[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7JqlEMov0NmplzLJU6Ez8SaH3RNmSOLLVKa-6qzDMlY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},3024,"Isä Brownin viisaus","Chesterton, G. K.",1874,1936,"3024-chesterton-g-k-isa-brownin-viisaus","3024__Chesterton_G._K.__Isä_Brownin_viisaus","Salapoliisikertomuksia","novelli",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1914,1925,50541,330457,false,73119,[25,26,27,28,29],"Brown, Father (Fictitious character) -- Fiction","Catholics -- Fiction","Clergy -- Fiction","Detective and mystery stories, English -- Translations into Finnish","England -- Fiction",[31,32,33],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Short Stories","\"Isä Brownin viisaus: Salapoliisikertomuksia\" by G. K. Chesterton is a collection of detective stories written in the early 20th century. The book features the clever and unassuming character of Father Brown, a Catholic priest who uses his keen understanding of human nature to solve various mysteries, often confronting moral complexities along the way. The collection blends elements of crime and mystery with deeper reflections on humanity, providing a unique perspective in the detective fiction genre.  The opening of the work sets the stage by introducing the character of Father Brown and his approach to solving crimes. It begins with a preface that discusses the evolution of detective fiction, referencing iconic figures such as Sherlock Holmes and highlighting Brown as a deserving competitor. The narrative then transitions into the story \"Varkaitten paratiisi\", where we meet Muscari, a passionate poet embroiled in a discussion about danger lurking along a mountain pass, while the complexities of class and morality pave the way for the introduction of characters from various backgrounds, including a wealthy banker's family. The mixture of humor, suspense, and philosophical discourse in the opening hints at the intriguing mix of tones and themes that define the rest of the collection. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Palola, Eino",341,"Kokoelma salapoliisikertomuksia, joissa vaatimaton katolinen pappi isä Brown ratkaisee rikoksia. Chestertonin luoma hahmo hyödyntää intuitiota ja ihmistuntemusta selvittäessään monimutkaisia arvoituksia, jotka usein saavat alkunsa näennäisen mahdottomista tilanteista.","G. K. Chestertonin 'Isä Brownin viisaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3024. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ISÄ BROWNIN VIISAUS\n\nSalapoliisikertomuksia\n\n\nKirj.\n\nG. K. CHESTERTON\n\n\nSuomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nVarkaitten paratiisi\nMr Glassin poissaolo\nTohtori Hirschin kaksintaistelu\nKoneen erehdys\nPunainen tekotukka\nPendragon suvun perikato\nRumpujen jumala\nJohn Bouluoisin omituinen rikos\nCaesarin pää\nEversti Gray'n vihannekset\nIsä Brown kertoo satuja\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nNiinkuin aikoinaan »roska-romantiikassa» Goethen kunniallisen ritarin\nGötzin ja Schillerin Karl Moorin sekä Sonnenwirtin jäljittelijät\nvähitellen tekivät yhteiskunnasta syyllisen ja rikollisesta\nyhteiskunnan epäkohtien uhrin, jolle he romaaniensa tuhansilla\nsivuilla suitsuttivat osanottoaan ja ihannoimistaan, muodostuu yleensä\nalhaisissa rikosjutuissa tuo rikollinen vähitellen siksi, joka vasta\nonkin oikeuden puolesta kovin kärsinyt ja kuolemaan saakka ahdistettu\nraukka. Mutta tästä harhateille joutuneesta suunnasta on visusti\neroitettava se salapoliisi- ja rikostapaus-kirjallisuus, jolla on aina\nollut siveellinen tarkoitus ja kirjalliset pyrkimykset. Se saa alkunsa\nkauhuromantiikan piiristä, mutta on sen tosiasiallinen perustaja Edgar\nAllan Poe, joka kehitti aivan nykyaikaiseen mittaan siinä esiintyvän\njohtopäätös-menetelmän. Poen suoranainen jäljittelijä on Conan Doyle,\njonka Holmes ja Watson ovat Poen luomia tyyppejä.\n\nKauan on sitten Doylen Sherlock Holmes etsinyt tällä alalla\nvertaistaan, sitä pitkiin aikoihin löytämättä. Syynä on ollut etupäässä\nse, että kilpailijat kaikesta onnistuneisuudestaan huolimatta aina\njäljittelivät Holmesia, jolle siis jäi voitoksi alkuperäisyyden leima,\njos ei muuta. Ja vaikka Holmes-kertomusten myöhemmissä sarjoissa rupeaa\nnäkymään väsähtymisen merkkejä, olivat ne edelleen yleisön suosikkeja,\nsillä niissä esiintyvä kylmän järjen ja hyvän asian voitto miellytti\naina.\n\nMutta kehitys menee eteenpäin. Jo kauan on kirjallisten piirien\nhuomiota herättänyt eräs englantilainen ajattelija ja sanomalehtimies\n_Gilbert Keith Chesterton_ terävyydellään, syvällisillä ajatuksillaan\nja omintakeisella esitystaidollaan, ja kun hän vihdoin julkaisi\nkertomuskokoelmansa »_Isä Brownin viisaus_» ja »Isä Brownin\nyksinkertaisuus», oltiin selvillä, että Sherlock Holmes oli saanut\netevän kilpailijan, pienen roomalais-katolisen papin nimeltä Brown.\n\nNämä kertomukset ovat todella hyvää ja mielenkiintoista kirjallisuutta.\nIsä Brown hoitelee seurakuntaansa ja joutuu siinä toimessaan\nselvittämään mitä salaperäisimpiä arvoituksia. Levollisella ja\nkirkkaalla järjellään sekä tuntien ihmissielun salaisimmatkin\nsopukat hän ratkaisee asiat mitä yksinkertaisimmin silloinkin, kun\nmitä salaperäisin mysterio näyttää olevan edessä. Ja tuon pienen,\nvaatimattoman papin mukana kulkeutuu keskusteluun mielenkiintoista\naatteellisuutta, iäisyysarvojen terävää pohdintaa, joissa paljastuu\nlaajasti sivistynyt, ajatteleva ja itsenäinen kirjailija-yksilö. Kuta\nenemmän lukija näihin kertomuksiin perehtyy, sitä mieluisemmaksi käy\nhänelle isä Brownin persoona.\n\nMutta Chestertonin kertomuksissa on paljon muutakin kuin tuo henkevä\narvo. Niissä on kauneutta sekä ulkomuodossa että sisällyksessä.\nTodellisen luonnontuntijan tavoin hän terävillä havainnoilla\nvärittää näyttämönsä ja luo siihen juuri tilanteeseen sopivan\nramppivalaistuksen. Mestarin tavoin hän heittää näyttämölle milloin\nkirkkaan, milloin romanttisen haaveellisen valaistuksen, antaen\ntaitavasti sorvattujen vuorosanojen sattua terävästi paikalleen.\nVoimansa tuntevana kuvaajana hän muovailee lauseensa sattuvasti ja\nhillitysti, vähääkään menemättä yli sen, mikä on tarpeellista. Näin\nmuodostuvat hänen kertomuksensa kokonaan toisiksi kuin ovat olleet\nparhaimmatkaan alallaan tähän saakka, todellisiksi taideluomiksi.\nSanomattakin on selvää, että ne ovat harvinaisen jännittäviä.\n\nChesterton on syntynyt 1874. Uransa hän alkoi kirjallisuuden\narvostelijana kirjoitellen eri lehtiin. Hänen julkaisunsakin ovat\nosaksi kirjallisia tutkimuksia, osaksi kaunokirjallisuutta.\n\nToivomme, että Suomen yleisö löytäisi kertomuksista itselleen samaa\nviehätystä kuin suuren maailman yleisö on löytänyt. Huoletta voidaan\nkertomukset antaa myös nuorten käsiin.\n\n\n\n\nVARKAITTEN PARATIISI\n\n\nSuuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista\nrunoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi\nkorkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten\nsitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat\nolivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja\ntämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin\nkosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin\nDantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat\ntuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää\nmustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti\nvenetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä,\ntrubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin\nesim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa\nsalli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja\nkitaroineen.\n\nSillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut\nmonessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla\nhän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle,\nerään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle,\njoka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan\nollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen\nrodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa\noli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta,\nviiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella,\njoka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten\nsopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen\ntunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän\noli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi\nvoinut luottaa.\n\nPankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin\nravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen\nmieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin\nheti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola\noli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän\nääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt\nheistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta\nistuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi\npeitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti\näärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.\n\nOlento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta\nkaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset\nkengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki\nolemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen.\nMutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari\nhuomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen.\nSe oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi\nesiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen\nkravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen\nkeikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna,\nvanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli\nnuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan\nmainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli\nmaailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja\nkansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä,\nkauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli\ntavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi\nmukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku\nsiveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.\n\n»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään\nmieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa\nnäyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua\nenglantilaiseksi puettuna.»\n\n»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan\najan italialaisen puku.»\n\n»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä\nitalialaisista.»\n\n»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies,\npudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla\nme toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin\nveistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja,\nuusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia\nvaatteita.»\n\n»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari.\n»Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat\nsiksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien\nparhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»\n\n»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian\nloistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi\nja opas.»\n\n»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun\nammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»\n\n»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»\n\n»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin\ninnokkaasti.\n\n»Juuri häntä», vastasi opas.\n\n»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.\n\n»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen.\n»Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä,\naivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»\n\n»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat\nluullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat\nominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus\nminun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia\narkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa\n— et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin\nminä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on\nsilmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta\ntuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen,\nvanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja,\nniinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen\ntoimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin\nälykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä\nkaivatakseen.»\n\n»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin\nsinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa\nhän tulee.»\n\nMr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta\nkukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine,\nsinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta\njykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä\noli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli\ntodella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja\nreipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten\ntavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen,\njonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä\nnäyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren\nkasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut\njotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista\nkauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan\ntuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.\n\nMiss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä\ntilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista\ntapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan,\njakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa\nvietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta,\nmieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen\nsydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja\ntästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen\narvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.\n\nHe olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran\nvuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla\nviikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan\npaljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu,\nettä rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita,\nyhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa\nvuorensolaa.\n\n»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä\nmaata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo\nvarkaitten kuningas?»\n\n»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen\nkuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten\nkuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta\nsitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon.\nMutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla.\nHänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina;\nhänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi\nkertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle\nkuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»\n\n»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan\nsuvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen\nolisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman\nvarmana.»\n\n»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä\nolen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä\nollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin\nkuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan.\nRosvoaminen on täysin hävitetty.»\n\n»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska\naseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus.\nMeidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja\nversovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee\ninhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan,\ntarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»\n\n»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti\nnaurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän\nrosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä\nvangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»\n\n»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa\nrypistäen.\n\n»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen\nvaloisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on\nvaarallinen?»\n\nMuscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on\nvaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»\n\nNuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin\nvalkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois\npankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa\nnuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan,\nja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi\npappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi\nhuomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän\nsentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään\nkatolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua,\nennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.\n\n»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä\nesitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia,\nmikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun.\nHerra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta\nsisarestanne hänen suuressa surussaan.»\n\nFrankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen\nsisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan;\nhän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti\nsynkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.\n\n»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa\nhämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»\n\n»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.\n»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»\n\nJa hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen\nmelkeinpä avoimin suin tuijottamaan.\n\nPari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät\nvaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja\nvuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten\nvuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi\nrahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari\nasetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli\nravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän\nselitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään\nsisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla\nyhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.\n\nRattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan\nnykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui\nylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana\nkuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli\ntarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin\nmuodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin\nsuojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu\nrevolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä\npikku poika — suurta veistä.\n\nEzza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä\nrakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui\npappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen\nhenkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki\noli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen\nkeskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti\nsaattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa\npuhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä\nkukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten\nseurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine\naurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se\njännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu\nkauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.\n\nJa tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin\nruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen\nja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa.\nSiellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa,\neikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen\nvuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt\neteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten\nhuippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin\ntasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä\nja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin\nmaisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut\nmaanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty\ntähtiä kohti dynamiitilla.\n\n»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.\n\n»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren\nsalaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka\nsaattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»\n\n»Te olette jokseenkin väkivaltainen, te itsekin», ja hän hymyili\nhänelle.\n\n»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä\nyönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani,\nettä te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.\n\n»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan\nhäviökään ollut teidän vikanne.»\n\nPuhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle,\njotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella.\nAhtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat\nhevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden\nsuupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti\npystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan\nkorkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi\ntasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua\nrysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin\nympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten\nhetkien vuoksi hän eli.\n\nSamalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään\nympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli\npintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias\npankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin\nkaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti\nse yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä\njärkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi\nenemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle\nmyöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla\nerikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan.\nJa sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti,\nvaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan\ntuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa,\nkuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden\npitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet\nmelkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja\ntaskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän\nympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä\ntakertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti\nrinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi\npäätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli\nhänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»\n\nHän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen\nsateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut\n_sombrero_ syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään\nosoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan\npeitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli\npieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen\nylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen\nsurumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.\n\n»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän\nmurheessaan tullut jo niin pitkälle?»\n\nHän pisti sen oman päällysnuttunsa taskuun.\n\n»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan\nenemmän.»\n\nHän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut\nnostetuksi kukkien keskeltä sanoen:\n\n»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset\nkiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret\nvoivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina\nja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän.\n»Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen;\nehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»\n\nMuscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun\nteatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä,\nleikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne\nkompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun\nhän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus.\nRauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi\npolttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli\nomituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä;\nmuuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja\nmeluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta\nhän ei vastannut.\n\nKatsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen\npäin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies,\npyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri\nalapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli\nhän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä\nkohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat\nkasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.\n\n»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt\nolemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi\nampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on\nainoastaan kuusi.»\n\n»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet\ntaskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»\n\n»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet\non lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja\nme murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»\n\nJa kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti\nneljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta\nnuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään\nheilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan\nylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä,\nkädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät\npitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.\n\n»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän\nkoulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä.\nMutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman\npaikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä\nkirjoitat niitä.»\n\n»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko\nseisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori\nnainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät\nitseäsi?»\n\n»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja\ntäyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan\nteidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»\n\nJa paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin\nvaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen.\nYksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.\n\n»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi\nrosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on,\nsiihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin\nnimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä —\nniinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön\nsekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin\nvalloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen\nelän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita\nminua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää\npuolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää\nviimeisen luotinsa.»\n\nKaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä\nBrown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili\npientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon\nluultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle.\nHän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»\n\nVarkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella,\nvaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää»,\nsanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat,\njoilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää\nvanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni\non pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa.\nArvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi\nhuomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja\npapeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole\nkoskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään —\nkäyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle\nkirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»\n\nHän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen\ntuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä.\nRosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi\ntarkastettuaan sen läpi:\n\n»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa\nasiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan\npuuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa.\nMinä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun\njulistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni\nenglantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel\nHarrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista\nlöytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta,\njotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista\nilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä\nei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä\nviivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt\nminulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»\n\nPankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina\nja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista\nvaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet.\nHän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat\nuskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen,\nvapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi\nrosvolle käärön papereita ja koteloita.\n\n»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki\nystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina\nkuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri\nlunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen\npunnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava\nperheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen\nmahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin\njonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo\nsalata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla\nlauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat\ntapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat\nnaiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä\nolonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan\nteidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten\nParatiisin ylellisyydestä.»\n\nSillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä\npyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin\nylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen\nsaavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen,\nmutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä\nhänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin\nkuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta.\nMuscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan\nepäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin\ntuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille.\nPappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan\nsilmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.\n\n»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä\nuneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»\n\n»Saattaapa olla», sanoi isä Brown yksitoikkoisesti.\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen terävästi.\n\n»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen\npettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän\nnäyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan\nvirkaa hoitaessaan.»\n\n»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »_Santa Maria!_ Minun\nmielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»\n\n»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella\näänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä.\nMutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa\nravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin\nte ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri\nja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en\nvoinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa\nhänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä\nhetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että\nsanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin\nhänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en\nsanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat\ntätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä\nvaroittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana\ntarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat\neivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen\nonnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu\nuhaten neiti Harrogaten pään päällä?»\n\n»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen\npystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»\n\n»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille»,\npäätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä\nsaattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen\ntosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen?\nSiinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain\naivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon\ntaipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten\nolevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö\nkovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin.\nMiksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle,\nettä hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»\n\n»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan\ntukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian\nminulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän\nmahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»\n\n»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki,\njolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa\npäälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen\npaikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta\nse ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus\nmaailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen\nmaantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin\ntulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää\nmeitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania\nminkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen\nyli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus\nliekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta,\nsillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä.\nSe muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa\nlämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on\nkuin...»\n\nKun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä,\nkuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät,\nuutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja\nepäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan\njotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista\nhuutelua.\n\nSamalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat\nkoskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano\nrosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen\npensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän\noli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä\nkummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön\nveitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen\nruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.\n\nSeuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa\ntaapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin\nnähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi\njotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet\nhaltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa\nvartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi\nvoimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi\njo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat\nja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa\nmetallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan,\nirroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa.\nSitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana\ntiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.\n\n»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen.\n»Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta!\nNyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea\npoliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin\nroistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät,\nauttakaamme _me_ santarmeja!»\n\nJa paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi\nkiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi\nhänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi\nkuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti\nolevan kovin kiihottunut.\n\n»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken\nsinua olemaan asiaan puuttumatta.»\n\n»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on\nnäyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten\nkäyneen jälessä.»\n\n»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.\nSinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»\n\nIsä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen,\ntai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen\nkasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen\nkasvoilla.\n\nMuscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli\ntielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän,\nettä mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä\ntupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä,\njoten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun\nmolemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas\nvarovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.\n\n»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella\nmurteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»\n\n»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä\nrunoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun\nrehellisyytesikin?»\n\n»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä\ntuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma\nitseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen\nrosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani\nja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»\n\nJa hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen,\nhajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.\n\nPimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada\nselkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen\nvain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan\nja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti\nenemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin\nsitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen\nja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri\nkun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen\nkyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin\nlyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa\npari sanaa.\n\n»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen\nkäännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin\nloukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin\nauttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa\ntunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän\nyksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä\nkylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli\ntarkoitukseni kysyä.»\n\n»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää\nteistä?»\n\n»Luullakseni?» kuului yhtä vakava vastaus.\n\n»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle\nmitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette\nvalloittanut ne. Aika lyhyt.»\n\n»Miksi?» kysyi hämmästynyt kirjallisuuden harrastaja.\n\n»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen _kohtalonsa_ on tullut tietä\nylös.»\n\n»Tietä ylös ei ole tullut muuta», selitti Muscari, »kuin apujoukko.»\n\n»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet\npelastajilta.»\n\nHänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä\npakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja\npaksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien\nsantarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen\npensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet\nnousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen\nja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka\noli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka\npankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella\näänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»\n\n»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään,\n»kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».\n\n»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla\ntyyneydellä, »vaan pieni pullo.»\n\nHarmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan\nvarkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti\ntuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.\n\n»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte\ntällaisiin kujeihin.»\n\nMutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin\nsuuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa\nseisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate,\nminä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin\nvarojen kavalluksesta.»\n\nSuuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen\nasiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä,\nhän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen\nvuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös,\nniinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei\npudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat\njalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.\n\nItalialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä\nBrownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan\nlopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo,\njos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni\nole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja\nantoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä\nrahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat\npoliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta\njo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan\nyhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»\n\nMuscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti\nhäneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon\nhetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle\nja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä\nmiestä kohtaan.\n\n»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.\n\n»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko\nminä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan,\njos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka\naamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin,\nHuddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen,\ntarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»\n\n»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»\n\n\n\n\nMR GLASSIN POISSAOLO\n\n\nTohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen\nerikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella,\nkeskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista\nkatsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä\nmarmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin\nrantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla\npelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava\ntyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta\npuuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla\npaikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty\npaikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli\nyhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat\njärjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat\nlähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli\nkolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon\nhienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut\nvakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan\nsamalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli\nhyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita,\nja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten\nfysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä\nhyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli\nvaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä\nluettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut\npaikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood\nkäsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen\nkirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi\ntäydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla\nja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että\ntuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä,\njotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka\nkannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia\nkoneita.\n\nTohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti —\nkuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä\ntohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit.\nHän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman\nminkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin\nharmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa\nolivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka\nhänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista\ntaipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka\nrannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut\nasuntonsa.\n\nOllen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti\ntähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka\nehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi\nlyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja\nhuoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja\nsateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri\nmatkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty,\nkauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen\nlakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea\nperikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.\n\nTohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin\nhän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa\nkiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla\nsäteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista\nlihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan\nraitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista\nitsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti\nmatolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä\nkolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui\nottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä\nkasvoillaan yhä sama hymy:\n\n»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian\nvuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista\npulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»\n\nTämän kestäessä oli hän kontaten saanut hattunsa käsiinsä ja tehnyt\nsen yli pienen, nytkähtävän kumarruksen aivan kuin sillä korjatakseen\nkaikki.\n\n»En ole oikein käsittänyt teitä», vastasi tiedemies kylmänkiihkeällä\ntavallaan. »Luulen, että te olette erehtynyt huoneista. Minä olen\ntohtori Hood ja minun tehtäväni on melkein kokonaan kirjallista ja\nkasvattavaa laatua. On kyllä totta, että poliisi on joskus kysynyt\nneuvoani erittäin omituisissa ja tärkeissä asioissa, mutta...»\n\n»Oh, tämä asia on mitä tärkein», keskeytti Browniksi kutsuttu pikku\nmies. »Niin, hänen äitinsä ei tahtoisi antaa hänen mennä kihloihin.» Ja\nhän nojautui taaksepäin tuolissaan säteillen tyytyväisyyttä.\n\nTohtori Hoodin kulmakarvat olivat rypistyneet synkistyen, mutta\nsilmissä niiden alla kiilteli jotain, mikä saattoi olla kiukkua tai\nhuvia. »Kuitenkaan», sanoi hän, »en ole ymmärtänyt täydellisesti.»\n\n»Nähkääs, he aikovat mennä naimisiin», sanoi pappislakkinen, »miss\nMaggie Mac-Nab ja nuori Todhunter tahtovat _mennä naimisiin_. No, mikä\nsitten on tärkeämpää kuin se?»\n\nSuuren Orion Hoodin tieteelliset voitot olivat riistäneet häneltä\npaljon, muutamat sanovat terveyden, toiset Jumalan; mutta ne eivät\nolleet täydellisesti riistäneet häneltä käsitystä naurettavasta.\nAvomielisen papin viime esityksen aikana päästi hän hillityn\nnaurahduksen ja asettautui nojatuoliin tutkivan lääkärin irooniseen\nasentoon.\n\n»Mr Brown», sanoi hän harvakseen, »siitä on tasan neljätoista ja\npuoli vuotta, kun minua persoonallisesti pyydettiin käsittelemään\npersoonallista probleemia: se oli silloin kun Ranskan presidenttiä\nyritettiin myrkyttää Lord Mayorin päivällisillä. Nyt on, ymmärtääkseni,\nkyseessä, onko eräs teidän ystävistänne, nimeltä Maggie, toivottava\nmorsian eräälle hänen ystävälleen nimeltä Todhunter. Hyvä, mr\nBrown, minä olen urheilija. Minä ryhdyn asiaan. Tahdon antaa Mac\nNabin perheelle parhaita neuvojani, yhtä hyviä kuin annoin Ranskan\npresidentille ja Englannin kuninkaalle, — ei, parempia, neljätoista\nvuotta parempia. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä tänään\niltapäivällä. Kertokaapa minulle tarinanne.»\n\nPieni Brown niminen pappi kiitti häntä kuvaamattomalla lämmöllä,\nvaikkakin omituisen yksinkertaisella tavalla. Tuntui melkein siltä\nkuin olisi hän kiittänyt jotain vierasta tupakkahuoneessa, vaivattuaan\nhäntä pyytämällä tulitikkuja tai kuin kiittäisi hän Kew Garden'in\nhoitajaa siitä, että tämä oli lähtenyt hänen kanssaan niitylle hakemaan\nneliapilalta. Pidettyään väliä tuskin puolipisteen verran, aloitti\npikku mies kertomuksensa:\n\n»Mainitsin teille, että nimeni on Brown, ja se se todella onkin, ja\nminä olen pappina siinä pienessä katolisessa kirkossa, jonka luulen\nteidän varmasti nähneen noiden säännöttömien katujen toisella puolen,\nmissä kaupunki päättyy pohjoiseen päin. Viimeisen ja harvimmin\nrakennetun varrella näistä kaduista, jotka kulkevat meren rantaa pitkin\nkuin rantasulut, asuu hyvin kunniallinen, mutta aika kiivasluontoinen\njäsen minun seurakunnassani, Mac Nab niminen leski. Hänellä on tytär\nja hän vuokraa huoneita, ja hänen ja hänen tyttärensä, sekä lesken ja\nasukkaiden välillä — — niin, uskallanpa väittää, että molemmin puolin\non paljon sanomista. Nykyään on hänellä vain yksi asukas, tuo Todhunter\nniminen nuorimies; mutta hänestä on ollut paljon enemmän vastusta kuin\nkaikista muista yhteensä, sillä hän tahtoo mennä naimisiin talon nuoren\nneidin kanssa.»\n\n»Ja talon nuori neiti», kysyi tohtori Hood, hiljaisuudessa hyvin\nhuvitettuna, »mitä tahtoo hän?»\n\n»No, hänkin tahtoo ottaa miehen», huusi isä Brown nousten kiivaasti\nylös. »Siinähän juuri on tuo hirmuinen ristikohta.»\n\n»Se on tosiaankin kamala pulma», sanoi tohtori Hood.\n\n»Tuo nuori James Todhunter», jatkoi pappi, »on minun tietääkseni\nhyvin kunnon mies; mutta hänestä ei kukaan tiedä juuri mitään. Hän on\niloinen, ruskeatukkainen nuori poika, ketterä kuin apina, sileäksi\najeltu kuin näyttelijä ja palvelevainen kuin synnynnäinen asiamies.\nHänellä näyttää olevan taskut täynnä rahaa, mutta kukaan ei tiedä,\nmitä hän toimittaa. Rouva Mac Nab — ollessaan pessimistisellä päällä\n— on aivan varma siitä, että hän hommaa jotain pelottavaa, jotain,\nmikä ehkä on yhteydessä dynamiitin kanssa. Dynamiitti lienee hyvin\nvaaratonta ja melutonta lajia, sillä poika parka sulkeutuu joskus\nhuoneeseensa muutamaksi tunniksi ja tutkii jotain suljettujen ovien\ntakana. Hän selittää tämän eristäytymisen olevan ohimenevää ja että\nsiihen on omat syynsä ja lupaa selittää kaikki ennen häitä. Kukaan\nei tiedä varmasti sen enempää, mutta rouva Mac Nab kertoisi teille\npaljon enemmän asioita, joista hänkään ei ole aivan varma. Te tiedätte\nkuinka jutut versovat kuin ruoho sellaisen tietämättömyyden piirissä\nkuin täällä. Siellä kerrotaan juttuja kahdesta äänestä, joiden on\nkuultu puhelevan huoneessa; vaikka, kun ovi on avattu, on Todhunter\naina istunut yksinään. Kerrotaan salaperäisestä, pitkästä miehestä\nsilkkihattu päässä: hän tuli muka kerran esiin merisumusta ja nousi\nnähtävästi merestä, hiipien hämärissä pitkin hiekkakenttää pienen\ntakapuutarhan läpi, kunnes hänen kuultiin puhelevan huoneen asukkaan\nkanssa avoimen takaikkunan kautta. Keskustelu näytti loppuvan riitaan:\nTodhunter paiskasi ikkunansa kiinni vihaisesti, ja korkeahattuinen\nmies suli taas merisumuun. Tätä tarinaa kerrotaan perheessä mitä\nsuurimmalla herkkäuskoisuudella, mutta minä arvelen kyllä, että\nrouva Mac Nab pitää parempana omaa, itsekeksimäänsä selitystä, että\ntoinen mies tai mikä hän lie, ryömii joka yö ulos suuresta vajasta\nkadun kulmassa, joka päivisin on lukittu. Tästä te huomaatte, kuinka\nTodhunterin lukittua ovea pidetään tienä, jota pitkin _Tuhannen ja\nyhden yön_ hirviöt ja satuolennot hiipivät. Ja kuitenkin siellä on vain\nvaatimaton nuorukainen puettuna rehelliseen mustaan takkiinsa, yhtä\nsäännöllisenä ja viattomana kuin vastaanottohuoneen kello. Hän maksaa\nvuokransa minuutilleen, hän on elämässään ehdottomasti raitis; hän\non väsymättömän hyvä nuoremmille lapsille ja saattaa huvittaa heitä\npäivät päästään, ja viimeksi, ja tärkeintä kaikista: hän on päässyt\nyhtä suureen suosioon vanhimman tyttären silmissä ja tämä on valmis\nlähtemään kirkkoon hänen kanssaan vaikka huomenna.»\n\nMiehellä, joka on lämpimästi innostunut laajakantoisiin teorioihin,\non aina suuri halu sovittaa ne jokapäiväisiinkin asioihin. Kun suuri\nerikoistutkija oli alentunut kuuntelemaan papin yksinkertaista puhelua,\nniin teki hän sen auliisti. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja\nalkoi puhua kuin hajamielisyyteen taipuvainen luennoitsija.\n\n»Pienissäkin asioissa on paras kysyä neuvoa luonnon ohjaavalta kädeltä.\nMäärätynlaiset kukat saattavat olla kuolematta talven tultua, mutta\nkukat ovat kuolevia, eräänlaiset kivet saattavat olla kastumatta\nvuoksen aikana, mutta vuoksi nousee sentään. Tiedemiehen silmissä\non koko ihmiskunnan historia sarja joukkoliikkeitä, katoamista tai\nsiirtymistä, niinkuin kärpästen joukkokuolema talvella, tai lintujen\npaluu keväällä. Kaiken historian perustana on rotu. Taru luo uskonnon;\nrotu synnyttää lailliset ja eetilliset sodat. Tästä ei ole selvempää\nesimerkkiä kuin tuon villin, epäitsekkään ja häviävän heimon kohtalo,\nrodun, jota me tavallisesti sanomme kelttiläiseksi, ja josta teidän Mac\nNabinne ovat näytteitä. Pieninä, mustaverisinä, uneksivine, häilyvine\nluonteineen, hyväksyvät he helposti taikauskoiset selitykset joka\ntapauksesta, aivan samoin kuin he myöskin hyväksyvät, — suokaa anteeksi\njos sanon niin — tuon taikauskoisen katsantokannan, jota te ja teidän\nkirkkonne edustatte. Ei ole mitään merkillistä siinä, että sellainen\nkansa, valittava meri takanaan ja — suokaa taas anteeksi — jyrinällä\nuhkaava kirkko edessään, näkee haaveellisia piirteitä siinä, mikä on\ntäysin selvää. Te, ahtaine seurakunnallisine vastuunalaisuuksienne\nnäette ainoastaan tuon yksityisen, rouva Mac Nabin jonka tuo yksityinen\ntarina kahdesta äänestä ja pitkästä, merestä nousseesta miehestä on\nsaattanut suunniltaan. Mutta tieteellisellä kuvitusvoimalla varustettu\nmies näkee niin sanoakseni Mac Nabin koko heimon hajaantuneena koko\nmaailmaan lopullisessa haaksirikossaan, aivan samanlaisena kuin\nlintuparvi. Hän näkee tuhansien rouva Mac Nabien tuhansissa taloissa\ntiputtavan pienen tipan sairaalloisuutta ystäviensä teekuppiin, hän\nnäkee...»\n\nEnnenkuin tiedemies oli ehtinyt lopettaa lausuntonsa, kuului toinen,\nvielä kärsimättömämpi kolkutus ulkoa; henkilölle, jonka puvun helmat\nsuhahtelivat, näytettiin kiireesti tietä pitkin käytävää ja ovi avautui\nsiististi puetulle, mutta kiireestä punakalle ja hämmentyneelle\nnuorelle tytölle. Hänen tukkansa oli vaalea, merituulen hajottama, ja\nhän olisi ollut täydellinen kaunotar, jolleivät hänen poskipäänsä olisi\nolleet, niinkuin skotlantilaisilla yleensä, hiukan esiinpistävät ja\nhyvin verevät. Hänen anteeksipyyntönsä oli melkein yhtä äkillinen kuin\nkäsky.\n\n»Valitan, että keskeytän teidät, sir», sanoi hän. »Mutta minun täytyi\nheti lähteä isä Brownin jälkeen, sillä ei ole kysymys vähemmästä kuin\nelämästä tai kuolemasta.»\n\nIsä Brown aikoi hypätä jaloilleen jokseenkin hämmästyneenä. »Mitä, mitä\non tapahtunut, Maggie?» sanoi hän.\n\n»James on murhattu, kaikesta päättäen», vastasi tyttö ankarasti\nläähättäen juoksustaan. »Tuo mies Glass on ollut äskettäin hänen\nseurassaan; minä kuulin heidän juttelevan aivan selvästi oven takaa.\nKaksi eri ääntä; sillä James puhui matalalla äänellä, sopertaen ja\ntoinen ääni oli korkea ja vapiseva.»\n\n»Tuo mies Glass?» toisti pappi jokseenkin ällistyneenä.\n\n»Minä tiedän, että hänen nimensä on Glass», vastasi tyttö hyvin\nkärsimättömänä. »Minä kuulin sen selvästi oven läpi. He riitelivät\n— rahoista luullakseni — sillä minä kuulin Jamesin tuon tuostakin\nsanovan: Se on oikein herra Glass; tai: Ei, herra Glass, ja sitten:\nKaksi ja kolme, herra Glass. Mutta me puhelemme nyt liikaa; teidän\ntäytyy tulla heti, ja siihen on kai vielä aikaa.»\n\n»Mihin on vielä aikaa?» kysyi tohtori Hood, joka oli tarkastellut\nneitoa huomattavalla mielihyvällä. »Minkä tähden herra Glass ja hänen\nsotkuiset raha-asiansa vaativat sellaista kiirettä?»\n\n»Minä aioin särkeä oven, mutta en voinut», vastasi tyttö lyhyesti.\n»Sitten juoksin takapihalle ja kiipesin ikkunalaudalle, josta näkee\nhuoneeseen. Siellä oli aivan hämärä ja huone näytti tyhjältä, mutta\nminä vannon nähneeni Jamesin lyyhistyneenä nurkkaan, aivan kuin hänet\nolisi myrkytetty tai kuristettu.»\n\n»Tämä asia on hyvin vakava», sanoi isä Brown nousten ylös ja\nnoukkien harhailevan hattunsa ja sateenvarjonsa. »Todella olin juuri\nselittämässä asiaanne tälle herralle, ja hänen katsantokantansa...»\n\n»On täydellisesti muuttunut», sanoi tiedemies vakavasti. »En luule,\nettä tämä nuori neiti on niin kelttiläinen, kuin olin otaksunut. Koska\nminulla ei ole mitään muuta tekemistä, panen minä hatun päähäni ja\nlähden teidän kanssanne kaupungille.»\n\nNoin viiden minuutin kuluttua lähestyivät kaikki kolme Mac Nabien kadun\nsynkkää päätä. Tyttö käveli vuoristolaisen lujalla, väsymättömällä\ntavalla, rikostieteilijä vetelehtivällä siroudella, josta ei kuitenkaan\npuuttunut jonkunlaista leopardimaista reippautta, ja pappi kepsutteli\npontevin, lyhyin askelin, joista täydellisesti puuttui hienouden\ntavoittelu. Tämän kaupunginosan ulkonäkö vahvisti melkein tohtorin\nviittauksia kolkon ympäristön ja tapojen vaikutuksesta ihmisiin.\nRavistuneet talot seisoivat yhä harvenevina erillään taittuneessa\nrivissä rannikolla; ilta loppui aikaiseen ja synkän näköiseen hämärään,\nmeri oli tummanpunainen ja kuohui pahaenteisesti. Mac Nabien pienessä\npuutarhapahasessa, joka ulottui hietarannikkoon saakka, kasvoi kaksi\nmustaa puuta, jotka olivat kuin hämmästyksestä pystyyn jääneet\npaholaisen kädet, ja kun rouva Mac Nab juoksi katua pitkin heitä\nvastaan kuivat käsivarret samalla lailla levällään ja tuimat kasvot\npalavina, muistutti hänkin jossain määrin paholaista. Tohtori ja\npappi vastasivat tuskin, kun hän kimeällä äänellä toisteli tyttärensä\ntarinaa, pannen mukaan sekoittavia yksityiskohtia omasta päästään; hän\nhuusi kostoa joko mr Glassille murhasta, ja mr Todhunterille siitä,\nettä hän oli antanut murhata itsensä, tai viimemainitulle siitä, että\nhän oli uskaltanut aikoa naida hänen tyttärensä, eikä ollut elänyt\nkylliksi tehdäkseen sen. He kulkivat ahtaan käytävän läpi talon\netuosassa, kunnes tulivat vuokralaisen ovelle peräpuolella ja silloin\ntohtori Hood vanhan salapoliisin tavoin asetti olkapäänsä voimakkaasti\novipeiliä vasten ja mursi oven. Sen auetessa tuli äänettömän\nmurhenäytelmän näyttämö esiin. Eipä kukaan huoneen nähdessään olisi\nhetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut kahden, tai ehkä useamman\nhenkilön kauhistuttavan kohtauksen näyttämönä. Pöydällä oli hajallaan\npelikortteja ja niitä oli lennellyt ympäriinsä lattialle, aivan\nkuin peli olisi äkkiä keskeytynyt. Kaksi viinilasia seisoi valmiina\ntäytettäviksi sivupöydällä ja kolmas oli särkynyt kristallitähdeksi\nmatolle. Noin viisi askelta siitä oli maassa esine, joka näytti\npitkältä veitseltä, tai lyhyeltä miekalta, jonka terä oli aivan suora\nja kädensija koristeltu kuvioilla ja väreillä; sen tylsään terään\nsattui juuri harmaja valon pilkahdus synkästä ikkunasta taustalla,\njosta mustat puut näkyivät meren lyijynharmaata taustaa vasten. Huoneen\nvastapäiseen kulmaan oli vierinyt herrasmiehen silkkihattu, niinkuin\nse juuri olisi lyöty pois jonkun päästä, niin että katselija vielä oli\nnäkevinään sen hiljaa heilahtelevan. Ja nurkassa sen takana, sinne\nheitettynä kuin perunasäkki, mutta köytettynä kuin matkakirstu, makasi\nherra James Todhunter kapula suussaan ja kuusi tai seitsemän nuoraa\nsidottuna hänen käsivarsiensa ja sääriensä ympäri. Hänen ruskeat\nsilmänsä olivat eloisat ja vilkahtelivat iloisesti.\n\nTohtori Orion Hood pysähtyi hetkeksi matolle oven edessä ja silmäili\näänettömänä väkivallan koko näyttämöä. Sitten asteli hän reippaasti\nmattoa pitkin noukkasi käteensä korkean silkkihatun ja pisti sen\nvakavasti yhä sidotun Todhunterin päähän. Se oli aivan liian suuri\nhänelle, niin että se hupsahti melkein hänen olkapäilleen.\n\n»Mr Glassin hattu», sanoi tohtori palaten takaisin ja tutkisteli sen\nsisäpuolta taskulinssillään. »Kuinka on mr Glassin poissaolo ja hänen\nhattunsa läsnäolo selitettävä? Sillä herra Glass ei suinkaan ole\nhuolimaton pukuunsa nähden. Tämä päähine on sangen hieno säännöllisesti\nharjattu ja kiillotettu, vaikkei enää aivan uusi. Vanha keikari,\nluullakseni.»\n\n»Mutta taivaan tähden», huusi neiti Mac Nab, »ettekö aio vapauttaa\nmiestä ensiksi?»\n\n»Minä sanon 'vanha' tahallani, vaikka en varmuudella», jatkoi\nselittäjä, »sillä minun perusteeni saattavat ehkä tuntua kaukaa\nhaetuilta. Ihmisen tukka aikaa lähteä hyvin erilailla, mutta melkein\njoka tapauksessa putoaa se vähitellen ja linsillä pitäisi minun nähdä\npienet hiushiukkaset äsken käytetyssä hatussa. Niitä ei ole ja se\nsaattaa minut otaksumaan, että herra Glass on kaljupäinen. Jos me nyt\nvertaamme tätä tuohon kimeään ja kiukkuiseen ääneen, jonka miss Mac Nab\nkuvasi niin elävästi — kärsivällisyyttä, hyvä neiti, kärsivällisyyttä\n— jos me tarkastamme hiuksetonta päätä ja otamme huomioon kiukkuisen\nvanhan miehen äänen, voimme minun mielestäni tehdä johtopäätöksemme\nhänen iästään. Siitä huolimatta oli hän luultavasti voimakas ja lisäksi\njokseenkin varmasti pitkä. Minä saatan jossain määrin nojata tarinaan\nhänen äskeisestä ilmestymisestään ikkunaan pitkänä, silkkihattuisena\nmiehenä, mutta mielestäni on minulla tarkempia tunnusmerkkejä. Tämä\nviinilasi on murskautuessaan singonnut yli koko paikan, mutta yksi sen\nsirpaleista on korkealla korokkeella uunin reunalla. Tällainen sirpale\nei olisi voinut pudota sinne, jos lasi olisi särkynyt jokseenkin lyhyen\nmiehen, kuten herra Todhunterin kädessä.»\n\n»Eiköhän ohimennen», sanoi isä Brown, »sopisi vapauttaa herra\nTodhunteria?»\n\n»Mutta juomalasista saamamme ohjeet eivät lopu tähän», jatkoi\nerikoistutkija. »Voinhan heti ilmaista sen mahdollisuuden, että\ntuo Glass oli kaljupäinen ja hermostunut pikemmin irstailun, kuin\niän vuoksi. Mr Todhunter on, kuten on huomautettu, rauhallinen,\nsäästäväinen kunnianmies, varsinaisesti raittiusmies. Nämä kortit ja\nviinilasit eivät muodosta hänen tavallisen olemuksensa osaa, ne ovat\nkai hankitut jotain tilapäistä toveria varten. Mutta se on satunnaista,\nme voimme jatkaa. Omistakoon herra Todhunter nämä viinilasit tai ei,\nniin ei täällä näy mitään, mikä osoittaisi hänen omistavan viiniä. Mitä\nsitten piti näitten lasien sisältää? Minä tahtoisin kerrallaan otaksua\npaloviinaa tai viskyä, ehkäpä hienoa lajia, herra Glassin taskumatista.\nTässä teillä on jonkinlainen valokuva miehestä, tai ainakin tyypistä:\npitkä, vanhahko, hienosti puettu, vaikka jonkun verran elähtänyt,\nvaristi mieltynyt peliin ja väkijuomiin, tai ehkä mieluummin liiankin\nmieltynyt niihin. Mr Glass on hyvin tunnettu herrasmies yhteiskunnan\nlievepuolilla.»\n\n»Kuulkaapas», huusi nuori nainen, »jos te ette salli minun vapauttaa\nhäntä, menen minä ulos huutaman poliisia.»\n\n»Minä en neuvoisi teitä, miss Mac Nab», sanoi tohtori Hood vakavasti,\n»noutamaan poliisia joka kiireeseen. Minä pyydän teitä vakavasti,\nisä Brown, rauhoittamaan joukkoanne, ei minun, vaan heidän itsensä\nvuoksi. Niin, me olemme päässeet jossain määrin perille herra\nGlassin ulkomuodosta ja arvosta. Mitkä ovat nyt ne tärkeimmät\nseikat, jotka tunnemme herra Todhunterista? Niitä on varsinaisesti\nkolme: hän on säästäväinen, hänellä on enemmän tai vähemmän varoja\nja hänellä on salaisuus. Nyt on siis selvä, että tässä ovat tuon\nhyväluontoisen miehen kolme päätunnusmerkkiä, miehen, joka on joutunut\nkiristysyrityksen uhriksi. Ja varmasti on yhtä selvää, että mr Glassin\nhälventynyt kiilto, irstailevat tavat ja kimeä kiukku ovat sen miehen\nerehtymättömiä tunnusmerkkejä, joka teki kiristysyrityksen. Me tunnemme\nnyt isäksi luonteenomaista henkilöä murhenäytelmästä, jonka aiheena on\nvaitiolon ostaminen. Toisella puolen on meillä kunnioitettava mies,\njolla on salaisuus, toisella esikaupungin korppikotka, joka vainuaa\nsalaisuutta. Nämä kaksi ovat tavanneet toisensa täällä tänään ja ovat\nriidelleet käyttäen nyrkkejä ja paljastettuja aseita.»\n\n»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood\nlaski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän\ntutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä\nolkapäistä, mutta vastasi vain:\n\n»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan\nhyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»\n\nIsä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt\npyöreät kasvonsa ja sanoi:\n\n»Mitä te tarkoitatte?»\n\nTiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja\nkatseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet\nherra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen\njohtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten,\nluullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka\nniin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa\njälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi\nhän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu\nsisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä\nherra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan,\nolkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen\nmahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri\nkoettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata\nhanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on\nmeillä koko tuo sievä tarina.»\n\n»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan\nilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.\n\n»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla.\n»Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut\nvapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle.\nMinä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa\nitsensä niistä milloin vain haluaa.»\n\n»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin\nsointu.\n\n»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi\nHood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin\nmuodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen\nnoista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut\ntarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä\nnuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on\nsaada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta,\njonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin\nsavutorveen.»\n\nSyntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan\npuiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin\nennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella,\nettä ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait,\nmustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän\nmurhenäytelmän loppua, niinkuin _hän_, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo\nkauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma\noli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin\nihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta\nkääre vielä mustemman haavan päällä.\n\nPienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat\nhyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet\ntuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen\nyksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota\nluovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.\n\n»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella,\nväsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä\nja päästää siteensä irti aivan yksin?»\n\n»Sitä minä juuri tarkoitan», sanoi tohtori.\n\n»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se\nmahdollisesti olla sitä!»\n\nHän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen\najatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän\nomat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.\n\n»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko\nnähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»\n\nSekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka\nleveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni\nsen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.\n\n»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te\nmielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»\n\n»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan\nomituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin\njonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi...»\n\n»Höh, pötyä», huusi isä Brown. »Ettekö näe, että hän nauraa?»\n\n»Nauraa?» toisti tohtori säpsähtäen. »Mille ihmeelle hän nauraisi?»\n\n»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla\nepäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä\nolen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»\n\n»Minkä kaiken te tiedätte?» kysyi Hood hiukan kiukuissaan.\n\n»Nyt minä tiedän», vastasi pappi, »herra Todhunterin ammatin.»\n\nHän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen,\njota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen\ntuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi\nniitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä\nvallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi\nhänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen\ntiedemiehen puoleen:\n\n»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te\nolette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon\njumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni!\nTodella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja\nnaurettavia vertaillessa.»\n\n»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood\nylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka\npakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin\nannettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta\n— runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan\nyhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa\nollessa...»\n\n»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin\ninnokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo.\nHän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän\nmiettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin\nherra Glass.»\n\n»Tarkoitatteko, että hän on poissa kaupungista?» kysyi tohtori.\n\n»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän\non poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»\n\n»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei\nsellaista henkilöä olekaan?»\n\nPappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi\nhän.\n\nOrion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän,\n»ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä,\nkatselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän\nhuoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten\non?»\n\n»Se on herra Todhunterin», vastasi Brown.\n\n»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on\nmahdotonta käyttää sitä.»\n\nIsä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan\nsanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä\nsanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron\nselvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»\n\n»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä\nylenkatseellisesti hymähtäen.\n\n»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä\nensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne\nkatua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että,\ntavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa\nvälillä.»\n\n»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista\nvarastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»\n\n»Kaniineja», vastasi isä Brown äkkiä.\n\n»_Mitä?_» huusi tohtori Hood.\n\n»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä»,\nsanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota\nkaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita.\nHerra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte,\nmutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»\n\n»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva\nMac Nab tuimasti.\n\n»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä\nBrown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»\n\n»Mutta mitä hullua te oikeastaan tarkoitatte?»\n\n»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee\nammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja\nsolmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput.\nSiitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin\nkaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden,\nettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen\nkolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti\ntaas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan\nsärki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät\nmyöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen\nylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään,\nleikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä\nhaava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen\nvuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista\nirtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri\npääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit\novat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa\nsen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa.\nEnimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää\ntemppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia,\nettä korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen\ntaka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti,\nettä me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja\nrupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra\nGlass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.\n\n»Mutta, entä nuo kaksi ääntä?» kysyi Maggie tuijottaen.\n\n»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä\nBrown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja\nvastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja\nluonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli\npuhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.\n\n»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi\ntoimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia\nkoskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä.\nMiss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä\nnimellä.»\n\nArvoisa herra Brown ratkesi melkein lapsellisesti nauraa hihittämään.\n\n»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä\nyksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli\nilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne\nkiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut\nsiepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi,\nkolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.»\n[Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass;\nsiitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin.\n_Suom. huom._]\n\nHuoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin\nyhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi\nnurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden\nvaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle\nhuonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun\npaperilapun, jossa ilmoitettiin, että _Zaladin_, maailman suurin\ntaikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy\ntehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa,\nScarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.\n\n\n\n\nTOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU\n\n\nHerra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen\nChamps Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä.\nHe olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli\nmolemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän\nkasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän\npartansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli\nsilminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla\noli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan\nkummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat\nateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin\nvilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori\nHirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.\n\nHerra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että\nyleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»]\npitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja\ntehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin»,\nsanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut\nviimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli\nkuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin\nloppukuoro, _Aux armes, citoyens_ [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin\nkuuluvaksi _Aux greves, citoyens_ [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen\nantimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja\nhyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä\nvalmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan\ntuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat\nupseerinsa.\n\nTässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa\nja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka\nkylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen\nkasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan\ntoiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta\nepäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan\ntaipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen\nluontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden\ngallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että\nhän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa\nsilmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys.\nLaajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään\nelämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa,\nja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin\nopeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen\nvastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin\nhillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa\nhänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin\nkeksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus\nhuolellisesti säilytti.\n\nHänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä\n— katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin;\nkastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain\nyhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä\nolivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut\nja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos\nerään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle\niloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat\nmolemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.\n\nHeille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi\nvoinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten\nkammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän\noli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen\nisäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen\nretikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin\nmitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan,\nantoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän\nkärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:\n\n »En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota\n minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc.\n Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan\n kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä\n kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja\n odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne\n teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen\n kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en\n tahdo.\n\n Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!\n\n                                           P. Hirsch.»\n\nHerra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki\nsen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti\ntoiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien\nvarjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää\nabsinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan\ntahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas\njoi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies\njuoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.\n\nMaurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi\nauttaa mestaria joka tapauksessa, mutta...»\n\nHän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat\nsyynsä olla tapaamatta miestä, mutta...»\n\nEnnenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että\ntunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän\nedessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin\ntykin kuula.\n\nHän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu,\nja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen\ntapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen\nsäärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine\nsukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli\nhyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa\noli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä\nmyöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli\npitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on\ntavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu\nleveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien\nalapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen\nkuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen\nolemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista\nparoonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli\nkuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen\npatriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta.\nHeti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella\näänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?»\naivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.\n\nArmagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään.\nMiehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta\nlevoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa\nkadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt\npöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin\nCamille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä\nväkijoukkoon.\n\n»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon\nminua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan\npuhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja,\njoka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin\nhänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun\nyli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat\nvaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin\nmeidän, jotka emme saa puhua, _täytyy_ puhua. Teidät on kavallettu\npreussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät\nkavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista.\nMe vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen\ntaskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin,\nsitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle,\njoka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen\nkäsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo,\nkuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch\non sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä\ntiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta.\nSanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin\npöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain\nministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen.\nP.H.!»\n\nHän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi\nsitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin\nosa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja\nvähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin\njohtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.\n\n»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä\nkadulla?»\n\n»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan\njoukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos\nhänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen\ntäydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää\nminut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on\najanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin\nkansa jäljessäni.»\n\nKirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi\nilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut\neversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan\nja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi,\nse nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli\njo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille,\nkun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos\nparvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä\nhän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä.\nPitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän\nsamppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä.\nHänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista\ntukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa\nolivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä\nsuuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.\n\nLyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä\npäättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta\nlausettaan.\n\n»... sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni,\ntoisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo\ntavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen\nulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä\nkeskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän\nteille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että\nhänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian\nsääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä,\non hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä;\nja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti...!»\n\nArmagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin\nvihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle\nkiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes\nhänen taas kuultiin sanovan:\n\n»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita,\nja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan\nitsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja\nperinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys;\nminun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille\nmelkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua\nniinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin\nheidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita,\nniinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani,\nminä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten\nmietiskelemään loppuiäkseni.»\n\nKaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan\neversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo\ntavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti:\n»Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in\nherttua.»\n\nToinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti\nkiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.\n\nAikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt\npäivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat\nmelkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä\nkoristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki\nolivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona,\nmelkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin\nmitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen.\nKoska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli\nhänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin.\nHän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti\njärjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita\nj.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau\nistuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.\n\n»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän\nraskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten\nsotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia\nateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet\ntässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia,\nja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»\n\n»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.\n\n»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on\naivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta\nHirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan\nystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja\nsaksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut\nkirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»\n\n»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.\n\n»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi\nantanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa\nkätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja\nasiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan\ntarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin\nkaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat\ntunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä,\nmutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin\nkaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia,\njos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»\n\n»Ja onko se?» kysyi isä Brown.\n\n»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt\njoku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan,\nettä paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella.\nTodellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla\npulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän,\npunaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu\npunaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi\nmieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei\ntunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa\nulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa.\nMinun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta\nvanhalta porkkanalta.»\n\nIsä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä\nkahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa\nkaapissa?» kysyi hän.\n\n»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli\noikeastaan valkea — oli...»\n\nIsä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti\ntoveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.\n\n»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti\n\n»Eikö se ollutkaan _harmaa?»_ sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte\nminut.»\n\n»Mitä hiisiä te säikytte?»\n\n»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos\nse vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma\nmusta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»\n\n»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista\ntiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä.\nSyyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»\n\n»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat»,\nsanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut\nvääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa\noppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa\nniinkuin paholainen.»\n\n»Tarkoitatteko...?»\n\n»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle\nvaraa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen\nystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan\ntaloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä,\nei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia,\nvaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että\nkaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että\njos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät,\njossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä\nja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja\nkahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen\ntäytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»\n\n»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.\n\n»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä\nHirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla,\ntai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut\nväärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on\nmystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin.\nEttä laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei _yksikään_\nsattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»\n\n»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.\n\n»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen\nhämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan... Niin, en ole\nkoskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää\nmoraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä\nihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä\nonnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No,\nDreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten\nsyytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin\n— että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin\nhelposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti,\noli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia\npuolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja\npettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan\nvehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa,\njos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden _täytyi_\ntuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka _tiesi_ kärsineensä\nvääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät,\nniinkuin he _tietäisivät_, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli\nyksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät\nhyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat\nolleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita,\nvaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»\n\n»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä\nkaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»\n\n»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi,\n»joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella,\nettä tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa\nisänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän\ntäten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia\nja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien\nkautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa\nomituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä\ntotuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä\narvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä\nolisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä\ntiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi\npuolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että\noikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti\nmahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»\n\n»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se\nselittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt\nvääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään.\nMutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se\noli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»\n\n»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.\n\nHiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä.\nOli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä\ntäältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau\näkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti\nkäsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi,\n»jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi...»\n\n»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä\nBrown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä\nheillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen\nkieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta\npankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema\non määräävä.»\n\n»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun\npäämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko\nDubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan\nisänmaan-ystävä.»\n\nIsä Brown ruoti yhä silliään.\n\nJokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat\nsilmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi\nFlambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö\nhäntäkin?»\n\n»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois,\nääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea\nmitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen\ntoiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea,\nmitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on\njotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa\ntoinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän\ntai vähemmän totta. Tässä molemmat... Hyvä! Minä olen selittänyt teille\nainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä\nminua.»\n\n»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin\nkun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä.\n»Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin\nperustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman\nloistavaksi, mutta... no, miksi te sitä sanoisitte?»\n\n»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon\nsitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun\nkummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme\nesitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on\nranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen\nranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö\nkirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen\njulkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja.\nNo hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten\nihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen\nkuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan\nvarmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka\non yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu:\n'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin... kuin\nse arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»\n\nEnnenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen\nsotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille\nistumaan.\n\n»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä\ntulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan\nlähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen\nanteeksipyyntönsä.»\n\n»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä —\n»anteeksipyynnönkö?»\n\n»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta\n— käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa\nkun hän on poislähdössä.»\n\n»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi\nolla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän\nymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»\n\n»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes,\n»juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa\nkunniaa Hirschille...»\n\n»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen\ntyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun\ntyperä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin\nleimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli\nselvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.\n\n»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau\nharmistuneesti.\n\n»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme\nhänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»\n\n»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen\nkulmiaan pää kumarassa.\n\n»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.\n»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»\n\n»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen,\n»hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta\nmeillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne\nautomobiilillä.»\n\nMitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet\nkadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän\njohti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä\nenenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi,\noliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa\nmietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi\nhän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää;\npitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»\n\n»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi»,\nsanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa\nhäntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»\n\n»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään,\n»teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»\n\nToiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä\nheidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan\nvarjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin\nsamanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat\nvuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli\nselvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.\n\nSivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka\ntuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön,\njatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät\njoskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä\nohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat\nuseimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan\nyli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä\nrivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa\ntarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin\nketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston\nristikkoaitaus.\n\nFlambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.\n\n»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain...»\n\n»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»\n\n»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain\nmennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan\nkuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän\nedessään.\n\nFlambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä\nedessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään\nraivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja\nkiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri\nvartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun\nlatvat.\n\nHerttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu\nkuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää\nRanskan.»\n\n»Hän aikoo jättää kaiken», vastasi isä Brown.\n\nValognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi.\n»Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.\n\n»Te ette tule löytämään hänen ruumistaan», vastasi toinen.\n\nMäärittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta.\n»Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on!\nNiin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin\ntuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»\n\n»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään\nlanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»\n\nJa äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille\nFlambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen\nkiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä\ntapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston\nristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.\n\nMutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin\nylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla\nsitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin —\nvaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta\nhän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon\ntakaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.\n\nPunainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti,\nniin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle,\njoka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä\neversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa,\nylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin\nkorkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi\nhiljaisella äänellä:\n\n»Niin, he tahtovat kuitenkin taistella.»\n\n»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch\noli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa\npitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen\npsykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti\nalati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä\ntoisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin\nsamanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»\n\n»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista\nmielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy\nkiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme\nheidät siihen.»\n\n»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan»,\nsanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa\ntaistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan\ntaistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei\ntoinen tulisi.»\n\n»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua\nkärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin\nmuutkin ihmiset?»\n\n»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti\nhymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa,\nniin sanoakseni.»\n\nHän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes\näkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan.\nValaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin\nhiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin,\nettä hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta\nluopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten\nleveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti\ntakin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä\nmies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin\npeseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään\nja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas\nvalo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut,\nhänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi\najeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen\nhaukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown\nsyvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.\n\n»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä\ntee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta,\nkiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä\njotain kieroa, _Monsieur_, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä\nmiehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä,\ntoinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa,\nniin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin\nettä hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä\nmyöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus,\nmutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja\ntäsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät\nvoi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu.\nNiinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain...»\n\nFlambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa\nolija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo\nkiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä\nriippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja\nleukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä\nkatsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun\nvääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau\nnäki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten\npeittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän,\nmustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia\nmyöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta,\nettä tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.\n\n\n\n\nKONEEN EREHDYS\n\n\nFlambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa\nauringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu\nsamanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa\noikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui\nheidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen,\ntutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.\n\n»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä\nmetoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän\nmitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja\nse ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja\nlausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»\n\n»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se\nmuistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä\nkäsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja\nkoskettaisi sitä.»\n\n»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän\nmielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»\n\n»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa\nnopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta\nmiljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa\nvirrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka,\nennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä\nvuodattamaan.»\n\n»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat\nkuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»\n\n»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown,\n»ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset\ntiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin\nsydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä\ntunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut\nhäneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri\nkiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika\nhuono todistus!»\n\n»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman\nvastauksen kuin mikään muu.»\n\n»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa»,\nvastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan\npäinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan\npuikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en\nole sen koommin uskonut koko koneeseen.»\n\nJa hän alkoi kertoa tarinaa pettymyksestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown\noli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa\nirlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä\nrikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa.\nJohtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen\nentinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen\nfilosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus\nja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen\nsuojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään\ninhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja\nhän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.\n\nEräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien\nhänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun\npöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta\npienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja\ntämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan\nhienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin:\n\n»Seurakuntamme onnellisin leskimies pitää taas naamiohuvit.\nMeidän kaupunkimme hienosto muistanee vielä nuo\n'Perambulator'-juhlapäivälliset, joissa Last-Trick Todd [Last trick\n= 'viime yllätys', tai 'temppu' y.m.], palatsimaisessa kodissaan\nPilgrims Pondissa sai monet huomattavista 'aloittelijoistamme'\nnäyttämään nuoremmilta ikäisikseen. Yhtä hieno, ja moninaisempi\nja laajasydämisempi yhteiskunnalliselta kannalta oli Last-Trickin\nnäytäntö edellisenä vuonna, nuo suositut Ihmissyöjien kutsut, joissa\ntarjottiin ihmisen käsien ja jalkojen muotoisia, sarkastisia makeisia\nja jonka kuluessa useiden meidän iloisimpien ajatusvoimistelijaimme\nkuultiin tarjoutuvan syömään vierustoverinsa. Se sukkeluus, mikä\ntulee elähdyttämään tätä iltaa, piilee vielä herra Toddin kujeellisen\nvaiteliaan henkevyyden kätkössä, tai on suljettuna kaupunkimme\niloisimpien johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo\nhauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa\npäässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja. Vaikuttavin\nuutinen on kuitenkin se, että vieraanvaraisella herra Toddilla on\nilo nähdä vieraanaan Lordi Falconroy, tuo kuuluisa matkustaja ja\ntäysverinen ylimys, joka on tullut suoraan Englannin tammimetsistä.\nLordi Falconroyn matkat alkoivat, ennenkuin hänen vanha aatelinen\narvonimensä jälleen huomattiin; hän kävi Yhdysvalloissa nuoruudessaan\nja huhu kertoo hänen paluunsa johtuneen sukkelasta syystä. Miss Etta\nTodd on yksi meidän syväsieluisia newyorkilaisiamme ja perii lähes\nkaksitoistasataa miljoonaa dollaria.»\n\n»No», sanoi Usher, »huvittaako se teitä?»\n\n»Hm, enpä tiedä kuinka sanoisin», vastasi isä Brown. »En tällä\nkertaa voi ajatella mitään tässä maailmassa, mikä huvittaisi minua\nvähemmän. Ja jollei tasavallan oikeamielinen suuttumus viimein saata\nsanomalehtimiehiä sähkötuoliin tuollaisten sepustusten vuoksi, en osaa\nkäsittää, mikä teitäkään siinä huvittaisi.»\n\n»Ah!» sanoi herra Usher kuivasti, ja ojensi toisen sanomalehtileikkeen\npöydän yli. »Mutta huvittaako _tämä_ teitä?»\n\nUutisen otsakkeena oli »_Vartija raa'asti murhattu. Vanki karannut_» ja\nse kuului:\n\n»Tänä aamuna hiukan ennen päivän nousua kuului hätähuuto Sequahin\nvankisiirtolasta tässä valtiossa. Paikalle kiiruhtaneet viranomaiset\nlöysivät kuolleena sen vartijan, joka huolehtii vankilan muurin\npohjoispuolisesta osasta, missä ylipääsy on vaikein ja jyrkin, jonka\nvuoksi yhtä miestä pidettiin siellä riittävänä. Onneton oli sitäpaitsi\nheitetty alas korkealta vallilta ja hänen pääkallonsa murskattu\nnuijalla; hänen pyssynsä oli poissa. Jatkuva tiedustelu osoitti,\nettä yksi kopeista oli tyhjä; siinä oli säilytetty synkännäköistä\nkonnaa, joka oli ilmoittanut nimekseen Oscar Rian. Häntä pidettiin\nvain toistaiseksi vangittuna jokseenkin vähäpätöisen kepposen\nvuoksi, mutta hän teki jokaiseen sen vaikutuksen, että hänellä oli\njokseenkin pimeä menneisyys ja vaarallinen tulevaisuus. Lopuksi, kun\naurinko täydellisesti valaisi murhapaikan, huomattiin, että hän oli\nkirjoittanut muuriin ruumiin lähelle lyhyen lauseen, luultavasti\nvereenkastetulla sormella: 'Tämä oli itsepuolustusta ja hänellä oli\npyssy. En tarkoittanut mitään pahaa hänelle enkä kellekään, paitsi\nyhdelle. Minä säilytän kuulan Pilgrim's Pondia varten. O.R.' Miehen on\ntäytynyt käyttää hyvin pirullista petollisuutta tai olla hämmästyttävän\npelkäämätön voidakseen kiivetä sellaisen muurin yli huolimatta\nasestetusta miehestä.»\n\n»No, kirjallinen tyyli on jossain määrin parempaa», myönsi pappi\niloisesti. »Mutta enpä voi huomata millä voisin palvella teitä. Minä\nolisin jokseenkin surkean näköinen, jos lähtisin lyhyine jalkoineni\npinkomaan tämän valtion ympäri tavottaakseni tuollaisen voimakkaan\nmurhaajan. Epäilenpä löytääkö häntä kukaan. Sequahin vankisiirtola on\nkolmenkymmenen kilometrin päässä täältä; seutu tässä välillä on karua\nja eksyttävää ja takana taas, jonne hänellä kai on aikomus mennä, on se\ntäydellistä erämaata ulottuen aina preerioille saakka. Hän saattaa olla\njossain kuopassa tai puuhun kiivenneenä.»\n\n»Hän ei ole missään kuopassa», sanoi alijohtaja, »eikä missään\npuussakaan.»\n\n»Mitä? Kuinka te sen tiedätte?» kysyi isä Brown iskien silmää.\n\n»Haluaisitteko puhutella häntä?» kysyi Usher.\n\nIsä Brown avasi selkiselälleen yksinkertaiset silmänsä. »Hän on\ntäällä!» huusi hän. »Mitenkä miehet ovat saaneet hänet kiinni?»\n\n»Minä sain itse hänet kiinni», vastasi amerikkalainen yksitoikkoisesti,\nkohottautuen ja ojennellen laihoja sääriään valkean ääressä. »Minä\nsain hänet kiinni kävelykeppini koukulla. Älkää olko niin hämmästyneen\nnäköinen. Niin minä tosiaan tein. Tiedättehän, että minä joskus lähden\nkävelylle maalle tämän synkän paikan ulkopuolelle. No niin, tänä\niltana aikaiseen kävelin minä jyrkkää polkua pitkin, jota molemmilla\npuolin reunustivat tummat pensasaidat ja harmahtavat, kynnetyt pellot.\nNouseva kuu paistoi taivaalta hopeoiden tien. Sen valossa näin minä\nmiehen juoksevan peltoa pitkin tietä kohti; hän kiisi eteenpäin ruumis\netukumarassa, hyvää kilpajuoksuvauhtia. Hän näytti olevan perin\nuupunut, mutta kun hän tuli paksun, tumman pensasaidan luo, ryntäsi\nhän sen läpi kuin se olisi ollut hämähäkin seitistä, tai pikemmin —\nsillä minä kuulin paksujen oksien taittuvan ja paukkuvan poikki kuin\npistimien — kuin olisi hän itse ollut kivestä. Samalla hetkellä kun hän\nilmestyi eteeni kuunvaloon tien yli menossa, heitin minä kyömysauvani\nhänen jalkoihinsa, saaden hänet horjumaan ja kaatumaan. Sitten puhalsin\nminä pilliini pitkän, kimakan vihellyksen, ja miehemme tulivat juosten\nottamaan hänet turviinsa.»\n\n»Minä olisin tullut aika noloksi», huomautti Brown, »jos olisitte\nsaanut selville, että hän oli penikulman juoksua harjoitteleva,\nsuosittu urheilija.»\n\n»Eipä ollut», sanoi Usher ilkeästi. »Me olemme jo saaneet selville,\nkuka hän on; sillä minä huomasin sen ensimäisen kuunsäteen sattuessa\nhäneen.»\n\n»Te arvelitte, että hän oli tuo karannut vanki», huomautti isä Brown\nyksinkertaisesti, »koska te olitte lukenut sanomalehdistä tänä aamuna,\nettä vanki oli karannut.»\n\n»Minulla oli parempiakin syitä», vastasi alijohtaja tyynesti. »Minä\nsivuutan ensimäisen ilman muuta, koska se on liian yksinkertainen,\nettä siihen voi panna painoa: tarkoitan, etteivät tunnetut urheilijat\njuokse pitkin kynnettyjä peltoja, tai tunkeudu orjantappurapensaihin\nsilmien menettämisen uhalla. Eivätkä he sitäpaitsi juokse nenä maassa\nkuin kyyristelevä koira. Hyvin harjaantunut silmä näki tapauksessa\npaljon ratkaisevampia seikkoja. Mies oli puettu siivottomiin,\nrääsyisiin vaatteihin, mutta niissä oli vielä muutakin huomattavaa\npaitsi siivottomuus ja repaleisuus. Ne sopivat niin huonosti,\nettä ne tekivät aivan hullunkurisen vaikutuksen. Kun hänen mustat\nääriviivansa piirtyivät kuunvaloa vasten, teki kaulus, johon hänen\npäänsä oli uponnut, hänet melkein kyttyräselkäisen näköiseksi, ja\npitkien, riippuvien hihojen johdosta hän näytti kädettömältä. Minun\nmieleeni johtui heti, että hän oli jollain lailla saanut vaihdetuksi\nvanginpukunsa jonkun avustajansa vaatteihin, jotka eivät ollenkaan\nsopineet hänelle. Toiseksi puhalsi silloin pistävä tuuli, jota vastaan\nhän juoksi, niin että minun olisi pitänyt nähdä hiussuortuvien liehuvan\ntuulessa, jollei tukka olisi ollut hyvin lyhyt. Sitten muistui\nmieleeni, että noiden kynnettyjen peltojen toisella puolen, joiden yli\nhän juoksi, oli Pilgrim's Pond, jota varten — kuten muistatte — vanki\nsäilytti luotia; ja minä lähetin kävelykeppini lentämään.»\n\n»Loistava näyte nopeasta päättelemiskyvystä», sanoi isä Brown, »mutta\noliko hänellä pyssy?»\n\nKun Usher äkkiä lakkasi kävelemästä, lisäsi pappi selittäen: »Minä olen\nkuullut, ettei luoti kelpaa juuri mihinkään ilman sitä.»\n\n»Hänellä ei ollut pyssyä», sanoi toinen hitaasti, »mutta se johtui kai\njostakin aivan luonnollisesta vahingosta, tai suunnitelman muutoksesta.\nEhkäpä sama syy, mikä pakotti hänet muuttamaan pukua, sai hänet myöskin\nkätkemään pyssyn; häntä alkoi kai kaduttaa se tiedonanto, minkä hän oli\njättänyt jälkeensä uhrinsa verellä kirjoitettuna.»\n\n»Niin, se on kyllä mahdollista», vastasi pappi.\n\n»Ja sitäpaitsi maksaa se tuskin ajattelemisen vaivaa», sanoi Usher,\nselaillen muita papereita, »sillä me tiedämme tällä hetkellä, että hän\non se mies».\n\nHänen papillinen ystävänsä kysäsi huolimattomasti: »Kuinka niin?»\nGreywood Usher pani pois sanomalehdet ja otti taas käteensä molemmat\nlehden kappaleet.\n\n»No, koska te olette niin itsepäinen», sanoi hän, »niin alkakaamme\ntaas alusta. Te huomaatte, että näissä molemmissa kappaleissa on\nyksi yhteinen seikka, Pilgrims Pondin mainitseminen, joka, kuten te\ntiedätte, on miljoonamies Ireton Toddin asunto. Te tiedätte myöskin,\nettä hän on huomattava henkilö, yksi niitä, jotka ovat vähällä\naloittaneet...»\n\n»Noita meidän oman onnen seppiä», myönsi hänen toverinsa. »Niin, minä\ntunnen sen. Hän on kai ansainnut paloöljyllä, luullakseni.»\n\n»Kaikella», sanoi Usher. »Last Trick Todd'illa on suuri osa tässä\nomituisessa jutussa.»\n\nHän ojentautui taas tulen ääreen ja jatkoi puheluaan laajalla,\nloistavalla, selittävällä tavallaan.\n\n»Ensinnäkään, ottaen huomioon nämä seikat, tämä asia ei ole millään\nlailla salaperäinen. Ei ole salaperäistä, eikä edes outoa, että\ntuollainen hirtehinen ottaisi pyssyn mukaansa Pilgrims Pondiin.\nMeikäläiset eivät ole lainkaan englantilaisten kaltaisia, jotka antavat\nrikkauden anteeksi miehelle, jos hän tuhlaa rahoja sairashuoneisiin\ntai hevosiin. Last Trick Todd on rikastunut oman, huomattavan kykynsä\navulla, eikä ole epäilemistäkään, että useat niistä, joille hän on\nnäyttänyt taitojansa, tahtovat nyt osoittaa omaansa hänelle pyssyllä.\nToddia saattaa mahdollisesti vainota joku, josta hän ei ole koskaan\nkuullutkaan, joku työmies, jonka hän on erottanut työstä; tai joku\nasianajaja, jonka tuumat hän on toiminnallaan ehkäissyt. Last Tric Todd\non henkisesti hyvin lahjakas mies ja hyvin kansanomainen luonteeltaan,\nmutta tässä maanosassa ovat työnantajien ja työntekijöiden suhteet\nsuuresti kiristyneet.»\n\n»Sen vuoksi voimmekin otaksua, että Rian aikoi mennä Pilgrims' Pondiin\nmurhaamaan Toddin. Siltä minusta näytti, kunnes toinen pikku huomio\nherätti minussa vanhan salapoliisin vaistot. Kun olin saanut vankini\nsäilöön, otin keppini maasta ja kuljin parin kolmen tienkäänteen ohi\ntullen Todd'in alueen sivuportille, sille, joka on lähinnä sitä järveä\ntai lammikkoa [Pilgrim's Pond = Pyhiinvaeltajan lampi], josta paikka\non saanut nimensä. Se oli kai noin kaksi tuntia sitten, seitsemän\nseuduissa. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti ja sen pitkät valkeat\nsäteet lepäsivät tuon salaperäisen lammen pinnalla, sen harmailla\nsavisilla, hyllyvillä rannoilla, joilla meidän _esi-isiemme sanotaan_\nkävelyttäneen noitia, siksi kunnes ne upposivat. En muista matkaa\nvarmasti, mutta te tunnette paikan, jota tarkoitan: se on Toddin talon\npohjoispuolella metsään päin ja siinä on kaksi omituisesti taipunutta\npuuta, niin kummallisen näköistä, että ne muistuttavat pikemmin\nkorkeita sieniä kuin oikeita lehtipuita. Kun minä juuri tähystelin\nsumun peittämää lampea, kuvittelin näkeväni himmeän miehen haamun\ntulevan talosta taustalla, mutta se oli liian kaukana ja sumu liian\ntiheä, jota olisin voinut päästä varmuuteen miehestä saatikka hänen\nulkonäöstään. Sitäpaitsi kiintyi huomioni vielä salaperäisempään\nseikkaan. Minä ryömin aidan taa, joka kulkee vain noin kahdensadan\njalan päässä suuren talon toisesta siivestä, ja siinä oli paikoitellen\nsopivia halkeamia, aivan kuin erikoisesti vakoilevaa silmää varten\ntehtyjä. Vasemman siiven tummassa ulommaisessa päässä oli ovi auennut\nja siinä seisoi haamu mustana talon valaistua huonetta vasten —\nvaatteihin kääritty haamu, joka kumartui eteenpäin nähtävästi\ntähystellen ulos pimeyteen. Se sulki oven takanaan ja minä näin, että\nsillä oli kädessään lyhty, joka heijasti epäselvän valopilkun kantajan\npuvulle ja vartalolle. Se näytti olevan repaleisiin ryysyihin puettu\nnaisen hahmo, kai tarkoituksella tuntemattomaksi naamioitu. Siinä, että\ntuollainen ryysyläinen tuli hiipien ulos noista kullalla kirjailluista\nhuoneista, oli jotain hyvin omituista. Hän lähti varovasti kulkemaan\nkiemuroivaa puutarhapolkua pitkin, mikä toi hänet noin viidenkymmenen\nmetrin päähän minusta, sitten nousi hän hetkeksi sen turvekasan päälle,\njosta näkee mutaiselle lammelle, ja pitäen leimuavaa lyhtyään päänsä\npäällä, heilutti hän sitä varovasti kolme kertaa edes takaisin kuin\nantaakseen merkin. Kun hän heilautti sitä toista kertaa, lankesi valo\nhetkeksi hänen omille kasvoilleen, kasvoille, jotka minä tunsin. Tyttö\noli luonnottoman kalpea ja hänen päänsä oli kääritty lainattuun,\nhalpaan huiviin. Mutta minä olen varma siitä, että hän oli. Etta Todd,\nmiljoonamiehen tytär.»\n\n»Hän palasi samaa tietä yhtä salaperäisesti ja ovi sulkeutui taas hänen\njälkeensä. Olin jo aikeissa kiivetä aidan yli ja seurata häntä, kun\nmuistin, että salapoliisi-into, joka oli houkutellut minut seikkailuun,\noli jokseenkin sopimaton arvolleni, ja että minä vankilan alijohtajana\nollen pidin jo kaikkia kortteja käsissäni. Olin juuri kääntymäisilläni\npois, kun yössä alkoi kuulua uutta melua. Jossain ylemmässä kerroksessa\naukeni ikkuna, mutta juuri talon nurkan takana, niin etten minä\nsaattanut nähdä sitä, ja tavattoman selvä ääni kuului huutelevan\npihalle kysyen, missä Lordi Falconroy oli, sillä häntä ei löytynyt\nmistään huoneesta talossa. Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Minä olin\nkuullut sen monelta poliittiselta puhujalavalta ja monessa johtokunnan\nkokouksessa; se oli Ireton Todd itse. Muutamat toiset näyttivät menneen\nalempien ikkunoiden tai portaiden luo, ja huutelivat hänelle, että\nFalconroy oli mennyt kävelylle Pilgrim's Pondille päin noin tunti\nsitten, eikä hänestä ei sittemmin ollut näkynyt merkkiäkään. Silloin\nhuusi Todd kovasti, 'Hyvä Jumala', löi ikkunan rajusti kiinni ja minä\nkuulin hänen jymistävän sisäportaita alas. Palautuen varhaisempaan,\njärkevämpään päätökseeni kiiruhdin pois kohta alkavan yleisen etsinnän\ntieltä, ja palasin tänne hiukan yli yhdentoista.»\n\n»Nyt pyydän teitä muistelemaan tuota pientä perheuutista, joka\nteistä näytti olevan niin tuskastuttavan vailla mielenkiintoa. Jos\nvanki ei säästänytkään laukaustaan Toddia varten, niinkuin asia\nnähtävästi onkin, on pikemmin luultavaa, että hän säilytti sitä lordi\nFalconroyta varten ja näyttääpä siltä kuin olisi hän saanut tehtävänsä\ntoimitetuksi. Eipä juuri ole sopivampaa ampumapaikkaa kuin tuon lammen\nomituisesti muodostunut ympäristö, jossa maahan paiskautunut ruumis\nvaipuu paksun mudan läpi mittaamattomaan syvyyteen. Otaksukaamme siis,\nettä leikkotukkainen ystävämme tulikin tappamaan Falconroyn eikä\nToddin. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on olemassa monta\nsyytä, joitten takia moni Amerikassa haluaisi tappaa Toddin. Mutta ei\nole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi joku amerikkalainen haluaisi\nmurhata äsken maahan tulleen englantilaisen lordin, paitsi tuota yhtä,\nhienoston lehdessä mainittua seikkaa — että lordi osoittaa huomiota\nmiljoonatytölle. Meidän leikkotukkainen ystävämme on kai, huonosti\nsopivista vaatteistaan huolimatta, kosijaksi pyrkivä.»\n\n»Minä käsitän, että tuo viittaus tuntunee teistä sorahtavalta, vieläpä\nkoomilliseltakin, mutta tehän olette englantilainen. Se kuulostaa\nteistä samanlaiselta kuin jos kerrottaisiin, että Canterburyn\narkkipiispan tytär menee naimisiin St. Georgessa, Hannover Squarella,\nvapaalle jalalle päästetyn kadunlakaisijan kanssa. Te ette voi\narvostella oikein meidän etevimpien kansalaistemme nousemis- ja\npyrkimishalua. Te näette edullisen näköisen, harmaatukkaisen miehen\nseurustelupuvussa astelevan jokseenkin tärkeän näköisenä, Te saatte\nkuulla, että hän on valtion tukipylväitä, ja te kuvittelette,\nettä hänellä on rikas isä. Te erehdytte. Te ette voi käsittää,\nettä hän muutamia harvoja vuosia sitten on ollut pidätettynä tai\nyhtä hyvin vankilassa. Te ette ota huomioon meidän kansallista\nvireyttämme ja kohoamiskykyämme. Useat meidän vaikutusvaltaisimmista\nkansalaisistamme eivät ainoastaan ole kohonneet asemaansa äskettäin,\nvaan kohonneet jokseenkin myöhään elämässään. Toddin tytär oli jo\ntäyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun hänen isänsä laski perustuksen\nomaisuudelleen, niin ettei siinä, että hänen tyttärellään olisi\nhalpa-arvoinen mielitietty, ole mitään mahdotonta; eikä myöskään\nsiinä, että tyttö on kiintynyt häneen, niin kuin luulen asioitten\nolevan lyhtypuuhasta päättäen. Jos niin on, on lyhtyä kantava käsi kai\nyhteydessä pyssyä pitelevän käden kanssa. Tästä asiasta, sir, tulee\naika melu.»\n\n»No», sanoi pappi kärsivällisesti, »ja mitä teitte te sitten?»\n\n»Minä arvelen, että te pahastutte», vastasi Usher, »sillä minä tiedän,\nettä te ette saata hyväksyä tieteen tehtävää näissä asioissa. Minä\nolen noudattanut suurta hienotunteisuutta tässä asiassa, ehkäpä\nsuuremmassakin määrässä kuin oikeastaan olin halukas. Ja minä,\narvelin, että nyt oli sopiva tilaisuus käyttää todistajana tuota\n'sielunmittaria', josta olen kertonut. Minun mielipiteeni mukaan ei tuo\nkone voi valehdella.»\n\n»Kone ei voi valehdella», sanoi isä Brown, »eikä voi sanoa\ntotuuttakaan.»\n\n»Tässä tapauksessa se sanoo, kuten teille näytän», jatkoi Usher\nluottavasti. »Minä asetin huonosti puetun miehen mukavaan tuoliin ja\nkirjoitin sanoja pahvipalaselle. Kone ilmaisi vain hänen valtasuonensa\ntoiminnan muutokset, ja minä tarkkasin hänen oloaan. Koko taito on\nsiinä, että otaksuttuun rikokseen viittaavia sanoja sekoitetaan\nsanoihin, jotka ovat yhteydessä jonkun aivan toisen asian kanssa,\nkuitenkin sellaisiin sanoihin, joilla on aivan luonnollinen yhteys.\nTällä lailla kirjoitin minä sanat _haikara, kotka_ ja _pöllö_, ja kun\nminä kirjoitin _haukka_ [haukka = falcon], oli hän hyvin levoton. Mutta\nkun minä aloin piirtää r:ää sanan loppuun, hyppeli kone aivan. Kellä\nmuulla tässä valtakunnassa olisi mitään syytä vavahtaa kuullessaan\nsellaisen äsken tulleen englantilaisen nimen kuin Falconroy, paitsi\nsillä miehellä, joka ampui hänet? Eikö tämä ole parempi vahvistus\nkuin lörpöttelevän todistajajoukon antama: luotettavan koneen\ntodistus?» — »Te unohdatte kuitenkin», huomautti hänen toverinsa, »että\nepäluotettava kone on ohjannut tuota luotettavaa konetta.»\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kysyi salapoliisi.\n\n»Minä tarkoitan _ihmistä»_, sanoi isä Brown, »epäluotettavalta konetta\nminkä tunnen. En tahdo olla epäkohtelias enkä luule, että te pitäisitte\nsanaa 'ihminen' loukkaavana, tai epätarkkana määritelmänä itsestänne.\nTe sanotte tarkanneenne hänen käytöstään, mutta kuinka voitte tietää,\nolivatko huomionne oikeita? Te sanoitte, että sanojen pitäisi tulla\nesiin luonnollisesti, mutta mistä te tiedätte, että te kirjoititte ne\nluonnollisesti? Mikä todistaa, ettette tekin ollut kiihoittunut? Teidän\nvaltasuoneenne ei oltu yhdistetty konetta.»\n\n»Minä sanon teille», huusi amerikkalainen hyvin kiihkeästi, »että minä\nolin kylmä kuin kurkku.»\n\n»Rikollinenkin saattaa olla kylmä kuin kurkku», sanoi Brown hymyillen.\n»Tai ainakin yhtä kylmä kuin te.»\n\n»Mutta tämä ei ollut», sanoi Usher työntäen papereita syrjään. »Te\ntuskastutatte minua.»\n\n»Valitan sitä», sanoi toinen. »Minä huomautin vain järjellisestä\nmahdollisuudesta. Jos te osaatte lukea hänen käytöksestään, milloin\nse sana, joka oli langettava hänet, oli käsillä, kuinka ei hän osaisi\nlukea teidän käytöksestänne, että langettava sana oli esillä? Minä\npyytäisin muitakin todistuksia kuin sanoja, ennenkuin tuomitsisin\nmiehen syylliseksi.»\n\nUsher löi nyrkillään pöytään ja nousi ylös jonkinlaisen kiukkuisen\nriemastuksen vallassa.\n\n»Ja sen», huusi hän, »aioin juuri antaa teille. Minä asetin koneen\njuuri siihen kuntoon, että se saattoi todistaa saman asian jälkeenpäin\ntoisella tavoin. Ja kone on oikeassa, sir.»\n\nHän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten vähemmän kiihtyneenä. »Minä\ntahtoisin mieluummin väittää, jos siihen joudutaan, että minulla siihen\nsaakka oli hyvin vähän ohjeita paitsi tuota tieteellistä koetta.\nYleensä ei mikään puhunut miestä vastaan. Hänen vaatteensa sopivat\nhuonosti, niinkuin minä sanoin, mutta ne olivat hituisen paremmat kuin\nse rappeutunut yhteiskuntaluokka, johon hän nähtävästi kuuluu. Paitsi\nsitä oli mies, huolimatta juoksustaan kynnettyjen peltojen yli ja\ntunkeutumisestaan pölyisen aidan läpi, verrattain siisti. Se saattoi\nkylläkin johtua siitä, että hän juuri äsken oli karannut vankilasta,\nmutta se muistutti minun mielestäni enemmän kunnollisen köyhän miehen\ntoivotonta siisteyttä. Hänen käytöksensä oli, olen velvollinen\ntunnustamaan sen, täysin samanlainen kuin kunnon miesten. Hän oli\nhiljainen ja arvokas kuin he, ja hänellä näytti olevan suuri, salainen\nhuoli kannettavanaan. Hän vakuutti täydellistä tietämättömyyttä\nrikoksesta ja koko asiasta, eikä osoittanut muuta kuin jöröä\nkärsimättömyyttä, odottaen että joku tulisi pelastamaan hänet tästä\nmielettömästä tilanteesta. Hän kysyi minulta useamman kerran, saisiko\nhän soittaa eräälle lakimiehelle, joka oli auttanut häntä kauan sitten\neräässä kauppariidassa, ja toimi kaikin tavoin niin kuin viaton mies\nminun nähdäkseni olisi toiminut. Häntä vastaan ei puhunut kerrassaan\nmikään tässä maailmassa, paitsi tuo pikku sormi koneessa, joka osoitti\nhänen sydämensä tykytyksen muutokset.\n\n»Sitten tarkastettiin konetta häntä tutkittaessa ja se oli täysin\nkunnossa. Samalla tulin minä hänen kanssaan yksityisestä huoneesta\nodotussaliin, jossa oli kaikenlaista väkeä tutkintoa odottamassa. Minä\narvelin, että hän oli jo enemmän tai vähemmän rohkaissut mieltään\nselvittääkseen asiat tunnustuksen tapaisella. Hän kääntyi minuun päin\nja alkoi puhua matalalla äänellä: 'Minä en voi pidättäytyä kauempaa.\nJos haluatte tietää kaikki minusta...'\n\n»Samalla hetkellä eräs pitkällä penkillä istuvista naisparoista nousi\nylös huudahtaen ja osoitti häntä sormellaan. En ole koskaan eläissäni\nkuullut mitään niin pirullisen selvää. Hänen laiha sormensa näytti\nerottavan hänet joukosta kuin ampumalla. Vaikka puhe olikin yhtä\nulvontaa, kuului joka tavu tarkasti kuin erilliset kellon läppäykset.\n\n»'Drugger Davis', huusi hän. 'Sinäkin olet kiinni, Drugger Davis.'\n\n»Rappiolle joutuneista naisista, jotka enimmäkseen olivat varkaita ja\nkatutyttöjä, käänsi ainakin kaksikymmentä päänsä töllistellen häntä\nnauraen ja vihan ilme kasvoillaan. Vaikk'en minä koskaan olisi kuullut\nnoita sanoja, olisin huomannut hänen piirteittensä voimakkaasta\nvärähdyksestä, että niin sanottu Oscar Rian oli kuullut oikean nimensä.\nAivan niin tietämätön en minäkään ole, saatte ehkä hämmästykseksenne\nkuulla. Drugger Davis oli kaikkein kurjimpia ja rappeutuneimpia\npahantekijöitä, mitkä koskaan ovat vetäneet nenästä meidän poliisiamme.\nOn varmaa, että hän on tehnyt monta murhaa kauan ennen tätä viimeistä\ntihutyötä, jonka uhriksi vartija joutui. Mutta häntä ei koskaan saatu\nkiinni niistä, kumma kyllä, sillä hän teki ne samalla tavoin kuin\nviattomammat, tai pienemmät rikoksensa joista hän joutui kiinni sangen\nusein. Hän oli miellyttävä, hyvännäköinen roisto, niinkuin hän vieläkin\njossain määrin on, ja hänen tapanaan oli seurustella baarityttöjen ja\ntarjoilijattarien kanssa ja menettää heidän rahansa. Hyvin usein meni\nhän kuitenkin paljon pitemmälle, ja heidät tavattiin myrkytettyinä\nsuklaalla tai savukkeilla, koko omaisuus tipo tiessään. Sitten sattui\ntapaus, jolloin tyttö tavattiin kuolleena, mutta epäilyksiä ei voitu\ntäydellisesti näyttää toteen ja, mikä oli vielä taitavampaa, rikollista\nei löydetty. Minä kuulin huhuttavan, että hän oli ilmestynyt jossain\nmuualla samaan aikaan aivan päinvastaisissa hommissa lainaten rahaa\nmuille, sen sijaan että hän ennen oli tarvinnut sitä itse; mutta\nainoastaan sellaisille köyhille leskille, jotka hän voi hurmata\npersoonallisuudellaan, ja aivan samalla huonolla tuloksella heihin\nnähden. Niin, siinä on teidän viaton miehenne ja siinä hänen viaton\nsaavutuksensa. Sen jälkeen on neljä pahantekijää ja kolme vartijaa\ntuntenut hänet ja vahvistanut asian. Mitäs te nyt sanotte minun pikku\nkoneestani tämän jälkeen? Eikö se ole langettanut hänet? Taikka\nsanotteko mieluummin, että minä tai tuo nainen olemme langettaneet\nhänet?»\n\n»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä\nBrown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut\nhänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia\ntuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka\nmurhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut\nhäntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»\n\n»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän\nrikokseen?»\n\n»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon\nvaltaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä,\nmitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki\nrikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi\nmaanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle,\nettä tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä\nköyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti\nrohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi\njälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän\nköyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No\nolkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon.\nJos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut\ntehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla\npyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin\nomalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä\nilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei\nvoinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei\nvoinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa\npyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen\nverellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan\ntoisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan\nvähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne\nkoskaan ole ollut vikoja.»\n\nÄllistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun\nhänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin\nhävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.\n\nOvi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen\njohtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän\nmiettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui\nja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen\nluuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli\nkonnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin\nsilmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne\npeitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt\ntunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen,\npunaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion\nvilleimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä\ntällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea\nei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut\nkuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.\n\n»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento.\n»Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain\nkonstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani\nmennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen.\nPitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain\nkurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»\n\nKunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren\nhämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo\nhänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön\nkelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella\nkädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului\nisä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.\n\n»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan\nsekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen\ntuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin\n— kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»\n\n»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen\nläjään pyöreään virkatuoliinsa.\n\n»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen\näänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli\nvienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä\nkanssanne. Minä en tahdo...»\n\n»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä\nsuoraksi istuimellaan.\n\n»Minä arvelen, että tuon herran nimi on Todd», sanoi pappi.\n\nSitten otti hän käteensä sanomalehtiliuskan.\n\n»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi\nhän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’... _tai on suljettu\nkaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu\nkertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa\npäässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja_’. Pilgrim's Pondissa\non pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on\nkadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä\ntänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»\n\n»Mitä miestä te tarkoitatte.»\n\n»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian\nsuuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne\nviisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin\nkärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi\ntiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»\n\n»Tarkoitatteko tosiaan...», aloitti virkamies.\n\n»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti,\n»te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se\nei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut\nsuonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies\nsäpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut\ntämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että _hän_ on lordi\nFalconroy.»\n\n»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt\nUsher.\n\n»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät\nsopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin\npitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja\nisä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».\n\n»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher,\nhyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»\n\nPappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja\nselvittämättömän näköisenä.\n\n»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput\nteille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta\näsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että\nhän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää\nhyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita,\nmutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää\nkoiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi\nhän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset\nolette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea\nkäsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he\novat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen\nseurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te\nkuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän\nkansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.\n\n»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole\nkohonneet äskettäin, vaan...»\n\n»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään\nkärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.\n\n»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti.\n»Viekää minut ystäväni luo.»\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä,\nkuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.\n\n»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet»,\nsanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»\n\nUsher luki otsakkeet: _Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma\nPilgrim's Pondin luona_. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui\nWilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa\nolevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa\nolevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon\nPanhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli\nryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti\ntyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären,\njoka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla\noli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet\nvangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»\n\nTämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »_Miljoonamiehen\ntyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt\nnaamiohuvit. Nyt terveenä_...»\n\nHerra Greywood Usher nosti silmänsä, mutta isä Brown oli mennyt pois.\n\n\n\n\nPUNAINEN TEKOTUKKA\n\n\nHerra Edward Nutt, _The Daily Reformerin_ ahkera julkaisija, istui\npulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren,\nreippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.\n\nHän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan.\nHänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen\nja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein\nlapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli\njyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan\nharhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin\narvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa\noli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen\npelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.\n\nHänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja\nlehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli\nmielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän\nkirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä\nkannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja\nmikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen\nsuuntaan.\n\nErään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin\nnopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi\nsen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi\nsinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos»\nsijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti\nkelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.\n\nSitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa\nkirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:\n\n »_Hyvä Veli_. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille\n tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota\n vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten\n tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista\n harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana\n itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen\n kuuluu meidän alaamme.\n\n Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä\n sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina\n koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa\n — kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota\n salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan.\n Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että\n eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden\n kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva,\n jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin\n taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin\n mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on\n tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä\n et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan\n käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme,\n tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin\n ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että\n Exmoorin ja hänen perheensä elämässä _on_ jotain hullusti, jotain\n aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja\n _korva_ kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin,\n kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit\n juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa,\n ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon\n ken haluaa.\n\n Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta\n näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja\n timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen\n hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme,\n että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä\n ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko,\n epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa\n noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka\n paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla\n tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa\n totuuden siitä. — Tervehtien. — _Francis Tinn_.»\n\nHerra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten\nhän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului\nsamanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa\nhyvä.»\n\n »_Paras Tinn!_ Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus\n ensi lauantaina toisessa postissa. — _E. Nutt_.»\n\nTämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä\nhengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti.\nSitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti\n_yliluonnollisen ihmeelliseksi_ ja sanan _juurruttaa kukistamiseksi_.\n\nTällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt\nhuvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä\nsanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää\nkorjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona\noli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista\nsalaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa\nolevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä\npuhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut\njollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita\nsyntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien\nkorva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa\nmuunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin\nensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö\ntähän tapaan:\n\n»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen\nloppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että\nsanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn\nkuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut\nelossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin\nsanomalehtimiesten tapa, on huono ja _The Daily Reformerin_ tehtävänä\non osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että\ntarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta.\nHaluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa\novat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas\ntulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat\nne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa\nerään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen\ndevonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle\npaikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo,\njonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut\noljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta.\nOven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi '_Sininen Lohikäärme_',\nja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti\noli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella,\nennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän\npöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää\nsata vuotta aikaisemminkin.\n\n»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa\nvaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin\nvanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi\nmuita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä\npöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan\nvalkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet\nkasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani\nhäntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin\nvanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan\nja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.\n\n»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti\npöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli\nyhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä,\nruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu\npapillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin\nhänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen\nvieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli\nroomalaiskatolinen pappi.»\n\n»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän\nvanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan\nvaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot\njäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin\nlujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat\nkotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja\nvanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä.\nHänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen\nhaalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin\nkasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta.\nTuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi,\nkun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä\ntäysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen\nluulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen\nvaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia\nviinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua.\nJa sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.\n\n»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen\nravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun\nistuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso,\nvalkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun\nmuinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän\npuhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin\nviihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti\npikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan\nExmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.\n\n»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se\nmursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden.\nPuhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin,\npuhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi\nhän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut:\nkuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä\nja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin\nläpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia,\nja niin edelleen.\n\n»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi,\nesim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina\nTäplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli\ntapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta,\nivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä\nmaistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.\n\n»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti\naikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi\ntuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja\npieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään\nolevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti\nkuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»\n\n»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren\nsukutarinasta». —\n\n»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja\npunastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa\npöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran\nmoitteeton esikuva.»\n\n»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä\nharrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan\nyllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt\nsiitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset\njalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden\nvarjoon.\n\n»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö\nsattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»\n\nPaksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin\nnäköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni.\nLopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»\n\nVakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi\npieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»\n\nSitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt\nkoota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi\nkoettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori\nMull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»\n\n»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän\ntuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»\n\n»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että\nhe ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan\nasiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»\n\nMuutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni.\n»Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä.\n»Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä\ntyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se\nlienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista\nvuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»\n\n»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi,\n»mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että\nsamassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen\nesimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»\n\nPaksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä,\nkuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te\nteette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla\nole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut\ntyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka\nnäkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia\nherroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan\nkyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman\npäässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee\npalvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan\nhänen kiikariaan...»\n\n»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti\npappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen\ntekotukkansakin.»\n\nKirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun\nläsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt\nviinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan»,\nsanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä\njotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän\nitsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan\nhänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta\ntodistuksetta.»\n\n»Hän näyttää olevan vanha, hassahtava olento», huomautin minä.\n\n»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan\nsanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa.\nHyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden,\njonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon\nvallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten\nlapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja\nminä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä\nrikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen\nepämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi\nminulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies\nei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä\nsalaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»\n\nAvasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään\nnyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on\npikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole\nkoskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki\nmaansa?»\n\nPappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa,\nsellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa,\nmieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon\nhän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se\naivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä,\ntarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä\npettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen.\nSen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua\nomaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi\nperheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi\nluovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.\n\nAsianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä\nkuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan,\nettä asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin\nkolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin\nhalvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten\nkoronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä,\nniinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli\nvalmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja\nentinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes\nlampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi,\nrauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he\njakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski,\nkuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen,\nyhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin\npäähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme\nmuuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.\n\nHän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla\nmiehillä on tapana iskeä.\n\n»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.\nLaki myöntää sen minulle.»\n\nExmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki\nmyöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä.\nMiksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen,\n_otan minä peruukin pois päästäni_. Te surkea, paljaaksi noukittu\nlintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa\nnähdä minun päätäni minun eläessäni.»\n\nNo, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte.\nMutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista\nnyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin\nnäyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty\nenemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.\n\nTohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä,\ninnolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä\nmahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan\nliioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy\nminun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut\novat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta\napteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut\nseurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen\npäälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista\nja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle\nja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa\nvastaan.\n\nHerra Nutt _The Daily Reformerista_, kirjoitti muutamia hyvin\nasiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin\nsalaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla\nyksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»\n\n »_Paras Tinn!_ — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen\n pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan\n sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa\n huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi,\n spiritistiksi — Tervehtien — _Nutt_.»\n\nPäivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen\njulkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän\npyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta,\njoka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:\n\n— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan\nvapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin\nlöytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan\nsanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä\nnyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin\nkaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken,\nmitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen\npöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.\n\nMinä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi\nBrownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt\npöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan\nraivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli\nmiten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten\nvälitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä\noudolla ilolla.\n\n»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan\nperuukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»\n\n»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.\n\n»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa\nkorvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla\nyksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta\ntällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa\npeittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta\njos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien\nnäköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se\nnäyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi\nei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen\nvuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen\ntähden. Hän on ylpeä siitä!»\n\n»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin\nrumasta tarinasta.»\n\n»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse\npitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette\nkeikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän\nmyöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa.\nOlisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos\nGlamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin\nperhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet?\nÄlkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä\novat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he\nhiukan ylpeilevät omista suruistaan.»\n\n»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman\näitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se\nlohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»\n\n»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä\nlähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen\nesi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia\nkauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa,\nhän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän\nei salaa perheensä rikoksia, — _mutta_...»\n\nPikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään\nniin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja\nkirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä\nolisi tapahtunut äkillinen räjähdys.\n\n»Mutta», lopetti hän, »_hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa_.»\n\nSe, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden\nvälistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman\nympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten\nhermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä\nBrown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan\nkätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi,\nettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»\n\nHerttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen\npäähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi\nkirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova\nkarhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown»,\nsanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut\ntänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin\nesi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka\nolemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan\nteitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella\nyksityisesti.»\n\nSe, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään.\nSe, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan.\nEnnenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka\npidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun\nesittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus\nneuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä\nkuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja\nomaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen\non myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan.\nMinä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän\ntekevän sen.»\n\n»Näkemässä minun tekevän mitä?» kysyi herttua kohottaen kulmiaan.\n\n»Näkemässä teidän ottavan tekotukan päästänne», sanoi isä Brown.\n\nHerttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa\nlasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä\nminä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan\njalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja\nminä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut\nmeidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa\npaholaisilla lintujen asemesta.\n\n»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä\näänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin\nviittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni\nkantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen,\nettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta\nviittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä,\nmitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»\n\n»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen\nsuorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana.\nTotinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon\nteille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se\nsalaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on\nliian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian\nkamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta\nmahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne\nkarkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»\n\n»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja\nkaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette,\nolisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain\nsilmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te\nkuolisitte.»\n\n»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown.\n»Ottakaa pois tekotukkanne!»\n\nMinä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani\ntuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.\n»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.\nOttakaa päästänne tuo peruukki, tai minä _heitän_ sen pois!»\n\nMinä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta,\nmutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla,\nkivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan\nhänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin\nolisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen\npäätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä\ntunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.\n\nMinä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan\nvieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan\nkaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto:\n»Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen\nkorvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»\n\n»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»\n\nPappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä,\nkatsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein\nkoomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti\nkolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea.\n»Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on\nnähtävästi saanut kaikki tilukset.»\n\nSallikaa minun nyt kertoa _The Daily Reformerin_ lukijoille tämän\nasian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa\nnäyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli —\nlukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen\nja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine\nkauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka\nhän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen\nkorvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella\noikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan\ntoinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui\nenemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan\nsiitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi\nkiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on\ntapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui\naivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset;\nomaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä.\nSopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren\nsammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle\nhenkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.\n\nTämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita\nherrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen\nniitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen\nheimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä\ntähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet\nnahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri\nja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän\nylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää,\nkunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.\n\nHerra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:\n»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»\n\n _Paras Tinn_. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa\n tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista\n ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta\n teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi\n tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin\n mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä\n ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa\n meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä\n aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän\n erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella\n mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille\n paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'.\n Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen\n taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien\n\n                                                _E. Nutt_.\n\nKun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt\nkäsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten\nkun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan\n_Jumala_ sanaksi _olosuhteet_.\n\n\n\n\nPENDRAGON SUVUN PERIKATO\n\n\nIsä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin\nsairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen\nystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä\njahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies,\njoka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta\nisä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava\npurjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko\nmarisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut\nyli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät\njylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia\nvuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau\nosoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä\nja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw\nhyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri\n[Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja\näitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin\nRanskassa. _Suom._], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun\nFlambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie\nhartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja\njokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että\nrannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille,\nja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw\nlöytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:\n\n    »Kumpikin silmä jos kirkas on,\n    suunta on selvä ja vaaraton;\n    Jos vain toinen vilkuttaa,\n    laiva se pohjaan matkustaa.»\n\nHän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti\nsitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla\nvalpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista\nkyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi\nmajakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten,\nkulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen\nvalo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli\nFaushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia\nja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän\nosan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin\naikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten\nkeskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen\nmerisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.\n\nHän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen\nnimitys »_Westward Ho_!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että\nkaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli\nFaushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät\nCornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että\nhe yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä\neli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut\nrohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan\noli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat\nlisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies,\njoka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta,\nhyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine\nkasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja\nolentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät,\nmustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan\nhäneen nähden.\n\nBrown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän\nkuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien\nkolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa\nseinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan,\nmutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen\ntäydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu\nkapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi\nmaa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan\nympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri\nauringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja\nmaa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta\ntuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa\noli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois\nsilmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta\nkuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja\nturvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta,\nja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä,\ntummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän\nsinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta\nja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa\njonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja\nhiljainen salaperäisyys.\n\nVirta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille\nkuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti\nolevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia\nyrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan\nkuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein\nsatumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä\nsangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää\nmielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia\nvirran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja\nrisukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta\nkuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla:\nnuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla\nvenheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran\nhuomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä\nhyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.\n\nVesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi\nkalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä\njokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja\nalus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin,\nhyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä\nheitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet\nennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea\nleveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti\nse olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä\nepäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota,\nkuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja\nsuurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat\nasetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että\nkokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli\nyksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta\nvanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat\nkatselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä\nherää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on\nkuitenkin jotain aivan uutta.\n\nSilloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen\nvallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus\njohtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen\nerikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin\nnäkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun\nfrakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä\ntukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan\nmoisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa.\nSeuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen\nkaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi\nhetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo,\njollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat\nmeistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen\nEnglanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi\nehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se\nkuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.\n\n»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.\n\nFaushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:\n\n»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen\ntakia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte\nnähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä\npaikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka\nhän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja\nHawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää\nvain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä\nnytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja\nsoutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet\namiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan\nja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä.\nJa hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi\noudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän\nolisi aterioinut Draken kanssa.\n\n»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown,\n»jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin\naikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin\nkohoaminen on vastoin sen luonnetta.»\n\n»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre»,\nvastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka\nsitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden\ntakia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina\nkertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja\nniin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän\nvirran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä\nmiehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»\n\n»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen\nrakennettu?»\n\n»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies\nmiellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa;\nkuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston\nyleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä.\nTarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli\nmerirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa\nkotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä\naikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli\ntulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä,\ntarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan,\nmereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti\nmiekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan\ntaistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa\nminuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja\ntoinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo\nkääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen.\nKolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja\noli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä.\nKääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen\npäin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin,\nhuusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän\nyhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että\nPendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä\nhäntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan\ntuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden\nalle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen\nnäkynyt hiustakaan hänen päästään.»\n\n»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti,\nsillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä\nkeskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän\nhäntä yhtä paljon kuin meitäkin.»\n\nTodellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan\noudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen\nuteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.\n\n»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma\ntäynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten\nte helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko\njoukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen\nkäsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin\nperheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että\ntuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa\nonnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä\nsukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni,\njuuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.\n\n»Mikä vahinko», huusi Flambeau. »Tyttö lähtee pois.»\n\n»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä\nBrown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta\nkääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut\nsaaren pitkälle sivulle.\n\n»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän\nhetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä\nluulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No,\ntässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»\n\nHe nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen\ntähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin\nkiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli\nhyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen\nnopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan\nreunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja,\nja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin\njättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he\nsivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia\ntavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin\nse oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin\nmutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin\nlaajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä\nBrown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä\ntuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu\nahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin\nyksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä\npisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen\nkiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se\nolikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.\n\nFlambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana,\nkumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka!\nMinä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin\nratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —...»\n\nKun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas\npainavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti,\nräsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan\nmuutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä\niskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien\nkirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten\nlähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä\nirvisteli nyt musta, pensaikas aukko.\n\nFaushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas\namiraali!» huudahti hän, »aiotteko... aiotteko tosiaan hakata uuden\nuloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»\n\nÄäni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei»,\nsanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa\nkaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä\naion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan\nteidät tervetulleiksi.»\n\nJa näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan\ntoisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon\nkaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos\niltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta\nmiekan terään tarttuneena.\n\nHän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka\nyksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi.\nTällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon\nsuojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat\nkulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen\notsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen\nhattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen\nmuotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät\nkuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja\nkäveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen\nkeinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli\nhänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi\nkertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa\ntuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan\nkulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat\nkadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat\nesiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen\nhuomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran\nveriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava,\nolematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan\nkultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan\nollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden\ntarinat.\n\nKun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän\ntehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän\nsilminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen,\nettä se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta\npalasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä,\njossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.\n\n»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen\niloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän\nainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia\nihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella\nmutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä\nmuistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran\nvihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut\nlikimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun\ntäytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun\ntöherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä...»\n\nHän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan\nyhdellä iskulla huipusta maahan saakka.\n\n»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan\nhurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon;\nteidän täytyy kai saada jotain syötävää.»\n\nTasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme\npyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja\nja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät\ntunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin\njörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun\nletkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon\nkulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden\nväreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella\npuolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli\nasetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi\npieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken\njuonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi\nmuovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan\nEtelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa\notsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin\nnäyttivät villikansojen koristeilta.\n\nKun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä\npöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi\nsilmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon\nnäytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun\nFaushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä\njalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei\nvälittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.\n\nHän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita\nja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain.\nEnsimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet,\nja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli\nselvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten\naaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs\nkivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin\npiirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon\nyläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja\npiirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.\n\n»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina\nespanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä,\nlausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset:\nhaaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»\n\nPendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea\nmuuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että\ntuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi,\non hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo\nlaivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin\nsitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri\nheraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin\ntulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»\n\n»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota\nvanhaa tarua.»\n\n»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka\nmonta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan.\nMuuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista\nseikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon\nkauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski\nespanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan.\nToinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna,\ntäynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset\nviivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat\nlaivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti\najatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.\n\n»Mitä, mitä te tarkoitatte?» kysyi Faushaw.\n\n»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä\nmeidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole\nollut ukkosta, eikä salamaakaan?»\n\n»Oho!» sanoi isä Brown ja hyppäsi alas pieneltä pöydältä.\n\nSyntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa\nkohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.\n\n»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään\nperää?»\n\n»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen\nolkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika\nhyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan\nkotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli\nnäkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella.\nSumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen\npaikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»\n\n»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä,\nystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He\njoutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli\nherkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki\npitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa\nvaloa kohti.\n\nPendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia»,\nsanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat,\npäivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen\ntaloon.\n\nMutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti:\n»Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se\nmuistuttaa tulta hyvin paljon.»\n\n»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä\nnäyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»\n\nSamalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu,\nhyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle\nja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.\n\nRuokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta\nsen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen.\nSiellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan\nuunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta,\ntritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo\nesineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella\nkuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan\ntäytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja\nTyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja\nmuodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko\ntappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen\ntunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin\npalvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka\nolivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin.\nPapin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi\nhänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin\nsanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin\nEtelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset\nvaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine\npukuineen ja keltaisine kasvoineen.\n\n»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte\nsen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä\nystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he\ntietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko\nperhetarinaan?»\n\n»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen\nloistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»\n\nFlambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen\nystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä\nkanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin\nodottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois\nja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:\n\n»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele\nuteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko\niskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista\nvanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»\n\nAmiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä,\nmistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää\nmiestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa.\nFaushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on\nvastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä\nkohtaan.»\n\nFlambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi\nhän, »ja sellainen oli tyttökin.»\n\n»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun\nminun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan.\nTe olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä,\njollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa.\nMinä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja\nsai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut,\nja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä\nyhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne\ntaistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti\nhän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos\nkaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea\nsaada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos\nme menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden\nperimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko\ntuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä\nriitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen\nmies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»\n\n»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat\nmerellä, pelkään minä».\n\n»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia,\njoitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he\nkärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle\nrannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni\nlaiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen\nruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin\nluonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia\nja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet\nmolempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon\ntaikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan.\nWalterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka\nkanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin\nniin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä,\nettä minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan.\nMutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja\nsitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan\nvalheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»\n\n»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan,\n»mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun\ntäytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen\nviinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin\nkasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän\nhuomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana\n— mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret,\nmutta traagillista naamiota muistuttavat.\n\nHiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali»,\nsanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun\nystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö,\nettä te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»\n\nPendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä,\njosta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei\nsiinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän\nvain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.»\nHän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla\nkuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta\nkaikkiaan mitään kirousta.»\n\nIsä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne\nminua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»\n\n»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan\ntuolinsa selustaa.\n\n»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä\näänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää\nsiltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin\nte uskottelette.»\n\nAmiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin.\nMutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän\nsanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne»,\nsanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne\nselvyyttä tähän paholaisen peliin?»\n\nNoin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi\npuutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä\nBrown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.\n\n»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos\nminä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»\n\nHe seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän\npuhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä\nsaarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa\ntoisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla\nhän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.\n\n»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän\nyksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka\nlakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän\ntyön. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme\nkastelemaan kukkia.»\n\nSamoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän\nosan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan\nmiettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni.\nNe näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»\n\n»Hei, Simson», huusi Flambeau, »tehän taitatte tulpaanien kukat!»\n\nIsä Brown katseli katuvaisena miettien kukattomia kasveja.\n\n»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin\nparantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten\nminä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista\npuhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte\nmuassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka\namiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki\nnäyttää!»\n\n»Joesta nousevaa sumua», sanoi kummasteleva Flambeau.\n\nSillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo\nkorkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä\nharavaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se\nletku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää...!»\n\n»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi.\n»Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki\nhorjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava\nletku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten\nnaamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui\njalat ilmassa sätkytellen.\n\n»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka\nhämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»\n\nHän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai\nkuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä\nperässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat\nomituisen sumeat.\n\n»Teidän jokisumullanne», sanoi hän, »on omituinen haju.»\n\n»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän\narvele...»\n\n»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä\nennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»\n\nKun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan\nkuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka\nmuistutti paholaisen naurua.\n\n»Hyvä Jumala! Mitä tämä on?» huusi sir Cecil Faushaw.\n\n»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden\nletkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.\n\n»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen,\nettei se pääse leviämään taloon.»\n\n»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi\nsaattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»\n\nFlambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw\nsanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»\n\n»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa\nsurmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»\n\nSamalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo\nliehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta\nvasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä\nharavaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina\nvoitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä\nroihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen\nkidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa\nheidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi\nkuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.\n\nMutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli\nalussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän,\nkapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen\nvarmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen\nainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella.\nTarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen\npari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja\nsitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana\non nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen\nkuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä;\nhän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä\nämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän\nsuunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä\nkuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.\n\nHän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä\nnyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä\ntuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen\npuutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän\npainiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä\nvoitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun,\nja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät.\nFlambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli\nenemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli\ntalon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän,\nettä veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä,\njoihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla,\nkuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien\njalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin\nse, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti\npienentynyt.\n\nSitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä.\nFlambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina,\nsyöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta\npäästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti\nvastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos\npiilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi\nainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta\nkuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien\nköysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa\npuutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta,\njuoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi\nloiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.\n\n»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta\ntuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin\nkallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää\nperhetarinaa hyväkseen.»\n\n»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi\nsaada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»\n\n»Kyllä», vastasi isä Brown letkua tarkastellen.\n\n    »Kumpikin silmä jos kirkas on,\n    suunta on selvä ja vaaraton;\n    jos vain toinen vilkuttaa,\n    laiva se pohjaan matkustaa.»\n\nTuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan,\nja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan\nvaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.\n\n»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla\nvirran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen\nmieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa\nkotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän\nvarmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut\nkahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon,\neikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin\njärkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan\nsulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme\nruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni,\npihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan,\nnäyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»\n\n»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä\nsetä oli saamaisillaan koko perinnön.»\n\nIsä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki\nolivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti\nsilmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi\nviipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen\njoukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli\nsaattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä\n— ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden\nosoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti\nvain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli\npudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.\n\n»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu\ntulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte\nsikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota\nkarttaa.»\n\n»Tarkoitatteko Pendragonin karttaa Tyynen meren saarista?» kysyi\nFaushaw.\n\n»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown.\n»Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee\njokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja\ntekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen\nhattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin\nääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin\nkarttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte,\nettä se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»\n\n»Mutta kuinka te sen tiedätte?» kysyi Faushaw.\n\n»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen\nMerlinin näköisen, ja...»\n\n»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme\nsisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa\najatuksissanne.»\n\n»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin\nkamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja\nhän sulki silmänsä.\n\n»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi\nFlambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.\n\n\n\n\nRUMPUJEN JUMALA\n\n\nOli kylmähkö ja autio iltapäivä syystalvella, jolloin päivän valo\non pikemmin hopeaa kuin kultaa, tai tinaa pikemmin kuin hopeaa.\nJos kylmissä virastoissa ja vierashuoneissa oli kolkkoa, niin\nvielä kolkompaa oli Essexin matalilla rannikkoseuduilla, missä\nyksitoikkoisuus oli kaikkein painostavin, sillä sen keskeyttivät vain\nhyvin pitkien välimatkojen päässä seisovat katulyhdyt, jotka eivät\nnäyttäneet niinkään sieviltä kuin puut, tai joku puu, joka näytti\nrumemmalta kuin katulyhty. Äsken satanut hieno lumi oli puoleksi\nsulanut ohuiksi suikaleiksi, joten se näytti lyijyiseltä pikemmin\nkuin hopeaiselta, kun pakkasen puristin oli taas hyydyttänyt sen.\nTuoretta lunta ei ollut satanut, mutta ohut juova vanhaa lunta reunusti\nrantapengertä aivan samaan suuntaan kuin veden kalpea vaahtoviiva.\n\nMeren kaitainen kylmä viiru näytti sinipunervalta, niinkuin suoni\npaleltuneessa sormessa. Penikulman matkojen päässä, edessä ja takana,\nei ollut ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta kahta, reippaasti\nastelevaa jalkamiestä, joista toisella oli paljon pitemmät jalat, ja\njoka harppasi paljon pitemmin askelin kuin toinen.\n\nAika ja paikka ei ollut oikein sopiva loma-ajan viettoon, mutta isä\nBrownilla oli harvoin loma-aikaa, ja hänen täytyi ottaa se, milloin\nvain sai. Mutta hän vietti sen mieluimmin, jos oli mahdollista, yhdessä\nvanhan ystävänsä Flambeaun, entisen rikollisen ja entisen salapoliisin\nkanssa. Papin mieleen oli juolahtanut käydä täällä entisessä Cobholen\nseurakunnassaan ja hän oli menossa luoteiseen päin rannikkoa pitkin.\n\nKäveltyään eteenpäin kilometrin tai pari, huomasivat he, että\nrannikko alkoi täydellisesti patoutua, muodostaen kuin jonkunmoisen\nrintavarustuksen. Rumat katulyhdyt harvenivat harvenemistaan\ntullen yhä koristeellisemmiksi, pysyen silti yhtä rumina. Puoli\nkilometriä kauempana hämmästytti isä Brownia ensiksi pieni, sekava\nryhmä kukattomia kukkaruukkuja, joita peittivät matalat, litteät,\nsameaväriset kasvit. Ne muistuttivat vähemmän puutarhaa kuin\nkuviokasta kivitystä, pehmeitten, luikertelevien polkujen välissä,\njoita koristivat käyräselkäiset penkit. Hän tunsi ilmassa heikkoa\nrantakaupungin hajua, jota hän ei juuri olisi kaivannut, ja,\nkatsellessaan eteenpäin rintavarustusta pitkin meren rannalla, näki hän\nsellaista, mikä asetti asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Harmaassa\netäisyydessä kohosi kylpypaikan suuri huvimaja, kuin jättiläismäinen,\nkuusijalkainen tatti.\n\n»Minä arvelen», sanoi isä Brown kääntäen pystyyn palttoonsa kauluksen\nja kiertäen villaisen huivin tiukemmalle kaulansa ympäri, »että me\nolemme jonkun huvipaikan läheisyydessä.»\n\n»Minä pelkään», vastasi Flambeau, »että se huvipaikka on sellainen,\njonne ihmisiä nyt juuri ei huvita tulla. He koettavat elähdyttää\npaikkaa talvellakin, mutta se ei koskaan onnistu paitsi Brightonissa ja\nmuissa tunnetuissa kylpypaikoissa. Tämä on kai Seawood — Lordi Pooley'n\nyritys. Hän toimitti sinne sisilialaisia laulajia joulun aikoihin, ja\nkerrotaan, että täällä pidettäisiin suuret nyrkkeilykilpailut. Mutta he\ntulevat paiskaamaan mereen koko lahon laitoksen, tämä paikkahan on yhtä\nhylätty kuin harhautunut rautatievaunu.»\n\nHe olivat tulleet suuren huvimajan katon alle ja pappi katseli\nylöspäin uteliaisuuden vallassa, joka tuntui hiukan omituiselta, pää\nkallellaan kuin linnulla. Se oli tavallinen, tarkoitukseensa nähden\nliian kirjava rakennus, litteäkattoisen kappelin tai kunniakatoksen\nnäköinen, paikoittain kullalla koristeltu ja kuuden, maalatusta puusta\ntehdyn pilarin kannattama ja asetettu noin viiden jalan päähän rannasta\npuiselle, pyöreälle, rummuntapaiselle jalustalle Mutta lumen ja kullan\nyhtymässä oli jotain omituista ja teennäistä, mikä kiinnitti Flambeaun\nja hänen ystävänsä huomiota jollain käsittämättömällä tavalla. Vaikutus\noli heidän mielestään samalla kertaa taiteellinen ja outo.\n\n»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se\nmuistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on\nkuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin\npieni, pakanallinen temppeli.»\n\n»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja\nodottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.\n\n»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja\nseuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä\noudolla korokkeella.\n\nVaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä\nautioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja\nmeren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi\nharmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa\nyksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin\nlaajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista\nelonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä\nlumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.\n\nFlambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan\nkauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen\nkantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän\nsaattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli\nlattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut\nmaahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä\nparahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää\nlautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin\nJohannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on\nkai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se\nkannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»\n\nMutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden\nlankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista\nepäröimistä.\n\n»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään.\n»Ettekö haluakaan tulla pois?»\n\nPappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa\nvälissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko\ntulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi\nniin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen\nlakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä\nsisässään.\n\nFlambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt\nmuuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä\ntasaisia kuin meri.\n\nHän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos\nreiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei\nenää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat\nehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin\ntavallisesti.\n\n»No», kysyi hänen ystävänsä. »Löysittekö jumalanne?»\n\n»En», vastasi isä Brown. »Minä löysin jotain tärkeämpää. Uhrin.»\n\n»Mitä peeveliä te tarkoitatte?» huusi Flambeau kiihkeästi.\n\nIsä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa;\näkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.\n\nSeuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta,\njoka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi\nosaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana\nrannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli\nosa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset\npenkit.\n\nIsä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun\nsuuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät\npienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla\ntavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko\netusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman\nja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön\nalakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi,\nettä jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa,\ntuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin\npantomiimissa.\n\nSiitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat\nlähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan\netusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet\npuutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon\npituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä\nistuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin\nodottaa tapaavansa yhtään katselijaa.\n\nKuitenkin seisoi pitkän rautapenkin toisessa päässä pieni, pyöreä\nravintolapöytä, sen päällä pullo chablis-viiniä ja pari rypäle- ja\nmantelilautasta. Pöydän takana istui mustatukkainen nuori mies paljain\npäin, katsellen merelle hämmästyttävän liikkumattomassa asennossa.\n\nMutta vaikka hän olisi hyvin saattanut olla vahakuva, kun he vielä\nolivat neljän jalan päässä hänestä, hyppäsi hän pystyyn kuin\nvieterinukke, kun he tulivat kolmen jalan päähän, ja sanoi nöyrästi,\nmuttei suinkaan arvokkuutta vailla: »Haluatteko käydä sisään, hyvät\nherrat. Minulla ei tällä kertaa ole palvelusväkeä, mutta minä voin\nitsekin hankkia teille jotain pientä.»\n\n»Kiitoksia paljon», sanoi Flambeau. »Te olette siis isäntä?»\n\n»Niin», sanoi musta mies vaipuen takaisin liikkumattomaan asentoonsa.\n»Minun palvelusväkeni on italialaista, nähkääs, ja minusta oli\nkohtuullista, että he saisivat nähdä maanmiehensä lyövän tuon neekerin,\njos hän tosiaan kykenee tekemään sen. Tiedättekö, että tuo suuri\ntaistelu Malvolin ja Mustan-Nedin välillä pannaan toimeen kaikesta\npäättäen?»\n\n»Minä pelkään, ettemme voi viipyä, käyttääksemme hyväksemme teidän\nvierasvaraisuuttanne», sanoi isä Brown. »Mutta minun ystäväni ottaisi\nmielellään lasin sherryä, lämmitelläkseen ja juodakseen latinalaisen\ntaistelijan menestyksen maljan.»\n\nFlambeau ei oikein käsittänyt tuota sherryn tilaamista, mutta hän ei\nkuitenkaan vastustellut. Hän sanoi vain ystävällisesti: »Kiitän teitä.»\n\n»Sherryä, sir, kyllä», sanoi isäntä palaten hotelliinsa. »Suokaa\nanteeksi, että pidätän teitä muutaman minuutin. Kuten äsken sanoin ei\nminulla ole palveluskuntaa...» Ja hän meni suljetun ja pimeän hotellin\nmustia ikkunoita kohti.\n\n»Se ei tosiaan ole niin tärkeää», alkoi Flambeau, mutta mies kääntyi\nsanoen rauhoittavasti:\n\n»Minulla on avaimet ja minä löydän tieni pimeässäkin.»\n\n»En tarkoittanut —», sanoi isä Brown.\n\nHänet keskeytti mylvivä ihmisääni, joka kuului asumattoman hotellin\nsisältä. Se huusi jotain ulkomaalaista nimeä kovasti, mutta\nkäsittämättömästi, ja hotellin isäntä syöksähti sitä kohti paljon\nnopeammin kuin Flambeaun sherryn takia. Tämä seikka osoitti selvästi,\nettä omistaja oli puhunut jotain muuta kuin täyttä totta. Mutta\nsekä isä Brown, että Flambeau kertoivat usein, etteivät he koskaan,\nhuimimmissakaan seikkailuissaan, olleet kuulleet niin vertahyydyttävää\nääntä kuin tuon hiljaisesta ja tyhjästä majatalosta jyrähtävän,\npetomaisen äänen.\n\n»Minun kokkini», huusi omistaja nopeasti. »Olin unohtanut kokkini. Hän\non juuri ulos lähdössä. Sherryä, sir?»\n\nJa suuremmaksi varmuudeksi ilmestyi ovelle valkea möhkäle valkeine\npäähineineen ja esiliinoineen, niinkuin kokilla pitääkin olla, mutta\nmustilla kasvoilla hehkui tarpeeton kiukku. Flambeau oli usein\nkuullut, että neekerit ovat hyviä kokkeja. Mutta värin ja arvoasteen\nvälillisessä vastakohdassa oli jotain, mikä teki hämmästyttävämmäksi\nsen, että hotellin omistaja totteli kokin kutsua, eikä kokki isännän\nkäskyä. Mutta hän arveli, että hyvät kokit ovat tunnetusti vaativaisia,\nja sitäpaitsi palasi isäntä sherryineen, ja sehän oli pääasia.\n\n»Kummastelenpa kuitenkin», sanoi isä Brown, »että rannikolla on näin\nvähän väkeä, vaikka tuo suuri kilpailu on tulossa. Me tapasimme\nainoastaan yhden miehen useiden kilometrien matkalla.»\n\nHotellin isäntä nosteli olkapäitään. »He tulevat kaupungin toisesta\npäästä, nähkääs, asemalta, kolmen kilometrin päässä täältä. Heitä\nhuvittaa ainoastaan urheilu ja he jäävät hotelleihin vain yöksi. Ja\nmuutenkin on ilma tuskin sopiva päivän paistattamiseen rannikolla.»\n\n»Tai penkillä», sanoi Flambeau osoittaen pientä pöytää.\n\n»Minun täytyy istua tähystelemässä», sanoi mies liikkumattomine\nkasvoineen.\n\nHän oli hiljainen, hauskan näköinen nuori mies. Hänen mustassa\npuvussaan ei ollut mitään erittäin silmiin pistävää, paitsi että hänen\nmusta kaulahuivinsa oli hiukan liian korkealla ja sitä piti kiinni\nkultainen neula, jossa oli hyvin kummallinen nuppi. Kasvoissa ei\nmyöskään ollut mitään huomattavaa, paitsi tapa, joka luultavasti oli\njonkunlainen hermovika — hän piti nimittäin toista silmäänsä paljon\npienempänä kuin toista, mikä teki sen vaikutuksen, että toinen oli\nsuurempi, tai ehkä tekosilmä.\n\nHiljaisuuden katkaisi isäntä sanomalla tyynesti:\n\n»Missä tapasitte tuon miehen matkanne varrella?»\n\n»Omituista kyllä», vastasi pappi, »aivan lähellä — tuon huvimajan\nluona.»\n\nFlambeau, joka istui pitkällä rautapenkillä lopetellen sherryään,\nasetti lasin pois ja hypähti seisoalleen tuijottaen hämmästyneenä\nystäväänsä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen taas.\n\n»Omituista», sanoi mustatukkainen mies miettivästi. »Minkä näköinen hän\noli?»\n\n»Oli jokseenkin pimeä, kun näin hänet», alkoi isä Brown, »mutta hän\noli...»\n\nNiin kuin sanottu, voi todistaa, että hotellin isäntä oli puhunut\ntotta. Hänen ilmoituksensa, että kokki oli juuri ulosmenossa, toteutui\nkirjaimellisesti, sillä kokki tuli ulos juuri heidän puhuessaan, vetäen\nhansikkaita käsiinsä.\n\nNyt hän oli aivan toisen näköinen kuin se valkean ja mustan sekoitus,\nmikä äsken oli näyttäytynyt ovella. Hän oli harjattu ja napitettu aina\nmurjottaviin silmiinsä saakka uusimman, loistavimman muodin mukaan.\nHänen mustaan, leveään päähänsä oli pystytetty musta hattu — sellainen,\njota ranskalainen sukkeluus on verrannut yhteentoista peiliin. Mutta\nmusta mies oli tavallaan mustan hatun näköinen. Hän oli yhtä musta\nja hänen kiiltävä ihonsa heijasti valoa kuin yksitoista tai useampia\npeilejä. On tarpeetonta sanoa, että hänellä oli valkeat kalvosimet ja\nvalkea kravatti liivien sisäpuolella. Hänen napinreiässään törrötti\nkopeasti punainen kukka, aivan kuin se äkkiä olisi puhjennut siitä.\nMutta tavassa, jolla hän piti keppiä toisessa ja sikaria toisessa\nkädessään, oli jotakin erikoista, joka aina täytyy muistaa, kun on\nkysymys rotuennakkoluuloista, jotakin samalla kertaa viatonta ja\nhävytöntä — niinkuin _cake walkissa_.\n\n»Välistä», sanoi Flambeau katsellen neekerin jälkeen, »en ihmettele,\nettä nuo tuollaiset lynkataan.»\n\n»Minä en koskaan ihmettele helvetin töitä», sanoi isä Brown.\n»Mutta niinkuin aioin sanoa», jatkoi hän, kun neekeri, yhä kiskoen\näreännäköisenä keltaisia hansikkaitaan käsiinsä, lähti menemään\nsuoraan kylpypaikkaa kohti, omituisena varieté-ilmiönä harmaassa\npakkasmaisemassa, »niinkuin aioin sanoa, en osaa kuvata miestä sen\ntarkemmin kuin että hänellä oli tuuhea, vanhanaikuinen poskiparta ja\nviikset, mustat tai värjätyt, niin kuin ulkomaalaisten rahamiesten\nkuvissa. Hänen kaulansa ympärille oli kääritty pitkä, purppurainen\nhuivi, joka liehui tuulessa hänen kulkiessaan. Se oli kiinnitetty\nkaulaan varmuusneulalla, niinkuin imettäjät kiinnittävät lapsen\nruokaliinan leuan alle. Mutta tämä», lisäsi pappi, katsellen\nrauhallisena merelle, »ei ollutkaan varmuusneula.»\n\nPitkällä rautapenkillä istuva mies katseli myöskin rauhallisena merelle\npäin. Hän näytti yhä vielä lepäävän, mutta Flambeau oli nyt aivan varma\nsiitä, että toinen hänen silmistään oli luonnostaan suurempi kuin\ntoinen. Molemmat olivat nyt aivan auki, ja hän ehkä vain kuvitteli,\nettä vasen silmä suureni suurenemistaan hänen tuijottaessaan.\n\n»Se oli hyvin pitkä, kultainen neula ja sen nuppu oli kuin valettu\napinan pää, tai jotain sellaista», jatkoi pappi. »Ja se oli kiinnitetty\nomituisella tavalla — hänellä oli silmälasit ja leveä, musta...»\n\nLiikkumaton mies tuijotti yhä merelle, ja silmät hänen päässään\nolisivat saattaneet kuulua kahdelle eri miehelle. Sitten hän teki\nsokaisevan nopean liikkeen.\n\nIsä Brown oli selin häneen ja olisi leimauksessa voinut kaatua\nkuolleena kasvoilleen. Flambeaulla ei ollut aseita, mutta hänen leveät,\nruskeat kämmenensä olivat jääneet pitkän rautapenkin reunuksen päälle.\nÄkkiä muuttivat hänen olkapäänsä muotoaan ja hän nosti tuon pitkän,\nraskaan kappaleen korkealle päänsä yli, niin kuin metsänhakkaaja\nnostaa kirveen iskeäkseen. Tuo pitkä esine oli niin korkealla, kun\nhän piti sitä pystysuorassa asennossa, että se oli kuin rautaiset\ntikapuut, joita pitkin saattoi nousta tähtiä kohti. Mutta pitkä varjo\noli illan tasaisessa valossa kuin Eifeltornia heiluttavan jättiläisen\nkuva. Varjon, enemmän kuin rautaisen lyönnin uhka, pakotti vieraan\nnöyrtymään, väistymään ja pakenemaan ravintolaansa, jättäen jälkeensä\nlitteän, kiiltävän tikarin, jonka hän oli pudottanut juuri siihen\nkohtaan, mihin varjo oli langennut.\n\n»Meidän täytyy heti lähteä täältä», huusi Flambeau heittäen rautaisen\npenkin hurjan välinpitämättömästi rannalle. Hän otti pienen papin\nkyynärpäästä kiinni ja juoksi hänen kanssaan autiota takapihaa kohti,\njonka päässä oli suljettu takaportti. Flambeau taivutteli sitä hetkisen\nsinne tänne ja sanoi sitten: »Ovi on lukossa.»\n\nHänen näin sanoessaan putosi musta käpy koristekuusesta sattuen\nhänen hattunsa reunaan. Se hämmästytti häntä enemmän kuin kaukaisen\nlaukauksen kaiku, joka oli kuulunut jumi ennen. Sitten pamahti toinen\nkaukainen laukaus, ja ovi, jota hän yritti avata, tärähti siihen\nuponneesta kuulasta. Flambeaun olkapäät pullistuivat taas ja muuttivat\näkkiä muotoa. Kolme saranaa ja lukko särkyi samalla ja hän putosi\nautiolle polulle muurin takana vieden suuren puutarhaoven mukanaan,\nniin kuin Simson vei Gathin kaupungin portit.\n\nSitten hän heitti oven puutarhan muurin yli, juuri kun kolmas laukaus\ntuiskahdutti hiukan lunta ja huurretta aivan hänen kantapäänsä takana.\nEnemmittä arveluitta sieppasi hän pienen papin kouriinsa, heitti hänet\nhajareisin olkapäälleen ja alkoi juosta Seawoodia kohti niin nopeasti\nkuin hänen pitkät jalkansa kantoivat. Vasta noin kahden kilometrin\npäässä laski hän pienen toverinsa maahan. Pakoa ei juuri voinut katsoa\narvokkaaksi huolimatta Anchiseen antamasta klassillisesta esimerkistä,\nja isä Brownin kasvot olivat yhtenä leveänä irvistyksenä.\n\n»Niin», sanoi Flambeau, kärsimättömän vaitiolon jälkeen, kun he\njatkoivat matkaansa tavallisemmalla tavalla kaupungin laitakaduille,\nmissä ei enää tarvinnut pelätä mitään. »Minä en tiedä, mitä tämä kaikki\ntarkoittaa, mutta mielestäni täytyy minun luottaa omiin silmiini\nsiinä asiassa, että te ette koskaan kohdannut tuota miestä, jonka te\nkuvasitte niin tarkkaan.»\n\n»En tavannutkaan häntä», sanoi Brown, pureskellen jokseenkin\nhermostuneesti sormeaan. »Mutta tapasin kuitenkin. Ja sitäpaitsi oli\nliian pimeä, että olisin voinut nähdä hänet selvästi, sillä minä näin\nhänet tuon huvimajan alla. Mutta minä pelkään, etten kuitenkaan tullut\nkuvanneeksi häntä aivan tarkasti, sillä hänen silmälasinsa olivat\ntaittuneina hänen allaan ja pitkää, kultaista neulaa ei oltu pistetty\nhänen punaisen kaulahuivinsa, vaan hänen sydämensä läpi.»\n\n»Ja minä arvelen, että tuolla lasisilmäisellä veitikalla oli jotain\ntekemistä asiassa», sanoi Flambeau.\n\n»Minä toivoin, että hänen osuutensa olisi vähäinen», vastasi Brown\nvärisevällä äänellä, »ja minä menettelin ehkä väärin. Minä toimin\nhetken vaikutteiden vallassa. Mutta minä pelkään, että tällä asialla on\npitkät ja pimeät juuret.»\n\nHe jatkoivat vaieten matkaansa pitkin katuja. Keltaisia lamppuja oli\nalettu sytyttää kylmässä, sinertävässä hämärässä, ja he lähenivät\nnähtävästi kaupungin keskeisimpiä osia. Räikeän värisiä lappuja, joissa\nilmoitettiin Mustan Nedin ja Malvolin ottelusta, oli kiinnitetty\nseiniin kaikkialla.\n\n»Niin», sanoi Flambeau. »En ole koskaan tappanut ketään, en\nrikollisenakaan ollessani, mutta minä olen kuitenkin melkein\nmyötämielinen sellaista kohtaan, joka tekee tekonsa niin kolkossa\npaikassa. Kaikista maailman roskakomeroista ovat mielestäni sydäntä\nsärkevimmät ne paikat, joilla, niin kuin tuolla huvimajalla, on\njuhlallinen tarkoitus, ja jotka ovat yksinäisiä. Minä voin käsittää\nmiehen sairaaloiset tunteet, jotka pakoittavat hänet murhaamaan\nsellaisen paikan yksinäisen ja iroonisen tunnelman vallassa. Muistan\nkerran kävelleeni Surrayn muistorikkailla kukkuloilla, ajattelematta\nmuuta kuin kanervakankaita ja kiuruja, kun minä tulin laajaan\nympyrään ja ympärilläni kohosivat laajat, äänettömät rakennukset,\nistuinrivi istuinrivin yläpuolella yhtä korkeina kuin roomalaisessa\namfiteatterissa ja yhtä tyhjinä kuin uusi kirjahylly. Lintu lenteli sen\nyli taivaalla. Se oli Epsomin suuri kilpa-ajorata. Ja minusta tuntui,\nettei kukaan enää voisi olla iloinen siellä.»\n\n»Onpa outoa, että te tulitte juuri nyt maininneeksi Epsomin», sanoi\npappi. »Muistatteko erästä niin sanottua Sutton-juttua, kun kaksi\nepäilyksenalaista miestä — jäätelön myyjiä muistaakseni — sattui\nasumaan Suttonissa? Heidät päästettiin sillä kertaa vapaiksi. Mies\noli tavattu kuristettuna, kerrottiin, seutua ympäröivällä ylängöllä.\nTosiasiassa — minä kuulin sen eräältä irlantilaiselta poliisilta, joka\non minun ystäväni — löydettiin hänet suljettuna Epsomin kilparadalle ja\nhänet oli kätketty ainoastaan matalan kiinnityönnetyn oven taa.»\n\n»Se on omituista», myönsi Flambeau. »Mutta se vahvistaa vain minun\nväitettäni, että tuollaiset huvipaikat näyttävät kauhistuttavan\nyksinäisiltä kilpailuajan loputtua. Muuten kai miestä ei olisi murhattu\nsiellä.»\n\n»En ole varma, että hän...», alkoi isä Brown, mutta keskeytti.\n\n»Varmako siitä, että hänet oli murhattu?» tiedusteli hänen toverinsa.\n\n»Varma siitä, että hänet murhattiin kilpailuajan loputtua», vastasi\npappi yksinkertaisesti. »Eikö teidän mielestänne tuossa yksinäisyydessä\nole jotain petollista, Flambeau? Oletteko varma siitä, että viisas\nmurhaaja hakisi yksinäistä paikkaa? Hyvin, hyvin harvoin on ihminen\naivan yksin. Ja, lyhyesti sanoen, mitä yksinäisempi hän on, sitä\nsuurempi on vaara joutua tarkastelun alaiseksi. Ei, minä luulen, että\nsiellä täytyy olla jonkun muunkin — Kas tässä on Paviljonki tai Palatsi\ntai miksi sitä sanotaan.»\n\nHe olivat joutuneet pieneen kirkkaasti valaistuun puistikkoon, jonka\npäärakennus oli iloinen ja kullattu räikeine ilmoituksineen, ja oven\nmolemmin puolin oli kaksi jättiläismäistä valokuvaa Malvolista ja\nMustasta Nedistä.\n\n»Hoi», huusi Flambeau suuresti ällistyneenä, kun hänen papillinen\nystävänsä asteli suoraan leveitä rappuja ylös. »En tiennyt, että\nte viimeaikoina olette innostunut nyrkkitaisteluun. Aiotteko mennä\nkatsomaan ottelua?»\n\n»Minä luulen, ettei ottelusta tule mitään», vastasi isä Brown.\n\nHe kulkivat nopeasti eteisten ja sisähuoneitten läpi, he kulkivat itse\ntaisteluhallin läpi, joka oli sullottu täyteen lukemattomia istuimia\nja aitioita, mutta pappi ei katsonutkaan ympärilleen, ennenkuin he\ntulivat vahtimestarin pöydän ääreen oven luo, johon oli kirjoitettu:\n»Toimikunta». Tässä pysähtyi hän ja pyysi saada tavata Lordi Pooleytä.\n\nOvenvartija huomautti, että lordilla oli paljon puuhaa, sillä ottelu\noli kohta alkava, mutta isä Brown osasi olla niin ikävystyttävän\nitsepäinen, ettei miehen kärsivällisyys ollut varustettu sitä vastaan.\nMuutaman minuutin kuluttua havaitsi Flambeau olevansa erään miehen\nseurassa, joka huuteli käskyjä toiselle, huoneesta lähtevälle miehelle.\n»Varokaa, kuuletteko, nuoria neljännen... No, mitä te sitten tahdotte?»\n\nLordi Pooley oli gentlemanni, ja hän oli, niinkuin useat meidän\nrotuumme kuuluvat, huolestunut — etenkin rahojen tähden. Hän oli\npuolittain harmaa ja puolittain kellahtava, ja hänellä oli kuumeiset\nsilmät ja hyvin korkea, pakkasen purema nenä.\n\n»Sana vain», sanoi isä Brown. »Minä olen tullut ilmoittamaan, että eräs\nmies murhataan.»\n\nLordi Pooley hyppäsi tuoliltaan, aivan kuin räjähdys olisi heittänyt\nhänet siitä. »Vieköön minut hiisi, jos minä ymmärrän mitään tästä!»\nhuusi hän. »Te ja teidän toimikuntanne ja pastorinne ja anomuksenne!\nKävivätkö papit ennen nyrkkeilykilpailuja katsomassa, kun taisteltiin\nilman hansikkaita? Nyt taistellaan säännönmukaisilla hansikkailla, ja\nei ole pienintäkään mahdollisuutta, että jompikumpi kilpailijoista\nkuolisi.»\n\n»Minä en tarkoita kumpaakaan kilpailijoista», sanoi pieni pappi.\n\n»Hyvä, hyvä, hyvä!» sanoi ylhäinen herra kylmyyteen vivahtavalla\nhuumorilla. »Kuka sitten tapetaan? Sovintotuomariko?»\n\n»Minä en tiedä, kenet tapetaan», vastasi isä Brown miettivästi. »Jos\nminä sen tietäisin, en häiritsisi teidän huvianne. Minä auttaisin\nhäntä vain heti pakenemaan. Minusta ei suinkaan ole mitään väärää\npalkintokilpailuissa. Mutta niin kuin asiat nyt ovat, täytyy minun\npyytää teitä ilmoittamaan, että kilpailusta tällä kertaa ei tule\nmitään.»\n\n»Eikö mitään muuta»? kysyi lordi pilkallisesti, leimuavin silmin. »Ja\nmitä te sanoisitte noille kahdelle tuhannelle, jotka ovat tulleet sitä\nkatsomaan?»\n\n»Minä sanoisin, että heistä olisi esityksen loputtua elossa tuhat\nyhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän», sanoi isä Brown.\n\nLordi Pooley katsahti Flambeauhon: »Onko teidän ystävänne hullu?» kysyi\nhän.\n\n»Kaukana siitä», kuului vastaus.\n\n»Mutta kuulkaapas», sanoi lordi Pooley levottomalla tavallaan. »Siinä\non toinen pahempikin seikka. Suuri joukko italialaisia on kokoontunut\npitämään Malvolin puolta — tummia, hurjia miehiä, kaikkialta. Te\ntiedätte minkälaisia nuo välimereläiset ovat. Jos minä ilmoitan, että\nkaikki on lopussa, hyökkää Malvoli tänne koko korsikkalaisen heimon\netunenässä.»\n\n»Hyvä herra, nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta», sanoi pappi.\n»Soittakaa kelloanne. Antakaa käskynne. Saattepa nähdä, vastaako\nMalvoli.»\n\nLordi soitti pöydällä olevaa kelloa uudenlaisen, oudon uteliaisuuden\nvallassa. Hän sanoi vahtimestarille, joka ilmestyi ovelle: »Minun on\nkohta tehtävä tärkeä ilmoitus katselijoille. Haluatteko sillä aikaa\nilmoittaa molemmille kilpailijoille, että ottelu siirretään.»\n\nVahtimestari tuijotti hetkisen kuin olisi nähnyt paholaisen ja katosi.\n\n»Mitä todisteita teillä on väitteenne tueksi?» kysyi lordi Pooley\näkkiä. »Ketä te olette tutkinut?»\n\n»Minä olen tutkinut erään huvimajan», sanoi isä Brown raaputtaen\npäätään. »Mutta, ei... minä sanoin väärin... Minä olen tutkinut myös\nerään kirjan. Minä ostin sen eräästä kirjakaupasta Lontoossa — hyvin\nhalvalla.»\n\nHän oli ottanut taskustaan hyvin pienen, paksun nahkakantisen niteen\nja Flambeau huomasi hänen olkansa yli katsellessaan, että se oli joku\nvanha matkakertomus, ja että erään lehden kulma oli käännetty merkiksi.\n\n»Ainoa muoto, missä Voodoo», alkoi isä Brown lukea korkealla äänellä.\n»Missä mikä?» kysyi lordi.\n\n»Missä Voodoo», toisti lukija rakastettavasti »on laajimmin järjestynyt\nJamaican ulkopuolella, on tuossa opissa, jonka tunnemme Apinan, tai\nRumpujen Jumalan uskonnon nimellä; se on sangen mahtava useissa paikoin\nmolemmissa Amerikoissa, etenkin sekarotuisten joukossa, joista monet\novat aivan valkoihoisten näköisiä. Se eroaa useimmista paholaisen\npalvelustavoista ja ihmisuhreista siinä, ettei verta muodollisesti\nvuodateta alttarille, vaan että murha tapahtuu väkijoukon keskuudessa.\nRummut säestävät huumaavalla melulla, kun pyhäkön ovet avautuvat ja\napinajumala ilmestyy; samalla luo koko seura haltioituneet silmänsä\nhäneen. Mutta sitten...»\n\nHuoneen ovi paiskattiin auki ja tuo neekerikeikari seisoi siinä silmät\npyörien, silkkihattu huolimattomasti takaraivolla. »Huh», huusi hän,\nnäyttäen apinamaisia kulmahampaitaan. »Mitä tämä on? Huh! Huh! Te\nvarastaa mustan gentlemannin palkinto — palkinto jo hänen... te aikoo\npelastaa valkoinen italialainen riepu...»\n\n»Kilpailu on vain siirretty», sanoi lordi rauhallisesti. »Minä selvitän\nasian teille parin minuutin perästä!»\n\n»Kuka te ole...», huusi Musta Ned raivostuneena.\n\n»Minun nimeni on Pooley», vastasi toinen, kunnioitettavan kylmästi.\n»Minä olen järjestystoimikunnan sihteeri ja minä neuvon teitä jättämään\ntämän huoneen paikalla.»\n\n»Kukas toi mies on?» kysyi musta urheilija, osoittaen halveksivasti\npappia.\n\n»Minun nimeni on Brown», vastasi tämä. »Ja minä neuvon teitä heti\npaikalla lähtemään maasta.»\n\nKilpailija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin ja sitten, Flambeaun ja\nmuitten suureksi hämmästykseksi astui ulos, heittäen oven jyrähtäen\nkiinni jälkeensä.\n\n»No», sanoi isä Brown, pörröttäen tomuista tukkaansa. »Mitä te sanotte\nLeonardo da Vincistä? Kaunis italialainen pää.»\n\n»Kuulkaas», sanoi lordi Pooley. »Minä olen luottanut sangen paljon\nteidän sanoihinne. Minä toivo' että te kertoisitte minulle enemmän\ntästä.»\n\n»Olette aivan oikeassa, mylord», vastasi Brown. »Se kertominen ei vie\npitkiä aikoja!»\n\nHän pani pienen, nahkakantisen kirjan päällystakkinsa taskuun.\n»Minä luulen, että me kaikki tiedämme, mitä tämä merkitsee, mutta\ntarkastakaapa olenko minä; oikeassa. Tuo neekeri, joka juuri\nlähti ulos, on maailman vaarallisimpia miehiä, sillä hänellä on\neurooppalaisen aivot ja ihmissyöjäin vaistot. Hän on muodostanut siitä,\nmikä ennen oli noitten raakalaisten keskinäistä verenvuodatusta,\nnykyaikaisen, tieteellisillä perusteilla lepäävän salaisen\nmurhaajajärjestön. Hän ei tiedä, että minä tiedän sen, vaikka minä en\nvoikaan sitä todistaa.»\n\nSyntyi hiljaisuus ja pikku mies jatkoi taas:\n\n»Mutta jos minä tahtoisin tappaa jonkun, olisiko varmasti paras\nmenettelytapa olla yksin hänen kanssaan?»\n\nLordi Pooleyn silmiin palasi taas tuo kylmä ilme, kun hän katseli\npientä pappia. Hän sanoi vain:\n\n»Jos te _tahtoisitte_ tappaa jonkun, neuvoisin teitä menettelemään\nniin.»\n\nIsä Brown pudisteli päätään, niinkuin hyvinkin kokenut murhaaja. »Niin\nsanoi Flambeaukin», vastasi hän silmää iskien. »Mutta katsokaapa.\nMitä enemmän mies tuntee olevansa yksin, sitä vähemmän voi hän olla\ntäysin varma yksinäisyydestään. Hänen ympärillään on silloin pakostakin\ntyhjää alaa, ja se juuri tekee hänet näkyväiseksi. Oletteko joskus\nkatselleet kyntäjää kukkulalta tai paimenta laaksosta? Oletteko joskus\nkäyskennelleet pitkin kallioita ja nähneet miehen astelevan hietikolla?\nEtteköhän olisi nähneet hänen tappavan ravun, ja etteköhän olisi\ntuntenut, oliko se velkojanne? Ei! Ei! Ei! Älykkään murhaajan, niinkuin\nte tai minä olisimme, on mahdotonta noudattaa sitä suunnitelmaa, että\nhankkii varmuuden siitä ettei kukaan ole näkemässä.»\n\n»Mutta mikä olisi toinen suunnitelma?»\n\n»On ainoastaan yksi», vastasi pappi. »Menetellä niin, että jokainen\nkatselee jonnekin muualle. Mies on kuristettu aivan Epsomin suuren\nkilpa-ajoradan lähellä. Joku olisi voinut nähdä sen tapahtuvan, jos\nrata olisi ollut tyhjä — joku kuljeskelija pensaikossa tai pyöräilijä\nkukkuloilla. Mutta kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, kun rata oli\ntäynnä kansaa ja koko katsomo kiljui, juuri kun mielihevonen voitti\ntai hävisi. Kaulahuivin voi kiristää, ruumiin voi laahata oven taa\nsilmänräpäyksessä — niin pitkässä kuin _tuo_ silmänräpäys oli.»\n\n»Samoin on tietysti käynyt», jatkoi hän kääntyen Flambeiuhon, »tuolle\nmiesparalle huvimajan alla. Hänet pudotettiin reiästä — se ei\nollutkaan satunnainen reikä — juuri sillä dramaattisella hetkellä, kun\nsuuren viulunsoittajan jousi, tai suuren laulajan ääni nosti innon\nkorkeimmilleen. Ja tämä murhaisku ei tietenkään ollut ainoa. Tuon pikku\ntempun on Musta Ned juuri oppinut vanhalta Rumpujen Jumalaltaan.»\n\n»Siis Malvoli...», alkoi Pooley.\n\n»Malvolilla», sanoi pappi, »ei ole mitään tekemistä tässä asiassa.\nMinä voin sanoa, että hänellä on muutamia italialaisia tovereita,\nmutta meidän rakastettavat ystävämme eivät ole italialaisia. He ovat\n_octerooneja_ ja eri vivahduksisia sekarotuisia Afrikasta, mutta minä\npelkään, että me englantilaiset luulemme kaikkien ulkomaalalsten olevan\nsamaa maata, kun he vain ovat tummia ja likaisia.»\n\n»Ja niinpä» lisäsi hän hymyillen, »pelkään minä etteivät englantilaiset\nosaa tehdä pienintäkään eroitusta minun uskontoni siveellisen tuloksen\nja voodoo'n opin välillä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevään liekki oli hulmahtanut ilmi Seawoodissa, täyttäen sen\nrannikot perheillä ja kylpypuuhilla, kiertelevillä saarnamiehillä ja\nneekeri-ilveilijöillä, ennenkuin molemmat ystävämme näkivät sen taas,\nkauan sen jälkeen kuin tuon omituisen salaisen seurueen takaa-ajo oli\nloppunut. Mutta heidän aikeittensa salaisuus sammui joka tapauksessa\nheidän mukanaan. Hotellinomistaja löydettiin kuolleena ajelehtimassa\nmeressä, niinkuin levä. Hänen oikea silmänsä oli rauhassa sulkeutunut,\nmutta vasen oli ammollaan ja läikkyi kuin lasi kuunvalossa. Musta\nNed oli yllätetty penikulman päässä sieltä ja hän oli tappanut kolme\npoliisia vasemmalla nyrkillään. Jälelle jäänyt upseeri oli hämmästynyt,\ntai oikeastaan pelästynyt — ja neekeri oli livistänyt tiehensä. Mutta\ntämä riitti lietsomaan tuleen kaikki englantilaiset sanomalehdet, ja\nparin kolmen kuukauden aikana oli Britannian keisarikunnan tärkein\nyritys estää tuon neekeriuroon — joka hän oli kahdessa merkityksessä —\npääsemästä pakoon mistään englantilaisesta satamasta. Henkilöt, joiden\nulkonäkö hiukankin muistutti häntä, saivat alistua hyvin omituisiin\ntarkastuksiin: heidän täytyi pestä kasvonsa ennen laivaan astumista,\naivankuin kaikilla valkonaamoilla olisi maalatut kasvot. Jokainen\nneekeri Englannissa asetettiin erikoisen valvonnan alaiseksi ja\npakotettiin ilmoittautumaan viranomaisille; lähtevät laivat olisivat\nmieluummin ottaneet matkaan lohikäärmeen kuin neekerin. Sillä oli\nhuomattu kuinka peloittava, laaja ja vaitelias tuon villin, salaisen\nseuran voima oli, ja siihen aikaan kun Flambeau ja isä Brown nojasivat\nrantakaiteeseen huhtikuussa, merkitsi Musta Mies Englannissa jokseenkin\nsamaa, mitä se kerran oli merkinnyt Skotlannissa.\n\n»Hänen täytyy kai yhä olla Englannissa», huomautti Flambeau, »ja\nsitäpaitsi mainion hyvässä kätkössä. Hänet olisi kai saatu kiinni\nsatamassa, jos hän vain olisi valkaissut kasvonsa».\n\n»Kuten näette, on hän tosiaan taitava mies», sanoi isä Brown\npuolustellen. »Ja minä olen varma siitä, ettei hän ole valkaissut\nkasvojaan.»\n\n»Mutta mitä hän sitten tekisi?»\n\n»Minä luulen», sanoi isä Brown, »että hän mustaisi kasvonsa.»\n\nNojatessaan liikkumattomana kaidepuuhun sanoi Flambeau naurahtaen:\n\n»Hyvä ystävä!»\n\nIsä Brown, joka myöskin nojasi liikkumattomana kaidepuuhun, osoitti\nsormellaan neekereitä, jotka noetuin kasvoin lauloivat hietikolla.\n\n\n\n\nJOHN BOULUOIS'N OMITUINEN RIKOS\n\n\nHerra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan\njäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan,\nperhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta\namerikkalaista lehteä nimeltä _Lännen aurinko_, jota piloilla sanottiin\n»_Nousevaksi auringonlaskuksi_».\n\nTähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka\ntekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon\nrupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain\nhiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa\namerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan\nselittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii\nhassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen\nenglantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein\nsyvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet\neivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. _Aurinko_ oli\ntäynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla\nkäsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien»\nrinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä\nvalokuvasarjassa.\n\nKun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John\nBouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan\nnimeltä _Luonnonfilosoofinen kuukauslehti_ sarjan artikkeleita,\nesittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt\nriviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet,\njotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi,\nvaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat\nverrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet\nnimen _katastrofismi_ [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset\nlehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi\nollut kysymyksessä, ja _Aurinko_ heitti herra Bouluois'n varjon\njättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä\nja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat\ntietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin\n»Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää\npahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.»\nJa herra Calhoun Kidd, _Lännen Auringosta_ oli saanut tehtäväkseen\nmennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon\nOxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa\ntietämättömyydessä tästä arvonimestään.\n\nSallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä\ntavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi\nkello yhdeksän samana iltana.\n\nKesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset\nkukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki\nympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen\naikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »_The Champion Arms_», astui\nsisään kyselemään.\n\nBaarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen.\nAinoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna\nväljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti\nhyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta\nvaliolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään\nvoinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja\ntoisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen\nmuistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin\n— sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.\n\n»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa\nluonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray\nCottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»\n\n»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies\nheiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin\nkuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»\n\n»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin\nmaatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös\nkatsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»\n\n»Minä olen menossa tapaamaan herra Bouluoista», sanoi Kidd.\n\n»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta\nminä en hae häntä kotoa.»\n\nJa hän nauroi sangen epämiellyttävästi.\n\n»Huvittaako mullistusoppi teitä», kysyi yankee ihmetellen.\n\n»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan»,\nvastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä\nmuuksi väitäkkään.»\n\nNäin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi\nkuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.\n\nAmerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat\nhälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja\ntunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen\ntoisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus.\nHänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni;\nhän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli\neräässä hienoston lehdessä nimeltä _Yhteiskunnan Turva_, jota hän\nhalveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa\nvakoilijana.\n\n_Yhteiskunnan Turva_ ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista\nmielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin\ninnostuttaneet _Lännen Auringon_ päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi\ntullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi\npäättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey\nCottagessa tai Pendragon Parkissa.\n\n_Lännen Auringon_ lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan\nyhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja\nDerby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä\ntuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut\nja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin\nyhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena\nurheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena\nmatkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka\nhallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen\nklubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin\nharrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli\nsuuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen\nkaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli\njotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut _suuri_\ntaiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään\ntuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla _dilettante_.\n\nNuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen,\njotka usein olivat valokuvatut sekä _Yhteiskunnan Turvaa_ että _Lännen\nAurinkoa_ varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies,\njota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi\nkoko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin\ntietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut\nyhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään,\ntai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat\nläheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten\nmukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa,\nja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin\nasemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies,\nkun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin\ntuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa\ntoisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen\nulkopuolella.\n\nMutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea,\nkiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt\nnaimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän\njumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen\nläheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden\nkäyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota.\nSir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan\nsairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut\nhänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä\nväliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet\nvähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin\ntuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n\nkanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa.\nSamana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä\nmullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen\n_Romeosta ja Juliasta_, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa\neräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.\n\n»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen\nmies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois\nsaattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on\nhän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»\n\n»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd\nsyvällä äänellä.\n\n»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen\nvoima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa.\nAiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin\ntai parin perästä.»\n\nJuotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan\nGrey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa\nviskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet\nolivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki\nsiellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun\nnousua.\n\nGrey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen\nympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien\ntakana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään\nkuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että\n»ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja\nkolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että\ntalo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi\nkuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja.\nKoirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen\nenglantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden\npäärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli\narvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton\nmiespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.\n\n»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään\nanteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»\n\n»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme\nsopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»\n\n»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää\novea kiinni.\n\nKidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen\nkanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.\n\n»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos\nyksin.»\n\nHän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt\nvelvollisuuttaan.\n\nAmerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli\npahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa\nkaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle\nvanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle\nvanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille,\njoka ei pitänyt sopimustaan.\n\n»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään\nvaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä\nhän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies _Lännen\nAuringosta_ oleva siellä paikallaan.»\n\nJa kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois\nastellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti\nPendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin\nruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli\nmies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi\nluonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä.\nSiihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo\nkuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä,\ntuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla\nkosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei\nkoskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen\nvuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.\n\nKulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien\ntietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa\naskeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta\ntummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien\nliepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien\naskeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan\ntuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten\navulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli\nnopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen,\npaikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n\nkasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla\nyhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se\njohtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi\nvain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja,\n— hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen —\nmullistavammaksi.\n\nMonet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta\nsitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On\nturhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa,\nmutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut\nseikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin,\nme olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota\nkuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu,\nherättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain\nsellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.\n\nMustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen\npaljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla\nmoni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa.\nSe putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin\npitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä\nkatsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit\nsen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta\nterässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.\n\nHän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä\nesine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi\noikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä\npitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä\noli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska\nhänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.\n\nHänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen\nkulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen\nvanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai\nruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja\nkattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli\naurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä\nmustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa.\nMutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana —\nmiehen vartalon.\n\nVaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen\nja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona,\njossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen\nsattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti,\nsileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen\nlordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt\ntuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo,\npunertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla\nhetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen\njaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste\nhihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä _Romeon ja Julian_, ja todella\nkuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla,\nmistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut\nnäytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.\n\nHerra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas\nkuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen\nolennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä\nnyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi,\noli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut\nlupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä\nkohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki\nyhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat\nkasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.\n\nTuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että\nKidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:\n\n»Tekö tämän teitte, te paholainen?»\n\nJames Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän\nennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään,\nviitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului\nvalitusta ja hän yritti puhua:\n\n»Bouluois... Bouluois sanon minä... Bouluois teki sen... mustasukkainen\nminulle... hän oli mustasukkainen... oli, oli...»\n\nKidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän\nseuraavista sanoista:\n\n»Bouluois... minun omalla miekallani... hän heitti sen...»\n\nTaas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä\nkolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä\non hänen rotunsa vakavuuden outo suola.\n\n»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan\nlääkäriä. Tuo mies kuolee.»\n\n»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.\n»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»\n\nAmerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti\npäätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen\nsanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän\njo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.\n\n»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka,\nhyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja\nposkiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.\n\n»Tavallaan», äänteli _Auringon_ edustaja. »Tulin liian myöhään\npelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain\ntärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»\n\n»Ja kuka murhaaja oli?» kysyi tohtori rypistäen kulmiaan.\n\n»Bouluois», sanoi Calhoun Kidd ja vihelsi hiljaa.\n\nTohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt\nvastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:\n\n»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä\niltana.»\n\n»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme\ntosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona\ntänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta\nJohn Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä,\nyksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen\npalvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme\nse, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt\nhakemaan heitä?»\n\n»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita\nvielä.»\n\n»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti\nKiddiä lyödä häntä vasten suuta.\n\n»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla\ntulevat poliisit.»\n\nIsä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan\nkanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen\npaksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.\n\n»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko\nkellään tulta?»\n\nAmerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi\npiti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti\nsilmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan,\nojensi hän pitkän aseen lääkärille.\n\n»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti\nhuudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»\n\nSitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä\nriippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.\n\nMuut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille,\nmissä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan\nportinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien\nvarjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille.\nSe oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä\nvastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut\ntäysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun\nvaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla,\npitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten\nvälissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen\nkuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat\nkirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.\n\n»Isä Brown», sanoi hän.\n\n»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä\nja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on\nkäynyt.»\n\n»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.\n\nHän ei vastannut kysymykseen, vaan kysyi uudestaan:\n\n»Oletteko nähnyt miestänne?»\n\n»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään\nosaa.»\n\nPappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen\nvoimakas ilme kasvoillaan.\n\n»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen.\n»Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»\n\nIsä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja\npudisti sitten päätään vielä surullisemmin.\n\n»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän,\nmutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa\nminulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun\nkaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä...\nminä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat\nhäntä vastaan.»\n\nIsä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään\notsaansa:\n\n»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin\nmitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu\nsiihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»\n\nHän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin\nmuuta ajatellen:\n\n»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat\notaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista\nmitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen\nmahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän\nmiehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos\nhäneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää\nsuinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi.\nJokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo.\nTe voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa\nvaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä\nmurhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen\nromanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin\njonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon,\ntai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi\njonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän\ntekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai\nlukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo\nromantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin\nChampionin tyyliä.»\n\n»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin\ntimantit.\n\n»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli\nsormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen\njälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla,\nniinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne\nolivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville,\nkenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta\nterästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä.\nJa vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi\nyhtä.»\n\n»Paitsi yhtä!» toisti nainen.\n\n»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa\ntikarilla kuin miekalla.»\n\n»Minä tiedän», sanoi rouva. »Oma itse.»\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus ja sitten sanoi pappi aivan äkkiä:\n\n»Olenko oikeassa? Tappoiko sir Claude itsensä?»\n\n»Tappoi», sanoi nainen, kasvot valkeina kuin marmori. »Minä näin sen.»\n\n»Hän kuoli», sanoi Brown, »rakkaudesta teihin?»\n\nOmituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta,\nomantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen\näänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.\n\n»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään\nminusta, vaan minun miehestäni.\n\n»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.\n\n»Hän vihasi minun miestäni siksi että... se on niin outoa, että tuskin\nosaan ilmaista sitä... siksi että...»\n\n»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.\n\n»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»\n\nIsä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi\nmuista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä\npienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti\nkaikki täydellisesti.\n\nRouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.\n\n»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole\nsuuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole\nkoskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen\ntotuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään\nodottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja\npolttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei\nole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin\nkuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi\nihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää\nmitä tarkoitettiin Championin _kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että\nhäntä kadehdittaisiin_. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»\n\n»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»\n\n»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten\n— paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan\npieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa\nolevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan\ntuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin... kuin\nhajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina\nhetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden\nhämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun\nal'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti,\ntoinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika,\njoka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut\nvähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka\nitsepäinen.»\n\n»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla\nkuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät\nminua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain\nistuvan ovensa edessä'.»\n\n»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin\njättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen\naikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin\nAmerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion,\njota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä\nmenestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa\nosaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista\nkiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla.\nminun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko\npiirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä.\nMinä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea\nmiehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin\nkuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä\nmiehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte\nhänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne',\npitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain\nmuuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään\nsinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän\nnäyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi\nhän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä\nsikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku.\nKiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi\nhuutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa\nkuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa\ntoista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»\n\nSyntyi taas hiljaisuus ja sitten sanoi pieni pappi:\n\n»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän\nmiehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen\nreportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän\npalvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen\nPendragon-puistoon.»\n\nHänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt\npikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.\n\n»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat\npoissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan\nkiitos!»\n\nIsä Brown säpsähti ja pyörähti puoleksi ympäri kuin merkillinen hyrrä.\n\n»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas —\nminä sanon... voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn\ntaloa?»\n\n»Oh, palvelijattaret ovat kai jo kotona», sanoi rouva miettiväisesti.\n\n»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan\npolkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:\n\n»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy _John\nBouluois'n rikos_ lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.\n\n»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä\nluulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»\n\nKun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei\nsievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois\nistui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen\nvaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä\nlähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan\nhänen sikarissaan.\n\n»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown.\nTodella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä\nsaakka kun päivällinen oli korjattu pois.\n\n»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella,\njokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä\nmurtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»\n\n»Ette», sanoi Bouluois. »Minä lueskelin _Veripeukaloa_.»\n\nHän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa\nhuomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä,\njota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa,\nkeltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan\nmitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava,\nhidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät\nja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen\niltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän\noli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.\n\n»Minä en tahdo riistää teitä _Veripeukalon_ tai minkään muun\nmullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin\nluoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»\n\nBouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä\nhänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka\nhuomaa joutuvansa hämilleen.\n\n»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla\näänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä\non joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää\ntunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa\nviikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän\nhirmutyön.»\n\n»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi\nfilosoofi hitaasti.\n\n»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi\ntuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»\n\n»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin\ntässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin\nkoulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta.\n— En osaa selittää sitä... sikarit olivat sopivan matkan päässä...\ntulitikut mukavasti... _Peukalolla_ oli monta puolta... se ei ollut\nainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä\nmietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta —\nkirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten\nponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin,\nettä kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni\nmies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin\nunohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat\nkeskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen...»\n\n»Minä ymmärrän», sanoi isä Brown. »Minä olen nähnyt hänet.»\n\n»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan\nainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon\nja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown,\nja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»\n\n»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja\nsateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä\ntulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten\nolisi seurannut teidän pientä syntiänne.»\n\n»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta\nolen niin onnellisesti päässyt?»\n\n»Hirteen joutuminen», sanoi isä Brown.\n\n\n\n\nCAESARIN PÄÄ\n\n\nBromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta\nenimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka\non kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville\njohtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija\nepäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi\naukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen\nsilmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden\nvierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä\nyksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään\nyhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja\ntervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus\nkahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa\nkatuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai\nruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut\nsijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja\njotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä.\nNoitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten\nvalaistu asunto.\n\nJos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena\nsyysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen\npuoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon,\njoka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka\nmuistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän\nulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden\nomistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi\nCobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä\nFlambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden\nviimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt\nnaapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän\nluona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti,\nkunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon\ntaas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät\nepäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella,\nja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien\ntyömies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi\nmaitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois,\nhän sanoi pehmeästi:\n\n»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte\ntuota miestä, jolla on valenenä.»\n\nFlambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö\nkatsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin\nhämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu\nvaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen\ntoisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.\n\n»Miestä, jolla on valenenä!», toisti Flambeau. »Missä hän on?»\n\n»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä\npyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti\npeukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä —\n»ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain\ntietää suunnan.»\n\nFlambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun\nvälimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä,\nsilkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi\nhämärään.\n\nIsä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä\nollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt\npöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän\nyli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen?\nKuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»\n\nIsä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin\nolisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä\nvalkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät\nseurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan\nsamaan suuntaan.\n\n»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano\n'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt\nhajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]\n\n»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»\n\nHänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin,\nhamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen,\ntaiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta\nja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman.\nHän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen\nvastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.\n\n»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka... No, tämä on\nhyvin siisti paikka... mutta sellaiset neidit kuin te eivät... eivät\nyleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin\nvapaaehtoisesti, paitsi...»\n\n»No», sanoi tyttö.\n\n»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain\njuomaan maitoa.»\n\n»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te\ntuolla kaikella pyritte?»\n\n»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi\n»vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä,\njos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»\n\n»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»\n\nHän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:\n\n»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä,\ntai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen,\nperälle... Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te\nolisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka\nepäilemättä on kunniallinen nainen... muuten, ette te näytä sairaalta\nvaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä\nkuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita.\nMinä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota\nte ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa\npakopaikka tässä kivierämaassa... Minä en luule olleeni tunkeilevainen\nsilmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen... Ja\nkun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte\noikeaa lajia... pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi\nteille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän\nkohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista\nkatua pitkin... Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»\n\n»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen\neteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli\ntuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja\nroomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.\n\nPappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että\ntoivoin teidän puhuttelevan minua.»\n\nTyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti\nharmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin\nhänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No,\nkoska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun\nkysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä\nteiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»\n\n»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown\naivan suoraan.\n\n»Mutta sehän _on_ tuollainen kippuranenä», vastusti punatukkainen\ntyttö.\n\nNyt hymyili pappi vuorostaan.\n\n»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain\nhuvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen\nvuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»\n\n»Mutta miksi?» tenäsi tyttö.\n\n»Mitenkäs lasten laulussa sanotaankaan?» virkkoi Brown hajamielisesti.\n\n    »Oli kerran väärä mies,\n    kulki tietä väärää...\n\n»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten\nväärää nenäänsä.»\n\n»Mitä, mitä hän on tehnyt?» kysyi tyttö, jännityksestä vapisten.\n\n»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne\nminulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että\nte tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan\nkertoa teille.»\n\nTyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä\npuristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä;\nsitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.\n\n»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän\ntoivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on\njokin kiinnekohta.»\n\n»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä,\n»on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen\nkauhukuva».\n\n»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi,\n»lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä\nitsekään.»\n\nHän koputti sormellaan paikattua pöytäliinaa ja alotti: »Te olette\nsen näköinen että te tiedätte mikä on kerskailua, ja mikä ei, ja kun\nminä sanon, että meidän perheemme on vanha ja kunniallinen, ymmärrätte\nte, että sen mainitseminen on välttämätöntä kertomukseen nähden, ja\nenimmän todella pelkään veljeni korkeaa ja ankaraa käsitystä siitä,\nettä _aateli velvoittaa_, ja kaikkea sen tapaista. No niin, minun\nnimeni on Christielle Carstairs, ja minun isäni oli tuo eversti\nCarstairs, josta te kai olette kuullut, ja joka keräsi nuo kuuluisat\nkokoelmat roomalaisia rahoja, n.s. Carstairsin kokoelmat. En osaisi\nmitenkään kuvailla isääni teille; ainoa, mitä voin sanoa on, että hän\nitsekin suuressa määrin muistutti roomalaista rahaa. Hän oli yhtä\nelegantti, oikea, arvokas ja metallinen, sekä yhtä vanhanaikainen.\nHän oli ylpeämpi kokoelmastaan kuin univormustaan — ei kukaan voi\nsanoa hänestä enempää. Hänen omituinen luonteensa tuli selvimmin\nilmi hänen testamentissaan. Hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tytär.\nHän riitautui toisen poikansa, veljeni Giles'in kanssa ja lähetti\nhänet Australiaan antaen hänelle pienen rahasumman. Sitten teki\nhän testamenttinsa, jättäen Arthur veljelleni Carstairskokoelmat\nja vielä pienen rahasumman. Hän piti sitä palkintona, korkeimpana\nkunnianosoituksena omasta puolestaan, tunnustuksena Arthurin\nuskollisuudesta ja suoruudesta sekä niistä korkeista tuloksista, mitä\nArthur oli saavuttanut matematiikassa ja taloustieteessä Cambridgessä.\nHän jätti minulle hoidettavaksi koko suuren omaisuutensa, ja minä olen\nvarma siitä, että se oli halveksumisen osoitus.\n\n»Arthur oli kai hyvin myöntyväinen tähän, sillä hän on täydellisesti\nminun isäni kaltainen. Vaikka hänellä ja isälläni oli pientä riitaa\nhänen varhaisemmassa nuoruudessaan, niin tuskin oli hän ottanut\nkokoelman hoitoonsa, kun hän muuttui temppelipalvelukseensa antautuneen\npakanallisen papin kaltaiseksi. Hän sekoitti nuo roomalaiset puolen\npennyn rahat ja Carstairsin perheen kunnian samaan kaavaan, samalla\njumaloivalla tavalla kuin hänen isänsä ennen aikaan. Hänen mielestään\ntuli kaikkien roomalaishyveiden vartioida noita roomalaisia rahoja.\nHän ei huvitellut, hän ei menettänyt mitään itsensä vuoksi, hän eli\nkokonaan kokoelmaa varten. Usein hän ei tahtonut vaivautua pukeutumaan\nyksinkertaisia aterioitansa varten, vaan hääriskeli ympäriinsä\nruskeiden kokoonkäärittyjen paperilappujensa keskellä — joita kellään\nmuulla ei ollut lupa koskea — puettuna vanhaan ruskeaan yönuttuun.\nKöysivöineen, tupsuineen ja kalpeine, laihoine, hienostuneine\nkasveineen, oli hän melkein vanhan, askeettisen munkin näköinen. Mutta\nsilloin tällöin halusi hän kuitenkin esiintyä puettuna täydellisesti\nviimeisen muodin mukaan, mutta se tapahtui vain silloin, kun hän\nlähti Lontooseen hankkimaan lisiä Carstairsin kokoelmaan puodeista ja\nmyymälöistä.\n\n»Jos te tunnette nuoria, ette hämmästyne, kun minä kerron, että minä\ntässä ympäristössä aloin joutua alakuloiseen mielentilaan. Myönnän,\nettä nuo vanhat roomalaiset olivat tavallaan tarpeellisiakin. Mutta\nen ole samanlainen kuin veljeni Arthur; minä en voi olla nauttimatta\nhuvituksista. Minä olen saanut seikkailunhaluisen, vallattoman\nluonteeni sieltä, mistä sain punaisen tukkani: perheeni toiselta\nhaaralta. Giles parka oli samanlainen, ja minä arvelen, että tuo\nvanhojen rahojen synnyttämä ilmapiiri selittää osaksi hänen kohtalonsa,\nvaikka hän todellakin teki rikoksen ja oli joutua vankilaan. Mutta hän\nei saattanut käyttäytyä huonommin kuin minäkään, kuten kohta saatte\nkuulla.\n\n»Nyt tulen kertomukseni typerimpään osaan. Minä arvelen, että\nniin terävä mies kuin te, voi arvata, minkälaiset seikat alkoivat\nhuojentaa niin levottoman seitsentoista vuotiaan tytön kuin minä,\nyksitoikkoisuutta sellaisessa asemassa. Mutta minä olen siinä määrin\npelottavien tapausten järkyttämä, että minä tuskin voin tehdä selkoa\nomista tunteistani, enkä tiedä halveksinko minä sitä nyt kuin kevyttä\nkuhertelua, tai kärsinkö minä siitä kuin särkyneestä sydämestä. Me\noleskelimme silloin meren rannalla eräässä pienessä kylpypaikassa\nEtelä-Walesissa, ja eräällä virastaeronneella merikapteenilla, joka\nasui pienen matkan päässä, oli poika, viittä vuotta vanhempi minua,\njoka oli Giles'in tovereita, ennenkuin hän lähti siirtomaihin. Hänen\nnimensä ei vaikuta kertomuksen kulkuun, mutta sanon teille sentään,\nettä se oli Philip Hawker, kun kerran kerron teille kaikki. Meillä oli\ntapana käydä yhdessä kravustamassa ja me puhuimme ja ajattelimme kuin\nolisimme rakastaneet toisiamme; lopulta sanoikin hän sen ja minäkin\nluulin rakastavani häntä. Jos minä kerron teille, että hänellä oli\npronssinruskea kihara tukka ja haukkamaiset kasvot, jotka merielämä oli\nmyöskin ruskettanut, en tee sitä hänen tähtensä, vaan, vakuutan teille,\nainoastaan tarinani vuoksi, sillä se oli syynä moneen kummalliseen\nsattumaan.\n\n»Eräänä kesä-iltana, kun olin luvannut lähteä kravustamaan Philipin\nkanssa hiekkasärkille, odottelin minä sangen kärsimättömänä\nseurustelusalissa Arthuria, joka puuhaili juuri ostettuine\nrahakääröineen, siirtäen niitä hitaasti parin tunnin aikana omaan\npimeään työhuoneeseensa ja museoonsa talon takaosassa. Niin pian kuin\nkuulin raskaan oven lopullisesti sulkeutuvan hänen jälkeensä, laitoin\nminä painot krapuhaaviini ja olin juuri pujahtamaisillani ulos, kun\nminä näin, että veljeni oli unohtanut huoneeseen rahan, joka nyt lepäsi\nkiiltävänä pitkällä penkillä ikkunan luona. Se oli pronssista ja sen\nväri, yhtyneenä roomalaisen nenän hienoon kaareen, ja jokin piirre\npitkän, miehekkään kaulani asennossa teki Caesarin pään aivan tarkkaan\nPhilip Hawkerin näköiseksi. Sitten muistin yht'äkkiä, että Giles oli\nkertonut Philipille rahasta, joka oli hänen näköisensä ja että Philip\noli toivonut saavansa sen. Ehkäpä te voitte kuvitella, mikä hurja,\nhullu ajatus silloin pyöri päässäni, minusta tuntui kuin olisin ollut\nnoiduttu. Minä ajattelin, että jos minä nyt veisin sen mukaani ja\nantaisin sen Philipille omituisena kihlasormuksena, muodostaisi se\nikuisen siteen meidän välillemme; minä tunsin tuhat sellaista tunnelmaa\nsamalla kertaa. Sitten aukeni minun allani kuin kuilu: ääretön,\nhirveä tietoisuus siitä, mitä olin tekemäisilläni, ja ennen kaikkea\npisti mieltäni tuo sietämätön ajatus, joka poltti kuin tulinen rauta,\najatus, mitä Arthur siitä sanoisi. Carstairsin perheen jäsen olisi\nvaras, ja varas, joka pienentäisi Carstairs'in aarretta! Luulin, että\nveljeni polttaisi minut noitana sen takia. Mutta tuollaisen fanaattisen\njulmuuden ajatuskin kiihotti minun synnynnäistä vihaani tuota\nlikaista, vanhaa antikvaarista hullutusta kohtaan ja minun nuoruuden-\nja vapaudenkaihoani, joka kutsui minua mereltä. Ulkona paistoi päivä\nkirkkaasti, tuuli lauloi ja tulikukan keltainen pallo puutarhassa löi\nikkunaruutua vasten. Minä ajattelin tuota elävää, versoavaa kultaa,\njoka kutsui minua pois elämän karuilta kanervakankailta — ja sitten\nveljeni kuollutta, himmeää kultaa, pronssia tai vaskea, mikä pölyttyi\npölyttymistään päivä päivältä. — Luonto ja Carstairsin kokoelmat olivat\nvihdoinkin joutuneet taisteluun keskenään.\n\n»Luonto on vanhempi kuin Carstairsin kokoelmat, Kun minä juoksin pois\nkatua pitkin merta kohti raha lujasti puristettuna nyrkkiini, tuntui\nminusta, että koko Rooman keisarikunta ja Carstairsin sukupuu painoi\nselässäni. Oli kuin vanha hopealeijona olisi ärjynyt minun korvissani,\nja kuin kaikki Caesarin kotkat olisivat kirkuen, vinkuvin siivin,\najaneet minua takaa. Ja sitten kohosi sydämeni yhä korkeammalle ja\nkorkeammalle kuin lapsen leija, kunnes minä pääsin noitten löysien,\nkuivien hiekkakukkuloiden yli, matalille, kosteille hiekkasärkille,\nmissä Philip jo seisoi polvia myöten meren lämpimässä, kohisevassa\nvedessä, noin sadan metrin päässä rannasta. Auringonlasku oli\nleimuavan punainen, ja tuo laaja matala poukama, missä vesi tuskin\nulottui polviin puolen penikulman matkalla, oli kuin järvi täynnä\npurppuranpunaista tulta. Vilauksessa olin riisunut kenkäni ja sukkani\nja kahlasin häntä kohti, joka seisoi niin kaukana kuivasta maasta.\nMatkalla käännähdin ja katsoin taakseni. Me olimme aivan yksin\nmeriveden ja kostean hiekan keskellä, ja minä annoin hänelle Caesarin\npään.\n\n»Samalla hetkellä kuvittelin minä, että eräs mies katseli minua\ntarkasti kaukana hiekkakukkuloilla. Minä tunsin kai heti jälkeenpäin,\nettä se johtui vain kiihottuneiden hermojeni värähdyksistä, sillä mies\noli vain musta pilkku kaukaisuudessa, ja minä saatoin parahiksi nähdä,\nettä hän seisoi paikallaan katsellen merelle, pää hiukan kallellaan.\nEi ollut mitään syytä pätevästi otaksua, että hän olisi tarkastellut\nminua; hän saattoi yhtä hyvin katsella laivaa, tai auringonlaskua,\ntai naurulokkeja taikka ihmisiä, jotka hiljalleen astuskelivat\nsiellä täällä rannikolla meidän takanamme. Kuitenkin, lieneekö minun\nsäikähdykseni ehkä johtunut ennakkoaavistuksesta, sillä, kuinka minä\nkatselinkaan, alkoi hän lähestyä meitä, kävellen reippaasti suoraa\ntietä meitä kohti laajan, kostean hiekkakentän yli. Kun hän yhä läheni,\nhuomasin minä, että hänellä oli tumma iho ja pitkä parta, ja että\nhänen silmiään peittivät mustat silmälasit. Hän oli vaatimattomasti,\nmutta siististi puettu mustiin vaatteihin, vanhasta, mustasta\nsilinterihatusta päässään, lujiin, mustiin kenkiin jaloissaan. Niistä\nhuolimatta astui hän mereen hiukan epäröiden ja tuli minun luokseni\nsuoraan kuin lentävä kuula.\n\n»En voi kuvata teille sitä kauhun ja ihmetyksen tunnetta, joka valtasi\nmieleni, kun hän aivan hiljaa astui maasta veteen. Oli kuin hän olisi\nlähtenyt suoraan hiekkasärkiltä ja astellut vakavasti ilmassa. Minusta\ntuntui siltä, kuin jos talo äkkiä olisi noussut pilviin, tai kuin\nmiehen pää olisi äkkiä pudonnut pois. Hänhän kasteli vain kenkänsä,\nmutta hän näytti kuitenkin peikolta, joka uhmaili luonnonlakeja. Jos\nhän olisi epäröinyt hetkenkään veden rajassa, olisi sekin ollut jotain.\nNiin kuin hän nyt menetteli, näytti hän sitä enemmän katselevan minua\nvaltamerestä välittämättä. Philip oli jonkun matkan päässä selin minuun\nkyyristyneenä verkkonsa yli. Vieras jatkoi matkaansa, kunnes hän oli\nparin jalan päässä minusta ja vesi ulottui häntä puoli polveen. Sitten\nsanoi hän, terävästi kajahtavalla, jokseenkin teeskennellyllä äänellä:\n\n»'Sopisikohan teidän sijoittaa toisaanne eräs hiukan erikoisella\nleimalla varustettu raha?'\n\n»Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei mikään hänessä ollut selvästi\nluonnotonta. Hänen tummat silmälasinsa eivät olleet aivan mustat,\nvaan hyvin tavalliset, siniset. Silmät niiden alla eivät muuttaneet\nilmettä, vaan katselivat minua rävähtämättä. Hänen tumma partansa ei\noikeastaan ollut pitkä eikä tuuhea vaan näytti paremmin karvatukolta,\nalkaen korkealta hänen kasvoiltaan aivan kulmaluiden alta. Hänen\nihonsa väri ei ollut keltainen eikä harmaa, vaan mieluummin kirkas\nja nuortea. Mutta se näytti punaisenvalkean vahan väriseltä, mikä\njollainlailla — en tiedä kuinka — vieläkin lisäsi kauhistustani. Ainoa\nomituisuus, jonka saattoi havaita, oli hänen nenänsä muoto. Se oli\ntavallaan säännöllinen, mutta sen pää oli kääntynyt kieroon, aivan\nkuin se olisi pehmeä ja joku olisi iskenyt sitä sivultapäin kevyellä\nvasaralla. Sitä voi tuskin sanoa epämuodostumaksi, mutta kuitenkaan en\nosaa selittää teille, miksi se vaikutti minuun painajaisen tavoin. Kun\nhän seisoi siinä iltaruskon punertamassa vedessä, vaikutti hän minuun\nkuin helvetillinen merihirviö, joka juuri oli kohonnut karjahtaen\nverenkarvaisesta vedestä. Minä en tiedä, miksi tuon nenän rakenne\nvaikutti niin voimakkaasti minun mielikuvitukseeni. Minusta tuntui kuin\nvoisi hän liikuttaa sitä kuin sormea, tai että hän juuri sillä hetkellä\nliikutti sitä.\n\n»'Pikkuisen avustusta vain', lisäsi hän samanlaisella, narrimaisella\näänenpainolla 'muuten täytyy minun kääntyä perheen puoleen.'\n\n»Sitten johtui mieleeni, että minua kohtaan tehtiin kiristysyritys\npronssirahan varkauden vuoksi; ja koko minun taikauskoisen pelkoni\nja epäilyni nieli ylivoimainen käytännöllinen kysymys. Miten oli hän\nkeksinyt sen? Minä olin ottanut rahan äkillisen mielijohteen vallassa,\nolin varmasti yksin, sillä minä otin aina varman selon siitä, ettei\nminua huomattu, kun puikahdin ulos tällä tavoin. Minua ei, kaikesta\npäättäen, kukaan ollut seurannut kadulla, ja jos olikin, ei hän olisi\nvoinut ottaa röntgenvalokuvaa suljetusta kädestäni. Hiekkakummulla\nseisova mies olisi yhtä hyvin voinut ampua kärpästä silmään, niinkuin\nmies haltiatarinassa, kuin nähdä minun antavan rahan Philipille.\n\n»'Philip', huusin minä avuttomasti, 'kysy tuolta mieheltä, mitä hän\ntahtoo.'\n\n»Kun Philip vihdoin nosti päätään verkkoaan tyhjentäessään, oli hän\naivan punainen kuin vihoissaan tai häpeissään, mutta se johtui kai vain\nkumarasta asennosta tai illan punervasta valosta. Minä olin kai taas\njonkun sairaaloisen kuvitelman vallassa, joita näytti pyöriskelevän\nympärilläni.\n\n»Hän sanoi miehelle lyhyesti ja äkäisesti: 'Menkää tiehenne täältä'\nja tehden minulle merkin seurata häntä, läksi kahlaamaan pois rantaa\nkohti välittämättä hänestä sen enempää. Hän kulki aina kivisen\naallonmurtajan luo, joka pisti veteen hietakumpujen juurella, ja lähti\nsitten kotiin päin, ajatellen ehkä, että painajaisen olisi vaikeampi\nkävellä kyhmyisten kivien päällä, jotka olivat vihreitä ja liukkaita\nmerilevistä, kuin meidän, jotka olimme nuoria ja siihen tottuneita.\nMutta minun vainolaiseni kulki yhtä teeskentelevästi kuin hän puhuikin,\nkompuroiden tietään ja toistellen lausettaan. Minä kuulin tuon\npiipittävän, ilkeän äänen puhuvan minulle olkani yli, kunnes Philipin\nkärsivällisyys, mikä ei muutenkaan ollut erikoisen vahva — vihdoinkin\nnäytti loppuvan, kun olimme päässeet hietakummun harjalle. Hän kääntyi\näkkiä sanoen 'Menkää tiehenne. En voi puhutella teitä nyt!' Mutta kun\nmies epäröi ja avasi suunsa, antoi Philip hänelle sellaisen puustin\nsitä vasten, että hän lensi korkeimman hiekkakummun huipulta sen\njuurelle. Minä näin hänen kömpivän tiehensä yltäpäältä aivan hiekan\nvallassa.\n\n»Tuo lyönti rohkaisi minua jossain määrin, vaikka se hyvin saattoi\nsuurentaakin vaaraani, mutta Philip ei tavallisuuden mukaan\nkerskaillutkaan omasta rohkeudestaan. Vaikka hän oli yhtä sydämellinen\nkuin aina, näytti hän vain masentuneelta, ja ennenkuin minä ehdin\nkysyä häneltä mitään, erosi hän minusta omalla kadullaan tehden pari\nhuomautusta, jotka vaikuttivat minuun oudosti. Hän, sanoi, että jos\notetaan lukuun kaikki asianhaarat, pitäisi minun panna raha takaisin\nkokoelmaan, mutta että hän itse pitäisi sen 'toistaiseksi'. Sitten\nlisäsi hän aivan äkkiä ja odottamattomasti: 'Tiedätkö, että Giles on\npalannut Australiasta?'»\n\nOluttuvan ovi aukeni ja salapoliisi Flambeaun jättiläismäinen\nvarjo lankesi pöydälle. Isä Brown esitti hänet neidille omalla\nyksinkertaisella, vakuuttavalla puhetavallaan, vedoten hänen\nkokemuksiinsa ja soveltuvaisuutensa tällaisiin asioihin, ja melkein\ntietämättään jatkoi tyttö nyt kertomustaan kahdelle kuuntelijalle.\nMutta kumartuessaan ja istuutuessaan ojensi Flambeau papille pienen\npaperikaistaleen. Brown otti sen hiukan hämmästyneenä ja luki:\n»Ajurilla Wagga Waggaan, Mafeking Avenue 379, Putney». Tyttö jatkoi\nsillä aikaa kertomustaan.\n\n»Minä tulin jyrkkää katua ylös omalle talollemme, aivan pyörällä päin.\nEn ollut alkanut vielä selvitä, kun tulin portaille, jossa löysin\nmaitokannun ja tuon kieronenäisen miehen. Maitokannu ilmaisi, että\nkaikki palvelijat olivat ulkona, ja Arthur, joka tietysti kuhnaili\nruskeaan aamunuttuunsa pukeutuneena ruskeassa työhuoneessaan, ei\nkuulisi eikä välittäisi soitosta. Siis talossa ei ollut muita\nsisäänpäästäjiä kuin minun veljeni, jonka apu samalla olisi minun\nhäviöni. Epätoivoissani työnsin kaksi shillinkiä tuon inhottavan\nolennon käteen, ja käskin häntä tulemaan takaisin muutaman päivän\nperästä, kun olin ajatellut asiaa. Hän meni tiehensä jörönä,\nmutta paljon arempana kuin minä olin odottanut — ehkäpä olin hän\nloukkaantunut pudotessaan — ja minä tarkastelin hänen selkäänsä\ntarttunutta hiekkatahraa, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua,\nvahingoniloisella nautinnolla. Hän kääntyi kulman ympäri noin kuutta\ntaloa alempana kadulla.\n\n»Sitten avasin itse oven, keitin itse teetä ja aloin miettiä asiaa.\nMinä istuin seurusteluhuoneen ikkunan ääressä, katsellen puutarhaan,\njoka hiljaa hehkui illan viimeisessä, täydessä valaistuksessa. Mutta\nminä olin liian hajamielisellä tai uneksivalla tuulella kiintyäkseni\nkatselemaan hiekkakenttiä ja kukkapenkereitä. Sentähden vaikuttikin\ntärähdys minuun sitä voimakkaammin, katsellessani ulos niin elottomasti.\n\n»Tuo mieshirviö, jonka olin lähettänyt tiehensä, seisoi aivan\nliikkumattomana keskellä puutarhaa. Mehän olemme kaikki lukeneet\nkalpeakasvoisista kummituksista pimeässä, mutta tämä oli pelottavampaa\nkuin mikään sen laatuinen saattaa olla. Vaikka hänen varjonsa olikin\niltaisen pitkä, seisoi hän vielä heleässä auringon paisteessa.\nSentähden eivät hänen kasvonsa olleetkaan kalpeat, vaan oli niillä\ntuollainen vahankarvainen väri kuin parturin näytenukeilla. Hän seisoi\naivan paikallaan, kasvot minua kohti käännettyinä, ja minä en osaa\nkuvata, kuinka kamalan näköinen hän oli tulppaanien ja korkeitten,\nkirjavien, melkeinpä ansarimaisten kukkien keskellä. Näytti aivan\nsamalta kuin jos puutarhamme keskustaan olisi pystytetty vahanukke\nkuvapatsaaksi.\n\n»Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän näki minun liikahtavan\nikkunassa, kääntyi hän ja meni ulos puutarhasta takaportin kautta,\njoka oli avoin, ja josta hän kaiketi oli tullut sisään. Tuo hänen\ntaas uudistuva pelkuruutensa hänen lähtiessään, erosi siinä määrin\nhäpeämättömyydestä, jota hän oli osoittanut mereen astuessaan, että\ntunsin olevani hiukan rohkeampi. Minä arvelin, että ehkäpä hän pelkäsi\ntavata Arthuria enemmän kuin minä luulin. Kaikissa tapauksissa rupesin\nminä lopuksi taloustoimiin ja aterioin rauhassa yksinäni — sillä oli\nsääntöjen vastaista häiritä Arthuria, kun hän järjesteli museota — ja\nminun ajatukseni, päästyään hiukan vapaammiksi, lensivät Philipin luo\nja häipyivät taas haaveihin. No niin, minä katselin tunteettomana, tai\npikemmin iloisena toista, verhotonta ikkunaa, joka tällä hetkellä oli\nmusta kuin kivitaulu yön lopultakin maille langetessa. Minusta tuntui,\nettä jokin etanantapainen oli ikkunaruudun toisella puolella. Mutta\nkun minä katselin tarkempaan, oli se enemmän ruutua vasten painetun\nmiehen peukalon näköinen; se oli kiverä kuin peukalo. Pelko ja rohkeus\nvuorottelivat minussa, minä syöksyin ikkunan luo ja peräydyin sitten\npäästäen käheän huudon, jota tuskin kukaan muu kuin Arthur kuuli.\n\n»Sillä se ei ollutkaan sormi, vielä vähemmin etana. Se oli lasia\nvasten painetun käyrän nenän pää, joka näytti valkealta puristuessaan\nruutua vasten, ja tuijottavat kasvot ja silmät sen takana olivat ensin\nnäkymättömät, mutta sitten harmaat kuin kummituksella. Minä paiskasin\njollain tavoin luukut kiinni, syöksyin huoneeseeni ja suljin oven.\nMutta juuri kun olin sinne menossa, voin vaikka vannoa, että minä näin\ntoisen mustan ikkunan ja siinä jotain, mikä muistutti etanaa.\n\n»Lienee sittenkin parasta mennä Arthurin luo joka tapauksessa. Jos tuo\nhirtehinen yhä hiiviskeli talon ympärillä kuin kissa, saattoi hänellä\nolla pahempiakin tarkoituksia kuin kiristys. Heittäköön veljeni minut\nulos ja kirotkoon minut ainaiseksi, mutta hän oli sentään _gentlemanni_\nja puolustaisi minua epäröimättä. Ajateltuani kiihkeästi kymmenen\nminuuttia menin minä alas, kolkutin veljeni ovelle ja astuin sisään:\nnähdäkseni viimeisen ja kauheimman näyn.\n\n»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta\nkieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu\nröyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun\nvalossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen\nnenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan,\naivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin\nelefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli\najanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen\ntietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.\n\n»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse\nmitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle\nkaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka\nne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein\nmeni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja\nminä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut.\nPelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä\nmennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja\npalasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen,\njoka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla\ntuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen\nkatoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet\nvastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan\nmillä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani\nja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut\nasunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin\npakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni —\nmutta Philipiä myöskin... Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin\nmuseossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan\ntunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin\ntuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta\nkatua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.\n\n»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä\nen väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja\nniinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin,\nkuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai\nkuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin\nhänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»\n\n»Se on kummallinen pulma?» myönsi Flambeau.\n\n»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein\nnyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme\nluonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»\n\nTyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä»,\nsanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.\n\nSamana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään\n_Fulham housea_, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin\nperheen satunnaiseksikaan asunnoksi.\n\n»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi\najatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut\nselkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies,\njolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka\nhän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei...»\n\n»No?» kysyi hänen toverinsa kärsivällisesti.\n\nFlambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi\ntullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen\nmies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi\nselittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker\noli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen\nedustajalleen rannalla.»\n\n»Se on totta», myönsi pappi kohteliaasti.\n\n»Oletteko huomannut erään toisen seikan?» jatkoi Flambeau innokkaasti.\n»Tuo Hawker kuulee morsiantaan loukattavan, mutta ei lyö, ennenkuin he\novat tulleet _pehmeille hietakummuille_, missä hän saattoi esiintyä\nvoittajana näennäisessä taistelussa. Jos hän olisi lyönyt kivikossa,\ntai vedessä, olisi hän voinut loukata liittolaistaan.»\n\n»Sekin on totta», sanoi isä Brown nyökäten.\n\n»Ja nyt, tarkastakaamme sitä alusta. On kysymys harvoista henkilöistä,\nkaikkiaan kolmesta. Itsemurhaan tarvitaan yksi henkilö, murhaan kaksi\nja viimein kiristykseen kolme.»\n\n»Miksi?» kysyi pappi hiljaa.\n\n»No, tietysti», huusi hänen ystävänsä. »Yhdenhän täytyy olla\npaljastettavana, yhden uhkaajana, ja lopuksi yhden, jota paljastus\npelottaa.»\n\nMietittyään vaieten pitkän aikaa pappi sanoi:\n\n»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti\ntarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen.\n\n»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse\nuhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi\nraittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten\nkapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä\ntoisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se\nvaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja\nseuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla,\nwaleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä,\nhyvä veli!»\n\n»Herran tähden!» huudahti Flambeau, »ettehän tarkoittane...»\n\nNopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen\nkultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota\nroomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti\ntervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»\n\n»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin\nmielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän\nsuojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette\narvannut kaikki ominpäin.»\n\n»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo\nhiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä\nhänet hellävaroen.»\n\nOttaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä\nkanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä\nei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown\noli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin\npuolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli\nriisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.\n\n»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan\ntakaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo\nomituinen nenä.\n\nFlambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi\nhän.\n\n»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän\nkokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»\n\nIlme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti\nesiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke.\nSiitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella.\n»Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia\nperhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten\noven jälkeensä.\n\n»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin\nyli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian\nmyöhään.\n\nKuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo\nsoittaakseen poliisille ja lääkärille.\n\nTyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis\nruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen\nkeskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan\nnykyaikaisia englantilaisia rahoja.\n\nPappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli\nainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»\n\nVaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen\nisä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen\njossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen\nyhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan\nvähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle\nkehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa\nperhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen\npienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga\nWaggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi,\njonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli\ntytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti\nhiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä\nmeihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»\n\nSyntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri\nrahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»\n\n»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla\nomituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on\nusein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta... älä\ntee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä\nminä... mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»\n\n»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat\nsangen hyvin.»\n\n\n\n\nEVERSTI GRAY’N VIHANNEKSET\n\n\nIsä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena\naamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin\nitse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät\nyhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet\npiirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana\nnäkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat\nselvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä\noli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien\nnimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei\nkellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän\nsellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja\nlaajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua,\nmikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin\ntai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei\nhämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja\nheikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli,\nettä se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään\nmuistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään\nmuuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat:\nsoodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka\nsyntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei\ntuntunut olevan mitään järkeä.\n\nIsä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä\nvaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti\npienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta.\nToiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon\nyksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla\nvoinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan\nainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei\nvoinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin,\njoihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi,\nja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai\nverenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa\nomien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan\nmatkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut\nhäneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä\nselitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.\n\nSitten kirkastui harmaa näköpiiri hopeiseksi, ja kajastavassa\nvalossa huomasi hän saapuneensa talon luo, jonka omisti\nenglantilais-intialainen majuri, nimeltä Putnam; majurilla oli\nmaltalainen kokki, joka kuului isä Brownin seurakuntaan. Hän alkoi\nmyöskin muistella, että pistoolin laukaukset ovat sangen vakavia\npamauksia ja että niillä oli seurauksia, jotka virallisesti kuuluivat\nhänen alaansa. Hän kääntyi ympäri puutarhatielle, joka johti talon\npääkäytävän ovelle.\n\nNoin puolivälissä pisti talon toiselta sivulta esiin ulkonema, kuin\nhyvin matala vaja, mutta se oli, niinkuin hän myöhemmin huomasi, hyvin\nsuuri rikkalaatikko. Sen kulman takaa tuli olento, aluksi kuin tummempi\nvarjo sumun keskellä, ja se näytti tähystelevän ja kyyristelevän.\nKun se tuli lähemmäksi, ruumiillistui se haahmoksi, joka todella oli\ntavattoman kiinteä. Majuri Putnam oli kaljupäinen paksuniskainen\nmies, lyhyt ja hyvin ruumiikas. Hänen kasvonsa olivat tuota melkein\nherpaantunutta lajia, jonka itämaiseen ilmastoon yhtyneet länsimaiset\nnautinnot aiheuttavat. Mutta kasvot olivat hyvin hyväluontoiset,\nja nytkin hämillään ja kysyväisinä, oli niillä jonkunlainen viaton\nirvistys. Hänellä oli niskassaan leveä palmulehvähattu, joka johti\nmieleen sädekehän, mikä ei ollenkaan sopinut hänen kasvojaan\nympäröimään, muuten oli hän puettu ainoastaan hyvin räikeänväriseen\npuna- ja keltajuovaiseen yöpukuun, joka, vaikka se olikin hehkuvan\nnäköinen, oli kai hyvin kylmä viileänä aamuhetkenä. Hän oli nähtävästi\ntullut ulos talostaan hyvin nopeasti, ja pappi ei ollut vähääkään\nhämmästynyt, kun hän muitta mutkitta huusi:\n\n»Kuulitteko pamauksen?»\n\n»Kyllä», vastasi isä Brown. »Arvelin, että on parasta katsahtaa sisään,\njos sattumalta olisi tapahtunut jotakin.»\n\nMajuri katseli häntä hiukan kieroon hyväntuulisilla, marjamaisilla\nsilmillään. »Mistä arvelette tuon melun johtuneen?» kysyi hän.\n\n»Sehän pamahti kuin pyssy tai joku sellainen», vastasi toinen hiukan\nepäröiden, »mutta sillä tuntui olevan hyvin omituinen kaiku.»\n\nMajuri katseli häntä yhä rauhallisesti, mutta pullottavin silmin, kun\npääovi äkkiä paiskautui auki heittäen kaasuvalon virran hälvenevään\nsumuun, ja toinen yöpukuinen mies juoksi tai vierähti puutarhaan.\nOlento oli paljon pitempi, laihempi ja voimakkaampi kuin toinen, ja\nhänen yöpukunsa, vaikka yhtä troopillinen, oli verrattain maukas\nsitruunankeltaisine viiruineen valkealla pohjalla. Mies oli laiha,\nmutta miellyttävä, vielä ruskettuneempi kuin toinen: hänellä oli\nkotkan kasvot ja verrattain syvälle painuneet silmänsä ja hänen\nhiilenmustat hiuksensa hänen vaaleitten viiksiensä yhteydessä\ntekivät hiukan omituisen vaikutuksen. Kaiken tämän huomasi isä Brown\nyksityiskohdittain myöhemmin, kun hänellä oli parempaa aikaa. Tällä\nhetkellä näki hän miehessä vain yhden seikan: hänellä oli revolveri\nkädessä.\n\n»Gray», huudahti majuri häneen tuijottaen, »tekö ammuitte laukauksen?»\n\n»Minä», vastasi mustatukkainen herra tulisesti, »ja niin tekin\nolisitte tehnyt minun sijassani. Jos paholaiset ahdistaisivat teitäkin\nkaikkialla ja lähes...»\n\nMajuri näytti keskeyttävän sangen kiireellisesti. »Tämä on minun\nystäväni isä Brown», sanoi hän. Ja sitten lisäsi hän kääntyen Browniin:\n»En tiedä, oletteko ennen tavannut eversti Grayn kuninkaallisesta\ntykkiväestä.»\n\n»Minä olen tietysti kuullut hänestä», sanoi pappi viattomasti.\n»Sattuiko... sattuiko kohti?»\n\n»Luullakseni», vastasi Gray vakavasti.\n\n»Kaatuiko», kysyi majuri Putnam matalalla äänellä. »Kaatuiko hän, vai\nhuusiko hän, vai mitenkä?»\n\nEversti Gray katseli isäntäänsä omituisella, muuttumattomalla ilmeellä.\n»Minä kerron teille tarkkaan, mitä se teki», sanoi hän. »Se aivasti.»\n\nIsä Brownin käsi kohosi puoliväliin päätä kohti, niinkuin miehen, joka\näkkiä muistaa jonkun nimen.\n\nNyt hän tiesi mitä se oli, joka ei ollut soodapullonsuhinaa, eikä\nkoiran urahtelua.\n\n»Kas», huudahti tuijottava majuri. »Minä en ole koskaan ennen kuullut,\nettä sotilasrevolveri olisi esine, jolle aivastetaan.»\n\n»En minäkään», sanoi isä Brown arasti. »Olipa onni, ettette tullut\nsuunnanneeksi tykistöänne häntä kohti, olisipa hän silloin saanut\npahanpuolisen nuhan.»\n\nSitten sanoi hän mietittyään hiukan: »Oliko se varas?»\n\n»Mennään sisään», sanoi majuri Putnam terävänlaisesti ja näytti tietä\ntaloon.\n\nTalon sisäpuolella ilmeni tuo aamuisissa taloissa usein silmiin pistävä\neriskummaisuus, että huoneet näyttivät valoisemmilta kuin taivas\nulkopuolella, senkin jälkeen kuin majuri oli sammuttanut kaasuliekin\nhallista. Isä Brown hämmästyi nähdessään, että komea ruokapöytä oli\nkatettu kuin juhla-ateriaa varten, ruokaliinoineen ja joka lautasen\nvieressä tarpeettoman erimuotoiset viinilasit. Olihan hyvin tavallista,\nettä pöydällä tähän aikaan aamusta oli illallisen jätteitä, mutta että\nse näin aikaiseen oli juuri äsken katettu, oli tavattomampaa.\n\nKun hän seisoi epäröiden hallissa, hyökkäsi majuri Putnam hänen\nohitseen ja loi nopean silmäyksen yli soikean pöytäliinan. Lopuksi\nsanoi hän metelöiden: »Kaikki hopeat poissa! Kalaveitset ja kahvelit\npoissa! Vanha mausteastia poissa! Vanha, hopeinen kermakannu poissa! Ja\nnyt, isä Brown, olen valmis vastaamaan teille, oliko se varas.»\n\n»Te olette tyhmiä ja sokeita», sanoi Gray itsepäisesti. »Minä tiedän\nparemmin kuin te, ketkä tätä taloa ahdistavat; minä tiedän paremmin\nkuin te, miksi...»\n\nMajuri taputti häntä olalle aivankuin sairasta lasta viihdytellen, ja\nsanoi: »Se oli varas. Se oli selvästi varas.»\n\n»Aika viluinen varas», huomautti isä Brown. »Niin viluinen, että on\nhelppoa päästä hänen jäljilleen.»\n\nMajuri pudisti synkästi päätään. »Pelkäänpä että hän nyt on\nsaavuttamattomissa», sanoi hän.\n\nSitten, kun levoton eversti revolvereineen lähti taas ovesta pihalle\npäin, lisäsi hän kuiskaavalla, uskottelevalla äänellä:\n\n»En tiedä pitäisikö minun lähettää hakemaan poliisia, sillä minä\npelkään, että ystäväni on lennätellyt luotejaan vapaanpuoleisesti,\nja lähestynyt lakia väärältä puolen. Hän on elänyt hyvin villissä\nympäristössä ja sanoakseni teille suoraan, luulen minä, että hän joskus\nkuvittelee kaikenlaista.»\n\n»Luullakseni te kerran kerroitte minulle», sanoi isä Brown, »että hän\nluulee jonkun salaisen intialaisen seuran ahdistavan häntä.»\n\nMajuri Putnam nyökkäsi myöntävästi, mutta kohotteli samalla kertaa\nolkapäitään. »Minä luulen, että on parasta mennä ulos hänen jälkeensä»,\nsanoi hän. »Minä en enää — kuinka sanoisinkaan — halua kuulla lisää\naivastuksia.»\n\nHe menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he\nnäkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena,\ntarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa\nkun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman\nkierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai\nkolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.\n\nHän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata\nesinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä\nsisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä\nBrown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä\nmuuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin\nsalaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan\ntuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.\n\nKun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä\nnäytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli\nhaihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä,\nse oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin\nhenkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja\npukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen\nliina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna\nnäyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta\nmielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän\npuheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset\nja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen\nlumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan\nolla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli\nnoita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet.\nAinoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli\nhänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän\nympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa,\npuettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli\nhänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli\nyhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin\nja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden,\nlyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään\nhänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti\nsilmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain\nkaunisteltua puhetta.\n\nKolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin:\nhän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja\ntällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja\npäättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin\nsuojatti.\n\n»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina,\nettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»\n\n»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin\nvanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»\n\n»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te\nette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen\ntakia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta\nkaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä\nilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver\nserkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista\njälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te\nmiehet tulette toimeen yksinänne.»\n\n»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin\nystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme\nusein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te\nkai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän\nei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän,\nettä te haluatte kuulla soittoa.»\n\n»Minä tahdon mennä kirkkoon», sanoi hän, jokseenkin tuikein silmin.\n\nHän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä,\nkoska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja\npiirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään\nja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja\nmuodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja\nsilmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä,\nniinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon.\nSillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin\npäättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown\npäätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi\nlähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam\noli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin\naamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat\naamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman\njäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in,\nvanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään\nja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja\nlähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä\nolisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in\nkasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown\nkatselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.\n\nKun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan\nkuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä\nBrown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin\nkuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.\n\n»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte\nminua hulluna niin kuin nuo muutkin?»\n\n»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä\nolen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Gray jyrkästi.\n\n»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa\nsairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te\nkoetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette\nsitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»\n\n»Ja mitä se on?»\n\n»Te tahdotte todistuksen siitä, että olette väärässä», sanoi Brown.\n\nViimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen\nja katseli nyt pappia kiihkein silmin.\n\n»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua\nvastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en\nhyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!\n\n»_Hänkin_ on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä,\nmustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän\nsiitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että\npaholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä\nolin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»\n\nHiukan vaiettuaan sanoi hän: »Kuulkaapas, minä en ole nähnyt teitä\nennen, mutta te saatte nyt kuulla koko tarinan. Putnam ja minä olimme\nystäviä samassa ruokakunnassa, mutta muutamien tapausten vuoksi\nAfganistanin rajalla sain minä rykmentin paljon ennen kuin monet muut,\nja meidät päästettiin molemmat invaliideina kotiin hiukan sen jälkeen.\nMinä olin kihloissa Andreyn kanssa jo silloin, ja me matkustimme kaikki\nyhdessä takaisin. Mutta paluumatkalla tapahtui jotain. Omituisia\ntapauksia. Seuraus siitä oli, että Putnam tahtoi keskeyttää matkan ja\nAndreykin tahtoi pysähtyä, ja minä tiedän mitä he ajattelivat. Minä\ntiedän mitä he minusta ajattelivat, ja te myöskin.\n\n»No niin. Tällainen oli asia. Kun me olimme viimeistä päivää\nintialaisessa kaupungissa, kysyin Putnamilta enkö voisi mistään\nsaada muutamia Trichinopoli-sikareja ja hän osoitti minulle pienen\nkaupan vastapäätä asuntoani. Olen sittemmin huomannut, että hänen\ntarkoituksensa oli aivan suora, mutta 'vastapäätä' on vaarallinen\nsana, kun kunnollisen talon vastapäätä on viisi kuusi likaista mökkiä,\nja minä erehdyin kai ovesta. Se aukeni vaikeasti ja johti pimeään,\nmutta kun minä käännyin takaisin, painui ovi takanani kiinni ja\nasettautui paikoilleen satojen saranoiden vinkuessa. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin astua eteenpäin, ja niin kuljin minä käytävästä käytävään\npilkkopimeässä. Sitten tulin minä portaille ja sitten salaovelle, jota\nvahvisti huolekkaasti tehty säppi itämaisesta raudasta. Sen löysin\nminä vain hapuilemalla, mutta vihdoin se antoi myöten. Minä tulin taas\nulos hämärään, johon pienet, mutta tasaisesti palavat lamput alempana\nloivat vihreän vivahduksen. Ne valaisivat ainoastaan omituisten,\ntyhjien patsaiden jalustat tai liepeet. Aivan minun edessäni oli\njotain, mikä näytti vuorelta. Minä tunnustan, että minä melkein vaivuin\nkivipermannolle, jolla seisoin, huomatessani, että se oli epäjumala. Ja\nkaikkein pahinta oli se, että sen selkä oli minuun päin.\n\n»Se oli tuskin puoleksikaan inhimillinen, arvasin minä, päättäen\nsen pienestä, kyyristyneestä päästä ja vielä enemmän jonkunlaisesta\nhännäntapaisesta, tai lisäjäsenestä, joka kääntyi ylös takaa ja\nosoitti kuin ilkeä, leveä sormi, jotain sen leveän kiviselän keskelle\nkaivettua tunnustuksellista kuviota. Himmeässä valaistuksessa olin minä\nalkanut, en suinkaan kauhistumatta, arvailla tuon kuvan merkitystä,\nkun sattui vielä kamalampi tapaus. Temppelin muurissa takanani aukeni\novi ja ulos astui mies, jolla oli ruskeat kasvot ja musta puku.\nHänen vaskilihaisilla kasvoillaan, norsunluisine hampaineen väreili\nmuuttumaton hymy, mutta minun mielestäni oli inhottavin piirre\nhänessä se, että hän oli puettu eurooppalaiseen pukuun. Minä olin\nvalmistautunut näkemään juhlapukuisia pappeja tai alastomia fakiireja.\nMutta nyt tuntui siltä kuin tuo epäjumalan palvelus olisi levinnyt\nkaikkialle, kuten minä lopulta sain sen havaita.\n\n»'— Jos te olisitte nähnyt vain Apinan jalat — sanoi mies yhä hymyillen\nilman muuta johdantoa — olisimme me olleet hyvin suopeita: teidät\nolisi vain kidutettu kuoliaaksi. Jos te olisitte nähnyt Apinan kasvot,\nolisimme yhä olleet sangen kohtuullisia: teitä olisi vain kidutettu,\nja olisitte jäänyt eloon. Mutta koska te olette nähnyt Apinan hännän,\ntäytyy meidän langettaa ankarin tuomio, joka kuuluu: 'Lähtekää\nvapaasti'.\n\n»Kun hän sanoi nämä sanat, kuulin minä vahvan rautasalvan, jonka\nkimpussa olin ponnistellut, automaattisesti aukeavan ja sitten kuulin\nminä raskaan katuoven käytävän toisessa päässä, jonka läpi olin\nkulkenut, kääntyvän saranoillaan.\n\n»'— On turha pyytää armoa, teidän täytyy lähteä vapaasti' — sanoi\nhymyilevä mies — 'Tästä lähin tulee hius lyömään teitä kuin miekka ja\ntuuli tulee puremaan teitä kuin käärme; aseet lennähtävät teitä vastaan\ntuntemattomalta suunnalta ja te tulette kuolemaan monta kertaa —'\n\n»Samalla katosi hän taas takaseinän kautta ja minä tulin ulos kadulle.»\n\nGray vaikeni ja isä Brown istahti huolettomasti maahan alkaen noukkia\npäivänkakkaroita.\n\nSitten jatkoi soturi: »Tervejärkinen Putnam tietysti pilkkasi minun\npelkoani, ja siitä hetkestä alkoi hän epäillä mieleni tilaa. No,\nminä kerron teille vain muutamalla sanalla nuo kolme seikkaa, jotka\nsenjälkeen ovat tapahtuneet, ja te saatte sanoa, kumpi meistä on\noikeassa.\n\n»Ensimäinen tapahtui intialaisessa kylässä viidakoitten reunalla,\nsatojen penikulmien päässä temppelistä, tai kaupungista, tai heimon ja\ntapojen alueelta, jossa kirous oli suunnattu minuun. Heräsin pimeässä\nkeskiyöllä ja loikoilin ajattelematta mitään erikoista, kun minä\ntunsin, että minun kurkkuni ympärille oli kietoutunut kutkuttava esine,\naivan kuin hius tai rihma. Minä säikähdin sen eriskummaisuutta, enkä\nvoinut olla ajattelematta temppelissä kuulemiani sanoja.\n\n»Mutta kun minä olin noussut ylös ja hankkinut valoa ja peilin, oli\nviiva kaulani ympärillä verinen.\n\n»Toinen tapahtui majapaikassa Port Saidissa, myöhemmin,\nkotimatkallamme. Se sattui talossa, joka oli jonkunmoisen kapakan ja\nharvinaisuuskaupan välimuoto, ja vaikka siellä ei ollut mitään Apinan\npalvelusta muistuttavaa, niin on sentään mahdollista, että joku sen\nkuvista tai taikakaluista oli siellä. Sen kirous oli siellä kaikissa\ntapauksissa. Minä heräsin taas pimeydessä tunnelman vallassa, jota ei\nvoi selittää kylmemmillä tai tarkemmilla sanoilla kuin että tuuli puri\nkuin käärme. Elämäni oli sammumaisillaan, minä löin päätäni seiniin,\nkunnes hoiperruin ikkunaa vasten, ja putosin mieluummin kuin hyppäsin\nalempana olevaan puutarhaan. Putnam, tuo poika parka, joka oli sanonut\nedellistä tapausta satunnaiseksi naarmuksi, oli pakoitettu ottamaan\nasian vakavasti tavatessaan minut puoleksi tunnottomana ruohokossa\naamun hämärtäessä. Mutta minä pelkään, että hän piti mielentilaani eikä\nkertomustani huolestuttavana.\n\n»Kolmas tapahtui Maltassa. Me olimme siellä eräässä linnoituksessa,\nja kun se tapahtui, olivat makuuhuoneemme avoimelle merelle päin,\njoka ulottui melkein meidän ikkunalautoihimme saakka lukuunottamatta\nvalkeaa rantavallia, joka oli yhtä autio kuin meri. Minä heräsin taas,\nmutta nyt ei ohutkaan pimeä. Kuu paistoi heleästi, kun minä astuin\nikkunan eteen. Minä olisin voinut nähdä linnun alastomalla muurilla,\ntai purjeen näköpiirissä. Mutta minä näinkin jonkunlaisen kepin tai\noksan, joka tulla kierretteli autiossa ilmassa. Se lensi suoraan minun\nikkunaani kohden ja löi pirstoiksi lampun sänkyni vieressä, josta juuri\nolin noussut. Se oli tuollainen kummallisen muotoinen sotanuija, joita\nitämaiset heimot käyttävät. Mutta se ei ollut lähtenyt ihmiskädestä.»\n\nIsä Brown pani pois päivänkakkarakimpun, jota hän järjesteli, ja nousi\nylös kiihkeän näköisenä:\n\n»Onko majuri Putnam hankkinut», kysyi hän, »jonkun tuollaisen itämaisen\nharvinaisuuden, aseen, epäjumalankuvan tai sentapaisen, mistä joku\nolisi saanut vihjauksen?»\n\n»Hänellä on paljon niitä, vaikkei hän niillä mitään tee, luulen minä»,\nvastasi Gray »mutta tulkaa kaikissa tapauksissa hänen työhuoneeseensa.»\n\nKun he astuivat sisään, kulkivat he neiti Watsonin ohi, joka napitti\nhansikkaitaan kirkkoon lähtiessään, ja kuulivat Putnamin äänen\nalempana yhä neuvovan kokille keittotaitoa. Majurin työhuoneessa ja\nharvinaisuuskokoelmassa tapasivat he äkkiä kolmannen henkilön, joka\nsilkkihattu päässä ja päällysvaatteet yllään tutki tupakkapöydän luona\navonaista kirjaa, jonka hän sulki jokseenkin syyllisen näköisenä ja\nkääntyi heitä kohti.\n\nGray esitti hänet hyvin kohteliaasti tohtori Omaniksi, mutta hän\nnäki sellaisen vastenmielisyyden kuvastuvan toisen kasvoilla, että\nisä Brown arvasi noiden kahden miehen olevan kilpakosijoita Andrey'n\ntietäen tai tietämättä. Tuo vastenmielisyys ei ollut epämieluisaa isä\nBrownille. Tohtori Oman oli todella hyvin miellyttävän näköinen herra,\nkaunispiirteinen, mutta tumma kuin aasialainen. Mutta isä Brownin\ntäytyi vakuuttaa itselleen kiivaasti, että täytyy varoa juuri niitä,\njotka käyttävät vahaa teräväksi leikatuissa parroissaan, ja joilla\non pienet, hansikoidut kädet, ja jotka puhuvat puhtaasti sointuvalla\näänellä.\n\nGrayta näytti jokin tuossa pienessä rukouskirjassa Omanin\nmustahansikkaisessa kädessä erikoisesti häiritsevän. »Minä en tiennyt,\nettä se kuului teidän alaanne», sanoi hän töykeästi.\n\nOman hymyili suopeasti, loukkaantumatta: »Tämä onkin, tietääkseni»,\nsanoi hän laskien kätensä äsken sulkemansa suuren kirjan kannelle,\n»myrkkyjen ja sen sellaisten luettelo. Mutta se on liian suuri kirkkoon\nvietäväksi.»\n\nSitten pani hän pois ison kirjan ja hänen liikkeissään tuntui taas\nkiireen ja nolouden vivahdus.\n\n»Minä otaksuin», sanoi pappi, jolla näytti olevan suuri halu vaihtaa\npuheenaihetta, »että kaikki nuo keihäät ja esineet ovat Intiasta?»\n\n»Kaikkialta», vastasi tohtori. »Putnam on vanha sotilas, ja hän on ollut\nMexikossa, Australiassa ja Ihmissyöjä-saarilla minun tietääkseni.»\n\n»Minä toivon», sanoi isä Brown, »ettei hän oppinut keittotaitoaan\nihmissyöjäsaarilla.» Ja hänen katseensa kiisi paistinpannujen ja muiden\nomituisten taloustavaroiden yli, joita oli seinällä.\n\nSamalla hetkellä pisti heidän keskustelunsa todellinen esine nauravat,\npunakat kasvonsa huoneeseen. »Tule tänne, Gray», huusi hän, »aamiainen\non juuri pöydällä. Ja kellot soivat kutsuen niitä, jotka ovat kirkkoon\nmenossa.»\n\nGray nousi ylempään kerrokseen muuttamaan pukua, tohtori Oman ja neiti\nWatson lähtivät juhlallisina kulkemaan pitkin katua, mutta isä Brown\nhuomasi, että tohtori kääntyi kahdesti ympäri tarkastellen taloa,\npalasipa nurkan takaa takaisin katsellakseen sitä vielä.\n\nPappi näytti pettyneeltä. »Hän ei ole voinut olla rikkalaatikolla»,\nmutisi hän. »Ei noissa vaatteissa. Tai olisiko hän ollut täällä\naikaisemmin?»\n\nIsä Brown oli muiden ihmisten seurassa herkkä kuin baromeetteri;\nmutta tänään näytti hän olevan paksunahkainen kuin sarvikuono. Ei\nmikään seuraelämän sääntö, pysyvä tai satunnainen, olisi oikeuttanut\nhäntä jäämään intialais-englantilaisten ystävysten aamiaiselle,\nmutta hän jäi, peittäen asemansa huvittavalla, mutta harmittomalla\nlörpötystulvalla. Hän oli sitä hämmästyttävämpi, koska hän ei näyttänyt\nkaipaavan aamiaista. Kun mainiosti valmistetut ruokalajit viineineen\nseurasivat toinen toistaan, toisti hän vain, että tänään oli hänen\npaastopäivänsä, ja nieleskeli leipäpaloja maistellen kylmää vettä,\njonka hän sitten jätti koskematta. Mutta hänen puhelunsa valui yhä\nvirtanaan.\n\n»Sanonpa teille, mitä aion tehdä puolestanne!» huusi hän. »Minä\nvalmistan vihanneksenne! Minä en voi syödä sitä, mutta minä osaan\nvalmistaa sen kuin enkeli! Onko teillä aineksia täällä?»\n\n»Pahaksi onneksi meillä ei ole kuin yhtä lajia,» vastasi hyväntuulinen\nmajuri. »Muistatte kai, että sinapit, öljyt ja muut katosivat\nryytimaljakossa varkaan mukana.»\n\n»Niin», vastasi isä Brown huolimattomasti. »Minä juuri pelkäsin, että\nniin kävisi. Sen vuoksi pidän minä aina mukanani ryytiastiaa. Minä\npidän tavattomasti vihanneksista.»\n\nJa molempien toisten hämmästykseksi otti hän taskustaan pippuriastian\nja asetti sen pöydälle.\n\n»Minä ihmettelen tarvitsiko varas sinappiakin,» jatkoi hän vetäen\ntoisesta taskustaan sinappikupin.\n\n»Sinappilaastariksi kai, luullakseni. Ja etikkaa», sanoi hän ottaen\nesiin sitä. »Oletteko joskus kuulleet jotain etikasta ja ruskeasta\npaperista? Mitä taas öljyyn tulee, jota minä panin vasempaan...»\n\nHänen kielevyytensä vaikeni hetkeksi, sillä nostaessaan silmänsä näki\nhän, mitä kukaan muu ei nähnyt: tohtori Oman seisoi aurinkoisella\npihalla ja katseli yhtä mittaa huoneeseen. Ennenkuin hän oli ehtinyt\ntäydellisesti koota ajatuksensa, oli Gray puuttunut puheeseen.\n\n»Te olette hämmästyttävä velikulta», sanoi hän tuijottaen. »Minä tulen\nkuuntelemaan teidän saarnojanne, jos ne ovat yhtä hauskoja kuin teidän\njuttunne.»\n\nHänen äänensä muuttui hiukan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan.\n\n»Oh, nämä ovat saarnoja ryytirasiassa», sanoi isä Brown hyvin\nvakavasti. »Oletteko kuullut, että usko on, sinapin siemenen kaltainen,\ntai sääliväisyydestä, joka voitelee öljyllä? Ja mitä etikkaan tulee,\nniin voiko yksikään sotilas unohtaa tuota yksinäistä sotilasta, joka,\nkun aurinko pimeni...»\n\nEversti Gray nojautui hiukan eteenpäin ja puristi pöytäliinan\nnyrkkiinsä.\n\nIsä Brown, joka paraikaa teki salattia, tipautti pari lusikallista\nsinappia vesilasiin vieressään, nousi ja sanoi uudella, korkealla ja\näkillisellä äänellä — »Juokaa tämä!»\n\nSamalla hetkellä saapui liikkumaton tohtori pihalta juosten ja temmaten\nikkunan auki ja huusi: »Tarvitaanko minua? Onko hänet myrkytetty?»\n\n»Läheltä piti», sanoi isä Brown hymyn varjo kasveillaan, sillä\noksetusaine oli vaikuttanut äkillisesti.\n\nGray makasi nojatuolissa, huohottaen kuin hengen lähtiessä, mutta\nelossa.\n\nMajuri Putnam hyppäsi pystyyn punakat kasvot pilkullisina. »Rikos!»\nhuusi hän käheästi. »Minä menen hakemaan poliisia!»\n\nPappi kuuli hänen ottavan palmulehtihattunsa naulakosta ja kiiruhtavan\nulos pääovesta ja hän kuuli puutarhan portin rämähtävän. Mutta hän\nseisoi vain katsellen Grayta, ja sanoi sitten lyhyen hiljaisuuden\njälkeen:\n\n»En puhu teille paljon, mutta kerron teille kaikki, mitä luulen\ntietäväni. Teitä ei uhkaa mikään kirous. Apinan temppeli oli joko\nsattuma tai osa tempusta ja temppu oli valkean miehen keksimä. On\nainoastaan yksi ase, mikä voi haavoittaa melkein tietämättä: valkean\nmiehen käyttämä partaveitsi. On vain yksi keino, jolla voi saada\nhuoneen täyteen näkymätöntä, vastustamatonta myrkkyä: kaasujohdon\navaaminen — valkean miehen rikos. Ja on olemassa ainoastaan yksi laji\nheittoaseita, joka voi lentää ikkunasta huoneeseen, kääntyä takaisin\nilmassa ja palata heittäjänsä luo: australialainen boomerangi.\nSellaisen saatte nähdä majurin työhuoneessa.»\n\nTämän sanottuaan hän meni ulos ja jutteli hetken tohtorin kanssa.\nHeti sen jälkeen tuli Andrey Watson kiihkeästi huoneeseen ja lankesi\npolvilleen Gray'n tuolin viereen. He eivät kuulleet, mitä he\ntoisilleen puhuivat, mutta heidän kasvoillaan kuvastui hämmästys eikä\nonnettomuutta. Pappi ja lääkäri astelivat hitaasti puutarhan porttia\nkohti.\n\n»Minä luulen, että majurikin oli rakastunut häneen», sanoi hän\nräpäyttäen silmiään, ja kun toinen nyökkäsi myöntävästi, huomautti hän:\n»Te olitte hyvin viisas, tohtori. Te menettelitte hienosti. Mutta mikä\nsaattoi teidät epäilemään?»\n\n»Hyvin pieni seikka», sanoi Oman, »mutta se teki minut levottomaksi\nkirkossa, kunnes minä palasin takaisin katsomaan, oliko kaikki hyvin.\nTuo kirja pöydällä käsitteli myrkkyjä ja oli avattu kohdalta, missä\npuhuttiin eräästä intialaisesta myrkystä, joka, vaikka olikin tappava\nja vaikea osoittaa, oli hyvin helposti poistettavissa tavallisilla\noksetusaineilla. Minä arvelen, että hän luki tämän viimeksi...»\n\n»Ja muisti, että ryytimaljakossa oli oksetusainetta», sanoi isä\nBrown. »Juuri niin. Hän pisti maljan rikkalaatikkoon, josta minä\nsen löysin hopeitten joukosta. Ne hän oli kätkenyt sinne saadakseen\nmeidät luulemaan murtovarkauden tapahtuneen. Mutta jos te tarkastatte\npippuriastiaa, jonka minä panin pöydälle, näette siinä pienen\nreiän. Siihen sattui Gray'n luoti, pölähdyttäen pippuria ja saaden\npahantekijän aivastamaan.»\n\nSyntyi hiljaisuus. Sitten sanoi tohtori Oman jurosti:\n\n»Majuri viipyy kauan hakemassa poliisia.»\n\n»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»\n\n\n\n\nISÄ BROWN KERTOO SATUJA\n\n\nHeiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita\nnukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa.\nSe oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin\nviisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau\nja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen\nääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista\najoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli,\nei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan\nviehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista,\njoissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset\nsotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta,\nsaksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko\nkultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän\nkaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi\nvaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä,\nmitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä.\nHarmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät\nneulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten\nnäyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.\n\nHuolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä\nelämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut\nromanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa\nomana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien\nkeskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui\nhänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti\nlapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota\nFlambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä\nhänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena\nuneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa\nkuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön\nluojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta\nhän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta\ntarinaa, joka nyt seuraa:\n\n»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua\noikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta\nniille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin\npahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»\n\n»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella\nmiekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä\npahempaakin.»\n\n»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.\n\n»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka\nEuroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»\n\n»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin\nihmeissään.\n\n»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne\ntarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria\npoliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai,\nettä tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien\nvahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti.\nValtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti\nGrossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me\nnäimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen\nvanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja\njollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja,\njotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin\nmenestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä\npaikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset\nvoittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja\nisänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan:\n'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka\nväistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain\nsiihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi\nonnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti,\nmutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen\nkaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista\nmääräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa\noikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin\nvaltauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli\nkuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi\njonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka\nmuistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten\nkanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on\nkerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin\nnaapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine\nvalkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.\n\n»Minä tiedän», sanoi isä Brown. »Minä näin hänet kerran.»\n\nHänen ystävänsä katsahti häneen aikalailla hämmästyneenä.\n\n»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi\nhän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin.\nNiin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon\njäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa\nmurhenäytelmässä.»\n\n»Tarkoitatteko, että ruhtinaskin kuoli aikaisemmin?»\n\n»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme.\nTiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä\ntuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki\nvartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin\nettä kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja,\nja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein\naina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten\nmuodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän\njonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin\nvankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli\nmaassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että\nhän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan.\nMutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan\nkukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin\nvaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat\nhyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja\nankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin\ninhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi\nOtto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan\nHeiligenwaldensteiniin.»\n\n»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista»,\nsanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan,\n»vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi.\nMikä on _ase?_ Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin\ntalouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te\nnäyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä,\nolisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen\nedessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta\nmallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin\nsormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»\n\n»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni\novat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän\noli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita\nminut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa\nhetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi\nOton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista.\nGrimmin mukaan oli tapaus tällainen.»\n\nHän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan\nmustasta oluestaan ja jatkoi sitten:\n\n»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin\nhuoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän\ntosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden\ntuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa\nvuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha\nkaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut\nneuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman\npommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt\nhuolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla...»\n\n»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä\nBrown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö\nhänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»\n\n»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi\nFlambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut\nkertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat\nsuuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän\nkatseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet\n_hänelle_...» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin,\nlähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä\noli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole\nmuita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään\nkuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n\niltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo\nmyöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa:\ntummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan —\nkamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä.\nHän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan\nomituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen.\nSekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin\nauki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti\nkuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän\nhautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä\nollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja\nkäytävistä.\n\nEnsin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän\nreunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa\njokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja,\njotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi\nuutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.\n\nOtto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan\nhämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot\nkuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja\nleuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli.\nHän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin\nvieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa\noli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin\nennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli\nhän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja\njoka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.\n\n»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.\n\n»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen\nystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»\n\n»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan\nvälinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.\n\n»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että\nkamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka\nkamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja\nnäkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon... tuon\nverisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että\nennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa\nlinnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa\ntavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin\nkaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa,\nsamoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo\ntulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin\nyleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu\nsuuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin,\nettä ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila\njohtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen\nsalaamisesta, joka...»\n\n»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.\n\nFlambeau tuijotti häneen.\n\n»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi\nukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja\nluoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri\nkukintojen alta.»\n\n»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia,\njättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin\nlapset, näyttää siltä kuin...»\n\nHän epäröi ilmaista mielipidettään.\n\n»No?» kysyi toinen.\n\n»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti,\nselittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»\n\n»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi.\n»Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin —\nhänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla,\nniin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän\non selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin.\nJa sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi,\nsillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän\nolikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär\nja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen\nepäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa.\nNo, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla,\nettä kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä\npyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi\nlaukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»\n\n»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.\n\n»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen\nvyössään oli toinen kuulanreikä.»\n\nIsä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.\n\n»Löytyikö toinen kuula?» kysyi hän.\n\nFlambeau säpsähti hiukan.\n\n»Ei minun muistaakseni», sanoi hän.\n\n»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman\nuteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa\nminun miettiä tätä hetkisen.»\n\n»Hyvä», sanoi Flambeau nauraen ja lopetti oluensa.\n\nHiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi\ntaivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän\nsen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat\nkuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen\nlastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä\nyhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin\ntakana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.\n\n»Kuinka tuolle Hedwigille sitten kävi?» kysyi pappi viimein.\n\n»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau.\n»Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin\nromanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja\nGravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta\npienimmissäkin Saksan...»\n\nIsä Brown oikasihe äkkiä:\n\n»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen.\n»Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies;\nmutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin\nkärsivällistä vihaa...»\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen. »Millä lailla tappoivat he miehen?»\n\n»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten,\nkun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista.\nEhkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän,\nettei se merkitse samaa kuin sairaus.»\n\n»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne,\nmutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin\näsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli\nammuttu. Kuka? Mitenkä?»\n\n»Hänet ammuttiin hänen omasta määräyksestään», sanoi pappi.\n\n»Tarkoitatteko että hän teki itsemurhan?»\n\n»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman\nmääräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.\n\n»No mikä on sitten teidän mielipiteenne?»\n\nIsä Brown nauroi.\n\n»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä.\nMutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa,\nkerron teille sadun.»\n\nPienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat\nriidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa\nvien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja\nojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan\ntullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.\n\n»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun\nGrossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja\nkulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti\nhäntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla\nhuomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta\nliukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut\nlinnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään\nliikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin\nkeskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen\nvallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti\njälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän\nvoisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.\n\n»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan\ninhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt\nGrossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä\nminkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin;\nsen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa,\nkunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien\ntietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin\nhiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa\nsitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen\npalatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä\nsydämensä halun perille huokeammalla.»\n\nKaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki,\npylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan\nvuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden\nympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan\npiillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään\ntodellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli\ntiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt\nottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen\nuskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä\nhän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku\nystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi\nhänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta\nsotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa\noli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon\nollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko\nruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa\nvarmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan\nkukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan\nkanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli\nilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä\nniinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä,\neikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä\noli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä\nhuuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että\nmetsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen\npäässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä,\nvirran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa\nkaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven,\neteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä\nketjussa. Hän oli turvassa.\n\nSe kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka\nalaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä,\ntasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta\nluola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui\nmelkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen\nvastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon.\nPienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen\nsuuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset\nha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä\ntuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet,\nolisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja\nja rotkoja ja sade oli lakannut.\n\nKirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies\nvalkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot\nhänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä\ntuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä\ntekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa...»\n\n»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman\nkohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»\n\n»... ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me\ntahdomme turvata sotajoukkojen Herraan...»\n\nHänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki\nkirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen\nja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos\nmatala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut,\nvalkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut\ntuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa\nhienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia,\nleveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi\nhetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti\nrohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole\ntavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa\nveliparkanne kuoli.»\n\n»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä\nlaaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet,\nhienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen\nkulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen\nkuollut, minäkin.»\n\n»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan\nsovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin\nmenneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli\noikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan\nolleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän\nperheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään\nkuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse\nantaneet todisteen siitä, että...»\n\nVanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä\ntuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt\nviisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin\npysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.\n\n»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta\nasiasta. Estäkää hänet puhumasta.»\n\nOtolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään\nmenestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja\nkansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita\nkansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti\nhäntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti\nhänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva,\npehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti\nsanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen,\nkuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen,\nvieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.\n\nVanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo,\nkäänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes\nhän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:\n\n»Kieli on pieni elin, mutta...»\n\nJokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan\nalas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä\npalatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään\nirroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi\nkiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet\nsen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi\ntehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan\nkuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä\nliikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua.\nHän oli mykkä.\n\nHän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin\nhän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä\nsen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta,\nsäännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt\nenää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla\nironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat\nhänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet\nkuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin\nlähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja;\nsenvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä\noli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä\nkaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne\nkaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita\nylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.\n\nKuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä\nläikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain\noutoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut\nhuomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne\nnäyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien\npuitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt\ntuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän\ntunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin\nhaltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli\nkulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että\nhän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin\nrauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan\nkuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja\ntaittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä\nvyöhönsä, kuuli hän huudon:\n\nKuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.\n\nHän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus\nja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.\nGrossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä,\neikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi\nvain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai\nhänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen\narmollinen.\n\nVartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi\nluonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz\nniminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja\nhän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt\njonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään,\nniin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka\nlasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi\nohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin\nvain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois\nsalaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki\nhän, kenet hän oli ampunut.\n\nSeuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen\nluulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin\nkamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin\ntuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin\nmeni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko\nheidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me\ntiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa\nmiehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän\ntoimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin\npaikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen;\nhän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä\ntuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen,\neikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska\nhänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.\n\n»Niin», sanoi isä Brown varovasti nousten. »Minä toivon, että he ovat\nonnellisia.»\n\n»Minne te menette?» kysyi hänen ystävänsä.\n\n»Minä menen vielä kerran katsomaan tuota kamariherraa, tuota Arnholdia,\njoka petti veljensä», vastasi pappi. »Minä ihmettelen kuinka... Minä\nihmettelen onko mies vähemmän petturi, kun hän on ollut kaksinkertainen\npetturi?»\n\nJa hän mietiskeli kauan valkotukkaisen, mustakulmaisen miehen kuvan\nedessä, jolla oli hieno kaunisteltu hymy suupielissään, mikä näytti\nmuodostavan vastakohdan hänen silmiensä tummalle uhmalle.\n\n\n\n"]