillä oli sonnivasikka, jonka nimi\noli Tösseli ja se oli kenraali. Mutta sen söi piispa.\n\nKalle ja Ola nauroivat. Pekan selityksestä saattoi saada ihan\nhassunkurisen käsityksen. Kalle selitti emännälle asian.\n\n— No niinhän minä sanoin! kiivaili Pekka.\n\n— Sinä sanoit: meidän Tösseliä kenraaliksi, kiusoitteli Kalle.\n\n— Enpähän sanonut!\n\n— Sanoitpahan!\n\n— En sanonut! Ja samassa karkasi Pekka Kallen kimppuun, ja navetassa\nalkoi aika rätäkkä.\n\n— Pojat, älkää viitsikö! rauhoitteli Ola, Mutta Kunnasenvaaran emäntä\nnauroi:\n\n— Ai, ai noita Uujoen papin poikia! Kyllä nuo vain perille kostuvat,\nkun ovat noin kipakoita.\n\n— Tuo Pekka on sellainen tosikko, nauroi Kalle.\n\n— Siitä tulee pappi niinkuin isästäänkin, arveli emäntä.\n\n— Ei tule! puuskutti Pekka.\n\n— No mikäs sinusta sitten tulee?\n\n— Insinööri.\n\n— No sitten sinä rakennatkin meille rautatien, nauroi emäntä.\n\nSiitä ei Pekka ollut yhtään varma. Häntä hiukan harmitti, että\nemäntäkin ilkkui hänelle. Se oli kyllä väärinkäsitys Pekan puolelta,\nsillä Kunnasenvaaran emäntä oli oikein ystävällinen ja hyvä ihminen.\n\nPojat lähtivät kiertämään ympäristöä, kun heillä kerran oli hyvää\naikaa. He painuivat metsään täydessä sovussa. Pekka oli unohtanut\nsuuttumuksensa, ja heillä oli yllin kyllin juteltavaa. Ola ihmetteli\nkansan huumorintajua.\n\nPaiskatapa nyt vasikka nimismiehen kaimaksi! Se oli mainiota! Olikohan\nIijäven lappalaistaloissa yhtään \"Venskiä\", kun hänenkin isänsä oli\nnimismies?\n\n— Enpä luule, virkahti Kalle. — Sinun isäsihän on tunnettu\nlempeydestään.\n\n— En minäkään uskoisi, sillä pappa on kovin pehmeänahkainen.\n\nJa siitä sukeusi poikien kesken periaatteellinen keskustelu, miten\nkansaan oli suhtauduttava. Historian opettaja oli tunnilla maininnut\nvanhan sananparren, että \"gör bonden rätt, men aldrig gott\" [tee\ntalonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää], ja sen johdosta oli\nMikko Muikku välitunnilla kiivaillut ihan punaisena, että \"kunpa\ntekisivät oikein!\" Mutta sitä ei oltu tehty. Talonpoikaa oli sorrettu\nvuosisatoja. Ei siis ihme, että hänessä oli herännyt epäluulo ylempänä\nolevia kohtaan. Siitä olivat pojat yksimielisiä. Mutta siinä erosivat\nheidän mielipiteensä, että Kalle väitti talonpojan kyllä ymmärtävän\nhyvääkin. Almasuvannon isäntä oli siitä selvänä esimerkkinä. Kun hän\nsai karhunlihat, hän lupasi parkita taljan ja vielä päällepäätteeksi\nkyyditsi heitä ilmaiseksi. Ja tässä talossa heitä oli hoidettu kuin\nomaisia. Siskon kipeä jalka vahvisti taas sen tosiasian.\n\n— No niin... ei väitellä. Hyviä ihmisiä täällä on joka paikassa.\nSovitaan siitä, että tuo vanha sananparsi pitää paikkansa kaikkialla\nmuualla, mutta ei Lapissa, Se on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.\n\n— Sovitaan! Se on oikein! Pojat löivät kättä sen päälle. Lappi oli\nrauhoitettu alue, jonne eivät ulottuneet muun maailman riidat.\n\nHe olivat nousseet korkealle vaaralle, jolta oli laaja näköala\nylt'ympäri. Etelässä hohti taivaanranta sinisenä, mutta vaaleni\npohjoista kohti. Suuret metsät levittäytyivät joka puolella\nsilmänkantamattomiin. Täällä oli vielä puuta, mutta tuolla pohjoisessa,\nmistä tunturit välkkyivät heitä vastaan, se harveni, kunnes se kokonaan\nloppui Iijärven ja Uujoen välillä. Siellä ei kasvanut enää muuta kuin\nvaivaiskoivu.\n\n— Kaukana on jo kaupunki, tuumi Kalle. — Missähän lie Väinö Virtanen?\nOn tietysti matkalla Ruotsiin ja herrastelee laivankannella\nkävelykeppeineen.\n\n— Niin... se Virtanen on vähän \"knapsu\", virkkoi Ola.\n\n— Siitä ei olisi näiden maiden tarpojaksi.\n\nSiitä olivat toverukset yhtä mieltä. Sellaisista herrahtavista\nkoulupojista, joiden mieliharrastuksena oli hakkailu ja viime kuosin\nmukaiset vaatteet, ei ollut Lappiin. Täällä ne olisivat uupuneet suohon\ndamaskeineen ja kävelykeppeineen.\n\n— Minä en sitten välitä tytöistä! huudahti Pekka. — Meidänkin luokalla\non muutamia poikia, jotka ovat olleet haaleissa. Ätsh, sellaisia\nmammanpoikia!\n\n— Kyllähän niistä tytöistäkin saattaa välittää, mutta ei niiden perässä\npidä hypätä Väinö Virtasen lailla.\n\nOlalla oli oma salaisuutensa. Hän oli \"pihkassa\" muutamaan suomalaiseen\ntyttökoululaiseen, joka asui samassa pihassa. Mutta Olan \"tykkääminen\"\nrajoittui vain iltahaaveiluihin ja kömpelöihin lemmenlauluihin, joita\nhän kyhäsi muistikirjaansa.\n\n— Ahaa... sinä tarkoitat Tyyne Haapalaa, ilkkui Pekka.\n\nOlaa satutettiin arkaan kohtaan. Hän punastui korvia myöten. Mutta\ntällaisessa tilaisuudessa, jolloin ympärillä aaltoilee aava erämaa\nja pojan rinta on eränkävijän mieltä täynnä, hempeys vaihtuu\nsuuttumukseksi. Olan tukeva käsivarsi tarttui Pekkaa kaulukseen ja uusi\nrytäkkä oli nousemassa.\n\nMutta Kalle ehätti nyt väliin:\n\n— Pojat, äskenhän sovimme siitä, että Lappi on rauhan maa. Me emme\nhyväksyneet tänne Väinö Virtasen kaltaista kekkuloitsijaa, vaan\nkarkoitimme hänet ulos. Emmeköhän nyt karkoita Tyyne Haapalaakin saman\ntien? Ulos _femina_ [nainen] paratiisista! Mitä arvelette, pojat?\n\n— Samantekevä! Ulos _femina_ paratiisista! Vain äidit ja sisaret\ntekevät poikkeuksen.\n\n— Ja se vahvistaa taas säännön, sanoi Kalle.\n\n— Minusta se rakkaus on vähän niinkuin ripulia, tuumi hän hetken päästä\nkuin itsekseen.\n\nKatseltuaan vielä jonkin aikaa ympärilleen pojat lähtivät\npaluumatkalle. Auringon asemasta päättäen oli päivä jo pitkälle\nkulunut. Linnut pyrähtelivät alempana vaaran kupeilla, ja ylhäällä\nheidän päänsä päällä lensi iso lintu siivet levällään.\n\n— Kotka! huudahti Kalle ja osoitti lintua, joka näytti katselevan\nvaaran nokalla seisovia poikia.\n\n— Ensi kertaa näen sen, — vaikka olen Lapissa syntynyt, sanoi Ola.\n\nHän seurasi kiinteästi komean linnun lentoa.\n\n— Ilmojen kuningas! huudahti Pekka, joka ei myöskään ollut sitä ennen\nnähnyt.\n\nKotka lensi suoraan pohjoista kohti. Pojat seurasivat sitä katseillaan\nniin kauan kuin se näkyi. Viimein se erottautui vain pienenä mustana\npisteenä ja hävisi tunturien sineen.\n\n— Se meni viemään tietoa, että me olemme tulossa, sanoi Pekka.\n\n— Me olemme kuin roomalaiset, joiden edellä kotkat lentävät! huudahti\nKalle. — Me olemme matkalla Iijärveä ja Uujokea valloittamaan. Eläköön!\n\nKolmen pojan huuto kajahti hiljaisessa kiveliössä, saaden lähiseudun\nvaarat raikumaan. Pojat heiluttivat lakkeja pohjoista kohti kuin\nhyvästiksi kotkalle ja lähtivät sitten astumaan vaaran rinnettä alas.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna oli Sirkan jalka siksi parantunut, että saatettiin\nlähteä jatkamaan matkaa. Hyvä taival olikin jo kuljettu —\nsatakolmekymmentä kilometriä. Ja matkalla oli jo oltu runsas viikko.\nMaat kohosivat yhä enemmän: lähestyttiin Maanselän tuntureita.\n\nPolkua oli helppo seurata. Vuoroin se kulki jokivarsia pitkin,\nvuoroin poikkesi metsään. Soita oli vähäväliä, joiden yli kuljettiin\nporraspuita pitkin. Paikoitellen olivat ne kuitenkin niin lahonneet,\nettä kulku kävi hankalaksi. Eräässä paikassa Pekka suistui suohon, ja\nhänet oli sieltä vedettävä yhteisvoimin. Sirkka huusi täyttä kurkkua,\nettä \"Pekka hukkuu!\" Mutta Pekka puuskutti kuin mursu yltäpäätä\nkurassa, ja huikeasti hurraten vetivät Ola ja Kalle hänet kuiville.\nOnneksi oli lähellä lappalaisasumus, Pikku-Mattuksen kesäkota, ja\nsiellä sai Pekka kuivata riepujaan ja valmistautua uusien matkan\nvaivojen varalle.\n\nPikku-Mattus oli paikkaamassa verkkojaan, kun Kettusen komppania kolusi\nsisään. Hän oli vanha lappalainen, joka aikoinaan oli siirtynyt tänne\nNorjan puolelta. Vanhan vaimonsa kanssa hän asusti kesät turpeista\ntehdyssä kodassaan, ajelehtien talvet uudistalokkaiden pirteissä.\n\nHän oli pojille vanha tuttu. Joka syksy ja kevät he poikkesivat hänen\nkodalleen. Sillä paitsi tuoretta kalaa kestitsi Mattus vieraitaan\nhauskoilla tarinoillaan, joita pojat eivät koskaan väsyneet\nkuuntelemaan.\n\nNytkin hänellä oli vereksiä juttuja yllin kyllin. Kun pojat olivat\nkertoneet karhun kaadosta, sai Pikku-Mattus siitä aiheen ruveta\nkertomaan karhuista. Niitä oli monenlaisia, oli loihdittuja karhuja ja\noikeita karhuja. Loihditut mesikämmenet olivat ennen olleet ihmisiä,\njotka joku noita oli loihtinut karhuiksi. Ne tunsi aina niiden\neriskummallisesta käytöksestä. Ne eivät tavallisesti tehneet pahaa,\nvaan saattoivat esim. aivan rauhallisesti seurustella karjan kanssa.\nSellainen oli ollut sekin karhu, josta Muotkajärven vanha setä oli\nPikku-Mattukselle kertonut. Se oli ollut ihmeellinen karhu. Joka aamu\nse lähti lehmien kanssa metsään. Isäntä ihmetteli, miksi kellokas\naina takaisin tullessa jäi jälkeen. Hän lähti kerran katsomaan ja\nhuomasi ihmeekseen karhun istuvan mättäällä lehmänkelloa läppäämässä.\nKellokas märehti rauhallisena sen vieressä mitä suloisimmassa sovussa.\nSe oli ollut entinen suntio, joka äkkiä muutamana kesäpäivänä oli\nheinäniityltä hävinnyt. Muuan kuuluisa noita, jonka suntio oli\nmarkkinoilla suututtanut, oli kostanut tälle tällä tavoin. Senvuoksi\nsuntio vielä karhuksi muututtuaankin pyrki entisiä virkatoimiansa\ntoimittamaan. Kun hän ei enää kirkonkelloon käsiksi päässyt, hän\nläppäili lehmänkelloa.\n\nLapset kuuntelivat jännittynein mielin. Pikku-Mattuksella oli\nihmeellinen kertojalahja. Hänestä ei oikein päässyt selville,\nuskoiko hän itse omia juttujaan. Mutta kaikesta päättäen niin oli\nlaita, koskapa hänen mustat silmänsä aina rupesivat niin omituisesti\nloistamaan, kun hän tuli muisteluspäälle. Satuja ne tietysti olivat\nnuo hänen kertomuksensa, mutta yhtäkaikki niitä oli soma kuunnella.\nSirkasta tuntui, että he istuivat tontun luolassa. Niin omituisen\nvaikutuksen teki Pikku-Mattus ja hänen pyöreä eukkonsa.\n\n— Mitä ne ovat ne suuret kuopat, joita on siellä täällä postitien\nvarrella? kysyi Pekka, kun Pikku-Mattus oli lopettanut kertomuksensa. —\nNiitä on tuolla kankaallakin, tuon viimeisen suon takana kolme.\n\nPikku-Mattus vilkastui. Hän laski kävyn kädestä lattialle, sytytti\npiippunsa ja kertoi:\n\n— Ne ovat peuranpyyntihankaita. Niiliin pyydystettiin ennen peuroja,\nkun niitä asusti runsaasti näillä main. Kaivettiin syvä kuoppa, jonka\nsuu peitettiin pyöreällä kannella. Keskellä oli akseli, ja kun peura\nsattui kannen päälle, pyörähti luukku, ja peura putosi kuoppaan.\n\nPikku-Mattus näytti käsillään, kuinka tuo \"manööveri\" tapahtui. Se oli\nselvä. Lapset sen kyllä hyvin käsittivät. Siten oli Pikku-Mattus kerran\nMuotkajärven vanhan sedän kanssa saanut peuran, jonka sarvet painoivat\nkolme vanhaa leiviskää.\n\n— Kolme vanhaa leiviskää! huudahti Ola. — Etköhän muista nyt väärin,\nPikku-Mattus?\n\nMutta puhuteltu ei kärsinyt vastaansanomista. Hän tarttui käpyynsä ja\nsilmäten Olaa halveksivasti tuhahti:\n\n— Kun et usko, niin ole uskomatta! Ei se ole uskonkappaleeksi luotukaan.\n\nKalle antoi merkkejä Olalle, jotta tämä pysyisi vaiti. Mattus lopetti\nmuisteluksensa, jos vain joku rupesi tekemään huomautuksia.\n\nMattuksen vaimo tarjosi kahvia. Sitä juotaessa lappalainen lauhtui ja\npuhaltaen vatiinsa niin, että kahvi lainehti kuin pieni järvenselkä\nmyrskytuulella, hän virkkoi:\n\n— Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei kouluissa opita.\n\n— Niin on, Pikku-Mattus, tyynnytteli Kalle. — Kyllä me sen uskomme.\n\nKallea halutti kuulla lisää Mattuksen muisteluksia. Sen vuoksi hän\nesiintyi sovittavasti.\n\n— Niin — älä ota pahaksesi, Mattus. — Se kun minä vain ilman aikojani...\n\nPikku-Mattus leppyi kokonaan, ja hetken päästä oli juttu uudessa\nkäynnissä. Olivat kai pojat huomanneet, että monessa paikassa,\nvarsinkin luolissa, oli kasoittain poronsarvia?\n\n— Niinkuin Ukonsaaressakin! huudahti Pekka.\n\n— Niin — siellä ja... muuallakin. Tiedättekö, mitä ne ovat?\n\nKyllä pojat tiesivät, tiesi Sirkkakin.\n\n— Lappalaisten vanhoja uhrisarvia.\n\n— Niin ovat, vahvisti Mattus, ja hän pääsi puhumaan tästä\nmieliaineestaan. Ennen oli Lappi ollut rikas ja mahtava. Jokaisella\nlappalaisella poroja tuhatmäärin. Se oli ennen tämän nykyisen\nmaailmanjärjestyksen aikaa. Lappalaiset uhrasivat seidoille\n[lappalaisten pakanuuden aikainen jumala], ja porot lisääntyivät. Ei\nvarastettu toisiltaan, vaan elettiin rauhassa. Jokaisella oli, ja\njokaiselle seita siunasi.\n\n— Mutta eikö se ollut pakanuutta? uskalsi Sirkka kysyä.\n\n— Niinhän sitä sanotaan, mutta kuka tuon nyt oikein tiennee. Silloin\nainakin lappalaiset uskoivat.\n\n— Älä sinä semmoisia juttele! torui Mattuksen vaimo. — Pakanuutta se\ntietysti oli. Nyt eletään kristityssä maailmassa.\n\nPikku-Mattus lakkasi muistelemasta. Eukon huomautus oli koskenut arkaan\npaikkaan. Paikkakunnalla kerrottiin, että hänkin vielä toisinaan teki\ntaikoja ja uhrasi seidoille. Mutta ei näyttänyt Mattuksen loitsuista\nolevan apua, koska köyhänä pysyi.\n\nLapset olisivat pitempäänkin kuunnelleet hänen pakinoitaan, mutta\nMattus oli herennyt äänettömäksi. Pyytämälläkään ei häntä saatu enää\njatkamaan.\n\nRetkeläiset lähtivät siis jatkamaan matkaa. He jättivät hyvästit\nvanhuksille, ja Kalle sanoi lähtiessään Mattukselle:\n\n— Syksyllä tuon sinulle suuren pussin sikarinpätkiä. Mutta sitten sinun\npitääkin muistella.\n\nPikku-Mattus murahti jotakin, josta ei saanut selvää, oliko hän\nhyvillään vai pahoillaan.\n\nLapset työntyivät taipaleelle. Olikin jo hyvä hetki istuttu Mattuksen\nturvekodassa. Kalle pahoitteli, että äijän jutut katkesivat kesken.\n\n— Pitikin sen ämmän tulla siihen huomautuksineen.\n\nMutta Sirkka oli toista mieltä. Häntä peloittivat nuo monilukuiset\njutut seidoista ja staaloista [peikko, tonttu]. Miksi piti Lappi tehdä\nkammottavaksi noituuden ja taikauskon maaksi? Eikö ollut hauskempi\nkuvitella, että täällä kulkivat heidän edellään enkelit ja että juuri\ntäällä olivat taivaan tikapuut?\n\n— Mikä mistäkin tykkää, vastasi Kalle hiukan happamena. Pikku Sirkka\nkulki vaieten ja näytti kovin väsyneeltä.\n\n— No niin! huudahti Kalle sitten iloisemmin nähtyään sisarensa\nalakuloisen ilmeen. — Olkaamme pikku Sirkan kanssa yhtä mieltä, että\nkuljemme kohti taivasta! Maanselän tunturit, jotka tuolta edestä käsin\npohottavat, näyttävätkin johtavan suoraan sinne.\n\n— Et saa pilkata! torui sisar loukkaantuneena.\n\n— Enhän minä pilkkaa, sisko rakas. — Minusta on vain hauskaa yhtyä\nkannattamaan sinua. Sillä minustakin tämä Lappi on niinkuin taivaan\nesikartano.\n\nTaivallettiin äänettöminä. Jokainen mietti omia ajatuksiaan. Kalle\najatteli, mitenkä tuon kaiken, jota he olivat matkalla kokeneet\nja kuulleet, voisi yhdistää sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän\noli siksi suuri Lapin ihailija, ettei hänellä pohjimmalta ollut\nmitään pikku Sirkankaan ehdotusta vastaan. Kaikki, mikä kaunisti\nLappia, olipa se sitten Raamatusta saatua tahi lappalaisten vanhasta\nmuinaistarustosta, sopi hänen mielestään sen koristukseksi, kunhan\ntuo koristaminen vain tapahtui maulla ja kunnioituksella. Hän oli\najattelevainen poika, joka yksinäisinä iltahetkinään oli tätäkin\nasiaa mietiskellyt, vaikk'ei hän vielä pystynytkään aivan selviä\njohtopäätöksiä tekemään.\n\n— Uskotko sinä, mitä Pikku-Mattus kertoi karhuista? kysyi Ola häneltä,\nkun he olivat vaieten kulkeneet kappaleen matkaa.\n\nKalle huitaisi kädellään.\n\n— Satuahan se on! huudahti hän, mutta jatkoi sitten kuin äskeisiä\nmietteitään muistaen: — Mutta kun se sopii tänne Lappiin, niin\nsamantekevä. Se ei ollut mikään hullumpi historia.\n\n— Minä kyllä uskon, vakuutteli Pekka. — Uskon senkin, että karhunhammas\ntuottaa onnea ja varjelee pahasta.\n\n— Siksikö sen otit? kysyi Ola.\n\n— Siksi juuri! Uskon, että kun pidän sitä ensi lukukaudella taskussani,\nvetelen paljaita kymppejä vain!\n\nToiset nauroivat. Pekka oli toisinaan mainio. Hän oli takonut äsken\ntapetulta karhulta torahampaan irti.\n\nHe kulkivat pari tuntia vaieten. Sade oli kastellut heidät likomäriksi.\nOnneksi se oli kuitenkin mennyt ohi verraten pian, ja taas paistoi\naurinko täydeltä terältä. He saapuivat pienen joen partaalle, jonka\nyli johti kaadettu petäjä. Ylikulku kysyi verraten suurta taitoa.\nPekka suoriutui kyllä omin voimin, samoin Ola. Mutta pikku Sirkka ei\nuskaltanut lähteä yli. Ola otti hänet selkäänsä ja kantoi. Kalle tuli\nviimeisenä.\n\nMutta — miten ollakaan — päästyään keskelle jokea hän katsahti alas.\nHänestä näytti, että mustasta vedestä katseli häntä vastaan kaksi\nomituista, kuumeista silmää. Tuntui siltä, kuin olisi kaadetun puun\nalla ollut piilossa jokin suuri, hirveä olento, joka tavoitti häntä\nsaaliikseen. Se oli tietysti kiihtyneen mielikuvituksen vaikutusta\nkaikki tyyni, ja Kalle naurahti itsekseen. Toiselta rannalta huuteli\nPekka iloisesti; hän oli jo päässyt yli. Kalle katsahti sinnepäin ja\nkompastui samassa isoon oksaan. Polskis! Hän räpiköi kylmässä joessa,\nja virta vei häntä jonkin matkaa alaspäin. Mutta hyvänä uimarina hän\npääsi hetkisen ponnisteltuaan rannalle, jossa toiset ihmetyksissään ja\npeloissaan olivat seuranneet hänen uimanäytöstään.\n\n— Tahallasiko hyppäsit? kysyi Ola, jolle Kallen päähänpistot eivät\nolleet outoja.\n\n— Eikö mitä, vastasi tämä hampaat loukkua lyöden. — Minä putosin.\n\n— Sinulla olisi pitänyt olla karhunhammas, veisteli Pekka. — Emmeköhän\nvasta teekin niin, että heitämme sen joen yli aina sille, joka\nvuorollaan yrittää yli. Siten pääsemme jokainen ehjin nahoin.\n\n— Voimmehan koettaa, sanoi Kalle. — Mutta nyt pian tuli, jotta saan\nkuivata vaatteeni.\n\nPojat laittoivat tulen, ja Kalle sai riisua märät vaatteensa. Olan\ntakki yllään hän kykki nuotion ääressä kuin joku ihmissyöjä, paljain\nsäärin. Pian hän kuitenkin pääsi lämpenemään, kun sai kuumaa kahvia.\n\n— Enempi puita nuotioon! komensi Ola, — Mene sinä, Pekka, ja lyö tuolla\nkassaralla muutamia kuivia oksia tuosta kaatuneesta pökkelöstä tuolla.\n\nHän osoitti joen rannalla makaavaa suurta honkaa, jonka oksat\ntörröttivät taivasta kohti kuin apua anoen.\n\n— Mutta älä lyö jalkaasi, nauroi hän.\n\n— Minä kyllä tulen toimeen, sillä minulla on karhunhammas, sanoi Pekka\niloisesti ja lähti.\n\nKun hän palasi hetken päästä, syli täynnä kuivia oksia, oli Olalla käsi\nkääreessä.\n\n— No mikä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,\n\n— Ola poltti kätensä, kahvipannu kaatui, selitti Sirkka silmät pyöreinä.\n\nOla oli omituisen näköinen. Suu naurun mujeessa hän näytti olevan\nitkuun purskahtamaisillaan. Se johtui polttavasta kivusta.\n\n— Vahinko, ettei meillä ole enempi karhunhampaita, ähki hän ja\npurskahti sitten nauramaan.\n\n— Mikähän on seuraava vahinko? kysyi Sirkka, joka puolittain pelkäsi,\npuolittain oli huvitettu tapahtumasta. — Sanotaanhan, ettei kaksi\nkolmannelta.\n\n— Hameesi palaa! huudahti yht'äkkiä Kalle ja tempasi maasta kuusen\noksan, jolla rupesi hosumaan Sirkkaa niin paljon kuin jaksoi. Tyttö oli\nihan kalpea säikähdyksestä ja vikisi ja valitti kuin linnunpoikanen.\nPalo saatiin kuitenkin heti sammumaan. Hameeseen vain tuli iso reikä.\n\nRetkeläiset eivät enää nauraneet. He olivat kokeneet onnettomuuksia\nyhden päivän osalle enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki tuntui hyvin\nkummalliselta. Oliko todellakin olemassa salatuita voimia? Nyt saattoi\nsitä kysymystä vakavasti miettiä. Kalle, joka oli eniten lukenut,\ntuskitteli itsekseen. Mokomaakin voi sattua. Hän ei jaksanut uskoa\nmihinkään sellaiseen. Se oli sattumaa kaikki tyyni.\n\nVähitellen mieliala keveni, kun he saivat uuden kahvin valmiiksi.\nPaikalle oli hyvä jäädä yöksi. Siksi he levittivät rankisensa kahden\npuun väliin joen rannalle. Kalle, jonka vaatteet olivat kuivuneet,\nlähti ongelle.\n\n— Annapa minulle nyt se karhunhammas, niin saadaan nähdä, tuottaako se\nonnea niinkuin Pikku-Mattus sanoi, nauroi hän ja lähti.\n\nSillä aikaa toiset kaivoivat eväät esille. Puolen tunnin kuluttua\npalasi Kalle kantaen vittaksessa neljää komeaa harria. Yksi niistä\npainoi ainakin puolitoista kiloa.\n\n— Karhunhampaassa on taikavoima, nauroi hän ja heitti kalat nuotion\nviereen. — Siinä on herrasväelle illallinen, silvuplee!\n\nRattoisan melialan vallitessa syötiin illallinen. Vastoinkäymiset\nolivat unohtuneet.\n\nTuntui siltä, että täysinäinen vatsa selvitti päänkin (niin\nluonnontiedettä vastaan kuin se tuntui olevankin). Juteltiin matkan\nvaiheista ja naurettiin oikein sydämellisesti. Tästä retkestä se\nainekirjoitus syntyisi! Kalle ja Ola päättivät kirjoittaa siitä\nsyksyllä ja kuvata Lapin niin kammottavaksi, että opettajalla nousisi\ntukka pystyyn sitä lukiessa.\n\nAurinko oli kiertänyt jo melkein luoteeseen. Ola katsoi kelloa. Oli jo\nlähellä puolta yötä. He kohensivat tulta, korjasivat kamppeitaan hiukan\nsyrjään ja vetäytyivät rankiseen. Tapettuaan huolellisesti sen sisään\ntunkeutuneet sääsket he kallistuivat levolle, ja pian ilmoitti tasainen\nhengitys retkeläisten vaipuneen syvään ja rauhalliseen uneen.\n\nMutta jonkin hetken perästä Sirkka heräsi. Hän teroitti kuuloaan ja\nhänestä tuntui, että rankisen ympärillä omituisesti risahteli ja\nrasahteli. Hänen mieleensä muistui Pikku-Mattuksen kertomus karhuksi\nmuuttuneesta noidasta, joka ajoi heitä takaa siksi, että he olivat\nsiltä hengen riistäneet. Hän silmäsi sivulleen ja katseli Kallen\nrauhallisia kasvoja. Siinä nukkuivat veljet kummallakin puolen häntä,\nja äärimmäisenä vasemmalla Ola, selkä heihin päin. Kenellä heistä nyt\noli karhunhammas? Se kysymys tunkeutui terävänä ja samalla pelottavana\npikku Sirkan mieleen. Risahtelu rankisen ympärillä alkoi jälleen,\nja samalla kantautui Sirkan korviin omituinen, valittava, puoleksi\nhaukkuva ääni, joka teki kammottavan vaikutuksen. Hän herätti Kallen.\n\n— Mikä hätänä? kysyi tämä karistellen silmiään.\n\n— Etkö kuule? kuiskasi Sirkka, ja hänen äänensä vapisi.\n\nKalle kohottautui istumaan, nyt hänkin kuuli jotakin. Valittava ääni\nkantautui joen rantaa reunustavan harjun takaa, ja siihen vastasi\ntoinen aivan rankisen vierestä. Mitä, mitä se oli?\n\nHän katseli ympärilleen. Missä oli hänen pistoolinsa?\n\nSamassa hän muisti, että oli jättänyt sen nuotion ääreen. Mutta\nOlan salonkikivääri oli sisällä, ja Kalle kurottautui ottamaan sen\nnukkuvan toverinsa jalkopäästä. Olan takki oli Sirkalla peitteenä, ja\nKalle muisti, että sen taskussa oli patruunoita. Hän kopeloi taskuja\nvapisevin käsin ja löysikin mitä etsi. Ladaten kiväärin niin hiljaa\nkuin mahdollista hän kohotti rankisen oviverhoa ja katseli hiljaiseen\nyöhön.\n\nJotakin valkoista vilahti nuotion vaiheilla, mutta Kalle ei ehtinyt\nnähdä mitä se oli. Se vilahti ohitse kuin pitkä juova, ja arvelematta\nyhtään Kalle laukaisi kiväärinsä. Sen pamahdukseen heräsivät toiset.\n\n— Joko nyt taasen rikeeraa? kysyi Ola.\n\n— Tämähän on merkillistä, kun ei enää saa yönkään rauhaa. Täällä\nkummittelee, kuiskasi Kalle vapisevin äänin.\n\n— Minä näin pitkän, valkoisen juovan. Se hävisi pensaitten väliin.\n\n— Minkä näköinen se oli? kysyi Pekka silmät pyöreinä pelosta.\n\n— Johan minä sanoin, että se oli pitkä, valkoinen juova. Ja sitten\nrisahti pari kertaa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tunkeutui heidän korviinsa sama valittava\nhaukahdus, jonka Sirkka ja Kalle olivat aikaisemmin kuulleet.\n\n— Kummittelee täällä, vaikeroi Pekka ja itku näytti taas olevan\ntulemaisillaan.\n\n— De' ä' nu förbaskat! [Se on nyt kiusallista!] sanoi Ola ja puhui ensi\nkerran ruotsia koko matkan aikana. Hän syöksyi ulos rankisesta ja huusi\nniin että vaarat raikuivat:\n\n— Tule tänne kirottu otus, manalainen, kööpeli tai mikä mööpeli\nlienetkin! Saat lyijyä pakaroillesi!\n\nMutta yöstä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hetken päästä kuului jälleen\nOlan ääni:\n\n— Tulkaa katsomaan! Tämähän on noiduttua.\n\nToisetkin ryömivät rankisesta esiin. Pikku Sirkka vain jäi oviaukolle\neikä uskaltanut etemmäksi.\n\n— Katsokaa, huudahti Ola ja osoitti paikkaa, jossa Kalle oli illalla\nperkannut kalat, — Kaikki suolet syöty.\n\n— Naali! huudahti Kalle, jolla oli kymppi eläinopissa.\n\n— Canis lagopus, vahvisti Ola, jonka vahvin puoli oli myöskin sama\naine. — Se veitikka se on ollut. Se oli naaras, joka haukkui tuolla\nvaaran takana. Uros oli tutkimassa meidän leiripaikkaamme.\n\nRetkeläiset rauhoittuivat ja vetäytyivät takaisin rankiseensa jatkamaan\nunta. Yö kuluikin sen suuremmitta häiriöittä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna alkoi nousu Maanselän tuntureille. Päivä oli kaunis,\nja iloisin mielin lähtivät retkeläiset matkaan. Yöllä sattunut häiriö\noli vaikuttanut virkistävästi heihin. Tuntui kuin he olisivat saaneet\nraikkaan kylvyn. Tunturit hohtivat heidän edessään, kohottaen paljaita,\nsinisiä huippujaan taivasta kohti. Peipponen lauloi rantalepikossa, ja\njossakin alempana joessa polskahti purolohi. Kalle oli aamulla käynyt\nnykäisemässä puoli tusinaa noita koreakylkisiä kaloja, ja he olivat\nsyöneet oikein herkullisen aamiaisen.\n\nPäästyään vaaran laelle, joka loivasti vietti pohjoista kohti, ja\njonka takaa toisia korkeampia kohosi retkeläisten eteen, Kalle asettui\nmatkueen etunenään ja aloitti reippaan laulun:\n\n    — Käy kohti tuntureita\n    retkemme riemuinen.\n    Kyliä, kaupungeita\n    ah, näin jo kylliksen!\n    Hoi-laa! Hoi-laa!\n    Ja kaiku tuntureista\n    nyt vastaa:\n    Hoi-laa!\n\n    Hei, katso Kaunispäätä!\n    Se tuolta tuijottaa.\n    On patalakki jäätä,\n    ja harteet huuruaa.\n    Hoi-laa! Hoi-laa!\n    Ja kaiku tuntureista\n    nyt vastaa:\n    Hoi-laa!\n\n    Jäämerta kohti täällä\n    vedetkin virtailee.\n    Ja taivas pääni päällä\n    oudosti vaalenee.\n    Hoi-laa! Hoi-laa!\n    Ja kaiku tuntureista\n    nyt vastaa:\n    Hoi-laa!\n\n    Lumottu mailma alkaa\n    huipulta vuoren tään.\n    Et astua voi jalkaa\n    täält' enää Etelään.\n    Hy-väst! Hy-väst!\n    Ja kaiku tuntureista\n    nyt vastaa:\n    Hy-väst!\n\nToisetkin olivat yhtyneet lauluun, joka reippaana kiiri ilmoille. Se\noli jonkun kuljeksivan \"lantalaisen\" tekemä, jonka runosuoni oli täällä\npuhjennut, ja joka tällä tavalla oli tahtonut osoittaa rakkauttaan\nLappiin, ja samalla ehkä lausunut viimeiset jäähyväiset etelälle.\nKalle oli kopioinut sen muutaman autiotuvan seinään kiinnitetystä\npaperilapusta, ja siitä oli muodostunut hänen mielessään oikea\nLapin marssi, jonka tällaisena päivänä sopi ilmoille kajauttaa. Hän\noli opettanut sen toisillekin, ja he osasivat sen jokainen, pikku\nSirkkakin. Tämä joutui omituisen vaikutelman valtaan tätä laulua\nlaulettaessa. Tuntui siltä kuin olisi lopullisesti jättänyt kaupungin.\nTäältä käsin ajatellen häipyivät koulu, toverit ja täti Mehtonen\njonnekin saavuttamattomaan etäisyyteen. Koulussa-olo rupesi tuntumaan\nkuin unelta. Mutta hänestä se ei ollut paha. Päinvastoin. Tämä tunnelma\nnosti häntä yhä lähemmäs kotia, rakasta, kultaista kotia, josta hän\noli ollut niin kauan poissa. Tuntui siltä kuin olisivat isä ja äiti\nja pikku siskot olleet tuolla tunturin kaltaalla vastassa, valmiina\nsulkemaan hänet syliinsä. Hän lauloi täyttä rintaa hennolla äänellään\nja hänet valtasi jonkinmoinen joulutunnelma.\n\nMatka kului reippaasti. Nousu tuntureille vain oli vaivalloista.\nTavantakaa heidän piti pysähtyä levähtämään. Tunturi näytti kohoavan\nihan taivaaseen asti, vaikka polku kulkikin sen matalimman kohdan yli.\nPäästyään puolenpäivän tienoilla korkeimmalle kohdalle he ponnistivat\nvielä voimiaan ja kiipesivät Kaunispäälle. Sieltä oli suunnattoman\nlaaja näköala jokaiseen ilmansuuntaan.\n\nTuolla ylhäällä tunturin huipulla tuntui pikku Sirkasta maailma niin\nmahdottoman avaralta ja ihminen näin pienen pieneltä. Ola ja Kallekin,\nvaikka olivat jo isoja poikia, vaikenivat kokonaan. Niin valtavasti\nvaikutti heihin mahtava ympäristö.\n\nEtelää kohti, niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui metsien vihreä\nvyö. Metsää, yhä vain metsää. Siellä täällä kohosi joku korkeampi\nvaara, mutta ne olivat vielä pieniä tämän uhkean tunturijättiläisen\nrinnalla... jollakin tavoin litteähköjä ja matalia. Kaunispään laki oli\npaljas, ja osittain peitti sen rotkoja vielä sulamaton lumi. Se oli\nomituisen keltaista, aivan kuin soraa, mutta kun sitä kädellään koetti,\nuhkui siitä jäistä kylmyyttä. Vaarojen välissä kimalteli pistävän\nkirkkaasti, aivan kuin olisi sinne valettu sulaa hopeaa. Ne olivat\njokia ja järviä, joiden pintaan aurinko paistoi. Erään yksinäisen\nvaaran huipulta kohosi hieno savupatsas ilmaan, osoittaen, että sinne\noli asettunut ihminen, joku kalastaja tahi uudistalokas. Hänen majaansa\nei näkynyt, sillä se oli kovin pieni ja metsän peitossa.\n\nPohjoiseen käsin aukenivat taas mahtavat tunturi — jonot, jotka\nketjujen lailla kiersivät taivaanrantaa. Maat rupesivat nyt alenemaan\nsitä ilmansuuntaa kohti, Iijärven rantaan käsin. Sitä ei erottanut,\nsillä matalammat rantatunturit estivät sen näkymästä. Mutta kaukana,\npohjoisen taivaan rannalla häämöittivät Uujoen rajatunturit. Niiden yli\noli Kallen, Pekan ja Sirkan vielä mentävä, ennenkuin he saapuisivat\nkotiin.\n\n— Katsokaapa poroja! huudahti äkkiä Pekka, osoittaen vasemmalle,\ntunturin rinnettä alaspäin.\n\nSiellä oli todellakin joukko poroja muutamalla kallion kielekkeellä, ja\nmusta pilvi leijaili niiden yläpuolella.\n\n— Porot pyrkivät tuntureille kesäajaksi. Siellä eivät sääsket pääse\nniitä ahdistamaan, selitti Kalle, joka oli hyvin perillä näistä\nasioista.\n\n— Miksikähän Jumala on luonut sääsket? kysyi Sirkka. Hänen oli vaikea\nymmärtää sellaisten elukoiden olemassaoloa.\n\n— Ei niitä ole Jumala luonut, vaan paholainen, nauroi Ola. —\nUskonnonopettaja selitti meille, että Beelsebub merkitsee \"kärpästen\npäämies\". Siis ne ovat sen äijän luomuksia.\n\n— Sitten minä sen ymmärrän, innostui Sirkka. —\n\nNe kiusaavat ihmisiä ja eläimiä, koska se itse on kiusaaja.\n\n— Ja eräässä koululaulussakin sanotaan, että hyttynen on hämärän renki,\ntiesi Pekka. — Mutta täällä ne eivät tarvitse hämärääkään.\n\nPekka matki sääsken ääntä, ja toiset purskahtivat nauruun.\n\n— Jaa — jos ne olisivat vasikan kokoisia, niin niistä olisi melkoinen\nkiusa. Silloin ei auttaisi pikiöljykään, tuumi Kalle vakavana.\n\n— Mutta — silloinpa niitä saattaisi metsästää niinkuin peuroja,\nhuudahti Pekka.\n\n— Mutta — saattaisikohan niiden lihaa sittenkään syödä? kysyi Sirkka.\n\n— Enpä tiedä. En ole syönyt sääskipaistia muulloin kuin silloin, kun se\nmokoma on ihan suuhun lentänyt, veisteli Ola.\n\n— Ojah! Kukaties lihakin muuttuisi ko'on mukaan, lausui Kalle. — Vaikka\nen minä puolestani haluaisi niitä isommiksi.\n\n— Väinö Virtanen kysyi kerran, että ovatko Lapin sääsket pääskysen\nkokoisia, nauroi Pekka.\n\n— Mitä vastasit?\n\n— Sanoin, että ovat ja ihan valkeita.\n\nNaurettiin taas. Se Väinö Virtanen heisteli nyt jossakin Ruotsin\npuolessa ehtoja parantamassa. Huvimatka oli muuttunut opintoreissuksi.\n\n— Mutta täällä on kylmä, hätäili Sirkka. — Emmeköhän lähde jo alas?\n\nTunturilla kävikin todella vinkeä tuuli. Hiestyneessä ruumiissa rupesi\ntuntumaan vilunväreitä.\n\nRetkeläiset lähtivät siis laskeutumaan alas, joka sekin kysyi taitoa ja\nvarovaisuutta.\n\n— Nicht heruntergucken, nicht heruntergucken! [Ei kurkistella alas!]\nvaroitteli Ola, matkien alppioppaiden ääntä. Hänen isänsä oli käynyt\nSveitsissä ja kertonut alpeille noususta.\n\n— Minun mielestäni suomalaisten ei tarvitse matkustaa Sveitsin alppeja\nihailemaan, kun omassa maassa on kerran tällaisia tuntureita, selitti\nKalle innostuneena.\n\n— Ei kyllä... mutta kun se on \"chic\".\n\n— Mitä se on? kysyi Sirkka.\n\n— Sinä turmeltumaton naissuvun edustaja! Sinä et tiedä vielä, mitä\n\"chic\" on, naureskeli Ola.\n\nSirkka punastui. Oliko se jotakin — pahaa?\n\nEivät muutkaan »Kettusen komppanian» jäsenet sitä tienneet. Ola sai\nsiis selittää.\n\n— Chic de Paris... [Pariisin muoti] ettekö ole sellaista lausetta\nmissään tavanneet?\n\nAhaa! Jopa Sirkka hoksasi. Hän oli saanut viime jouluksi täti\nMehtoselta hienon hajuvesipullon, jonka paperikuoressa oli seisonut tuo\nlause.\n\n— Johan minä sanoin, että Sirkalla on parhaat edellytykset tuon sanan\nkäsittämiseen.\n\n— No mitä se sitten on? kysyi Pekka jurosti. — Minä en ymmärrä muuta\nkuin \"hik! hik!\" ja silloin on ihmisellä hikka.\n\n— Se merkitsee suomeksi \"tapa\" eli \"muoti\".\n\n— Jaa... hikkako?\n\n— Sinä pönteri! Eipäs kuin \"chic\".\n\nNo olkoon! Ei Pekka Kettunen sellaisesta välittänyt. Hänellä oli nälkä.\n\n— Näettekö tuota punaista pistettä tuolla tunturin juurella? kysyi\nKalle.\n\nKyllähän se nähtiin. Mitäs siitä sitten?\n\n— No siellä lähtee nälkä.\n\n— Ahaa, Laupiaisen emännällä on maailman parasta viiliä! huudahti Pekka\nja kompuroi toisten jäljessä tunturia alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon\npihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies\nmaantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että\nIijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan\njuuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin\nhänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen\nkievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän\ntulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi:\n\n— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä\ntännekin. Ja silloin minä olen voittanut.\n\nHän oli sanonut sen vallesmannillekin.\n\nOli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut\nkievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon,\njoka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli\nsiksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin\nlevähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois\nkulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen.\n\nOllin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo\ntuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli\nollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos?\n\n— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa.\n\n— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta\nriippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin.\n\nOlli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin\nkylän kesken \"pankiksi\", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit\nnenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita.\n\n— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika.\n\nOlli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi\nmieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään.\n\n— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat.\n\nPikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat\nkun olivat tätä kiittäneet.\n\n— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa\n\"Tanstokalle\" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä.\n\nOlli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä\njyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä\nkehdon laitaan — \"pankkihommista\" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski\nsilmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa.\n\n— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu?\n\nHyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun\nhän tahtoi uupua.\n\n— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan.\n\n— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä\non puukko vyöllä kuin aikamiehellä.\n\nSirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia\ntalojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli\nkaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma\nniitä muistissaan. Paitsi \"Äpyleitä\", \"Helunoita\" ja \"Ruusunnuppuja\"\noli joukossa sellaisia kuin \"Vakkerkukka\", \"Prinsessa\", \"Keisarinna\"\nja \"Kullanmuru\". Mutta paras hänestä sittenkin oli \"Tanstokka\", jonka\nnimen hän nyt oli ensi kerran kuullut.\n\n— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota\nmyös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat.\n\n— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli.\n\n— Miksi juuri tänään?\n\n— No johan minä sanoin, että kun \"Kettusen komppania\" saapuu, on se\nmerkkinä siitä, että kesä on tullut.\n\nOlli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt\nsavolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui\npohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin.\n\n— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että\nOlli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä\nmitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan.\n\n— Onhan niitä kulkenut... herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja\npiirongilla.\n\nOlli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä\noli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä\nvilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin\nhiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja\ntoinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin\njäljelle.\n\nNiinpä oli nytkin. \"Er. Arv. Björkman\" kulkenut \"suksilla Torniosta\nNorjaan\". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. \"Olli Olematon\" oli\nmatkannut \"kaikkeen maailmaan\". \"Alfr. A. Gustafsson\" oli varmaankin\nollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli\nmerkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli\nollut \"Åbo-Vadsö\". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg\noli kulkenut »Suomesta Thuleen.»\n\n— Jaa... se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla,\nsanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta.\n\n— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen\nvuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen\ntullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi\npaikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin\nmuurahaispesässä.\n\nThule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa.\nSiellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu\nvieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies.\nKaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli\nThulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut.\n\nVanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta\nanteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä\nhänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa\n\"ylöspito\" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin\nkuin keisari alamaistensa keskellä.\n\n— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä.\n\nOla luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building\nLondon E. 7.»\n\n— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset\novat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä\nhuomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän\ntovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa\nkanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan\nkielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan\nkuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli?\n\n— Kukapas sen muu olisi luonut.\n\n— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti\npäiväkirjan piirongille.\n\nMutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston\nmatkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä\nparhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä\nsai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen\nsuljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi\njoutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja.\n\n— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi\nlähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin\nkerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan.\n\n— No mitenkä sitten kävi?\n\n— Poliisi juoksi luo ja kysyi: \"Mikä hätänä?\" Minä toimitin, ettei\nvielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. \"No\nmiksikä huudat?\" tiukkasi sapeliniekka. \"No ka, kun siten paraiten\nherättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen\nolisi huutanut.\" Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain\nminulle \"vartteerin\", joka ei ollutkaan varsin kaukana.\n\nOlli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului\npientä kitinää.\n\n— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle.\n\n— Ka ei... miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän\nuuuinpiipusta sisään.\n\nLaupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa\nnaimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja\nhajaantuneet ympäri maailmaa.\n\nPekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille\npajuköyttä... aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan\ntulleet. Kyllä hän sen tiesi.\n\nNyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa:\n\n— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt.\n\n— Mikset sanonut ennemmin?\n\nPekka seisoi lattialla lakki kourassa.\n\n— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka.\n\n— Mennään katsomaan!\n\nLapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin\nemännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin.\n\n— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja\nkilometrejä!\n\n— Jaa... teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle.\n\n— Poikihan se \"Tanstokka\" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin\nparhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä\ntalossa?\n\nOla arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä\nIijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen\nosalleen lopussa.\n\n— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli.\n\nSe oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt\nkolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta.\n\n— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä?\n\n— Ei maltettu.\n\n— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime\nviikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan.\n\n— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä.\n\n— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta?\n\n— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla\nhukanpesän ja sai kolme elävää pentua.\n\nKalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa\nPekalle, jos mieli talossa yötä olla.\n\n— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola.\n\n— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle.\n\n— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään\nsudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle.\n\nOlli nauroi.\n\n— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä.\n\nOli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului\npakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin\nkanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin\nlaittauduttiin levolle.\n\nMutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä\nvuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti\nkuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan.\n\n— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan.\n\n— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja.\n\nPekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran\nulinaa.\n\n— Eikö Olli muistanutkaan—?\n\nOlli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty\nnaurunsa.\n\nSenkin savolainen — —!\n\nKalle oli pahalla päällä.\n\n— Kalle! kuului lattialta.\n\nTämä oli nukkuvinaan.\n\n— Kalle! uudistui taas.\n\n— No mitä?\n\n— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä?\n\n— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään!\n\n— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen\nujellus.\n\n— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo\nkuorsaavat.\n\n— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään.\n\nSenkin savolainen!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nValoisa kesäyö oli kulunut kutakuinkin hyvin, vaikka Pekka olikin\nheittelehtinyt vuoteellaan koko yön. Hän oli nukkunut levottomasti,\nnähnyt unta susista ja sudenpennuista. Ola valitti, että hänellä oli\nvissit ruumiinosat aivan hellinä, kun Pekka oli koko yön potkinut häntä.\n\n— Se on kaikki Ollin syytä, joka ei malttanut olla ilmaisematta\nsalaisuutta, puheli Kalle kenkiessään.\n\n— Onkos sinulla, Olli, tuoreita kenkäheiniä, kysyi Ola, — Nämä entiset\novat käyneet niin ruusuiksi, ettei näillä enää marssi kilometriäkään.\n\n— Noudapas, Leena, navetanladosta pari kenkäheinäkimppua pojille,\nkehoitti Olli, joka naureskeli Pekan touhulle. Tämä ei suostunut\nenää riisumaan kenkiään. Hän oli tukkinut entiset heinänruuput\njalkineihinsa, kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.\n\n— Heinitettävä on sinunkin uudelleen kenkäsi. Et sinä noilla äskeisillä\nruupuilla pitkällekään potki.\n\nPojat olivat pari päivää sitten vaihtaneet sukat heiniin. Niin oli\nheidän mielestään helpompi kävellä.\n\nMutta Pekka vakuutti kulkevansa vaikka avojaloin, kunhan vain\nehdittäisiin hyvissä ajoin Laitiseen.\n\n— Jaa — sanoi Laupiaisen Olli, kun hänen vaimonsa oli tuonut uusia\nkenkäheiniä, — milloinkahan sieltä Iijärveltä tahi Uujoelta tulee pappi\nalaspäin? Olisi tuo tyttö ristittävä.\n\nSitä eivät pojat tienneet. Kettusen poikain isä hyvin luultavasti\nmatkustaisi syksyllä Norjan kautta tuomaan Sirkkaa kouluun. Mutta\nIijärven pappi saattaisi hyvinkin kulkea.\n\n— Mitäs se kulkisi... kesällä ainakaan. Se on tullut niin lihavaksi,\nettei pääse paikaltaan päkähtämään. Saarnatuoliin juuri jaksanee\nkiivetä.\n\nOlli kynsi korvallistaan ja oli olevinaan kärsimätön.\n\n— Et sinä, Kalle, ole vielä niin pitkälle lukenut, että saattaisit tuon\nlapsen kastaa? kysyi hän sitten, teeskennellen viatonta naamaa. Mutta\nhänellä oli veitikka silmänurkassa.\n\nKalle heinitti kenkiään eikä ollut kuulevinaan. Ola pukkasi häntä\nkylkeen.\n\n— Niin mitä se savolainen sanoo?\n\n— Kato, kato, kun on olevinaan. Vai \"savolainen\".\n\n— Niin, että mitä se Olli...?\n\n— Sitä, että kastaisit tuon mukulan ennen lähtöäsi.\n\n— Kyllähän minä muuten, mutta jäivät liperit kaupunkiin, tuumi Kalle\nvakavana.\n\n— Ka, tehdään tuohesta miehelle papinkaulus, huudahti Olli ja kapsahti\nkeskelle lattiaa seisomaan. — Niin teki ennen Taivalkosken pappikin,\nkun sattuivat oikeat jäämään kotia.\n\nOlli Laupiainen oli sellainen lystikäs tomahtelija. Hänen tempuilleen\noli pakko nauraa. Nytkin hän oli niin veikeän näköinen kuin kettu, joka\nkatselee liesustaan.\n\nKalle huomautti siitä Ollille, mutta tämäpä vastata näpsähytti:\n\n— Kettunenpa sen paremmin tietää.\n\n— Ole tuossa nyt joutavoimatta! toruskeli emäntä, joka laittoi lapsille\naamiaista.\n\n— Ka, ollaan, ollaan, koska kerran emäntä käskee, virkkoi Olli ja\nrupesi puhdistamaan piippuaan.\n\nRetkeläiset aterioivat ja olivat valmiit jatkamaan matkaansa.\nLaupiaisen Olli ei suostunut ottamaan maksua, vaikka sitä hänelle\ntarjottiin.\n\n— Eihän toki oman puolen ihmisiltä, eihän toki. Menkää rauhassa vain ja\npoiketkaa taloon kulkiessanne.\n\nJa veräjälle saakka hyvästellen saatteli Olli emäntineen retkeläisiä.\n\nMatka sujui taas reippaasti. Pekka, joka tavallisesti asteli\nviimeisenä, oli nyt asettunut etupäähän. Hän harppasi sellaista\nvauhtia, että toisten oli vaikea pysytellä perässä.\n\n— Onpa Pekan sääret nyt venyneet, huomautti Kalle Olalle, joka virkkoi:\n\n— Mutta se se pettymys olisi, jos ei Aleksilla olisikaan pentuja enää.\n\nKallen mieleen iski epäilys. Mitä, jos Laupiaisen Olli olisikin\nvalehdellut! Ei niistä savolaisista koskaan voinut mennä takuuseen.\n\nMutta totta oli Olli puhunut. Saavuttuaan puolen päivän korvissa\nLaitisen kylään he menivät suoraan Aleksin pirttiin, ja Pekka ei\nkerennyt kunnolla päivää sanomaan, kun jo tiedusteli hukanpentuja.\n\n— Onhan niitä kolme kappaletta, puheli Aleksi, joka istui pirtin\nperällä kirvesvartta vuoleskellen. — Tuolla ovat vasussa takan kupeella.\n\nPojat riensivät sinne oikopäätä. Ja aivan oikein. Siellä ryömi kopassa\nkolme vaaleanharmaata karvakerää, joille juuri oli puhjennut silmät. Ne\nvikisivät ja nuuskivat vasun reunoja, ja yksi rupesi heti imemään Pekan\nsormea ahnaasti ja halukkaasti.\n\n— Mistä te nämä löysitte? kysyi Kalle.\n\n— Tuolta Raututunturista, muutamasta kallion kolosta. Emä ei ollut\nkotona; oli nähtävästi ruokaa etsimässä. Mutta pian se ilmestyi\npaikalle, ja minulla oli täysi työ päästä siitä eroon.\n\n— Eikö teillä ollut pyssyä?\n\n— Oli kyllä, mutta ei sattunut haulikkoon kuin yksi panos, ja sen minä\nlaskin sille päin kuonoa. Mutta haavoitettunakin se seurasi minua\nkilometrimääriä, kunnes Laupiaisen lähistöllä jäi jälkeen. Seuraavana\npäivänä minä yritin sitä ajattaa, mutta peto oli painunut Saariselkään.\nLiian heikko panos.\n\nOlipa se seikkailu! Kalle tiedusteli, mitä Aleksi aikoi noilla\npennuilla tehdä.\n\n— Mitäpä noilla... se kun nitistää hengiltä ja käy nimismieheltä katin\nperimässä.\n\n— Antakaa minulle yksi! huudahti Pekka. — Minä vien sen kotia ja\nkasvatan. Se kesyttyy kuulemma niinkuin koira.\n\nAleksi naurahti.\n\n— Kohtuudella sen saat. Mutta miten sinä sitä kuljetat?\n\n— Eikö teillä ole vanhaa kallokasta? Siinä olisi hyvä kantaa.\n\nLöytyihän talosta aina sellainen. Pekka pani pennun kallokkaaseen ja\nripusti sen selkäänsä. Sudenpentu vikisi ja vaikeroi. Mutta pian se\ntottui uuteen asuntoonsa.\n\n— Sille pitää syöttää vain maitoa. Se on niin pieni vielä, ettei osaa\nmuuta syödä. Minä olen niitä tällaisella vehkeellä elättänyt.\n\nAleksi näytti tavallista tuttipulloa.\n\n— Eivätkö ne osaa vielä lakkia?\n\n— En tiedä... en ole koettanut. Mutta pian se saadaan nähdä.\n\nPekan elätti nostettiin lattialle ja asetettiin maitovati nokan eteen.\nSe nuuski sitä aikansa, mutta sitten rupesi pikku kieli lippasemaan, ja\npentu lakki aivan kuin koira.\n\n— Hyvä tulee! huudahti Pekka. — Minä jo ajattelin, että pitäisi ostaa\nIijärven apteekista tutti ja ruveta sitä imettämään.\n\nPojat eivät malttaneet viipyä talossa, vaikka emäntä tarjoutui kahvia\nkeittämään. He aikoivat painaa yhtä menoa Iijärven rantaan, jonne oli\nenää vajaa penikulma.\n\n— Mutta jaksaako Sirkka? kysyi Pekka.\n\n— Jaksan minä siinä missä sinäkin, vastasi Sirkka, joka kyllä olisi\nmielellään jäänyt, mutta ei kehdannut sanoa.\n\nLähdettiin siis. Matkalla mietittiin ahkerasti, mikä hukanpennulle\nannettaisiin nimeksi. Kalle, joka harrasti klassillisuutta, ehdotti\n\"Romulusta\", mutta se ei Pekkaa tyydyttänyt.\n\n— No pane sitten \"Jugurtha\",\n\n— Se sopii paremmin pässille.\n\n— Mitä arveltaisiin \"Odysseyksestä\"?\n\n— Joo... Otusseon, innostui Pekka. — Pannaan se.\n\n— Sehän sopiikin, Otus-se-on. Sillä otushan se on susikin.\n\nMutta kun Pekka huomasi, että hänestä tehtiin pilkkaa, ei hän\nhyväksynyt \"Odysseystäkään\".\n\n— Uju-juu! kuului samassa kallokkaasta, ja pojat heristivät korviaan.\n\n— Minusta tuntuu, että se itse haluaa lausua mielipiteensä\nnimenannosta, nauroi Ola. — Pannaan \"Uju\".\n\n— Kas... sehän sopii. Ja sitäpaitsi Pekkakin sitä nimeä tapaili eilen\nillalla nukkuessaan.\n\nMutta Pekka suuttui. Mokomatkin... kiusasivat häntä nyt, kun hän tunsi\nitsensä niin onnelliseksi. Ei, hän miettisi itse nimeä hoidokilleen.\n\n— No, mieti sitten. Onhan tässä Uujoelle talsittaessa vielä aikaa.\n\nKesä oli tännekin jo ehtinyt. Se oli melkein edellä Maanselän\ntuonpuoleisten seutujen kesästä. Täällä olivat koivut jo puolilehdessä,\nkun ne vielä esim. Soasjoella olivat olleet vasta hiirenkorvalla.\nMutta sääski ei ollut vielä tullut. Se tulikin tavallisesti vasta\njuhannuksen aikaan. Lintuja sitä vastoin näkyi paljon. Täällä olikin\noikea siivekkäiden maailma. Läheisellä suolla päästeli kurki kovia,\nrämäjäviä ääniä, jotka muistuttivat metalliastioiden helinää. Jossakin\npensaikossa lauleli peippo.\n\nKalle pysähtyi kuuntelemaan. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä.\n\n— Neljä peipposta yht'aikaa. Hän kuunteli vielä hetkisen ja osoitti\nsitten oikealle.\n\n— Ja tuolla laulaa viides... ei, siellä on kaksi. Kuusi peipposta\nyht'aikaa.\n\nKallella oli erikoinen taito erottaa linnut niiden laulusta. Hän\nselitti toisille, milloin mikin metsän laulaja oli äänessä. Niin saivat\ntoiset kuulla punasiipirastaan, sinirintasatakielen ja monen muun\nlinnun äänet. Olasta oli melko vaikea erottaa niitä toisistaan, sillä\nhän ei ollut harjoittanut korvaansa. Mutta Kallen avulla hän kuitenkin\noppi paljon tällä matkalla.\n\n— Kuulkaapas tuotakin, sanoi Kalle ja pysähtyi, — Kuuletteko?\n\nToiset kuuntelivat ja erottivat valittavan »fyy-id, fyy-id», jota\nyht'äkkiä seurasi maiskuttava »tseh-tseh-tseh!»\n\n— Mikä se on?\n\n— Se on leppälintu. Se on nähnyt meidät ja varoittaa toisia. Se on\ntavattoman arka lintu. Odottakaapas —.\n\nKalle katseli eteensä ja osoitti koivunlatvaan.\n\n— Tuolla se istuu, ja sen laulu johtui siitä, että se näki meidät tai\nkuuli puheemme. Kuulkaapas... taas... fyy-id! fyy-id!... tseh-tseh-tseh!\n\nLeppälintu oli Pekallekin tuttu, vaikk'ei hän ollut ennen tiennyt, että\njuuri tuo ääni oli sen varoitusmerkki. Pikku Sirkkakin muisti sen usein\nnähneensä Uujoen pappilan puutarhassa. Pieni punapyrstöinen lintu, joka\nheilui ja viiputteli — aivan kuin olisi ollut höyhen vain.\n\nKalle kertoi leppälinnusta ja sen elintavoista. Hän oli monesti\nlöytänyt sen pesän, mutta siitä oli aina se ikävä seuraus, että emo\nhylkäsi sen. Se lauloi melkein koko kesän, välistä vielä elokuussakin.\nMutta kesäkuussa oli sen paras lauluaika. Naaras ja poikaset muuttivat\netelään vähän aikaisemmin kuin uros. Se jäi vielä joksikin aikaa,\nsitten sekin hävisi.\n\n— Minne asti ne muuttavat? kysyi Sirkka.\n\n— Eivätköhän mahtane mennä aina Afrikkaan saakka.\n\n— Voi, niillä on paljon pitempi kotimatka kuin meillä!\n\n— Mutta niillä on paremmat kulkuneuvotkin.\n\nNiin — se oli totta. Sirkka ajatteli, että jos ihmiselläkin olisi\nsiivet, ei olisi mikään vaikeus koulun loputtua lentää yks' kaks'\nUujoelle. Yksi hurahdus, ja hän istuisi pappilan harjalla tai\nkirkontornin huipussa ja huutelisi sieltä isälle ja äidille terveisiä.\nMutta ei oltu ihmiselle siipiä annettu täällä. Siellä toisessa\nmaailmassa hän vasta ne saisi, jos oli totta, että ihminen muuttui\nkuolemansa jälkeen enkeliksi. Ja miksei se olisi totta. Pikku lapset\nainakin saivat siivet, siitä oli Sirkka ihan vakuutettu.\n\nNiin — oli täällä lintuja ja lintujen laulua — oli! Se oli sellainen\nkonsertti, jota eivät mitkään soittokoneet olisi kyenneet saamaan\naikaan. Lampien, \"lompoloiden\" rannoilla polskuttelivat ja räpistelivät\nkahlaajat; siellä oli kuovia, vikloja, tokkimuksia ja rantasipiä.\nHanhia lensi heidän ylitseen. Ilma vain havisi, kun ne suuressa\nparvessa, siipiään raskaasti lyöden, porhalsivat yli. Koko seutu oli\ntäynnä ääntä, metsä, suot ja tunturinrinteet.\n\n— Kopek! kopek! kopek! kuului yht'äkkiä heidän edestään, ja pari\nriekkoa lensi koivikosta, vaaran kupeelta ja laskeutui sitten maahan.\nNe olivat vielä osaksi valkeita, mutta huomasi, että ruskea väri vei\nvoiton. Kesä oli tullut.\n\n— Se on tyhmä lintu, sanoi Ola. Sumuisella säällä saa niitä naksuttaa\nyhden toisensa jälkeen, eivätkä ne tee muuta kuin lennähtävät muutaman\naskelen ja laskevat kopekoitaan.\n\n— Lappalaisten onneksi, virkkoi Kalle. — Jos se olisi arka, niin\nmistähän rahaa saataisiin, Riekkomaat ovat lappalaisen kultakaivos.\n\n— Niinpä niin. Vähänpä sitä on muuten täällä, vaikka joka kesä\nyritetäänkin.\n\nHe lähestyivät nyt niitä seutuja, joista todellakin huuhdottiin kultaa.\nOli Olakin muutamana kesänä käynyt kullan \"vaskuussa\", mutta paljoa hän\nei ollut saanut. Puolikymmentä neulannupin kokoista raetta vain.\n\n— Mutta siitä huolimatta jättävät monet iijärveläiset talonsa ja\npeltonsa ja lähtevät Kultalaan.\n\n— Ihminen on ahne. Kullanhimo...\n\n— Mutta — minusta olisi parasta, jos tyydyttäisiin vain siihen, mitä\nluonto mielellään antaa, lausui Kalle. — Silloin tultaisiin hyvin\ntoimeen ja elettäisiin tyytyväisinä. Meillä on Uujoessa lohipato, mutta\nse onkin oikea kultakaivos. Saamme välistä viisi, kuusi lohta päivässä.\n\n— Kyllä kai isä on sen laittanut jo kuntoon? kysyi Sirkka silmät\nloistaen.\n\n— On tietysti. Heti jäänlähdön jälkeenhän pato rakennetaan, selitti\nPekka.\n\n— Ja sitten nämä Lapin kehutut kultalöydöt houkuttelevat tänne\nkaikenlaisia kulkureita, jotka turmelevat seudun ja jättävät ruman\njäljen. Se on jo Rantakylässäkin saatu nähdä, puhui innostuneena Kalle,\njoka sydämestään harrasti kotimaakuntansa parasta.\n\n— Hei jänis! huusi Pekka, joka oli pysähtynyt.\n\n— Siellä viiletti tosiaankin jänöjussi polkua eteenpäin ja katosi\nharjun taa. Se tempasi Kallen ja Olankin äskeisistä mietteistä.\nViimeksimainittu lausui:\n\n— Kohta aukenee eteemme Iijärven ranta.\n\nOla olikin oikeassa. Puolen tunnin kuluttua rupesivat ensimmäiset\nRantakylän talot näkymään. Retkeläiset laskeutuivat joenrantaan. Siitä\noli mentävä venheellä yli.\n\nHe soittivat lautturia, joka hetken päästä ilmestyikin mökkinsä\nedustalle.\n\n— Tulkaa noutamaan yli! huusivat pojat kuorossa.\n\nHetken kuluttua oli lautturi lasten puoleisella rannalla. Hän muhoili\nystävällisesti.\n\n— Päivää! Minä luulin, että se oli posti.\n\n— Eikö posti ole vielä tullut?\n\n— Ei, mutta pitäisi piakkoin tulla. Ettekö ole nähneet taipaleella?\n\n— Emme. Me poikkesimme Laitiin ja viivyimme siellä kappaleen aikaa.\n\n— Sitten on vielä jäljessä.\n\n— Jokos Lesken-Matti on tullut kirkolta?\n\n— On jo aikoja. Siellä odottelee kievarin pirtissä päästäkseen illalla\npalaamaan.\n\nLesken-Matti oli kirkonkylän postimies. Pojat olivat ennenkin kulkeneet\nhänen venheessään. Matti oli hiukan yksinkertainen, mutta muuten siivo\nja hyvä mies.\n\n— Mikäs sillä nuorella herralla on kallokkaassa? kysyi lautturi\nPekalta. Pekka punastui, kun häntä kutsuttiin \"nuoreksi herraksi\". Hän\nvastasi:\n\n— En minä ole mikään \"nuori herra\".\n\n— Ei — sen nimi on \"Hukka-Pekka\", sillä sillä on sudenpentu selässä.\n\n— Yhyy! pääsi lautturilta, — Kotiako aiot kuljettaa?\n\n— Sinnepä sinne.\n\n— Ei noita mokomia kannattaisi elättää. Kurikalla otsaan vain. Ilmankin\nsyövät poroja tuhottomasti.\n\nMutta Pekka puolusteli elättiään.\n\n— Tämä ei ainakaan tule syömään yhtään poroa. Siitä tulee kesy kuin\nkoirasta.\n\nLautturi maksettiin, ja peräkanaa astelivat retkeläiset joen törmää\nylös kievaria kohti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nPosti saapui, ja iltamyöhällä lähtivät retkeläiset kirkonkylää kohti.\nHe olivat nyt olleet matkalla kolmetoista päivää ja patikoineet\nkaksisataa kilometriä Soasjoelta lähtien — lukuunottamatta sitä\ntaivalta, jonka Almasuvannon isäntä oli heitä venheellä saattanut.\nJärvimatkaa oli viisi ja puoli penikulmaa, ja se kuljettiin\ntavallisesti yhdessä yössä.\n\nSomalta tuntui pitkästä aikaa saada liukua venheessä, jota myötätuuli\nkuljetti hyvää vauhtia. Lesken-Matti istui perässä ja hoiti purjetta.\nTällä reitillä oli tavallisesti aina myötäinen alkumatkasta — lähtipä\nkummasta päästä järveä tahansa — ja lopussa vastatuuli. Niin oli nytkin\nhyvänlainen myötäinen, mutta Lesken-Matti pelkäsi, että puolivälistä\nkiskottaisi ankarasti. Ola ja Kalle lupasivat silloin avustaa häntä\nsoudussa.\n\nTämä oli nyt se kuuluisa Iijärvi, jonka saaria ei ollut kukaan lukenut\neikä syvyyttä mitannut. Rannat olivat kallioiset ja vesi kuultavan\nkirkasta. Monen syllän syvyydeltä erotti selvästi pohjan.\n\nSaaret kasvoivat metsää. Niitä oli vähä väliä, suurempia ja pienempiä,\nasumattomia melkein kaikki. Muutamat kohosivat melkein äkkijyrkkinä\nvedenpinnasta, muistuttaen siten suurta laivaa, joka keula tuulta\nvasten halkoo veden pintaa. Iijärvessä olikin selkiä, joita saattoi\nverrata merenulappaan. Toista laitaa ei erottanut, vaikka olisi kuinka\nkatsettaan teroittanut, ja sieltä puhalsi voimakas vihuri, joka sai\npienen venheen ankarasti keikkumaan. Mutta Lesken-Matti oli taitava\nperämies, joka varmalla kädellä ohjasi pienen purtensa hyrskyjen halki.\nPikku Sirkkaa pakkasivat pelottamaan nuo korkeat, vaahtopäälaineet,\njotka vyöryivät venheen kupeella. Toisinaan näytti siltä, kuin olisivat\nne suoraa päätä rynnänneet venheen sisään. Mutta lähellä reunaa ne\nikäänkuin nöyrtyivät, hävisivät mataliksi ja kuin anteeksipyytäen\nylpeyttään livahtivat pakoon venheen alitse. Se riippui taitavasta\nohjauksesta.\n\nSirkka makasi postipussien välissä ja siirsi katseensa taivaalle.\nSe oli harmaassa pilvessä. Pilvet lensivät tietänsä hajanaisina,\nrepaleisina kuin rauhattoman ihmisen mietteet. Alempana olevat kiitivät\neteenpäin nopeaan, paljastaen toisinaan jostakin aukostaan näkyviin\nylemmät pilvikerrokset, jotka purjehtivat tietään hitaammin ja\njuhlallisemmin. Niiden ylimpiä reunoja valaisi kellervä hohde. Aurinko\noli niiden takana.\n\n— Kylläpä tuli ryöttä ilma, lausui Lesken-Matti, katsellen purjeen\nalitse eteensä. — Saa nähdä, onko meidän yövyttävä välille ja\nodotettava tuulen tyyntymistä, Hautasaaren kohdalle se aina kulkee,\nmutta sitten tuleekin melkein suora vastainen.\n\nOlisipa se yöpymispaikka — Hautasaari. Sirkka oli kuullut, että\nsaaressa oli vanha lappalaisten hautausmaa, ja että paikalla kummitteli.\n\n— Emme kai me Hautasaareen yövy? kysyi hän arasti.\n\n— Niin jos ei päästä eteenpäin, on yövyttävä. Mitäs siinä?\n\n— Huh! — Hautasaareen! Eikö siellä kummittele?\n\n— Mitä tehnee... mutta ei ne kummitukset meille mitään mahda... kruunun\npostille.\n\n— Ei niitä kummituksia ole olemassakaan, huomautti Ola.\n\nLesken-Matti ei vastannut mitään, hän ei ruvennut asiasta väittelemään,\nsillä paikkakuntalaisten tapaan oli hänkin taikauskoinen, vaikk'ei\nkehdannutkaan sitä näyttää.\n\nVaiettiin taas ja kuunneltiin tuulen laulua. Vene natisi liitoksissaan\nja kulki eteenpäin tasaisin työnnähdyksin. Se oli pitkittäin\nkeinumista, joka tuntui mukavalta. Pekka oli nukahtanut keulaan,\nkallokas vieressään. Sen suusta näkyi toisinaan pieni karvainen kuono,\njoka uteliaana nuuski ylöspäin. Silloin tällöin kuului sisältä heikkoa\nujellusta. Sudenpentu ei näyttänyt nauttivan vesimatkasta.\n\nOli jo yli puolen yön, kun postivenhe hyvää vauhtia porhalsi salmeen,\njonka toisesta päästä sukelsi näkyviin korkeaa petäjikköä kasvava\nmatalarantainen saari. Sirkka muisti nähneensä erään maalauksen, joka\nkuvasi kuoleman saarta. Se oli erehdyttävästi tämän kaltainen. Hän\narvasi sen Hautasaareksi.\n\n— Hautasaari näkyy, huomautti samassa Kalle, aivan kuin olisi arvannut\nSirkan ajatukset.\n\nMuutaman hetken kuluttua laskettiin rantaan. Lesken-Matti veti venheen\nhietikolle niin pitkälle kuin jaksoi ja rupesi kantamaan eväsreppuja\nmaihin.\n\n— Ainakin me tässä kahvistelemme, tuumi hän, katsellen ympärilleen ja\nsamalla kaivaen takin povesta piippuvehkeitä esiin.\n\nPian leimusi iloinen nuotio saaressa, vanhassa tulenpitopaikassa, ja\nkahvipannu killui männynnäreen nokassa tulella. Matti oli avannut\nlaukkunsa ja ruvennut syömään.\n\n— Eikö se ruoka maistukaan? kysyi hän hymyillen.\n\nEipä oikein tuntunut siltä. Oli syöty vahvasti kievaritalossa tuoretta\nkalakeittoa. Mutta jos aikansa kuluksi koettaisi pureskella.\n\nKallekin avasi reppunsa ja otti eväät esille. Samassa hän huomasi,\nettei Pekka ollutkaan muassa.\n\n— Anna pojan nukkua. Hyvää se sille tekee. Mutta sudenpentu pitää ottaa\ntänne. Muuten se voi karata, ja me olemme helisemässä.\n\nOla nouti kallokkaan ja toi sen tulen ääreen. Pentu vikisi ja vaikeroi.\nSillä oli ilmeisesti kylmä.\n\nKalle otti sen syliinsä ja lämmitti tulen hohteessa. Pentu killisteli\npienillä, harmailla silmillään, ja tulen valo peloitti sitä. Se rupesi\nkaivautumaan Kallen poveen ja innokkaasti nuuskimaan ja etsimään.\n\n— Silläkin taitaa olla nälkä.\n\nPojat söivät ja syöttivät pennunkin, joka pian nukahti kallokkaaseensa.\nMutta tuulen voima yltyi vain. Petäjikkö ryskyi ja kohisi. Näytti\ntulevan yöksi oikea myrsky.\n\nLesken-Matti istui mietteissään ja tuijotti tuleen. Mitä hän mietti,\nsitä oli mahdoton arvata. Ola oli usein nähnyt lappalaisen tuolla\ntavoin istuvan ja tuijottavan tuleen, ja se teki häneen joka kerta\noudon ja melkein salaperäisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi\nnoitavoimat liikkuneet ympärillä.\n\nTuuli yltyi yhä. Nyt se jo pauhasi täydellä voimalla. Tultakin\noli melkein mahdoton pitää. Myrsky lennättikin puita ja tuhkaa\nylt'ympäri. Lesken-Matti kävi katsomassa venhettä ja kiskoi sen ylemmäs\nrantahietikolle. Hän oli herennyt umpimieliseksi ja näytti jonkin\nverran levottomalta. Ilmeisesti hänestä oli vastenmielistä yöpyminen\ntähän paikkaan.\n\nHän risteili nuotion ympärillä, tehden pieniä kierroksia metsässä,\naivan kuin olisi etsinyt jotakin. Ola piti häntä silmällä. Lesken-Matti\nilmeisesti tutki paikan turvallisuutta.\n\nOla hymähti itsekseen. Hän ei uskonut kummituksiin, vaikka oli\npaljon niistä kuullut. Mutta tällaisena myrskyisenä yönä, täällä\nasumattoman erämaan keskellä, kävi mieli kuin itsestään herkäksi ja\nvastaanottavaksi kaikelle yliluonnolliselle. Hän muisti lappalaisten\nkertomuksia kastamattomista lapsista, jotka itkivät pimeässä. Täällä\nniitä varmasti oli kosolti, ja jos vanhoissa jutuissa oli perää, piti\nniitä tänä yönä kuultaman.\n\nLaittauduttiin levolle. Lesken-Matti sammutti tulen ja kääriytyi\npeskikuluunsa. Yöt olivat vielä näissä pohjoisissa seuduissa tähän\naikaan kylmät, vaikk'ei päivä enää mailleen mennytkään. Pojat olivat\nlaittaneet rankisensa kuntoon, ja nyt lepäsivät matkamiehemme sen\nsuojassa.\n\nMutta — uni ei vain tahtonut tulla. Jokaisen mieli oli siksi\njännityksissä, että pakkasi väkistenkin valvottamaan. Pekka oli ainoa,\njoka nukkui heti. Hän oli väsynyt viime taipaleella, pitäessään niin\nuutterasti etumatkaa. Mutta Sirkkakin, jonka olisi myös luullut\nväsyneen, valvoi.\n\nLapset kuuntelivat myrskyn laulua, ja se soi heidän korvissaan\nkammoitta vana. Oli tämä Lappi sentään pelättäväkin, vaikka sillä\nolikin niin monta hyvää puolta. Siitä oli sentään hyvä mieli, ettei nyt\nollut pimeä. Oli vain tuollainen vaisu ja kalpea valaistus, aivan kuin\nvainajain mailla.\n\nLopuksi sentään tuli uni, mutta se ei ollut rauhallista niinkuin\ntavallisesti. Heitä ahdistivat kaikenlaiset painajaiset ja yökyöpelit.\nKalle uneksi, että vanha, jäkäläpartainen lappalainen, jonka kasvot\nolivat vahankeltaiset, ryömi nelin kontin hänen luoksensa, vaatien\nsiirtymään pois. \"Tässä on käytävä meidän maanalaiseen asuntoomme, ja\nsie makaat ihan oven päällä\". Ja kun Kalle ei ollut kuulevinaan ukon\nkehoituksia, jatkoi hän: \"Me myöhästymme vainajien karkelosta, kun\neivät minun lapseni pääse ylös. Siirry pois siitä!\"\n\nKalle vaikeroi unissaan, heittelehtien kovalla makuusijallaan, mutta\nei tietysti voinut siirtyä mihinkään, koska nukkui. Silloin hän näki\nkummia: vanha lappalainen konttasi uudelleen hänen luokseen ja veti\nperässään pitkää puukankea. Ilkeästi nauraen hän työnsi kangen Kallen\nkyljen alle ja rupesi vääntämään. \"Vai et aio lähteä! Kyllä minä sinut\nsiirtymään saan!\" Kalle tunsi tukin pään kylkensä alla, mutta jokin\nouto voima oli tehnyt hänet niin raskaaksi, ettei hän liikahtanutkaan.\nVain ruumiin keskipaikka kohosi hieman, mutta vaipui takaisin. \"Oletpas\nsinä painava!\" tuumi lappalainen. \"Mutta kyllä minä vielä konstit\ntiedän!\" Samassa hän konttasi tiehensä ja jätti kangen Kallen kyljen\nalle. Kalle ajatteli, että mitähän se nyt meni hakemaan, kun samassa\nrupesi maan alta kuulumaan lasten itkua. \"Siellä lappalaisen lapset\nvalittavat, kun minä makaan niiden oven päällä\", ajatteli Kalle ja\npäätti siirtyä pois, Samassa hän heräsi.\n\nTuuli oli vain yltynyt. Metsässä heidän ympärillään ryski ja paukkui.\nRankisen seinässä olevasta harsoikkunasta näki, kuinka mäntyjen latvat\ntaipuivat. Jossakin etempänä kaatui suuri petäjä rytisten maahan, ja\nhukanpentu parkui kallokkaassa. Sen ääni muistutti lapsen itkua. Kallen\npäässä vilahti ajatus, että puu voisi kaatua heidän päällensä, ja hän\nsilmäili hätäisenä nukkuvia tovereitaan.\n\nKylkeä pakotti. Hän oli nukkuessaan kierähtänyt aivan rankisen reunalle\nja joutunut makaamaan kivenmukulan päällä. Siitä pakottava kipu.\nÄskeinen oli ollut vain unta.\n\nSamassa raoitti Lesken-Matti rankisen syrjää ja katsahti kauhistuneena\nsisään.\n\n— Lähdetään pois tästä! Tämä on noiduttu paikka! Pian, pian!\n\nKalle herätti toverinsa. He kömpivät ulos rankisesta, ja Lesken-Matti\nosoitti venhettä. Sinne heidän piti rientää.\n\nSaavuttuaan rantahietikolle, joka oli vain puolen sadan metrin\nlevyinen, kuului takaapäin kauhea rytinä. Iso petäjä oli kaatunut\nheidän makuupaikkansa päälle.\n\nSamassa Pekka parkaisi vihlovasti.\n\n— Pentu, pentu! Hukanpentu jäi rankiseen!\n\nOla ja Kalle lähtivät ottamaan selvää, miten pennun oli käynyt.\nRankisen toinen pää oli joutunut petäjän alle, mutta toisesta päästä\nkuului surkeaa vikinää. Siellä oli hukanpentu elossa.\n\nPojat kaivoivat sen esiin. Pennulle ei ollut tapahtunut minkäänlaista\nvahinkoa. He kiskoivat rankisen irti, ottivat reppunsa ja kapistuksensa\nja palasivat venheelleen.\n\nSiellä kyyröttivät toiset venheen laidan turvissa. Se antoi hiukan\nsuojaa. Lesken-Matti oli hakenut pari tukipuuta ja pönkittänyt niillä\nvenheen kohdalleen, ettei tuuli päässyt sitä röykyttämään. Hän kehoitti\nlapsia paneutumaan hietikolle, venheen laidan alle pitkäkseen ja\nlevitti purjeen heidän alleen.\n\n— Se oli viime tingassa, kun pelastuimme, höpötti hän hätääntyneenä. —\nJos ette olisi heti seuranneet, makaisitte nyt tuolla pää murskana.\n\nJa Lesken-Matti kertoi, että hän oli nähnyt unta, kuinka mahdottoman\npitkä lappalainen oli tullut häntä herättelemään ja sanonut: \"Nouse\npois siitä! Siihen panee iso mies maata!\" Hän oli heti ymmärtänyt, että\nhe olivat joutuneet manalaisten asuinpaikoille, ja hypännyt rankiselle\nherättämään toisia. Ja niin oli käynytkin. \"Iso mies\" oli pannut maata\nheidän sijalleen. Matti osoitti kaatunutta petäjää.\n\nKallekin kertoi unensa, ja Lesken-Matti vahvistui uskossaan, että\npaikka oli noiduttu. Olan teki mieli panna vastaan, sillä hän rakasti\nasioiden luonnollista selittämistä. Mutta hänkin oli niin omituisten\ntunteiden vallassa, ettei viitsinyt puhua mitään. Pian he kuitenkin\nrauhoittuivat ja kyyröttäen venheen laidan suojassa he lopulta\nnaureskelivat \"isolle miehelle\", joka oli ollut siksikin ystävällinen,\nettä oli ennakolta varoittanut heitä.\n\n— Se oli varmaan samaa joukkoa, joka koetti kangeta minua ylös, virkkoi\nKalle.\n\n— Mutta sinä olisit vain maannut välittämättä lappalaisen\nponnistuksista, jollei Matti olisi tullut meitä herättämään, torui\nPekka.\n\n— Kyllä minä olin jo ennemmin hereillä, puolusteli Kalle. Ja sitten\nkuunneltiin taas tuulen tohinaa.\n\n— Minusta tuntuu, että se rupeaa heitättämään, virkkoi Ola hetken\npäästä. - Ehkäpä se aamuksi tyyntyy.\n\nSitä toivoivat kaikki, pikku Sirkka kaikkein innokkaimmin. Hän kyyhötti\nvenheen laidan alla Matin pöykkyriin kääriytyneenä. Pannen kätensä\nristiin hän rukoili oikein hartaasti, että Jumala asettaisi myrskyn,\njotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa.\n\nJa taivas kuuli pikku Sirkan rukouksen. Kun he avasivat silmänsä,\npaistoi aurinko täydeltä terältään. Pienet laineet liplattivat\nrantakiviä vasten, ja linnut lauloivat kilpaa. Tuntui siltä kuin\nolisivat nekin kiittäneet Jumalaa kauniista säästä, joka oli seurannut\nmyrskyn jälkeen.\n\nMutta rumaa jälkeä oli tuuli tehnyt. Siellä täällä makasi petäjä\nmaassa, juuret ilmassa törröttäen. Oli onni, että rantahietikko oli\nsiksi leveä, ettei yksikään kaatunut puu ollut ulottunut venheelle\nsaakka.\n\nKeventynein mielin laittelivat retkeläisemme venhettä kuntoon ja\nlähtivät puolen päivän korvissa katkaisemaan loppupuoliskoa pitkästä\njärvimatkasta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nLevähdettyään pari päivää Olan kotona jatkoi Kettusen komppania\nmatkaansa. Vielä oli taivalta kolmetoista penikulmaa, mutta jalkamatka\nsupistui puoleen. Välillä voitiin nim. silloin tällöin käyttää venhettä\npitempiä järviä halkaistaessa, ja loppumatka kuljettiin myötävirtaa\nkaunista Uujokea alas.\n\nThulesta, vanhan metsänhoitaja Thunebergin talosta, saivat Kettusen\nlapset postimiehen seurakseen. Siellä heitä myös olisi pidetty vieraina\nuseampia päiviä, mutta Kettuset olivat jo käyneet malttamattomiksi:\nkoti rupesi näistä puolin vetämään jo voimakkaammin. Se tuntui jo\nolevan tuossa aivan käden ulottuvilla.\n\nThulen setä oli muistellut heille matkastaan. Huonolla suomenkielellä\nhän oli selittänyt:\n\n— Kylle teme Lappi on senten toista kuin se alamaa! En mine enne lähte\npois kotoa muuale kuin kirkole ja farbruur Svenski tervehtimän. Minule\nriitte teme loppuikä kylle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nThulen setä oli nauranut herttaisesti. Hän oli ihmeellinen ukko.\nHarrasti ilmatiedettä, metsästystä, kalastusta, kirjallisuutta\nja kirjoittelemista. Hän lähetteli tuon tuostakin postikortteja\npääkaupungin ruotsinkieliseen lehteen ja nuo \"Brefkort från Iijärvi\"\nolivat sisällöltään aivan erikoisia. Niissä kerrottiin kevään tulosta\nja jäidenlähdöstä, siitä, milloin ensimmäinen pälvi ilmestyi Thulen\npihalle, ja milloin ensimmäiset joutsenet saapuivat. Tuon lehden\nlukijat saivat valtiollisten asioiden lomassa tietää, minkälainen\noli ollut \"kaivos\" Lapissa kuluneena talvena, tai millaiseksi sen\nluultiin talven päälle muodostuvan, kuinka paljon oli saatu kaloja ja\nmitä kalaa etupäässä, minkälainen oli ollut sateenmäärä ja lumentulo\njne. Ja Kalle oli kuullut setä Svenskin sanovan, että noita pieniä\nuutispalasia _Ultima Thulesta_ [_Ultima Thule_ = äärimmäinen Thule.\nRoomalaisten käyttämä nimitys perimmästä Pohjolasta] rakastettiin\npääkaupungissa enemmän kuin niiden lähettäjä vaatimattomuudessaan osasi\naavistaa. Niin, Thulen setä oli vaatimaton, harvinaisen vaatimaton, ja\nse kaunisti häntä aivan erikoisesti. Ystävällisen vaimonsa kanssa hän\npalveli matkustavaisia ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikku Sirkka\nsanoikin:\n\n— Oman isäni jälkeen minä rakastan Thulen setää kaikkein eniten\nmaailmassa.\n\n— Entäs setä Svenskiä? kysyi Pekka.\n\n— Häntäkin... mutta Thulen sedän minä asetan toiselle sijalle.\n\nSiihenpä tuntuikin sitten maailma loppuneen, kun Thulesta lähdettiin.\nSetä seisoi rannalla ja lasautteli haulikollaan kunnialaukauksia\nilmaan. Se kuului talon tapoihin. Kallekin pudotteli pistoolistaan\nviimeiset panokset — kiitoksiksi kaikesta ystävällisyydestä.\n\nVenhe liukui hyvää vauhtia. Postimies, Heikki Sarre, souti, ja Kalle\npiti perää. Sirkka istui keskellä venhettä postisäkin vieressä ja Pekka\nhukanpentuineen keulassa.\n\nHän oli neuvotellut Thulen sedän kanssa pennun nimestä. Monta ehdotusta\noli setä tehnyt, mutta ne eivät olleet Pekkaa miellyttäneet. Ne\nkuulostivat liiaksi konstikkailta ja olivat vaikeita lausua. Oli menty\nläpi melkein koko skandinavialainen muinaistarusto jumalineen ja\nhaltioilleen, mutta ei ollut sieltä löytynyt sopivaa. Pekalla oli kyllä\nse mieli, että pennun piti saada oikein kuninkaallinen nimi, mutta\nmistä sen keksisi. Hän oli jo kerran puoleksi tosissaan tiedustanut:\n\n— Mitä, jos ristisin sen \"Piispaksi\"?\n\nMutta siihen ei Thulen setä ollut suostunut.\n\n— Ei se passa! Isäken ei siitä pidäisi. Se herätteisi pahennusta.\n\n— Se kun söi sen \"Tösselin\", oli Pekka huomauttanut.\n\n— Vaikka... mutta ei se passa. Parempi nimi sinun pite keksi.\n\nNiinpä niin. Mutta kuinka sen keksisi. Hän oli mielessään käynyt läpi\nkaikki mahdolliset nimet, mutta sopivaa vain ei näyttänyt löytyvän. Hän\noli murheellinen, Ennen kotiatuloa piti pennulla olla nimi. Niinhän\nolivat Kalle ja Ola sanoneet. Kalle pääsisi taas häntä pilkkaamaan,\nkun ei hänessä ollut miestä keksimään. Mutta — vielä hän sen löytäisi;\nolihan tässä vielä kaksi päivää miettimisen aikaa.\n\nVene laski rantaan, ja nyt alkoi jalkamatka. Se ei kuitenkaan ollut\npitkä, vajaa penikulma vain. Tie kohosi korkealle harjulle, joka\nkahden suon välissä mutkitteli pohjoista kohti. Harju kasvoi harvahkoa\nmäntymetsää ja kumisi somasti askelten alla, Kalle vyörytteli suuria\nkiviä sen rinnettä alas ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, kun ne\nroiskahtaen putosivat allaolevaan suohon. \"Roiskis! porloiskis!\" pani\njänkä, ja lähellä olevat vaarat vastasivat.\n\nMutta Heikki paineli menemään suuri postisäkki selässä. Sirkka\nihmetteli, kuinka hän jaksoi sitä kantaa. Mutta Heikki oli tottunut.\nHän naureskeli vain:\n\n— Kun sinua rupeaa väsyttämään, niin hyppää päälle. Kyllä sinä siinä\nvielä menet.\n\nNäin he kulkivat iloisesti haastellen ja leikkiä laskien kilometrin\ntoisensa jälkeen. Väliin laskeutui tie suolle, ja silloin piti kipittää\nyli kapeita porraspuita. Toisinaan taas noustiin harjun rinnettä ylös,\njossa polku leveni parin kyynärän levyiseksi. Heikki selitti, että\noli tarkoitus tehdä tästä oikea ratsutie, jotta selkähevosella voisi\nkarahuttaa. Mutta sitä ennen pitäisi porraspuita leventää.\n\nHe poikkesivat taloihin tuon tuostakin. Ne olivat vielä Iijärven\npuolella, mutta lappalaiset puhuivat samaa kieltä kuin uujokelaisetkin.\nHe suhtautuivat Kettusen komppaniaan kuin omiin ihmisiin ainakin, ja\npikku Sirkasta tuntui, että he olivat jo puoleksi kotona.\n\nJuotiin kahvia poronjuuston kanssa ja syötiin tuoretta siikaa. Leipää\nei tahtonut enää näin myöhään olla, kun talvijauhot olivat loppuneet.\nMutta Thulen setä ja täti olivat varustaneet retkeläiset hyvillä\neväillä, joten heillä oli leipää yllin kyllin.\n\nMutta vaikea sitä oli toisinaan syödä, kun pikkulapset kerääntyivät\npöydän ääreen seuraamaan heidän ateriointiaan. Pikku Sirkka jakoikin\nleipänsä lapsille, jotka ilosta loistaen puhkesivat huutelemaan:\n\n— Laibbe, laibbe! [Leipää, leipää! (lapin kieltä).]\n\nPekan sudenpentu herätti huomiota. Naurettiin papinpojalle, joka moista\notusta muassaan kiikutti. Mutta lappalaislapset katselivat pentua\nsilmät pyöreinä. Ja jopahan sieppasi yksi sen syliinsä, retusti ympäri\nhuonetta ja puheli:\n\n— _Gumpe, dat lä gumpe!_ [Susi, se on susi!]\n\nPekka ei oikein pitänyt mokomasta rehkimisestä, mutta häntä huvitti\nlapsen innokas juttelu.\n\n— Mitä se sanoo? kysyi hän Kallelta.\n\n— Se sanoo, että se on susi!\n\nAhaa niin, — gumpe — sehän oli suden lapinkielinen nimitys. Hän ei\nollut monta sanaa lappia oppinut, sillä lappalaiset juttelivat heidän\nkanssaan aina suomea.\n\n— Siitäpä minä saankin sille nimen! huudahti hän silmät loistaen. —\nGumpe! Sehän on melkein samaa kuin kumppani.\n\n— Aivan niin... pane vain Gumpeksi, myönnytteli Kallekin.\n\nSe oli päätetty. Hukanpentu oli saanut nimensä. Se oli _Gumpe_.\nLappalaispoika oli sen sanonut. Näin siis Lappi antoi nimen omilleen.\n\nPekka oli hyvin tyytyväinen.\n\nMatka jatkui. Poikettiin autiotuvalle. Niitä oli tällä välillä kolme,\nmutta kolmannessa ei tavallisesti käyty, koska lähellä, puolen\npenikulman päässä, oli talo. Keskimmäisessä tuvassa tavallisesti\npoikettiin. Se oli korkealla tunturilla, ja illalla myöhään retkeläiset\nsaapuivat sinne.\n\nAutiotuvalta oli suurenmoinen näköala. Luoteisella taivaanrannalla\nkohosi seudun korkein tunturi, Rastekaise. Se muistutti suurta\nsotalaivaa, joka keula kohti pohjoista näytti halkovan pilvimerta.\nHuippua ei näkynyt; se oli sumun peitossa. Mutta pohjanpuoleinen mykevä\nlaita erottautui selvästi kellahtavaa taivaanrantaa vasten. Kalle\ntervehti tunturia äänettömästi, ja hänen mielensä valtasi hartaus\nkeskellä hiljaista, juhlallista luontoa.\n\nAlhaalla, tunturin alapuolella olevalla suolla piipitti jänkälintu\nyksitoikkoisella, valittavalla äänellään. Muut lentäjät olivat hetkeksi\nvaienneet, sillä oli puolenyön aika. Sitä ei kuitenkaan kestänyt\nkauan, sillä heti kun aurinko rupesi kirkastumaan, kajahti vuorilta,\ntunturirinteiltä, ilmasta, joka paikasta lintujen tuhatääninen kuoro.\nKallesta tuntui, kuin olisivat enkelit laulaneet korkeudessa.\n\nToiset nukkuivat jo, kun hän hiipi tupaan. Avotakassa hiipui vielä\ntuli, ja pöydällä oli illallisen jäännöksiä. Kalle katseli tuvan\nsisustaa ja hänen huomionsa kiintyi kehystettyyn tauluun, jossa oli\njärjestyssäännöt autiotupia varten. Lasi oli lyöty rikki, ja paperin\nreunat piirusteltu täyteen. Kallen mieli painahti apeaksi. Kumma,\nettei Suomen kansa oppinut sivistyneesti käyttäytymään. Hävitettiin ja\nraiskattiin yhteistä omaisuutta niinkuin esim. tällaista autiotupaa,\nkaikkien matkamiesten yhteistä kotia. Ihminen oli saastainen olento,\njoka jätti rumat jälkensä joka paikkaan, missä liikkui. Häneen ei\nvaikuttanut luonnon suuri, neitseellinen koskemattomuus. Hän hävitti,\nraiskasi, raateli... monesti pahemmin kuin metsänpeto. Ja hänen nimensä\neläintieteessä oli _Homo sapiens_. [Viisas ihminen.]\n\nNäihin sekaviin tunteisiin Kalle lopulta nukahti. Kun hän aamulla\nheräsi, oli hänen ensimmäinen tehtävänsä ryhtyä siistimään tupaa. Pöytä\nraivattiin puhtaaksi ja pestiin. Pikku Sirkka toimitti sen. Sisarukset\nolivat oikein innostuneita, kun Kalle oli kertonut heille illallisista\nmietteistään. Heikki autteli myös. Hän pilkkoi puita ja kantoi niitä\nsisään, latoen ne sievään pinoon takan nurkkaan.\n\n— On niin hauska matkamiehen tulla, kun on kuivat puut, virkkoi hän.\n\n— Niin — ja tupa puhdas ja siisti, jatkoi Sirkka.\n\nKalle oli sitonut vaivaiskoivuista luudan, jolla Sirkka nyt lakaisi\ntupaa.\n\n— Niin vain, puheli postimies. — Mutta niitä on sellaisia hummereita,\njotka eivät välitä mistään. Särkevät ja sotkevat. Vaikka tuossa on\nseinällä kielto ja sakonuhka. Mutta... sakotapas niitä kaiken maailman\nlentojätkiä, jotka menevät ja tulevat, niin ettei koskaan tiedä.\n\n— Syksyllä minä tuon uuden lasin tuohon tauluun, sanoi Kalle. — Ja\nvarjele sitä, joka sen rikkoo!\n\n— Minkäpäs teet!\n\n— Minä tapan sen!\n\n— Hm! pani Heikki, järjestellessään postisäkin kantohihnoja.\n\n— Minä kirjoitan taulun päälle, että\n\n    Joka tämän rikkilyö,\n    sille koittaa kuolon yö.\n    Kalle Kettunen sen tappaa,\n    kiväärillä otsaan nappaa!\n\n— Hm! pani Heikki taas. — Sopiihan se. Mutta me taidammekin olla jo\nlähtökunnossa?\n\nValmiita oltiin. Sirkka asetti luudan nurkkaan ja sanoi sille pudistaen\nsormeaan:\n\n— Pysy nyt siinä kauniisti, että muutkin voivat sinua käyttää.\n\nSitten hän kiepahti ketterästi kynnyksen yli ja liittyi toisten\njoukkoon.\n\n— No, nokka pohjoista kohti taas! komensi Heikki. — Tänä iltana\nryypätään kahvit Uujoen pappilassa.\n\nPäivä oli kaunis. Nyt näkyi Rastekaisekin koko juhlallisessa\nkomeudessaan. Sen huipulla kimalteli valkoisia läikkiä. Sinne ei ollut\nvielä kesä kerennyt kättänsä kurkoittamaan.\n\nTuli raja, pitäjien välinen raja. Kalle otti lakin päästään ja lausui\njuhlallisesti:\n\n— Terve sinulle, sinä Suomen pohjoisin pitäjä, sinä suippolakki\nSuomi-äijän päässä, kotipitäjämme korkea ja kultainen!\n\nKalle ja Sirkka heiluttelivat vaivaiskoivun oksia ja hurrasivat,\nHukanpentukin yhtyi konserttiin, säestäen sitä pitkällä, valittavalla\nulvonnalla.\n\n— Kuulepas Gumpea, kun on oppinut laulamaan! Se kehittyy nopeasti.\n\nSoudettiin halki Mierasjärvi, poikettiin samannimisessä talossa.\nEmäntä, ynseydestään tunnettu, otti tulijat ystävällisesti vastaan,\nTarjosi viiliäkin.\n\n— Hyvät on merkit, naureskeli Heikki, kun talo oli jäänyt taaksepäin. —\nEmäntähän oli kestipäällä. Toisinaan on niin ynseä, että vasemman käden\nkainalon alta tarjoo vieraalle kättä.\n\nSeudut muuttuivat yhä vaihtelevammiksi. Petäjät tosin harvenivat, ja\nvaivaiskoivu ja tunturipaju asettuivat niiden tilalle. Mutta keltainen\njäkäläpeitto verhosi vaarojen rinteitä, ja siellä täällä nosti jo\nvihreä nurmennokka päätään. Taivas oli kuulas ja selkeä ja vaaleni vain\npohjoista kohti. Siellä näytti olevan ikuisen kirkkauden asunto.\n\nKahdeksan tienoissa iltapäivällä oltiin jo Jomppalassa. Matka oli\nkulunut nopeasti, sillä nyt oli kuljettu melkein yksinomaan venheellä.\nJomppalasta oli enää matkaa yksitoista kilometriä, ja se ei vetäisi\npäälle puolentoista tunnin.\n\nJomppalassa ryypättiin viimeiset kahvit. Isäntä oli vanhaa pappissukua,\nvaikka täydellisesti lappalaistunut. Hän oli kuuluisa puukkoseppä,\ntakoi erinomaisia peskipuukkoja, leukuja. Kallen isälläkin oli\nsellainen, ja itse hän oli myös päättänyt tilata samanlaisen.\n\nTalonväki näytti heille muhkeaa hopealusikkaa, jonka he edellisenä\nsyksynä olivat löytäneet perunamaasta. Se oli talon isännän esiäidin,\nentisen uujokelaisen papinrouvan ja hänen kolmannen miehensä\nvihkilusikka. Tämä kolmas mieskin oli ollut pappi, ja Kalle oli\nkuullut heidän elämästään sangen romanttisen tarinan. Se oli kaunis\nhopealusikka, jossa olivat nimikirjaimet M.G. ja H.S., ja lapset\nihailivat sitä kilvan.\n\n— Myykää se minulle, sanoi Heikki.\n\n— Ei... ennen saa talo mennä kuin me siitä luovumme, vakuutteli emäntä.\nJa isäntä oli samaa mieltä.\n\nSeikka oli sellainen, että Heikki oli kihloissa Maria Guttormin,\nuujokelaisen uudistalon tyttären kanssa, ja tuo lusikka olisi sopinut\nheidänkin vihkilusikakseen.\n\nYksi Jomppalan tyttäristä lähti heidän mukanaan kirkolle. Vene olikin\ntalon; se kun Heikki sitä vain lainasi. Jomppalan Agneta asettui\nairoihin ja Heikki perään, ja niin lähdettiin viimeistä taivalta\nkatkaisemaan.\n\nLasten jännitys kasvoi kasvamistaan, kuta lähemmäs kirkonkylää he\nsaapuivat. Puolivälistä alkoi heille jo tuttuja paikkoja; he olivat\nusein retkeilleet joen varrella. Virta oli paikoitellen oikein\nvuolas, ja vene kiiti hyvää vauhtia. Heikki tunsi väylät. Vuoroin hän\nleikkautti viistoon poikki virran, laski niin läheltä toista rantaa,\nettä pajupensaat pyyhkivät venheessä istujia. Mutta sitä kesti vain\ntuokion. Virta nielaisi heidät suvantoon, joka päilyi kuin peili\niltapäiväauringon valossa. Ja suvannon keskeltä aukeni retkeläisten\nsilmien eteen mahtava tunturin selkä, joka kohosi paljon ylemmäs joen\nverraten korkeita rantatörmiä.\n\n— Ailigas! huudahti Sirkka ja risti hartaasti kätensä. — Kohta olemme\nkotona!\n\nNiin — sieltä tervehti heitä Ailigastunturi. Se sijaitsi pappilaa\nvastapäätä, järven toisella rannalla.\n\nEi kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin muutamasta joenmutkasta aukeni\neteen avara järven selkä. Kierrettiin pitkä niemi ja — nyt sukelsi\nnäkyviin kirkko ja pappila. Ne olivat järven vasemmalla rannalla,\nkorkealla rantatörmällä. Pappilan mäenpuoleinen pää oli melkein maassa\nkiinni, mutta järvenpuoleinen lepäsi korkealla kivijalalla. Valkeaksi\nmaalattu rakennus näytti somalta harmaata tunturinkylkeä vasten.\n\nKivikirkko, siro ja kaunis, jonka kaari-ikkunoiden yläosaa koristivat\npunaiset tiilet, ja joka tapuliluukkujen kohdalta oli samaa väriä,\nsijaitsi paljon pappilaa ylempänä. Mutta vaikka se olikin korkealla,\nulottui tunturin laki vielä sen tornin huipunkin yli. Se näytti isolta\nlinnulta, joka oli pysähtynyt siihen tunturin kupeelle outoa maailmaa\nihmettelemään, tehden sen vaikutuksen, kuin olisi se ollut valmis minä\nhetkenä hyvänsä kohoamaan uudelleen siivilleen ja lentämään tiehensä.\nLasten mielestä se oli maailman kaunein kirkko, ja he viittoivat\nriemastuksissaan temppeliä kohti.\n\nRannalla olevista kirkkotuvista oli joku huomannut heidät ja lähtenyt\njuoksemaan pappilaa kohti. Samassa helähti kirkonkello soimaan, ja sen\nääni kajahteli juhlallisena yli hiljaisen seudun.\n\n— Niin, nythän on lauantai-ilta, ja siellä soitetaan pyhää, lausahti\nHeikki, joka myös oli hätkähtänyt kellon ääntä. — Tällaisilla\nreissuilla tahtovat mennä päivätkin sekaisin.\n\nMutta Kettusen lapset eivät nyt kuulleet häntä. He tarkkasivat pappilan\nrantaa, johon nyt juoksi mies avopäin, ja tämän perässä nainen,\nvaalea esiliina vyöllä. Heitä seurasi kaksi lasta, jotka uteliaina\ntirkistelivät lähestyvää venettä. Lappalaisia oli myös kerääntynyt\nvenevalkamaan, niin että ranta oli pian melkein mustana. Nenäliinaa\nheilutellen tervehti kirkkoherra rouvineen tulijoita.\n\n— Hurraa! Eläköön! kajahti veneestä, ja Posti-Heikkikin heilutti\nhattuaan. Mutta pikku Sirkka oli purskahtanut itkuun. Hetki oli hänestä\nliian suurenmoinen.\n\n— Äiti, äiti! huuteli hän hätääntyneenä ja pyrki maalle, kuin olisi\npelastunut merihädästä. Pikku tytön sankarillisuus näytti tyyten\nloppuneen.\n\n— Lapsi, lapsi! huudahti papinrouva, ja seuraavassa hetkessä lepäsi\nSirkka itkien äitinsä sylissä.\n\n— Tervetuloa, pojat! lausui kirkkoherra ja syleili molempia.\nLappalaiset paljastivat päänsä. Hetki oli heistäkin juhlallinen.\nKirkkoherra risti kätensä ja luki siinä järven rannalla kiitosrukouksen\nhyvin päättyneestä matkasta. Lappalaiset kuuntelivat hartain mielin, ja\nmelkein jokaisen silmä kyyneltyi, kun pappi tuli loppusanoihin:\n\n— Herra, auta meitä kaiken vaivan, työn ja vaelluksen perästä iäiseen\nrauhaan taivaallisessa kodissa, että siellä lakkaamatta Sinulle\nkiitosta veisaisimme. Amen.\n\nJa sitten alkoi kätteleminen ja terveisten sanominen. Pekkaa se hiukan\nhermostutti, sillä hän olisi halunnut päästä kertomaan elätistään.\n\nKun viimeinen lappalainen siis oli kätelty, riensi Pekka isänsä luo ja\nojentaen kallokasta huusi niin, että järvenranta raikui:\n\n— Isä, minulla on sudenpentukin, ja sen nimi on Gumpe!\n\n\n\n"]