[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8yVnx5IgmhlFOFlbXjz-NoOhkPC686KBp05Z5JjodRQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3022,"Pakkasen lapsia","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"3022-london-jack-pakkasen-lapsia","3022__London_Jack__Pakkasen_lapsia",null,"novelli",[14],"seikkailu",[],"fi",1902,1920,16953,103904,false,56826,[24,25,26,27],"Adventure stories","American fiction -- Translations into Finnish","Indians of North America -- Fiction","Short stories",[29,30],"Adventure","Short Stories","\"Pakkasen lapsia\" by Jack London is a collection of interconnected short stories written in the early 20th century. The stories draw from London's experiences in the harsh Arctic wilderness, depicting the struggles of different characters against the backdrop of the cold and unforgiving natural environment. Themes of survival, familial bonds, and the interplay between civilization and nature emerge prominently throughout the work.  The beginning of the collection introduces us to the character of Koskoosh, an old man sitting by a fire in a desolate landscape, reflecting on his life and the cold reality of existence. As he listens to the bustling preparations of his tribe for a long journey, he contemplates his impending death and the unfeeling laws of nature that govern life and death. His memories are filled with images of a harsh past, including instances of starvation and hardship, contrasting with fleeting moments of abundance. The weight of his solitude and the inevitability of his end are underscored as he recognizes his frailty; he ultimately resigns himself to the \"law of life\" that dictates every creature's fate in the tundra. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Uotila, Ilmari",253,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen elämästä ja ankarista luonnonoloista. Avausnovellissa heimon vanhus jätetään yksin lumiseen erämaahan odottamaan kuolemaa muiden jatkaessa matkaa. Teoksen tarinat kuvaavat selviytymistä ja ihmisen osaa karussa ympäristössä.","Jack Londonin 'Pakkasen lapsia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3022.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAKKASEN LAPSIA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nIlmari Uotila\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nElämän laki.\nValheellinen Nam-Bok.\nKeesh, Keesh'in poika.\nKaunis Li-Wan.\nSalaisuuksien Haltija.\n\n\n\n\nElämän laki.\n\n\nVanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli\nmenettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä\nhänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen\notsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa\nkimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli\nhänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen\najatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin\nistui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja\nlyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman,\nvelvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.\n\nVanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli\nveltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä\npolttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella,\npiiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi\ntaas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän\nymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt\nkoottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa,\njäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun\nnaiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen\nääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen\nkerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo\nGeehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän;\nainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla\npystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin\nmarisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen\ntyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee,\najatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee\nehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen\ntundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin!\nMitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät\nniin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema,\nnälkäisempänä kuin kukaan heistä.\n\nMitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka\nkohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa,\nne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne\nloittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat\npoissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä\nkatkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi\nhänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli\nhänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien\npojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli.\nHän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet\nnykyisyyteen.\n\n\"Onko sinun hyvä ollaksesi?\" kysyi poika.\n\n\"Vallan hyvä\", vastasi vanhus.\n\n\"Vieressäsi on puita\", jatkoi nuorempi mies, \"ja nuotio palaa\nkirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee\nlumisade. Nyt sataakin jo lunta.\"\n\n\"Niin, nyt sataa jo lunta.\"\n\n\"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän\nvatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat\nnopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?\"\n\n\"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni\noksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on\nniinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni\ntietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on\nnäin.\"\n\nHän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin\nnarahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa.\nSilloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat\nvielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä.\nHänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi\nkerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel\naskeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli\nlämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat\nhänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen\njäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja\nhän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.\n\nHän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan.\nLähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki\nollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut\nlihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi.\nSuku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen\nkäsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän\ntäydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan\nnouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden\nputoaminen — siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän\nantoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava.\nJos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei\nluonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen — ei\ntottelija — eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin\nvanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat\ntunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että\nse takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti,\njäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu\nlukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet\nsuviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei\nsiitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua\noli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis\nkatsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon\nhohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä.\nHänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi,\njoskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja\nhänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän\nkatsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään,\nvaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi\ntuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän\nkauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat\nhimmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset\niloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä\nposkea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän,\njos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle\nmatkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt —\nlumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.\n\nHän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista,\njokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni\npiiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas,\neikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen\nkarhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen\ntappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli\nhyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta\nennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja\nlääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa\nmuistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva.\n\"Tuskienvaimentajasta\" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli\nsittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta\nsöi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n\nvuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen\nluistaan.\n\nKoskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen\nvaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat\nmiehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä\ntaruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana\nvirtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään\nhänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti\ntalvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei\nedes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet\neivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet\ntehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja\nkautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin\nnaiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt\ntervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.\n\nMutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni\nheidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian\nsyömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset\nolivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia.\nSilloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat\nhe yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin\nvoidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän\nmuisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien\nkaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa\nleikkiä — Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja\njoka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta\nmyöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt\nsiihen.\n\nNiin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa,\nleikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat\ntuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. \"Se on vanha\",\nsanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, \"vanhus, joka ei jaksa\nseurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä\npäästä enää.\" Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää,\nlepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun\nasti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu\nolisi näkemisen arvoinen!\n\nKevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas\nhuomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti\nvoinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon\nkintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua\nmurhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut\npuolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä\nalalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä\nsorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli\nsusien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän\nveljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden\nruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä\nennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut\npotkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.\n\nHe jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen.\nTässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se\nkahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa\nkimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten\ntäyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha\nsanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on\nvoinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt.\nShamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä\nkertoisivat.\n\nSitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä\nrantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet\nkiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle,\nmurskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki,\nettä leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet\nkajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa\nnähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin\nlähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet\nolivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat\ntaisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä\nvihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan\niskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen\njäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies.\nHe työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden\nlomitse. He näkivät loppunäytelmän.\n\nKuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen\nmielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä\nselvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä\nKoskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja\nneuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon\nkiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä,\njonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.\n\nHän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään\nja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi\npalikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä\npitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut\nsuuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi.\nMutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut\nvanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli\nhäneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt\nsamoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli\nhiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla\nhakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin\nettä rasva roikkui niiden kupeilla.\n\nHän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei\nliikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli\nhyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä\nulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen\nvalottomat silmänsä olivat näkevinään hirven — tuon vanhan uroshirven\n— rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot\nhaaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät,\nharmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset\nhampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä\nei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.\n\nKylmä kuono kosketti hänen poskeansa ja tästä kosketuksesta hänen\nsielunsa palasi takaisin nykyisyyteen. Hän pisti kätensä nuotioon ja\nveti sieltä palavan kekäleen. Hetkiseksi voitti peritty kammo ihmistä\nkohtaan pedon ja se vetäytyi taaksepäin, pitkällä ulvonnalla kutsuen\nveljiään, jotka vastasivat ahneesti, kunnes piiri hiipiviä, kuolaisia\nhukkia oli kokoontunut joka taholta. Vanha mies kuuli, kuinka piiri\npieneni. Hän heilutti hurjasti kekälettään, ja huohotus muuttui\nmurinaksi, mutta läähättävät pedot eivät hajaantuneet. Nyt ryömi yksi\neteenpäin vetäen jalkoja perässään, nyt toinen, kolmas, mutta yksikään\nei vetäytynyt takaisin. Miksi hän siis pysyisi kiinni elämässä? kysyi\nhän, heittäen palavan puun lumeen. Se sammui sihisten. Piiri murahteli\nlevottomasti, mutta ei päästänyt omaansa. Taas näki hän vanhan\nuroshirven viimeisen taistelun, ja Koskoosh painoi väsyneenä päänsä\npolvilleen. Mitä se loppujen lopuksi teki? Eikö se ollut elämän laki.\n\n\n\n\nValheellinen Nam-Bok.\n\n\n\"Bidarka, eikö olekin? Katsokaas! Bidarka, jota mies soutaa kömpelösti\nyhdellä airolla!\"\n\nVanha Bark-Wah-Wan nousi polvilleen, vapisten heikkouttaan ja\ninnostustaan ja katseli merelle päin. \"Nam-Bok on aina hoitanut airoa\nkömpelösti\", murisi hän, varjostaen silmiään auringolta ja tuijotti yli\nhopealta hohtavan veden. \"Nam-Bok oli aina kömpelö. Muistan...\"\n\nMutta naiset ja lapset nauroivat ääneen ja heidän naurussaan oli\nhyväntahtoista pilkkaa, ja hänen äänensä hiljeni, kunnes huulet\nliikkuivat kuiskaamattakaan.\n\nKoogah nosti harmaata päätään luunveistotyöstään ja seurasi hänen\nsilmäinsä suuntaa. Ainoastaan silloin kun suuret mutkat veivät sen\ntieltään, lähestyi joku bidarka rantaa. Soutaja souti enemmän\nvoimallaan kuin taitavasti ja lähestyi aikaa vievästi mutkitellen.\nKoogah kumartui jälleen työhönsä ja kaiversi norsunhampaaseen, joka oli\nhänen polviensa välissä, evän sellaisen kalan kuvaan, jonka kaltainen\nei koskaan ole meressä uinut.\n\n\"Se on varmasti toisen kylän mies\", sanoi hän lopulta, \"joka tulee\nkysymään minulta, kuinka kuvia kaiverretaan luuhun. Ja se mies on\nkömpelö mies. Ei hän koskaan tule siihen oppimaan.\"\n\n\"Se on Nam-Bok\", toisti vanha Bark-Wah-Wan. \"Enkö minä poikaani\ntuntisi?\" kysyi hän kimakasti. \"Minä sanon ja sanon vieläkin, että se\non Nam-Bok.\"\n\n\"Niin sinä olet sanonut näinä monina suvina\", sanoi yksi naisista\nhieman nuhdellen. \"Jäänlähdöstä asti olet istunut päivät pitkät\nvahtimassa ja sanonut joka kanootista, 'tuo on Nam-Bok'. Nam-Bok on\nkuollut, oi Bark-Wah-Wan, ja kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet\neivät voi tulla takaisin.\"\n\n\"Nam-Bok\", huudahti vanha vaimo niin kovaa ja selvästi, että koko kylä\nhämmästyen katsoi häneen.\n\nHän kömpi jaloilleen ja laahusti samassa rantaan päin. Hän kompastui\nauringossa makaavaan lapseen, jota äiti koetti saada tyyntymään\nitkustaan samalla huudellen kovia sanoja vanhalle vaimolle, joka niistä\nei välittänyt. Lapset juoksivat rantaan hänen edellään ja kun mies tuli\nlähemmäksi melkein kaataen venheensä eräällä huonoista aironsa\nvedoista, seurasivat naisetkin. Koogah pani pois norsunhampaansa ja\nmeni myöskin alas raskaasti nojaten sauvaansa ja hänen jälessään\ntulivat miehet pienissä ryhmissä.\n\nBidarka kääntyi sivuttain ja mainingit olivat vähällä kaataa sen, mutta\nalaston poika juoksi kauas veteen ja veti kokan rantahiedalle. Mies\nnousi seisomaan ja katsahti kysyvästi kyläläisten joukkoa. Hänen\nleveillä olkapäillään riippui löysänä likainen ja kulunut villapaita\nja hänen kaulansa ympärillä oli merimiesten tapaan sidottu\npunainen nenäliina. Hänen kerityssä päässään oli kalastajalakki;\npumpulikankaiset housut ja raskaat kengät täydensivät hänen pukunsa.\n\nMutta sittenkin hän oli merkillinen ilmestys näille Yukonin suistomaan\nyksinkertaisille kalastajille, jotka koko elämänsä olivat silmäilleet\nBeringin merelle ja koko tänä aikana nähneet ainoastaan kaksi valkoista\nmiestä — henkikirjurin ja eksyneen jesuiittapapin. He olivat köyhää\nkansaa, jolla ei ollut kultaa maassaan eikä kallisarvoisia turkiksia\naitoissaan ja niin olivat valkoiset heidät kaukaa sivuuttaneet.\nYokonkin oli puolestaan vuosituhansien kuluessa tuonut kaikki Alaskan\nvuorilta kerääntyneen soran ja liejun tälle rannikon osalle, kunnes\nlaivat laskivat karille maan näkymättömissä. Sen takia laivat\nvälttivätkin tätä rämeistä rannikkoa, pitkine merenlahtineen ja suurine\nliejusärkkineen, ja kalastaja-väestö ei tietänyt sellaisia olevankaan.\n\nLuunveistäjä Koogah perääntyi niin äkkiä, että hän lankesi keppiinsä\npitkälleen maahan. \"Nam-Bok\", huusi hän koettaen hurjilla\nponnistuksilla päästä pystyyn.\n\n\"Nam-Bok, jonka meri vei, on tullut takaisin.\" Miehet ja naiset\nvetäytyivät poispäin ja lapset luikertelivat heidän jalkojensa\nvälissä. Ainoastaan Opee-Kwan oli rohkea, niinkuin kylän päämiehen\ntulikin. Hän astui esiin ja katsoi kauan ja vakavasti tulijaa.\n\n\"Se on Nam-Bok\", sanoi hän vihdoin, ja kun naiset kuulivat hänen\näänensä varmuuden, ruikuttivat he peljästyksissään ja pakenivat\nkauemmaksi.\n\nVieraan huulet liikkuivat neuvottomasti ja hänen ruskea kurkkunsa\nliikahteli hänen saamatta sanaakaan suustaan.\n\n\"La, la! Nam-Bok se on\", rääkkyi Bask-Wah-Wan tukistellen häntä\nkasvoihin. \"Minähän olen aina sanonut, että Nam-Bok tulisi takaisin.\"\n\n\"Niin, se on Nam-Bok, joka on tullut takaisin.\" Tällä kertaa Nam-Bok\npuhui itse, nostaen toisen säärensä bidarkan laidan yli ja niin hän\nseisoi toinen jalka venheessä ja toinen rannalla. Ja taas hänen\nkurkkunsa liikahteli ja väännähteli hänen hakiessaan unohtuneita\nsanoja, ja kun sanat tulivat, olivat ne outokaikuisia ja hän\nmaiskutteli huulillaan ääntäessään kurkkuunsa. \"Terve, oi veljet\",\nsanoi hän, \"veljet vanhoilta ajoilta, ennen kuin lähdin maatuulen\nmatkaan.\"\n\nHän nosti toisenkin jalkansa rannalle, vaan Opee-Kwan viittasi häntä\ntakaisin.\n\n\"Sinä olet kuollut, Nam-Bok\", sanoi hän\n\nNam-Bok nauroi. \"Minä olen lihava.\"\n\n\"Kuolleet ihmiset eivät ole lihavia\", päätteli Opee-Kwan. \"Sinä olet\nvoinut hyvin, mutta se on merkillistä. Kenkään ei voi vastustaa\nmaatuulta ja tulla takaisin vuosien kuluttua.\"\n\n\"Minä olen tullut takasin\", vastasi Nam-Bok ainoastaan.\n\n\"Ehkä sinä olet varjo sitten, entisen Nam-Bokin katoava varjo. Varjot\ntulevat takaisin.\"\n\n\"Minun on nälkä. Varjothan eivät syö.\"\n\nMutta Opee-Kwan epäili ja pyyhkäisi hämillään otsaansa. Nam-Bok oli\nmyöskin hämillään ja katsoessaan ympärilleen, ei hän nähnyt tervetulon\nkatsetta kalastajaväestön silmissä. Miehet ja naiset kuiskailivat\nkeskenään. Lapset hiipivät arasti takaisin vanhempiensa luo ja koirat\nryömivät hänen luokseen nuuskien häntä epäluuloisesti, niskakarvat\npystyssä.\n\n\"Minä synnytin sinut, Nam-Bok ja imetin sinua, kun sinä olit pieni\",\nynisi Bask-Wah-Wan tullen lähemmäksi, \"ja oletpa sitten varjo taikka\net, tahdon minä antaa sinulle nyt syömistä.\"\n\nNam-Bok aikoi mennä hänen luokseen, mutta kauhistunut ja uhkaava murina\nsai hänet pysähtymään. Hän sanoi jotakin vieraalla kielellä, joka\nkuulosti samalta kuin 'piru vieköön' ja jatkoi: \"Minä en ole mikään\nvarjo, minä olen ihminen.\"\n\n\"Kuka tuntee salatut asiat\", kysyi Opee-Kwan puoliksi itseltään,\npuoliksi heimolaisiltaan. \"Me olemme olemassa, henkäys vaan, ja meitä\nei enää ole. Jos kerran ihminen voi muuttua varjoksi, niin miksei\nvarjokin voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli olemassa, mutta häntä ei\nole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vai\nNam-Bokin varjo.\"\n\nNam-Bok karisti kurkkuansa ja vastasi: \"Vanhaan aikaan kauan sitten\nsinun isäsi isä, Opee-Kwan, lähti pois ja tuli takaisin vuosien\nkuluttua. Eikä kukaan kieltänyt häneltä paikkaa leiritulen ääressä.\nSanotaan...\" Hän keskeytti puheensa ja he heristivät korviaan\nkuullakseen hänen sanansa. \"Sanotaan\", toisti hän, tahallisesti\nkorostaen, \"että hänen _klooch'insa_ synnytti kaksi poikaa hänen\ntakaisintulonsa jälkeen.\"\n\n\"Mutta hän ei ollut missään tekemisissä maatuulen kanssa\", vastasi\nOpee-Kwan. \"Hän lähti maan sydämeen ja onhan luonnollinen asia, että\nmies voi vaeltaa kauaksi ja aina kauemmaksi sisämaahan.\"\n\n\"Samaten merellä on asian laita, mutta mitä se tähän kuuluu.\nSanotaan... että isoisäsi kertoi ihmeellisiä asioita näkemistään.\"\n\n\"Niin, hän kertoi ihmeellisiä asioita.\"\n\n\"Minäkin voin kertoa ihmeellisiä asioita\", sanoi Nam-Bok houkutellen,\nja kun he epäröivät, jatkoi hän, \"ja antaa lahjojakin.\"\n\nHän otti bidarkasta huivin, jonka kudonta ja värit olivat ihmeellisen\nkauniit ja kietoi sen äitinsä olkapäille. Naiset huokasivat\nihastuneesti yhteen ääneen ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli ja silitteli\nkangasta lapsen lailla leperrellen.\n\n\"Hänellä on kerrottavaa\", mutisi Koogah.\n\n\"Ja lahjoja\", lisäsi joku naisista.\n\nOpee-Kwan tiesi, että hänen kansansa oli uteliasta, ja sitäpaitsi hän\nitse tunsi palavaa halua kuulla näitä ihmeellisiä, ennen kuulemattomia\nasioita. \"Olemme saaneet paljon kaloja\", sanoi hän harkiten, \"ja meillä\non paljon öljyä. Tule siis, Nam-Bok, juhlikaamme.\"\n\nKaksi miestä nosti bidarkan hartioilleen, vieden sen leirivalkean\nviereen. Nam-Bok käveli Opee-Kwan'in rinnalla ja kylän väki seurasi\nheitä, lukuunottamatta muutamia naisia, jotka jäivät hetkiseksi huivia\nhyväilemään.\n\nAterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta\nkohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen — ei\nsen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan\nhaju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta\nvastenmielisyyttään.\n\n\"Syö, sinun on nälkä\", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat\nsilmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.\n\n\"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja\nväkevien miesten on aina nälkä.\" Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen\npahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana\npojalleen.\n\nKoska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin\nentisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia\nsauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä\ntunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin\nvoitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia\npohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään,\nhuomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken\nsyömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa.\nSitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut\ntarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä\nhän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli\nhyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.\n\nOpee-Kwan nousi seisomaan. \"Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty\nja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita\nolet nähnyt.\"\n\nKalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan.\nMiehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset\ntaas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai\nneuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa\nnäytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa\nhänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut\njuuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän\npettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut\nverrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman\nheidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin\najatellessaan.\n\n\"Veljet\", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä\nalentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. \"Kun lähdin\noli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin\nnäyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät\nmatalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani\nvastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi\npääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei\nnäkynyt mitään maata — ainoastaan merta — ja maatuuli puristi minut\nsyliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä\nsittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.\n\n\"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut\nliikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle.\nMutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja\nkatsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni\nhulluksi.\"\n\nNam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa,\njoka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä,\nodottivat kurkottaen eteensä.\n\n\"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä\nelämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi\nniin iso.\"\n\nKuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia\ntakanaan pudisti päätään.\n\n\"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen\", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, \"ja\njos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia,\nei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin\nneljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin\nkuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin,\ntulevan perässäni ja näin siinä miehiä...\"\n\n\"Odotas, Nam-Bok!\" keskeytti Opee-Kwan, \"minkälaisia miehiä ne olivat\n—? isojako miehiä?\"\n\n\"Ei, sellaisia kuin sinä ja minä.\"\n\n\"Kulkiko se iso kanootti kovaa vauhtia?\"\n\n\"Kulki.\"\n\n\"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä\", päätteli Opee-Kwan.\n\"Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?\"\n\nNam-Bok irvisti. \"Ei heillä mitään airoja ollut\", sanoi hän.\n\nKuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi\nKoogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista\nnaisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia\nsilmäyksiä.\n\n\"Eikö heillä ollut mitään airoja?\" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen\npiipun takaisin.\n\n\"Etelätuuli oli takana\", selitti Nam-Bok.\n\n\"Mutta tuuli ajaa hitaasti.\"\n\n\"Kuunarilla oli siivet — tällaiset.\" Hän piirsi santaan mastot ja\npurjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen\npiirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin\ntarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi.\nBask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen\nmatkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan.\nMiehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta\nKoogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.\n\n\"Hah, hah!\" nauroi hän, \"onpa se naurettava kapine, se iso kanootti!\nhyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee\nsekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän\njoutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka\npaikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä.\"\n\n\"Niin se on\", myönsi Opee-Kwan totisena, \"Myötätuuleen kulkeminen on\nhelppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska\nheillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä\nollenkaan.\"\n\n\"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä\", huudahti Nam-Bok vihaisesti.\n\"Kuunari kulki myöskin vastatuuleen.\"\n\n\"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan — kuu-kuu-kuunaria?\" kysyi Koogah,\nkommeltuen outoon sanaan.\n\n\"Tuulen\", oli kärsimätön vastaus.\n\n\"Siis tuuli kuljetti kuu-kuu-kuunaria vastatuuleen.\"\n\nVanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun\nyltyessä hänen ympärillään: \"Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa\nkuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen\nsuuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me\nymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti.\"\n\n\"Sinä olet typerä.\"\n\n\"Totuus tulee sinun huuliltasi\", vastasi Koogah sävyisästi. \"Minun\nymmärrykseni oli heikko ja asia oli yksinkertainen.\"\n\nMutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät ja hän sanoi nopeasti sanoja,\njoita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. He alkoivat uudestaan\nveistää luita, ja kaapia nahkoja, mutta hän sulki tiiviisti huulensa\nkielen eteen, jota ei uskottu.\n\n\"Tuo kuu-kuu-kuunari\", kysyi Koogah yhtä tyynenä. \"Oliko se tehty\nyhdestä suuresta puusta?\"\n\n\"Se oli tehty monesta puusta\", tiuskasi Nam-Bok lyhyeen. \"Se oli hyvin\niso.\"\n\nHän vaipui jälleen juroon hiljaisuuteen ja Opee-Kwan nyökkäsi\nKoogah'ille, joka kummastellen pudisti päätään ja mutisi: \"Se on hyvin\nihmeellistä.\"\n\n\"Tämä ei ole mitään\", sanoi Nam-Bok välinpitämättömästi; \"mutta\nnäkisitte höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvänen on verrattuna bidarkaan\nja bidarka verrattuna kuunariin, on kuunari verrattuna höyrylaivaan.\nSitä paitsi on höyrylaiva tehty raudasta, se on kokonaan raudasta.\"\n\n\"Ei, ei! Nam-Bok\", huudahti päällikkö, \"kuinka se voi olla mahdollista?\nRauta menee aina pohjaan. Katsokaas esimerkiksi, minä sain\nvaihtokaupassa toisen kylän päämieheltä rautaisen veitsen ja eilen\nluiskahti rautaveitsi kädestäni ja painui mereen. Kaikella on lakinsa,\nei ole mitään lakien ulkopuolella olevaa. Sen me tiedämme. Ja\nsitäpaitsi me tiedämme, että samanlaatuisilla esineillä on sama laki ja\nettä kaikella raudalla on sama laki. Siis peruuta sanasi, Nam-Bok, että\nme voisimme sinua vielä kunnioittaa.\"\n\n\"Niin se on\", sanoi Nam-Bok itsepäisesti. \"Höyrylaiva on kokonaan\nraudasta eikä uppoa.\"\n\n\"Ei, se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Minä näin sen omin silmin.\"\n\n\"Ei se ole luonnon mukaista.\"\n\n\"Mutta sano minulle Nam-Bok\", keskeytti Koogah joka pelkäsi, että jutut\nloppuisivat, \"sano minulle kuinka nuo miehet löytävät tiensä merellä,\nkun ei näy maata, jonka mukaan ohjattaisiin?\"\n\n\"Aurinko näyttää tien.\"\n\n\"Mutta kuinka?\"\n\n\"Keskipäivän aikaan ottaa kuunarin päämies esineen, jonka lävitse hänen\nsilmänsä katselee aurinkoa, ja sitten hän pakoittaa auringon kiipeämään\ntaivaalta alas maanäärelle.\"\n\n\"Ne ovat pahoja taikoja!\" huudahti Opee-Kwan, kummastellen sellaista\njumalattomuutta. Miehet nostivat kauhistuneina kätensä ilmaan ja naiset\nhuokailivat. \"Ne ovat pahoja taikoja. Ei ole hyvä johtaa harhaan suurta\naurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohen ja\nlämpöiset ilmat.\"\n\n\"Mitä sitten, jos ne ovatkin pahoja taikoja?\" kysyi Nam-Bok\nuhkaavasti. \"Olen minäkin katsellut tuon esineen lävitse aurinkoon ja\npakottanut sen kiipeämään taivaalta alas.\"\n\nNe, jotka olivat lähinnä, vetäytyivät äkkiä kauemmaksi hänestä ja yksi\nnaisista peitti lapsen kasvot, joka oli hänen rinnoillaan, ettei\nNam-Bokin katse sattuisi siihen.\n\n\"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok\", sanoi Koogah, \"neljännen\npäivän aamuna, kun kuunari tuli perässäsi?\"\n\n\"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä\nminut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle\nannettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen\nmiehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta,\nkuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he\nolivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni\npainaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä\nhekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja\npäivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti\nauringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot\nolivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin,\nsillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan\nnahan.\"\n\nOpee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta\nmoittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet\nvaikenemaan.\n\n\"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut\npurevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän\ntoisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet\nmaata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin — —\"\n\n\"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?\" kysyi Opee-Kwan, joka ei\nenää voinut hillitä itseänsä. \"Eihän maata ollut näkyvissä.\"\n\nNam-Bok katsoi häneen vihaisesti. \"Enkö minä sanonut, että päämies\npakoitti auringon alas taivaalta?\"\n\nKoogah sovitteli ja Nam-Bok jatkoi.\n\n\"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja\nyöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme — —\"\n\n\"Juurihan sanoit, että päämies tiesi — —\"\n\n\"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin\nolimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä\naaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla\nryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli\nkallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale\nhietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni\nkuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin,\nsillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja\nhänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.\n\n\"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni\nsisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni\nihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja\nannettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset\nmiehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän\nrakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot\nyhteensä.\"\n\n\"Se oli mahdottoman suuri talo\", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä\nihmettelevään äänensävyyn.\n\n\"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita\", lisäsi Opee-Kwan\nottaen opiksi.\n\n\"Se ei ole mitään.\" Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\"Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna\njoita myöhemmin olin näkevä.\"\n\n\"Eivätkä ne miehet ole isoja?\"\n\n\"Ei, sellaisia kun te ja minä\", vastasi Nam-Bok. \"Minä olin leikannut\nitselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani,\nettä minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan\nmerkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä\nmonta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; — Sitä te\nette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.\n\n\"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja\nkulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä\nmerkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin\nihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko\nja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko — —\"\n\n\"Silloin sinusta tuli rikas\", selitti Opee-Kwan, \"sillä rauta on\narvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta\nveistä.\"\n\n\"Ei, ei se ollut minun.\"\n\n\"Se oli löydettyä ja löydetty tavara on laillista omaisuutta.\"\n\n\"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja\nsitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi\nvoinut kuljettaa niitä pois — niin pitkiä että minä en voinut niiden\nloppua nähdä.\"\n\n\"Nam-Bok, siinä oli paljon rautaa\", varoitti Opee-Kwan.\n\n\"Niin, se oli vaikeata uskoa, vaikka sen omin silmin näin, mutta enhän\nvoinut kieltää silmieni todistusta. Ja katsellessani kuulin...\" Hän\nkääntyi äkkiä päällikköön päin. \"Opee-Kwan, sinä olet kuullut\nmerileijonan vihoissaan karjuvan. Kuvittele mielessäsi, että löytyisi\nyhtä monta merileijonaa, kuin meressä on aaltoja ja kuvittele, että\nkaikki nämä merileijonat olisivat yksi merileijona ja tämä yksi\nmerileijona ärjyisi. Niin ärjyi kuulemani vehje.\"\n\nKalastajaväestö huudahteli suureen ääneen ja Opee-Kwan kuunteli suu\nammollaan.\n\n\"Ja kaukaa näin hirviön, joka oli niin suuri kuin tuhannen valaskalaa.\nSillä oli yksi silmä ja se sylki sauhua ja ähki suureen ääneen. Minä\npelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin tietä pitkin, joka oli kankien\nvälissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin\nrautakangen yli, tuntien sen kuuman hengityksen kasvoissani...\"\n\nOpee-Kwan sai taas vihdoinkin sanan suustaan. \"Ja — ja sitten, oi\nNam-Bok?\"\n\n\"Sitten se kulki vierestäni pitkin kankia, eikä tehnyt minulle mitään,\nja kun jalkani taas kannattivat minua, oli se jo hävinnyt näkyvistä. Ja\nse on hyvin tavallinen ilmestys siinä maassa. Eivät naiset eivätkä\nlapsetkaan pelkää sitä. Miehet teettävät niillä hirviöillä työtä.\"\n\n\"Niinkuin me teetämme koirillamme?\" kysyi Koogah epäluuloinen välke\nsilmissään.\n\n\"Niin, aivan niinkuin me teetämme koirillamme.\"\n\n\"Ja kuinka he kasvattavat noita — vehkeitä?\" kysyi Opee-Kwan.\n\n\"Eivät he kasvata niitä ollenkaan. Miehet tekevät ne osavasti raudasta\nja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niiden juoda vettä. Kivestä tulee\ntulta ja vedestä höyryä ja veden höyry on niiden sieramien hengitys\nja — —.\"\n\n\"No, no! oi Nam-Bok\", keskeytti Opee-Kwan. \"Kerro meille muista\nihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä.\"\n\n\"Ettekö te ymmärrä?\", kysyi Nam-Bok epätoivoissaan.\n\n\"Ei, me emme ymmärrä\", valittivat miehet ja naiset. \"Me emme voi\nymmärtää.\"\n\nNam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki\nelävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten\nääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.\n\n\"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?\"\nkysyi hän katkeralla äänellä.\n\nOpee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. \"Puhu pois,\nmitä hyvänsä. Me kuuntelemme.\"\n\n\"Siis kuljin rautaisella hirviöllä ja tästä annoin rahaa —\"\n\n\"Sinä sanoit, että sitä ruokittiin kivillä.\"\n\n\"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te\nette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja\nmonen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan\nsuureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet\nympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän\npauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon,\nettä minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia\nviiruja.\"\n\n\"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja\", nuhteli Koogah, \"olisit voinut\nkertoa meille...\"\n\nNam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. \"Jos minä olisin tehnyt pieniä\nviiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä\nviiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin\nolisi ne viirut mahtuneet — ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja\nnaapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi\nkaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi\nkaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin\nkuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää,\nsillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät.\"\n\n\"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä\", väitti Opee-Kwan,\njoka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta\nlukua.\n\n\"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja kuinka lavea se on?\" kysyi\nNam-Bok.\n\n\"Mutta yhdellä paikalla ei voi olla niin paljon ihmisiä.\"\n\n\"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai ei voi olla?\"\n\n\"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon\nihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi\nyhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan\neivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen.\"\n\n\"Siltä se voi näyttää\", lopetti Nam-Bok, \"mutta niin oli kuitenkin\nasian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois.\" Hän\nhaukotteli ja nousi seisomaan. \"Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on\nollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna\njuttelemme enemmän näkemistäni asioista.\"\n\nBask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin\npeläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet\nrasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen\npitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla\näänellä.\n\nMeni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin.\nIlta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein\npohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat\nneuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään\nräpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen.\nOpee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta\npäättävästi hereille.\n\n\"Tule, Nam-Bok, nouse ylös!\" komensi hän. \"On aika.\"\n\n\"Onko teillä uusi juhla?\" huudahti Nam-Bok. \"Ei, ei minun ole nälkä.\nMenkää te syömään ja antakaa minun nukkua.\"\n\n\"Sinun on aika lähteä!\" jyrisi Koogah.\n\nMutta Opee-Kwan puhui lauhkeammin. \"Sinä olit minun bidarka toverini,\nkun me olimme poikia\", sanoi hän. \"Yhdessä pyydystimme hylkeitä ja\nkoimme lohia padoista. Ja sinä pelastit minun elämäni, Nam-Bok, kun\nmeri minut peitti ja olin vajoamaisillani mustiin kalliokuiluihin.\nYhdessä näimme nälkää ja kärsimme vilua ja yhdessä ryömimme nahkapeiton\nalle ja makasimme toisiimme painautuneina. Tämän takia ja sen\nystävyyden takia, jota kohtaasi tunsin, surettaa minua, että olet\ntullut takaisin niin tavattomana valehtelijana. Me emme voi ymmärtää ja\nmeidän päätämme pyörryttää kaikki kertomasi asiat. Se ei ole hyvä ja\npaljon on puhuttu neuvottelukunnassa. Me lähetämme sinut pois, jotta\npäämme pysyisivät selvinä ja vahvoina, eivätkä menisi järjettömyyksiesi\ntakia sekaisin.\"\n\n\"Ne asiat mistä olet puhunut ovat varjoja\", jatkoi Koogah puolestaan.\n\"Varjojen maailmasta olet sinä puheesi tuonut ja varjojen maailmaan\nsinun tulee viedä ne takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina ja\nheimolaiset odottavat. He eivät nuku ennenkuin olet lähtenyt.\"\n\nNam-Bok oli hämmästynyt, mutta kuunteli päällikön puhetta.\n\n\"Jos sinä olet Nam-Bok\", sanoi Opee-Kwan, \"olet sinä kauhea ja\nihmeellinen valehtelija. Jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin puhuit\nsinä varjoista, joista elävien ihmisten ei ole hyvä mitään tietää. Sitä\nisoa kylää, mistä puhuit, pidämme me varjojen kylänä. Siellä liitelevät\nkuolleitten sielut, sillä kuolleita on paljon ja eläviä vähän. Kuolleet\neivät tule takaisin. Kuolleet eivät koskaan ole tulleet takasin —\npaitsi sinua, ihmeellisine juttuinesi. Ei ole koskaan vielä tapahtunut,\nettä kuolleet ovat tulleet takaisin ja jos me sen sallisimme, kohtaisi\nmeitä vakavat vastoinkäymiset.\"\n\nNam-Bok tunsi hyvin kansansa ja tiesi, että neuvottelukokouksen päätös\noli horjumaton. Hän antoi siis taluttaa itsensä veden partaalle, jossa\nhänet sovitettiin bidarkaansa ja hänelle annettiin airo käteen. Parvi\nvillihanhia lensi eteläänpäin ja mainingit murtuivat pehmeästi ja\nkumeasti santaan. Hämärä peitti maan ja meren, ja pohjoisessa hehkui\naurinko epäselvänä veripunaisessa sumussa. Lokit lensivät alhaalla.\nMaatuuli puhalsi purevasti ja kylmästi ja kasaantuvat mustat pilvet\nennustivat rajuilmaa.\n\n\"Merestä sinä tulit\", messusi Opee-Kwan ennustajan äänellä, \"ja mereen\ntakaisin on sinun mentävä. Niin on tasapaino palautettu ja lakia\nnoudatettu.\"\n\nBask-Wah-Wan liikkasi alas vaahdon rajaan ja huusi: \"Siunaan sinua\nNam-Bok, ettäs minua muistit.\"\n\nMutta Koogah työnsi Nam-Bokin ulos rannasta, kiskaisi huivin\nBask-Wah-Wanin hartioilta ja heitti sen bidarkaan.\n\n\"Pitkinä öinä on kylmä\", valitteli vanha vaimo, \"ja pakkanen puree\nvanhoja luita.\"\n\n\"Tuo kappale on varjo\", vastasi luunveistäjä, \"eivätkä varjot voi sinua\nlämmittää.\"\n\nNam-Bok nousi seisomaan saadakseen äänensä kuuluville. \"Oi\nBask-Wah-Wan, äiti, jokas minut synnytit!\" huusi hän. \"Kuule poikasi\nNam-Bokin sanoja. Hänen bidarkassaan on tilaa kahdelle ja hän tahtoisi,\nettä sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä hänen tiensä johtaa sinne,\nmissä on kaloja ja öljyä yllin kyllin. Sinne ei pakkanen tule ja elämä\non helppoa ja rautaiset vehkeet tekevät ihmisten työn. Tahdotko tulla,\noi Bask-Wah-Wan.\"\n\nVanha vaimo epäröi hetken, bidarkan nopeasti loitotessa, sitten hän\nkorotti äänensä värisevästi valittaen. \"Minä olen vanha, Nam-Bok, ja\npian minun on lähdettävä alas varjojen joukkoon. Mutta minua ei haluta\njoutua sinne ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä\npelkään.\"\n\nValojuova välähti yli tummuneen meren ja kietoi veneen ja miehen\nkullanpunaiseen sädekehään. Sitten kalastajaväki vaikeni, ja kuului\nainoastaan maatuulen humina ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.\n\n\n\n\nKeesh, Keesh'in poika.\n\n\n\"Siis tahdon antaa kuusi peitettä, lämpöistä ja kaksinkertaista; kuusi\nviilaa, pitkää ja kovaa; kuusi Hudson Bay-veistä, terävää ja pitkää;\nkaksi kanoottia, Mogum'in tekoa, joka on taitava tekijä; kymmenen\nkoiraa, leveäharteista ja väkevää; ja kolme pyssyä, — yhden on\nliipasin rikki, mutta se on hyvä pyssy ja epäilemättä korjattavissa.\"\n\nKeesh vaikeni ja silmäili tarkkaavien kasvojen piiriä. Oli Ison\nKalanpyynnin aika ja hän oli pyytämässä Gnob'ilta tämän tytärtä\nSu-su'a. Paikka oli Yukon'in varrella oleva St. George Mission, ja\nheimot olivat kokoontuneet satojen penikulmien alalta. Pohjoisesta,\netelästä, idästä ja lännestä olivat ne tulleet, Tozikakat'ista ja\nkaukaisesta Tana-naw'stakin.\n\n\"Ja sitäpaitsi, oi Gnob, olet sinä Tana-naw'ein päämies; ja minä,\nKeesh, Keesh'in poika, olen Thlunglet-heitnon päämies. Siksi, koska\nminun siemeneni sikiää sinun tyttäresi kohdussa, vallitkoon myöskin\nystävyys heimojen kesken, suuri ystävyys, ja Tana-naw ja Thlunglet\nolkoot valaveljeksiä tulevina aikoina. Mitä minä sanoin tekeväni, sen\nteenkin. Ja mitä teet sinä, Gnob, asiaa auttaaksesi?\"\n\nGnob nyökkäsi vakavasti. Hänen kyhmyinen ja vanhuudenryppyinen naamansa\npeitti täydelleen sielun, joka sen takana oli. Hänen pienet silmänsä\npaloivat kuin tuliset kekäleet hänen kimeästi kirkuessaan: \"Mutta eihän\ntämä ole kaikki.\"\n\n\"Mitä sitten vielä?\" kysyi Keesh. \"Enkö minä ole tarjonnut sinulle\ntäyttä hintaa? Onko kestään Tana-naw-tytöstä koskaan maksettu niin\npaljon? Sano siinä tapauksessa hänen nimensä!\"\n\nPiirissä naurahdeltiin ääneen ja Keesh ymmärsi, että nämä ihmiset\npilkkasivat häntä.\n\n\"Ei niin, Keesh hyvä, et sinä ymmärrä?\" Gnob teki anteeksipyytävän\nkädenliikkeen. \"Hinta on kohtuullinen. Hinta on hyväkin. Enkä myöskään\nvälitä rikkinäisestä liipasimesta. Mutta ei siinä kaikki. Kuinkahan on\nmiehen laita?\"\n\n\"Niin, — miehen laita?\" ilkkui joukko.\n\n\"Sanotaan\", piipitti Gnob kimeästi, \"sanotaan, että Keesh ei kulje\nisäinsä teitä. Sanotaan, että hän on vaeltanut pimeydessä, palvellen\nvieraita jumalia ja että hänestä on tullut pelkuri.\"\n\nKeesh'in muoto synkistyi. \"Se on valhe\", huusi hän. \"Keesh ei pelkää\nyhtäkään ihmistä.\"\n\n\"Sanotaan\", inisi Gnob edelleen, \"että hän on suostunut valkoisen\nmiehen puheisiin siinä Suuressa Talossa ja että hän kumartaa valkoisen\nmiehen jumalaa ja sitäpaitsi, että valkoisen miehen jumalaa ei veri\nmiellytä.\"\n\nKeesh painoi silmänsä maahan ja puristi kätensä intohimoisesti\nnyrkkiin. Raakalaisjoukko nauroi härnäävästi ja shamaani, heimon\nylipappi ja noita, kuiskutteli Gnob'in korvaan.\n\nShamaani meni valopiirin äärillä istuvien hahmojen joukkoon ja toi\nsieltä esiin hintelän nuorukaisen, jonka hän työnsi Keesh'in eteen,\nsamalla antaen Keesh'in käteen veitsen.\n\nGnob kumartui eteenpäin. \"Keesh! Oi Keesh! Uskallatko sinä tappaa\nihmisen? Katso! Tämä on Kitz-noo, orja. Iske! Oi Keesh, iske\nkäsivartesi täydellä voimalla!\"\n\nPoika vapisi, odottaen iskua. Keesh katsoi häneen, hänen mieleensä\nmuistui Mr. Brown'in korkeampi moraali ja hän näki silmäinsä edessä Mr.\nBrown'in kummallisen, palavan helvetin loimuavat liekit. Veitsi putosi\nmaahan ja poika huokasi, lähtien huojuvin jaloin valopiirin taka.\nGnob'in jaloissa makasi susikoira, joka paljasti hohtavat hampaansa,\nhyökätäkseen pojan kimppuun. Mutta shamaani potkaisi petoa ja siitä\nGnob sai uuden ajatuksen.\n\n\"Entäs, oi Keesh, mitä sinä tekisit, jos sinulle tehtäisi näin?\" Gnob\ntarjosi puhuessaan lohenpalasta Valkohampaalle, ja kun eläimen piti\ntarttua palaseen, löi hän sitä kipeästi kepillä kuonoon. \"Ja sitten\nKeesh, tekisitkö senjälkeen noin?\" — Valkohammas ryömi vatsallaan\ntakaisin, heiluttaen Gnobllle häntäänsä.\n\n\"Kuulkaa!\" Madwan'in käsivarteen nojaten oli Gnob noussut seisaalleen.\n\"Minä olen hyvin vanha ja juuri sen takia, että olen vanha, kerron\nsinulle asioita. Sinun isäsi, Keesh, oli mahtava mies. Hän ihaili\njousenjänteen soinnahdusta taistelussa ja omin silmin olen nähnyt hänen\nheittävän keihäänsä niin, että se lävisti miehen ruumiin. Mutta sinä\nolet toisenlainen. Siitä pitäen kun jätit Korpin, palvellaksesi Sutta,\nolet sinä peljännyt verta ja opettanut kansasikin sitä pelkäämään. Se\nei ole hyvä. Katsos, kun minä olin Kitz-noo'n kokoinen poika, ei koko\nmaassa ollut ainoatakaan valkoista miestä, mutta he tulivat,\nyksitellen, nämä valkoiset miehet ja nyt heitä on paljon. Ja he ovat\nlevotonta sukua, jotka eivät koskaan malta levätä kylläisinä nuotion\nääressä, antaen huomispäivän pitää huolta omasta ruo'astansa. Näyttää\nsiltä, kuin heitä painaisi kirous, joka heidän on karkoitettava työllä\nja raadannalla.\"\n\nKeesh hämmästyi. Hän muisti hämärästi Mr. Brown'in kertoneen jostakin\nAdamista ennen vanhaan, ja Mr. Brown oli siis puhunut totta.\n\n\"Niin ottavat nämä valkoiset miehet kaiken mitä näkevät ja käyvät\nkaikki paikat ja katselevat kaikkea. Ja yhä uusia tulee heidän\njäljissään ja ellei mitään tehdä, valloittavat he kaiken maan, ja\nKorpin heimoille ei jää mitään sijaa. Sentähden on paras, että\ntaistelemme heitä vastaan, kunnes heistä ei ole yhtään jäljellä.\nSilloin meillä on käsissämme tiet ja maat, ja ehkä lapsemme ja lastemme\nlapset kukoistavat ja tulevat lihaviksi. On syttyvä uusi sota, kun Susi\nja Korppi ryhtyvät taisteluun, mutta Keesh ei taistele, eikä anna\nväkensäkään taistella. Siksi ei ole hyvä, että hän ottaisi tyttäreni\nluokseen. Minä olen puhunut, minä, Gnob, Tana-naw'n päämies.\"\n\n\"Mutta valkoiset miehet ovat hyviä ja suuria\", vastasi Keesh.\n\"Valkoiset miehet ovat opettaneet meille paljon. Valkoiset miehet ovat\nantaneet meille peitteitä ja veitsiä ja pyssyjä sellaisia, joita emme\nme koskaan ole tehneet, emmekä taitaisikaan tehdä. Minä muistan kuinka\nme elimme ennen heidän tuloaan. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta\nolen sen isältäni kuullut. Kun kävimme metsällä, täytyi meidän hiipiä\nniin likelle hirveä, että keihäämme siihen kannatti. Nyt käytämme\nvalkoisen miehen kivääriä, joka kantaa kauemmaksi kuin pienen lapsen\nparkuna kuuluu. Me söimme kalaa ja lihaa ja marjoja — ei ollut mitään\nmuuta syötävää — ja me söimme ilman suolaa. Kuinka moni teistä tahtoisi\njälleen syödä kalaa ja lihaa ilman suolaa?\"\n\nTämä puhe olisi vaikuttanut, ellei Madwan olisi hypähtänyt pystyyn,\nennenkuin oli tullut hiljaisuus.\n\n\"Ensin kysymys sinulle, Keesh. Valkoinen mies Isossa Talossa sanoo\nsinulle, että on väärin tappaa. Mutta emmekö me tiedä, että valkoiset\nmiehet tappavat? Olemmeko me unohtaneet Koyokuk'in suurta taistelua,\ntaikka Nuklukyeto'n taistelua, jossa kolme valkoista miestä tappoi\nkaksikymmentä Tozikaka miestä? Luuletko sinä, että me emme enää\nmuistaisi niitä kolmea Tana naw'n miestä, jotka valkoinen mies\nMacklewrath tappoi? Sano minulle, oi Keesb, miksi shamaani Brown\nopettaa sinulle, että on väärin tapella, kun kaikki hänen veljensä\nkerran tappelevat?\"\n\n\"Ei, ei siihen kaivata vastausta\", inisi Gnob, Keesh'in selvitellessä\nnäennäisiä vastakohtia. \"Asia on vallan yksinkertainen. Hyvä Mies Brown\ntahtoisi pidellä Korppia, hänen veljiensä kyniessä siltä höyhenet.\" Hän\nkorotti ääntään. \"Mutta niin kauan kuin yksikään Tana-naw jaksaa iskun\nantaa, tahi tyttö synnyttää poikalapsen, ei Korppia kynitä.\"\n\nGnob kääntyi nuotion takana istuvan tumman, nuoren miehen puoleen. \"Ja\nmitä sanot sinä, Makamuk, joka olet Su-Su'n veli?\"\n\nMakamuk nousi seisomaan. Hänen naamassaan oleva pitkä arpi piti hänen\nhuultaan alinomaisessa irvistyksessä, joka ei sopinut yhteen silmien\nhurjan loisteen kanssa. \"Tänään\", alkoi hän poiketen tahallaan\naiheesta, \"kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohitse. Ja ovessa\nnäin lapsen, joka nauroi auringonpaisteessa. Ja lapsi katsoi minuun\nkauppamies Macklewrath'in silmillä ja peljästyi. Äiti juoksi sen luokse\nja lohdutteli sitä. Äiti oli Ziska, Thlunglet-nainen.\"\n\nHänen äänensä hukkui raivoisaan ulvontaan, mutta hän sai sen\nvaikenemaan kääntymällä mahtavalla eleellä Keesh'iin päin ja hän nosti\nkätensä, uhkaavasti osoittaen sormellaan:\n\n\"Vai niin, te Thlunglet'in miehet? Te annatte pois naisenne ja tulette\nsitten Tana-naw'laisilta pyytämään uusia? Mutta me tarvitsemme itse\nnaisemme, Keesh, sillä meidän on siitettävä miehiä, paljon miehiä, sen\npäivän varalle, jona Korppi taistelee Sutta vastaan.\"\n\nHyväksymismyrskyn läpi tunki Gnobin kimakka ääni: \"Entäs sinä,\nNossabok, joka olet hänen rakkain veljensä?\"\n\nNuori mies oli notkea ja sorjavartaloinen. Hänellä oli tyyppinsä\nvoimakas kotkamainen nenä ja korkea otsa, ja jonkin hermovian takia hän\nsilloin tällöin räpäytti toista silmäänsä omituisen miettiväisesti.\nNytkin, hänen noustessaan, painui hänen toinen silmänluomensa\nhetkiseksi alas. Mutta sille ei naurettu niinkuin tavallisesti.\nJokainen naama oli totinen. \"Minäkin kuljin kauppamies Macklewrath'in\nmajan ohi\", alkoi hän pehmeällä tyttömäisellä äänellä, joka oli hyvin\nnuorekas ja muistutti hänen sisarensa ääntä. \"Ja minä näin indianeja,\njoiden hiki valui silmiin ja joiden polvet vapisivat väsymyksestä, —\nminä näin indianien ähkivän kaataessaan tukkeja aitan rakennukselle,\njonka Macklewrath aikoo teettää. Ja omin silmin näin heidän hakkaavan\npuita, että shamaani Brown'in Iso Talo pysyisi lämpöisenä pitkien öiden\npakkasilla. Tämä on naisten työtä. Koskaan ei Tana-naw tekisi\nsellaista. Me olemme miesten veriveljiä, emmekä naisten, ja\nThlunglet-miehet ovat naisia.\"\n\nSyntyi syvä hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät Keesh'iin. Tämä\nkatseli tarkasti ja kylmästi ympärilleen, katsoen jokaista\ntäysikasvuista miestä suoraan silmiin. \"Vai niin\", sanoi hän tyynesti.\nJa toisti, \"vai niin.\" Sitten hän sen enempää sanomatta kääntyi ja\npoistui pimeyteen.\n\nKonttaavien pikkulasten ja takkuisten susikoirien lomitse kulki hän\nison leirin läpi sen ulkolaitaan, jossa hän tapasi naisen, joka\nnuotiotulen ääressä teki työtä. Köynnöskasvien juurista revityistä\nkaistaleista punoi hän siimoja kalastusta varten. Hetkisen katseli mies\nhiljaa, kuinka tytön taitavat kädet selvittelivät sotkeuntuneita\nkuorensyitä. Kaunis oli hän katsella työhönsä kumartuneena,\nvahvarakenteinen, korkeapovinen ja lanteilta leveä, äidiksi luotu. Ja\nloimuava valkea kultasi hänen vaskenväriset kasvonsa, hänen tukkansa\noli sinisen musta ja hänen silmänsä kuin musta meripihka.\n\n\"Oi, Su-Su\", sanoi hän lopulta, \"sinä olet menneinä aikoina minua\nystävällisesti silmäillyt ja myöskin päivinä, jotka vielä ovat nuoria.\"\n\n\"Minä silmäilin sinua ystävällisesti siksi, että olit Thlunglet'in\npäällikkö\", vastasi tyttö nopeasti, \"ja senkin tähden, että olit iso ja\nväkevä.\"\n\n\"Niin —\"\n\n\"Mutta se tapahtui vanhana kalastusaikana\", kiiruhti hän lisäämään,\n\"ennenkuin shamaani Brown tuli opettaakseen sinulle pahoja asioita ja\nennenkuin hän johti jalkasi oudoille teille.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin sanoa sinulle —\"\n\nTyttö nosti kätensä liikkeellä, joka muistutti hänen isäänsä. \"Ei, minä\ntiedän jo mitä sinä aijot sanoa, oi Keesh, ja tahdon nyt siihen\nvastata. On säädetty, että veden kalat ja metsän pedot synnyttävät\njälkeläisiä, kukin lajinsa mukaan. Ja se on oikein. Sama on naisten\nlaita. Heidän tulee jatkaa lajiansa ja tyttö, impenäkin ollessaan\naavistaa lastensynnytyksen tuskat ja kivun rinnoissaan ja tuntee pienet\nkätöset kaulansa ympärillä. Ja kun tämä tunne on voimakas, hakee\njokainen tyttö salasilmäyksin itselleen miestä, joka kelpaisi hänen\nlastensa isäksi. Näin tunsin, kun katsoin sinuun ja huomasin, että sinä\nolit iso ja väkevä, metsämies ja petojen ja miesten voittaja, joka\nvoisi hankkia ruokaa silloin kun minun tulisi syödä kahden puolesta,\njoka voisi suojella minua vaaroilta avuttomuuteni lähetessä. Mutta tämä\noli ennen sitä päivää, jona shamaani Brown tuli maahan opettaakseen\nsinua —\"\n\n\"Mutta, se ei ole oikein, Su-Su. Sen minä tiedän varmasti —\"\n\n\"Ei ole oikein tappaa. Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa. Siitä siis\nlapsesi mielesi mukaan, siitä sellaisia, jotka eivät tapa; mutta älä\nvaadi että Tana-naw't sen tekisivät. Sillä sanotaan ajan tulevan,\njolloin Korppi ja Susi taistelevat keskenään. Siitä en tiedä, sillä se\non miesten asia, mutta tiedän, että minun on sitä aikaa varten\nsynnytettävä miehiä.\"\n\n\"Su-Su\", keskeytti Keesh, \"sinun täytyy minua kuulla —\"\n\n\"_Mies_ löisi minua kepillä ja pakottaisi minut kuulemaan\", vastasi hän\nhalveksien. \"Mutta sinä — — kas tässä!\" Hän antoi tukun kuituja miehen\nkäteen. \"Minä en voi sinulle antaa itseäni, mutta nämä kyllä. Sinun\nkäsiisi ne sopivat parhaiten. Se on naisten työtä. — Ala siis.\"\n\nMies heitti ne luotaan ja hänen verensä kiehui vihaisesti vaskenvärisen\nihon alla.\n\n\"Ja vielä vähän\", jatkoi nainen. \"Löytyy vanha tapa, jonka sekä sinun\nettä minun isäni tunsivat. Jos mies kaatuu taistelussa, viedään hänen\npäänahkansa voiton merkiksi. Hyvä on. Mutta sinun, joka olet Korpin\njättänyt, on tehtävä enemmän. Sinun tulee tuoda minulle, ei päänahkoja\nvaan pääkalloja, kaksi pääkalloa, ja tuotuasi ne, en anna sinulle\nkuituja, vaan koristellun vyön tuppineen ja pitkän venäläisen veitsen.\nSilloin silmäilen sinua taas ystävällisesti, ja silloin on kaikki taas\nhyvin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi mies tyynesti. \"Vai niin.\" Sitten hän kääntyi ja\npoistui valon piiristä.\n\n\"Ei, oi Keesh.\" huusi tyttö hänen jälkeensä. \"Ei kahta päätä, vaan\nvähintäin kolme!\"\n\nMutta Keesh oli uudelle uskolleen kuuliainen, eli vanhurskaasti ja\nvaati heimonsa kansan tottelemaan pastori Jackson Brownin käskyjä. Koko\nkalastusaikana hän ei välittänyt Tana-naw'sta eikä huolinut heidän\npilkastaan, eikä eri heimojen naisten nauruista. Kalastuksen jälkeen\nlähti Gnob ja hänen kansansa, mukanaan suuret varastot sekä auringossa\nkuivattua että savustettua lohta, metsästämään Tana-naw heimon\nsydänmaille. Keesh näki heidän lähtevän, mutta kävi siitä huolimatta\nLähetyksen jumalanpalveluksissa, joissa hän säännöllisesti rukoili ja\njohti laulua syvällä bassoäänellään.\n\nPastori Jackson Brown nautti tästä syvästä bassoäänestä ja katsoen\nhänen eteviin ominaisuuksiinsa, piti hän Keeshiä etevimpänä\noppilaanaan. Siihen ei Macklewrath luottanut. Hän ei uskonut pakanoiden\nkääntymisen pysyväisyyteen, eikä peitellyt mielipidettään. Mutta Mr\nBrown oli tavallansa suuripiirteinen mies, ja hän todisti eräänä\npitkänä syysiltana kauppamiehelle kaiken tämän niin vakuuttavasti, että\nkauppamies, jonka oli täytynyt luopua näkökohdasta toisensa jälkeen\ntuskaantuneena sanoi lopulta: \"Piru vieköön, Brown, käännyn itsekin,\njos Keesh pitää sekoittamattomana värinsä kaksi vuotta!\" Mr. Brown ei\nkoskaan päästänyt tilaisuutta käsistään, siis löi hän vetoa\nyksinkertaisesti lyömällä kättä, ja tämän jälkeen oli Keeshin\nkäyttäytymisen ratkaistavissa, mihinkä Macklewrathin sielu lopulta\njoutuisi.\n\nMutta eräänä päivänä kun talven tullen lumi oli niin tarpeeksi kattanut\nmaan että päästiin kulkemaan, kuultiin uutisia. Tana naw-mies tuli St.\nGeorge Missioniin ostamaan ampumavaroja ja kertoi, että Su-Su oli\nluonut silmänsä Nee-Koo'hon joka oli mainio, nuori metsästäjä ja oli\nhänestä vanhan Gnobin nuotiolla tarjonnut suurenmoisen hinnan. Jotenkin\nsamaan aikaan tapasi pastori Jackson Brown Keesh'in joelle vievällä\nmetsätiellä. Keeshin parhaat koirat olivat valjastettuina hänen rekensä\neteen, johonka hän oli sitonut parhaimman lumikenkäparinsa.\n\n\"Mihinkä olet matkalla, oi Keesh? Metsästämäänkö?\" kysyi Mr Brown\nindianien tapaan.\n\nKeesh katsoi häntä minuutin verran kiinteästi silmiin, sitten hän käski\nkoiransa liikkeelle. Sen jälkeen sanoi hän miettiväisesti katsoen\nlähetyssaarnaajaan: \"En! Suoraa päätä helvettiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAukeamalla oli kolme yksinäistä, matalaa telttaa, jotka ikäänkuin\ntahtoivat kaivautua lumen sisään, synkkää yksinäisyyttä pakoon. Tusinan\naskeleen päässä oli jylhä metsä. Ylläkään ei nähnyt taivaan puhdasta\nsineä, ainoastaan muodottoman, sumuisen lumitäytteisen pilvistön. Ei\ntuulta, ei ääntä, ei mitään muuta kuin lunta ja hiljaisuus. Ei myöskään\nleirin vilkasta elämää, sillä metsämiehet olivat yllättäneet\npeuralauman sivultapäin ja saalis oli ollut suuri. Nyt oli paastoamisen\njälkeen vietetty suuret juhlat, ja sentähden makasivatkin kaikki\nsyvässä unessa peurannahkaisten kattojensa alla, vaikka olikin\nkeskipäivä.\n\nErään teltan ulkopuolella palavan tulen ääressä oli viisi paria\nlumikenkiä ja nuotion vieressä istui Su-Su. Hänen päänsä, tukkansa ja\nkaulansa olivat oravannahkaisen kaavun peitossa, mutta paljain\nkäsin piteli hän näppärästi neulaa ja suonilankaa, valmistellen\npurppuranpunaisella vaatteella vuoratun nahkavyön viimeisiä koristeita.\nJossakin, jonkin teltan takana, haukahti koira terävästi. Kerran tytön\nisä äännähteli unissaan hänen takanaan olevassa teltassa. \"Pahoja\nunia\", hymyili hän itsekseen. \"Hän vanhenee jo ja viimenen liha-annos\noli liian suuri.\"\n\nHän kiinnitti viimeisen helmen, solmisi langan ja kohensi tulta.\nKatsottuaan kauan tuleen, nosti hän päätään ja kuunteli lumen\nnarskumista mokkasiineihin puettujen jalkojen alla. Keesh seisoi hänen\nvieressään hiukan etukumarassa taakan tähden, jota hän kantoi\nselässään. Se oli peitetty pehmeäksi parkittuun hirven nahkaan ja Keesh\nheitti sen huolimattomasti lumeen ja istuutui. He katsoivat kauan\ntoisiaan puhumatta sanaakaan.\n\n\"Pitkä matka, oi Keesh\", sanoi tyttö viimein, \"pitkä matka on S:t.\nGeorg Missionista Yukonin varrella, tänne.\"\n\n\"Niin on\", vastasi hän hajamielisesti, silmät tiukasti tähdättyinä\nvyöhön, jonka suuruuden hän pani merkille. \"Mutta missä on veitsi?\"\nkysyi hän.\n\n\"Tässä.\" Su-Su otti sen esiin parkastaan ja välähytteli sen\npaljastettua terää tulen loimussa. \"Se on hyvä veitsi.\"\n\n\"Anna se minulle!\" komensi Keesh.\n\n\"En, Keesh\", nauroi hän. \"Ehkä et sinä ole syntynyt kantamaan sitä.\"\n\n\"Anna se minulle\", toisti mies muuttamatta ääntään. \"Olen siihen\nsyntynyt.\"\n\nMutta tytön silmät, jotka olivat kiemailevasti tähdättyinä\nhirvennahkaan hänen takanaan, huomasivat sen alla olevan lumen\nvähitellen punertuvan. \"Onko se verta, Keesh?\" kysyi hän.\n\n\"On, se on verta. Mutta anna minulle tuo vyö ja pitkä venäläinen\npuukko.\"\n\nTyttö tunsi äkkiä pelkoa, mutta häntä vavistutti, kun mies raa'asti\nriuhtaisi häneltä vyön, mutta tämä raakuus vavistutti häntä\nmiellyttävästi. Hän katsoi mieheen hellästi ja tunsi kaipausta\nrinnassaan ja pienet lapsenkädet kaulansa ympärillä.\n\n\"Tämä on tehty pienemmälle miehelle\", huomautti mies yrmeästi, vetäen\nsisäänpäin suolivyötään ja kiinnittäen soljen ensimäiseen läpeen.\n\nSu-Su hymyili, ja hänen silmänsä tulivat vielä hellemmiksi. Taas tunsi\nhän nuo pehmoiset kätöset kaulansa ympärillä. Mies oli kaunis katsella,\nvyö tosin oli pieni, tehty pienemmälle miehelle, mutta mitä siitä?\nVoihan hän tehdä uusia vöitä.\n\n\"Mutta veri?\" kysyi hän uuden kasvavan toivon elähdyttämänä. \"Veri,\nKeesh? Onko se... onko ne... päitä?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Ne ovat varmaan ihan tuoreita, sillä muuten olisi veri jäätynyt.\"\n\n\"Niin, nyt ei ole kylmä ja ne ovat tuoreita, aivan tuoreita.\"\n\n\"Oi Keesh!\" Hänen kasvonsa olivat lämpöiset ja kirkkaat. \"Ja ne ovat\nminulle?\"\n\n\"Niin, sinulle.\"\n\nHän tarttui hirvennahan kulmaan, repäisi sen auki ja päät vierivät\ntytön eteen.\n\n\"Kolme\", kuiskasi Keesh hurjasti, \"ei, vähintäin neljä.\"\n\nMutta Su-Su istui jäykistyneenä. Siinä ne nyt olivat, —\npehmeäpiirteinen Nee-Koo, Gnob'in vanha kyhmyinen naama, Mahamuk, joka\nirvisti hänelle halkinaisella huulellaan, ja vihdoin Nossabok\ntyttömäisine poskineen ja toinen silmäluomi vanhaan tapaan omituisen\nmiettiväisesti roikuksissa. Siinä ne makasivat tulenloimun valaistessa\nniitä ja leikkiessä niiden kanssa ja jokaisesta päästä levisi punainen\npiiri lumeen.\n\nTulen sulattama lumi painui Gnobin pään alta ja se vieri kuin olisi se\nollut elävä olento, pysähtyen tytön jalkojen juureen. Mutta hän ei\nliikahtanutkaan. Keesh istui myöskin liikkumatta, hän ei räpäyttänyt\nsilmiään, katsoi vaan taukoamatta tyttöön.\n\nMetsässä pudotti honka liian raskaan lumitaakkansa ja jymähdys kaikui\nkumeana solassa, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Lyhyt päivä oli äkkiä\nmennyt mailleen ja pimeys peitti leirin, kun Valkohammas juoksi\nnuotiolle. Se pysähtyi tunnustellakseen maaperää, mutta kun sitä ei\najettu pois, tuli se likemmäksi. Se käänsi äkkiä kuononsa sivullepäin,\nsen sieramet värisivät ja niskakarvat nousivat pystyyn; sitten se\nseurasi vainuaan suoraan isäntänsä pään luokse. Ensin se haisteli sitä\nvarovasti ja nuoli sen otsaa punaisella roikkuvalla kielellään. Sitten\nse äkkiä istui, nosti kuononsa kohti ensimäistä himmeätä tähteä ja\npäästi pitkän sudenulvonnan.\n\nTämä herätti Su-Sun'in. Hän katsoi Keesh'iin, joka oli paljastanut\nvenäläisen veitsen ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehen kasvot\nolivat lujat ja järkähtämättömät ja hän luki niistä tuomionsa. Hän\nheitti yltään parkansa pääkappaleen, paljasti kaulansa ja nousi\nseisomaan. Hän seisoi hiljaa, pitkällä katseella katsellen ympärilleen\nlumettunutta metsää, himmeitä tähtiä, leiriä, lumessa olevia lumikenkiä\n— viimeisellä, koko elämää käsittävällä katseella. Kevyt tuulahdus\npuhalsi hänen tukkansa sivullepäin ja hengenvedon ajaksi käänsi hän\npäänsä tuulta vasten.\n\nHän ajatteli lapsiaan, jotka eivät koskaan syntyisi, meni sitten\nKeesh'in luo ja sanoi: \"Minä olen valmis.\"\n\n\n\n\nKaunis Li-Wan.\n\n\n\"Aurinko laskee, Canim, ja päivän kuumuus on ohitse!\"\n\nNäin huusi Li-Wan miehelle, jonka pää oli oravannahkaisen vällyn\npeitossa, mutta hän huusi matalalla äänellä, ikäänkuin olisi hänen\nvaikea valita. Toisella puolella oli velvollisuus herättää hänet ja\ntoisella pelko nähdä hänet hereillä. Sillä hän pelkäsi isoa miestään,\njoka ei muistuttanut keitään niistä miehistä, joita hän oli tuntenut.\n\nHirvenpaisti kärisi levottomasti ja hän siirsi paistinpannun hiilloksen\nsivuun. Samalla hän piti tarkalla kahta Hudsonbay-koiraa, jotka kuola\ntippuen punaisista kielistään, seurasivat hänen jokaista liikettään. Ne\nolivat isoja, pörröisiä retkaleita, jotka olivat ryömineet nuotin\nviereen, tuulen alle, siten ohuessa savussa ollen, ollakseen rauhassa\ntuhansittain parveilevilta hyttysiltä. Li-Wanin katsoessa alas\njyrkännettä, jonka juurella Klondyken paisuneet vedet vyöryivät\nvuorien lomitse, ryömi yksi koirista vatsallaan kuin käärme esiin ja\ntaitavalla, kissamaisella käpäläniskulla repäisi se palasen kuumaa\nlihaa pannusta maahan. Mutta Li-Wan oli pitänyt tätä silmällä ja se\nhypähti takasinpäin muristen ja koettaen purra, kun hän löi sitä\nkuonoon tulikekäleellä.\n\n\"Ehei, Olo\", nauroi hän ja otti lihan maasta, päästämättä koiraa\nsilmistään. \"Sinun on aina nälkä, ja sen takia sinun kuonosi johtaa\nsinut loppumattomiin ikävyyksiin.\"\n\nMutta Olon toveri liittyi siihen ja yhdessä uhmasivat ne naista. Niiden\nniskakarvat nousivat kiukkuisesti pystyyn ja ne nostivat ohkoisia\nhuuliansa pahaa-ennustaviin ryppyihin, paljastaen kamalat ja uhkaavat\ntorahampaansa. Niiden kuono rypistyi ja värisi ja ne murisivat kuin\nsudet, ja koko niiden suvun viha ja pahuus yllytti niitä käymään naisen\nkimppuun, vetääkseen hänet nurin.\n\n\"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää\nsovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu\nsinuun, niin että tästä saat! ja tästä!\"\n\nNäin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät\niskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä\nryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta\nsusikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen\njoukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash\noli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi\nvielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.\n\nLi-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä\nja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin\nja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului\ntuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun\nse kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren\nhurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen\nulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta\npuolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan\nheittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari\nvetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat\nhaavojaan, murisivat ja vinkuivat.\n\nLi-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen\nsydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä\ntällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan\ntemmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.\n\n\"Tule Canim!\" huusi hän, \"päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa\njalkojamme.\"\n\nOravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään.\nMies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.\n\nHänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt\naamupäivän työstä.\n\nHyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan\nmärkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun\nkiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä,\nolivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka\nauringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä\nnaamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin\nhalkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli\neripaksuista ja merkillisen näköistä.\n\nLi-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän\nheräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan\ntältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi\nahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan\nmittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat\neloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen\nrodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat\nhänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa\nja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja\nkohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.\n\n\"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan.\" Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten\nheitti koirille. \"Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja\nsiroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi.\"\n\n\"Pannukakkuja?\" kysyi nainen kummallisesti pureskellen sanaa.\n\n\"Niin\", vastasi Canim ylimielisesti. \"Ja minä opetan sinulle uusia\nkeittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä\nmonesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä\nmaailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä —\" Hän röyhisti\nrintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, — \"Minä olen suuri\nmatkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä\ntunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on\ntuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen\nkukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu\nkulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja\nrastiin maailmaa.\"\n\nNainen painoi päänsä nöyrästi alas. \"Se on totta. Minä olen syönyt\nkalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman\nkolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara,\nkunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt\nsinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla.\" Hän\nkatsoi äkkiä mieheen. \"Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan\nlopu?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu\nkoskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua\nkannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen.\nIsäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät\nnäin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se\npysyy yhdessä kohdin — kaukana täältä — mutta minä en välitä\nheimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti.\"\n\n\"Ja täytyykö minun, joka olen väsynyt, kulkea kanssasi kunnes kuolen?\"\n\n\"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä\ntietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin\nolisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait\nitselleen ja omaisilleen.\" Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei\ntuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.\n\n\"Älä kiiruhda\", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja\nleirivarustuksia kantamukseksi. \"Aurinko polttaa vielä ja tiemme\nviettää alaspäin ja tie on hyvää.\"\n\nHän lopetti tottelevasti työn ja istuutui jälleen.\n\nCanim katseli häntä ajatuksissaan. \"Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin\nmuut naiset\", huomautti hän.\n\n\"En\", vastasi Li-Wan. \"Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää\nminua enkä voi siinä asemassa levätä.\"\n\n\"Ja miksi eivät jalkateräsi ole suoraan eteenpäin?\"\n\n\"En tiedä, tiedän ainoastaan että ne ovat erilaiset kuin muiden\nnaisten.\"\n\nMiehen silmät välähtivät tyytyväisesti, mutta muuten hän ei\nliikahtanut.\n\n\"Sinun tukkasi on musta niinkuin muidenkin naisten, mutta oletko\nkoskaan huomannut että se on pehmeä ja hienoinen, pehmeämpi ja hienompi\nkuin muiden naisten tukka?\"\n\n\"Minä olen sen huomannut\", vastasi hän lyhyesti, sillä hän ei pitänyt\nsiitä, että hänen naisellisia heikkouksiaan tällä kylmällä tavalla\neriteltiin.\n\n\"Siitä on nyt vuosi, kun vein sinut kansasi keskuudesta\", jatkoi hän,\n\"ja sinä olet melkein yhtä arka ja pelkäät minua melkein yhtä paljon\nkuin ensi kertaa katsellessani sinua. Mistä tämä johtuu?\"\n\nLi-Wan pudisti päätään. \"Minä pelkään sinua, Canim, sinä olet niin iso\nja ihmeellinen. Ja jo ennenkuin sinä minut näit, pelkäsin kaikkia\nnuoria miehiä. En tiedä... en voi sanoa... mutta näytti siltä joka\ntapauksessa, etten olisi heitä varten, niinkuin...\"\n\n\"No\", kehotti mies häntä, kärsimättömänä, hänen vitkastelustaan.\n\n\"Niinkuin he eivät olisi olleet minun rotuani.\"\n\n\"Eivät sinun rotuasi?\" kysyi hän hitaasti. \"Mikä on siis sinun rotusi?\"\n\n\"En tiedä, minä...\" Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. \"En voi\nsanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut\nsamanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria\nmiehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta\nse olisi ollut suuri vääryys ja paha teko.\"\n\n\"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?\" kysyi Canim, siirtyen äkkiä\naiheesta.\n\n\"Pow-Wah-Kaan, äitini.\"\n\n\"Etkö mitään ennen Pow-Wah-Kaan'ia?\"\n\n\"En mitään.\"\n\nMutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen\nsisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.\n\n\"Ajattele, ja ajattele tarkasti Li-Wan\", käski hän uhkaavasti.\n\nLi-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta\nmiehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset\nsanat.\n\n\"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia,\nolemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa\nlepäävät koirat ynisten näkevät.\"\n\n\"Kerro minulle\", käski mies, \"asioista, jotka tapahtuivat ennen\nPow-Wah-Kaania, äitiäsi.\"\n\n\"Ne ovat unohtuneita muistoja\", vastusti nainen. \"Lapsena näin\nliereilläni unta, silmät kohti päivän valoa ja kertoessani niistä\nihmeellisistä asioista, joita näin, naurettiin minulle ja toiset lapset\npelästyivät ja pakenivat minua. Ja puhuessani Pow-Wah-Kaan'ille\nnäyistäni, torui hän minua, sanoen niiden olevan pahoja asioita ja hän\nlöi minua. Minä luulen, että se oli sairautta, samallaista kun\nkaatuvatauti, joka tulee vanhoihin ihmisiin; ja aikaa myöten paranin,\nenkä enään nähnyt unia. Ja nyt... en muista.\" — Hän siveli\nhämmentyneenä otsaansa — \"ovat ne täällä jossain, mutta minä en löydä\nniitä, ainoastaan...\"\n\n\"Ainoastaan\", toisti Canim, pitäen kiinni hänestä.\n\n\"Ainoastaan yhden asian. Mutta sinä tulet nauramaan sen typeryyttä,\nsillä se on niin epätodellinen.\"\n\n\"En, Li-Wan. Unet ovat unia. Ne voivat olla muistoja, toisten elämiemme\nelämäin ajoilta. Minä olin kerran hirvi. Varmasti luulen, että kerran\nolin hirvi, päättäen sen siitä, mitä unissani olen nähnyt ja kuullut.\"\n\nVaikka hän koitti peittää sitä, valtasi hänet kasvava levottomuus,\nmutta Li-Wan, joka haki sanoja, selittääkseen näkyjänsä, ei sitä\nhuomannut.\n\n\"Minä näen puiden keskellä lumeen sotketun aukeaman\", alkoi hän, \"ja\npoikki lumen miehen jäljet, joka on vaivaloisesti nelinkontin laahannut\nitseään eteenpäin. Ja minä näin vielä lumessa olevan miehen ja tuntuu\nkuin olisin katsellessani hyvin lähellä häntä. Hän ei ole oikeiden\nmiesten kaltainen, sillä hänellä on hiuksia kasvoissaan, paljon hiuksia\nja hiukset hänen kasvoissaan ja päässään ovat keltaiset kuin kärpän\nsuvikarva. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta avautuvat ja tirkistelevät\nhakevasti ympärilleen. Ne ovat siniset kuin taivas ja katsovat minun\nsilmiini, eivätkä enään hae. Ja hänen kätensä liikkuu hitaasti,\nikäänkuin heikkouttaan...\"\n\n\"Siis\", kuiskasi Canim käheästi. \"Sinä tunnet —?\"\n\n\"En, en!\" huudahti nainen. \"En tunne mitään. Sanoinko 'tunnen'? En sitä\ntarkoittanut. En voinut sitä tarkoittaa. Minä näen ja ainoastaan näen\nja kaikki mitä näen on — lumessa makaavan miehen, jolla on silmät kuin\ntaivas ja hiukset kuin kärpän karva, olen nähnyt sen monta kertaa ja\naina se on samaa — lumessa makaava mies —\"\n\n\"Ja näetkö sinä itsesi?\" kysyi mies, kumartuen eteenpäin ja katsoen\nhäntä kiinteästi silmiin. \"Etkö sinä koskaan näe itseäsi ja lumessa\nmakaavaa miestä?\"\n\n\"Miksi minä itseni näkisin? Enkö minä ole oleva olento?\"\n\nMiehen lihakset laukesivat ja voitonriemuinen tyytyväisyys loisti hänen\nsilmistään, jotka hän käänsi poispäin, ettei nainen sitä huomaisi.\n\n\"Minä kerron sinulle jotain, Li-Wan\", sanoi hän päättäväisesti; \"sinä\nolit pikkuinen lintu jossakin edellisessä elämässä, pieni metsälintu\nnähdessäsi nämä tapahtumat, ja sinä muistelet niitä vielä. Ei se ole\nihmeellistä. Minä olin aikoinani hirvi, ja minun isoisästäni tuli\nkuoltuaan karhu — niin sanoi minulle shamaani ja shamaani ei voi\nvalehdella. Näin kuljemme me jumalten teillä elämästä elämään ja yksin\njumalat tietävät ja ymmärtävät sen. Unet ja unten varjot muuttuvat\nmuistoiksi, siinä kaikki, ja auringonpaisteessa vingahteleva koira\nepäilemättä näkee ja muistaa ennen elämiänsä tapahtumia. Bash tuossa on\nennen ollut soturi. Uskon varmasti, että se on ollut ennen soturi.\"\n\nCanim heitti elukalle luun ja nousi seisomaan. \"Tule, lähtekäämme nyt.\nAurinko lämmittää kyllä vielä, mutta tämän viileämmäksi ilma ei muutu.\"\n\n\"Ja ne valkoiset ihmiset, minkä näköisiä ne ovat\", uskalsi Li-Wan\nkysyä.\n\n\"Samanlaisia kuin sinä ja minä\", vastasi Canim, \"heidän ihonsa\nainoastaan on vaaleampi. Ennenkuin päivä on mennyt mailleen olet heidän\njoukossaan.\"\n\nCanim kiinnitti makuupeittonsa sadanviidenkymmenen naulan\nkantamukseensa, siveli kasvoihinsa märkää savea ja istahti lepäämään\nkunnes Li-Wan saisi koirien kuormat kuntoon. Olo painautui maahan,\nnähdessään kalikan naisen kädessä, ja antoi vastustelematta sitoa\nselkäänsä yli neljäkymmentä naulaa painavan taakan. Mutta Bash oli\närtyinen ja levoton, eikä voinut olla murisematta ja vinkumatta, kun se\npakoitettiin ottamaan taakka selkäänsä. Se nosti niskakarvojansa ja\npaljasti hampaansa kun Li-Wan kiristi hihnoja, ja näytti koko\npahansuovan luonteensa, hyökätessään naisen sivulle ja taaksepäin. Ja\nCanim naureskeli ja sanoi: \"Enkö minä sanonut, että se kerran on ollut\nsuuri soturi?\"\n\n\"Näistä nahkoista saamme hyvän hinnan\", huomautti hän korjaten\npäähihnaansa ja nosti kantamuksen maasta. \"Hyvän hinnan. Valkoiset\nmiehet maksavat paljon tällaisesta tavarasta, sillä heillä ei ole aikaa\nmetsästää ja ovat pakkaselle alttiita. Pian me juhlimme Li-Wan,\nniinkuin et ole kaikkien ennen elettyjen elämäisi aikana juhlinut.\"\n\nNainen mutisi hyväksyvästi ja kiitollisena herransa\nsuvaitsevaisuudesta, pujottautui vetohihnoihin ja kumartui eteenpäin,\npäästäkseen vauhtiin.\n\n\"Ensi kerralla syntyissäni tahtoisin syntyä valkoiseksi mieheksi\",\nlisäsi Canim, kääntyen tielle, joka johti alempana olevaan\nvuorensolaan.\n\nKoirat seurasivat miehen kintereillä ja Li-Wan muodosti jälkijoukon.\nMutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, kaukana idässä olevien\njäävuorten takana, pienessä maailmankolkassa, jossa hän oli\nlapsuusaikansa elänyt. Hän muisti, että häntä lapsenakin oli pidetty\nomituisena, erikoisella tavalla vaivanalaisena. Hän oli tosin nähnyt\nunia valveillaan ja saanut ihmeellisten näkyjensä takia toria ja\nselkäänsäkin, kunnes hän jonkun ajan kuluttua niistä oli päässyt. Mutta\nei aivan täydellisesti. Vaikka ne eivät häntä enää kiusanneetkaan\nvalveilla ollessa, palasivat ne hänen uniinsa vielä täysikasvuisenakin\nja monena yönä painajainen ahdisti häntä ja hän näki hämäriä ja\ntarkoituksettomia olentoja. Keskustelu Canim'in kanssa oli kiihoittanut\nhäntä ja koko ajan, heidän kulkiessaan kiemurtelevaa polkua alaspäin,\nkuuli hän unikuviensa petollisia ääniä.\n\n\"Levätkäämme hiukan\", sanoi Canim, kun he olivat tulleet puoliväliin\nkuivanutta jokiuomaa.\n\nHän laski kantamuksensa kallion kielekkeelle, irroitti päähihnansa ja\nistuutui. Li-Wan seurasi hänen esimerkkiään ja koirat heittäytyivät\nläähättäen heidän viereensä. Heidän jalkainsa juuressa lirisi jääkylmä\nvuoripuro, mutta sen vesi oli niin sameata ja liejuista, kuin olisi sen\nmaanjäristys sekoittanut.\n\n\"Miksi se on sellaista?\" kysyi Li-Wan.\n\n\"Sentähden, että valkoiset miehet möyrivät maata. Kuule!\" Hän kohotti\nkättään ja he kuulivat rautakankien ja lapioitten kalsketta ja miesten\npuheensorinaa. \"Kulta on tehnyt heidät hulluiksi, ja he tekevät\nuupumatta työtä löytääkseen sitä. Kulta? Se on keltaista ja sitä saa\nmaasta ja sitä pidetään suuriarvoisena. Sen mukaan lasketaan myöskin\nhinnat.\"\n\nMutta Li-Wan'in harhailevat silmät olivat vieneet hänen huomionsa pois\nmiehestä. Muutaman yard'in päässä, osittain nuoren kuusiryhmän peitossa\noli hirsistä tehty suoja, ulkonevine savikattoineen. Hän vavahti, ja\nkaikki hänen unikuvansa heräsivät ja liitelivät levottomina hänen\naivoissaan.\n\n\"Canim\", kuiskasi hän pelokkaasti. \"Canim, mikä tuo on?\"\n\n\"Se on valkoisen miehen teepee, jossa hän syö ja nukkuu.\"\n\nHän katseli sitä jännitettynä, huomaten yhdellä katseella sen edut ja\nvavahti jälleen omituisen tunteen yllättämänä. \"Se on varmaankin hyvin\nlämmin pakkasella\", sanoi hän ääneensä ja tunsi outoja äänteitä\nhuulillaan.\n\nHänen teki mielensä ääntää niitä, mutta hän ei tehnytkään sitä ja\nsamassa sanoi Canim: \"sitä sanotaan majaksi.\"\n\nHänen sydämensä sykähti. Sointu! juuri se sama sointu! Äkkiä pelästyen\nkatsoi hän ympärilleen. Kuinka tunsi hän tämän vieraan sanan, ennen kun\nhän sitä koskaan oli kuullutkaan? Mitähän tämä merkitsi? Ja sitten hän\näkkiä samalla kertaa peloissaan ja iloissaan tunsi, että hänen\nunelmillaan ensi kerran oli järkeä ja tarkoitusta. _\"Maja\"_, toisti hän\nitsekseen. _\"Maja.\" \"Maja.\"_ Sekavien unikuvien tulva täytti hänen\naivonsa, kunnes hän meni aivan päästään pyörälle ja luuli sydämensä\npakahtuvan. Varjoja, muodottomia kangastuksia ja merkillisiä\najatusyhtymiä lenteli, liiteli yltympäri ja hän koetti turhaan saada\nniitä tajuntansa piiriin. Sillä hän tunsi, että tästä muistojen\nmylläkästä tuli salaisuuden avain; jos hän vaan saisi ja voisi pitää\nkiinni siitä, niin kaikki selviäisi ja kirkastuisi. — —\n\nOi Canim! Oi Pow-Wah-Kaan! Oi varjot ja haamut, mitä oli tämä? Hän\nkääntyi Canimiin, sanattomana ja vapisten, unikuviensa valtaamana. Hän\noli sairas ja puolipyörryksissä eikä jaksanut muuta kuin kuunnella\nlumoavia säveliä, jotka tulvivat majasta.\n\n\"Hm, se on viulu\", sanoi Canim suvaitsevaisesti.\n\nMutta nainen ei kuullut häntä, sillä hurmiossaan luuli hän että kaikki\nnyt vihdoinkin selviäisi. Nyt! Nyt! ajatteli hän. Hänen silmänsä\nkostuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Salaisuus oli\nselviämäisillään, mutta väsymys oli voittamaisillaan hänet. Jospa hän\nvaan jaksaisi! Jos vaan — — mutta maisema kiertyi ja kutistui, ja\nvuoret kaatuivat taaksepäin ja hyppivät edestakaisin halki taivaan, ja\nhän hypähti pystyyn huutaen \"Isä! Isä!\" Sitten rupesi aurinko\ntanssimaan ja pimeys kääri hänet vaippaansa ja hän kaatui eteenpäin\npitkin pituuttaan kivikkoon.\n\nCanim tarkasti, oliko hän taittanut niskansa, murahti tyytyväisesti ja\npriiskoitti purosta vettä hänen päälleen. Vähitellen ja tukahtuneesti,\nnyyhkyttäen tuli hän tuntoihinsa ja nousi istumaan.\n\n\"Ei ole hyvä, että kuuma aurinko paahtaa päälakea\", sanoi Canim.\n\nJa Li-Wan vastasi. \"Ei, ei se ole hyvä ja kuorma rasitti minua kovin.\"\n\n\"Asetumme aikaisin leiriin, että sinä voit nukkua kauan ja koota\nvoimia\", sanoi Canim hellästi. \"Ja jos lähdemme nyt, pääsemme\naikaisemmin maata.\"\n\nLi-Wan ei sanonut mitään, mutta kömpi tottelevaisesti jaloilleen ja\najoi koirat pystyyn. Koneellisesti seurasi hän Canimia majan ohitse,\ntuskin uskaltaen hengittää. Mutta sieltä ei kuulunut ääntäkään, vaikka\novi oli auki ja rautapeltisestä savupiipusta nousi sauhua.\n\nHe näkivät eräässä joen mutkassa vaaleaihoisen ja sinisilmäisen miehen,\nja hetkisen näki Li-Wan sen toisen lumessa makaavan miehen. Mutta hän\nnäki hämärästi, sillä hän oli heikko ja väsynyt äskeisten tapahtumien\ntähden. Kuitenkin katsoi hän uteliaasti miestä ja pysähtyi Canimin\nkanssa katsellakseen hänen työtänsä. Hän pesi soraa leveässä pannussa,\njota hän kallistellen heilutti, ja heidän katsellessaan hän taitavalla\nliikkeellä kokosi kullan leveäksi juovaksi pannun pohjalle.\n\n\"Tämä on rikas, tämä joki\", kertoi Canim Li-Wanille, kun he jatkoivat\nmatkaansa. \"Joskus löydän minäkin tällaisen joen ja silloin minusta\ntulee suuri mies.\"\n\nYhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat\nsille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä\nnäkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja\nrevittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut\nlapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa\npaksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei\nollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin\nkorkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin\npaikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman\nkäsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin\nkallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja\njokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. —\nSavisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan\nlävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot\nkoppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he\nkoskaan eivät jättäneet rauhaan — miehiä niin kauas kuin silmä näki,\nvuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon\nkasvoja.\n\nLi-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. \"Tosiaankin ovat nämä\nmiehet hulluja\", sanoi hän Canim'ille.\n\n\"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta\", vastasi\ntämä. \"Se on suurinta maailmassa.\"\n\nTuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan,\nCanim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja\nvälinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan\nsalaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän\nodotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä.\nJokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen\nnäistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin\nhänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön\nkanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja\nhän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta\nhän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja\nymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa\nkintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla\ntai toisella tapahtuvan.\n\nPäästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki\nlopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet\nheidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja\nmetsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui\njoen \"maksava\" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta\nkulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt\nkurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.\n\nErään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi,\nhymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva\nnainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi\nauringon lämpöisessä hyväilyssä.\n\nSilmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin\nhäikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja\nmajan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja\naaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon\nvalossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja\nLi-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki\nnäyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut\nja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää,\nyksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen\nohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän\nnäki ne ja tunsi ne kaikki.\n\n\"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu\", sanoi Canim\nkiinnittäen palavan katseensa häneen.\n\n\"Kun minä olin pieni lintu\", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa\nettä toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan\npäänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.\n\nKaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi.\nPeninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt\npainajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti\nkantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim\nrupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.\n\n\"Klondyke joki laskee Yukon'iin\", sanoi hän, \"joka on mahtava joki,\nmahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis,\nsinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan\nkahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin —\nsata tai kaksisataa päivämatkaa — en tiedä varmasti kuinka monta.\nHyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä\nmitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna\nsaareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen,\nja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä\nsen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja\nminä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja\npäivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim,\nKanootti, kulkija maailman matkailija.\"\n\nLi-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli\nmatkaa halki pohjattoman erämaan. \"Se on väsyttävä matka\", sanoi hän\nainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.\n\nSitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä\npolttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan\nkuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan\npeilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä\nhänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli\nloistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä\nviereen makuupeiton alle.\n\nHän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että\nCanim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän\nhitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo\ntoisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille\nrauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän\nkääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä\nhe olivat tulleetkin.\n\nMrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin\nnäihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa\nja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja\nasettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä\nMyrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää,\nharrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.\n\nHän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja\nsalonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen\nesi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia\nolotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet\nkivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi,\nkuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta.\nYksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut\nydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja,\nkarvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä;\nmutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck\njuoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen\nja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman\nnaputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen\nastui sisään.\n\n\"Voi, Herra varjelkoon —!\"\n\nLoikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi\nmiss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi\npaikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen\nvallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa\ntyynyn alla oli iso Colt revolveri.\n\n\"Terve, oi nainen, jolla on ihmeellinen tukka\", sanoi Li-Wan.\n\nMutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin\nainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät\nymmärtäneet.\n\n\"Menenkö hakemaan apua\", ruikutti miss Giddins.\n\n\"Olentoraukka on varmasti vaaraton\", vastasi mrs Van Wyck. \"Ja katsos\nhänen nahkavaatteitansa, kuinka kuluneet ja risaiset ne ovat. Ne ovat\nvarmaankin ainoanlaatuiset. Minä otan ne kokoelmaani. Otappas pussini,\nMyrtle ja pane vaaka kuntoon.\"\n\nLi-Wan seurasi hänen huultensa liikkeitä, mutta sanat olivat\nkäsittämättömiä ja nyt hän ensikertaa, jännityksen ja epätiedon\nhetkellä ymmärsi, ettei löytyisi mitään tapaa, jolla he voisivat\nvaihtaa ajatuksia keskenään.\n\nJa onnettomana mykkyydestään, levitti hän kätensä ja huudahti: \"oi\nnainen, sinä olet minun sisareni!\"\n\nKyyneleet tippuivat hänen poskiaan pitkin, sillä hän tunsi kuinka nämä\nnaiset kiinnittivät häntä puoleensa ja hänen äänensä ilmaisi sen sanan,\njota hän ei voinut saada sanoiksi. Mutta miss Giddings vapisi ja mrs.\nVan Wyck'kin oli hämillään.\n\n\"Minä tahtoisin elää, niinkuin te elätte. Sinun tiesi ovat minun\nteitäni ja meidän tiemme ovat samoja. Minun mieheni on Canim, Kanootti,\nja hän on iso ja väkevä, ja minä pelkään. Koko maailma on hänen\ntietään, eikä se koskaan lopu ja minä olen väsynyt. Minun äitini oli\nteidän laisenne, ja hänen tukkansa ja silmänsä niinkuin sinun tukkasi\nja silmäsi. Ja minun elämäni oli silloin ihanaa ja aurinko niin\nlämpöinen.\"\n\nHän polvistui nöyrästi ja painoi päänsä mrs. Van Wyck'in jalkojen\njuureen. Mutta pelästyen hänen kiivauttaan, vetäytyi mrs. Van Wyck\npoispäin.\n\nLi-Wan nousi huohottaen seisaalleen. Hänen mykät huulensa eivät voineet\nilmaista hänen tulvehtivaa rotutunnettansa.\n\n\"Myydä? Te myydä?\" kysyi mrs. Van Wyck yläluokan tavalliseen tapaan,\nkoittaen puhua \"murretta.\"\n\nHän kosketteli Li-Wan'in kuluneita nahkavaatteita, näyttääkseen mitä\nhän tahtoi ja pani vaakaan monen sadan dollarin edestä kultaa. Hän\nsekoitteli kultajauhoa ja antoi sen viekoittelevasti valua sormiensa\nlomitse. Mutta Li-Wan näki ainoastaan sormet, maidonvalkoiset ja\nkauniinmuotoiset, jotka kapenivat ruusuisiin, jalokiviin verrattaviin\nkynsiin päin. Hän pani oman känsittyneen ja työn tärvelemän kätensä\ntoisen käden rinnalle ja itki.\n\nMrs. Van Wyck käsitti väärin. \"Hyvää kultaa! Te myydä? Te vaihtaa?\" Ja\nhän pani uudestaan kätensä Li-Wan'in nahkatakille.\n\n\"Kuinka paljon? Te myydä? Kuinka paljon?\" hoki hän, silittäen kädellään\nkarvapeitettä, tunteakseen, olivatko saumat suonilla neulotut.\n\nMutta Li-Wan oli kaikelle kuuro, ja naisen sanat eivät merkinneet\nhänelle mitään. Hän suri epäonnistumistaan. Kuinka voisi hän ilmaista\nitsensä näille naisille? Sillä hän tiesi, että he olivat samaa rotua,\nsaman veren sisaria, samojen miesten ja heidän naistensa joukkoa. Hänen\nsilmänsä harhailivat levottomasti huoneessa, tarkastaen pehmeitä\nverhoja, joita riippui joka paikassa, naisten vaatteita, isoa soikeaa\npeiliä ja sen alla olevia hienoja toaletti-vehkeitä. Ja nämä esineet\nkiusasivat häntä, sillä hän oli nähnyt samanlaisia ennen; ja\nkatsellessaan niitä, koittivat hänen huulensa muodostella sanoja, joita\nhänen kurkkunsa ei voinut ääntää. Silloin hänen aivoissaan syntyi\najatus ja hän suoristautui. Hänen täytyi tyyntyä. Hänen täytyi hillitä\nitsensä, sillä tällä kertaa ei saanut tulla mitään väärinkäsitystä,\nmuuten... hän vavahti pidättäessään kyyneleitään ja suoristautui\njälleen.\n\nHän laski kätensä pöydälle. _\"Pöytä\"_, sanoi hän selvästi ja\nkirkkaasti. Hän toisti vielä, _\"Pöytä.\"_\n\nHän katsoi mrs. Van Wyck'iin, joka nyökäytti myöntäen. Li-Wan oli ylen\nonnellinen, mutta ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja pysyi rauhallisena.\n_\"Kamiina\"_, jatkoi hän, \"Kamiina.\"\n\nJa jokaisesta mrs. Van Wyck'in nyökkäyksestä kohosi Li-Wan'in ihastus.\nMilloin epäröiden ja änkyttäen, milloin kuumeisella kiireellä, aina sen\nmukaan palasivatko unohdetut sanat hänen mieleensä pikemmin tai\nhitaammin, kulki hän ympäri huonetta nimitellen esineen toisensa\njälkeen. Ja lopulta hän pysähtyi ja pää voitonriemuisesti takanojossa\nseisoi hän odottaen.\n\n\"Kissa\", sanoi mrs. Van Wyck nauraen ja tavaili niinkuin\nlastentarhassa: \"Mi-nä nä-enkis-san-vie-vän-hii-ren.\"\n\nLi-Wan nyökkäsi totisena. He alkoivat lopulta ymmärtää häntä, nämä\nnaiset. Hänen pronssinruskeat poskensa punastuivat tätä ajatellessa ja\nhän hymyili ja nyökkäsi vielä innokkaammin.\n\nMrs. Van Wyck kääntyi ystävättärensä puoleen. \"Hän on varmaankin saanut\njonkinlaisen sivistyskiillotuksen joltakin lähetyssaarnaajalta, ja\ntulee nyt näyttämään sitä meille.\"\n\n\"Varmaankin\", kikatti miss Giddings. \"Pikku hupsu! Hän estää meidän\nunemme turhamaisuudessaan.\"\n\n\"Sittenkin minä tahdon takin. Jos se on vanha, on se erinomaista työtä,\n— suuremmoista.\" Hän palasi vieraansa luo. \"Vaihtaa? Te! Vaihtaa? Noh?\nKuinka paljon, te?\"\n\n\"Ehkä hän mieluummin ottaisi puvun tai jotakin sellaista\", arveli miss\nGiddings.\n\nMrs. Van Wyck meni Li-Wan'in tykö ja osoitti eleillä, että hän\nvaihtaisi aamunuttunsa Li-Wan'in takkiin. Ja helpottaakseen\nsopimuksen tekoa, otti hän kiinni Li-Wan'in kädestä ja painoi sen\npitsien ja silkkiruusujen päälle huokuvalle povelleen, kuljettaen\nsormia edestakaisin, että nainen tuntisi kankaan laadun. Mutta\njalokiviperhonen, joka piti nuttua koossa, oli huonosti kiinnitetty, ja\nnuttu aukesi, paljastaen hänen kiinteät, valkoiset rintansa, joita\nlapsen huulet eivät olleet koskettaneet.\n\nMrs. Van Wyck korjasi ilman muuta pukunsa; mutta Li-Wan huudahti\nmatalalla äänellä ja repi ja raastoi nahkapaitaansa, kunnes sai esille\nomat rintansa, jotka olivat yhtä valkoiset ja kiinteät kuin Evelyn Van\nWyck'in. Epäselvästi mutisten ja nopeilla liikkeillä koitti hän näyttää\nniiden yhtäläisyyttä.\n\n\"Puoliverinen\", huomautti mrs. Van Wyck. \"Sitä jo päättelinkin hänen\ntukastaan.\"\n\nMiss Giddings teki halveksivan liikkeen. \"Ylpeilee isänsä valkoisesta\nihosta. Se on vastenmielistä. Anna hänelle jotakin, Evelyn, ja lähetä\nhänet tiehensä.\"\n\nMutta toinen nainen huokasi. \"Olento parka. Toivon, että voisin tehdä\njotakin hänen hyväkseen.\"\n\nRaskaita askeleita kuului samassa ulkona. Sitten majan ovi avautui\nselälleen ja Canim astui sisään. Miss Giddings luuli jo loppunsa\ntulevan ja huudahti, mutta mrs. Van Wyck katsoi mieheen tyynesti.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Kuinka voida?\" vastasi Canim kohteliaasti ja avomielisesti, samalla\nosoittaen Li-Wan'ia. \"Olla vaimoni.\"\n\nHän aikoi tarttua Li-Wan'iin, mutta tämä torjui hänet takaisin.\n\n\"Puhu, Canim! Sano heille, että olen —\"\n\n\"Pow-Wah-Kaan'in tytär? Ei, mitä he siitä piittaisivat? Parempi on\nminun sanoa heille, että sinä olet huono vaimo, joka ryömit miehesi\nvuoteesta, unen raskaasti painaessa hänen silmiään.\"\n\nUudelleen hän koitti tarttua naiseen, mutta tämä pakeni mrs. Van\nWyck'in luokse, jonka jalkoihin hän heittäytyi, koettaen syleillä hänen\npolviaan. Mutta rouva peräytyi muutaman askeleen, antaen silmäyksellä\nluvan Canim'ille. Tämä tarttui Li-Wan'in kainaloihin ja nosti hänet\njaloilleen. Li-Wan taisteli epätoivon vimmalla vastaan, ja Canim\nhuohotti ponnistuksesta väsyneenä, heidän päästyään puoliväliin\nlattiaa.\n\n\"Päästä minut, Canim\", nyyhkytti nainen. Mutta Canim väänsi hänen\nrannettansa, kunnes Li-Wan lakkasi vastustamasta. \"Pienen metsälinnun\nmuistot ovat liian voimakkaita, ja saavat ikävyyksiä aikaan\", alkoi\nhän.\n\n\"Minä tiedän! Minä tiedän!\" keskeytti nainen. \"Minä näen lumessa olevan\nmiehen, ja niinkuin en koskaan ennen, näen hänen konttaavan. Ja minua,\njoka olen pieni lapsi, kantaa hän selässään. Ja tämä on ennen\nPow-Wah-Kaania ja ennen aikaa, jona jouduin pieneen maailman kolkkaan.\"\n\n\"Sinä tiedät sen\", vastasi Canim, pakottaen häntä ovellepäin, \"mutta\nsinä seuraat minua Yukonia alas ja unohdat.\"\n\n\"En ikänäni tule unohtamaan! Niinkauan kuin ihoni on valkoinen, tulen\nmuistamaan!\" Hän tarttui suonenvedontapaisesti ovenpieleen ja katsoi\nviimeisen kerran rukoilevasti mrs. Van Wyck'iin.\n\n\"Siis tahdon minä opettaa sinut unohtamaan, minä, Canim, Kanootti!\"\n\nHän irroitti puhuessaan Li-Wan'in sormet ovenpielestä ja meni hänen\nkanssaan ulos tielle.\n\n\n\n\nSalaisuuksien Haltija.\n\n\nKylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti\nhuutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin\nkiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään\nensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut\nvarma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä\nepävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku\nDi Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan,\nensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti\nnyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa\nrannalla.\n\nJa päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen\ntunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville\nsaamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen\netelätuulen heimolle, jonka piti lähteä _potlatch'iin_ Tonkinissa,\njossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se\npäivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja\nensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat\nsuuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi\nhukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun — erehdyksessä. Mutta\nkansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu\nlahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän\nsisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi\nvatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan\nepävakaisuutta.\n\nHooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä,\nihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi\nsentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui\nnaapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti.\nMutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun\nenglantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli\nnuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja\npuhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty\nKwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi\npulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä\noltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä\nrajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan\nrannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänen _totem'insa_ [vaakuna,\npuumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat\nhänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja\nlämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.\n\n\"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle\", vakuutti Hooniah\ntuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. \"Ripustin ne vaan ja käänsin\nsitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen\nsyöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli\nnäin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat\ntuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen\npäätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso,\npeitteet olivat poissa.\"\n\n\"Peitteet olivat poissa\", kertasivat naiset kauhuissaan kuiskaten.\n\n\"Se oli iso vahinko\", lisäsi yksi. Ja toinen: \"Ei koskaan ole vielä\nlöytynyt sellaisia peitteitä.\" \"Me valitamme sinun häviötäsi\", lisäsi\nkolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että\nnämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.\n\n\"Minä ripustin ne vain aurinkoon\", alkoi Hooniah tuhatensimäistä\nkertaa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Bawn tuskissaan, \"mutta eihän kylässä ollut\ntuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme\njäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet.\"\n\n\"Kuinka se voisi olla mahdollista?\" huusivat naiset harmissaan yhteen\nääneen. \"Kuka se voisi olla?\"\n\n\"Siis on se ollut noituutta\", jatkoi Bawn tyhmän näköisenä, mutta\ntarkkasi salavihkaa heidän kasvonilmeitään.\n\n\"_Noituutta_!\" Tämän kankean sanan sanoessaan he alensivat äänensä ja\nkatselivat pelästyneinä toisiaan.\n\n\"Niin\", sanoi Hooniah, ja hänen äänensä ilmaisi hänen luonteensa\npahuuden, \"ja nyt on lähetetty sana Klok-No-Ton'ille ja väkevät\nsoutajat. Varmasti on hän täällä iltapäivällä.\"\n\nPienet joukkueet hajaantuivat ja kylän valtasi pelko. Kaikista\nonnettomuuksista oli noituus kauhein. Ainoastaan shamaanit tulivat\ntoimeen näkymättömän maailman kanssa, eikä kukaan mies, nainen eikä\nlapsi voinut tietää ennenkuin koettelemuksen hetki tuli, oliko hänen\nsielunsa pahojen henkien vallassa vai eikö? Ja Klok-No-Ton, joka asui\nnaapurikylässä, oli kaikista shamaaneista julmin. Ei kukaan löytänyt\nniin paljon pahoja henkiä kuin hän, eikä kukaan kiusannut uhrejaan\nkamalammin. Kerrankin oli hän löytänyt pahan hengen, joka asui kolmen\nkuukauden vanhan lapsen ruumiissa, — hyvin itsepäisen pahan hengen,\njoka ei suostunut lähtemään, ennenkuin lapsi oli maannut ohdakkeilla ja\norjantappuroilla viikon. Sitten heitettiin ruumis mereen, mutta aallot\nheittivät sen yhä uudestaan takaisin kiroukseksi kylälle, eikä se\npysynyt poissa, ennenkuin kaksi väkevää miestä soudettiin luodeveden\naikaan merelle ja hukutettiin.\n\nJa Hooniah oli lähettänyt hakemaan tätä Klok-No-Ton'ia. Parempi olisi\nollut jos Scundoo, heidän oma shamaaninsa, olisi jälleen otettu\narmoihin. Sillä hän oli aina ollut parempi tavoiltaan ja tiedetään\nhänen karkoittaneen kaksi paholaista miehestä, joka myöhemmin siitti\nseitsemän tervettä lasta. Mutta Klok-No-Ton! Kauheat aavistukset\npuistattivat kylänväkeä häntä ajatellessaan, ja jokainen tunsi olevansa\nsyyttävien silmäysten maalina ja katsoi syyttäen tovereitaan —\njokainoa, paitsi Sime, ja Sime oli pilkkaaja, jonka tulisi käymään\nhullusti, — ja sitä käsitystä eivät hänen menestyksensä voineet\nmuuttaa.\n\n\"Hohhoh!\" nauroi hän. \"Perkeleitä ja Klok-No-Ton, — jonka pahempaa\nperkelettä ei ole koko Thlinket-maassa.\"\n\n\"Sinä mieletön! Hän tulee juuri nytkin tänne noituuksineen ja\ntaikoineen, niin että kavahda kieltäsi, ettei sinua paha peri ja\npäiväsi tässä maassa luetut olisi!\"\n\nNiin puhui La-lah, Vehmuksi kutsuttu, ja Sime nauroi halveksivasti.\n\n\"Minä olen Sime, joka en pelkää vaaroja, enkä pimeyttä. Minä olen\nväkevä mies, niinkuin isäni ennen minua ja minun pääni on selvä. Et\nsinä enkä minä ole omin silmin nähnyt näkymättömiä pahoja, asioita...\"\n\n\"Mutta' Scundoo on\", vastasi La-lah. \"Ja samaten Klok-No-Ton. Sen me\ntiedämme.\"\n\n\"Kuinka sinä sen tiedät, sinä mielettömän poika\", jyristi Sime, ja\nhänen paksu häränniskansa punastui kiukusta.\n\n\"Heidän omista sanoistaan, — juuri niistä.\" Sime hymähti\nylenkatseellisesti. \"Shamaani on ainoastaan ihminen. Eikö hänkin voi\npuhua kierosti, niinkuin sinä ja minäkin? Pyh! Pyh! Ja vieläkin, pyh!\nJa tämä sinun shamaaneillesi ja heidän piruilleen! Ja tämä! ja tämä!\"\n\nJa näpäyttäen sormiaan oikealle ja vasemmalle lähti hän tiehensä halki\nkatselijajoukon, joka peloissaan ja innokkaasti teki hänelle tietä.\n\n\"Hyvä kalamies ja suuri metsästäjä, mutta paha ihminen\", sanoi yksi\nheistä.\n\n\"Ja sentään on onni hänelle myötäinen\", tuumi toinen.\n\n\"Ole siis paha, niin sinunkin käy hyvin\", vastasi Sime olkansa takaa.\n\"Jos kaikki olisivat pahoja, ei shamaaneja tarvittaisikaan. Pyh! Te\npimeätä pelkäävät lapset!\"\n\nJa Klok-No-Ton'in saapuessa iltapäivällä, nauroi Sime yhtä uhmaavasti\nkuin aikaisemminkin; eikä hän voinut olla laskematta leikkiä, kun\nshamaani maihin noustessaan kompastui santaan. Klok-No-Ton katsoi\nhäneen vihaisesti ja meni tervehtimättä väkijoukon läpi Scundoon\nmajalle.\n\nKlok-No-Ton'in ja Scundoo'n tapaamisesta heimon väki ei saanut tietää\nmitään, sillä he pysyivät hyvän matkan päässä ja puhuivat kuiskaten,\nsillä aikaa kun salaisuuksien herrat olivat yhdessä.\n\n\"Terve, oi Scundoo\", jyrähti Klok-No-Ton, epävarmana siitä, kuinka\nhänet otettaisiin vastaan.\n\nHän oli kasvultaan jättiläinen ja näytti tavattomalta pienen Scundoo'n\nrinnalla, jonka ääni oli kuin heinäsirkan kaukainen, heikko sirkutus.\n\n\"Terve, Klok-No-Ton\", vastasi hän. \"Sinun tullessasi on päiväkin\nkaunis.\"\n\n\"Mutta näyttää kuitenkin siltä kuin...\" Klok-No-Ton epäröi.\n\n\"Niin, niin\", keskeytti pieni shamaani kärsimättömästi, \"että minä olen\njoutunut pahoille päiville, sillä muuten ei minun tarvitsisi kiittää\nsinua siitä, että sinä teet minun työni.\"\n\n\"Minun on mieleni paha, ystävä Scundoo...\"\n\n\"Ei, minun on mieleni hyvä, Klok-No-Ton\"\n\n\"Mutta tahdon antaa sinulle puolet siitä, mitä minulle annetaan.\"\n\n\"Ei niin, hyvä Klok-No-Ton\", mutisi Scundoo, tehden torjuvan liikkeen\nkädellään. \"Minä olen sinun orjasi, ja korkein toivoni on voida\nosoittaa sinulle ystävyyttä.\"\n\n\"Niinkuin minä...\"\n\n\"Niinkuin sinä nyt osoitat minulle ystävyyttä.\"\n\n\"Tämä on siis ikävä asia, tämä vaimo Hooniah'n peitejuttu?\"\n\nSuuri shamaani teki kysymyksensä toista koitellakseen, ja Scundoo\nhymyili kalpeasti, sillä hän oli tottunut lukemaan ihmisten ajatukset,\nja kaikki ihmiset olivat hänestä kovin mitättömiä.\n\n\"Sinä olet aina ollut suuri noita\", vastasi hän. \"Epäilemättä saat sinä\npian selville, kuka pahantekijä on.\"\n\n\"Niin, piankin, kun saan hänet vain silmieni eteen.\" Klok-No-Ton epäili\ntaaskin. \"Onko muilta paikoilta käynyt vieraita?\" kysyi hän.\n\nScundoo pudisti päätään. \"Katso! Eikö nämä ole mainiot muchuc'it?\"\n\nHän näytti kenkiänsä, jotka olivat tehdyt turkishylkeen ja mursun\nnahasta ja vieras tarkasti niitä peitetyllä mielenkiinnolla.\n\n\"Minä sain ne hyvin tiukasti tingittyäni.\"\n\nKlok-No-Ton nyökkäsi jännittyneenä.\n\n\"Minä sain ne mieheltä La-lah. Hän on merkillinen mies, ja minä olen\nusein ajatellut...\"\n\n\"Niin?\" keskeytti Klok-No-Ton kärsimättömästi.\n\n\"Olen usein ajatellut\", päätti Scundoo lauseensa, ja oli sitten hetken\nvaiti. \"Nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen, Klok-No-Ton.\"\n\nKlok-No-Ton'in kasvot kirkastuivat. \"Sinä olet suuri mies, Scundoo,\nshamaani shamaanien joukossa. Minä lähden nyt. Tulen sinua aina\nmuistamaan. Ja mies La-lah on, niinkuin sinä sanoit, merkillinen mies.\"\n\nScundoo hymyili vieläkin kalpeammin, sulki oven lähtevän vieraansa\nperään ja salpasi sen kahteen kertaan.\n\nSime pani kuntoon kanoottiaan, kun Klok-No-Ton tuli rantaan, ja hän\nkeskeytti työnsä vain ladatakseen pyssynsä, jonka pani viereensä\nsaataville.\n\nShamaani huomasi tämän ja huusi: \"Kokoontukoon kaikki kansa tähän\npaikkaan! Tämä on Klok-No-Ton'in, pirunhakijan ja pirujen karkoittajan,\nkäsky.\"\n\nHän oli aikonut koota heidät Hooniah'n taloon, mutta oli välttämätöntä,\nettä kaikki olisivat läsnä, ja hän epäili Sime'n kuuliaisuutta eikä\nhalunnut riitaa. Hänestä oli paras jättää Sime omaan oloonsa, sillä\nSime ei ylipäänsä ollut kenenkään shamaanin terveydelle hyvä.\n\n\"Tuotakoon nainen Hooniah tänne\", komensi Klok-No-Ton, katsellen\nvihaisesti ympärillään olevaa piiriä, ja niillä joihin hänen silmänsä\nsattui, kulkivat kylmät väreet pitkin selkäpiitä.\n\nHooniah hiipi esiin, pää painuksissa ja katse sivulle päin luotuna.\n\n\"Missä ovat peitteet?\"\n\n\"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen ja katso, ne olivat poissa;\"\ninisi hän.\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Se oli Di Ya'n syy.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Hänet olen minä pehmittänyt, ja tulen vieläkin pehmittämään, koska hän\non tuottanut onnettomuutta meille, jotka olemme köyhiä ihmisiä.\"\n\n\"Peitteet\" huusi Klok-No-Ton käheästi, huomaten Hooniah'n tahtovan\nvähentää hänelle tulevaa palkkiota. \"Peitteet, nainen! Niiden arvo\ntunnetaan.\"\n\n\"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen\", tiuskasi vaimo, \"ja me\nolemme köyhää väkeä, eikä meillä ole mitään.\"\n\nShamaani ojentautui äkkiä pirullisesti irvistäen, ja Hooniah peräytyi.\nMutta mies hypähti samassa eteenpäin, silmät nurinpäin päässä ja\nalaleuka roikkuen, niin että nainen horjahti ja kaatui, madellen hänen\njaloissaan. Shamaani heilutti käsiään, hurjasti piesten ilmaa, hänen\nruumiinsa vääntyessä ja kiertyessä tuskissa. Näytti siltä kuin saisi\nhän kaatuvataudin kohtauksen. Hänen huulilleen tuli valkoista vaahtoa\nja hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.\n\nNaiset alkoivat valittaen laulaa, heilutellen ruumiitaan veltosti\nedestakaisin ja miehet lankesivat huumiotilaan, kunnes ainoastaan Sime\noli jäljellä. Hän istui kanoottinsa laidalla, katsellen ivallisesti\ntätä menoa; hänen esivanhempiensa peritty taikausko pyrki vaikuttamaan,\nmutta hän vannoi vahvimmat valansa, että häntä ei lannisteta.\nKlok-No-Ton oli kauhea katsella. Hän oli heittänyt vaippansa yltään ja\nrepinyt vaatteensa, niin että hän, paitsi uumilla roikkuvaa\nkotkankynsistä tehtyä vyötä, oli aivan alaston. Kiljuen ja karjuen,\nmusta tukka kuin yön varjona leyhyen, juoksi hän hurjasti ympäri\npiiriä. Hänen raivossaan oli jonkinlaista alkuperäistä poljentoa, ja\nkun kaikki olivat yhtyneet siihen, heiluttaen ruumiitaan samaan tahtiin\nkuin hänkin, huutaen yhteen ääneen, istui hän suorana, käsi ojennettuna\nosoittaen sormella, joka oli kuin petolinnun kynsi. Tähän vastattiin\nkuin kuolevan soinnuttomalla ähkinällä, ja ihmiset kumartuivat\nvapisevin polvin, kun tuo kauhistuttava sormi hitaasti kulki heidän\nohitseen. Sillä se merkitsi kuolemaa, ja ne, joiden ohi se oli\nkulkenut, saivat jäädä eloon ja he seurasivat sen kulkua jännittyneinä.\n\nLopulta pysähtyi kohtalokas sormi La-lah'in kohdalle, joka päästi\nhirveän huudon. Hän vapisi kuin haavanlehti ja näki jo itsensä\nkuolleena, omaisuutensa jaettuna ja leskensä hänen veljensä vaimona.\nHän koetti puhua, kieltää, mutta hänen kielensä oli tarttunut\nkitalakeen ja hänen kurkkuaan kuristi sietämätön jano. Klok-No-Ton\nnäytti puoliksi pyörtyneen, nyt kun hän oli tehnyt työnsä; mutta hän\nodotti silmät kiini suurta veri-huutoa, — suurta veri-huutoa, jonka\nhän tunsi tuhansista noitumistilaisuuksista, jolloin heimon väki susina\nhyökkäsi vapisevan uhrin kimppuun. Mutta hiljaisuus vallitsi, sitten\nkuului hiljaista kikatusta sieltä ja täältä, joka levisi kunnes kaikki\nnauroivat täyttä kurkkua.\n\n\"Minkätähden?\" huusi hän.\n\n\"Hahhah!\" nauroi kansa. \"Sinun loitsusi ovat huonoja, oi Klok-No-Ton.\"\n\n\"Kaikki sen tietävät\", änkytti La-lah. \"Kahdeksan pitkää kuukautta olen\nollut poissa Siwash-heimon hylkeenpyytäjien parissa ja vasta tänään\ntulin takaisin ja Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin tulin.\"\n\n\"Se on totta\", huusivat kaikki yhteen ääneen. \"Hooniah'n peitteet\nolivat poissa, ennenkuin hän tuli.\"\n\nMutta Klok-No-Ton näki ainoastaan Scundoo'n naaman ja hänen kalpean\nhymynsä ja kuuli ainoastaan heinäsirkan kaukaisen, heikon sirkutuksen:\n\"Minä sain ne mieheltä La-lah ja minä olen usein ajatellut\", ja \"nyt on\nkaunis päivä ja noituutesi on voimallinen.\"\n\nHän hyökkäsi Hooniah'n ohitse ja piiri teki hänelle vaistomaisesti\ntietä. Sime huusi hänelle pilkallisesti kanoottinsa laidalta, naiset\nnauroivat häntä päin naamaa, hänen jälkeensä huudettiin ilkkuvasti,\nmutta hän ei mistään välittänyt, juoksi vain kohti Scundoo'n majaa, Hän\nkoputti ovelle, hakkasi sitä nyrkeillään, ja kiljui raakoja\nhaukkumasanoja. Mutta vastausta ei kuulunut, paitsi silloin tällöin\nkuultiin Scundoo'n lukevan loitsujaan. Klok-No-Ton riehui kuin\nmieletön, mutta kun hänen piti isolla kivellä murtaa ovi, rupesivat\nmiehet ja naiset mutisemaan. Ja hän, Klok-No-Ton, tiesi, että hänen\nvaltansa ja voimansa oli mennyttä vieraan kansan silmissä. Hän näki\nmiehen kumartuvan ottamaan kiveä, ja toisenkin, ja hänet valtasi pelko.\n\n\"Älä loukkaa Scundoo'ta, joka on taituri!\" huusi joku naisista.\n\n\"Paras on sinun lähteä omaan kylääsi\", neuvoi eräs miehistä uhkaavasti.\n\nKlok-No-Ton kääntyi ympäri ja meni joukon halki rantaan, sydämessään\nkarvas kiukku ja — eikä syyttä — ajatellet suojatonta selkäänsä.\nMutta kiviä ei heitetty. Lapset kieppuivat pilkaten hänen jaloissaan ja\nnauru ja ivahuudot raikuivat ilmassa, mutta siinä kaikki. Mutta hän ei\nhengittänyt vapaasti ennenkuin kanootti oli kaukana laineilla; silloin\nhän nousi seisomaan ja kirosi kylän ja sen asukkaat, eikä unohtanut\nerikseen mainita Scundoo'ta, joka oli tehnyt hänestä pilkkaa.\n\nRannalla alettiin huutaa Scundoo'ta, ja koko kylänväki piiritti hänen\noveaan pyytäen ja vannottaen ja epäselvästi soristen, kunnes hän tuli\nulos ja nosti kätensä.\n\n\"Koska te olette minun lapsiani, annan teille anteeksi\", sanoi hän.\n\"Mutta en koskaan toiste. Viimeisen kerran saa teidän mielettömyytenne\nolla kostamatta. Se, mitä te tahdotte, täytetään, ja minä tiedän jo,\nmitä se on. Tänä yönä, kun kuu on mennyt maailman taakse katselemaan\nmahtavia vainioita, kokoontukoon pimeässä kaikki kansa Hooniah'n majan\neteen. Silloin on ilkilyöntekijä astuva esiin ja saapa ansaitsemansa\npalkan. Minä olen puhunut.\"\n\n\"Se on oleva kuolema\", huusi Bawn isoon ääneen, \"sillä olemme saaneet\nkärsiä huolta ja häpeää.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi Scundoo sulkien ovensa.\n\n\"Nyt on kaikki selviävä, ja tyytyväisyys on jälleen vallitseva\njoukossamme\", julisti La-lah ennustajan äänellä.\n\n\"Kiitos Scundoo'n, pienen miehen\", sanoi Sime pilkallisesti.\n\n\"Kiitos Scundoon, pienen miehen taikojen\", korjasi La-lah.\n\n\"Nämä Thlinket-ihmiset ovat mielettömyyden lapsia!\" Sime läimäytti\nreiteensä. \"En käsitä, että täysikasvuiset naiset ja väkevät miehet\nkieriskelevät loassa, uneksien asioista ja ihmetellen satuja.\"\n\n\"Minä olen maailmaa kulkenut mies\", vastasi La-lah. \"Minä olen kulkenut\nsyvillä merillä ja olen nähnyt merkkejä ja ihmeitä, ja minä tiedän,\nettä ne pitävät paikkansa. Minä ole La-lah —\"\n\n\"Velmu —\"\n\n100\n\n\"Siksi kutsuttu, mutta Matkamies oikealla nimellä.\"\n\n\"Minä en ole niin suuri matkamies —\" alkoi Sime.\n\n\"Pidä siis suusi kiini\", keskeytti La-lah, ja he erosivat vihoin.\n\nKun kuun viimeinen hopeinen kajastus oli kadonnut maailman taakse, tuli\nScundoo Hooniah'n majan ympärille kokoontuneeseen väkijoukkoon. Hän\nkäveli nopeaan ja kevyesti, ja ne, jotka näkivät hänet Hooniah'n\nhylkeenrasvalampun valossa, huomasivat, että hän tuli tyhjin käsin,\nilman kulkusia, naamiota tai shamaanin taikavehkeitä, ainoastaan iso,\nuninen korppi toisessa kainalossaan.\n\n\"Oletteko koonneet puita nuotiota varten, että kaikki näkisivät, mitä\ntapahtuu?\" kysyi hän.\n\n\"Olemme\", vastasi Bawn. \"Puita on yllin kyllin.\"\n\n\"Siis kuunnelkoot kaikki, sillä minun sanani tulevat olemaan harvat\nluvultaan. Olen tuonut kanssani Jelchs'in, korpin, joka paljastaa\nsalaisuuksia ja näkee tulevia tapahtumia. Sen tulen minä panemaan\nHooniahn'n ison mustan padan alle, hänen majansa pimeimpään nurkkaan.\nHylkeenrasvalamppu sammutetaan, ja kaikki jäävät ulos pimeyteen, Yksi\nkerrallaan on teidän mentävä majaan, laskettava kätenne kattilalle\npitkän hengenvedon ajaksi ja tultava takaisin ulos. Se on hyvin\nyksinkertaista. Jelchs kyllä epäilemättä äännähtää, kun ilkityöntekijän\nkäsi on likellä sitä. Tai jos joku tietää jotakin muuta, ilmituokoon\nviisautensa. Oletteko te valmiit?\"\n\n\"Me olemme valmiit\", oli moniääninen vastaus.\n\n\"Siis tahdon kutsua jokaisen vuorolleen, miehen ja naisen, kunnes\nkaikki ovat kutsutut.\"\n\nLa-lah käskettiin ensimäisenä ja meni heti majaan. Kaikki heristivät\nkorviaan ja kuulivat hiljaisuuden vallitessa hänen askeleensa, hänen\nkulkiessaan poikki natisevan lattian. Siinä olikin kaikki. Jelchs ei\npäästänyt ääntäkään, ei antanut merkkiä. Sitten oli Bawn'in vuoro,\nsillä olihan mahdollista, että mies varasti omat peitteensä,\ntarkoituksella häväistä naapureitaan. Sitten meni sisään Hooniah ja\nmuut vaimot ja lapset, mutta ilman tulosta.\n\n\"Sime!\" huusi Scundoo.\n\n\"Sime!\" kertasi hän.\n\nMutta Sime ei liikahtanutkaan.\n\n\"Pelkäätkö sinä pimeää?\" kysyi La-lah karskisti, nyt kun hänen oma\nviattomuutensa oli todettu.\n\nSime naurahteli! \"Minä nauran kaikelle, sillä se on sulaa hullutusta.\nMenen kuitenkin sisään; en siksi, että uskoisin ihmeisiin, mutta\nnäyttääkseni, etten pelkkää.\"\n\nJa hän meni rohkeasti sisään, tullen pois yhtä ivallisena.\n\n\"Jonakin päivänä kohtaa sinut äkillinen kuolema\", kuiskasi La-lah\nharmistuneena.\n\n\"Epäilemättä\", vastasi pilkkaaja kevyesti \"Harvat meistä vuoteisiinsa\nkuolevat, kiitos shamaanien ja syvän meren.\"\n\nKun puolet kylän väestä onnellisesti oli kestänyt kokeen, rupesi\nmieliala kiusallisesti kiihtymään, koska ei tultu mihinkään tuloksiin.\nKun kaksi kolmasosaa oli sen läpäissyt, kaatui eräs raskaana oleva\nnuori nainen, ruveten kauhuissaan hermostuneesti huutamaan ja\nnauramaan.\n\nVihdoin tuli viimeisten vuoro mennä sisään, eikä mitään ollut\ntapahtunut. Ja Di Ya oli kaikista viimeinen. Varmasti se olisi hän.\nHooniah valitti suruaan tähdille, ja muut vetäytyivät kauemmaksi\nonnettomasta nuorukaisesta. Hän oli peljästyksestä puolikuollut, ja\nhänen jalkansa notkahtelivat hänen allaan, niin että hän horjahti\nkynnyksellä, ja oli kaatumaisillaan. Scundoo työnsi hänet sisään ja\nsulki oven. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin pojan itku. Sitten\nkuului hänen hitaitten askeleittensa natina, hänen mennessään nurkkaan,\nja palaavien askelten natina. Ovi aukeni ja hän tuli ulos. Mitään ei\nollut tapahtunut.\n\n\"Sytyttäkää nuotio\", komensi Scundoo. Kirkkaat liekit rupesivat\nloimuamaan ja valaisivat sekä vielä hiukan peljästyneitä, että\nepäileviä naamoja.\n\n\"Koe on kaikesta päättäen epäonnistunut\", kuiskasi Hooniah miehelleen.\n\n\"Niin\", vastasi tämä mukaantuvaisesti, \"Scundoo vanhenee ja me\ntarvitsemme uuden shamaanin.\"\n\n\"Missä on nyt Jelchs'in viisaus?\" kikatti Sime La-lah'n korvaan.\n\nLa-lah pyyhkäsi hämillään otsaansa, eikä vastannut mitään.\n\nSime pullisti ylimielisesti rintaansa, ja tepasteli pienen shamaanin\nluokse. \"Hohhoh! mitäs minä sanoin. Ei siitä tullut mitään!\"\n\n\"Siltä se voi näyttää! Siltä se voi näyttää!\" vastasi Scundoo\nhiljaisesti. \"Ja se voi näyttää merkilliseltä niiden mielestä, jotka\neivät ymmärrä salattuja asioita.\"\n\n\"Niinkuin sinä?\" kysyi Sime nenäkkäästi.\n\n\"Ehkä niinkuin minäkin.\" Scundoo puhui aivan hiljaa, hänen\nsilmäluomensa painuivat hiljaa alemmaksi ja yhä alemmaksi, kunnes ne\nkokonaan peittivät hänen silmänsä. \"Aion siis tehdä uuden kokeen.\nNostakoon jokainen mies, nainen ja lapsi nyt ja heti kätensä korkealle\npäänsä yläpuolelle.\"\n\nKäsky oli niin odottamaton ja lausuttiin niin mahtipontisesti, että\nkaikki tottelivat kysymättä. Joka käsi oli ilmassa.\n\n\"Katselkoon jokainen toistensa käsiä, ja katselkoot kaikki\", komensi\nScundoo, \"että —\"\n\nMutta hänen äänensä hukkui naurun rähäkkään, joka kuitenkin ilmaisi\nkiukkua. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet Sime'en. Jokaisen kädet,\npaitsi hänen olivat noesta mustat, mutta hänen eivät olleet Hooniah'in\npadan nokeamat. Ilman halki lensi kivi, joka osui hänen poskeensa.\n\n\"Se on valhe\", lausui hän. \"Valhe! Minä en tiedä mistään Hooniah'en\npeitteistä!\"\n\nToinen kivi sattui hänen otsaansa, iso veri-huuto kajahti, ja\njokapaikassa tunnustelivat ihmiset maata kiviä löytääkseen. Hän\nhorjahti ja oli kaatumaisillaan.\n\n\"Se oli leikkiä! Paljasta leikkiä!\" lausui hän. \"Minä otin ne\nainoastaan leikillä!\"\n\n\"Mihinkä sinä olet ne piiloittanut?\" Scundoo'n terävä, kimakka ääni\nviilsi kuin veitsi läpi melun.\n\n\"Suureen nahkaläjään majassani, siihen joka on telttatangon juurella\",\nvastasi mies. \"Mutta se oli leikkiä, minä sanon sen, ainoastaan —\"\n\nScundoo nyökäytti päätään, ja ilma sakeni lentävistä kivistä. Simen\nvaimo itki hiljaa pää polvillaan, mutta hänen pieni poikansa, joka\nhuusi ja nauroi, heitteli kiviä niinkuin muutkin. Hooniah hoippui\ntakaisin kalliine peitteineen. Scundoo pysäytti hänet.\n\n\"Me olemme köyhää väkeä ja meillä on vähän\", inisi nainen. \"Älä siis\nkohtele meitä ankaruudella, oi Scundoo.\"\n\nKansa poistui horjuvan kiviröykkiön luota, jonka he olivat rakentaneet\nja jäivät kuuntelemaan.\n\n\"En, se ei ole koskaan ollut minun tapani, Hooniah hyvä\", vastasi\nScundoo, tarttuen peitteisiin. \"Näyttääkseni, etten ole ankara, otan\nainoastaan nämät.\"\n\n\"Enkö minä ole viisas, lapseni?\" kysyi hän.\n\n\"Totisesti olet sinä viisas, oi Scundoo!\" huusivat he yhteen ääneen.\n\nJa hän poistui pimeyteen, peitteet ympärilleen käärittyinä, ja torkkuva\nJelchs kainalossaan.\n\n\n\n"]