Postuumisti julkaistu novellikokoelma sisältää kertomuksia melankoliasta, köyhyydestä ja elämän epävarmuudesta. Tekstit kuvaavat kurjuutta, sodan aiheuttamaa tuskaa sekä kaipuuta kotiin sijoittuen osin sota-ajan kynnykselle ja rintamalle.
Eino Hosian 'Kukkivia hautoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3026. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KUKKIVIA HAUTOJA
Jälkeenjääneitä novelleja
Kirj.
EINO HOSIA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1945.
SISÄLLYS:
Veli Murhe ja minä Luokkakokouksen jälkeen Elämä ja leipä Kirkastusvuorelle
Syksy 1939. Syksy 1940.. Jäähyväiset kotiseudulle. Siellä, missä turvalliset tiet ovat loppuneet...
VELI MURHE JA MINÄ
Veli Murhe ja minä istuimme Puolikuun yöravintolassa, olimme istuneet illasta saakka, ja nyt oli jo myöhäinen yö. Tultuamme tänne olimme tilanneet kumpikin kolpakon olutta, mutta kannut oli jo aikoja sitten juotu tyhjiksi, emmekä me olleet uutta tilausta tehneet. Meillä ei ollut rahaa, ei yhtään killinkiä. Taskumme olivat aivan tyhjät. Oli huikaisevaa ajatella huomista päivää, koska siitä oli ikäänkuin jollakin tavoin kohtalon pakosta, jo ennakolta, eliminoitu pois kaikki banaali järjestys, joka samaa toistavana tekee porvarillisen elämän monelle niin hankalaksi elää. Meiltä, Veli Murheelta ja minulta, olivat karsiutuneet pois jopa säännölliset mokaajatkin, syöntimme kun riippui kokonaan onnellisesta sattumasta. Jos saimme jostakin rahaa, niin silloin tavallisesti poikkesimme johonkin iloiseen kuppilaan, jonka nurkassa soi gramofoni remakkaa, töksähtelevää säveltä.
Veli Murhe ja minä olimme eroamattomat. Joskus kyllä sattui, että hän poistui luotani tunniksi tai pariksi, väliin koko päiväksikin, mutta sitten hän pysytteli sitä kiinteämmin lähettyvilläni, kun jälleen tapasimme. Monet ihmettelivät, mitenkä lainkaan tulin toimeen Veli Murheen kanssa, mitä puhuimme keskenämme, kuinka päivämme vietimme! Pelasimmeko kenties shakkia tai ehkäpä mylly-mattia, kuten ukot köyhäintalon puutarhassa...? Kerrottiin, että me maleksimme yöravintoloissa tai meren rannoilla ja sataman rantakopeissa. Ja eukko, jolta olimme huoneen vuokranneet, levitteli meistä kaupungilla kummia asioita. Emme puhuneet koskaan mitään, olimme kummallisen hiljaisia, jopa synkkiä. Vain toisinaan, kun eukko oli kuunnellut erikoisen tarkkaan, keltainen, kuihtunut korvalehti tiukasti seinään painettuna, saattoi hän kuulla epämääräisiä murahteluja, huokauksia, kirouksiakin.
Tämä kaikki oli totta. Harhailimme missä milloinkin joskus hyvinkin myöhäiseen, ja kun sitten palasimme yhteiseen poikamiesasuntoomme, emme puhuneet mitään, emme kerrassaan mitään, istuimme vain pimenevässä huoneessa ja kuuntelimme yön suhisevia ääniä. Rakastimme kuunnella, Veli Murhe ja minä, varsinkin kukkien suhinaa pienestä puistosta, jossa olimme monta pitkää hetkeä viettäneet, ja toisaalta taas yöjunien etäistä kohua. Saatoimme kuunnella niitä liikkumattomana usein hyvin kauan pitkinä öinä, jotka vierivät ohitse kuten mustat, äänettömät vankkurit loppumattomalla iankaikkisuuden tiellä...
Olin jo tottunut Veli Murheen seuraan ja tuohon mielen melankoliseen, hiljaisen tuskalliseen aaltoiluun, jonka hänen läheisyytensä minussa synnytti. En pelännyt häntä. Pidin luonnollisena, melkein jollakin tavoin asiaan kuuluvana, että hän asui kanssani, tai jos hän oli ollut hetken, kaksi poissa seurastani, jälleen jossakin tuulisessa kadunkulmassa minuun liittyi. Olin jo aikoja sitten luopunut toivosta saada jonkin porvarillisen ammatin. Olin etsinyt työtä saamatta sitä. Olin vaeltanut turhaan ovelta ovelle... Olin kuunnellut suurien, yhteiskunnallisten laitosten vesirännien ääntä, yksitoikkoista tippumista — ja kyllästynyt, perinpohjin kyllästynyt. Elin rauhatonta ja irrallista elämää. Veli Murhe oli kuin varjo vierelläni, kuin minuun kahlein kytketty kaleeriorja. Sousimme raskaasti samaan tahtiin, samalla mustalla, käsien kuluttamalla kärsimyksen melalla — ja jossakin mahdottoman kaukana, usvan ja hämärän keskellä, kajasti ranta...
Ja kuitenkin olin tehnyt työtäkin, olin tehnyt työtä pelloilla ja tuntenut kuuman mullan juoksevan sormieni lomitse; olin tehnyt työtä loputtomien kiskojen vaiheilla ja nähnyt junien syöksyvän ohitseni kaukaisuuteen, minun tuntiessani vain hiestyneillä kasvoillani niiden aiheuttaman öljyisen ilmavirran; olin työskennellyt kirjurina ja sanomalehtimiehenä, aina yhtä rauhattomana, kuljeksivana ja alttiina outoon metafyysilliseen pohdiskeluun. Kerran nuoruudessani oli minulla hauras uskonnollinen unelma: mennä lähetyskouluun ja valmistua sitä tietä lähetyssaarnaajaksi.
Se haave oli itänyt tajunnassani kauan, olinpa joskus suorastaan kuvitellut, kuinka alkuasukasvenheessä vitkaan kulkisin mustaa, kuohuvaa Kongoa ylös villejä, salaperäisiä, pimeitä tienoita kohti... Eivätkä minuun sattuisi alkuasukkaiden myrkytetyt nuolet... Mutta tuo kaikki oli jäänyt haaveeksi kuten jää niin moni muukin seikka ja suunnitelma täällä maan päällä, se oli jäänyt vain hohtavaksi mielikuvaksi tajuntaani minun ajautuessani vähitellen omituisesti irti kaikesta. Ja nyt, tässä elämäni onnettomassa ja toivottomassa käänteessä olin työtön ja yksinäinen, ikäänkuin ulkopuolella yhteiskuntaa harhaileva, ainoana ystävänäni Veli Murhe.
Asunnostamme kulkeuduimme usein rauhattomina kaupungille. Istuimme viileitten, syyskesäisten puistojen penkeillä, harhailimme asemalle ja näimme siellä junan lähtevän ja katoavan kuin savun. Viimein illansuussa ajauduimme Puolikuun yöravintolaan, jossa nytkin istuimme kauan ikkunan ääressä.
Liikkumattomasta, sumuisesta yöstä nousivat eteemme katulyhtyjen suipot tulet kuin kaikkeutta kohti kohoavat muodottomiksi palaneet kädet. Tuijotimme niihin, Veli Murhe ja minä, loistaviin, värähtämättömiin tyhjyyden silmiin, jotka katsoivat ihmistä vastaan syksyn katujen sumumerestä. Meitä puistatti vilu. Huoneessa ei ollut liikettä, ei ääntä. Olimme Puolikuun viimeiset vieraat. Jossakin soi gramofoni särkynyttä säveltä, levyn kiertäessä kehäänsä tuskallisen mekaanisesti.
Pilvet olivat pudonneet vetenä maahan illan rajalla. Kadut olivat nyt kiiltävät ja märät, talot harmaat ja alakuloiset, kuin piiskaa saaneet — ihmiset vaelsivat varjoina. Kuu loisti. Ajurihevonen, vanha ja kyhmypolvinen, kulki väsyneesti kadulla kuun keltaisen, hauraan juovan poikki.
Me katsoimme ulos kadulle liikkumattomiin tyhjyyden silmiin, kunnes kaikki sumeni silmissämme punertavaksi hämäräksi. Silloin käänsimme katseemme jälleen huoneeseen, jossa istuimme. Sekin oli täynnä valjua, keinuvaa hämärää, joka oli olevinaan valoa. Huoneen katosta roikkui keltaisia, paperisia puolikuita, jotka tuskin huomattavasti heiluivat hiljaisessa ilmavirrassa solmuisten nuorien varassa.
Viereisessä huoneessa istui tuolilla lihava muori joka piti Puolikuun yöravintolaa. Hän näytti nukkuvan. Ruumiin piirteet erottuivat epäselvinä, mustina, möhkälemäisinä. Hämärässä näyttivät hänen punaiset kasvonsa sumean kiiltäviltä, elottomilta...
Puolikuun yöravintolassa ei milloinkaan soittanut orkesteri, eivätkä suhisseet vienosti serpentiinit. Siihen Puolikuun muorilla ei ollut varaa. Täällä oli sen sijaan hyvää olutta ja tulista, kirpaisevaa nestettä suikeissa pulloissa baarihyllyillä. Taannoin olivat sitä täällä nauttineet ne, joilla oli rahaa, mutta ne olivat jo hoippuneet pois. Vain me, Veli Murhe ja minä, joilla ei ollut rahaa, olimme jääneet vielä hetkeksi istumaan Puolikuun pöydän ääreen, ja meitä ympäröivät hiljaisuus ja alakuloiset mietteet. Paperiset puolikuut häilyivät hiljaa päittemme päällä...
Yhtäkkiä aloimme kuunnella. Korviimme kantautui epämääräistä suhinaa ja vikinää hiljaisuuden helmasta. Valehtelivatko korvamme, valehtelivatko silmämme? Suuria rottia alkoi loikkia esiin yöravintolan hämäristä nurkista punaisten ja keltaisten puolikuitten alle. Toiset hypähtelivät pyöreille pöydille; ne vikisivät ja lipoivat odottaen kieltään, toisten käydessä hyllyillä olevien pitkien, suikeitten pullojen kimppuun. Silmiemme edessä alkoivat mielettömät ja huimat orgiat, harmaitten, vikisevien rottien juhlat. Katselimme niitä niinkuin lumoutuneina.
Rotat joivat itsensä päihdyksiin ja sitten vuoroin melusivat, vuoroin torkkuivat ja oksentelivat pöytiensä ääressä. Puolikuun ravintolavieraista rotat olivat omaksuneet itselleen joukon inhimillisiä piirteitä. Meitä, Veli Murhetta ja minua, salaisesti hävetti tämä hämmästyttävä tarkkuus, tämä räikeä, aavemainen "röntgenkuva" inhimillisistä heikkouksista. Syvän inhon ja katkeruuden yhteistunne vapisutti meitä niinkuin myrsky paljaita, alastomia lokakuun puita...
Jostakin nurkasta alkoi samassa kuulua orkesterin soittoa: hyvin vienoa, tuskin ihmiskorvin tajuttavaa töksähtelevää musiikkia, kuin pienten kultaisten oljenkorsien lyöntiä. Mutta rotat sen kuulivat ja alkoivat kohta päihtyneinä tanssia, potkien jaloillaan joka suuntaan ja lykkien vatsallaan tanssipariaan eteenpäin tomuisella lattialla. Tästäkin olisi ihminen epäilemättä löytänyt itsensä... Kuului naurua, rottamaista hohotusta, joka tavallisesti päättyi epämääräiseen, tylsään, hermoja repivään vinkaisuun. Jotkut rotat suutelivat ja syleilivät toisiaan rivosti muiden nähden. Ja yhä uusia pulloja avattiin. Keltainen oljenkorsi putoili somasti kumahtaen rottarummun kylkeen. Punaisia, sinisiä ja valkeita serpentiinejä lensi suhisten eri suuntiin. Yksi lensi minun kaulaani; se oli oudon niljakas niinkuin mustekalan lonkero, ja sen kosketus tuntui ilkeältä. Irroitin sen vavahtaen itsestäni.
Mutta käteni äkillinen liike säikähdytti juhlivat rotat. Ne lähtivät hätäisesti ja hoippuen juoksemaan eri suuntiin. Yksi ainoa käteni liike oli tehnyt, tosin tietämättäni, lentävän komennuskunnan tehtävän. Pieni käden heilahdus vain — ja kaikki olivat tiessään... Kummallista! Tunsin olevani niinkuin Gulliver, joka koollaan ja pienillä teoillaan hämmästytti ja säikähdytti kovasti Liliputin kansaa. Oli jälleen hiljaista kaikki. Minä nousin ja pitelin päätäni. Olinko nukkunut? En tiennyt. Olin varmaan kuvitellut valveilla. Ajatukseni kulkivat kokonaan hajalla. Ruumistani vihloi nälkä, päätäni huimasi. Veli Murhekin nousi huokaisten ylös ja seisoi tällä hetkellä rinnallani mustana varjona, kajastuksenomaisena, kuin läiskänä seinällä... Tunsimme nälän ja kodittomuutemme painon. Sääli toisiamme kohtaan täytti aution mielemme. Syksy. Takanamme kaupungissa sammuivat valot.
Puolikuun muori havahtui samassa ja alkoi äkäisenä, valjuin naamoin, nostella pöydille mustia tuoleja. Ympäristö autioitui yhä enemmän. Paperiset puolikuut häilyivät vinhasti katossa. Oli kuin olisi tuuli kiertänyt läpi Puolikuun satuisen yöravintolan, jossa äsken oli esitetty irvokas näytelmä, julma kuvasarja, joka kaikesta huolimatta oli meistä tuntunut tutulta, inhimilliseltä. Sodanjälkeisen huvittelun tyhjä, haiseva tynnyri oli kuin käännetty edessämme sellaiseen asentoon, että me olimme nähneet sen kauhistavan pohjan, joka vieläkin etoi mieltämme. Mitä vielä saisimmekaan nähdä...?
Äänettöminä ja viluisina me hiivimme kadulle, siniseltä kuultavan yötaivaan alle. Huimaavan kaukana yläpuolellamme säkenöi joitakin harvoja, orpoja syystähtiä. Olimme kaupungin laitapuolella. Veli Murhe kulki aivan rinnallani heittäen pitkän, mustan varjon viistosti eteeni kuutamoiseen katuun. Jalkamme tuntuivat olevan paljosta istumisesta ja kylmästä kankeat; ne kopisivat kadun myhkyräkiviin niinkuin puujalat.
Kaikki oli hiljaista ja autiota ympärillämme, koko maailma. Kadulla, sammuvien lyhtyjen alla kulkivat kolisten vain viimeiset ajurinrattaat. Ne huojahtelivat edessämme hetken ja häipyivät sitten yön kasvavaan autiuteen — viimeiset ajurinrattaat...
Mitä tapahtuikaan maailmassa tämän hiljaisuuden helmassa? Eikö uhkaava kohu kantautunut korviimme maailman eri kolkilta — kaasutehtaista, joissa työskenneltiin kuumeisella kiireellä kolmessa vuorossa...? — No, ansaitsivathan noissa tehtaissa tuhannet ja taas tuhannet työmiehet itselleen ja perheelleen leivän. Mutta kuinka monelta niiden valmisteet olisivat vastaisuudessa ottava — hengen? — Eivätkö suurien sotasatamien valonheittäjien keilat jo epäluuloisina ja urkkien kierrelleet tähtitaivasta, näkyisikö missään vihollisinaan lähestyviä pommituskoneista, myrskyn vauhdilla tulevia...? Eikö koko yhteiskuntarakenne vapissut perustuksiaan myöten tyytymättömien joukkojen huudoista? Eikö tämäkin hetkellinen, öinen rauha ollut vain silmänlumetta, vain tähdillä koristeltu käärinliina, joka levittäytyi kärsivän ihmiskunnan ylle...? Kukapa sen tietää.
Me kuljimme ja vaikenimme.
Aamu tuli senkin yön perästä. Ennenkuin olin täysin edes valveilla, havaitsin hämärästi, että Veli Murhe oli havahtunut jo ennen minua, sillä vielä unen vallassa oleva sieluni aisti uupuneena hänen läheisyytensä. Hän oli yön kuluessa ikäänkuin kasvanut. Näytti kuin hänen ajatusten polttama päänsä olisi hiponut jo kattoa, joka yhteisessä vuokrahuoneessamme oli ahdistavan matalalla, syöksynyt humahtaen sen lävitse taivaan tuuliin, varjomaisen ruumiin samalla ojentuessa viileää korkeutta kohti niinkuin huimaava torni, jonka katkerista, pohjattoman epäilyn ja pettymyksen sumentamista ikkunoista minä saatoin katsoa äärettömän kauaksi eri suuntiin. Kauhistuin hengessäni. Koko maailma levisi allani saastuneena ja pöyhittynä kuin vanhan ilonaisen vuode... Suljin silmäni. Silloin näin sotaleirin tulia, joita eri tahoilta kohosi Kainin uhrisavun tavoin nähtäviini. — Eikö Suuri Opettaja ollut kerran sanonut, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, veljiämme? Mutta hänet oli ristiinnaulittu, ja maailma oli hänen oppinsa unohtanut... — Näin jo kaupunkejakin ja hengitin niiden tehdassavun myrkyttämää ilmaa. Joka taholta niitä kohti syöksyi tummia junia, ja niiden kaduilla aaltoili levottomia, liikehtiviä joukkoja. Näin rikkautta, köyhyyttä ja äärimmäistä hätää, näin likaa ja saastaa ja kauhistavaa väkivaltaa. Näin yhtäällä XX:nnen vuosisadan noita rovioiden syttyvän ja niihin kannettavan lukemattoman määrän kirjoja; toisaalla taas näin kirkkoja revittävän ja kuulin kansanjoukkojen huutavan alas Kristusta — ikäänkuin Hän ei olisi ollut jo kylliksi alhaalla, silvottuna ja poljettuna... Näin hirsipuita vankiloiden pihoilla, näin lisäksi pyövelin kirveen uudelleen otettavan käytäntöön, sen sukellettua päivänvaloon ihmiskunnan yhteisen, tunkkaisen ja pimeän ullakon luukusta. Pyövelin päähän pantiin kiiltävä, kauas näkyvä silinteri ja hänen käteensä mustat hansikkaat... Ja häneen katsottiin niinkuin Uuteen Messiakseen, joka olisi vapahtava summassa kaikkialla yhteiskunnat todistajista ja totuudenpuhujista, rikollisista ja tyytymättömistä... Näin myös ilmestyvän aivan uudenlaatuisia parittajia, kuohitsijoita ja selvänäkijöitä. Koko maailma oli humahtanut täyteen hulluinhuoneen tunnelmaa. Siellä vallitsi viha ja vaino ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Toisilta riistettiin leipä kädestä ja työnnettiin kaduille ja maanteille, toisten samaan aikaan ahtaessa sitä suunsa täyteen ja paisuvan muodottomiksi niinkuin Rabelais'n jättiläissankarit... Näin ahdistavia, tympeitä maakyliä, joissa juotiin ja rettelöitiin ja kohoteltiin näkyviin politiikan puolijumalia; näin myös talonpoikia, jotka kiroillen huojuivat pelloilla aurojensa jäljessä niinkuin kurjet pettävällä rämeellä. Heidän katkerat, vihaa henkivät huutonsa hukkuivat tasankojen äänettömyyteen... Yhdellä ihmiskunnan laidalla kuoli ihmisiä nälkään, toisella laidalla taas tuhottiin kypsynyt vehnäsato, kun ei saatu työnnetyksi sitä edullisesti maailmanmarkkinoille. Kamasaksat kiertelivät ympäri ja ilotytöt kaduilla ja siltojen vaiheilla turvautuivat torviin ja äänenvahvistajiin tehdessään tarjouksiaan. Tehtaat jyskyivät, junat kulkivat, siltojen teräs vonkui. Maailman melu oli huumaava, korvia särkevä. Mutta kaiken tämän melun, kohinan ja epätoivon keskellä kasvoi Kulttuurin ylistetty Puutarha, jossa luettiin ja mietiskeltiin ja jossa kaljupäiset professorit juhlallisina kumartuivat mikroskoopeilla tarkastamaan kasvien hermoja... Se muistutti epäilyttävästi suljettua luostarin puutarhaa, jonka käytävillä nunnat päivällä hurskaina ja rukousnauhaansa hypistellen käyskentelevät, mutta yöllä vaipuvat muurin yli tunkeutuneiden rakastajiensa syliin... Kulttuurista oli muodostumaisillaan hienostunut nautinnonväline muutamien harvojen käsissä. Kohta kai kansan suuret joukot katsoisivat siihen kuin hälisevä lapsijoukko lelukaupan ikkunaa...
Silmäni olivat kuin kaihin peitossa. Hämärsi. Humahdin takaisin alas. Oliko tämä unta, painajaisunta, joka oli niin tuttua kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmiselle. Vai todellisuuttako se oli. Mutta missä oli silloin elämän tarkoitus, hyvyys ja kauneus? Epätoivon kannustamana kapusin uudelleen ihmismurheen torniin ja katsoin jälleen. Oliko Saatana loihtinut silmäni? En nytkään nähnyt muuta kuin maailman synkän, murheellisen tilan ja sen helmassa ihmisten jokapäiväisen ankaran taistelun leivästä ja muusta. Mutta sitten näin kaukana vainioiden ihanassa yksinäisyydessä kukkia poimivan pienen lapsen, ja mieleni muuttui ihmeellisesti. Pieni lapsi äärettömyyden keskellä, keskellä vanhaa, saastunutta, sekasortoista maailmaa, jonka ylitse olivat tuhannet pilvet kulkeneet. Näin taivaanrantojen hehkuvan, etäisen kuullon, mieltä polttavan säteilyn. Näin kuuman tomun kohoavan Damaskon tieltä. Vaikka maailma yhä ympäröi minua mustana saartorenkaana, näin kuitenkin nyt eräässä kohdassa tulisen aukon, jota kohti katsoin. Se oli ikuisuuden portti, jonka edessä valkea, hohtava enkeli seisoi kädessään ikuisen toivon ja syvyyden avain...
Havahduin vihdoin todellisuuteen, arkipäivään. Nousin ja avasin ikkunan. Aamun sumea kirkkaus humahti kasvoilleni. Joen takana pistivät tehtaitten savupiiput esiin keinuvasta autereesta niinkuin liikkumattomiksi halpautuneet jättiläiskäsivarret. Auringon vahvenevaa valoa, junien etäistä kohua, autobussien jylyä ja salaperäistä, syksyistä suhinaa taivaassa ja maan päällä. Yksinäinen halkolotja joella.
Sillalla kulki kuorma-auto täynnä työmiehiä. Se saattoi jälleen mieleeni työn, jota olin vailla. Koko olemukseni tuntui ikäänkuin huutavan jotain työtä. Kyllin kauan olin jo viettänyt irrallista nälkäelämää. Pukeuduttuani lähdin sitä taas etsimään — kuinka monennen kerran, sitä en enää muistanut. Veli Murhe seurasi minua askel askeleelta kasvoillaan epäilevä, surumielinen, kuihtunut hymy.
Olin hämmentynyt ja nälkäinen, ajatukseni kiersivät huimaa, tolkutonta rataa. Meri oli harmaa, kaislat välkehtivät oudosti rantavedessä ja kaatuivat kahisten maalle päin. Mahdottoman loitolla etäisyydessä yhtyi kaksi harmaata, suunnatonta: avaruus ja meri. Katsoin siihen — suunnattomaan — tuntien omituisen laajan ja kipeän tunneaallon samalla koskettavan itseäni. Ajattelin myös ihmisen kohtaloa äärettömyyden edessä, ajattelin sitä surumielistä, epämääräistä hämärää, jossa hänen on pakko täällä maan päällä elää siksi, kunnes aika on tullut siirtyä toiseen hämärään...
Tunsin taas nälän outoa huumausta ja ajattelin nykyistä tilaani. Edellisenä syksynä olin ajautunut tähän aikaan maakyliin, joissa parhaillaan toimitettiin perunannostoa. Eräs sukulaiseni, joka viljeli maata juuri näillä seuduilla, otti minut tähän työhön. Pellot olivat mustia, melkein upottavia. Taivas oli alati sydentumma. Joka päivä satoi kovin. Kädet olivat kohmeessa. Kastuneet piiat nauroivat vihaisesti sateen läpi. Sinne en nyt tahtonut palata. Ja mitä siellä tekisinkään — työttömyyttä on nyt sielläkin, lyhyesti: maaseudun liikahtamaton elämä, aineellinen ja henkinen ahdistus. Kyllin kauan olin jo kitunut siellä maaseutusairauden kourissa...
Katsoin itseäni: vaatteeni roikkuivat höllinä ja riutuneina ruumiini ympärillä, kengänpohjani olivat kuluneet rikki, partani oli ajamaton. Ja silloin ensi kerran kouraantuntuvammin havaitsin, mitä minussa tapahtui, mihin olin ajautumassa, ellei muutosta tulisi. Jokin mahdoton ja ennentuntematon hipaisi minua sillä hetkellä. Tiesin, että minun oli kohta jätettävä huoneenikin, kun en voinut enää maksaa vuokraa. Mitä silloin tekisin, mihin menisin? Kaikki toiveet ja pyrkimykset oli jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan. Illusionit olivat karisseet kuin lehdet syyskuun puista... Minua kutsuivat jo suurten siltojen alustat ja kumoonkäännetyt venheet niinkuin muitakin kulkureita. Kutsuivat taivaan tuima, öinen korkeus ja tähtien kylmä, säihkyvä tyhjyys. Tunsin katkeruutta ja ajattelin kuolemaa. Siellä sinisessä äärettömyydessä kuvastuivat ihmeelliset tähtikasvot omaan kirkkauteensa, mutta täällä kulkevat vain tuntien tyhjät, harmaat purjeet kohisten ohitseni. Yksikään ääni ei tuntien purjeista huuda, yksikään käsi ei ojennu, yksikään porras ei elämän laiturille sinkoa, yksikään pieni tuntipursi ei jaksa ottaa minua mukaansa. Olen yksin ja odotan vain. Jossakin äärettömän kaukana, niin kaukana, ettei se enää kosketa minua, nousee huokaisten nostokurki, sammuu viimeinen lyhty, kaikuu nuoren naisen pehmeä nauru...
Havahduin vihdoin niinkuin unesta. Veli Murhe katsoi minuun läpi päivän tylyn, paljastavan valkeuden. Tunsin hänen katseensa painon koko olemuksessani. Siinä se on, ajattelin, Veli Murhe pitää minua jo vallassaan, vankinaan; kaikki onnettomuuteni alkoivat hänestä ja niiden on myös loputtava häneen. Jos vapautuisin hänestä yhdellä iskulla, yhdellä ainoalla kahleitten väkevällä riipaisulla, muuttuisi epäilemättä elämänikin toisenlaiseksi, saisi uuden muodon ja alkaisi virrata ennentuntematonta, raikasta uomaa pitkin. Tunsin tuon ihmeellisen hetken lähestyvän minua jo, vaikka se ei vielä ollutkaan käsillä. Tunsin olevani tri Jekyll'in kaltainen, joka kohta valmistuvan kummallisen ihmejuoman vaikutuksesta olisi saava tuntea rajun, kauhistavan, henkeä ja ruumista repivän muutoksen synkkää hurmaa.
Muistin kunnankirjuri-tuttavani, joka asui pienessä huvilassaan kaupungin ulkopuolella. Hän se oli joskus ennenkin auttanut minua hetkeksi vapautumaan veli painajaisestani, miksi ei hän auttaisi minua nytkin — tällä hetkellä.
Satamasta kantautui ääniä: kuorma-autojen jytyä, nostokurkien valitusta ja kahden lähtevän laivan kohua. Meri huokaili omassa äärettömyydessään.
Mutta minä lähdin rantatietä kulkemaan suoraan kirjurin huvilalle, kohisevien heinänummien äärelle. Veli Murhe seurasi minua vitkaan mustissa kuluneissa vaatteissaan kahisten. Syyspäivän aurinko loisti himmeästi hohtaen meren rannan kuolevaan heinikkoon. Ruskolevät tuoksuivat kirpeästi. Meri oli heittänyt rannalle kuihtuneita, katkenneita kaisloja.
Kaupungin maalaiskunnan kunnankirjuri, Pystykaulus-Fredrik, joksi häntä sanottiin, koska hän aina kulki päällystakin kaulus ylöskohotettuna niinkuin hänen olisi ollut ainainen vilu, vietti vapaahetkensä, päätettyänsä kunakin päivänä työnsä kunnallistoimistossa, vanhassa, pienessä huvilassaan Baudelairea lukien tai raskaissa, tummissa mietteissä, jotka harhailivat useimmiten mahdollisen ja mahdottoman, toden ja kuvitellun rajamailla. Kuitenkin hän joskus saattoi, humaltuessaan, siinä määrin unohtaa perusluonteensa, että antautui kevytmielisesti huvittelemaan kaupungin huonossa huudossa olevien naisten kanssa. Synnin kukat puhkesivat kukintaan hänen omassa elämässäänkin, joka tuli olemaan kummallisen kaksinaista; toisaalta hänen elämänvieraat mietteensä johdattivat hänet alituiseen loitolle elämän huohuvasta valtavirrasta, toisaalta taas alkoholi ja aistilliset nautinnot katkaisivat häneltä ikäänkuin tien kuvittelujen hämärään, äärettömään maailmaan. Hän katkeroitui ja rappeutui. Vuosien kuluessa olivat hänen kasvonsa kokonaan peittyneet punertavaan pöhöön, melkein siniseen kiiltoon, joka pani hänet ankarasti inhoamaan omien kasvojensa sanatonta juorua. Hän kaivautui sen tähden yhä syvemmälle ajatustensa houreiseen maailmaan unohtaakseen pöhöttyneet kasvonsa ja karvaat muistonsa, jotka näyttivät joka puolelta kaatuvan hänen ylitseen niinkuin inhoittavasti tuoksuva, mätänevä, raesateen lyömä musta kasvisto. Näin hän eli elämäänsä, kulki rantaa kohti kuten kaatumaisillaan oleva venhe merellä tai kuten tylyn tuulen pudottama puunlehti himmeästi kajastavassa lammikossa...
Mietin kulkiessani, kuinka minä, shakkipelin ja pullon ääressä huvilan verannalla istuen, viittaisin paisuvan uhman vallassa Veli Murheen pois... Viimeksi olin käynyt Pystykaulus-Fredrikin talossa eräänä myöhäisenä heinäkuun iltana. Olimme istuneet verannalla tuoksuvassa hämärässä. Alhaalta puutarhasta olivat loistaneet silmiimme kurjenmiekkojen, asterien ja keisarikukkien hehkuvat tulet. Etäisyyden taustalla oli näkynyt kaupunki ja meren tumma siinto sen takana. Tämän kaiken edessä me olimme keskustelleet ja maistelleet laseista tummanruskeata, kuohuvaa nestettä, jota Pystykaulus-Fredrik oli silloin tällöin kaatanut pitkänsuikeasta pullosta. Ja vähitellen me olimme tulleet melkein alakuloisiksi kukkien raskaasta, uuvuttavasta tuoksusta, ja meren kaukainen kajastus sekä heinänurmien hämärä väljyys olivat humahtaneet outona huumeena syvälle tajuumme. Tumma juomakin oli jättänyt jälkiänsä vereen; se oli kulkenut rauhattomana suonissa, kohisten. Kuin unessa olin nähnyt taivaan yli kulkevan kelmeitä, suunnattomia värisaittoja. Ja heinäisen lakeuden halki oli syöksynyt kaupungista pois yöjuna tummana ja nielevänä, sen pyörien huutaessa etäisten pääteasemien loputonta, ylpeää ikävää julki. Minun oli ollut kevyt olla, mutta samalla oli kuitenkin mieleni pohjalla aaltoillut selittämätön alakuloisuus. Kirjurikin oli muuttunut. Hän oli puhunut yhtämittaa, tuijottavin silmin, jotain tolkutonta, käsittämätöntä, tavoitellen samalla erästä Baudelairen outoa säettä, kunnes vihdoin oli uupunut pöytänsä ääreen. Keisarikukkien tulet olivat silloin jo raukeina sammuneet yöhön, mutta aika oli vyörynyt kohisten rataansa uneen sortuvan luomakunnan ylitse. Se oli kulkenut niinkuin päivien tarkoituksetonta joukkoa vaunuissansa vievä tumma juna tyhjyyttä päin. Ja minä olin astunut öisen, suloisen puutarhan piiriin kuin nuori eläin, ilman ajatuksia...
Kun tulin Pystykaulus-Fredrikin talon pihaan, näin, että sen ikkunat oli verholla peitetty ja että kummallinen aution vaikutelma henki kaikkialta vastaani. Koetin tuttua ovea, se ei auennut. Menin keittiönovelle. Pitkällisen laskutuksen jälkeen se vihdoin avautui, ja Pystykaulus-Fredrikin vanha, kuihtunut emännöitsijä pisti kasvonsa näkyville oviaukosta. Hän katsoi minua pitkään pienillä silmillään, joiden ilme oli kova ja liikkumaton. Ja kysymykseeni, onko kirjuri kotona, hän vastasi kalseasti:
— Hän on kuollut!
Kuollut! kertasin vieraalla äänellä. — Koska hän kuoli?
Kaksi viikkoa sitten. Ruumiin veivät kuorma-autolla pois...
Tunsin päätäni huimaavan. "Ruumiin veivät kuorma-autolla pois..." Nälkä riipoi koko olemustani. Kohta ehkä saavat viedä minut jonnekin — kaatopaikkaan. Silmissäni häilyi kuumaa usvaa. Nojauduin väsyneesti pihtipieleen. Ja siinä pienen autioituvan talon kynnyksellä, keskellä syksyä ja kuolemaa, kertoi Pystykaulus-Fredrikin vanha palvelija kirjurin yksinäisen ja hiljaisen lähdön.
Tämä mies, joka kulki päiviensä halki tummissa kuvitelmissa ja luki Baudelairea, tavattiin eräänä elokuun äänettömänä iltana, synkässä valohämyssä, kuolleena huoneessaan. Hän oli ollut puolittain polvillaan vuoteessa, kasvot tiukasti pielukseen painettuina, ja hänen kasvoillaan oli sillä hetkellä ollut samanlainen ilme kuin lapsella, joka kedolla nauraen painaa pienet kasvonsa kukkien ihmeelliseen, tuoksuvaan maailmaan. Tästä kummallisesta asennosta oli mustahilkkainen Kuolema hänet ottanut, tullut luokse ystävän lailla, ikäänkuin lyönyt olalle ja sanonut: "Lähde mukaani sinne, missä sinun ei tarvitse hävetä kasvojasi...!" Ja hän oli lähtenyt. Kahta päivää myöhemmin hänet oli nostettu puisessa arkussa huojuvaan kuorma-autoon ja viety jonnekin pois...
— Huomenna on huutokauppa, ilmoitti sitten vaimo. - Myyvät huvilan ja osan huonekaluja.
— Vai niin. Eikö sukulaisia vielä ole ilmaantunut? kysyin ivallisesti, kun tiesin, kuinka yksinäistä elämää Pystykaulus-Fredrik aina oli saanut viettää.
— On täti ja sisaren poika. He sen huutokaupan toimittavatkin.
— Vai he! Räjähdin äkkiä nauruun, syvältä rinnasta nousevaan kurjaan nauruun. Vaimo katsoi minua jälleen pitkään. Olin varmaan kovin kurjan näköinen: laiha, parta ajamaton,- vaatteet kuluneet, riippuvat. Sitä paitsi hän ehkä uskoi minun olevan humalassa. Hyvästiä sanomatta hoipuin yskien ja nikotellen kuolevan puutarhan halki takaisin tielle.
Ilta oli silloin jo aivan lähellä. Taivas oli peittynyt epämääräisiin värijuoviin, jotka kaatuivat muodottomina ja haaleina taivaankolkasta toiseen.
Meitä vastaan syöksyi kaupungista päin huojuvia busseja ja kuorma-autoja. Kuiva, keltainen tomu lensi suoraan kasvoillemme.
Sanomaton väsymys oli hiipinyt jalkoihimme. Ne nousivat vain vaivoin maasta ja olivat kovat ja tunnottomat niinkuin puujalat. Meren etäinen, ääretön siinto riipoi oudosti silmiämme; kaupungin paisuva humina kävi sieluun asti.
Eräs maalainen, joka ajoi vastaani raskailla vankkureillaan hoilaten ja remuten, tarjosi minulle pullostaan pari kylmää, kirpaisevaa spriiryyppyä.
Humala ja nälkä kuohuivat ruumiissani. Vaivuin kaupunkiin kulkiessani niin kuin villin, myrskyisen unen pohjaan. Aurinko oli jo silloin painautunut makuulle kuin laiska, hohtava satulehmä ympärillään iltaruskon säkenöivä, häilyvä heinä. Värit tummenivat kaikkialla. Näin, että hyvin etäällä kulkevassa junassa syttyivät äkkiä valot jokaisessa onnellisessa vaunussa. Näin myös, että laitakaupungin sokkeloista ajoi vastaani väkeviä, villejä naisia, jotka istuivat nuorien, kauniitten hevosten selässä alastomina, ihmeellisinä, kevytmielisinä. He syöksyivät niinkuin punainen myrskytuuli ohitseni kantaen käsissään hulmuilevia, kipinöiviä soihtuja... Mutta minä näin nälkäisenä vain heidän ruumiinsa, jotka olivat täynnä kutsuvaa kirpeyttä ja ihanaa valkeutta. Vielä senkin jälkeen, kun nuo ihmeelliset ratsastajat olivat häipyneet näkyvistäni, kadonneet kuin ilmestykset illan mustan ja väkevän aron helmaan, minä katsoin heidän jälkeensä ruumis täynnä kuumetta ja päihtymystä.
Mutta silloin ratsasti ohitseni kaupungista päin toinen matkue. Siinä huojui surkastuneitten aasien selässä ikivanhoja, riippurintaisia akkoja, jotka levittivät ympärilleen inhoittavien noitavoiteitten hajua. Heidän kuihtuneiden rintojensa suunnattoman pitkät päät säkenöivät niinkuin kullatut seipäänkärjet levittäen syyskuun mustalle, ehtoiselle tielle ja surkastuneiden aasien eteen salaperäistä, himmeää noitavaloa. Päästellen haalean punaisista, hampaattomista kidoistaan sihiseviä, käheitä ääniä akat ruoskivat aasejaan ammoin kuolleitten lampaitten luilla. He olivat kuin ikivanhojen, kuolleitten neekerinaisten joukko, joka aasien kohinassa ajoi Suuren Mustan Herran humuiseen, välkehtivään kraaliin, ikuisten, outojen tamburiinien kumeaan, syntiseen helinään...
Käännyin kiroten heistä pois ja lähdin hoippumaan eteenpäin pimenevällä tiellä, johon kuitenkin jo kaatui heijastus kaupungin valoista. Ensimmäiset laitapuolen rotteloiset talot jäivät jo taakseni kapeitten kujien himmeyteen. Oli alkanut tuulla. Idän taivaalla keinui surkea ja punainen kuunsirppi niinkuin avaruuden mereen uppoavasta tähtilaivasta heitetty yksinäinen, verinen pulloposti... Puskin silmät puolittain ummessa vasten tuulta, kädet löysässä nyrkissä. Päässäni humisi. Kummalliset harhanäyt ikäänkuin putosivat eteeni tielle. Joku rakki haukkui. Joskus häivähtivät illan himmeydestä eteeni Pystykaulus-Fredrikin muuttuneet kasvot totisina ja juhlallisina. Niissä elehti ikäänkuin ajattomuuden onnellisen harhailun suloinen väsymys.
Kaupunkiin tullessani huojuivat sumussa jo katulyhtyjen valot kuten vertyneet kirousnyrkit. Meri sen äärellä oli musta ja rauhaton, uponneiden laivojen puutunutta murhetta täynnä.
Ja äsken olivat muuttolintujen viiltävät jäähyväishuudot pudonneet maahan, kaukaisten, outojen maitten huumeesta raskaina. Pois olivat menneet lintujen autuaat saatot, jotka saivat humisten kulkea uusia suvia ja avaruuden rantoja kohti. Pois olivat menneet, mutta ihminen jäi, ihminen jäi kaipaamaan multaa ja tähtien rauhaa, kaipaamaan kirkkautta ja kuoleman kahleettomuutta.
Havahduin yhtäkkiä kuin unesta ikäänkuin ponnistautuen ylös jostakin hyvin syvältä. Katsoin ihmeissäni ympärilleni: laitakaupungin hämärät, kapeat kadut lainehtivat täynnä laihoja, repaleisia ihmisiä, jotka hätäisesti järjestäytyivät jonkinlaisiin riveihin. Ja yhä uusia ryysymekkoja sukeltautui esille pimeästä, uhkaavasta hökkelimerestä. Siinä oli kalpeita, partaisia, työttömiä miehiä kasvoissansa kärsimyksen liikahtamaton synkkyys; oli repaleisia äitejä; oli kurjia raajarikkoja ja omituisia, likaisia tunkioihmisiä. Kaikki he hoippuivat noihin riveihin, jotka häämöttivät harvojen katulyhtyjen ja kuunsirpin aavemaisessa valossa epäselvinä, muodottomina. Kuulin, että puuhattiin nälkämarssia halki iltaisen, humisevan kaupungin.
Nälkämarssi...!
Mikä juhlallinen, jylhä ja uhkaava sana! Mikä suunnaton kärsimyksen mystiikka siihen sisältyykään. Voi, minäkin olin työtön, minunkin oli nälkä, minäkin siis asettauduin riviin. Tahdoin upottautua siihen yhteiskärsimyksen väkevään virtaan, joka mustana ja eriskummallisena lainehti näiden ahtaitten, viheliäisten kujien yllä. Minä en ollut enää yksin murheineni, oli monta muuta, jotka tunsivat samaa ja elivät samassa kärsimysten kuilussa — monet syvemmässäkin kuin minä. Tällä hetkellä ei yksilö enää merkinnyt mitään, hän ei tuntenut enää omia kasvojaan, ei omaa pientä, rajoitettua tuskaansa: kaikkivaltias, mahtava yleissielu oli sulkenut hänet vapahtavaan kollektiiviseen piiriinsä, jossa yleistahto ohjasi ja määräsi kaiken.
Jonon etupäässä huojui taulu, jota kahdet laihat, jäntevät käsivarret kannattivat. Siinä oli kirjoitus:
"Työtä ja leipää kaikille!"
Niin, niin, työtä ja leipää... Minua huimasi. Katsoin sinne jonon etupäähän. Siellä huojuivat kelmeässä valossa terveitten, mutta työtä vailla olevien työmiesten rivit, täällä jonon loppupäässä sitä vastoin sairaat, kurjat raajarikot ja eriskummalliset, synkeät tunkioihmiset, jotka synnyttivät oudon vavahduksen koko olemuksessa, kun heihin katsoi. Halusin päästä etupäähän, mutta siellä olivat rivit jo sulkeutuneet lähtövalmiiksi. Minun oli jäätävä siihen, missä olin. Seisoin äänettömänä, vaatteet höllinä, päihtymyksestä havahtuen. Ympärillä olijat katsoivat minua syvällä epäluulolla, melkein vihalla, niinkuin vain voidaan katsoa kaulusköyhälistöläistä, jolla ei näytä olevan paikkaa enempää porvariston kuin varsinaisen proletariaatinkaan riveissä.
Kuunsirppi loisti idässä. Jossakin huimaavan kaukana sinisyydessä riippui syystähden arka katse. Tuulisissa betoniholveissa kyyristelivät kerjäläiset paljain päin ja rukoilevin, ojennetuin käsin. Joku huusi raivokkaasti. Etäämpänä jylisivät rattaat: siellä vietiin pois puukolla lyötyä miestä... Kadun himmeästi kajastavassa päässä, hyvin kaukana äärellisen ja äärettömän rajalla, olin näkevinäni Kristuksen kasvot, mutta varma en siitä ollut...
Havaitsin kuin unessa jonkun vanhan työläisvaimon seisovan rivissä suoraan edessäni ja katsovan kuihtuneesti hymyillen kuunsirppiä ja tähtien kaukaista kimmellystä. Hän oli hyvin vanha ja työn köyristämä. Hiukset, joita tuuli riuhtoi, olivat valkeat kuin lumi. Ja minut valtasi äkkiä vilu, syvä avuttomuuden tunne. Mutta syvällä tajunnan pohjalla vilahti ohimenevä ihana kuva, johon tartuin kuin suuressa hädässä... Lapsuuden puut häilyivät pehmeästi... Äiti katsoi minuun ja hymyili... Minä näin sen hymyn niinkuin autuaassa unessa leikkiessäni puiden alla. Askel rapisi hiekkaisella tiellä, jossa säkenöi taivainen valo... Sitten kuva vaipui takaisin tajunnan syvyyteen, ja minä tunsin äskeisen vilun ja avuttomuuden tunteen entistä alastomammin. Hermoni roikkuivat ikäänkuin irrallaan kylmässä, kirkkaassa illassa...
Tunsin huojuvani rivissä. Minun oli paha olla. Miksi ei nyt jo lähdetty liikkeelle halki kohisevan kaupungin...? Miksi ei se suuri, synkeä Kivityömies, joka oli asettunut johtoon, jo antanut lähtömerkkiä? Nälkärivistöt seisoivat liikkumattomina.
Eräs edessäni seisova nuorukainen piteli kädessään kirjaa; kumarruin katsomaan. Omituisesti järkyttyneenä näin, että se oli Pär Lagerkvistin "Kuolleet, jotka etsivät JUMALAA". Ehkäpä, nuorukainen hädässään uskoi, että me kaikki, jotka olimme asettuneet näihin huojuviin, odottaviin riveihin, olimme jo kuolleet ja kokoontuneet nyt yhdessä etsimään — emme leipää — vaan Jumalaa...! Kenties olikin niin, kenties... Maiset puitteet ympärillämme olivat romahtaneet alas kujalle, jota syrjäkadun hehkuvat lamput valaisivat. Epätoivo ajoi meitä ikuisuutta kohti. Ja kärsivä Kristus katsoi hymyillen ylhäältä ristinpuultaan...
Mutta sitten minua jälleen kosketti mainen murhe, jota joku runoilija on nimittänyt linnuksi, joka lentää ihmisen luokse Kuoleman kädeltä. Aloin uudelleen mielessäni pohtia, miksi ei jo lähdetty liikkeelle. Odotettiinko torvenpuhaltajia, jotka kultaisilla, välkkyvillä torvilla puhaltaisivat kurjuuden ja kuoleman marssin, soittaisivat nälän väkevän, kuumeisen hymnin... Hahaha! Aloin yhtäkkiä nauraa ja sitten oksentaa. Surkeat rivitoverini väistyivät minusta kauemmaksi, he kuiskailivat keskenään ja kolistelivat katukivitykseen kainalosauvojansa. Rivit jakautuivat sekä edestä että takaani. Yksikään likainen ja risainen hiha ei koskettanut minua enää. Tunsin jääväni huimaavan yksin. Koko katu lainehti edessäni. Kuunsirppi kiilsi. Jonkin etäisen tähden katse upposi maan murheeseen. Kaukana loistivat keskikaupungin valot, tuhansia kimmeltäviä valoja.
Sitten kantautui korviini kirouksia ja sadatuksia ja suuren väkijoukon aaltoilua. Havahduin. Tiesin, mitä tuo kaikki merkitsi: poliisiautot olivat ajaneet esiin... Kuului myös saapuvien hevosten kavioiden vimmaista kopsetta. Klop, klop, klop: ratsupoliisit!
Ne ajoivat suoraan ihmisjoukkoon. Koko tuo valtava, nälkäinen kurjuuden massa jakautui kahtia niinkuin syvyydestään laavaa purkava tulivuori... Kuului raivoisia, kuumia kiljahduksia, kirouksiakin. Hevoset kohosivat takajaloilleen. Poliisit horjuivat satuloissaan. Erästä heitettiin väkijoukosta kivellä. Hänen kasvoistaan valui veri. Muutamia laukauksia pamahti. Joku laiha, kuihtunut käsi huojahti ilmassa voimattomasti, kohosi hetkeksi katulyhdyn kelmeään valoon ja lyötiin sitten alas — tyhjyyteen...
— Barrikaadeille! huusi se jättiläismäinen Kivityömies, joka nälkärivistöjen edessä oli pidellyt varrellista vaatimustaulua. — Barrikaadeille! huusi hän toistamiseen käheästi.
Mutta silloin poliisit tarttuivat häneen, ja hänet vietiin raahaten pois.
Ja vähitellen nälkärivistöt katosivat kadulta. Pimeä, uhkaava hökkelirivi nieli ryysyisen, kurjan asujaimensa toisen toisensa jälkeen. Ahtaisiin kujiin humahti kummallista laajuutta. Silloin minäkin hoipuin pois.
Kuljin omituisesti irrallaan kaikesta. En tiennyt minne kuljin. Eräällä viheliäisellä, huonosti valaistulla, yksinäisellä syrjäkadulla tuli vastaani repaleinen ukko, joka katsoi minuun ohikulkiessaan mielettömin silmin. Äkkiä vanhus pysähtyi keskelle katua ja huusi vahvenevaan iltaan:
— KUKAAN MUU KUIN KRISTUS EI MEITÄ TAHDO AUTTAA, MUTTA HÄNEN KÄTENSÄ JA JALKANSA ON NAULATTU RISTINPUUHUN!
Repaleisen vanhuksen ääni oli kirkas ja selvä, sisäisen kärsimyksen paisuttama. Hartiat lyyhyssä hän häipyi iltaan. Minä tunsin olallani niinkuin raskaan käden painon ja syvän hämäännyksen vallassa hiivin pois. Illan laajenevan kaaren alta katsoivat minuun ajattomina syystähtien silmät. Hymyilin äkkiä vaisusti ja kaipasin kuumin käsin koskettaa multaa, iltaviileätä.
Kuljin yhä kummallisen itsetiedottomasti eteenpäin. Minulle ei jäänyt tästä iltaöisestä, toivottomasta harhailusta mitään selvää kuvaa. Syksyisessä iltayössä näytti koko läheinen ja kaukainen ympäröivä maailma keinuvan: kaupunki, sen talot ja tulet sekä välkehtivä, mereen vyöryvä virta. Katujen laidoilla paloivat orpoina harvat lyhdyt. Ne synnyttivät sumentuneessa tajunnassani yhtäkkiä kummallisen ja hurjan mielikuvan. Nuo keinuvassa syysyössä tolppiensa päissä harvassa roikkuvat keltaiset lyhtykuvut olivat niinkuin hirtettyjen kiinalaisten päitä, joiden ruumiit alhaalla kadulla eteenpäin syöksyvät autot olivat kiskaisseet alas. Kadut, joiden poikki kaatuivat mustina kajastuksen varjot, näyttivät olevan kuin päättömiä ruumiita täynnä ja ilman lainehtiva sumumeri avaruuden rantaa etsivien sielujen kohua, sielujen, joka olivat vapautuneet hamppuköyden kietomista vankiloistaan. Minunkin pääni keinui siellä syksyn viileässä, säkenöivässä sumumeressä, kylmien ja raakojen tuulien alla; minunkin sieluni harhaili siellä äärettömän rajalla; minäkin olin saanut lainsuojattoman pahantekijän kuoleman, ja ruumiini makasi nyt toisten ruumiitten joukossa kadulla varjojen peittämänä, kohisten kulkevien autojen tallattavana...
Ruumiini lävitse kävi puistattava humahdus, kun tuo harhakuva kulki villisti sumean tajuni halki. Tunnustelin käsin päätäni, tunnustelin ruumistani: kaikki ennallaan. Yhäkö tässä kuljin, ihmettelin. Miksi jatkaa tätä? Eihän tämä voinut olla elämää, eihän?
Jostakin syvältä humisevien iltaöisten katujen maailmasta sukeltautui sitten jälleen esiin Veli Murhekin. Hän oli vetänyt mustan hilkan, kuten kaasunaamarin, kokonaan kalpeitten, surumielisten kasvojensa peitoksi. Vain suuret silmät tähyilivät synkeinä ja valppaina kuluneen hilkan aukoista. Todellakin! Hän oli vähitellen muuttunut niin synkäksi, että hän muistutti jo Kuolemaa. Veli Murhe alkoi vanhaan tapaansa kulkea vierelläni, jolloin hänen pitkän, kauhtanamaisen takkinsa hiha hipaisi minua joskus hiljaa, oudon aineettomasti.
Useammin kuin kerran kuljin sitten Veli Murheen seuraamana mustan joen rantaan, mutta aina palasin takaisin kaupunkiin. Vaatteeni alkoivat jo käydä kosteiksi, sillä ohut yö laskeutui niihin kuin viileä sade. Ne takertuivat tiiviisti laihaa ruumistani vastaan. Minun oli vilu ja nälkä.
Ajattelin jo palata asuntooni, sikäli kuin minulla enää sellaista oli, kun tapasin autiolla Hevostorilla erään yksinäisen, työttömän köyhälistötytön. Hänen vaatteensa olivat yhtä kuluneet kuin minunkin, ja hänen suurien silmiensä ilme oli oudosti hajalla. Tytön nimi oli Elina. Hän sanoi sen minulle siinä autiolla Hevostorilla, lähellä juhtien juottopaikkaa, junien viipyvässä, etäisessä pauhussa. Mutta hänen kasvonsa ovat jälkeenpäin omituisesti haihtuneet pois muistini piiristä, muistan hänet vain eräästä hetkien jaksosta. En muista sitäkään, missä hänen kanssaan harhailin. Kaikesta siitä jäi mieleeni vain jollakin tavoin hämärä, usvainen kuva. Veli Murhe jättäytyi vähitellen jälkeemme. En lopulta nähnyt hänestä vilahdustakaan. Kuljimme kahden huimaavassa äänettömyydessä.
Emme puhuneet paljoa, mutta meitä sitoi toisiimme yhteinen nälkämme, yhteinen kohtalomme. Ja juuri nälkä ja vahveneva yö laskeutui olemuksiimme ihmeellisenä huumeena. Nojautuen toisiimme tunsimme toistemme ruumiista säteilevän omaamme kiihtyvää kaipuuta.
Kuljimme pitkin joen rantaa. Kuoleva, märkä heinikko löi meitä uupuneesti jalkoihin, mutta me emme tunteneet sitä. Hopeisessa iltayössä kohosi eteemme kuunsirpin hiutuvassa kajasteessa mustan, välkkyvän joen yli kaartuvana rautatiesillan betonikaan. Säihkyvänä seinänä näytti sillan takaa kohoavan taivaan laki — mittaamaton, sininen lakeus. Ja sillan alla keinui pysähtynyt heinälotja. Me soudimme siihen rannalla olleessa venheessä, ja siellä keinuvassa heinälotjassa, tuulen hiljaisessa kohinassa, viileässä betoniholvissa, suutelimme. Syystuuli vinkui orpona ympärillämme, mutta väreilevällä, mustalla virralla, suoraan edessämme, loisti kuunsirpin heikko, surumielinen kimallus.
Öisessä, pysähtyneessä heinälotjassa vietetystä ihmeellisten hetkien jaksosta juuri muistan tuon suloisen, köyhän olennon. Nukuimme lotjassa keskellä humisevaa virtaa, keskellä yötä, liki toisiamme. Vaivuimme niinkuin syvälle äärettömän unohduksen mereen, jolla ei pohjaa ollut. Ja yllämme hohtivat rautatiesillan ylpeät betonikaaret ja himmeä, salaperäinen taivas. Joskus kulki sillalla juna; kiitävien vaunujen valot heittivät silloin eteemme mustaan virtaan ihmeellisiä, haipuvia valokeiloja. Niin katosivat tummat, onnelliset junat yöhön, ja silta vaipui hetkeksi uneen...
Mutta paikoillaan keinuvassa lotjassa, korkean, sinertävän sillan viileässä, öisessä holvissa olimme me, työtön köyhälistötyttö ja minä, likaisin, kulunein vaattein. Toistemme läheisyydessä olimme hetkeksi unohtaneet nälkämme ja kurjuutemme tunnon. Oli vain ruumiin ja sielun syvä unohduksen tila, pohjaton horros.
Hiljaisen yötuulen mukana kantautui joen rannoilta lotjaan kuolevan heinän ja kukkien lemua. Jossakin edempänä sulautui joki mereen...
Kaupungin valot loistivat loitolta joen kahden puolen kylmänä, hohtavana valomerenä. Kaikki oli kuin ihanaa satua. Katulyhtyjen mystilliset rivit johtivat ikäänkuin äärettömään. Ja se tehdas, jonka me näimme virralle, oli kuin pimeässä palava juna. Siniset liekit ikäänkuin syöksyivät jo ulos pauhaavien vaunujen ikkunoista, ja jonakin hetkenä olisi juna varmaankin jo räjähtäen sortuva veteen...
Voi tätä yötä! Voisiko nukkua nyt, kun kaikki kauneus oli ikäänkuin kasaantunut pienen kaupungin ja ihmisen ylle! Tunsimme oman veremme kiihkeän, ihmeellisen rytmin ja kuuntelimme kaikkeuden rannatonta huminaa. Himmeitä tähtivenheitä kimmeltävin purjein huojui avaruuden mittaamattomassa meressä. Kuun tuimasti kuultava sirppi oli terävä ja käyrä, taivaan usvaheinää niittämään valmis. Jostakin hyvin loitolta ja korkealta kantautui kurkilauman raskas siipien kohina.
Valot sammuivat vähitellen ympäriltämme toinen toisensa jälkeen. Kuunsirppikin väistyi pois. Virta tuli äkkiä kovin mustaksi. Tuulet seisahtuivat. Välkkyvien kiskojen humina taukosi. Silta nukkui. Heinät tuoksuivat lotjassa. Tyttö hengitti kiivaasti, suljetuin silmin. Heinänkorret kuiskivat toisilleen kaipauksen ja ikävän hauraita ja pehmeitä sanoja. Ruumiin pohjaton, sisäinen horros... Kaukana tummalla rannalla vielä jonkin auton katoava valokeila. Sitten tuli aivan pimeä. Yö. Hiljaisuus.
Joku heitti ylitsemme aamun kuten läpinäkyvän, hohtavan vaatteen.
Avasin silmäni ja näin taivaan aamuisen, ohuen kirkkauden viileän sillan varjoista. Joki oli aivan tyyni; sen yllä lepäsi syysaamun odotus. Näin lähelläni tytön kasvot, jotka olivat vielä syvällä unessa. Ne kuulsivat silmiini niinkuin vihreän veden lävitse...
Heinälotja oli liikkumaton. Siltakin yllämme nukkui vielä. Katsoin sitä, sen ylpeitä, väkeviä teräskaarteita ja sinertävää betoniholvia. Kuinka tunsinkaan rakastavani sitä! Kohta olisi kulkeva sen ylitse aamun ensimmäinen, onnellinen juna, jonka vaunujen ikkunat kuvastaisivat säihkyen taivasta, aamua ja havahtuvia tehtaanpiippuja. Kuinka ihanaa olisi olla aamu, joka saa kiertää läpikuultavaan verhoonsa kaupungit, junat ja tehtaiden piiput ja joka saa hiljaa liukua sähköjohtojen humisevissa sokkeloissa ja etäisten, äänettömien kylien yllä, kaikkien nukkuvien silmien yllä...! Kuinka onnellista olisi päästä sen suhisevien enkelinsiipien päällä pois puristaen kädessään muistojen haipuvaa, ohenevaa kortta, katkeraa kuin yrtti...!
Samassa lähestyi siltaa ensimmäinen juna kaupungista päin. Korviini kantautui jo kiskojen viiltävä humina. Kurottaen päätäni näin vaunujen ikkunat ja väkevän, kohisevan veturin. Silta yllämme humisi hetken kumeasti, ja niin oli juna syöksynyt sen yli äärettömän kauas. Kuinka tällä hetkellä tunsin rakastavani junaakin, joka tummin teräsjäsenin saa syöksyä keskelle aamua! Jospa saisin kerran pikajunassa kulkea keskelle kaukaisten maailmankaupunkien pauhua, keskelle huimaavien betoniseinien ja sähkövirtojen kuumaa huumausta...
Sininen rautatiesilta yllämme oli syttynyt jo junien jylisevään riemuun. Kiskot kumisivat lakkaamatta. Mutta minuun oli jo ehtinyt hiipiä kipeä alakuloisuus. Tunsin jälleen olevani kuten vanki, käsistä ja jaloista kahlehdittu. Heinälotja keinui heränneessä tuulivirissä. Äkillisen tuskan huumassa koetin saada vielä unenhäiveestä kiinni, mutta en onnistunut siinä enää. Ja niin jatkui hermojen heltymätön kapina.
Mieleni pohjalla liikkui jo sekasortoisia muistikuvia eilisestä päivästä, sen toivottomasta harhailusta. Työn etsintää, kuollut Pystykaulus-Fredrik, päihtymystä, hourailua, nälkämarssi ja lopuksi nuori, työtön köyhälistötyttö... Kuinka paljon kärsimystä, hapuilua, etsimistä ja sisäistä jännitystä saattaakaan mahtua yhteen ainoaan tyhjään päivään! Olin kuulevinani jälleen Veli Murheen askelten laahustavan kaiun, ja syvä, ahdistava surumielisyys, liikahtamaton melankolia täytti mieleni.
Katsoin tyttöä aivan läheltä, säälimättömästi. Näin, että hänen kasvojensa öinen kauneus oli paljastavassa aamuvalossa jollakin tavoin väljähtynyttä, karkeaa, heinänkorret olivat unen aikana armottomasti painaneet hänen kasvojensa yli vahvoja, punertavia juovia. Hänen nuori ruumiinsa oli vielä kokonaan viileässä unessa. Katsoin hänen jäseniäänkin samalla sisäisellä ilmeellä kuin äsken olin katsonut hänen kasvojaan. Siinä ne lepäsivät edessäni keinuvan heinälotjan pohjalla nälkäisinä, kuluneiden vaatteiden puolittain verhoamina, jo syntymästään asti proletarisoituina...
Tyttö tunsi nukkuessaan katseeni painon. Hän tuli levottomaksi ja heräsi viimein. Tuo köyhä olento katsoi minuun silmät täynnä kuumaa säikähdystä, mutta sitten hän näytti muistavan kuluneen kauniin yön. Hän hymyili äkkiä pehmeästi, niinkuin vielä unen lävitse, ja sanoi uupuneesti:
— Älä katso minuun nyt. Olen varmaankin ruma?
En vastannut siihen mitään, hymyilin vain tylysti. Mutta samalla minunkin mieleni pohjalla lainehti omituinen ajatussäikähdys. Kuinka kaukana meistä nyt kuohuikaan se pohjaton unohduksen meri, johon olimme suloisessa hurmiossa vaipuneet yöllä!
Kaupungista kuului kohua. Ensimmäinen bussi suhahti keinuen rantatiellä. Autiolle rantatorille pystytettiin värikästä sirkustelttaa. Kohta siellä kirkuisi Pelle, paisuisivat ponnistuksesta atleetin lihakset ja pyörisi humisten valaistu, satumainen Maailmanpyörä... Tällä hetkellä tahtoisin nousta siihen — humisevaan, kimmeltävään Maailmanpyörään, ja Saatana näyttäisi minulle Pyörän huimassa kierroksessa etäisen maailman kauneuden ja sen päihdyttävän loiston... Mutta Maailmanpyörän ihana satukierros maksoi markan, ja sitä minulla ei tällä hetkellä ollut. Minä saisin vain seisoa maassa, sirkusteltan ulkopuolella, kaiken keskellä ja kuitenkin yksin — ja kuunnella sähköratojen ihmeellistä kohinaa yläpuoleltani...
Katsoin sumuiselle joelle, josta oli jo liukunut pois varhaisaamun hauras, sanomaton kirkkaus. Se oli nyt samea ja syksyinen. Mutta minä uneksin kuumasti, että tuo joki oli Uusi Ganges, jonka rannoille näin suuren joukon nuoria ihmisiä kiiruhtavan, pestäkseen itsensä virran pyhässä vedessä puhtaiksi vuosisadan saastasta, liasta ja vihasta... Eivätkä he pelänneet, vaikka maailma jyrisi sähköisenä kuin rajuilman kourissa ja kaasutehtaat työskentelivät kolmessa vuorossa kaikkialla heidän ympärillään. Ei, he eivät tunteneet ahdistusta, pelkoa eivätkä sairasta murhetta, sillä uusi aika eli heissä. He olivat rohkeitten ja väkevien suku!
Tiesin, että kohta tulisivat kaupunkiin yöpyneet lotjamiehet ja kuljettaisivat lotjan alas jokisuulle, lähelle ulkosatamaa ja merta. Sitä ennen täytyisi meidän poistua sieltä. Mutta minä halusin istua vielä hetken suloisissa heinissä. Tunsin tytön katsovan minuun tutkivasti.
Silloin kulki olemukseni lävitse tuttu värähdys. Katseeni liukui tahtomattani joen laidoille, joissa kulottunut heinä kalseasti häilyi, ja siellä rannalla, lähellä siltaa, näin Veli Murheen istuvan. Odottaessaan minua hän pesi jalkojaan kimaltelevassa vedessä.
Minut valtasi äkkiä silmitön raivo. Tiesin hetkeni tulleen, sen hetken, jota olin ajatellut eilen meren rannalla. En tarvinnut, en kaivannut enää Veli Murheen itsepintaista ystävyyttä, painajaisseuraa. Tahdoin päästä siitä vihdoin irti.
Samassa ponnahdin ylös ja syöksyin virtaan. Kuulin takaani tytön hätääntyneen kirkaisun. Se tunkeutui luokseni läpi aamun naurettavan avuttomana ja ohuena. Nauroin ääneeni, raivokkaasti. En aikonut hukuttaa itseäni. Vesi oli kylmää, se tunkeutui sumuisena sieluuni asti. Mutta kuuma raivo kantoi kangistuvat jäseneni kuitenkin rannalle.
Nousin rannalle silmissäni punainen kaihi ja ruumiissani kuolleitten kaislojen lemu. Veli Murhe pesi yhä likaisia jalkojaan niinkuin minuun kytketty kaksoisolento. Hän kyyristeli rantakivien välissä eikä katsonut minuun.
Tempasin ylempää kiskojen vierestä hylätyn ratapölkyn ja löin sillä paisuvan kiihkon vallassa Veli Murhetta päähän, suoraan päähän, sokeasti, umpimähkään. Hän kaatui surkeasti ulvahtaen selälleen ja hymyili minulle surumielisesti, alistuneesti.
Kannoin hänen ruumiinsa kiskoille junien lopullisesti ruhjottavaksi. Ja katsellessani tuota aamuisten kiskojen päällä poikkiteloin makaavaa mustaa, murskattua olentoa, tunsin raskaan, kohmeisen riemun huojuttavan koko olemustani päästä jalkoihin. Veli Murheen koukkuun vääntyneet jalat olivat sinertävät, läpikuultavat, niiden paljaat varpaat olivat hajallaan kuten haukan kynnet... Tunsin ihmeellistä huumausta, ruumiini vapisi vapauden oudossa riemussa. Olin murskannut oman murheeni, niinkuin Vapahtaja Tuonelassa oli murskannut kolmantena kärsimyspäivänään saastaisen käärmeenpään... Tunsin itseni yhtäkkiä vapaaksi ja väkeväksi. Monivuotinen painajaistoverini, jonka itse kohtalo oli vierelleni siittänyt ja synnyttänyt, oli nyt poissa. Olin voittanut murheeni, jopa nälän ja kurjuudenkin ahdistavat voimat. Seisoin vapaana teräksisten kiskojen päällä ja kuuntelin uuden lähestyvän todellisuuden syviä urkuääniä.
Mutta alhaalla sumuisella joella, keinuvassa heinälotjassa sillan alla, katsoi rannalle nuori tyttö säikähtyneenä ja surumielisenä. Hän oli noussut ylös. Hänen hiuksensa kiilsivät mustina, kasteisina, ja hänen vaatteissaan oli heinänkorsia. Silloin muistin kauaksi pois liukuneen yön, ja mieleni tulvahti täyteen epämääräistä hellyyttä. Tunsin jälleen halaavani hänen hiuksiensa suloista hyväilyä, mustien hiuksiensa, jotka yöllä olivat hulmahtaneet kasvoilleni niinkuin pehmeä, aavisteleva toukokuun hämärä...
Mutta nyt me vain katsoimme toisiimme pienen ikuisuuden hetken emmekä ottaneet askeltakaan lähestyäksemme toisiamme. Ja hetket liukuivat ohitsemme niinkuin hiljaiset purjeet vieden meitä yhä kauemmaksi toisistamme.
Näin tytön vihdoin laskeutuvan lotjasta venheeseen, jolla yöllä olimme syvässä hämärässä soutaneet lotjaan, sillan sinertävään betoniholviin. Nyt hän souti yksin rantaa kohti, hitain, uupunein aironliikkein. Näin veden putoavan airoista, raukeasti, pisaroiden...
Sitten hän nousi rannalle ja kytki venheen laituriin vaatteissaan unohtuneita, syyttäviä heinänkorsia ja paljaissa käsivarsissaan kuolleista kaisloista lähtenyttä vihreää utua... Ja samassa vieri juna kumeasti jyristen yli sillan erottaen meidät toisistamme lopullisesti.
Seisoin aivan radan vieressä ja näin ohitseni syöksyvän vaunujonon jonkinlaisena sekasortoisena kuvasarjana. Veturin savu ja monilukuisten vaunujen humu häivähtivät huumaten kasvoilleni. Kun juna oli liukunut ohitseni, näin tytön kulkevan jo kaukana kaupunkiin johtavalla tiellä. Olisin epäilemättä vielä voinut saavuttaa hänet, mutta en tehnyt sitä. Mitäpä se olisi hyödyttänyt. Ja niin näin laitakaupungin tumman hökkelimeren nielevän hänet.
Mutta minä nousin uudelleen radalle, josta junan tullessa olin laskeutunut pois. Teräksisten kiskojen kumea laulu jatkui vielä. Veli Murheesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen ruhjottu ruumiinsa oli muodottomana ja aineettomana tarttunut kaukojunan riemullisiin ja väkeviin pyöriin lakaten olemasta...
Uusi todellisuus kohisi silloin jo ympärilläni. Tunsin elämäni tuskallisen laskun saavuttaneen matalimman kohtansa, kuilun pohjan, ja nyt olisi alkava uusi nousu, jonka lopusta ja suunnasta en vielä tiennyt. Mutta minä tunsin, että kaikki entinen oli mennyt, liukunut ohitseni kuin uni. Elämäni entiset ulkonaiset puitteet eivät tosin olleet vielä romahtaneet maahan, mutta minä näin kuitenkin hämärän lävitse jo vahvenevan sarastuksen ja tahdoin kulkea sitä kohti sielussani uusi usko, uusi elämäntunto.
Katsoin ylös ja näin sähköjohtojen kohisevat virrat ihmeellisinä, eksyttävinä sokkeloina. Katsoin myös eteeni ja näin kiskojen häikäisevien teräsjuovien johtavan äärettömään. Sinne tahdoin nyt kulkea myrskyisen kaukojunan pauhussa. Pois tästä ahdistavasta sieluntappaja-kaupungista. Häikäistyneessä tajunnassani häämöttivät jo ennennäkemättömien valtakuntien ja suurien pääteasemien uinuvat maailmat. Tule siis juna, tule väkevän veturin ja valaistujen vaunujen pauhulla: olen kohta valmis!
Varmaankin siellä uuden todellisuuden piirissä olisi jälleen nouseva eteeni Veli Murheen murtunut hahmo kantaen kasvojensa peittona mustaa hilkkaa, tuskan arvoituksellista naamaria. Mutta siihen mennessä olisin ehkä jo sisäisesti kasvanut vastaanottamaan hänet uudelleen luokseni, niin että voisin ojentaa hänelle ystävänkäden. Ja hän siirtäisi minut liekkien keskeltä jälleen uuteen elämänasteeseen, josta jo olisin näkevä taivaan auenneena.
LUOKKAKOKOUKSEN JÄLKEEN.
Kirjoitettu 1936
Mikael, joka koulussa oli saanut lisänimen Arkkienkeli, tulee viimeisenä huoneeseen ja sulkee oven. Luokkakokouksen jälkeen hän oli kutsunut pienen joukon vanhoja poikatovereitaan kouluajalta luokseen vuokrahuoneeseensa. Anton, joka koko matkan ajan oli kulkenut kuin unessa, havaitsee nyt, että heitä on kaikkiaan viisi. Siinä on Olli, Kristian, Musta Käsi, Mikael ja hän, Anton. Myöhemmin heidän joukkoonsa liittyy vielä maisteri Hallas, joka kolmen lukukauden ajan oli hoitanut historian opettajan viransijaisuutta heidän vanhassa koulussaan. Tätä muistellen he kutsuvat häntä yhä vain Viransijaiseksi. Hän on laiha, hintelä mies ja kokonaan vailla henkistä tasapainoa. — Kaikki ovat jo vaipuneet tuoleihin, joita on vain viisi, joten Mikaelin täytyy kaivaa vaatekaapista esiin kulunut matkalaukkunsa ja istuutua sen päälle. Itsekukin heistä muodostaa tavallaan oman maailmansa. Mikaelin vuokrahuone henkäilee aamuyön tunnelmaa. Aurinko tekee jossakin jo nousua. Taivaanranta kattojen takana on kullanhohtava, kaukainen. Ikkunaruudut ovat kauniin heleät, kuten aina aamunkoiton hetkellä. Kun he taannoin olivat kulkeneet telakoilla, ohi satama vajojen, he olivat jo tunteneet ja nähneet aamun lähestyvän, kummallisesti haikean aamun. He olivat kulkeneet kuin haamut arassa, punertavassa aamuvalossa... harmaitten vajojen keskellä.
Anton tuntee mielensä omituisen katkeraksi. Miten hän olikaan tätä luokkakokousta odottanut, luokkakokousta, joka nyt oli päättynyt! Mutta heitä oli tullut vain vähäisen. Tyttöjä muutamia, poikia vähän enemmän — ja hekin niinkuin jostakin ymmällä. Ei tiedetty, kuinka olisi oltu. Oli kuin jokin ihmeellinen verho olisi peittänyt kaiken. Puhuttukin kyllä oli, naurettukin. Joku oli rämpyttänyt pianoa, vanhaa ja hiukan viallista. Lattialla oli tanssinut niin monta paria kuin oli ollut tyttöäkin. Nuo nuoret ihmiset olivat keinuneet melkein paikoillaan niinkuin kirpeä meriheinä tuulessa, huojutellen lanteitaan nytkivän, kouristuksenomaisen rytmin tahdissa. Pojat olivat tuon tuosta pistäytyneet sivuhuoneessa ja eteisessä vilvoittelemassa. Mutta kumma kyllä he olivat palanneet kerta kerralta yhä meluavampina. Humala oli vallannut heidät vähitellen auttamattomasti. Ja silloin, juuri tässä tilassa, he olivat alkaneet puhua sodasta. Joku oli kyllä yrittänyt siinä melun keskellä arasti palata vanhoihin koulumuistoihin, mutta ne olivat tuntuneet sodan muodostamaa taustaa vastaan merkillisen ohuilta, kalpeilta, jopa jollakin tavoin naurettavilta. Häntä ei ollut enää kuunnellut kukaan. Ei kukaan, sillä kaikki olivat puhuneet sodasta. Kirotusta sodasta... Ei oltu vielä kauaksi siitä etäännytty, eivätkä he olleet sen jälkeen läheskään kaikki toisiaan tavanneet. Ja raskas toivottomuus oli vitkaan vallannut Antonin. Kirotulta oli tuntunut kaikki, kirotulta ja saastuneelta — koko elämä. Tanssikin oli tyrehtynyt. Ja tytöt, valkeissa kesäpuvuissaan, olivat hiipineet kumman väsyneinä ovelle, he olivat kuiskineet hetkisen eteisessä ja kadonneet sitten kuin öiseen usvaan.
Siinä Mikaelin vuokrahuoneessa istuessaan Anton vähitellen vaipuu syvälle omien ajatustensa maailmaan. Hänen mielessään väreilee muistoja. Hän uneksii kaukaisista pelloista — kullankeltaisista viljavainioista, joiden halki raskaasti kimalteleva joki virtailee, raikkaista, tummista syysoraista ja sinisen kuultavasta, illoin tähdittyvästä taivaasta vaikenevan maaseudun yllä... Jossakin suhisevat haavat, ja niityn kahisevassa heinässä kahlaa härkä, sekä aivan lähellä sen äiti, väkevä, suuriutareinen lehmä, auringossa iloisesti välkkyvin sarvin, jotka leikillisesti uhkaavat taivaan hattaroita... Etäisten metsien humukin saapuu Antonin korviin, synkkien metsien, joiden siimeksessä hän pienenä poikana ahmi suuhunsa punaisia marjoja...
Hän vaipuu hetki hetkeltä yhä syvemmälle jonnekin. Tuntuu kuin toverien äänetkin tulisivat sinne muistojen usvaisesta, epämääräisestä maailmasta. Kristian puhuu Viransijaisen kanssa jotain Spengleristä ja Länsimaitten perikadosta. Viransijainen käy selostamaan äärettömän laajasti ja hiukan uneliaasti Spenglerin häviön demagogiaa. Kristian kuuntelee häntä synkän kärsimättömänä, rauhattomana. Mutta Anton ponnistelee turhaan saadakseen entisen historian opettajansa puheesta selvää. Hän ei pääse kohoutumaan enää sieltä, minne on vaipunut.
Pöydällä on kukkia, illalla tuotuja. Anton ahmii niiden tuoksua savun lävitse sieraimet levällään. Hän kohottaa kätensä, yhdessä sen sormessa kiiltää sormus... Hän oli ollut kihloissa, mutta tyttö oli kuollut joitakin aikoja sitten. Hän pitää vielä sormusta... toistaiseksi. On kuin jokin side häntä vielä yhdistäisi Miljaan, vaikka se tällä hetkellä jo tuntuukin olevan katkeamaisillaan... Tytön kuva loittonee hetki hetkeltä. Kaikki hämärtyy... Jälleen hän on muistoissaan tasankojen ja hiljaisten kylien vaiheilla. Siellä on kimalteleva, leveä virta, tasankojen halki mutkitteleva... Kokemäenjoki — Satakunnan Volga... Sitä jokea oli joku vaivaistalon profeetta kutsunut Baabelin virraksi, jonka syvyydestä on kerran nouseva esiin uusi Siion. Suuri, hehkuva aurinko paistaa huikaisten, loistaa silmäterissä, palaa kasvoissa... Mutta sitten alkaa pehmeä, vilpoinen läntinen kohista. Apiloiden makeaa tuoksua, lintujen laulua... Ja yhtäkkiä hän kuulee vanhan isänsä sanovan: "Ruis on jo kypsää, huomenna voidaan aloittaa leikkuu. Kunpa vain olisi pouta..."
Kukkia on pöydällä ja — laseja... Mikaelin vuokrahuone on täynnä savua ja puheensorinaa. Mikael itse — luokan suojaava Arkkienkeli — istuu pää käsien varassa kuluneen matkalaukkunsa päällä. Tummakasvoinen Kristian puhuu humaltuneena jotakin syvällä rintaäänellä. Anton, uneksija, avaa silmänsä. Kaikki on jälleen kuten ennenkin, sekavaa, kaoottista. Mielessä viipyy etäisenä ja kauniisti soivana jokin syvä, raskasmielinen säe, mutta se uppoaa kohta tajunnan mereen. -Missä on Anna-Milja? Kuollut. Marja? Elää, mutta on mennyt pois, eikä hän tiedä minne. Ja tuossa hänen ympärillään istuu pieni joukko vanhoja tovereita, vallankumouksen pyörteissä koulunsa päättäneitä. Hekin muistelevat... Poissaolevia tovereita he muistelevat, niitä, jotka eivät olleet luokkakokouksessa. Läheskään kaikista he eivät tiedä mitään.
Yhtäkkiä Anton kuulee Ollin, tuon jykevän talonpoikaisnuorukaisen kysyvän:
— Missähän lienee Nelly, tiedättekö hänestä mitään?
— En ainakaan minä, sanoo Musta Käsi. — Minnehän sekin tyttö riepu lienee hävinnyt. Ei häntä mukanamme näkynyt.
— Tosiaan, ihmettelee Kristian, poissa oli hänkin.
— Minä tiedän, vastaa vihdoin Mikael ratkaisevasti. — Hän on kuollut...
— Kuollut, kertaa Viransijainen naurettavan kimeällä äänellä. Antonin tekee mieli lyödä häntä kasvoihin, jotka ovat hänestä tällä hetkellä niinkuin Robespierren kasvot kuuman savun keskellä... Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta miehestä.
— Niin, kuollut, vastaa Mikael taas käheästi, kasvot luonnottoman riutuneina, harmaina. Ja sitten hän lisää vaivalloisesti:
— Minä tapoin hänet.
Syntyy merkillinen hiljaisuus. Kaikki tuijottavat Arkkienkeliin autiossa aamunkoitossa punertavan tupakansavun lävitse. Vihdoin sanoo Musta Käsi:
— Mitä pirua sinä oikein puhut siitä Nellystä? Olet juonut liikaa, veli hyvä.
— Kunpa olisikin niin, vastaa Mikael kuiskaten. Kaikki kumartuvat vaistomaisesti paremmin kuullakseen. — Mutta asia on niin kuin sanoin. Tapoin hänet. Mutta älkää katsoko minuun kuin murhaajaan. Sehän tapahtui sodassa, ettekö sitä käsitä. Tampereen valloituksessa.
— Mutta miten? kysyy Kristian.
Mikael ei hetkeen vastannut mitään; hän on raskaasti vaiti. Anton on sillä hetkellä havahtunut täyteen tietoisuuteen. Pää on selvä, aivot kirkkaat. Hänen katseensa harhailee pitkin vuokrahuoneen seiniä. Vihdoin se pysähtyy erääseen seinälle naulattuun kuvaan, jonka Mikael oli ilmeisesti leikannut irti jostakin aikakauskirjasta maailmansodan ajoilta. Siinä venäläiset hirttävät parhaillaan kolmea saksalaista vakoilijaa. Hirsipuut ovat aivan rinnakkain pienellä kyläaukeamalla. Keskimmäinen vakoilija on jo hirtetty, hänen päänsä noljahtanut rinnalle, ja oikealla puolella olevan mustatukkaisen juutalaisnuorukaisen paljaitten jalkojen alta vetävät sotamiehet upseerin valvonnan alaisina juuri huvilapöytää, jolloin hän olisi joutuva kaulaansa pujotetun köyden varaan... Vasemmanpuoleinen mies nojautuu odottaen hirsipuuhun, yläruumis paljastettuna. Poistuva pappi ja ristiinnaulitunkuva. Taustalla pommitettu kylä, kuormastoa, juhtia, tykistöä, konekivääreitä ja sotilaita loppumattomiin. Joku hätääntynyt vaimo ja lapsi, joku repaleinen siviilivanhuskin, kaikesta päättäen juovuksissa... — Kuinka Mikael oli tullut kiinnittäneeksi seinälleen tuollaisen kuvan? ajattelee Anton järkytettynä. Oliko hän niin sodan myrkyttämä? Kahdennenkymmenennen vuosisadan Golgata! Anton katsoo tuota synkkää kuvaa oudon jännityksen vallassa. Sitten hän nousee kuin jostakin syvyydestä, ojentaa kätensä yli tupakkapöydän ja laskee sen Mikaelin olalle.
— Nelly oli naispunakaartilaisten joukossa siellä koululla, eikö niin? kysyy hän.
Mikael nyökkää päätään, ja kooten hetken ajatuksiaan hän alkaa kertoa.
‒ Hänhän oli hyvin kummallinen tyttö, kuten muistatte. Oli enimmäkseen yksin. Luki paljon ulkopuolella koulukurssin. Köyhistä oloista hän oli lähtöisin. Oikeastaan hän oli meidän luokallamme ainoa, joka edusti siellä varsinaista proletariaattia. Hän asui laitakaupungilla vanhassa, vetoisessa vuokrakasarmissa, jonka läheisyydessä sijaitsi muuan vähäpätöinen yksityissairaala. Käviköhän monikaan meistä häntä siellä tervehtimässä? Tuskin. Minä hänen luonaan toisinaan kävin. En tahdo kieltää, että tunsin häntä kohtaan omituista, vuosi vuodelta kiihtyvää mielenkiintoa.
Tiesin, että Nellyä koulussa pidettiin sosialistina, sanoipa joku häntä anarkistiksikin. En tiedä, oliko hän sitä, mutta joka tapauksessa hänen ympärilleen vähitellen kasvoi epäluulon muuri, joka ikävällä tavalla erotti hänet toisista. Tämä epäluulo oli ehdottomasti olemassa, vaikkapa te sen nyt jälkeenpäin kieltäisittekin. Toverielämä jäi hänelle vieraaksi jo senkin vuoksi, että hänen täytyi alituisesti kamppailla köyhyyttä ja siitä aiheutunutta katkeraa alemmuudentunnetta vastaan. Kuitenkin hiukan hämmästyin, kun eräänä iltana yllätin tuon nuoren tytön huoneessaan lukemassa Marxin Das Kapital-teosta. Se hämmästytti minua erikoisuutensakin vuoksi. Välillämme syntyi vilkas väittely, ja silloin ensikerran syvemmin havaitsin, miten merkillinen yhteiskunnallinen tyyppi hän oli. Hänen ajatustensa puhdas, mutta hillitön viima polttaa joskus vieläkin mieltäni. Tuo hiljainen tyttö, proletaariopiskelija, nousi sillä hetkellä edessäni aivan uudelle tasolle. Siellä kylmässä vuokrahuoneessa tajusin hetkittäin tuota köyhää, intohimoista olentoa rakastavani. Hän oli kieltämättä katkera, mutta hänen katkeruuteensa sekoittui sääliä, nöyryyttä, ylpeyttä ja sellaista hengen hurmiota, joka oli laadultaan hyvin harvinaista.
Koulumme loppui vallankumouksen aattopäivinä, jolloin sattui niin merkillisiä ja ikimuistettavia tapauksia. Muistattehan, minkälainen oli meidän kohdaltamme tilanne: kun menimme penkinpainajaisretkelle erääseen maataloon hevosilla ajaen ja saunavastat kainalossa pestäksemme perillä talossa koulutomut ruumiistamme, oli sinne tullutkin vieraita jo ennen meitä — ryssiä, venäläiseen jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä, jotka olivat murhanneet upseerinsa. He olivat aivan päissään, ja hammasta purren me palasimme takaisin kaupunkiin. Olimme kuin hulluja sinä yönä, raivosimme ja vääntelehdimme kuin kouristuksissa...
Koulun loputtua minä kadotin täydellisesti Nellyn jäljet. En tiennyt, missä hän oli ja mitä hän teki. Kunnes kohtasin hänet Tampereella... — Hyökkäävien valkoisten joukkojen mukana saavuin kaupunkiin. Heti kaupungin laidalla kohtasivat sitä hyökkäysjoukkoa, johon kuuluin, ensimmäiset tappiot. Meitä ammuttiin ikkunoista. Kaikki talot, kellarista ullakkoon asti, tuiskusivat vihaista, katkeraa, proletaarista tulta. Talo talolla etenimme kuitenkin ankarasti taistellen ja lisääntyvin tappioin hitaasti keskikaupungille päin...
Mikael pyyhkäisee otsaansa, joka on aivan hiessä. Hän imee kiivaasti savukettaan. Savun keskeltä erottuvat hänen kasvonsa oudon harmaina, kuolleina. Anton tuijottaa häneen uneksijankasvot äkisti vanhentuneina. Kaikki vaikenevat.
— Saavuimme näin erään koulun edustalle, jatkaa Mikael käheällä äänellä. — Siinä joukkomme hajaantui puhdistamaan ympäristötaloja; vain muutamia meistä jätettiin puhdistamaan tuota koulua, jonne oli sijoittautunut suuri joukko naispunakaartilaisia. Koko kortteli ympärillämme oli kuin liekeissä. Meitä ympäröi niinkuin maailmanlopun valo. Konekiväärien räiske huumasi kummallisesti. Olimme kuin kuumeessa, juovuksissa. Naispunakaartilaiset ampuivat koko ajan kuin raivottaret. Mutta me vain nauroimme heille ja huutelimme pistosanoja hermostuneesti hoilaten. Toiselta puolen kuitenkin: katsellessamme noita ikkunoista ampuvia nuoria tyttöjä meidät valtasi hirvittävä painostus. Näimmehän edessämme ikäänkuin luonnon ylösalaisin kääntyneenä, äitiytensä menettäneenä...
Silloin näin eräässä ikkunassa yhtäkkiä Nellyn. En ensin uskonut silmiäni, tuijotin tuohon ikkunasta näkyvään olentoon niinkuin aaveeseen. Tunnettuani hänet lopulta varmasti Nellyksi kysyin häneltä huutaen, oliko hän vanki. Silloin hänkin tunsi minut, ja tajuttuaan vihdoin kysymykseni hän viittasi väsyneesti lakkiinsa, jossa näin punaisen merkin. Kokonaan ymmällä ja ääni sortuneena kehoitin häntä tulemaan alas kadulle ja antautumaan vangiksi. Hän pudisti kieltäen päätään, mutta samalla näin, kuinka hän itkien työnsi kiväärin luotaan. Toisten naispunakaartilaisten tuli kävi sillä välin tarkemmaksi. Muutamia tovereistani vaipui kadulle haavoittuneina. Muilla kuin minulla ei enää ollut joukossamme käsikranaatteja; toiset olivat käyttäneet omansa jo aikaisemmin. Herra Jumala! Minä olin säästänyt ne kuin tätä tapausta varten. Pilkatakseen meitä olivat muutamat hävyttömimmät noista tytöistä alkaneet toisten tulen suojassa käyttäytyä suorastaan inhoittavasti... Lopettaakseni viimein tämän saatanallisen tilanteen päätin käyttää nuo kaksi vyössäni roikkuvaa käsikranaattia. Määrittelin matkan pituuden; käsikranaattien vaikutussäteen tunsin jo entuudestaan. Tovereitteni käyttäessä kivääreitään minä kiertelin tuota tummaa, tuhoisaa asetta kädessäni ja laskin, laskin... Nelly, joka oli ikkunasta seurannut liikkeitäni ja ilmeisesti aavisti lopullisen tuhon tulevan, huusi kuin epätoivossa alas katuaukiolle, jossa lumivallin suojassa makasimme: "Älä tapa, en minäkään tapa." Mutta kaikki oli silloin jo myöhäistä. Heittämäni pommit olivat syöksyneet viuhuen koulun kahdesta ikkunasta sisään ja tekivät selvää jälkeä... Naispunakaartilaisten tuli vaikeni silmänräpäyksessä. Koulu edessämme tuli äkkiä kumman autioksi ja äänettömäksi. Me katsoimme toinen toistamme. Eräs ranteesta katkennut naisenkäsi lensi rakennuksesta alas kadulle. Sillä hetkellä minussa ratkesi jotakin. Uskoin katkenneen käden kuuluneen Nellylle, tuolle köyhälle, rakastettavalle olennolle. Puhjeten äkkiä häpeällisiin kyyneleihin ryömin esiin matalan lumivallin takaa ja nostin tuon verisen käden huulilleni. Huuleni, kasvoni tulivat vereen, mutta minä suutelin yhä tuota ihmeellistä kättä, sankarin, toverin ja ystävän kättä... Sairas hurmio kohisi päässäni, väänsi vereen tahraantuneita kasvojani. Tilani oli epäilemättä patologinen, mutta siinä oli jotakin muutakin, jotain sisältäpäin nousevaa... katkeraa valoa, joka leimahti kuin kuuma liekki kasvojani vastaan. Kaiken aikaa kaikuivat korvissani hänen sanansa: "Älä tapa, en minäkään tapa."
Muuan upseeri tuli paikalle. — "Mitä teette?" huusi hän kiroten ja inhoten. Mutta minä katsoin häneen kuin mielipuoli. Silloin hän ymmärsi omalla tavallaan tilani, vaikeni ja vetäytyi päätään pudistellen takaisin. Eräs viidesluokkalainen vieressäni purskahti hysteeriseen nauruun ja kumartui ottamaan maasta lunta. Hän kiersi sen tuskallisesti hymyillen palloksi, kohottautui ja heitti lumen suoraan minun kasvoilleni. Poika oli tuona hetkenä kovin lapsekkaan näköinen. Hän oli varmaan olevinaan lumisotasilla. Kaikki hymyilivät. Minäkin havahduin ja hellitin katkenneen, käsikranaatin repimän käden. Se putosi lumeen.
Ja sitten me lähdimme jälleen etenemään talo talolta. Tuo vaaleatukkainen poika, joka oli heittänyt minua lumella kasvoihin, häipyi näkyvistäni ensimmäisen hyökkäysaallon mukana, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kenties hän kaatui. Minä puolestani kohtasin eräässä porttikäytävässä mustapartaisen kirgiisin, jolla oli käsivarressaan kuolemanpataljoonan pääkallomerkki. Vaiensin hänet kiväärintukilla, mutta sitä ennen hän oli ehtinyt viiltää vasemman käsivarteni auki. Vertavuotavana, käsivarsi kirvelevänä, ikäänkuin halpautuneena aloin huojua sidontapaikalle. Silloinkin yhä viipyi mielessäni tuo katuaukealle sortuvan koulun ikkunasta lentänyt verinen tytönkäsi... Mutta olkapäähäni sattunut kiväärinkuula katkaisi alkuun matkani, ja minut kannettiin taintuneena ambulanssiin.
En varmaan tiedä, kuinka kauan makasin sairaalassa. Sota oli joka tapauksessa loppunut, kun sieltä vihdoin pääsin pois. Se oli ihanaa hiljaisuutta kaiken jälkeen, hiljaisuutta, joka äärettömänä ja syvänä levisi yli maailman. Vain jotkut yksityiset laukaukset silloin tällöin kajahtelivat vankileireiltä... Täydellistä hiljaisuuttahan on enää mahdoton saavuttaa, ellei pakene erakkona erämaihin. Mutta kuitenkin tuo maailmansodan hiljaisuus oli jotakin erikoislaatuista. Se oli hävitettyjen kylien ja valkeitten puuristien hiljaisuutta, maista iankaikkisuutta, joka hukkui tähtiin... Tuntui kuin kärsimysten paahteessa kypsynyt ihmisvilja olisi kiihkeästi odottanut uutta lunastustaan, kuumasti toivonut jotain.
Mutta minun hermoni olivat riekaleina. Aina vain näin silmissäni tuon kadulle singahtaneen, vereen tahraantuneen käden, jota olin suudellut kuin Juudas Iskariot Jeesusta... Sairaalassa minulle oli selvinnyt, että olin surmannut todella rakastamani olennon. Niinpä kirosin sen sodan, joka armotta oli jakanut meidät kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin. Yliopistoon lähdöstäni ei tullut seuraavana syksynä mitään, vaikka jo ennakolta olin suunnitellut papintutkinnon suorittamista. Elin koko talven hyvin heikosti. Kotiin en mennyt. Kärsin ajoittain suoranaista nälkää. Toimin kotiopettajana ja suoritin silloin tällöin joitakin käännöstöitä. Näin hiljalleen elelin. Lueskelin paljon, varsinkin Tolstoita. Myös kaukaa lännestä saapuvat Rollandin uudet käsitykset ja rauhanjulistukset ihmiskunnalle vaikuttivat minuun syvästi. Lopulta hiukan rauhoituin. Kunnes taas tulitte te, toverit, ja uudelleen repäisitte kaiken auki...
Mikael peittää kasvot käsiinsä ja istuu pitkän hetken näin, kokoon lyyhistyneenä. Toiset katsovat häntä vaiti ollen, säälien. Vihdoin sanoo hiljainen, hienotunteinen Kristian:
— Mutta sehän oli sotaa, kaiken täytyi tapahtua niin. Kukaan ei sinua voi syyttää eikä moittia mistään. Erota toki toisistaan sodanaikainen tapaus, vaikka se olisi erikoisen synkkäkin, ja jokin yksityinen, rauhanaikainen murha, sillä ne ovat kaksi eri asiaa.
— Sehän siinä juuri onkin, voihkii Mikael, ettei minua kukaan voi syyttää eikä moittia, kuten sanoit. Tein, mikä sodassa oli velvollisuuteni. Olen naiivisti lohdutellut silläkin aikoinaan itseäni. Mutta toisaalta: kuinka ihanaa olisi vihdoin saada vaipua rangaistuksen ja sovituksen nöyryyteen. On ehkä niin, että sodassakin ihminen kestää vain määrättyyn rajaan asti. Minulle muodostui tällaiseksi rajaksi tuo katkennut, käsikranaatin repimä käsi. Uskoin silloin, että se oli luokkatoverini käsi, Nellyn käsi, ja voi olla, että niin olikin asian laita. Kukapa sen tietää. Sairaalassa minulle selvisi sekin, mitä olin tapahtumahetkellä alitajunnassani tuntenut. Tunsin Nellyä kohtaan silloin äkillistä, kirpaisevaa vihaa sen tähden, että hän seisoi siellä hämärien sakilaisolentojen, katunaisten ja hunningolle menneiden tehtaantyttöjen joukossa eikä noudattanut harrasta kehoitustani tulla pois. Niin... silloin, nimenomaan sillä hetkellä päätin käyttää hyväkseni sodan julmaa oikeutta ja vaientaa noiden vallankumouksen mielettömään ekstaasiin kohonneiden olentojen hurjan ammunnan. Kutsuttakoonpa sitä luokkavihaksi, jos niin halutaan, se ei kuitenkaan muuta tapauksen luonnetta eikä tee sitä toiseksi. Mutta tuosta yleisestä tapausten virrasta tahtoisin Nellyn tapauksen ottaa aivan erikseen; se on vähitellen mielessäni kasvanut ikäänkuin yksityiseksi, persoonalliseksi murhaksi, sodan suojassa tehdyksi. Sillä tässä on otettava huomioon muuan seikka, se, että rakkauteen sekoittuu helposti vihaa, jos rakastettu jättää yliolkaisesti huomioonottamatta toisen oikeutetut toivomukset. Minun toivomukseni ei ollut luonteeltaan eroottinen: pyysin rakastettuani ainoastaan tulemaan ulos ja antautumaan tilapäisesti vangiksi. Hän ei tehnyt sitä...
— Ja silloin sinä heitit käsikranaatin sisään rakastettusi ikkunasta, lisää Musta Käsi ja purskahtaa äkilliseen nauruun, joka omituisesti säikähdyttää muita. — Siinä teit oikein — pyyhkäisit maan päältä nuo hiiden huorat. Jos siinä joukossa sattui menemään myös luokkatoverimme Nelly, joka kaikessa haaveellisuudessaan oli kieltämättä rakastettava olento, niin se oli totisesti hänen kohtalonsa, johon sinulla ei missään tapauksessa ollut osuutta. Kuuntele järjen puhetta äläkä murehdi turhia.
Mutta ikäänkuin häntä kuulematta Mikael jatkaa mietteissään:
— Hän ei halunnut jättää noita onnettomia... Niin, niin. Tahtomatta vetää kasvoilleni mitään pasifistin naamiota sanon, että vihaan sotaa kaikissa sen eri muodoissa. Ja Kristus puolestaan kieltää tappamisen aina ja kaikissa olosuhteissa. Väärin on uskoa, että Kristuksen merkitys olisi yksinomaan uskonnollinen; hänen opeistaan säteilee valovoimaa yli elämän, ihmisen maisen olotilan eri puoliin. Se on sitä ikuista leipää, jota riittää köyhällekin. Ja Tolstoi sanoi, että jos seuraisimme Kristusta ja hänen oppiaan, niin kaikki yhdellä iskulla muuttuisi.
— Minä huomaan, sanoo Musta Käsi yskien, että sinusta on tullut myöhäsyntyinen tolstoisti. Mutta aika on kuitenkin aivan toinen kuin ennen maailmansotaa, jolloin kreivi Leo Tolstoi saattoi vielä pukeutua mekkoon, nuuskia köyhien talonpoikien nurkkia, löpistä evankeliumista ja valokuvauttaa itsensä maailman lehdistöä varten lantatalikko kädessä.
— Tiedän, vastaa Mikael, mutta maailma ei toki vieläkään liene niin täynnä tehtaita, koneita ja sotavarustuksia, ettei siihen mahtuisi nykyiseen maailmantilaan väsyneiden ihmisten ajatuksia paremmasta maailmasta.
Kenelläkään ei ole enää halua jatkaa. Jokainen on väsynyt ja ikäänkuin jostakin katkeroitunut. Ollaan jo lähellä aamua. Hyvästellään kasvot valjuina, harmaina. Anton jää viimeiseksi ja on etsivinään käsineitään, jotka ovat päällystakin taskussa. Hänen tekee mielensä sanoa Mikaelille vielä jotain ennen lähtöään, mutta sanat ovat kuin takertuneet kurkkuun. Anton ei voi muuta kuin puristaa äänettömästi hänen kättään. Sitten hän hiipii toisten jälkeen. Mutta Mikael jää seisomaan ovelle, kasvot aamun keskellä kummallisen kirkkaina.
Pojat seisovat alhaalla kadulla, kun Anton tulee. Musta Käsi sanoo:
— Minusta tuntuu, että Mikael on menotiellä. Panitteko merkille hänen silmiensä ilmettä? Jos ihmissielussa voitaisiin suorittaa maisia leikkauksia, niin Mikael olisi nyt vietävä leikkauspöydälle ja hänen sielustaan irroitettava kaikki sotaa koskevat, mieltä ahdistavat muistot. Hänen sielussaan on umpilisäke, joka alati märkii... Ilmaa, iloa, aurinkoa ja suuren kirurgin veistä — sitä hän nyt tarvitsisi, sanon minä. — Ja Tolstoi? Tuon profeetan valkeat partajouhet ovat jo aikoja sitten maatuneet Venäjän pyhässä mullassa, jota nyt polkevat punaisen armeijan iskuprikaatit, ja ukon kuuluisa mekko on ripustettu ihmiskunnan yhteisen museon orrelle, jossa se pysyy. Sillä tuskinpa kenelläkään on halua siihen enää pukeutua. Muoti on muuttunut. Ja Tolstoi frakissa olisi koomillinen ilmestys... Ei, Mikael ei sovellu maailmansodan jälkeisen ajan yleishenkeen; siinä on yksi syy siihen, miksi hän on menotiellä. Ja lisäksi hän märehtii tuskallisen itsepintaisesti jotain sodanaikaista tapausta, josta hän tekee sairaita, mieltä kiduttavia johtopäätöksiä. Ja sillä välin koko maailma hänen ympärillään muuttaa muotoaan. Mies, joka on ajautunut sellaiseen henkiseen umpikujaan kuin hän, turvautuu helposti oman käden oikeuteen. Toisin sanoen: avaa itse kuoleman oven ja lähtee etsimään keuhkoilleen ilmaa tähtien luota — mikäli hän silloin enää ilmaa hengittääkseen tarvitsee...
Mutta Kristian sanoo:
— Kyllä Mikael itseasiassa on sisäisesti hyvällä tiellä, mutta hänen hermovoimansa näyttää olevan lopussa.
Anton kuuntelee heitä vain puolella korvalla. Kohta he eroavatkin kukin suunnalleen, päätettyään päivällä vielä kokoontua hyvästeille. Anton huomaa jääneensä yksin aamuyön ajattomaan hiljaisuuteen. Suven kypsyys henkäilee tuulen mukana hänen sieraimiinsa kaukaa maaseudulta, jonka maisemissa alkaa olla jo lähestyvän syksyn ilme. Kuinka suloista olisikaan nyt kulkea aamuisilla pelloilla ja noukkia raskaista, keltaisista tähkistä suuhunsa tuleentuneita jyviä... Peltojen ajaton, kärsivällinen hiljaisuus ympäröisi häntä, ja tähkien autuas, yksinkertainen elämä. Taivaan syvä sinisyys kaiken maisen yllä olisi oleva kaunis ja hyvä, kirpaisevan puhdas ja koskematon.
Mutta sitten Antonin valtaa uudelleen alakuloisuus. Hän muistaa Mikaelin ja tämän puheet katkenneesta kädestä... Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu kaikki tässä aamuyön ajattomuudessa — luokkakokouksen jälkeen — kummallisen yhtäkaikkiselta. Kuolipa tänään tai huomenna, havahtuipa vuoden 2000 valtaiseen, maailmoita syleilevään riemuun tai maatuipa haudassa — samantekevää... Elämä jatkuu, se toistaa itseään lakkaamatta: toiset syntyvät, toiset marssivat kuolemaan — liittyvät tuohon loputtomaan, äärettömään luurankomarssiin, joka lakkaamatta suuntautuu näkymättömänä virtana — minne? Kukapa sen tietää. Ehkä uusia maita ja taivaita kohti.
Antonille ei jää mitään selvää kuvaa siitä, missä hän sen jälkeen harhailee. Mutta ainakin kerran hän muistaa käyneensä toistamiseen telakoilla ja satamavajoilla. Siellä hän oli kohdannut aivan odottamatta uudelleen Viransijaisen Robespierre-kasvoineen. Tämä oli nojannut jonkin varastosuojan lautaseinään ja katsonut jonnekin pois. Heidän välillään oli syntynyt omituinen kohtaus, jonka jälkeen Anton oli jälleen lähtenyt harhailemaan eteenpäin.
Kerran hän istahtaa eräälle penkille, jossa vaipuu väsyneenä kasaan. Mutta äkkiä hän havahtuu, kohottautuu ja jäykistyy vaistomaisesti. Hän ei ole selvillä siitä, mikä seikka oli hänet niin äkkiä havahduttanut, mutta hän nousee kuitenkin penkiltä ja lähtee taas kulkemaan eteenpäin, yhä vain eteenpäin. Raskas surumielisyys on vähitellen saanut hänet valtaansa, ja muistaessaan sen matkustajakodin, josta hän oli itselleen vuokrannut huoneen, hän päättää vihdoin mennä sinne nukkumaan. Mutta lähellä matkustajakotia hän kohtaa joukon luokkakokouksessa olleita tyttöjä. He palaavat maaseudulta, ja heillä on kukkia kädessään.
— Meillä on ollut ihana matka, kertovat he. — Harhailimme suviöisissä kylissä ja poimimme kukkia.
— Sen saatan arvata, sanoo Anton hiukan kateellisena, kun samalla muistaa, kuinka he olivat aikansa luokkakokouksen jälkeen viettäneet. — Me puolestamme olemme istuneet Mikaelin luona.
— Jossa olette juoneet ja puhuneet sodasta. Kyllä osasitte pilata luokkakokouksemme, sanoo Marja, mutta katuu kohta sanojaan katsottuaan Antoniin. Tämä seisoo siinä kummallisen riutuneena, tukka sekaisin, paljaspäin. Jo etäämpää hän oli nähnyt Antonin uupuneen tulon...
— Niin, suokaa anteeksi, että pilasimme luokkakokouksen, mutta se ei ole todellakaan pahinta, mitä meille koulun jälkeen on tapahtunut, vastaa Anton. — Meidän olisi pitänyt kokoontua vasta sitten, kun olisimme hiukan rauhoittuneet, mikäli me enää rauhoitumme. Mutta myöhäistä siitä on enää puhua. Sen sijaan minulla olisi sinulle, Marja, vähän kerrottavaa. Etkö voisi jäädä hetkeksi?
Marja myöntyy hiukan empien. Tämä seikka loukkaa jostakin syystä Antonia, ja hän on aikeissa peruuttaa koko pyyntönsä, mutta Marja on jo ennättänyt kehoittaa tovereitaan lähtemään edellä majapaikkaan. Kaikki alkaa kuin omalla painollaan vyöryä jotain ratkaisevaa kohden.
— Niin, katsos, sanoo Anton jotain puhuakseen, minä tapasin äsken toistamiseen tänä yönä Viransijaisen tuolla telakoilla.
— Entä sitten? kysyy Marja äkkiä jännittyen.
— Sinä tiedät, kuiskaa Anton kiihtyen, että me emme olleet koulussa erikoisen hyviä ystäviä. Hän kiusasi minua koko ajan siellä ollessaan, ja minä puolestani en voinut häntä sietää. Se oli hyvin omituista. Vapisin vihasta aina hänen tunneillaan, ja hän kosti minulle muun muassa siten, että antoi huonon numeron lempiaineessani historiassa. Kerran me pojat panimme pystyyn kenttäoikeuden ja tuomitsimme hänet asetettavaksi seinää vasten, mutta tuomio jäi jostakin syystä täytäntöönpanematta...
— Niin, tuon kaiken tiedän, sanoo Marja. —
Mutta mitä teidän välillänne tapahtui siellä telakoilla?
— Siitä aionkin sinulle kertoa, selittää Anton. — Se oli jollakin tavoin ihmeellistä. Me näetkös lopulta erosimme ystävinä. — Minun tullessani hän nojasi johonkin seinään ja tuijotti eteensä. Kysyin häneltä pilkallani, milloin Pariisin kuuluisaan Pasteurlaitokseen toimitettiin ensimmäinen vesikauhuinen ihminen, ja oliko se lähetetty sinne rahtitavarana vaiko tavallisena pakettina. Hän ei vastannut. Se ärsytti minua suuresti, ja aloin siinä varastohuoneen seinämällä ravistella häntä, entistä opettajaani. Silloin satuin katsomaan häntä suoraan silmiin, ja liikkumaton murhe ja avuttomuus tulvahti sieltä minua vastaan. Se riisui minut heti aseista, säälinkin häntä. Aloimme kävellä edestakaisin siellä telakoilla, vajojen seinustoilla, ja aamu tuli ympärillämme yhä kauniimmaksi. Unohdin noina hetkinä kaiken entisen; annoimme molemmat toisillemme anteeksi. Hän kertoi joutuneensa elämässä lopullisesti alakynteen ja olevansa edelleen vain viransijainen... Paljaaksi riistetty olento, jolla ei tuntunut olevan enää mitään elämäntaistelussa tarvittavia aseita.
— Se oli kauniisti tehty, että erositte ystävinä, sanoo Marja.
Mutta Anton ei ole taaskaan oikein selvillä Marjasta, joka hymyilee hänelle arvoituksellisesti.
Hän sanoo äkkiä, melkein jyrkästi:
— Kuule, asun tuossa matkustajakodissa.
Tule hetkeksi sinne — aamuhan jo on.
Kaupunkiin saapuvat silloin jo todella ensimmäiset kolisevat maalaisrattaat.
— Mutta tytöt odottavat, vastustaa Marja heikosti.
— Eivät odota. Näethän heidät vielä myöhemminkin päivällä. Antonin ääni on kiivas ja käheä.
He seisovat ovella. Ja kohta he jo hiipivät matkustajakodin aamuvarhaista, äänetöntä käytävää pitkin Antonin huoneeseen. Antonin edessä väikkyvät eräät etäiset, kuolleet kasvot, mutta hän sulkee ikäänkuin torjuen silmänsä.
Se on hyvin vanha matkustajakoti, ehdottomasti vanhin siinä kaupungissa. Sen vetoisten huoneitten pullistelevissa seinäpapereissa istuvat puiden oksilla kummallisen näköiset linnut ja kukkivat haalistuneet ruusut. Sen sohvat ja tuolit oli päällystetty vuosisadan vaihteessa punaisella sametilla. Kerrottiin, että jolloinkin 1910-luvulla oli muuan kauppamatkustaja sen eräässä huoneessa ampunut itsensä ja seurassaan olleen naisen. Tämä surullinen tapaus muistettiin vielä, sillä sen jälkeen ei tässä vanhassa matkustajakodissa, jossa lasku huoneesta peritään etukäteen, mitään mainittavampaa ollut sattunutkaan. Mutta itsekseen höpisevä siivooja tietää kertoa, että hän yhä vielä silloin tällöin öisin kuulee tuon juopuneen kauppamatkustajan huoneessaan aavemaisesti kinastelevan naisensa kanssa. — Se on kovin synkkää, kertoo siivooja. Eikä hän usko, vaikka hänelle vakuutetaan, etteivät ne ole kinastelevia kummituksia, vaan eläviä ihmisiä. Tällaiset kohtauksethan toistuvat toistumistaan, vaikka ne eivät sentään, Luojan kiitos, kovinkaan usein pääty laukaukseen. Pikemminkin vain varovaiseen oven avaukseen ja pois kiiruhtaviin, sipsutteleviin askeleisiin... Mutta matkustajakodin siivooja on jo vanha ja itsekseen höpisevä. Rappeutunut ja vanha on itse matkustajakotikin, kaupungin vanhin.
Aamu on, ja kaupunkiin saapuvat kolisten ensimmäiset maalaisrattaat suurien, väkevien työhevosten vetäminä...
— Sadun käyränokkaisia lintuja ja punaisia ruusuja, sanoo Marja ja osoittaa hymyillen sormellaan seinään. Mutta sitten hän kysyy miltei säikähtyneenä:
— Miksi toit minut tänne?
Anton ei vastaa mitään. Hän katsoo vain aamun lävitse Marjaan. Auringon loisto ikäänkuin huikaisee heidät sillä hetkellä. He seisovat keskellä huonetta. Anton hymyilee ja tulee tytön luokse. Hän koskettaa tämän valkeaan pukuun verhoutunutta ruumista, jonka jäsenet hiukan värisevät. Mutta he vain hymyilevät toisilleen odottavan tuimasti läpi kuuman elokuisen auringonvalon... Kukat putoavat Marjan kädestä lattialle, mutta Anton kumartuu ottamaan ne ylös. Sitten hän hiljaa työntää ne, yhden kerrallaan, Marjan oljenkarvaisiin hiuksiin.
Anton tuntee ympärillään äärettömän hiljaisuuden, kuten joskus etäälle jääneinä vartioöinä, himmeässä tähtivalossa... Vain vaivoin hän saa pakotetuksi itsensä astumaan ulos tuosta syvästä koskemattomasta äänettömyydestä, joka häntä seinän tavoin ympäröi. Hän tarttuu lempeästi tytön käsiin. Noiden nuorien, auringon paahtamien käsivarsien valtasuonet sinertävät hänen silmiinsä niinkuin kotiseudun hiljaiset joet...
Tällä hetkellä Antonin mieleen tulvii muistoja heidän kouluaikaisesta ystävyydestään, joka oli ollut jonkinlaista koululaisrakkautta — ei sen enempää eikä vähempää. Ja kuitenkin: tavatessaan Marjan nyt luokkakokouksessa Anton havaitsee ihmeekseen sen merkillisen sisäisen jännityksen, johon heidän varhainen suhteensa, nuoruuden rakkautensa, oli vapaussodan kynnyksellä päättynyt, yhä jatkuvan, vaikkakin muuttuneena. Anton näkee, että Marja on jo täysin kehittynyt, nuori ja vapaa nainen. Tytöstä uhoava kypsyys oli alussa melkein tympäissyt Antonin sairauden ja kuoleman herkistämää mieltä.
He katsovat pitkän aikaa toistensa silmiin niinkuin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, ja hiljaisuus on syvä heidän ympärillään. Uusi tunne täyttää äkillisellä voimalla heidän koko olemuksensa. Tämä sisäinen vaistoaminen on heille kummallekin niin riipaiseva, että se aluksi tuottaa etäistä tuskaa, ja he katsovat jäykästi toisiinsa. Anton hymyilee samassa ja päästää tytön kädet. Marja tuntee omituista helpotusta ja kiitollisuutta tämän johdosta. Sitten hän kysyy:
— Olitko sinä sodassa?
— Olinhan minä, vastaa Anton hermostuneesti naurahtaen. — Haavoituin Tampereella. Ampuivat jalkaan. Minähän onnun, etkö ole sitä huomannut?
— Oi, en ole ensinkään pannut sitä merkille, huudahtaa Marja vilpittömästi.
— Vai niin. Kiitos. Olet kovin hienotunteinen, sanoo Anton surkean ivallisesti.
Marjan mustiin silmiin ilmestyy vahva, kostea välke. Istuen lähellä Antonia hän koskettaa kädellään tämän olkaa, antaen sen hetken viivähtää siinä.
— Älä ivaa, sanoo hän hiljaa. — En todellakaan tiennyt siitä.
Mutta jotakin raskasmielistä häivähtää Antonin kasvoissa, jotka jonkin tuskallisen sivuilmeen vaikutuksesta muuttuvat oudosti. Marja seuraa sivusta hänen vaihtuvia ilmeitään ja sanoo vihdoin verhotusti:
— Sinä olet viime aikoina paljon kärsinyt.
Tämä huomautus palauttaa Antonin jälleen todellisuuteen.
— Siltäkö tuntuu, sanoo hän melkein raa'asti, mutta kohta katuen äänensä karkeaa sävyä hän äkkiä kumartuu ja työntää päänsä Marjan helmaan.
Tämä vaistomainen liike järkyttää kummallisesti tyttöä. Hänessä herää sillä hetkellä niinkuin äiti, ja hän alkaa kevyesti silittää Antonin päätä. Näin he istuvat pitkän tuokion.
— Minä lähden nyt, sanoo Marja vihdoin.
Antonkin havahtuu ja sanoo odottamatta:
— Kuule, etkö tulisi minun kanssani Mikaelin luokse?
Hän tarttuu Marjan käsiin ja painaa hänet istumaan. Ja hän toistaa Marjalle muutamin sanoin Mikaelin kertomuksen. Häntä oli kaiken aikaa kiusannut merkillinen, kumea levottomuus. Mikaelin vuokrahuoneessa vietetyt hetket loimahtivat tavan takaa hänen mieleensä niinkuin salamoiden tuskallisessa valossa.
Marjan järkyttynyt katse on uponnut Antonin silmiin. He tuntevat ikäänkuin siirtyvänsä toiseen ympäristöön, toiseen ilmakehään, heille vieraaseen, kylmään, tähdettömään. Kokonaisen sukupolven kärsimykset ympäröivät heitä kuin liekit ja ääretön ristien paljous, ristien, joiden alla lukemattomat ruumiit hiljaa odottavat, silmät kuolleina ja sameina kuin sammuneet lyhdyt... Odottavat kutsua viimeiseen suureen luokkakokoukseen autioiden tähtien välkkeessä.
Marja itkee. Mutta uuteen päivään syttyvä aurinko kuivaa hänen kasvonsa hehkullaan. Hänen silmänsä ovat kuin sokaistuneet, ja tahdottomana hän seuraa Antonia.
He seisovat portaitten juurella ja katsovat jännittyneinä ylös. Siellä on Mikaelin huoneeseen johtava ovi, joka nyt on puolittain auki. Sanattomina he tuijottavat siihen. He eivät huomaa, kuinka kauan siinä seisovat niin ja katsovat. Viimein Anton lähtee huokaisten nousemaan portaita. Marja seuraa häntä.
Eteisessä seisoo poliisi ja kieltää heiltä sisäänpääsyn. Mutta silloin Mikaelin kirjoituspöydän ääressä istuva poliisikomissaari kohottaa päätään ja näkee heidät avonaisesta ovesta.
— Ahaa, huudahtaa hän vilkkaasti. - Te olette varmaankin ylioppilas Raution tovereita, ellen erehdy? Osallistuitte eiliseen luokkakokoukseen?
— Kyllä me olemme hänen tovereitaan, myöntää Anton hengittäen vaikeasti. — Entä sitten?
— Sitä vaan, vastaa komissaari tyynesti, että ylioppilas Rautio tavattiin tänä aamuna, ikävä sanoa, kuolleena huoneessaan — kuulanreikä ohimossa. Tapaus on ilmeisesti katsottava itsemurhaksi, laadin siitä juuri raporttia. Uskon teidän voivan valaista tätä surullista tapausta muutamalla lisäpiirteellä, kenties arvokkaallakin. Käykää siis sisään, olkaa hyvät.
He astuvat Mikaelin vuokrahuoneeseen käsi kädessä. Milloin he olivat liittäneet kätensä yhteen, eivät he kumpikaan tienneet. Varmaan he olivat tehneet sen aivan vaistomaisesti kuullessaan poliisikomissaarin asiallisen ilmoituksen Mikaelin kuolemasta.
Mikael makaa kuluneessa sohvassa valkean lakanan alla. Hänen kasvojaan ei näy. Marja jää seisomaan ovensuuhun, mutta Anton kulkee hitaasti peremmälle huonetta. Sitten hän äkisti huojahtaa, perääntyy pari askelta ja istahtaa raskaasti samaan tuoliin, josta hän aamuyöllä oli noussut. Hän peittää käsillään kasvonsa ja istuu hyvin pitkän hetken näin — kuten Mikael yöllä, luokkakokouksen jälkeen...
Vihdoin poliisikomissaari nousee, astuu Antonin luokse ja koskettaa tätä kevyesti olkapäähän. Silloin Anton ottaa kätensä kasvoiltaan ja hymyilee äkkiä ihmeellistä, poikamaista hymyä. Ja osoittaen kädellään äänettömänä sohvalla makaavaa Mikaelia hän sanoo yhä hymyillen:
— Arkkienkeli.
Poliisikomissaari katsoo hämmästyneenä Antoniin ymmärtämättä mitään. Mutta Marja ymmärtää. Hän tuntee silmiensä käyvän kummallisen sumeiksi ja kuumiksi, ja surun ja rakkauden äkillisessä, puristavassa ristihuumassa hän nojautuu seinään.
Anton on käynyt katsomassa kuolleen Mikaelin kasvoja.
— Olisi pitänyt sentään kestää, puhuu hän mietteissään, olisi pitänyt kestää. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme.
Mutta sitten hän kääntyy anteeksipyytäen poliisikomissaarin puoleen ja sanoo:
— Niin, herra komissaari, teillähän on minulta jotain kysyttävää. Olkaa hyvä, olen käytettävissänne.
Anton ja poliisikomissaari istuutuvat. Vihdoin tekee niin Marjakin. Hän katsoo herkeämättä Antoniin nähden tämän sillä hetkellä jollakin tavoin uudessa valossa. Niinkuin jossakin pimeän katsomon laidalla olisi loimahtaen syttynyt heijastaja valaisten äkillisellä, rajulla valolla draaman henkilöitä.
ELÄMÄ JA LEIPÄ
Kirjoitettu 1926
Laitakaupungin hökkelimeressä harhaili siihen aikaan kaksi ihmistä, jotka olivat alituiseen yhdessä. Toinen näistä oli Sirpin Raakel, silloin noin kaksikymmenvuotias nainen; toinen taas Vihtori Salmela, alituiseen työttömänä kulkeva, missään viihtymätön mies, joka laitapuolella tunnettiin myös Ihmisvihaajan nimellä. Vihtori Salmelaa sanottiin kelvottomaksi työläiseksi, ja epäilemättä se monessa suhteessa pitikin paikkansa. Säännöttömän luonteensa ohjaamana hän tuon tuosta jätti työpaikkansa, harhaillen missä milloinkin — katukujilla, meren rannalla. Usein hänet nähtiin myös Kaupunginkirjastossa lueskelemassa, mutta mitä hän luki, sitä ei kukaan tiennyt. Hän luki kirjastossa väliin sen avaamisesta sulkemiseen asti, aina nälkäisenä, kuluneissa vaatteissa. Hänen oli lopulta hyvin vaikea saada työtä, koska yleisesti tunnettiin hänen säännötön elämänsä ja kaikkeen suunnitelmalliseen työhön sopeutumaton luonteensa. Kaikki tämä lisäsi vain hänen eristäytymishaluaan ja ihmishalveksuntaansa. Sen tähden hän yhä useammin ilmestyi laihana ja umpimielisenä kirjastoon ja kaivautui omaan maailmaansa. Iltansa ja yönsä hän vietti irtolaisen tavoin. Silloin hän hävisi laitakaupungin hökkelimereen niinkuin kivi sameaan veteen.
Ulkomuodoltaankin tämä mies oli erikoinen. Hän oli ruma, ruumis kulmikas, kädet luonnottoman pitkät, gorillamaiset. Ainoana poikkeuksena olivat oikeastaan vain hänen silmänsä, jotka olivat melkeinpä kauniit, hyvin suuret ja ilmeikkäät, joskin synkät ja uhmailevan kapinalliset. Sirpin Raakelin seurassa saattoi niihin lisäksi ilmestyä äkillinen raju hellyys, joka ihmeellisesti lumosi tämän. Näin oli käynyt sinäkin iltana, kun he ensikerran olivat tavanneet toisensa Työväenyhdistyksen kirjastossa, jossa Raakel pyykinpesun ja siivouksen väsyttämänä vain harvoin pistäytyi.
Ihmisvihaajan kohtaamisesta alkoi uusi vaihe Sirpin Raakelin elämässä. Tähän asti se oli ollut ainoastaan öiden keskeyttämää seisomista punaisen pyykkikorvon vieressä meren rannalla, johon satamasta päin vyöryi öljyisiä laineita. Hänen elämänsä oli lyhyesti sanoen ollut oikea ikävyyden ja yksitoikkoisuuden räme. Hän oli vähitellen käynyt hiljaiseksi, päivät olivat suhisseet hänen ohitseen kuin loputon sarja katkelmallisia unia, ja ajoittain sielussa kuohuva hysteria oli valanut hänen olemukseensa ihmeellisen kuumeen. Hän oli tullut laihaksi, ulkonaiselta olemukseltaan vähäpätöiseksi. Mutta nyt tuli Ihmisvihaaja ja veti hänet oman elämänsä piiriin. Hän siirsi Raakeliin osan omaa levottomuuttaan, sielunsa kylmää paloa.
Mutta hänen vaikutuksensa ei supistunut tähän. Raakel vaipui vähitellen hänen kanssaan syvälle yhteiskunnan pohjavesiin, outoon maailmaan, jossa katkeruuden ja kurjuuden värit sekoittuivat toisiinsa. Raakel unohti entisen raadantansa, unohti pyykkikorvon meren rannalla harhaillessaan Ihmisvihaajan seurassa tässä uudessa maailmassa.
Vihtori puolestaan unohti tänä aikana kirjansa; viileässä kirjastossa ei enää nähty tätä nälkäistä, kuluneissa vaatteissa kulkevaa miestä. Hän keskitti kaiken huomionsa vain ruumiin ylläpitämiseen. Hän hankki heille molemmille ruokaa mitä kummallisimmilla keinoilla, vieläpä rahaakin. Kuitenkaan hän ei koskaan suorastaan varastanut. Ja usein sattui, että heidän oli pakko tyytyä korttelin roskalaatikoiden ruokajätteisiin, joihin eivät laitakaupungin nälkäiset koirat olleet päässeet käsiksi. Monta Lasarus-kohtaloa täyttyi tässä elämänpiirissä.
Laitakaupungilla harhaillessaan Ihmisvihaaja ja Raakel olivat oppineet tuntemaan erään vanhan miehen, jota sanottiin yleisesti Apostoliksi. Tämä merkillinen ukko oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut yömajojen vakinainen vieras. Vain maailmansodan riehuessa hän oli yhden vuoden ollut irti yömajoista. Silloin hän oli asunut parakissa. Hän oli koko tämän ajan ollut venäläisien patteritöissä Helsingin puolessa. Ne olivat muodostuneet hänelle monessa suhteessa kohtalokkaiksi; hän oli muun muassa menettänyt siellä toisen kätensä, joka oli vääntynyt poikki nostoranassa. Mutta syvässä kurjuudessaan oli hän saavuttanut ihmeellisen nöyryyden ja levollisuuden kaiken edessä. Hän ei syyttänyt ketään, ei kapinoinut, vaan muitakin hän tuki ja lohdutti.
Tämä vanha irtolainen kiintyi hentoon ja hiljaiseen Raakeliin melkeinpä isällisesti, ja tämäkin puolestaan piti hänestä. He puhelivat usein kaikenlaista, ja tuon tuosta täytyi Raakelin nauraa vanhuksen hilpeille keksinnöille. Mutta tämä pieni, omalaatuinen ilonpito kurjuuden keskellä ei kuitenkaan estänyt vanhusta toiselta puolen havaitsemasta sitä erikoista vihan ja katkeruuden tunnelmaa, joka ympäröi Vihtoria usvan tavoin.
Eräänä iltana, auringon laskiessa huimaavan kaukana mereen, he makasivat kaikki kolme ratapenkereellä kaupungin ulkopuolella, junien vieriessä kohisten ylhäällä kiskoilla heidän ohitseen. Vanhus ja Ihmisvihaaja siinä keskustelivat Raakelin vain kuunnellessa heitä.
— Viha on ihmiselle ala-arvoista, sanoi ukko silmäillen repaleista, likaista takinhihaansa. - Ihmissielu ei ole sille sovelias asunto. Päinvastoin sen täytyisi olla, olipa ihmisen asema elämässä sitten minkälainen tahansa, rakkauden, levollisuuden ja rauhan tyyssija, kuten ihmisen ruumiskin, joka tosin saattaa olla työn uuvuttama; toisin sanoen sen tulisi olla tulvillaan rakkautta luomakuntaan, sopusointua, Kristusta. Tämän olisi oltava jokaisen ihmisen päämäärä, se vasta johtaisi uuden maailman syntymiseen, maailman, jossa ei enää olisi vihaa, sotaa eikä köyhyyttä. Sillä mitä meitä hyödyttää viha, kun kuitenkin olemme kaikki saman kohtalon alaisia, kulkijoita samalla loputtomalla tiellä, joka vie ikuisuuteen...? Katsokaamme siis aurinkoa, joka loistaa säteillen kauniin maailmamme yli, ja olkaamme veljiä keskenämme, sillä olemmehan kohtalotovereita!
Mutta Ihmisvihaaja puolestaan ei voinut tätä käsityskantaa omaksua lainkaan. Viha vääryyttä, sortoa ja sitä järjestelmää kohtaan, joka painaa toiset saastuneisiin pohjavesiin ja toiset korottaa pilviin saakka, ihmisen syvä tyytymättömyys ja kapinamieli olivat hänen mielestään kehityksen edellytyksiä. — Ihminen on omassa maailmassaan kaiken keskus, Ihmisvihaaja puhui enemmän itselleen kuin kahdelle kuulijalleen. Nasaretilaisen puusepän Poika ei meitä yhteiskunnallisten ongelmiemme selvittelyssä auta. Inhimillisen kurjuuden probleemi jäisi varmaan ikipäiviksi ratkaisematta, jos me tähän luottaisimme. Hänen kieltämätön merkityksensä on uskonnollinen, ei yhteiskunnallinen. Jos tuo ristinpuuhun naulattu askeetti sieluillemme olisikin valmistanut vapahduksen, niin ruumiimme saavat nääntyä vaikkapa juhdan juomaruuheen... Missä viipyy kurjuuteen sortuvan, nälkäisen ihmisruumiin Messias...? On paljon niitä, kokonaisia laumoja, jotka uskovat, että se on Karl Marx, tuo punainen profeetta leveine otsineen ja raivokkaine partajouhineen, ja myös Lenin, joka nyt lepää kumman äänettömänä synkässä, mahtavassa mausoleumissaan keskellä kohisevaa Moskovaa. Yksilöt ja suuret joukot uskovat mitä uskovat. On toisaalla niitäkin, jotka näkevät pelastuksen fascismissa. Kohottelevat käsiään, pukeutuvat mustiin... Oli miten oli, mutta jos ihmiset saisivat rohkeutta kasvaa kiinni uuteen kollektiiviseen yhteiskunta-ajatukseen, olisi se jo puoli voittoa. Ihminen on kuitenkin pelkuri, penseä, itsekäs, omaan ahtaaseen yksilöllisyyteensä verhoutunut, ja työläinen lisäksi raskaan ruumiillisen työn ja köyhyyden masentama; hän kääntelee itseään mudassa niinkuin eläin eikä uskalla tehdä mitään uuden maailman luomiseksi. Tällainen ihminen on halveksittava olio, puolieläin, joka tyytyy siihen, mitä sen eteen parteen viskataan, vaikkapa se olisi sitten haisevaa, mätänevää ryönää, jota eivät syö siat eivätkä koske koirat...
Tähän vanhus, jonka oikean käden paikalla roikkui vain tyhjä, risainen hiha, hymyili nöyrää, salaperäistä hymyään eikä vastannut mitään. Ihmisvihaajakin vaikeni jääden katsomaan niinkuin tyhjään. Hän ajatteli, että käsipuoli vanhus oli kuvainkumartaja: hän palvoi kaikkea vanhaa, lahonnutta, aikansa elänyttä, jonka hän katsoi sellaisenaan pysyväksi, jollakin tavoin ikuiseksi; omasta nöyryydestään hän oli tehnyt henkisen realiteetin toivoen samalla maailman uudistuvan uskonnollisten legendojen pohjalla. Hän sitä vastoin oli kuvainsärkijä, vaarallinen ja vankilaan suljettava, joka tahtoisi paljonkin repiä hajalle ihmisen aikaansaannoksista, heittää kallioon niinkuin Mooses laintaulut, nähdessään Kultaisen vasikan ja kansan aavemaisen hypyn sen ympärillä... Hän tahtoi liittyä siihen uuteen maailmantunteeseen, jonka hän havaitsi vähitellen muodostuvan ja kasvavan kuten nuoren, väkevän puun, jonka juuret ovat syvällä ajan tajunnassa. Mutta eikö hänestäkin tulisi näin vain jonkinlainen kuvainkumartaja, uusien jumalien palvoja? Mitäpä siitä: hän palvoisi ja kumartaisi kuitenkin jotain uutta, jotain olevaa ja vielä olematonta, ei häviävää, ei mennyttä. Hän palvoi radiomastojen, kaarisiltojen ja betoniholvien kauneutta ja kantoi sielussaan mahtavaa haavetta koko maailman industrialisoimisesta.
— Kylmää houretta. Myrskyä surullisten tasankojen yllä! Ihmisvihaaja katsoi taas niinkuin tyhjään. Hän ajatteli sitä maailmaa, jossa hän sai elää, ajatteli sitä ympäristöä, johon hän oli ikäänkuin juuttunut kiinni. Ja hän tunsi kiivasta vastenmielisyyttä. Kaikki, mihin hän, Vihtori, oli ryhtynyt, oli kääntynyt turmiollisesti häntä itseään vastaan. Puolinaista tietoa hän oli sydämestään halveksinut, mutta oli ollut itse siihen pakotettu, ja tämä seikka oli hänelle alituinen katkeruuden aihe. Hän oli kiertänyt sekä ruumiillisen että henkisen työn taikaympyrässä löytämättä omaa paikkaansa, ja niin hän oli tullut ikäänkuin työnnetyksi kaiken ulkopuolelle. Ruumiillinen työ sinänsä, niin paljon kuin hän toiselta puolen sitä kunnioittakin, ei tuottanut hänelle enää tyydytystä. Yksinkertaisempikin ja kouliintumattomampi ajattelu riitti monen työn asialliseen ja käytännölliseen suoritukseen, joka itseasiassa vaati lähinnä vain lihasvoimaa. Vuosien kuluessa vaivalla hankkimiaan tietoja hän ei voinut juuri ruumiillisen työn yhteydessä käyttää. Hän oli henkisesti kasvanut siitä jo irti, kun taas ruumiin ylläpito, leivän hankinta pakotti hänet siihen. Sillä ajoittaisin ruumiin polttava nälkä ei toki kysynyt, minkälainen ja kuinka korkea oli henkinen kehitystaso, se kysyi alastomasti yksinomaan leipää.
Ihmisvihaaja oli väsynyt ja murtunut. Hän janosi kiihkeästi henkisempää elämää, mutta sen omistamiseen hän ei saanut tilaisuutta. Siinä oli hänen kuten tuhansien muiden hänenlaistensa elämän sisäinen, kalvava, koko maailman täyttävä ristiriita. Niitä, jotka hänen laillaan olivat ponnistelleet tiedon omistamiseksi ja sitten olosuhteiden pakosta jälleen vaipuneet takaisin lähtökohtaansa, oli paljon, ja heitä kaikkia hallitsi kumea pettymys ja katkeruus. Missä nyt olivat hänenkin "nuoruutensa yliopistot", joista Gorki niin elävällä voimalla puhuu? Sen sijaan, että hän pystyttäisi itseoppineen miehen raikkaan "yliopiston" kaikkialle, minne kulkisikin, hän oli sairas ja alituisesti kiihtyneessä tilassa sekä auttamattomasti menossa hunningolle. Ja siinä ratapenkereellä Raakelin ja käsipuolen vanhuksen vieressä maatessaan, hänen aivoissaan syntyi mielettömiä ajatuksia. — Mitä olisi sanonut Nietzsche, jos häneltä olisi riistetty kaikki liekehtivät haaveet, hänen ylleen puettu likainen, risainen työmekko ja ohjattu rautatierakennukselle ja sanottu tylysti: "Kas, tässä on työmaasi — asettele ratapölkkyjä määrättyjen välimatkojen päähän, kiskojen alle...?" Ja Schopenhauer, varakas porvari, olisi varmaan sortunut pessimismiinsä, jos häneltä olisi riistetty hyvä taloudellinen toimeentulo ja taiteen pelastava lohtu, asetettu mustiin hiilivaunuihin ja viety niiden raskaassa humussa yhteiskunnan pohjalle, missä todellinen köyhyys ja kurjuus asustavat!
Vihtorin ruumis vapisi mykästä naurusta, joka kuitenkin kohta hukkui äänettömyyteen. Hän kurkottui katsomaan pitkin rataa himmeään etäisyyteen. — Niinpä niin, ajatteli hän, siellä jossain mahdottoman kaukana on viimeinen leikkaus, joka on hakattu elämän kallioon, ja sen takana on ikuisuuden loputon tunneli, jonne äänettömät junat syöksyvät täynnä ihmishenkiä... — Samea mieli tyhjänä hän viskautui takaisin ratapenkereelle. Hänet oli riistetty paljaaksi: mitään turhia toiveita ja illusioneja ei enää ollut eikä voinut olla. Koko elämä oli kuin virolaisesta spriistä aiheutunut arvoton humala, musta uni, puolihorros... Ja kuitenkin ei ennen ollut näin. Mutta nyt: jokainen ikkuna, jonka hän avasi maailmaan, oli jo ammoin sitten tullut hänelle katkeraksi, vaikka se oli annettu hänelle valoksi. Hän peitti itseltään auringon ja jäi pimeään.
Mihin hän oikeastaan pyrki? Hän ei tiennyt sitä, mutta hän tunsi, että se oli jotain hyvin tärkeää. Huonosti ja väärään suuntaan kehittyneenä hän uskoi olevansa ainoa, joka näki sen valheen pohjaan, jossa ihmiset kahlasivat niinkuin suossa. Ihmiset olivat hänestä nautoja, joita Kohtalo, pitkäruoskainen, armoton painien ajaa edellään loppumattomalla, pauhaavalla valtatiellä...
Hän katsoi tyttöön, joka lepäsi hänen ja hiljaisen, käsipuolen vanhuksen välissä taivaalle katsoen ja hänen mielensä täytti sameasta ihmisvihasta huolimatta väkevä hellyyden aalto, joka kuohui hänen sielunsa autiudessa melkein tuskallisesti. Sinisellä taivaalla heidän yläpuolellaan, mitattomassa syvyydessä, häilyivät laskevan auringon raukeat, unohtuneet liekit.
He jäivät koko yöksi siihen. Yöjunan kulkiessa tummana ja aavemaisena ohitse humisevien vaunujen saattona, he nukkuivat jo vierekkäin ratapenkereellä — kolme ihmistä. Juna häipyi kaukaisuuteen. Yö oli himmeä ja lämmin, Raakelin surumielinen tytönnauru oli uponnut siihen. Kaupunkikin oli jäänyt jonnekin loitolle, ikäänkuin toiseen maailmaan. Hiljaisuus. Lempeän käsipuolen vanhuksen puukengät olivat kuivumassa ylempänä penkereellä, kiskojen vieressä.
Myöhemmin syksyllä sai Ihmisvihaaja tilapäistä työtä satamassa. Hän työnsi nokisena edellään hiilillä täytettyjä kottikärryjä, repeytynein paidanhihoin, lastasi ja purki vakinaisten satamatyöläisten kanssa laivoja, nostokurkien kylmien huutojen kaikuessa kirkkaassa syysilmassa. Meri oli outo ja mustansininen.
Hän oli vuokrannut Raakelille ja itselleen pienen, ahtaan, puolittain maanalaisen murjun kaupungin viidennestä osasta, suuren ruumishuoneen seutuvilta. Tämän kummallisen asunnon likainen ikkuna oli katukujan tasalla. Jostakin romukaupasta Kauppakujalta oli Vihtori hankkinut sinne muutamia huonekaluja, vuoteen, pöydän ja osittain rikkinäisen tuolin, joka vain vaivoin pysyi pystyssä.
Tässä pienessä, pimeässä huoneessa ajautui Vihtorin ja Raakelin suhde ensimmäiseen ratkaisevaan tapaukseensa. Toinen tapaus, ratkaiseva sekin, joskin eritavoin, sattui sitten myöhemmin seuraavana keväänä, mutta silloin jo hiukan toisissa olosuhteissa. Nämä kaksi tapausta olivat niinkuin suuret hyökylaineet, jotka syöksyivät kaukaa ja syvältä heidän ylitseen. Ja silloin Ihmisvihaaja vasta lopullisesti käsitti, kuinka kaukana alhaison kova murhenäytelmä on sentään ihmiskunnan yleisestä ja varsinkin sen muutamien suurten henkien tragediasta, josta hän oli lukenut ja Raakelille puhunut. Kuin taivas on maasta...
Ilta oli tämän ensimmäisen ratkaisevan tapauksen sattuessa sateinen ja pimeä. Raakel oli harhaillut koko iltapuolen hökkelimeressä hankkien ruokaa. Saalis oli ollut varsin niukka. Paluumatkalla oli syvä alakuloisuus riiponut hänen mieltään, ja hän oli kaivannut jälleen aamusta iltaan jatkuvaa työtä ja punaista pyykkikorvoa meren rannalla. Hän oli kaivannut pois tästä alituisesta kiertämisestä, irtolaiselämästä. Sade oli kastellut hänet likomäräksi.
Raakel värisi vilusta päästessään kotiin — kadunalaiseen asuntoon. Hän sytytti kohmeisin käsin kamiinan pesään taannoin ahdetut vähäiset, puolimärät puunkopsat ja riisui sitten vaatteet yltään kuivatakseen niitä kamiinan vaimeassa hehkussa. Vihtori ei ollut silloin vielä palannut. Hän oli jälleen alkanut lukea iltaisin. Raakelin tarkastellessa surumielisenä pöydällä olevia kirjoja, joiden lehdet olivat hiukan risaiset ja likaantuneet, palasi Ihmisvihaaja vihdoin. Raakel vetäytyi häveten kamiinan eteen. Kynttilä paloi pöydällä.
Vihtori oli äänetön ja synkkä. Hän oli nyt aivan rahaton, ja työn päätyttyä hän oli jäänyt etsimään ulkosataman lyhtyjen valossa tupakanpätkiä voidakseen niiden savun imeä sisäänsä asuntoonsa päästyään. Viimein hän oli lähtenyt kulkemaan takaisin kaupunkiin ja sieltä edelleen kaatosateessa halki kohisevien katujen laitapuolelle päin. Sateen hopeaseinä oli joka puolelta sulkenut hänet kosteaan kehäänsä. Sen lävitse olivat kuultaneet valaistut katulyhdyt niinkuin kuolleitten ihmisten balsamoidut kasvot, valjut, liikkumattomat...
Hänkin riisui puolittain jääden sitten yläruumis paljaana, rintakehä laajana ja karvoittuneena istumaan kädet riipuksissa ainoalle tuolille. Kumpikaan ei ollut mitään puhunut.
Vihtori katsoi Raakeliin ensin melkein tuskastuneena, halveksien. — On siinä kuin tarjolla, ajatteli hän väsyneesti, koettaen katsoa pois. Mutta hän ei kuitenkaan voinut siirtää katsettaan tytöstä. Kynttilän kelmeä, hiukan punertava valo häilyi salaperäisenä ja hentona tämän hiuksissa, kasvoissa, kaulassa ja rinnoissa. Hän kietoutui paljaana ja ajatuksettomana tuohon ohueen, mystilliseen valoon, havahduttaen Vihtorin kuin syvästä unesta, jota oli kestänyt loputtomasti pimeiden päivien halki. Ja jonakin hetkenä tyttö sitten käänsi alaspainetut kasvonsa Vihtoria kohti vaistoten tämän omituisesti laajentuneen katseen...
Raakel tunsi ihmeellistä järkytystä tuon katseen edessä. Vihtori ei ollut koskaan katsonut häneen noin. Se katse ikäänkuin syöksyi syvälle hänen olemuksensa syvyyteen, kiersi kuumana aaltona hänen rinnoistaan alas vatsanpohjaan... Ja hänet täytti äkillinen ruumiillinen kaipaus, jota hän ei hävennyt itselleen tunnustaa. Hän näki alastomuutensa, tajusi sen kuin unen lävitse, mutta hän ei tahtonut sitä verhota. Kaikki se oli tällä hetkellä pientä ja yhdentekevää tuon kaipauksen rinnalla, johon koko olemus tuntui hukkuvan.
He katsoivat yhä toisiinsa aivan vaiti, totisina, hymyämättä. Vaatteet putosivat Raakelin käsistä, ja hänen kumartuessaan ottamaan niitä lattialta, ojentui Vihtorin pitkä, paljas käsivarsi kohti pöydällä olevaa kynttilää, joka sammui. — Miksi sen teit? olisi Raakel halunnut kysyä, mutta hänen sanansa tuntuivat takertuneen syvälle rintaan ja henki oli kuin salpaannuksissa. Hänen täytyi olla vaiti. Kuuma itku tuntui virtaavan hänen kasvoistaan hämärään, outoon syvyyteen. Mustassa ikkunassa leimahtelivat ajoittain ohikulkevien jylisevien bussien valot...
Päivät kulkivat pois. Talven tullessa Ihmisvihaaja oli varastomiehenä muutamassa viljakaupassa Kauppakujalla. Tuona sateisena iltana sattuneen tapauksen jälkeen oli Vihtorin ja Raakelin suhde kasvanut jollakin tavoin läheisemmäksi, siinä oli nyt antaumuksen ja unohduksen lämpöä, vaikka sitä näyttikin jokin salainen uhka ajoittaisin varjostavan. Raakelia myös vaivasi se, ettei Ihmisvihaaja suostunut vahvistamaan heidän suhdettaan kirkollisella vihkimisellä. — On toistaiseksi parempi näin, sanoi hän tavallisesti. Odottakaamme, mitä tästä tulee. Ja vähitellen Raakel lakkasi kaipaamasta muutosta.
Raakel odotti lasta. Hän pelkäsi Vihtorin suhtautumista tähän tosiasiaan, tämän sairaita, synkeitä mielenliikkeitä, jotka hän jo oli oppinut tuntemaan. Mutta itse asiassa hän salaa tunsi ihmeellistä, raukeaa iloa lapsen saapumisesta autioon elämäänsä. Hän vaipui usein tuskallisiin haaveisiin, jotka synnyttivät oudon syvän ja kipeän jälkitunnon. Mutta elämä valmisti Raakelille suuren tuskan, jonka lävitse hänen oli syöstävä kuten liekkien halki.
Vihtori selitti Raakelille yhä uudestaan, kuinka mahdotonta heidän oli ottaa vastaan lasta sellaisissa olosuhteissa, joissa he elivät. Leipää tuskin riitti heille kahdelle, rahansaanti oli sattumanvaraista, heillä oli asuttavana kostea, puolittain maanalainen huone, jossa lapsi joka tapauksessa joutuisi kitumaan ja viimein kuolemaan. Oliko siis heillä oikeutta vetää lasta tällaiseen elämään ja ympäristöön, eikö päinvastoin olisi parempi estää hänet tulemasta, kun vielä oli aikaa? Kaikki tämä kidutti Raakelia pohjia myöten.
Hän taisteli lapsensa puolesta, mutta taistelun yhä jatkuessa Raakelin tahto vähitellen heikkeni. Ihmisvihaajan iloton maailmankatsomus valui häneen kuin myrkky, pakottaen hänet vähitellen, tosin hyvin vastahakoisesti, ajattelemaan samalla tavoin. Tämän jälkeen Raakel eli kuin unessa. Harhaillessaan lumisessa hökkelikaupungissa tavanmukaisilla ruoanhakuretkillään hän usein vaelsi paikkoihin, mihin hänellä tietoisesti ei ollut aikomusta mennä. Näin hän joutui väliin kauas jäässä olevan meren rantaan, missä terävä, eloton heinä pistäytyi karmeana esiin ohuen lumen alta, väliin hautausmaalle, jossa hän nojaili uupuneena mustiin, lehdettömiin puihin ja juuri luoduista haudoista nostettuun multaan painamissaan sormissa vei huulilleen kuoleman sairaan maun. Tuntiessaan mullan viileän kosketuksen syöksyi hänen sieluunsa autuaan kaipauksen laine, ja hän ajatteli, että hänenkin olisi parasta olla lapsineen tuolla syvällä jylhässä ristimeressä yllään suurien tähtien katse... Kuun viileä kehto, hyvän Jumalan keinuttamana, olisi toki hänen lapselleen, hänen kultaiselle typykälleen sopiva sija...
Eräänä päivänä Ihmisvihaaja ja Raakel lähtivät matkalleen joen taakse, alakaupunkiin, Harmaaseen kylään, jossa oli tehtaita ja niiden lähettyvillä yhä vain vanhoja, haalistunein värein maalattuja talohökkeleitä. Kortteli jatkui siellä samanlaisena, yhtä harmaana, köyhänä ja yksitoikkoisena kuin joen vastapuolellakin.
He kulkivat aivan äänettöminä lumisohjoista rantakujaa, jota paljasoksaiset orapihlajat joenpuolella varjostivat. Jossakin kohdassa kulki heidän ohitseen kuorma-auto, joka oli täynnä pakkotyövankeja. Raakel näki kuin sumun lävitse heidän mustajuovaiset vaatteensa. Ilma oli läpikuultavan kirkas ja ohut, ihmeen syvä aineettomuuden tunto levisi kaikkialle. Jokikuja oli nyt tyhjä sillalle asti.
Vihtori katsoi silloin tällöin ikäänkuin arkaillen vierellään kulkevaan Raakeliin. Häntä kummallisesti epäilytti tytön hiljaisuus, jota oli kestänyt jo monta päivää, aamusta asti hamaan iltaan. Vihtori tunsi yhtäkkiä outoa, ahdistavaa surumielisyyttä, jonka syytä hän ei tiennyt, mutta monet aavistukset ympäröivät häntä seinän tavoin. Hänestä tuntui kuin hän olisi jotain kadottamaisillaan, lopullisesti, iäksi.
Samaan aikaan Raakel kulki ikäänkuin yksin. Maailma valoineen, varjoineen oli siirtynyt jonnekin hyvin kauaksi. Hän tajusi vain oman kärsimysvaelluksensa, jonka päätöstä hän ei vielä nähnyt. Lisäksi hän tunsi itsensä turvattomaksi, Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, naisena kuolemaan saakka häväistyksi. Yksin keväisessä kirkkaudessakin, joka tällä hetkellä keinui ajattomana hänen ympärillään, oli hänen silmissään raaka ja paljastava sivuvivahdus.
Kun he kulkivat yli betonisillan, olisi Raakel tahtonut heittäytyä jostakin syystä polvilleen sille, nimenomaan juuri polvilleen niinkuin niskuroiva teuras... Vain kiivaasti ponnistaen hän sai estetyksi itsensä sitä tekemästä. Luulisivat hulluksi, ajatteli hän. Mutta kun he jälleen kulkivat tiellä, niin hän melkein katui, ettei ollut sitä tehnyt. Se olisi antanut ikäänkuin uutta voimaa ja nöyryyttä. Mutta alakaupungin tehtaiden savu kaatui silloin jo heidän ylitseen ja edessä olivat outojen kujien sinisenhämärät sokkelot. He olivat Harmaassa kylässä. Mitään takaisinpaluumahdollisuutta ei ollut.
He seisoivat vihdoin kallistuneilla, lahonneilla portailla ja näkivät edessään avonaisena ammottavassa oviaukossa rasvoittuneet, tyhjät kasvot, pienet, pistävät silmät ja roikkuvat, punaiset kädet.
— Niin, meillä on asiaa... Tulehan Raakel.
Mutta Raakel ei liikahtanutkaan. Hän katsoi loppuunajettuna heihin kumpaankin rinnan kohoillessa kiivaasti. Ja vähitellen hänen kasvoissaan tapahtui ihmeellinen muutos. Jokin niitä peittänyt verho siirtyi kuin sivuun paljastaen uudet kasvot, täynnä odottamatonta voimaa ja valkeutta: äidinkasvot...! Hän sanoi hiljaa:
- En tule sinne. Tahdon pitää lapseni.
Hän alkoi laskeutua hiljaa alas portaita. Vihtori lähti ihmetellen ja uteliaana seuraamaan häntä. Uusia ajatuksia oli syntynyt hänessä. Hän ei tahtonut pakottaa Raakelia, ei tehdä väkivaltaa. Sellaiseen hänellä ei olisikaan ollut mitään oikeutta, sen hän nyt tunsi. Ja hän tunsi häviön ja kuoleman idun, jota hän oli sielussaan kantanut harmaitten vuosien halki, kasvavan samassa suureksi puuksi, jonka oksilla kuoleman mustat linnut pesivät... Kohta sen lehdet ja hedelmät varisisivat maahan...
Raakel kulki yhä edellä. Vihtorilla ei ollut nyt minkäänlaista halua kulkeutua hänen rinnalleen tai edelleen. Ilma kujan yllä oli ohutta, sinistä; se häilyi niinkuin savu heidän ympärillään, kietoen läpikuultavaan verhoonsa.
Jonkin laitakaupunkilaiskahvilan edustalla katukujalla seisoi juhta kuormineen. Sen ajomies oli poikennut kahvilaan, josta kuului juopuneiden tolkutonta menoa. Juhdan etujalat oli kytketty hamppuköydellä yhteen. Raakel seisahtui sen luokse, syleili sen raskasta, uupunutta päätä, kaulaa ja — itki... Kyyneleet virtasivat vuolaina ja häpeämättä hänen laihoja kasvojansa pitkin. Vihtori katsoi ihmeissään, silmiään hieroen. Taivaan sininen, ajaton savu kietoi Raakelin ja juhdan niinkuin hohtavaan pilveen. Sitten tyttö jatkoi jälleen matkaansa, kummastuneen juhdan jäädessä seisomaan surullisena ja kytkettynä kahvilan eteen. Joitakin risaisia, likaisia laitakaupunkilaislapsiakin ja irvisteleviä pojankolloja siinä seisoi katsellen tyhmin naamoin Raakelin jälkeen.
He joutuivat jo tehdassavun piiriin. Kuorma-autoja huojui kolisten heidän ohitseen. Kumea jylinä kantautui Vihtorin korviin. Ja sitten hän yhtäkkiä kadotti Raakelin kokonaan näkyvistään ihmisten ja ajoneuvojen kirjavaan sekasortoon, eikä tavannut häntä ennenkuin asunnossaan.
Raakel seisoi huoneen perällä nojaten seinään ja odottaen Vihtorin tuloa. Katsoessaan häneen Vihtorille selvisi, ettei heillä tästä lähtien ollut enää mitään yhteistä, ei voinut olla. Hänen päänsä painui rinnalle luonnottoman pitkien käsien roikkuessa alas pitkin kupeita. Hetket suhisivat heidän välillään, vieden heitä yhä kauemmaksi toisistaan. Huoneen tyhjyys ja autius oli paljonpuhuva. Raakelin silmät säteilivät suurina ja syvinä Vihtoria kohti.
— Sinä aioit tehdä minusta lapseni murhaajan, sanoi hän vihdoin. — Sinä olet luonnoton, en halua sinua enää nähdä, lähden pois. En halua, en halua, en halua...!
Hän toisti noita sanoja kiivaasti ja katkerasti, luonnottoman pingoittuneella äänellä. Mutta silloin Vihtori liikahti ja sanoi käheästi, sammuneesti:
— Ei sinun tarvitse lähteä; minä lähden. Sinä olet kaikesta huolimatta ainoa ihminen, jota kuolleen siskoni ohella olen rakastanut. Mutta minä... minä olen myrkkyä saanut ja lähden... Olen luonnoton niinkuin sanoit, elämään sopeutumaton. Lähden...
Vihtori kohotti kätensä otsalleen, joka oli kuuma ja kostea, kohotti kätensä, mutta antoi sen kohta pudota alas niinkuin puunoksan. Ja yhtäkkiä hän tunsi ihmeellistä kaipausta ja tarvetta heittäytyä polvilleen Raakelin eteen, mutta ikäänkuin häveten suunnatonta heikkouttaan hän käännähti, ja hyvästiä sanomatta, mitään mukaansa ottamatta, hän lähti...
Raakel jäi katsomaan sanattomana hänen jälkeensä, koko olemuksen vapistessa rajua myrskyä. Sitten jonakin hetkenä hänen jalkansa pettivät ja hän lysähti lattialle.
Illalla hän makasi jo täydessä kuumeessa. Kamiina nurkassa oli kylmä ja musta kuin talviöinen, jäätynyt kummitus... Mittaamaton hiljaisuus. Etäällä korttelin humu. Houreunta...
Keskiyön aikaan ovi aukesi ja muuan tumma olento astui sisään. Raakel luuli, että se oli Kuolema. Mutta se olikin Apostoli. Käsipuoli vanhus.
Ihmisvihaaja vietti koko sen yön hämäräperäisissä paikoissa eri tahoilla kaupungin liepeillä. Hän joi itsensä humalaan. Näytti kuin hän olisi tahtonut vielä viimeisen kerran vyöryttää silmiensä eteen ihmissuvun pohjimmaisen kurjuuden ja sen mieltäsynkistävän näytelmän, jota ihmiselämäksi sanotaan. Hän näkikin tämän yön kuluessa monta surullista, rumaa ja halveksittavaa näkyä, jotka hän painoi kipeällä ja oudolla nautinnolla mieleensä piirre piirteeltä, talletti ne sielunsa väkevään spriihin ikäänkuin tulevia aikoja varten. Kuten mustat laineet vyöryivät sen yön tapaukset hänen ohitseen. Kun hän kyllästyi yhteen paikkaan, siirtyi hän toiseen jatkaen siellä samalla tavalla.
Kerran muutamalla puolivalaistulla syrjäkadulla sukeltautui hänen näkyviinsä sitten yhtäkkiä Apostoli, käsipuoli vanhus, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Ukon vaatteet olivat kuluneet repaleiksi, parta oli pitkä ja takkuinen, kasvot kuopalla, niinkuin sisäänlyödyt, mutta hänen silmänsä paloivat yhtä syvinä ja lempeinä kuin ennenkin. Nyt öisten kujien piirissä tämän laitakaupunkilaisilmestyksen nähtyään Ihmisvihaaja muisti, että hän taannoin illalla oli etsinyt käsiinsä juuri käsipuolta vanhusta silloin löytämättä. Hänen aivojensa lävitse kävi samassa kuin tuuli, ja hän tunsi itsensä selväksi, viinan höyryistä puhdistuneeksi. Ja hän lähensi kasvonsa aivan Apostolin kasvojen tasalle ja sanoi merkitsevästi:
— Menehän tänä yönä katsomaan Raakelia, sillä minä tunnen, että hän tarvitsee sinua. Mene siis kohta ja pidä hänestä huolta; minä en enää voi... Sinähän pidät hänestä.
Tätä sanoessaan oli hänen silmissään omituisen sekava, melkein mielenvikainen hohde.
Siinä vaiteliaassa, öisessä hökkelimeressä kahliessaan pysähtyi Ihmisvihaaja kerran erään pienen elokuvateatterin eteen. Hän työntyi ajatuksettomasti sen kylmään porttiholviin ja alkoi ulkolampun valjussa valossa katsella näytteille asetettuja kuvasarjoja. Kummallisesti havahtuen hän totesi, että porttiholvin perällä olevan suljetun oven takana kohisi nyt valkealla kankaalla "Shanghain pikajuna". Ja sillä hetkellä syntyi hänen aivoissaan huimaava mielikuva: Hän tai oikeammin hänen toinen Minänsä istuu pikajunassa, joka kohisten syöksyy yli Aasian — Shanghaita kohti, Isoa Valtamerta kohti... Hän on täynnä villiä riemua, ja häntä ympäröi huumaava, barbaarinen loisto... Mutta sillä aikaa hänen toinen minänsä värjötteli viheliäisen elokuvateatterin kylmässä, surullisen hämärässä porttiholvissa laitakaupungilla, värjötteli jokseenkin kurjana, hiukan myös nälkäisenä ja toivottomana, muistellen kuollutta siskoaan. Täällä himmeässä holvissa hän oli usein lapsena seisonut pitäen vielä pienempää sisartaan kädestä. He olivat illasta toiseen katsoneet häikäistyneinä ovea, jota ympäröivät moniväriset, säkenöivät lamput. Se ovi johti kuin Uuteen Maailmaan, sen takana selviäisivät kaikki salaisuudet... Mutta sinne he eivät milloinkaan päässeet, sillä he olivat hyvin köyhiä. Suuressa kaipuussa he olivat puristaneet toistensa viileitä käsiä. Pikku sisko oli kuollut pian, ja nyt hän varmaan saa katsoa ikuisuuden filmiä, hyvin sinistä ja ihmeellistä, täynnä tähtiä... Hän ajatteli tätä kaikkea seisoessaan autiossa öisessä porttiholvissa ja tuntiessaan lähellään ikäänkuin kuolleen siskonsa sielun...
Hän tajusi hämärästi olevansa aivan yksin. Ja silloin hän tunsi, ikäänkuin yhtäkkiä, riipaisemalla, kuinka kylmäksi yö oli tullut. Tähdet säteilivät avaruuden kaarella jäisinä ja kaukaisina. Heikko tuuli puhalsi. Hän näki sillan betonikaarien kohoavan niinkuin taivaaseen, hopeisina ja kuuraisina... Hetken hänen tajunnassaan häilyi Raakelin kuva, mutta niin kaukaisena, ettei hänellä ollut toivoa sitä enää saavuttaa. Kuinka yksin hän olikaan elänyt! Ja nyt kulki jokainen päivä hänen ohitseen julistaen lohduttomasti: Mennyttä, mennyttä...
Siinä seisoessaan ja katsoessaan tähtiin nousevia sillan valkeita betonikaaria alkoi hänestä tuntua siltä kuin kaikki tähänastinen olisikin ollut vain unta ja harhaa, liikkumaton usvaröykkiö, joka nyt hajoaisi suuren tuulen puhalluksessa. Uni olisi vaihtuva todellisuudeksi. Hän oli palanut väkevässä tulessa loppuun, ja nyt hän lähtisi uudessa muodossa jatkamaan matkaansa syöksyäkseen kohta harhasta tuntemattomaan todellisuuteen. Vihtori näki edessään ihmeellisen Oven auenneena. Hän oli lapsi jälleen, ja kuollut pikku sisko oli hänen vierellään. Pitäen toisiaan kädestä he kulkivat tuota sinistä Ovea kohti, jonka takana heille paljastuisivat kaikki salaisuudet...
Ja Vihtori Salmela, jota laidalla sanottiin myös Ihmisvihaajaksi, vaelsi ypöyksin öisen hökkelimeren halki katsomatta kertaakaan taakseen.
Suunnilleen kuukautta myöhemmin vedettiin luurangoksi laihtunut, hiukan jo mätänemistilassa oleva miehen ruumis esiin aseman ratapihan halkopinojen välistä. Poliisin toimesta se sitten kuljetettiin ruumishuoneelle.
Kuolleen miehen taskusta löydettiin likainen paperiarkki, johon oli epäselvästi kirjoitettu rivi rivin jälkeen. Siitä saatiin selville seuraavaa: "Olen ollut maailmassa muukalainen ja muukalaisena tahdon kuolla - tuntemattomana ja aivan yksin... Olen myrkkyä saanut ja kuolen sen tähden kuin rotta halkopinojen väliin. Sanon ilman syytöstä, että elämä oli minulle eräänlainen yömaja jossakin ahdistavalla syrjäkadulla, josta nyt olen astuva ulos... Kuollessani minua ympäröivät öinen rautatieasema, vaikenevat junat ja sähköjohtojen kohina. Olen tarkoituksellisesti valinnut tämän kuolinpaikakseni. Miksi? Kysykää sitä takaa-ajetulta, haavoittuneelta eläimeltä, jolla silläkin on oma kuolinpaikkansa. Joku ehkä voi sanoa, että minunlaiseni mies nyt saattaisi kuolla vaikkapa likaviemäriin... Oikein, toveri, niinkin voisi käydä, mutta sittenkin olisi kuolema sisäisesti minulle yhtä suloinen ja tervetullut kuin nytkin. Jack London sanoi kerran, että hän lupaa tervehtiä hymyilyllä kuolemaa, kohdatkoon se hänet missä ja milloin hyvänsä. Ja epäilemättä hän tämän lupauksensa täyttikin Kuunlaaksossa, missä kuolema hänet kohtasi. — Nyt olen minä omassa 'kuunlaaksossani' ja tahdon myös hymyillä tuota ihmisen viimeistä hymyä, sillä tunnen jo, kuinka kuolema hengittää joka hetki suoraan kasvoihini. Sakramenttinani ovat ne valkeat lumihiutaleet, jotka öisestä avaruudesta hiljaa putoavat alas maahan. Ja lisään vielä jylhänä totuutena: muuta en kaipaakaan kuin saada hukkua tuohon valkeaan unohduksen mereen. Kummallinen on usein ihmisen kohtalo, kummallinen ja karvas, ja yhteiskunta näyttää pitävän huolta siitä, että se monien osalta muodostuu vieläkin karvaammaksi. Minun kohdaltani se nyt on täyttynyt, ja tahtoisin siitä esittää kiitokseni — kunpa vain tietäisin kenelle... 'Mannen som du dödat', sanoo Gustaf Ericsson, jonka kerrottiin kuolleen nälkään Pariisin köyhälistökorttelissa, mutta joka kuitenkin yhä elää ja nyt julistaa: 'Mies, jota kukaan ei voinut tappaa.' Tällaiseksi mieheksi tahtoisin mielelläni minäkin julistautua, ellen samalla tietäisi, ettei näin ole asian laita. Elämä minut tappoi; sen taakka kävi minulle sietämättömän raskaaksi — en voinut sitä enää kantaa. Sitä paitsi aloin itsekin tuhota ja silpoa henkistä olemustani, kun havaitsin, etten kykene hallitsemaan niitä voimia, jotka olin siinä irti laskenut... Menettelin tässä suhteessa talostansa häviävän talonpojan lailla, joka pelloistansa imee viimeisenkin mehun nähdessään taloudellisen perikadon säälimättä lähestyvän, vieläpä epätoivoissaan autioittaa omaa taloaan, ympäristöään. Puolustuksekseni tietysti saattaisin viitata niihin vaikeisiin olosuhteisiin, joissa olen elänyt, mutta tiedän sen jo ennakolta hyödyttömäksi. Kukapa sellaisiin seikkoihin kiinnittäisi huomiota. Toiset eivät siitä huoli kuulla, toisilta taas leipätaistelu vaatii kaiken mahdollisen ajan. Niin, leipätaistelu! Kuinka paljon arvokasta henkistä pääomaa kuluukaan tuossa armottomassa ja mahdottomassa kamppailussa! Suurin osa, verrattomasti suurin osa ihmisen elämästä kuluu ruumiin ylläpitämiseen, leivän hankintaan, eikä läheskään kaikilla ole tilaisuutta etsiä sille sisällystä muulla tavoin. Jokapäiväisten mitättömyyksien vankina useimmat ihmiset saavat kitua elämänsä loppuun. Säälittävää sitä on katsoa. Mutta onko tällaisella elämällä täyttä arvoa? Minä puolestani vastaan siihen kieltävästi ja lakkaan olemasta. Minulla ei ole riittänyt voimia sovittamaan henkisen ja ruumiillisen työn välistä ristiriitaa omassa elämässäni. Kaikki vaistot ovat johdattaneet minua edelliseen, mutta olosuhteet ovat pakottaneet jälkimmäiseen. Puhutaan joskus ihmisistä, joiden kantapäätä kulttuurin kyy on purrut. Ehkä minullakin on lupa lukea itseni heihin, sillä tunnen, että kulttuurin viekoitteleva, koreajuovainen kyy on purrut minuakin, näytellyt minulle pahan ja hyvän tiedon puun hedelmiä, joita olen nälissäni ja tuskassani maistanut. Mutta mikä on ollut tästä seurauksena? Tyytymättömyys ja tiedon yltyvä nälkä ja lopuksi uusi paratiisista karkoitus. Kulttuurin murentamana olen palannut lähtökohtaani. Ympyrä on kierretty umpeen. Kaikkien ei ole suotu hengittää vuorien avaraa ilmaa, kaikkien ei ole suotu nähdä huippujen kirkkautta. Mutta kuitenkin: läpi ikuisuuden tahtoisin huutaa elävien korviin väkevän, iäti säilyvän manifestin sanat. -Sinä Apostoli, kurjista kurjin, taisit sittenkin olla yhdessä suhteessa oikeassa. — Kahdeskymmenes vuosisata on nyt minun kohdaltani lopussa, tuo kuuma, myrskyinen sarja vuosia, jotka kohoavat niinkuin tuliset ristit vuosisatojen äärettömällä tasangolla... Mutta en olisi se mikä olen, ellen lopuksi vielä lisäisi: Mitä sameaan ihmisvihaani ja elämäninhooni tulee, niin siinä suhteessa olen parantumaton kuin vanha, kapinen koira. Toisaalta käsitän kyllä, että ihminen on myös suurta sääliä, myötätuntoa ja rakkauttakin ansaitseva. Kuollessa kuitenkin toivon hohtava kehä maiseen elämään nähden muuttuu hämmästyttävän ahtaaksi. Minäkään en tällä hetkellä toivo mitään muuta niin hartaasti kuin sitä, ettei se hyvä olento, jolle kerran tein suurta vääryyttä, sortuisi. Muussa tapauksessa tulen kyynelkaasupommilla varustettuna kummittelemaan köyhäinhoitolautakunnan herroille. Patukalla ja kyynelkaasupommeilla varustettu kummitus! Mikä se on? Poliisi, arvaisi varmaan joku lapsi. Ehei, se olen minä — Ihmisvihaaja, joka tämän kirjoitti."
Kuolleen kommunistin testamentti, sanottiin kaupungilla.
Halkopinojen välistä löydetystä ruumiista kertoi Raakelille muutamana aamuna kaupungilta palattuaan ryysyinen Apostoli, joka siitä surullisesta yöstä alkaen, kun hän kadulla tapasi Ihmisvihaajan, oli uskollisesti hoitanut tyttöä. Kuinka sairas tämä olikaan silloin ollut! Ilman käsipuolta vanhusta olisikin Raakel varmasti kuollut kuumeeseensa. Mutta nyt hän alkoi vähitellen toipua; hän oli rauhallinen, kevyt ja laihtunut, silmissä alati kuin sinistä usvaa... Apostolin kertoessa tuosta ruumislöydöstä hän tuli kummallisen levottomaksi. — Sen täytyi olla Vihtori, ajatteli hän, aivan varmaan se oli Vihtori, eikä kukaan muu. Ja hän vaipui syvälle ajatustuntojen vaihtuvaan maailmaan, unohtaen hetkeksi kokonaan käsipuolen vanhuksen läsnäolon.
Apostoli oli vasta taannoin kertonut, että Salmela hänet oli lähettänyt silloin yöllä Raakelin luokse. Lisäksi oli ukko arvellut, että Vihtorin laita ei ollut oikein. Jo silloin olivat Raakelin sielua paisuttaneet monet aavistukset, jotka nyt Vihtorin kohdalta ikäänkuin täyttyivät. Ja vanhus oli taas puolestaan tehnyt Raakelin hourailuista omat johtopäätöksensä.
Raakel alkoi kaivata nähdä tuota ruumishuoneeseen tuotua kuollutta päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se Vihtori, jonka kanssa hän oli yhdessä elänyt omat vaiheensa. Tämä kaipaus, joka oli humahtaen syöksynyt hänen sieluunsa, täytti sen seuraavina hetkinä kokonaan. Samalla hän tunsi epämääräistä tuskaa siitä, että hän silloin oli työntänyt Vihtorin niin tylysti luotaan. Ehkäpä Vihtori olisi hyvinkin suostunut ottamaan vastaan lapsen nähtyään, ettei hän siitä tahdo luopua, ja he olisivat myöhemmin voineet mennä vihille, rakastaa toisiaan. Mutta suru, tuska ja hätä syntyvän lapsensa puolesta olivat saaneet hänet tekemään niinkuin silloin teki, vaikka hän näkikin, että Vihtori oli onneton.
Kun sitten Apostoli lähti tavanmukaiselle ruoanhakumatkalleen, jotka melkein poikkeuksetta tuottivat kohtalaisesti, sillä käsipuoli ukko tunnettiin laitapuolella hyvin, nousi Raakel kiihkoissaan ylös vuoteesta, pukeutui, ja ohueen, kuluneeseen palttooseensa kietoutuneena lähti ulos.
Taivaan sokaiseva kirkkaus, joka lainehti kadun yllä, kävi hänen lävitseen niinkuin veitsi, kovana ja huikaisevana. Sen äkillinen kohtaaminen tuotti outoa sisäistä kipua. Hetkeen hän ei voinut paikaltaan liikahtaa. Huoneen pimeyteen tottuneita silmiä häikäisi, päätä huimasi. Hän oli kuin kuolleista ylösnoussut, kuin naispuolinen Lasarus, joka käärinliinojansa aukoen syöksyy Vapahtajan viittauksesta ulos haudastaan... Hiljainen tuuli puhalsi pitkin katuojaa. Jossakin korttelin syvyydessä haukkui koira. Hyvin kaukaa kantautui junan vaimeaa kohua. Hänen ohitseen kulki laitapuolen vaimoja, jotka näkivät hänen tilansa, näkivät myös sen, että hän vasta äsken oli toipunut sairaudestaan, ja he hymyilivät hänelle ystävällisesti ohikulkiessaan. Hänen tuli yhtäkkiä lämmin ja hyvä olla.
Mutta sitten Raakel muisti ruumishuoneessa olevan miehen ruumiin, jota hän oli lähtenyt katsomaan, ja hänen kasvojensa kuihtunut hymy sammui. Ruumishuoneelle päästäkseen hänen täytyi kulkea vain yli katukujan. Siellä ovenvartija, rokonarpinen, suuripäinen, puolikuuro koljo oli omissa puuhissaan. — Kuullessaan Raakelin asian hän mutisi jotain epäselvää, selittämätöntä. Ja sitten hän kuuron kovaäänisyydellä kysyi vielä varmuuden vuoksi:
— Haluatteko siis tavata jotakuta näistä kuoleman valtakunnan edustajista? Sitä miestäkö, joka tuonnoin löydettiin kuolleena aseman ratapihan halkopinojen välistä...?
— Sitä juuri, vastasi Raakel soinnuttomasti. — Onko hänen henkilöllisyytensä jo todettu?
— Mitä sanotte?
— Kysyn, onko häntä tunnettu?
— Tunnettuko! Kyllä. Häntä sanoivat täällä laitapuolella Ihmisvihaajaksi. Oliko hän sitä, en tiedä, mutta en ihmettelisi, vaikka niinkin olisi asian laita. Kyllä meitä ihmisiä vihatakin sopii, on siihen syytä ja aihetta vaikka millä mitalla. Oliko hän sulhasenne, hä?
— Hän oli ystäväni, vastasi Raakel hiljaa. Ruumishuoneen vartijan kursailemattomuus oli ajanut hänen kasvoillensa kuuman, hermostuneen punan. — Enkö saisi nähdä häntä vielä?
— Se sopii, neiti, tokaisi ovenvartija. — Tulettekin juuri viime hetkessä, sillä ruumiinavaus toimitetaan noin tunnin kuluttua.
Raakel seurasi mieskoljoa ruumishuoneeseen sietämättömän jännityksen ja alakuloisuuden ikäänkuin valuessa kautta hänen olemuksensa. Huone oli tilava, mutta sen ilma oli ummehtunut ja raskas, täynnä ruumiin hajua. Vanha, viallinen tuulettaja hyrisi ja vinkui kyllä kaiken aikaa tuskallisesti, tolkkaillen.
Siellä oli kolme ruumista...
Raakel lähestyi uupuneena paareja. Hän horjahti katsoessaan Vihtorin kuolleita silmiä. Ne olivat täynnä tyhjyyttä ja mullan ikävöintiä. Ruumishuoneen vartija oli kompuroinut takaisin eteishuoneeseen, jossa hänellä oli joitakin valmistuksia tehtävänä ennen ruumiinavausta. Ehtimiseen hän kuului laahustavan eteisen ja leikkaushuoneen väliä. Raakel oli yksin noiden kolmen ruumiin kanssa. Hän takertui käsin kiinni Vihtorin luisevaan käteen. Sekin oli kovin kylmä, kuollut ja surullinen. Kohta hän uupuneesti irroittautuikin siitä, ja hän tunsi olevansa yksin kaikkien näiden kuolleiden keskellä. Ne katsoivat häneen vihamielisinä jostakin vieraasta maailmasta, niinkuin tungettelijaan ne häneen katsoivat. Hän tunsi kipeästi itsessään kaikkien näiden autioituneiden silmien katseen, ja hänen mielensä joutui kolkosti hämmennyksiin. Kuin turvaa etsien Raakel kääntyi jälleen Vihtorin puoleen, mutta tämäkin oli tullut jollakin tavoin äskeistä kaukaisemmaksi. Hänestä lähti vahveneva mädänneen lemu...
Sillä hetkellä Raakel tunsi menettäneensä lopullisesti yhteytensä häneen. Ja sairautensa heikontamana sekä oudosti huumaantuneena niinkuin kuolleitten kukkien tuoksusta hän hoippui ulos ruumishuoneesta.
Vähän myöhemmin Raakel sitten synnytti lapsensa. Se oli poika, ja sille annettiin nimeksi Johannes.
Sirpin Raakel ja hänen lapsensa — oli vaikea löytää laitakaupungilta surullisempaa ja samalla liikuttavampaa näkyä. Nuorehko, laihtunut, kalpeakasvoinen nainen, joka lapsensa ja omankin elämänsä puolesta kävi ruumista uuvuttavaa, päivien halki jatkuvaa taistelua - ja lapsi, suurisilmäinen, herkkä. Tässä kylmässä kamppailussa olisi Raakel varmaan joutunut usein hyvinkin alentaviin tilanteisiin, jollei hänellä olisi ollut tukenaan Apostolia, käsipuolta vanhusta. Niinkuin Vihtori aikoinaan oli vetänyt Raakelin oman synkeän maailmansa piiriin, niin veti nyt vuorostaan Apostoli hänet siihen maailmaan, jonka hän ajatuksissaan oli itselleen muodostanut. Se oli lempeä ja tulvillaan ihmeellistä rauhaa, ajatusten aaltoilua. Raakel, jota arkielämä paadutti, näki tässä käsipuolen vanhuksen esiinloihtimassa maailmassa omituisen vastakohdan sille todellisuudelle, jota hän eli. Ja hän antautui kiihkeästi tämän uuden eteenaukeavan virran vietäväksi.
Raakel vaipui tämän jälkeen ikäänkuin syvälle uneen, josta arkipäivien tolkuton raadantakaan ei näyttänyt kykenevän häntä havahduttamaan. Hänen uskonnollisuutensa saavutti hetkittäisin jonkinlaisen haltioitumisen asteen, jolloin kuolema ristillä olisi hänelle merkinnyt arvaamatonta onnea, elämän syvintä lunastusta...
Mutta sitä rauhaa, joka oli niin ominaista käsipuolelle ukolle, ei tämä uusi sisäinen maailma täysin Raakelille tuottanut. Hän oli sairaaloisuuteen asti kiihkeä, sielunelämältään rikkinäinen. Lastaan, jonka hän oli itselleen lunastanut niin syvin henkisin ja ruumiillisin koettelemuksin, hän rakasti kummallisella kiihkomielisyydellä, jolla ei tuntunut olevan pohjaa. Hän ei päästänyt tätä juuri näkyvistään. Kun hän aamuisin lähti meren tai joen rantaan pyykin huuhdontapaikalle, otti hän aina mukaansa Rinkon muorin talosta pienet käsirattaat, joihin hän asetti Johanneksen. Siellä poika istui pyykin päällä keinuvilla rattailla, joita äiti vitkaan veti pitkin suvista, onnellista tietä merta kohti. Niinkuin sadun ihmeellisillä rattailla hän istui hilpein mielin ja valkein, hulmuilevin hiuksin. Näin he jokaisena pouta-aamuna tulivat meren rantaan pyykin huuhdontapaikalle. Raakelin pestessä pyykkiä leikki hänen poikansa rantaheinikossa, joka oli himmeää ja suloisen vilpoista. Ja Johannes näki eteensä aukeavan äärettömän, sinisen meren, joka oli hänestä paljon suurempi kuin maa. Hän aisti näin jo hyvin varhain sen suuruuden ja ihmetteli sitä. Kuinka pieni olikaan mereen verrattuna se rantavedessä keinuva lautta, jossa äiti muutamien muiden laitakaupunkilaisten vaimojen kanssa pesi pyykkiä! Kaikki oli kuin satua. Ruskolevät tuoksuivat kirpeästi, ja hohtavia vesipisaroita putosi äidin käsistä punaiseen korvoon.
Mutta Raakelin poika istui suhisevassa rantaheinässä ja nauroi onnellisena siniselle merelle ja sille punaiselle korvolle. Ja vieraat vaimot lautalla katsoivat häneen ja sanoivat häntä tyhmäksi sen naurun vuoksi, jonka syytä he eivät aavistaneet. Ainoastaan äiti hymyili hänelle noiden totisten, harmaitten akkojen joukosta.
Kerran kun he palasivat lautalta kotiin pikkurattaitten vaimeassa tärinässä ja tien kultaisessa tomussa, kysyi Johannes äidiltään, mitä oli meren takana... — Siellä on Jumala, vastasi äiti ja katsoi häneen jostakin huimaavan kaukaa. — Ja Johannes ajatteli silloin, että jos hänen joskus maailmassa tulee hyvin paha olla, niin hän lähtee jonakin aamuna kulkemaan yli sinisen meren Jumalaa vastaan...
Talvisin Raakel ei kuitenkaan ottanut lastaan mukaansa pesutuvan kuumiin höyryihin, Johannes oli silloin Apostolin seurassa, harhaillen sinne tänne hökkelikaupungissa ukon rinnalla kulkien. Tämä näytti vaipuneen yhä syvemmälle omaan miellemaailmaansa, johon hän koetti opastaa pikku Johannestakin.
Tänä aikana käsipuoli ukko oli korvaamaton tuki Raakelille. Vanhus pelasti hänet näiden vuosien aikana monesta ahdingosta. Ilman häntä olisi Raakel voinut menehtyä lapsineen. Mutta Apostoli, joka tunsi laitakaupungin ja sen monenlaiset elämänkeinot kuin viisi sormeaan, keksi aina lopulta pelastuksen tien. Lempeä partainen vanhus alkoi viimeisinä vuosinaan yhä ilmeisemmin muistuttaa ulkomuodoltaan Dostojevskia, tuota suurta venäläistä, kaatumatautista, kärsivää neroa.
Ukko alkoi myöhemmin harjoittaa jonkinlaista pientä kaupantekoa Hevostorin laidassa, tuoden voittorahat Raakelille. Tätä hän teki kuolemaansa asti, joka tapahtui eräänä pyryisenä tammikuun iltana partaisen vanhuksen palatessa Hevostorilta asuntoonsa halki pimenevän hökkelikaupungin. Hän kaatui halvauksen tapaamana suoraan kasvoilleen...
Apostolin hautaus muodostui Johanneksen ensimmäiseksi suureksi muistoksi. Paitsi Raakelia ja hänen poikaansa oli vainajaa saattamassa linjahautaan suuri joukko laitapuolen kerjäläisiä ja Apostolin vanhoja yömajatovereita. Koko köyhäin hautausmaa lainehti yhtenä ainoana ryysymerenä. Ja Johannes näki äitinsä itkevän ääneen. Sillä hetkellä heitä kaikkia kosketti iankaikkisuus. He seisoivat siinä lumisten, kimaltelevien puiden alla niinkuin alastomiksi riisuttuina ja katsoivat "nöyryydellä puetuin kasvoin" Jumalaa päin...
Raakel asui nyt poikansa kanssa Rinkon muorin vanhassa talorähjässä, jonne kesäisin alati kuului läheisen joen kumea pauhu. Syystulvien aikana tuo pauhu ja kohina kasvoi moninkertaisesti. Mutta sittenkin oli talohökkelissä Raakelin mielestä rauhallisempaa kuin entisessä asunnossa ruumishuoneen takana. Maalaisten rattaat olivat sen ikkunaruutuihin joka päivä heittäneet pyöristänsä aina uutta lokaa ja Ihmisvihaajan luurankohahmo oli jatkuvasti siellä kummitellut hänen öittensä unissa. Vasta uudessa asunnossa Raakel tunsi siitä lopullisesti vapautuneensa, päässeensä irti kuin kuoleman kahleista. Jonkinlainen kummitustalo oli tosin tämäkin, vanha, rappeutunut ja hiljainen, hyvin hiljainen. Vain joen raukea kohina kuului, ja sitä Raakel syvästi rakasti.
Rouva Rinko eli Rinkon muori, joksi häntä kaupungissa yleisesti kutsuttiin, oli leski. Hän oli omituisen vaitelias, laiha nainen, jonka mustan puvun ikää eivät edes korttelin akat muistaneet. Saitana häntä pidettiin, mutta siitä huolimatta hän oli myötätuntoa herättävä sen äärettömän yksinäisyyden tähden, joka näytti häntä ympäröivän. Vuokralaisia oli jokirantatalossa kyllä aina ollut, mutta niiden kanssa rouva Rinko ei juuri milloinkaan ollut seurustellut. Hyvin vähän kosketuksissa hän oli myös Raakelin ja tämän lapsen kanssa. He elivät tahollaan aivan omaa elämäänsä. Kylmältä ja tylyltä vaikuttava rouva ei paljon liikuskellut ulkonakaan, pieniä jokapäiväisiä kävelyitä rannan kohisevien puiden alla lukuunottamatta. Mutta joskus tuulettomina iltoina Raakel saattoi läpi nukkuvan poikansa tiheän hengityksen kuulla tuon yksinäisen, viluisen olennon kapuavan ullakkokamariin ja sieltä hiljaa hissuttavan kuin kummitus talon joen puolella olevalle sammaloituneelle parvekkeelle. Siellä hän seisoi väliin pitkän hetken ja katsoi joelle... mitä lienee katsonut... Ja hänen hartioillaan oli koinsyömä, vanha ja homeinen halatti. Rantatalon hupsuksi sanoivat virralla kulkevat lotjamiehet häntä. Mutta Raakel häntä kaikesta huolimatta ihmeellisesti sääli. Häntä melkein lohdutti se, että hänelläkin oli joku, jota hän saattoi sääliä.
Hän itse lapsineen oli kuitenkin nyt jälleen kovin heikoilla oloilla. Apostolin auttava käsi ei tukenut heitä enää. Se oli poissa. Lapsensa ja oman henkensä pitimiksi Raakelin oli pakko tehdä työtä entistä enemmän. Johannes havaitsi jo hyvin varhain, että elämää hallitsi muuan tärkeä ja merkittävä seikka: leipä ja taistelu siitä. "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme..." Sitä ei annettu, se oli itse hankittava, julmasti taisteltava siitä hikeen ja vereen saakka. Pyhien profeettojen aika oli ollut ja mennyt ja leipää kantavat kaarneet lensivät enää vain raamatun kellastuneilla, ihmeellisillä lehdillä... Jauhot loppuivat lesken vakkasesta eikä lisää siunautunut, ellei uutta sijaan hankkinut. Ja Suomen lumi ei toki mannaksi muutu.
Pikku Johannes näki äitinsä aikaisin vanhenevan tuossa yhtämittaisessa kamppailussa, hänen ruumiinsa käyvän köyryiseksi, silmänsä kuopalle. Ruumis ja sen ylläpito hallitsi ylivaltaisesti kaikkea. Sielu eli kuin syvällä mustassa, kuolettavan hitaasti virtaavassa unessa, jota sitäkin hallitsi ruumiin jylhä, eläimellinen levon kaipaus... Kuolleen käsipuolen vanhuksen perintö, valoisa, sisäinen maailma, haihtui vähitellen niinkuin tuhkaan todellisuuden ja ruumiin vaatimusten ja tarpeitten edessä. Se haihtui tuhkaan, mutta Johannes muisti sen kuitenkin ja aavisti äitinsäkin sen muistavan, riippuvan kiinni tuossa hohtavassa haaveessa sairaalla kiihkolla. Ja joskus heidän viettäessä yksinäistä sunnuntaihetkeä etäällä meren rannalla, tuo kadotettu maailma nousi humisten heidän eteensä niinkuin sankasta usvasta. Äiti ja poika olivat silloin hyvin onnellisia siellä kaukana hiljaisuudessa meren rannalla, aution, sinisen taivaan alla. Vesilinnut lensivät matalalla heidän yllään, niiden siipien viiltäessä autuaasti sinistä hohtoa. Keltaisessa hiekassa kimmelsi himmeitä raakunkuoria... Ja tuon valoisan, onnellisen maailman kangastus häilyi heidän sielussaan niinkuin kypsynyt vilja, jonka lävitse loisti ikuisuuden aurinko. Johannes työnsi kuumat kätensä veteen katsoen hymyillen äitiinsä.
Mutta uusien arkipäivien tulva toi jälleen mukanaan köyhyyden katkeran surun. Ja Raakel muisti silloin, kuinka Apostoli oli heitä aina tällaisina aikoina tukenut ja auttanut. Auttanut oli, vaikka ukolla ei ollutkaan muuta kuin yksi vaivainen käsi. — Mutta eihän se siitä riippunut, ajatteli Raakel. Toiset säälivät ja auttavat, toiset eivät, vaikka olisi mahdollisuuttakin. Todellakin, on paljon ihmisiä, joiden liikkumatonta mieltä ei mikään myötätunto koskaan ole riiponut; he tuskin auttaisivat, vaikka heidän kupeillaan roikkuisi kymmenen kättä, joiden sormet olisivat pitkät ja käyrät kuin kasakoiden sapelit!...
Mutta kaikesta huolimatta Raakelin kärsivän olemuksen täytti muuan ylpeä unelma, joka kiinteästi liittyi pikku Johanneksen elämään. Tämän hän tahtoi kouluttaa, ja erikoisen korkean kohtalon hän uskoi tulevan poikansa osaksi. Hän uskoi tästä kasvavan ihmeellisen miehen, joka aikansa tullen olisi ryntäävä esiin elämän laitapuolelta, nälän ja kurjuuden helmasta, niinkuin Johannes Kastaja. Ja hänessä olisi asuva suuren näkijän, apostolin ja mullistajan kiivaat halut...
Mutta muutamana syksyisenä päivänä, jolloin vaahteran lehdet vanhan, ränsistyneen rantatalon pihassa olivat jo ihmeen hehkuvia ja punaisia, tapahtui jotain odottamatonta ja kummallista. Raakelin vanha setä maalta ilmestyi juhtineen ja vankkureineen kaupunkiin myydäkseen kuorman viljaa samalle Kauppakujan viljakauppiaalle, jonka varastomiehenä Ihmisvihaaja aikoinaan oli ollut. Sirpin Ransu, joka oli entinen paljon käytetty kirvesmies, omisti nyt pienen talon tai oikeammin vähäisen palstatilan maalla. Tietäen velivainajansa tyttären olevan kaupungissa päätti hän etsiä tämän käsiinsä, ja niin ukko samana päivänä ilmaantui Raakelin ja hänen poikansa luokse rantataloon. Setä-Ransu ilmoitti olevansa nyt leski ja etsivänsä emännöitsijää ja kahdelle lapselleen hoitajaa. Kiertäen ja kaartaen kyselemällä kasvoi Ransun eteen vähitellen Raakelin koko elämänmeno. Ja silloin tämä kehoitti veljensä tytärtä muuttamaan lapsineen maalle hänen taloonsa.
Tämä ehdotus huimasi Raakelia, joka itse oli kotoisin maakylästä, ja hän suostui siihen kohta. Onnettomana ja juurettomana hän aina olikin täällä kaupungissa elänyt. Ja niin sitten päätettiin, että seuraavana päivänä lähdettäisiin. Setä otti suorittaakseen rouva Rinkolle maksamatta jääneen vuokraerän.
Lapsuudenaikaiset muistikuvat polttivat seuraavan yön kuumana Raakelin mietteitä. Pikku Johannes jo nukkui, mutta hän vain valvoi. Hän ikäänkuin muuttui uudelleen lapseksi, pieneksi, hentojäseniseksi tytöksi, keltatukkaiseksi. Oli kevät, ja hän leikki veljensä kanssa tasangolla kyhjöttävän tuulimyllyn luona. Vanhalla, hylätyllä tuulimyllyllä oli jäljellä enää vain kaksi siipeä, jotka murtuneina sojottivat toinen länttä, toinen itää kohti. Taivas levittäytyi heidän ylitseen loputtoman avarana ja hyvin sinisenä. Oikein silmiä huikaisi, kun sinne katsoi. Jossakin kulki juna humisten kaupunkia kohti. Lapset tunsivat olevansa mahdottoman kaukana. Isäkin, joka loitompana äesti peltoa juhtineen, näytti tänne hyvin pieneltä. Lintuja risteili sinne tänne viileän kevätmullan yllä...
Kerran Raakel sitten hervahti hetkeksi lyhyeen linnununeen, ja tämän unen lävitse hän näki yhtäkkiä itsensä erään kummun laella, johon jostakin loimahti keltainen kajastus. Mutta veli oli kadonnut. Isä oli peloittavan suuri. Hänen tukkansa hulmuili kuin sysimusta liekki liki öistä avaruutta, ja hänen kätensä pitelivät leipää, tuoksuvaa, ruskeaa leipää, josta hän antoi osan Raakelille, osan jakoi taivaan onnellisille linnuille... Ja upottaessaan hampaansa nahkeaan leipään tunsi Raakel jähmeän elämänpelkonsa hälvenevän; hänen oli ihmeen hyvä ja turvallinen olla. Isä seisoi suurena ja tummana hänen edessään kummulla niinkuin Jumala. Mutta hänen takanaan Raakel näki Kuoleman, jonka musta varjo heittäytyi yli maailman. Hänkin hymyili tällä hetkellä lempeästi. Tumma Kuolema oli hyvin uupunut, hänen silmänsä autiot, ja raskaasti hän nojautui isään, jonka sielun hän oli jo kantanut ikuisuuteen...
Aamu tuli senkin yön perästä, kaunis, sininen syyskuun aamu, täynnä puidenlehtien satuista kirjavuutta. Setä-Ransu ajoi vankkurien kolinalla rantatalon pihaan vaahterain alle. Nauraen ja touhuten tämä vanhuuden portille saapunut entinen kirvesmies kantoi Raakelin tavarat — niin, koko hänen maallisen omaisuutensa vankkureille. Valkea juhta niiden edessä katsoi korvat lurpallaan ja häntä äkäisessä solmussa tätä menoa. Johannes oli jo vankkureilla, ja kohta tuli myös Raakel.
Mutta kuorman ollessa jo valmiina lähtöön avautui pihan perällä ovi, ja rouva Rinko tuli ulos, räpytellen sisäänpainuneita silmiään auringon aamuisessa säteilyssä. Rantatalon hupsu huojui tummassa puvussa suoraan heitä kohti ja antoi vankkurien luokse päästyään pikku Johannekselle rinkilän, mutta hänen äidilleen kimpun syksyn viimeisiä kukkia, oudosti hehkuvia ja ihanasti tuoksuvia. Tämä pieni, odottamaton tapaus järkytti Raakelin koeteltua mieltä äkillisellä voimalla, ja hän purskahti kuumaan itkuun. Nuo vielä kuolemalta säästyneet hennot kukat kädessä hän itki eikä voinut sanoa mitään. Ja yhtäkkiä hän tunsi itsensä hyvin rikkaaksi. Vankkureiden vieriessä kohti taivaan sineen ulottuvia viljapeltoja köyhyys ikäänkuin väistyi pois.
Mutta Johanneksella oli kädessä suuri rinkilä, rantatalon hupsun antama, jolla hän kuorman nokalla leikki ja ilakoi. He olivat jo kaupungin laidalla. Syyskuinen maaseutu näkyi heidän edessänsä satuisen kangastuksen tavoin. Lauma muuttolintuja lensi suhisevin siivin matkalaisten ylitse eteläistä, hehkuvaa taivaanrantaa kohti.
KIRKASTUSVUORELLE...
Ajatuksia, ja tunnelmia vuosina 1939- 1941
SYKSY 1939.
Kerran kajahtivat kaukana Balkanilla ne pahaenteiset ja kohtalokkaat laukaukset, jotka myöhemmin osoittautuivat maailmansodan synkiksi alkumerkeiksi. Kaikkialla alkoivat liikekannallepanot ja eri maiden armeijoiden ryntäykset rajoille; alkoivat raskaat, veriset ja unohtumattomat sotavuodet. Mutta Suomen maaseudun pelloilla työnnettiin sirpit kypsyneeseen, kahisevaan rukiiseen, joka koottiin sitomiin ja kuhilaihin. Ehkä nauru ja puhe eivät kajahdelleet yhtä iloisina kuin ennen, ja joskus viilsi ohiratsastavien kasakoiden parvi oudosti mieltä. Peitsien välkkyessä auringossa ne ratsastivat tomupilvessä pois. Mutta illoin paloi elokuun kuu taivaalla niinkuin ennenkin, tyynesti se paloi, täynnä veren raskautta... Se oli elokuu 1914.
Nyt eletään syksyä 1939. Taas on sota, taas kuljetetaan joukkoja rajoille, tällä kertaa mahtavien linnoituslaitteiden taakse. Taas syöksevät tykit tuhoa ja kuolemaa, tankit ryömivät hitaasti yli maaston, joukot hyökkäävät, tuhannet kaatuvat, ja toisia kannetaan haavoittuneina pois lentokoneiden purkaessa suojattomien kaupunkien ylle tuhoisia pommivarastojaan. Kaikki toistuu, kaikki kiertää samaa kehää, mikään ei sisäisesti muutu, mistään ei ihmiskunta ota opikseen. Tuhansien ja taas tuhansien ristien yli ryntäävät kranaattien räjähdellessä uudet joukot, uudet miehet... Kerta toisensa jälkeen kansat syöksyvät ikäänkuin liekkeihin — toiset pääsevät tunkeutumaan niiden lävitse, toiset jäävät sinne, palavat olemattomiin tai sulautuvat toisiin yhteyksiin. Yhä uudelleen ja uudelleen ihmiskunta nousee aivan kuin ristille, joka jylhänä ja verisenä huojuu maailman yllä, laskeutuu sieltä Tuonelan syvyyteen ja nousee sitten jälleen uuteen elämään — ei kirkastuneena - vaan kärsivänä, loppuun asti uupuneena ja koiran tavoin haavojaan nuolevana...
Syyskuu 1939. Merkillinen kuukausi kauniin ja väkevän kesän jälkeen. Auringon viipyvä lämpö, joka väliin lähenee kuumuutta, valuu kuin ihana vaahto kaiken yli. Puiden lehdet kellastuvat hitaasti, ja ruohon syvä vihreys säilyy kauan. Toisinaan syntyy vaikutelma kesästä, menneestä kesästä, mutta kuitenkin yhä vielä läsnäolevasta. Karjan ääniä kuuluu laitumilta; lehmien ammuminen kaikuu sakean täyteläisenä ja kumeana raikkaassa syyskuun ilmassa. Linnut ovat kokoontuneet parviin, lentävät rauhattomina sinne tänne ja jättävät hyvästejään. Elonkorjuu saadaan loppuun suoritetuksi, ja niin alkavat aurat viiltää loputtomia, harmaankeltaisia sänkimaita. Vahvat hevoset vetävät ja höyryävät. Mutta kaukana jylisevät tykit ja räjähtelevät kranaatit. Ihmisten vähäisimpiinkin toimiin sota luo siinä hetkessä oman synkän, kumean taustansa. He siirtyvät kuin toiseen maailmaan, jossa vallitsevat aivan toiset lait ja jossa ovat tarjolla monenlaiset mieltäpainostavat mahdollisuudet.
Aurinko paistaa syksyn verikeltaisten puiden lomitse. Illoin loistavat valot kylistä, ja kuun kuvajainen väreilee Suomen lukemattomien järvien, jokien ja yksinäisten korpilampien pinnoissa. Kaikki on luonnossa ennallaan, luonnossa, jossa ainoastaan vuodenaikojen vaihdokset aiheuttavat muutoksia. Jänikset tulevat öisin metsistään poikki peltojen nakertelemaan puutarhojen puita; varikset lentää laahustavat talveen siirtyvien kylien yli, ja vaimot keskustelevat hallavin, huurteisin hiuksin tiellä ja kujilla. Tähdet ilmestyvät näkyviin. Valtavana ja ikuisena levittäytyy avaruus yli sotivien ja puolueettomien maiden; se ei vavahda suurempienkaan tykkien jyskeestä.
Mutta meidän kansamme perinnäinen rauhallisuus ei ole järkkynyt, mikään ei ole sitä säikähdyttänyt. Monet vaikeat ajat ovat sitä kasvattaneet, sitä on ikäänkuin poltettu ja karkaistu suuren ahjon tulessa, ja loputtomista, raskasmielisistä metsistään se on itseensä imenyt syvää rauhaa, joka ei hevin katoa. Harmaan ja vavahtamattoman syystaivaan alla on taas leimunut se tuli, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Vaaran ja hädän aikoina se syventyy ja kasvaa, juurtuen sielun pohjaan kuin väkevä puu, jonka latva huojuu taivaan vapaudessa.
Tällaisina aikoina monikin ihminen on varmaan tuntenut pääsevänsä ihmeellisesti irti itsestään, oman elämänsä ahtaasta kehästä, hän on havainnut kasvavansa yhä lujemmin kiinni kansaansa, olevansa vain suuren kokonaisuuden osa. Suomen kansa on monta kertaa maailmalle osoittanut olevansa pienuudessaan suuri ja se on osoittanut sitä nytkin tänä ankarana, ikimuistettavana syksynä, jolloin suuret kansat ovat jälleen käyneet sodan synkkään sadonkorjuuseen. Mutta kansaa, joka on kasvanut kiinni omaan maahansa ja joka on uskollinen, urhoollinen ja luja, sitä ei mikään mahti voi eikä saa tuhota. Usko tulevaisuuteen ja kansamme murtumattomaan kestävyyteen elähdyttää jokaista meistä evakuoitujen kaupunkien tyhjyydessä ja kaukaisissa maakylissä, missä Suomen koivut hehkuvat rakkaina ja kauniina syysväreissään ja missä rannaton taivas kaareutuu voimallisena ja kylmänkirkkaana kyntömaiden ja isänmaan kutsumalle matkalle lähtevien miesten yllä.
Tulee joulu. Kuusi sytytetään, kynttilät tuikkivat. Kirkkojen kellot kaikuvat, niinkuin ne ovat kaikuneet halki kovien ja raskaitten vuosisatojen kaikkina jouluina, rauhan ja sodan päivinä. Ja kerran ihmiset taas sanovat toisilleen:
— Rauha, rauha on tullut.
Syyskuulla 1939.
SYKSY 1940.
Tuulee. Puissa käy kylmä kahina. Koivujen kulta hehkuu auringossa; lehdet välkkyvät, toiset keltaisina, toiset verenkarvaisina. Sinistä, kajastavaa avaruutta on levinnyt kaikkialle. Maailma on muuttunut paljaaksi, alastomaksi, oudon kaikuvaksi. Taivas on tullut linnuista tyhjäksi. Maailman sisäiset ja ulkonaiset ääriviivat jyrkkenevät ja selvenevät, kadottavat pehmeytensä. Tulee mieleen etäisten vuorien jylhyys.
Tähdet tuikkivat taas illoin ja öisin; niiden jäiset soihdut palavat avaruudessa ikuisina ja kaukaisina. Toisinaan vielä ajatuksissaan siirtyy, niinkuin väkivalloin, keskelle viimeksi kulunutta talvea, etulinjan taivaan alle, jolloin tähdet usein hukkuivat kranaattien punertavaan savuun, sodan kauhun ja tuskan usvaan. Hermot kiristyvät, syntyy etulinjojen jännitys, henkeäsalpaava tila, jonka ihmisessä synnyttävät ainoastaan kuoleman väistämätön läheisyys, kranaattien kumeat, taukoamattomat räjähdykset, sodan helvetti. Mustaa lunta, kaatuneiden kasoja ja punertavaan savuun hukkuvat tähdet... Hyökkäykset, puolustautumiset, vastaiskujen veri... On vain elämä ja kuolema eikä mitään muuta. Maailma ja ikuisuus.
Ja kuitenkin on kesä jo ollut ja kukkinut kaiken tämän jälkeen, yksi kesä, joka nyt on eletty loppuun. Kaatuneet ja kentälle jääneet on siunattu maahan. Viljapeltojen sato on korjattu talteen. Mutta sota jatkuu maailmassa, jännitys ei ole hellittänyt, koko ihmiskunta seisoo kuin etulinjoilla maailmanlopun valojen loimutessa sen yllä ja maailmanlopun jylyn kaikuessa sen korviin. Ei tiedä, mitä on edessä. Maailma näyttää muuttuvan ulkonaisesti ja sisäisesti, siirtyvän johonkin uuteen kehitysvaiheeseen, niinkuin maapallo on muuttunut aikoinaan, mantereet vaihtaneet muotoaan ja valtameret syntyneet. Sillä välin ihmiskunta seisoo asemissa ja odottaa.
Eletty kesä, mennyt kesä, oli surujen ja raunioiden kesä. Mutta pellot puhkesivat elämään tänäkin kesänä. Vilja kasvoi esiin niinkuin tuskan alta, kuuman paineen alta. Maan peitti ruoho, luonnon täytti uusi itäminen, uusi kypsyminen. Aurinko paistoi viljaan aivan niinkuin se oli lukemattomina kesinä paistanut ennenkin. Ja elokuun himmeinä iltoina nousi kuu, josta valui vilpoista kajastusta kaiken yli. Multa tuoksui ja lemusi. Ruisrääkkä äänteli pehmeässä hiljaisuudessa, joka tuntui liian suurelta, tuskallisen pohjattomalta sodan melun jälkeen... Puutarhoissa seisoivat sotatalvena jäätyneet omenapuut kuolleina ja mustina. Ne seisoivat tämän luonnon rehevyyden keskellä muistuttaen meille menneestä, ankarasta talvesta, jolloin pakkasella, murheella ja kuolemalla ei ollut mitään määrää. Samoin uudet ristit hautausmailla nousivat maasta kuin puiset kukat, välkähdellen valkeina kesän rajattomuudessa. Ja sodan raskaat muistot ja näyt laahustivat aivoissa kautta kesän. Kesä oli kuin Getsemane, suuri, humiseva tuskanpuisto, josta ihminen noudettiin yhä uudelleen ja uudelleen pääkallonpaikalle. Maailman yli ajautui alati uusia pilviä, tukahduttavia pilviä, jotka peittivät valon ja auringon. Ja mekin, jotka olimme saaneet palata kotiin ja elämään, olimme aina uudelleen liittyvinämme tulta ja kuolemaa kohti matkaavaan joukkoon. Kiväärit painoivat taas hartioitamme. Olimme väsyneitä. Tykkien ukkonen, sodan rajuilma jylisi ja leimahteli taivaanrannalla. Mutta tuon tulen läpi oli kaikuvinaan meitä vastaan vapauden hellittämätön henkiääni, toistuva huuto, joka tunkeutui luihin ja ytimiin.
Sodanjälkeinen painostava ja raskas elämäntunnelma hallitsi vanhoja kyliä, joissa suoritettiin sadonkorjuuta. Ankaraa sadonkorjuuta paahtavan taivaan alla, maassa siellä täällä törröttävien savupiippujen mustat varjot... Elokuun oljenkeltaisessa hämärässä huusivat sorsat joilla ja järvillä, kuhilaat seisoivat pelloilla ja uudet, valkeat ristit kuulsivat hämyn kattamilta kirkkomailta...
Kaikkialla ympärillämme maailma kuohuu, vääntelehtii sodan kouristuksissa. Tykkien lakkaamaton jyly, kranaattien räjähdykset, kuolevien voihke, liekit, raunioiden kuumansakea savu ja maanjäristysten kumea jyrinä täyttävät maanosamme miltei äärestä ääreen. Ihminen ja hänen pieni elämänsä on asetettu aivan kuin punaisenmustaa taustaa vastaan. Kaikki selvyys näyttää hänen elämästään kadonneen. Syksyn pimeän horroksen läpi hän vain kuulee tuon kaukaisen, vahvenevan jylyn, joka vapisuttaa taivaanrantoja. Hän ei voi sille mitään, se riehuu aikansa niinkuin rajuilma pilvissä ja maan päällä, kunnes tulee rauha, ja kaikki tämä, jota nyt elämme, vaikuttaa kuin painajaisunelta. Mutta vielä tällä hetkellä meitä runtelevat lukemattomat koettelemukset ja kärsimykset, tuska ja epäilys. Ne etäiset tavoitteet, joihin olemme pyrkineet, tuntuvat häipyvän yhä kauemmaksi. Ja myöhäissyksyinen ilma ympäröi meitä kuin tumma kahiseva suruharso... Sotamme muistot nousevat esille rajuna sarjana, nousevat esille etulinjan maiseman näyt ja värit, joiden verenkarvaisella, liekehtivällä hohdolla ja väkevällä tummuudella ei ollut mitään rajaa eikä määrää.
Kun rauha palautuu maahan, täytyy taiteenkin palautua jälleen siihen asemaan, joka sille kuuluu. Taiteen syvältä nouseva henkiääni alkaa jälleen saapua kuuluviimme: väreinä, musiikkina, kirjoitettuna sanana. Samoin kuin ihminen toisinaan öisin kaipaa huoneensa ahtaudesta ulos vapaaseen ilmaan, ikuisten tähtien alle, samoin hän ajan paineessa ja henkisessä hädässä pyrkii osalliseksi taiteen suomasta lohdusta, ihmisyyden sanomasta. Pimeyden keskellä näemme jo kajastuksen uudesta elämästä ja maailmasta, jota kohti taide osaltaan meitä johtaa. Se omalla tavallaan vavahduttaa ja herättää meidät sodan turtumuksesta, antaa meille ikäänkuin sitä samaa rauhaa ja kummaa viivoitusta, jota meille antaa öinen, tähtivälkkeinen avaruus.
Taiteen tie on loputon. Sitä on yhtaikaa raskas ja ihana vaeltaa. Vaikka se peittyisikin joskus tykkien savuun ja inhan ajan huuruun, kuten tänä aikana, se kuitenkin murtautuu taas kerran esille, häipyäkseen vihdoin kaukaisuuden siniseen tummuuteen. Eteenpäin siis, veljet, maantien tomussa ja tuulen raikkaassa humussa! Jäätyneet lumipuvut on nyt heitetty pois, eikä kivääri enää paina olkapäitämme. Eteenpäin yli jäänsinisen talven kohti kesää, värejä ja uudestisyntymistä!
Vuodenajat vaihtuvat järkähtämättömästi. Pieni taivaankappale, jonka nimi on Maa, jatkaa kiertokulkuaan auringon ympäri. Ne liekit, jotka nyt leimuavat sakeina ja veripunaisina maapallollamme, tuskin erottuvat maailmankaikkeudessa, sen valtavassa tähtikehässä. Kuinka mitätöntä ja mieletöntä tämä kaikki onkaan, kun sitä katsoo maailmankaikkeuden ja ikuisuuden rajatonta taustaa vastaan! Mutta tulee päivä, jolloin nämä liekit sammuvat, tykkien savu haihtuu olemattomiin ja ilma puhdistuu kranaattien kärystä ja mätänevien ruumiitten löyhkästä. Tulevan talven jäänsinisessä hämärässä me katsomme tuota aikaa kohti.
Syyskuulla 1940.
JÄÄHYVÄISET KOTISEUDULLE.
Eräs näky sotatalven ajalta jäi lähtemättömästi mieleemme: kranaatit raatelemassa vanhoja suomalaisia peltoja, nuo räjähtävät, polttavan kuumat kranaatit, joiden savun näimme punertavana nousevan maasta. Syviä kuoppia repeytyi peltojen multaan, savea ryöppysi korkealle ilmaan, maa vavahteli ja kumahteli ikäänkuin taivaaseen asti, se huokaili kuin suuressa tuskassa. Ja jossakin noiden autioiden peltomaiden helmassa silmä erotti jäätyneitä, korjaamattomia ruumiita, jonkin kuuraisen piikkilankaesteen pätkän... Tuo peltojen äänetön, salainen tuska säteili meihinkin, jotka seisoimme odottaen ampumahaudoissa mäkien ja peltojen laidoilla, mustien puuntynkien keskellä. Se oli ihmisen ja maan yhteismurhetta, outoa ahdistusta, joka väreili jossakin siellä etulinjan taivaan ja maan välillä. Tuli jälleen mieleen sana: Golgata.
Se oli silloin sodan aikana. Nuo kärsivät pellotkin ovat nyt uusien rajojen takana, etäällä, saavuttamattomissa. Joskus sodanjälkeisenä kesällä saattoi peltojen yksinäisyydessä harhaileva mies äkkiä havahtua kovaan, tuskalliseen ajatukseen, että jälleen oli sota, jälleen kranaatit haavoittivat peltojen sarkaruumiita. Kukaties hän sillä hetkellä heittäytyi maahan ja piteli käsissään korsia, tuntiessaan maan syvän, laajan vavahtelun, aivan kuin valtameren aaltoilun. Mutta sitten hän heräsi painajaiskuvitelmistaan peltojen äärettömään hiljaisuuteen ja kuuli kellojen soiton tähkien tapuleista, joita tuuli huojutteli. Tuo soitto, viljan pehmeä hyminä saapui hänen korviinsa niinkuin kaukaa lapsuudesta, etäältä vuosien takaa. Pellot olivat samat ja muuttumattomat, saven ikiharmaus ja -lämpö samat, ja sama oli myös viljan salaperäinen kultahohde, joka väikkyi himmeänä maan yllä. Oliko aina ollut näin, oliko sotaa ollutkaan? Eikö kaikki ollutkin vain pahaa unta, veristä harhaa, peräisin siitä raskaasta, liikkumattomasta hämärästä, joka aina syysiltoina leviää kylien ylle? Ihmisen ajatus hukkui peltojen ajattomuuteen, siihen rauhaan, joka säteilee ihmiseen maasta, viljapelloista, vuosisataisesta työstä ja avaruuden vahvuudesta. Vaihtuvien vuodenaikojen humina, maan ikuinen muuttumattomuus, auringonnousut ja -laskut, tähtien kaukainen tuike kylien ja peltojen yllä, kaikki jatkuu, elää, hengittää, alkaen maasta ja kohoten aina tähtiin asti... tuo elämän hengitys, maan ja avaruuden ääretön yhteiselämä.
Peltoja, jotka jatkuvat kauas näköpiirin taakse. Viljamerta, jonka välkkyvä, keltainen kajastus leviää kuin savu vanhan maan yllä. Suuria kyliä, jotka levittäytyvät kahden puolen jokea. Karjoja avarilla laidunmailla. Hevosia, joiden raskas hirnunta kantautuu jokitöyräiltä. Maa pitkiä matkoja tasaista, hedelmällistä lakeutta, jossa tuoksuu leipä. Mäkiä siellä täällä. Kirkkojen ristejä... etäällä. Kellojen kumua peltojen takaa aivan kuin Jumalan kaukaista puhetta. Hitaasti virtaavia, raskasmielisiä jokia. Se on Satakuntaa.
Kevät. Sulavia peltoja, mullan raikasta tuoksua. Etäistä lannanhajua kantautuu kylistä. Lumisohjoa maantiellä. Joki tulvii. Veden mukana ajelehtii lauttoja, pyykkipunkkia, parrun pätkiä... Tuuli kaiken yllä on kuin noitaluudan viuhina pääsiäisyönä. Kurkien aurat taivaalla. Tyttö oikaisee läpi hakamaan, ja hänen ympärillään henkäilee huhtikuun haikeus. Ja kohta ovat edessä toukokuun päivät, lehteen puhkeavat puut ja oraspellot...
Kesä. Eloväkeä avarilla pelloilla kuuman taivaan alla. Viljan kahinaa, rukiin tuoksua. Raskas lämpö leviää pelloilta kyliin. Kukonlaulua lähellä ja kaukana. Maantiellä tomua ohivierivien kärryjen jäljiltä. Onkivia poikia jokirannassa. Virta läikkyy auringossa. Orivarsojen rajua temmellystä savisilla töyräillä. Sitten illat, jolloin pehmeä hämärä vyöryy pitkin maata kuin tuoksuva, sininen savu ja jolloin puut muuttuvat tummiksi, ja multa lemahtaa väkevänä sieraimiin... Tyttöjä teillä, vanhat talot, yöhön hukkuvat vainiot. Ei tätä voi koskaan unohtaa.
Syksy. Mustat kyntömaat, taivaanrantaan ulottuvat. Puimakoneiden kaikuvaa jyskettä kylissä. Märkien olkien ja perunanvarsien lemua. Maailma aivan kuin laajentunut, käynyt autiommaksi, taivas noussut saavuttamattomiin. Koirien haukunta kantautuu kauaksi. Koivut hehkuvat keltaisina, ja haapojen villi puna hohtaa mäiltä. Ratasten kolina kuuluu etäältä toisista kylistä, samoin kuin pellavaloukkujen loskekin. Jossakin kannetaan kuusia surutalon portinpieliin... Yksinäinen kyntömies hevosineen, kuvastuen taivasta vastaan. Se on suurien peltomaiden syksyä, tummaa rauhaa, joka levittäytyy niinkuin hämärä kaiken yli.
Talvi. Lunta, valkeutta, suoraan taivaalle kohoavia savupatsaita, suuren jokilakeuden rauhaa. Jonkin yksinäisen vinttikaivon kirahdus hiljaisuudessa. Reenjalaksen kitinää tiellä. Lumeen vajonneita aitoja. Peltojen talvista väljyyttä. Illoin tuikkivat tulet kylistä. Tähtitaivas vanhojen kylien ja peltojen yllä.
Satakunta. Se kasvaa esiin viljamerestä, vanhoista peltolakeuksista, joiden yli tuulet ja sateet ovat satoja vuosia pyyhkineet ja aurinko paistanut; kylistä, jotka levittäytyvät peltojen keskellä ja jokien töyräillä; ja jäyhästä, työteliäästä kansasta. Mies, joka astelee auran jäljessä suurien peltomaiden yksinäisyydessä, hitaat, voimakkaat parihevoset ja linnut seuranaan, on Satakuntaa. Pakarin lämmössä askarteleva emäntä; kiiltäväkylkinen pitopannu hyllyllä; sukuryijy peräkamarin seinällä ylpeän kaukaisine vuosilukuineen; isäntä, joka laskettaa kantakirjatammallaan kirkolle liikoja sivulleen vilkuilematta -. se on Satakuntaa. Vankat, vanhuudessaan jollakin tavoin sulkeutuneet talot; Porista palaava markkinamies, joka hiukan laulahtelee takakenossa kärryillä istuessaan peltomeren suunnattomassa äänettömyydessä; karja laidunmaalla lypsyhetkellä laskevan auringon hehkuessa huimaavan loitolla peltojen takana — sekin on Satakuntaa. Tämän kaiken muistaa vuosienkin takaa, nousee eteen näky ikivanhasta viljellystä maisemasta, kuulee korvissaan kirkonkellojen kajahtelun ja tuntee suussaan ikäänkuin mullan maun. Ja keskellä ajan levottomuutta ja ankaraa painoa mielen valtaa luottamus ja rauha, rauha, joka on kotoisin, ihme kyllä, tästä maailmasta, siitä elämästä, jota me elämme joka päivä täällä maailmassa.
Kesäkuulla 1941.
SIELLÄ, MISSÄ TURVALLISET TIET OVAT LOPPUNEET...
Ne miehet, jotka olivat toissa talvena mukana sodassa, muistavat vielä elävästi sen tavattoman kylmyyden, mikä heitä silloin ympäröi, muistavat läpi luiden tunkevan pakkasen, yksinäiset vartioyöt, huurteiset piikkilankaesteet ampumahautojen edessä ja mustan etulinjan lumen... He muistavat sen Manalan maiseman, jota he joutuivat joka päivä ja yö tarkkailemaan, maiseman, jossa kranaattitulessa katkenneet, mustat puut vain toivat viestin metsistä. Kuinka toisenlaista onkaan nyt. Nyt meitä ympäröi kesän koko lämpö ja kuumuus. Marssiessamme tomuavilla maanteillä saatamme sivuuttaa tuoksuvia heinävainioita ja kypsyviä ruispeltoja, jotka odottavat korjaajiaan. Levähdyshetkinä voi heittäytyä pitkälleen maahan, laskea kypärän viereensä ja painaa päänsä viileään heinikkoon. Ei tarvitse suksisauvoihin nojaten seisoa pakkasyössä ja tuntea, kuinka hiestynyt paita vähitellen kohmettuu selkää vastaan. Eikä myöskään tarvitse etulinjan vartiosta palaavan miehen viluissaan etsiä teltan tai korsun ahtaudessa suojaa kamiinan niukasta lämmöstä; hän saa nyt sitä suoraan auringosta, sen runsaasta hehkusta ja kuumuudesta. Lintujen äänet ja käen kukunta sekaantuvat täällä nyt tykkien jyskeeseen. Elämme keskikesän väkeviä päiviä erikoisissa ja unohtumattomissa olosuhteissa. Olemme jättäneet työmme ja rientäneet rajoille, joilla nyt lainehtii omalaatuinen, suuri jännitys ja odotus.
Talvisotamme tuhannet kaatuneet, jotka nyt lepäävät valkeitten ristien alla tai tuntemattomissa haudoissaan äänettömien rintamalinjojen vaiheilla, saavat kokea ikäänkuin ylösnousemuksen käyvän ylitseen. Heinäkuisten maanteiden kuivassa tomussa ja kuumuudessa tämän kaiken loppu kangastaa näkynä silmiimme halki väsymyksen, ja osa kiväärin ja repun painosta vierii aivan kuin pois. On hyvä ajatella, että tekomme jäävät elämään ja vaikuttavat edelleen kansamme elämässä. Väsymys, jano, uuvuttava paahde, päivien vaihtelevat mielialat — ne ovat merkityksettömiä sivuseikkoja, jotka peittyvät suurempien tapausten taakse.
Päivä toisen jälkeen kallistuu iltaan täälläkin - rajan läheisyydessä. Koivun lehdet välkkyvät, ruoho tuoksuu, pilvet kulkevat taivaalla, linnut visertelevät. Kuljemme teltoille heinäpeltojen ja kypsyvien ruisvainioiden halki, ruisvainioiden, joiden läpi tuuli kahlailee. Kaikki tämä tuntuu kumman läheiseltä, mutta kuitenkin tuskallisen kaukaiselta, melkein saavuttamattomalta, tähän elämään kuulumattomalta. Tiedän kyllä, että kaikki tämä ihanuus on ihmisen saavutettavissa, mutta nimenomaan täällä on kaikki se etäistä, mikä on ihmisen elämän täyttänyt aikaisemmin. Poikanikin hymyn näen aivan kuin unen lävitse...
Elämä on merkillistä. Kaikenlaisia kokemuksia, suuria ja pieniä, karttuu karttumistaan: hyvästijättöjä ja jälleennäkemisiä, iloa ja ikävää. Levoton, hermostunut, kuohuva ja sekasortoinen aika on lyönyt leimansa meidän elämäämme. Mutta minä uskon Jumalaan, uskon kohtaloon, yksityisen ihmisen elämä kypsyy näissä merkeissä. Ehkäpä meillä on oleva edessämme rauhalliset ja tyynet työnvuodet, vuodet täynnä elämää...
Ilta etulinjoilla on kumman rauhallinen. Koivut suhisevat, ilma on täynnä lintujen ääniä, vain silloin tällöin jyrähtää tykki. Tämän merkillisen heinäkuun keskellä kaipaan äkisti rauhaa, elämää... Kenties kohta kaikki valkenee. Olemme nyt siellä, missä turvalliset tiet ovat loppuneet... Ratkaisu lähenee.
Rajajoukoissa, heinäkuulla 1941.