[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvZaF0moo0QDJRyx-E8vbjyyKAZiZh_opR2_V5b5Kp6A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},3025,"Vankina Kaukaasiassa y.m. kertomuksia","Tolstoi, Leo",1828,1910,"3025-tolstoi-leo-vankina-kaukaasiassa-y-m-kertomuksia","3025__Tolstoi_Leo__Vankina_Kaukaasiassa_y.m._kertomuksia",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"venalainen","fi",1872,1911,18427,107728,false,53470,[25,26],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[28,29,30,31],"Adventure","Historical Novels","Russian Literature","Short Stories","\"Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksia\" by Leo Tolstoy is a collection of narratives written in the early 20th century. The primary story recounts the experiences of a Russian soldier named Shilin, who finds himself captured by Tatar forces during a conflict in the Caucasus region. The themes of war, captivity, and cultural encounters are likely explored throughout the work.  At the start of the narrative, we meet Shilin, who receives a heartfelt letter from his mother urging him to return home and see her before she passes away. He embarks on a treacherous journey between military posts, ultimately falling into Tatar hands after being ambushed. The unfolding events illustrate not only the harrowing realities of war but also delve into Shilin’s struggles for survival in captivity, illustrating the challenges and the dynamics between captor and captive, as well as the stark contrasts in values between the cultures he interacts with. The opening sets a compelling tone for a tale that grapples with profound issues of identity and resilience. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Trast, V. K.",259,"Venäläisen mestarin novellikokoelma sisältää neljä opettavaista kertomusta. Nimitarina kuvaa venäläisen upseerin vankeutta ja pakoyritystä Kaukaasian vuoristossa, kun taas kokoelman muut tarinat käsittelevät ahneutta, anteeksiantoa ja vihanpitoa.","Leo Tolstoin 'Vankina Kaukaasiassa y.m. kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3025. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","VANKINA KAUKAASIASSA Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Vankina Kaukaasiassa.\n 2. Paljonko ihminen tarvitsee maata?\n 3. Kynttilä.\n 4. Kipinästä suuri palo.\n\n\n\n\nVankina Kaukaasiassa.\n\n\nI\n\nKaukaasiassa oli sotapalveluksessa eräs herra. Hänen nimensä oli\nShilin.\n\nHän sai kerran kirjeen kotoaan. Äitimuori kirjoitti hänelle: \"Olen\njo käynyt vanhaksi ja mieleni tekee ennen kuolemaani nähdä rakasta\npoikaani. Tule sanomaan minulle jäähyväiset ja hautaamaan minut ja\nlähde sitten taas Jumalan nimeen virkaasi. Olenpa löytänyt sinulle\nmorsiamenkin. Hän on älykäs ja kaunis eikä köyhäkään. Ehkäpä miellyt\nhäneen, menet naimisiin ja jäätkin tänne kokonaan.\"\n\nShilin tuumi: \"Mummo on todellakin jo tullut raihnaiseksi; kenties en\nenää myöhemmin saakaan nähdä häntä. Parasta on lähteä. Ja jos morsian\non kaunis, niin voinhan mennä naimisiinkin.\"\n\nHän meni everstin puheille, hankki itselleen virkavapautta, heitti\nhyvästit tovereilleen, kustansi sotamiehilleen neljä ämpäriä viinaa\njäähyväisiksi ja valmistautui matkaan.\n\nKaukaasiassa oli siihen aikaan sota. Teitä pitkin ei päässyt\nkulkemaan päivällä eikä yöllä. Jos vain joku venäläinen poistui\nlinnoituksen läheisyydestä, niin tatarilaiset joko tappoivat hänet\ntahi veivät mukanaan vuoristoon. Sen vuoksi oli semmoinen järjestys\nkäytännössä, että kaksi kertaa viikossa vartiojoukko marssi\nlinnoituksesta toiseen ja matkustavaiset kulkivat sen keskellä.\n\nOli kesäinen aika. Kuormasto oli aamun sarastaessa koolla\nlinnoituksen edustalla, sotamiehet marssivat paikalle ja kulkue lähti\nliikkeelle. Shilin ratsasti omalla hevosellaan. Hänen tavaransa\nseurasivat rattailla kuormaston mukana.\n\nMatkaa oli 25 virstaa. Kuormasto eteni hitaasti. Väliin sotamiehet\npysähtyivät, väliin irtautui pyörä jostakin, väliin teki joku hevonen\ntenän. Silloin täytyi kaikkien pysähtyä ja odottaa.\n\nPäivä oli jo enemmän kuin puolessa, mutta kuormasto oli kulkenut\nvasta puolet matkasta. Pölisi ja oli kuuma, aurinko paahtoi\narmottomasti, mutta suojaa ei ollut mistään saatavissa. Edessä oli\naukea aro eikä tien varrella ollut ainoatakaan puuta tahi pensasta.\n\nShilin ratsasti edelle ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuuli\ntakaa päin torven toitotusta — kuormasto oli taas pysähtynyt. Shilin\najatteli: \"Eiköhän olisi parasta mennä yksin, ilman sotamiehiä?\nHevoseni on hyvä, ja jos en joudu tatarilaisten tielle, niin pääsen\nkyllä perille. Vai eikö ole mentävä?...\"\n\nHän jäi seisomaan mietteissään. Samassa ratsasti hänen luokseen\ntoinen upseeri, Kostylin, pyssy kädessä ja sanoi:\n\n— Mennään yksin, Shilin. Minä en kestä tätä, minun on nälkä ja\nkuumuuskin rasittaa. Paitani on läpimärkä, voisi vaikka kiertää.\n\nKostylin oli roteva ja paksu mies. Hiki valui virtana pitkin hänen\npunaisia kasvojaan. Shilin ajatteli vähän aikaa ja sanoi:\n\n— Onko pyssysi ladattu?\n\n— On.\n\n— No, mennään sitten. Mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että emme\njätä toisiamme.\n\nHe lähtivät ratsastamaan eteenpäin tietä pitkin. Puhellen ja\nsivuilleen katsellen he ajavat arolla. Saattoi nähdä kauas\nympärilleen.\n\nKun aro loppui, niin tie johti kahden vuoren väliseen solaan. Shilin\nsanoi:\n\n— Täytyy ratsastaa vuorelle katsastamaan, sillä täällä saattaa\nvihollinen yht'äkkiä hyökätä esiin vuoren takaa ennenkuin ennätämme\nhäntä nähdäkään.\n\nMutta Kostylin lausui:\n\n— Ei tarvitse katsoa. Mennään eteenpäin.\n\nShilin ei taipunut.\n\n— Ei, — sanoi hän, — odota sinä täällä alhaalla sillä aikaa kuin\nminä pistäydyn katsomassa.\n\nHän lähti ratsastamaan vasempaan ylös vuoren rinnettä. Hevonen oli\noivallinen (hän oli maksanut siitä 100 ruplaa varsana ja itse sen\nratsuksi harjoittanut). Kuin siivillä se vei hänet jyrkänteelle.\nTuskin hän oli ehtinyt ympärilleen katsahtaa, kun hän äkkäsi edessään\nvähän matkan päässä kolmisenkymmentä tatarilaista ratsumiestä. Heidät\nnähtyään hän alkoi pyörtää takaisin. Tatarilaiset huomasivat hänet\nja lähtivät ratsastamaan häntä kohti vetäen samalla esiin pyssyjä\nkoteloistaan. Shilin antoi mennä rinnettä alas, minkä hevosen kaviot\nvain kestivät, ja huusi Kostylinille:\n\n— Ota pyssy esille! — Itse hän ajatteli kaiken aikaa tarkoittaen\nhevostaan: \"Pelasta, kultaseni, älä anna jalkasi mihinkään takertua;\njos kompastut, niin olen hukassa. Kunhan pääsen pyssyn turviin, niin\npidän kyllä puoleni.\"\n\nMutta Kostylin nähtyään tatarilaiset ei ruvennutkaan odottamaan, vaan\nlähti täyttä laukkaa ratsastamaan linnoitusta kohti. Hän piiskaa\nhevostaan vuoroon kummallekin puolen. Näkyy vain, kuinka hevosen\nhäntä heiluu tomupilvessä.\n\nShilin huomaa joutuneensa pulaan. Pyssy on poissa eikä miekka\nyksinään tässä mitään auta. Hän ohjaa hevosensa takaisin\nsotamiesjoukkoa kohti luullen pääsevänsä pakoon. Kuusi miestä\nrientää katkaisemaan häneltä tien. Hänellä on allaan hyvä hevonen,\nmutta näillä on vielä paremmat ja he ratsastavat hänen tielleen.\nHän koettaa oikaista ja kääntyä takaisin, mutta hevonen on saanut\nniin huiman vauhdin, ett'ei sitä voi hillitä, vaan se lentää suoraan\ntatarilaisia kohti. Punapartainen tatarilainen harmaan ratsun selässä\nlähestyy häntä, kirkuu, kiristelee hampaitaan ja pitää pyssyään\nvalmiina.\n\n\"No\", ajattelee Shilin, \"kyllä minä teidät, senkin paholaiset,\ntunnen. Jos ne saavat kiinni elävänä, niin pistävät kuoppaan ja\nsuomivat piiskalla. En antaudu elävänä...\"\n\nShilin oli pienikasvuinen, mutta rohkea. Hän sieppasi miekan\ntupesta ja ohjasi hevosensa suoraan punapartaista tatarilaista\nkohti ajatellen: \"Joko ratsastan hänet kumoon tahi pistän miekalla\nkuoliaaksi.\"\n\nPerille asti ei Shilin hevosellaan päässyt, sillä takaa päin\nammuttiin pyssyillä ja luoteja sattui hevoseen. Se mätkähti kovalla\nvauhdilla maahan ja Shilinin jalka jäi sen alle.\n\nHän koetti nousta, mutta kaksi haisevaa tatarilaista oli jo hänen\nkimpussaan ja väänsi hänen käsiään taaksepäin. Hän riuhtaisi ja pääsi\nirti tatarilaisten käsistä, mutta samassa ratsasti paikalle vielä\nkolme miestä ja nämä alkoivat kolhia hänen päätään pyssynperillä.\nMaailma musteni hänen silmissään ja hän alkoi horjua. Tatarilaiset\ntarttuivat häneen, ottivat esille vartavasten varatut satulavyöt,\nväänsivät hänen kätensä selän taakse, köyttivät ne kiinni laittaen\nlujan solmun ja raahasivat hänet satulaan. Lakki temmattiin hänen\npäästään, saappaat vedettiin jaloista, kaikki paikat kopeloitiin,\nrahat ja kello otettiin pois, vaatteet menivät siinä mylläkässä\nriekaleiksi. Shilin kääntyi katsomaan hevostaan. Se makasi kylellään\nsamassa asennossa kuin ennenkin, sätkytteli koipiaan, mutta ei\ntavannut maata. Päässä on reikä ja siitä pulppuaa mustaa verta —\narssinan laajuudelta on tie joka suuntaan veren kostuttama.\n\nMuuan tatarilaisista meni hevosen luo ja alkoi irroittaa satulaa.\nHevonen potki yhä. Tatarilainen veti esille tikarinsa ja leikkasi\nhevosen kurkun poikki. Veri pulpahti esille kurkusta, hevonen värähti\nja kuoli.\n\nTatarilaiset riisuivat siltä satulan ja suitset. Punapartainen\ntatarilainen nousi hevosen selkään ja toiset nostivat Shilinin\nhänen taakseen. Estääkseen häntä putoamasta he sitoivat hänet\nhihnalla vyötäisten kohdalta tatarilaiseen ja niin lähdettiin häntä\nkuljettamaan vuoristoon.\n\nShilin istuu tatarilaisen selän takana, heilahtelee ja satuttaa\nvähän väliä kasvonsa tatarilaisen haisevaan selkään. Muuta hän ei\nnäekään edessään kuin tatarilaisen leveän selän ja suonikkaan kaulan\nsekä ajellun niskan, joka kuultaa lakin alta. Shilinin pää on lyöty\npuhki ja veri on hyytynyt silmien yläpuolelle. Hän ei voi asettua\nmukavampaan asentoon eikä pyyhkiä verta pois. Kädet on niin kovasti\nkierretyt taaksepäin, että olkaluita särkee.\n\nHe ratsastivat pitkän aikaa vuorelta vuorelle, menivät kahluupaikasta\njoen yli ja joutuivat notkelmaan.\n\nShilin koetti tarkata tietä, jota häntä kuljetettiin, mutta hänen\nsilmänsä olivat veren tahrimat eikä hän voinut kääntyä.\n\nAlkoi hämärtää. He menivät vielä pienen joen yli ja alkoivat sitten\nkohota ylöspäin kivistä kalliota. Tuntui savun hajua ja kuului\nkoirien haukuntaa.\n\nHe saapuivat tatarilaiskylään. Tatarilaiset astuivat alas hevosten\nselästä. Shilinin ympärille kokoontui tatarilaisia lapsia, jotka\nalkoivat kirkuen ja ilakoiden pommittaa häntä kivillä.\n\nTatarilainen ajoi lapset pois, nosti Shilinin pois hevosen selästä\nja kutsui renkiä. Paikalle saapui leveänaamainen olento, jolla ei\nollut yllä muuta kuin paita. Sekin oli rikki, niin että koko rinta\noli paljaana. Tatarilainen antoi hänelle jonkun käskyn. Renki toi\njalkapuun: kaksi tammipölkkyä, joissa oli rautarenkaat ja yhdessä\nrenkaassa haka ja lukko.\n\nShilinin kädet vapautettiin siteestä, jalkapuu kiinnitettiin hänen\njalkoihinsa ja hänet vietiin vajaan, tuupattiin sinne ja jätettiin\nlukon taakse. Shilin kaatui lantakasan päälle. Jonkun aikaa\npitkällään oltuaan hän tunnusteli pimeässä mahdollisimman pehmeätä\npaikkaa ja kävi makuulle.\n\n\nII\n\nShilin ei saanut unta melkein koko yönä. Yöt olivat lyhyitä. Hän\nnäkee raosta, että aamu jo vaikenee. Shilin nousi, levitti raon\nsuuremmaksi ja rupesi tähystelemään.\n\nHän näkee raosta tien, joka vie vuoren rinnettä alas, oikealla on\ntatarilainen mökki ja sen vieressä kaksi puuta. Musta koira loikoo\nkynnyksellä, kili vuonineen astelee ohi. Alhaalta vuoren juurelta\nsaapuu nuori tatarilaisnainen. Hänen yllään on värillinen paita,\nkupeita kiertää vyö, jalassa on housut ja saappaat, pää on viitan\nsuojassa ja pään päällä iso läkkikannu vettä täynnä. Selkä köyryssä\nhän kulkee ja taluttaa tatarilaispoikaa, jonka pää on ajeltu ja\njonka yllä on vain paita. Nainen meni mökkiin vesiastioineen. Sitten\ntuli eilinen punapartainen tatarilainen ulos silkkinen ihotakki\nyllä, hopeainen tikari vyössä ja kengät jaloissa ilman sukkia.\nPäässä hänellä on korkea, musta lammasnahkainen lakki, jonka takaosa\non alaspäin taivutettu. Hän venytteleikse ja silittelee punaista\npartaansa. Jonkun aikaa seisottuaan hän antoi jonkin määräyksen\nrengilleen ja poistui.\n\nSitten ratsasti ohi pari poikaa hevosia juottamaan. Hevosten\nsieraimet olivat märät. Muitakin poikia juoksi ulos. Niillä on\nkaikilla ajeltu pää ja vain paita yllä; housuja ei ole kenelläkään.\nHe kokoontuvat yhteen kasaan, tulevat vajan luo, ottavat pitkän\nvitsan ja työntävät raon läpi. Shilin karjaisee. Silloin lapset\nalkavat kirkua ja juoksevat aika kyytiä tiehensä niin että paljaat\nkintut vain vilahtelevat.\n\nShiliniä janottaa, hänen kurkkunsa on aivan kuiva. \"Kun edes\ntulisivat katsomaan\", ajattelee hän. Hän kuulee vajan ovea avattavan.\nPunaparta tatarilainen on saapunut ja hänen mukanaan on toinen,\npienempikokoinen ja mustaverinen. Hänen silmänsä ovat mustat ja\nkirkkaat, posket ovat punaiset, parta pieni ja lyhyeksi leikattu,\nkasvot iloiset, suu naurussa. Mustaverisen pukukin on parempi.\nSinisessä, silkkisessä ihotakissa on kirjailtu reunus. Vyössä riippuu\niso hopeainen tikari. Punaiset sahviaanikengät ovat niinikään\nhopealla kirjaillut. Näitten hienojen kenkien päällä on toiset\npaksummat. Korkea lakki on valkeata lampaannahkaa.\n\nPunapartainen tatarilainen astui sisälle ja alkoi puhua jotakin\naivan kuin riitelisi. Hän seisoo nojaten oven pieleen, liikuttelee\ntikariaan ja katselee kuin susi kulmiensa alta Shiliniä. Mustaverinen\ntaas, joka oli vikkelä ja vilkas ja käveli kuin vietereillä, astui\nShilinin luo, asettui kyykkyyn, irvisteli, taputti häntä olalle ja\nalkoi hyvin nopeasti puhua pupattaa omaa kieltään, vilkutti silmiään,\nmaiskutti kieltään ja lausui vähän väliä: \"Karashoo urus, karashoo\nurus!\"\n\nShilin ei ymmärtänyt tuosta puheesta mitään. \"Antakaa juotavaa,\nvettä!\" — sanoo hän.\n\nMustaverinen nauraa. \"Karashoo urus\", — melskaa hän yhä.\n\nShilin näytti huulillaan ja käsillään, että hän tahtoi juomista.\n\nMusta mies ymmärsi, alkoi nauraa, kurkisti ulos ovesta ja huusi:\n\"Dina!\"\n\nHento, laiha, noin kolmentoistavuotias tyttö saapui. Hänen\nkasvonpiirteensä muistuttivat mustaa miestä; ilmeisesti hän oli\ntämän tytär. Silmät olivat mustat ja kirkkaat, kasvot kauniit. Hänen\nyllään oli pitkä, sininen, leveähihainen paita, jossa ei ollut vyötä.\nHelmat, rinnan kohta ja hihat olivat punaisella nauhalla reunustetut.\nJaloissa oli housut ja sievät kengät ja kenkien päällä vielä toiset,\nkorkeakantaiset jalkineet, kaulassa venäläisistä puolen ruplan\nrahoista tehdyt vitjat. Päässä ei ollut mitään päähinettä; mustassa\npalmikossa oli nauha ja siinä riippui helyjä sekä hopearupla.\n\nIsä antoi hänelle jonkin käskyn. Hän juoksi pois ja palasi kohta\ntakaisin tuoden läkkiastian. Tarjottuaan siitä vettä hän kävi\nkyykkyyn ja vetäytyi niin köyryyn, että olkapäät olivat alempana kuin\npolvet. Tässä asennossa hän silmät selällään katseli Shiliniä kuin\noutoa eläintä ja seurasi hänen liikkeitään, kun hän joi.\n\nShilin ojensi hänelle astian takaisin. Hän hypähti syrjään kuin villi\nvuohi, niin että isääkin alkoi naurattaa. Isä lähetti hänet taaskin\njollekin asialle. Hän otti vesiastian, juoksi pois, toi happamatonta\nleipää pyöreän laudan päällä, kyyristyi taas entiseen asentoonsa ja\nkatseli silmiään pois kääntämättä.\n\nTatarilaiset poistuivat sitten ja lukitsivat taas oven.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli renki Shilinin luo ja sanoi:\n\n— Hehei, isäntä, hehei!\n\nEi hänkään osannut venäjää, mutta Shilin ymmärsi kuitenkin sen\nverran, että häntä käskettiin lähtemään jonnekin.\n\nShilin lähti kulkemaan jalkapuu jalassa, ontui eikä tahtonut päästä\neteenpäin, sillä jalka pyrki yhä vääntymään sivulle. Astuttuaan ulos\nvajasta hän näki edessään tatarilaiskylän, jossa oli kymmenkunta\ntaloa sekä kirkko torneineen. Erään talon edessä seisoo kolme\nsatuloitua hevosta, joita poikaset pitelevät suitsista. Tästä talosta\ntuli mustaverinen tatarilainen ulos ja viittasi Shiliniä luokseen.\nHän nauroi, puhui kaiken aikaa omaa kieltään ja meni taas ovesta\nsisälle. Shilin astui taloon. Hän tuli sievään huoneeseen, jonka\nseinät oli tasaisesti savella voideltu. Etuseinällä on kirjavia\nuntuvapatjoja; sivuilla riippuu kalliita mattoja. Mattojen päällä\non pyssyjä, pistooleja, miekkoja, — kaikki hopealla koristettuja.\nYhdellä seinällä on pieni uuni lattian tasalla. Lattia on\nmullasta ja puhdas kuin puimatanner. Peränurkassa sitä peittävät\nhuopapeitot. Näiden päällä on mattoja ja matoilla untuvatyynyjä.\nMatoilla istuu tatarilaisia paljaat kengät jaloissa. Siinä on\npunaparta ja mustaverinen sekä kolme vierasta. Kaikki nojaavat\nselkäänsä untuvatyynyihin. Heidän edessään on pyöreillä laudoilla\nhirssijauhoista leivottuja kakkaroita, kupeissa sulaa voita ja pikku\nkannuissa busaa — tatarilaista olutta. He syövät käsillään ja kädet\novat yltäänsä voissa.\n\nMusta hypähti pystyyn, käski istuttamaan Shilinin syrjään paljaalle\nlattialle, vääntäytyi itse taas matolle ja alkoi tarjoilla\nvierailleen kakkaroita ja busaa. Renki pani Shilinin istumaan\nmäärätylle paikalle, riisui päällyskenkänsä, asetti ne ovensuuhun\nmuitten päällyskenkien viereen, istuutui lähelle isäntäväkeä ja alkoi\nvesissä suin katsella näiden syöntiä. Tatarilaisten syötyä tuli\nhuoneeseen tatarilaisvaimo. Hänellä oli yllään samanlainen paita kuin\ntytöllä ja housut jalassa. Pää oli huivin peitossa.\n\nHän korjasi pois leivokset ja voin ja toi kauniin pesuammeen sekä\nkapeakaulaisen kannun. Tatarilaiset pesivät kätensä, panivat ne\nsitten ristiin, kävivät polvilleen, puhalsivat joka suuntaan ja\nlukivat rukouksia. Sitten he taas alkoivat puhella omalla kielellään.\nYksi vieraista kääntyi Shilinin puoleen ja sanoi venäjäksi:\n\n— Sinut on ottanut kiinni Kasi Muhamed (hän osoitti punapartaista\ntatarilaista) ja antanut Abdul Muratille (hän osoitti mustaveristä).\nAbdul Murat on nyt sinun isäntäsi.\n\nShilin oli vaiti.\n\nAbdul Murat alkoi puhua, osoitteli Shiliniä, nauroi ja hoki:\n\"Karashoo urusi\".\n\nTulkki lausui:\n\n— Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi, että lähettäisivät sinusta\nlunnaita. Kun rahat tulevat, niin hän päästää sinut vapaaksi.\n\nShilin mietti hetkisen ja kysyi:\n\n— Paljonko hän tahtoo lunnaiksi?\n\nTatarilaiset alkoivat taas keskustella. Sitten tulkki lausui:\n\n— Kolmetuhatta rahaa.\n\n— Ei, — sanoi Shilin, — sitä minä en voi maksaa.\n\nAbdul hyppäsi pystyyn ja alkoi käsiään huitoen selitellä jotakin\nShilinille luullen tämän ymmärtävän. Tulkki käänsi:\n\n— Paljonko sitten voit antaa?\n\nVähän mietittyään Shilin vastasi:\n\n— Viisisataa ruplaa.\n\nTatarilaiset alkoivat puhua kiireesti yhteen ääneen. Abdul huusi\njotakin punaparralle niin että sylki pärskyi suusta. Mutta punaparta\nvain siristeli silmiään ja maiskutti kieltään.\n\nViimein he vaikenivat ja tulkki sanoi:\n\n— Isännälle ei riitä 500 ruplaa lunnaiksi. Hän on itse maksanut\nsinusta 200 ruplaa. Kasi Muhamed oli hänelle velkaa. Hän otti sinut\nvelasta. Kolme tuhatta ruplaa, vähemmästä ei voi päästää. Jos et\nkirjoita, niin sinut pistetään kuoppaan ja piiskataan.\n\n\"Ohoo\", ajatteli Shilin, \"jos heitä rupeaa pelkäämään, niin se vain\npahentaa asiaa\". Hän hyppäsi pystyyn ja sanoi:\n\n— Sano sinä tuolle koiralle, että jos hän rupeaa minua\npeloittelemaan, niin en anna kopekkaakaan enkä kirjoita. En ole\npelännyt ennen enkä pelkää nytkään teitä, senkin koirat!\n\nTulkki käänsi nämä sanat. Kaikki alkoivat taas puhua hölöttää\nyht'aikaa.\n\nHe puhuivat pitkän aikaa. Viimein musta hyppäsi pystyyn ja astui\nShilinin luo.\n\n— Urus, — sanoi hän, — dshigit, dshigit urus!\n\nDshigit merkitsee heidän kielessään: \"aika poika\".\n\nNauraen hän sanoi jotakin tulkille. Tämä lausui:\n\n— Anna tuhat ruplaa!\n\nShilin ei antanut perään:\n\n— Enempää kuin 500 ruplaa en anna. Jos tapatte, niin ette saa mitään.\n\nTatarilaiset keskustelivat ja lähettivät rengin jollekin asialle.\nHe katselivat vuoroin Shiliniin, vuoroin oveen. Renki tuli takaisin\nja hänen jälessään kulki paksu mies, paljain jaloin ja repaleisissa\nvaatteissa sekä jalkapuu jalassa.\n\nShiliniltä pääsi huudahdus — hän tunsi Kostylinin. Tämäkin oli siis\nvangittu. Heidät pantiin istumaan vieretysten. He alkoivat kertoa\ntoisilleen vaiheitaan. Tatarilaiset katselivat heitä äänettöminä.\nShilin kertoi, miten hänelle oli käynyt. Kostylin kertoi, että hänen\nhevosensa oli pysähtynyt, pyssy oli pettänyt ja tuo samainen Abdul\noli saavuttanut ja vanginnut hänet.\n\nAbdul hyppäsi taas ylös, osoitti Kostylinia ja puhui jotakin. Tulkki\nselitti, että heillä nyt on sama isäntä ja se heistä, joka antaa\nensiksi lunnaat, pääsee ensimäiseksi vapauteen.\n\n— Katsohan, — sanoo hän Shilinille, — sinä siinä yhä äkäilet,\nmutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa\nja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi\nhyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.\n\nShilin lausui:\n\n— Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta\nminä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut,\njos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa\nen kirjoita.\n\nSyntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille\nkynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi\nhäntä olalle ja sanoi: \"Kirjoita!\" Hän tyytyi 500 ruplaan.\n\n— Odotahan, — lausui Shilin tulkille, — sano hänelle, että\nhänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja\njalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä\nottaa pois jalkapuu.\n\nNäin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi,\nkuunteli tarkoin ja sanoi:\n\n— Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat,\nniin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos\ntahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi\nottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät\nsiitä vapautetaan.\n\nHän tuli Shilinin luo, taputti olalle ja hoki: \"Hyvä sinulle, hyvä\nminulle!\"\n\nShilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei\nkirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: \"Minä karkaan.\"\n\nShilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia,\nkannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa\nja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta\nsotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan\nlukon taakse.\n\n\nIII\n\nNäin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli\naina suu naurussa: \"Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä.\"\nMutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua\nhappamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan\nraakaa taikinaa.\n\nKostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen\ntuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä,\njoiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi,\nettä hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista\nkirjettä.\n\n\"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava\",\najatteli hän. \"Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen\nhänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet\nkurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä.\"\n\nAlati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi\nvihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta\nnukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä\nmies.\n\nKerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä\ntatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.\n\nTatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi\nnuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa\nmaahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja\ntarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa.\nShilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä\ntapahtuu.\n\nDina juoksi nuken luo, katseli ympärilleen, sieppasi sen ja juoksi\npois.\n\nAamun sarastaessa Dina ilmestyi tuvan kynnykselle nukkeineen. Hän oli\npukenut sen punaisiin riepuihin ja hyssytteli sitä kuin lasta sekä\nhyräili sille. Mutta kohta ilmestyi siihen eukko, alkoi torua häntä,\nsieppasi nuken hänen käsistään, iski sen säpäleiksi ja lähetti Dinan\nitsensä työhön.\n\nShilin laittoi toisen, entistä paremman nuken ja antoi sen Dinalle.\nKerran ilmestyi Dina hänen luokseen kannu kädessä, asetti kannun\nmaahan, istuutui ja osoitti nauraen kannua.\n\n\"Mikä häntä huvittaa?\" ajatteli Shilin ja otti kannun juodakseen. Hän\nluuli siinä olevan vettä, mutta siinä olikin maitoa. — \"Hyvä\", sanoi\nhän ja joi maidon. Dina ihastui.\n\n— Hyvä, Ivan, hyvä! — huudahti hän, hypähti seisomaan lyöden yhteen\nkäsiään, sieppasi kannun ja juoksi tiehensä.\n\nSenjälkeen hän alkoi tuoda joka päivä salaa maitoa. Kun tatarilaiset\nvalmistivat kilin maidosta juustokakkuja, joita he kuivattivat\nkatolla, niin hän toi Shilinille salaa näitä kakkujakin. Ja kun\nisäntä kerran teurasti lampaan, niin hän toi palasen lampaanlihaa\nhihassaan. Antoi lihapalan ja juoksi pois.\n\nKerran oli ankara ukonilma ja vettä satoi koko tunnin ajan kuin\nsaavista kaataen. Joet rupesivat tulvimaan, kahluupaikalla nousi\nvesi kolmen arssinan korkeuteen ja virta kuljetti kiviä mukanaan.\nKaikkialla pitkin vuorten rinteitä kohisi puroja. Sateen mentyä\nohi oli koko kylä vuolaita puroja täynnä. Shilin pyysi isännältään\nveitsen, veisti pyöreän palikan, laittoi pyörän ja kiinnitti siihen\nerityisen laitteen avulla kaksi nukkea.\n\nTytöt toivat hänelle tilkkuja. Hän puki nuket, toisen ukoksi ja\ntoisen akaksi, ja asetti pyörän puroon. Pyörä alkoi pyöriä ja nuket\nhyppiä.\n\nKoko kylä kokoontui tätä katsomaan. Pojan viikarit, tytöt ja eukot\nihmettelivät, miehet lausuivat:\n\n— Ai, urus, ai, Ivan!\n\nAbdulilla oli Venäjältä saatu kello, mutta se oli rikki. Hän kutsui\nShilinin sitä katsomaan ja puhua pupatti omiaan. Shilin sanoi:\n\n— Anna tänne, minä laitan!\n\nHän purki kellon veitsen avulla ja pani taas kokoon. Kello kävi.\n\nIsäntä ilostui ja lahjoitti hänelle vanhan repaleisen ihotakkinsa.\nIvan otti lahjan vastaan, — kelpasihan se edes peitteeksi yöllä.\n\nSiitä asti oli Shilinillä se maine, että hän osaa kaikkea. Etäisistä\nkylistäkin tuotiin hänelle korjattavaksi pyssyn ja pistoolin lukkoja\nsekä kelloja. Isäntä antoi hänelle tarpeelliset työkalut: pihdit,\nkairan ja viilan.\n\nKerran sairastui muuan tatarilainen. Tultiin sanomaan Shilinille:\n\"Mene ja paranna hänet.\" Shilinillä ei ollut aavistustakaan\nparannuskeinoista, mutta hän meni, tutki sairasta ja ajatteli:\n\"Ehkäpä paranee itsestään.\" Hän meni vajaan, otti vettä ja hiekkaa\nja sekoitti ne yhteen. Tatarilaisten nähden hän supisi outoja sanoja\nveden yli ja antoi sairaan juoda sitä. Hänen onnekseen sairas\ntervehtyi. Shilin alkoi vähitellen ymmärtää tatarilaisten puhetta.\nJotkut tatarilaiset tottuivat häneen ja huusivat tarpeen tullen:\nIvan, Ivan! Useimmat katselivat häntä kuitenkin kulmiensa alitse kuin\nvillipetoa.\n\nPunapartainen tatarilainen ei pitänyt Shilinistä. Aina kun hän näki\nShilinin, hän rypisti kulmiaan ja kääntyi poispäin tahi haukkui tätä.\nSitten siellä vielä oli eräs vanha ukko. Hän ei asunut kylässä, vaan\ntuli aina vuorilta. Shilin näki häntä vain silloin kuin hän saapui\nkirkkoon Jumalaa rukoilemaan. Hän oli pieni kooltaan, hänen lakkinsa\nympärille oli kääritty valkea liina, parta ja viikset olivat lyhyeksi\nleikatut ja valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyiset ja punaiset\nkuin tiilikivi. Nenä oli koukussa kuin haukan nokka, silmät harmaat\nja häijyt, suussa vain kaksi torahammasta. Kun hän kulki kylässä\nturbaani päässään ja sauvaansa nojaten, niin hän vilhui ympärilleen\nkuin susi. Shilinin nähdessään hän alkoi öristä ja kääntyi poispäin.\n\nKerran Shilin meni alas vuoren juurelle katsomaan, missä tämä\nukko asui. Kuljettuaan jonkun matkaa polkua pitkin hän näki pikku\npuutarhan, jota ympäröi kiviaita. Aidan takaa näkyi kirsikka- ja\npersikkapuita sekä tasakattoinen mökki. Hän astui lähemmäksi ja näki\noljista punottuja mehiläispesiä sekä mehiläisiä niiden ympärillä\nsurisemassa. Ukko oli polvillaan mehiläispesän edessä jotakin\nlaittamassa. Shilin nousi vähän korkeammalle paremmin nähdäkseen.\nUkko kuuli hänen jalkapuunsa kolinan, katsahti taakseen ja kiljaisi,\ntempasi vyöstään pistoolin ja ampui Shiliniin. Tämä ehti töin tuskin\nvetäytyä kiven suojaan.\n\nUkko tuli isännälle valittamaan. Isäntä kutsui luokseen Shilinin ja\nkysyi nauraen:\n\n— Miksi menit ukon luo?\n\n— En minä hänelle mitään pahaa tehnyt, — sanoi Shilin. — Tahdoin\nvain nähdä, kuinka hän elää.\n\nIsäntä selitti tämän ukolle, mutta ukko oli yhä vihoissaan, pihisi ja\npupatti niin että torahampaat näkyivät ja viittoi käsillään Shiliniin.\n\nKaikkea ei Shilin ymmärtänyt, mutta sen hän käsitti, että ukko käski\nisännän tappamaan kaikki venäläiset eikä pitämään heitä kylässä.\n\nUkon mentyä Shilin kysyi isännältä, mikä tuo ukko oli miehiään.\nIsäntä selittää:\n\n— Se on suuri mies! Hän oli aikoinaan urhoista ensimäinen, surmasi\nmonta venäläistä ja oli rikas. Hänellä oli kolme vaimoa ja kahdeksan\npoikaa. He asuivat kaikki samassa kylässä. Venäläiset tulivat,\nhävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi pojista antautui\nvenäläisille. Ukko lähti itse venäläisten luo ja antautui heille.\nElettyään kolme kuukautta venäläisten keskuudessa hän löysi poikansa,\nsurmasi tämän omin käsin ja pakeni. Sen koommin hän ei ole sotia\nkäynyt. Hän meni ensin Mekkaan Jumalaa rukoilemaan. Siitä hänellä\non turbaani. Ken on käynyt Mekassa, se saa nimen Hadshi ja alkaa\nkäyttää turbaania. Hän ei pidä teikäläisistä. Sinut hän käski tappaa.\nMutta enhän minä voi sinua tappaa, kun olen maksanut sinusta rahaa.\nSitäpaitsi minä pidän sinusta, Ivan. En tahtoisi päästää sinua\nluotanikaan — tappamisesta puhumattakaan — jos en olisi luvannut.\n\nHän nauroi ja melskasi venäjäänsä: \"Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle,\nAbdul, on hyvä!\"\n\n\nIV\n\nNäin eli Shilin kuukauden. Päivällä hän kulki kylää pitkin tahi\nlaitteli jotakin, mutta kun tuli yö ja kaikki kylässä vaikeni, niin\nhän kaivoi käytävää vajan seinän alle. Kaivaminen oli vaikeata, kun\noli kiviä edessä, mutta hän kihnutti kiviä viilalla ja sai kaivetuksi\nseinän alitse niin suuren kolon, että siitä parahiksi mahtui. \"Kunpa\nvain\", hän ajatteli, \"saisin tarkalleen tietää, mihin suuntaan on\nmentävä. Mutta kukaan tatarilaisista ei virka mitään.\"\n\nHän valitsi semmoisen ajan, jolloin isäntä oli poissa, ja lähti\npuolipäivän jälkeen kylästä ulos vuorelle tutkiakseen sieltä seutua.\nMutta kun isäntä lähti matkoille, niin hän käski pikku poikansa\npitämään Shiliniä tarkoin silmällä. Poika juoksi Shilinin jälestä ja\nhuusi:\n\n— Älä mene! Isä on kieltänyt. Minä kutsun heti ihmisiä!\n\nShilin alkoi häntä houkutella.\n\n— En minä kauas mene, — sanoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle.\nMinun pitää etsiä erästä ruohoa, jolla voin parantaa kansaanne. Tule\nmukaan. Enhän minä jalkapuntteineni pääse pakoon. Minä teen sinulle\nhuomenna jousen ja nuolia.\n\nHän sai pojan taipumaan ja he lähtivät yhdessä. Vuori näytti olevan\nlähellä, mutta jalkapuuhun sidottuna oli vaikea kulkea. Matka kesti\nkauan ja töin tuskin hän pääsi perille. Shilin istahti ja alkoi\ntarkastaa seutua. Etelässä vajojen takana oli notko, jossa oli\nhevosia laitumella ja alempana näkyi toinen kylä. Sen takana oli\ntoinen, vielä jyrkempi vuori ja tämän takana taaskin vuori. Vuorien\nvälissä siintää metsää, mutta vuorten huiput kohoavat toinen toistaan\nylemmäksi. Kaikkein korkeimpien vuorten huiput ovat lumipeitteisiä\nja hohtavat valkoisina kuin sokuri. Yksi tuommoinen lumipeitteinen\nhuippu kohoaa lakin muotoisena muita korkeammalle. Idässä ja lännessä\non samanlaisia vuoria. Siellä täällä savuaa kyliä vuorensolissa.\n\"Tuo näkyy kaikki olevan heidän maataan\", ajattelee Shilin. Hän\nalkaa tähystellä venäläisten alueelle päin. Hänen jalkojensa alla on\npieni joki ja oma kylä, jota puutarhat ympäröivät. Joella on eukkoja\nvaatteita huuhtomassa. Ne näyttävät pieniltä kuin nuket. Alempana\nkylän takana on vuori ja sen takana vielä kaksi vuorta, joilla\nkasvaa metsää. Mutta kahden vuoren välistä siintää aukea tasanko ja\nsiinä hyvin kaukana kiemurtelee jotakin savun tapaista. Shilin alkoi\nmuistella, mistä aurinko nousi ja mihin se laski, kun hän oli omassa\nlinnoituksessaan. Hän huomasi, että juuri tuossa laaksossa täytyi\nvenäläisen linnoituksen olla. Sinne on paettava noiden kahden vuoren\nvälitse.\n\nAurinko alkoi aleta. Lumipeitteiset vuoret, jotka olivat olleet\nvalkeita, muuttuivat punertaviksi. Mustat vuoret tulivat synkän\nnäköisiksi. Notkoista nousi höyryä ja se laakso, jossa venäläisen\nlinnoituksen piti olla, hehkui kuin tuli laskevan auringon valossa.\nShilin tähysti tarkemmin ja näki laaksossa jotakin heiluvan aivan\nkuin savua olisi noussut piipuista. Ja hän tuli vakuutetuksi, että\nsiinä paikassa juuri oli venäläinen linnoitus.\n\nOli jo myöhä. Kuului mullahin iltahuuto. Karjaa ajettiin kotiin,\nlehmät ammuivat. Poikanen kehoittaa vähän väliä: \"Lähdetään jo!\",\nmutta Shilinin mieli tekee yhä jäädä.\n\nHe palasivat kotiin. \"No\", ajattelee Shilin, \"nyt, kun tunnen seudun,\ntäytyy paeta\". Hän tahtoi lähteä pakoon jo sinä yönä. Yöt olivat\npimeitä, kuu oli vähenemässä. Pahaksi onneksi tatarilaiset palasivat\nkotiin sinä iltana. Tavallisesti he saapuivat iloisina ajaen karjaa\nedellään. Mutta nyt he eivät tuoneet mitään saalista, vaan satulassa\noli kuollut tatarilainen, punapartaisen veli. He olivat vihaisia ja\nkokoontuivat kaikki kuollutta hautaamaan. Shilinkin tuli katsomaan.\nRuumis käärittiin vaatteeseen, mutta sitä ei pantu arkkuun, vaan\nvietiin ulos kylästä ja laskettiin nurmelle plataanien alle. Mullah\nsaapui ja kaikki istuutuivat riviin kuolleen jaloksiin.\n\nEtumaisena istuu mullah, hänen takanaan on kolme ukkoa, joilla on\nturbaanit päässä, ja näiden takana muita tatarilaisia. Kaikki istuvat\ntuijottaen äänettöminä maahan. Kauan aikaa he olivat vaiti. Viimein\nmullah kohotti päätään ja lausui:\n\n— Allah!\n\nHän lausui vain tämän ainoan sanan. Sitten taas kaikki pitkän aikaa\ntuijottivat maahan ja olivat vaiti istuen liikkumattomina. Mullah\nkohotti taas päätään:\n\n— Allah!\n\nKaikki lausuivat: \"Allah!\" ja olivat taas vaiti. Kuollut makaa\njäykkänä nurmella ja ympärillä istujat ovat yhtä liikkumattomia\nkuin kuollutkin. Ei kukaan hievahdakaan. Kuuluu vain, kuinka tuuli\nrapisuttaa plataanin lehtiä. Sitten mullah luki rukouksen. Kaikki\nnousivat ja lähtivät liikkeelle kantaen ruumista käsillään. Tultiin\nkuopan luo. Se ei ollut tavallinen kuoppa, vaan se oli kaivettu\nmaan alle, niin että se muodosti komeron. Ruumiiseen tartuttiin\nkainaloista ja koivista ja se laskettiin varovasti kuoppaan, pantiin\nistuvaan asentoon maakamaran alle ja asetettiin kädet vatsan päälle.\n\nRenki toi viheriäisiä kaisloja, kuoppa täytettiin kaisloilla,\npeitettiin nopeasti mullalla ja tasoitettiin. Kuolleen pään kohdalle\nasetettiin kivi pystyyn. Kun maa oli kovaksi polettu, kävivät kaikki\ntaas riviin istumaan haudan edustalle ja olivat pitkän aikaa ääneti.\n\n— Allah! Allah! Allah! — huokasivat he sitten ja nousivat seisomaan.\n\nPunaparta antoi ukoille rahaa, otti sitten ruoskan, löi sillä kolme\nkertaa otsaansa ja lähti kotiinsa.\n\nAamulla Shilin näki, että punaparta vei tamman ulos kylästä. Kolme\ntatarilaista seurasi hänen mukanaan. Kylän ulkopuolelle tultuaan\nriisui punaparta takkinsa, kääri hihansa ylös, niin että voimakkaat\nkäsivarret paljastuivat, otti esille tikarin ja hioi sitä kovasimeen.\nTatarilaiset väänsivät tamman pään ylös, punaparta astui sen luo\nja puhkaisi kurkun, kaatoi hevosen maahan ja alkoi ottaa pois sen\nsisälmyksiä ratkoen nyrkeillään hevosen nahkaa. Eukkoja ja tyttöjä\nsaapui paikalle. He alkoivat pestä suolia ja sisuksia. Sitten\nhevonen hakattiin kappaleiksi ja vietiin tupaan. Koko kylä kokoontui\npunaparran luo viettämään muistojuhlaa vainajalle.\n\nKolme päivää he söivät tamman lihaa, joivat busaa ja muistelivat\nvainajaa.\n\nKaikki tatarilaiset olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Shilin näki\nheidän päivällisen aikaan tekevän lähtöä jonnekin. Hevoset tuotiin\npaikalle ja satuloitiin ja kymmenkunta miestä lähti matkaan, niiden\nmukana punapartakin. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Oli yläkuu ja yöt\nolivat vielä pimeät.\n\n\"No, nyt pitää paeta\", ajatteli Shilin ja puhui asiasta Kostylinille.\nMutta Kostylinia peloitti.\n\n— Kuinka me voimme paeta? Emmehän me tunne tietäkään.\n\n— Minä tiedän tien.\n\n— Emme ehdi perille yhdessä yössä.\n\n— Jos emme ennätä, niin yövymme metsään. Minä olen varannut\nkakkaroitakin mukaan. Miksi sinä rupeaisit täällä istumaan? Hyvä on,\njos saat rahalähetyksen, mutta eihän ole sanottu, että se saadaan\nkokoon. Tatarilaiset ovat nyt äkäisiä, kun venäläiset ovat tappaneet\nyhden heidän miehistään. Kerrotaan, että meidätkin on aikomus tappaa.\n\nKostylin mietti pitkän aikaa.\n\n— No, mennään!\n\n\nV\n\nShilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin\nmahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä\nasettuisivat levolle.\n\nHeti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja\nkuiskasi Kostylinille: \"tule!\" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta\nhänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli\nhyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli\njo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan\nhaukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin\nkoiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin\ntunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.\n\nIsäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:\n\"Uljashin, ota kiinni!\"\n\nShilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo\nitseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.\n\nHe istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi\nkaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina\nkiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä\nalkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat\nvalkoisen sumun peitossa.\n\nShilin nousi ja sanoi toverilleen: \"No, veliseni, lähdetään!\"\n\nHe lähtivät liikkeelle, mutta samassa kuului mullahin laulu katolta:\n\"Allah! Besmillah! Il rahman!\" Kansaa oli siis tulossa temppeliin.\nHe istuutuivat taas piiloon seinän taakse. Pitkän aikaa he istuivat\nodotellen kunnes kaikki olisivat menneet ohi. Kaikki hiljeni taas.\n\n— No, Jumalan nimeen!\n\nHe tekivät ristinmerkin ja lähtivät astumaan. Pihan poikki\nkuljettuaan he menivät vuoren rinnettä alas joen luo, menivät yli\njoen ja lähtivät kulkemaan notkoon. Sumu oli sakea, mutta se oli\nalhaalla, niin että tähdet näkyivät pään päällä. Tähdistä Shilin\nnäki, mihin suuntaan oli mentävä. Sumussa on vilpoista ja helppoa\nkulkea, mutta saappaat ovat menneet lintalleen ja vaikeuttavat\nkulkua. Shilin riisui saappaansa, heitti ne pois ja astui paljain\njaloin. Hän hyppeli kiveltä kivelle ja katsoi tähtiin. Kostylin alkoi\njäädä jälelle.\n\n— Kulje hitaammin, — sanoi hän. — Nuo kirotut saappaat ovat\nhieroneet jalkani rikki.\n\n— Riisu ne pois, niin on helpompi kulkea.\n\nKostylin riisui saappaansa, mutta se vain pahensi asiaa. Hänen\njalkansa haavoittuivat kiviin ja hän uupui yhä enemmän. Shilin sanoi\nhänelle:\n\n— Jos jalkasi haavoittuvat, niin ne myöhemmin paranevat, mutta jos\nmeidät saadaan kiinni, niin asiat ovat hullummin. Menetämme henkemme.\n\nKostylin ei vastannut mitään, vaan kulki ähkien eteen päin. Pitkän\naikaa he kulkivat alavaa maata. Oikealta alkoi kuulua koirien\nhaukuntaa. Shilin pysähtyi, katseli ympärilleen, nousi vuorelle,\ntunnusteli käsillään.\n\n— Ohoo, — sanoi hän, — me olemme erehtyneet ja kulkeneet liian\npaljon oikealle. Täällä on vieras kylä, minä näin sen vuorelta.\nTäytyy kääntyä takaisin ja mennä vasempaan ylös vuorelle. Täällä\npitäisi olla metsää.\n\nMutta Kostylin sanoi:\n\n— Odota edes vähäsen, jahka levähdän. Jalkani ovat yltäänsä veressä.\n\n— Voi, veikkonen, kyllä ne paranevat. Hyppele kevyemmin — kas näin!\n\nJa Shilin lähti juoksemaan takaisin ja kääntyi vasempaan vuorelle\npäin. Kostylin jäi yhä enemmän jälkeen ja kompuroi ähkien eteenpäin.\nShilin innostutti häntä päästämällä tavan takaa kehoittavan sihinän\nja kulki yhä eteenpäin.\n\nHe nousivat vuorelle. Siellä oli todellakin metsää. Metsässä heidän\nvaatteensa repeytyivät aivan riekaleiksi. Viimein he löysivät polun\nja jatkoivat sitä pitkin matkaansa.\n\n— Seis!\n\nTieltä kuului kavioitten kapsetta. He pysähtyivät kuuntelemaan.\nTöminä lakkasi. Kun he lähtivät liikkeelle, alkoi töminäkin taas\nkuulua, mutta kun he uudelleen pysähtyivät, niin tuo hevosen astuntaa\nmuistuttava äänikin lakkasi kuulumasta. Shilin hiipi lähemmäksi ja\nnäki tiellä jotakin seisovan. Se oli hevosen näköinen, mutta ei\nkuitenkaan ollut hevonen, ja sen päällä oli jokin ihmeellinen laitos,\njoka ei näyttänyt oikealta ratsastajalta. Otus hirnahti ja höristi\nkorviaan. Shilin vihelsi hiljaa. Silloin se syöksähti tieltä metsään\nniinkuin myrskytuuli, joka saa oksat rytisten taittumaan.\n\nKostylin kaatui maahan kauhusta. Shilin sanoi nauraen:\n\n— Se oli hirvi. Kuuletko, kuinka sen sarvet taittavat oksia. Me\npelkäsimme sitä ja se pelkäsi meitä.\n\nHe kulkivat eteenpäin. Ilma alkoi lämmetä. Aamu oli tulossa. Heillä\nei ole aavistustakaan siitä, kulkevatko he oikeaan vaiko väärään\nsuuntaan. Shilinistä tuntuu, kuin häntä olisi kuljetettu tätä samaa\ntietä pitkin ja hänen arvelunsa mukaan pitäisi omien joukkojen luo\nolla noin kymmenen virstan matka. Mutta mitään tuttuja merkkejä ei\ntien varrella ole eikä niitä pimeässä eroittaisikaan. He tulivat\nkedolle. Kostylin istuutui ja sanoi:\n\n— Kävi miten tahansa, minä en jaksa enempää. Jalkani eivät enää\ntottele.\n\nShilin alkoi pyydellä häntä vielä yrittämään.\n\n— Ei, — sanoi Kostylin, — en jaksa, en voi.\n\nShilin suuttui, sylkäisi ja haukkui häntä.\n\n— Siinä tapauksessa minä menen yksin. Hyvästi!\n\nKostylin hyppäsi pystyyn ja lähti taas astumaan. He kulkivat noin\nneljä virstaa. Sumu metsässä oli tullut entistä sakeammaksi. Ei\nvoinut nähdä juuri ollenkaan eteensä eikä tähtiäkään enää paljon\neroittanut.\n\nYht'äkkiä he kuulivat edessään hevosen kavioitten kopinaa. Kuului\nkuinka hevosenkenkä sattui kiviin. Shilin laskeutui vatsalleen ja\nalkoi kuunnella korva maata vasten.\n\n— Aivan oikein, — tänne meitä kohti ratsastaa joku hevosella.\n\nHe juoksivat pois tieltä ja piilottautuivat pensaisiin odottamaan.\nShilin ryömi lähelle tietä ja näki tatarilaisen ratsastavan ajaen\nedellään lehmää sekä mutisten jotakin itsekseen. Kun tatarilainen oli\nmennyt ohi, palasi Shilin Kostylinin luo.\n\n— No, Jumalan kiitos, se on ohi. Nouse nyt, niin lähdetään.\n\nKostylin koetti nousta, mutta kaatui.\n\n— En voi, totisesti en voi, voimani ovat lopussa.\n\nHän oli iso ja pyylevä mies. Kulkemisesta hän oli hiestynyt, ja kun\nhän sitten oli metsässä joutunut kylmän sumun keskelle ja jalatkin\nvielä lisäksi olivat haavoittuneet, niin se olikin tehnyt hänestä\nlopun. Shilin koetti nostaa hänet pystyyn. Kostylin alkoi huutaa:\n\n— Voi, voi, koskee!\n\nShilin kauhistui.\n\n— Mitä sinä huudat? Tatarilainen on lähellä ja voi kuulla.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli:\n\n\"Hän on todellakin voimaton. Mitä minä hänelle teen? Ei sovi hyljätä\ntoveria.\"\n\n— No, — sanoi hän, — nousehan ja käy selkääni. Minä kannan sinua,\nkun kerran et jaksa astua.\n\nHän otti Kostylinin selkäänsä, tarttui käsillään hänen koipiinsa ja\nlähti kantaa retustamaan tietä pitkin.\n\n— Älä Herran tähden kurista käsilläsi kurkkuani, sanoi hän. —\nPitele kiinni olkapäistä.\n\nVaikeaksi kävi kulku Shilinille. Hänenkin jalkansa ovat veressä\nja hän on perin uupunut. Hän köyristää selkäänsä, koettaa nostaa\nKostylinin ylemmäksi ja kulkea laahustaa eteenpäin.\n\nTatarilainen oli nähtävästi kuullut Kostylinin huudon. Shilin kuulee\njonkun ajavan heidän jälessään ja huutelevan jotakin vieraalla\nkielellä. Hän samosi pensaikkoon. Tatarilainen tempasi pyssynsä ja\nlaukaisi, mutta ei osunut kohti, kiljui jotakin omalla kielellään ja\nratsasti tiehensä.\n\n— No, veliseni, nyt olemme hukassa! — sanoi Shilin.\n\n— Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä\nedelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.\n\nItsekseen hän ajatteli Kostylinista: \"Hittoko minut sai ottamaan tuon\ntaakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän.\"\n\nKostylin lausui:\n\n— Mene yksin, miksi antautuisit minun takiani vaaraan?\n\n— Ei, en mene. Toveria ei sovi jättää.\n\nHän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstan\nhän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.\nSumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.\nShilin oli aivan uuvuksissa.\n\nTien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laski\nKostylinin maahan.\n\n— Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, — sanoi hän. —\nSyökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.\n\nJuuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului\ntakaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren\nrinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.\n\nKuului tatarilaisten ääniä. Tatarilaiset pysähtyivät samalle\npaikalle, mistä karkulaiset olivat poikenneet metsään. He puhelivat\njonkun aikaa ja alkoivat sitten usuttaa koiria. Pensaikko rytisi,\nja vieras koira juoksi suoraan pakolaisia kohti, pysähtyi ja alkoi\nhaukkua.\n\nKohta tuli perässä tatarilaisiakin, kaikki outoa väkeä. He ottivat\nShilinin ja Kostylinin kiinni, sitoivat heidän kätensä, nostivat\nheidät hevosten selkään ja lähtivät kuljettamaan.\n\nKun näin oli kuljettu noin kolme virstaa, tuli itse isäntä\nAbdul kahden tatarilaisen kanssa vastaan. He puhuivat jotakin\ntatarilaisille, muuttivat vangit omien hevostensa selkään ja veivät\nkyläänsä.\n\nEi ollut enää Abdulin suu naurussa eikä hän puhunut heille sanaakaan.\n\nPäivän sarastaessa heidät tuotiin kylään ja pantiin keskelle tietä\nistumaan. Lapset kokoontuivat heidän luokseen, viskelivät heitä\nkivillä, löivät ruoskilla ja vinkuivat.\n\nTatarilaiset kokoontuivat piiriin. Vuoren juurella asuva ukkokin\nsaapui. Alkoivat puhua. Shilin kuulee, että neuvotellaan siitä, mitä\nheille olisi tehtävä. Jotkut sanovat: \"heidät pitää lähettää kauemmas\nvuoristoon\", mutta ukko sanoo: \"Heidät on tapettava.\" Abdul väittää\nvastaan: \"minä olen maksanut heistä rahaa ja saan heiltä lunnaita\",\nmutta ukko sanoo: \"ei ne sinulle mitään maksa, tekevät vain pahojaan.\nOn sitäpaitsi synti elättää venäläisiä. — Heidät on tapettava, siinä\nkaikki.\"\n\nKokous hajosi. Isäntä astui Shilinin luo ja sanoi hänelle:\n\n— Jos minulle ei lähetetä teidän puolestanne lunnaita, niin minä\nkahden viikon kuluttua pieksän teidät kuoliaiksi. Ja jos taas yrität\npaeta, niin minä tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja kirjoita\nkunnollisesti.\n\nHeille tuotiin paperia ja he kirjoittivat kirjeen kumpikin. Sitten\nheidän jalkoihinsa taas kiinnitettiin jalkapuntti ja heidät vietiin\ntemppelin taakse. Siellä oli noin viisi arssinaa syvä kuoppa. Heidät\npantiin tähän kuoppaan.\n\n\nVI\n\nNyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän\njaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta.\nHeille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa\nlaskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä,\nilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui,\nhänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi\nlakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että\nasiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.\n\nHän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi\nmullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi\ntappaa.\n\nKerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa\nja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä\nkakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän\nkatsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja\njuoksi tiehensä. Shilin ajatteli: \"Eiköhän Dina auttaisi?\"\n\nHän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla\nnukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: \"Kun Dina taas\ntulee, niin heitän hänelle.\"\n\nMutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli\nhevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset\nkokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat\nvenäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta\nhän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset\npelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja\nkohdeltiin.\n\nAikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli\nyht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin\nettä polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut\neteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä.\nDinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan\nkaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi:\n\"Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle\nleikkikaluja. Tuosta saat!\" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös\nyksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä.\n\"Ei tarvitse\", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:\n\n— Ivan, sinut tahdotaan tappaa.\n\nJa hän osoitti kaulaansa.\n\n— Kuka tahtoo tappaa?\n\n— Isä, — ukot ovat käskeneet. Minun on sääli sinua.\n\nShilin sanoi:\n\n— Koska sinun on minua sääli, niin tuo minulle pitkä keppi.\n\nDina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani\nkätensä ristiin ja rukoili:\n\n— Dina, ole niin hyvä! Tuo, Dina kulta!\n\n— En voi, — vastasi Dina, — kaikki ovat kotosalla ja näkevät.\n\nHän poistui.\n\nShilin istui illalla ja ajatteli: \"Mitähän tapahtunee?\" Hän katseli\nylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut.\nMullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo\ntorkahdella ajatellen: \"Tyttöä peloittaa.\"\n\nÄkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän\nseipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja\naikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen\nja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen\nisännän talon katolla.\n\nHän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan\nsuulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän\noli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:\n\n— Ivan! Ivan!\n\nMutta samassa hän viittoi kädellään, että piti olla hiljaa.\n\n— Mitä? — kysyi Shilin.\n\n— Kaikki ovat menneet pois, kaksi henkeä vain on kotona.\n\nShilin sanoi:\n\n— No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan\nsinut ylös.\n\nKostylin ei tahtonut kuullakaan semmoista.\n\n— Ei, — sanoi hän, — nähtävästi ei minun ole sallittu täältä\nlähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.\n\n— No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, — sanoi Shilin ja\nsuuteli Kostylinia.\n\nHän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi\nkiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki\nhaittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä\nkätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.\n\nShilin otti seipään ja sanoi:\n\n— Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan\npoissa, niin ne lyövät sinua.\n\nDina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti\nterävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko\noli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli\ntyöskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas\nkevyesti hypähdellen. \"Varmaankin se on Dina\", ajatteli hän. Dina\njuoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:\n\n— Annahan kun minä!\n\nHän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen\nkätensä ovat hennot kuin vitsa — ei niissä ole voimaa. Hän heitti\nkiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina\noli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan.\nShilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan\nvasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. \"Ennen kuun nousemista\ntäytyy päästä notkon läpi metsän suojaan\", ajatteli hän. Hän nousi\nja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata\njalkapuuta mukanaan.\n\n— Hyvästi, Dina kulta! — sanoi hän. — En ikinä unhoita sinua.\n\nDina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin\npistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.\n\n— Kiitos, — sanoi hän. — Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt\nminun pois mentyäni nukkeja tekee?\n\nJa hän silitti Dinan päätä,\n\nDina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan\nylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka\npalmikon helyt kilahtelivat.\n\nShilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei\nse kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti\nja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie\noli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan\nvirstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan\ntulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo\nkirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa\nylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna\nkirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja\nläheni häntä.\n\nShilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa,\nmutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat\nvuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu\nesille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi\neroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin\nkaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.\n\nShilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi\nmahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.\n\nLevättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta\nsärkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta\nei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan\nvirstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä.\nHän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. \"Eihän\ntässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia\nriittää — \", ajattelee hän. \"Jos istahdan, niin en pääse enää ylös.\nLinnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään\nmakaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani.\"\n\nHän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi;\nniiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten\ntaakse.\n\nKuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo\nlähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. \"No,\nkuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja\nkäyn lepäämään\", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä\naskelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan\nvaloisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi\nlinnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia\nnuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.\n\nHän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita,\nvenäläisiä sotamiehiä.\n\nShilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan\nvenäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: \"Jumala varjelkoon\njoutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten\nnäkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän\nkynsistään.\"\n\nSamassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista\nparinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat\nhevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään\nhuitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:\n\n— Veljet! Auttakaa! Veljet!\n\nVenäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.\n\nKasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset\nolivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui\nkädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti.\nHuomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:\n\n— Veljet! Veljet! Veljet!\n\nKasakoita oli noin viisitoista miestä.\n\nTatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi\nkasakkain luo.\n\nKasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä\nja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja\nhoki vain:\n\n— Veljet! Veljet!\n\nSotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi\nhänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen\nympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.\n\nUpseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat\niloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.\n\nShilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:\n\n— Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan\nminulle sallittu.\n\nJa hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.\n\nKostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin\nviidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin\ntuotiin.\n\n\n\n\nPaljonko ihminen tarvitsee maata?\n\n\nI\n\nKerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi\noli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan\nkanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar\nalkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki\nhänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen\nlapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy\nhuviretkillä, juhlissa ja teattereissa.\n\nNuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten\nelämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.\n\n— Enpä vaihtaisi, — hän lausui, — omaa elämääni sinun eloosi.\nJoskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te\nelätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte\nmyös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että\nse, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän\ntalonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi\npullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta\nleivissä pysymme.\n\nVanhempi sisar tarttui puheeseen:\n\n— Kaunista leivissä pysymistä — sikojen ja vasikkain parissa! Ei\ntietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten\npaljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja\nlastenne osaksi tulee sama kohtalo.\n\n— Mitäpä siitä,— sanoo nuorempi, — meidän ammattimme on sellaista.\nMutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele\nemmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten\nkiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi\npahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia\npelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan.\nSilloin menee kaikki nurin... Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?\n\nIsäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.\n\n— Se on totinen tosi, — sanoi hän. — Kun meikäläinen täällä\nlapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda\ntyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa\nvain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään — en itse\npiruakaan!\n\nÄmmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat\nastiat pois ja kävivät makaamaan.\n\nMutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui\nsiitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään —\nkehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan\nhäntä ottaisi.\n\n\"Hyvä on\", tuumi se, \"panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle\npaljon maata — sen avulla sinut sitten otankin.\"\n\n\nII\n\nTalonpoikien naapurina asui muuan vaatimaton rouvasihminen. Hänellä\noli maata 120 desjatinaa. Ennen hän oli elänyt talonpoikien kanssa\nkaikessa rauhassa ketään ahdistelematta. Mutta hänelle tuli\npehtooriksi entinen sotamies ja tämä alkoi rasittaa talonpoikia\nsakoilla. Pahom koetti olla hyvin varuillaan, mutta sittenkin pääsi\nhevonen kauraan tahi lehmä puutarhaan pujahtamaan taikka vasikat\nniittyjä tallomaan, — ja kaikesta oli maksettava sakkoa.\n\nPahom suoritti sakot ja haukkui sekä pieksi kotiväkeään. Paljon\nsyntiä tuli Pahom siten kesän pitkään tuon pehtoorin takia tehneeksi.\nHän oli oikein iloissaan, kun karja oli pihassa. Vaikka rehua olikin\nsääli, niin ei sen sijaan tarvinnut sakkoja pelätä.\n\nTalvella levisi huhu, että rouva myy maansa ja että valtamaantien\nvarrella asuva talonmies hieroo siitä kauppaa. Talonpojat kuulivat\ntämän ja hätääntyivät. \"Kas niin\", ajattelivat he, \"jos maa joutuu\ntuolle talonmiehelle, niin hän kiusaa meitä sakoilla vielä pahemmin\nkuin rouva. Me emme tule toimeen ilman tuota maata, se on aivan\ntilustemme keskellä.\" Kyläkunnan edustajat saapuivat rouvan luo ja\nalkoivat pyytää, että hän myisi maan heille eikä talonmiehelle.\nLupasivat maksaa enemmän. Rouva suostui. Talonpojat alkoivat hommata\nkoko maatilan ostoa yhteisvoimin. He pitivät kokouksen ja toisenkin,\nmutta asiasta ei tullut valmista. Paha henki riivaa heitä niin,\nettä he eivät mitenkään saa yhteistä sopimusta syntymään. Silloin\nhe päättivät ostaa kukin erikseen sen verran kuin kunkin varat\nmyöntävät. Rouva suostui siihenkin. Pahom sai kuulla, että hänen\nnaapurinsa oli ostanut rouvalta 20 desjatinaa ja että rouva oli\nsuostunut odottamaan toista puolta rahoista vuoden ajan. Tämä kävi\nPahomille kateeksi. \"Ostavat pois kaiken maan\", tuumi hän, \"eikä\nminulle jää mitään.\" Hän ryhtyi neuvottelemaan vaimonsa kanssa.\n\n— Ihmiset ostavat, — sanoi hän, — meidän pitäisi myös ostaa\nkymmenkunta desjatinaa. Muutenhan ei elämästä tule mitään. Pehtoorin\nsakot ovat meidät aivan näännyttäneet.\n\nHe miettivät keinon, miten voisivat ostaa. Säästöjä heillä oli sata\nruplaa, varsan ja puolet mehiläisistä he myivät, poika pestautui\nrengiksi, langolta saatiin jonkun verran lainaksi — ja niin kertyi\npuolet rahoista.\n\nPahom kokosi rahat, katsoi mieleisensä palstan — 15 desjatinaa pikku\nmetsikköineen — ja lähti rouvan luo kauppaa hieromaan. Hän osti 15\ndesjatinaa, löi kättä päälle ja antoi käsirahan. Käytiin kaupungissa,\nlaillistettiin kauppakirja, rahoista hän maksoi puolet ja lupasi\nsuorittaa loput kahden vuoden kuluessa.\n\nNyt oli Pahomilla oma maa. Hän otti lainaksi siementä ja kylvi\nostomaahan sekä sai hyvän sadon. Yhdessä vuodessa hän maksoi velkansa\nsekä rouvalle että langolle. Niin tuli Pahomista talollinen. Omaa\nmaatansa hän nyt kynti, omaansa kylvi, omaltaan heinää teki, omalta\nmaaltaan seipäitä hakkasi ja omalla maallaan karjaa elätti. Pahom\nmenee ikiomaa maataan kyntämään taikka käy oraspeltoja ja niittyjä\ntarkastelemassa eikä ole rajoja hänen riemullaan. Ruohokin siinä\nnäyttää aivan toisenlaiselta kuin muualla, aivan toisenlaisia ovat\nkukkasetkin. Kun hän ennen muinoin tästä ohi kulki, niin ei tuossa\nmaassa mitään erikoista ollut. Mutta nyt se oli aivan toista kuin\nkaikki muu.\n\n\nIII\n\nNäin eleli Pahom tyytyväisenä. Kaikki olisi muuten ollut hyvin, mutta\nnaapurit alkoivat käyttää Pahomin peltoja ja niittyjä hyväkseen. Hän\npyysi heitä hyvällä lakkaamaan, mutta siitä ei ollut apua: väliin\npäästivät paimenet lehmänsä niitylle, väliin taas pujahtivat hevoset\nöiseen aikaan peltoon. Pahom ajeli niitä pois ja antoi joka kerta\nanteeksi, ei tahtonut ruveta käräjöimään; viimein kärsivällisyys\nloppui ja hän alkoi valittaa oikeuteen. Kyllähän hän tiesi, etteivät\nnaapurit tuota kaikkea tehneet tahallaan, vaan että se johtui\ntilanahtaudesta, mutta hän ajatteli: \"Eihän asiaa voi silleenkään\njättää; noinhan ne turmelevat minulta kaikki. Täytyy opettaa heitä.\"\n\nJa hän opetti heitä oikeudenkäynnin kautta kerran ja toisenkin; yksi\nja toinen sai sakkoa. Naapurit äkämystyivät tästä Pahomiin. Nyt he\ntoisinaan jo tahallaankin tekivät vahinkoa. Eräänäkin yönä joku oli\nhiipinyt metsään ja silponut kymmenkunta nuorta lehmusta niiniä\nsaadakseen. Metsässä kulkiessaan Pahom huomasi jotakin valkeata\nhäämöittävän. Hän meni lähemmäksi ja näki, kuinka nuoret, paljaiksi\nkolotut puunrungot oli heitetty huiskin haiskin ja kannot surkeina\ntörröttivät. Jospa ilkityön tekijä edes olisi tyytynyt taittamaan\nvain pensaikon reunimaiset puut tahi jättänyt edes yhden jälelle —\nmutta ei! Kaikki oli järjestään raiskattu. Pahom vihastui. \"Ah\",\najattelee hän, \"kunpa saisin tietää, kuka tämän on tehnyt. Kylläpä\nkostaisin sille.\" Hän mietti miettimistään, kuka se mahtoi olla. \"Ei\nse voi olla muu kuin Sjomka\" — päätteli hän. Hän meni Sjomkan pihaan\njälkiä etsimään, mutta ei löytänyt mitään, syntyi vain riitaa. Ja yhä\nvarmemmin tuli Pahom vakuutetuksi siitä, että Semjon oli syyllinen.\nHän antoi haasteen. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Syytetty\nvapautettiin, sillä ei ollut todistuskappaleita häntä vastaan. Pahom\npahastui tästä yhä enemmän. Hän alkoi haukkua kylänvanhinta ja\ntuomareja. \"Te\", sanoi hän, \"vedätte yhtä köyttä varkaitten kanssa.\nJos itse oikeuden mukaan eläisitte, niin ette varkaita vapauttaisi.\"\nPahom joutui näin riitaan sekä tuomarien että naapuriensa kanssa.\nAlettiinpa häntä jo uhkailla punaisella kukollakin [tulipalo].\nOmalla maalla kävi elämä Pahomille väljemmäksi, mutta kyläkunnassa\nahtaammaksi.\n\nSiihen aikaan levisi huhu, että kansaa muuttaa uusille asuinsijoille.\nPahom tuumi: \"Minun itseni ei ole syytä lähteä maaltani, mutta jos\njotkut täkäläiset menisivät pois, niin täällä tulisi väljemmät\ntilat. Minä ottaisin heidän maansa itselleni ja liittäisin ne omiin\ntiluksiini. Elämä muuttuisi silloin paremmaksi. Nyt on kovin ahdasta.\"\n\nKerran, kun Pahom istuu kotonaan, pistäytyy eräs ohi matkaava\ntalonpoika hänen luokseen. Matkamiehelle annettiin yösija ja\ntarjottiin ruokaa. Alettiin jutella, kysyttiin mistä kaukaa vieras\non. Mies sanoo tulevansa etelästä, Volgan takaa, — oli ollut siellä\ntyössä. Sana seuraa toistaan ja mies rupeaa kertomaan, kuinka väkeä\nsinne asumaan muuttaa. Hän kertoo, että heidän puolen ihmisiä on\nmuuttanut sinne, ovat kirjoittautuneet kyläkunnan jäseniksi ja heille\non lohkaistu maata 10 desjatinaa henkeä kohti. Ja maa on semmoista,\nsanoo hän, että kun siihen kylvettiin ruista, niin olki kasvoi\nhevosta korkeammaksi ja viisi kertaa kahmaisemalla sai aimo lyhteen.\nEräs mies, niin hän kertoo, saapui sinne rutiköyhänä, aivan tyhjin\nkäsin, mutta nyt hänellä on kuusi hevosta, ja kaksi lehmää.\n\nPahom innostui. Hän tuumi: \"Mitäpä minä rupean täällä ahtaissa\noloissa kurjuutta kärsimään, jos kerran voi hyvin toimeen tulla? Myyn\ntäällä maat ja mannut. Siellä minä noilla rahoilla järjestän oloni\nja laitan kaikki kuntoon. Ei täällä ahdingossa elämisestä ole kuin\nharmia. Mutta minun täytyy ottaa itse tarkka selko kaikesta.\"\n\nKesän tultua hän laittautui matkaan. Samaraan asti hän matkusti\nlaivassa Volgaa alas ja kulki sitten 400 virstaa jalkaisin. Näin hän\nsaapui perille. Kaikki oli niinkuin oli kerrottu. Talonpojilla on\nmaata viljalti, 10 desjatinaa on eroitettu jokaista henkeä kohti,\nja kyläkunnan jäseneksi he ottavat mielellään. Ja jos jollakulla on\nrahaa, niin sopii ostaa tuon maaosuuden lisäksi perinnöksi kaikkein\nparasta maata 3 ruplan hinnasta desjatinalta niin paljon kuin vain\nhaluttaa.\n\nPahom otti kaikesta selon, palasi syksyksi kotiinsa ja alkoi\nmyyskennellä kaikkea. Hän myi maansa ja sai siitä voittoa, myi\ntalonsa ja kaiken karjansa, erosi kyläkunnasta, odotti kevääseen asti\nja lähti sitten perheineen uusille seuduille.\n\n\nIV\n\nPahom saapui perheineen uudelle paikkakunnalle ja kirjoittautui\nasukkaaksi isoon kylään. Hän tarjosi ukoille tuliaisia ja laittoi\nkaikki paperit kuntoon. Hänet otettiin vastaan ja hänelle eroitettiin\nviiden hengen osuus eli 50 desjatinaa eri peltomaita paitsi laidunta.\nPahom asettui asumaan ja hankki karjaa. Yksistään osuutena saatua\nmaata oli hänellä nyt kolmin verroin enemmän kuin ennen ja tämä maa\noli viljavaa. Elämä oli entiseen verrattuna kymmenen kertaa parempaa.\nSekä viljelysmaata että laidunmaata oli yllin kyllin. Karjaa saattoi\npitää niin paljon kuin vain tahtoi.\n\nAlussa, niin kauan kuin Pahom järjesteli oloaan ja asiat menestyivät,\nnäytti hänestä kaikki hyvältä, mutta kun hän perehtyi elämäänsä,\nniin tämäkin maa alkoi tuntua ahtaalta. Ensimäisenä vuonna Pahom\nkylvi vehnää ja sai hyvän sadon. Hän ihastui vehnän viljelykseen,\nmutta maaosuutta oli vähän. Ja sekin, mitä oli, oli oikeastaan\nkelpaamatonta. Siellä käytetään vehnän viljelykseen kesantomaata.\nKylvetään yhtenä tahi kahtena vuonna ja jätetään maa sitten taas\nlepäämään kunnes se uudestaan nurmettuu. Tämmöinen maa on hyvin\nhaluttua eikä sitä kaikille riitäkään. Siitä johtuu riitojakin.\nRikkaammat tahtovat itse kylvää, köyhät taas antavat kauppiaille\nmaksua vastaan. Pahomin mieli teki kylvää enemmän. Hän meni\nseuraavana vuonna kauppiaan puheille ja otti maata vuodeksi. Kylvi\nsuuremman määrän ja se menestyikin hyvin, mutta maa oli kaukana\nkylästä — vilja oli kuljetettava 15 virstan päähän. Hän näki\ntalonpoikien pitävän karjataloja ja rikastuvan. \"Tuo on aivan\ntoista\", ajattelee Pahom. \"Jospa minäkin ostaisin maata ikiomaksi\nja rakentaisin karjatalon! Silloin olisi kaikki reilassa.\" Ja Pahom\nalkoi miettiä, kuinka hän saisi ostetuksi maata omakseen.\n\nNäin eleli Pahom kolme vuotta. Vuokrasi maata, kylvi vehnää. Sadot\nolivat hyviä ja vehnä kelvollista ja niin kertyi rahaa säästöön.\nMikäpä olisi ollut eläessä. Mutta ikävältä tuntui Pahomista joka\nvuosi vuokrata ihmisiltä maata ja sen takia hääriä. Missä vain oli\nhyvää maata saatavissa, sinne talonpojat aina kiiruhtivat ja veivät\nkaikki. Jos ei ehtinyt saamaan maata, niin ei kylvämisestä tullut\nmitään. Sattuipa kolmantena vuonna niinkin, että hän oli kauppiaan\nkanssa ostanut laidunmaan talonpojilta ja he olivat sen jo kyntäneet,\nkun talonpojat rupesivat käräjöimään ja koko työ meni hukkaan. \"Jos\nolisi oma maa\", tuumi hän, \"niin en kumartaisi ketään ja kaikki\nmenisi hyvin.\"\n\nJa Pahom alkoi tiedustella, mistä saisi ostaa maata. Hän löysikin\nsopivan miehen. Tällä oli 500 desjatinaa omaa maata, mutta hän oli\njoutunut vaikeisiin asioihin ja myi nyt huokeasta. Pahom alkoi hieroa\nkauppaa hänen kanssaan. Asiaa pohdittiin ja viimein sovittiin 1500\nruplan kauppahinnasta, josta puolet saisi suorittaa myöhemmin. Kaikki\noli jo melkein sovittu, kun kerran Pahomin taloon poikkesi hevostaan\nsyöttämään ohi matkustava kauppias. Juotiin teetä, puheltiin.\nKauppias kertoo tulevansa kaukaa bashkiirien maasta. Siellä, — niin\nhän kertoo, — hän oli ostanut bashkiireilta maata noin viisi tuhatta\ndesjatinaa. Ja tuo kaikki oli tullut maksamaan vain tuhat ruplaa.\nPahom alkoi kysellä tarkemmin. Kauppias selitti. \"Minä saatoin vain\",\nhän kertoo, — \"ukot hyvälle mielelle, jakelin lahjoina viittoja\nja mattoja noin sadan ruplan arvosta ynnä laatikollisen teetä sekä\njuotin viiniä niille, jotka joivat, — ja niin otin 20 kopekalla\ndesjatinan\". Kauppias näyttää kauppakirjan. \"Maa\" — hän sanoo,\n— \"on joen varrella ja koko aro kasvaa sulkaheinää\". Pahom alkoi\ntiedustella, miten siellä kaikki oli. \"Maata\", — sanoo kauppias, —\n\"on siellä niin laajalti, ett'ei sitä vuodessakaan kierrä, ja kaikki\nse on bashkiirein omaa. Mutta kansa on typerää kuin pässit. Voi saada\nmelkein ilmaiseksi.\" \"No\", — ajattelee Pahom, — \"miksi ostaisin\ntuhannella ruplallani viisisataa desjatinaa ja velkaantuisin vielä\nlisäksi? Miten paljon saankaan siellä tuhannella ruplalla!\"\n\n\nV\n\nPahom tiedusti, mitä teitä bashkiirien luo mennään. Heti kauppiaan\nlähdettyä hän itsekin hankkiutui matkaan. Hän jätti talon vaimonsa\nhoitoon, suoritti matkavalmistukset ja lähti renkinsä kanssa\nliikkeelle. He poikkesivat kaupunkiin, ostivat laatikon teetä sekä\nlahjoja ja viiniä aivan niinkuin kauppias oli puhunut. Sitten\nalkoi matka. He kulkivat 500 virstaa. Seitsemäntenä vuorokautena\nhe saapuivat bashkiirilaisleiriin. Kaikki oli niin kuin kauppias\noli kertonut. He asuvat kaikki arolla joen varrella huopateltoissa.\nItse he eivät viljele maata eivätkä syö leipää. Karja ja hevoset\nliikkuvat arolla. Telttojen taakse on varsat sidottu kiinni ja niiden\nluo ajetaan emät kahdesti päivässä. He lypsävät tammoista maitoa\nja tekevät siitä kumysia. Eukot vatkaavat kumysia ja valmistavat\nsiitä juustoa, mutta miehet eivät tee muuta kuin juovat kumysia ja\nteetä, syövät lampaanlihaa ja soittelevat paimenpillejä. He kaikki\novat hyvinvoipia ja iloisia ja juhlivat kaiken kesää. Se on aivan\nsivistymätöntä kansaa eikä osaa venäjää, mutta muuten ystävällistä\nväkeä.\n\nHeti Pahomin nähtyään bashkiirit tulivat ulos teltoistaan ja\nkerääntyivät vieraan ympärille. Löydettiin tulkki. Pahom sanoi\nhänelle tulleensa maata tiedustamaan. Bashkiirit riemastuivat,\ntarttuivat Pahomiin, veivät hänet hyvään telttaan, panivat matoille\nistumaan, asettivat hänen alleen untuvatyynyjä, istuutuivat hänen\nympärilleen ja tarjosivat teetä sekä kumysia. He teurastivat pässin\nja syöttivät hänelle pässin lihaa. Pahom otti kärryistään lahjoja ja\nalkoi jaella niitä bashkiireille. Hän antoi heille lahjat ja jakoi\nheille teetä. Bashkiirit tulivat iloisiksi. He puhua purpattivat\nkeskenään pitkän aikaa ja käskivät sitten tulkin puhumaan.\n\n— He käskevät sanomaan sinulle, — lausui tulkki, että he pitävät\nsinusta ja että meillä on tapana tehdä vieraalle kaikin tavoin\nmieliksi sekä antaa vastalahjoja lahjoista. Sinä olet antanut meille\nlahjoja. Sano nyt, mikä meidän omaisuudestamme sinua miellyttää,\njotta voisimme antaa sinulle vastalahjan?\n\n— Enimmän minua täällä miellyttää maa, — sanoo Pahom. — Meillä on\nahdasta asua ja maakin on laihdutettua. Teillä sen sijaan on maata\npaljon ja se on hyvää. Enpä ole moista koskaan nähnytkään.\n\nTulkki käänsi tämän. Taas puhelivat bashkiirit kauan aikaa. Pahom\nei ymmärrä heidän puhettaan, mutta näkee, että he ovat iloissaan,\nhuutavat ja nauravat. Sitten he vaikenivat ja katsovat Pahomiin.\nTulkki puhuu:\n\n— He käskevät, — sanoo hän, — sinulle sanomaan, että he ovat\nvalmiit antamaan sinulle maata niin paljon kuin tahdot. Viittaa vain\nkädelläsi, minkä haluat, niin se on oleva sinun.\n\nHe puhelivat vielä ja rupesivat jostakin riitelemään. Pahom kysyi,\nmistä he kiistelevät. Tulkki sanoi:\n\n— Toiset sanovat, että maan suhteen on kysyttävä vanhimman mieltä ja\nett'ei voi antaa ilman hänen lupaansa. Toiset taas sanovat, että voi\nilman hänen lupaansakin antaa.\n\n\nVI\n\nBashkiirien väitellessä saapuu yht'äkkiä mies ketunnahkainen lakki\npäässä. Kaikki vaikenivat ja nousivat seisomaan. Ja tulkki sanoo:\n\n— Tämä on itse vanhin.\n\nPahom otti heti esille parhaan viitan ja antoi sen vanhimmalle\nsekä sen lisäksi viisi naulaa teetä. Vanhin otti lahjat vastaan ja\nistuutui parhaalle paikalle. Bashkiirit alkoivat heti puhua hänelle\njotakin. Vanhin kuunteli jonkun aikaa, nyökäytti päätään merkiksi,\nettä he vaikenisivat ja alkoi puhua Pahomille venäjäksi:\n\n— Miksikä ei, — sanoo hän, — kyllä se käy päinsä. Ota mistä\nhaluat. Maata on paljon.\n\n\"Kuinka minä voin ottaa niin paljon kuin haluan?\" ajattelee Pahom.\n\"Täytyy joka tapauksessa saada jonkunlainen vahvistus. Muutenhan he\nsaattavat sanoa, että tuo on minun, mutta ottaa sitten taas pois.\"\n\n— Kiitämme teitä, — hän sanoo, — hyvästä sanasta. Teillähän\non paljon maata, mutta minä tarvitsen vain vähäsen. Kunhan vain\ntietäisin, mikä on oleva minun omani. Olisi kuitenkin jollakin tavoin\neroitettava ja minun nimelleni kiinnitettävä. Kohtalommehan on muuten\nJumalan kädessä. Te, hyvät ihmiset, annatte nyt, mutta saattaahan\ntapahtua, että lapsenne taas ottavat pois.\n\n— Sinä olet oikeassa, — sanoo vanhin. — Voidaan kyllä hankkia\nkiinnitys.\n\nPahom alkoi puhua:\n\n— Kuulin äskettäin kauppiaan olleen teidän luonanne. Te lahjoititte\nhänellekin maata ja teitte kauppakirjan. Ettekö tekisi samoin\nminullekin.\n\nKaiken tämän vanhin ymmärsi.\n\n— Tuo käy kaikki päinsä, — sanoo hän. — Meillä on täällä kirjuri\nja sitten menemme kaupunkiin ja annamme painaa kaikki sinetit\npaperiin.\n\n— Ja mikä on hinta? — kysyy Pahom.\n\n— Hinta on meillä aina sama — tuhat ruplaa päivältä.\n\nPahom ei käsittänyt.\n\n— Mikä mitta se semmoinen on — päivä? Montako desjatinaa siinä on?\n\n— Sitä me emme osaa laskea. Me myymme päiväkaupalla. Minkä päivässä\nkierrät, se on sinun, ja hinta yhdeltä päivältä on tuhat ruplaa.\n\nPahom hämmästyi.\n\n— Mutta siitähän, — sanoo hän, — minkä päivässä kiertää, tulee\npaljon maata.\n\nVanhin naurahti.\n\n— Se on kaikki sinun, — sanoo hän. Yksi ehto vain: jos et päivässä\ntule takaisin sille paikalle, josta lähdet, niin olet menettänyt\nrahasi.\n\n— Kuinka sitten, — sanoo Pahom, — merkitään, mistä minä olen\nkulkenut?\n\n— Me asetumme paikalle, jonka sinä saat määrätä. Pysymme siinä sen\naikaa kuin sinä kuljet kehääsi. Ota sinä mukaasi kuokka ja merkitse\nne paikat, jotka on tarpeen, — kaiva käännepaikkoihin kuopat ja lado\nturpeita kasaan. Me vedämme sitten auralla vaon kuopalta toiselle.\nKierrä millainen kehä tahansa, kunhan vain ennen auringon laskua\ntulet sille paikalle, josta lähdit. Kaikki, minkä saat kierretyksi,\non sinun omasi.\n\nPahom riemastui. Päätettiin lähteä liikkeelle varhain aamulla.\nPuheltiin, juotiin vielä kumysia, syötiin pässinlihaa, juotiin\nvielä teetä. Tuli yö. Pahom sai ruveta nukkumaan untuvapatjalle ja\nbashkiirit hajaantuivat. Lupasivat tulla taas aamun sarastaessa\nkokoon ja lähteä ennen auringon nousua määräpaikalle.\n\n\nVII\n\nPahom paneutui untuvapatjoille, mutta uni ei ota tullakseen, — maa\non yhä mielessä. \"Sieppaanpa\", ajattelee hän, \"ison kaistaleen.\nKyllähän minä 50 virstaa päivässä kierrän. Nykyjään on päivä pitkä\nkuin vuosi. Kylläpä viiteenkymmeneen virstaan maata mahtuu! Huonomman\nmyyn tahi annan vuokralle, parhaan taas varaan itseäni varten. Hankin\npari kyntöhärkäparia, palkkaan pari renkiä, viljelen puolensataa\ndesjatinaa ja elätän karjaa muulla maallani.\"\n\nEi saanut Pahom unta koko yönä; vasta vähän ennen aamun sarastusta\nhän vaipui horroksiin. Heti horroksiin vaivuttuaan hän näki unen.\nHän on makaavinaan tuossa samassa teltassa ja kuulee jonkun\nulkopuolella nauraa hohottavan. Tekee mieli katsoa, kuka siellä\nnauraa. Hän nousee, menee ulos teltasta ja näkee, että äskeinen\nbashkiirein vanhin istuu teltan edustalla, pitelee molemmin käsin\nvatsaansa ja nauraa hohottaa niin että ihan kiemurtelee. Hän astuu\ntämän luo ja kysyy: \"Mitä naurat?\" Mutta samassa hän näkee, ett'ei\nse olekaan bashkiirein vanhin, vaan kauppias, joka äskettäin oli\nheille poikennut ja kertonut maasta. Tuskin hän ennätti kysyä\nkauppiaalta: \"Joko olet kauankin ollut täällä?\" — kun se ei enää\nollutkaan kauppias, vaan sama talonpoika, joka muinoin oli poikennut\nhänen luokseen etelästä palatessaan. Ja Pahom näkee, ett'ei se ole\noikeastaan talonpoikakaan, vaan että siinä istuu itse paholainen\nsarvineen ja kavioineen ja nauraa hohottaa, ja hänen edessään makaa\nmies paljain jaloin, paita ja housut yllä. Pahom katsoo tarkemmin,\nmikä mies se on, ja näkee, että mies on kuollut ja että se on —\nhän itse. Pahom kauhistui ja heräsi. \"Kaikenlaistahan sitä unissa\nnäkee!\" — ajattelee hän herättyään. Hän katsahti ympärilleen ja\nnäki avoimesta ovesta, että aamu rupeaa jo valkenemaan. \"Täytyy\nherättää väki\", ajattelee hän. \"On aika lähteä.\" Pahom nousi, herätti\nrenkinsä, joka nukkui rattailla, käski valjastamaan hevosen ja lähti\nbashkiireja herättämään.\n\n— On jo aika, — sanoo hän, — lähteä arolle maata eroittamaan.\n\nBashkiirit nousivat, kokoontuivat yhteen kaikki, ja vanhinkin saapui.\nHe rupesivat taas kumysia juomaan. Tahtoivat tarjota Pahomille teetä,\nmutta hän ei ruvennut sitä odottelemaan.\n\n— Mennään nyt, kun on kerran mentävä! — sanoi hän. — On jo aika.\n\n\nVIII\n\nBashkiirit tulivat kokoon, istuutuivat kuka hevosen selkään, kuka\nrattaille, — ja niin lähdettiin menemään. Pahom renkinsä kanssa ajoi\nomissa kärryissään ja heillä oli kuokka mukana. Kun he saapuivat\narolle, niin alkoi aamu juuri ruskottaa. He ajoivat eräälle kummulle,\nnousivat pois ajopeleistään ja hevosten selästä ja kokoontuivat\nyhteen ryhmään. Vanhin astui Pahomin luo ja osoitti kädellään.\n\n— Kas, tuo kaikki, niin pitkälle kuin silmä kantaa, on meidän maata,\n— sanoi hän. — Ota mikä enimmän miellyttää.\n\nPahomin silmät alkoivat palaa. Maa kasvoi kauttaaltaan sulkaheinää,\nse oli tasaista kuin kämmen ja mustaa kuin unikon siemen.\nKuoppakohdissa kasvoi erilaista ruohoa rinnan korkeudelle.\n\nVanhin otti ketunnahkaisen lakin päästään ja asetti sen maahan.\n\n— Tässä on merkki, — sanoi hän. — Tästä lähde, tähän tule. Minkä\nkierrät, sen saat itsellesi.\n\nPahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa,\nniin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä\ntiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä,\nveti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui\nlähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, —\nkaikkialla oli maa hyvää. \"Sama se, menen auringon nousua kohti\",\najattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja\nodotti auringon nousua taivaanrannan takaa. \"En laske yhtään aikaa\nhukkaan menemään\", ajattelee hän. — \"Aamun vilpoisuudessa on\nhelpompi kulkeakin.\" Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä\ntaivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan\narolle.\n\nPahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti.\nHän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita\npäälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa.\nHän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan\nvielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.\n\nPahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa,\nväki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat.\nPahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui\npaitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma.\nHän katsahti aurinkoon — on jo aamiaisen aika.\n\n\"Yksi taival on nyt kulettu\", ajattelee Pahom, \"ja tämmöisiä menee\nneljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan.\nAnnahan kun riisun jalkineeni.\" Hän istahti, riisui saappaansa, pisti\nne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee:\n\"Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa\nvasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää.\nMitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee.\" Hän kulki vielä\nsuoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa\ntaakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja\njokin hiukan kimaltelee.\n\n\"No niin\", ajattelee Pahom, \"nyt olen kylliksi loitonnut tähän\nsuuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika\nlailla ja janottaakin.\" Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan,\nasetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti\njanonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan,\nsaapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli\nkuuma.\n\nPahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä\noli käsissä. \"Kas niin, täytyy levätä\", tuumii hän. Pahom pysähtyi\nja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut\nloikomaan, vaan ajatteli: \"Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa.\"\nJonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku\nhelppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma\nja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: \"Tunnin kärsin —\nsitten saan koko ikäni elää huoletta.\"\n\nHän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo\nkääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää.\nHän ajattelee: \"Tässä kasvaisi pellava mainiosti\" — ja hän kulki\nvielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse\nja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli\nkäynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin\ntuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. \"No, olen kulkenut pitkät\ntaipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi\", ajattelee Pahom.\nHän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on\njo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta\npari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. \"Ei\",\najattelee hän, \"vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy\nsittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian\nsuurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon.\"\n\nPahom kaivoi nopeasti kuopan ja suuntasi kulkunsa suoraan kumpua\nkohti.\n\n\nIX\n\nPahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata.\nHän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja\nja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää,\nmutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen\nauringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi.\n\"Voi\", ajattelee Pahom, \"enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa?\nEntäpä jos en ehdikään?\" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun,\nkatsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy\njo taivaanrantaa.\n\nPahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä\nvauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka\njälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat,\nvesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen.\n\"Ah\", ajattelee hän, \"olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko\nasian. En ehdi perille ennen päivän laskua...\" Ja pelko vaikutti,\nettä hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut\ntarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää\naivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla\ntakoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu\nvaltasi Pahomin ja hän ajattelee: \"Kunhan en vain pakahtuisi\nkuoliaaksi.\"\n\nKuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. \"Jos nyt pysähdyn,\nkun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen\", ajattelee hän.\nHän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee,\nkuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa\nhänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset\nvoimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se\non painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa\ntuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin\non aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat\nhänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen\nlakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa\nja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. \"Maata on\npaljon\", ajattelee hän, \"mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä\nolen hukassa. En ehdi...\"\n\nPahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain\noli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan\neteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin\nehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo,\nmutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo\nlaskeneen. Pahom voihkasi. \"Hukkaan meni vaivani\", ajatteli hän.\nHän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan\nhän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen,\nniin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja\njuoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja\nnäkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa\npidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän\nvoihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui\neteenpäin koskettaen käsillään lakkia.\n\n— Aika poika! — huudahti vanhin. — Sait paljon maata.\n\nPahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn,\nmutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.\n\nRenki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan — täsmälleen\nkolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, — ja\npeitti hänet multaan.\n\n\n\n\nKynttilä.\n\n\nTämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli\nsemmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat\nJumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä.\nPäällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat\norjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten\nkomentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.\n\nSemmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien\nvelvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se\noli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut\nmitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli\nherra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.\n\nUusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän\nitse oli perheellinen mies — hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa\nolevaa tytärtä — ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi\nestänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa\nluonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.\n\nAluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä.\nHän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi\ntiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle,\nmutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata\ntakaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla\ntalonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi\nkävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia\nmiehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja\npuhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä\nhäijymmäksi.\n\nAikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa\npelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin\nkaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään.\nPehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi\nettä näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen\ntähtensä kärsiä.\n\nTämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan\nalkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin\nsyrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:\n\n— Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii.\nEi se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!\n\nKerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä.\nPehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he\nkokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.\n\n— Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? — puhelivat he. — Hän\ntekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää\nhetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei\nkaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan\nja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin.\nAnisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän\ntulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta\nkuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä —\nsiinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin\nei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä\npuolin eikä ketään saa antaa ilmi!\n\nNäin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan\nmuu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen\nvaimonsa itselleen keittäjättäreksi.\n\nTämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän\ntuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat\nväärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.\n\n— En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! — sanoi hän. — Kuka\nsen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!\n\nHän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se\noli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri\npurskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama\nkasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.\n\nIllalla ukot taas tulivat yhteen ja Vasili alkoi puhua:\n\n— Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä.\n\"Olemme yksistä puolin\", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli,\nniin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä\nneuvoin vastustaa haukkaa. \"Ei anneta ilmi, pysytään lujina!\" —\nsanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan\nnahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä\nvarpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa,\nmutta yhden huomattiin olevan poissa. \"Kuka on poissa? Vanjka. No,\nvähät hänestä! Sitä sille pitikin!\" Niin tekin teitte. Kun kerran\npäätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun\nhän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin\nhänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja\npuolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!\n\nTämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat\ntodellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti\ntalonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään\nmaata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat\nsuureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta\nkeskustelemaan.\n\n— Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista\ntoimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! —\narvelivat he.\n\nSinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä\nkannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:\n\n— Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei\nole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka\nkäy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa — siksi hänet vielä paha\nperiikin. Täytyy kärsiä, veljet.\n\nVasili suuttui tästä puheesta:\n\n— Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen.\nTietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on\nkysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran\nsurmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa\nihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään\ntappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään,\nniin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä\nsiitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista\nlopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi\nsynti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään\nmene.\n\nMihejev lausui:\n\n— Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä\nitseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää;\npääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani\npuhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin\nJumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin\nkäsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se\ntarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri\ntarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista\nverellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet\nhävittäneesi pahan, mutta — kas! — paha sitäkin suurempi on mennyt\nsinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.\n\nNäin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet\nolivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas\nyhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan\nkärsiä.\n\nTalonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän.\nIllalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta\nilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia\ntalonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin\nkiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin\npaikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet\nnousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla\ntottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät\nkyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki\nkansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.\n\nPehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia\ntarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt\nleskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti\nhevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi\nteekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail\nSemjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui\nkylänvanhimman luokseen.\n\n— No, panitko talonpojat kyntämään?\n\n— Kyllä, Mihail Semjonytsh.\n\n— Menivätkö kaikki?\n\n— Kaikki menivät, minä itse määräsin heille työpaikat.\n\n— Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin\ntyötä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä\ntulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin\nhyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!\n\n— Hyvä on.\n\nKylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui\nhänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt,\nkuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:\n\n— Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat\nminusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä\nminä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden\nmieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen\non heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt\nmyöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle,\nmitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista\nkertoa kaikki, älä salaa mitään.\n\nKylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien\nluo pellolle.\n\nPehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman\nkanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi\nmiestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen\nedessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:\n\n— Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena\npyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.\n\nMihail Semjonovitsh ei huolinut vaimonsa puheista, vaan sanoi nauraen:\n\n— Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet\ntullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.\n\n— Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja\npäästä talonpojat.\n\n— Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei\npiiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!\n\nSemjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä\nhommaamaan.\n\nMihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta,\nkaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi\nkirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui\nsitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi\nitse kitaralla säestämään.\n\nNäin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä\nja laski leikkiä keittäjättären kanssa.\n\nKylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli\nnähnyt pellolla.\n\n— No, kyntävätkö? Saavatko tehdyksi sen verran kuin määräsin?\n\n— Enemmän kuin puolet on jo kynnetty.\n\n— Onko työ kunnollista?\n\n— Hyvästi näkyvät kyntävän. Ovat peloissaan.\n\n— Ja minkälaista on maa?\n\n— Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä\nhajoittelisi.\n\nPehtoori oli vähän aikaa vaiti.\n\n— No, mitä ne minusta sanovat? Haukkuvatko?\n\nKylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski\npuhumaan suun puhtaaksi.\n\n— Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot\nheidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta\njos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi.\nHoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!\n\nKeittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti\nonnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. \"Sama se\",\najatteli hän, \"eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon\ntotuuden, kun hän kerran sitä vaatii.\" Ja hän rohkaisi mielensä ja\nsanoi:\n\n— Nurisevat, Mihail Semjonytsh, nurisevat.\n\n— Mitä he sanovat? Kerro.\n\n— Sitä vaan, että te ette usko Jumalaan.\n\nPehtoori rupesi nauramaan.\n\n— Kuka sitä sanoi? — kysyi hän.\n\n— Kaikki sanovat sitä. Sanovat: \"hän on myynyt itsensä paholaiselle\".\n\nPehtooria nauratti.\n\n— Se on hyvä, — sanoi hän. — Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen\nsanoo. Mitä sanoo Vasjka?\n\nKylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan,\nmutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.\n\n— Vasili moittii teitä kaikkein enimmän, — sanoi hän.\n\n— Mitä hän sitten sanoo? Kerro kaikki.\n\n— Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä — sanoo Vasili — saa\nsangen äkillisen lopun.\n\n— Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa\nminua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä\ntehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?\n\n— Kaikki puhuvat pahaa.\n\n— Mitä ne puhuvat?\n\n— En minä ilkeä sanoa.\n\n— Mitä ilkeämistä siinä on! Sano pois vain, älä pelkää.\n\n— Ne sanovat: haljetkoon hänen mahansa ja vuotakoot suolet pellolle!\n\nMihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa\nhohottaa täyttä kurkkua.\n\n— Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän\nsanoi? Tishkako?\n\n— Eihän niistä kukaan hyvää puhunut, kaikki haukkuvat ja uhkaavat.\n\n— Entä Petrushka Mihejev? Mitä hän sanoo? Se iljetys kai haukkuu\nmyöskin?\n\n— Ei, Mihail Semjonytsh, Pjotr ei hauku.\n\n— Mitä hän sitten sanoo?\n\n— Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin\nkummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Mitä hän onkaan tehnyt! Kaikki talonpojatkin ihmettelevät.\n\n— Mitä hän sitten on tehnyt?\n\n— Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän\noli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä\nvälkkyi jotakin.\n\n— No?\n\n— Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään?\nViiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan,\nse palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi\npaita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee,\nmutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta\nkynttilä ei sammunut.\n\n— Ja mitä hän sanoi?\n\n— Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää\npääsiäistä ja alkoi taas laulaa.\n\n— Puhelitko hänen kanssaan?\n\n— En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja\nalkoivat pilkata häntä. \"Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko\nijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?\" sanoivat he.\n\n— Ja mitä hän siihen sanoi?\n\n— Hän sanoi vain: \"maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto\". Sitten hän\ntaas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja\nkynttilä paloi yhä eikä sammunut.\n\nPehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja\nvaipui mietteisiinsä.\n\nPitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja\nkylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla\nja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua\nhänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:\n\n— Hän on voittanut minut! Huonosti minulle nyt kävi!\n\nVaimo alkoi häntä taivutella:\n\n— Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan\nennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on\nniin araksi tehnyt?\n\n— Minä olen hukassa, — sanoi pehtoori. — Hän on voittanut minut.\n\nVaimo alkoi suuttua.\n\n— Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: \"hän on\nvoittanut, hän on voittanut\". Mene päästämään talonpojat kotiinsa,\nniin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.\n\nHevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia\npäästämään.\n\nMihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun\nhän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän\nväki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen\nnurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.\n\nPehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli\nkiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli\nihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas\nhevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään.\nHän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan,\nkun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten.\nPehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen\naidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän\nsattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.\n\nKun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa\nyht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle.\nMiehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään\nmaassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä\nolivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei\nollut jaksanut imeä sisäänsä.\n\nTalonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr\nMihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen,\nsulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan\nlaatikkoon ja vei herraskartanoon.\n\nHerra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien\npäivätyövelvollisuuden rahaveroksi.\n\nJa talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa,\nvaan hyvyydessä.\n\n\n\n\nKipinästä suuri palo.\n\n\nMaalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen.\nItse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja\nhänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo\nnaimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta\nmiehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo\noli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen\nja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö,\njoka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli\nIvanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo\nseitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla\nkylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15.\nNaisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä\npellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa\nriitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon\nkuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä\nolisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän\nnaapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin\npoika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.\n\nNiin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi,\nhe elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat\nseulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu\ntahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa\nja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan\nnaapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: \"älkää\npäästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken\". Eikä\nkoskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja\nlukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään\nruvettu.\n\nTämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat\nisännöidä, niin asiat muuttuivat.\n\nKaikki alkoi aivan tyhjästä.\n\nIvanin miniän kana alkoi munia aikaiseen. Nuorikko rupesi keräämään\nmunia pääsiäispyhiksi. Joka ainoa päivä hän kävi hakemassa munan\nliiterin alta vankkurien laatikosta. Mutta kerran lapset nähtävästi\npelästyttivät kanan, koska se lensi aidan yli naapurin puolelle\nja muni sinne. Nuorikko kuuli kanan kaakattavan, mutta ajattelu\nnyt ei ole aikaa, pitää siivota tupaa pyhiksi. Otan sitten, kun\njoudan pistäytymään ulos. Hän meni illalla katsomaan liiterin alta\nlaatikkoa, mutta siinä ei ollut munaa. Nuorikko alkoi kysellä\nanopilta ja langolta, olivatko nämä ottaneet munan. \"Ei\", sanovat\nnämä, \"emme ole ottaneet.\" Mutta Taraska, nuorin pojista, kertoo:\n\"Sinun tupsupää kanasi muni naapurin pihaan, siellä se kaakatti ja\nsieltä tuli.\" Nuorikko katsahti kanaansa. Se istuu kukon kera orrella\nsilmät kiinni, uneen vaipumassa. Teki mieli kysyä siltä, mihin se\noli muninut, mutta eihän se osaa vastata. Nuorikko lähti naapuriin.\nNaapurin vanha eukko tulee vastaan.\n\n— Mitä sinä tahdot, nuorikko?\n\n— Kuulehan, muori, — sanoo tämä, — eikö minun kanani ole tänään\nlentänyt teidän puolelle ja muninut tänne jonnekin?\n\n— Ei täällä ole semmoista näkynyt. Meidän omat kanamme ovat, Luojan\nkiitos, jo kauan aikaa munineet. Omat olemme korjanneet, vieraita\nemme tarvitse. Emme me käy toisten taloista munia pimittämässä.\n\nTämä puhe loukkasi nuorikkoa. Hän tuli sanoneeksi liian sanan, sai\nsiitä kaksi takaisin ja niin syntyi eukkojen kesken riita. Ivanin\nvaimo sattui kulkemaan siitä ohi kaivolta palatessaan ja puuttui\nmyöskin puheeseen. Gavrilon emäntä juoksi yhteen joukkoon ja alkoi\nnaapurin vaimoa nuhdella, mainitsi asioita, joissa oli perää, ja\npisti perättömiä sekaan. Säksätys kiihtyi yhä. Kaikki huutavat yhteen\nääneen ja syytävät kilpaa sanoja suustaan. Eikä siinä kauniita\nsanoja käytetä. Sinä olet senkin semmoinen, sinä taas olet varas\nja katulutka, sinä kidutat vanhaa appivaariasi nälällä, sinä olet\nvihoviimeinen rämppäkello.\n\n— Ja sinä olet kerjäläinen ja särit seulani! Meidän kanto-ieskin on\nsinulla, anna se pois!\n\nHe tarttuivat kanto-ikeeseen, jossa vesiämpärit riippuivat, vesi\nkaatui maahan, huivit repesivät ja tappelu oli valmis. Gavrilo palasi\npellolta ja alkoi puolustaa eukkoaan. Ivan poikineen juoksi myöskin\npaikalle ja yhtyi samaan mylläkkään. Hän oli vankka mies ja hajoitti\npian koko joukon. Gavrilolta hän nykäisi irti tukun partakarvoja.\nKansaa juoksi paikalle ja töin tuskin saatiin tappelu taukoamaan.\n\nSe oli alku.\n\nGavrilo kääri irti reväistyn partatupun paperiin ja lähti\nkunnantuomarin luo.\n\n— En minä, — sanoo hän, — ole itselleni partaa kirjavanaamaisen\nVanjkan revittäväksi kasvattanut.\n\nHänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja\njoutuu Siperiaan.\n\nSiitä alkoi viha.\n\nVanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta\nnuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:\n\n— Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa.\nAjatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta.\nLapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä\nmunasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja\njos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä\nparemmin puhumaan. Syntyi tappelu, — no niin, sattuuhan semmoistakin\nsyntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos\njatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.\n\nNuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa,\nvaan marisee vanhuuttaan.\n\nIvan ei antanut perään naapurilleen.\n\n— En minä ole hänen partaansa repinyt, — sanoi hän, — itse hän on\nsen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen\nja koko paidan. Tuossa se on.\n\nJa Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille\nettä kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi\nGavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta\nmutkitta Ivanin pojan syyksi. \"Me näimme\", sanoivat he, \"hänen\nmenevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että\nhän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa.\"\n\nAlkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja\ntappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat\nvanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin\nenemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita\nviruttivat.\n\nEnsin syyttelivät miehet aiheettomasti toisiaan, mutta alkoivat\nviimein todellakin varastella toisiltaan kaikkea, mikä vain oli\nhelposti vietävissä. Pian oppivat naiset ja lapsetkin saman konstin.\nJa elämä kävi yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ivan Sherbakov ja\nRampa-Gavrilo riitelivät sekä kyläkokouksissa että kunnanoikeudessa\nettä rauhantuomarin edessä, niin että viimein kaikki tuomaritkin\nheihin työlästyivät. Väliin toimitti Gavrilo Ivanin putkaan tahi\nhankki hänelle sakon niskaan, väliin taas onnistui Ivan tekemään\nsaman Gavrilolle. Ja mitä suurempia riettauksia he toisiaan vastaan\nkeksivät, sitä katkerammaksi kävi viha heidän välillään. Kun koirat\nkäyvät toistensa kimppuun, niin ne raivostuvat sitä enemmän, kuta\nkauemmin tappelevat. Koiraa lyödään takaapäin, mutta se luulee, että\ntoinen häntä puree, ja vimmastuu yhä enemmän. Niin nämä miehetkin.\nHe menevät käräjiin, heitä rangaistaan — jompaakumpaa — sakolla tahi\nvankeudella, ja tämä kaikki saa vain vihan heidän sydämissään yhä\nvoimakkaammaksi yltymään. \"Maltahan vain, kyllä minä tämän kaiken\nsinulle vielä maksan.\" Näin jatkuivat heidän välinsä kuusi vuotta.\nUkko vain uunilla puhui yhä samaa. Tähän tapaan hän varoitteli:\n\n— Mitä te teette, lapset? Jättäkää te pois kaikki vehkeilynne,\npitäkää kiinni asiasta, mutta älkää ihmisille vihoitelko, niin on\nparempi ollaksenne. Mitä enemmän annatte kiukulle valtaa, sitä\npahempi.\n\nMutta ukon puheet kaikuivat kuuroille korville.\n\nSeitsemäntenä vuonna syntyi taas juttu siitä, että Ivanin miniä\nrupesi häissä kaiken kansan kuullen häpäisemään Gavriloa syyttäen\nhäntä sangen riettaasta teosta. Gavrilo oli juovuksissa eikä jaksanut\nhillitä sydäntään, vaan löi muijaa niin pahasti, että tämä, joka oli\nraskaana, sai maata vuoteessa koko viikon. Ivan ilostui ja lähti\ntutkintotuomarin puheille. \"Nytpä pääsen naapuristani\", — tuumii\nhän. \"Ei hän voi välttää kuritushuonetta tahi Siperiaa.\" Mutta Ivanin\nasia ei ottanut luonnistuakseen. Tutkintotuomari ei ottanut valitusta\nkorviinsa, ja kun lyötyä tutkittiin, niin hänessä ei havaittu mitään\nvammoja ja hän oli taas jalkeilla. Ivan kääntyi rauhantuomarin\npuoleen. Tämä lykkäsi asian kunnanoikeuteen. Ivan puuhaili yhä\nasiansa hyväksi, juotti puoli ämpäriä makeata viinaa kirjurille ja\nkunnan esimiehelle, ja sai viimein aikaan, että Gavrilolle tuomittiin\nraippoja selkään. Tuomio luettiin oikeudessa julki Gavrilolle.\n\nKirjuri lukee: \"Oikeus on määrännyt, että talollista Gavrilo\nGordejevia on rangaistava kahdellakymmenellä raipan iskulla\nkunnallishallituksen edessä.\" Ivankin on kuulemassa päätöstä ja\nkatsoo Gavriloon, minkä vaikutuksen se tähän tekee. Gavrilo tuli\nkalmankalpeaksi, kääntyi ympäri ja meni eteiseen. Ivan tuli ulos\nhänen jälestään mennäkseen hevosensa luo ja kuuli Gavrilon sanovan:\n\n— Hyvä on, hän pieksättää minua selkään niin että se kipenöitsee;\nkunpahan ei sentään jokin hänelläkin piakkoin kipenöitsisi.\n\nNämä sanat kuultuaan Ivan heti palasi tuomarien luo.\n\n— Kuulkaa hyvät tuomarit! Hän uhkaa polttaa taloni. Hän sanoi sen\ntodistajien kuullen.\n\nGavrilo kutsuttiin sisälle.\n\n— Sanoitko tosiaankin niin?\n\n— En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän\nvallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja\nettä hän saa tehdä mitä tahansa.\n\nVielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja\nposkensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit\nihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. \"Kunhan hän vain ei\ntosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen\", —\najattelivat he.\n\nJa tuomari, vanha ukko, alkoi puhua:\n\n— Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan\nsinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti,\nniin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta?\nTunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa.\nSitten me muutamme tämän tuomion.\n\nTämän kuultuaan sanoi kirjuri:\n\n— Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen\npykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on\npantava täytäntöön.\n\nMutta tuomari ei huolinut kirjurin puheesta.\n\n— Älä siinä suutasi soita! — sanoi hän. — Tärkein pykälä,\nveliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on\nkäskenyt sopimaan.\n\nJa tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä\ntaipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.\n\n— Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, —\npoikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on\nkirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka\npitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa... Kyllä minä vielä\nvuorostani näytän Vanjkalle!\n\nGavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta,\nkääntyi ympäri ja meni ulos.\n\nOikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta\nmyöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui\nhevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat\nvielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle\nja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin\nGavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti\nkouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi\ntuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi\nhänelle sääliksi.\n\nHän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä\nhiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti,\nmutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni\nohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:\n\n— No? Tuomittiinko?\n\nIvan vastasi:\n\n— Tuomittiin saamaan kaksikymmentä raipan iskua.\n\nUkko puisteli päätään.\n\n— Huonosti sinä menettelet, Ivan, — sanoo hän. — Ohhoh, hyvin\nhuonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi\nhelpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?\n\n— Osaapa sitten vast'edes pysyä alallaan, — sanoi Ivan.\n\n— Kuinka hän pysyy alallaan? Mitä pahaa hän tekee enemmän kuin sinä?\n\n— Mitäkö hän on minulle tehnyt? — tulistui Ivan, Hän oli vähältä\ntappaa eukon. Ja nytkin hän uhkaili polttaa taloni. Pitäisikö häntä\nkiittää siitä?\n\nUkko huokasi ja puhkesi puhumaan:\n\n— Sinä Ivan kuljet kaiket maailmat, kun taas minä olen jo\nvuosikausia uunilla maannut. Sen vuoksi sinä luulet, että itse näet\nkaikki, mutta että minä en näe mitään. Ei, lapseni, sinä et näe\nmitään, sillä viha on pimentänyt silmäsi. Muitten synnit ovat sinulla\nsilmien edessä, mutta omat selän takana. Mitä sinä sanoitkaan:\nhän tekee pahaa! Jos hän yksin sitä tekisi, niin ei pahaa olisi\nolemassakaan. Syntyykö paha ihmisten kesken yhden toimesta? Siihen\ntarvitaan kaksi. Hänen huonoutensa sinä näet, mutta omaasi et\nhuomaa. Jos hän yksin olisi paha ja sinä olisit hyvä, niin pahaa ei\nolisikaan. Kuka hänen partansa repi? Kuka häntä oikeudesta toiseen\njuoksutti? Kaiken sinä sentään panet hänen syykseen. Sinä elät itse\nhuonosti, siksi asiatkin menevät huonosti. En minä, poikaseni, sillä\ntavoin ole elänyt enkä semmoista teille opettanut. Tiedätkö, miten me\nelimme hänen isäukkonsa kanssa? Elimme niinkuin naapurusten tulee.\nJos hänellä sattui olemaan puutos jauhoista, niin hänen eukkonsa\ntulee ja sanoo, että nyt, setä Frol, olisi tarvis jauhoja. No, mene\naittaan, nuorikko, — sanotaan hänelle, — ota sieltä niin paljon\nkuin tarvitset. Jos hänellä ei sattunut olemaan ketään, joka veisi\nhevoset hakaan, niin hän lähettää minun poikani niitä viemään. Kun\ntaas minulla on jostakin puute, niin menen hänen luokseen ja sanon:\nsetä Gordei, sitä ja sitä ja sitä on tarvis! — Ota, setä Frol! Näin\noli meillä asiat. Ja elämä luisti kevyesti. Mutta miten on nyt?\nKuulithan, kuinka sotamies äsken kertoi Plevnasta? Teidän välillänne\non nyt ankarampi sota kuin tuossa Plevnassa. Onko tämä mitään elämää?\nJa ajattele, mitä syntiä siitä seuraa! Sinä olet talollinen, sinä\nolet isäntä talossasi. Sinun on kaikesta vastattava. Mitä opetat sinä\nnaisillesi ja lapsillesi? Koiran kujeita. Äskettäin Taraska mokomakin\nräkänokka, räkytti täti Arinalle ja käytti kaikkein rumimpia sanoja,\nmutta äiti vain nauroi hänelle. Onko se hyvä? Sinunhan siitä on\nvastattava. Ajattelehan vähän sieluasikin. Niinkö on tehtävä? Sinä\nsanot minulle sanan, minä annan kaksi takaisin, sinä annat minulle\nkorvapuustin, minä annan sinulle kaksi. Ei, kultaseni, ei Kristus\nmeille tyhmille tätä opettanut, kun hän maan päällä eli. Jos sinulle\nsanotaan paha sana, niin hillitse sinä kielesi, kyllä toisen hänen\nomatuntonsa tuomitsee. Niin opetti meille Hän, meidän Herramme. Kun\nsinua lyödään korvalle, niin käännä sinä toinen: tuossa on, lyö\nminua, jos olen sen ansainnut. Silloin lyöjän omatunto herää. Hän\nlauhtuu ja kuuntelee sinua. Niin on Hän käskenyt meidän tekemään,\neikä ylvästelemään. Miksi olet vaiti? Puhunko oikein?\n\nIvan ei sanonut mitään, kuunteli vain.\n\nUkko sai yskäkohtauksen, sai vaivoin kakistaneeksi kurkkunsa selväksi\nja alkoi taas puhua:\n\n— Sinä luulet Kristuksen opettaneen meille pahaa. Meidän omaa\nhyväämmehän hän opetti. Ajatteleppa maallista elämääsi. Onko se\nollut parempaa vaiko huonompaa senjälkeen kuin tuo teidän Plevnanne\nalkoi? Laskehan vain, miten paljon omaisuutta olet kuluttanut\noikeudenkäyntiin, miten paljon matkoihin ja ruokarahoina. Poikasi\novat reippaita miehiä, sinä voisit elää hyvästi ja menestyisit\nmainiosti, mutta tulosi ovatkin vähenemässä. Miksi? Kaikki vain yhä\nsamasta syystä. Ylpeydestäsi se johtuu. Sinun pitäisi poikinesi olla\npeltoa kyntämässä ja itse toimittaa kylväminen, mutta sinut pahahenki\nlennättää tuomarin tahi jonkun nurkkasihteerin luo. Kun et kynnä\netkä kylvä oikeaan aikaan, niin ei maakaan kasva. Miksi ei kaurasta\nnyt tullut mitään? Milloin sinä sen kylvit? Nyt tulit kaupungista.\nMitä sait aikaan käräjöimiselläsi? Vahinkoa omaan niskaasi. Hehee,\npoikaseni! Pidä sinä vain huoli työstäsi, möyri poikinesi pellolla ja\npuuhaa pihassasi, ja jos joku sinua loukkaa, niin anna sinä anteeksi\nkuten Jumala käskee. Silloin on asiakin helposti autettu ja mielesi\naina kevyt.\n\nIvan oli vaiti.\n\n— Kuulehan, Vanja! Tottele minua, vanhaa miestä. Käy valjastamassa\nkimo ja lähde heti hallitukseen, lopeta siellä kaikki juttuaminen ja\npistäydy aamulla Gavrilon luo, tee hänen kanssaan sovinto ja kutsu\nhänet luoksesi, — huomennahan on pyhä, — tarjoa hänelle teetä, ota\npuoli tuoppia viinaa ja sopikaa kaikki vihat ikuisiksi ajoiksi ja\nsanokaa se naisillenne ja lapsillennekin.\n\nIvan huokasi ja ajatteli: \"Ukko on oikeassa\", ja hänen sydämensä\nheltyi. Hän ei vain tiedä, kuinka tuo kaikki olisi tehtävä, kuinka\nnyt saisi sovinnon syntymään.\n\nUkko sanoi taas aivan kuin arvaten Ivanin ajatukset:\n\n— Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa\nennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.\n\nVielä tahtoi ukko jotakin lausua, mutta ei saanut sanotuksi,\nsillä naiset tulivat tupaan ja alkoivat säkättää kuin harakat. He\nolivat jo kuulleet kaikki uutiset, sekä sen, miten Gavrilo oli\ntuomittu raipparangaistukseen, että senkin, miten hän oli uhkaillut\nmurhapolttoa. Kaiken he olivat ennättäneet kuulla ja pistää jo\nomiaankin joukkoon ja laidunpaikalla he olivat taas riidelleet\nGavrilon naisten kanssa. He rupesivat kertomaan, kuinka Gavrilon\nminiä oli heitä peloitellut tutkintotuomarilla. Tutkintotuomari on\nmuka Gavrilon puolella. Hän ottaa nyt jutun käsiinsä ja opettaja on\nmuka jo laatinut uuden syytekirjan itse keisarille Ivania vastaan ja\nsiinä on kaikki asiat selitetty, ja nyt joutuu toinen puoli Ivanin\ntilasta heille. Ivanin sydän paatui taas näitä puheita kuunnellessa\neikä hän enää ajatellut sopimista Gavrilon kanssa.\n\nIsännällä talossa on aina paljon tehtävää. Ivan ei ruvennut puheisiin\nnaisten kanssa, vaan nousi, poistui tuvasta, meni riiheen ja\nliiteriin. Kun hän oli asettanut kaikki kuntoon ja palasi pihaan, oli\naurinkokin jo laskenut ja pojat tulivat juuri pellolta. Ivan odotti\nheitä, kyseli töiden menoa, auttoi heitä hevosten riisumisessa,\npani vikaantuneet länget erilleen korjatakseen ne ja olisi vieläkin\npuuhaillut, joll'ei olisi tullut jo kovin pimeä. Ivan heitti vielä\nkarjalle rehua, avasi portin Taraskalle, joka oli lähdössä viemään\nhevosia yöksi hakaan, päästi hevoset pihasta ja sulki taas portin\nhuolellisesti. \"Nyt illalliselle ja nukkumaan\", ajatteli Ivan, otti\nrevenneet länget käteensä ja lähti tupaan. Hän oli nyt unohtanut\nsekä Gavrilon että sen, mitä isä oli puhunut. Mutta juuri kun hän\ntarttui oven renkaaseen ja oli astumassa eteiseen, hän kuuli naapurin\naidan takana riitelevän käheällä äänellä. \"Mitä siitä pahalaisesta!\"\nhuutaa Gavrilo. \"Tappaa se pitäisi!\" Nämä sanat saivat Ivanissa\nkuohahtamaan kaiken entisen vihan naapuria vastaan. Hän jäi seisomaan\nja kuuntelemaan Gavrilon vihoittelua. Gavrilo vaikeni ja Ivan meni\ntupaan. Tupa on valaistu; nuorikko istuu nurkassa ja kehrää, vanha\nmummo puuhaa illallista, vanhin poika pujoittaa nauhoja virsuihin,\ntoinen istuu pöydän ääressä lukemassa, Taraska hankkiutuu hevosia\nviemään.\n\nTuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen\nviha olisi ikävänä toverina.\n\nIvan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja\nhaukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä\nvaltasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi\nkorjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka\ntämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä\nhuutanut: \"Tappaa se pitäisi!\"\n\nMummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen\nlyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja\nmeni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä\nsaattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo\npilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut\npuhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään,\najoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja\nkuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi\ntoisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan\nseisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat:\n\"Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi\".\n\n\"Ei se sääli itseäänkään\", ajattelee Ivan. \"Nyt ovat olleet\npouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä,\npistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä\njoudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei\npääsisi käsistä!\" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus,\nettä hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle\nja kiersi kulman taakse. \"Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka\nhänet tietää!\" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun\nhän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli\nnäkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin\nja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa,\nkuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten\nlehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat\nsiihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi\njonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.\n\n\"Ei se näy olleen mitään\", tuumi Ivan, \"mutta teenpä kuitenkin\nkierrokseni.\" Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla\non virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule\nomia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan — kas!\nÄskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla — ja katosi\nsitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti\nsamalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies,\njolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää\nkädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti\nhakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin\naskelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. \"No niin\",\najattelee hän, \"nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!\"\n\nEi ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän\nkirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin\nedellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana\ntulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat\nkattoa. Gavrilo seisoi vieressä — hänet näki nyt aivan selvästi.\n\nIvan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun.\n\"Nujerran hänet, — ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!\"\nMutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja\nniin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta\nlynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.\n\n— Et pääse karkuun! — huusi Ivan ja juoksi häntä kohti.\n\nJuuri kun hän oli tarttumaisillaan Gavriloa niskaan, livahti tämä\nhänen käsistään niin että vain takin lieve jäi Ivanin kouraan.\nLieve repesi ja Ivan kaatui. Hän hypähti heti pystyyn ja lähti taas\njuoksemaan huutaen: \"Poliisi! Ottakaa kiinni!\"\n\nEnnenkuin hän pääsi jaloilleen, oli Gavrilo jo ehtinyt oman\npihansa kohdalle, mutta siinä Ivan hänet saavutti. Hän oli juuri\nottamaisillaan Gavrilon kiinni, kun äkkiä tunsi päätänsä huimaavan\naivan kuin häntä olisi isketty kivellä kalloon. Gavrilo oli nimittäin\nnostanut maasta tammikalikan, ja kun Ivan juoksi hänen luokseen, niin\nhän iski tätä kaikin voimin päähän.\n\nIvan typertyi, hänen silmänsä kipenöivät, sitten kaikki pimeni ja hän\nhorjahti. Kun hän tointui, oli Gavrilo kadonnut, oli valoisata kuin\npäivällä ja hänen talostaan päin kuului jytinää ja ryskettä aivan\nkuin kone olisi ollut käynnissä. Ivan kääntyi ja näki, että hänen\ntakimainen liiterinsä oli ilmi tulessa ja sen viereinenkin vaja oli\njo syttynyt palamaan. Tuli ja savu laajenivat yhä ja savun mukana\nlenteli palavia olkihiutaleita tupaa kohti.\n\n\"Hyvät ihmiset, mitä tämä on?\" huudahti Ivan, kohotti ylös kätensä ja\nlöi ne sitten reisiänsä vasten. \"Eihän minun olisi tarvinnut muuta\nkuin temmata pois räystään alta ja polkea päälle! Mitä tämä on?\" —\ntoisti hän. Hän yritti huutamaan, mutta ääni takertui kurkkuun. Hän\nkoetti juosta, mutta jalat eivät tahtoneet totella, vaan pysähtelivät\nvuorotellen. Hän lähti astumaan, alkoi horjua, hengitys pysähtyi.\nJonkun aikaa seisottuaan ja henkeä vedettyään hän lähti taas\neteenpäin kulkemaan. Ennenkuin hän oli kiertänyt liiterin ja saapunut\npalopaikalle, oli toinenkin vaja leimahtanut ilmi liekkiin, tuli oli\njo tarttunut tuvan nurkkaan ja porttiin ja liekit leimusivat tuvasta\nulos, niin ett'ei voinut päästä sisälle. Kansaa oli kokoontunut suuri\njoukko, mutta ei mitään ollut tehtävissä. Naapurit kuljettivat ulos\ntavaroitaan ja ajoivat karjansa ulos pihasta. Ivanin talosta levisi\npalo Gavrilon taloon, tuuli yltyi ja vei tulen toiselle puolelle\ntietä. Puoli kylää paloi poroksi.\n\nIvanin talosta saatiin töin tuskin vanha ukko ulos kannetuksi. Muut\ntalon asukkaat pääsivät tulen kynsistä paitasillaan, mutta kaikki\nmuu joutui sen saaliiksi. Lukuunottamatta hevosia, jotka olivat\nyölaitumella, paloivat kaikki eläimet, yksinpä kanatkin orrellaan,\nrattaat, aurat, karhit, naisten tavara-arkut, vilja laareissaan,\nkaikki.\n\nGavrilon talossa ennätettiin pelastaa karja ja jonkun verran muutakin.\n\nPalo kesti kauan, kaiken yötä. Ivan seisoi talonsa ääressä, katseli\nja hoki vain: \"Mitä tämä on, hyvät ihmiset? Ei olisi tarvinnut muuta\nkuin temmata pois ja polkea päälle.\" Mutta kun tuvan katto romahti\nalas, niin hän tunkeutui aivan tulen luo, tarttui mustuneeseen\nhirteen ja alkoi vetää sitä. Naiset näkivät hänet ja alkoivat kutsua\nhäntä pois, mutta hän kiskoi hirren erilleen ja tarttui sen jälkeen\ntoiseen, mutta horjahti ja kaatui tuleen. Silloin hänen poikansa\nriensi paikalle ja veti hänet pois. Ivanin sekä parta että hiukset\nennättivät palaa, puku oli turmeltunut ja kädet vioittuneet eikä hän\ntuntenut mitään. \"Hän on surusta typertynyt\", sanoivat ihmiset. Palo\nalkoi vähitellen sammua, mutta Ivan seisoi yhä samalla paikalla ja\nhöpisi vain: \"Hyvät ihmiset, mitä tämä on? Olisi pitänyt vain temmata\npois.\"\n\nAamun koitteessa lähetti kylänvanhin poikansa Ivania kutsumaan.\n\n— Setä Ivan, isäsi on kuolemaisillaan, käski kutsumaan sinua\njäähyväisille.\n\nIvan oli unhoittanut isänsäkin eikä tajunnut, mitä hänelle puhuttiin.\n\n— Mikä isä? — sanoo hän. — Kuka kutsui?\n\n— Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa\nkuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja\nveti häntä kädestä.\n\nIvan lähti kulkemaan pojan jälessä.\n\nKun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen\npäälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten\nkylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.\n\nIvanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja\nlapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi\nlavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui\nsisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että\nhänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan\ntuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:\n\n— Mitä, Vanjatka, — sanoi hän, — enkö sinulle sanonut? Kuka\nsytytti kylän palamaan?\n\n— Hän, isä kulta, — sanoi Ivan, — hän. Minä yllätin hänet. Näin\nhänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta\nkuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei\nmitään onnettomuutta olisi tapahtunut.\n\n— Ivan, — sanoi ukko, — minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet\nkerran. Kuka on syyllinen?\n\nIvan kumartui isän yli eikä voinut puhua mitään,\n\n— Sano Jumalan kasvojen edessä: kuka on syyllinen? Mitä minä sinulle\npuhuin?\n\nNyt vasta Ivan tointui ja ymmärsi kaikki. Hän sanoi tuhisten nenäänsä:\n\n— Minä, isä kulta! — Sitten hän lankesi polvilleen isän eteen,\npurskahti itkuun ja sanoi:\n\n— Anna minulle anteeksi, isä. Minä olen syyllinen sinun ja Jumalan\nedessä.\n\nUkko alkoi liikuttaa käsiään, siirsi kynttilän vasempaan käteensä ja\nkoetti kohottaa oikean otsalleen tehdäkseen ristinmerkin, mutta ei\njaksanut viedä kättään ylös asti.\n\n— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — lausui hän ja loi taas silmänsä\npoikaan.\n\n— Vanjka, kuulehan!\n\n— Mitä, isä?\n\n— Mitä on nyt tehtävä?\n\nIvan itki yhä.\n\n— En tiedä, isä kulta, — sanoi hän. — Kuinka päästäänkään taas\nelämää alkamaan?\n\nUkko sulki silmänsä, liikutti huuliaan aivan kuin voimia kooten,\navasi sitten taas silmänsä ja sanoi:\n\n— Jumalan avulla pääsette kyllä elämään taas.\n\nVähän aikaa vaiti oltuaan ukko hymähti ja sanoi:\n\n— Muista, Vanja, että et sano, kuka sytytti. Älä ilmoita toisen\nsyntiä, niin Jumala antaa sinulle kaksi omaasi anteeksi.\n\nUkko tarttui kynttilään molemmin käsin, pani kädet ristiin sydämensä\npäälle, huokasi, oikaisihe ja kuoli.\n\nIvan ei ilmiantanut Gavriloa eikä kukaan saanut tietää, mistä\ntulipalo oli syntynyt.\n\nJa Ivanin sydän lauhtui Gavriloa kohtaan ja Gavrilo puolestaan\nihmetteli, että Ivan ei hänen rikostaan kenellekään ilmaissut. Alussa\nGavrilo pelkäsi häntä, mutta tottui sitten häneen. Riitaisuudet\nnaapurusten ja heidän perheittensä kesken lakkasivat. Sen aikaa\nkun taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa pihassa.\nKun sitten kylä taas oli kuntoon saatu ja talot vähän väljemmin\nsijoitettu, niin Ivan ja Gavrilo jäivät edelleen naapuruksiksi samaan\nkortteliin.\n\nIvan ja Gavrilo elivät nyt niinkuin naapurusten tulee ja niinkuin\nvanhukset olivat eläneet. Ja Ivan Sherbakov muistaa ukon neuvon ja\nJumalan käskyn, että tuli on sammutettava aivan alussa.\n\nJa jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän pyri sitä kostamaan,\nvaan koettaa saada asiat korjatuiksi. Ja jos joku sanoo hänelle\npahan sanan, niin hän ei koeta vastata vielä pahemmin, vaan koettaa\nopettaa toista välttämään pahoja sanoja ja opettaa samoin naisiaan ja\nlapsiaan. Ja Ivan Sherbakov parani ja hänen elämänsä tuli paremmaksi\nkuin koskaan ennen.\n\n\n\n"]