[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZeRhVzrYnOJNa8I5DTTZhpQT-aw0u5WXhr8qYaN6R0M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3026,"Kukkivia hautoja","Hosia, Eino",1905,1941,"3026-hosia-eino-kukkivia-hautoja","3026__Hosia_Eino__Kukkivia_hautoja","Jälkeenjääneitä novelleja","novelli",[],[],"fi",1945,null,21835,148944,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu novellikokoelma sisältää kertomuksia melankoliasta, köyhyydestä ja elämän epävarmuudesta. Tekstit kuvaavat kurjuutta, sodan aiheuttamaa tuskaa sekä kaipuuta kotiin sijoittuen osin sota-ajan kynnykselle ja rintamalle.","Eino Hosian 'Kukkivia hautoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3026.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUKKIVIA HAUTOJA\n\nJälkeenjääneitä novelleja\n\n\nKirj.\n\nEINO HOSIA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVeli Murhe ja minä\nLuokkakokouksen jälkeen\nElämä ja leipä\nKirkastusvuorelle\n   Syksy 1939.\n   Syksy 1940..\n   Jäähyväiset kotiseudulle.\n   Siellä, missä turvalliset tiet ovat loppuneet...\n\n\n\n\nVELI MURHE JA MINÄ\n\n\nVeli Murhe ja minä istuimme Puolikuun yöravintolassa, olimme istuneet\nillasta saakka, ja nyt oli jo myöhäinen yö. Tultuamme tänne olimme\ntilanneet kumpikin kolpakon olutta, mutta kannut oli jo aikoja sitten\njuotu tyhjiksi, emmekä me olleet uutta tilausta tehneet. Meillä ei\nollut rahaa, ei yhtään killinkiä. Taskumme olivat aivan tyhjät. Oli\nhuikaisevaa ajatella huomista päivää, koska siitä oli ikäänkuin\njollakin tavoin kohtalon pakosta, jo ennakolta, eliminoitu pois kaikki\nbanaali _järjestys_, joka samaa toistavana tekee porvarillisen elämän\nmonelle niin hankalaksi elää. Meiltä, Veli Murheelta ja minulta, olivat\nkarsiutuneet pois jopa säännölliset mokaajatkin, syöntimme kun riippui\nkokonaan onnellisesta sattumasta. Jos saimme jostakin rahaa, niin\nsilloin tavallisesti poikkesimme johonkin iloiseen kuppilaan, jonka\nnurkassa soi gramofoni remakkaa, töksähtelevää säveltä.\n\nVeli Murhe ja minä olimme eroamattomat. Joskus kyllä sattui, että\nhän poistui luotani tunniksi tai pariksi, väliin koko päiväksikin,\nmutta sitten hän pysytteli sitä kiinteämmin lähettyvilläni, kun\njälleen tapasimme. Monet ihmettelivät, mitenkä lainkaan tulin toimeen\nVeli Murheen kanssa, mitä puhuimme keskenämme, kuinka päivämme\nvietimme! Pelasimmeko kenties shakkia tai ehkäpä mylly-mattia, kuten\nukot köyhäintalon puutarhassa...? Kerrottiin, että me maleksimme\nyöravintoloissa tai meren rannoilla ja sataman rantakopeissa. Ja eukko,\njolta olimme huoneen vuokranneet, levitteli meistä kaupungilla kummia\nasioita. Emme puhuneet koskaan mitään, olimme kummallisen hiljaisia,\njopa synkkiä. Vain toisinaan, kun eukko oli kuunnellut erikoisen\ntarkkaan, keltainen, kuihtunut korvalehti tiukasti seinään painettuna,\nsaattoi hän kuulla epämääräisiä murahteluja, huokauksia, kirouksiakin.\n\nTämä kaikki oli totta. Harhailimme missä milloinkin joskus hyvinkin\nmyöhäiseen, ja kun sitten palasimme yhteiseen poikamiesasuntoomme, emme\npuhuneet mitään, emme kerrassaan mitään, istuimme vain pimenevässä\nhuoneessa ja kuuntelimme yön suhisevia ääniä. Rakastimme kuunnella,\nVeli Murhe ja minä, varsinkin kukkien suhinaa pienestä puistosta, jossa\nolimme monta pitkää hetkeä viettäneet, ja toisaalta taas yöjunien\netäistä kohua. Saatoimme kuunnella niitä liikkumattomana usein hyvin\nkauan pitkinä öinä, jotka vierivät ohitse kuten mustat, äänettömät\nvankkurit loppumattomalla iankaikkisuuden tiellä...\n\nOlin jo tottunut Veli Murheen seuraan ja tuohon mielen melankoliseen,\nhiljaisen tuskalliseen aaltoiluun, jonka hänen läheisyytensä minussa\nsynnytti. En pelännyt häntä. Pidin luonnollisena, melkein jollakin\ntavoin asiaan kuuluvana, että hän asui kanssani, tai jos hän oli\nollut hetken, kaksi poissa seurastani, jälleen jossakin tuulisessa\nkadunkulmassa minuun liittyi. Olin jo aikoja sitten luopunut toivosta\nsaada jonkin porvarillisen ammatin. Olin etsinyt työtä saamatta sitä.\nOlin vaeltanut turhaan ovelta ovelle... Olin kuunnellut suurien,\nyhteiskunnallisten laitosten vesirännien ääntä, yksitoikkoista\ntippumista — ja kyllästynyt, perinpohjin kyllästynyt. Elin rauhatonta\nja irrallista elämää. Veli Murhe oli kuin varjo vierelläni, kuin minuun\nkahlein kytketty kaleeriorja. Sousimme raskaasti samaan tahtiin,\nsamalla mustalla, käsien kuluttamalla kärsimyksen melalla — ja jossakin\nmahdottoman kaukana, usvan ja hämärän keskellä, kajasti ranta...\n\nJa kuitenkin olin tehnyt työtäkin, olin tehnyt työtä pelloilla ja\ntuntenut kuuman mullan juoksevan sormieni lomitse; olin tehnyt työtä\nloputtomien kiskojen vaiheilla ja nähnyt junien syöksyvän ohitseni\nkaukaisuuteen, minun tuntiessani vain hiestyneillä kasvoillani niiden\naiheuttaman öljyisen ilmavirran; olin työskennellyt kirjurina ja\nsanomalehtimiehenä, aina yhtä rauhattomana, kuljeksivana ja alttiina\noutoon metafyysilliseen pohdiskeluun. Kerran nuoruudessani oli minulla\nhauras uskonnollinen unelma: mennä lähetyskouluun ja valmistua sitä\ntietä lähetyssaarnaajaksi.\n\nSe haave oli itänyt tajunnassani kauan, olinpa joskus suorastaan\nkuvitellut, kuinka alkuasukasvenheessä vitkaan kulkisin mustaa,\nkuohuvaa Kongoa ylös villejä, salaperäisiä, pimeitä tienoita kohti...\nEivätkä minuun sattuisi alkuasukkaiden myrkytetyt nuolet... Mutta\ntuo kaikki oli jäänyt haaveeksi kuten jää niin moni muukin seikka\nja suunnitelma täällä maan päällä, se oli jäänyt vain hohtavaksi\nmielikuvaksi tajuntaani minun ajautuessani vähitellen omituisesti\nirti kaikesta. Ja nyt, tässä elämäni onnettomassa ja toivottomassa\nkäänteessä olin työtön ja yksinäinen, ikäänkuin ulkopuolella\nyhteiskuntaa harhaileva, ainoana ystävänäni Veli Murhe.\n\nAsunnostamme kulkeuduimme usein rauhattomina kaupungille. Istuimme\nviileitten, syyskesäisten puistojen penkeillä, harhailimme asemalle\nja näimme siellä junan lähtevän ja katoavan kuin savun. Viimein\nillansuussa ajauduimme Puolikuun yöravintolaan, jossa nytkin istuimme\nkauan ikkunan ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiikkumattomasta, sumuisesta yöstä nousivat eteemme katulyhtyjen suipot\ntulet kuin kaikkeutta kohti kohoavat muodottomiksi palaneet kädet.\nTuijotimme niihin, Veli Murhe ja minä, loistaviin, värähtämättömiin\ntyhjyyden silmiin, jotka katsoivat ihmistä vastaan syksyn katujen\nsumumerestä. Meitä puistatti vilu. Huoneessa ei ollut liikettä, ei\nääntä. Olimme Puolikuun viimeiset vieraat. Jossakin soi gramofoni\nsärkynyttä säveltä, levyn kiertäessä kehäänsä tuskallisen mekaanisesti.\n\nPilvet olivat pudonneet vetenä maahan illan rajalla. Kadut olivat nyt\nkiiltävät ja märät, talot harmaat ja alakuloiset, kuin piiskaa saaneet\n— ihmiset vaelsivat varjoina. Kuu loisti. Ajurihevonen, vanha ja\nkyhmypolvinen, kulki väsyneesti kadulla kuun keltaisen, hauraan juovan\npoikki.\n\nMe katsoimme ulos kadulle liikkumattomiin tyhjyyden silmiin, kunnes\nkaikki sumeni silmissämme punertavaksi hämäräksi. Silloin käänsimme\nkatseemme jälleen huoneeseen, jossa istuimme. Sekin oli täynnä valjua,\nkeinuvaa hämärää, joka oli olevinaan valoa. Huoneen katosta roikkui\nkeltaisia, paperisia puolikuita, jotka tuskin huomattavasti heiluivat\nhiljaisessa ilmavirrassa solmuisten nuorien varassa.\n\nViereisessä huoneessa istui tuolilla lihava muori joka piti Puolikuun\nyöravintolaa. Hän näytti nukkuvan. Ruumiin piirteet erottuivat\nepäselvinä, mustina, möhkälemäisinä. Hämärässä näyttivät hänen punaiset\nkasvonsa sumean kiiltäviltä, elottomilta...\n\nPuolikuun yöravintolassa ei milloinkaan soittanut orkesteri, eivätkä\nsuhisseet vienosti serpentiinit. Siihen Puolikuun muorilla ei ollut\nvaraa. Täällä oli sen sijaan hyvää olutta ja tulista, kirpaisevaa\nnestettä suikeissa pulloissa baarihyllyillä. Taannoin olivat sitä\ntäällä nauttineet ne, joilla oli rahaa, mutta ne olivat jo hoippuneet\npois. Vain me, Veli Murhe ja minä, joilla ei ollut rahaa, olimme\njääneet vielä hetkeksi istumaan Puolikuun pöydän ääreen, ja meitä\nympäröivät hiljaisuus ja alakuloiset mietteet. Paperiset puolikuut\nhäilyivät hiljaa päittemme päällä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtäkkiä aloimme kuunnella. Korviimme kantautui epämääräistä suhinaa ja\nvikinää hiljaisuuden helmasta. Valehtelivatko korvamme, valehtelivatko\nsilmämme? Suuria rottia alkoi loikkia esiin yöravintolan hämäristä\nnurkista punaisten ja keltaisten puolikuitten alle. Toiset hypähtelivät\npyöreille pöydille; ne vikisivät ja lipoivat odottaen kieltään, toisten\nkäydessä hyllyillä olevien pitkien, suikeitten pullojen kimppuun.\nSilmiemme edessä alkoivat mielettömät ja huimat orgiat, harmaitten,\nvikisevien rottien juhlat. Katselimme niitä niinkuin lumoutuneina.\n\nRotat joivat itsensä päihdyksiin ja sitten vuoroin melusivat,\nvuoroin torkkuivat ja oksentelivat pöytiensä ääressä. Puolikuun\nravintolavieraista rotat olivat omaksuneet itselleen joukon\ninhimillisiä piirteitä. Meitä, Veli Murhetta ja minua, salaisesti\nhävetti tämä hämmästyttävä tarkkuus, tämä räikeä, aavemainen\n\"röntgenkuva\" inhimillisistä heikkouksista. Syvän inhon ja katkeruuden\nyhteistunne vapisutti meitä niinkuin myrsky paljaita, alastomia\nlokakuun puita...\n\nJostakin nurkasta alkoi samassa kuulua orkesterin soittoa: hyvin\nvienoa, tuskin ihmiskorvin tajuttavaa töksähtelevää musiikkia, kuin\npienten kultaisten oljenkorsien lyöntiä. Mutta rotat sen kuulivat ja\nalkoivat kohta päihtyneinä tanssia, potkien jaloillaan joka suuntaan\nja lykkien vatsallaan tanssipariaan eteenpäin tomuisella lattialla.\nTästäkin olisi ihminen epäilemättä löytänyt itsensä... Kuului naurua,\nrottamaista hohotusta, joka tavallisesti päättyi epämääräiseen,\ntylsään, hermoja repivään vinkaisuun. Jotkut rotat suutelivat ja\nsyleilivät toisiaan rivosti muiden nähden. Ja yhä uusia pulloja\navattiin. Keltainen oljenkorsi putoili somasti kumahtaen rottarummun\nkylkeen. Punaisia, sinisiä ja valkeita serpentiinejä lensi suhisten eri\nsuuntiin. Yksi lensi minun kaulaani; se oli oudon niljakas niinkuin\nmustekalan lonkero, ja sen kosketus tuntui ilkeältä. Irroitin sen\nvavahtaen itsestäni.\n\nMutta käteni äkillinen liike säikähdytti juhlivat rotat. Ne lähtivät\nhätäisesti ja hoippuen juoksemaan eri suuntiin. Yksi ainoa käteni liike\noli tehnyt, tosin tietämättäni, lentävän komennuskunnan tehtävän.\nPieni käden heilahdus vain — ja kaikki olivat tiessään... Kummallista!\nTunsin olevani niinkuin Gulliver, joka koollaan ja pienillä teoillaan\nhämmästytti ja säikähdytti kovasti Liliputin kansaa. Oli jälleen\nhiljaista kaikki. Minä nousin ja pitelin päätäni. Olinko nukkunut?\nEn tiennyt. Olin varmaan kuvitellut valveilla. Ajatukseni kulkivat\nkokonaan hajalla. Ruumistani vihloi nälkä, päätäni huimasi. Veli\nMurhekin nousi huokaisten ylös ja seisoi tällä hetkellä rinnallani\nmustana varjona, kajastuksenomaisena, kuin läiskänä seinällä...\nTunsimme nälän ja kodittomuutemme painon. Sääli toisiamme kohtaan\ntäytti aution mielemme. Syksy. Takanamme kaupungissa sammuivat valot.\n\nPuolikuun muori havahtui samassa ja alkoi äkäisenä, valjuin naamoin,\nnostella pöydille mustia tuoleja. Ympäristö autioitui yhä enemmän.\nPaperiset puolikuut häilyivät vinhasti katossa. Oli kuin olisi tuuli\nkiertänyt läpi Puolikuun satuisen yöravintolan, jossa äsken oli\nesitetty irvokas näytelmä, julma kuvasarja, joka kaikesta huolimatta\noli meistä tuntunut tutulta, inhimilliseltä. Sodanjälkeisen huvittelun\ntyhjä, haiseva tynnyri oli kuin käännetty edessämme sellaiseen\nasentoon, että me olimme nähneet sen kauhistavan pohjan, joka vieläkin\netoi mieltämme. Mitä vielä saisimmekaan nähdä...?\n\nÄänettöminä ja viluisina me hiivimme kadulle, siniseltä kuultavan\nyötaivaan alle. Huimaavan kaukana yläpuolellamme säkenöi joitakin\nharvoja, orpoja syystähtiä. Olimme kaupungin laitapuolella. Veli Murhe\nkulki aivan rinnallani heittäen pitkän, mustan varjon viistosti eteeni\nkuutamoiseen katuun. Jalkamme tuntuivat olevan paljosta istumisesta ja\nkylmästä kankeat; ne kopisivat kadun myhkyräkiviin niinkuin puujalat.\n\nKaikki oli hiljaista ja autiota ympärillämme, koko maailma. Kadulla,\nsammuvien lyhtyjen alla kulkivat kolisten vain viimeiset ajurinrattaat.\nNe huojahtelivat edessämme hetken ja häipyivät sitten yön kasvavaan\nautiuteen — viimeiset ajurinrattaat...\n\nMitä tapahtuikaan maailmassa tämän hiljaisuuden helmassa? Eikö uhkaava\nkohu kantautunut korviimme maailman eri kolkilta — kaasutehtaista,\njoissa työskenneltiin kuumeisella kiireellä kolmessa vuorossa...?\n— No, ansaitsivathan noissa tehtaissa tuhannet ja taas tuhannet\ntyömiehet itselleen ja perheelleen leivän. Mutta kuinka monelta\nniiden valmisteet olisivat vastaisuudessa ottava — hengen? — Eivätkö\nsuurien sotasatamien valonheittäjien keilat jo epäluuloisina ja\nurkkien kierrelleet tähtitaivasta, näkyisikö missään vihollisinaan\nlähestyviä pommituskoneista, myrskyn vauhdilla tulevia...? Eikö koko\nyhteiskuntarakenne vapissut perustuksiaan myöten tyytymättömien\njoukkojen huudoista? Eikö tämäkin hetkellinen, öinen rauha ollut vain\nsilmänlumetta, vain tähdillä koristeltu käärinliina, joka levittäytyi\nkärsivän ihmiskunnan ylle...? Kukapa sen tietää.\n\nMe kuljimme ja vaikenimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu tuli senkin yön perästä. Ennenkuin olin täysin edes valveilla,\nhavaitsin hämärästi, että Veli Murhe oli havahtunut jo ennen minua,\nsillä vielä unen vallassa oleva sieluni aisti uupuneena hänen\nläheisyytensä. Hän oli yön kuluessa ikäänkuin kasvanut. Näytti\nkuin hänen ajatusten polttama päänsä olisi hiponut jo kattoa, joka\nyhteisessä vuokrahuoneessamme oli ahdistavan matalalla, syöksynyt\nhumahtaen sen lävitse taivaan tuuliin, varjomaisen ruumiin samalla\nojentuessa viileää korkeutta kohti niinkuin huimaava torni, jonka\nkatkerista, pohjattoman epäilyn ja pettymyksen sumentamista ikkunoista\nminä saatoin katsoa äärettömän kauaksi eri suuntiin. Kauhistuin\nhengessäni. Koko maailma levisi allani saastuneena ja pöyhittynä kuin\nvanhan ilonaisen vuode... Suljin silmäni. Silloin näin sotaleirin\ntulia, joita eri tahoilta kohosi Kainin uhrisavun tavoin nähtäviini.\n— Eikö Suuri Opettaja ollut kerran sanonut, että kaikki ihmiset\novat lähimmäisiämme, veljiämme? Mutta hänet oli ristiinnaulittu, ja\nmaailma oli hänen oppinsa unohtanut... — Näin jo kaupunkejakin ja\nhengitin niiden tehdassavun myrkyttämää ilmaa. Joka taholta niitä\nkohti syöksyi tummia junia, ja niiden kaduilla aaltoili levottomia,\nliikehtiviä joukkoja. Näin rikkautta, köyhyyttä ja äärimmäistä hätää,\nnäin likaa ja saastaa ja kauhistavaa väkivaltaa. Näin yhtäällä\nXX:nnen vuosisadan noita rovioiden syttyvän ja niihin kannettavan\nlukemattoman määrän kirjoja; toisaalla taas näin kirkkoja revittävän\nja kuulin kansanjoukkojen huutavan alas Kristusta — ikäänkuin Hän\nei olisi ollut jo kylliksi alhaalla, silvottuna ja poljettuna...\nNäin hirsipuita vankiloiden pihoilla, näin lisäksi pyövelin kirveen\nuudelleen otettavan käytäntöön, sen sukellettua päivänvaloon\nihmiskunnan yhteisen, tunkkaisen ja pimeän ullakon luukusta. Pyövelin\npäähän pantiin kiiltävä, kauas näkyvä silinteri ja hänen käteensä\nmustat hansikkaat... Ja häneen katsottiin niinkuin Uuteen Messiakseen,\njoka olisi vapahtava summassa kaikkialla yhteiskunnat todistajista\nja totuudenpuhujista, rikollisista ja tyytymättömistä... Näin\nmyös ilmestyvän aivan uudenlaatuisia parittajia, kuohitsijoita ja\nselvänäkijöitä. Koko maailma oli humahtanut täyteen hulluinhuoneen\ntunnelmaa. Siellä vallitsi viha ja vaino ja kaikkien sota kaikkia\nvastaan. Toisilta riistettiin leipä kädestä ja työnnettiin kaduille\nja maanteille, toisten samaan aikaan ahtaessa sitä suunsa täyteen\nja paisuvan muodottomiksi niinkuin Rabelais'n jättiläissankarit...\nNäin ahdistavia, tympeitä maakyliä, joissa juotiin ja rettelöitiin ja\nkohoteltiin näkyviin politiikan puolijumalia; näin myös talonpoikia,\njotka kiroillen huojuivat pelloilla aurojensa jäljessä niinkuin kurjet\npettävällä rämeellä. Heidän katkerat, vihaa henkivät huutonsa hukkuivat\ntasankojen äänettömyyteen... Yhdellä ihmiskunnan laidalla kuoli ihmisiä\nnälkään, toisella laidalla taas tuhottiin kypsynyt vehnäsato, kun ei\nsaatu työnnetyksi sitä edullisesti maailmanmarkkinoille. Kamasaksat\nkiertelivät ympäri ja ilotytöt kaduilla ja siltojen vaiheilla\nturvautuivat torviin ja äänenvahvistajiin tehdessään tarjouksiaan.\nTehtaat jyskyivät, junat kulkivat, siltojen teräs vonkui. Maailman\nmelu oli huumaava, korvia särkevä. Mutta kaiken tämän melun, kohinan\nja epätoivon keskellä kasvoi Kulttuurin ylistetty Puutarha, jossa\nluettiin ja mietiskeltiin ja jossa kaljupäiset professorit juhlallisina\nkumartuivat mikroskoopeilla tarkastamaan kasvien hermoja... Se\nmuistutti epäilyttävästi suljettua luostarin puutarhaa, jonka\nkäytävillä nunnat päivällä hurskaina ja rukousnauhaansa hypistellen\nkäyskentelevät, mutta yöllä vaipuvat muurin yli tunkeutuneiden\nrakastajiensa syliin... Kulttuurista oli muodostumaisillaan hienostunut\nnautinnonväline muutamien harvojen käsissä. Kohta kai kansan suuret\njoukot katsoisivat siihen kuin hälisevä lapsijoukko lelukaupan\nikkunaa...\n\nSilmäni olivat kuin kaihin peitossa. Hämärsi. Humahdin takaisin\nalas. Oliko tämä unta, painajaisunta, joka oli niin tuttua\nkahdennenkymmenennen vuosisadan ihmiselle. Vai todellisuuttako se\noli. Mutta missä oli silloin elämän tarkoitus, hyvyys ja kauneus?\nEpätoivon kannustamana kapusin uudelleen ihmismurheen torniin ja\nkatsoin jälleen. Oliko Saatana loihtinut silmäni? En nytkään nähnyt\nmuuta kuin maailman synkän, murheellisen tilan ja sen helmassa ihmisten\njokapäiväisen ankaran taistelun leivästä ja muusta. Mutta sitten näin\nkaukana vainioiden ihanassa yksinäisyydessä kukkia poimivan pienen\nlapsen, ja mieleni muuttui ihmeellisesti. Pieni lapsi äärettömyyden\nkeskellä, keskellä vanhaa, saastunutta, sekasortoista maailmaa,\njonka ylitse olivat tuhannet pilvet kulkeneet. Näin taivaanrantojen\nhehkuvan, etäisen kuullon, mieltä polttavan säteilyn. Näin kuuman tomun\nkohoavan Damaskon tieltä. Vaikka maailma yhä ympäröi minua mustana\nsaartorenkaana, näin kuitenkin nyt eräässä kohdassa tulisen aukon, jota\nkohti katsoin. Se oli ikuisuuden portti, jonka edessä valkea, hohtava\nenkeli seisoi kädessään ikuisen toivon ja syvyyden avain...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHavahduin vihdoin todellisuuteen, arkipäivään. Nousin ja avasin\nikkunan. Aamun sumea kirkkaus humahti kasvoilleni. Joen takana\npistivät tehtaitten savupiiput esiin keinuvasta autereesta niinkuin\nliikkumattomiksi halpautuneet jättiläiskäsivarret. Auringon vahvenevaa\nvaloa, junien etäistä kohua, autobussien jylyä ja salaperäistä,\nsyksyistä suhinaa taivaassa ja maan päällä. Yksinäinen halkolotja\njoella.\n\nSillalla kulki kuorma-auto täynnä työmiehiä. Se saattoi jälleen\nmieleeni työn, jota olin vailla. Koko olemukseni tuntui ikäänkuin\nhuutavan jotain työtä. Kyllin kauan olin jo viettänyt irrallista\nnälkäelämää. Pukeuduttuani lähdin sitä taas etsimään — kuinka monennen\nkerran, sitä en enää muistanut. Veli Murhe seurasi minua askel\naskeleelta kasvoillaan epäilevä, surumielinen, kuihtunut hymy.\n\nOlin hämmentynyt ja nälkäinen, ajatukseni kiersivät huimaa, tolkutonta\nrataa. Meri oli harmaa, kaislat välkehtivät oudosti rantavedessä ja\nkaatuivat kahisten maalle päin. Mahdottoman loitolla etäisyydessä\nyhtyi kaksi harmaata, suunnatonta: avaruus ja meri. Katsoin siihen —\nsuunnattomaan — tuntien omituisen laajan ja kipeän tunneaallon samalla\nkoskettavan itseäni. Ajattelin myös ihmisen kohtaloa äärettömyyden\nedessä, ajattelin sitä surumielistä, epämääräistä hämärää, jossa hänen\non pakko täällä maan päällä elää siksi, kunnes aika on tullut siirtyä\ntoiseen hämärään...\n\nTunsin taas nälän outoa huumausta ja ajattelin nykyistä tilaani.\nEdellisenä syksynä olin ajautunut tähän aikaan maakyliin, joissa\nparhaillaan toimitettiin perunannostoa. Eräs sukulaiseni, joka\nviljeli maata juuri näillä seuduilla, otti minut tähän työhön. Pellot\nolivat mustia, melkein upottavia. Taivas oli alati sydentumma. Joka\npäivä satoi kovin. Kädet olivat kohmeessa. Kastuneet piiat nauroivat\nvihaisesti sateen läpi. Sinne en nyt tahtonut palata. Ja mitä siellä\ntekisinkään — työttömyyttä on nyt sielläkin, lyhyesti: maaseudun\nliikahtamaton elämä, aineellinen ja henkinen ahdistus. Kyllin kauan\nolin jo kitunut siellä maaseutusairauden kourissa...\n\nKatsoin itseäni: vaatteeni roikkuivat höllinä ja riutuneina ruumiini\nympärillä, kengänpohjani olivat kuluneet rikki, partani oli ajamaton.\nJa silloin ensi kerran kouraantuntuvammin havaitsin, mitä minussa\ntapahtui, mihin olin ajautumassa, ellei muutosta tulisi. Jokin mahdoton\nja ennentuntematon hipaisi minua sillä hetkellä. Tiesin, että minun oli\nkohta jätettävä huoneenikin, kun en voinut enää maksaa vuokraa. Mitä\nsilloin tekisin, mihin menisin? Kaikki toiveet ja pyrkimykset oli jo\nennakolta tuomittu epäonnistumaan. Illusionit olivat karisseet kuin\nlehdet syyskuun puista... Minua kutsuivat jo suurten siltojen alustat\nja kumoonkäännetyt venheet niinkuin muitakin kulkureita. Kutsuivat\ntaivaan tuima, öinen korkeus ja tähtien kylmä, säihkyvä tyhjyys. Tunsin\nkatkeruutta ja ajattelin kuolemaa. Siellä sinisessä äärettömyydessä\nkuvastuivat ihmeelliset tähtikasvot omaan kirkkauteensa, mutta täällä\nkulkevat vain tuntien tyhjät, harmaat purjeet kohisten ohitseni.\nYksikään ääni ei tuntien purjeista huuda, yksikään käsi ei ojennu,\nyksikään porras ei elämän laiturille sinkoa, yksikään pieni tuntipursi\nei jaksa ottaa minua mukaansa. Olen yksin ja odotan vain. Jossakin\näärettömän kaukana, niin kaukana, ettei se enää kosketa minua, nousee\nhuokaisten nostokurki, sammuu viimeinen lyhty, kaikuu nuoren naisen\npehmeä nauru...\n\nHavahduin vihdoin niinkuin unesta. Veli Murhe katsoi minuun läpi\npäivän tylyn, paljastavan valkeuden. Tunsin hänen katseensa painon\nkoko olemuksessani. Siinä se on, ajattelin, Veli Murhe pitää minua\njo vallassaan, vankinaan; kaikki onnettomuuteni alkoivat hänestä ja\nniiden on myös loputtava häneen. Jos vapautuisin hänestä yhdellä\niskulla, yhdellä ainoalla kahleitten väkevällä riipaisulla, muuttuisi\nepäilemättä elämänikin toisenlaiseksi, saisi uuden muodon ja alkaisi\nvirrata ennentuntematonta, raikasta uomaa pitkin. Tunsin tuon\nihmeellisen hetken lähestyvän minua jo, vaikka se ei vielä ollutkaan\nkäsillä. Tunsin olevani tri Jekyll'in kaltainen, joka kohta valmistuvan\nkummallisen ihmejuoman vaikutuksesta olisi saava tuntea rajun,\nkauhistavan, henkeä ja ruumista repivän muutoksen synkkää hurmaa.\n\nMuistin kunnankirjuri-tuttavani, joka asui pienessä huvilassaan\nkaupungin ulkopuolella. Hän se oli joskus ennenkin auttanut minua\nhetkeksi vapautumaan veli painajaisestani, miksi ei hän auttaisi minua\nnytkin — tällä hetkellä.\n\nSatamasta kantautui ääniä: kuorma-autojen jytyä, nostokurkien valitusta\nja kahden lähtevän laivan kohua. Meri huokaili omassa äärettömyydessään.\n\nMutta minä lähdin rantatietä kulkemaan suoraan kirjurin huvilalle,\nkohisevien heinänummien äärelle. Veli Murhe seurasi minua vitkaan\nmustissa kuluneissa vaatteissaan kahisten. Syyspäivän aurinko loisti\nhimmeästi hohtaen meren rannan kuolevaan heinikkoon. Ruskolevät\ntuoksuivat kirpeästi. Meri oli heittänyt rannalle kuihtuneita,\nkatkenneita kaisloja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungin maalaiskunnan kunnankirjuri, Pystykaulus-Fredrik, joksi häntä\nsanottiin, koska hän aina kulki päällystakin kaulus ylöskohotettuna\nniinkuin hänen olisi ollut ainainen vilu, vietti vapaahetkensä,\npäätettyänsä kunakin päivänä työnsä kunnallistoimistossa, vanhassa,\npienessä huvilassaan Baudelairea lukien tai raskaissa, tummissa\nmietteissä, jotka harhailivat useimmiten mahdollisen ja mahdottoman,\ntoden ja kuvitellun rajamailla. Kuitenkin hän joskus saattoi,\nhumaltuessaan, siinä määrin unohtaa perusluonteensa, että antautui\nkevytmielisesti huvittelemaan kaupungin huonossa huudossa olevien\nnaisten kanssa. Synnin kukat puhkesivat kukintaan hänen omassa\nelämässäänkin, joka tuli olemaan kummallisen kaksinaista; toisaalta\nhänen elämänvieraat mietteensä johdattivat hänet alituiseen loitolle\nelämän huohuvasta valtavirrasta, toisaalta taas alkoholi ja aistilliset\nnautinnot katkaisivat häneltä ikäänkuin tien kuvittelujen hämärään,\näärettömään maailmaan. Hän katkeroitui ja rappeutui. Vuosien kuluessa\nolivat hänen kasvonsa kokonaan peittyneet punertavaan pöhöön,\nmelkein siniseen kiiltoon, joka pani hänet ankarasti inhoamaan omien\nkasvojensa sanatonta juorua. Hän kaivautui sen tähden yhä syvemmälle\najatustensa houreiseen maailmaan unohtaakseen pöhöttyneet kasvonsa\nja karvaat muistonsa, jotka näyttivät joka puolelta kaatuvan hänen\nylitseen niinkuin inhoittavasti tuoksuva, mätänevä, raesateen lyömä\nmusta kasvisto. Näin hän eli elämäänsä, kulki rantaa kohti kuten\nkaatumaisillaan oleva venhe merellä tai kuten tylyn tuulen pudottama\npuunlehti himmeästi kajastavassa lammikossa...\n\nMietin kulkiessani, kuinka minä, shakkipelin ja pullon ääressä\nhuvilan verannalla istuen, viittaisin paisuvan uhman vallassa Veli\nMurheen pois... Viimeksi olin käynyt Pystykaulus-Fredrikin talossa\neräänä myöhäisenä heinäkuun iltana. Olimme istuneet verannalla\ntuoksuvassa hämärässä. Alhaalta puutarhasta olivat loistaneet silmiimme\nkurjenmiekkojen, asterien ja keisarikukkien hehkuvat tulet. Etäisyyden\ntaustalla oli näkynyt kaupunki ja meren tumma siinto sen takana.\nTämän kaiken edessä me olimme keskustelleet ja maistelleet laseista\ntummanruskeata, kuohuvaa nestettä, jota Pystykaulus-Fredrik oli\nsilloin tällöin kaatanut pitkänsuikeasta pullosta. Ja vähitellen me\nolimme tulleet melkein alakuloisiksi kukkien raskaasta, uuvuttavasta\ntuoksusta, ja meren kaukainen kajastus sekä heinänurmien hämärä väljyys\nolivat humahtaneet outona huumeena syvälle tajuumme. Tumma juomakin\noli jättänyt jälkiänsä vereen; se oli kulkenut rauhattomana suonissa,\nkohisten. Kuin unessa olin nähnyt taivaan yli kulkevan kelmeitä,\nsuunnattomia värisaittoja. Ja heinäisen lakeuden halki oli syöksynyt\nkaupungista pois yöjuna tummana ja nielevänä, sen pyörien huutaessa\netäisten pääteasemien loputonta, ylpeää ikävää julki. Minun oli ollut\nkevyt olla, mutta samalla oli kuitenkin mieleni pohjalla aaltoillut\nselittämätön alakuloisuus. Kirjurikin oli muuttunut. Hän oli puhunut\nyhtämittaa, tuijottavin silmin, jotain tolkutonta, käsittämätöntä,\ntavoitellen samalla erästä Baudelairen outoa säettä, kunnes vihdoin\noli uupunut pöytänsä ääreen. Keisarikukkien tulet olivat silloin jo\nraukeina sammuneet yöhön, mutta aika oli vyörynyt kohisten rataansa\nuneen sortuvan luomakunnan ylitse. Se oli kulkenut niinkuin päivien\ntarkoituksetonta joukkoa vaunuissansa vievä tumma juna tyhjyyttä päin.\nJa minä olin astunut öisen, suloisen puutarhan piiriin kuin nuori\neläin, ilman ajatuksia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tulin Pystykaulus-Fredrikin talon pihaan, näin, että sen ikkunat\noli verholla peitetty ja että kummallinen aution vaikutelma henki\nkaikkialta vastaani. Koetin tuttua ovea, se ei auennut. Menin\nkeittiönovelle. Pitkällisen laskutuksen jälkeen se vihdoin avautui,\nja Pystykaulus-Fredrikin vanha, kuihtunut emännöitsijä pisti kasvonsa\nnäkyville oviaukosta. Hän katsoi minua pitkään pienillä silmillään,\njoiden ilme oli kova ja liikkumaton. Ja kysymykseeni, onko kirjuri\nkotona, hän vastasi kalseasti:\n\n— Hän on kuollut!\n\nKuollut! kertasin vieraalla äänellä. — Koska hän kuoli?\n\nKaksi viikkoa sitten. Ruumiin veivät kuorma-autolla pois...\n\nTunsin päätäni huimaavan. \"_Ruumiin veivät kuorma-autolla pois..._\"\nNälkä riipoi koko olemustani. Kohta ehkä saavat viedä minut jonnekin\n— kaatopaikkaan. Silmissäni häilyi kuumaa usvaa. Nojauduin väsyneesti\npihtipieleen. Ja siinä pienen autioituvan talon kynnyksellä, keskellä\nsyksyä ja kuolemaa, kertoi Pystykaulus-Fredrikin vanha palvelija\nkirjurin yksinäisen ja hiljaisen lähdön.\n\nTämä mies, joka kulki päiviensä halki tummissa kuvitelmissa ja luki\nBaudelairea, tavattiin eräänä elokuun äänettömänä iltana, synkässä\nvalohämyssä, kuolleena huoneessaan. Hän oli ollut puolittain polvillaan\nvuoteessa, kasvot tiukasti pielukseen painettuina, ja hänen kasvoillaan\noli sillä hetkellä ollut samanlainen ilme kuin lapsella, joka kedolla\nnauraen painaa pienet kasvonsa kukkien ihmeelliseen, tuoksuvaan\nmaailmaan. Tästä kummallisesta asennosta oli mustahilkkainen Kuolema\nhänet ottanut, tullut luokse ystävän lailla, ikäänkuin lyönyt olalle\nja sanonut: \"Lähde mukaani sinne, missä sinun ei tarvitse hävetä\nkasvojasi...!\" Ja hän oli lähtenyt. Kahta päivää myöhemmin hänet oli\nnostettu puisessa arkussa huojuvaan kuorma-autoon ja viety jonnekin\npois...\n\n— Huomenna on huutokauppa, ilmoitti sitten vaimo. - Myyvät huvilan ja\nosan huonekaluja.\n\n— Vai niin. Eikö sukulaisia vielä ole ilmaantunut? kysyin ivallisesti,\nkun tiesin, kuinka yksinäistä elämää Pystykaulus-Fredrik aina oli\nsaanut viettää.\n\n— On täti ja sisaren poika. He sen huutokaupan toimittavatkin.\n\n— Vai he! Räjähdin äkkiä nauruun, syvältä rinnasta nousevaan kurjaan\nnauruun. Vaimo katsoi minua jälleen pitkään. Olin varmaan kovin kurjan\nnäköinen: laiha, parta ajamaton,- vaatteet kuluneet, riippuvat. Sitä\npaitsi hän ehkä uskoi minun olevan humalassa. Hyvästiä sanomatta\nhoipuin yskien ja nikotellen kuolevan puutarhan halki takaisin tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli silloin jo aivan lähellä. Taivas oli peittynyt epämääräisiin\nvärijuoviin, jotka kaatuivat muodottomina ja haaleina taivaankolkasta\ntoiseen.\n\nMeitä vastaan syöksyi kaupungista päin huojuvia busseja ja\nkuorma-autoja. Kuiva, keltainen tomu lensi suoraan kasvoillemme.\n\nSanomaton väsymys oli hiipinyt jalkoihimme. Ne nousivat vain vaivoin\nmaasta ja olivat kovat ja tunnottomat niinkuin puujalat. Meren etäinen,\nääretön siinto riipoi oudosti silmiämme; kaupungin paisuva humina kävi\nsieluun asti.\n\nEräs maalainen, joka ajoi vastaani raskailla vankkureillaan hoilaten\nja remuten, tarjosi minulle pullostaan pari kylmää, kirpaisevaa\nspriiryyppyä.\n\nHumala ja nälkä kuohuivat ruumiissani. Vaivuin kaupunkiin kulkiessani\nniin kuin villin, myrskyisen unen pohjaan. Aurinko oli jo silloin\npainautunut makuulle kuin laiska, hohtava satulehmä ympärillään\niltaruskon säkenöivä, häilyvä heinä. Värit tummenivat kaikkialla. Näin,\nettä hyvin etäällä kulkevassa junassa syttyivät äkkiä valot jokaisessa\nonnellisessa vaunussa. Näin myös, että laitakaupungin sokkeloista\najoi vastaani väkeviä, villejä naisia, jotka istuivat nuorien,\nkauniitten hevosten selässä alastomina, ihmeellisinä, kevytmielisinä.\nHe syöksyivät niinkuin punainen myrskytuuli ohitseni kantaen käsissään\nhulmuilevia, kipinöiviä soihtuja... Mutta minä näin nälkäisenä vain\nheidän ruumiinsa, jotka olivat täynnä kutsuvaa kirpeyttä ja ihanaa\nvalkeutta. Vielä senkin jälkeen, kun nuo ihmeelliset ratsastajat\nolivat häipyneet näkyvistäni, kadonneet kuin ilmestykset illan mustan\nja väkevän aron helmaan, minä katsoin heidän jälkeensä ruumis täynnä\nkuumetta ja päihtymystä.\n\nMutta silloin ratsasti ohitseni kaupungista päin toinen matkue. Siinä\nhuojui surkastuneitten aasien selässä ikivanhoja, riippurintaisia\nakkoja, jotka levittivät ympärilleen inhoittavien noitavoiteitten\nhajua. Heidän kuihtuneiden rintojensa suunnattoman pitkät päät\nsäkenöivät niinkuin kullatut seipäänkärjet levittäen syyskuun mustalle,\nehtoiselle tielle ja surkastuneiden aasien eteen salaperäistä,\nhimmeää noitavaloa. Päästellen haalean punaisista, hampaattomista\nkidoistaan sihiseviä, käheitä ääniä akat ruoskivat aasejaan ammoin\nkuolleitten lampaitten luilla. He olivat kuin ikivanhojen, kuolleitten\nneekerinaisten joukko, joka aasien kohinassa ajoi Suuren Mustan Herran\nhumuiseen, välkehtivään kraaliin, ikuisten, outojen tamburiinien\nkumeaan, syntiseen helinään...\n\nKäännyin kiroten heistä pois ja lähdin hoippumaan eteenpäin\npimenevällä tiellä, johon kuitenkin jo kaatui heijastus kaupungin\nvaloista. Ensimmäiset laitapuolen rotteloiset talot jäivät jo taakseni\nkapeitten kujien himmeyteen. Oli alkanut tuulla. Idän taivaalla keinui\nsurkea ja punainen kuunsirppi niinkuin avaruuden mereen uppoavasta\ntähtilaivasta heitetty yksinäinen, verinen pulloposti... Puskin silmät\npuolittain ummessa vasten tuulta, kädet löysässä nyrkissä. Päässäni\nhumisi. Kummalliset harhanäyt ikäänkuin putosivat eteeni tielle.\nJoku rakki haukkui. Joskus häivähtivät illan himmeydestä eteeni\nPystykaulus-Fredrikin muuttuneet kasvot totisina ja juhlallisina.\nNiissä elehti ikäänkuin ajattomuuden onnellisen harhailun suloinen\nväsymys.\n\nKaupunkiin tullessani huojuivat sumussa jo katulyhtyjen valot kuten\nvertyneet kirousnyrkit. Meri sen äärellä oli musta ja rauhaton,\nuponneiden laivojen puutunutta murhetta täynnä.\n\nJa äsken olivat muuttolintujen viiltävät jäähyväishuudot pudonneet\nmaahan, kaukaisten, outojen maitten huumeesta raskaina. Pois olivat\nmenneet lintujen autuaat saatot, jotka saivat humisten kulkea uusia\nsuvia ja avaruuden rantoja kohti. Pois olivat menneet, mutta ihminen\njäi, ihminen jäi kaipaamaan multaa ja tähtien rauhaa, kaipaamaan\nkirkkautta ja kuoleman kahleettomuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHavahduin yhtäkkiä kuin unesta ikäänkuin ponnistautuen ylös jostakin\nhyvin syvältä. Katsoin ihmeissäni ympärilleni: laitakaupungin hämärät,\nkapeat kadut lainehtivat täynnä laihoja, repaleisia ihmisiä, jotka\nhätäisesti järjestäytyivät jonkinlaisiin riveihin. Ja yhä uusia\nryysymekkoja sukeltautui esille pimeästä, uhkaavasta hökkelimerestä.\nSiinä oli kalpeita, partaisia, työttömiä miehiä kasvoissansa\nkärsimyksen liikahtamaton synkkyys; oli repaleisia äitejä; oli kurjia\nraajarikkoja ja omituisia, likaisia tunkioihmisiä. Kaikki he hoippuivat\nnoihin riveihin, jotka häämöttivät harvojen katulyhtyjen ja kuunsirpin\naavemaisessa valossa epäselvinä, muodottomina. Kuulin, että puuhattiin\nnälkämarssia halki iltaisen, humisevan kaupungin.\n\n_Nälkämarssi...!_\n\nMikä juhlallinen, jylhä ja uhkaava sana! Mikä suunnaton kärsimyksen\nmystiikka siihen sisältyykään. Voi, minäkin olin työtön, minunkin oli\nnälkä, minäkin siis asettauduin riviin. Tahdoin upottautua siihen\nyhteiskärsimyksen väkevään virtaan, joka mustana ja eriskummallisena\nlainehti näiden ahtaitten, viheliäisten kujien yllä. Minä en ollut\nenää yksin murheineni, oli monta muuta, jotka tunsivat samaa ja elivät\nsamassa kärsimysten kuilussa — monet syvemmässäkin kuin minä. Tällä\nhetkellä ei _yksilö_ enää merkinnyt mitään, hän ei tuntenut enää omia\nkasvojaan, ei omaa pientä, rajoitettua tuskaansa: kaikkivaltias,\nmahtava _yleissielu_ oli sulkenut hänet vapahtavaan kollektiiviseen\npiiriinsä, jossa yleistahto ohjasi ja määräsi kaiken.\n\nJonon etupäässä huojui taulu, jota kahdet laihat, jäntevät käsivarret\nkannattivat. Siinä oli kirjoitus:\n\n_\"Työtä ja leipää kaikille!\"_\n\nNiin, niin, työtä ja leipää... Minua huimasi. Katsoin sinne jonon\netupäähän. Siellä huojuivat kelmeässä valossa terveitten, mutta\ntyötä vailla olevien työmiesten rivit, täällä jonon loppupäässä\nsitä vastoin sairaat, kurjat raajarikot ja eriskummalliset, synkeät\ntunkioihmiset, jotka synnyttivät oudon vavahduksen koko olemuksessa,\nkun heihin katsoi. Halusin päästä etupäähän, mutta siellä olivat rivit\njo sulkeutuneet lähtövalmiiksi. Minun oli jäätävä siihen, missä olin.\nSeisoin äänettömänä, vaatteet höllinä, päihtymyksestä havahtuen.\nYmpärillä olijat katsoivat minua syvällä epäluulolla, melkein vihalla,\nniinkuin vain voidaan katsoa kaulusköyhälistöläistä, jolla ei näytä\nolevan paikkaa enempää porvariston kuin varsinaisen proletariaatinkaan\nriveissä.\n\nKuunsirppi loisti idässä. Jossakin huimaavan kaukana sinisyydessä\nriippui syystähden arka katse. Tuulisissa betoniholveissa kyyristelivät\nkerjäläiset paljain päin ja rukoilevin, ojennetuin käsin. Joku huusi\nraivokkaasti. Etäämpänä jylisivät rattaat: siellä vietiin pois puukolla\nlyötyä miestä... Kadun himmeästi kajastavassa päässä, hyvin kaukana\näärellisen ja äärettömän rajalla, olin näkevinäni Kristuksen kasvot,\n_mutta varma en siitä ollut..._\n\n       *       *       *       *       *\n\nHavaitsin kuin unessa jonkun vanhan työläisvaimon seisovan rivissä\nsuoraan edessäni ja katsovan kuihtuneesti hymyillen kuunsirppiä ja\ntähtien kaukaista kimmellystä. Hän oli hyvin vanha ja työn köyristämä.\nHiukset, joita tuuli riuhtoi, olivat valkeat kuin lumi. Ja minut\nvaltasi äkkiä vilu, syvä avuttomuuden tunne. Mutta syvällä tajunnan\npohjalla vilahti ohimenevä ihana kuva, johon tartuin kuin suuressa\nhädässä... Lapsuuden puut häilyivät pehmeästi... Äiti katsoi minuun ja\nhymyili... Minä näin sen hymyn niinkuin autuaassa unessa leikkiessäni\npuiden alla. Askel rapisi hiekkaisella tiellä, jossa säkenöi taivainen\nvalo... Sitten kuva vaipui takaisin tajunnan syvyyteen, ja minä tunsin\näskeisen vilun ja avuttomuuden tunteen entistä alastomammin. Hermoni\nroikkuivat ikäänkuin irrallaan kylmässä, kirkkaassa illassa...\n\nTunsin huojuvani rivissä. Minun oli paha olla. Miksi ei nyt jo lähdetty\nliikkeelle halki kohisevan kaupungin...? Miksi ei se suuri, synkeä\nKivityömies, joka oli asettunut johtoon, jo antanut lähtömerkkiä?\nNälkärivistöt seisoivat liikkumattomina.\n\nEräs edessäni seisova nuorukainen piteli kädessään kirjaa; kumarruin\nkatsomaan. Omituisesti järkyttyneenä näin, että se oli Pär Lagerkvistin\n\"Kuolleet, jotka _etsivät JUMALAA_\". Ehkäpä, nuorukainen hädässään\nuskoi, että me kaikki, jotka olimme asettuneet näihin huojuviin,\nodottaviin riveihin, olimme jo kuolleet ja kokoontuneet nyt yhdessä\netsimään — emme leipää — vaan Jumalaa...! Kenties olikin niin,\nkenties... Maiset puitteet ympärillämme olivat romahtaneet alas\nkujalle, jota syrjäkadun hehkuvat lamput valaisivat. Epätoivo ajoi\nmeitä ikuisuutta kohti. Ja kärsivä Kristus katsoi hymyillen ylhäältä\nristinpuultaan...\n\nMutta sitten minua jälleen kosketti mainen murhe, jota joku runoilija\non nimittänyt linnuksi, joka lentää ihmisen luokse Kuoleman kädeltä.\nAloin uudelleen mielessäni pohtia, miksi ei jo lähdetty liikkeelle.\nOdotettiinko torvenpuhaltajia, jotka kultaisilla, välkkyvillä\ntorvilla puhaltaisivat kurjuuden ja kuoleman marssin, soittaisivat\nnälän väkevän, kuumeisen hymnin... Hahaha! Aloin yhtäkkiä nauraa\nja sitten oksentaa. Surkeat rivitoverini väistyivät minusta\nkauemmaksi, he kuiskailivat keskenään ja kolistelivat katukivitykseen\nkainalosauvojansa. Rivit jakautuivat sekä edestä että takaani. Yksikään\nlikainen ja risainen hiha ei koskettanut minua enää. Tunsin jääväni\nhuimaavan yksin. Koko katu lainehti edessäni. Kuunsirppi kiilsi.\nJonkin etäisen tähden katse upposi maan murheeseen. Kaukana loistivat\nkeskikaupungin valot, tuhansia kimmeltäviä valoja.\n\nSitten kantautui korviini kirouksia ja sadatuksia ja suuren väkijoukon\naaltoilua. Havahduin. Tiesin, mitä tuo kaikki merkitsi: poliisiautot\nolivat ajaneet esiin... Kuului myös saapuvien hevosten kavioiden\nvimmaista kopsetta. Klop, klop, klop: ratsupoliisit!\n\nNe ajoivat suoraan ihmisjoukkoon. Koko tuo valtava, nälkäinen kurjuuden\nmassa jakautui kahtia niinkuin syvyydestään laavaa purkava tulivuori...\nKuului raivoisia, kuumia kiljahduksia, kirouksiakin. Hevoset kohosivat\ntakajaloilleen. Poliisit horjuivat satuloissaan. Erästä heitettiin\nväkijoukosta kivellä. Hänen kasvoistaan valui veri. Muutamia laukauksia\npamahti. Joku laiha, kuihtunut käsi huojahti ilmassa voimattomasti,\nkohosi hetkeksi katulyhdyn kelmeään valoon ja lyötiin sitten alas —\ntyhjyyteen...\n\n— Barrikaadeille! huusi se jättiläismäinen Kivityömies, joka\nnälkärivistöjen edessä oli pidellyt varrellista vaatimustaulua. —\nBarrikaadeille! huusi hän toistamiseen käheästi.\n\nMutta silloin poliisit tarttuivat häneen, ja hänet vietiin raahaten\npois.\n\nJa vähitellen nälkärivistöt katosivat kadulta. Pimeä, uhkaava\nhökkelirivi nieli ryysyisen, kurjan asujaimensa toisen toisensa\njälkeen. Ahtaisiin kujiin humahti kummallista laajuutta. Silloin\nminäkin hoipuin pois.\n\nKuljin omituisesti irrallaan kaikesta. En tiennyt minne kuljin. Eräällä\nviheliäisellä, huonosti valaistulla, yksinäisellä syrjäkadulla tuli\nvastaani repaleinen ukko, joka katsoi minuun ohikulkiessaan mielettömin\nsilmin. Äkkiä vanhus pysähtyi keskelle katua ja huusi vahvenevaan\niltaan:\n\n— KUKAAN MUU KUIN KRISTUS EI MEITÄ TAHDO AUTTAA, MUTTA HÄNEN KÄTENSÄ JA\nJALKANSA ON NAULATTU RISTINPUUHUN!\n\nRepaleisen vanhuksen ääni oli kirkas ja selvä, sisäisen kärsimyksen\npaisuttama. Hartiat lyyhyssä hän häipyi iltaan. Minä tunsin olallani\nniinkuin raskaan käden painon ja syvän hämäännyksen vallassa hiivin\npois. Illan laajenevan kaaren alta katsoivat minuun ajattomina\nsyystähtien silmät. Hymyilin äkkiä vaisusti ja kaipasin kuumin käsin\nkoskettaa multaa, iltaviileätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuljin yhä kummallisen itsetiedottomasti eteenpäin. Minulle ei jäänyt\ntästä iltaöisestä, toivottomasta harhailusta mitään selvää kuvaa.\nSyksyisessä iltayössä näytti koko läheinen ja kaukainen ympäröivä\nmaailma keinuvan: kaupunki, sen talot ja tulet sekä välkehtivä, mereen\nvyöryvä virta. Katujen laidoilla paloivat orpoina harvat lyhdyt. Ne\nsynnyttivät sumentuneessa tajunnassani yhtäkkiä kummallisen ja hurjan\nmielikuvan. Nuo keinuvassa syysyössä tolppiensa päissä harvassa\nroikkuvat keltaiset lyhtykuvut olivat niinkuin hirtettyjen kiinalaisten\npäitä, joiden ruumiit alhaalla kadulla eteenpäin syöksyvät autot\nolivat kiskaisseet alas. Kadut, joiden poikki kaatuivat mustina\nkajastuksen varjot, näyttivät olevan kuin päättömiä ruumiita täynnä\nja ilman lainehtiva sumumeri avaruuden rantaa etsivien sielujen\nkohua, sielujen, joka olivat vapautuneet hamppuköyden kietomista\nvankiloistaan. _Minunkin_ pääni keinui siellä syksyn viileässä,\nsäkenöivässä sumumeressä, kylmien ja raakojen tuulien alla; minunkin\nsieluni harhaili siellä äärettömän rajalla; minäkin olin saanut\nlainsuojattoman pahantekijän kuoleman, ja ruumiini makasi nyt toisten\nruumiitten joukossa kadulla varjojen peittämänä, kohisten kulkevien\nautojen tallattavana...\n\nRuumiini lävitse kävi puistattava humahdus, kun tuo harhakuva kulki\nvillisti sumean tajuni halki. Tunnustelin käsin päätäni, tunnustelin\nruumistani: kaikki ennallaan. Yhäkö tässä kuljin, ihmettelin. Miksi\njatkaa tätä? Eihän tämä voinut olla elämää, eihän?\n\nJostakin syvältä humisevien iltaöisten katujen maailmasta sukeltautui\nsitten jälleen esiin Veli Murhekin. Hän oli vetänyt mustan hilkan,\nkuten kaasunaamarin, kokonaan kalpeitten, surumielisten kasvojensa\npeitoksi. Vain suuret silmät tähyilivät synkeinä ja valppaina kuluneen\nhilkan aukoista. Todellakin! Hän oli vähitellen muuttunut niin\nsynkäksi, että hän muistutti jo Kuolemaa. Veli Murhe alkoi vanhaan\ntapaansa kulkea vierelläni, jolloin hänen pitkän, kauhtanamaisen\ntakkinsa hiha hipaisi minua joskus hiljaa, oudon aineettomasti.\n\nUseammin kuin kerran kuljin sitten Veli Murheen seuraamana mustan joen\nrantaan, mutta aina palasin takaisin kaupunkiin. Vaatteeni alkoivat\njo käydä kosteiksi, sillä ohut yö laskeutui niihin kuin viileä sade.\nNe takertuivat tiiviisti laihaa ruumistani vastaan. Minun oli vilu ja\nnälkä.\n\nAjattelin jo palata asuntooni, sikäli kuin minulla enää sellaista\noli, kun tapasin autiolla Hevostorilla erään yksinäisen, työttömän\nköyhälistötytön. Hänen vaatteensa olivat yhtä kuluneet kuin minunkin,\nja hänen suurien silmiensä ilme oli oudosti hajalla. Tytön nimi oli\nElina. Hän sanoi sen minulle siinä autiolla Hevostorilla, lähellä\njuhtien juottopaikkaa, junien viipyvässä, etäisessä pauhussa. Mutta\nhänen kasvonsa ovat jälkeenpäin omituisesti haihtuneet pois muistini\npiiristä, muistan hänet vain eräästä hetkien jaksosta. En muista\nsitäkään, missä hänen kanssaan harhailin. Kaikesta siitä jäi mieleeni\nvain jollakin tavoin hämärä, usvainen kuva. Veli Murhe jättäytyi\nvähitellen jälkeemme. En lopulta nähnyt hänestä vilahdustakaan.\nKuljimme kahden huimaavassa äänettömyydessä.\n\nEmme puhuneet paljoa, mutta meitä sitoi toisiimme yhteinen nälkämme,\nyhteinen kohtalomme. Ja juuri nälkä ja vahveneva yö laskeutui\nolemuksiimme ihmeellisenä huumeena. Nojautuen toisiimme tunsimme\ntoistemme ruumiista säteilevän omaamme kiihtyvää kaipuuta.\n\nKuljimme pitkin joen rantaa. Kuoleva, märkä heinikko löi meitä\nuupuneesti jalkoihin, mutta me emme tunteneet sitä. Hopeisessa\niltayössä kohosi eteemme kuunsirpin hiutuvassa kajasteessa mustan,\nvälkkyvän joen yli kaartuvana rautatiesillan betonikaan. Säihkyvänä\nseinänä näytti sillan takaa kohoavan taivaan laki — mittaamaton,\nsininen lakeus. Ja sillan alla keinui pysähtynyt heinälotja. Me\nsoudimme siihen rannalla olleessa venheessä, ja siellä keinuvassa\nheinälotjassa, tuulen hiljaisessa kohinassa, viileässä betoniholvissa,\nsuutelimme. Syystuuli vinkui orpona ympärillämme, mutta väreilevällä,\nmustalla virralla, suoraan edessämme, loisti kuunsirpin heikko,\nsurumielinen kimallus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖisessä, pysähtyneessä heinälotjassa vietetystä ihmeellisten hetkien\njaksosta juuri muistan tuon suloisen, köyhän olennon. Nukuimme lotjassa\nkeskellä humisevaa virtaa, keskellä yötä, liki toisiamme. Vaivuimme\nniinkuin syvälle äärettömän unohduksen mereen, jolla ei pohjaa ollut.\nJa yllämme hohtivat rautatiesillan ylpeät betonikaaret ja himmeä,\nsalaperäinen taivas. Joskus kulki sillalla juna; kiitävien vaunujen\nvalot heittivät silloin eteemme mustaan virtaan ihmeellisiä, haipuvia\nvalokeiloja. Niin katosivat tummat, onnelliset junat yöhön, ja silta\nvaipui hetkeksi uneen...\n\nMutta paikoillaan keinuvassa lotjassa, korkean, sinertävän sillan\nviileässä, öisessä holvissa olimme me, työtön köyhälistötyttö ja minä,\nlikaisin, kulunein vaattein. Toistemme läheisyydessä olimme hetkeksi\nunohtaneet nälkämme ja kurjuutemme tunnon. Oli vain ruumiin ja sielun\nsyvä unohduksen tila, pohjaton horros.\n\nHiljaisen yötuulen mukana kantautui joen rannoilta lotjaan kuolevan\nheinän ja kukkien lemua. Jossakin edempänä sulautui joki mereen...\n\nKaupungin valot loistivat loitolta joen kahden puolen kylmänä,\nhohtavana valomerenä. Kaikki oli kuin ihanaa satua. Katulyhtyjen\nmystilliset rivit johtivat ikäänkuin äärettömään. Ja se tehdas, jonka\nme näimme virralle, oli kuin pimeässä palava juna. Siniset liekit\nikäänkuin syöksyivät jo ulos pauhaavien vaunujen ikkunoista, ja jonakin\nhetkenä olisi juna varmaankin jo räjähtäen sortuva veteen...\n\nVoi tätä yötä! Voisiko nukkua nyt, kun kaikki kauneus oli ikäänkuin\nkasaantunut pienen kaupungin ja ihmisen ylle! Tunsimme oman veremme\nkiihkeän, ihmeellisen rytmin ja kuuntelimme kaikkeuden rannatonta\nhuminaa. Himmeitä tähtivenheitä kimmeltävin purjein huojui avaruuden\nmittaamattomassa meressä. Kuun tuimasti kuultava sirppi oli terävä ja\nkäyrä, taivaan usvaheinää niittämään valmis. Jostakin hyvin loitolta ja\nkorkealta kantautui kurkilauman raskas siipien kohina.\n\nValot sammuivat vähitellen ympäriltämme toinen toisensa jälkeen.\nKuunsirppikin väistyi pois. Virta tuli äkkiä kovin mustaksi. Tuulet\nseisahtuivat. Välkkyvien kiskojen humina taukosi. Silta nukkui. Heinät\ntuoksuivat lotjassa. Tyttö hengitti kiivaasti, suljetuin silmin.\nHeinänkorret kuiskivat toisilleen kaipauksen ja ikävän hauraita ja\npehmeitä sanoja. Ruumiin pohjaton, sisäinen horros... Kaukana tummalla\nrannalla vielä jonkin auton katoava valokeila. Sitten tuli aivan pimeä.\nYö. Hiljaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku heitti ylitsemme aamun kuten läpinäkyvän, hohtavan vaatteen.\n\nAvasin silmäni ja näin taivaan aamuisen, ohuen kirkkauden viileän\nsillan varjoista. Joki oli aivan tyyni; sen yllä lepäsi syysaamun\nodotus. Näin lähelläni tytön kasvot, jotka olivat vielä syvällä unessa.\nNe kuulsivat silmiini niinkuin vihreän veden lävitse...\n\nHeinälotja oli liikkumaton. Siltakin yllämme nukkui vielä. Katsoin\nsitä, sen ylpeitä, väkeviä teräskaarteita ja sinertävää betoniholvia.\nKuinka tunsinkaan rakastavani sitä! Kohta olisi kulkeva sen\nylitse aamun ensimmäinen, onnellinen juna, jonka vaunujen ikkunat\nkuvastaisivat säihkyen taivasta, aamua ja havahtuvia tehtaanpiippuja.\nKuinka ihanaa olisi olla aamu, joka saa kiertää läpikuultavaan\nverhoonsa kaupungit, junat ja tehtaiden piiput ja joka saa hiljaa\nliukua sähköjohtojen humisevissa sokkeloissa ja etäisten, äänettömien\nkylien yllä, kaikkien nukkuvien silmien yllä...! Kuinka onnellista\nolisi päästä sen suhisevien enkelinsiipien päällä pois puristaen\nkädessään muistojen haipuvaa, ohenevaa kortta, katkeraa kuin yrtti...!\n\nSamassa lähestyi siltaa ensimmäinen juna kaupungista päin. Korviini\nkantautui jo kiskojen viiltävä humina. Kurottaen päätäni näin vaunujen\nikkunat ja väkevän, kohisevan veturin. Silta yllämme humisi hetken\nkumeasti, ja niin oli juna syöksynyt sen yli äärettömän kauas. Kuinka\ntällä hetkellä tunsin rakastavani junaakin, joka tummin teräsjäsenin\nsaa syöksyä keskelle aamua! Jospa saisin kerran pikajunassa kulkea\nkeskelle kaukaisten maailmankaupunkien pauhua, keskelle huimaavien\nbetoniseinien ja sähkövirtojen kuumaa huumausta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSininen rautatiesilta yllämme oli syttynyt jo junien jylisevään\nriemuun. Kiskot kumisivat lakkaamatta. Mutta minuun oli jo ehtinyt\nhiipiä kipeä alakuloisuus. Tunsin jälleen olevani kuten vanki, käsistä\nja jaloista kahlehdittu. Heinälotja keinui heränneessä tuulivirissä.\nÄkillisen tuskan huumassa koetin saada vielä unenhäiveestä kiinni,\nmutta en onnistunut siinä enää. Ja niin jatkui hermojen heltymätön\nkapina.\n\nMieleni pohjalla liikkui jo sekasortoisia muistikuvia eilisestä\npäivästä, sen toivottomasta harhailusta. Työn etsintää, kuollut\nPystykaulus-Fredrik, päihtymystä, hourailua, nälkämarssi ja lopuksi\nnuori, työtön köyhälistötyttö... Kuinka paljon kärsimystä, hapuilua,\netsimistä ja sisäistä jännitystä saattaakaan mahtua yhteen ainoaan\ntyhjään päivään! Olin kuulevinani jälleen Veli Murheen askelten\nlaahustavan kaiun, ja syvä, ahdistava surumielisyys, liikahtamaton\nmelankolia täytti mieleni.\n\nKatsoin tyttöä aivan läheltä, säälimättömästi. Näin, että hänen\nkasvojensa öinen kauneus oli paljastavassa aamuvalossa jollakin tavoin\nväljähtynyttä, karkeaa, heinänkorret olivat unen aikana armottomasti\npainaneet hänen kasvojensa yli vahvoja, punertavia juovia. Hänen\nnuori ruumiinsa oli vielä kokonaan viileässä unessa. Katsoin hänen\njäseniäänkin samalla sisäisellä ilmeellä kuin äsken olin katsonut\nhänen kasvojaan. Siinä ne lepäsivät edessäni keinuvan heinälotjan\npohjalla nälkäisinä, kuluneiden vaatteiden puolittain verhoamina, jo\nsyntymästään asti proletarisoituina...\n\nTyttö tunsi nukkuessaan katseeni painon. Hän tuli levottomaksi ja\nheräsi viimein. Tuo köyhä olento katsoi minuun silmät täynnä kuumaa\nsäikähdystä, mutta sitten hän näytti muistavan kuluneen kauniin yön.\nHän hymyili äkkiä pehmeästi, niinkuin vielä unen lävitse, ja sanoi\nuupuneesti:\n\n— Älä katso minuun nyt. Olen varmaankin ruma?\n\nEn vastannut siihen mitään, hymyilin vain tylysti. Mutta samalla\nminunkin mieleni pohjalla lainehti omituinen ajatussäikähdys. Kuinka\nkaukana meistä nyt kuohuikaan se pohjaton unohduksen meri, johon olimme\nsuloisessa hurmiossa vaipuneet yöllä!\n\nKaupungista kuului kohua. Ensimmäinen bussi suhahti keinuen\nrantatiellä. Autiolle rantatorille pystytettiin värikästä\nsirkustelttaa. Kohta siellä kirkuisi Pelle, paisuisivat ponnistuksesta\natleetin lihakset ja pyörisi humisten valaistu, satumainen\nMaailmanpyörä... Tällä hetkellä tahtoisin nousta siihen — humisevaan,\nkimmeltävään Maailmanpyörään, ja Saatana näyttäisi minulle Pyörän\nhuimassa kierroksessa etäisen maailman kauneuden ja sen päihdyttävän\nloiston... Mutta Maailmanpyörän ihana satukierros maksoi markan, ja\nsitä minulla ei tällä hetkellä ollut. Minä saisin vain seisoa maassa,\nsirkusteltan ulkopuolella, kaiken keskellä ja kuitenkin yksin — ja\nkuunnella sähköratojen ihmeellistä kohinaa yläpuoleltani...\n\nKatsoin sumuiselle joelle, josta oli jo liukunut pois varhaisaamun\nhauras, sanomaton kirkkaus. Se oli nyt samea ja syksyinen. Mutta minä\nuneksin kuumasti, että tuo joki oli _Uusi Ganges_, jonka rannoille näin\nsuuren joukon nuoria ihmisiä kiiruhtavan, pestäkseen itsensä virran\npyhässä vedessä puhtaiksi vuosisadan saastasta, liasta ja vihasta...\nEivätkä he pelänneet, vaikka maailma jyrisi sähköisenä kuin rajuilman\nkourissa ja kaasutehtaat työskentelivät kolmessa vuorossa kaikkialla\nheidän ympärillään. Ei, he eivät tunteneet ahdistusta, pelkoa eivätkä\nsairasta murhetta, sillä uusi aika eli heissä. He olivat rohkeitten ja\nväkevien suku!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiesin, että kohta tulisivat kaupunkiin yöpyneet lotjamiehet ja\nkuljettaisivat lotjan alas jokisuulle, lähelle ulkosatamaa ja merta.\nSitä ennen täytyisi meidän poistua sieltä. Mutta minä halusin istua\nvielä hetken suloisissa heinissä. Tunsin tytön katsovan minuun\ntutkivasti.\n\nSilloin kulki olemukseni lävitse tuttu värähdys. Katseeni liukui\ntahtomattani joen laidoille, joissa kulottunut heinä kalseasti häilyi,\nja siellä rannalla, lähellä siltaa, näin Veli Murheen istuvan.\nOdottaessaan minua hän pesi jalkojaan kimaltelevassa vedessä.\n\nMinut valtasi äkkiä silmitön raivo. Tiesin _hetkeni_ tulleen, sen\nhetken, jota olin ajatellut eilen meren rannalla. En tarvinnut, en\nkaivannut enää Veli Murheen itsepintaista ystävyyttä, painajaisseuraa.\nTahdoin päästä siitä vihdoin irti.\n\nSamassa ponnahdin ylös ja syöksyin virtaan. Kuulin takaani tytön\nhätääntyneen kirkaisun. Se tunkeutui luokseni läpi aamun naurettavan\navuttomana ja ohuena. Nauroin ääneeni, raivokkaasti. En aikonut\nhukuttaa itseäni. Vesi oli kylmää, se tunkeutui sumuisena sieluuni\nasti. Mutta kuuma raivo kantoi kangistuvat jäseneni kuitenkin rannalle.\n\nNousin rannalle silmissäni punainen kaihi ja ruumiissani kuolleitten\nkaislojen lemu. Veli Murhe pesi yhä likaisia jalkojaan niinkuin minuun\nkytketty kaksoisolento. Hän kyyristeli rantakivien välissä eikä\nkatsonut minuun.\n\nTempasin ylempää kiskojen vierestä hylätyn ratapölkyn ja löin sillä\npaisuvan kiihkon vallassa Veli Murhetta päähän, suoraan päähän,\nsokeasti, umpimähkään. Hän kaatui surkeasti ulvahtaen selälleen ja\nhymyili minulle surumielisesti, alistuneesti.\n\nKannoin hänen ruumiinsa kiskoille junien lopullisesti ruhjottavaksi.\nJa katsellessani tuota aamuisten kiskojen päällä poikkiteloin\nmakaavaa mustaa, murskattua olentoa, tunsin raskaan, kohmeisen riemun\nhuojuttavan koko olemustani päästä jalkoihin. Veli Murheen koukkuun\nvääntyneet jalat olivat sinertävät, läpikuultavat, niiden paljaat\nvarpaat olivat hajallaan kuten haukan kynnet... Tunsin ihmeellistä\nhuumausta, ruumiini vapisi vapauden oudossa riemussa. Olin murskannut\noman murheeni, niinkuin Vapahtaja Tuonelassa oli murskannut kolmantena\nkärsimyspäivänään saastaisen käärmeenpään... Tunsin itseni yhtäkkiä\nvapaaksi ja väkeväksi. Monivuotinen painajaistoverini, jonka itse\nkohtalo oli vierelleni siittänyt ja synnyttänyt, oli nyt poissa. Olin\nvoittanut murheeni, jopa nälän ja kurjuudenkin ahdistavat voimat.\nSeisoin vapaana teräksisten kiskojen päällä ja kuuntelin uuden\nlähestyvän todellisuuden syviä urkuääniä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta alhaalla sumuisella joella, keinuvassa heinälotjassa sillan alla,\nkatsoi rannalle nuori tyttö säikähtyneenä ja surumielisenä. Hän oli\nnoussut ylös. Hänen hiuksensa kiilsivät mustina, kasteisina, ja hänen\nvaatteissaan oli heinänkorsia. Silloin muistin kauaksi pois liukuneen\nyön, ja mieleni tulvahti täyteen epämääräistä hellyyttä. Tunsin jälleen\nhalaavani hänen hiuksiensa suloista hyväilyä, mustien hiuksiensa, jotka\nyöllä olivat hulmahtaneet kasvoilleni niinkuin pehmeä, aavisteleva\ntoukokuun hämärä...\n\nMutta nyt me vain katsoimme toisiimme pienen ikuisuuden hetken emmekä\nottaneet askeltakaan lähestyäksemme toisiamme. Ja hetket liukuivat\nohitsemme niinkuin hiljaiset purjeet vieden meitä yhä kauemmaksi\ntoisistamme.\n\nNäin tytön vihdoin laskeutuvan lotjasta venheeseen, jolla yöllä olimme\nsyvässä hämärässä soutaneet lotjaan, sillan sinertävään betoniholviin.\nNyt hän souti yksin rantaa kohti, hitain, uupunein aironliikkein. Näin\nveden putoavan airoista, raukeasti, pisaroiden...\n\nSitten hän nousi rannalle ja kytki venheen laituriin vaatteissaan\nunohtuneita, syyttäviä heinänkorsia ja paljaissa käsivarsissaan\nkuolleista kaisloista lähtenyttä vihreää utua... Ja samassa vieri juna\nkumeasti jyristen yli sillan erottaen meidät toisistamme lopullisesti.\n\nSeisoin aivan radan vieressä ja näin ohitseni syöksyvän vaunujonon\njonkinlaisena sekasortoisena kuvasarjana. Veturin savu ja monilukuisten\nvaunujen humu häivähtivät huumaten kasvoilleni. Kun juna oli liukunut\nohitseni, näin tytön kulkevan jo kaukana kaupunkiin johtavalla tiellä.\nOlisin epäilemättä vielä voinut saavuttaa hänet, mutta en tehnyt\nsitä. Mitäpä se olisi hyödyttänyt. Ja niin näin laitakaupungin tumman\nhökkelimeren nielevän hänet.\n\nMutta minä nousin uudelleen radalle, josta junan tullessa olin\nlaskeutunut pois. Teräksisten kiskojen kumea laulu jatkui vielä. Veli\nMurheesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen ruhjottu ruumiinsa oli\nmuodottomana ja aineettomana tarttunut kaukojunan riemullisiin ja\nväkeviin pyöriin lakaten olemasta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi todellisuus kohisi silloin jo ympärilläni. Tunsin elämäni\ntuskallisen laskun saavuttaneen matalimman kohtansa, kuilun pohjan,\nja nyt olisi alkava uusi nousu, jonka lopusta ja suunnasta en vielä\ntiennyt. Mutta minä tunsin, että kaikki entinen oli mennyt, liukunut\nohitseni kuin uni. Elämäni entiset ulkonaiset puitteet eivät tosin\nolleet vielä romahtaneet maahan, mutta minä näin kuitenkin hämärän\nlävitse jo vahvenevan sarastuksen ja tahdoin kulkea sitä kohti\nsielussani uusi usko, uusi elämäntunto.\n\nKatsoin ylös ja näin sähköjohtojen kohisevat virrat ihmeellisinä,\neksyttävinä sokkeloina. Katsoin myös eteeni ja näin kiskojen\nhäikäisevien teräsjuovien johtavan äärettömään. Sinne tahdoin nyt\nkulkea myrskyisen kaukojunan pauhussa. Pois tästä ahdistavasta\nsieluntappaja-kaupungista. Häikäistyneessä tajunnassani häämöttivät\njo ennennäkemättömien valtakuntien ja suurien pääteasemien uinuvat\nmaailmat. Tule siis juna, tule väkevän veturin ja valaistujen vaunujen\npauhulla: olen kohta valmis!\n\nVarmaankin siellä uuden todellisuuden piirissä olisi jälleen nouseva\neteeni Veli Murheen murtunut hahmo kantaen kasvojensa peittona mustaa\nhilkkaa, tuskan arvoituksellista naamaria. Mutta siihen mennessä olisin\nehkä jo sisäisesti kasvanut vastaanottamaan hänet uudelleen luokseni,\nniin että voisin ojentaa hänelle ystävänkäden. Ja hän siirtäisi minut\nliekkien keskeltä jälleen uuteen elämänasteeseen, josta jo olisin\nnäkevä taivaan auenneena.\n\n\n\n\nLUOKKAKOKOUKSEN JÄLKEEN.\n\nKirjoitettu 1936\n\n\nMikael, joka koulussa oli saanut lisänimen Arkkienkeli, tulee\nviimeisenä huoneeseen ja sulkee oven. Luokkakokouksen jälkeen hän oli\nkutsunut pienen joukon vanhoja poikatovereitaan kouluajalta luokseen\nvuokrahuoneeseensa. Anton, joka koko matkan ajan oli kulkenut kuin\nunessa, havaitsee nyt, että heitä on kaikkiaan viisi. Siinä on Olli,\nKristian, Musta Käsi, Mikael ja hän, Anton. Myöhemmin heidän joukkoonsa\nliittyy vielä maisteri Hallas, joka kolmen lukukauden ajan oli hoitanut\nhistorian opettajan viransijaisuutta heidän vanhassa koulussaan. Tätä\nmuistellen he kutsuvat häntä yhä vain Viransijaiseksi. Hän on laiha,\nhintelä mies ja kokonaan vailla henkistä tasapainoa. — Kaikki ovat\njo vaipuneet tuoleihin, joita on vain viisi, joten Mikaelin täytyy\nkaivaa vaatekaapista esiin kulunut matkalaukkunsa ja istuutua sen\npäälle. Itsekukin heistä muodostaa tavallaan oman maailmansa. Mikaelin\nvuokrahuone henkäilee aamuyön tunnelmaa. Aurinko tekee jossakin jo\nnousua. Taivaanranta kattojen takana on kullanhohtava, kaukainen.\nIkkunaruudut ovat kauniin heleät, kuten aina aamunkoiton hetkellä. Kun\nhe taannoin olivat kulkeneet telakoilla, ohi satama vajojen, he olivat\njo tunteneet ja nähneet aamun lähestyvän, kummallisesti haikean aamun.\nHe olivat kulkeneet kuin haamut arassa, punertavassa aamuvalossa...\nharmaitten vajojen keskellä.\n\nAnton tuntee mielensä omituisen katkeraksi. Miten hän olikaan tätä\nluokkakokousta odottanut, luokkakokousta, joka nyt oli päättynyt!\nMutta heitä oli tullut vain vähäisen. Tyttöjä muutamia, poikia vähän\nenemmän — ja hekin niinkuin jostakin ymmällä. Ei tiedetty, kuinka\nolisi oltu. Oli kuin jokin ihmeellinen verho olisi peittänyt kaiken.\nPuhuttukin kyllä oli, naurettukin. Joku oli rämpyttänyt pianoa, vanhaa\nja hiukan viallista. Lattialla oli tanssinut niin monta paria kuin\noli ollut tyttöäkin. Nuo nuoret ihmiset olivat keinuneet melkein\npaikoillaan niinkuin kirpeä meriheinä tuulessa, huojutellen lanteitaan\nnytkivän, kouristuksenomaisen rytmin tahdissa. Pojat olivat tuon tuosta\npistäytyneet sivuhuoneessa ja eteisessä vilvoittelemassa. Mutta kumma\nkyllä he olivat palanneet kerta kerralta yhä meluavampina. Humala oli\nvallannut heidät vähitellen auttamattomasti. Ja silloin, juuri tässä\ntilassa, he olivat alkaneet puhua sodasta. Joku oli kyllä yrittänyt\nsiinä melun keskellä arasti palata vanhoihin koulumuistoihin, mutta\nne olivat tuntuneet sodan muodostamaa taustaa vastaan merkillisen\nohuilta, kalpeilta, jopa jollakin tavoin naurettavilta. Häntä ei\nollut enää kuunnellut kukaan. Ei kukaan, sillä kaikki olivat puhuneet\nsodasta. Kirotusta sodasta... Ei oltu vielä kauaksi siitä etäännytty,\neivätkä he olleet sen jälkeen läheskään kaikki toisiaan tavanneet.\nJa raskas toivottomuus oli vitkaan vallannut Antonin. Kirotulta oli\ntuntunut kaikki, kirotulta ja saastuneelta — koko elämä. Tanssikin oli\ntyrehtynyt. Ja tytöt, valkeissa kesäpuvuissaan, olivat hiipineet kumman\nväsyneinä ovelle, he olivat kuiskineet hetkisen eteisessä ja kadonneet\nsitten kuin öiseen usvaan.\n\nSiinä Mikaelin vuokrahuoneessa istuessaan Anton vähitellen vaipuu\nsyvälle omien ajatustensa maailmaan. Hänen mielessään väreilee\nmuistoja. Hän uneksii kaukaisista pelloista — kullankeltaisista\nviljavainioista, joiden halki raskaasti kimalteleva joki virtailee,\nraikkaista, tummista syysoraista ja sinisen kuultavasta, illoin\ntähdittyvästä taivaasta vaikenevan maaseudun yllä... Jossakin suhisevat\nhaavat, ja niityn kahisevassa heinässä kahlaa härkä, sekä aivan lähellä\nsen äiti, väkevä, suuriutareinen lehmä, auringossa iloisesti välkkyvin\nsarvin, jotka leikillisesti uhkaavat taivaan hattaroita... Etäisten\nmetsien humukin saapuu Antonin korviin, synkkien metsien, joiden\nsiimeksessä hän pienenä poikana ahmi suuhunsa punaisia marjoja...\n\nHän vaipuu hetki hetkeltä yhä syvemmälle jonnekin. Tuntuu kuin\ntoverien äänetkin tulisivat sinne muistojen usvaisesta, epämääräisestä\nmaailmasta. Kristian puhuu Viransijaisen kanssa jotain Spengleristä\nja Länsimaitten perikadosta. Viransijainen käy selostamaan äärettömän\nlaajasti ja hiukan uneliaasti Spenglerin häviön demagogiaa. Kristian\nkuuntelee häntä synkän kärsimättömänä, rauhattomana. Mutta Anton\nponnistelee turhaan saadakseen entisen historian opettajansa puheesta\nselvää. Hän ei pääse kohoutumaan enää sieltä, minne on vaipunut.\n\nPöydällä on kukkia, illalla tuotuja. Anton ahmii niiden tuoksua savun\nlävitse sieraimet levällään. Hän kohottaa kätensä, yhdessä sen sormessa\nkiiltää sormus... Hän oli ollut kihloissa, mutta tyttö oli kuollut\njoitakin aikoja sitten. Hän pitää vielä sormusta... toistaiseksi.\nOn kuin jokin side häntä vielä yhdistäisi Miljaan, vaikka se tällä\nhetkellä jo tuntuukin olevan katkeamaisillaan... Tytön kuva loittonee\nhetki hetkeltä. Kaikki hämärtyy... Jälleen hän on muistoissaan\ntasankojen ja hiljaisten kylien vaiheilla. Siellä on kimalteleva, leveä\nvirta, tasankojen halki mutkitteleva... Kokemäenjoki — Satakunnan\nVolga... Sitä jokea oli joku vaivaistalon profeetta kutsunut Baabelin\nvirraksi, jonka syvyydestä on kerran nouseva esiin uusi Siion. Suuri,\nhehkuva aurinko paistaa huikaisten, loistaa silmäterissä, palaa\nkasvoissa... Mutta sitten alkaa pehmeä, vilpoinen läntinen kohista.\nApiloiden makeaa tuoksua, lintujen laulua... Ja yhtäkkiä hän kuulee\nvanhan isänsä sanovan: \"Ruis on jo kypsää, huomenna voidaan aloittaa\nleikkuu. Kunpa vain olisi pouta...\"\n\nKukkia on pöydällä ja — laseja... Mikaelin vuokrahuone on täynnä savua\nja puheensorinaa. Mikael itse — luokan suojaava Arkkienkeli — istuu\npää käsien varassa kuluneen matkalaukkunsa päällä. Tummakasvoinen\nKristian puhuu humaltuneena jotakin syvällä rintaäänellä. Anton,\nuneksija, avaa silmänsä. Kaikki on jälleen kuten ennenkin, sekavaa,\nkaoottista. Mielessä viipyy etäisenä ja kauniisti soivana jokin syvä,\nraskasmielinen säe, mutta se uppoaa kohta tajunnan mereen. -Missä\non Anna-Milja? Kuollut. Marja? Elää, mutta on mennyt pois, eikä hän\ntiedä minne. Ja tuossa hänen ympärillään istuu pieni joukko vanhoja\ntovereita, vallankumouksen pyörteissä koulunsa päättäneitä. Hekin\nmuistelevat... Poissaolevia tovereita he muistelevat, niitä, jotka\neivät olleet luokkakokouksessa. Läheskään kaikista he eivät tiedä\nmitään.\n\nYhtäkkiä Anton kuulee Ollin, tuon jykevän talonpoikaisnuorukaisen\nkysyvän:\n\n— Missähän lienee Nelly, tiedättekö hänestä mitään?\n\n— En ainakaan minä, sanoo Musta Käsi. — Minnehän sekin tyttö riepu\nlienee hävinnyt. Ei häntä mukanamme näkynyt.\n\n— Tosiaan, ihmettelee Kristian, poissa oli hänkin.\n\n— Minä tiedän, vastaa vihdoin Mikael ratkaisevasti. — Hän on kuollut...\n\n— Kuollut, kertaa Viransijainen naurettavan kimeällä äänellä. Antonin\ntekee mieli lyödä häntä kasvoihin, jotka ovat hänestä tällä hetkellä\nniinkuin Robespierren kasvot kuuman savun keskellä... Hän ei ollut\nkoskaan pitänyt tuosta miehestä.\n\n— Niin, kuollut, vastaa Mikael taas käheästi, kasvot luonnottoman\nriutuneina, harmaina. Ja sitten hän lisää vaivalloisesti:\n\n— _Minä tapoin hänet._\n\nSyntyy merkillinen hiljaisuus. Kaikki tuijottavat Arkkienkeliin\nautiossa aamunkoitossa punertavan tupakansavun lävitse. Vihdoin sanoo\nMusta Käsi:\n\n— Mitä pirua sinä oikein puhut siitä Nellystä? Olet juonut liikaa, veli\nhyvä.\n\n— Kunpa olisikin niin, vastaa Mikael kuiskaten. Kaikki kumartuvat\nvaistomaisesti paremmin kuullakseen. — Mutta asia on niin kuin sanoin.\nTapoin hänet. Mutta älkää katsoko minuun kuin murhaajaan. Sehän\ntapahtui sodassa, ettekö sitä käsitä. Tampereen valloituksessa.\n\n— Mutta miten? kysyy Kristian.\n\nMikael ei hetkeen vastannut mitään; hän on raskaasti vaiti. Anton\non sillä hetkellä havahtunut täyteen tietoisuuteen. Pää on selvä,\naivot kirkkaat. Hänen katseensa harhailee pitkin vuokrahuoneen\nseiniä. Vihdoin se pysähtyy erääseen seinälle naulattuun kuvaan,\njonka Mikael oli ilmeisesti leikannut irti jostakin aikakauskirjasta\nmaailmansodan ajoilta. Siinä venäläiset hirttävät parhaillaan kolmea\nsaksalaista vakoilijaa. Hirsipuut ovat aivan rinnakkain pienellä\nkyläaukeamalla. Keskimmäinen vakoilija on jo hirtetty, hänen päänsä\nnoljahtanut rinnalle, ja oikealla puolella olevan mustatukkaisen\njuutalaisnuorukaisen paljaitten jalkojen alta vetävät sotamiehet\nupseerin valvonnan alaisina juuri huvilapöytää, jolloin hän olisi\njoutuva kaulaansa pujotetun köyden varaan... Vasemmanpuoleinen mies\nnojautuu odottaen hirsipuuhun, yläruumis paljastettuna. Poistuva pappi\nja ristiinnaulitunkuva. Taustalla pommitettu kylä, kuormastoa, juhtia,\ntykistöä, konekivääreitä ja sotilaita loppumattomiin. Joku hätääntynyt\nvaimo ja lapsi, joku repaleinen siviilivanhuskin, kaikesta päättäen\njuovuksissa... — Kuinka Mikael oli tullut kiinnittäneeksi seinälleen\ntuollaisen kuvan? ajattelee Anton järkytettynä. Oliko hän niin sodan\nmyrkyttämä? Kahdennenkymmenennen vuosisadan Golgata! Anton katsoo\ntuota synkkää kuvaa oudon jännityksen vallassa. Sitten hän nousee kuin\njostakin syvyydestä, ojentaa kätensä yli tupakkapöydän ja laskee sen\nMikaelin olalle.\n\n— Nelly oli naispunakaartilaisten joukossa siellä koululla, eikö niin?\nkysyy hän.\n\nMikael nyökkää päätään, ja kooten hetken ajatuksiaan hän alkaa kertoa.\n\n‒ Hänhän oli hyvin kummallinen tyttö, kuten muistatte. Oli enimmäkseen\nyksin. Luki paljon ulkopuolella koulukurssin. Köyhistä oloista hän oli\nlähtöisin. Oikeastaan hän oli meidän luokallamme ainoa, joka edusti\nsiellä varsinaista proletariaattia. Hän asui laitakaupungilla vanhassa,\nvetoisessa vuokrakasarmissa, jonka läheisyydessä sijaitsi muuan\nvähäpätöinen yksityissairaala. Käviköhän monikaan meistä häntä siellä\ntervehtimässä? Tuskin. Minä hänen luonaan toisinaan kävin. En tahdo\nkieltää, että tunsin häntä kohtaan omituista, vuosi vuodelta kiihtyvää\nmielenkiintoa.\n\nTiesin, että Nellyä koulussa pidettiin sosialistina, sanoipa joku häntä\nanarkistiksikin. En tiedä, oliko hän sitä, mutta joka tapauksessa\nhänen ympärilleen vähitellen kasvoi epäluulon muuri, joka ikävällä\ntavalla erotti hänet toisista. Tämä epäluulo oli ehdottomasti olemassa,\nvaikkapa te sen nyt jälkeenpäin kieltäisittekin. Toverielämä jäi\nhänelle vieraaksi jo senkin vuoksi, että hänen täytyi alituisesti\nkamppailla köyhyyttä ja siitä aiheutunutta katkeraa alemmuudentunnetta\nvastaan. Kuitenkin hiukan hämmästyin, kun eräänä iltana yllätin tuon\nnuoren tytön huoneessaan lukemassa Marxin Das Kapital-teosta. Se\nhämmästytti minua erikoisuutensakin vuoksi. Välillämme syntyi vilkas\nväittely, ja silloin ensikerran syvemmin havaitsin, miten merkillinen\nyhteiskunnallinen tyyppi hän oli. Hänen ajatustensa puhdas, mutta\nhillitön viima polttaa joskus vieläkin mieltäni. Tuo hiljainen tyttö,\nproletaariopiskelija, nousi sillä hetkellä edessäni aivan uudelle\ntasolle. Siellä kylmässä vuokrahuoneessa tajusin hetkittäin tuota\nköyhää, intohimoista olentoa rakastavani. Hän oli kieltämättä katkera,\nmutta hänen katkeruuteensa sekoittui sääliä, nöyryyttä, ylpeyttä ja\nsellaista hengen hurmiota, joka oli laadultaan hyvin harvinaista.\n\nKoulumme loppui vallankumouksen aattopäivinä, jolloin sattui niin\nmerkillisiä ja ikimuistettavia tapauksia. Muistattehan, minkälainen\noli meidän kohdaltamme tilanne: kun menimme penkinpainajaisretkelle\nerääseen maataloon hevosilla ajaen ja saunavastat kainalossa\npestäksemme perillä talossa koulutomut ruumiistamme, oli sinne\ntullutkin vieraita jo ennen meitä — ryssiä, venäläiseen jalkaväkeen\nkuuluvia sotamiehiä, jotka olivat murhanneet upseerinsa. He olivat\naivan päissään, ja hammasta purren me palasimme takaisin kaupunkiin.\nOlimme kuin hulluja sinä yönä, raivosimme ja vääntelehdimme kuin\nkouristuksissa...\n\nKoulun loputtua minä kadotin täydellisesti Nellyn jäljet. En tiennyt,\nmissä hän oli ja mitä hän teki. Kunnes kohtasin hänet Tampereella...\n— Hyökkäävien valkoisten joukkojen mukana saavuin kaupunkiin.\nHeti kaupungin laidalla kohtasivat sitä hyökkäysjoukkoa, johon\nkuuluin, ensimmäiset tappiot. Meitä ammuttiin ikkunoista. Kaikki\ntalot, kellarista ullakkoon asti, tuiskusivat vihaista, katkeraa,\nproletaarista tulta. Talo talolla etenimme kuitenkin ankarasti\ntaistellen ja lisääntyvin tappioin hitaasti keskikaupungille päin...\n\nMikael pyyhkäisee otsaansa, joka on aivan hiessä. Hän imee kiivaasti\nsavukettaan. Savun keskeltä erottuvat hänen kasvonsa oudon harmaina,\nkuolleina. Anton tuijottaa häneen uneksijankasvot äkisti vanhentuneina.\nKaikki vaikenevat.\n\n— Saavuimme näin erään koulun edustalle, jatkaa Mikael käheällä\näänellä. — Siinä joukkomme hajaantui puhdistamaan ympäristötaloja;\nvain muutamia meistä jätettiin puhdistamaan tuota koulua, jonne oli\nsijoittautunut suuri joukko naispunakaartilaisia. Koko kortteli\nympärillämme oli kuin liekeissä. Meitä ympäröi niinkuin maailmanlopun\nvalo. Konekiväärien räiske huumasi kummallisesti. Olimme kuin\nkuumeessa, juovuksissa. Naispunakaartilaiset ampuivat koko ajan kuin\nraivottaret. Mutta me vain nauroimme heille ja huutelimme pistosanoja\nhermostuneesti hoilaten. Toiselta puolen kuitenkin: katsellessamme\nnoita ikkunoista ampuvia nuoria tyttöjä meidät valtasi hirvittävä\npainostus. Näimmehän edessämme ikäänkuin luonnon ylösalaisin\nkääntyneenä, äitiytensä menettäneenä...\n\nSilloin näin eräässä ikkunassa yhtäkkiä Nellyn. En ensin uskonut\nsilmiäni, tuijotin tuohon ikkunasta näkyvään olentoon niinkuin\naaveeseen. Tunnettuani hänet lopulta varmasti Nellyksi kysyin häneltä\nhuutaen, oliko hän vanki. Silloin hänkin tunsi minut, ja tajuttuaan\nvihdoin kysymykseni hän viittasi väsyneesti lakkiinsa, jossa näin\npunaisen merkin. Kokonaan ymmällä ja ääni sortuneena kehoitin häntä\ntulemaan alas kadulle ja antautumaan vangiksi. Hän pudisti kieltäen\npäätään, mutta samalla näin, kuinka hän itkien työnsi kiväärin\nluotaan. Toisten naispunakaartilaisten tuli kävi sillä välin\ntarkemmaksi. Muutamia tovereistani vaipui kadulle haavoittuneina.\nMuilla kuin minulla ei enää ollut joukossamme käsikranaatteja;\ntoiset olivat käyttäneet omansa jo aikaisemmin. Herra Jumala! Minä\nolin säästänyt ne kuin _tätä_ tapausta varten. Pilkatakseen meitä\nolivat muutamat hävyttömimmät noista tytöistä alkaneet toisten\ntulen suojassa käyttäytyä suorastaan inhoittavasti... Lopettaakseni\nviimein tämän saatanallisen tilanteen päätin käyttää nuo kaksi\nvyössäni roikkuvaa käsikranaattia. Määrittelin matkan pituuden;\nkäsikranaattien vaikutussäteen tunsin jo entuudestaan. Tovereitteni\nkäyttäessä kivääreitään minä kiertelin tuota tummaa, tuhoisaa asetta\nkädessäni ja laskin, laskin... Nelly, joka oli ikkunasta seurannut\nliikkeitäni ja ilmeisesti aavisti lopullisen tuhon tulevan, huusi kuin\nepätoivossa alas katuaukiolle, jossa lumivallin suojassa makasimme:\n\"Älä tapa, en minäkään tapa.\" Mutta kaikki oli silloin jo myöhäistä.\nHeittämäni pommit olivat syöksyneet viuhuen koulun kahdesta ikkunasta\nsisään ja tekivät selvää jälkeä... Naispunakaartilaisten tuli vaikeni\nsilmänräpäyksessä. Koulu edessämme tuli äkkiä kumman autioksi ja\näänettömäksi. Me katsoimme toinen toistamme. Eräs ranteesta katkennut\nnaisenkäsi lensi rakennuksesta alas kadulle. Sillä hetkellä minussa\nratkesi jotakin. Uskoin katkenneen käden kuuluneen Nellylle, tuolle\nköyhälle, rakastettavalle olennolle. Puhjeten äkkiä häpeällisiin\nkyyneleihin ryömin esiin matalan lumivallin takaa ja nostin tuon\nverisen käden huulilleni. Huuleni, kasvoni tulivat vereen, mutta minä\nsuutelin yhä tuota ihmeellistä kättä, sankarin, toverin ja ystävän\nkättä... Sairas hurmio kohisi päässäni, väänsi vereen tahraantuneita\nkasvojani. Tilani oli epäilemättä patologinen, mutta siinä oli jotakin\nmuutakin, jotain sisältäpäin nousevaa... katkeraa valoa, joka leimahti\nkuin kuuma liekki kasvojani vastaan. Kaiken aikaa kaikuivat korvissani\nhänen sanansa: \"Älä tapa, en minäkään tapa.\"\n\nMuuan upseeri tuli paikalle. — \"Mitä teette?\" huusi hän kiroten ja\ninhoten. Mutta minä katsoin häneen kuin mielipuoli. Silloin hän ymmärsi\nomalla tavallaan tilani, vaikeni ja vetäytyi päätään pudistellen\ntakaisin. Eräs viidesluokkalainen vieressäni purskahti hysteeriseen\nnauruun ja kumartui ottamaan maasta lunta. Hän kiersi sen tuskallisesti\nhymyillen palloksi, kohottautui ja heitti lumen suoraan minun\nkasvoilleni. Poika oli tuona hetkenä kovin lapsekkaan näköinen. Hän oli\nvarmaan olevinaan lumisotasilla. Kaikki hymyilivät. Minäkin havahduin\nja hellitin katkenneen, käsikranaatin repimän käden. Se putosi lumeen.\n\nJa sitten me lähdimme jälleen etenemään talo talolta. Tuo\nvaaleatukkainen poika, joka oli heittänyt minua lumella kasvoihin,\nhäipyi näkyvistäni ensimmäisen hyökkäysaallon mukana, enkä häntä sen\nkoommin nähnyt. Kenties hän kaatui. Minä puolestani kohtasin eräässä\nporttikäytävässä mustapartaisen kirgiisin, jolla oli käsivarressaan\nkuolemanpataljoonan pääkallomerkki. Vaiensin hänet kiväärintukilla,\nmutta sitä ennen hän oli ehtinyt viiltää vasemman käsivarteni auki.\nVertavuotavana, käsivarsi kirvelevänä, ikäänkuin halpautuneena\naloin huojua sidontapaikalle. Silloinkin yhä viipyi mielessäni tuo\nkatuaukealle sortuvan koulun ikkunasta lentänyt verinen tytönkäsi...\nMutta olkapäähäni sattunut kiväärinkuula katkaisi alkuun matkani, ja\nminut kannettiin taintuneena ambulanssiin.\n\nEn varmaan tiedä, kuinka kauan makasin sairaalassa. Sota oli joka\ntapauksessa loppunut, kun sieltä vihdoin pääsin pois. Se oli ihanaa\nhiljaisuutta kaiken jälkeen, hiljaisuutta, joka äärettömänä ja syvänä\nlevisi yli maailman. Vain jotkut yksityiset laukaukset silloin tällöin\nkajahtelivat vankileireiltä... Täydellistä hiljaisuuttahan on enää\nmahdoton saavuttaa, ellei pakene erakkona erämaihin. Mutta kuitenkin\ntuo maailmansodan hiljaisuus oli jotakin erikoislaatuista. Se oli\nhävitettyjen kylien ja valkeitten puuristien hiljaisuutta, maista\niankaikkisuutta, joka hukkui tähtiin... Tuntui kuin kärsimysten\npaahteessa kypsynyt ihmisvilja olisi kiihkeästi odottanut uutta\nlunastustaan, kuumasti toivonut jotain.\n\nMutta minun hermoni olivat riekaleina. Aina vain näin silmissäni tuon\nkadulle singahtaneen, vereen tahraantuneen käden, jota olin suudellut\nkuin Juudas Iskariot Jeesusta... Sairaalassa minulle oli selvinnyt,\nettä olin surmannut todella rakastamani olennon. Niinpä kirosin sen\nsodan, joka armotta oli jakanut meidät kahteen toisilleen vihamieliseen\nleiriin. Yliopistoon lähdöstäni ei tullut seuraavana syksynä mitään,\nvaikka jo ennakolta olin suunnitellut papintutkinnon suorittamista.\nElin koko talven hyvin heikosti. Kotiin en mennyt. Kärsin ajoittain\nsuoranaista nälkää. Toimin kotiopettajana ja suoritin silloin tällöin\njoitakin käännöstöitä. Näin hiljalleen elelin. Lueskelin paljon,\nvarsinkin Tolstoita. Myös kaukaa lännestä saapuvat Rollandin uudet\nkäsitykset ja rauhanjulistukset ihmiskunnalle vaikuttivat minuun\nsyvästi. Lopulta hiukan rauhoituin. Kunnes taas tulitte te, toverit, ja\nuudelleen repäisitte kaiken auki...\n\nMikael peittää kasvot käsiinsä ja istuu pitkän hetken näin, kokoon\nlyyhistyneenä. Toiset katsovat häntä vaiti ollen, säälien. Vihdoin\nsanoo hiljainen, hienotunteinen Kristian:\n\n— Mutta sehän oli sotaa, kaiken _täytyi_ tapahtua niin. Kukaan ei sinua\nvoi syyttää eikä moittia mistään. Erota toki toisistaan sodanaikainen\ntapaus, vaikka se olisi erikoisen synkkäkin, ja jokin yksityinen,\nrauhanaikainen murha, sillä ne ovat kaksi eri asiaa.\n\n— Sehän siinä juuri onkin, voihkii Mikael, ettei minua kukaan\nvoi syyttää eikä moittia, kuten sanoit. Tein, mikä sodassa oli\nvelvollisuuteni. Olen naiivisti lohdutellut silläkin aikoinaan itseäni.\nMutta toisaalta: kuinka ihanaa olisi vihdoin saada vaipua rangaistuksen\nja sovituksen nöyryyteen. On ehkä niin, että sodassakin ihminen\nkestää vain määrättyyn rajaan asti. Minulle muodostui tällaiseksi\nrajaksi tuo katkennut, käsikranaatin repimä käsi. Uskoin silloin,\nettä se oli luokkatoverini käsi, Nellyn käsi, ja voi olla, että niin\nolikin asian laita. Kukapa sen tietää. Sairaalassa minulle selvisi\nsekin, mitä olin tapahtumahetkellä alitajunnassani tuntenut. Tunsin\nNellyä kohtaan silloin äkillistä, kirpaisevaa vihaa sen tähden,\nettä hän seisoi siellä hämärien sakilaisolentojen, katunaisten ja\nhunningolle menneiden tehtaantyttöjen joukossa eikä noudattanut\nharrasta kehoitustani tulla pois. Niin... silloin, nimenomaan sillä\nhetkellä päätin käyttää hyväkseni sodan julmaa oikeutta ja vaientaa\nnoiden vallankumouksen mielettömään ekstaasiin kohonneiden olentojen\nhurjan ammunnan. Kutsuttakoonpa sitä luokkavihaksi, jos niin halutaan,\nse ei kuitenkaan muuta tapauksen luonnetta eikä tee sitä toiseksi.\nMutta tuosta yleisestä tapausten virrasta tahtoisin Nellyn tapauksen\nottaa aivan erikseen; se on vähitellen mielessäni kasvanut ikäänkuin\nyksityiseksi, persoonalliseksi murhaksi, sodan suojassa tehdyksi. Sillä\ntässä on otettava huomioon muuan seikka, se, että rakkauteen sekoittuu\nhelposti vihaa, jos rakastettu jättää yliolkaisesti huomioonottamatta\ntoisen oikeutetut toivomukset. Minun toivomukseni ei ollut luonteeltaan\neroottinen: pyysin rakastettuani ainoastaan tulemaan ulos ja\nantautumaan tilapäisesti vangiksi. Hän ei tehnyt sitä...\n\n— Ja silloin sinä heitit käsikranaatin sisään rakastettusi ikkunasta,\nlisää Musta Käsi ja purskahtaa äkilliseen nauruun, joka omituisesti\nsäikähdyttää muita. — Siinä teit oikein — pyyhkäisit maan päältä nuo\nhiiden huorat. Jos siinä joukossa sattui menemään myös luokkatoverimme\nNelly, joka kaikessa haaveellisuudessaan oli kieltämättä rakastettava\nolento, niin se oli totisesti hänen kohtalonsa, johon sinulla ei\nmissään tapauksessa ollut osuutta. Kuuntele järjen puhetta äläkä\nmurehdi turhia.\n\nMutta ikäänkuin häntä kuulematta Mikael jatkaa mietteissään:\n\n— Hän ei halunnut jättää noita onnettomia... Niin, niin. Tahtomatta\nvetää kasvoilleni mitään pasifistin naamiota sanon, että vihaan sotaa\nkaikissa sen eri muodoissa. Ja Kristus puolestaan kieltää tappamisen\naina ja kaikissa olosuhteissa. Väärin on uskoa, että Kristuksen\nmerkitys olisi yksinomaan uskonnollinen; hänen opeistaan säteilee\nvalovoimaa yli elämän, ihmisen maisen olotilan eri puoliin. Se on sitä\nikuista leipää, jota riittää köyhällekin. Ja Tolstoi sanoi, että jos\nseuraisimme Kristusta ja hänen oppiaan, niin kaikki yhdellä iskulla\nmuuttuisi.\n\n— Minä huomaan, sanoo Musta Käsi yskien, että sinusta on tullut\nmyöhäsyntyinen tolstoisti. Mutta aika on kuitenkin aivan toinen kuin\nennen maailmansotaa, jolloin kreivi Leo Tolstoi saattoi vielä pukeutua\nmekkoon, nuuskia köyhien talonpoikien nurkkia, löpistä evankeliumista\nja valokuvauttaa itsensä maailman lehdistöä varten lantatalikko kädessä.\n\n— Tiedän, vastaa Mikael, mutta maailma ei toki vieläkään liene niin\ntäynnä tehtaita, koneita ja sotavarustuksia, ettei siihen mahtuisi\nnykyiseen maailmantilaan väsyneiden ihmisten ajatuksia paremmasta\nmaailmasta.\n\nKenelläkään ei ole enää halua jatkaa. Jokainen on väsynyt ja ikäänkuin\njostakin katkeroitunut. Ollaan jo lähellä aamua. Hyvästellään kasvot\nvaljuina, harmaina. Anton jää viimeiseksi ja on etsivinään käsineitään,\njotka ovat päällystakin taskussa. Hänen tekee mielensä sanoa Mikaelille\nvielä jotain ennen lähtöään, mutta sanat ovat kuin takertuneet\nkurkkuun. Anton ei voi muuta kuin puristaa äänettömästi hänen kättään.\nSitten hän hiipii toisten jälkeen. Mutta Mikael jää seisomaan ovelle,\nkasvot aamun keskellä kummallisen kirkkaina.\n\nPojat seisovat alhaalla kadulla, kun Anton tulee. Musta Käsi sanoo:\n\n— Minusta tuntuu, että Mikael on menotiellä. Panitteko merkille hänen\nsilmiensä ilmettä? Jos ihmissielussa voitaisiin suorittaa maisia\nleikkauksia, niin Mikael olisi nyt vietävä leikkauspöydälle ja hänen\nsielustaan irroitettava kaikki sotaa koskevat, mieltä ahdistavat\nmuistot. Hänen sielussaan on umpilisäke, joka alati märkii... Ilmaa,\niloa, aurinkoa ja suuren kirurgin veistä — sitä hän nyt tarvitsisi,\nsanon minä. — Ja Tolstoi? Tuon profeetan valkeat partajouhet ovat jo\naikoja sitten maatuneet Venäjän pyhässä mullassa, jota nyt polkevat\npunaisen armeijan iskuprikaatit, ja ukon kuuluisa mekko on ripustettu\nihmiskunnan yhteisen museon orrelle, jossa se pysyy. Sillä tuskinpa\nkenelläkään on halua siihen enää pukeutua. Muoti on muuttunut.\nJa Tolstoi frakissa olisi koomillinen ilmestys... Ei, Mikael ei\nsovellu maailmansodan jälkeisen ajan yleishenkeen; siinä on yksi syy\nsiihen, miksi hän on menotiellä. Ja lisäksi hän märehtii tuskallisen\nitsepintaisesti jotain sodanaikaista tapausta, josta hän tekee\nsairaita, mieltä kiduttavia johtopäätöksiä. Ja sillä välin koko maailma\nhänen ympärillään muuttaa muotoaan. Mies, joka on ajautunut sellaiseen\nhenkiseen umpikujaan kuin hän, turvautuu helposti oman käden oikeuteen.\nToisin sanoen: avaa itse kuoleman oven ja lähtee etsimään keuhkoilleen\nilmaa tähtien luota — mikäli hän silloin enää ilmaa hengittääkseen\ntarvitsee...\n\nMutta Kristian sanoo:\n\n— Kyllä Mikael itseasiassa on sisäisesti hyvällä tiellä, mutta hänen\nhermovoimansa näyttää olevan lopussa.\n\nAnton kuuntelee heitä vain puolella korvalla. Kohta he eroavatkin\nkukin suunnalleen, päätettyään päivällä vielä kokoontua hyvästeille.\nAnton huomaa jääneensä yksin aamuyön ajattomaan hiljaisuuteen. Suven\nkypsyys henkäilee tuulen mukana hänen sieraimiinsa kaukaa maaseudulta,\njonka maisemissa alkaa olla jo lähestyvän syksyn ilme. Kuinka suloista\nolisikaan nyt kulkea aamuisilla pelloilla ja noukkia raskaista,\nkeltaisista tähkistä suuhunsa tuleentuneita jyviä... Peltojen\najaton, kärsivällinen hiljaisuus ympäröisi häntä, ja tähkien autuas,\nyksinkertainen elämä. Taivaan syvä sinisyys kaiken maisen yllä olisi\noleva kaunis ja hyvä, kirpaisevan puhdas ja koskematon.\n\nMutta sitten Antonin valtaa uudelleen alakuloisuus. Hän muistaa\nMikaelin ja tämän puheet katkenneesta kädestä... Ja yhtäkkiä hänestä\ntuntuu kaikki tässä aamuyön ajattomuudessa — luokkakokouksen\njälkeen — kummallisen yhtäkaikkiselta. Kuolipa tänään tai huomenna,\nhavahtuipa vuoden 2000 valtaiseen, maailmoita syleilevään riemuun tai\nmaatuipa haudassa — samantekevää... Elämä jatkuu, se toistaa itseään\nlakkaamatta: toiset syntyvät, toiset marssivat kuolemaan — liittyvät\ntuohon loputtomaan, äärettömään luurankomarssiin, joka lakkaamatta\nsuuntautuu näkymättömänä virtana — minne? Kukapa sen tietää. Ehkä uusia\nmaita ja taivaita kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntonille ei jää mitään selvää kuvaa siitä, missä hän sen jälkeen\nharhailee. Mutta ainakin kerran hän muistaa käyneensä toistamiseen\ntelakoilla ja satamavajoilla. Siellä hän oli kohdannut aivan\nodottamatta uudelleen Viransijaisen Robespierre-kasvoineen. Tämä oli\nnojannut jonkin varastosuojan lautaseinään ja katsonut jonnekin pois.\nHeidän välillään oli syntynyt omituinen kohtaus, jonka jälkeen Anton\noli jälleen lähtenyt harhailemaan eteenpäin.\n\nKerran hän istahtaa eräälle penkille, jossa vaipuu väsyneenä kasaan.\nMutta äkkiä hän havahtuu, kohottautuu ja jäykistyy vaistomaisesti. Hän\nei ole selvillä siitä, mikä seikka oli hänet niin äkkiä havahduttanut,\nmutta hän nousee kuitenkin penkiltä ja lähtee taas kulkemaan eteenpäin,\nyhä vain eteenpäin. Raskas surumielisyys on vähitellen saanut hänet\nvaltaansa, ja muistaessaan sen matkustajakodin, josta hän oli itselleen\nvuokrannut huoneen, hän päättää vihdoin mennä sinne nukkumaan. Mutta\nlähellä matkustajakotia hän kohtaa joukon luokkakokouksessa olleita\ntyttöjä. He palaavat maaseudulta, ja heillä on kukkia kädessään.\n\n— Meillä on ollut ihana matka, kertovat he. — Harhailimme suviöisissä\nkylissä ja poimimme kukkia.\n\n— Sen saatan arvata, sanoo Anton hiukan kateellisena, kun samalla\nmuistaa, kuinka he olivat aikansa luokkakokouksen jälkeen viettäneet. —\nMe puolestamme olemme istuneet Mikaelin luona.\n\n— Jossa olette juoneet ja puhuneet sodasta. Kyllä osasitte pilata\nluokkakokouksemme, sanoo Marja, mutta katuu kohta sanojaan katsottuaan\nAntoniin. Tämä seisoo siinä kummallisen riutuneena, tukka sekaisin,\npaljaspäin. Jo etäämpää hän oli nähnyt Antonin uupuneen tulon...\n\n— Niin, suokaa anteeksi, että pilasimme luokkakokouksen, mutta se ei\nole todellakaan pahinta, mitä meille koulun jälkeen on tapahtunut,\nvastaa Anton. — Meidän olisi pitänyt kokoontua vasta sitten, kun\nolisimme hiukan rauhoittuneet, mikäli me enää rauhoitumme. Mutta\nmyöhäistä siitä on enää puhua. Sen sijaan minulla olisi sinulle, Marja,\nvähän kerrottavaa. Etkö voisi jäädä hetkeksi?\n\nMarja myöntyy hiukan empien. Tämä seikka loukkaa jostakin syystä\nAntonia, ja hän on aikeissa peruuttaa koko pyyntönsä, mutta Marja on jo\nennättänyt kehoittaa tovereitaan lähtemään edellä majapaikkaan. Kaikki\nalkaa kuin omalla painollaan vyöryä jotain ratkaisevaa kohden.\n\n— Niin, katsos, sanoo Anton jotain puhuakseen, minä tapasin äsken\ntoistamiseen tänä yönä Viransijaisen tuolla telakoilla.\n\n— Entä sitten? kysyy Marja äkkiä jännittyen.\n\n— Sinä tiedät, kuiskaa Anton kiihtyen, että me emme olleet koulussa\nerikoisen hyviä ystäviä. Hän kiusasi minua koko ajan siellä ollessaan,\nja minä puolestani en voinut häntä sietää. Se oli hyvin omituista.\nVapisin vihasta aina hänen tunneillaan, ja hän kosti minulle muun\nmuassa siten, että antoi huonon numeron lempiaineessani historiassa.\nKerran me pojat panimme pystyyn kenttäoikeuden ja tuomitsimme hänet\nasetettavaksi seinää vasten, mutta tuomio jäi jostakin syystä\ntäytäntöönpanematta...\n\n— Niin, tuon kaiken tiedän, sanoo Marja. —\n\nMutta mitä teidän välillänne tapahtui siellä telakoilla?\n\n— Siitä aionkin sinulle kertoa, selittää Anton. — Se oli jollakin\ntavoin ihmeellistä. Me näetkös lopulta erosimme ystävinä. — Minun\ntullessani hän nojasi johonkin seinään ja tuijotti eteensä. Kysyin\nhäneltä pilkallani, milloin Pariisin kuuluisaan Pasteurlaitokseen\ntoimitettiin ensimmäinen vesikauhuinen ihminen, ja oliko se lähetetty\nsinne rahtitavarana vaiko tavallisena pakettina. Hän ei vastannut.\nSe ärsytti minua suuresti, ja aloin siinä varastohuoneen seinämällä\nravistella häntä, entistä opettajaani. Silloin satuin katsomaan\nhäntä suoraan silmiin, ja liikkumaton murhe ja avuttomuus tulvahti\nsieltä minua vastaan. Se riisui minut heti aseista, säälinkin häntä.\nAloimme kävellä edestakaisin siellä telakoilla, vajojen seinustoilla,\nja aamu tuli ympärillämme yhä kauniimmaksi. Unohdin noina hetkinä\nkaiken entisen; annoimme molemmat toisillemme anteeksi. Hän kertoi\njoutuneensa elämässä lopullisesti alakynteen ja olevansa edelleen vain\nviransijainen... Paljaaksi riistetty olento, jolla ei tuntunut olevan\nenää mitään elämäntaistelussa tarvittavia aseita.\n\n— Se oli kauniisti tehty, että erositte ystävinä, sanoo Marja.\n\nMutta Anton ei ole taaskaan oikein selvillä Marjasta, joka hymyilee\nhänelle arvoituksellisesti.\n\nHän sanoo äkkiä, melkein jyrkästi:\n\n— Kuule, asun tuossa matkustajakodissa.\n\nTule hetkeksi sinne — aamuhan jo on.\n\nKaupunkiin saapuvat silloin jo todella ensimmäiset kolisevat\nmaalaisrattaat.\n\n— Mutta tytöt odottavat, vastustaa Marja heikosti.\n\n— Eivät odota. Näethän heidät vielä myöhemminkin päivällä. Antonin ääni\non kiivas ja käheä.\n\nHe seisovat ovella. Ja kohta he jo hiipivät matkustajakodin\naamuvarhaista, äänetöntä käytävää pitkin Antonin huoneeseen. Antonin\nedessä väikkyvät eräät etäiset, kuolleet kasvot, mutta hän sulkee\nikäänkuin torjuen silmänsä.\n\nSe on hyvin vanha matkustajakoti, ehdottomasti vanhin siinä\nkaupungissa. Sen vetoisten huoneitten pullistelevissa seinäpapereissa\nistuvat puiden oksilla kummallisen näköiset linnut ja kukkivat\nhaalistuneet ruusut. Sen sohvat ja tuolit oli päällystetty vuosisadan\nvaihteessa punaisella sametilla. Kerrottiin, että jolloinkin\n1910-luvulla oli muuan kauppamatkustaja sen eräässä huoneessa ampunut\nitsensä ja seurassaan olleen naisen. Tämä surullinen tapaus muistettiin\nvielä, sillä sen jälkeen ei tässä vanhassa matkustajakodissa, jossa\nlasku huoneesta peritään etukäteen, mitään mainittavampaa ollut\nsattunutkaan. Mutta itsekseen höpisevä siivooja tietää kertoa, että hän\nyhä vielä silloin tällöin öisin kuulee tuon juopuneen kauppamatkustajan\nhuoneessaan aavemaisesti kinastelevan naisensa kanssa. — Se on kovin\nsynkkää, kertoo siivooja. Eikä hän usko, vaikka hänelle vakuutetaan,\netteivät ne ole kinastelevia kummituksia, vaan eläviä ihmisiä.\nTällaiset kohtauksethan toistuvat toistumistaan, vaikka ne eivät\nsentään, Luojan kiitos, kovinkaan usein pääty laukaukseen. Pikemminkin\nvain varovaiseen oven avaukseen ja pois kiiruhtaviin, sipsutteleviin\naskeleisiin... Mutta matkustajakodin siivooja on jo vanha ja itsekseen\nhöpisevä. Rappeutunut ja vanha on itse matkustajakotikin, kaupungin\nvanhin.\n\nAamu on, ja kaupunkiin saapuvat kolisten ensimmäiset maalaisrattaat\nsuurien, väkevien työhevosten vetäminä...\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sadun käyränokkaisia lintuja ja punaisia ruusuja, sanoo Marja ja\nosoittaa hymyillen sormellaan seinään. Mutta sitten hän kysyy miltei\nsäikähtyneenä:\n\n— Miksi toit minut tänne?\n\nAnton ei vastaa mitään. Hän katsoo vain aamun lävitse Marjaan. Auringon\nloisto ikäänkuin huikaisee heidät sillä hetkellä. He seisovat keskellä\nhuonetta. Anton hymyilee ja tulee tytön luokse. Hän koskettaa tämän\nvalkeaan pukuun verhoutunutta ruumista, jonka jäsenet hiukan värisevät.\nMutta he vain hymyilevät toisilleen odottavan tuimasti läpi kuuman\nelokuisen auringonvalon... Kukat putoavat Marjan kädestä lattialle,\nmutta Anton kumartuu ottamaan ne ylös. Sitten hän hiljaa työntää ne,\nyhden kerrallaan, Marjan oljenkarvaisiin hiuksiin.\n\nAnton tuntee ympärillään äärettömän hiljaisuuden, kuten joskus etäälle\njääneinä vartioöinä, himmeässä tähtivalossa... Vain vaivoin hän saa\npakotetuksi itsensä astumaan ulos tuosta syvästä koskemattomasta\näänettömyydestä, joka häntä seinän tavoin ympäröi. Hän tarttuu\nlempeästi tytön käsiin. Noiden nuorien, auringon paahtamien käsivarsien\nvaltasuonet sinertävät hänen silmiinsä niinkuin kotiseudun hiljaiset\njoet...\n\nTällä hetkellä Antonin mieleen tulvii muistoja heidän kouluaikaisesta\nystävyydestään, joka oli ollut jonkinlaista koululaisrakkautta —\nei sen enempää eikä vähempää. Ja kuitenkin: tavatessaan Marjan nyt\nluokkakokouksessa Anton havaitsee ihmeekseen sen merkillisen sisäisen\njännityksen, johon heidän varhainen suhteensa, nuoruuden rakkautensa,\noli vapaussodan kynnyksellä päättynyt, yhä jatkuvan, vaikkakin\nmuuttuneena. Anton näkee, että Marja on jo täysin kehittynyt, nuori\nja vapaa nainen. Tytöstä uhoava kypsyys oli alussa melkein tympäissyt\nAntonin sairauden ja kuoleman herkistämää mieltä.\n\nHe katsovat pitkän aikaa toistensa silmiin niinkuin kirkkaasti\nvalaistuun huoneeseen, ja hiljaisuus on syvä heidän ympärillään. Uusi\ntunne täyttää äkillisellä voimalla heidän koko olemuksensa. Tämä\nsisäinen vaistoaminen on heille kummallekin niin riipaiseva, että se\naluksi tuottaa etäistä tuskaa, ja he katsovat jäykästi toisiinsa.\nAnton hymyilee samassa ja päästää tytön kädet. Marja tuntee omituista\nhelpotusta ja kiitollisuutta tämän johdosta. Sitten hän kysyy:\n\n— Olitko sinä sodassa?\n\n— Olinhan minä, vastaa Anton hermostuneesti naurahtaen. — Haavoituin\nTampereella. Ampuivat jalkaan. Minähän onnun, etkö ole sitä huomannut?\n\n— Oi, en ole ensinkään pannut sitä merkille, huudahtaa Marja\nvilpittömästi.\n\n— Vai niin. Kiitos. Olet kovin hienotunteinen, sanoo Anton surkean\nivallisesti.\n\nMarjan mustiin silmiin ilmestyy vahva, kostea välke. Istuen lähellä\nAntonia hän koskettaa kädellään tämän olkaa, antaen sen hetken\nviivähtää siinä.\n\n— Älä ivaa, sanoo hän hiljaa. — En todellakaan tiennyt siitä.\n\nMutta jotakin raskasmielistä häivähtää Antonin kasvoissa, jotka jonkin\ntuskallisen sivuilmeen vaikutuksesta muuttuvat oudosti. Marja seuraa\nsivusta hänen vaihtuvia ilmeitään ja sanoo vihdoin verhotusti:\n\n— Sinä olet viime aikoina paljon kärsinyt.\n\nTämä huomautus palauttaa Antonin jälleen todellisuuteen.\n\n— Siltäkö tuntuu, sanoo hän melkein raa'asti, mutta kohta katuen\näänensä karkeaa sävyä hän äkkiä kumartuu ja työntää päänsä Marjan\nhelmaan.\n\nTämä vaistomainen liike järkyttää kummallisesti tyttöä. Hänessä herää\nsillä hetkellä niinkuin äiti, ja hän alkaa kevyesti silittää Antonin\npäätä. Näin he istuvat pitkän tuokion.\n\n— Minä lähden nyt, sanoo Marja vihdoin.\n\nAntonkin havahtuu ja sanoo odottamatta:\n\n— Kuule, etkö tulisi minun kanssani Mikaelin luokse?\n\nHän tarttuu Marjan käsiin ja painaa hänet istumaan. Ja hän toistaa\nMarjalle muutamin sanoin Mikaelin kertomuksen. Häntä oli kaiken aikaa\nkiusannut merkillinen, kumea levottomuus. Mikaelin vuokrahuoneessa\nvietetyt hetket loimahtivat tavan takaa hänen mieleensä niinkuin\nsalamoiden tuskallisessa valossa.\n\nMarjan järkyttynyt katse on uponnut Antonin silmiin. He tuntevat\nikäänkuin siirtyvänsä toiseen ympäristöön, toiseen ilmakehään, heille\nvieraaseen, kylmään, tähdettömään. Kokonaisen sukupolven kärsimykset\nympäröivät heitä kuin liekit ja ääretön ristien paljous, ristien,\njoiden alla lukemattomat ruumiit hiljaa odottavat, silmät kuolleina ja\nsameina kuin sammuneet lyhdyt... Odottavat kutsua viimeiseen suureen\nluokkakokoukseen autioiden tähtien välkkeessä.\n\nMarja itkee. Mutta uuteen päivään syttyvä aurinko kuivaa hänen kasvonsa\nhehkullaan. Hänen silmänsä ovat kuin sokaistuneet, ja tahdottomana hän\nseuraa Antonia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe seisovat portaitten juurella ja katsovat jännittyneinä ylös. Siellä\non Mikaelin huoneeseen johtava ovi, joka nyt on puolittain auki.\nSanattomina he tuijottavat siihen. He eivät huomaa, kuinka kauan siinä\nseisovat niin ja katsovat. Viimein Anton lähtee huokaisten nousemaan\nportaita. Marja seuraa häntä.\n\nEteisessä seisoo poliisi ja kieltää heiltä sisäänpääsyn. Mutta silloin\nMikaelin kirjoituspöydän ääressä istuva poliisikomissaari kohottaa\npäätään ja näkee heidät avonaisesta ovesta.\n\n— Ahaa, huudahtaa hän vilkkaasti. - Te olette varmaankin\nylioppilas Raution tovereita, ellen erehdy? Osallistuitte eiliseen\nluokkakokoukseen?\n\n— Kyllä me olemme hänen tovereitaan, myöntää Anton hengittäen\nvaikeasti. — Entä sitten?\n\n— Sitä vaan, vastaa komissaari tyynesti, että ylioppilas Rautio\ntavattiin tänä aamuna, ikävä sanoa, kuolleena huoneessaan — kuulanreikä\nohimossa. Tapaus on ilmeisesti katsottava itsemurhaksi, laadin siitä\njuuri raporttia. Uskon teidän voivan valaista tätä surullista tapausta\nmuutamalla lisäpiirteellä, kenties arvokkaallakin. Käykää siis sisään,\nolkaa hyvät.\n\nHe astuvat Mikaelin vuokrahuoneeseen käsi kädessä. Milloin he olivat\nliittäneet kätensä yhteen, eivät he kumpikaan tienneet. Varmaan he\nolivat tehneet sen aivan vaistomaisesti kuullessaan poliisikomissaarin\nasiallisen ilmoituksen Mikaelin kuolemasta.\n\nMikael makaa kuluneessa sohvassa valkean lakanan alla. Hänen kasvojaan\nei näy. Marja jää seisomaan ovensuuhun, mutta Anton kulkee hitaasti\nperemmälle huonetta. Sitten hän äkisti huojahtaa, perääntyy pari\naskelta ja istahtaa raskaasti samaan tuoliin, josta hän aamuyöllä oli\nnoussut. Hän peittää käsillään kasvonsa ja istuu hyvin pitkän hetken\nnäin — kuten Mikael yöllä, luokkakokouksen jälkeen...\n\nVihdoin poliisikomissaari nousee, astuu Antonin luokse ja koskettaa\ntätä kevyesti olkapäähän. Silloin Anton ottaa kätensä kasvoiltaan ja\nhymyilee äkkiä ihmeellistä, poikamaista hymyä. Ja osoittaen kädellään\näänettömänä sohvalla makaavaa Mikaelia hän sanoo yhä hymyillen:\n\n— _Arkkienkeli._\n\nPoliisikomissaari katsoo hämmästyneenä Antoniin ymmärtämättä mitään.\nMutta Marja ymmärtää. Hän tuntee silmiensä käyvän kummallisen\nsumeiksi ja kuumiksi, ja surun ja rakkauden äkillisessä, puristavassa\nristihuumassa hän nojautuu seinään.\n\nAnton on käynyt katsomassa kuolleen Mikaelin kasvoja.\n\n— Olisi pitänyt sentään kestää, puhuu hän mietteissään, olisi pitänyt\nkestää. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme.\n\nMutta sitten hän kääntyy anteeksipyytäen poliisikomissaarin puoleen ja\nsanoo:\n\n— Niin, herra komissaari, teillähän on minulta jotain kysyttävää. Olkaa\nhyvä, olen käytettävissänne.\n\nAnton ja poliisikomissaari istuutuvat. Vihdoin tekee niin Marjakin. Hän\nkatsoo herkeämättä Antoniin nähden tämän sillä hetkellä jollakin tavoin\nuudessa valossa. Niinkuin jossakin pimeän katsomon laidalla olisi\nloimahtaen syttynyt heijastaja valaisten äkillisellä, rajulla valolla\ndraaman henkilöitä.\n\n\n\n\nELÄMÄ JA LEIPÄ\n\nKirjoitettu 1926\n\n\nLaitakaupungin hökkelimeressä harhaili siihen aikaan kaksi ihmistä,\njotka olivat alituiseen yhdessä. Toinen näistä oli Sirpin Raakel,\nsilloin noin kaksikymmenvuotias nainen; toinen taas Vihtori Salmela,\nalituiseen työttömänä kulkeva, missään viihtymätön mies, joka\nlaitapuolella tunnettiin myös Ihmisvihaajan nimellä. Vihtori Salmelaa\nsanottiin kelvottomaksi työläiseksi, ja epäilemättä se monessa\nsuhteessa pitikin paikkansa. Säännöttömän luonteensa ohjaamana hän tuon\ntuosta jätti työpaikkansa, harhaillen missä milloinkin — katukujilla,\nmeren rannalla. Usein hänet nähtiin myös Kaupunginkirjastossa\nlueskelemassa, mutta mitä hän luki, sitä ei kukaan tiennyt. Hän luki\nkirjastossa väliin sen avaamisesta sulkemiseen asti, aina nälkäisenä,\nkuluneissa vaatteissa. Hänen oli lopulta hyvin vaikea saada työtä,\nkoska yleisesti tunnettiin hänen säännötön elämänsä ja kaikkeen\nsuunnitelmalliseen työhön sopeutumaton luonteensa. Kaikki tämä lisäsi\nvain hänen eristäytymishaluaan ja ihmishalveksuntaansa. Sen tähden hän\nyhä useammin ilmestyi laihana ja umpimielisenä kirjastoon ja kaivautui\nomaan maailmaansa. Iltansa ja yönsä hän vietti irtolaisen tavoin.\nSilloin hän hävisi laitakaupungin hökkelimereen niinkuin kivi sameaan\nveteen.\n\nUlkomuodoltaankin tämä mies oli erikoinen. Hän oli ruma, ruumis\nkulmikas, kädet luonnottoman pitkät, gorillamaiset. Ainoana\npoikkeuksena olivat oikeastaan vain hänen silmänsä, jotka olivat\nmelkeinpä kauniit, hyvin suuret ja ilmeikkäät, joskin synkät ja\nuhmailevan kapinalliset. Sirpin Raakelin seurassa saattoi niihin\nlisäksi ilmestyä äkillinen raju hellyys, joka ihmeellisesti lumosi\ntämän. Näin oli käynyt sinäkin iltana, kun he ensikerran olivat\ntavanneet toisensa Työväenyhdistyksen kirjastossa, jossa Raakel\npyykinpesun ja siivouksen väsyttämänä vain harvoin pistäytyi.\n\nIhmisvihaajan kohtaamisesta alkoi uusi vaihe Sirpin Raakelin elämässä.\nTähän asti se oli ollut ainoastaan öiden keskeyttämää seisomista\npunaisen pyykkikorvon vieressä meren rannalla, johon satamasta päin\nvyöryi öljyisiä laineita. Hänen elämänsä oli lyhyesti sanoen ollut\noikea ikävyyden ja yksitoikkoisuuden räme. Hän oli vähitellen käynyt\nhiljaiseksi, päivät olivat suhisseet hänen ohitseen kuin loputon sarja\nkatkelmallisia unia, ja ajoittain sielussa kuohuva hysteria oli valanut\nhänen olemukseensa ihmeellisen kuumeen. Hän oli tullut laihaksi,\nulkonaiselta olemukseltaan vähäpätöiseksi. Mutta nyt tuli Ihmisvihaaja\nja veti hänet oman elämänsä piiriin. Hän siirsi Raakeliin osan omaa\nlevottomuuttaan, sielunsa kylmää paloa.\n\nMutta hänen vaikutuksensa ei supistunut tähän. Raakel vaipui vähitellen\nhänen kanssaan syvälle yhteiskunnan pohjavesiin, outoon maailmaan,\njossa katkeruuden ja kurjuuden värit sekoittuivat toisiinsa. Raakel\nunohti entisen raadantansa, unohti pyykkikorvon meren rannalla\nharhaillessaan Ihmisvihaajan seurassa tässä uudessa maailmassa.\n\nVihtori puolestaan unohti tänä aikana kirjansa; viileässä kirjastossa\nei enää nähty tätä nälkäistä, kuluneissa vaatteissa kulkevaa miestä.\nHän keskitti kaiken huomionsa vain ruumiin ylläpitämiseen. Hän hankki\nheille molemmille ruokaa mitä kummallisimmilla keinoilla, vieläpä\nrahaakin. Kuitenkaan hän ei koskaan suorastaan varastanut. Ja usein\nsattui, että heidän oli pakko tyytyä korttelin roskalaatikoiden\nruokajätteisiin, joihin eivät laitakaupungin nälkäiset koirat olleet\npäässeet käsiksi. Monta Lasarus-kohtaloa täyttyi tässä elämänpiirissä.\n\nLaitakaupungilla harhaillessaan Ihmisvihaaja ja Raakel olivat oppineet\ntuntemaan erään vanhan miehen, jota sanottiin yleisesti Apostoliksi.\nTämä merkillinen ukko oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut yömajojen\nvakinainen vieras. Vain maailmansodan riehuessa hän oli yhden vuoden\nollut irti yömajoista. Silloin hän oli asunut parakissa. Hän oli\nkoko tämän ajan ollut venäläisien patteritöissä Helsingin puolessa.\nNe olivat muodostuneet hänelle monessa suhteessa kohtalokkaiksi; hän\noli muun muassa menettänyt siellä toisen kätensä, joka oli vääntynyt\npoikki nostoranassa. Mutta syvässä kurjuudessaan oli hän saavuttanut\nihmeellisen nöyryyden ja levollisuuden kaiken edessä. Hän ei syyttänyt\nketään, ei kapinoinut, vaan muitakin hän tuki ja lohdutti.\n\nTämä vanha irtolainen kiintyi hentoon ja hiljaiseen Raakeliin melkeinpä\nisällisesti, ja tämäkin puolestaan piti hänestä. He puhelivat usein\nkaikenlaista, ja tuon tuosta täytyi Raakelin nauraa vanhuksen hilpeille\nkeksinnöille. Mutta tämä pieni, omalaatuinen ilonpito kurjuuden\nkeskellä ei kuitenkaan estänyt vanhusta toiselta puolen havaitsemasta\nsitä erikoista vihan ja katkeruuden tunnelmaa, joka ympäröi Vihtoria\nusvan tavoin.\n\nEräänä iltana, auringon laskiessa huimaavan kaukana mereen, he\nmakasivat kaikki kolme ratapenkereellä kaupungin ulkopuolella, junien\nvieriessä kohisten ylhäällä kiskoilla heidän ohitseen. Vanhus ja\nIhmisvihaaja siinä keskustelivat Raakelin vain kuunnellessa heitä.\n\n— Viha on ihmiselle ala-arvoista, sanoi ukko silmäillen repaleista,\nlikaista takinhihaansa. - Ihmissielu ei ole sille sovelias asunto.\nPäinvastoin sen täytyisi olla, olipa ihmisen asema elämässä sitten\nminkälainen tahansa, rakkauden, levollisuuden ja rauhan tyyssija,\nkuten ihmisen ruumiskin, joka tosin saattaa olla työn uuvuttama;\ntoisin sanoen sen tulisi olla tulvillaan rakkautta luomakuntaan,\nsopusointua, Kristusta. Tämän olisi oltava jokaisen ihmisen päämäärä,\nse vasta johtaisi uuden maailman syntymiseen, maailman, jossa ei\nenää olisi vihaa, sotaa eikä köyhyyttä. Sillä mitä meitä hyödyttää\nviha, kun kuitenkin olemme kaikki saman kohtalon alaisia, kulkijoita\nsamalla loputtomalla tiellä, joka vie ikuisuuteen...? Katsokaamme siis\naurinkoa, joka loistaa säteillen kauniin maailmamme yli, ja olkaamme\nveljiä keskenämme, sillä olemmehan kohtalotovereita!\n\nMutta Ihmisvihaaja puolestaan ei voinut tätä käsityskantaa omaksua\nlainkaan. Viha vääryyttä, sortoa ja sitä järjestelmää kohtaan, joka\npainaa toiset saastuneisiin pohjavesiin ja toiset korottaa pilviin\nsaakka, ihmisen syvä tyytymättömyys ja kapinamieli olivat hänen\nmielestään kehityksen edellytyksiä. — Ihminen on omassa maailmassaan\nkaiken keskus, Ihmisvihaaja puhui enemmän itselleen kuin kahdelle\nkuulijalleen. Nasaretilaisen puusepän Poika ei meitä yhteiskunnallisten\nongelmiemme selvittelyssä auta. Inhimillisen kurjuuden probleemi jäisi\nvarmaan ikipäiviksi ratkaisematta, jos me tähän luottaisimme. Hänen\nkieltämätön merkityksensä on uskonnollinen, ei yhteiskunnallinen.\nJos tuo ristinpuuhun naulattu askeetti sieluillemme olisikin\nvalmistanut vapahduksen, niin ruumiimme saavat nääntyä vaikkapa\njuhdan juomaruuheen... Missä viipyy kurjuuteen sortuvan, nälkäisen\nihmisruumiin Messias...? On paljon niitä, kokonaisia laumoja, jotka\nuskovat, että se on Karl Marx, tuo punainen profeetta leveine otsineen\nja raivokkaine partajouhineen, ja myös Lenin, joka nyt lepää kumman\näänettömänä synkässä, mahtavassa mausoleumissaan keskellä kohisevaa\nMoskovaa. Yksilöt ja suuret joukot uskovat mitä uskovat. On toisaalla\nniitäkin, jotka näkevät pelastuksen fascismissa. Kohottelevat käsiään,\npukeutuvat mustiin... Oli miten oli, mutta jos ihmiset saisivat\nrohkeutta kasvaa kiinni uuteen kollektiiviseen yhteiskunta-ajatukseen,\nolisi se jo puoli voittoa. Ihminen on kuitenkin pelkuri, penseä,\nitsekäs, omaan ahtaaseen yksilöllisyyteensä verhoutunut, ja työläinen\nlisäksi raskaan ruumiillisen työn ja köyhyyden masentama; hän kääntelee\nitseään mudassa niinkuin eläin eikä uskalla tehdä mitään uuden maailman\nluomiseksi. Tällainen ihminen on halveksittava olio, puolieläin, joka\ntyytyy siihen, mitä sen eteen parteen viskataan, vaikkapa se olisi\nsitten haisevaa, mätänevää ryönää, jota eivät syö siat eivätkä koske\nkoirat...\n\nTähän vanhus, jonka oikean käden paikalla roikkui vain tyhjä,\nrisainen hiha, hymyili nöyrää, salaperäistä hymyään eikä vastannut\nmitään. Ihmisvihaajakin vaikeni jääden katsomaan niinkuin tyhjään.\nHän ajatteli, että käsipuoli vanhus oli _kuvainkumartaja_: hän\npalvoi kaikkea vanhaa, lahonnutta, aikansa elänyttä, jonka hän\nkatsoi sellaisenaan pysyväksi, jollakin tavoin ikuiseksi; omasta\nnöyryydestään hän oli tehnyt henkisen realiteetin toivoen samalla\nmaailman uudistuvan uskonnollisten legendojen pohjalla. Hän sitä\nvastoin oli _kuvainsärkijä_, vaarallinen ja vankilaan suljettava, joka\ntahtoisi paljonkin repiä hajalle ihmisen aikaansaannoksista, heittää\nkallioon niinkuin Mooses laintaulut, nähdessään Kultaisen vasikan ja\nkansan aavemaisen hypyn sen ympärillä... Hän tahtoi liittyä siihen\nuuteen maailmantunteeseen, jonka hän havaitsi vähitellen muodostuvan\nja kasvavan kuten nuoren, väkevän puun, jonka juuret ovat syvällä\najan tajunnassa. Mutta eikö hänestäkin tulisi näin vain jonkinlainen\nkuvainkumartaja, uusien jumalien palvoja? Mitäpä siitä: hän palvoisi ja\nkumartaisi kuitenkin jotain uutta, jotain olevaa ja vielä olematonta,\nei häviävää, ei mennyttä. Hän palvoi radiomastojen, kaarisiltojen ja\nbetoniholvien kauneutta ja kantoi sielussaan mahtavaa haavetta koko\nmaailman industrialisoimisesta.\n\n— Kylmää houretta. Myrskyä surullisten tasankojen yllä! Ihmisvihaaja\nkatsoi taas niinkuin tyhjään. Hän ajatteli sitä maailmaa, jossa hän\nsai elää, ajatteli sitä ympäristöä, johon hän oli ikäänkuin juuttunut\nkiinni. Ja hän tunsi kiivasta vastenmielisyyttä. Kaikki, mihin hän,\nVihtori, oli ryhtynyt, oli kääntynyt turmiollisesti häntä itseään\nvastaan. Puolinaista tietoa hän oli sydämestään halveksinut, mutta\noli ollut itse siihen pakotettu, ja tämä seikka oli hänelle alituinen\nkatkeruuden aihe. Hän oli kiertänyt sekä ruumiillisen että henkisen\ntyön taikaympyrässä löytämättä omaa paikkaansa, ja niin hän oli tullut\nikäänkuin työnnetyksi kaiken ulkopuolelle. Ruumiillinen työ sinänsä,\nniin paljon kuin hän toiselta puolen sitä kunnioittakin, ei tuottanut\nhänelle enää tyydytystä. Yksinkertaisempikin ja kouliintumattomampi\najattelu riitti monen työn asialliseen ja käytännölliseen suoritukseen,\njoka itseasiassa vaati lähinnä vain lihasvoimaa. Vuosien kuluessa\nvaivalla hankkimiaan tietoja hän ei voinut juuri ruumiillisen työn\nyhteydessä käyttää. Hän oli henkisesti kasvanut siitä jo irti, kun\ntaas ruumiin ylläpito, leivän hankinta pakotti hänet siihen. Sillä\najoittaisin ruumiin polttava nälkä ei toki kysynyt, minkälainen ja\nkuinka korkea oli henkinen kehitystaso, se kysyi alastomasti yksinomaan\nleipää.\n\nIhmisvihaaja oli väsynyt ja murtunut. Hän janosi kiihkeästi henkisempää\nelämää, mutta sen omistamiseen hän ei saanut tilaisuutta. Siinä oli\nhänen kuten tuhansien muiden hänenlaistensa elämän sisäinen, kalvava,\nkoko maailman täyttävä ristiriita. Niitä, jotka hänen laillaan\nolivat ponnistelleet tiedon omistamiseksi ja sitten olosuhteiden\npakosta jälleen vaipuneet takaisin lähtökohtaansa, oli paljon, ja\nheitä kaikkia hallitsi kumea pettymys ja katkeruus. Missä nyt olivat\n_hänenkin_ \"nuoruutensa yliopistot\", joista Gorki niin elävällä\nvoimalla puhuu? Sen sijaan, että hän pystyttäisi itseoppineen miehen\nraikkaan \"yliopiston\" kaikkialle, minne kulkisikin, hän oli sairas\nja alituisesti kiihtyneessä tilassa sekä auttamattomasti menossa\nhunningolle. Ja siinä ratapenkereellä Raakelin ja käsipuolen vanhuksen\nvieressä maatessaan, hänen aivoissaan syntyi mielettömiä ajatuksia.\n— Mitä olisi sanonut Nietzsche, jos häneltä olisi riistetty kaikki\nliekehtivät haaveet, hänen ylleen puettu likainen, risainen työmekko\nja ohjattu rautatierakennukselle ja sanottu tylysti: \"Kas, tässä on\ntyömaasi — asettele ratapölkkyjä määrättyjen välimatkojen päähän,\nkiskojen alle...?\" Ja Schopenhauer, varakas porvari, olisi varmaan\nsortunut pessimismiinsä, jos häneltä olisi riistetty hyvä taloudellinen\ntoimeentulo ja taiteen pelastava lohtu, asetettu mustiin hiilivaunuihin\nja viety niiden raskaassa humussa yhteiskunnan pohjalle, missä\ntodellinen köyhyys ja kurjuus asustavat!\n\nVihtorin ruumis vapisi mykästä naurusta, joka kuitenkin kohta hukkui\näänettömyyteen. Hän kurkottui katsomaan pitkin rataa himmeään\netäisyyteen. — Niinpä niin, ajatteli hän, siellä jossain mahdottoman\nkaukana on viimeinen leikkaus, joka on hakattu elämän kallioon, ja\nsen takana on ikuisuuden loputon tunneli, jonne äänettömät junat\nsyöksyvät täynnä ihmishenkiä... — Samea mieli tyhjänä hän viskautui\ntakaisin ratapenkereelle. Hänet oli riistetty paljaaksi: mitään turhia\ntoiveita ja illusioneja ei enää ollut eikä voinut olla. Koko elämä\noli kuin virolaisesta spriistä aiheutunut arvoton humala, musta uni,\npuolihorros... Ja kuitenkin ei ennen ollut näin. Mutta nyt: jokainen\nikkuna, jonka hän avasi maailmaan, oli jo ammoin sitten tullut hänelle\nkatkeraksi, vaikka se oli annettu hänelle valoksi. Hän peitti itseltään\nauringon ja jäi pimeään.\n\nMihin hän oikeastaan pyrki? Hän ei tiennyt sitä, mutta hän tunsi,\nettä se oli jotain hyvin _tärkeää_. Huonosti ja väärään suuntaan\nkehittyneenä hän uskoi olevansa ainoa, joka näki sen valheen pohjaan,\njossa ihmiset kahlasivat niinkuin suossa. Ihmiset olivat hänestä\nnautoja, joita Kohtalo, pitkäruoskainen, armoton painien ajaa edellään\nloppumattomalla, pauhaavalla valtatiellä...\n\nHän katsoi tyttöön, joka lepäsi hänen ja hiljaisen, käsipuolen\nvanhuksen välissä taivaalle katsoen ja hänen mielensä täytti sameasta\nihmisvihasta huolimatta väkevä hellyyden aalto, joka kuohui hänen\nsielunsa autiudessa melkein tuskallisesti. Sinisellä taivaalla heidän\nyläpuolellaan, mitattomassa syvyydessä, häilyivät laskevan auringon\nraukeat, unohtuneet liekit.\n\nHe jäivät koko yöksi siihen. Yöjunan kulkiessa tummana ja aavemaisena\nohitse humisevien vaunujen saattona, he nukkuivat jo vierekkäin\nratapenkereellä — kolme ihmistä. Juna häipyi kaukaisuuteen. Yö oli\nhimmeä ja lämmin, Raakelin surumielinen tytönnauru oli uponnut siihen.\nKaupunkikin oli jäänyt jonnekin loitolle, ikäänkuin toiseen maailmaan.\nHiljaisuus. Lempeän käsipuolen vanhuksen puukengät olivat kuivumassa\nylempänä penkereellä, kiskojen vieressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin syksyllä sai Ihmisvihaaja tilapäistä työtä satamassa.\nHän työnsi nokisena edellään hiilillä täytettyjä kottikärryjä,\nrepeytynein paidanhihoin, lastasi ja purki vakinaisten satamatyöläisten\nkanssa laivoja, nostokurkien kylmien huutojen kaikuessa kirkkaassa\nsyysilmassa. Meri oli outo ja mustansininen.\n\nHän oli vuokrannut Raakelille ja itselleen pienen, ahtaan, puolittain\nmaanalaisen murjun kaupungin viidennestä osasta, suuren ruumishuoneen\nseutuvilta. Tämän kummallisen asunnon likainen ikkuna oli katukujan\ntasalla. Jostakin romukaupasta Kauppakujalta oli Vihtori hankkinut\nsinne muutamia huonekaluja, vuoteen, pöydän ja osittain rikkinäisen\ntuolin, joka vain vaivoin pysyi pystyssä.\n\nTässä pienessä, pimeässä huoneessa ajautui Vihtorin ja Raakelin suhde\nensimmäiseen ratkaisevaan tapaukseensa. Toinen tapaus, ratkaiseva\nsekin, joskin eritavoin, sattui sitten myöhemmin seuraavana keväänä,\nmutta silloin jo hiukan toisissa olosuhteissa. Nämä kaksi tapausta\nolivat niinkuin suuret hyökylaineet, jotka syöksyivät kaukaa ja syvältä\nheidän ylitseen. Ja silloin Ihmisvihaaja vasta lopullisesti käsitti,\nkuinka kaukana alhaison kova murhenäytelmä on sentään ihmiskunnan\nyleisestä ja varsinkin sen muutamien suurten henkien tragediasta, josta\nhän oli lukenut ja Raakelille puhunut. Kuin taivas on maasta...\n\nIlta oli tämän ensimmäisen ratkaisevan tapauksen sattuessa sateinen\nja pimeä. Raakel oli harhaillut koko iltapuolen hökkelimeressä\nhankkien ruokaa. Saalis oli ollut varsin niukka. Paluumatkalla oli\nsyvä alakuloisuus riiponut hänen mieltään, ja hän oli kaivannut\njälleen aamusta iltaan jatkuvaa työtä ja punaista pyykkikorvoa meren\nrannalla. Hän oli kaivannut pois tästä alituisesta kiertämisestä,\nirtolaiselämästä. Sade oli kastellut hänet likomäräksi.\n\nRaakel värisi vilusta päästessään kotiin — kadunalaiseen asuntoon. Hän\nsytytti kohmeisin käsin kamiinan pesään taannoin ahdetut vähäiset,\npuolimärät puunkopsat ja riisui sitten vaatteet yltään kuivatakseen\nniitä kamiinan vaimeassa hehkussa. Vihtori ei ollut silloin\nvielä palannut. Hän oli jälleen alkanut lukea iltaisin. Raakelin\ntarkastellessa surumielisenä pöydällä olevia kirjoja, joiden lehdet\nolivat hiukan risaiset ja likaantuneet, palasi Ihmisvihaaja vihdoin.\nRaakel vetäytyi häveten kamiinan eteen. Kynttilä paloi pöydällä.\n\nVihtori oli äänetön ja synkkä. Hän oli nyt aivan rahaton, ja työn\npäätyttyä hän oli jäänyt etsimään ulkosataman lyhtyjen valossa\ntupakanpätkiä voidakseen niiden savun imeä sisäänsä asuntoonsa\npäästyään. Viimein hän oli lähtenyt kulkemaan takaisin kaupunkiin ja\nsieltä edelleen kaatosateessa halki kohisevien katujen laitapuolelle\npäin. Sateen hopeaseinä oli joka puolelta sulkenut hänet kosteaan\nkehäänsä. Sen lävitse olivat kuultaneet valaistut katulyhdyt niinkuin\nkuolleitten ihmisten balsamoidut kasvot, valjut, liikkumattomat...\n\nHänkin riisui puolittain jääden sitten yläruumis paljaana, rintakehä\nlaajana ja karvoittuneena istumaan kädet riipuksissa ainoalle tuolille.\nKumpikaan ei ollut mitään puhunut.\n\nVihtori katsoi Raakeliin ensin melkein tuskastuneena, halveksien. — On\nsiinä kuin tarjolla, ajatteli hän väsyneesti, koettaen katsoa pois.\nMutta hän ei kuitenkaan voinut siirtää katsettaan tytöstä. Kynttilän\nkelmeä, hiukan punertava valo häilyi salaperäisenä ja hentona tämän\nhiuksissa, kasvoissa, kaulassa ja rinnoissa. Hän kietoutui paljaana\nja ajatuksettomana tuohon ohueen, mystilliseen valoon, havahduttaen\nVihtorin kuin syvästä unesta, jota oli kestänyt loputtomasti pimeiden\npäivien halki. Ja jonakin hetkenä tyttö sitten käänsi alaspainetut\nkasvonsa Vihtoria kohti vaistoten tämän omituisesti laajentuneen\nkatseen...\n\nRaakel tunsi ihmeellistä järkytystä tuon katseen edessä. Vihtori ei\nollut koskaan katsonut häneen noin. Se katse ikäänkuin syöksyi syvälle\nhänen olemuksensa syvyyteen, kiersi kuumana aaltona hänen rinnoistaan\nalas vatsanpohjaan... Ja hänet täytti äkillinen ruumiillinen kaipaus,\njota hän ei hävennyt itselleen tunnustaa. Hän näki alastomuutensa,\ntajusi sen kuin unen lävitse, mutta hän ei tahtonut sitä verhota.\nKaikki se oli tällä hetkellä pientä ja yhdentekevää tuon kaipauksen\nrinnalla, johon koko olemus tuntui hukkuvan.\n\nHe katsoivat yhä toisiinsa aivan vaiti, totisina, hymyämättä. Vaatteet\nputosivat Raakelin käsistä, ja hänen kumartuessaan ottamaan niitä\nlattialta, ojentui Vihtorin pitkä, paljas käsivarsi kohti pöydällä\nolevaa kynttilää, joka sammui. — Miksi sen teit? olisi Raakel halunnut\nkysyä, mutta hänen sanansa tuntuivat takertuneen syvälle rintaan ja\nhenki oli kuin salpaannuksissa. Hänen täytyi olla vaiti. Kuuma itku\ntuntui virtaavan hänen kasvoistaan hämärään, outoon syvyyteen. Mustassa\nikkunassa leimahtelivat ajoittain ohikulkevien jylisevien bussien\nvalot...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kulkivat pois. Talven tullessa Ihmisvihaaja oli varastomiehenä\nmuutamassa viljakaupassa Kauppakujalla. Tuona sateisena iltana\nsattuneen tapauksen jälkeen oli Vihtorin ja Raakelin suhde kasvanut\njollakin tavoin läheisemmäksi, siinä oli nyt antaumuksen ja unohduksen\nlämpöä, vaikka sitä näyttikin jokin salainen uhka ajoittaisin\nvarjostavan. Raakelia myös vaivasi se, ettei Ihmisvihaaja suostunut\nvahvistamaan heidän suhdettaan kirkollisella vihkimisellä. — On\ntoistaiseksi parempi näin, sanoi hän tavallisesti. Odottakaamme, mitä\ntästä tulee. Ja vähitellen Raakel lakkasi kaipaamasta muutosta.\n\nRaakel odotti lasta. Hän pelkäsi Vihtorin suhtautumista tähän\ntosiasiaan, tämän sairaita, synkeitä mielenliikkeitä, jotka hän jo oli\noppinut tuntemaan. Mutta itse asiassa hän salaa tunsi ihmeellistä,\nraukeaa iloa lapsen saapumisesta autioon elämäänsä. Hän vaipui usein\ntuskallisiin haaveisiin, jotka synnyttivät oudon syvän ja kipeän\njälkitunnon. Mutta elämä valmisti Raakelille suuren tuskan, jonka\nlävitse hänen oli syöstävä kuten liekkien halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihtori selitti Raakelille yhä uudestaan, kuinka mahdotonta heidän\noli ottaa vastaan lasta sellaisissa olosuhteissa, joissa he elivät.\nLeipää tuskin riitti heille kahdelle, rahansaanti oli sattumanvaraista,\nheillä oli asuttavana kostea, puolittain maanalainen huone, jossa lapsi\njoka tapauksessa joutuisi kitumaan ja viimein kuolemaan. Oliko siis\nheillä oikeutta vetää lasta tällaiseen elämään ja ympäristöön, eikö\npäinvastoin olisi parempi estää hänet tulemasta, kun vielä oli aikaa?\nKaikki tämä kidutti Raakelia pohjia myöten.\n\nHän taisteli lapsensa puolesta, mutta taistelun yhä jatkuessa Raakelin\ntahto vähitellen heikkeni. Ihmisvihaajan iloton maailmankatsomus\nvalui häneen kuin myrkky, pakottaen hänet vähitellen, tosin hyvin\nvastahakoisesti, ajattelemaan samalla tavoin. Tämän jälkeen Raakel\neli kuin unessa. Harhaillessaan lumisessa hökkelikaupungissa\ntavanmukaisilla ruoanhakuretkillään hän usein vaelsi paikkoihin,\nmihin hänellä tietoisesti ei ollut aikomusta mennä. Näin hän joutui\nväliin kauas jäässä olevan meren rantaan, missä terävä, eloton heinä\npistäytyi karmeana esiin ohuen lumen alta, väliin hautausmaalle, jossa\nhän nojaili uupuneena mustiin, lehdettömiin puihin ja juuri luoduista\nhaudoista nostettuun multaan painamissaan sormissa vei huulilleen\nkuoleman sairaan maun. Tuntiessaan mullan viileän kosketuksen\nsyöksyi hänen sieluunsa autuaan kaipauksen laine, ja hän ajatteli,\nettä hänenkin olisi parasta olla lapsineen tuolla syvällä jylhässä\nristimeressä yllään suurien tähtien katse... Kuun viileä kehto, hyvän\nJumalan keinuttamana, olisi toki hänen lapselleen, hänen kultaiselle\ntypykälleen sopiva sija...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Ihmisvihaaja ja Raakel lähtivät matkalleen joen\ntaakse, alakaupunkiin, Harmaaseen kylään, jossa oli tehtaita ja\nniiden lähettyvillä yhä vain vanhoja, haalistunein värein maalattuja\ntalohökkeleitä. Kortteli jatkui siellä samanlaisena, yhtä harmaana,\nköyhänä ja yksitoikkoisena kuin joen vastapuolellakin.\n\nHe kulkivat aivan äänettöminä lumisohjoista rantakujaa, jota\npaljasoksaiset orapihlajat joenpuolella varjostivat. Jossakin kohdassa\nkulki heidän ohitseen kuorma-auto, joka oli täynnä pakkotyövankeja.\nRaakel näki kuin sumun lävitse heidän mustajuovaiset vaatteensa. Ilma\noli läpikuultavan kirkas ja ohut, ihmeen syvä aineettomuuden tunto\nlevisi kaikkialle. Jokikuja oli nyt tyhjä sillalle asti.\n\nVihtori katsoi silloin tällöin ikäänkuin arkaillen vierellään kulkevaan\nRaakeliin. Häntä kummallisesti epäilytti tytön hiljaisuus, jota oli\nkestänyt jo monta päivää, aamusta asti hamaan iltaan. Vihtori tunsi\nyhtäkkiä outoa, ahdistavaa surumielisyyttä, jonka syytä hän ei tiennyt,\nmutta monet aavistukset ympäröivät häntä seinän tavoin. Hänestä tuntui\nkuin hän olisi jotain kadottamaisillaan, lopullisesti, iäksi.\n\nSamaan aikaan Raakel kulki ikäänkuin yksin. Maailma valoineen,\nvarjoineen oli siirtynyt jonnekin hyvin kauaksi. Hän tajusi vain oman\nkärsimysvaelluksensa, jonka päätöstä hän ei vielä nähnyt. Lisäksi hän\ntunsi itsensä turvattomaksi, Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, naisena\nkuolemaan saakka häväistyksi. Yksin keväisessä kirkkaudessakin,\njoka tällä hetkellä keinui ajattomana hänen ympärillään, oli hänen\nsilmissään raaka ja paljastava sivuvivahdus.\n\nKun he kulkivat yli betonisillan, olisi Raakel tahtonut heittäytyä\njostakin syystä polvilleen sille, nimenomaan juuri polvilleen niinkuin\nniskuroiva teuras... Vain kiivaasti ponnistaen hän sai estetyksi\nitsensä sitä tekemästä. Luulisivat hulluksi, ajatteli hän. Mutta kun\nhe jälleen kulkivat tiellä, niin hän melkein katui, ettei ollut sitä\ntehnyt. Se olisi antanut ikäänkuin uutta voimaa ja nöyryyttä. Mutta\nalakaupungin tehtaiden savu kaatui silloin jo heidän ylitseen ja edessä\nolivat outojen kujien sinisenhämärät sokkelot. He olivat Harmaassa\nkylässä. Mitään takaisinpaluumahdollisuutta ei ollut.\n\nHe seisoivat vihdoin kallistuneilla, lahonneilla portailla ja näkivät\nedessään avonaisena ammottavassa oviaukossa rasvoittuneet, tyhjät\nkasvot, pienet, pistävät silmät ja roikkuvat, punaiset kädet.\n\n— Niin, meillä on asiaa... Tulehan Raakel.\n\nMutta Raakel ei liikahtanutkaan. Hän katsoi loppuunajettuna heihin\nkumpaankin rinnan kohoillessa kiivaasti. Ja vähitellen hänen\nkasvoissaan tapahtui ihmeellinen muutos. Jokin niitä peittänyt verho\nsiirtyi kuin sivuun paljastaen uudet kasvot, täynnä odottamatonta\nvoimaa ja valkeutta: _äidinkasvot_...! Hän sanoi hiljaa:\n\n- En tule sinne. Tahdon pitää lapseni.\n\nHän alkoi laskeutua hiljaa alas portaita. Vihtori lähti ihmetellen ja\nuteliaana seuraamaan häntä. Uusia ajatuksia oli syntynyt hänessä. Hän\nei tahtonut pakottaa Raakelia, ei tehdä väkivaltaa. Sellaiseen hänellä\nei olisikaan ollut mitään oikeutta, sen hän nyt tunsi. Ja hän tunsi\nhäviön ja kuoleman idun, jota hän oli sielussaan kantanut harmaitten\nvuosien halki, kasvavan samassa suureksi puuksi, jonka oksilla kuoleman\nmustat linnut pesivät... Kohta sen lehdet ja hedelmät varisisivat\nmaahan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaakel kulki yhä edellä. Vihtorilla ei ollut nyt minkäänlaista\nhalua kulkeutua hänen rinnalleen tai edelleen. Ilma kujan yllä oli\nohutta, sinistä; se häilyi niinkuin savu heidän ympärillään, kietoen\nläpikuultavaan verhoonsa.\n\nJonkin laitakaupunkilaiskahvilan edustalla katukujalla seisoi\njuhta kuormineen. Sen ajomies oli poikennut kahvilaan, josta\nkuului juopuneiden tolkutonta menoa. Juhdan etujalat oli kytketty\nhamppuköydellä yhteen. Raakel seisahtui sen luokse, syleili sen\nraskasta, uupunutta päätä, kaulaa ja — itki... Kyyneleet virtasivat\nvuolaina ja häpeämättä hänen laihoja kasvojansa pitkin. Vihtori\nkatsoi ihmeissään, silmiään hieroen. Taivaan sininen, ajaton savu\nkietoi Raakelin ja juhdan niinkuin hohtavaan pilveen. Sitten tyttö\njatkoi jälleen matkaansa, kummastuneen juhdan jäädessä seisomaan\nsurullisena ja kytkettynä kahvilan eteen. Joitakin risaisia, likaisia\nlaitakaupunkilaislapsiakin ja irvisteleviä pojankolloja siinä seisoi\nkatsellen tyhmin naamoin Raakelin jälkeen.\n\nHe joutuivat jo tehdassavun piiriin. Kuorma-autoja huojui kolisten\nheidän ohitseen. Kumea jylinä kantautui Vihtorin korviin. Ja sitten hän\nyhtäkkiä kadotti Raakelin kokonaan näkyvistään ihmisten ja ajoneuvojen\nkirjavaan sekasortoon, eikä tavannut häntä ennenkuin asunnossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaakel seisoi huoneen perällä nojaten seinään ja odottaen Vihtorin\ntuloa. Katsoessaan häneen Vihtorille selvisi, ettei heillä tästä\nlähtien ollut enää mitään yhteistä, ei voinut olla. Hänen päänsä\npainui rinnalle luonnottoman pitkien käsien roikkuessa alas pitkin\nkupeita. Hetket suhisivat heidän välillään, vieden heitä yhä kauemmaksi\ntoisistaan. Huoneen tyhjyys ja autius oli paljonpuhuva. Raakelin silmät\nsäteilivät suurina ja syvinä Vihtoria kohti.\n\n— Sinä aioit tehdä minusta lapseni murhaajan, sanoi hän vihdoin. — Sinä\nolet luonnoton, en halua sinua enää nähdä, lähden pois. En halua, en\nhalua, en halua...!\n\nHän toisti noita sanoja kiivaasti ja katkerasti, luonnottoman\npingoittuneella äänellä. Mutta silloin Vihtori liikahti ja sanoi\nkäheästi, sammuneesti:\n\n— Ei sinun tarvitse lähteä; minä lähden. Sinä olet kaikesta huolimatta\nainoa ihminen, jota kuolleen siskoni ohella olen rakastanut. Mutta\nminä... minä olen myrkkyä saanut ja lähden... Olen luonnoton niinkuin\nsanoit, elämään sopeutumaton. Lähden...\n\nVihtori kohotti kätensä otsalleen, joka oli kuuma ja kostea, kohotti\nkätensä, mutta antoi sen kohta pudota alas niinkuin puunoksan. Ja\nyhtäkkiä hän tunsi ihmeellistä kaipausta ja tarvetta heittäytyä\npolvilleen Raakelin eteen, mutta ikäänkuin häveten suunnatonta\nheikkouttaan hän käännähti, ja hyvästiä sanomatta, mitään mukaansa\nottamatta, hän lähti...\n\nRaakel jäi katsomaan sanattomana hänen jälkeensä, koko olemuksen\nvapistessa rajua myrskyä. Sitten jonakin hetkenä hänen jalkansa\npettivät ja hän lysähti lattialle.\n\nIllalla hän makasi jo täydessä kuumeessa. Kamiina nurkassa oli kylmä\nja musta kuin talviöinen, jäätynyt kummitus... Mittaamaton hiljaisuus.\nEtäällä korttelin humu. Houreunta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiyön aikaan ovi aukesi ja muuan tumma olento astui sisään. Raakel\nluuli, että se oli Kuolema. Mutta se olikin Apostoli. Käsipuoli vanhus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmisvihaaja vietti koko sen yön hämäräperäisissä paikoissa eri\ntahoilla kaupungin liepeillä. Hän joi itsensä humalaan. Näytti kuin\nhän olisi tahtonut vielä viimeisen kerran vyöryttää silmiensä eteen\nihmissuvun pohjimmaisen kurjuuden ja sen mieltäsynkistävän näytelmän,\njota ihmiselämäksi sanotaan. Hän näkikin tämän yön kuluessa monta\nsurullista, rumaa ja halveksittavaa näkyä, jotka hän painoi kipeällä ja\noudolla nautinnolla mieleensä piirre piirteeltä, talletti ne sielunsa\nväkevään spriihin ikäänkuin tulevia aikoja varten. Kuten mustat laineet\nvyöryivät sen yön tapaukset hänen ohitseen. Kun hän kyllästyi yhteen\npaikkaan, siirtyi hän toiseen jatkaen siellä samalla tavalla.\n\nKerran muutamalla puolivalaistulla syrjäkadulla sukeltautui hänen\nnäkyviinsä sitten yhtäkkiä Apostoli, käsipuoli vanhus, jota hän ei\nollut nähnyt pitkään aikaan. Ukon vaatteet olivat kuluneet repaleiksi,\nparta oli pitkä ja takkuinen, kasvot kuopalla, niinkuin sisäänlyödyt,\nmutta hänen silmänsä paloivat yhtä syvinä ja lempeinä kuin ennenkin.\nNyt öisten kujien piirissä tämän laitakaupunkilaisilmestyksen nähtyään\nIhmisvihaaja muisti, että hän taannoin illalla oli etsinyt käsiinsä\njuuri käsipuolta vanhusta silloin löytämättä. Hänen aivojensa lävitse\nkävi samassa kuin tuuli, ja hän tunsi itsensä selväksi, viinan\nhöyryistä puhdistuneeksi. Ja hän lähensi kasvonsa aivan Apostolin\nkasvojen tasalle ja sanoi merkitsevästi:\n\n— Menehän tänä yönä katsomaan Raakelia, sillä minä tunnen, että hän\ntarvitsee sinua. Mene siis kohta ja pidä hänestä huolta; minä en enää\nvoi... Sinähän pidät hänestä.\n\nTätä sanoessaan oli hänen silmissään omituisen sekava, melkein\nmielenvikainen hohde.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä vaiteliaassa, öisessä hökkelimeressä kahliessaan pysähtyi\nIhmisvihaaja kerran erään pienen elokuvateatterin eteen. Hän työntyi\najatuksettomasti sen kylmään porttiholviin ja alkoi ulkolampun valjussa\nvalossa katsella näytteille asetettuja kuvasarjoja. Kummallisesti\nhavahtuen hän totesi, että porttiholvin perällä olevan suljetun\noven takana kohisi nyt valkealla kankaalla \"Shanghain pikajuna\". Ja\nsillä hetkellä syntyi hänen aivoissaan huimaava mielikuva: Hän tai\noikeammin hänen _toinen_ Minänsä istuu pikajunassa, joka kohisten\nsyöksyy yli Aasian — Shanghaita kohti, Isoa Valtamerta kohti... Hän\non täynnä villiä riemua, ja häntä ympäröi huumaava, barbaarinen\nloisto... Mutta sillä aikaa hänen toinen minänsä värjötteli viheliäisen\nelokuvateatterin kylmässä, surullisen hämärässä porttiholvissa\nlaitakaupungilla, värjötteli jokseenkin kurjana, hiukan myös nälkäisenä\nja toivottomana, muistellen kuollutta siskoaan. Täällä himmeässä\nholvissa hän oli usein lapsena seisonut pitäen vielä pienempää\nsisartaan kädestä. He olivat illasta toiseen katsoneet häikäistyneinä\novea, jota ympäröivät moniväriset, säkenöivät lamput. Se ovi johti kuin\nUuteen Maailmaan, sen takana selviäisivät kaikki salaisuudet... Mutta\nsinne he eivät milloinkaan päässeet, sillä he olivat hyvin köyhiä.\nSuuressa kaipuussa he olivat puristaneet toistensa viileitä käsiä.\nPikku sisko oli kuollut pian, ja nyt hän varmaan saa katsoa ikuisuuden\nfilmiä, hyvin sinistä ja ihmeellistä, täynnä tähtiä... Hän ajatteli\ntätä kaikkea seisoessaan autiossa öisessä porttiholvissa ja tuntiessaan\nlähellään ikäänkuin kuolleen siskonsa sielun...\n\nHän tajusi hämärästi olevansa aivan yksin. Ja silloin hän tunsi,\nikäänkuin yhtäkkiä, riipaisemalla, kuinka kylmäksi yö oli tullut.\nTähdet säteilivät avaruuden kaarella jäisinä ja kaukaisina. Heikko\ntuuli puhalsi. Hän näki sillan betonikaarien kohoavan niinkuin\ntaivaaseen, hopeisina ja kuuraisina... Hetken hänen tajunnassaan häilyi\nRaakelin kuva, mutta niin kaukaisena, ettei hänellä ollut toivoa sitä\nenää saavuttaa. Kuinka yksin hän olikaan elänyt! Ja nyt kulki jokainen\npäivä hänen ohitseen julistaen lohduttomasti: Mennyttä, mennyttä...\n\nSiinä seisoessaan ja katsoessaan tähtiin nousevia sillan valkeita\nbetonikaaria alkoi hänestä tuntua siltä kuin kaikki tähänastinen\nolisikin ollut vain unta ja harhaa, liikkumaton usvaröykkiö, joka\nnyt hajoaisi suuren tuulen puhalluksessa. Uni olisi vaihtuva\ntodellisuudeksi. Hän oli palanut väkevässä tulessa loppuun, ja\nnyt hän lähtisi uudessa muodossa jatkamaan matkaansa syöksyäkseen\nkohta harhasta tuntemattomaan todellisuuteen. Vihtori näki edessään\nihmeellisen Oven auenneena. Hän oli lapsi jälleen, ja kuollut pikku\nsisko oli hänen vierellään. Pitäen toisiaan kädestä he kulkivat\ntuota sinistä Ovea kohti, jonka takana heille paljastuisivat kaikki\nsalaisuudet...\n\nJa Vihtori Salmela, jota laidalla sanottiin myös Ihmisvihaajaksi,\nvaelsi ypöyksin öisen hökkelimeren halki katsomatta kertaakaan taakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuunnilleen kuukautta myöhemmin vedettiin luurangoksi laihtunut,\nhiukan jo mätänemistilassa oleva miehen ruumis esiin aseman ratapihan\nhalkopinojen välistä. Poliisin toimesta se sitten kuljetettiin\nruumishuoneelle.\n\nKuolleen miehen taskusta löydettiin likainen paperiarkki, johon oli\nepäselvästi kirjoitettu rivi rivin jälkeen. Siitä saatiin selville\nseuraavaa: \"Olen ollut maailmassa muukalainen ja muukalaisena tahdon\nkuolla - tuntemattomana ja aivan yksin... Olen myrkkyä saanut ja kuolen\nsen tähden kuin rotta halkopinojen väliin. Sanon ilman syytöstä,\nettä elämä oli minulle eräänlainen yömaja jossakin ahdistavalla\nsyrjäkadulla, josta nyt olen astuva ulos... Kuollessani minua\nympäröivät öinen rautatieasema, vaikenevat junat ja sähköjohtojen\nkohina. Olen tarkoituksellisesti valinnut tämän kuolinpaikakseni.\nMiksi? Kysykää sitä takaa-ajetulta, haavoittuneelta eläimeltä,\njolla silläkin on oma kuolinpaikkansa. Joku ehkä voi sanoa, että\nminunlaiseni mies nyt saattaisi kuolla vaikkapa likaviemäriin...\nOikein, toveri, niinkin voisi käydä, mutta sittenkin olisi kuolema\nsisäisesti minulle yhtä suloinen ja tervetullut kuin nytkin. Jack\nLondon sanoi kerran, että hän lupaa tervehtiä hymyilyllä kuolemaa,\nkohdatkoon se hänet missä ja milloin hyvänsä. Ja epäilemättä hän tämän\nlupauksensa täyttikin Kuunlaaksossa, missä kuolema hänet kohtasi.\n— Nyt olen minä omassa 'kuunlaaksossani' ja tahdon myös hymyillä\ntuota ihmisen _viimeistä hymyä_, sillä tunnen jo, kuinka kuolema\nhengittää joka hetki suoraan kasvoihini. Sakramenttinani ovat ne\nvalkeat lumihiutaleet, jotka öisestä avaruudesta hiljaa putoavat alas\nmaahan. Ja lisään vielä jylhänä totuutena: muuta en kaipaakaan kuin\nsaada hukkua tuohon valkeaan unohduksen mereen. Kummallinen on usein\nihmisen kohtalo, kummallinen ja karvas, ja yhteiskunta näyttää pitävän\nhuolta siitä, että se monien osalta muodostuu vieläkin karvaammaksi.\nMinun kohdaltani se nyt on täyttynyt, ja tahtoisin siitä esittää\nkiitokseni — kunpa vain tietäisin kenelle... 'Mannen som du dödat',\nsanoo Gustaf Ericsson, jonka kerrottiin kuolleen nälkään Pariisin\nköyhälistökorttelissa, mutta joka kuitenkin yhä elää ja nyt julistaa:\n'Mies, jota kukaan ei voinut _tappaa_.' Tällaiseksi mieheksi tahtoisin\nmielelläni minäkin julistautua, ellen samalla tietäisi, ettei\nnäin ole asian laita. Elämä minut tappoi; sen taakka kävi minulle\nsietämättömän raskaaksi — en voinut sitä enää kantaa. Sitä paitsi aloin\nitsekin tuhota ja silpoa henkistä olemustani, kun havaitsin, etten\nkykene hallitsemaan niitä voimia, jotka olin siinä irti laskenut...\nMenettelin tässä suhteessa talostansa häviävän talonpojan lailla,\njoka pelloistansa imee viimeisenkin mehun nähdessään taloudellisen\nperikadon säälimättä lähestyvän, vieläpä epätoivoissaan autioittaa\nomaa taloaan, ympäristöään. Puolustuksekseni tietysti saattaisin\nviitata niihin vaikeisiin olosuhteisiin, joissa olen elänyt, mutta\ntiedän sen jo ennakolta hyödyttömäksi. Kukapa sellaisiin seikkoihin\nkiinnittäisi huomiota. Toiset eivät siitä huoli kuulla, toisilta taas\nleipätaistelu vaatii kaiken mahdollisen ajan. Niin, _leipätaistelu_!\nKuinka paljon arvokasta henkistä pääomaa kuluukaan tuossa armottomassa\nja mahdottomassa kamppailussa! Suurin osa, verrattomasti suurin osa\nihmisen elämästä kuluu ruumiin ylläpitämiseen, leivän hankintaan,\neikä läheskään kaikilla ole tilaisuutta etsiä sille sisällystä muulla\ntavoin. Jokapäiväisten mitättömyyksien vankina useimmat ihmiset\nsaavat kitua elämänsä loppuun. Säälittävää sitä on katsoa. Mutta onko\ntällaisella elämällä täyttä arvoa? Minä puolestani vastaan siihen\nkieltävästi ja lakkaan olemasta. Minulla ei ole riittänyt voimia\nsovittamaan henkisen ja ruumiillisen työn välistä ristiriitaa omassa\nelämässäni. Kaikki vaistot ovat johdattaneet minua edelliseen, mutta\nolosuhteet ovat pakottaneet jälkimmäiseen. Puhutaan joskus ihmisistä,\njoiden kantapäätä kulttuurin kyy on purrut. Ehkä minullakin on lupa\nlukea itseni heihin, sillä tunnen, että kulttuurin viekoitteleva,\nkoreajuovainen kyy on purrut minuakin, näytellyt minulle pahan ja hyvän\ntiedon puun hedelmiä, joita olen nälissäni ja tuskassani maistanut.\nMutta mikä on ollut tästä seurauksena? Tyytymättömyys ja tiedon yltyvä\nnälkä ja lopuksi uusi paratiisista karkoitus. Kulttuurin murentamana\nolen palannut lähtökohtaani. Ympyrä on kierretty umpeen. Kaikkien ei\nole suotu hengittää vuorien avaraa ilmaa, kaikkien ei ole suotu nähdä\nhuippujen kirkkautta. Mutta kuitenkin: läpi ikuisuuden tahtoisin\nhuutaa elävien korviin väkevän, iäti säilyvän manifestin sanat. -Sinä\nApostoli, kurjista kurjin, taisit sittenkin olla yhdessä suhteessa\noikeassa. — Kahdeskymmenes vuosisata on nyt minun kohdaltani lopussa,\ntuo kuuma, myrskyinen sarja vuosia, jotka kohoavat niinkuin tuliset\nristit vuosisatojen äärettömällä tasangolla... Mutta en olisi se\nmikä olen, ellen lopuksi vielä lisäisi: Mitä sameaan ihmisvihaani ja\nelämäninhooni tulee, niin siinä suhteessa olen parantumaton kuin vanha,\nkapinen koira. Toisaalta käsitän kyllä, että ihminen on myös suurta\nsääliä, myötätuntoa ja rakkauttakin ansaitseva. Kuollessa kuitenkin\n_toivon_ hohtava kehä maiseen elämään nähden muuttuu hämmästyttävän\nahtaaksi. Minäkään en tällä hetkellä toivo mitään muuta niin hartaasti\nkuin sitä, ettei se hyvä olento, jolle kerran tein suurta vääryyttä,\nsortuisi. Muussa tapauksessa tulen kyynelkaasupommilla varustettuna\nkummittelemaan köyhäinhoitolautakunnan herroille. Patukalla ja\nkyynelkaasupommeilla varustettu kummitus! Mikä se on? Poliisi, arvaisi\nvarmaan joku lapsi. Ehei, se olen minä — Ihmisvihaaja, joka tämän\nkirjoitti.\"\n\nKuolleen kommunistin testamentti, sanottiin kaupungilla.\n\nHalkopinojen välistä löydetystä ruumiista kertoi Raakelille muutamana\naamuna kaupungilta palattuaan ryysyinen Apostoli, joka siitä\nsurullisesta yöstä alkaen, kun hän kadulla tapasi Ihmisvihaajan, oli\nuskollisesti hoitanut tyttöä. Kuinka sairas tämä olikaan silloin\nollut! Ilman käsipuolta vanhusta olisikin Raakel varmasti kuollut\nkuumeeseensa. Mutta nyt hän alkoi vähitellen toipua; hän oli\nrauhallinen, kevyt ja laihtunut, silmissä alati kuin sinistä usvaa...\nApostolin kertoessa tuosta ruumislöydöstä hän tuli kummallisen\nlevottomaksi. — Sen täytyi olla Vihtori, ajatteli hän, aivan varmaan\nse oli Vihtori, eikä kukaan muu. Ja hän vaipui syvälle ajatustuntojen\nvaihtuvaan maailmaan, unohtaen hetkeksi kokonaan käsipuolen vanhuksen\nläsnäolon.\n\nApostoli oli vasta taannoin kertonut, että Salmela hänet oli lähettänyt\nsilloin yöllä Raakelin luokse. Lisäksi oli ukko arvellut, että Vihtorin\nlaita ei ollut oikein. Jo silloin olivat Raakelin sielua paisuttaneet\nmonet aavistukset, jotka nyt Vihtorin kohdalta ikäänkuin täyttyivät.\nJa vanhus oli taas puolestaan tehnyt Raakelin hourailuista omat\njohtopäätöksensä.\n\nRaakel alkoi kaivata nähdä tuota ruumishuoneeseen tuotua kuollutta\npäästäkseen varmuuteen siitä, oliko se Vihtori, jonka kanssa hän\noli yhdessä elänyt omat vaiheensa. Tämä kaipaus, joka oli humahtaen\nsyöksynyt hänen sieluunsa, täytti sen seuraavina hetkinä kokonaan.\nSamalla hän tunsi epämääräistä tuskaa siitä, että hän silloin oli\ntyöntänyt Vihtorin niin tylysti luotaan. Ehkäpä Vihtori olisi hyvinkin\nsuostunut ottamaan vastaan lapsen nähtyään, ettei hän siitä tahdo\nluopua, ja he olisivat myöhemmin voineet mennä vihille, rakastaa\ntoisiaan. Mutta suru, tuska ja hätä syntyvän lapsensa puolesta olivat\nsaaneet hänet tekemään niinkuin silloin teki, vaikka hän näkikin, että\nVihtori oli onneton.\n\nKun sitten Apostoli lähti tavanmukaiselle ruoanhakumatkalleen, jotka\nmelkein poikkeuksetta tuottivat kohtalaisesti, sillä käsipuoli ukko\ntunnettiin laitapuolella hyvin, nousi Raakel kiihkoissaan ylös\nvuoteesta, pukeutui, ja ohueen, kuluneeseen palttooseensa kietoutuneena\nlähti ulos.\n\nTaivaan sokaiseva kirkkaus, joka lainehti kadun yllä, kävi hänen\nlävitseen niinkuin veitsi, kovana ja huikaisevana. Sen äkillinen\nkohtaaminen tuotti outoa sisäistä kipua. Hetkeen hän ei voinut\npaikaltaan liikahtaa. Huoneen pimeyteen tottuneita silmiä häikäisi,\npäätä huimasi. Hän oli kuin kuolleista ylösnoussut, kuin naispuolinen\nLasarus, joka käärinliinojansa aukoen syöksyy Vapahtajan viittauksesta\nulos haudastaan... Hiljainen tuuli puhalsi pitkin katuojaa. Jossakin\nkorttelin syvyydessä haukkui koira. Hyvin kaukaa kantautui junan\nvaimeaa kohua. Hänen ohitseen kulki laitapuolen vaimoja, jotka näkivät\nhänen tilansa, näkivät myös sen, että hän vasta äsken oli toipunut\nsairaudestaan, ja he hymyilivät hänelle ystävällisesti ohikulkiessaan.\nHänen tuli yhtäkkiä lämmin ja hyvä olla.\n\nMutta sitten Raakel muisti ruumishuoneessa olevan miehen ruumiin, jota\nhän oli lähtenyt katsomaan, ja hänen kasvojensa kuihtunut hymy sammui.\nRuumishuoneelle päästäkseen hänen täytyi kulkea vain yli katukujan.\nSiellä ovenvartija, rokonarpinen, suuripäinen, puolikuuro koljo oli\nomissa puuhissaan. — Kuullessaan Raakelin asian hän mutisi jotain\nepäselvää, selittämätöntä. Ja sitten hän kuuron kovaäänisyydellä kysyi\nvielä varmuuden vuoksi:\n\n— Haluatteko siis tavata jotakuta näistä kuoleman valtakunnan\nedustajista? Sitä miestäkö, joka tuonnoin löydettiin kuolleena aseman\nratapihan halkopinojen välistä...?\n\n— Sitä juuri, vastasi Raakel soinnuttomasti. — Onko hänen\nhenkilöllisyytensä jo todettu?\n\n— Mitä sanotte?\n\n— Kysyn, onko häntä tunnettu?\n\n— Tunnettuko! Kyllä. Häntä sanoivat täällä laitapuolella\nIhmisvihaajaksi. Oliko hän sitä, en tiedä, mutta en ihmettelisi, vaikka\nniinkin olisi asian laita. Kyllä meitä ihmisiä vihatakin sopii, on\nsiihen syytä ja aihetta vaikka millä mitalla. Oliko hän sulhasenne, hä?\n\n— Hän oli ystäväni, vastasi Raakel hiljaa. Ruumishuoneen vartijan\nkursailemattomuus oli ajanut hänen kasvoillensa kuuman, hermostuneen\npunan. — Enkö saisi nähdä häntä vielä?\n\n— Se sopii, neiti, tokaisi ovenvartija. — Tulettekin juuri viime\nhetkessä, sillä ruumiinavaus toimitetaan noin tunnin kuluttua.\n\nRaakel seurasi mieskoljoa ruumishuoneeseen sietämättömän jännityksen\nja alakuloisuuden ikäänkuin valuessa kautta hänen olemuksensa. Huone\noli tilava, mutta sen ilma oli ummehtunut ja raskas, täynnä ruumiin\nhajua. Vanha, viallinen tuulettaja hyrisi ja vinkui kyllä kaiken aikaa\ntuskallisesti, tolkkaillen.\n\nSiellä oli kolme ruumista...\n\nRaakel lähestyi uupuneena paareja. Hän horjahti katsoessaan Vihtorin\nkuolleita silmiä. Ne olivat täynnä tyhjyyttä ja mullan ikävöintiä.\nRuumishuoneen vartija oli kompuroinut takaisin eteishuoneeseen, jossa\nhänellä oli joitakin valmistuksia tehtävänä ennen ruumiinavausta.\nEhtimiseen hän kuului laahustavan eteisen ja leikkaushuoneen väliä.\nRaakel oli yksin noiden kolmen ruumiin kanssa. Hän takertui käsin\nkiinni Vihtorin luisevaan käteen. Sekin oli kovin kylmä, kuollut ja\nsurullinen. Kohta hän uupuneesti irroittautuikin siitä, ja hän tunsi\nolevansa yksin kaikkien näiden kuolleiden keskellä. Ne katsoivat häneen\nvihamielisinä jostakin vieraasta maailmasta, niinkuin tungettelijaan\nne häneen katsoivat. Hän tunsi kipeästi itsessään kaikkien näiden\nautioituneiden silmien katseen, ja hänen mielensä joutui kolkosti\nhämmennyksiin. Kuin turvaa etsien Raakel kääntyi jälleen Vihtorin\npuoleen, mutta tämäkin oli tullut jollakin tavoin äskeistä\nkaukaisemmaksi. Hänestä lähti vahveneva mädänneen lemu...\n\nSillä hetkellä Raakel tunsi menettäneensä lopullisesti yhteytensä\nhäneen. Ja sairautensa heikontamana sekä oudosti huumaantuneena\nniinkuin kuolleitten kukkien tuoksusta hän hoippui ulos ruumishuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän myöhemmin Raakel sitten synnytti lapsensa. Se oli poika, ja sille\nannettiin nimeksi Johannes.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSirpin Raakel ja hänen lapsensa — oli vaikea löytää laitakaupungilta\nsurullisempaa ja samalla liikuttavampaa näkyä. Nuorehko, laihtunut,\nkalpeakasvoinen nainen, joka lapsensa ja omankin elämänsä puolesta\nkävi ruumista uuvuttavaa, päivien halki jatkuvaa taistelua - ja lapsi,\nsuurisilmäinen, herkkä. Tässä kylmässä kamppailussa olisi Raakel\nvarmaan joutunut usein hyvinkin alentaviin tilanteisiin, jollei hänellä\nolisi ollut tukenaan Apostolia, käsipuolta vanhusta. Niinkuin Vihtori\naikoinaan oli vetänyt Raakelin oman synkeän maailmansa piiriin,\nniin veti nyt vuorostaan Apostoli hänet siihen maailmaan, jonka hän\najatuksissaan oli itselleen muodostanut. Se oli lempeä ja tulvillaan\nihmeellistä rauhaa, ajatusten aaltoilua. Raakel, jota arkielämä\npaadutti, näki tässä käsipuolen vanhuksen esiinloihtimassa maailmassa\nomituisen vastakohdan sille todellisuudelle, jota hän eli. Ja hän\nantautui kiihkeästi tämän uuden eteenaukeavan virran vietäväksi.\n\nRaakel vaipui tämän jälkeen ikäänkuin syvälle uneen, josta arkipäivien\ntolkuton raadantakaan ei näyttänyt kykenevän häntä havahduttamaan.\nHänen uskonnollisuutensa saavutti hetkittäisin jonkinlaisen\nhaltioitumisen asteen, jolloin kuolema ristillä olisi hänelle merkinnyt\narvaamatonta onnea, elämän syvintä lunastusta...\n\nMutta sitä rauhaa, joka oli niin ominaista käsipuolelle ukolle, ei\ntämä uusi sisäinen maailma täysin Raakelille tuottanut. Hän oli\nsairaaloisuuteen asti kiihkeä, sielunelämältään rikkinäinen. Lastaan,\njonka hän oli itselleen lunastanut niin syvin henkisin ja ruumiillisin\nkoettelemuksin, hän rakasti kummallisella kiihkomielisyydellä, jolla ei\ntuntunut olevan pohjaa. Hän ei päästänyt tätä juuri näkyvistään. Kun\nhän aamuisin lähti meren tai joen rantaan pyykin huuhdontapaikalle,\notti hän aina mukaansa Rinkon muorin talosta pienet käsirattaat, joihin\nhän asetti Johanneksen. Siellä poika istui pyykin päällä keinuvilla\nrattailla, joita äiti vitkaan veti pitkin suvista, onnellista tietä\nmerta kohti. Niinkuin sadun ihmeellisillä rattailla hän istui hilpein\nmielin ja valkein, hulmuilevin hiuksin. Näin he jokaisena pouta-aamuna\ntulivat meren rantaan pyykin huuhdontapaikalle. Raakelin pestessä\npyykkiä leikki hänen poikansa rantaheinikossa, joka oli himmeää ja\nsuloisen vilpoista. Ja Johannes näki eteensä aukeavan äärettömän,\nsinisen meren, joka oli hänestä paljon suurempi kuin maa. Hän aisti\nnäin jo hyvin varhain sen suuruuden ja ihmetteli sitä. Kuinka pieni\nolikaan mereen verrattuna se rantavedessä keinuva lautta, jossa äiti\nmuutamien muiden laitakaupunkilaisten vaimojen kanssa pesi pyykkiä!\nKaikki oli kuin satua. Ruskolevät tuoksuivat kirpeästi, ja hohtavia\nvesipisaroita putosi äidin käsistä punaiseen korvoon.\n\nMutta Raakelin poika istui suhisevassa rantaheinässä ja nauroi\nonnellisena siniselle merelle ja sille punaiselle korvolle. Ja vieraat\nvaimot lautalla katsoivat häneen ja sanoivat häntä tyhmäksi sen naurun\nvuoksi, jonka syytä he eivät aavistaneet. Ainoastaan äiti hymyili\nhänelle noiden totisten, harmaitten akkojen joukosta.\n\nKerran kun he palasivat lautalta kotiin pikkurattaitten vaimeassa\ntärinässä ja tien kultaisessa tomussa, kysyi Johannes äidiltään, mitä\noli meren takana... — Siellä on Jumala, vastasi äiti ja katsoi häneen\njostakin huimaavan kaukaa. — Ja Johannes ajatteli silloin, että jos\nhänen joskus maailmassa tulee hyvin paha olla, niin hän lähtee jonakin\naamuna kulkemaan yli sinisen meren Jumalaa vastaan...\n\nTalvisin Raakel ei kuitenkaan ottanut lastaan mukaansa pesutuvan\nkuumiin höyryihin, Johannes oli silloin Apostolin seurassa, harhaillen\nsinne tänne hökkelikaupungissa ukon rinnalla kulkien. Tämä näytti\nvaipuneen yhä syvemmälle omaan miellemaailmaansa, johon hän koetti\nopastaa pikku Johannestakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä aikana käsipuoli ukko oli korvaamaton tuki Raakelille. Vanhus\npelasti hänet näiden vuosien aikana monesta ahdingosta. Ilman häntä\nolisi Raakel voinut menehtyä lapsineen. Mutta Apostoli, joka tunsi\nlaitakaupungin ja sen monenlaiset elämänkeinot kuin viisi sormeaan,\nkeksi aina lopulta pelastuksen tien. Lempeä partainen vanhus alkoi\nviimeisinä vuosinaan yhä ilmeisemmin muistuttaa ulkomuodoltaan\nDostojevskia, tuota suurta venäläistä, kaatumatautista, kärsivää neroa.\n\nUkko alkoi myöhemmin harjoittaa jonkinlaista pientä kaupantekoa\nHevostorin laidassa, tuoden voittorahat Raakelille. Tätä hän teki\nkuolemaansa asti, joka tapahtui eräänä pyryisenä tammikuun iltana\npartaisen vanhuksen palatessa Hevostorilta asuntoonsa halki pimenevän\nhökkelikaupungin. Hän kaatui halvauksen tapaamana suoraan kasvoilleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nApostolin hautaus muodostui Johanneksen ensimmäiseksi suureksi\nmuistoksi. Paitsi Raakelia ja hänen poikaansa oli vainajaa saattamassa\nlinjahautaan suuri joukko laitapuolen kerjäläisiä ja Apostolin vanhoja\nyömajatovereita. Koko köyhäin hautausmaa lainehti yhtenä ainoana\nryysymerenä. Ja Johannes näki äitinsä itkevän ääneen. Sillä hetkellä\nheitä kaikkia kosketti iankaikkisuus. He seisoivat siinä lumisten,\nkimaltelevien puiden alla niinkuin alastomiksi riisuttuina ja katsoivat\n\"nöyryydellä puetuin kasvoin\" Jumalaa päin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaakel asui nyt poikansa kanssa Rinkon muorin vanhassa talorähjässä,\njonne kesäisin alati kuului läheisen joen kumea pauhu. Syystulvien\naikana tuo pauhu ja kohina kasvoi moninkertaisesti. Mutta sittenkin\noli talohökkelissä Raakelin mielestä rauhallisempaa kuin entisessä\nasunnossa ruumishuoneen takana. Maalaisten rattaat olivat sen\nikkunaruutuihin joka päivä heittäneet pyöristänsä aina uutta lokaa\nja Ihmisvihaajan luurankohahmo oli jatkuvasti siellä kummitellut\nhänen öittensä unissa. Vasta uudessa asunnossa Raakel tunsi siitä\nlopullisesti vapautuneensa, päässeensä irti kuin kuoleman kahleista.\nJonkinlainen kummitustalo oli tosin tämäkin, vanha, rappeutunut ja\nhiljainen, hyvin hiljainen. Vain joen raukea kohina kuului, ja sitä\nRaakel syvästi rakasti.\n\nRouva Rinko eli Rinkon muori, joksi häntä kaupungissa yleisesti\nkutsuttiin, oli leski. Hän oli omituisen vaitelias, laiha nainen,\njonka mustan puvun ikää eivät edes korttelin akat muistaneet. Saitana\nhäntä pidettiin, mutta siitä huolimatta hän oli myötätuntoa herättävä\nsen äärettömän yksinäisyyden tähden, joka näytti häntä ympäröivän.\nVuokralaisia oli jokirantatalossa kyllä aina ollut, mutta niiden kanssa\nrouva Rinko ei juuri milloinkaan ollut seurustellut. Hyvin vähän\nkosketuksissa hän oli myös Raakelin ja tämän lapsen kanssa. He elivät\ntahollaan aivan omaa elämäänsä. Kylmältä ja tylyltä vaikuttava rouva ei\npaljon liikuskellut ulkonakaan, pieniä jokapäiväisiä kävelyitä rannan\nkohisevien puiden alla lukuunottamatta. Mutta joskus tuulettomina\niltoina Raakel saattoi läpi nukkuvan poikansa tiheän hengityksen\nkuulla tuon yksinäisen, viluisen olennon kapuavan ullakkokamariin ja\nsieltä hiljaa hissuttavan kuin kummitus talon joen puolella olevalle\nsammaloituneelle parvekkeelle. Siellä hän seisoi väliin pitkän hetken\nja katsoi joelle... mitä lienee katsonut... Ja hänen hartioillaan oli\nkoinsyömä, vanha ja homeinen halatti. Rantatalon hupsuksi sanoivat\nvirralla kulkevat lotjamiehet häntä. Mutta Raakel häntä kaikesta\nhuolimatta ihmeellisesti sääli. Häntä melkein lohdutti se, että\nhänelläkin oli joku, jota hän saattoi sääliä.\n\nHän itse lapsineen oli kuitenkin nyt jälleen kovin heikoilla oloilla.\nApostolin auttava käsi ei tukenut heitä enää. Se oli poissa. Lapsensa\nja oman henkensä pitimiksi Raakelin oli pakko tehdä työtä entistä\nenemmän. Johannes havaitsi jo hyvin varhain, että elämää hallitsi\nmuuan tärkeä ja merkittävä seikka: _leipä_ ja taistelu siitä. \"Anna\nmeille meidän jokapäiväinen leipämme...\" Sitä ei annettu, se oli itse\nhankittava, julmasti taisteltava siitä hikeen ja vereen saakka. Pyhien\nprofeettojen aika oli ollut ja mennyt ja leipää kantavat kaarneet\nlensivät enää vain raamatun kellastuneilla, ihmeellisillä lehdillä...\nJauhot loppuivat lesken vakkasesta eikä lisää siunautunut, ellei uutta\nsijaan hankkinut. Ja Suomen lumi ei toki mannaksi muutu.\n\nPikku Johannes näki äitinsä aikaisin vanhenevan tuossa yhtämittaisessa\nkamppailussa, hänen ruumiinsa käyvän köyryiseksi, silmänsä kuopalle.\nRuumis ja sen ylläpito hallitsi ylivaltaisesti kaikkea. Sielu eli\nkuin syvällä mustassa, kuolettavan hitaasti virtaavassa unessa, jota\nsitäkin hallitsi ruumiin jylhä, eläimellinen levon kaipaus... Kuolleen\nkäsipuolen vanhuksen perintö, valoisa, sisäinen maailma, haihtui\nvähitellen niinkuin tuhkaan todellisuuden ja ruumiin vaatimusten ja\ntarpeitten edessä. Se haihtui tuhkaan, mutta Johannes muisti sen\nkuitenkin ja aavisti äitinsäkin sen muistavan, riippuvan kiinni tuossa\nhohtavassa haaveessa sairaalla kiihkolla. Ja joskus heidän viettäessä\nyksinäistä sunnuntaihetkeä etäällä meren rannalla, tuo kadotettu\nmaailma nousi humisten heidän eteensä niinkuin sankasta usvasta. Äiti\nja poika olivat silloin hyvin onnellisia siellä kaukana hiljaisuudessa\nmeren rannalla, aution, sinisen taivaan alla. Vesilinnut lensivät\nmatalalla heidän yllään, niiden siipien viiltäessä autuaasti sinistä\nhohtoa. Keltaisessa hiekassa kimmelsi himmeitä raakunkuoria... Ja\ntuon valoisan, onnellisen maailman kangastus häilyi heidän sielussaan\nniinkuin kypsynyt vilja, jonka lävitse loisti ikuisuuden aurinko.\nJohannes työnsi kuumat kätensä veteen katsoen hymyillen äitiinsä.\n\nMutta uusien arkipäivien tulva toi jälleen mukanaan köyhyyden katkeran\nsurun. Ja Raakel muisti silloin, kuinka Apostoli oli heitä aina\ntällaisina aikoina tukenut ja auttanut. Auttanut oli, vaikka ukolla\nei ollutkaan muuta kuin yksi vaivainen käsi. — Mutta eihän se siitä\nriippunut, ajatteli Raakel. Toiset säälivät ja auttavat, toiset eivät,\nvaikka olisi mahdollisuuttakin. Todellakin, on paljon ihmisiä, joiden\nliikkumatonta mieltä ei mikään myötätunto koskaan ole riiponut; he\ntuskin auttaisivat, vaikka heidän kupeillaan roikkuisi kymmenen kättä,\njoiden sormet olisivat pitkät ja käyrät kuin kasakoiden sapelit!...\n\nMutta kaikesta huolimatta Raakelin kärsivän olemuksen täytti muuan\nylpeä unelma, joka kiinteästi liittyi pikku Johanneksen elämään. Tämän\nhän tahtoi kouluttaa, ja erikoisen korkean kohtalon hän uskoi tulevan\npoikansa osaksi. Hän uskoi tästä kasvavan ihmeellisen miehen, joka\naikansa tullen olisi ryntäävä esiin elämän laitapuolelta, nälän ja\nkurjuuden helmasta, niinkuin Johannes Kastaja. Ja hänessä olisi asuva\nsuuren näkijän, apostolin ja mullistajan kiivaat halut...\n\nMutta muutamana syksyisenä päivänä, jolloin vaahteran lehdet\nvanhan, ränsistyneen rantatalon pihassa olivat jo ihmeen hehkuvia\nja punaisia, tapahtui jotain odottamatonta ja kummallista. Raakelin\nvanha setä maalta ilmestyi juhtineen ja vankkureineen kaupunkiin\nmyydäkseen kuorman viljaa samalle Kauppakujan viljakauppiaalle, jonka\nvarastomiehenä Ihmisvihaaja aikoinaan oli ollut. Sirpin Ransu, joka\noli entinen paljon käytetty kirvesmies, omisti nyt pienen talon tai\noikeammin vähäisen palstatilan maalla. Tietäen velivainajansa tyttären\nolevan kaupungissa päätti hän etsiä tämän käsiinsä, ja niin ukko samana\npäivänä ilmaantui Raakelin ja hänen poikansa luokse rantataloon.\nSetä-Ransu ilmoitti olevansa nyt leski ja etsivänsä emännöitsijää ja\nkahdelle lapselleen hoitajaa. Kiertäen ja kaartaen kyselemällä kasvoi\nRansun eteen vähitellen Raakelin koko elämänmeno. Ja silloin tämä\nkehoitti veljensä tytärtä muuttamaan lapsineen maalle hänen taloonsa.\n\nTämä ehdotus huimasi Raakelia, joka itse oli kotoisin maakylästä, ja\nhän suostui siihen kohta. Onnettomana ja juurettomana hän aina olikin\ntäällä kaupungissa elänyt. Ja niin sitten päätettiin, että seuraavana\npäivänä lähdettäisiin. Setä otti suorittaakseen rouva Rinkolle\nmaksamatta jääneen vuokraerän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsuudenaikaiset muistikuvat polttivat seuraavan yön kuumana Raakelin\nmietteitä. Pikku Johannes jo nukkui, mutta hän vain valvoi. Hän\nikäänkuin muuttui uudelleen lapseksi, pieneksi, hentojäseniseksi\ntytöksi, keltatukkaiseksi. Oli kevät, ja hän leikki veljensä kanssa\ntasangolla kyhjöttävän tuulimyllyn luona. Vanhalla, hylätyllä\ntuulimyllyllä oli jäljellä enää vain kaksi siipeä, jotka murtuneina\nsojottivat toinen länttä, toinen itää kohti. Taivas levittäytyi heidän\nylitseen loputtoman avarana ja hyvin sinisenä. Oikein silmiä huikaisi,\nkun sinne katsoi. Jossakin kulki juna humisten kaupunkia kohti. Lapset\ntunsivat olevansa mahdottoman kaukana. Isäkin, joka loitompana äesti\npeltoa juhtineen, näytti tänne hyvin pieneltä. Lintuja risteili sinne\ntänne viileän kevätmullan yllä...\n\nKerran Raakel sitten hervahti hetkeksi lyhyeen linnununeen, ja tämän\nunen lävitse hän näki yhtäkkiä itsensä erään kummun laella, johon\njostakin loimahti keltainen kajastus. Mutta veli oli kadonnut. Isä\noli peloittavan suuri. Hänen tukkansa hulmuili kuin sysimusta liekki\nliki öistä avaruutta, ja hänen kätensä pitelivät leipää, tuoksuvaa,\nruskeaa leipää, josta hän antoi osan Raakelille, osan jakoi taivaan\nonnellisille linnuille... Ja upottaessaan hampaansa nahkeaan leipään\ntunsi Raakel jähmeän elämänpelkonsa hälvenevän; hänen oli ihmeen hyvä\nja turvallinen olla. Isä seisoi suurena ja tummana hänen edessään\nkummulla niinkuin Jumala. Mutta hänen takanaan Raakel näki Kuoleman,\njonka musta varjo heittäytyi yli maailman. Hänkin hymyili tällä\nhetkellä lempeästi. Tumma Kuolema oli hyvin uupunut, hänen silmänsä\nautiot, ja raskaasti hän nojautui isään, jonka sielun hän oli jo\nkantanut ikuisuuteen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu tuli senkin yön perästä, kaunis, sininen syyskuun aamu, täynnä\npuidenlehtien satuista kirjavuutta. Setä-Ransu ajoi vankkurien\nkolinalla rantatalon pihaan vaahterain alle. Nauraen ja touhuten tämä\nvanhuuden portille saapunut entinen kirvesmies kantoi Raakelin tavarat\n— niin, koko hänen maallisen omaisuutensa vankkureille. Valkea juhta\nniiden edessä katsoi korvat lurpallaan ja häntä äkäisessä solmussa tätä\nmenoa. Johannes oli jo vankkureilla, ja kohta tuli myös Raakel.\n\nMutta kuorman ollessa jo valmiina lähtöön avautui pihan perällä ovi, ja\nrouva Rinko tuli ulos, räpytellen sisäänpainuneita silmiään auringon\naamuisessa säteilyssä. Rantatalon hupsu huojui tummassa puvussa suoraan\nheitä kohti ja antoi vankkurien luokse päästyään pikku Johannekselle\nrinkilän, mutta hänen äidilleen kimpun syksyn viimeisiä kukkia, oudosti\nhehkuvia ja ihanasti tuoksuvia. Tämä pieni, odottamaton tapaus järkytti\nRaakelin koeteltua mieltä äkillisellä voimalla, ja hän purskahti\nkuumaan itkuun. Nuo vielä kuolemalta säästyneet hennot kukat kädessä\nhän itki eikä voinut sanoa mitään. Ja yhtäkkiä hän tunsi itsensä hyvin\nrikkaaksi. Vankkureiden vieriessä kohti taivaan sineen ulottuvia\nviljapeltoja köyhyys ikäänkuin väistyi pois.\n\nMutta Johanneksella oli kädessä suuri rinkilä, rantatalon hupsun\nantama, jolla hän kuorman nokalla leikki ja ilakoi. He olivat jo\nkaupungin laidalla. Syyskuinen maaseutu näkyi heidän edessänsä satuisen\nkangastuksen tavoin. Lauma muuttolintuja lensi suhisevin siivin\nmatkalaisten ylitse eteläistä, hehkuvaa taivaanrantaa kohti.\n\n\n\n\nKIRKASTUSVUORELLE...\n\nAjatuksia, ja tunnelmia vuosina 1939- 1941\n\n\nSYKSY 1939.\n\nKerran kajahtivat kaukana Balkanilla ne pahaenteiset ja kohtalokkaat\nlaukaukset, jotka myöhemmin osoittautuivat maailmansodan synkiksi\nalkumerkeiksi. Kaikkialla alkoivat liikekannallepanot ja eri maiden\narmeijoiden ryntäykset rajoille; alkoivat raskaat, veriset ja\nunohtumattomat sotavuodet. Mutta Suomen maaseudun pelloilla työnnettiin\nsirpit kypsyneeseen, kahisevaan rukiiseen, joka koottiin sitomiin\nja kuhilaihin. Ehkä nauru ja puhe eivät kajahdelleet yhtä iloisina\nkuin ennen, ja joskus viilsi ohiratsastavien kasakoiden parvi oudosti\nmieltä. Peitsien välkkyessä auringossa ne ratsastivat tomupilvessä\npois. Mutta illoin paloi elokuun kuu taivaalla niinkuin ennenkin,\ntyynesti se paloi, täynnä veren raskautta... Se oli elokuu 1914.\n\nNyt eletään syksyä 1939. Taas on sota, taas kuljetetaan joukkoja\nrajoille, tällä kertaa mahtavien linnoituslaitteiden taakse. Taas\nsyöksevät tykit tuhoa ja kuolemaa, tankit ryömivät hitaasti yli\nmaaston, joukot hyökkäävät, tuhannet kaatuvat, ja toisia kannetaan\nhaavoittuneina pois lentokoneiden purkaessa suojattomien kaupunkien\nylle tuhoisia pommivarastojaan. Kaikki toistuu, kaikki kiertää\nsamaa kehää, mikään ei sisäisesti muutu, mistään ei ihmiskunta ota\nopikseen. Tuhansien ja taas tuhansien ristien yli ryntäävät kranaattien\nräjähdellessä uudet joukot, uudet miehet... Kerta toisensa jälkeen\nkansat syöksyvät ikäänkuin liekkeihin — toiset pääsevät tunkeutumaan\nniiden lävitse, toiset jäävät sinne, palavat olemattomiin tai\nsulautuvat toisiin yhteyksiin. Yhä uudelleen ja uudelleen ihmiskunta\nnousee aivan kuin ristille, joka jylhänä ja verisenä huojuu maailman\nyllä, laskeutuu sieltä Tuonelan syvyyteen ja nousee sitten jälleen\nuuteen elämään — ei kirkastuneena - vaan kärsivänä, loppuun asti\nuupuneena ja koiran tavoin haavojaan nuolevana...\n\nSyyskuu 1939. Merkillinen kuukausi kauniin ja väkevän kesän jälkeen.\nAuringon viipyvä lämpö, joka väliin lähenee kuumuutta, valuu kuin ihana\nvaahto kaiken yli. Puiden lehdet kellastuvat hitaasti, ja ruohon syvä\nvihreys säilyy kauan. Toisinaan syntyy vaikutelma kesästä, menneestä\nkesästä, mutta kuitenkin yhä vielä läsnäolevasta. Karjan ääniä kuuluu\nlaitumilta; lehmien ammuminen kaikuu sakean täyteläisenä ja kumeana\nraikkaassa syyskuun ilmassa. Linnut ovat kokoontuneet parviin, lentävät\nrauhattomina sinne tänne ja jättävät hyvästejään. Elonkorjuu saadaan\nloppuun suoritetuksi, ja niin alkavat aurat viiltää loputtomia,\nharmaankeltaisia sänkimaita. Vahvat hevoset vetävät ja höyryävät.\nMutta kaukana jylisevät tykit ja räjähtelevät kranaatit. Ihmisten\nvähäisimpiinkin toimiin sota luo siinä hetkessä oman synkän, kumean\ntaustansa. He siirtyvät kuin toiseen maailmaan, jossa vallitsevat\naivan toiset lait ja jossa ovat tarjolla monenlaiset mieltäpainostavat\nmahdollisuudet.\n\nAurinko paistaa syksyn verikeltaisten puiden lomitse. Illoin loistavat\nvalot kylistä, ja kuun kuvajainen väreilee Suomen lukemattomien\njärvien, jokien ja yksinäisten korpilampien pinnoissa. Kaikki on\nluonnossa ennallaan, luonnossa, jossa ainoastaan vuodenaikojen\nvaihdokset aiheuttavat muutoksia. Jänikset tulevat öisin metsistään\npoikki peltojen nakertelemaan puutarhojen puita; varikset lentää\nlaahustavat talveen siirtyvien kylien yli, ja vaimot keskustelevat\nhallavin, huurteisin hiuksin tiellä ja kujilla. Tähdet ilmestyvät\nnäkyviin. Valtavana ja ikuisena levittäytyy avaruus yli sotivien ja\npuolueettomien maiden; se ei vavahda suurempienkaan tykkien jyskeestä.\n\nMutta meidän kansamme perinnäinen rauhallisuus ei ole järkkynyt, mikään\nei ole sitä säikähdyttänyt. Monet vaikeat ajat ovat sitä kasvattaneet,\nsitä on ikäänkuin poltettu ja karkaistu suuren ahjon tulessa, ja\nloputtomista, raskasmielisistä metsistään se on itseensä imenyt syvää\nrauhaa, joka ei hevin katoa. Harmaan ja vavahtamattoman syystaivaan\nalla on taas leimunut se tuli, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi.\nVaaran ja hädän aikoina se syventyy ja kasvaa, juurtuen sielun pohjaan\nkuin väkevä puu, jonka latva huojuu taivaan vapaudessa.\n\nTällaisina aikoina monikin ihminen on varmaan tuntenut pääsevänsä\nihmeellisesti irti itsestään, oman elämänsä ahtaasta kehästä, hän on\nhavainnut kasvavansa yhä lujemmin kiinni kansaansa, olevansa vain\nsuuren kokonaisuuden osa. Suomen kansa on monta kertaa maailmalle\nosoittanut olevansa pienuudessaan suuri ja se on osoittanut sitä nytkin\ntänä ankarana, ikimuistettavana syksynä, jolloin suuret kansat ovat\njälleen käyneet sodan synkkään sadonkorjuuseen. Mutta kansaa, joka on\nkasvanut kiinni omaan maahansa ja joka on uskollinen, urhoollinen ja\nluja, sitä ei mikään mahti voi eikä saa tuhota. Usko tulevaisuuteen\nja kansamme murtumattomaan kestävyyteen elähdyttää jokaista meistä\nevakuoitujen kaupunkien tyhjyydessä ja kaukaisissa maakylissä, missä\nSuomen koivut hehkuvat rakkaina ja kauniina syysväreissään ja missä\nrannaton taivas kaareutuu voimallisena ja kylmänkirkkaana kyntömaiden\nja isänmaan kutsumalle matkalle lähtevien miesten yllä.\n\nTulee joulu. Kuusi sytytetään, kynttilät tuikkivat. Kirkkojen kellot\nkaikuvat, niinkuin ne ovat kaikuneet halki kovien ja raskaitten\nvuosisatojen kaikkina jouluina, rauhan ja sodan päivinä. Ja kerran\nihmiset taas sanovat toisilleen:\n\n— Rauha, rauha on tullut.\n\nSyyskuulla 1939.\n\n\nSYKSY 1940.\n\nTuulee. Puissa käy kylmä kahina. Koivujen kulta hehkuu auringossa;\nlehdet välkkyvät, toiset keltaisina, toiset verenkarvaisina. Sinistä,\nkajastavaa avaruutta on levinnyt kaikkialle. Maailma on muuttunut\npaljaaksi, alastomaksi, oudon kaikuvaksi. Taivas on tullut linnuista\ntyhjäksi. Maailman sisäiset ja ulkonaiset ääriviivat jyrkkenevät ja\nselvenevät, kadottavat pehmeytensä. Tulee mieleen etäisten vuorien\njylhyys.\n\nTähdet tuikkivat taas illoin ja öisin; niiden jäiset soihdut palavat\navaruudessa ikuisina ja kaukaisina. Toisinaan vielä ajatuksissaan\nsiirtyy, niinkuin väkivalloin, keskelle viimeksi kulunutta talvea,\netulinjan taivaan alle, jolloin tähdet usein hukkuivat kranaattien\npunertavaan savuun, sodan kauhun ja tuskan usvaan. Hermot kiristyvät,\nsyntyy etulinjojen jännitys, henkeäsalpaava tila, jonka ihmisessä\nsynnyttävät ainoastaan kuoleman väistämätön läheisyys, kranaattien\nkumeat, taukoamattomat räjähdykset, sodan helvetti. Mustaa lunta,\nkaatuneiden kasoja ja punertavaan savuun hukkuvat tähdet...\nHyökkäykset, puolustautumiset, vastaiskujen veri... On vain elämä ja\nkuolema eikä mitään muuta. Maailma ja ikuisuus.\n\nJa kuitenkin on kesä jo ollut ja kukkinut kaiken tämän jälkeen, yksi\nkesä, joka nyt on eletty loppuun. Kaatuneet ja kentälle jääneet on\nsiunattu maahan. Viljapeltojen sato on korjattu talteen. Mutta sota\njatkuu maailmassa, jännitys ei ole hellittänyt, koko ihmiskunta\nseisoo kuin etulinjoilla maailmanlopun valojen loimutessa sen yllä ja\nmaailmanlopun jylyn kaikuessa sen korviin. Ei tiedä, mitä on edessä.\nMaailma näyttää muuttuvan ulkonaisesti ja sisäisesti, siirtyvän\njohonkin uuteen kehitysvaiheeseen, niinkuin maapallo on muuttunut\naikoinaan, mantereet vaihtaneet muotoaan ja valtameret syntyneet. Sillä\nvälin ihmiskunta seisoo asemissa ja odottaa.\n\nEletty kesä, mennyt kesä, oli surujen ja raunioiden kesä. Mutta pellot\npuhkesivat elämään tänäkin kesänä. Vilja kasvoi esiin niinkuin tuskan\nalta, kuuman paineen alta. Maan peitti ruoho, luonnon täytti uusi\nitäminen, uusi kypsyminen. Aurinko paistoi viljaan aivan niinkuin\nse oli lukemattomina kesinä paistanut ennenkin. Ja elokuun himmeinä\niltoina nousi kuu, josta valui vilpoista kajastusta kaiken yli. Multa\ntuoksui ja lemusi. Ruisrääkkä äänteli pehmeässä hiljaisuudessa, joka\ntuntui liian suurelta, tuskallisen pohjattomalta sodan melun jälkeen...\nPuutarhoissa seisoivat sotatalvena jäätyneet omenapuut kuolleina ja\nmustina. Ne seisoivat tämän luonnon rehevyyden keskellä muistuttaen\nmeille menneestä, ankarasta talvesta, jolloin pakkasella, murheella ja\nkuolemalla ei ollut mitään määrää. Samoin uudet ristit hautausmailla\nnousivat maasta kuin puiset kukat, välkähdellen valkeina kesän\nrajattomuudessa. Ja sodan raskaat muistot ja näyt laahustivat aivoissa\nkautta kesän. Kesä oli kuin Getsemane, suuri, humiseva tuskanpuisto,\njosta ihminen noudettiin yhä uudelleen ja uudelleen pääkallonpaikalle.\nMaailman yli ajautui alati uusia pilviä, tukahduttavia pilviä,\njotka peittivät valon ja auringon. Ja mekin, jotka olimme saaneet\npalata kotiin ja elämään, olimme aina uudelleen liittyvinämme tulta\nja kuolemaa kohti matkaavaan joukkoon. Kiväärit painoivat taas\nhartioitamme. Olimme väsyneitä. Tykkien ukkonen, sodan rajuilma jylisi\nja leimahteli taivaanrannalla. Mutta tuon tulen läpi oli kaikuvinaan\nmeitä vastaan vapauden hellittämätön henkiääni, toistuva huuto, joka\ntunkeutui luihin ja ytimiin.\n\nSodanjälkeinen painostava ja raskas elämäntunnelma hallitsi vanhoja\nkyliä, joissa suoritettiin sadonkorjuuta. Ankaraa sadonkorjuuta\npaahtavan taivaan alla, maassa siellä täällä törröttävien savupiippujen\nmustat varjot... Elokuun oljenkeltaisessa hämärässä huusivat sorsat\njoilla ja järvillä, kuhilaat seisoivat pelloilla ja uudet, valkeat\nristit kuulsivat hämyn kattamilta kirkkomailta...\n\nKaikkialla ympärillämme maailma kuohuu, vääntelehtii sodan\nkouristuksissa. Tykkien lakkaamaton jyly, kranaattien räjähdykset,\nkuolevien voihke, liekit, raunioiden kuumansakea savu ja\nmaanjäristysten kumea jyrinä täyttävät maanosamme miltei äärestä\nääreen. Ihminen ja hänen pieni elämänsä on asetettu aivan kuin\npunaisenmustaa taustaa vastaan. Kaikki selvyys näyttää hänen elämästään\nkadonneen. Syksyn pimeän horroksen läpi hän vain kuulee tuon kaukaisen,\nvahvenevan jylyn, joka vapisuttaa taivaanrantoja. Hän ei voi sille\nmitään, se riehuu aikansa niinkuin rajuilma pilvissä ja maan päällä,\nkunnes tulee rauha, ja kaikki tämä, jota nyt elämme, vaikuttaa\nkuin painajaisunelta. Mutta vielä tällä hetkellä meitä runtelevat\nlukemattomat koettelemukset ja kärsimykset, tuska ja epäilys. Ne\netäiset tavoitteet, joihin olemme pyrkineet, tuntuvat häipyvän yhä\nkauemmaksi. Ja myöhäissyksyinen ilma ympäröi meitä kuin tumma kahiseva\nsuruharso... Sotamme muistot nousevat esille rajuna sarjana, nousevat\nesille etulinjan maiseman näyt ja värit, joiden verenkarvaisella,\nliekehtivällä hohdolla ja väkevällä tummuudella ei ollut mitään rajaa\neikä määrää.\n\nKun rauha palautuu maahan, täytyy taiteenkin palautua jälleen siihen\nasemaan, joka sille kuuluu. Taiteen syvältä nouseva henkiääni alkaa\njälleen saapua kuuluviimme: väreinä, musiikkina, kirjoitettuna sanana.\nSamoin kuin ihminen toisinaan öisin kaipaa huoneensa ahtaudesta ulos\nvapaaseen ilmaan, ikuisten tähtien alle, samoin hän ajan paineessa\nja henkisessä hädässä pyrkii osalliseksi taiteen suomasta lohdusta,\nihmisyyden sanomasta. Pimeyden keskellä näemme jo kajastuksen uudesta\nelämästä ja maailmasta, jota kohti taide osaltaan meitä johtaa. Se\nomalla tavallaan vavahduttaa ja herättää meidät sodan turtumuksesta,\nantaa meille ikäänkuin sitä samaa rauhaa ja kummaa viivoitusta, jota\nmeille antaa öinen, tähtivälkkeinen avaruus.\n\nTaiteen tie on loputon. Sitä on yhtaikaa raskas ja ihana vaeltaa.\nVaikka se peittyisikin joskus tykkien savuun ja inhan ajan huuruun,\nkuten tänä aikana, se kuitenkin murtautuu taas kerran esille,\nhäipyäkseen vihdoin kaukaisuuden siniseen tummuuteen. Eteenpäin\nsiis, veljet, maantien tomussa ja tuulen raikkaassa humussa!\nJäätyneet lumipuvut on nyt heitetty pois, eikä kivääri enää paina\nolkapäitämme. Eteenpäin yli jäänsinisen talven kohti kesää, värejä ja\nuudestisyntymistä!\n\nVuodenajat vaihtuvat järkähtämättömästi. Pieni taivaankappale, jonka\nnimi on Maa, jatkaa kiertokulkuaan auringon ympäri. Ne liekit, jotka\nnyt leimuavat sakeina ja veripunaisina maapallollamme, tuskin erottuvat\nmaailmankaikkeudessa, sen valtavassa tähtikehässä. Kuinka mitätöntä ja\nmieletöntä tämä kaikki onkaan, kun sitä katsoo maailmankaikkeuden ja\nikuisuuden rajatonta taustaa vastaan! Mutta tulee päivä, jolloin nämä\nliekit sammuvat, tykkien savu haihtuu olemattomiin ja ilma puhdistuu\nkranaattien kärystä ja mätänevien ruumiitten löyhkästä. Tulevan talven\njäänsinisessä hämärässä me katsomme tuota aikaa kohti.\n\nSyyskuulla 1940.\n\n\nJÄÄHYVÄISET KOTISEUDULLE.\n\nEräs näky sotatalven ajalta jäi lähtemättömästi mieleemme: kranaatit\nraatelemassa vanhoja suomalaisia peltoja, nuo räjähtävät, polttavan\nkuumat kranaatit, joiden savun näimme punertavana nousevan maasta.\nSyviä kuoppia repeytyi peltojen multaan, savea ryöppysi korkealle\nilmaan, maa vavahteli ja kumahteli ikäänkuin taivaaseen asti, se\nhuokaili kuin suuressa tuskassa. Ja jossakin noiden autioiden\npeltomaiden helmassa silmä erotti jäätyneitä, korjaamattomia\nruumiita, jonkin kuuraisen piikkilankaesteen pätkän... Tuo peltojen\näänetön, salainen tuska säteili meihinkin, jotka seisoimme odottaen\nampumahaudoissa mäkien ja peltojen laidoilla, mustien puuntynkien\nkeskellä. Se oli ihmisen ja maan yhteismurhetta, outoa ahdistusta, joka\nväreili jossakin siellä etulinjan taivaan ja maan välillä. Tuli jälleen\nmieleen sana: Golgata.\n\nSe oli silloin sodan aikana. Nuo kärsivät pellotkin ovat nyt uusien\nrajojen takana, etäällä, saavuttamattomissa. Joskus sodanjälkeisenä\nkesällä saattoi peltojen yksinäisyydessä harhaileva mies äkkiä havahtua\nkovaan, tuskalliseen ajatukseen, että jälleen oli sota, jälleen\nkranaatit haavoittivat peltojen sarkaruumiita. Kukaties hän sillä\nhetkellä heittäytyi maahan ja piteli käsissään korsia, tuntiessaan\nmaan syvän, laajan vavahtelun, aivan kuin valtameren aaltoilun.\nMutta sitten hän heräsi painajaiskuvitelmistaan peltojen äärettömään\nhiljaisuuteen ja kuuli kellojen soiton tähkien tapuleista, joita\ntuuli huojutteli. Tuo soitto, viljan pehmeä hyminä saapui hänen\nkorviinsa niinkuin kaukaa lapsuudesta, etäältä vuosien takaa. Pellot\nolivat samat ja muuttumattomat, saven ikiharmaus ja -lämpö samat, ja\nsama oli myös viljan salaperäinen kultahohde, joka väikkyi himmeänä\nmaan yllä. Oliko aina ollut näin, oliko sotaa ollutkaan? Eikö kaikki\nollutkin vain pahaa unta, veristä harhaa, peräisin siitä raskaasta,\nliikkumattomasta hämärästä, joka aina syysiltoina leviää kylien ylle?\nIhmisen ajatus hukkui peltojen ajattomuuteen, siihen rauhaan, joka\nsäteilee ihmiseen maasta, viljapelloista, vuosisataisesta työstä ja\navaruuden vahvuudesta. Vaihtuvien vuodenaikojen humina, maan ikuinen\nmuuttumattomuus, auringonnousut ja -laskut, tähtien kaukainen tuike\nkylien ja peltojen yllä, kaikki jatkuu, elää, hengittää, alkaen maasta\nja kohoten aina tähtiin asti... tuo elämän hengitys, maan ja avaruuden\nääretön yhteiselämä.\n\nPeltoja, jotka jatkuvat kauas näköpiirin taakse. Viljamerta, jonka\nvälkkyvä, keltainen kajastus leviää kuin savu vanhan maan yllä. Suuria\nkyliä, jotka levittäytyvät kahden puolen jokea. Karjoja avarilla\nlaidunmailla. Hevosia, joiden raskas hirnunta kantautuu jokitöyräiltä.\nMaa pitkiä matkoja tasaista, hedelmällistä lakeutta, jossa tuoksuu\nleipä. Mäkiä siellä täällä. Kirkkojen ristejä... etäällä. Kellojen\nkumua peltojen takaa aivan kuin Jumalan kaukaista puhetta. Hitaasti\nvirtaavia, raskasmielisiä jokia. Se on Satakuntaa.\n\nKevät. Sulavia peltoja, mullan raikasta tuoksua. Etäistä lannanhajua\nkantautuu kylistä. Lumisohjoa maantiellä. Joki tulvii. Veden mukana\najelehtii lauttoja, pyykkipunkkia, parrun pätkiä... Tuuli kaiken yllä\non kuin noitaluudan viuhina pääsiäisyönä. Kurkien aurat taivaalla.\nTyttö oikaisee läpi hakamaan, ja hänen ympärillään henkäilee huhtikuun\nhaikeus. Ja kohta ovat edessä toukokuun päivät, lehteen puhkeavat puut\nja oraspellot...\n\nKesä. Eloväkeä avarilla pelloilla kuuman taivaan alla. Viljan kahinaa,\nrukiin tuoksua. Raskas lämpö leviää pelloilta kyliin. Kukonlaulua\nlähellä ja kaukana. Maantiellä tomua ohivierivien kärryjen jäljiltä.\nOnkivia poikia jokirannassa. Virta läikkyy auringossa. Orivarsojen\nrajua temmellystä savisilla töyräillä. Sitten illat, jolloin pehmeä\nhämärä vyöryy pitkin maata kuin tuoksuva, sininen savu ja jolloin puut\nmuuttuvat tummiksi, ja multa lemahtaa väkevänä sieraimiin... Tyttöjä\nteillä, vanhat talot, yöhön hukkuvat vainiot. Ei tätä voi koskaan\nunohtaa.\n\nSyksy. Mustat kyntömaat, taivaanrantaan ulottuvat. Puimakoneiden\nkaikuvaa jyskettä kylissä. Märkien olkien ja perunanvarsien lemua.\nMaailma aivan kuin laajentunut, käynyt autiommaksi, taivas noussut\nsaavuttamattomiin. Koirien haukunta kantautuu kauaksi. Koivut hehkuvat\nkeltaisina, ja haapojen villi puna hohtaa mäiltä. Ratasten kolina\nkuuluu etäältä toisista kylistä, samoin kuin pellavaloukkujen loskekin.\nJossakin kannetaan kuusia surutalon portinpieliin... Yksinäinen\nkyntömies hevosineen, kuvastuen taivasta vastaan. Se on suurien\npeltomaiden syksyä, tummaa rauhaa, joka levittäytyy niinkuin hämärä\nkaiken yli.\n\nTalvi. Lunta, valkeutta, suoraan taivaalle kohoavia savupatsaita,\nsuuren jokilakeuden rauhaa. Jonkin yksinäisen vinttikaivon kirahdus\nhiljaisuudessa. Reenjalaksen kitinää tiellä. Lumeen vajonneita\naitoja. Peltojen talvista väljyyttä. Illoin tuikkivat tulet kylistä.\nTähtitaivas vanhojen kylien ja peltojen yllä.\n\nSatakunta. Se kasvaa esiin viljamerestä, vanhoista peltolakeuksista,\njoiden yli tuulet ja sateet ovat satoja vuosia pyyhkineet ja aurinko\npaistanut; kylistä, jotka levittäytyvät peltojen keskellä ja jokien\ntöyräillä; ja jäyhästä, työteliäästä kansasta. Mies, joka astelee\nauran jäljessä suurien peltomaiden yksinäisyydessä, hitaat, voimakkaat\nparihevoset ja linnut seuranaan, on Satakuntaa. Pakarin lämmössä\naskarteleva emäntä; kiiltäväkylkinen pitopannu hyllyllä; sukuryijy\nperäkamarin seinällä ylpeän kaukaisine vuosilukuineen; isäntä,\njoka laskettaa kantakirjatammallaan kirkolle liikoja sivulleen\nvilkuilematta -. se on Satakuntaa. Vankat, vanhuudessaan jollakin\ntavoin sulkeutuneet talot; Porista palaava markkinamies, joka hiukan\nlaulahtelee takakenossa kärryillä istuessaan peltomeren suunnattomassa\näänettömyydessä; karja laidunmaalla lypsyhetkellä laskevan auringon\nhehkuessa huimaavan loitolla peltojen takana — sekin on Satakuntaa.\nTämän kaiken muistaa vuosienkin takaa, nousee eteen näky ikivanhasta\nviljellystä maisemasta, kuulee korvissaan kirkonkellojen kajahtelun ja\ntuntee suussaan ikäänkuin mullan maun. Ja keskellä ajan levottomuutta\nja ankaraa painoa mielen valtaa luottamus ja rauha, rauha, joka on\nkotoisin, ihme kyllä, tästä maailmasta, siitä elämästä, jota me elämme\njoka päivä täällä maailmassa.\n\nKesäkuulla 1941.\n\n\n\n\nSIELLÄ, MISSÄ TURVALLISET TIET OVAT LOPPUNEET...\n\n\nNe miehet, jotka olivat toissa talvena mukana sodassa, muistavat\nvielä elävästi sen tavattoman kylmyyden, mikä heitä silloin ympäröi,\nmuistavat läpi luiden tunkevan pakkasen, yksinäiset vartioyöt,\nhuurteiset piikkilankaesteet ampumahautojen edessä ja mustan etulinjan\nlumen... He muistavat sen Manalan maiseman, jota he joutuivat joka\npäivä ja yö tarkkailemaan, maiseman, jossa kranaattitulessa katkenneet,\nmustat puut vain toivat viestin metsistä. Kuinka toisenlaista onkaan\nnyt. Nyt meitä ympäröi kesän koko lämpö ja kuumuus. Marssiessamme\ntomuavilla maanteillä saatamme sivuuttaa tuoksuvia heinävainioita ja\nkypsyviä ruispeltoja, jotka odottavat korjaajiaan. Levähdyshetkinä\nvoi heittäytyä pitkälleen maahan, laskea kypärän viereensä ja painaa\npäänsä viileään heinikkoon. Ei tarvitse suksisauvoihin nojaten seisoa\npakkasyössä ja tuntea, kuinka hiestynyt paita vähitellen kohmettuu\nselkää vastaan. Eikä myöskään tarvitse etulinjan vartiosta palaavan\nmiehen viluissaan etsiä teltan tai korsun ahtaudessa suojaa kamiinan\nniukasta lämmöstä; hän saa nyt sitä suoraan auringosta, sen runsaasta\nhehkusta ja kuumuudesta. Lintujen äänet ja käen kukunta sekaantuvat\ntäällä nyt tykkien jyskeeseen. Elämme keskikesän väkeviä päiviä\nerikoisissa ja unohtumattomissa olosuhteissa. Olemme jättäneet työmme\nja rientäneet rajoille, joilla nyt lainehtii omalaatuinen, suuri\njännitys ja odotus.\n\nTalvisotamme tuhannet kaatuneet, jotka nyt lepäävät valkeitten ristien\nalla tai tuntemattomissa haudoissaan äänettömien rintamalinjojen\nvaiheilla, saavat kokea ikäänkuin ylösnousemuksen käyvän ylitseen.\nHeinäkuisten maanteiden kuivassa tomussa ja kuumuudessa tämän kaiken\nloppu kangastaa näkynä silmiimme halki väsymyksen, ja osa kiväärin ja\nrepun painosta vierii aivan kuin pois. On hyvä ajatella, että tekomme\njäävät elämään ja vaikuttavat edelleen kansamme elämässä. Väsymys,\njano, uuvuttava paahde, päivien vaihtelevat mielialat — ne ovat\nmerkityksettömiä sivuseikkoja, jotka peittyvät suurempien tapausten\ntaakse.\n\nPäivä toisen jälkeen kallistuu iltaan täälläkin - rajan läheisyydessä.\nKoivun lehdet välkkyvät, ruoho tuoksuu, pilvet kulkevat taivaalla,\nlinnut visertelevät. Kuljemme teltoille heinäpeltojen ja kypsyvien\nruisvainioiden halki, ruisvainioiden, joiden läpi tuuli kahlailee.\nKaikki tämä tuntuu kumman läheiseltä, mutta kuitenkin tuskallisen\nkaukaiselta, melkein saavuttamattomalta, tähän elämään kuulumattomalta.\nTiedän kyllä, että kaikki tämä ihanuus on ihmisen saavutettavissa,\nmutta nimenomaan täällä on kaikki se etäistä, mikä on ihmisen elämän\ntäyttänyt aikaisemmin. Poikanikin hymyn näen aivan kuin unen lävitse...\n\nElämä on merkillistä. Kaikenlaisia kokemuksia, suuria ja pieniä,\nkarttuu karttumistaan: hyvästijättöjä ja jälleennäkemisiä, iloa ja\nikävää. Levoton, hermostunut, kuohuva ja sekasortoinen aika on lyönyt\nleimansa meidän elämäämme. Mutta minä uskon Jumalaan, uskon kohtaloon,\nyksityisen ihmisen elämä kypsyy näissä merkeissä. Ehkäpä meillä on\noleva edessämme rauhalliset ja tyynet työnvuodet, vuodet täynnä\nelämää...\n\nIlta etulinjoilla on kumman rauhallinen. Koivut suhisevat, ilma on\ntäynnä lintujen ääniä, vain silloin tällöin jyrähtää tykki. Tämän\nmerkillisen heinäkuun keskellä kaipaan äkisti rauhaa, elämää... Kenties\nkohta kaikki valkenee. Olemme nyt siellä, missä turvalliset tiet ovat\nloppuneet... Ratkaisu lähenee.\n\nRajajoukoissa, heinäkuulla 1941.\n\n\n\n"]