[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flGotHhDToQQ1VsBF0Mnp2EwvG692zglVJVyF2VSs0Zg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3023,"Pankaa sille nimeksi Nikolai","Koskimaa, Juho",1891,1926,"3023-koskimaa-juho-pankaa-sille-nimeksi-nikolai","3023__Koskimaa_Juho__Pankaa_sille_nimeksi_Nikolai...","Romaani","romaani",[],[],"fi",1924,null,17832,105040,false,73107,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Pankaa sille nimeksi Nikolai...\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. Set against the backdrop of summer 1917, the story focuses on Liinu, a young woman who works as a domestic servant, as she navigates her feelings for her fiancé Nikolai amid the turmoil of societal change and her own yearning for love.  The opening of the novel introduces Liinu as she enjoys a rare moment of leisure while washing dishes in the warm sunlit kitchen. As she reflects on her life, her newfound love for Nikolai becomes central, intertwining her personal experiences with the wider political changes affecting their world. The narrative unfolds in a time of transformation, hinting at the complexities of class, love, and identity in the context of these historical events. The chapter hints at the social dynamics and individual struggles faced by Liinu, setting a poignant tone for her journey that intertwines personal and political narratives. (This is an automatically generated summary.)",[],229,"Romaani sijoittuu vuoden 1917 levottomaan kesään ja kuvaa yhteiskunnallista murrosta palvelustyttö Liinun näkökulmasta. Teos tarkastelee arkista työtä ja heräävää rakkautta aikana, jolloin suuret poliittiset muutokset alkavat vaikuttaa suomalaisten elämään.","Juho Koskimaan 'Pankaa sille nimeksi Nikolai...' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3022. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PANKAA SILLE NIMEKSI NIKOLAI...\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTämä tapahtuu kesällä 1917, aikana, jolloin kesäiset päivät ovat\nkuumimmillaan. Se on kaikin puolin merkillistä aikaa. Jumalan aurinko\npaistaa niinkuin aina ennenkin ja ihmiset askaroivat toimissaan kasvot\nhikisinä. Monet heistä ovat suunnattomasti rikastuneet, toisten olot\nkäyneet niukemmiksi, ja he ovat tyytymättömiä ja napisevat. Mutta\nilmassa on jotakin enteellistä, ikäänkuin jotakin ennen tapahtumatonta\nja kuulumatonta odotettaisiin.\n\nNäihin aikoihin elää myöskin Sarkan Liinu ihaninta aikaansa. Ennen\nhänellä ei juuri ollut aikaa mihinkään ihanuuksiin ja tuskinpa niitä\nedes paljon ajattelemaan ja kuvittelemaankaan, mutta nyt sekin aika\noli tullut. Että elämä sittenkin oli tällaista! Elämä ja siihen\nkieltämättömästi kuuluva rakkaus!\n\nLiinu tiskaa astioita auringonpaisteisessa keittiössä, missä kärpäset\nsurisevat ja ruuanlemu täyttää ilman, ja ajattelee rakkauden asioita.\nTuossa nurkassa on hänen sänkynsä, tuossa edessä on pesusoikko, ja\nkastrulleja kimmeltelee seinillä, mutta lasit ja porsliinit hänen on\nvietävä ruokasalin kaappiin, senkkiin, mikä se nyt on. Ja se onkin\nviimeinen tiskaus tälle päivälle, sillä iltalaivassa herra lähtee\nmaalle. Ja kahdeksalta alkavat palokunnalla tanssit.\n\nTanssit, niin juuri. Tansseista ei Liinu juuri ole ennen välittänyt,\neikä hän paljon osaa tanssia nytkään, mutta keväällä hän on niissä\nruvennut käymään. Aikaisemmin niissä eivät tavalliset tytöt mainettaan\nmenettämättä käyneet, mutta nyt ne käyvät työväentalolla ja\npalokunnalla ja maneesissa ja missä vaan sattui. Sillä eihän nyt ollut\ngreekkiläistä, ei roomalaista eikä juutalaista, vaan vihamiehet olivat\ntulleet veljiksi ja vapauttajiksi, ja pian kai yleinen maailmanrauhakin\ntulisi. Niin Liinu oli kuullut puhuttavan.\n\nOlihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta\nasemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata\naikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä\najatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen\najatuksensa pysyi vain rakkaudessa.\n\nTästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin\npaljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei\nmuistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva\ntyömies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä\nmuistanut eikä äidistään sitäkään.\n\nMutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun\nsuurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan\nkasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään\neivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan,\noli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän\nsitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan\nelatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan\nja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta\nvapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana\nhänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen\neikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat\nkenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet\nrakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet\nulkopuolisiksi asioiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin\nkeisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun\nkansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin,\njoita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään\nlinnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs\nsille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu\ntosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta\nhän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat,\njotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.\n\nSiihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi\nkatselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti\nmyöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he\nsanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku\nyritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi,\nettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä\ntansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen\nsaanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää\nenemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä\nsiitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä,\nettä se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä\nvyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut\nniinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän\nhyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan\nmuistanutkaan.\n\nMutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen,\nmuttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.\n\n\"Liinu muistaa nyt sitten sulkea ovet tarkasti illalla.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en\npidä siitä.\"\n\nLiinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän\nkeittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi\nkysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa\nkuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko\nparaatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.\n\nMutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen\najatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta\nkuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain\nsisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut\nkun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nLoppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin\nkääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet\nkuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa\non supatusta, naurua ja kiimaa.\n\n\"Ryssänlikka\", kuului ääni heidän takanaan.\n\nLiinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin,\njota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt,\nja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko\nasian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan\npahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.\n\nSillä hän on onnellinen; mitä hän siitä, mitä mikin sanoo. Sanokoot.\n\n\"Hävittömiä olemas\", sanoo Nikolai.\n\nSiihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja\nsielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään,\nhäntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta\nnyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää,\njos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole\nmuilta aikaisemmin sellaista kuullut.\n\nLiinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan\nkuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei\nmuistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.\n\nEiväthän he osaa monta sanaa keskenään vaihtaa, mutta mahtaneeko se\nrakkaudessa ollakaan niin tarpeellista. Hänen mielestään asia on\nniinkuin sen osapuilleen pitääkin olla. Eikä hän näitä ajatellessaan\ntule miettineeksi, että rakkaus tavalla tai toisella koskaan tulisi\nmuuttumaan tai puolelta tai toiselta loppumaan. Hän vain rakastaa ja\nsiinä kaikki.\n\n\"Liinu\", kuuluu taas vierestä.\n\n\"No?\"\n\n\"Olemas loma.\"\n\n\"Mikä, lomako?\n\n\"Da da, loma.\"\n\nLiinu ei tajua heidän harvasanaisen keskustelunsa koomillisuutta.\nHän ymmärtää vain, että Nikolailla, tällä koreavartisella ja\nruskeasilmäisellä pojalla on loma, ja ajattelee, että se kenties on sen\nhankkinut häntä varten. Eikä hän myöskään tiedä sitä, että tähän aikaan\nuseimmilla venäläisillä sotamiehillä on loma, joko sitten pyydetty tai\nmuuten otettu. Mutta synti olisi jättää häntä tänne pitkäksi aikaa\nkävelemään.\n\n\"Onko se pitkäkin?\" kysyy hän.\n\n\"Aamu.\"\n\n\"Mitä, sanoitko sinä että aamuun?\"\n\n\"Da da, aamu, urok.\"\n\nLiinu säpsähtää. Nikolai on hankkinut häntä varten loman aamuun asti.\n\n\"Mitäs me nyt teemme?\" kysyy hän.\n\n\"Ah, gjavelemas\", vastaa toinen vilkkaasti ja levittää käsiään.\n\n\"Eihän sitä toki voi koko yötä kävelläkään.\"\n\n\"Ah, istumas sitten.\"\n\n\"Istumas\", toistaa Liinu naurahtaen. \"Eihän sitä missä tähän aikaan\nistukaan.\"\n\n\"Penkki, penkki, skatnejka.\"\n\n\"Siinä tulee kylmä.\"\n\n\"Shinel lemmin, ootshen lemmin. Antamas shinulle shinel, galubka.\"\n\nSe tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen\nolisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.\n\n\"No mennään sitten\", sanoo hän.\n\nSeuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston\npenkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät\nkuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa\nviluttamaan.\n\n\"Ei, kyllä minun nyt on mentävä\", sanoo Liinu nousten.\n\nVenäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja\nnousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan,\npuhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen\njokaista piirrettään.\n\n\"Kyllä nyt viimeinkin on lähdettävä\", päättää hän viimein.\n\nHeidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki\nnukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu\non turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa\njäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen\nkädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän\nsentään rakasti.\n\n\"Olemas kiire.\"\n\n\"Kiire.\"\n\n\"Joku odottamas?\"\n\nKysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja\nkysymystä.\n\n\"Herrasväki?\" jatkaa kysyjä edelleen.\n\nMutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki\nole maalla.\n\n\"Sallimas mun tulla?\" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti.\n\"Pieni, pieni aika vain, galubka.\"\n\nLiinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla\ntapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö\nhäntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän\nkatselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on\ntehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään,\ntämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee\nratkaisunsa.\n\n\"Tule nyt sitten\", sanoo hän.\n\nOvi avautuu ja sulkeutuu heidän jälkeensä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nLiinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja\ntunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai\neli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan,\nsovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa\ntietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu\nedes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai\nyöllinen uni.\n\nAlussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta\ntiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa\nkirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi\nosannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi\nkirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.\n\nJa Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet\nyhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän\nvoi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä\neikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin\nkoituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda\nmiten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.\n\n\"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin\", sanoo\nhänen palvelustoverinsa. \"Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien\ntoistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat.\"\n\nLiinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin\nhän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee\nsiellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä,\nettei osaa kirjoittaa.\n\nMutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa\ntilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden,\nmissä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.\n\nTämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on\nviljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta\nkuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein\nentistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin,\nja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä\nkatsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan\nmenevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä\nolla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja\nhyväilemään.\n\n\"Antakaa olla\", pyytää silloin Liinu. \"Olkaa hyvä ja päästäkää.\" Mutta\nherrat vain yltyvät. \"Vai pitäisi nyt päästää\", huutavat he. \"Älkää\nnyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme.\"\n\nLiinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein\nsilmin. \"Eivät ne sinua syö\", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä\nirti — \"en minä vain rupea\" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven\ntakana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on\nkysymys.\n\n\"En minä sitä usko\", kuuluu viimein rouvan ääni. \"Ja se tekee työnsä\nhyvin.\"\n\nJa vähän ajan kuluttua: \"Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan.\"\nSamana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niin\nkaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö siellä\nVenäjällä opeteta kirjoittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi.\nSilloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä\nkovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta\nsitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen\nNikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi\nennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos\ntulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.\n\nPalveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta\nsiitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.\n\n\"No, tyttö. Sinulla näkyy olevan jotakin siellä mahasi alla. Kenen se\non?\"\n\nLiinu punastuu, katsoo maahan eikä osaa vastata.\n\nKysyjän nyrkki läjähtää pöytään.\n\n\"Oletko mykkä vai etkö osaa vastata, kun sinulta kysytään?\"\n\nToiset kuuntelijat nauravat, yksi katselee tuiman näköisenä ikkunasta\nulos.\n\n\"Yhä uusia näytään tuotavan\", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: \"Oli\nse kans yhtä saatanan hunsvottielämää.\"\n\nVaan kyselijä ei hellitä.\n\n\"Sano suoraan, että ryssän\"! karjasee hän.\n\n\"No niin sitten\", myöntää Liinu alakuloisesti.\n\nHuoneeseen tulee hetken hiljaisuus.\n\n\"Ja älyätkö sinä, mitä väkeä ne sinun ryssäsi olivat?\" kysyy kyselijä\nviimein ikäänkuin rauhoittuneena, mutta vastaa itse kysymykseensä:\n\"Perkeleen ja käärmeen sekasikiöitä ne olivat. Ymmärrätkö nyt?\"\n\nMitäpä Liinu ymmärtäisi. Hän vain nostaa katseensa ja vastaa matalasti:\n\n\"En minä usko, että se ainakaan sellainen oli.\"\n\n\"Et usko!\" sanoo kyselijä kolkosti. \"Kyllä se oli samaa maata kuin\nkaikki muutkin. Mutta nyt niistä on päästy ja päästään.\"\n\nNyt Liinu vavahtaa ja luo säikähtyneen katseen kyselijään.\n\n\"Ei suinkaan niitä kaikkia tapeta?\" kysyy hän viimein itkunsekaisella\näänellä.\n\n\"Ole varma siitä. Ja nyt mene matkoihisi ja mieti, mitä olet tehnyt.\"\n\nSen enempää ei Liinun pyörtymiseen tarvittu.\n\n\n\n\nIV\n\n\nTällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei\nniin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee,\nvaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä\nviimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan\njälkeenkinpäin.\n\nMutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei\nsitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa\nvähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet\njonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa\nnyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on,\nmutta... Ja niin edespäin.\n\n\"On minulla vähän säästöjäkin\", selittää Liinu nöyrästi. \"Sata\nmarkkaa, voi olla ylikin...\" Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta\nsota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten\nmaailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt\nnähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät\njo kantaneetkin.\n\nLiinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä\nkurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun\nsaunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen.\nOnhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.\n\nSilti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät\nmaantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, —\nkukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla\noli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän\nkärsimyksen hänelle tuotti.\n\nKaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut\nkaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan\nmaallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten\ntoisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa\nkirjoittaakaan.\n\nJoskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä\nhänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin\nnostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli\nryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien\nmaasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta\nhän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen\nvapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja\ntehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.\n\nNe muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen.\nLiinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä,\npäinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet.\nNiku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja\nhellä.\n\nJa tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien\npientareelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun\nja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen\nkuin kartta, mutta otti kuitenkin.\n\n\"Ole nyt siinä sitten\", sanoo hän, \"et suinkaan sinä maantiellekään voi\npoikia.\"\n\nJa jatkaa arvostelevaisen näköisenä:\n\n\"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt,\nriskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me\nmuut.\"\n\nLiinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin\nrahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on\nsuulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen,\nja jatkaa:\n\n\"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta\nikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa...\"\n\nLiinu raottaa silmiänsä ja tuijottaa ämmään.\n\n\"No\", kysyy tämä, \"mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet,\njotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se\nmeni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta.\"\n\nEukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja\nhengitys alkaa käydä huohottavaksi.\n\n\"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on\", jatkaa eukko huomaamatta mitään,\n\"eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?\"\n\nLiinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole\ntuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta\nkun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä\nhäntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea\nkohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä\nse synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin\ntottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan\nkuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.\n\n\"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi\", jopisi isäntä.\n\n\"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy\", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.\n\n\"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?\" Siinä hosuttiin ja siinä\nhäärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi.\nJa lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu\nvirkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän\noli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.\n\n\"Oliko se poika?\" kysyi hän.\n\n\"Joo, poika se oli\", vastasi eukko touhukkaasti, \"ja korea näkyykin\nolevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?\"\n\nKuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin\nvalkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on\nymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen\nkätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin\nkuuluvasti:\n\n\"Pankaa sille nimeksi Nikolai.\"\n\nHän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja\nhengähtää viimeisen kerran.\n\n\"Ryssän se oli\", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti\nosoittaen vikisevää lasta. \"Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua\nme sen suhteen nyt oikein teemme.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nLiinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa\nselville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku\nNikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen.\nHänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille\nasianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan\nhäntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika\nSarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia\nilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin,\nniinkuin oli tehty aikaisemminkin.\n\nÄidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä,\nettä Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat,\njotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin\nja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut\nryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.\n\nNikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli\njotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo\nvarhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku\noli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli\nja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan\nhymyn kenelle tahansa.\n\n\"Niin\", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi\npoika, vierailleen, \"tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen\nlapsi.\"\n\n\"Sellainen pikkuinen ryssä\", lisäsi kasvatusäiti lempeästi.\n\nJa vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja\nsanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta\nhyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein\nsaatte vuodessa?\n\nJohon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä\nsaamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään\nmuu.\n\nIhmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan\nsyrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat\nolisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla\ntavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja\nperhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä\nluopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet,\ntoiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut\nniinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää\njokapäiväisistä laskelmista pois.\n\n\"Lapsi pitäisi pukea paremmin\", sanoi valvoja. \"Niin, ja sitten olisi\nmyöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta.\"\n\nSe valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä,\njolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin\nmuistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat\ntuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan\nmuualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja\npuhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen\nymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten\nvuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.\n\nNiku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen\nja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä.\nKasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat,\nettä ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä,\nvaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka,\nsille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin.\nPianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä,\nummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran\nsen pakostakin täytyi paukahtaa.\n\nSe oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne\nlapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten\nvielä kauempana luonnon helmassa.\n\nYhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista\nmyöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän\npitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla,\nluisevalla nyrkillään pöytään.\n\n\"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva\"! huusi hän, \"että\nellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa...\"\n\n\"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?\" keskeytti kasvatusäiti\nsäikähtyneenä.\n\n\"Se löi mun poikaani\", kirkui eukko julmistuneena. \"Löi meidän\nTuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!\"\n\n\"Löitkö sinä?\" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.\n\nMutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.\n\n\"Se otti minun hevoseni\", nyyhki hän viimein, \"ja sitten se sanoi minua\nryssäksi.\"\n\nEukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.\n\n\"Siinä sen nyt kuulitte\", sanoi hän. \"Ja sellainen käy kunniallisten\nlasten kimppuun.\"\n\n\"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen\nleikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä\nnimitellyt.\"\n\n\"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?\nEikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!\nVäitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?\"\n\nKasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut\nantamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä\npyöreinä kuunnellen keskustelua.\n\n\"Niku menee toiseen huoneeseen\", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee\nkalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.\n\n\"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia\", sanoo hän,\n\"ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette\nottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä.\"\n\nMutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia\nopettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus.\nKasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta,\nkun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.\n\n\"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa\",\nsanoo mies.\n\nPankaa sille nimeksi Nikolai...\n\n\"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä\",\nvastaa nainen.\n\nPitkä, alakuloinen hiljaisuus. Sitten taas se vanha juttu. Mies sanoo:\n\n\"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen\nmuillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on\npitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut.\"\n\n\"Ei ole\", vakuuttaa nainen. \"Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta\ntäytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä\nuskossa, että se on meidän.\"\n\nSiihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut\nhuomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt\nvuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään\nkierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he\nmolemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki\npäätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKoulussa eivät opettajat olleet oikein selvillä siitä, minkälaisen\narvostelun he Nikusta olisivat antaneet. Läksynsä hän osasi kuinka\nsattui, joskus oikein loistavastikin, toiste ei mitään, ja annetut\nmuistutukset ja kehoitukset unohtuivat pian.\n\n\"Mutta lapsi on aina lapsi, ja kun tietää hänen syntyperänsäkin,\nniin...\"\n\nParempaa toivottiin. Mutta merkillinen lapsi hän yhtä kaikki oli,\nsen he olivat valmiit tunnustamaan. Milloin hän muitten leikkiessä\nistua kyykötti jossakin nurkassa aivan kuin ei olisi tiennyt koko\nympäröivästä elämästä mitään, milloin otti kaikkein vilkkaimmin siihen\nosaa.\n\n\"Jotakin slaavilaista\", sanoivat tietoviisaat opettajat.\n\nJa lisäksi he olivat panneet hänessä merkille muutakin: sen, että\nhänessä aina oli jotakin varovaista ja odottavaa ja että hän aina oli\nkuin valmis lyömään. Tätä he eivät käsittäneet muuten kuin siten, että\nhänellä täytyi olla joku aavistus syntyperästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\" kysyi Niku kerran kotona. \"Kuka minun isäni on?\"\n\n\"Johan äiti on sen monta kertaa sanonut, että hän on kuollut.\"\n\n\"Milloin hän kuoli?\"\n\n\"Siitä on jo pitkä aika, lähes kymmenen vuotta.\"\n\n\"Ja äitini on myöskin kuollut?\"\n\n\"Niin, mutta miksi sinä sitä aina kyselet. Hän kuoli silloin kun sinä\nsynnyit.\"\n\n\"Ja kun ei minulla ollut vanhempia, niin te sitten otitte minut.\nNiinhän?\"\n\n\"Niin juuri. Mutta ole nyt rauhassa ja syö. Pian sinun on taas mentävä.\"\n\nNiku jatkaa aterioimistaan, mutta palat menevät suuhun yhä harvemmassa\ntahdissa ja viimein käsi pysähtyy kokonaan.\n\n\"Tässä paperissa seisoo Nikolai Elinanpoika Sarkka eikä isän nimeä ole\nensinkään. Kaikilla muilla on isän nimi. Ja sitten tässä seisoo, että\navioliiton ulkopuolella syntynyt. Mitä se on?\"\n\nKasvatusäiti säpsähtää ja ottaa paperin pojan kädestä. Se oli toiseen\nkouluun vietävä papinkirja, joka oli unohtunut kamarin pöydälle.\n\n\"Anna vasta isän paperien olla rauhassa\", toruu hän. \"Ei se avioton\nmitään ole ja sen sinä kyllä ehdit oppia ymmärtämään.\"\n\nMutta Nikulla on nyt jotkin mielessään eikä hän hellitä. Hetkisen hän\nkyllä istuu vaiti ja hautoo asioitaan pienessä päässään, mutta sitten\nhäneltä pääsee yhtäkkiä:\n\n\"Oliko isä sitten ryssä?\"\n\n\"Ei\", vastaa kasvatusäiti tuskastuneesti. \"Herkeä nyt jo siitä.\"\n\n\"Mutta kun minä olen niin kuullut.\"\n\n\"Keneltä sitten?\"\n\n\"Suutarin Tuomaalta ja muiltakin.\"\n\n\"Ne valehtelevat.\"\n\n\"Eivät valehtele.\"\n\n\"Valehtelevat ne. Ole varma siitä.\"\n\nNyt ei Niku enää voi hillitä itseään, vaan purskahtaa itkuun.\n\n\"Eivät ne valehtele\", nyyhkii hän. \"Eivät ne siitä muuten aina puhuisi.\nJa sitten ne sanovat, että ota selvä asioista.\"\n\nKasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja\nkoettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen\npäätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:\n\n\"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet.\nJokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla.\"\n\nNiku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään\novat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa\nkasvatusäidin puoleen.\n\n\"Entä äitini\", kysyy hän kuiskaten, \"oliko hän sellainen, niinkuin ne\nsanovat, sellainen huono nainen?\"\n\n\"Ei\", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. \"Hän kuuluu olleen hyvä ja\nkunnon ihminen.\"\n\nSiiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa\nnyrkkiin pienet kätensä. \"Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista\npuhumaan\", sanoo hän ääni väristen, \"niin minä kyllä...\"\n\n\"Mitä sinä nyt?\" keskeyttää kasvatusäiti.\n\n\"Niin minä ne kyllä tapan\", lopettaa pikku poika synkästi.\n\n\"Älä, poika parka, puhu niin hirveitä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä\nseuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa\nja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa\nitsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää,\nvoidakseen sitten kostaa.\n\nMutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle\nvirnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli\nhänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen\noksennuttavan paperossin.\n\nSilloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin\nkasvatuslaitokseen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä\nautojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä\nrakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti\nrahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia\nsillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä\nsyrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei\nhänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt\nlämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin\ntäytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.\n\nKaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku\ntarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää,\npenkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin.\nMutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen\nsävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella\ntaskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.\n\nMutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain\nkylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat\nkesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin,\nmutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on\nmelkein kuin olisi elänyt puolialastomana.\n\nVaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan\nylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli\nkelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen\ntakaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin\nkanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta\nja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin\naikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.\n\nSillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän\npääsi kasvatuslaitoksesta. \"On paras, että tulet suoraan tänne\", olivat\nhe kirjoittaneet, \"niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa.\"\n\nNiku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui\nhänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä\ntultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä\nhe tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut\nlaitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia,\nettä tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan\npaperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta\ntyöttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon\nkeskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt\nistuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan\ntäysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty\nilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä\nkävelemään.\n\nTätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät,\njotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa\nrupeamalla \"rikkuriksi\", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että\nsyökööt itse liemensä molemmin puolin.\n\nNyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta,\nvaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän\nei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin\ntyönjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä\nja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen\nhänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli\nviettänyt kumoon kaadetun veneen alla.\n\nNiku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten\nvuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan\nmarisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko\nyhteiskuntaa.\n\nJoku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka\nohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä\nNikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee\nlaiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas\nseuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.\n\n\"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut\ntietoa jostakin?\"\n\nTämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava\nyö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.\n\nItsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella,\nvuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän\noli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran\npäivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista\nollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että\ntoimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma\nselkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.\n\nSuurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä\nhänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut\nhaljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska\nmyöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan\ntai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia,\njonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.\n\nNiku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne\nsellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin\nopettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne,\njotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä\nasianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu\nyhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen\nvieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet\nsanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan\nkiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin\nsiinä hän nukkuisi aamuun asti.\n\nIhmisiä kulkee ohi, käy aina pimeämmäksi, Niku miettii.\n\n\"Ryssä, perkele. Huora.\"\n\nHän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se\npannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi\nvaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole\nvain sellaisia \"vahingonlaukauksia\", joiden alkuperäinen tarkoitus\non ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis\nsuuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.\n\nSitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että\njokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei\nliikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu\nlaitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka\npuhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai\nei ollut nupiltaan erittäin viisas.\n\nNiku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko\nhuomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen\non hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut\npulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole\nhänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan\nhänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään\nmitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään\nkuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin\nollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista\nkuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.\n\n\"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan\", mutisee Niku itsekseen, nousee\nja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.\n\nSitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen\npuolestaan olla ratkaistu.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKyllähän maantie kulkijansa elättää.\n\nNiku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme\nyötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän\nmuistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä\nja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin\njonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo.\nEi muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri\nmuuta kuin jalat allansa.\n\nJa maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää\nkulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi\ntai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska\ntalojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku\nmarkka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi\nvaellus on edessä.\n\n\"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan\",\narvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti.\nNiku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä\nnäyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa\nyhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. \"Saisiko talossa yösijaa?\"\ntiedustelee hän. \"Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat\ntäynnä.\"\n\nRengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina,\nröyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt\nja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia\nkatseita. Niku menee ovea kohden. \"Minne se sälli nyt?\" kysyvät miehet.\n\"Eteenpäin vaan\", vastaa hän huolettomasti. \"Ja terve sitten.\"\n\nEivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat\ntai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon\näskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta\nja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen\nmatkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.\n\nKerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen\nalla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee.\nMutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole\ntanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin\nosaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin\npuhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen\nenempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.\n\nVasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat\ntotella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän.\nNäin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on\nelämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se\nkäykin.\n\nMutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se\non, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa\nkuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava\nselkään.\n\nNiku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon\nalkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä\notsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.\n\n\"Mitä te minusta tahdotte?\" kysyy hän.\n\n\"Mitä sinulla on täällä tekemistä?\" kysyy joku paikkakunnan mies\ntakaisin.\n\n\"Samaa kuin teillä muillakin, — tanssin.\"\n\n\"Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, ettei tämä ole mikään kulkurisällien\nkestikievari.\"\n\n\"Jaa että kuinka?\"\n\nMiehet katsovat häneen kuin tappelunhaluiset kukot.\n\n\"Kyllä se on terveellisintä, että alat korjailla luusi täältä.\"\n\nTällä kertaa Niku ei viitsi ruveta laskelmoimaan eikä arvostelemaan,\nminkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi tappelussa, eipä edes\npuolustamaan kunniaansa. Illan tunnelma on hänet yllättänyt, tehnyt\nsamalla kertaa alakuloiseksi ja toivovaksi. Kyllä hän uskaltaisi\nylivoimankin uhalla, muttei tappelusta nyt ole — tällä kertaa.\n\n\"No hyvästi sitten ja kiitoksia\", sanoo hän ja peräytyy hiljakseen\nmaantielle.\n\nMiehet vilkuilevat toisiaan melkein hämmästyneinä. Näinkö vähällä\nsiitä pääsikin, saamatta näyttää urhoollisuuttaan ja voimiaan. Tilanne\njäi auttamattomasti hiukan noloksi, eikä äskeinen tanssitunnelma enää\nottanut palatakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin\nsaanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan.\nTytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta\nkerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka\nkymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.\n\nHän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa\nsinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään\nmaantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko\ntappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten\ntappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät\nole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri\nnimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään\nole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen\nkaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.\n\nEräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan\nolevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta\nnyt kaikkien taivaan tuulten purema.\n\n\"Iltaa!\"\n\nVanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja\nvillakori on hänen edessään lattialla.\n\n\"Iltaa vaan\", vastaa hän.\n\n\"Saisikohan teillä yösijaa... tai kenties teillä on omaa väkeä.\"\n\n\"Ei täällä sen kummempaa väkeä ole kuin minä. Ja on tänne moni ja\nmonenlainen poikennut.\"\n\n\"Vai on. No sitten saanen minäkin jäädä aamuun\"?\n\n\"Miksei rahaa vastaan.\"\n\n\"Kuinka suuri sen rahan pitäisi olla?\"\n\n\"Minkä nyt antanet muutaman markan. Etkö sinä ole kulkureita?\"\n\n\"Niitäpä juuri. Ja niillä ei ole markkoja liiemmälti.\"\n\n\"Eikä töitä ole löytynyt?\"\n\n\"Ei isommasti. Niin vain, että on saanut hengen kitisemään.\"\n\n\"Ei tiedä, miten tässäkään pitäjässä onnistut. Vaikka kyllähän täällä\non isoja taloja. — Tahtoisitko sinä kahvia?\"\n\n\"Miksen, tietysti. Kiitos vaan.\"\n\n\"Ei siitä kiitoksella pääse. Siitä menee eri maksu.\"\n\n\"Onpa siinä rahanahnetta ämmää\", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo:\n\"Eiköhän tuota maksua kestettäne.\"\n\nEukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly.\nHänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu\nkohdalle, on sitä käytettävä.\n\n\"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta\", puhelee\nhän, \"mutta yksi täällä kerran teki lapsen.\"\n\n\"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin\non tehtävä.\"\n\n\"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara\nvietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee.\"\n\nKahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu\nomituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo\nnähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut\nsormensa mukana.\n\n\"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä\", juttelee hän, \"sekä äitiä\nettä lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä.\nÄidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja\nsiihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa.\"\n\nNiku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta\nsitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen\nkoko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt\nja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse\nviety kaupunkiin hoidettavaksi.\n\n\"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?\" kysyi hän pitkän\ntuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. \"Jaa —\nihminen, kysyit?\" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa\nsiis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.\n\n\"Se oli niin huonossa kunnossa\", jatkoi hän sitten, \"että sitä on vähän\nvaikea sanoa. Tuohon se töksähti ovenpieltä vastaan ja tuohon lattialle\nteki...\"\n\nNiku on käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.\n\n\"Tuohonko lattialle?\" keskeytti hän.\n\n\"Siihenpä juuri. Ja minä juoksemaan naapuriin, sen arvaa. Mutta\nkyllä se näytti toimekas ja hommakas ihminen olleen, ja korea se oli\nkatsella. Vaan sattuuhan sitä tapaturma kenelle tahansa. Juo nyt\nkahvia.\"\n\nEukko asettelee kahvivehkeitä pöydälle, josta maali aikoja sitten on\nkulunut pois, mutta Niku tuskin huomaa hänen sanojaan ja kehotustaan.\nHän vain katselee kulunutta permantoa, eikä hän ajattele mitään, mutta\nhänen kurkkuunsa nousee pakahduttava tunne niinkuin lapsena, silloin\nkun itku oli tulemaisillaan.\n\n\"No, juo nyt, se on jo kaadettu.\"\n\nSeinäkello nakuttaa aurinkoisessa tuvassa ja kahvi höyryää pöydällä.\nNiku siinä vain tuijottaa eteensä ja yrittää päästä ajatuksen päästä\nkiinni. Viimein hän ojentautuu, heittää rahan pöydälle, ottaa lakkinsa\nja nousee lähteäkseen.\n\n\"Etkö sinä yöksi jäänytkään?\" kysäisee eukko ihmeissään.\n\n\"Ajattelin, että jos tässä sittenkin jatkaisi matkaansa. Hyvästi vaan\nja paljon kiitoksia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan\nNikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten\nmetsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.\n\nTulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä,\njoka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut\nensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen\nkohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt\npoika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.\n\nHänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen\nväsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.\n\n\"Voi jumalaut sentään\", pääsee hänen huuliltaan.\n\nJa hetkistä myöhemmin tulee kuin huokaus:\n\n\"Mutta pirunkos minä sille mahdan.\"\n\nSitten hän nukahtaa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nNiku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin\naukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän\nviimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen\npoikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo\nvielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että\nse kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi\nvaatiakaan.\n\nVain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat\ntoimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut\nniinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin\nristin kultainen kimmellys.\n\nKasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.\n\n\"Mutta eikö se ole Niku?\" kysyy hän viimein.\n\n\"No mutta elämässä, Niku se on!\" pääsee kasvatusäidiltä.\n\n\"Joo, kyllä se minä olen\", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi\nnäille ihmisille jotakin.\n\n\"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?\"\n\n\"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä\nminulla ole mitään tuomisiakaan.\"\n\n\"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren\nmiehen aseman...\" Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja\nvastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa\nyksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin\nunta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei\nhänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on\nviime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken;\nviime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä\neteen on sattunut.\n\n\"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan\nsopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea\nvakinaista työtä.\"\n\nNiku katselee miettiväisenä eteensä.\n\n\"Kyllähän se niinkin olisi\", vastaa hän, \"muttei se nyt kävele.\"\n\n\"Miksei sitten?\"\n\n\"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä\npitempiä aikoja olla.\"\n\n\"Mutta ehkä muualla?\"\n\n\"Sitä en osaa sanoa.\"\n\nSyntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:\n\n\"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?\"\n\n\"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt.\"\n\nKasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka\nNiku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?\n\n\"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin\npitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein\nsamalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa\nsille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?\"\n\nKasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee\nomia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin\näitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä\nsen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.\n\n\"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?\" kysyi kasvatusäiti vihdoin.\n\"Hänhän voi olla vielä elossa.\"\n\n\"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on\ntoinen asia.\" Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: \"Kävin\ntullessani hautausmaalla katselemassa... mutten minä mitään löytänyt,\nvaikka miten olisin koettanut etsiä.\"\n\nKasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä,\njoiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa\nniitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa\ntehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:\n\n\"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä\nniillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista.\"\n\nJa hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin\nmietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi\npitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti\nhaudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi\nrimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne?\nKurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.\n\nMuutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.\n\n\"Kyllä hänet tänne on haudattu\", kertoo hän, \"mutta näin pitkän ajan\njälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin\nhautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan.\"\n\nVaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää,\nettä se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja,\njoku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen\näidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti\nollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa\narvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen\näitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai\nriittää.\n\nSeuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin\nerikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole\nsemmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän\nyhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa,\najattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille\nhänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän\najattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä\nmikään saa häntä viipymään yli aamun.\n\n\"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä\", päättää hän. \"Mutta kyllä minä\njoskus ilmoitan.\"\n\nKaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen\nverensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin\nviihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. \"Pidä nyt edes se\nkello tallessa\", sanoo kasvatusisä. \"Ja tässä on sinulle joku markka\nrahaa, jos sattuisit tarvitsemaan.\"\n\n\"Kiitoksia, vaikka suottapa se melkein on.\"\n\n\"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin\nasumaan, jos hengissä pysymme.\"\n\nKasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle\nkätensä.\n\nSarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä,\nmitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön.\nSitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee,\nlaskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri\nmielentiloissa on noussut.\n\nHän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti\nsuutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun\npihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt,\nsamalle tielle, josta tulikin.\n\nJa kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei\nhänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän\nmaailmassa on aivan yksin.\n\n\n\n\nX\n\n\nOnko Jumalaa olemassa vai eikö ole?\n\nSarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla.\nNe ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen\nkatsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi\nhautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus,\nja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on\nkestänyt aikansa ja sitten kadonnut.\n\nMutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei\nkuulu tähän yhteyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon\nsäteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista\nollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa\nparhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele\nmitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että\npäivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee\ntaloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on\nnälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran\nepäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.\n\nSilloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja\nsinisilmäinen, tulee huoneeseen.\n\n\"Mutta isä\", sanoo hän, \"tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri\naamulla siitä puhuitte.\"\n\nEnempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan\nsällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon\nisäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo,\nettä juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän\nratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:\n\n\"Menette syömään sitten.\"\n\nEi Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt\nkaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että\ntätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että\n\"jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan\", lyödään litviiki\nkäteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein\nkokonainen kuukausi kulunut.\n\nTästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se\nei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat\nseurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain\njoku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen\nja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen\njossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon\npuolesta ei anneta.\n\nMuutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu\npenkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on\nansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja\nisäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat\nmenneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo\nillalla.\n\nHelmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista.\nEhkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää\nkatseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen\nei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti\najattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.\n\nTällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli,\nja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja\nkatseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.\n\n\"Siellä on kamalan kuuma nyt\", sanoo Helmi ohimennen. \"Hyvät\nheinä-ilmat\", myöntää Niku. \"Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi\nukkoseksi.\"\n\nNiku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.\n\n\"Ei, ei se tänään ainakaan... ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki\nsaamme onnellisesti korjuuseen.\"\n\nPiika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas\nkahvipannua kantaen ulos.\n\n\"Se vie sitä sulhaselleen\", sanoo Helmi. \"Se on sen lutissa.\"\n\nSarkan Nikolai hymähtää.\n\n\"Onhan se hyvä, että niillä on sulhasensa\", tokasee hän.\n\nEttä keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä\nenemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.\n\nMutta talon tytär helähtää lyhyeen, ohimenevään nauruun.\n\n\"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta\", jatkaa hän. \"Tämä on vain\nyksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä\nhuomannut?\"\n\nNiku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. \"Ei, en minä sitä\nhuomannut\", vastaa hän. \"Ja muutenkin... en minä olisi välittänyt.\"\n\nHuoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on\njo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan\nodottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus,\nettä hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan\nääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.\n\n\"Mistäpäin te olette kotoisin?\" kysyy hän.\n\nTytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja\nkuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.\n\n\"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista\", vastaa Sarkan Nikolai\nyksikantaan. \"Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä\nsen kaupungin lähettyvillä.\"\n\n\"Oliko se teidän kotimökkinne.\"\n\n\"Ei ollut. Se oli vain sattumalta.\"\n\n\"Kai teidän vanhempanne elävät?\"\n\nNiku puraisi huultaan ja mietti ennenkuin vastasi.\n\n\"Äitini kuoli heti minut synnytettyään\", sanoi hän sitten miltei\ntylysti.\n\n\"Entä isä?\"\n\nNyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti,\nniinkuin näytti.\n\n\"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on\nmuutaman tunnin ollut äiti.\"\n\nNeitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät\ntotisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.\n\n\"Ei sen takia saa olla katkera\", sanoo hän viimein.\n\nJa Sarkan Nikolai myöntää:\n\n\"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan.\"\n\nTällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti,\nmutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen\nkulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys\npääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua,\nei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee\nmustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi\nkatselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka\nhän samalla yrittää ajatella: \"Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa\noikeastaan on tekemistä.\"\n\nJa eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen\nniinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu\nkahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo\nkääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan\nsilloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy\noitis takaisin: ei, saakuri, _näin_ minä en voi mennä, mitä se\najattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.\n\nNaputus,\n\nMutta hiiskahdustakaan ei kuulu.\n\nToinen, entistä hiukan kovempi.\n\nKuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää\nunissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.\n\nNiku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.\n\nSilloin joku tulee ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.\n\n\"Minä, Niku.\"\n\n\"Voi hyvä Luoja, miksi sinä tulit?\"\n\nÄäni oli yhtäkkiä vaimennut kuiskaavaksi voihkimiseksi.\n\n\"Mene pois\", kuuluu taas, \"tästä ei ikinä seuraa hyvää.\"\n\nNiku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen\njalkansa rappusilta.\n\n\"Minulla olisi vain ollut vähän sanomista\", kuiskaa hän vihdoin.\n\nSisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu\nkuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.\n\n\"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot\", sanoo Niku puoliääneen ja\nnostaa toisenkin jalkansa rappusilta.\n\nSilloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.\n\n\"Kyllä tämä on liian rohkeaa ja tyhmääkin. Mutta ethän viivy kauan?\"\n\n\"En. Jos sinä pelkäät, niin saatanhan minä olla poissakin.\"\n\n\"Niinkö se vain olikin?\" tulee melkein kylmästi.\n\n\"Ei niin. Mutten minä tahtoisi, että sinä pelkäät.\"\n\nTyttö siinä oven raossa empii kauan aikaa.\n\nTämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun\noven takaa ovat luetelleet tunteitaan.\n\n\"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa\", sanoo\nhän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.\n\nSitten hän jatkaa:\n\n\"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme\nsinun tullessasikin.\"\n\nJa jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun\nkannelle.\n\n\"No, anna sanomisesi tulla nyt!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin.\nMutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen,\nmutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja\nsalaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin\nsaattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen\nhihkaisun.\n\nNiin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan\nNikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten\nvalonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista.\nKäsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne,\nettä lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän\non kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja\nautuutta.\n\n\"Niku\", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.\n\n\"Jaa.\"\n\n\"Mitä sinä oikein ajattelet?\"\n\n\"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on\nmahdollista.\"\n\n\"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua.\"\n\n\"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin.\"\n\nSarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy\nhiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty\nkeskeytymättä kestämään hautaan asti.\n\n\"Minä niin pelkään\", kuiskaa Helmi taas, \"minä niin pelkään, kuinka\nminun käy.\"\n\n\"Voi, hyvä ihminen\", jatkaa hän kiihkeästi, \"vaikka me miten olisimme\nrakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin _se_ olisi\nsaanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri\nsyntikin.\"\n\nYhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa\nhuulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: \"Itsepähän tahdoit ja —\npirunkos me sille enää mahdamme\". Mutta se kylmyys menee samassa\nkuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää\njossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä\ntytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja\nkuiskaa:\n\n\"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa\nminut tieheni ja silloin...\"\n\n\"Silloin?\" kysyy tyttö vavisten.\n\n\"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen\ntyöpaikan löydämme, että tulemme elämään.\"\n\nTyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa\nitkuun.\n\n\"Minä en voi, kuule\", nyyhkii hän, \"minä en voi jättää kotiani\".\n\nNikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: \"Minkä minä sille\nsitten mahdan\". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin\nvain hellästi:\n\n\"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan.\"\n\n\"Ei\", pyytää tyttö kiihkeästi, \"sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et\nsaa lähteä minnekään.\"\n\n\"Ellei minua suorastaan ajeta\", vastaa Niku synkästi, \"niin sinä\ntiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti.\"\n\nOliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten\nhäntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet\ntoisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.\n\nHengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he\npuristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan\nkohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi\ntehty kysymys:\n\n\"Piru tietää, mikä tästä lopuksi tulee.\"\n\nJa kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja\nolemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:\n\n\"Meitä ei mikään eroita.\"\n\nMutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa\nkiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.\n\nJa niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin,\nuskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.\n\n\n\n\nXI\n\n\nMuutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä\nja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä\npäätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa\nosan onnentunteestaan muillekin.\n\n\"Arvoisat tuttavani\", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin\nja alottaa uudelleen: \"Rakkaat kasvatusvanhemmat.\" Siihen asti\nse on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten\nesilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan\nNikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee\nkynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se\nmiettienkään valmistu. \"Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja\nminun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta\naina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen\nollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset\nkasvinveljelle ja -sisarille.\"\n\nHän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava\njotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan\nliikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin\nasiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.\n\nTupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja\nkysäisee sivu kulkiessaan:\n\n\"Kenelle sinä kirjoitat?\"\n\n\"Kasvatusvanhemmille vain.\"\n\n\"Pane terveisiä minultakin.\"\n\nNoin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän\nmusteeseen ja jatkaa:\n\n\"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se\non muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy\nympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä\nriittää.\"\n\nSiinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin\nliiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta\nNiku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain\nkynänvedoin: \"Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka.\" Postin\nlähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.\n\nMutta kun hän saa kirjeensä pudotetuksi laatikkoon, on hänen mielensä\nvakava ja juhlallinen aivan kuin olisi hän suorittanut jonkun\nmerkillisen teon. Se johtui siitä, että hän tiesi tuottaneensa\nkasvatusvanhemmilleen iloa. Ja hän tahtoi tuottaa sitä vastakin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSyksy on jo tullut ja vilja on leikattu. Osuuskunnan lokomobiili ja\npuimakone tuotiin jo päivemmällä Saareen, huomenna aletaan puida ja\nsitä voi kestää neljä tai viisi päivää, mahdollisesti kuusikin. Saa\nnähdä, minkälainen jyvän lähtö tulee olemaan.\n\nKeskustelu tapahtuu pimeässä yössä. Nainen odottelee kujan mutkassa,\nentisen riihen luona, ja mies kääntyy kujalle maantieltä. Hän kulkee\nverkkaista tahtia ja viheltelee hiljaa kulkiessaan. Joskus hän sytyttää\npaperossin, mutta antaa sen jälleen sammua. On keskiviikko-ilta, eikä\nmies lainkaan tiedä, että nainen häntä odottelee. Hän luulee naisen jo\naikoja sitten menneen luttiinsa ja ajattelee, että pianpahan minä tästä\nehdin.\n\nNo niin. Nainen seisoo hievahtamatta paikallaan ja kuuntelee miehen\nhiljaista, tyytyväistä viheltelyä. Nyt mies ehtii kohdalle. Silloin:\n\n\"Niku!\"\n\nTulija pysähtyy ja katselee ympärilleen.\n\n\"Ka, sinäkö siinä\", sanoo hän huomatessaan naisen ja astuu kohti.\n\n\"Niin, minä\", vastaa nainen ja äänessä on katkeruutta. \"Keneksi minua\nluulit, Hiljaksiko?\"\n\n\"Minä luulin sinun jo menneen nukkumaan, kun ei sinua kuulunut. Ja niin\nlähdin sitten minäkin tieheni.\"\n\n\"Kuinka minä tällaisessa kunnossa? Ja minä ajattelin, että sinulle on\nhauskempaa, kun minua ei tule.\"\n\n\"Joko taas! Ja siitä sinun kunnostasi, — en minä sitä huomaa eikä\nkukaan muukaan. Taidat itsekin vain turhia kuvitella.\"\n\n\"Voi, Niku rakas. Kyllähän minä sen verran asioita tiedän. Ja että sinä\nviitsit — juuri nyt.\"\n\n\"Mitä viitsin?\"\n\n\"Kulkea seuran talolla tansseissa.\"\n\n\"Mutta puhehan oli, että sinä tulisit sinne myöhemmin. Ja minähän jo\nsanoin, että kun sinua ei tullut, niin lähdin pois.\"\n\n\"Ja sitten kuherrella Hiljan kanssa.\"\n\n\"Sinä nyt olet merkillinen. Olin niin tai näin, niin ei sittenkään\nkelpaa. Itsehän olet käskenyt puhella ja seurustella muittenkin kanssa,\nolet sanonut, että meitä muutenkin yritetään tarkata.\"\n\n\"Niin, mutta ei nyt sillä tavalla. Sinä olet ollut sen vieressäkin.\"\n\n\"Se on vale\", sanoo mies karkeasti. \"En minä pyri maantielle, tunnen\nsen muutenkin tarpeeksi hyvin.\"\n\n\"Ja muuten\", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, \"voinko minä sille\nmitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa.\nYhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä\nvaan on housut jaloissaan.\"\n\nHelmin on pakko itsekseen naurahtaa: paremmin tuskin olisi voinut sanoa.\n\n\"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla\", valittaa hän. \"Minä en\njaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua.\"\n\nHe ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja\näänettömyys on raskas ja painostava.\n\n\"Se on erehdystä\", sanoo Niku viimein. \"Ei kukaan katsele sinua\nkummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?\"\n\n\"Ihmisillä on tarkat silmät.\"\n\n\"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä,\npiikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan.\"\n\n\"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin\non se huomattava.\"\n\nSarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan.\nHän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään.\nSitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin\nmennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä.\nMinkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan?\nOliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko\nsellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?\n\nHelmi tyrskähtää itkuun.\n\n\"Minä menen järveen\", itkee hän.\n\nNikun täyttää suuri rakkauden ja hellyyden tunne ja hän kietoo\nkäsivartensa Helmin vyötäisten ympärille.\n\n\"Järveen\", toistaa hän kuiskaten. \"Muutahan me olemme suunnitelleet\nemmekä sellaista.\"\n\n\"Mutta, Herra Jumala, kun siitä ei kuitenkaan mitään tule.\"\n\n\"Ei tule!\"\n\nNiku puree hampaansa yhteen ja on pitkän aikaa vaiti. Sitten hän sanoo\nhiljaisesti:\n\n\"Tässä ei auta muu kuin puhua vanhempiesi kanssa.\"\n\nHelmi kavahtaa seisomaan.\n\n\"Varjelkoon! Isä tappaisi meidät molemmat.\"\n\nMutta Niku pysyy edelleenkin tyynenä ja harkitsevana.\n\n\"Tokkohan sentään\", puhuu hän tyvenesti. \"Isäsi on uskonnollinen mies,\nja murhasta on sitäpaitsi jonkunlainen rangaistuskin. Vaikka kyseessä\nolisikin tällainen isätön.\"\n\n\"Niin, mutta ei se sitä katso, kun suuttuu.\"\n\n\"Nyt en minä ymmärrä ollenkaan.\"\n\n\"Joo, mutta mikä ei käy, se ei käy.\"\n\n\"Mutta olenhan minä jonkunlainen työmies. Enkä ole antanut\npuheenaiheita itsestäni.\"\n\n\"Rakas Niku, tunnenhan minä sinut, mutta sittenkin... Sinä et voi\nymmärtää.\"\n\n\"Osan ymmärrän, osaa en. Sitten ei auta muu kuin että lähdet kanssani\nsellaisena kuin olet. Kai mar valtakunnassa työtä löytyy kunnialliselle\nihmiselle, joka ei kenellekään ole tehnyt pahaa. En minä ole kuullut,\nettä kenenkään olisi nykyisin pakko kuolla nälkään.\"\n\n\"Sinähän tiedät hyvin, etten voi lähteä. Isä panisi jyrkän esteen.\"\n\n\"Sitten on lähdettävä salaa. Tai väkisin.\"\n\nHelmin itku uudistuu taas.\n\n\"Ei ei\", sanoo hän. \"Minä en voi. Vaikka kuinka tahtoisin, niin minä en\nvoi.\"\n\nSarkan Nikolai on aivan neuvoton.\n\n\"Rakastatko sinä minua sitten ollenkaan?\" kysyy hän. Kysymys on hänestä\naivan aiheeton samoin kuin vastauskin, jonka tietää tulevansa saamaan.\nMutta hänen oli kuitenkin pakko tehdä se.\n\n\"Kyllä sinun pitäisi se tietää. On meillä siitä riittävästi kokemuksia,\nkummallakin.\"\n\n\"Mutta mitä pirua meidän sitten on tehtävä?\"\n\nHelmi on taas aivan tyyni, kun hän vastaa:\n\n\"Emme voi muuta kuin odottaa. Odottaa, mitä tuleman pitää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen on se keskustelu, joka tapahtuu muutamana mustana alkusyksyn\nyönä Saaren vanhan riihen kynnyksellä. Ei se juttuaminen paljon antanut\ntoiselle, ellei toisellekaan. Kesäinen rakkaus oli saanut syksyisen\nsinetin, siinä koko historia.\n\nSarkan Nikolai saattelee ääneti Helmin tämän lutin ovelle.\n\n\"Et sinä käy sisällä enää?\"\n\n\"En minä tällä kertaa. Ja huomenna on sitäpaitsi hikinen päivä. Minä\nvähän mietiskelen itsekseni asioita.\"\n\n\"Kuule\", huohottaa Helmi säikähtyneenä, \"sinä et vain saa lähteä\nminnekään. Kuinka minun sitten käy?\"\n\n\"Kuinka sinä sellaista voit ajatellakaan\", naurahtaa Niku. \"Hyvää yötä\nvaan!\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nSiihen se jäi. Ristiriitaisin miettein vaeltelee Sarkan Nikolai pimeää\npäärakennusta kohden. Vaikka hän miten koettaa sommitella yhteen\ntapauksia, sattumia ja puheita, niin selvyyteen hän ei pääse. Tehdä ja\nei tehdä, olla ja ei olla. Mikä tästä lopuksi tulee. Silmänräpäyksen\najaksi häneen jo menee ajatus, että olisi paras koota hynttyynsä ja\npainua maantielle. Kirjoittaisi sitten Helmille, että tule jälessä.\nMutta lopuksikin ajatus tuntuu hänestä mielettömältä. Hän rakastaa\nHelmiä ja seisoa tässä täytyy vieressä, vaikka puukkoja sataisi.\n\nVäet ovat jo palaamassa iltamista ja pihalla tulee Hilja häntä vastaan.\n\n\"Mitä sinä täällä kuljet ja kärkyt?\" kysyy tyttö veikeästi ja pysähtyy.\n\n\"Kävin antamassa varsalle juomista\", vastaa Niku jurosti. \"Entä minne\nsinä saattajasi jätit?\"\n\n\"Tällä kertaa oli tytöllä huono onni. Oli parempia viejiä.\"\n\n\"Vai jo oli. Hyvää yötä sitten.\"\n\n\"Eikö sinulle kelpaisi tulla katselemaan minun puotiani?\"\n\n\"Mene helvettiin\", murahtaa Niku hampaittensa raosta ja kävelee\nportaita kohden.\n\n\"Kuulehan, Niku\", sanoo tyttö äkisti ja tulee lähemmäksi. \"Minä sanon\nsinulle yhden asian. Turhaan sinä Helmin luttia vahtaat. Ei sinne ole\npäässyt kukaan muu, etkä sinne pääse sinäkään.\"\n\nKun Sarkan Nikolai vääntää tuvan ovea salpaan, ei hän tiedä, pitäisikö\nhänen itkeä vaiko nauraa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nHelmi oli äitinsä kanssa käynyt kaupungissa ja hänen huomaamattaan\npistäytynyt lääkärilläkin. Se oli ollut harmajapäinen, vanha herra,\njolla oli ollut tuimuutta katseessa, mutta lämpöä äänessä. \"Niin, niin\nse on\", sanoi hän tutkimuksen päätyttyä. \"Kyllä neiti on arvannut\noikein.\"\n\nHuoneeseen tuli hiljaisuus. Helmi oli tullut aivan valkeaksi\nkuullessaan toisen suusta sen totuuden, jonka hän kyllä itse oli\ntiennyt. Vapisevin käsin hän puki vaatteita ylleen.\n\n\"Hyvä Luoja\", pääsee häneltä väkinäisesti, \"mitä minä nyt teen.\"\n\n\"Sitä pitää vähän miettiä, ennenkuin menee puuhailemaan tuommoisia.\"\n\nLääkäri katsoo häneen tylysti.\n\n\"Moraalin puhuminen kuuluu oikeastaan papille eikä lääkärille\", jatkaa\nhän. \"Mutta mitä siinä muuta on kuin että naimisiin ja vähän kiiruusti.\"\n\n\"Kun en minä voi... se on meidän renki.\" Lääkäri viheltää itsekseen.\n\"Kuinka helvetissä\", kysyy hän sitten kimeästi, \"te hänen kanssaan\nolette tuollaiseen joutunut! Ettekö te ole Juhani Saaren tytär\nHirvikylästä?\"\n\n\"Olen... vaan en minä ymmärrä, herra tohtori... Minä rakastan häntä.\"\n\n\"Niin vainkin, rakkaudeksihan sitä tavataan nimittää. Hm... jaa\".\n— Sitten hänen piirteensä lientyvät ja silmiin tulee ystävällinen\ntuikahdus. — \"Tuon asian takia ei kannata olla alakuloinen, se voi\nolla vaarallistakin. Ettekä kuitenkaan saa tehtyä tekemättömäksi. Jos\nuskotte Jumalaan, niin rukoilkaa, ellette, koettakaa järjestää asia\nmaltillisesti ja kantaa taakkanne. Joko hän on lähtenyt?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"No se renki?\"\n\n\"Ei. Miksi hänen olisi pitänyt lähteä?\"\n\n\"Sittenhän ei teidän tarvitse kantaa taakkaanne yksin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten\npaluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän\npäänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan\nsitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi\nja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä\nkeskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi\nsai mennyksi avaamaan.\n\n\"No, mitä se oikein sanoi?\" kysyi Niku.\n\n\"Arvaat sen kysymättäkin\", vastasi tyttö melkein tiuskaisemalla.\n\n\"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin\ntohtoreilta kyselemään.\"\n\n\"Voi sinua!\"\n\n\"Minua?\"\n\n\"Niin, ettäs tänne tulit. En tiedä, rakastanko sinua vai kiroanko.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Mutta nyt se on selvää. Ja mitä Luojan nimessä me nyt teemme?\"\n\nSarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen\nkuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä\non selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne\neivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja\nodottaa.\n\nJa hän sivelee hellästi tytön hartioita, jotka värisevät kuin vilussa.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun\naamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä,\nkatot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.\n\nPuhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut\nääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt.\nHänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen\nja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo:\n\"Helmi!\"\n\nTuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin,\ntuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin.\nMutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että\ntästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän\nvetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin\nse, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän\ntaas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:\n\n\"Helmi! Alahan jo joutua sieltä.\"\n\nMutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat\nrypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee\nmietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä.\nSenjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:\n\n\"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä\nminä soisi, että ne saisivat puheenaihetta.\"\n\nSellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän\nmahtimiehiä.\n\nAitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut,\nmutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.\n\nSaaren isäntä vilkaisee häneen, mutta alkaa sitten katsella ohi.\n\n\"Entä se toinen\", kysyy hän, \"missäs se on?\"\n\n\"Ei täällä ketään ole\", vastaa Helmi hätääntyneesti.\n\nIsä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet\nrävähtävät hermostuneesti.\n\n\"Älä viitsi valehdella\", näyttää ilme sanovan. Ääneen hän sanoo:\n\n\"Käske sen vaan tulla esille.\"\n\n\"Mutta kun...\"\n\nSaaren isännän kasvot vaihtavat väriä ja ääni vapisee.\n\n\"Pitääkö mun todellakin...\", alottaa hän.\n\nMutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut.\nSarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin\ntämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on\nja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt\nsitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.\n\nIlme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.\n\n\"Vai niin\", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten\ntoisen kerran: \"Vai niin.\"\n\nJa seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta\npysähtyy siihen.\n\n\"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte\nselkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä\ntappiolle.\"\n\nHetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:\n\n\"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei.\"\n\nSarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä\nhetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.\n\n\"Kuulkaa, isäntä...\", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.\n\nEikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen\nverran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.\n\n\"Mitä sinulla on minulle sanomista\", sanoo hän, \"ja minulla sinulle.\nAnnan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.\nMutta Helmi...\"\n\nHän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa\nyhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen\nkanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut\ntarvitsevan! Helmille!\n\nSarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa,\nkuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman\nitsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein\niloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa\npäätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku,\ntämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren\nkatseensa maahan.\n\nSaaren äijä kääntyy tupaan päin.\n\n\"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi.\"\n\nJa kun hän tulee takaisin, hän sanoo:\n\n\"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli\ntuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään.\"\n\nSanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa\nja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.\n\nSellainen on Juhani, Saaren isäntä.\n\n\n\n\nXV\n\n\n\"Miksen minä saanut sanoa?\"\n\n\"Herra Jumala, se olisi paikalla tappanut meidät molemmat.\"\n\n\"Saahan se sen kumminkin tietää. Ja nyt minun täytyy pois. Kuinka sinun\nsitten käy?\"\n\n\"Niin, mutta sinä kirjoitat aina väliin, ja kun aika tulee, tulet\nhakemaan.\"\n\n\"Jos siitä mun tulemisestani sitten on hyötyä. Jos sinä sitten lähdet.\"\n\n\"Sinähän ymmärrät, että minun silloin _on_ lähdettävä. Tuli mitä tuli.\nVaan nyt vielä en tahtoisi.\"\n\n\"Niin, tee kuten tahdot. Kyllä minulta ei sisu eikä käsivarsista voima\nlopu, kun tiedän, että sinä...\"\n\n\"Koeta, Niku rakas, ansaita mahdollisimman paljon, ettemme sitten heti\njoudu pulaan. Minä kirjoitan sinulle niin usein kuin suinkin muitten\ntietämättä voin. Ja tiedäthän, kuinka sinua rakastan.\"\n\nTilanteessa on enemmän asiallisuutta ja harkintaa kuin kaihoa ja\ntunnelmaa. Ja aika joutuu.\n\nSarkan Nikolai katsahtaa kelloaan ja nousee. Melkein hymyntapainen\nnousee hänen kasvoilleen.\n\n\"Se puoli tuntia on sitten lopussa\", sanoo hän.\n\nSilloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun\nrintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.\n\n\"Kun sinun sittenkin, sittenkin täytyy mennä, ja minä jään yksin.\"\n\n\"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja\nomasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin.\"\n\nTyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen\nhiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.\n\n\"Älä itke\", kuiskaa hän, \"kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä\nsiitä vielä hyvä tulee.\"\n\n\"Kun et sinä vaan minua unohda.\"\n\n\"En kai.\"\n\nJa äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön\nkorvalle ja kuiskasi:\n\n\"Kuule, Helmi! Me panemme sille nimeksi Nikolai.\"\n\nMaantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi\nja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta\nkas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja\nsuun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei\nollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.\n\nKun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukana\nHirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.\n\n\n\n\nXVI\n\n\n\"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy\ntyötä yhdelle ainoalle miehelle.\"\n\nSarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän\nsen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein\nkipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei\nhänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin\nolisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.\n\nMutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen\nverran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy\nmuodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään,\nmutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle,\nmutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli\nmiljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.\n\nSataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten\nja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee\nsatamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta\nmihin vaan.\n\n\"Eikös se ole Niku?\"\n\n\"On kyllä, mitä sitten.\"\n\nKujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja\nojentaa kätensä.\n\n\"Et sinä taida minua enää muistaakaan.\"\n\nSarkan Nikolai terästää katseensa ja muistelee.\n\n\"Peijakas! Et kai sinä vain liene Tuomas.\"\n\n\"Se sama justiin. Kelpaisiko sinulle ryyppy?\"\n\nNiku miettii. Hän ei ole sitä juuri tapanaan pitänyt, muttei tahtoisi\nmyöskään loukata lapsuudentoveria, — jota on jo aikaisemmin loukannut.\n\n\"Kiitoksia vaan\", sanoo hän, \"mutta se on sillä tavalla, että kun juuri\nparhaillaan olen työn haussa, niin se ei oikein passaisi...\"\n\n\"Ehdit sinä työtä saada huomennakin.\"\n\n\"Lujassa se vaan näkyy olevan.\"\n\n\"No, ota naukku murheeseen.\"\n\nEi viitsi jyrkästi kieltäytyäkään. Sarkan Nikolai kulauttaa itseensä,\nhänet valtaa omituinen, raukaiseva lämpö, ja Helmi ja kulunut kesä\ntulevat heti hänen mieleensä. Eilen hän viimeksi sai Helmiltä kirjeen,\nja työtä tässä on saatava, vaikka henkselit ratkeaisivat.\n\n\"Jaa, että työttäkö sinä vain...?\" kysyy Tuomas jotakin kysyäkseen.\n\n\"Työttä.\"\n\nTuomas näyttää aivan kuin heräävän. Hän on koko lailla päissään ja\nvälähdyttää terveitä hampaitaan.\n\n\"Ei se elätä\", naurahtaa hän. \"Pidä iso kanisteri kotonasi ja pieniä\ntaskussasi, niin elät kuin porvari tarvitsematta heille hikoilla.\"\n\n\"Sitäkö sinä sitten?\"\n\n\"Älä puhu, vaan ota toinen ryyppy. Se tekee hyvää heikolle ja\ntyöttömälle.\"\n\nTällä kertaa ei Sarkan Nikolai enää estelekään, eikä kolmannellakaan,\nmutta sitten hän painaakin korkin lujalle ja lähtee kävelemään.\n\n\"Ei, kyllä minun on lähdettävä taas kurkkimaan ja kärvistelemään.\"\n\n\"No mene sitten. Ja jos joskus ryypyn vaivaan tulet, niin tule tähän\ntaloon ja kysy minua, vaikka löydät sinä kysymättäkin. Katsele nyt\ntarkasti päältäpäin, minkä näköinen se on. Hoksaatko? Se on Nurmenkuja\nviisikymmentäyksi ja minä asun lokaalissa neljätoista. Pane tarkasti\nmuistiin. Sama kamraatti minä olen kuin ennenkin.\" Ja suutarin Tuomas\ntoikkaroi kättään huiskuttaen portista sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Sarkan Nikolai lähtee uudelleen liikkeelle. Hän kiertää entiset\npaikat ja joukon uusia, ja viimein hän saa kun saakin työtä. Se on\nhöyrylaivan purkamisessa ja lastaamisessa.\n\n\"Mutta tehän tulette viinalle\", sanoo päällysmies ja katsoo häneen\nepäilevästi. \"Mahdanko minä voida sellaista käyttää.\"\n\n\"Enkä tule\", väittää Niku silmä kovana. \"Ja jos tulenkin, niin se on\nvain tämän kerran.\"\n\n\"Koettakaa nyt sitten.\"\n\nSarkan Nikolai koettaa. Kuta raskaammat ja hankalammat tarakat ovat,\nsitä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä. Sanoiko se, että viinalle?\nJos sanoi, niin kyllä se on viimeinen kerta, ei hän sen tavaran\nvaivassa ole. Eikä kannatakaan olla.\n\nIllalla hän söi ensi kerran pitkästä aikaa kunnollisesti. Hänen kätensä\nolivat verinaarmuja täynnä ja hänen hartioitansa pakoitti, sillä lasti\noli ollut monenkaltaista: milloin vaikeasti käsiteltävää, milloin\nraskasta liikuttaa, milloin muuten hankalaa. Mutta hänen mielensä oli\niloinen ja reipas, ja vaikka hän tunsikin uupumusta, olisi hän mennyt\njatkamaan, jos siihen vain olisi ollut tilaisuutta. Huomenna hän\ntarjoutuu ylitöihin, jos sellaista vaan sallitaan.\n\nSenjälkeen hän vielä istuutui kirjoittamaan. Käsi tosin vapisi pahemmin\nkuin pitkään aikaan ennen, mutta ajatusten ja sanojen etsimisessä\nei ollut työtä ja vaivaa. Sydän löi ja oli täynnä toivoa, ja sana\nliittyi sanaan, lause lauseeseen itsestään ja vaivattomasti. Helmi saa\nhuolettomana odottaa, mitä tulee, kyllä hän, Niku, täällä hommaa ja\npuuhailee. Vaikka päivässä sanotaankin olevan vain kahdeksan tuntia, on\nniitä tosiasiassa kuitenkin kaksikymmentäneljä, ja tarvitseva mies osaa\nne kyllä käyttää hyväkseen. \"Nuku sinä vain, rakas tyttö, yösi rauhassa\nja muista joskus minuakin.\"\n\nKirjoitettuaan hän vaipui väsyneen miehen raskaaseen uneen, mutta kun\nhän aamulla luki läpi sepustuksensa, ei hän tahtonut tuntea sitä omaksi\nkirjoittamakseen.\n\n\"Onhan se sävyltään vähän ämmämäinen, mutta hyvä se on niinkuin on\",\najatteli hän kuitenkin ja antoi sen pudota kirjelaatikkoon.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nSarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta,\netsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana.\nHyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee\napumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän\nverstaaseen.\n\nHän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta\nlompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi.\nTietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on\nliikkeessä.\n\nTovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus\niltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän\njuttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän\nheille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu\nkyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.\n\nToisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt\nkäsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva\nelämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana\nja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa\nse myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet\nhiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi:\neikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.\n\nJa huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy\nentistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että\nhänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla\nvaruillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin\npalkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa,\nmuutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia\nesiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.\n\nNiku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa,\njoka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa\npysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan\nammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä\nhyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli\nkasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty\nviehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja\nsorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden\njyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista.\nNiissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja\nmusiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti\nkoettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen\nvarsinaisen työajan päätyttyä.\n\n\"Oletteko ennen ollut konepajassa?\" kysyi insinööri.\n\nSarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan\nkysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.\n\n\"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?\" kuului\nseuraava kysymys.\n\n\"Kyllä minulla on\", vastasi Niku vilpittömästi.\n\n\"No niin, mutta onko teillä taipumuksia myöskin?\"\n\nNiku miettii aikansa.\n\n\"Eiköhän halu\", sanoo hän viimein, \"ole melkein samaa kuin taipumus.\"\n\nInsinööri hymähtää ja pyörittelee sormiensa välissä olevaa harppia.\n\n\"Niinhän ne väittävät\", myöntää hän sitten. \"Mutta ammattitaitoistakin\nväkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?\"\n\n\"En\", vastaa Niku punastuen, \"mutta aion kyllä lähiaikoina mennä.\"\n\n\"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja\nminä tahdon antaa teidän koettaa.\"\n\nSillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu\npuolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän\nhuomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä,\nsillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on\nsaanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta\nse tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen\nsaa käsiinsä.\n\nSarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet\nmerkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada\näkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin,\nmutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja\nraskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa\nniihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.\n\n\"Mitähän varten sekin noin\", arvellaan. \"Nuori, akaton mies.\"\n\n\"Mene ja sano, vaikka sillä hyvinkin olisi akanottomeiningit mielessä.\"\n\n\"Mutta eihän se koskaan missään liikukaan.\"\n\n\"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja\nparempia.\"\n\nTämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on\nsuuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri\narvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä\nammattimies. \"Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö\nsitten perää?\"\n\n\"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten\ntomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä\nkysymään asiaa!\"\n\n\"Kysyn minä varsin.\"\n\n\"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti\ntohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa\npistouvata.\"\n\nSarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee\nhänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että\nhänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei\ntiedä mitään.\n\n\"Saattaa hyvinkin olla ryssä. Mutta pirunkos minä sille mahdan!\"\n\nEikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan\njatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut\ntyöhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä\npaikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi\nja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen\nammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa.\nTällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä\nsiihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta\nja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.\n\n\"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon\", ajattelee hän ja jatkaa\najatuksiaan: \"Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun\nei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava\npoissa.\"\n\nNäin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta\nkädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.\n\nVaan äkkiä hän kohottaa päänsä.\n\n\"Perhana!\" sanoo hän itsekseen. \"Sen minä olen kokonaan unohtanut.\"\n\nAsunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä.\nKuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka ei\nHelmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?\n\nSarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon\nja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja\nhakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja\nolisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli\nriitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman\nvähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt\nansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan,\nvaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.\n\nAsunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu\nvain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle\ntyömiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan\nriittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee.\nMutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti\ntule murhetta ja vaivaa sen kanssa.\n\nHuone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta\nhän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias\non lipilaari mies, joka osaa asiansa.\n\n\"Laitetaanko kahden maattava sänky\", kysyy hän, \"vai pannaanko vain\ntavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään\nenimmäkseen viimemainittuja.\"\n\nNiku ei ole selvillä tämäntapaisista asioista ja vastaa totisesti:\n\n\"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin\nenimmäkseen tulisi olemaan.\"\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nKerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän\noli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua\nsoittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä.\nTulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin,\nmetsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun\nkuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt niitten päivien sitten pitäisi alkaa vähitellen lähestyä.\"\n\nNiku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy\nniissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina\nliikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.\n\n\"Älä tule tänne\", oli Helmi kirjoittanut, \"minä tulen ilman muuta, kun\naika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt.\"\n\nSe oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin\nennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä\nvartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö\nedes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet\ntoisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee\npäästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi\nja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi\nmillä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin.\nSiellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.\n\nJonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi\npaikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti,\njohon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:\n\n\"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi.\"\n\nSeuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut.\nLumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat\ntalvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan\nkuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä\nvielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.\n\n\"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta.\"\n\nMutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon\nvalo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän\nnäköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee\npäivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin\nrisahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on\nvain autio eteinen.\n\n\"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?\"\n\n\"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat\njonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, —\nmutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran\nnimessä.\"\n\nSarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän\nyhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään\nniistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.\n\nToisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä\nja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua.\nEihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse\nHirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan\nkirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!\n\nHivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti\nkuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö\nvelvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he\nhuomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee\nhuomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.\n\nNäin kuluvat päivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.\n\nNiku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun\npostinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee\nsitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä\ntarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.\n\nKirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa\nja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla\nhän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus\nsaa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat\nhänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja\npaperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki\nvoimansa ja lukee.\n\n \"Hyvä Niku!\n\n Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain\n lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän\n meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii\n minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin\n sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle.\n Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.\n\n                                                   _Helmi_.\"\n\nSarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat\ntanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu\nkuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän\nistuu tunti tunnilta.\n\n\"Sopivamman\", mutisee hän itsekseen, ja: \"Vihitty kuukausi sitten.\"\n\nMutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö\nraivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana\npääsee hänen huuliltaan.\n\n\"Jumaliste!\" kirjoittaa hän. \"Vielä kerran minä tulen.\"\n\nHänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa\non horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.\n\nEikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli\nkodikseen sisustanut.\n\n\n\n\nXIX\n\n\n\"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit,\nniin ala kantaa framille.\"\n\nSarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan\nkulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden\nkuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta\nennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia\nsokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän\non vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on\nväsynyt.\n\nSuutarin Tuomas katselee häntä haalein, veristävin silmin.\n\n\"Onks sull rahaa ja?\" kysyy hän.\n\n\"Onks sull? On. Kysy sitä vielä. Vaan pitääkö sinulle näyttää?\"\n\n\"Ei ole väliä. Saamasi pitää niin, että nyrkit ovat savessa.\"\n\n\"Tuossa on. Ota se nyt ensi aluksi. Lisätään sitten kun se aika tulee.\"\n\n\"Kylläpä sinusta on tullut aika porvari.\"\n\nTuomaan silmät välähtävät, kun hän pistää setelin liivintaskuun ja\nmenee asialleen. Mutta Sarkan Nikolai kätkee lompakkonsa varmimpaan\ntaiteensa. Hetken kuluttua Tuomas tulee.\n\n\"Kuule\", kysyy hän, \"mitä varten sinä tuota hanuria mukanasi kiikutat?\nOletko sinä ruvennut pelimanniksi?\"\n\n\"Onko minulla hanuri?\"\n\n\"Siinähän se on vierelläsi. — Hä, oletko sinä ollut hummaamassa?\"\n\n\"Ei, en minä koskaan ole ollut niissä hommissa, ellen ala vähitellen.\"\n\nSilloin Niku muistaa, että hän tullessaan on poikennut kotonaan ja\njostakin päähänpistosta ottanut hanurin kainaloonsa.\n\n\"Alkuaan minä ajattelin soitella tällä muutamalle tytölle, mutta nyt on\nsama, vaikka soittelisin sinulle. Mutta naukataan ensin.\"\n\n\"Kippis vaan. Eikö se olekin ryssillä se musiikinpuoli niinkuin\nveressä?\"\n\n\"Sitä ne hokevat. Tanssi ja musiikki. Kuule, Tuomas, oletko sinä\nkoskaan rakastanut naisihmistä?\"\n\n\"Montakin.\"\n\n\"Ja onko kukaan sinua jättänyt?\"\n\n\"Jokainen on jättänyt heti kun on tullut tarkemmin tuntemaan. Mutta\nkukaan ei niin nopeasti kuin sinua.\"\n\n\"Hä! Mitä sinä meinaat?\"\n\n\"Äitisi jätti sinut saatuaan tuskin sinua kunnolla valmiiksi.\"\n\n\"Saatana, Tuomas, jos henkesi on sinulle kallis, niin...\"\n\nSarkan Nikolai kavahti seisomaan, puukko välähti hänen kädessään ja\nsuutarin Tuomas peräytyi huulet vavisten ja kalpeana. Minuutin näytti\nsiltä kuin miesmurha olisi tulossa. Mutta sitten Niku pisti puukkonsa\ntuppeen ja istuutui raskaasti huoahtaen. Hän näytti aivan selvinneeltä.\n\n\"Älä kiusaa minua, vaan ole hyvä kaveri ja juo!\" sanoi hän\nrauhallisesti. \"Ja anna äitivainajan maata rauhassa kankaassaan. Se\nkuuluu lopultakin olleen hyvä ihminen.\"\n\n\"Minulla tahtoo tuo suuvärkki olla niin kärkäs laulamaan\", virkkoi\nTuomas anteeksipyytäen, \"tiedäthän sen jo vanhastaan. Mutta ryypätään\npois vaan.\"\n\nHuoneeseen tuli raskas, painostava hiljaisuus Vain lasit kilahtivat\ntuon tuostakin ja savupilvet kävivät paksummiksi. Sarkan Niku humaltui,\nmutta hän ajatteli samalla kertaa äitiään ja Saaren Helmiä ja tuli\nsiihen johtopäätökseen, että jos äitivainaja syntinsä takia oli\ntuomittu helvettiin, niin kyllä hän kernaasti tällä kertaa olisi samassa\npaikassa.\n\n\"Kohtalo kiertyy, kiertyy kuin kiertyykin, perkele vie\", sanoi hän\nenemmän itselleen kuin toiselle \"Ryssä ei koettanutkaan korjata\nerehdystään ja pääsi sen enemmittä, minä tein, minkä ihminen voi ja\nsaan silti kärsiä. Minä en tiedä, rakastiko ryssä, mutta minä rakastin.\nJa äiti sai kärsiä ja kuolla sen takia, että oli piika ja vähän\nhuorahtanut, mutta Helmi kulkee pää pystyssä siksi, että se on talon\ntyttö ja vihittiin kuukausi sitten. Mutta se onkin _minun_ Helmini. —\nSanotko sinä vielä, piru, ettei kohtalo kierry? Hä?\"\n\nToinen kuuntelee ihmetellen ja silmät harallaan.\n\n\"Mitä sinä oikein itsekseni turiset?\" kysyy hän. Nikolai havahtuu.\n\n\"Sitäkö se sinuun kuuluu!\" tiuskasee hän. \"Juo. Niin, minä aioin kysyä\nsinulta, että kun tyttö sinut jättää, mitä sinä silloin teet?\"\n\n\"Minä ajattelen, etteipä tuo ainoa ole maailmassa, ja haen toisen.\"\n\n\"Reippaasti toimittu. Mutta mistä minä tähän reikään haen toisen ja\nsopivan?\"\n\n\"Ellet sinä siihen pysty, niin minä hommaan. Minä sanon, jukukliut,\nettä kun minä sen tuon tähän paikkaan, niin, kun sinä vain sen\nnäetkin...\"\n\n\"Älä helkkarissa! Mitähän minä sitten teen?\"\n\n\"Sulat, sulat siihen paikkaan. Ihan seisoallesi.\"\n\nSarkan Nikolai hörppäsi lasistansa.\n\n\"Kuulehan nyt, Tuomas\", sanoi hän vakavasti. \"Sinä puhut näistä\nrakkauden asioista niinkuin... niinkuin elukka.\"\n\n\"En muista nähneeni hevostakaan kuin pikku kakarana. Mutta enhän minä\ntietenkään osaa rakastaa niinkuin ryssä rakastaa. Se kuuluu niillä\nolevan erikoinen konsti.\"\n\nSarkan Nikolai hörppäsi uudemman kerran, kakisteli ja irvisti.\n\n\"Minä tarkoitan oikein tosissani\", puhui hän sitten, \"että jos sinä\nolisit rakastanut kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, — muutenkin kuin\nnoin vain, että on saanut maata vierekkäin ja niin poispäin, — jos te\njoskus olisitte aikoneet mennä yhteen ja teillä olisi lapsikin, sinä\nhommailisit ja puuhailisit, minkä hengestä lähtee, ja hän sitten äkkiä\nmenisikin naimisiin toisen kanssa. Pirunko silloin tekisit?\"\n\n\"Minä veisaisin kiitosvirren siitä, että pääsisin maksamasta ruokkoa.\"\n\n\"Vaan entä ellei se olisi sinun ruokkosi vaivainen?\n\n\"Sitten on naisessa vika.\"\n\nNiku vetää kulmakarvansa yhteen. Tätä puolta asiassa hän ei ole tullut\najatelleeksi. Ei, se ei voi olla mahdollista.\n\n\"Ja\", jatkaa toinen päätään huojutellen, \"voisin minä tehdä senkin,\nettä menisin ja työntäisin veitseni miehen rintaan.\" Silloin Sarkan\nNikolai hypähtää ylös. \"Perhanan poika!\" huudahtaa hän, pudistaen\nTuomaan kättä. \"Sinäpä, sinäpä sen sanoit.\"\n\nHän seisoo siinä ympärilleen katsellen ja aivan kuin paikalla aikoisi\nlähteä, mutta sitten hän taas horjahtaa sohvalle istumaan.\n\n\"Ei, ei\", mutisee hän itsekseen. \"Murhasta on suuri rangaistus, vaikkei\nsuinkaan minun kanssani ole väliä. Mutta minä mietin, minä mietin...\"\n\nSitten hän tarttuu hanuriinsa ja alkaa sillä vedellä pitkäveteisiä,\nsurumielisiä kappaleita.\n\nPäivä onkin jo loppuunkulunut, alkaa hämärrellä ja tulee ilta. Sarkan\nNikolai istuu pää riipuksissa ja alkaa olla aivan valmis.\n\n\"No, Nikolai\", sanoo Tuomas virkistyen, \"otapas siitä itsellesi täräys\nja aletaan miettiä sitä neitosta.\"\n\n\"Mitä perhanan neitosta?\"\n\n\"Sitä, jonka oli määrä korvata se Helmi, tai mikä sen nimi nyt oli.\"\n\n\"Anna sinä vain niitten ilotyttöjesi olla ja...\"\n\n\"Minä vannon sinulle...\"\n\n\"Älä vanno yhtään mitään. Kyllä minä sinun huorasi ellen tiedä, niin\naavistan, enkä minä niistä välitä penninkään edestä.\"\n\n\"Kylläpä sinä nyt...\"\n\n\"Joo, minulta ne eivät hyödy penniäkään eivätkä mitään muutakaan. Älä\nyritäkään. Vaan ota minua käsikynkkään, saata kotiin ja pidä ryyppy\nhuomisen varalle. Tai voithan sen jo ottaa mukaasi.\"\n\n\"Onko sinulla oikein kotikin?\"\n\n\"Tule ja katso.\"\n\nKulku käy läpi öisten katujen ja hämäräperäisten kujien ja viimein\npäädytään Sarkan Nikolain kotiin. Tuomas hämmästyy, kun hän astuu\nsisään. \"Ketä varten sinä tämän olet laittanut?\"\n\n\"Kerroinhan jo sinulle.\"\n\n\"Taivasten tekijä! _Nyt_ minun järkeni lamppu vasta sai valon.\"\n\nMutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä\nviimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi,\nmutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin\nlaskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän\nheittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.\n\nJa se itku on vain puoleksi juopuneen itkua. Toiseksi se on pienen\nlapsen.\n\n\n\n\nXX\n\n\nTytön nimi oli Elli, jos se nyt ensinkään oli hänen nimensä. Niin\nhän ainakin oli ilmoittanut. Mutta hänellä oli avoin, sininen katse,\npyöreät, mehukkaat huulet ja lämmin, pehmeä ruumis. Se sai riittää.\nViisauksia hän ei puhunut, ellei juuri tyhmyyksiäkään, mutta hän\noli nöyrä ja alistuvainen ja kiitollinen kaikesta, mitä hänen\nosakseen tuli. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri lapsilauma, olivat\nkiitollisia, kun näinkin olivat päässeet hänestä erilleen. Ehkäpä\nhe hyvinkin aikaa myöten menevät naimisiin Sarkan Nikolai ja tyttö.\nNikulla on nyt vain sellainen välipää, arvelivat he, ja kylläpähän se\nsiitä saattaa piankin tasaantua. Tyttö teki parhaansa tasaannuttaakseen\nNikua ja oli hänelle hyvä.\n\nTytön nimi oli siis Elli, ja eräänä aamuna hän hiljaa tyrkkäsi Nikua\nkylkeen.\n\n\"Niku!\" kuiskaa hän hiljaa. Mutta Sarkan Nikolai on raukea ja väsynyt\nja hikinen. Vuoteessa on peite epäjärjestyksessä ja kuinka sattuu, ja\nlakana on kurttuinen ja pilkkuinen. On myöhäinen myöhäiskesän aamu ja\naurinko paistaa huoneeseen.\n\n\"Nikolai!\" kuiskaa tyttö toisen kerran ja tällä kertaa lujemmin.\n\n\"Pankaa sille nimeksi Nikolai\", murisee Niku unissaan, mutta sitten hän\nraottaa silmiään: \"Häh?\"\n\n\"Joko minä nousen keittämään sinulle kahvia?\"\n\n\"Mitäs siitä kyselet! Nouset jos nouset.\"\n\n\"Minä vain ajattelin, että jos sinä tahtoisit...\"\n\nTyttö nousee vilkkaasti, vetää alushameen ylleen ja rientää keittiöön.\n\nNikolailla on vuoteensa vieressä emaljimuki, jossa on pirtusekotusta.\nHän ottaa siitä pitkän kulauksen, virkistyy, nousee istumaan ja\nsytyttää paperossin.\n\n\"Joko se kahvi alkaa pian joutua?\" huutaa hän keittiöön.\n\nTyttö on jo pessyt kasvonsa, mutta hän ei ole kunnollisesti pukenut\nylleen ja hän kiiruhtaa huoneeseen kahvitarjotin käsissään.\n\n\"Tässä sitä olisi.\"\n\n\"Ota se pullo sieltä kaapin takaa ja pane hiukan sekaan.\"\n\n\"Näinkö jo aamulla?\" kysyy tyttö melkein hätääntyneestä\n\n\"Niin. Asia vaatii sitä.\"\n\nTyttö tottelee nöyrästi ja sanaa puhumatta, mutta hänen silmäluomensa\nrävähtävät. Sarkan Nikolai ei ollenkaan ole ollut tietoinen siitä,\nmikä asia nyt \"vaatisi\" lujan napauksen heti vuoteella, mutta hän on\nkatsonut olevansa Ellille jonkun selvityksen velkaa. Ja hän juo väkevän\naamukahvinsa kakistellen ja irvistellen.\n\nSitten hän alkaa ajatella. Hän on tämän tytön kanssa asunut yhdessä jo\nalun kolmatta kuukautta, ja tyttö katselee häntä kunnioittavasti ja\nluottavasti. Luuleekohan se, että hän sen nai?\n\nSyrjästäpäin hän tarkastelee tyttöä. Sen vartalon viivat ovat kiehtovat\nja kutsuvat ja sen ihonväri on lämmin ja puhdas. Miksei, miksei se\nvoisi olla mahdollista muuten, mutta...\n\nNikun mieleen tulee jotakin, hän kiroaa puoliääneen ja kaataa itselleen\nryypyn. Sillähän hän oikeastaan on elänytkin ja käynyt harmajaksi ja\ntutisevaksi. Voi sinua, Saaren Helmi, kyllä tämän vielä tunnet!\n\n\"Tuo tänne lompakkoni\", komentaa hän.\n\nNiku tarkastelee sen perin pohjin ja hänen katseensa synkkenee.\n\n\"Siinä ei todellakaan ole kovin paljon jälellä\", sanoo hän itsekseen ja\nlisää: \"Siinä on monta hikipisaraa, ja kaiken tämän minä kokosin Helmiä\nvarten.\"\n\n\"Jos sinun jo pitäisi hakea itsellesi työtä\", virkahtaa tyttö\nviattomasti.\n\n\"Työtä!\" toisti Sarkan Nikolai kolkosti. \"Sinä olet korea ja hemaiseva.\nMene sinä kadulle. Se on helpompaa. Ja tuottaa paremmin.\"\n\nTyttö kalpeni ja katseli häntä säikähtynein silmin.\n\n\"Niin!\" huudahti Niku jyrkästi. \"Tai ellet halua mennä kadulle, niin\nsaat sinä tuoda tännekin. Me tulemme elämään kuin prinssit.\"\n\nVaan nyt tyttö parahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Voi, Nikolai rakas\", hoki hän, \"älä puhu niin, älä toki puhu niin.\"\n\nSarkan Nikolai puri huultansa.\n\n\"Minä olen huorilapsi ja rakkaudessa petetty ja puhun kuin huorilapsi\nja ryssän sikiö. Tiedätkö sinä, Elli, että minä olen ryssän sikiö,\njossakin kadun solassa tai huusin takana tehty?\"\n\n\"Ei, en minä tiedä. Mutten minä sinua petä. Vaikka muut pettäisivätkin,\nniin en minä ainakaan.\"\n\n\"Niin, sinä et ole talontyttö, ja minun on sinut joka tapauksessa\nelätettävä. Hm... joo... niin se puhui Saaren Helmikin. Ja minä\nuskoin.\"\n\n\"Älä hyvä ihminen aina puhu siitä.\"\n\nTyttö on jo rauhoittunut, mutta hän itkeä tihuuttelee edelleenkin. Niku\nkatselee häntä aikansa ja äkkiä hänet valtaa hellyyden puuska. Hän\nhyppää vuoteeltaan, sulkee tytön syliinsä ja suutelee hänen värisevää\nsuutansa ja kyyneleisiä silmiä.\n\n\"Älä itke, Elli\", sanoo hän tyynnytellen ja sylkyttelee tyttöä\nsylissään kuin pientä lasta. \"En minä ollenkaan tarkoittanut sitä,\nmitä sanoin. Ilman vaan, katkeruudessani ja häijyydessäni. — Haepas\nnyt esille minun pyhäpukuni ja puhtaat alusvaatteet. On kai minulla\npuhtaita alusvaatteita?\"\n\n\"Kyllä niitä on\", vastaa tyttö ja nousee.\n\nSarkan Nikolai peseytyy ja ajaa huolellisesti partansa. Sitten hän\nmuuttaa alusvaatteensa ja pukee pyhäpuvun ylleen. Tyttö istuu hänen\nlähellään ja seuraa jokaista hänen liikettään.\n\n\"Kuule\", sanoo Niku äkisti ja katsoo tyttöä terävästi. \"Eivät kai sinun\nasiasi vaan ole huonosti?\"\n\n\"Ei\", vastaa tyttö varmasti.\n\n\"Mutta jos sittenkin olisi varminta käydä lääkärin luona.\"\n\n\"Ei tarvitse. Kyllä minä tiedän.\"\n\nItsetiedoton hymy valaisee Nikun kasvoja ja hän ottaa kynän käteensä ja\nkirjoittaa.\n\n\"Käy todistuttamassa tuo vahtimestarin puolella\", sanoo hän ja ojentaa\npaperin tytölle, joka sanaakaan virkkamatta menee.\n\n\"Hyvä on\", puhuu hän tytön tultua takaisin. \"Katsopas, kun minä tulin\ntänne, niin minä tein töitä kuin hullu ja ansaitsin melko paljon, —\nniinkuin tiedät. Kaikki nämä huonekalut ovat minun ja huoneista minä\näskettäin maksoin vuokran etukäteen tämän vuoden loppuun. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Ja velkaa minulla ei ole kenellekään. Mutta minä lahjoitan nyt nämä\nmööpelit ja oikeuden näihin huoneisiin sinulle. Tässä on sinulle\nlahjakirja, ettei kenelläkään ole mitään turisemista.\"\n\n\"Mutta, hyvä ihminen, mitä sinä aiot tehdä?\"\n\n\"En yhtään mitään. Ensin aioin antaa kaikki kasvatusvanhemmilleni,\nmutta he tulevat kyllä toimeen ilmankin. Tässä on heille kuitenkin\nkirje. Sen panet postiin viikon kuluttua.\"\n\n\"Jaha, viikon kuluttua. Mutta, rakas ystävä, etkö sitten tule takaisin!\"\n\nSarkan Nikolai naurahti — huolettomasti, niinkuin näytti.\n\n\"Sure sinä, lapsi, menneentalvista lunta\", sanoi hän. \"Ehkäpä tulenkin.\nMutta istahda nyt minun syliini ja suutele minua.\"\n\n\"Pikku, rakas tyttö\", lausui hän sitten puristaen tyttöä itseään\nvasten. \"Jospa me olisimmekin tavanneet aikaisemmin... Mutta lupaa\nminulle yksi asia: se, ettet missään tapauksessa enää mene kadulle.\"\n\n\"Herra Jumala, lupaan tietenkin, lupaan totisesti. Minä odotan vain\nsinua.\"\n\n\"Koeta odottaessasi löytää itsellesi joku sopiva ammatti. Minulta\nliikenee enää vain näin vähän rahaa sinulle, mutta tulet sinä toimeen\njonkun aikaa. Niin, ja noita minun vaatteitani voit myydä, minä hankin\nuusia.\"\n\nElli rupesi taas itkemään.\n\n\"Mitä sinä oikein aiot?\" nyyhki hän.\n\n\"Älä itke, ei se pahaa ole. Puhun vain muuten, varmuuden vuoksi, kun\nsinä vielä olet niin nuori ja lapsellinen. Ja sinä olet kaunis. Sinä\nvoit vielä saada hyvinkin hyvän miehen, mutta katsokin vaan, että se on\nkunnollinen...\"\n\n\"Älä viitsi puhua sellaisia!\"\n\nNiku vaikenee hetkeksi. Toiset ajatukset saavat taas hänessä ylivallan.\nMutta sitten hän ratkaisevasti pudistaa päätään.\n\n\"Ja sen kanssa te voitte olla hyvinkin onnellisia\", jatkaa hän. Sitten\nhän puristaa tytön pään vielä lujemmin rintaansa vastaan ja Hänen\näänensä alenee kuiskaukseksi:\n\n\"Te voitte saada pojankin, usko pois. Mutta lupaa minulle yksi asia.\nVielä yksi asia.\"\n\n\"Minähän lupaan sinulle mitä tahansa. Vaan, voi Luoja, kun sinä kiusaat\nminua tuommoisilla.\"\n\n\"Se\", sanoo Niku hiljaisesti, \"että panette sille nimeksi Nikolai.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkistä myöhemmin Sarkan Nikolai kiiruhtaa portaita alas ja häntä\nseuraavat Elli-tytön tukahdutettu nyyhkytys ja itkettynyt, vetinen\nkatse.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nKesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt\nlyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin\npaistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.\n\nYksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton\nja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt\nlaskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole\nmitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa\nnälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin\nsyömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin\nkohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää\npovitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia\nkulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja\nhymähtää jotakin itsekseen.\n\nIhmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja.\nHänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on\npoissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään\nole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat,\nsillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.\n\n\"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?\"\n\nMies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää\npiika-ihmistä.\n\n\"On kylläkin\", vastaa hän. \"Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?\"\n\n\"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti.\"\n\n\"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?\"\n\nNiin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.\n\n\"No, kuinkas Saaressa jaksetaan?\"\n\n\"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut\nkuullakaan.\"\n\n\"Mistäpä minä... vai vävy?\"\n\n\"Joo, Suontaan Heikki, oikein niitä isollisia.\"\n\n\"Isollinenpahan oli Helmikin.\"\n\n\"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin\nolivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee\npoika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut.\"\n\nSarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä\nlähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.\n\n\"Mikäs sen pojan nimi on?\" kysyy hän.\n\n\"Henrikki, Henrikkipä tietenkin, isänsä kaima.\"\n\n\"Vai niin\", vastaa Niku ja huokaisee.\n\n\"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa\", jatkaa suulas tyttö.\n\"Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen\nruskeita silmiä.\"\n\n\"Sehän voi olla joku luonnon oikku\", sanoo Niku yksikantaan. \"No kuinka\nHelmi jaksaa?\"\n\n\"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav...\natav... en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin,\nettä se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin\nolisi.\"\n\n\"Niinpähän vainenkin.\"\n\nNiku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan\nluokseen.\n\n\"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet\npysyvät\", kuiskaa hän, \"ethän vaan kerro, että me silloin kesällä\nHelmin kanssa puuhailimme jos mitä.\"\n\nTyttö lyö kätensä yhteen.\n\n\"En totisesti. Ette suinkaan te vaan...\"\n\n\"Ole hiljaa. Ethän kerro.\"\n\n\"No en!\"\n\nNiku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo\nnavetassa salaisuuden palvelustoverilleen.\n\nEnsi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nSyksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren\nparista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana\nvielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta\nisäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa\ntulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.\n\nSarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree\nyhteen hampaitaan.\n\n\"Tuleen, liekkeihin koko Saari!\"\n\nMutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti,\neikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen\ntuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin!\nSe oli niin iloinen, että \"syrjäinenkin sen huomasi\". Vaan hän, Sarkan\nNikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!\n\nHäntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren\nvaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti... Perkele sentään!\n\nSarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole\nsiellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä\nelämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä\nsammuisivat.\n\nJa ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen\nlattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai\npöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.\n\nNikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen\nriihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan\nkulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa\nmustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla,\nettä hän nyyhkii.\n\nJos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on\nkädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän\nei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta.\nMakuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on,\nkorttelin tai kahden välimatkan päässä.\n\nJoku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän\nkokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:\n\n\"Helmi!\"\n\nJa toistaa kolme kertaa: \"Helmi!\"\n\nSitten uudella voimalla:\n\n\"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!\"\n\nSanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. \"Panitko sinä\nsille nimeksi Nikolai?\"\n\nTulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.\nIkkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.\n\nHerra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän\nviinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet\nsammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:\n\n\"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen\nsitten tuntisi, ellei hän.\n\nNyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta\nvielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt.\nJa kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi\nauki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin\nlujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen\nitse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä.\nNiku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän\npoika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo\najatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei\nole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja\nparemminkin.\n\nSaaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä\nottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa.\nSittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.\n\n\"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa\nterveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!\"\n\nHän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen\nlujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja\nhelposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja\ntäsmälleen.\n\n\"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille\nnimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin.\"\n\nJonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven\npieleen.\n\nAamu alkoi juuri silloin sarastella.\n\n\n\n"]