[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8jAqhaN3kwkEd7u9mQ6Qb2k22NJfLBKBji1Wi3z4pUQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3027,"Valkoinen tiikeri","Scoville, Samuel",1872,1950,"3027-scoville-samuel-valkoinen-tiikeri","3027__Scoville_Samuel__Valkoinen_tiikeri",null,"novelli",[],[],"fi",1926,1933,45969,317383,true,[],[],[],"Erä- ja eläintarinoita sisältävä kokoelma sijoittuu muun muassa Etelä-Afrikan tasangoille. Kertomuksissa kuvataan villieläinten, kuten sakaalien ja petojen, elämää sekä ihmisten jännittäviä kohtaamisia luonnonvoimien kanssa eksoottisissa ympäristöissä.","Samuel Scovillen 'Valkoinen tiikeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3027. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","VALKOINEN TIIKERI\n\nKirj.\n\nSamuel Scoville\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPunainen Rooi.\nKolme, jotka kohtasivat toisensa jälleen.\nKarsikkopuu.\nTimarti.\nBabirussa.\nKhambu.\nLodi.\nVuoriston pahahenki.\nPelkuri.\nMaanalainen.\nSurma.\nValkoinen tiikeri.\n\n\n\n\nPUNAINEN ROOI\n\n\nJärkevänä ja julmana kuin iso veljensä susi, viekkaana ja nopeana\nkuin pieni serkkunsa kettu, mustaselkä sakaali kulki tasangon poikki\nkuin pilven varjo. Sen piti erityisistä syistä kiiruhtaa kotiin sinä\niltapäivänä, todellisuudessa yhdeksästä erityisestä syystä, koska rouva\nMustaselkä ei kannattanut lasten luvun rajoittamista. Lukuunottamatta\ntätä liikkuvaa olentoa kaikki näytti vaipuneen uneen Etelä-Afrikan\nauringon paahteessa. Tasangoilla on kuitenkin aina joitakin sellaisia\nolentoja, jotka eivät milloinkaan nuku, vaan vaanivat äänettöminä ja\nmurhanhimoisina kuin kuolema itse.\n\nKun sakaali kiersi punaisen kallion ympäri, joka hehkui kuumana kuin\nkamiina, sen sierainten ihmeelliseen verkostoon siivilöityi kuvottavaa\nmyskin hajua, niin heikkoa, että metsänväestäkään vain harvat olisivat\nvainunneet sen — ja kuitenkin se sai nopean eläimen pysähtymään,\njähmettymään paikoilleen kuin kiveksi muuttuneena. Mustien turmaliinien\ntavoin kimaltelevilla silmillään se tarkasteli jokaista ruohomätästä,\njokaista ympärillään olevaa kuivunutta sananjalkapensasta, voimatta\nkuitenkaan huomata mitään, mikä olisi uhannut sen turvallisuutta.\nMelkein varmana siitä, ettei sitä huolimatta vainuamastaan hajusta\nollut mikään vaara uhkaamassa, se jo kohotti toista etujalkaansa\nlähteäkseen jatkamaan matkaansa, kun tuulen henkäys jälleen kantoi\nsen sieraimiin saman hajun ja saman viestin: \"Ole varuillasi! Ole\nvaruillasi!\"\n\nHetkisen sakaali seisoi kuin paikalleen jähmettynyt setteri, toinen\netujalka ilmassa, tuuhea häntä suorana ja ohut kuono suunnattuna\nuhkaavaa vaaraa kohti, jonka se tunsi, mutta jota se ei nähnyt. Kun se\nsitten painoi päänsä alemmaksi, se huomasi katselevansa suoraan kahteen\nkauhean valkoiseen silmään ja niiden soikeihin teriin, jotka kiiluivat\nkuin lasipalaset hiekasta, johon ne olivat hautautuneina tuskin kuuden\njalan päässä siitä. Näiden tuhoa ennustavien luomettomien silmien takaa\nnäkyi hiekalla kiemurassa luonnoton ruumis, jota koristivat komeina\nkirjauksina seepianruskeat vinoneliöt, rikinkeltaiset ympyrät ja\nkahdeksikon muotoiset tummat granaatit.\n\nNelijalkaisen pedon julma katse kesti hetkisen käärmeen verta\nhyydyttävää tuijotusta, mutta ei ainoakaan imettäväinen voi masentaa\nkatseellaan gaboonilaista kyytä. Kun sakaalin täytyi kääntää silmänsä\npois, ponnahti hiekalla lepäävä hirveä pää taaksepäin, kunnes se\nkosketti luonnottoman, jännittyneen ruumiin kiemuraa. Sitten julmat\nleuat aukenivat selkoisen selälleen, ja valkoisen kitalaen reunasta\ntyöntyi esiin kaksi liikkuvaa myrkkyhammasta kuin käyrää, välkkyvää\nneulaa, ja samassa silmänräpäyksessä käärme iski. Kuin heittokeihäs\nsen iso ruumis syöksyi eteenpäin niin nopeasti, että se näytti ilmassa\npelkältä epämääräiseltä väriläiskältä. Ainoastaan se seikka pelasti\nsakaalin hengen, ettei se ollut astunut aloittamaansa askelta, sillä\nkun käärmeen kirjava ruumis iski maahan, leuka ja myrkkyhampaat olivat\nvain muutaman tuuman päässä mustaselän kuonosta.\n\nMurhanhimoisen sukunsa koko viekkaudella ja nopeudella käärme\noli tehnyt aloitteen kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta ja\nmenettänyt sen. Nyt oli sakaalin vuoro. Osoittaen rohkeutta, jota\nmonelta suuremmalta pedolta olisi puuttunut, mustaselkä syöksyi,\nkäärmeen yrittäessä uudelleen kiertyä kiemuraan, sen kimppuun\nnopeasti kuin salama. Sen toinen känsäinen käpälä painautui lujasti\nlitteän pään päälle, toinen naulasi paksun ruumiin maahan kiinni,\nja ennenkuin raivostunut käärme pääsi irroittautumaan, sakaali oli\nmoneen kertaan lävistänyt sen suomuisen nahan terävillä hampaillaan.\nKiemurrellen ja luikerrellen käärme säliisi hirmuisesti, ja sen\nlitteän pään kuviot supistuivat ja laajenivat, niin että näytti siltä\nkuin käärme olisi irvistellyt viholliselleen. Mutta juuri kun sen\nvoimakas ruumis oli pääsemäisillään luiskahtamaan sakaalin raskaina\npainavien käpälien alta, mustaselän veitsenterävät hampaat lävistivät\nmyrkyllisen matelijan selkärangan, jolloin se heti meni hervottomaksi\nja oli aivan avuton. Kuoleman uhkaus, joka oli leimunnut noissa\numpeen menemättömissä hopeanvalkoisissa silmissä, himmeni ja sammui\nvähitellen. Taistelu oli päättynyt. Sakaali ei kuitenkaan hetkeksikään\nirroittanut otettaan, ennenkuin käärmeen hirvittävä pää oli irti\nkiemurtelevasta ruumiista. Sitten se, heilauttaen raskaan ruumiin\nselkäänsä, lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin se katosi akaasian niukkaan varjoon\ntuskin huomattavaan koloon ja kierteli toisiaan leikkaavien käytävien\nkautta soikeaan holviin, jonka pohjalla oli kuivaa ruohoa ja jossa\nyhdeksän pyöreää, pehmeää, nälkäistä penikkaa tervehti sitä iloisesti\nvikisten. Ne oli vieroitettu vasta edellisenä päivänä ja nyt ne saivat\nensimmäiseksi tukevaksi ateriakseen syödä kyllikseen tasangon kaikkein\nmyrkyllisimmän käärmeen lihaa.\n\nSiitä päivästä alkaen ei sakaalivanhemmista kumpikaan enää astunut\njalallaan luolaan, vaikkakin toinen oli aina vartioimassa jossakin\nlähellä pensaikossa. Alussa ne toivat saaliinsa luolan suulle;\nmilloin kaniinin kokoisen sokerirotan, milloin afrikkalaisen riekon,\nkalliomurmelin tai jyrsijän, joka puree kuin kärppä ja hyppää kuin\nkirppu Mutta olipa saaliina mitä tahansa, jokin odottavista penikoista\nsieppasi sen aina suuhunsa ja laahasi suureen alhaalla sijaitsevaan\narkihuoneeseen, jossa kaikki yhdeksän hiljaa ja vihaisesti murahdellen\njakoivat saaliin keskenään.\n\nEräänä iltana penikat kuulivat taaskin ulkoa tuttua hiljaista hillittyä\nhaukuntaa, joka merkitsi: \"Päivälliselle!\" Ryömien toistensa yli ne\ntulivat luolan suulle, mutta siellä ei näkynytkään mitään. Mutta ne\nkuulivat vieläkin kutsun, ja niiden tarkkaan pieneen kuonoon tunkeutui\nvasta tapetun riistan heikkoa, lämmintä hajua. Nuuskien nälkäisesti\ntyöntyi yhdeksän teräväkuonoista päätä ensi kerran luolan ulkopuolelle\nja vainusi, että ruokaa oli jossakin kauempana.\n\nVihdoin uskaltautui poikueen isoin ja rohkein pois luolasta uuteen\nmaailmaan. Se näytti siitä niin merkillisen autiolta ja tyhjältä.\nPunaisen maakaton asemesta, joka oli niin matalalla, että siihen\nylettyi koskettamaan, häämötti ylhäältä tähdekäs taivas Epäselviä\nhahmoja keinui ja kahisi yötuulessa, ja villejä, kimeitä ääniä kuului\nylhäältä, raakkui läheisessä viidakossa ja kantautui vaikeroivina ja\nvalittavina päivän paahtamalta tasangolta.\n\nSe oli seikkailijalle liikaa, ja se kääntyikin jo palatakseen takaisin,\nkun läheisyydessä piileskelevän mustaselkänaaraksen hiljainen\nrohkaiseva kutsu kuului vielä kerran ja herkullista ruoan hajua\nlöyhähti kuivasta lehtikasasta parin kolmen metrin päässä luolan suusta\nPenikan jännittynyt pieni ruumis värähteli kiihkosta kuin äänirauta,\nja se hiipi askel askeleelta kasaa kohti kahdeksan mustan silmäparin\nseuratessa sen kulkua.\n\nPenikka ei ollut milloinkaan ennen metsästänyt eikä nähnytkään\nmitään sellaista, mutta ei ainoakaan sen sakaali-esi-isistä olisi\nväijynyt saalistaan taitavammin kuin tämä pikku pedonalku väijyi\ntuota lehtikasaa sinä yönä. Se hiipi tuuma tuumalta sitä kohden,\nriistan hajun käydessä yhä voimakkaammaksi. Sitten se kyyristyen äkkiä\nponnahti ilmaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli vihaisesti\nmuristen upottanut pienet hampaansa lihavaan kalliomurmehin, jonka emo\nMustaselkä oli tappanut ja piilottanut lehtien alle harjoittaakseen\npenikoitaan.\n\nNähtyään urhoollisen penikan pääsevän voitolle kuolleesta murmelista\nmuutkin poikueen jäsenet rohkaisivat mielensä, hyökkäsivät ulos ja\njakoivat saaliin jäännökset sen kanssa.\n\nKun ne raastoivat ja pureskelivat ja jyrsivät saalistaan, tuli perheen\nemäkin esille ja tarkasteli ylpeänä niitä, päätellen luultavasti\nkaikkien muiden sakaaliäitien tapaan, että hänen lapsensa olivat koko\ntasangon parhaimmat, rohkeimmat ja reippaimmat penikat.\n\nMutta juuri silloin, kun pieni poikue lopetteli päivällistään tapahtui\njotakin, mikä täydellisesti muutti toisenlaiseksi tämän merkillisen\nuuden maailman, jonka ne vast'ikään olivat löytäneet. Kaukana mustan\nsinipunervan taivaanrannan yläpuolella näkyi heikkoa kajastusta,\nja itäinen taivas alkoi hohtaa hopeakenttänä, johon kaukaiset puut\nmuodostivat seepianruskeita läikkiä. Sitten äkkiä maan laita alkoi\nkiiltää kuin kultainen päärme, ja hunajanvärinen kuu vieri hitaasti\ntaivaalle. Sen valossa etelän kirkkaat tähdetkin, kuten Centaurin\nBangula ja Etelän Ristin Adena, jopa itse suuri Canopuskin vaalenivat\nja himmenivät. Kun varjojen maailma muuttui hyytyneen kullan\nsatumaaksi, isä sakaali aloitti läheisessä viidakossa heimonsa yölaulun.\n\nAlkaen hiljaisella, matalalla valituksella se nousi puoli oktaavia,\nkunnes pääsi jylisevään crescendoon, joka vaiensi hyenojenkin\nmielettömän naurun. Sitten sen puoliso liittyi lauluun, ja vuorotellen\nyhtyivät siihen penikoidenkin kimeät äänet, Ylös ja alas, eteen- ja\ntaaksepäin, nämä villit äänet värisivät nousevan kuun valossa kunnes\nlaulajia kohti liiteli varjo, josta kiiluivat vihaiset silmät, punaiset\nkuin sula kupari. Sillä hetkellä perheen pää oli nähtävästi syventynyt\nmerkillisen läpitunkevan ulvontansa huippukohdan tulkitsemiseen.\nJärkevä sakaali on kuitenkin oppinut tietämään, että valppaus niin yön\nkuin päivänkin joka hetkenä on hengen hintana tasangolla, koska kaikki\najattelemattomat siellä joutuvat surman suuhun. Niinpä tapahtui, että\njuuri varjon liitäessä kohdalle, vanha sakaali keskeytti laulunsa äkkiä\nja päästi lyhyen haukahduksen, mikä sen rodulla on vaaran merkki.\n\nNopeasti kuin tuulen heilauttaman oksan varjot penikat livistivät\nniiden ja luolan välisen alueen poikki, samalla kun ylhäältä kuului\nsellaista ääntä, kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä. Siellä pimeässä\nvaaniva kuolema, iso huuhkaja, napsutteli vihaisesti käyrää nokkaansa,\nkunnes syöksyi poikueen viimeisen kimppuun Juuri kun sen käyrät\nkynnet olivat tunkeutua syvälle penikan selkään, urossakaali hyökkäsi\nsitä vastaan selkäkarvat pystyssä. Pensaikosta kuului kahinaa, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä seisoi puoliso sen vieressä; sen hampaat\nkimaltelivat kuin valkoiset tikarit sen muristessa linnulle, joka oli\nuskaltanut uhata sen penikoita. Sellainen ylivoima oli jo liikaa julman\nhuuhkajankin karaistuneelle rohkeudelle Napsauttaen nokkaansa vielä\nkerran se häipyi pimeään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin emo Mustaselkä kutsui penikkansa ulos niin\nhyvin päivällä kuin yölläkin, ja jälleen sama penikka johti toisia.\nKun se livisti tuon viittäkymmentä metriä leveän alueen poikki, joka\noli luolan ja sen päivällisen välissä, vanha sakaali katseli sitä\nhämmästyneenä. Kaikilla sen veljillä ja sisarilla oli ruskeankeltaiset\nkyljet ja hopeanmusta selkä, mistä niiden heimo oli saanut nimensä,\nmutta jostakin merkillisestä sattuman oikusta poikueen johtaja oli\nkuin susi-esivanhempien jälkeläinen. Se oli lähes kolmattaosaa isompi\nkuin muut penikat ja niin punainen kuin punainen kettu, eikä sen\nruumiissa ollut ainoaakaan mustaa karvaa. Se näytti myös perineen\nkokonsa ja värinsä mukaisen rohkeuden ja sellaisen ripeyden, joka vielä\njyrkemmin erotti sen sukulaisistaan. Mutta huolimatta sen väristä, emä\nhyväksyi sen todelliseksi _rooiksi_, kuten hollantilaiset nimittävät\nmustaselkiä, ja siitä päivästä alkaen se alkoi opettaa sille ja muille\npennuilleen niitä elämän ja kuoleman läksyjä, joista jokaisen eläimen\ntäytyy olla täydellisesti perillä, joka haluaa elää koko ikänsä\ntasangolla.\n\nSiispä sakaaliemo opetti pennut pensaikossa, jota suojelivat\ntuulenkaadot ja kuuden tuuman pituisista piikeistä muodostuneet\nsäleiköt, valkoiset kuin vaalenneet luut. Ne oppivat käyttämään\njuomavetenään kaktuksien ja erämaan meloonien kullankeltaista mehua,\nja kun ruokaa oli vähän, tulemaan toimeen päiväkausia vatsa tyhjänä.\nSe opetti niitä pelkäämään ylhäältä kuuluvaa siipien havinaa ja maasta\nkuuluvaa sihinää, jotka molemmat ennustivat pienille sakaaleille\nkuolemaa. Ne oppivat tietämään senkin, että peloittavan myrkyllinen\nsarvikyy väijyy tavallisesti kuumassa hiekassa, siihen silmiään myöten\nhautautuneena, että maasika, jolla on muulin korvat, suden pää ja\nkengurun jalat, on vaaraton, mutta että mesimäyrä, ainoa eläin koko\nmaailmassa, jonka selkä on harmaa ja vatsa musta, on jätettävä rauhaan.\nSamoin on asian laita pitkäjalkaisiin servaleihin, isoihin punaisiin\nkissoihin nähden, ja penikoiden piti erittäinkin varoa täplikästä\nkuolemaa, leopardia. Ne oppivat tietämään, että vaikka juovikas\nmaasusi onkin sakaalia paljoa suurempi, se on tosiasiassa hampaaton\nja haluton taisteluun, sekä että hyenat ovat huolimatta hirveistä\nleuoistaan, joilla voi purra vaikka kiven murskaksi, arkoja pelkureita.\nFaaraorotat ja genettikissat ovat oivallista riistaa, jos väijyjä vain\non kyllin nopea sieppaamaan kynsiinsä sellaisen eikä välitä muutamista\nsalamannopeista puraisuista. Lopuksi ne oppivat sen ensimmäisen ja\nviimeisen ehdon että niiden koko ajan täytyi olla varuillaan ja silmät\nauki.\n\nAsuessaan vielä luolassaan pieni perhe sai tutustua kaikkein\nverenhimoisimpaan, julmimpaan ja vaarallisimpaan elävistä olennoista —\nihmiseen. Koettaessaan hankkia nälkäiselle perheelleen parisenkymmentä\nnaulaa lihaa päivässä urossakaali oli tunkeutunut muutamien\nmailien päässä sijaitsevaan uudistaloon ja tuonut sieltä muutamia\nkananpoikia ja pari angorakiliäkin Maanviljelijä tiesi sellaisen\nhäikäilemättömyyden merkitsevän, että jossakin lähistöllä majaili\nsakaaliperhe, ja pitkään haettuaan hän löysikin luolan.\n\nVarhain eräänä aamuna, kun taivas oli ylt'yleensä sininen ja\nkullanvärinen ja kun aarinko loisti kuin majakka juuri taivaanrannan\nyläpuolella, mustaselän perhe heräsi maan kaivamiseen ja koirien\nhaukuntaan, joita mustat ja valkoiset metsästäjät olivat tuoneet\nmukanaan. Mutta kaikissa sakaalien luolissa on takaovikin. Metsästäjät\ntiesivät sen ja tutkivat paikkaa tarkkaan, kunnes löysivät ja\ntukkesivat pari pientä aukeassa tasangossa näkyvää aukkoa. Mutta\nsitä he eivät kuitenkaan tienneet, että vanha viekas sakaali-isä oli\nkaivanut ne vain näön vuoksi ja kätkenyt todellisen pakoaukon keskelle\ntiheikköä.\n\nKun penikat kuulivat kuoleman lähestyvän niitä pimeässä, ne livahtivat\nkuin varjot käytävään ja ryömivät vuorotellen okaisten mimosapensaiden\nväliin, missä ne kohtasivat molemmat vanhat mustaselät, jotka olivat\nlevottomina hiiviskelleet luolan läheisyydessä. Tällä kertaa Punainen\nRooi, joka oli sisaruksiaan urhoollisempi, poistui viimeiseksi\nluolasta. Kun metsästäjien äänet alkoivat kuulua lähempää, se kiiruhti\ntoisiaan leikkaavien käytävien kautta liittyäkseen veljiensä joukkoon,\nmutta silloin tapahtuikin jotakin kauhistuttavaa.\n\nKun se aikoi lähteä ryömimään pitkin kapeaa käytävää, joka johti\nturvaan, se huomasi olevansa liian iso mahtuakseen aukosta. Kaivaen\nhurjasti käpälillään se alkoi suurentaa sitä, mutta ei ollut enää\naikaa. Lapioiden kolahtelu alkoi kuulua yhä selvemmin sen takaa, ja\nennenkuin se olisi ehtinyt kaivaa itselleen tien ulos vapauteen,\nmiesten ja koirien kirjava joukko olisi saanut sen kiinni.\n\nSilloin jokin vainotuilta varhaisemmilta sukupolvilta periytynyt\nitsesäilytysvaisto tuli sille avuksi. Ei kukaan ollut opettanut sille\nmaan alla asuvien viimeistä keinoa, mutta se oli tänä epätoivon\nhetkenä yhtä tyyni kuin vanha ja kokenut sen rotuun kuuluva olisi\nollut. Kiiruhtaen takaisin sellaiseen kohtaan, jossa käytävä teki\nmutkan, se kaivoi sen seinään juuri mutkan taakse niin ison kuopan,\nettä sen notkea täyteläinen ruumis mahtui siihen. Sitten se raapien\nmaan takaisin kaikilla neljällä käpälällään sai aukon suun suljetuksi\nviimeisessä silmänräpäyksessä.\n\nNoudattaessaan käytävän suuntaa metsästäjät sivuuttivat mutkan koirien\nvainuamatta sakaalia, jonka erotti niistä vain kuuden tuuman vahvuinen\nlöyhä maakerros. Makuupaikassaan Punainen Rooi saattoi kuulla kaivajien\nhuutoja ja kiroilemista heidän tullessaan aukolle, josta perheen muut\njäsenet olivat paenneet. Vasta sitten kun äänet olivat häipyneet\nkuulumattomiin, Punainen Rooi kaivautui esille piilopaikastaan ja\nlivahti pois liittyäkseen toisiin, jotka olivat piiloutuneet tiheimpään\npensaikkoon.\n\nSen päivän jälkeen eivät pojat milloinkaan enää palanneet hajoitettuun\nluolaansa, vaan elelivät aukealla tasangolla vanhojen sakaalien\nsilmälläpidon alaisina ja vartioimina, jotka opettivat niille erämaiden\nkaiken viekkauden ja viisauden.\n\nMelkein heti sen jälkeen kuin ne alkoivat asua aukealla tasangolla,\nvanhat sakaalit opettivat niille joukkometsästystä. Ne aloittivat\nkääpiöantiloopista, _duikerista_, joka on lautasten kohdalta vain parin\njalan korkuinen eikä paina tuskin kymmentä kiloa. Vanhempien ohjatessa\nnuoret mustaselät hajaantuivat ketjuun ja kiitivät tasangon poikki,\nkunnes jäniksen tapaan ruohikkoon piiloutunut kääpiöantilooppi, jolla\non ohuet neulanterävät sarvet, syöksähti esille kätköstään. Kuin pommi\nse ponnahti ilmaan ja suuntasi kulkunsa lähintä tiheikköä kohti ja\npomppi kuin kumipallo yli pensaiden, voidakseen pitää takaa-ajajansa\nnäkyvissään. Ehdittyään pensaikkoon se sukelsi tiheään lehvistöön ja\ntehden suoran kulman alkoi kulkea polvissa läpi pensaikon, kunnes luuli\npäässeensä piiloutumaan niin hyvin, ettei sitä mikään voinut löytää.\nKuin kettukoirakatraan johtaja vanha urossakaali vei penikoistaan\npuolet viidakon läpi suoraan pienen antiloopin piilopaikkaan, sen\nterävän vainun milloinkaan erehtymättä suunnasta, toisenpuolen jäädessä\nvartioimaan viidakon laitoja ja emä Mustaselän sijoittuessa kauaksi\ntukimieheksi siltä varalta, että antilooppi ehkä murtautuisi toisen\npuolustuslinjan läpi. Yhä uudestaan takaa ajettu eläin ponnahti pakoon\naivan lauman edestä ja hyökkäsi aukealle, mistä yksi tahi useammat\nvartiossa olevat sakaalit karkoittivat sen takaisin. Vihdoin se pääsi\npujahtamaan huonosti vartioidusta paikasta ja syöksyi vilahduksessa\nvihollisketjun läpi ja kiiti sitten tasangon poikki, emäsakaalin\nenää ollessa sen ja vapauden välissä. Kun tämä lähestyi, se pysähtyi\npaossaan valmistautuen pujahtamaan naarassakaalin ohi sellaisilla\nsalamannopeilla käännöksillä, joista duikeri on tunnettu. Mutta juuri\nkun se hiljensi vauhtiaan, vilahti läheisen pensaan takaa jotakin\nruskeaa, ja Punainen Rooi syöksyi antiloopin niskaan hämmästyneen\nemänsä odottavien leukojen edessä.\n\nMyöhemmin lauma oppi metsästämään suurempaa punaista antilooppia, jonka\nrengasmaisin kohoutumin varustetut sarvet taipuvat eteenpäin ja joka\nahdistettuna piiloutuu vesikuoppiin niin syvälle, että vain sieraimet\novat näkyvissä. Vihdoin koitti sellainenkin päivä, jolloin sakaalit\nerottivat johtajahärän nopeiden säiläantilooppien laumasta. Sellainen\niso eläin on lautasiltaan viiden jalan korkuinen, ja sen komeat käyrät\nlähellä toisiaan sijaitsevat sarvet ovat terävät kuin pistimet; niitä\npelkää leijonakin. Säiläantilooppi-uros oli niin nopea ja kestävä, että\nviekkaat sakaalivanhemmat tavoittivat sen vasta myöhään iltapäivällä\najettuaan sitä moneen vuoroon. Kun se ryhtyi pitämään puoliaan, oli\nmustaselkien koko rohkeus ja taito tarpeen sen kaatamiseen, ja lopussa\njuuri Punainen Rooi iski jälleen ensimmäisenä hampaansa sen kurkkuun.\n\nSiitä päivästä alkaen Punainen Rooi alkoi metsästää yksinään, ja\ntoisetkin noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä, kunnes koko\nlauma hajaantui n. sadan neliömailin laajuiselle tasangolle. Tämän\njälkeen toveruus oli lopussa, ne eivät enää tunteneet toisiaan.\n\nJonkin ajan kuluttua sakaaliperheen hajaantumisesta rupesi villin väen\nkeskuudessa raivoamaan nälänhätä, jollainen silloin tällöin sattuu\ntasangolla. Laitumet paahtuivat paljaiksi, monet ruohonsyöjät muuttivat\nmuualle, riistaa oli vähän ja sekin kovin arkaa, Mustaselän perheen\nhajaantuneiden jäsenten oli pakko henkensä pitimiksi syödä sammakoita,\ntoukkia, sisiliskoja ja muita nälkäannoksia. Vain Punainen Rooi, joka\noli nyt kookkaampi maasutta, halveksi moista ravintoa. Kun se lopulta\nei itse enää löytänyt riistaa, se uskalsi ruveta \"kärkkyjäksi\".\n\nValkoiset miehet, jotka tekevät johtopäätöksiään, ovat tuhat vuotta\nluulleet kaikkien sakaalien seuraavan leijonaa sen metsästysretkillä.\nJo kauan sitten bushmannit, järkevät mustat kääpiömetsästäjät,\njotka tietävät villistä väestä enemmän kuin muut ihmiset, koska he\nelävät niiden parissa, saivat selville, että vain urhoollisimmat ja\njärkevimmät sakaalit uskaltavat seurata eläinten kuninkaan jälkiä.\nKaikkien niiden, jotka tahtovat saada osansa kuninkaan tappamasta\nriistasta, täytyy kulkea kuolema kupeellaan, koska leijona herkeämättä\nvaanii jokaista kutsumatonta vierasta, joka syö itsensä kylläiseksi sen\npöydästä; ja vaikk'ei kärkkyjän tarvitsekaan kärsiä puutetta eläessään,\nsen elämä saattaa tosiaankin muodostua hyvin lyhyeksi.\n\nValittuaan komean mustan leijonan isännäkseen Punainen Rooi pani\nhenkensä alttiiksi jokaisella metsästysretkellä.\n\nTämä tarkasti rajoitettu leijonan ja sakaalin välinen toveruus alkoi\nerään seebran taposta. Eräänä paahtavan kuumana iltapäivänä muuan\ntuollainen viisas kesytön juovikas eläin suuntasi kulkunsa myötätuuleen\nkohti akaasiametsikköä, jonka varjo loi kuivuneelle ruoholle tummia\nläikkiä. Kun yksinäinen olento lähestyi puita, irtaantui äkkiä keskeltä\nkatvetta tumma hahmo, joka osoittautui mustaksi leijonaksi, ja syöksyi\nsitä kohti kuin salama. Verrattomana kilpajuoksijana seebra kääntyi\noitis ja lähti kiitämään pakoon tasangon poikki. Onnettomuudeksi ei\nmikään eläin, lukuunottamatta: pitkäjalkaista metsästävää leopardia,\njaksa laukata kahtasataa metriä nopeammin kuin takaa-ajava leijona.\nPitkillä vaivattomilla hypyillään tasangon Musta Kuolema kiiti kolme\njalkaa samalla aikaa kun seebra kaksi ja sai sen kiinni ennen kuin oli\npäättänyt pitkän syöksysarjansa, johon leijona hyökätessään melkein\naina lopettaa takaa-ajonsa. Pudottuaan pakenevan eläimen selkään\ntuo suuri kissa ojensi toisen voimakkaan etukäpälänsä ja väänsi\nseebran pään sivulle katkaisten heti sen kaulan; sitten se tarttui\nhirvittävillä leuoillaan uhrinsa raskaaseen ruumiiseen, laahaten sen\ntakaisin varjoon, nauttiakseen sen siellä kaikessa rauhassa.\n\nKesken ateriansa tasangon musta kuningas sattui kohottamaan päätään\nparhaiksi nähdäkseen ruskean varjon katoavan pensaikkoon, jolloin\nse totesi, että sen tämän jälkeen täytyi metsästää kahden puolesta,\nellei sen onnistuisi tappaa tahi karkoittaa pois tuota kärkkyjää.\nKamalasti murahtaen se painoi päänsä alas, kunnes suuri harja muodosti\nkehän sen ympärille. Sitten se paljastaen kaikki terävät hampaansa\nkarjaisi uhkaavasti vertahyydyttävän haasteensa, joka tähän saakka oli\naina karkoittanut kaikki sen tapaamat eläimet. Mutta omituista kyllä\nsillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tuohon kärkkyjään, joka\nkieltäytyi lähtemästä hurjaan pakoon.\n\nMurahtaen hurjasti leijona palasi ateriansa ääreen ja syödessään\nvartioi leimuavilla silmillään sakaalia Kun tuo kylmäverinen ruskea\npeto ryömi lähemmäksi, musta hallitsija ponnahti ilmaan karjaisten\ntoisen kerran hirvittävästi ja hyökkäsi kuin lumivyöry Punaista Rooita\nkohti. Leijonan vauhti lyhyellä matkalla on suurempi kuin sakaalin ja\njos vain viimemainittu olisi hätäytynyt silmänräpäykseksikään, se olisi\nmenettänyt henkensä. Mutta hätäytyminen oli sellaista ylellisyyttä,\njohon Punaisella, Rooilla ei ollut milloinkaan varaa, ja vaikka se\nkiitikin eteenpäin niin kovaa vauhtia kuin suinkin pääsi, se piti\nkuitenkin olkansa yli silmällä takaa-ajajaansa. Juuri kun leijona\noli päässyt melkein iskumatkan päähän, sakaali kääntyikin äkkiä ja\nkiiti samassa halki tasangon toiseen suuntaan. Leijonan jalat olivat\nliian pitkät niin jyrkkien käännösten tekemiseen; ennenkuin se ehti\nhidastuttaa vauhtiaan sen verran, että pääsi kääntymään sakaalin\nperään, tämä oli jo päässyt monta metriä edelle. Sama toistui yhä\nuudestaan. Joka kerta kun leijona oli saavuttamaisillaan tuon notkean\nnopean olennon, tämä pääsi jyrkällä käännöksellä tahi ristihyppäyksellä\npitkän matkan päähän.\n\nJättiläiskissa ajoi takaa koiraa, edestakaisin poikki tasangon.\nPunainen sakaali olisi milloin tahansa päässyt turvaan viidakkoon,\njossa leijona ei olisi voinut seurata sitä, mutta se piti parempana\npanna henkensä nopeutensa ja ovelien syrjähyppyjensä varaan. Ja se\nvoitti, sillä leijona luopui vihdoin takaa-ajosta ja palasi äreänä\npäivällisensä ääreen. Lopetettuaan ateriansa se poistui keinuvaan\ntapaansa, niinkuin sen on tapana tehdä, kun sillä ei ole kiirettä\nmihinkään. Kuljettuaan ohi puun painautui se äkkiä pitkäkseen\nkorkeaan ruohoon ja katosi silmänräpäyksessä näkyvistä. Piilostaan se\nkatseli, kuinka sakaali lähestyi raatoa niin turvallisesti kuin jos\nse itse olisi tappanut seebran, ja kuinka se valmistautui aloittamaan\nherkullista ateriaansa.\n\nErinomaisen huolellisesti ja kärsivällisesti, jotka ominaisuudet ovat\ntehneet leijonasta niin kuuluisan metsästäjän, Musta Kuolema alkoi\nväijyä sakaalia, mutta tulos oli aina sama. Säännöllisesti kävi niin,\nettä kun leijona oli päässyt niin lähelle kuokkavierastaan, että juuri\naikoi syöksyä sen niskaan, sakaali pyörähti rauhallisesti, mutta\nnopeasti päivällispöydästään aukealle tasangolle, missä leijona ei\nvoinut saavuttaa sitä; sen se jo oli oppinut näkemään.\n\nTällainen oli tämän metsästystoveruuden alku, joka oli hyödyksi\nsakaalille, mutta toivottomaksi kiusaksi leijonalle. Hiljaa, nopeasti\nja kylmäverisesti Punainen Rooi seurasi isäntäänsä kaikilla sen\ntekemillä pyyntimatkoilla ja söi säännöllisesti osansa sen surmaamasta\neläimestä.\n\nMielisuosiolla ei tasangon herra kuitenkaan alistunut moiseen\njärjestykseen. Yhä uudestaan se asettui väijyksiin palaten takaisin\nomia jälkiään pitkin hiiviskellen koettaessaan, vaikka turhaan,\npäästä eroon kiusallisesta loisestaan. Aina kuitenkin sakaalin terävä\nvainu ilmaisi ajoissa leijonan tarkoitukset, ja juuri kun se oli\njoutumaisillaan kauhean kissan kynsiin se livahtikin turvaan aukealle\ntasangolle, jonne se vielä saattoi pysähtyä iloisesti irvistelemään,\nkun pettynyt leijona tuli äkeänä esille piilopaikastaan ja poistui\nmajesteetillisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassakaan\nsellaisia olentoja kuin sakaaleja.\n\nSitten kevät saapui nopeasti, kuten aina troopillisessa vyöhykkeessä.\nUusi ruoho levisi pitkin kuivunutta tasankoa kuin viheriä tuli, ja\nviikon kuluttua se oli aivan täynnä kukkia, tuoksuja ja värejä.\n\nJa juuri silloin, lokakuisessa lemmenhurmassaan, Punainen Rooi\ntapasi sen. Ihmissilmistä se olisi näyttänyt tavalliselta nopealta\nmustaselkä-sakaalilta. Mutta Rooin mielestä se oli kaikki, mikä on\nkaunista, hienoa ja ainakin toistaiseksi saavuttamatonta. Turhaan\nse lauloi sille öisin laulunsa, jotka olivat täynnä mitä kauneimpia\nulvahduksia, värähtelevää vaikerointia ja nopeita haukahduksia,\nmusiikkia, joka pakotti täplikkäät hyenatkin vetäytymään pois\nkilpailusta. Rooi ajoi naarasta takaa päiväkausia, mutta se karttoi\nRooita melkein aina ja murahteli ja näykki tätä, kun tämä sattumalta\ntavoitti sen. Mutta Rooi suhtautui kaikkeen tyynesti. Joskus se, eroten\nleijonasta, metsästeli omaan laskuunsa ja lahjoitti naarakselle lihavia\njäniksiä ja meheviä portimoita, itse koskematta niihin. Joskus se\nsalli sen, molempien hengen ollessa vaarassa, jakaa kanssaan leijonan\ntappaman saaliin, mutta vasta karkoitettuaan pois kaikki muut sakaalit,\njotka rohkenivat yrittää samaa.\n\nMutta ei mikään näistä huomaavaisuudenosoituksista näyttänyt pystyvän\nliikuttamaan kaunottaren sydäntä. Se salli niiden tapahtua, mutta siinä\nolikin kaikki.\n\nSitten oli muutamina päivinä äkillinen, mahdoton helle, jollaista\njoskus sattuu Afrikassa loppukeväästä. Metsästeleminen ei ollut koko\ntasangolla milloinkaan ollut huonompaa, ja kaikki riista pysytteli\nkuopissaan ja luolissaan. Kuin laiha ruskea varjo Punainen Rooi seurasi\nmustan leijonan kintereillä, ja sen takana, kaukana taustalla, näkyi\nsen valitun sakaalinaaraksen terävä kuono ja pieni pää. Hiljaisina ja\nvalppaina ja nälissään nämä kolme metsästelivät tasangolla ja tutkivat\nturhaan tiheiköt ja viidakot. Ei minkäänlaista syötävää näyttänyt\nolevan missään liikkeellä.\n\nKerran leijona tapasi muurahaissiilin, haarniskavarusteisen\nmuurahaisten syöjän, jonka kovasuomuinen ruumis on ananaksen tahi\nmaissin tähkän näköinen.\n\nKylmäverinen eläin kiertyi heti läpitunkemattomaksi palloksi, johon\neivät leijonankaan hampaat pystyneet, Kun leijona oli jatkanut\nmatkaansa, molemmat sakaalit jyrsivät nälkäisinä turhaan matelijamaista\neläintä ja seurasivat sitten leijonaa.\n\nVihdoin, kun kaikki kolme juuri aikoivat pujahtaa surkastuneen\norapihlajametsikön siimekseen, pysähdytti kuumassa ilmassa äkkiä\ntuntuva haju leijonan ja sakaalit kuin naulattuina paikoilleen. Ihmisen\nsieraimista se olisi tuntunut raskaalta, kuumalta, kummalliselta ja\noudolta, mutta äkkiä pysähtyneelle kolmikolle se merkitsi äkkikuolemaa\nja sellaisen vihamielisen voiman läheisyyttä, jota ei edes eläinten\nkuningaskaan uskaltanut uhmata.\n\nKoska oli henki kysymyksessä, leijonan keltaiset ja sakaalien mustat\nsilmät tarkastelivat edessä leviävän maan jokaista neliöjalkaa,\nkunnes ne samanaikaisesti äkkiä keksivät vähemmän kuin viidentoista\njalan päässä parinkymmenen jalan pituisen, paikoitellen ruskeaksi\npalaneeseen, paikoitellen vielä viheriään ruohikkoon piiloutuneen\nkalliopythonin äärettömät kiemurat. Levätessään siinä tuo kuoleman\nkehä oli vaipuneena kuin syviin mietteisiin. Tuossa suuressa\nsatulanruskeassa ruumiissa oli siellä täällä mustareunaisia ruskean\nlehden karvaisia läikkiä, ja koko liikkumaton kasa sekoittui ja\nsulautui täydellisesti kuihtuneeseen kasvullisuuteen, jonka varjossa se\noli melkein piilossa.\n\nSuuren käärmeen kiemuroiden muodostaman ympyrän halkaisija oli ainakin\nseitsemän jalkaa, ja sen keskellä, ruumiin paksuimman kohdan varassa,\nlepäsi pitkäkäinen vihainen pää, suu täynnä taaksepäin taipuneita\nhampaita, jotka olivat litteät ja terävät kuin keihäät. Kiemuraläjän\nkeskeltä kiiluivat punaiset, luomettomat silmät, joiden terät olivat\nkohtisuorassa. Ei edes petojen terävä katsekaan kyennyt saamaan\nselville, nukkuiko python vai ei. Siitä kuitenkin riippui elämä\ntahi kuolema, sillä kun kalliopython kerran tekee hyökkäyksen, ei\nainoakaan sen hirmuisten hampaiden saavutettavissa oleva ihminen eikä\neläin voi vapautua niiden otteesta. Jouduttuaan kerran kiinni ei edes\nleijona, huolimatta jättiläisvoimistaan ja ketteryydestään, voi mitään\nteräksenlujille kiemuroille, jotka suuri käärme kietoo sen ympärille.\nSe puristaisi leijonan yksinkertaisesti kasaan, sen kaikki ruhjovat\nkiemurat murskaisivat sen ruumiin jokaisen luun. Maailmassa ei ole enää\nolemassa montakaan eläintä, jotka pelkillä voimillaan saattavat uhmata\ntuota pariakymmentä jalkaa pitkää kiinteää lihaskimppua, joka muodostaa\njättiläiskäärmeen ruumiin. Kuningaskäärme, julma etelä-amerikkalainen\nvesikäärme anaconda ja intialainen python kasvavat pitemmiksi,\nmutta parinkymmenen jalan pituinen ja noin sadan kilon painoinen\nkalliopythonkin on jo tarpeeksi suuri peto leijonankin kartettavaksi.\n\nMusta kuningas tuijotti hetkisen nälkäisesti kiemuroihin kiertyneeseen\nkuolemaan pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana siitä kuolemanrajasta,\njohon kymmenen jalan säteellä piirretty käärmeen hyökkäyspiiri ulottui,\nja katseli sitten surullisesti pitkin tasankoa.\n\nSilloin otti sen kuokkavieras, punainen sakaali, joka mm usein oli\npaennut henkensä edestä leijonaa ja hyvillä mielin tyytynyt juhlimaan\nsen aterian jäännöksillä, vastaan taisteluhaasteen, johon eläinten\nkuningas ei ollut uskaltanut suostua. Ehkä se johtui nälästä tahi sen\nsuonissa virtaavasta suden verestä, tahi mahdollisesti tuon toisen,\nsolakan sorean sakaalin läheisyys antoi Punaiselle Rooille sen\näkillisen, mielettömän rohkeuden puuskan, jollaista ei ainoakaan sen\nheimolainen ollut milloinkaan osoittanut. Sen sijaan, että Rooi olisi\nsivuuttanut vaanivan surman turvallisen matkan päässä, se ryömikin\nkuolemanrajan laidalle jokainen lihas jännittyneenä ja pingoittuneena,\nniin että sitä katselivat ihmetellen sekä sen takana piileskelevä\nsakaalinaaras että kauemmaksi pysähtynyt leijona, joka oli keskeyttänyt\nmatkansa huomatessaan kärkkyjänsä omituiset puuhat.\n\nAivan sen merkitsemättömän kohdan viereen, jonka takana odotti\näkillinen, hirvittävä kuolema, punainen sakaali ryömi. Koska se vielä\noli hengissä, se tiesi suuren pythonin nukkuvan.\n\nRyömien melkein litteänä se laahautui lähemmäksi matelijan kuolettavien\ntuomion-silmien tuijottaessa siihen näkemättä mitään. Suuri käärme\nsaattoi kuitenkin herätä milloin tahansa ja musertaa sen muodottomaksi\nmurskatun lihan ja katkenneiden luiden muodostamaksi kasaksi, sillä\npythonin suuri ruumis on niin herkkä, että se tuntee sen maan\npienimmänkin värähdyksen, jolla se lepää. Ehkä sakaali ymmärsi sen,\nsillä niin pian kuin se oli ryöminyt tarpeeksi lähelle ollakseen varma\nhypystään, se singahti läpi ilman kuin nuoli ja putosi aivan kuoleman\nympyrän keskukseen. Samassa kun päivän paisteessa välkkyvät kiemurat\njännittyivät sen kosketuksesta, se upotti kulmahampaansa, neljä\nvalkoisenkimaltelevaa tikaria, syvälle pythonin litteän pään juureen\naivan siihen paikkaan niskaan, missä selkäranka liittyy aivoihin.\nSekunnin murto-osassa se painoi neljä solakkaa käpäläänsä hirviön\nsuomuista, värähtelevää nahkaa vasten, puri murahtaen hampaansa yhteen\nkäärmeen aivoissa ja ponnahti sitten tehden korkean hypyn henkensä\nedestä taaksepäin. Se sai kiittää sekunnin murto-osaa ja tuuman\nvälimatkaa siitä, että se pelastui yhden kiemuran otteesta, joka\nkiertyi äkkiä ylöspäin, ikäänkuin metallijousi. Sitten haavoittuneen\nkäärmeen koko suuri ruumis kiemurteli ja kieppuroi hirmuisesti repien\njuurineen maasta pensaita, raastaen turpeita ja painaen ruohon maahan,\nniin raivoavan uhkan näkyessä vääntelevissä kiemuroissa, että musta\nleijonakin perääntyi kiireesti muutamia askelia. Seisten turvassa\nokaisen pensaan takana Punainen Rooi ei liikahtanutkaan, ennenkuin\nkuolevan käärmeen rajut tempoilut olivat muuttuneet avuttomaksi\nvääntelehtimiseksi. Sitten se tavalliseen luottavaiseen tapaansa\nvilahti sukkelaan mustalle mullalla kynnetyn taistelutantereen poikki\nkiinnittämättä lainkaan huomiota leijonaan ja toiseen sakaaliinkaan,\njotka molemmat katselivat sitä jonkin matkan päässä. Repien kuolleen\nkäärmeen sitkeän, täplikkään nahan palasiksi terävillä hampaillaan\nse paljasti sen alla piilleen kiinteän, valkoisen lihan ja kohottaen\npäätään katsoi vakavasti naarassakaaliin. Siinä katseessa piili\nvarmaankin jokin salattu tarkoitus, koska naaras heti lähti piilostaan\npensaikosta ja kiiruhti tallautuneen ruohon ja irtireväistyjen\npensaiden peittämän ympyrän keskelle. Molemmat alkoivat syödä punaisen\nsakaalin tappaman käärmeen kiinteää, valkoista lihaa.\n\nPysytellen syrjässä musta leijona kiljaisi, kun troopillisen vyöhykkeen\npimeys alkoi levitä tasangolle. Jostakin tuntemattomasta syystä se\nei pienimmälläkään tavoin yrittänyt häiritä sakaalien ateriaa eikä\nlähestyä osaksi jo syötyä käärmettä, ennenkuin molemmat pikkupedot\nolivat kylläisinä juosta sipsuttaneet tiehensä. Silloin, ja vasta\nsilloin se ryömi paikalle tyydyttäen nälkänsä sillä, mitä matelijan\nsuuresta ruumiista oli jäljellä.\n\nEhkä leijona epäili jotakin juonta käärmeen puolelta eikä uskaltanut\nlähestyä kuollutta hirviötä, ennenkuin oli nähnyt jonkin toisen\neläimen syövän sen lihaa. Ehkä se pelkäsi vaarallista voimannäytettä\ntahi sotajuonta sakaalin puolelta, joka oli sen omien silmien edessä\nmuuttunut nöyrästä kärkkyjästä louhikäärmeen tappajaksi. Olipa sen\nasian laita miten tahansa, se tosiseikka säilyy mainehikkaana lukuna\nPunaisen Rooin elämäkerrassa, että kerran tasangon musta leijona\ntyydytti nälkänsä sillä, mitä oli jäänyt tähteeksi Rooin surmaamasta\neläimestä.\n\nLiekö johtunut kunnioituksesta punaisen sakaalin rohkeutta kohtaan\ntahi ihanasta tyydyttävän aterian aiheuttamasta kiitollisuudesta,\njoka tapauksessa, oli syy mikä tahansa, kävi niin, että kun molemmat\nsakaalit juoksivat tiehensä tasangon poikki ensimmäisten tähtien\nsyttyessä, pienemmän sakaalin hento terävä pää painautui luottavaisesti\nsuuremman hartioiden kaareutumaan. Naaras seurasi nöyrästi koirasta,\nsen pujahtaessa turvaan okaiseen viidakkoon.\n\nPunainen Rooi oli vihdoinkin voittanut itselleen puolison.\n\n\n\n\nKOLME, JOTKA KOHTASIVAT TOISENSA JÄLLEEN\n\n\n— Varmasti uskon aaveihin, sanoi Red Swope, ratavartia Uitenhagessa\nNatalin ja Capetownin linjalla. Olen kerran nähnyt sellaisen. Ja hän\nkoputteli hajamielisesti suuren bruyère-piipun tyhjää koppaa.\n\n— Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota, hän kohteliaasti väitti vastaan\nhetkistä myöhemmin, kun olin saanut kyseessä olevan kopan täytetyksi\nsekoittamattomalla, rouhitulla tupakalla, johon Red oli ihastunut.\n\nAsetin pyssyni pienen viidakkoaseman seinää vasten nojalleen, hyppäsin\nsiimeksessä olevaan tavaravaunuun ja istuuduin kuuntelemaan.\n\n— Et suinkaan muista vanhaa Jim Tullya? hän aloitti haikujen lomassa.\n\"Hän oli asemamiehenä täällä minun itseni toimiessa ratavartiana\nmuutamalla välillä, jonka varmaankin paholainen itse oli kylvänyt\ntäyteen käärmeitä. Monta kertaa olen niiden käräjäaikana juossut\nhenkeni edestä kiskojen välissä kymmenen jalan pituisen _ptamban_,\njoka on viheriä kuin ruoho ja hengenvaarallinen kuin helvetti,\nluikerrellessa kintereilläni. Varain aamuisin näin reiden paksuisten\nkyykäärmeiden, joilla on pari tuumaa pitkät myrkkyhampaat, kiertyi neen\nkokoon ratapölkyille lämmittelemään. Kuulehan mies, sinun ei tarvitse\nkuin kerran vain tallata tuollaisen pienokaisen päälle jäädäksesi heti\nsiihen paikkaan. Sitten siellä oli kobria, seitsemän jalan pituisia,\nkeltaisia kuin kulta ja punasilmäisiä, ja noita kirottuja sylkeviä\nkoiria, joita hollantilaiset nimittävät rengaskauloiksi, ja puulinkoja,\njotka osaavat piiloutua puihin niin ovelasti kuin olisivat vääriä\noksia. Niin, se väli ei ollut mieluinen käveltäväksi, ei alunkaan.\n\n\"Jim oli kunnon toveri, Red jatkoi puhaltaen suustaan kokonaisen pilven\nkitkerää savua, joka sai minut kaipaamaan kaasunaamaria. Olen juonut\nhänen luonaan monta kuppia kahvia poiketessani hänen majaansa kylminä\naamuina. Hän oli menettänyt molemmat jalkansa jarrumiehenä ollessaan,\nja yhtiö oli lahjoittanut hänelle kaksi puupalikkaa jalantynkien\njatkoksi sekä ratavartian toimen, arvellen sitä riittäväksi\nkorvaukseksi.\n\n\"Koska Jim asui jonkin matkan päässä asemalta, hän oli hankkinut\nitselleen käsivaunut ja opettanut ison koiransa vetämään niitä. Juuri\nsiinä minä sekauduin leikkiin, vaikka toisten ihmisten asioihin\nsekaantumine; onkin vaarallista peliä. Olenko oikeassa vai en?\"\n\nHerra Swope keskeytti kertomuksensa odottaen vastausta.\n\nHän odotti kuitenkin turhaan. Olin jo aikoja sitten oppinut huomaamaan,\nettä vastaaminen Redin johonkin kaunopuheiseen kysymykseen vei tarinan\nkauaksi syrjäpoluille.\n\nKoska hänen ei onnistunut houkutella minua vastaamaan, hän jatkoi\nvihdoin: — Tarkastelin juuri rataa Motchellin solan kohdalla\nkolmipäiväisen myrskyn jälkeen, kun näin kokonaisen pataljoonan\nhyppiviä, ulvovia ja haukkuvia paviaaneja, _tsakmoja_, kuten kafferit\nniitä nimittävät. Ne olivat laskeutumassa suoraan vuoren rinnettä\npitkin. Myrsky oli ajanut niiden luolat vettä täyteen ja nyt ne olivat\nlähteneet liikkeelle. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt\nniin suurta paviaanilaumaa. Niitä oli siinä ainakin viisisataa.\nEtumaisina hyppivät suuret taistelevat koirakset, viiden jalan pituiset\nvanhat ja kokeneet veitikat, joiden terävät torahampaat voivat\nsekunnissa viiltää ihmisen tahi koiran vatsan halki. Sitten tulivat\nnuoremmat urokset ja vuoden vanhat elukat sekä kaikkein viimeiseksi\nnaaraat, _naarastsakmat_, joilla kaikilla oli pentu selässään, koska\npaviaanirouvat eivät ole lapsirajoituksen kannattajia.\n\nPäästyään kertomuksensa tähän kohtaan herra Swope keskeytti\nvaikuttavasti.\n\n— Tukkani on punainen, ja niin on verenikin, hän ilmoitti, mutta\nmieluummin ryhdyn tekemään mitä muuta tahansa kuin vastustamaan\ntuollaista paviaaniarmeijaa. Siirryin rataa pitkin noin neljännesmailin\npäähän, en kylläkään kävelemällä. Kun pysähdyin, paviaanit syöksyivät\nradan poikki juuri siitä kohti, missä äsken olin seissyt, matkallaan\nVarny-vuorille, Little Riverin toiselle puolen. Sateet olivat saaneet\nvirran tulvimaan, niin että se kohisi ja pauhasi äyräitään vasten kuin\nleijona. Parinkymmenen jalan päässä rannasta oli pyöreä, liukas kallio,\njoka kuvastui mustana vaahtoa vasten. Viidentoista jalan päässä sen\ntakana oli toinen, ja jotenkin yhtä pitkän matkan päässä siitä vielä\nkolmas, en ja rannan välissä oli parinkymmenen jalan levyinen kuilu,\njossa vesi kohisi ja kiehui.\n\n\"Tiesin, että paviaanit ovat mainioita hyppääjiä, ja olen nähnyt\nniitä kokonaisen lauman laskeutuvan tuhat jalkaa korkeaa kohtisuoraa\nkallioseinämää alas, missi ei näyttänyt olevan kiinnekohtaakaan, mutta\ntuntui mahdottomalta ajatella, että mikään eläin uskaltaisi hypätä\nnoille kallioille ja varsinkaan pysyisi niillä! vaikka uskaltaisi\nhypätäkin. Jos jalat vain luiskahtaisivat tahi hyppy olisi liian lyhyt,\npaviaani, joka oi uskaltanut yrittää, putoaisi kivien vähin kuohuvaa!\nveteen ja ilmestyisi näkyviin vasta mailin päässä alempana, ruumiin\njokainen luu murskautuneena kallioihin, jotka matalan veden aikana\nnäkyivät virrasta kuin sahan hampaat.\n\n\"Kookkain vanha uros, mitä milloinkaan olin nähnyt, jonka rinta\noli kaareva kuin tynnyri ja iso naama kiukkuisessa irvistyksessä,\ntuli ensiksi joen rannalle ja tarkasteli sitä kauan aikaa vaahdon\nkastellessa sen mustan turkin läpimäräksi. Sen takana tuli koko armeija\nulvoen kuin susilauma. Iso johtajarumilas haukahti vain kerran niin\nkumeasti, että sen ääni kuulosti tulevan maan alta Silmänräpäyksessä\nlauma muuttui niin hiljaiseksi, etteivät emänsä kaulassa riippuvat\npennutkaan uskaltaneet äännähtääkään. Vanha uros mittasi välimatkaa\nkatseellaan aivan kuin ihminen. Sitten se otti vauhtia, kiiti\nparikymmentä jalkaa ilmassa ja putosi ensimmäisen kallion pyöreälle\nhuipulle, sormien ja varpaiden tarrautuessa siihen kiinni kuin\nrautarenkaat, ja ponnahti sitten ilman halki toiselle kalliolle. Siihen\nse tarrautui kiinni kuin lehtisammakko ja hyppäsi samalla viimeiselle\nkalliolle. Sitten hetkeäkään viivyttelemättä se kyyristyi matalaksi\nja ponnahti rantaa kohti pannen suuren ruumiinsa jokaisen voiman\nhivenenkin liikkeelle. Hetkisen jo luulin, ettei se onnistuisikaan\nyrityksessään, mutta se liikutti jalkojaan ilmassa kuin tottunut\npituushyppääjä ja putosi rannalle metrin päähän vedestä.\n\n\"Et ole varmaankaan milloinkaan kuullut sellaista kiljuntaa, jonka nuo\nrannalle kokoontuneet apinat silloin päästivät. Ne eivät kaivanneet\nmuuta kuin johtoa, ja tuossa tuokiossa ilma oli täynnä kalliolta\nkalliolle hyppiviä uroksia. Hetkisen kuluttua oli jo naaraksien vuoro.\nMinusta näytti mahdottomalta, että naaraksetkin voisivat suoriutua\nsiitä, mutta yli ne vain menivät, muutamilla penikkansa kaulassaan\ntoisilla kainalossaan. Ne kivat hypänneet niin ketterästi kuin urokset,\nkoska pentujen paino haittasi niiden liikkeitä, mutta ne vei virran\npoikki huolenpito, ei niinkään paljon itsestään kuin pienokaisistaan.\nJokainen emä ponnahti silmät välkkyen vihreinä ja huutaen kuin nainen,\nvapisevan pienen penikan pitäessä kiinni henkensä edestä, ikäänkuin\nkuolema piisi tahtonut tarttua siihen takaapäin, halki ilman pudoten\nkivelle liukuen ja lipuen ja tarrautuen siihen kiinni jatkaen sitten\nmatkaansa ikäänkuin jonkin näkyiättömän voiman auttamana. Jokainen\npääsi onnellisestl joen poikki, vaikka vesi kohosikin niin nopeasti,\nettä kaikki kivet olivat jo veden alla, kun viimeinen teki hyppynsä.\nMiten sen onnistui löytää ne ja pysyä niissä kiinni, ne kun olivat jo\ntuuman verran vedenpinnan alapuolella, sitä en ikinä ymmärrä, mutta se\nonnistui joka tapauksessa ja liittyi toiselle rannalle kokoontuneeseen\nlaumaan märkänä ja vapisten, mutta vahingoittumattomana.\n\n\"Se oli parahiksi päässyt maihin, kun koko armeija, urokset ja\nnaarakset, alkoi kiljua ja ulvoa niin hirveästi, että ihminen harvoin\nsaa kuulla sellaista hornan melua. Alussa luulin niiden ulvovan ilosta\npäästyään joen poikki, mutta niiden äänessä ei kuitenkaan ollut\niloa. Kuulosti aivan siltä kuin jos viisikymmentä ylämaalaista olisi\nsoittanut hurjaa sotamarssia säkkipilleillään, sillä niin kovasti ne\nhuusivat ja ulvoivat. Sitten äkkiä, kun ne vetivät henkeään, kuulin\nsamantapaista, vaikka heikkoa vaikerointia, aivan kuin loukkautunut\nlapsi olisi itkenyt hiljaa itsekseen — ja se kuului joen minun\npuoleiseltani rannalta. Ja siinä juuri edessäni, kuohuvan, vaahtoavan\nveden partaalla, niin lähellä kuin se vain uskalsi mennä seisoi pieni\npaviaanin pentu naurettavilla käsijaloillaan ja ojenteli pieniä\nkäsivarsiaan emäänsä kohti, joka hyppeli ja huusi toisella rannalla. Ei\nollut ihmekään, etten ollut ennen huomannut sitä, koska se ei ollut\nkahta jalkaa pitempi. Eräällä naaraalla oli ollut kaksoiset. Koska se\noli voinut viedä mukanaan vain toisen se oli jättänyt luullakseni tämän\nodottamaan ja aikonut tulla uudestaan noutamaan senkin. Se ei ollut\nkuitenkaan voinut toteuttaa aikomustaan veden kohotessa niin äkkiä,\nsillä sen päästyä toiselle rannalle, toimitettu ensimmäisen pentunsa\nturvaan ja odottaessa viimeisen naaraan pääsyä joen yli, kivet olivat\njo joutuneet niin syvälle veteen, ettei se voinut enää edes nähdä,\nmissä ne olivat.\n\n\"Tuo pieni raukka itki ja uikutti niin säälittävästi, ettei voinut\nsietää sitä. Se ei voinut päästä joen poikki, eikä sen emäkään\nsaattanut palata sen luo; ja jos se olisi jäänyt tuohon paikkaan\nkoko yöksi, olisi hiiviskelevä serva tahi pyydystelevä sakaali\nvarmasti siepannut sen suuhunsa. Lähdin kävelemään sitä kohti. Sinun\nolisi pitänyt olla kuulemassa sitä meteliä, jonka toiselle rannalle\nkokoontuneet urokset nostivat. Ne hyppivät ja narskuttelivat suuria\ntorahampaitaan ja ulvoen ilmoittivat minulle joen yli, mitä ne\ntekisivät minulle, jos vain notkistaisin karvaakaan penikan turkista.\nPikku apina säpsähti nähdessään minun lähestyvän, mutta se ei päässyt\npakenemaan mihinkään. Sen edessä oli vesi, ja takana olin minä. Niinpä\nse pysyi paikallaan; ja kun pääsin sen viereen ja kumarruin ottaakseni\nsen syliini, pieni rohkea veitikka hyppäsi selkääni, kietoi hennot\nkäsivartensa kaulaani ja painoi untuvaisen pienen päänsä poskeani\nvasten, ikäänkuin se olisi ollut minun oma penikkani. Vanha Jim Tully\nsanoi jälkeenpäin, että minä muka olen niin punainen ja pisamainen\nja ruman näköinen, että se luuli minua suureksi urokseksi, joka oli\ntullut pelastamaan sitä. Mutta olipa asianlaita kuinka tahansa, se\nteki varmasti viisaasti turvautuessaan minuun, ja päätinkin sillä\nhetkellä, että tämä paviaanin penikka on kasvatettava, jos vain\nmiehinen mies kykenee siihen. Kun joen toiselle rannalle kokoontunut\nlauma huomasi pennun selässäni ja näki minun taputtelevan sen pyöreää,\nposkeani vasten painautunutta päätä, se lakkasi huutamasta ja emä\nvikisi omituisesti, ikäänkuin se olisi tahtonut kiittää. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä koko lauma oli hävinnyt näkyvistäni jättäen minut\nkahden kesken _Jokin_ kanssa. Annoin näet heti sille sen nimen erään\nvanhan toverini kunniaksi, joka oli niin paviaanin näköinen, että häntä\nolisi voinut luulla laumastaan karanneeksi.\n\n\"Vein sen kotiini, mutta se ei halunnut koskeakaan ruokaan ja itki\nkuin lapsi koko yön. Vein sen seuraavana aamuna Jimin luo ja kerroin\nhänelle, ettei pieni mies halua syödä mitään.\n\n\"Ehkä se sen sijaan haluaa juoda, senkin pölkkypää, Jim sanoi ja nouti\nhuoneeseen emäkissan, joka oli juuri menettänyt poikasensa. Et ole\nmilloinkaan nähnyt ketään niin hyvillään kuin tuo vanha kissa oli. Se\nkehräsi kuin kahvimylly ja nuoleskeli nuoren Jokin kauttaaltaan, tämän\nimiessä imemistään, ikäänkuin se ei aikoisi milloinkaan lopettaa. —\n\n\"Sellainen oli vanhan Tullyn perhe-elämän alku, sillä hän ei halunnut\nluopua Jokista. Minä en olisi voinut pitääkään sitä luonani, koska\nminun oli pakko olla linjalla päivät pitkät.\n\n\"Tuo pieni veitikka alkoi heti kasvaa kuin rikkaruoho, ja tuskin\ntiesimmekään, kun se oli tullut täysikasvuiseksi; ja siitä kehittyi\nniin oivallinen tsakma kuin ikinä vain on ollut laumaa johtamassa.\nSanotaan paviaanilla ole van viiden miehen voimat, ja Jok todisti sen\nvarmasti todeksi.\n\n\"Kerran muuan jarrumiehen roikale suuttui vanhalle Jimille ja ajoi\nhänet karjuen asemalta. Jok sattui kuulemaan sen ja hyökkäsi tuon\nraakalaisen kimppuun. Jarrumies oli kuuden jalan neljän tuuman\npituinen Jok vain neljä jalkaa kuusi tuumaa, mutta tappelu loppui\nhyvin lyhyeen. Jok vain tarttui miehen rumilaan polvitaipeisiin ja\nheitti hänet laiturilta päälaelleen maahan. Jarrumies oli joltinenkin\nnyrkkeilijä, ja päästyään pulikoilleen hän hyökkäsi uudelleen Jokia\nkohti — mutta eipä toteuttanutkaan aikomustaan. Jok seisoi laiturin\nreunalla odottaen häntä. Se irvisteli ja näytteli yläleukansa suuria\nveitsenteräviä torahampaita ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan, joiden\nlihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Kookas jarrumies pysähtyi kuin\nnaulattuna paikalleen, ja se olikin hyvin terveellistä hänelle. Tiedät\nkai, kuinka paviaanit tappelevat?\" Red kysyi.\n\nPudistin vaieten päätäni, uskaltamatta lausua halaistua sanaa.\n\n— Se tarttuu aina vastustajaansa, olipa se ihminen, käärme tahi muu\npeto, teräksenlujilla käsivarsillaan, ystäväni selitti. Sitten se\nupottaa parin tuuman pituiset torahampaansa viholliseensa aivan juurta\nmyöten ja nykäisee taaksepäin ponnistaen samalla käsillään. Siten\nse kiskaisee irti suuria lihakappaleita. Senvuoksi onkin paviaanien\ntorahampaiden takalaita terävä. Ne eivät pure, vaan viiltävät, ja\nsellainen viilto voi olla melko pitkä.\n\n\"Tämän pienen kahahduksen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut ahdistella\nJim Tullya.\n\n\"Oli hullunkurista katsella, kuinka vanha Jim ja tuo tsakma kiintyivät\ntoisiinsa. Ellei ketään ollut läheisyydessä, Jok istui aina käsivarret\nkiedottuina vanhan Jimin ympärille. Se taputteli hänen kasvojaan ja\npäästeli hullunkurisia kukertelevia ääniä. Eikä Jok voinut sietää, että\nJim poistui hänen näkyvistään.\n\n\"Vähitellen vanha Jim teki itselleen apulaisen Jokista, joka varmasti\noli hyvä oppimaan. Alussa se veti käsirattaita koiran kanssa. Kun\nsitten vanha haukkuparka sattui tallaamaan kyykäärmeen päälle ja\nmuutti autuaammille metsästysmaille, Jok veti rattaita yksinään.\nJonkin ajan kuluttua se huomasi työntämisen vetämistä helpommaksi,\nja niinpä se sen jälkeen työntelikin rattaita kaikkien vastamäkien\npäälle tarttuen kiinni kiskoihin käsimäisillä jaloillaan ja työntäen\npitkillä käsivarsillaan kuin höyrykone. Kun sattui alamäki, Jok\nsaattoi mielissään naurahtaa ja hypätä vaunuun ajamaan kietoen\nsamalla käsivartensa Jimin ympärille, joka istui vaunun etuosassa,\npuujalkojen törröttäessä eteenpäin. Sitten Jok oppi yksinään siirtämään\nvaunun kiskoille ja nostamaan sen niiltä pois. Vielä Jim opetti sen\npumppuamaan vettä puutarhaan, lukitsemaan oven, kun he aamuisin\nlähtivät asemalle ja ojentamaan Jimille avaimen, kattamaan pöydän ja\npesemään astiat ja toimittamaan melkein kaikki muut talon askareet,\npaitsi keittämisen. Siitä vanha Jim itse huolehti.\n\n\"Sitten vähitellen Jok alkoi auttaa vanhaa Jimiä asemallakin. Jim oli\naina ollut taitava eläinten opettaja, mutta hän ei olisi milloinkaan\npäässyt sellaisiin tuloksiin, ellei Jok olisi ollut niin tavattoman\ninnokas oppimaan Aloitettiin hiilipihasta. Kun veturinkuljettaja\nhalusi sen vaihteen avaimen, joka avasi radan hiilipihalle, hänen piti\nviheltää neljästi, jolloin vanha Jim kompuroi paikalle avainta tuomaan.\nKun mies oli ottanut tarpeeksi hiiliä, hänen piti viheltää jälleen,\njolloin Jim tuli ottamaan avaimen haltuunsa. Muutamana päivänä taaskin\nveturinkuljettaja vihelsi, mutta ennenkuin Jim ehti liikahtaakaan,\nJok kiiti tiehensä kuin pyssyn luoti, otti avaimen naulasta, kiiruhti\nradalle ja ojensi sen veturinkuljettajalle niin taitavasti kuin olisi\ntehnyt sitä työtä koko ikänsä. Jimin ei sen jälkeen tarvinnut enää\nmilloinkaan vaivautua hiilipihan vuoksi.\n\n\"Ja sama oli asianlaita muihinkin töihin nähden. Asemamiehen pitää\npäivät pääksytyksin käännellä eri vipuja, antaa pysähdysmerkkejä\nja avata vaihteita. Ennen pitkää tsakma piti huolen joka vivusta,\nalkaen kotivivusta, jonka lapsikin jaksaa asettaa paikoilleen, aina\nkaukovipuun saakka, joka kääntelee melkein mailin päässä sijaitsevaa\nmerkkitankoa. Väitän olevani miehinen mies, ja minussa on parisataa\nnaulaa kiinteä lihaa, mutta kun minun piti asettaa tuo kaukomerkki,\ntäytyi minun tarttua siihen kiinni molemmin käsin ja vääntää kovasti,\nennenkuin se sulkeutui. Kuitenkin olen nähnyt tuon apinan tarttuvan\nsiihen toisella kädellään ja asettavan sen paikalleen vain rannettaan\nkiertämällä.\n\n\"Ihmiset olivat alussa hieman vihoissaan siitä, että paviaani hoiti\nmerkkiasemaa, mutta koska se ei milloinkaan erehtynyt ja koska Jim aina\npiti silmällä kaikkia sen töitä, he lakkasivat vihdoin ajattelemasta\nmitään sen pahempaa.\n\n\"Asiat pysyivät sillä kannalla lähes kolme vuotta, ja vähän kerrassaan\nJok alkoi suorittaa melkein kaikki vanhan asemamiehen työt. Se ei olisi\nvoinut pitää ukosta parempaa huolta, vaikka se olisi ollut hänen oma\npoikansa; ja luulen Jokin rakastaneenkin häntä kuin poika isäänsä.\nÄreä gahvaylainen suoasukas ja villistä laumastaan haihtunut tsakma\nrakastivat varmasti toisiaan. Jim ei milloinkaan puhunut mitään siitä,\nkoska häntä ei haluttanut puhua, eikä Jok koskaan lausunut sanaakaan,\nkoska se ei osannut; mutta kun näki heidän katselevan toisiaan, tiesi\nkyllä heti, mitä he tunsivat mielessään.\n\n\"Kun Jok teki jotakin, Jim saattoi katsella sitä tavallaan ylpeä ilme\nvanhoilla ryppyisillä kasvoillaan; ja heti kun Jok oli lopettanut\ntyönsä, se kääntyi Jimiin päin kuin lapsi, joka toivoo saavansa\nkiitosta. Jim hymyili sille, taputteli sen leveää selkää, saattoipa\njoskus sanoakin: 'Hyvin tehty, poikaseni!' Silloin tsakma ihastui niin,\nettä lopetti oitis työnsä, olipa se mitä tahansa, tuli lähemmäksi ja\nsyleili vanhaa Jimiä, niin että kylkiluut rusahtelivat. Muita se aina\nujosteli ja karttoi, mutta minulle se oli melko ystävällinen; niinkuin\nsen sieti ollaan, koska kerran juuri minä olin alkujaan tuonut sen\nherra Tullyn hyvään ja hienostavaan seuraan.\n\n\"Eräänä päivänä olin sitten parhaillaan tarkastamassa rataosuuteni\ntuonnimmaista pätkää kymmenkunnan mailin päässä Tullyn asemalta. Hidas\ntavarajuna kiivetä kolisteli vastamäkeä matkallaan Kapkaupunkiin. Bill\nDoriss oli jarrumiehenä viimeisessä vaunussa.\n\n\"'Hoi, Red!' hän huusi. 'Mene takaisin Jim Tullyn asemalle niin pian\nkuin suinkin. Kun ajoimme ohi, ukko istui vaunussaan pää kumarassa eikä\nkatsonut minuun, vaikka huusin hänelle.'\n\n\"Palasin sinne oitis, eikä minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa häneen\nymmärtääkseni koko asian. Jok oli työntänyt Jimin vaunun siimekseen.\nUkko istui kokoonlysähtäneenä tuolissaan. Hänen päänsä oli kallistunut\neteenpäin, ja käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Tsakma taasen\ntyöskenteli herkeämättä ja nopeasti tavalliseen tapaansa, kääntäen\nensin toista, sitten toista vipua, asetellen merkkejä, kääntäen\nvaihteita ja toimitellen kaikkia rautatieasemalla kysymykseen tulevia\ntehtäviä totuttuun tapaansa.\n\n\"Silloin tällöin se työnsä lomassa kiiruhti Jimin tuolin ääreen, siveli\nhänen päätään ja taputteli häntä olalle hieman levotonna, sitten odotti\nodottamistaan, että Jim kohottaisi päätään entiseen tapaansa, mutta\nvanha mies ei äännähtänyt eikä liikahtanutkaan.\n\n\"Menin hänen luokseen, ja Jok seurasi kintereilläni kumeasti\nmurahdellen. Kiersin käsivarteni Jimin ympärille ja koetin nostaa\nhänet pystyyn. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen ainakin pari päivää\nsitten, ja Jok oli aina tuonut hänet kotoaan tänne ja vienyt hänet\ntakaisin sinne ja koettanut herättää häntä ja houkutella syömään, sillä\nnäimme jälkeenpäin sen kattaneen pöydän ja latoneen Jimin lautaselle\nkaikenlaista ruokaa.\n\n\"Koskettaessani ruumista olin varmaankin tullut sysänneeksi sitä, koska\nse luiskahti tuolilta ja kaatui suoraksi vaunun lattialle, ennenkuin\nehdin tarttua siihen kiinni.\n\n\"Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Jokin pitkien sormien kiertyvän\nkaulaani, ja lensin ulos vaunusta takaperin laiturille, ikäänkuin\nolisin ollut pahainen lapsi. Sitten minut riipaistiin jaloilleni\njälleen ja pyöräytettiin ympäri, niin että jouduin silmäkkäin tsakman\nkanssa.\n\n\"Olen ollut monessa tukalassa tilanteessa, Red keskeytti kuivaten hikeä\notsaltaan, mutta en milloinkaan niin lähellä kuolemaa kuin silloin.\nSuuri tsakma luuli minun tehneen Jimille pahaa. Sen silmät hehkuivat\nvihreinä ja niissä oli murhanhalua. Se aukaisi ison suunsa paljastaen\nneljä raateluhammastaan, jotka olivat kuin valkoiset tikarit, ja alkoi\nvetää minua lähemmäksi itseään.\n\n\"Tiesin sen seuraavassa sekunnissa upottavan ne kurkkuuni ja\nriistävän minulta hengen yhdellä ainoalla hirvittävien käsivarsiensa\npeloittavalla nykäisyllä. Huusin sille silloin samalla tavalla kuin\nolisin huutanut ihmiselle:\n\n\"'Hän on kuollut, Jok, mutta minä en tehnyt sitä. Mene hänen luokseen,\npoika raukka'. Ja nyökäytin päätäni sinnepäin, missä Jim makasi.\n\n\"Ja aivan varmasti eläin ymmärsi. Sen silmien hehku sammui, ja se\npäästi minut irti. Sitten se meni vaunuun ja nosti Jimin ruumiin\nsyliinsä ja rupesi hirmuisesti nyyhkyttämään, samalla tavalla kuin jos\nvoimakas mies olisi itkenyt. Kiiruhdin rataa pitkin hakemaan apua, ja\nonnekseni tapasinkin tarkastajan seuraavalla asemalla.\n\n\"Hän otti mukaansa pari ratsupoliisia, ja kaikin kiiruhdimme takaisin\nsiihen paikkaan, mihin olin jättänyt tsakman ja Jimin.\n\n\"Kun saavuimme paikalle, Jok oli tipo tiessään, ja Jimin ruumiskin oli\nhävinnyt tietymättömiin. Tsakma oli asettanut kaikki merkit ja vaihteet\npaikoilleen, niin että kaikki oli kunnossa muutamiksi tunneiksi, ja\nse oli hävinnyt viidakkoon vieden parhaan ystävänsä käsivarsillaan\nmennessään. Vaikka panimme pari bushmannia seuraamaan sen jälkiä,\nemme koskaan nähneet merkkiäkään Jokista emmekä Jimin ruumiista.\nPiilottiko se ruumiin viidakon sydämeen vai hautasiko se sen, sitä emme\nmilloinkaan saaneet tietää.\n\n\"Tarkastaja pyysi minua rupeamaan Jimin seuraajaksi ja tarjosi minulle\nhänen talonsa asuttavaksi. En ollut kovinkaan halukas siihen, mutta\nkoska ei ketään toistakaan ollut käsillä, otin toimen vastaan, ja siitä\nlähtien olen ollut täällä.\n\n\"Koko sen vuoden asuin Jimin majassa ja nukuin hänen vuoteessaan,\nsöin hänen astioistaan ja toimitin Jimin työt, mutta en milloinkaan\nnähnyt merkkiäkään Jokista. Minusta tuntui kuitenkin aina siltä, ettei\nse ollut hyvinkään kaukana. Muutamina öinä heräsin sikeästä unestani\ntuntien vaistomaisesti, että jokin olento seisten ikkunan kaihtimen\ntakana oli tuijottanut minut hereille. Ja joskus kuun peittyessä\npilviin, kun yö oli niin pimeä, että viidakko näytti yhdeltä ainoalta\nsuunnattomalta nokimöhkäleeltä, kuului pieneltä raivaukseltani aina\nloiskinaa ja latkimista, sitten jokin tahi joku saattoi ruveta itkemään\nhyvin hiljaa ja surkeasti. Jokin elävä olento kärsi ja murehti ja\noleskeli alituisesti tuon majan läheisyydessä, mutta en milloinkaan\nnähnyt missään jälkeäkään paviaanista. Joskus ajattelin tuota\nsalaperäistä olentoa Jokiksi. Mutta joskus kuvittelin sitä joksikin\naivan muuksi, mikä oli pahinta kaikista. Aioin jo monesti luopua koko\nhommasta ja ryhtyä jälleen ratavartiaksi, mutta jostakin syystä pysyin\nvain toimessani\".\n\nRedin ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi, eikä tuossa paahtavassa\nkuumuudessa kuulunut vähään aikaan muita ääniä kuin räätälilinnun\n\"vilkaise-vilkaise-minuun\"-piipityksiä ja Redin piipun rätinää.\n\nOlin ääneti kuin kala, koska tiesin, että jos lausuisin yhden\nainoankaan sanan, koko tarina katkeaisi siihen paikkaan.\n\n— Kun Jimin kuoleman vuosipäivä oli jälleen käsissä, oli paahtavan\nkuuma ilma, Red aloitti äkkiä uudelleen. Koko maailma oli kuin kuuma,\nmärkä sieni, ja hiki valui virtanaan koko päivän. Illan suussa\nsain sähkösanoman, että suuri huvijuna sivuuttaisi tämän paikan\nhieman puolenyön jälkeen.\n\n\"Se tarkoitti sitä, että asemanhoitajan piti kovan päivätyönsä\npäätyttyä huvikseen palata takaisin asemalle järjestämään rata\nselväksi tuolle kirotulle huvijunalle samalla tavalla kuin\npikajunille. Tavallisesti asetin iltaisin vaihteen valmiiksi\nmyöhäiselle paikallisjunalle, 'Huuhkajalle', joten minun ei tarvinnut\nsormellanikaan koskea mihinkään, ennenkuin seuraavana aamuna yhdeksän\npikajunan tulolle. Annoin tuolle huvijunalle ja sen huvittelijoille,\nöitsijöille, muutamia lempinimiä, vaikka olikin niin kuuma, ettei\njaksanut kunnolleen kiroillakaan. Sitten maleksin kotiini.\n\n\"Illallisen jälkeen istuuduin kuistille. Ilma tuntui käyvän joka\nminuutti tukahduttavammaksi ja kuumemmaksi. Taivaanrannalla\nvälähtelivät salamat kuin tuliset käärmeenkielet, ja aina jonkin ajan\nkuluttua kuului jyrähdyksiäkin monien mailien päästä. Koska minun ei\ntarvinnut palata asemalle ennenkuin vasta neljän tunnin kuluttua,\nistuuduin vanhaan nojatuoliini odottamaan. — Sinun ei tarvitse\nlörpötellä näistä kertomistani asioista kenellekään\", hän sanoi äkkiä\ntiukasti.\n\nUskalsin vain murahtaa jotakin vastaukseksi.\n\n— No niin, jos kerran käsität sen, Red jatkoi pienen keskeytyksen\njälkeen odotettuaan turhaan väittelyä voin ilmoittaa sinulle muitta\nmutkitta nukkuneeni siihen tuoliin. Hänen äänensä oli kuin murhaajan,\njoka tunnustaa tappaneensa turvattoman lapsen.\n\n— Sitten näin unta, että joku pudisteli minua, ja koira vieköön, ettei\njoku ollut sitä tehnytkin, koska seuraavana päivänä olkapäässäni siinä\nkohdassa, johon oli tartuttu, oli suuria mustelmia. Katsoin kelloani.\nSe oli viisitoista minuuttia yli yhdentoista, ja asema oli ainakin\nparin mailin päässä.\n\n\"Voi minua, voi minua! Red oikein vaikeroi vielä muistellessaankin\nsitä. Millaisen sysäyksen se minulle antoikaan! Ponnahdin heti\nseisoalleni ja lähdin sitten juoksemaan pitkin rataa ehtiäkseni\najoissa perille, enkä ottanut lyhtyänikään, jota pimeällä tavallisesti\naina kannoin mukanani käärmeiden pelosta. Luulin joka hetki astuvani\nkyykäärmeen tahi kobran päälle, mutta onnekseni ei niin käynyt, ja\nsaavuin asemalle vahingoittumattomana siksi ajoissa, että oli vielä\nmuutamia minuutteja aikaa junan tuloon.\n\n\"Juuri silloin kohtasi minua se kovan onnen kolahdus, joka oli\nvainonnut minua koko päivän. Laskeuduin juuri portaita laiturilta\nalemmalle sillalle, jossa merkki- ja vaihdevivut ovat kahdessa\nrivissä, kun jalkani sattui johonkin liukkaaseen ja suomuiseen, joka\nkiemurteli ja sihisi kauhistuttavasti. Se oli tosin vaaraton, myrkytön\nmyyräkäärme, joka vaani rottaa, mutta kuinka olisin silloin voinut\ntietää sitä?\n\n\"Tuntiessani sen ruumiin ensi kosketuksen tein heti parisen metrin\npituisen hypyn pimeään ja putosin tavaravaunun rautapuskurien päälle.\nTunsin samalla reisiluuni katkeavan, ikäänkuin se olisi isketty poikki\nmoukarilla. Tuskat olivat niin ankarat, että maailma musteni silmissäni\nmuutamiksi silmänräpäyksiksi, ja kun tulin tajuihini, huomasin\nmakaavani radalla vain noin viidentoista jalan päässä vivuista.\nVälimatka olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin pituinen,\nsillä niin vähän hyötyä sen lyhyydestä oli minulle. Koetin yhä\nuudestaan päästä vipujen luo, mutta kun mieheltä on reisiluu poikki, ei\nvoi seisoa eikä ryömiä.\n\n\"Ja sitten puhkesi rajuilma, joka oli kierrellyt asemaa koko illan.\nEnsin kuului hiljaista jyrinää ja kuminaa, sitten seurasi sellainen\nräsähdys, kuin kaikki viidakon puut olisivat kaatuneet. Ja sen jälkeen\nkuulin toisen äänen; hiljaisen, mutta kauhistuttavamman kuin minkään\nukkosen jyrähdyksen. Se oli kiskojen natinaa ja merkitsi, että\nKapkaupungin huvijuna, joka oli tupaten täynnä naisia ja lapsia, oli\ntulossa. Ja vaihde oli auki!\"\n\nRed keskeytti jälleen ja kuivasi kasvonsa suurella huivilla.\n\n— Muistelin silloin Indunan pikajunan kerran syöksyneen avonaisen\nvaihteen ohi, jolloin viisikymmentä matkustajaa oli palanut kuoliaaksi,\nhän jatkoi hetkisen kuluttua. Muistin myös, että vaihdemies tuli\nhulluksi, koska hän alituisesti oli kuulevinaan kuolevien naisten\nja lasten huutoja. Toivoin tämän junan tappavan minut ensimmäiseksi\nkaikista, syöksyessään pois niiltä kiskoilta, joiden vieressä lojuin\nmaassa.\n\n\"Sitten kiskot alkoivat soida ja helistä ja parin mailin päässä\nGembokin leikkauksen kohdalla, näin kapkaupunkilaisen veturin lyhdyn\nkimaltelevan kuin tähti. Mutta se kasvoi kasvamistaan, kunnes oli\nkuun kokoinen. Sitten se kirkastui kuin aurinko muuttuen suureksi,\nliekehtiväksi silmäksi, joka leimusi yhä lähempänä. En ollut\nmilloinkaan tiennyt millaisia kärsimyksiä ihminen voi joutua kestämään,\nennenkuin maatessani siinä avutonna ja katsellessani junaan, joka\nkuljetti matkustajiaan kohti kuolemaa, vaikka minut olikin palkattu\nsuojelemaan heidän henkeään.\n\n\"Veturin lyhty vain suureni suurenemistaan, kunnes se näytti täyttävän\nkoko taivaan. En ollut milloinkaan ennen rukoillut, Red tunnusti\nhämillään, mutta silloin rukoilin. Huusin ainakin 'Hyvä Jumala!' niin\nkovasi kuin vain jaksoin.\n\n\"Sitä ei juuri voi väittää rukoukseksi, mutta me molemmat olimme\nsentään toimessa. Hän ymmärsi sen kaikissa tapauksissa, sillä\nseuraavassa silmänräpäyksessä kuulin pikajunan raiteiden vivun helinää\nja narinaa. Joku oli hakenut avaimen, joka riippui aseman päädyssä,\naukaissut vivun ja väänsi nyt tuota vaihdetta paikalleen, joka\nsiirtäisi huvijunan pikajunien raiteelle ja pelastaisi sen. Vaikka\nolikin niin kuuma, pursusi ruumiini joka huokosesta kylmää hikeä.\n\n\"Silloin juuri välähti niin kirkas salama, että näin kaiken, ikäänkuin\nesineet olisivat olleet valkohehkuista rautaa. Aivan edessäni seisoi\nJok suurilla käsijaloillaan. Sen suu oli puolittain auki, silmät\nleimusivat, ja se väänsi pikajunien vaihteen vipua, niin että sen\nkyhmyisten käsivarsien lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Ja usko\ntahi ole uskomatta, mutta aivan tsakman takana, molemmat kädet Jokin\nolkapäillä ja katsellen sitä kuin ylpeillen oppilaastaan tavalliseen\ntapaansa, seisoi vanha Jim Tully. Minun katsellessani heitä kuului\näkkiä hirmuista jyrinää ja tärinää, ja Kapkaupungin juna kiiti ohitseni\nheiluen ja tärskyen pikajunien raiteella porhaltaessaan kuudenkymmenen\nmailin nopeudella tunnissa turvallisena ja vahingoittumattomana kuin\nHerran kukkarossa.\n\n\"Sitten pimeys jälleen peitti kaiken, koskenaan ryöppysi vettä\npilvistä, ja minä vaivuin yhä synkempään pimeyteen tuntematta enää\nmitään, ennenkuin heräsin Kapkaupungin sairaalassa. Reiteni oli\nlastoissa, kaikki kustannukset oli maksettu, eikä minulla ollut muuta\ntehtävää kuin syödä ja juoda ja tulla terveeksi.\n\n\"Ratavartia oli löytänyt minut seuraavana aamuna tajutonna ja pahasti\nloukkautuneena maasta makaamasta, ja hän oli ilmoittanut minun\nkääntäneen vaihteen ja pelastaneen huvijunan, vaikka reisiluuni oli\npoikki. Yhtiö oli vähältä lahjoittaa minulle kultamitalin ja...\"\n\nRed vaikeni kesken lauseen vedellen haikuja piipustaan.\n\n— Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa, lausuin arasti.\n\nSe riitti. Red näytti äärettömästi katkeroituvan.\n\n— Miksi ihmeellä sinä, hän huusi, koko ajan väittelet ja keskeytät, kun\nmies yrittää kertoa sinulle jonkin tarinan! Minä olen väsynyt — niin,\nsir, lopen väsynyt.\n\nJa hän käveli pois majesteetillisesti ottamaan vastaan tulevaa\ntavarajunaa ja kuunnellakseen juoruja ylemmiltä uudisviljelyksiltä.\n\n\n\n\nHUNAJAA\n\n\nOli juuri sen lyhyen kasteisen hetken aika, joka viilentää paahtunutta\ntasankoa vähää ennen auringonnousua. Viidakossa huuteli pensasapina,\njonka pehmeässä kuonossa on valkoinen täplä, kuin eksynyt lapsi.\nMustaa ja valkoisen kirjava sarvilintu alkoi ennen auringonnousua\nhokea puolisolleen tavalliseen tapaansa: _\"Ole_ varovainen! _Ole_\nvarovainen!\", ja tiheiköstä perheenpää vastaili sille samoin totuttuun\ntapaansa paljoa matalammalla äänellä:\n\n\"Hyvä _on_, Ma-ari! Hyvä _on_ Ma-a-ri!\"\n\nSitten äkkiä, kuin sulatusuunin ovi olisi auennut aurinko rupesi\nliekehtimään taivaalla. Uusi päivä oli alkanut. Tuskin valo oli ehtinyt\nleimahtaa tasangolle jonka pinta oli ruskea kuin leijonan talja ja\njonka laidassa joki kiemurteli kuin hidas ruskea käärme, kun äkkiä\naukealle kentälle ilmestyi villikoira.\n\nKun tuo vaalean punakellervän värinen, verikoiran kokoinen peto,\njolla on valkoinen häntä ja pyöreät pystyt korvat, seisoi siinä\nauringonpaisteessa, ei se ollut juuri ollenkaan sen eläimen näköinen,\njonka mukaan se oli saanut nimensä. Todellisuudessa villikoira\nei olekaan mikään koira, koska sen etukäpälistä puuttuu viides\nvarvas, joka on kaikilla oikeilla koirilla, vaan se on viimeinen\nniiden susimaisten karhun kokoisten eläinten jälkeläinen, jotka\nmuutamia miljoonia vuosia takaperin ahdistelivat kirahvikameeleja ja\nsapelihammastiikereitä nykyistä maata nuoremmassa ja kuumemmassa maassa.\n\nTämä elukka, ovela, vanha uros, oli noussut varhain, kuten nälkäisen\nlauman johtajan sopiikin. Sen vainuava kuono johti sen piakkoin\npaikalle, missä maasika oli joskus kaivanut luolan marjakuusen alle.\n\nAukosta tunkeutui voimakas lämmin lemu, mikä ilmaisi jonkin muun\neläimen vuokranneen muurahaissyöjän hylätyn asunnon. Villikoira alkoi\nheti kaivaa. Mikä taliansa tasangon pyytömies ei olisi uskaltanut\nkaivautua sellaiseen luolaan, ottamatta ensin tarkan selon sen\nasukista. Luolassahan olisi saattanut vaania kuuden metrin pituinen\nkylmä kuolema kalliopythonin hahmossa tahi kirjava hyena, jonka\nleuat murskaavat reisiluun kuin sellerinvarren. Mutta afrikkalainen\nvillikoira, jolla on koko lauma tukenaan, väistää tuskin leijonaakaan.\n\nÄkkiä pitkän käytävän syvyyksistä alkoi kuulua kumeaa murinaa,\nikäänkuin olisi kihnutettu rautaa viilalla; kiiluva silmäpari alkoi\nhehkua pimeässä luolassa, ja esille auringonpaisteeseen vääntäytyi\nratteli eli niesimäyrä, joka ei pelkää mitään jaloin juoksevaa, siivin\nlentävää eikä maassa matelevaa eläintä. Kun sen pyöreä, karvaton pää,\njonka kuono on musta ja päälaki valkoinen, näyttäytyi luolan aukossa,\nviekas villikoira perääntyi vikisten ja painoi valkoisen häntänsä\nkoipiensa väliin salaten siten tulisen rohkeutensa ja houkutellakseen\nmäyrän ulos. Mutta sellainen houkuttelu ei olisi ollut tarpeenkaan,\nkoska mesimäyrä on pahimpia tappelupukareita niiden monien petojen\njoukossa, joita tasangolla elää. Sitäpaitsi tällä oli erikoinen syy,\nminkävuoksi kannatti taistella — neljä palleroista, ruskeaa penikkaa,\njotka se vasta äskettäin oli vieroittanut ja jotka tällä hetkellä\nnukkuivat pyöreäksi palloksi kääriytyneinä heinillä verhotussa\nkammiossaan syvällä marjakuusen juurten alla.\n\nMäyrän kulkiessa tai paremminkin kieriessä vihollistaan kohti, ilmestyi\ntiheiköstä kolme ruskeaa otusta katkaisten sen paluutien. Pari muuta\nliittyi lauman johtajaan, sillä villikoira on oikea rosvo, jonka\njoukkiosta aina muutamia on jossakin piileskelemässä, läheisessä\nviidakossa tahi sopivan pensaan takana. Nopeasti nuo kuusi koiraa,\njotka kaikin olivat toista vertaa painavampia kuin mäyrä, kiersivät\nsen ympärille kuolemanrenkaan ja alkoivat ryömiä kohti. Ylivoima ei\nkuitenkaan merkitse mesimäyrälle mitään. Kiinnittämättä lainkaan\nhuomiota muuhun laumaan se kieri kuin pieni tankki sitä vaalean ruskeaa\nrosvoa kohti, joka oli koettanut murtautua sen luolaan.\n\nTurvautuen rodulleen ominaiseen pirulliseen sotajuoneen koira\nlaahautui eteenpäin sivuttain mäyrää kohti yhä vikisten ja laahaten\nhäntäänsä koipiensa välissä, ikäänkuin joka hetki valmiina kiitämään\npakoon. Mutta päästyään tarpeeksi lähelle se luopui teeskennellystä\npelkuruudestaan kuin naamiosta ja hyökkäsi sivulta mäyrän kimppuun kuin\nsusi, jollainen se onkin, mutta saikin silloin kokea yllätyksen, jota\nmerkillisempää se ei ollut kertaakaan kokenut pitkän, veren tahraaman\nelämänsä aikana.\n\nVetäisten taipuisan ruumiinsa hyökkääjän otteesta samalla tavoin kuin\nmies vetää kättään taaksepäin lapasen sisässä mäyrä jätti vain poimun\nhöllää, sitkeää nahkaansa sen leukoihin. Sitten se kääntyi sellaista\nvauhtia, että näytti mahdottomalta uskoa moista sen kömpelöstä\nruumiista ja iski hämmästynyttä koiraa ensin toisella, sitten toisella\nkäpälällään. Tämän pedon kynnet, jotka ovat suuret kuin harmaalla\nkarhulla, tunkeutuivat kuin terässirpit nahan ja lihan läpi luihin\nsaakka, ennenkuin lauman johtaja verissään ja kerrankin toden perästä\nulvoen hellitti otteensa ja juoksi pakoon.\n\nSitten alkoi niin suurenmoinen ja julma taistelu, ettei edes\ntasangollakaan, kaikenlaisten eläinten taistelutanterella, oltu\nmilloinkaan nähty sen vertaista. Ei Wake, ei Grettir Väkevä, ei Gunna\nLithendiläinen eikä Shammah ole taistelleet urhoollisemmin otellessaan\nyht'aikaa monta vastaan kuin tuo pieni, taisteluissa harmaantunut\npikimusta hyökkäysvaunu sinä aamuna susikoiralaumaa vastaan.\n\nJoka taholta saarrettuna, pakotie katkaistuna, monien yht'aikaa\nahdistamana, näköjään painossa voitettuna, mutta pitäen yhä vimmatusti\npuoliaan leveä, litteä mäyrä peittyi kokonaan koirien alle, lauman\nhaavoittuneen johtajan luovuttaessa paikkansa toisille. Läpitunkematon\nnahka oli sinä päivänä pienelle taistelijalle hyväksi avuksi. Se kun\noli höllällä mutta samalla sitkeä se kesti hyökkääjien terävät hampaat\nkuin De Bracyn espanjalainen rintahaarniska Robin Hoodin nuolet.\n\nKoira toisensa perästä iski siihen hampaansa, jotka olivat\nvoimakkaammat kuin suurimmankaan tanskalaisen tahi brittiläisen\nverikoiran hampaat, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet yrittää purra\nkynnysmattoa. Mäyrä oli pieni, koirat isoja ja niitä niin monta,\nettä ne tapellessaan olivat toistensa tiellä. Ei yksikään niistä\nkuitenkaan mennyt mäyrän ulottuville kuin yhden kerran. Painaen\npyöreän, korvattoman päänsä lyhyiden etujalkojensa väliin se jakeli\nkoko laumalle iskuja, joista ainoakaan ei mennyt hukkaan. Painautuen\nlitteäksi maata vasten ja koirien kiskoessa sen nahkaa, johon hammas\nei pystynyt, se käyristyneiden etujalkojensa jännittyneiden lihaksien\nvoimalla iski kaarevat, kauheasti repivät kyntensä jokaiseen koiraan,\njoka tuli sen ulottuville, kuin teräsveitset voihin. Taistellessaan\ntuo harmaanmusta eläin yhtämittaa murisi sähisten, mikä keskeytyi\nvain siksi aikaa, kun sen julmat leuat pureutuivat kuin terässangat\nvihollisen ruumiiseen. Silloin sen terävät torahampaat toimivat kuin\nsahanterät tunkeutuen yhä syvemmälle, kunnes peto, johon ne olivat\ntarttuneet, joko kellistyi maahan tahi riistäytyi irti hirveästi\nraadeltuna. Puoli tuntia kestäneen, niin silmittömän ja raivoisan\ntaistelun jälkeen, ettei moista milloinkaan oltu nähty tasangolla,\nmäyrä oli vieläkin jaloillaan. Vaikka sen harmaa selkä olikin punaisia\ntäpliä peittonaan, ei punavärissä ollut lainkaan sen omaa verta.\nVaikka ahdistavien koirien leuat olivatkin sitä kolhineet ja iskeneet,\nväännelleet ja riuhtoneet, ei sen teräsjäntereinen ja sitkeän nahan\nsuojaama ruumis, joka oli erikoisesti luotu määrättyjen perusteiden\nmukaisesti, ollut mistään kohdasta pahasti vahingoittunut. Useimmat\nsen vastustajat olivat kuitenkin horjuneet tiehensä tahi piiloutuneet\nläheiseen viidakkoon kuollakseen siellä säädyllisesti ja yksinään\nvillinväen tapojen mukaisesti.\n\nKaksi koiraa ahdisteli vielä tuota mustanharmaata raivotappelijaa, kun\nlauman johtaja teki viimeisen yrityksensä. Maattuaan hetkisen piilossa\nakaasiapensaiden juurella sen oli onnistunut pysähdyttää verenvuoto\nmäyrän kynsien repimistä haavoista, ja nyt se palasi toimintaan\njuuri kun pienen taistelijan vihdoinkin onnistui viiltää kumpaakin\nvastustajaansa käyrillä kynsillään, jotka olivat terävät ja raatelevat\nkuin druidien sotasirpit.\n\nTurhaan ne iskivät ja repivät sen läpitunkematonta ruumista, mutta\nkun ne vihdoin hirveästi haavoittuneina horjuivat tiehensä, lauman\njohtaja hiipi mäyrän taakse, työnsi terävän kuononsa sen litteän\nruumiin alle ja väänsi niin kovasti kuin suinkin jaksoi. Mäyränruumiin\nsuojaamattomat alaosat paljastuivat silmänräpäykseksi. Silloin\nvillikoira upotti viimeisellä epätoivoisella ponnistuksella terävät\nhampaansa syvälle pienen amatsonin lihaan käyttäen julmasti hyväkseen\nensimmäistä etua, jonka eräs laumasta vihdoinkin oli saavuttanut\ntaistelussaan sitä vastaan sinä päivänä.\n\nTuntiessaan pistävien hampaiden ensimmäisen kivun haavoittunut\nmäyrä pyörähti ympäri, ponnisti käyriä sääriään ja riistäytyi irti\nkoiran otteesta saaden ammottavan haavan. Huolimatta vammastaan se\niski torahampailla varustetut leukansa kuin sankaraudat susikoiran\nvoimakkaaseen niskaan painaen sahamaiset hampaansa nahan ja lihan ja\nluiden läpi, kunnes ne tapasivat toisensa ison pedon selkäytimessä.\n\nKäheästi ulvahtaen iso koira kohottautui takajaloilleen heilahduttaen\nmäyrän korkealle ilmaan ja horjui taaksepäin heittäen henkensä jo\nennenkuin lysähti maahan.\n\nUseimmat eläimet olisivat sellaisen tappelun perästä ja saatuaan\nsellaisen haavan kaatuneet uupuneina maahan ja pian kuolleet\nverenvuotoon. Mutta mesimäyrä polveutuu sitkeästä, taistelunhaluisesta\nrodusta; niinpä ei tämäkään halunnut kuolla haavasta, joka olisi tehnyt\nlopun mistä muusta eläimestä tahansa. Kääpeltäen takaisin luolaansa se\njärjesti sairaalan sen etäisimpään nurkkaan, voidellen siellä haavaansa\nensimmäisen ja viimeisen kerran notkealla punaisella kielellään.\n\nSen puoliso tuli sinä aamuna myöhään kotiin onnistuneelta öiseltä\npyyntiretkeltä, johon oli sisältynyt kova kaivamisurakka ja sitten\nvilkkaan gerbilla-jyrsijän perheen tuhoaminen. Se huomasi heti, ettei\nkotona ollut kaikki kunnossa, koska se näki kolmen täpläisen hyeenan\nhiiviskelevän luolan suun tienoilla maahan virranneen veren paikalle\nhoukuttelemina. Vaikka hiiviskelevät pedot olivat sitä paljoa isompia\nja vaikka niiden leuat ovatkin voimakkaammat kuin minkään muun tunnetun\nnisäkkään, ne maleksivat tiehensä vaikeroiden kuin ruumiiden syöjät\nhäväistyn haudan reunalla, kun kuulivat mäyrän sähisevän murinan ja\nnäkivät sen lyhyen ja paksun ruumiin valmistautuvan hyökkäykseen.\n\nKun mesimäyrä-isän ottivat vastaan luolan pohjalta nälkäisesti\nvikisevät penikat ja uhkaavasti muriseva puoliso, se ymmärsi heti, että\nsen velvollisuutena oli siitä alkaen ravinnon hankkiminen kuudelle\nyhden asemesta, kunnes asiasta toisin määrättäisiin.\n\nKun se myöhemmin puikkelehti mimosapensaan alitse, jonka parinkymmenen\nsm:n pituiset piikit ovat kuin valkoiset tikarit, sen oksien alta alkoi\nkuulua vihaista ja kammottavaa ääntä, joka on niin täynnä kiukkua ja\nsielutonta julmuutta, että se hyydyttää ihmisen veren ja pysähdyttää\nsiihen paikkaan kiukkuisimmankin pedon — suuren käärmeen sihinää. Mutta\nmäyrälle ei tämä uhkaus merkinnyt muuta kuin aamiaiskutsua. Sen syvällä\nolevat pienet silmät leimusivat viheriöinä pensaan varjossa, kun iso\nkäärme, jonka mustassa ruumiissa oli kaksi leveää valkoista rengasta,\nkohosi vaaksa vaaksalta polulla uhkaavasti pystyyn. Sen paisuva,\nkimaltelevan musta hilkka, jonka jatkona oli sysimusta kurkku ja pää,\nilmoittivat sen kuuluvan hirveän myrkyllisten silmälasikäärmeiden\nheimoon. Nähdessään käärmeen harmaa mäyrä pysähtyi äkkiä, vaikka se\nolikin kokenut tappelija. Ja _rengaskaula_ — kuten hollantilaiset\nnimittävät eteläafrikkalaista sylkevää silmälasikäärmettä — on\ntodellakin tarpeeksi vaarallinen pysähdyttämään minkä eläimen tahansa.\nAinoastaan musta _mamba_, puukobra, ja kaukaisen Idän hirmuinen\nsilmälasikäärme voivat kilpailla vaarallisuudessa ja myrkyllisyydessä\ntämän puoltatoista metriä pitkän ruumistuneen kuoleman kanssa.\n\nMäyrä oli tuskin ehtinyt pysähtyä, ennenkuin käärme sähähti vihaisesti\ntoisen kerran laskien hilkkansa alemmaksi ja hyökkäsi salamana\nodottavaa eläintä kohti. Vajaan kahden metrin päässä se kohosi jälleen\nuhkaavasti pystyyn kiiluvin silmin, jotka välkkyivät auringonpaisteessa\nkuin mustat turmaliinit. Hieman raottaen julmaa suutaan se paljasti\nneljä uurteista myrkkyhammastaan, jotka sijaitsevat parittain sen\nyläleuan kummassakin laidassa Sitten suuri käärme äkkiä taivuttaen\nkaulaansa syöksyi mäyrää kohti pusertaen samalla ilman pois ainoasta\nkeuhkostaan ja puristaen kokoon ne lihakset, jotka peittävät sen\nlitteän pään takaosassa sijaitsevia myrkkyrauhasia. Oitis kiiti ilman\nhalki suoraan mäyrän syvällä sijaitsevia, pieniä silmiä kohti kaksi\nohutta, käyrää, vaaleankeltaista suihkua, jotka olivat todellista\nkuoleman nestettä. Mäyrä nähtävästi kuitenkin tunsi rengaskaulan\nsotatavat, sillä juuri ennenkuin nuo kuolettavat tipat tulivat perille,\nse painoi tylpän päänsä maahan ja kohotti kummallisella, melkein\ninhimillisellä liikkeellä molemmat etukäpälänsä silmilleen.\n\nKerran vielä vihaisesti sihisten käärme ruiskahdutti myrkkyään, mutta\nsuihkut eivät nytkään tehneet tehtäväänsä, vaan kuivaen pian kuumassa\nauringonpaahteessa näkyivät mäyrän turkissa pieninä keltaisina\nhiutaleina.\n\nSitten iso käärme syöksyi, tehden kuin kaksinkertaisen hyökkäyksen,\näkkiä eteenpäin ja iskien alaspäin painoi myrkkyhampaansa mäyrän\nniskaan koettaen tunkea ne syvälle merkillisellä, käärmeille\nominaisella liikkeellä, mutta sen ei onnistunut lävistää mäyrän\nsitkeää nahkaa. Kun raivoisa käärme yritti perääntyä keltaisen myrkyn\nvaluessa sen julmista suupielistä, käänsi mäyrä, joka vieläkin suojeli\nsilmiään etukäpälillään, äkkiä päätään ja tarttui salamannopeasti\nmustaan hilkkaan leuoillaan, jotka olivat lujat kuin sankaraudat\nja täynnä kiiltävän valkoisia tikareita, kaksiteräisiä miekkoja ja\npartaveitsenteräviä poskihampaita. Suuri käärme sihisi kerran vielä;\nsen äänessä oli kuvaamatonta uhkaa, sen toivottomasti iskiessä yhä\nuudestaan hampaansa mäyrän läpitunkemattomaan nahkaan, samalla kuin\nmäyrän raatelevat hampaat hitaasti tunkeutuivat nahan ja lihasten läpi\nyhä syvempään, kunnes niiden kärjet sattuivat yhteen käärmeen aivojen\njuuressa. Matelijan pitkä musta ruumis kiemurteli hirmuisesti, kunnes\näkkiä jäykistyi liikkumattomaksi. Mutta vaikka vihollinen jo olikin\ntäysin avuton, järkevä harmaa mäyrä puri huolellisesti sen turmantuojan\npään kokonaan irti ruumiista, ennenkuin se nosti pitkän raadon\nselkäänsä ja lähti palailemaan takaisin luolaansa. Useimmat tasangon\nasukkaat ovat tottuneet kulkemaan eksyttävästi ja vaatimattomasti,\nvarsinkin kun ne kuljettavat kotiinsa päivällistään, mutta mäyrä ei\ntehnyt niin. Se palasi luolaansa lyhyintä tietä ja sileintä polkua. Se\nvielä hyräilikin kulkiessaan hiljaista, sihisevää, kaakattavaa laulua\nhampaittensa lomasta. Kerran se kohtasi mustaselkäisen sakaalin, jolla\nmyös on leuoissaan suuri asevarasto teräviä, leikkaavia hampaita ja\njoka liikkuu nopeasti kuin varjo. Kun se näki riippuvan käärmeen, se\nhöristi ihmeellisiä korviaan, mutta painoi ne luimuun ja kiiti tiehensä\nkuin tuulen puuskassa, kun tukeva, mustanharmaa mäyrä kieri näkyviin.\n\nKun ilta pimeni, mäyrä meni jälleen ulos ja metsästeli viidakon\npensaiden ja puiden runkojen lomassa ja aavalla, laajalla tasangolla\nsitä riistaa, josta kuuden mäyrän henki riippui. Äkkiä tumma varjo\nkiiti halki keskiöisen sinipunaisen mustan taivaan, missä etelän tähdet\ntuikkivat kuin pienet lamput, ja pysähtyi hetkiseksi litteän mäyrän\nkohdalle, joka kohotti pyöreää päätään ja murahti sähisten. Ylhäältä\nalkoi heti kuulua sellaisia ääniä kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä,\nja varjo liukui pois. Jättiläishuuhkaja, jonka käyrä nokka on kuin\nkimalteleva veitsi ja jonka terävät kynnet ovat kuin teräskoukut,\noli ajoissa tuntenut tuon murinan. Tämäkin pimeässä vaaniva kuolema,\njoka ei pelkää juuri mitään ja jonka siipien väliä on ainakin metrin\nverran, ei halunnut iskeä kiinni mäyrään, ja napsahdutellen vihaisesti\nnokkaansa se kiiti pois hakemaan heikompaa uhria.\n\nEnnen kuun nousua, joka sulatti ja sekoitti kaikki viidakon värit\ntoisiinsa, kuten kuutamo tekee, mäyrällä ei ollut ollenkaan onnea\nmetsästysretkellään. Silloin se äkkiä kompastui kaniinin kokoiseen\nsokerirottaan, jonka nahassa on piikit karvojen asemesta. Jyrsijän\nisot, lujat etuhampaat eivät voineet mitään mäyrän aseille, vaan\nvähemmässä kuin minuutissa sen lihava ruumis oli matkalla marjakuusen\nalla piilevän nälkäisen perheen syötäväksi.\n\nNäin tätä metsästämistä kuudelle jatkui niin päivin kuin öinkin.\nSitten tuli sellainen yö, jolloin ei minkäänlaista riistaa näyttänyt\nolevan liikkeellä. Viidakon sydämessä mäyrä vain kohtasi känsäsian,\njoka teroitti käyriä gurkhien [gurkhat, hindulaisheimo Nepalissa]\nveitsien näköisiä torahampaitaan hiomalla niitä viikunapuuhun,\nja sitten tasangolla se tapasi muurahaiskävyn, matelijakaudelta\npolveutuvan nisäkkään, joka on aivan kuusenkävyn näköinen, sillä se\non kokonaan limittäisten, luisten suomujen peittämä. Kummastakaan ei\nollut ravinnoksi mäyrän perheelle, mutta muitakaan eläimiä ei ollut\nliikkeellä. Pensasmurmelit, hyppyrotat, jättiläisrotat ja kaikki muut\njyrsijät ja pienet antiloopit, jotka tavallisesti kuuluvat mäyrän\nruokalistaan, näyttivät sinä yönä kadonneen maan pinnalta kokonaan\nolemattomiin.\n\nAurinko oli jo korkealla taivaalla, kun mäyrä palasi pesälleen.\nNyt se ei hihittänyt kieriessään eteenpäin, ei edes mennyt luolaan\nkuullessaan sieltä nälkäisten pentujen vikinää, vaan kääntyi takaisin\nja lähti jälleen aukealle tasangolle. Kun se kulkea taaperteli ruskeaa,\nsurkastunutta ruohikkoa ohi pensaiden ja tiheikköjen, tapahtui jotakin\nmerkillistä. Mesikäki, tuollainen harmaa, kottaraisen kokoinen lintu,\nilmestyi äkkiä jostakin näkyviin alkaen kiihkeästi kutsuen lennellä\nmäyrän rinnalla. Mäyrä pysähtyi hetkiseksi, nelijalkainen ja lintu\ntuijottivat ääneti toisiinsa. Sitten mesilintu-opas lähti lentoon,\nmutta pysähtyi aina vähän päästä houkuttelemaan mäyrää liidellessään\nsiivet lerpallaan aivan sen edessä.\n\nHitaasti, ikäänkuin vasten tahtoaan, mäyrä alkoi seurata kutsuvaa\nlintua. Juuri silloin ponnahti aivan sen jalkojen juuresta takkuiseen\nruohoon kaivamastaan kuopasta sinertävä _duiker_, eteläafrikkalaisten\nantilooppien pienintä lajia, joka tuskin on kaniinia isompi. Se\nkorskahti kimakasti, ja sen harmaansinertävä ruumis katosi näkyvistä\npitkään, sotkuiseen heinikkoon, jonka alitse se alkoi kierrellä\nsalaisia polkujaan ja mutkitella kuin ahdistettu jänis. Huomatessaan\nantiloopin mäyrä lakkasi seuraamasta lintua ja huolimatta sen hurjista\nkutsuista lähti seuraamaan nelijalkaisen otuksen jälkiä häntä pystyssä\nja kuono maassa kuin metsäkoira. Mesikäki seurasi sitä jonkin aikaa\ntirskuttaen ja visertäen sen pään päällä, mutta liiteli vihdoin\ntiehensä, kutsuen ja katsellen taakseen lentäessään.\n\nMetsästys tuntui ensi näkemältä toivottomalta. Duiker on pienimmistä\nantiloopeista ketterin, jotavastoin mäyrän mylleröivä käynti\ntuskin sujuu ihmisen juoksua nopeammin. Mutta nyt toistui taaskin\nvanha tarina kilpikonnan ja jäniksen kilpajuoksusta. Peto seurasi\nitsepäisesti duikerin jälkiä. Vaikka antilooppi olisi hypähdellyt\nsivulle ja mutkitellut kuinka tahansa, se kuuli aina uudelleen,\nennemmin tahi myöhemmin, takaa-ajajansa sihisevän murinan, kun tämä oli\nerehtymättömällä vainullaan saanut selville takaa-ajettavansa jokaisen\nmutkan ja polvekkeen. Joskus duiker hädissään uskaltautui aukeallekin\nja haihtui näkymättömiin kuin sininen viiru ruskeaksi paahtuneen\ntasangon poikki; mutta kuten kaikkien sen heimoon kuuluvien eläinten,\ntämänkin kääpiön oli mahdoton juosta suoraan, joten se kääntyi aina\ntakaisin päästessään jonkin tuntemansa alueen rajalle, sallien siten\nmäyrän oikaista mutkat ja halkaista ympyrät, joita se yhä teki.\n\nVähitellen mäyrän pahaenteinen, väsymätön vauhti alkoi uuvuttaa\nantilooppia, kunnes pikku pukki vihdoin kuumuuden uuvuttamana\nja huomatessaan paon mahdottomaksi ryhtyi vastarintaan juuri\nsaman marjakuusen juurella, jonka juurten välissä mäyrän luolan\nsisäänkäytävän suu oli. Sen neulamaiset sarvet ja pienten terävien\nkavioiden iskut eivät voineet mitään mäyrän kynsien puristukselle\neivätkä sen hirmuisten hampaiden peloittavalle otteelle, vaan hetkistä\nmyöhemmin pesässä odottavat nälkäiset pennut tervehtivät iloisesti\nmuristen sen lihavaa ruumista. Kun puoliso ja lapset olivat syöneet\nkyllikseen, iso mäyrä pisti tähteet poskeensa ja kiertyen käppyrään\nnukkui kellon ympäri.\n\nSeuraavana yönä se oli onnekkaampi ja sattui tapaamaan maaoravalauman.\nLopettaessaan kaivamisensa se oli surmannut ne kaikki kooten muonaa\nnälkäiselle perheelleen ainakin niin pitkäksi ajaksi, kunnes rouva\nMäyrä jälleen kykenisi omalta osaltaan hankkimaan ruokaa.\n\nSitten tuli iltapäivä, jolloin mäyrä lähti vaeltamaan tavallista\naikaisemmin jättäen luolaan hyvin ruokitun perheensä. Akaasiasta\npyrähti jälleen äkkiä sen kohdalle mesikäki. Satojatuhansia vuosia\ntakaperin oli jokin tämän harmaan linnun esivanhemmista keksinyt\ntaikasanan, jonka vaikutuksesta harmaa peto tänään samosi sen perässä\ntasangon poikki vastaten omituisella raksuttavalla murinallaan linnun\nkiihkeihin kutsuihin. Ruskean tasangon poikki, pitkin sakeaa pensaikkoa\nkasvavaa kuilua ja suoraan tiheän viidakon halki vievää polkua lintu\nopasti mäyrää, ja tämä seurasi sitä.\n\nKilometrikaupalla nuo merkilliset liittolaiset matkasivat yhdessä,\nkunnes jonkin matkan päästä alkoi häämöttää korkea _krantsi_, kuten\nbuurit nimittävät sellaisia harmaita kallioita, joita kohoaa siellä\ntäällä tasangolla. Kutsuva lintu lensi suoraan sen rapautunutta\nseinämää kohti, jossa noin viidentoista metrin korkeudella maasta parvi\nviidakon raivoisia, mustia mehiläisiä kuhisi kallionhalkeaman suulla.\nLintu toisti vielä kerran kutsunsa, saman, joka oli houkutellut pedon\nkilometrejä laajan tasangon poikki ja viidakon halki paikalle, jossa\noli tuota villinväen nestemäistä, kullankeltaista herkkua, hunajaa.\nSamaa kuin kissanminttu on kissansukuisille eläimille, samaa on hunaja\nmäyrälle; niinpä se onkin sellainen syötti, sellainen kiihkeästi\nhimoittu herkku, että ne sen vuoksi uhmaavat millaista vaaraa tahansa.\n\nMäyrä kiiruhti eteenpäin kalliota kohti sihisten kuin teekattila ja\nkaakattaen kuin kana, ja sen edellä harmaa lintu räpytteli kiihkeästi\nsiipiään ikäänkuin yllyttäen sitä kovempaan vauhtiin pitkän matkan\nlopputaipaleella.\n\nOn olemassa ainoastaan muutamia eläimiä, jotka uskaltavat uhmata\nvillimehiläisparven lukemattomia pistoja. Mesimäyrä on niitä harvoja.\n\nTarttuen vuoroin kummallakin tukevalla käpälällään kallion halkeamiin\nmäyrä alkoi rohkeasti kiivetä suorastaan vetäen itseään ylöspäin\nmelkein kohtisuoraa kallionseinämää, kunnes se vihdoin pääsi seinämästä\naukeavan rotkon suulle pienelle pengermälle, josta jyrkkä polku vietti\nalaspäin upoten näkymättömiin pensaiden ja köynnösten joukkoon. Kuuden,\nseitsemän metrin päässä ylempänä ammotti hunajaa täynnä oleva halkeama,\nsen ponnistusten päämäärä.\n\nJuuri kun sen piti harpata penkereen laidan yli, kuului\nsyvemmältä rotkosta vihaista ulvontaa, ja näkyviin ilmestyi äkkiä\neteläafrikkalaisen ilveksen vihainen pää. Hetkisen ilveksen\nkarviaismarjanviheriät silmät tuijottivat leimuten mäyrän silmiin,\njotka välkkyivät kuin musta lasi auringonpaisteessa. Sitten\nsuuren kissan tiilenpunainen ruumis ponnahti eteenpäin. Toisella\nteräväkyntisellä etukäpälällään se lyödä sivalsi mäyrää. Äkillinen\nhyökkäys irroitti mäyrän täpärän otteen kalliosta, niin että se\nalkoi vieriä jyrkännettä alas. Mutta pudotessaankin se iski toisen\netukäpälänsä kaikki viisi käyrää kynttä syvälle ilveksen pehmoiseen\nnahkaan kiskaisten samalla kaikin voimin. Koska punainen kissa oli\nviime lyönnillään menettänyt tasapainonsa, sekin horjahti penkereeltä,\nja raivokkaasti muristen sen oli pakko seurata mäyrää. Molemmat\nputosivat melkein pystysuoraan alas kallioille.\n\nPainaen pyöreän päänsä turvaan etukäpäliensä väliin mäyrä kiertyi\nkokoon palloksi, ja vaikka se putosikin kovalle kalliolle, ei sen\nsitkeäluiseen, paksunahkaiseen ruumiiseen tullut pienintäkään vammaa.\nSilmänräpäyksessä se taas oli pystyssä lyhyillä jaloillaan sihisten ja\nkaakattaen raivosta.\n\nIlves oli heimonsa eläinten nopeaan tapaan suoristautunut ilmassa ja\npudonnut kevyesti jaloilleen kuin teräsjousille. Se ei kuitenkaan enää\nhalunnut käydä toiseen \"erään\" mustanharmaan tappelupukarin kanssa,\nvaan hävisi pensaikkoon kuin punainen viiru mäyrän kieriessä sitä kohti\nmuristen sotahuutoaan.\n\nMäyrä oli juuri lähtemässä kulkemaan ilveksen jälkiä, kun sen\nyläpuolelta alkoi jälleen kuulua mesikäen huutoa. Lentää rapistellen\nalemmaksi, kunnes oli vain metrin päässä mäyrän tylpästä kuonosta,\nharmaa lintu alkoi houkutella sitä takaisin kallioille niin kiihkeästi,\nettei moista voinut vastustaa.\n\nKuullessaan linnun äänen pieni tappelupukari näytti kokonaan unohtavan\nilveksen raa'an käyttäytymisen. Muristen ja kitisten kuin herätyskello\nse kerran vielä kiskoi itsensä pelkillä voimillaan kallion kuvetta\nylös. Tällä kertaa se ei pysähtynyt, ennenkuin pääsi sen halkeaman\nsuulle, joka oli ahdettu täyteen kiinteitä vahakakkurivejä, jotka\nolivat täynnä tuhannen tuhansista kukista koottua kullankeltaista\nhunajaa.\n\nKun mustanharmaa peto käydä kääpelsi pieneen luolaan, josta kuului\nmiljoonien siipien sirinää ja mustien aaltojen surinaa, sotaiset\nmehiläiset hyökkäsivät pistimet sojossa sen kimppuun. Tuo raivostunut\nparvi olisi tappanut melkein minkä muun eläimen tahansa siihen\npaikkaan, mutta oivallisesti varustautunut mäyrä ei näyttänyt\nhuomaavankaan niitä.\n\nOjentaen ensin toisen, sitten toisen käpälänsä se raastoi irti\nkasoittain vahakakkuja ja ahmi tyytyväisyydestä kaakattaen kupunsa\ntäyteen hunajaa, mehiläisiä, vahaa ja toukkia heittäen tähteet alas\nkallioille.\n\nJuuri sitä hetkeä mesikäki oli odottanutkin. Visertäen äänekkäästi\nihastuksissaan se iski kiinni hautomakennoihin, jotka olivat täynnä\nihania, lihavia, valkoisia toukkia, joista oli määrä kehittyä\ntyömehiläisiä, kuhnureita ja kuningattaria, ja ahmi ne kupuunsa, koska\nne olivat sen osa ryöstösaaliista tässä uskaliaassa yrityksessä,\njoka oli tehty yksissä tuumin mäyrän kanssa. Sen juhlimista eivät\nperhehuolet häirinneet sen enempää kuin eurooppalaista käkeä tai\namerikkalaista lehmälintua. Jo monta viikkoa sitten se oli sijoittanut\nviisi täplikästä munaansa viiteen eri pesään, toisten lintujen\nhaudottaviksi, jotka saivat ilmaiseksi ruokkia ja kasvattaa sen\npoikaset, jotta se itse saattoi viettää päivänsä vapaana ja etsiä\nmehiläispesiä ja, löydettyään sellaisen, houkutella joko mäyrän tahi\nihmisen tutkimaan sen löytöä ja luovuttamaan sille toukat.\n\nAurinko oli jo painumassa mailleen, kun nelijalkainen ja lintu jakoivat\nkeskenään viimeisen hunajakakkupalasen ja hävitetyn parven viimeisen\ntoukan. Sitten mesikäki lensi laiskasti lähimmän puun latvaan ja\nlivertäen vielä kerran liiteli tiehensä, mäyrän turkki tahmeana, mutta\nvatsa täpö täynnä ja tämän tästä tyytyväisenä murahdellen palaillessa\npitkää tietään takaisin marjakuusen juurten alla sijaitsevaan luolaansa.\n\n\n\n\nKARSIKKOPUU\n\n\nHarvoilla valkoisilla miehillä on milloinkaan ollut karsikkopuuta.\nMutta Red Bennis Circle T:stä on niitä harvoja. Kun luoteiset\ncree-intiaanit haluavat kunnioittaa suurta päällikköä tahi rohkeaa\ntekoa, he kiipeävät pisimpään mäntyyn, minkä löytävät, ja karsivat\nsen oksat jättäen ainoastaan latvaan pienen vihreän tupsun. Sellainen\nkarsikkopuu saattaa säilyä muistomerkkinä vuosisatoja.\n\nKolmivarpainen karhu, muuan parlamentin jäsen sekä kääntöpääveitsi\naiheuttivat yhdessä sen, että sellainen kunnia tuli Redin osaksi.\n\nSiellä, missä Kalliovuorten tyvikukkulat kuvastuvat korkeina sinoberin,\nindigon ja viheriän värisinä kumpuina taivaanrantaa vastaan ja missä\nkuitenkin valkoiset huiput kohoavat korkealla kuin joutsenet, niiden\ntakana sijaitsee Circle T-karjakartano. Siellä Red Bennis paimensi\nkarjaa henkensä elatukseksi. Muistettiin vielä se aika, jolloin häntä\nkaikkialla Meksikon rajan tienoilla ylistettiin siitä ilmiömäisestä\nnopeudesta, jolla hän vetäisi esiin revolverinsa vasemmalta kupeeltaan,\nminkä moni ilkeä mies oli saanut kokea. He heittivät kuitenkin henkensä\nheti sen huomion tehtyään, joten siitä tiedosta ei ollut heille\nvähintäkään hyötyä. Circle T:ssä Red sentään oli luopunut sotaisista\ntavoistaan, vaikka revolverin kotelo vieläkin riippui hänen kupeellaan.\nMutta kun mies on parhaimmillaan ja kun hänellä on sulan kuparin\nvärinen tukka ja leimuavat punaisenruskeat silmät, on viisainta, ettei\npane häntä liian kovalle koetukselle. Silas N. Butterick, parlamentin\njäsen, tuli sen asian tuntemaan.\n\nMr Butterick oli sen englantilaisen yhtiön varajohtaja, joka omisti\nCircle T:n, ja oli nyt saapunut tarkastamaan karjakartanoa.\n\nTulonsa jälkeisenä aamuna kookkaan isännöitsijän Sandy Stewartin\nlaittaessa tilikirjojaan valmiiksi tarkastettaviksi mr Butterick\nmaleksi karjakartanon satulavajaan. Hän kiinnitti huomionsa sen\nperimmäisessä nurkassa istuvaan, punatukkaiseen, kuluneeseen\nflanellipaitaan ja kuluneisiin sinisiin mekkohousuihin pukeutuneeseen\nnuoreen mieheen, joka koetti kiilloittaa kuluneita saappaitaan,\nvihellellen samalla surullisesti. Tästä johtui varajohtajan mieleen,\nettä hänen omat jalkineensa olivat suuresti kiilloituksen tarpeessa.\nHän istuutui raskaasti lähimmälle tuolille ja nosti paksun jalkansa\nmaassa lojuvalle laatikolle.\n\n— Kuulkaahan, hyvä mies! hän huudahti. Red herkesi viheltämästä.\n\n— Puhutteko minulle?\n\n— Puhun, mr Butterick vastasi. Tarvitsen hieman apuanne.\n\nNuori lehmäpaimen tuli musterasia toisessa ja harja toisessa kädessään.\n\n— Kiilloittakaa kenkiäni hieman, olkaa niin hyvä,\n\nCircle Tryhtiön varajohtaja käski. Nuori mies katsoi häneen hetkisen.\n\n— Tahdotteko, että kiillottaisin kenkänne? hän kysyi lempeästi.\n\n— Tahdon! mr Butterick vastasi äreästi. Ja pyydän myös tekemään sen\nnopeasti.\n\nVastaamatta sanaakaan Red polvistui, pisti harjansa rasiaan ja\nosoittautui sangen taitavaksi kengänkiilloittajaksi. Kun työ oli tehty,\nmr Butterick nousi seisoalleen, työnsi välkkyvät kenkänsä kauemmaksi ja\nkatseli niitä hyväksyvästi.\n\n— Erittäin hyvin, erittäin hyvin, hän huomautti ja pisti kätensä\ntaskuun kaivaen sieltä Redille kirkkaan neljännesdollarin rahan.\nNuori mies otti sen vastaan puhumatta sanaakaan ja istuutui samalle\ntuolille, jolta brittiläinen ylimys oli juuri noussut, ja asetti toisen\nsaapasjalkansa laatikolle.\n\n— Kuulkaahan nyt, hyvä mies, hän iloisesti huomautti, kun mr Butterick\nlähti maleksimaan tiehensä, kiilloittakaa tuo.\n\n— Mitä tarkoitatte? Circle T:n varajohtaja jyrähdytti vaikuttavimmalla\ntavallaan.\n\n— Juuri sitä, mitä sanoin, Red vastasi huolettomasti. Kiilloittakaa\nsaappaani ja tehkää se kirotun nopeasti!\n\nJa kun hän äkkiä heilahdutti oikeaa kättään, lepäsi 45-kaliberin\nrevolveri hänen polvellaan, ja sen piippu suuntautui suoraan mr\nButterickin ohimoa kohti.\n\nKäsityksensä Lännestä tämä ylimys oli suurimmaksi osaksi koonnut\nsynnyinmaassaan näkemistään elokuvista, ja nyt hän totesi joutuneensa\nauttamattomasti vastakkain tuollaisen murhamiehen kanssa, joiden\nepätoivontekoja hän usein oli katsellut valkoisella kankaalla.\n\nPuhumatta sanaakaan hän polvistui, murahtaen jotakin, lattialle ja\nuurasti seuraavat kymmenen minuuttia hirmuisesti nuorukaisen taitavien\nneuvojen ja ohjeiden mukaisesti. Kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi,\nhänen kauluksensa oli muuttunut jälleen pehmeäksi, hiki virtasi pitkin\nhänen kasvojaan ja hän itse oli hervoton ja vapisi, mutta Redin\nsaappaat loistivat kuin kuvastimet.\n\n— Niin juuri, tämä \"olio\" huomautti mr Butterickin noustessa lattialta.\nErittäin hyvin tehty, todellakin, hyvä mies. Tässä on vähän teille.\nVarokaa hävittämästä sitä.\n\nJa hän ojensi englantilaiselle saman kiiltävän rahan, jonka äsken oli\ntältä saanut.\n\nCircle T:n varajohtaja horjui heikkona ovesta pihalle, mutta Red\nmaleksi karjakartanon konttoriin, jossa Sandy sadatteli kirjojensa\nääressä.\n\n— Tahdon palkkani, Red sanoi äkkiä.\n\n— Mitä helkkarin puhetta tuo on? Sandy murahti. Ensin minun pitää\ntarkastaa näihin kirjoihin merkityt summat, jotka yhteensä kohoavat\nainakin miljardiin dollariin, ja nyt tahtoo paras mieheni palkkansa.\nMikä sinua vaivaa?\n\n— No niin, yksi tämän kartanon omistajista on kiilloittanut saappaani,\njoten minun pitää luullakseni lähteä nyt tieheni.\n\nJa hän selitti tapahtuman muutamilla lyhyillä, äreillä lauseilla. Sandy\nkuunteli ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.\n\n— Et saa mitään palkkaa täältä, kuuletko! hän sanoi päättävästi.\nCree-intiaanit, Saanak ja Nunku, ovat tuolla pihalla koirineen. He\ntahtovat eväitä lähteäkseen ajamaan vanhaa Kolmivarvasta. Sinä lähdet\nheidän mukaansa. Karjanomistajien liitto on luvannut tuhannen dollarin\npalkinnon sen kirotun karhun tappamisesta. Sinä et kyllä kykene\nsiihen, mutta se vie sinut pois isännän näkyvistä hänen vierailunsa\nloppuajaksi. Painu nyt matkoihisi, ja jos vain kuulen sinun vielä\ntehneen tällaisia tyhmiä kepposia, potkin kyllä ne halut pois sinusta\nrevolveristasi huolimatta.\n\nOn huomattava, että harmaakarhu on suurin, vihaisin ja viisain kaikista\nPohjois-Amerikan pedoista. Se on samalla tavattoman epäluuloinen ja\nhyvin petollinen. Se saattaa painaa yli kolme ja puolisataa kiloa, olla\nlautasiltaan metrin ja neljänneksen korkuinen ja hyvinkin kolme metriä,\nkun se kohoaa pystyyn iskeäkseen heimonsa tavallisen musertavan iskun.\nSe voi kuitenkin puikkelehtia tiheän viidakon läpi äänettömästi, sotkea\njäljiltään kymmenen miestä metsässä hehtaarin alalla ja juosta koko\npäivän epätasaisessa maastossa nopeammin kuin hevonen laukkaa.\n\nKerran miespolvessa tahi niille main vanha yksinäinen uroskarhu rupeaa\nkaatamaan karjaa. Kun niin käy, siitä tulee niin paha peto, etteivät\nkarjanomistajat tiedä pahempaa. Kolmivarvas oli juuri sellainen.\nKymmenen vuoden aikana se oli alueella, joka oli ainakin puolentoista\nsadan kilometrin pituinen ja joka käsittää Luoteis-Amerikan jylhimpiä\nja vaikeapääsyisimpiä seutuja, tappanut keskimäärin sonnin viikossa.\nMetsästäjät sekä satimilla ja myrkyllä pyytäjät olivat turhaan\nväijyneet sen henkeä. Kerran siltä oli jäänyt rautoihin varvas,\njonka menettämisestä se oli saanut nimensä. Sen päivän perästä se\nei milloinkaan enää palannut haaskalle, joten sen onnistui välttää\nsekä raudat että strykniini, jotka usein vievät hengen henkipatolta\nkarhulta. Luonnon oikusta se ei ollut harmaa, kuten muu sukunsa, vaan\nmusta kuin musta karhu.\n\nJuuri tätä petoa, jonka päästä oli luvattu tuhannen dollarin palkinto\nja jonka peloittava maine oli kantautunut Alaskaan saakka, nuo\npohjoisesta kotoisin olevat intiaanit olivat tulleet ajamaan heimonsa\nparhaat karhukoirat mukanaan.\n\nRed ei vastannut sanaakaan Sandyn ehdotukseen, kiiruhti vain asuntoonsa\nvalmistautuakseen matkaan, sulloi muutamia esineitä selkäreppuunsa,\nsieppasi huopapeitteen, pyssyn ja ammusvyön mukaansa ja liittyi\nhetkisen kuluttua metsästäjiin, jotka juuri olivat lähtemässä\naitauksesta. Intiaanit ja heidän koiransa olivat paimenen vanhoja\nystäviä, sillä hän oli metsästellyt heidän kanssaan sellaisina aikoina,\njolloin karjakartanossa oli vähän työtä.\n\n— Päivää, Saanak — päivää, Nunku, Red sanoi ystävällisesti tavatessaan\nintiaanit portilla. Lähden mukaanne katsomaan, etteivät karhut syö\nteitä suuhunsa. Älkää siis mukisko vastaan!\n\nMetsästäjien vakavat, vaskenväriset kasvot vetäytyivät äkkiä iloiseen\nhymyyn.\n\n— Vai niin! he murahtivat yhteen ääneen, mikä oli paljon sanottu, sillä\ncree-intiaanit ovat hyvin vaiteliaita.\n\nKumpikin koira seisoi hiljaa isäntänsä takana. Saanakin koira oli\npohjoisgrönlantilainen ja nimeltään Nodu, joka creenkielessä merkitsee\npahaahenkeä. Mutta sen ulkomuoto ei vastannut lainkaan sen nimeä. Sillä\noli suurenmoisen paksu, valkoinen turkki, jonka selkäkarvat olivat\nainakin parinkymmenen senttimetrin pituiset ja hieman punertavat, ja\nvalkoisen, sulkamaisen hännän karvat vieläkin pitemmät. Se painoi\nlähes kolmekymentäviisi kiloa, sillä oli avoin naama, musta kuono- ja\nruskeat silmät, ja kun se heristi korviaan ja näytti irvistäen punaista\nkieltään, se muuttui vastustamattomasti inhimillisen näköiseksi. Mutta\njoutuessaan tekemisiin eläinten kanssa se oli täydellisesti nimensä\nkaima. Se oli voittanut kovissa tappeluissa kaikkiin rotuihin kuuluvat\nkoirat, joita pohjoisessa asuvat intiaanit ja eskimot käyttävät,\njotapaitsi se tunnettiin parhaimmaksi karhukoiraksi napapiirin\neteläpuolella.\n\nToinen koira, Yed, oli aitoalaskalainen harmaa piski, jonka\noljenväriset silmät olivat kuin vaaleaa tulta, perintöä\nsusi-esi-isiltä. Se oli julma, voimakas, hiljainen peto, jolla oli\npitkät jalat, tanakka ruumis ja suuri pää. Sen paksukarvainen niska,\npystyt korvat ja sulkamainen häntä ovat ominaisia susikoirille, jotka\novat tehneet elämisen mahdolliseksi kaukana pohjoisessa asuville\nihmisille. Vaikka Yed olikin paljoa vihaisemman näköinen kuin Nodu,\njälkimmäinen oli sentään huolimatta ystävällisestä naamastaan ja\nsäyseästä olemuksestaan sen tunnustettu herra.\n\nRed oli molempien koirien suosikki. Nodu näytti irvistäen\npunaista kieltään ja tuli häntäänsä heiluttaen niin lähelle kuin\npohjoisgrönlantilainen koira yleensä voi tulla, eikä piskikään\nmurissut, mikä on suuri ystävyydenosoitus sen äreään rotuun kuuluvien\notusten taholta.\n\nJuuri kun metsästäjät katosivat näkyvistä kukkuloiden taakse, hyökkäsi\nvarajohtaja Butterick kalpeana ja vavisten Sandyn konttoriin syyttämään\nRediä, mutta vanha skotlantilainen ehti ennen häntä.\n\n— Älkää puhuko sanaakaan, hän sanoi parhaimmalla skotlantilaisella\nkorostuksellaan kohottaen kättään, joka oli hieman pienempi liikkiötä.\nOlen jo kuullut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään, mr Butterick,\nja karkoitin heti tuon nuoren roikaleen koko karjakartanosta. Täällä ei\nkukaan saa pistolilla uhaten pakottaa isäntiä kenkiä kiilloittamaan.\n\nJa Sandy katseli raivostunutta ylimystä parin metrin korkeudelta\ntietoisena oikeudenmukaisuudestaan.\n\nKun pieni seurue ratsasti hämärään, vyöryi sumuverho heitä kohti\nalhaalla virtaavasta joesta vedenviheriöinä, tummuneeseen hopeaan ja\nkirkkaan punasinervään vivahtelevina röykkiöinä. Sitten alkoi läntisen\ntaivaan sulan kullan yläpuolelta tuikkia äkkiä pieni, kellertävä tähti.\nSuuret puut kohosivat korkeina kuin kirkon pylväät.\n\nHeidän ratsastaessaan joen poikki kaalamon kohdalta pimeys tulvi heidän\nympärilleen kuin musta nousuvesi ja tummansininen taivas näytti tulevan\nniin lähelle, että melkein luuli sen hipovan puiden oksia, joihin oli\ntakertunut tuikkivia tähtiä.\n\nKaukana kukkuloiden rinteillä he ratsastivat naapurikarjakartanon\nlaidunrajan poikki juuri kun tuhannet lampaat alkoivat kulkea\nmakuualueelle kuin valkoiset varjot. Pari koiraa laukkasi lähemmäksi\nkatsomaan matkamiehiä päästäen kumean murinan huomatessaan Nodun\nja Yedin. Ne olivat vanhoja englantilaisia lammaskoiria, suuria,\nhännättömiä, karhumaisia eläimiä, joilla on tuuhea turkki ja\nymmärtäväiset silmät. Ne olivat niin raskaita ja voimakkaita, että vain\nharvat koirat olisivat uskaltaneet ruveta niitä vastustamaan. Mutta\nkaukaisen pohjolan uroot suhtautuivat tulijoihin niin halveksivasti,\nettä se vaikutti, ja lammaskoirat perääntyivät sallien toisten mennä\nohitseen. Nodu irvisteli iloisesti, ja Yed oli yhtä vakava ja kuin\nennenkin juostessaan niiden ohi parantamatta vauhtiaan.\n\nSiksi yöksi metsästäjät asettuivat leiriin laajalle pengermälle\nsyvään rotkoon. Kun nuotion rätisevät liekit leimahtivat korkealle,\nkuului kallioiden lomasta metsäsuden vaikeroivaa, uhkaavaa ulvontaa.\nKuullessaan sen alkoivat seipääseen kiinnitetyt hevoset korskahdella,\nja koirat heräsivät unestaan ja tuijottivat korvat pystyssä pimeään,\nkunnes verenhimoiset petojen äänet lakkasivat kuulumasta.\n\nPieni joukko taivalsi nopeasti kolme päivää, kauas halki outojen,\nkarujen tienoiden. Korkeat kalliot, syvät kuilut ja jylhät louhikot\nvuorottelivat peloittavina sokkeloina. Huippujen, solien ja tiheiden\nviidakkojen yllä oli kuin ilmassa uhkaavan vaaran tuntua, mutta\nmustasta henkipatosta itsestään, jota he olivat lähteneet etsimään,\nhe eivät nähneet jälkeäkään. He ratsastivat pienen kuohuvan virran\npoikki, jonka vedet ryöppysivät hirmuista vauhtia jyrkännettä alas kuin\nestääkseen heitä pääsemästä etemmäksi. Intiaanit olivat ajatelleet\npysähtyä sen toiselle rannalle. Heidän pannessaan leiriä kuntoon lähti\nRed koirineen maleksimaan kauemmaksi virran rannalta jättäen pyssynsä,\nreppunsa ja raskaan vyönsä sinne.\n\nIlmassa oli pakkasen tuntua, puiden lehdet olivat jo alkaneet\nkellastua. Jokivarsilla olivat mustien pajujen lehdet jo käyneet\nvaaleankeltaisiksi ja niiden kalvo oli heikosti punertava.\nKoivut olivat ruosteenruskeita ja suklaanvärisiä, siellä täällä\nhunajankeltaisia täpliä. Niiden takana kasvavat haavat olivat heleän\nkeltaisia ja kimaltelivat kuin kulta syyskuun ilmassa, kun taas\nvaahteranlehdet olivat päältä karmiinin, alta räikeän punaiset.\nOrjantappurapensaatkin loistelivat viidakoissa punaisina läiskinä.\n\nKun nuori karjapaimen käveli yhä etemmäksi virran rannalta ihaillen\nedessään leviävää väriloistoa, hän huomasi äkkiä vuoren rinteessä parin\nkolmen metrin syvyisen kuopan, josta jokin suuri peto oli kaivanut\nesille kokonaisen lauman hopeanharmaita murmelin sukuisia jyrsijöitä,\njotka ovat toista vertaa isompia kuin Idässä elävät murmelit.\nVeripilkut, pitkien kynsien jäljet savessa ja siellä täällä näkyvät\nharmaat karvatukot osoittivat, missä pelästyneet eläimet oli siepattu\nkiinni niiden yrittäessä kiivetä kuopan laitoja pitkin ylös. Kaikkialla\npehmeässä sorassa oli kuin leveän, paljaan ihmisjalan jälkiä, jotka\nsuippenivat kantapään kohdalta ja joissa jalkapohjan keskustaa\nosoitti nahkapoimun painama uurre. Nähdessään ne Red säpsähti. Nuo\nolivat karhun jälkiä, ja suippo kantapää on erikoisesti harmaankarhun\ntunnusmerkki.\n\nRedin tuijottaessa jälkiin aivan hänen edessään oleva paksu, musta\nkanto liikahti osoittautuen suureksi, muurahaiskeon vieressä seisovaksi\nkarhuksi. Kun kookas peto kääntyi päin, Red huomasi, sydämensä äkkiä\nnoustessa kurkkuun, että pedon vasemmasta etukäpälästä puuttui yksi\nkynsi. Hän kirosi hiljaa itsekseen:\n\n— Tuhat dollaria, eikä minulla ole pyssyä mukanani!\n\nKolmivarvas teki silloin puolestaan lopun sen enemmistä valituksista.\nMutta se ei livahtanut nopeasti kuin varjo läheisimpään tiheikköön,\nvaan laskeutui äkkiä nelinkontin ja hyökkäsi ärjähtäen Redin kimppuun\nkuin lumivyöry. Se karjui kuin leijona tullessaan kohti pää ojossa ja\nkorvat luimussa ja purra louskutti hampaitaan, niin että vaahtopallot\nlentelivät suupielistä silmien kiiluessa murhanhimosta kuin harmaa\nteräs.\n\nRed kääntyi ja lähti juoksemaan henkensä edestä, mutta samassa karhu\noli hänen kintereillään. Vain harmaankarhun merkillinen hyökkäystapa\npelasti sinä päivänä nuoren paimenen hengen. Hyökkäävä harmaakarhu\nluottaa etukäpäliensä hirveiden kynsien musertaviin iskuihin ja\nturvautuu hampaisiinsa vasta sitten, kun ahdistettava on maassa.\nKolmivarvas siis perääntyi ja suuntasi Rediin iskun, joka olisi\ntappanut härän. Kuitenkin se silmänräpäyksen murto-osa, joka kului\npedon varustautuessa iskemään, sai iskun jäämään tuuman verran liian\nlyhyeksi osuakseen mieheen. Syöksyen eteenpäin epätoivoisesti Red\nsaavutti pienen etumatkan. Mutta vauhdin ollessa kovimmillaan hänen\njalkansa tarttui puun juureen, ja hän kaatui suulleen maahan, juuri\nkun karhu oli saavuttamaisillaan hänet jälleen. Kääntyen selälleen\nRed veti polvensa koukkuun ja puristi kätensä nyrkkiin odottaen joka\nhetki tuntevansa pedon käyrien kynsien tunkeutuvan hänen lihaansa. Kun\nkarhu jo oli kita ammollaan hänen yläpuolellaan ja pelastus näytti\nmahdottomalta, oli apu samassa lähellä.\n\nHarjaantuneina monissa taisteluissa valkoisten jääkarhujen kanssa\npohjolassa koirat olivat ponnahtaneet sivulle harmaankarhun hyökätessä\nja sitten syöksyneet sen kimppuun sivulta. Valkoinen, irvistelevä\nNodu oli joutunut aivan raivoon. Sen mustanpuhuvat huulet vetäytyivät\nsyrjään terävien, valkoisten hampaiden tieltä, suippo kuono oli\nkiukusta rypyssä, silmät leimusivat taisteluintoa, josta se oli\nsaanut nimensä. Päästäen murahduksen, joka ilmaisi murharaivoa, se\nhyökkäsi kuin pantteri, ja samassa sen hampaat yhtyivät harmaankarhun\nreisilihaksessa.\n\nToiselta puolelta taasen Yed puri karhun koipia kuin susi, kunnes\nkarhu kääntyi, voimatta enää kärsiä tuskaa, kiduttajiinsa päin jättäen\nrauhaan miehen, joka makasi avutonna sen käpälien välissä.\n\nPeto liikkui niin nopeasti, että sen kumpikin isku olisi sattunut\ntavallisiin koiriin, mutta Nodu ja Yed olivat ennenkin tapelleet yhtä\nnopeiden karhujen kanssa, joten ne saivat helposti väistetyksi sen\nsuurten käpälien iskut. Ja samassa silmänräpäyksessä kun se kääntyi, ne\nolivat jälleen sen kummallakin kupeella.\n\nKäyttäen hyväkseen väliaikaa Red ponnahti jaloilleen ja juoksi piiloon\nlähellä huomaamansa kannon taakse. Kun koirat lakkaamatta ahdistivat,\nkarhu perääntyi vihdoin kahden kaatuneen puun muodostamaan nurkkaukseen\nja kääntyi uhkaavasti muristen päin vihollisiaan.\n\nSamassa Nodu hyökkäsi tuijottavin, leimuavin silmin ja punaisia täpliä\nkaikkialla valkoisessa turkissaan sen kimppuun ja iski hampaansa juuri\nsuuren karhun takakoiven kinnerjänteeseen. Kääntymättä harmaakarhu iski\nniin odottamattoman nopeasti, että äkkiä ilmestyi punainen juova koiran\nvalkoiseen kylkeen, jota karhun terävät kynnet olivat raapaisseet.\n\nYed yritti tehdä saman tempun toiselta puolelta. Ja jälleen,\nliikahduttamatta lainkaan varoittavasti ruumistaan ja päätään, karhu\ntyönsi äkkiä etukäpälänsä syrjään ja tarttui kiinni suureen koiraan\npäästämättä sitä enää irti.\n\nYedin tappelut olisivat päättyneet siihen paikkaan, jollei Red olisi\nehtinyt hätään. Penkoessaan epätoivoisesti taskujaan hän sai käteensä\nainoan aseensa, kääntöpääveitsen, jonka terä oli ainoastaan kymmenen\nsenttimetrin pituinen. Kumartuen eteenpäin puun rungon yli hän iski\nveitsensä koko voimallaan pedon etulavan juureen ja ponnahti samassa\nsilmänräpäyksessä taaksepäin, ehtien juuri parhaiksi perääntyä. Piston\nvihlaisevan tuskan tuntiessaan peto pyörähti ympäri ja läimähdytti\niskun, joka kiskaisi paksulta kaarnaa ja puuta rungon siitä kohdasta,\njohon Red juuri oli nojautunut. Jälleen koirat hyökkäsivät sen kimppuun\nkummaltakin puolelta sen syöksyessä miehen jälkeen, ja taas se kääntyi\nniihin päin iskien tyhjään etukäpälillään ja peräytyi sitten tuohon\nrunkojen nurkkaukseen, jossa se oli kutakuinkin suojassa ahdistajiensa\nhyökkäyksiltä.\n\nTappelijoiden tuijottaessa toisiinsa Red huusi apua voimiensa takaa\nsaamatta kuitenkaan vastausta. Leirin vieritse ryöppyävän puron kohina\nvaimensi kaikki muut äänet.\n\nMiehelle selvisi, että hän voisi livahtaa tiehensä ja pelastua, koska\nkoirat eivät päästäisi karhua seuraamaan häntä kauaksikaan. Mutta hän\nymmärsi nyt, että jos hän tekisi niin, olisi varmaa, että toinen,\nehkä kumpikin hänen nelijalkainen toverinsa olisi mennyttä, ennenkuin\nhän ehtisi tuoda apua. Niiden haavat olivat kiihoittaneet niiden\ntaisteluinnon sellaiseksi vimmaksi, ettei niitä saisi karhun luota\npois, ja jos hän vain lähtisi tiehensä, niin viekas karhu ennemmin tahi\nmyöhemmin houkuttelisi ne käpäliensä ulottuville.\n\nKun Red katseli huohottavia ja veren tahraamia koiria, jotka olivat\noman henkensä uhalla pelastaneet hänen henkensä, ja näki niiden\nsilmissä ehdotonta luottamusta ja kiintymystä niiden katsoessa häneen,\nhän päätti taistella toivottomalta tuntuvan taistelun loppuun saakka.\nHän ei voinut jättää niitä surman suuhun oman henkensä lunnaiksi\nparemmin kuin jättää koeteltuja, uskollisia ihmistovereita pulaan.\n\nJa niin alkoi julma, suurenmoinen taistelu. Mies lakkasi huutamasta,\nkoirat eivät murisseet, eikä karhukaan enää äännähtänyt. Siitä tuli\nsellainen taistelu, jonka kivikauden ihminen ehkä olisi voinut käydä\nhirmuista luolakarhua vastaan aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin\nnyt. Miehen viekkaus joutui siinä vastustamaan pedon voimaa, ja hänen\nkymmeniä vuosituhansia sitten eläneiden esi-isiensä hurjuus liekehti\nkuin tuli läpi sivistyksen kuoren hänen ryhtyessään uhmaamaan pedon\nraivoa. Sekä karhun että koirat oli vallannut sellainen epätoivon\nrohkeus, jonka vain kuolo saattoi sammuttaa, eikä ainoakaan sotilas,\nainoakaan viikinki ja sankari Redin kaukaisten esi-isien joukossa\nollut käynyt kamppailuun urhoollisemmin kuin heidän myöhäsyntyinen\npunatukkainen jälkeläisensä tuona päivänä.\n\nYhä uudestaan hän upotti lyhyen ja tehottoman aseensa päätä myöten\npedon mustaan ruumiiseen, kun se kääntyi koirien kimppuun. Ja yhä\nuudestaan hurjistunut peto pyörähti ympäri ja ryhtyi kiipeämään rungon\nyli, joka erotti sen miehestä, kääntyen taas takaisin päästäkseen\nkoirien raatelevien hampaiden tuottamista sietämättömistä tuskista.\nEteenpäin, taaksepäin, huohottaen ja läähättäen, kiertäen ympyrässä,\ntaistelu jatkui, kunnes Redistä näytti aivan siltä kuin koko maailma\nolisi kutistunut kokoon tuoksi pieneksi tantereeksi, tallatuksi\nmaakaistaleeksi, ja hän näki kuin punaisen usvan läpi karhun kiiluvat\nja Nodun ruskeat, leimuavat silmät ja Yedin tulena palavien silmien\nvaaleat liekit.\n\nKarhu oli kauan aikaa paremmalla puolella. Sillä näytti olevan\nloppumattomat varastot kestävyyttä ja voimaa, eikä se välittänyt\nveitsenviilloista enempää kuin neulanpistoista. Muuttaen äkkiä\ntaistelutapaansa musta peto oli hyökkäävinään etäisimmän koiran\nkimppuun ja kun Red nojautui melkein konemaisesti eteenpäin antaakseen\niskunsa, se läimähdytti häntä suuren ruumiinsa koko voimalla. Miehen\nonneksi karhu käännähti sekunnin murto-osaa liian aikaisin, joten isku\nosui tuuman verran harhaan. Mutta vaikka niinkin kävi, leikkasi yksi\nkäyrä kynsi Redin peukalon kokonaan halki, niin että veitsi kirposi\nhänen kädestään. Hänen oikea kätensä oli tullut käyttökelvottomaksi\ntaistelun loppuajaksi.\n\nHänen aseettomana horjuessaan taaksepäin molemmat koirat hyökkäsivät\njälleen karhun kimppuun, ja niiden onnistui parhaiksi estää sitä\nkäyttämästä hyödykseen saavuttamaansa etua. Redin onneksi ilmaan\nlennähtänyt veitsi putosi pensaasen hänen taakseen melkein hänen\njalkoihinsa, ja hän sai sen käteensä ajoissa pelastaakseen Nodun\nhengen. Odottamattomalla iskulla karhu oli lennättänyt grönlantilaisen\nkoiran rungon yli ja kapusi juuri sen perästä, kun Red kumartui\neteenpäin ja pisti sitä taaskin, tällä kertaa vasemmalla kädellä ja\nvähän matkan päähän siitä kohdasta, johon oli suunnannut edelliset\niskunsa. Vaikka isku näyttikin heikolta ja tehottomalta, se tuntui\nkuitenkin tuottavan karhulle kovempia tuskia kuin ainoakaan aikaisempi,\nja kääntyen kuin välähdys peto hyökkäsi Rediä kohti ja murahti nyt\nkumeasti, ensimmäisen kerran taistelun alkamisesta. Kun hirviö syöksyi\nmiehen jälkeen, Nodu kohottautui horjuen jaloilleen ja hyökkäsi sen\nkimppuun. Alaskalainen piski ehti kuitenkin karhun kimppuun ensin\nja puri sitä terävillä hampaillaan niin kauan, että karhu kääntyi\nraivoissaan sitä ahdistamaan.\n\nKun nuori paimen laahautui eteenpäin, hän tunsi ruumiinsa omituisen\npuutuneeksi. Musta pilvi sumensi hitaasti hänen ajatuksensa.\nPitkällinen taistelun jännitys ja verenvuoto uuvuttivat.\n\nPonnistaen kaikki voimansa hän kurottautui vielä kerran rungon yli.\nPilven jo sumentaessa hänen järkeään koetti vielä piintynyt ajatus\nestää häntä menemästä kokonaan tajuttomaksi. Hänen täytyi iskeä vielä\nviimeinen kerta. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän pisti veitsen\nkarhun vasemman etulavan taakse melkein samaan kohtaan kuin ennenkin,\nja asettaen loukkautuneen oikean kätensä vasemman tueksi hän työnsi\nveitsen lihaan viimeisillä voimillaan, kunnes kärki, terä ja pääkin\nupposivat näkymättömiin pedon ruumiiseen. Sitten ponnistaen vielä\nviimeisen kerran voimansa Red vetäytyi takaisin ja painautui puun\nrunkoa vasten, joka oli hänen ja hänen vihollisensa välissä.\n\nViimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi heikon esteen suojaan, sillä\naivankuin hänen viimeinen pistonsa olisi irroittanut jousen karhun\nruumiissa, se ponnahti koholle maasta ja putosi poikittain rungolle\nterävien kynsien heiluessa vaaksan, parin päässä paimenen ruumiista.\n\nSuuri peto kurotti silmät lasimaisina ammottavaa kitaansa alempana\nlepäävää miestä kohti. Mutta samassa se lyyhistyikin kokoon vaikeroiden\nkuin kuoleva ihminen, hengettömänä, sillä miehen viimeinen isku oli\nlävistänyt sen sydämen.\n\nSilloin Red pyörtyi eikä tiennyt mitään, ennenkuin Nodu herätti hänet\nhenkiin nuolemalla hänen kasvojaan. Ponnistaen voimansa äärimmilleen\nhänen onnistui kohottautua pystyyn, ja kutsuen koirat mukaansa hän\nlähti kävelemään takaisin joelle.\n\nIntiaanit olivat juuri lopettaneet illallisensa, kun paimen horjui\nnuotiolle.\n\nRed hymyili heikosti nojautuessaan Saanakin kannattavaan käsivarteen:\n\n— Pojat, minulla oli niin paljon puuhaa vanhan Kolmivarpaan\ntappamisessa, etten muistanut ollenkaan illallista.\n\nIntiaanit katsahtivat toisiinsa, ja Saanak kosketti merkitsevästi\notsaansa.\n\n— Ei! En minä ole hullu, Red väitti. Seuratkaa jonkin matkaa jälkiäni,\nniin löydätte sen sieltä helposti.\n\nPari tuntia myöhemmin, kun Red oli levännyt ja syönyt ja saanut\nhaavoittuneen kätensä sidotuksi, intiaanit palasivat tuoden mukanaan\ntapetun karhun taljan, jossa oli yhdeksäntoista puukon haavaa.\nPuhumatta sanaakaan Saanak tarttui kirveeseensä ja kiipesi pisimpään\nnäkyvissä olevaan mäntyyn. Hän nousi aivan sen latvaan saakka, ja\nlaskeutuessaan hän hakkasi poikki jokaisen oksan, kunnes pitkä puu\nkohosi kuin suuri sulka virran partaalta.\n\nSiellä se on vielä tänäkin päivänä, tämän Circle T:n Red Benniksen\nkarsikkopuu, ja creet ovat antaneet hänelle nimeksi \"Thel-lee-ah-djees\"\n— \"Mies, joka ei jätä ystäviään pulaan\".\n\n\n\n\nTIMARTI\n\n\nTähdettömänä, sumuisena yönä syntyi muuan Maikal-viidakon monista\nlapsista maailmaan. Sen emä oli viisas, vanha naarasnorsu; tämä kuului\nlaumaan, joka käytti laitumenaan tuhansien neliökilometrien laajuista\naluetta Sumatran metsissä. Sillä oli sisäänpainuneet ohimot ja risaiset\nkorvat, jotka ovat yhtä luonteenomaiset vanhalle norsulle kuin harmaat\nhiukset vanhoille ihmisille.\n\nVaikka vastasyntynyt poikanen olikin vain metrin korkuinen seisoessaan\nhorjuvilla jaloillaan ja sen maitosyöksyhampaat juuri ja juuri näkyivät\nnaurettavan punaisen suun kummallakin puolen, se oli kuitenkin\nkuninkaallista rotua, sillä sen isä ei ollut kukaan muu kuin Maikalin\nlauman johtaja, koko suuren saaren vanhin, viisain ja isoin eläin.\n[sic!]\n\nSyntymäpäivästään saakka tuo pieni tulokas rupesi näyttämään\nsellaista elämäniloa, joka tekee norsun poikasesta metsänväen\nlapsista kaikkein onnellisimman, ja ennenkuin se oppi kävelemään,\nse jo alkoi opetella heimonsa taitoja. Sen elintavat olivat aivan\nerilaiset kuin ihmislapsen; se meni nukkumaan auringon noustessa,\nkun sammakot kurnuttivat ja kiljuivat ja kun tuhannet muut äänet\ntoivottivat nousevan auringon tervetulleeksi. Kuuden kuukauden vanhana\nse vieroitettiin, ja emä opetti sen syömään ruohoa ja poimimaan metsän\nhedelmiä notkealla kärsällään ja ruiskuttamaan sillä yli koko ruumiinsa\nvettä, aina kun lauma saapui lammikon tai muun vesistön rannalle.\nSitten se jonkin ajan kuluttua pudotti maitosyöksyhampaansa, niin\nettä niiden tilalle jäi vain pienet nystyrät, joista sitten oli määrä\nkehittyä nuo mahtavat puolentoista metrin pituiset täysikasvuisen\nnorsun torahampaat.\n\nEmä opetti poikasen uimaankin. Eräänä päivänä, kun auringon säteet\npaahtoivat viidakkoa kuin sula laava, vanha johtaja opasti laumansa\nsalaisia polkuja pienelle järvelle, joka piileskeli aarniometsän\nsydämessä kuin vihreään sädekiveen upotettu akvamariini. Kiivettyään\njyrkälle rannalle kookas uros laskeutui juhlallisesti takamuksilleen ja\näärettömän suuret jalat tönkköinä suoraan eteenpäin liukui veteen kuin\nkelkka ja toitotti iloisesti syöksyessään alhaalla välkkyvään siniseen\nveteen. Naarakset ja nuoremmat urokset noudattivat kukin vuorostaan\nsen esimerkkiä kirkuen kuin lapsilauma, kunnes vain norsun poikanen ja\nsen emo olivat jäljellä. Yhä uudestaan vanha naaras koetti houkutella\nnuorta eläintä liukumaan alas muiden tavalla, mutta se peräytyi joka\nkerta peläten alempana kimaltelevaa vedenpintaa. Vihdoin emo menettäen\nkärsivällisyytensä töytäisi sitä äkkiä suurella päällään, jolloin se\nkiiti vaikeroiden jyrkännettä veteen. Sätkytellen hädissään jaloillaan\nse huomasi osaavansa uida, ja heti kun se pääsi järven toiselle\nrannalle, se kääntyi takaisin, ja senkin jälkeen kun vanhemmat eläimet\njo olivat aikoja väsyneet urheiluun, se ui vielä kauan aikaa järvessä\nyksinään kirkuen ja toitottaen iloissaan.\n\nSitten koitti päivä, jolloin Maikal-lauman nuorin oppi tietämään, että\nkuolema aina väijyy viidakossa jokaista varomatonta ja tottelematonta.\n\nOli aamuhämärä juuri ennen auringonnousua. Suuret kämmekät hohtelivat\nkaikkialla vihreiden sananjalkojen joukossa kuin värikkäät tähdet, ja\nvihreäsilmäiset sininokkaiset sadelinnut lentää räpyttelivät puiden\nvälissä.\n\nErottuaan muusta laumasta pieni norsu ja sen emä joutuivat vihdoin\nkattilamaisen syvennyksen reunalle. Sen toista reunaa rajoittivat kapea\npuronen ja sileä hiekkaranta, joiden takaa näkyi valkoisia hedelmiä\ntäynnä oleva lansat-puu.\n\nNähdessään sen pieni norsu ryntäsi eteenpäin, välittämättä suuren\nemänsä varoittavasta murahduksesta, kahlasi puron poikki ja aikoi\nkiivetä rannalle. Mutta silloin sen jalat vajosivat lentohiekkaan,\nihmisille ja eläimille yhtä vaaralliseen loukkuun.\n\nHetkisen kuluttua se jo oli hiekassa polviaan myöten. Turhaan se yritti\nkiskaista siitä irti ensin toista, sitten toista jalkaansa vajoten joka\nponnistuksella yhä syvemmälle ja kirkuen emäänsä avuksi tempoillessaan.\nEmä oli tuokiossa paikalla tunnustellen varovasti petollista hiekkaa\nsuurella jalallaan. Vetäistyään sen pois se painautui rantakalliota\nvasten ja kiersi harmaansinertävän kärsänsä, joka oli kyhmyinen ja\nrosoinen kuin vanhan puun kaarna, poikasen ruumiin ympäri. Sitten se\npainaen ruumiinsa kallioon veti voimakkaasti. Kuului imaiseva ääni,\nikäänkuin lentohiekka olisi maiskauttanut huuliaan, ja pieni norsu\nvajosi yhä syvemmälle.\n\nKun märkä hiekka raapi poikasen pientä, pyöreää vatsaa, se vaikeroi\nsurkeasti. Näytti aivan siltä, kuin tämä ääni olisi herättänyt eloon\nuusia voiman lähteitä emän suuressa ruumiissa. Kiertäen kärsänsä niin\ntiukkaan hädässä olevan ympärille, että se melkein näytti uppoavan sen\npehmeään nahkaan, se istuutui maahan samalla äkkiä nykäisten, mihin\nse keskitti äärettömien voimiensa jokaisen hivenen. Poikanen lakkasi\nvajoamasta, mutta jäi hetkiseksi liikkumattomaksi pysyen yhä kiinni\nsurman rannan hellittämättömässä otteessa. Vasta kun suuren eläimen\nhirmuiset lihakset venyivät ja jännittyivät kuin teräsköydet, nuo\npeloittavat syvyydet luovuttivat vastahakoisesti saaliinsa. Ja vielä\npikku norsun seisoessa turvassa rannalla lentohiekka kohoili ja hyllyi\nkuin vahingonilosta.\n\nTuskin viikkoa myöhemmin viidakon lapsi oppi tietämään, että paitsi\nlentohiekkaa on olemassa muitakin vaaroja, joille eivät edes sen\nsuuren emän voimat voineet mitään. Jälleen sen suurenmoinen ruokahalu\nsaattoi sen pulaan. Eräänä päivänä, kun muu lauma torkkui viileässä\npaikassa viidakon tiheikössä, se lähti hakemaan ruokaa ja huomasi\npienen rambuta-puun alimmista oksista riippuvan harmaan pallon, jonka\nimelä mausteen tuoksu kutkutti sen sieraimia. Ojentaen pienen kärsänsä\nniin korkealle kuin yletti se vetäisi pallon maahan, niin että hunaja\nroiskui ylt'ympäri. Heti oli sen kimpussa kokonainen parvi mustia,\nraivoisia viidakkomehiläisiä, jotka tunkeutuivat sen nahan poimuihin ja\npistelivät sen ruumiin jokaiseen näkyvissä olevaan osaan niin kuin vain\nvillit mehiläiset saattavat pistää.\n\nToitottaen ja kirkuen pieni norsu töytäili sinne tänne viidakossa\npaeten vihdoin lammikkoon, jossa se oli oppinut uimaan. Siellä se\npysytteli päivän ja yön, vain kärsän pää veden pinnalla, kunnes pisto\nvihdoin lakkasi kirvelemästä.\n\nKuukaudet kuluivat, ja nuori norsu alkoi oppia viidakon lait Lauma\nvaihtoi laidunpaikkaa joka päivä sadan vuoden vanhan uroksen [sic!]\njohdolla. Joskus eläimet kulkivat leveän joen äyräitä, joka virtasi\nläpitunkemattomien, vihreiden seinämien välitse, jossa valkoiset kurjet\nkatselivat niitä juhlallisina hiekkamatalikoilta ja jossa wahwah-apinat\nhyppelivät kirkuen rantapuiden latvoissa. Sitten ne saattoivat käydä\nsyömässä tiheimmän viidakon salaisimmissa sopukoissa, joiden hämärässä\nkuului metsästävän tiikerin valitusta tahi sellaisia raapivia, sahan\nsihinää muistuttavia ääniä, joita nälkäinen leopardi päästelee\nkierrellessään saaliin haussa.\n\nSitten tuli yö, jolloin lauma ei pysähtynytkään laitumelle, vaan\nliikkui eteenpäin askelin, joita shikarit, intialaiset metsästäjät,\nnimittävät \"pitkiksi askeliksi\" ja jotka vievät eteenpäin nopeasti kuin\nkulovalkea. Aamun koitteessa, juuri kun nouseva aurinko alkoi pilkottaa\npuiden lomasta kuin jos sulatusuunin ovi olisi aukaistu, niitä vastaan\nkantautui lämpimässä ilmassa ihmeellistä, imelää hajua, johon samalla\noli sekoittuneena omituista löyhkää, jota ihmisen sieraimet eivät olisi\nsietäneet.\n\nTuo haju vaikutti laumaan silmänräpäyksessä. Parantaen jo ennestäänkin\nkovaa vauhtiaan norsut hetkisen kuluttua kiitivät niin kovaa kyytiä,\nettä poikasen oli pakko laukata voimiensa takaa, ja lopulta se saattoi\npysytellä toisten mukana vain tarttumalla pienellä kärsällään kaikin\nvoimin emänsä häntään kiinni.\n\nNorsujen syöksyessä viidakon halki tuo kummallinen haju kävi yhä\nvoimakkaammaksi, ja äkkiä alkoi edestäpäin kuulua sekavia ääniä.\nApinoiden kaikuvat huudot, laiskiaisten murahdukset ja villisikojen\nröhkinä sekaantuivat muihin ääniin ja kutsuihin, ja kaikki eläimet\nolivat keräytyneet amerikkalaista jalavaa muistuttavan puun ympärille;\nse oli lähes kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen, ja sen oksat\nolivat täynnä ananaksen kokoisia hedelmiä, joiden vihreässä kuoressa\noli puolen tuuman pituiset piikit. Silloin tällöin kuului kumahdus,\nkun sellainen hedelmä putosi maahan, mikä sai puun ympärille\nkerääntyneet eläimet hyökkäilemään ja meluamaan, sillä palkintona,\njosta ne tappelivat, oli _duriani_, maailman pahimmalta haiseva, mutta\nparhaimman makuinen hedelmä. Sitäpaitsi sen herkullinen, kermanvärinen\nsisus vaikuttaa eläimiin kiihdyttävästi ja tekee ne mielettömän\nrohkeiksi, niin että duriani-puun ympäristö näyttää hedelmien\nkypsymisaikaan useinkin oikealta taistelutantereelta.\n\nJuuri kun norsulauma pääsi puun juurelle, putosi suuri duriani maahan\nmelkein hipoen mustan pukin kierteisiä sarvia, jonka samoinkuin pari\nsen naarasta taikavoimainen hedelmä oli houkutellut tuoksullaan puun\nalle. Pukin kuopiessa terävillä etukavioillaan saalistaan norsulauman\nvanha johtajauros hyökkäsi sen kimppuun vihaisesti mylvähtäen.\n\nMusta pukki on nopein neljällä jalalla liikkuvista eläimistä,\nsitäpaitsi suuren heimonsa taitavin tappelija, mutta ei suurimmastakaan\nvauhdista eikä taidosta ole rahtuakaan hyötyä taistelussa viidakon\njättiläistä vastaan. Vihaisesti sähähtäen pukki livisti tiehensä\nluovuttaen durianin norsulle.\n\nPainaen kevyesti suurella jalallaan, jonka anturan ympärysmitta oli\nlähes kolme metriä, johtaja halkaisi piikkisen hedelmän kahtia ja alkoi\nahmia sen herkullista sisusta. Sitten se kohotti kärsänsä ja toitotti\nkimeästi. Se ääni sai kaikki puun ympärille kokoontuneet pienemmät\neläimet hajaantumaan kuin tuhka tuuleen. Ainoastaan yksi eläin\nkieltäytyi tottelemasta uhkausta.\n\nKun inhoittavin kaikkien villien eläinten äänistä jyrisi ilmassa,\nkuului duriani-puun takaa pensaikosta murahtelevaa kirkunaa, ja parin\ntonnin painoinen sarvikuono syöksyi sieltä esiin. Sumatralaisella\nsarvikuonolla on samoinkuin afrikkalaisella mustalla sukulaisellaan\nkaksi sarvea, joista turpaa lähinnä sijaitseva on käyrä, peloittava,\nlähes metrin pituinen ase, kun taas lyhyempi takasarvi työntyy esiin\npedon kallosta kuin valkoinen pistin.\n\nYleensä norsu ja sarvikuono eivät tappele keskenään, sillä niiden\nkamppailu saattaisi käydä tuhoisaksi molemmille. Sinä päivänä oli\nkuitenkin lemmenjuoma haihduttanut kaiken varovaisuuden sarvikuonon\nhuumaantuneista aivoista, eikä toisaalta ainoakaan elävä eläin olisi\nvoinut pakottaa norsua peräytymään sen lauman ollessa saapuvilla.\n\nJälleen kajahti suuren uroksen varoittava toitotus, ja se varustautui\nsellaiseen hirviöiden taisteluun, jollaisia kai useinkin tapahtui niinä\naikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt.\n\nSarvikuonon hyökätessä pensaikosta tuskin viidenkymmenen metrin\nlevyinen tasainen kenttä erotti sen norsun mustasta, korkeasta\nruumiista. Laskiessaan peloittava-aseisen, haarniskoidun päänsä melkein\nmaahan ja kömpelöiden, kolmivarpaisten jalkojen painaessa syvät\nkuopat tantereeseen, se oli kuin panssarilaivan kimppuun hyökkäävä\ntorpedovene, ja näytti mahdottomalta, että norsu-uroksen suunnattoman\nsuuri ruumis voisi kestää sen hyökkäystä, sillä jos vain sarvikuonon\nonnistuisi tunkeutua norsun paksujen etujalkojen väliin, jotka olivat\nkuin mustasta basaltista veistetyt, uurteiset pylväät, sen sarvet\nuppoaisivat auttamattomasti norsun suureen vatsaan. Jos sen vain\nonnistuisi vahingoittaa suuren eläimen polvea, se voittaisi taistelun,\nsillä raskasruumiinen norsu ei kykene liikkumaan, jos yksikään sen\njaloista joutuu käyttökelvottomaksi.\n\nVanha uros odotti kuitenkin vastustajaansa tyynenä ja varmana,\nikäänkuin osoittaakseen, että se oli sata vuotta kestäneen elämänsä\naikana oppinut vastustamaan sarvikuononkin peloittavaa hyökkäystä.\nKiertäen kärsänsä leukojensa väliin suojaan se käänsi suunnattoman\nruumiinsa niin, että se saattoi ottaa vastaan viidakkojen\nhyökkäysvaunun, joka syöksyi sitä kohti. Ehkä kaikki muut eläimet\nolisivat koettaneet väistää hyökkäystä vielä viime hetkessä, mutta\nvanha uros tiesi, etteivät moiset temput sovi niin suurille eläimille\nkuin se. Se siis seisoi liikkumattomana, kunnes sarvikuono oli melkein\nsiinä kiinni. Mutta juuri ennen korskahtelevan hirviön suuren ruumiin\nmusertavaa töytäystä se polvistui. Sarvikuono oli tavalliseen tapaansa\nummistanut ilkeät silmänsä hyökkäyksensä viime silmänräpäyksessä,\njoten se ei tiennyt mitään väistöliikkeestä, jonka norsun viisaat\naivot olivat keksineet. Laskien väistämisajan hiuskarvalleen\noikein suuri uros työnsi eteenpäin pitkät syöksyhampaansa, joita\ntuki viiden tonnin painoinen kasa luita ja lihaksia, niin että ne\nsuuntautuivat suoraan hyökkäävän hirviön haarniskoituun rintaan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuului repivää ääntä, kun sarvikuono\nkirjaimellisesti naulautui norsun hirmuisiin aseisiin, jotka\nlävistäen sen toistakymmentä senttimetriä paksun nahan tunkeutuivat\nsyvälle hyökkäävän pedon arkoihin elimiin. Kiljahtaen hirmuisesti\nhaavoittunut eläin koetti epätoivoisesti iskeä norsun etujalkoihin\nkäyrällä sarvellaan, mutta pitkät syöksyhampaat, joilla oli tukena\nuroksen suurempi paino ja voima, pitivät sen asemillaan. Toitottaen\nsitten vielä kerran raivoisasti vanha uros ponnistautui jaloilleen ja\nhirmuisella tempauksella kohotti kuolevan sarvikuonon suuren ruumiin\nkoholle maasta, heittäen sen läheiseen tiheikköön ja seisoi korkeana\nkuin kiistämätön viidakon kuningas laumansa keskellä, veren tahraamien\nsyöksyhampaiden erottuessa räikeinä sen mustasta nahasta.\n\nTaistellessaan sarvikuonon kanssa norsu-uros oli osoittanut olevansa\nrohkea, niin kuin johtajan pitääkin olla. Mutta koko lauma oli joka\ntapauksessa ollut sen takana, eikä eläin, jonka se oli tuhonnut,\nollut puoltakaan sen koosta eikä painosta. Mutta vanhan naaraksen,\njonka seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneet synnytykset\nja taistelut olivat uuvuttaneet, täytyi yksinään ryhtyä taisteluun\nMaikal-viidakon kauheinta, voimakkainta ja peloittavinta hirviötä\nvastaan, joka julmuudessa voittaa maailman kaikki nisäkkäät ja joka\nkooltaan ja voimiltaan on melkein norsun vertainen.\n\nKerran hämäränä iltana joen kalvo kiilteli safranin keltaisena ja sen\nrantoja reunustivat vaaleat lummeryhmät. Äyräiden heiluvat papyrukset\nkahisivat tuulessa, ja tulipunainen kuu kumotti himmeänä sumun läpi.\nSuuret tähdet loivat siltojaan oranssin ja kuparin väriseen välkkyvään\nveteen, joka solisi ja kohisi, tummien haamujen liikkuessa hiljaa\nsen synkissä syvyyksissä. Kun laihtunut naarasnorsu joi pitkään,\ntuijottivat ilkeät, keltaiset silmät siihen topaasinvärisen veden\nläpi. Eivät krokodiilitkaan, joilla on kaksi riviä ristissä olevia\nhampaita ja kuuden, seitsemän metrin pituinen panssaripeitteinen\nruumis, uskalla käydä norsun kimppuun. Poikanen sammutti janonsa emon\nsuuren ruumiin takana, ja kun molemmat olivat juoneet tarpeekseen, ne\nlähtivät palailemaan viidakon halki vuorenrinteelle, jossa laumalla oli\nlaidunmaansa.\n\nPaluumatkalla nuori norsu kulki edellä, niin että emä saattoi nähdä\nsen, sillä viidakossa on norsunkin paras pitää poikasensa alituisesti\nnäkyvissään.\n\nNiiden matkatessa eteenpäin vanha emä kohotti silloin tällöin kärsäänsä\nnuuhkien jokaista tuulenpuuskaa, joita leyhähteli viidakoista ja\ntasangoilta. Vaikka norsu onkin huonokuuloinen ja -näköinen, sen vainu\non sentään niin terävä, että harvat eläimet sen siinä voittavat.\nÄkkiä tunkeutui emän laajentuneisiin sieraimiin läheisestä viidakosta\nsellaista hajua, joka pysähdytti sen siihen paikkaan ja sai sen\nääntämään varoittavasti poikaselle, joka tallusteli edellä.\n\nKuullessaan äänen tämä kääntyi ja kiiruhti takaisin, mutta liian\nmyöhään. Viidakosta syöksyi suklaanvärinen peto, joka lautasiltaan oli\nainakin parin metrin korkuinen ja jolla on päässä sellainen terävä,\nkäyrä sarvipari, että se tekee urosseladangista eli biisonihärästä\nnykyisen maailman vaarallisimman eläimen.\n\nSeladangi on suurin ja julmin kaikista villeistä nautaeläimistä,\nkooltaan pienempi vain norsua ja valkoista sarvikuonoa. Se on\nluonnostaan surmaaja, kun vielä kaikki sen aistitkin ovat harvinaisen\nterävät. Ennenkuin norsunpoikanen ehti emänsä luo, tunkeutui hirviön\ntoinen käyrä sarvi sen pulleaan kylkeen saaden pakenevan eläimen\nvaikeroimaan tuskasta. Tuo ääni ja poikasen vaaran näkeminen\nhaihduttivat kerrassaan vanhan emän arvelut. Kärsä koholla ja\ntoitottaen raivoissaan se syöksyi taisteluun, jota lauman johtajakin\nolisi karttanut, jos se vain olisi ollut mahdollista.\n\nHyökkäys oli kiihoittanut suuren biisonihärän samanlaiseen\ntappeluvimmaan, joka oli saanut valtaansa sen esi-isät metsähärät\nsilloin, kun ne olivat hyökätessään hajoittaneet keisarillisen Rooman\nlegioonat Schwarzwaldissa parituhatta vuotta aikaisemmin.\n\nHiljentämättä lainkaan vauhtiaan nähdessään norsun mustan ruumiin\nsyöksyvän kohti kuutamossa seladangi hyökkäsi eteenpäin kuin\nkilpa-auto. Juuri kun sen pitkät, käyrät sarvet näyttivät tunkeutuvan\nnorsun rintaan tahi iskevän sen pylväsmäisiin jalkoihin, suuren emän\nonnistui astumalla syrjään melkein väistää hyökkäys — melkein, mutta\nei täydellisesti. Hyökkäävän biisonin vasen sarvi iski välähtävän\niskunsa ja viilsi norsun kylkeä, halkaisten paksun nahan kuin paperin\nja tunkeutuen syvälle kiinteään lihaan.\n\nKarjahtaen raivosta ja tuskasta suuren pedon hyökätessä ohi norsu\ntyönsi pitkän käärmemäisen kärsänsä suoraan sen ruumiin alle, kiersi\nsen toisen etujalan ympärille ja väänsi sitä itseensä päin. Kuin\ntaitavan painijan puolinelsoni tämä äkillinen nykäys keikautti\nseladangin kumoon, niin että se sätkytteli koipiaan selällään. Ja\nnopeasti kuin salama, ennenkuin kaatunut härkä ehti päästä jaloilleen,\nnorsu polvistui sen päälle kuin suuren hydraulisen puristimen\nmusertavalla voimalla. Kuului hiivittävää, rasahtelevaa ääntä, yksi\nainoa tuskallinen mylvähdys; sitten suuri norsuemä seisoi jälleen\npystyssä seladangin hengettömän ruumiin vieressä, jonka sen viiden\ntonnin painoinen luu- ja lihamöhkäle oli ruhjonut muodottomaksi kasaksi.\n\nNorsuemä oli pelastanut poikasensa lentohiekasta ja seladangin\nsarvista, mutta eivät edes senkään rohkeus, voima eikä viisaus voineet\nmitään seuraavalle viholliselle.\n\nMaikal-viidakko sijaitsee Trengganun sulttaanikunnassa, ja sulttaani\noli äkkiä päättänyt hankkia uusia eläimiä norsulaumaansa, joka\noli uudistettu viimeksi hänen isoisänsä päivinä. Kokonaiset kylät\ntyhjennettiin työläisistä, kokonainen armeija miehiä pantiin\nkaatamaan puita, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa oli rakennettu pyöreä\nnorsunloukku, jonka halkaisija oli kaksikymmentäviisi metriä ja jossa\noli kaksi kolmenkymmenen metrin pituista siipeä, jotka yhtyivät\nsaman käytävän suussa. Se oli parhaiksi niin suuri, että yksi norsu\nkerrallaan mahtui siitä kulkemaan. Sen seinät ja siivet tuettiin\nja sidottiin yhteen rottingista punotuilla köysillä ja peitettiin\nköynnöksillä, mutta aitauksen sisään jääneeseen viidakkoon ei koskettu.\n\nKun pyydys oli valmis, vihki kyläpappi sen uhraamalla valkoisen kukon;\nkesy naarasnorsu vietiin sinne syötiksi, ja kuutamossa aloitti tuhat\nmiestä ajon. Hajaantuen pitkään, puolikuun muotoiseen ketjuun he\nryhtyivät hälisemään ja huutamaan ja kovasti rummuttamaan, jolloin\npelästynyt lauma alkoi siirtyä laitumeltaan lähestyvien ajomiesten\ntieltä. Ajajat olivat siksi varovaisia, etteivät he milloinkaan\nmenneet niin lähelle, että pelästyneet norsut olisivat kääntyneet ja\nlähteneet pakoon. Meluamista kesti koko yön, ja auringon noustessa\noli lauman kärki saapunut loukon köynnöksillä peitettyjen siipien\nluo. Syöttinorsu toitotti aitauksessa tyynnyttävästi, samalla kun\nlauman takaa lähestyvien ajajien melu kävi vain äänekkäämmäksi.\nKulkien pyydyksen toisiinsa liittyvien siipien vierustaa pujahtivat\njohtavat norsut vuorotellen kapeasta portista viidakkoalueelle joka oli\nympäröity puunrungoista rakennetulla aidalla. Päästyään sinne ne eivät\nenää löytäneet takaisin kapeaan mutkaiseen käytävään, josta ne olivat\ntulleet.\n\nPienen norsun emä huomasi ensimmäiseksi joutuneensa satimeen. Juosten\naidan vierustaa kuin mieletön se heittäytyi yhä uudestaan noita paksuja\npuunrunkoja vasten, kunnes ne ritisivät ja ratisivat sen painosta, ja\ntoitotti samalla varoittavasti, mikä tunkeutui ulkopuolella vallitsevan\nmelun läpi kuin höyrypillin vihellys. Kuullessaan varoitusäänen pakotti\nvanha uros, joka johti jälkijoukkoa, loput laumasta kääntymään, ja\nmurtautuen ajajien ketjun läpi ne pakenivat viidakon kaukaisimpiin\nsoppiin.\n\nSilloin aidalle sijoittuneet vartiat katkaisivat köydet, jotka\npitivät ylhäällä satimen luukkua. Tämä putosi kuin suojaristikko\nriistäen viimeisetkin pakenemismahdollisuudet aitaukseen joutuneilta\nnorsuilta. Syntyi pakokauhu, kun vangitut eläimet töytäilivät sinne\ntänne yhtenä ainoana mustien, jättiläismäisten ruumiiden pyörteenä.\nSamassa ajajat kiipesivät pylväiden päähän ja pitivät ne palavilla\nsoihduilla ja pitkillä keihäillä loitolla seinämistä. Heti päivän\nvaljettua vangitut norsut ajettiin kesyttämiskarsinoihin, joissa\nne sidottuina ja kahlehdittuina pakotettiin nälällä ja lyönneillä\ntottelemaan. Nuori norsu päästettiin viimeisten joukossa satimesta;\nse taisteli ääntä päästämättä jokaista kesyttämättömän luonteensa\nlannistamisyritystä vastaan. Koska se oli lauman kuninkaan poika, sen\nei tietystikään sopinut alistua ihmisten komennettavaksi. Yhä uudestaan\nse yritti epätoivoisesti päästä kiduttajiensa kimppuun saaden vihdoin\nsivalletuksi kärsällään liian lähelle tullutta miestä niin kovasti,\nettä tämä retkahti tajutonna puuta vasten. Nähdessään sen kesyttäjien\npäällikkö menetti kokonaan kärsivällisyytensä.\n\n— Viekää tuo nuori paholainen pois ja ampukaa se, ennenkuin se tappaa\njonkun meistä, hän määräsi.\n\nKun sidottua ja avutonta, mutta vieläkin vastaan rimpuilevaa eläintä\nvietiin pois, huudahti harjoittaja äkkiä ääneensä.\n\n— Timarti! hän huusi viitaten nuoren norsun jalkaan ja kumarsi\nkunnioittavasti eläimelle, joka oli juuri tuomittu kuolemaan.\n\nKerran sadassa vuodessa, niin alkuasukkaat uskovat, syntyy norsu, jonka\njokaisessa jalassa on kuusi varvasta viiden asemesta. Sellaista eläintä\nluullaan Ganushin, suuren norsujumalan ruumistumaksi, jonka patsaiden\njokaiseen jalkaan aina kaiverretaan kuusi varvasta. Tämä Maikal-lauman\nnuori norsu oli juuri sellainen. Kaksikymmennelivarpaiselle Timartille\nalkoi nyt uusi elämä. Se ei saanut enää vaeltaa viidakon tuoksuvassa\nhämärässä, jossa Etelän tuikkivat tähdet näyttivät riippuvan\npuiden oksilla ja jossa kuu kohosi kuin kiiltävä kultainen kilpi\ntummanvihreiden latvojen yläpuolelle. Chakoran äänien asemesta, linnun,\njoka huutelee niin korkealta yötaivaalta, että dajakit luulevat\nsen pesivän kuun luolissa, se sai kuunnella Trengganun hopeisten\ntemppelikellojen helinää. Se kulutti päivänsä puistossa syöden\nmielin määrin paloiteltua sokeriruokoa ja tuoretta ruohoa ja nukkui\nmarmoritallissa, suuren palvelijajoukon yötä päivää vartioidessa sitä.\n\nKului vuosi. Timarti kasvoi kasvamistaan, niin että se oli suurempi\nkuin ainoakaan sen ikäinen Sumatrassa konsanaan nähty norsu.\n\nSitten tuli jälleen kevät. Kaikkialta kuului kuiskauksia ja kasvavien\nkasvien kahinaa, ja viidakko oli täynnä uuden elämän värähtelyä.\nDuriani-puut olivat jälleen täynnä hedelmiä, ja tuhansia salaisia\nteitään, maitse, vesitse ja ilmojen halki viidakon asukkaat riensivät\nelämään ja rakastamaan sadekauden ikävien kuukausien päätyttyä.\n\nKaikkialta koko maakunnasta kiiruhti tuhansittain miehiä, naisia ja\nlapsia kukkulalla sijaitsevaan suureen temppeliin, sillä siellä oli\nmäärä viettää Ganushin, norsujumalan, juhlaa ja samalla osoittaa\nkunnioitusta Timartille, pyhälle kaksikymmennelivarpaiselle norsulle.\n\nKun juhlapäivä koitti, Timartin selkään levitettiin suuri, punainen\nsilkkivaippa, joka oli koristettu kullalla ja helmillä. Sen\nsyöksyhampaat kullattiin, ruumis maalattiin sinoberilla, ja sen suureen\npäähän kiedottiin punaisista hibiscuksista sidottuja seppeleitä ja\nköynnöksiä. Soittimien helinän ja kansanjoukkojen huutojen ohjaamana\nja sulttaanin itsensä palvelemana nuori norsu käveli hitaasti\nmarmorikäytävää pitkin. Kun ylipappi sitten kohotti kuihtuneet\nkäsivartensa lausuakseen rukouksen, soittokunta lakkasi soittamasta, ja\nkuunteleva kansanjoukko muuttui haudan hiljaiseksi.\n\nÄkkiä rikkoi hiljaisuuden kukkulan takaa näkyvän vihreän viidakon\nreunasta kuuluva villin norsun toitotus. Vain juoksuaikana, kun lauma\nhajaantuu ja töytäilee onnellisena versovassa viidakossa, tuo kutsu\njoskus kuuluu.\n\nTimartin korvat kääntyivät eteenpäin kuin suuret kilvet. Unohduksissa\nolleet muistot alkoivat liikkua sen mielessä. Kutsu kajahti vielä\nkerran, ja kuin hulluus iski sen vereen entisen riehakan, vapaan\nelämän, auringonnousujen, kuutamoiltojen, lauman toveruuden ja viidakon\ntuoksujen ja äänten kaipuu.\n\nMylvähtäen kumeasti se pyörsi takaisin pitkälle tielle, joka vei\nportille. Palvelijat koettivat pysähdyttää sitä heiluttamalla\nnorsukeksejään sen edessä ja tuikkaamalla sitä kunnioittavasti niiden\nterävillä kärjillä. Toitottaen kovasti, mikä peitti kansanjoukon melun,\nse hyökkäsi temppelin porttia kohti. Kuullessaan pappien varoitushuudot\nvartiat paukahduttivat portin kiinni juuri kun se pääsi sen edustalle.\nKarjahtaen raivosta nuori norsu syöksyi eteenpäin ja töytäisi porttia\nkuin muurinmurtaja. Sen kaikki ruhjovan voiman tieltä pirstoutui\nkaiverrettu marmori palasiksi. Huumaantuneena ja murjoutuneena, mutta\nvapaana Timarti pääsi temppelin alueen ulkopuolelle, ja ennenkuin\nkesyt, harjoitetut norsut ehdittiin tuoda avuksi ajamaan sitä takaa, se\nkatosi metsään johtavalle pitkälle tielle. Kerran vain välähti punaista\nja keltaista viheriää metsää vasten; Timarti oli turvassa takaa-ajolta.\n\nMutta se ei sentään vieläkään päässyt esteettömästi viidakon\nvapauteen. Kun se tunkeutui tiheän alakasvullisuuden läpi, johon oli\nkietoutunut kaikenlaisia köynnöksiä, sen herkkiin sieraimiin kantautui\nsellaista kuumaa, pistävää löyhkää, joka merkitsee kuolemaa viidakon\nkaikille pienemmille eläimille ja hengenvaaraa norsullekin. Pitkät,\nturvallisissa oloissa ja helpossa työssä ihmisten parissa vietetyt\nkuukaudet eivät olleet pystyneet vaientamaan hälyytyskelloa, jonka tuo\npahanenteinen haju pani kilisemään Timurtin korvissa. Pysähtyen kuin\nnaulattuna paikoilleen se tarkasteli edessään kasvavaa pitkää ruohoa\npienillä, räpyttelevillä silmillään. Äkkiä näytti juuri sen edessä\nliikkuvan ruskea läiskä. Kuului uhkaavaa murinaa, ja varjoisasta,\nkellertävästä ruohikosta, joka sulautui yhteen pedon juovikkaan nahan\nkanssa, ponnahti ilmaan kahden metrin pituinen tiikeri hirvittävä\nsuu ammollaan ja upotti ojossa olevat kyntensä syvälle Timartin\nsilkillä peitettyyn nahkaan. Julma kissapeto oli tuntenut terävällä\nvaistollaan, että norsu oli vasta kasvuiässä oleva temppelinkasvatti,\njoten se toivoi voivansa kaataa sen maahan odottamattomalla, rajulla\nhyökkäyksellään.\n\nMutta tiikeri ei tiennyt, että Timarti oli syntynyt viidakossa, eikä\nsitäkään, että se ennenkin oli nähnyt lauman ottelevan tiikereiden\nkanssa. Vaikka se horjahtikin suuren pedon ruumiin painosta, se pysyi\nsentään jaloillaan eikä menettänyt malttiaan, mikä oli aivan yhtä\ntärkeää. Toitottaen tuskissaan ja raivoissaan se pyörähti sivulle\nja kiersi pitkän kärsänsä kuin teräsköyden tiikerin juovikkaan\njäntevän ruumiin ympärille. Tiukentaen otettaan, kunnes tiikerin\nkylkiluut rutisivat, Timarti vetäisi suuren kissan maahan ja iski sitä\nkullatuilla syöksyhampaillaan. Vaikka tiikeri pyörähtikin nopeaan\ntapaansa syrjään, ei sen onnistunut täydellisesti väistää iskua,\nvaan toisen syöksyhampaan kärki viilsi sen kyljen halki naulaten sen\nhetkiseksi maahan. Pysytellen tasapainossa kolmen käpälän varassa\njulma peto läimähdytti heimonsa vasenkätisen iskun, keskittäen siihen\nteräksenlujan ruumiinsa koko voiman. Lyönti oli niin hirvittävä, että\nnuori norsu horjui hetkisen ja sen suuri ruumis huojui, samalla kuin\npunaisia viiruja ilmestyi sen harmaansinertävään kylkeen. Seuraavassa\nsilmänräpäyksestä Timarti painoi toisen suuren etujalkansa kuin juntan\nviidakon hirmun ruumiille. Kuului musertuvain luiden rusketta ja\ntukahtunutta murinaa, kunnes nuori norsu hetkisen kuluttua paiskasi\nmuodottoman, juovaisen möhkäleen pitkään ruohikkoon.\n\nVankeuden aikainen silkkivaippa oli repeytynyt irti, ja veri oli\nhuuhtonut kultauksen syöksyhampaista; kyljet olivat aukiviilletyt ja\nraadellut, mutta nyt puhalsi vapaa norsu sen kaikuvan toitotuksen,\njohon vain voittajalla on oikeus.\n\nSiihen kuului kaukaa heikko vastaus, ja toitottaen uudelleen Timarti\nsyöksyi viidakon halki takaisin laumansa luo.\n\n\n\n\nBABIRUSSA\n\n\nPieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emo, vanha\n_babirussa_, Maikal-viidakon villisika oli suurten perheiden kannattaja.\n\nKylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa,\nvanha babirussa tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen\npitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon, asettaen\nruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan\njättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle\nja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota\ntoisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat\nja suojelivat.\n\nSinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon ja siellä nuo kymmenen\nporsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen\nja pienin oli vaaleanpunertava eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut.\nSitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi\nterävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja\nnopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa\nse oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika\non toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon\neläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä\näreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus\noli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin\nsilmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan\nja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.\n\nJo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden\nemo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien\nvilliinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään\nhiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan\nliikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes\nemon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni\noli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin\nilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen\nuskomattoman pitkän matkan päähän.\n\nJoskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin\nmustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet\nlämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista\nääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin\nvalittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin.\nHarvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen\nvaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet\nviidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta,\njoka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman\nkulkevan ohi.\n\nSitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta\nnälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi\nkerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä\nkatselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin\nsuurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla\nniiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos,\njonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia\npilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului\näkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes\ntämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja\noli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille\nporsaille vaarallinen.\n\nHetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole\nmilloinkaan kaukana Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta\näkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien\nlomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana\nkuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä\nauringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa,\nmiellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan\nmitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli\naivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi\nkestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien\nsilmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut\ntietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen\npaksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien\nkäärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.\n\nKun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä\nmaasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta\npäätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään\nsuinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi\ntuota huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi\nniskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu\nteräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat\nkuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa\nkuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin\nammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on\nluotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran\niskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes\nyrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen\njokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa\nhartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat\ntunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta,\nvaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa\ntuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain\npääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää\nhermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee\nniihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut\neläin heittää henkensä.\n\nTämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin\ntyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden\npääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei\nainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa\nsyvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.\n\nEnnenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen\niskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin\nympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten\nbabirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja\nlihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet\notettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin\npituisesta ruumiista.\n\nPainaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan\nvanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän\nvalkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.\n\nSeuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille\npaljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen.\nSilloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta\nsilmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan\nitsensä kuoleman hinnalla.\n\nNiinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa,\nniiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille\nominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon\npaisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat\nvanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon\nlaskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli\nkuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään,\nmissä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi\nviettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä\ntuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan\nkylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle,\nsen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät\nhuomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja\njotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen\nhajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika\nröhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: \"Takaisin!\"\nKuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi.\nPoikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät\nhetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi\njuoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät\nyhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina\nemänsä turviin.\n\nJuuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden\nsilmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin\npituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki,\nniin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat\nluukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta,\nharjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan\nhampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta\nruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet\nja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat\neläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet\nporsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä,\njotka ammottivat aivan niiden kintereillä.\n\nHuomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri\nsisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa\ntemppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä\neläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella\npyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle\nilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa\nkrokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat\nkohonneet enää milloinkaan pinnalle.\n\nTämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti\nperheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota\nkaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan\neläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva\nruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin\nkäärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat\nvillisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä\nuskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia\nniille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin\nuskaltanut lähestyäkään.\n\nMuutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan\nporsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli\nopettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi\näkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat\nsille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat\nmyöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois\njokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei\nkertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki\naluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi\nsitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen\nläheisyyteen. Kovasti röhkäisten sika äkkiä hypähti aukealle sen\npensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti\nheti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen\nnähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin\nlähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen\nnäyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei\nvaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään.\nHitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan\nporsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon\nkylkiluut olivat paljaina.\n\nKun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja\nhämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut\ntoiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien\npehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli\nuskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.\n\nKuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa\nkohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon\nvillikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan\ntiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta,\ntahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan\nviidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa\nei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon\nkeskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden\nlatvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat\nheti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat soiden\ntakaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa seuduissa\npakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan sen toiselle\nrannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät vallan\nhyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa kuin\nantautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville vaaroille.\n\nEnsin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat\nhiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia,\nkiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden\nylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat\nkuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla tuohusivat\nlangurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat\nhyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain\ntäplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä,\njotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja\nja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja,\nkettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli\nsuostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu\nviidakossa.\n\nKokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt\nmonta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen,\nturvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne\nsaattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle\npäätielle.\n\nPienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka\nharjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin\npituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin\nkukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se\nsattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä\nsuuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään\nkaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä\nkääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset\nhampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain\nhieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien\njulma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki peloittavilla tikareillaan.\n\nKun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui\näkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja\ntunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen\nsitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan\npunakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä\nloimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet\npienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen\njulmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin\nhirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein\nmaahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet\nkiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan\nniiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa\neläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden\ntulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua.\nNäytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta\nsolmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta,\nettä se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen\npari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa\nsivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että\njälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä\nleukoja.\n\nÄkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja\nbabirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän\nkuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi\nmustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.\n\nSanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää\nkuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas.\nSavun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä\nolivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa.\nKun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä\nkuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä.\nKuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran\nvain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti\nmurahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut\ntietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja\nsen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat\nhitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin\nbabirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista\ntapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan\nylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole\nminkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.\n\nRöhkäisten pari kertaa sillä tavoin, mikä osoittaa babirussan joutuneen\nmurharaivon valtaan, karju hyökkäsi kohti. Syntyi merkillinen\nkaksintaistelu. Suuri paksunahkainen, joka sulki tien villisialta,\npainoi viisi tonnia ja oli yli kolmen metrin korkuinen. Villisika\npainoi ehkä puolitoistasataa kiloa ja oli kippuran häntänsä päästä\nylöspäin työntyvän kärsänsä päähän saakka tuskin puolentoista metrin\npituinen. Mutta vastustajan suhteettomasti suurempi paino ja koko\nsamoinkuin oma kuolemanvaara olivat lakanneet merkitsemästä sille\nmitään. Kuin ammuttu se hyökkäsi, ja ennenkuin suuri eläin ehti\nliikahtaakaan, karju oli työntänyt terävät torahampaansa norsun toiseen\netujalkaan polven kohdalle sitkeän nahan läpi. Niiden partaveitsen\nterävät reunat viilsivät paksun nahan halki kuin paperin, veren\ntulvahtaessa silmänräpäyksessä haavoista. Toitottaen kimakasti norsu\nyritti tallata pienen kiusanhenkensä jalkoihinsa ensin toisella, sitten\ntoisella etujalallaan, mutta babirussa oli liian ketterä jäädäkseen\nsitä odottamaan ja vastasi viiltämällä syvän haavan norsun toiseenkin\netujalkaan. Nostaen aran kärsänsä vaaran ulottuvilta musta liikkuva\nvuori yritti sitten iskeä runsaasti puolentoista metrin pituiset\nsyöksyhampaansa villisian ruumiiseen, mutta tämä pysytteli lähellä\nnorsun ruumista kääntyillen niin nopeasti, että se väisti jokaisen\niskun viiltäen samalla viiltämistään käyrillä torahampaillaan,\nkunnes norsun ryppyiset, mustat, patsasmaiset etujalat olivat aivan\nverestä punaisina. Tuskien hurjistuttaman paksunahkaisen aivot, jotka\novat melkein yhtä kehittyneet kuin ihmisen, keksivät kohta uuden\nhyökkäystavan, jolle ei babirussan nopeuskaan voinut mitään. Nojaten\neteenpäin suuren ruumiinsa, kun sen hurjistunut vastustaja jälleen\nhyökkäsi syöksyhampaiden ulottuville, norsu äkkiä polvistui. Karju\nolisi yhtä hyvin voinut vastustaa romahtavaa seinää. Sen läheisyydessä\nei ollut paikkaa, johon norsun suuret jalat eivät olisi ylettyneet;\nvertahyytävään kiljaisuun, jonka babirussa aina päästää joutuessaan\nsurman suuhun, villisikalauman vanhan johtajan elämä sammui.\n\nKolmen kuukauden kuluttua viidakkopalosta iski se miekka, joka\naina uhkaa kaikkia villiinväkeen kuuluvia, pieniä ja suuria, vielä\nkerran villisikaperheen niskaan. Vanha babirussa ei enää vienytkään\npoikuettaan joelle juomaan. Siellä väijyi niin monta kuolemaa, etteivät\nporsaat olleet siellä turvassa keskellä kirkasta päivääkään. Sen\nsijaan se opasti ne salaisia polkuja viidakon sydämeen, missä syvällä\nvihreiden puiden ja toisiinsa kietoutuneiden köynnösten siimeksessä\noli tummansininen vesilammikko. Sinne kaikki nuo kahdeksan saapuivat\nkerran kuuman päivän päättyessä, kun koko lammikko hohteli safranin ja\npurppuran värisenä länteen painuvan hehkuvan auringon valossa. Sinä\npäivänä, kuten aina ennenkin, vanha emä kiersi lammikon ympäri, ennen\nkuin se salli poikueen tulla lähelle. Kun ei vaarasta näkynyt eikä\nkuulunut merkkiäkään, hajaantuivat janoiset pikku elukat pitkin rantaa\nja joivat tarpeekseen kylmää vettä.\n\nNiiden takana huojui korkea papyrusryhmä heikossa tuulen hengessä,\njoka liikutteli viidakon ylimpiä oksia. Lumpeet hohtelivat kuin\nsuuret tähdet sinistä vettä vasten. Sikojen juodessa liikahtivat\nkaislat hieman, tuskin enempää kuin heikossa tuulessa, ja lumpeiden\nvalkoista taustaa vasten kuvastui epäselvästi jotakin, jossa oli\nkeltaisia, ruskeita ja mustia pilkkuja. Sitten, hitaasti kuin kellon\nminuuttiosoitin, kohosi tyynestä vedestä tuhoa ennustava kolmikulmainen\npää, jonka kohtisuorat, punaiset silmät olivat luomettomat.\nSilmänräpäystä myöhemmin, äkkiä kuin kierretty jousi laukeaa, sininen\nvesi kuohahti valkoiseksi vaahdoksi, kun ilman halki singahtivat kuin\nheitetty keihäs _ural-sawan_, kuningaspythonin, kaikista käärmeistä\nsuurimman ja voimakkaimman litteä pää ja jäntevä, teräksenvoimakas\nruumis.\n\nEnnenkuin käärmettä lähinnä oleva porsas ehti edes kohottaa päätään,\njättiläiskäärme oli upottanut käyrät litteät hampaansa sen lihavaan\nruumiiseen ja kietoutunut sen ympäri kahteen kertaan puristaen kuin\nteräsköysi.\n\nKuullessaan porsaan pelästyneen vinkaisun vanha babirussa syöksyi\nrinnettä alas niin kovaa vauhtia, ettei niin raskaan eläimen olisi\nluullut moiseen kykenevän. Vaikka sillä ei ollutkaan lajinsa koiraksen\npeloittavia aseita, se ahdisti kuitenkin käärmettä niin salamannopeilla\niskuilla, että suuren raatelijan nahka repeytyi kappaleiksi ainakin\nmetrin pituudelta ja pitkät, veriset lihasuikaleet osoittivat, kuinka\nsyvälle emän pienet torahampaat olivat tunkeutuneet.\n\nKuninkaallinen käärme sähisi raivoissaan. Päästäen irti pikku porsaan\nhervottoman ruumiin se yritti kietoa raivostuneen babirussaemän\nkiemuroittensa ruhjovaan syleilyyn. Mutta ison sian ruumis oli\nkuitenkin niin kulmikas ja paksu ja se pyörähteli niin nopeasti,\nettei pyton päässyt kietoutumaan sen ympärille, kun taas sika yhä\ntunki torahampaansa matelijan täplikkään nahan läpi syvälle sen alla\npiileviin teräksenlujiin lihaksiin.\n\nKäärme näytti äkkiä huomaavan taistelun turhaksi.\n\nViuhahduttaen ruumistaan kuin suurta ruoskaa se kiemurteli äyrästä ylös\nja katosi tiheään viidakkoon.\n\nVanha babirussa nuuski pientä ruumista, jonka jättiläiskäärme oli\npäästänyt irti. Mutta sen jokainen luu oli murskana, joten emä kiiruhti\njohtamaan pois seitsemää porsasta, jotka sillä vielä oli jäljellä.\n\nSitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, valkoinen babirussa oppi viidakon\nlakeja, toisen toisensa perästä. Sitten se äkkiä alkoi kasvaa kuin\nkorvatakseen menetetyn ajan, ja kun nuo seitsemän vuoden vanhoina\nerosivat elääkseen siitä alkaen erillään toisistaan ja emästään, se oli\nkookkain ja viisain kaikista.\n\nLiekö johtunut valkoisen sian väristä vai sen luonteen merkillisestä\nerakkomaisuudesta, että se vuosien vaihtuessa pysyi yksinäisenä\nvielä sittenkin, kun se oli varttunut täydelleen urhoollisen ja\ntaistelunhaluisen vanhan isänsä kokoiseksi. Se ei ollut milloinkaan\nmukana keväisissä taisteluissa, jolloin urokset kohtasivat toisensa\njossakin _maidanissa_, merkillisessä ympyränmuotoisessa aukkopaikassa,\njoita näkee siellä täällä viidakon sydämessä ja joissa villikarjut\ntappelevat keskenään valitsemistaan naaraksista.\n\nKun babirussa oli viiden vuoden vanha ja tullut täysikasvuiseksi ja\n-voimaiseksi, koitti kerran kevätyö, jolloin taivas oli ylt'yleensä\nkullankeltainen ja vaaleanpunainen, jolloin tummat puut kuvastuivat\nsitä vasten keskiöisinä vihreinä läiskinä ja jolloin joen poikki\nkiemurtelevat köynnökset loivat kummallisia sinisiä varjoja sepian\nväriseen veteen. Oli hyvin hiljaista, ikäänkuin yö ja taivas ja\näänettömät puut olisivat kaikki odottaneet jotakin tapahtuvaksi.\nÄkkiä ilmestyi idän taivaalle hehkua kuin aamunsarastusta: täysikuun\nlaita kurkisti näköpiirin reunalta. Vaaleana kuin vesikupla se\nkieri taivaanrannan yläpuolelle, sen värin muuttuessa samalla\npunakeltaiseksi. Viidakko muuttui valkoisen hohtavaksi kuin jos siihen\nolisi satanut lunta.\n\nIlma oli silmänräpäyksessä täynnä ääniä. Sammakkojen alttoäänet\nraksuttivat pimeässä, tiukulintu heräsi, ja sen viehättävät äänet\nhelisivät puiden välissä; gibbonit, hyvin pitkäkäsivartiset\nihmisenmuotoiset apinat kajahduttivat kaikuvan huutonsa, viidakon\nilosävelen, hyppiessään oksalta oksalle. Tiheiköt olivat täynnä\nkuiskauksia ja kutsuja, villinväen jalkojen tassutusta ja töminää\nniiden rientäessä sinne tänne keväisissä asioissaan.\n\nUnikot availivat hitaasti kermanvärisiä terälehtiään täyttäen\nviidakon tuoksuaalloillaan heikkojen hyvähajunpuuskien leyhkiessä\nneilikanmustista puunrungoista. Viidakko oli täynnä tuoksua ja soittoa\nvillinväen sukeltaessa kuutamon taikakehään.\n\nViidakon piiloisimpiin tiheikköihin, jonne eivät\nalkuasukasmetsästäjätkään milloinkaan tunkeutuneet, kokoontuivat kaikki\nbabirussalaumat suureen kokoukseen, siellä karjut taistelivat keskenään\ntorahampaat kalisten, naaraksien pysytellessä katselijoina. Ilma oli\ntäynnä uhkaavaa röhkinää ja tuskan kiljuntaa, kun pari parin jälkeen\nkohtasi toisensa kehän muotoisella taistelutantereella ja tappeli kärsä\nkärsää vasten nopeasti pyörähdellen, väistellen ja iskien toisiaan\nnaamaan, niin että koko tienoo kajahteli niiden käyrien torahampaiden\nkalinasta. Ja lähitienoon puut olivat täynnä langur-apinoita, joita\ntulla touhusi viidakon kaikilta kulmilta katselemaan taistelua.\n\nPari toisensa perästä taisteli, kunnes jompikumpi haavoittuneena ja\nmurjoutuneena ja saamistaan haavoista vuotavan veren sokaisemana pakeni\nkehästä jättäen voittajan uuden tappelijan uhmattavaksi.\n\nÄkkiä, kesken tulisinta kamppailua, kuului nopeaa jalkojen kapsetta,\nja aukealle hyökkäsi valkoinen babirussa, joka oli kaikkia muita\nkookkaampi. Siitä saakka kuin Maikal-viidakon villisikojen johtaja oli\nmenettänyt henkensä norsun kanssa tapellessaan, ei ollut sellaista\nkilpailijaa ilmestynyt kevätkokoukseen. Sen sileä pinta hohteli\nvalkoisena kuutamossa, ja huolimatta suuresta koostaan se pyörähteli\nkehässä yhtä nopeasti kuin karjujen nuorin.\n\nTappelijoiden kääntyessä katsomaan tulokasta ja apinoiden hälistessä\nja rykiessä kiihkoissaan tukahdutti äkkiä urostiikerin kiljunta kaikki\nmuut viidakon äänet. Tiikeri tavallisesti vaikeroi tahi naukuu. Joskus\nse röhkii kuin sika, ja juoksuaikana sen ääni on merkillisen helisevä\nkuin sambar-uroshirven. Ainoastaan harvoin se kiljahtaa täydellä\nvoimalla; silloin sen äänessä on kauhistuttavaa jylinää ja samalla\nkuitenkin murhanhimoista murinaa.\n\nTiikeri seisoi kirkkaimmassa kuunvalossa korkealla pengermällä\nkiistatantereen laidalla kuin kultapuitteissa jokaisen onyksinmustan\nviirun näkyessä selvästi sen turkin punakellervää pohjaväriä vasten.\nSen häntä, jonka ympäri täplät kiersivät renkaina, pieksi juovaisia\nkupeita tuhoa ennustavasti, ja kun se tuijotti villisikalaumaan, se\nnäytti säälimättömän julmuuden ruumistumalta. Suuren pedon silmät\npaloivat kuutamossa viheriöinä kuin hehkuvat smaragdit ja niiden\nhirvittävissä syvyyksissä piili kaikki se verenhimo ja hävittävä\nhurjuus, jotka ovat tehneet tiikeristä viidakon hirmun.\n\nJälleen tuntui koko maa vavahtavan sen kiljunnasta. Apinat katosivat\npuiden latvoista kuin varjot, ja aukean ympärille kokoontuneitten\nvillisikojen piiri hajosi kuin akanat tuulessa harjasniskojen\nkiiruhtaessa turvaan lähitiheikköön. Vain valkoinen babirussa ja\nmuutamat muut suurimmat ja urhoollisimmat karjut kääntyivät äreinä\njättiläiskissaan päin. Ennenkuin suuren pedon hirvittävän äänen kaiku\noli lakannut kuulumasta, se jo hyökkäsi. Se oli seisonut hetkisen\njulmana ja liikkumattomana paikallaan kuutamossa. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä se jo kiiti rinnettä alas kuin kauneuden ja voiman ja\npelon ihme. Vaikka sen vauhti olikin nopeampi kuin kilpajuoksijan, se\nliikkui kuitenkin notkeasti, vaivattomasti ja kuin kävellen. Sen pitkä\nruumis näytti aivan kuin häviävän sen luonnottoman suuren pään taakse,\nsamalla kuin sen ammottavasta suusta kuului sähisevää murinaa ja sen\nharvassa olevat hampaat kimaltelivat ja välkkyivät kuutamossa.\n\nHarjasniskojen pieni ryhmä seisoi hetkisen silmäkkäin raivostuneen\npedon kanssa, mutta juuri kun tämä oli ne saavuttamaisillaan, ne\nhajaantuivat ja pakenivat suin päin. Kaikki, paitsi yksi. Valkoinen\nbabirussa pysyi paikallaan sen pienten, punaisten silmien hehkuessa\nkuin granaatit, ja se painoi päänsä alemmaksi, voidakseen paremmin\nheiluttaa pitkiä torahampaitaan. Liekö ainoakaan seikkailija tahi\nritari konsanaan astunut kilpakentälle vaarallisempaa vihollista\nkohti tahi osoittanut peloittavampaa rohkeutta ylivoimaa vastaan kuin\nvillisika tuona keväisenä yönä.\n\nTiikeri oli oikea hirviö. Se oli hyvinkin kahden metrin pituinen ja\npainoi pitkän matkaa yli kahdensadan kilon. Babirussan ruumis ei\nvastannut puoltakaan vastustajan painosta ja pituudesta. Sitäpaitsi\ntiikerillä oli varusteina kynnet, jotka olivat kuin terässirpit,\nja hampaat, joiden voittaneita ei ole ollut siitä lähtien kun\nsapelihammastiikeri kuoli sukupuuttoon; painoonsa nähden se on nopein\nkaikista pedoista ja niin voimakas, että se tappaa täysikasvuisen\npuhvelin yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla ja kantaa raatoa\nhampaissaan pitkät matkat.\n\nSellaista hirvittävää nopeuden ja voiman yhdistymää vastaan suuri\nkarju asetti teräksestä ja kovista jänteistä luodun ruumiinsa, jota\nsuojeli mitä parhain harjaksinen siannahkapanssari. Sitäpaitsi ei\nmaailmassa ole ainoaakaan jaloiltaan nopeampaa villikarjun painoista\neläintä, jos sillä vain on jalkojensa alla sellainen luja pohja kuin\ntantereeksi tallattu tappeluaukion pinta. Valkoisen karjun julmien\nleukojen kummankin puolen olivat partaveitsenterävät torahampaat,\njoiden kärjetkin olivat terävät kuin pistomiekka. Niskan ja\nhartioiden sitkeiden lihasten antaessa pontta hampaiden iskuille ne\nsaattoivat viiltää yhtä peloittavia haavoja kuin gurkhojen veitset\nja malaijisoturien aaltoteräiset käyrät tikarit. Metsäkarju saattoi\nsitäpaitsi asettaa viidakkojen juovikkaan surmanhengen villille\nraivolle vastapainoksi kylmäverisen hurjuutensa, joka oli aivan yhtä\nvaarallinen.\n\nKolmen metrin päässä paikasta, jossa babirussa seisoi asennossa kuin\nnyrkkeilijä, suuri kissa teki hyppynsä. Kun sen pitkä, notkea ruumis\nlennähti karjun kohdalle, loimuavan oranssinvärisenä hopeanvalkoisessa\nkuutamossa, ja sen monisirppiset käpälät olivat vetäytyneet taaksepäin\nvalmiina hirvittävään, kaapivaan iskuun, johon tiikeri luottaa, karju\nhyökkäsi eteenpäin kammeten samalla sivulle ja kohotti äkkiä päätään.\nHeti tiikerin nahka kylkiluiden alapuolelta tahraantui vereen.\nMurahtaen peloittavasti juovikas murhamies suuntasi iskun, joka, jos\nse vain olisi sattunut kohdalle, olisi riistänyt hengen babirussankin\nteräksisestä ruumiista. Mutta viimeksimainitun nopeus pelasti sen\njälleen. Pyörähtäen salaman nopeasti se väisti iskun, ja vaikka\ntiikerin käyrät kynnet viilsivätkin verisiä viiruja sen valkoiseen\nnahkaan, eivät haavat sentään olleet hengenvaarallisia.\n\nSitten alkoi suurenmoinen ja julma taistelu. Tiikeri hyökkäsi jälleen\nläheltä, ja sen onnistui tällä kertaa pudottautua karjun viettävään\nselkään. Se aikoi upottaa torahampaansa syvälle ahdistettavansa\nkurkkuun ja samalla katkaista niskan vääntämällä sen päätä taaksepäin.\nSellainen temppu kaataa kyllä puhvelin, mutta tiikerin oli sallittu\nainoastaan kerran yrittää sen sovelluttamista babirussaan. Karjun\nniska oli niin lyhyt ja paksu, että siitä oli mahdoton saada otetta,\nja vaikka tiikerin kynnet tunkeutuivat syvälle karjun lihaksiin, ei\nse voinut pitää kiinni tuota viettävää, liukasta, pyörivää ruumista.\nKun tiikeri liukui maahan, babirussa olisi tarvinnut vain tuuman\nverran voittaakseen taistelun siinä paikassa. Kirkaisten kimeästi\nraivosta valkoinen karju riistäytyi irti tiikerin otteesta ja vastasi\nhyökkäykseen suuntaamalla ahdistajaansa kaksinkertaisen iskun\ntikarimaisilla torahampaillaan, jotka tunkeutuivat syvälle suuren\nkissan kurkkuun sivuuttaen nipin napin kaulavaltimon.\n\nSalamannopeasti juovaturkki ponnahti taaksepäin ja alkoi hirmuisesti\nmuristen kiertää babirussaa hyökäten aina väliin iskien nopeita\nkaapaisevia iskujaan. Karju väisti joka kerran hyökkäyksen hyppäämällä\nsyrjään ja vastasi terävien torahampaittensa viiltävällä ylöspäin\nsuunnatulla pistolla, ja sen raivoisa röhkinä sekaantui tiikerin\nsähinään ja apinoiden hälinään ja kiihkeihin kirkaisuihin.\n\nBabirussan leukapielistä tippui verta ja vaahtoa. Sen punaiset silmät\nkiiluivat kuin rubiinit sen tarkatessa tiikerin jokaista notkahdusta\nja liikettä, ja vaikka sen monet haavat vuosivatkin verta, se oli\nkäänteissään yhtä salamannopea kuin ennenkin.\n\nTaistelusta tuli äkkiä loppu. Vaikka babirussa kiljuikin raivosta,\nei se sallinut taistelun punaisen usvan hetkiseksikään lamauttaa\nvarovaisuutta ja kylmäverisyyttä, joihin villikarju aina turvautuu\ntaistellessaan, olipa se kuinka raivostunut tahansa.\n\nKissapedon ylenpalttinen ärtyminen koitui lopulta sen tuhoksi. Koska\nse ei ollut tottunut siihen, että ainoakaan sen vastustaja kykeni\npitkälliseen vastarintaan, babirussan iskut ja väistöt kiihoittivat sen\nvähitellen sellaiseen raivoon, että se vihdoin pani kaikki viimeisen\nhypyn varaan — ja hävisi.\n\nTiikerin ponnahtaessa koholle babirussa hyppäsi syrjään sen käpälien\ntieltä juuri ja juuri väistäen niiden iskun; samassa se pyörähti\nsolakoiden, jäntevien, nopeiden jalkojensa potkaisulla ympäri,\nja jättiläiskissan pudotessa maahan se viilsi käyrillä repivillä\ntorahampaillaan tiikerin vatsan halki pitkin pituuttaan. Suuri\npunakellervä mustaviiruinen ruumis seisoi hetkisen liikkumatta\npaikallaan, kuuman veren ruiskutessa haavoista suurina suihkuina.\nSitten se vaipui hitaasti kasaan.\n\nSamassa tuokiossa karju jo ehti polkemaan tiikerin ruumista jaloillaan\niskien välähtelevät torahampaansa yhä uudestaan sen juovikkaiseen\nturkkiin, kunnes suuri peto käheästi kiljahtaen retkahti pitkäkseen,\nsen leimuavat silmät peitti kuoleman kaihi; ja ruumiin värähdellessä\nkauan aikaa suonenvedon tapaisesti sen hurja henki lähti autuaammille\nmetsästysmaille.\n\nSuuri babirussa seisoi hetkisen tiikerin voimakkaan ruumiin vieressä\nvapisten heikkoudesta ja väsymyksestä, mutta yhä jaloillaan.\nToiset karjut ryhmittyivät vähitellen penkereen juurelle, jossa se\nseisoi haavoittuneena, veren tahraamana ja uupuneena, mutta silti\nMaikal-viidakon babirussien kiistämättömänä johtajana.\n\n\n\n\nKHAMBU\n\n\nEhkä siksi, että poika oli pieni, nopea ja viisas, hänen äitinsä\noli kuukautta ennen kuolemaansa ristinyt hänet \"Khambuksi\", joksi\nmasailaiset nimittävät tasangon nopeaa pientä hiirtä.\n\nLochan, \"Leijona\", Induna [alkuasukaspäällikkö], joka oli erään\nmasai-heimon osaston päällikkö, oli hänen isänsä; ja Khambu uskoi\nlujasti, ettei maailmassa ollut olemassa hänen isänsä vertaista miestä,\nsillä tämän kasvot olivat niin ylpeät ja pelottomat ja hänen vartalonsa\nniin komea.\n\nKun Induna johti komppaniansa juhlalliseen tanssiin Ghamban, suuren\nkuninkaan eteen, joka hallitsi mahtavia masailaisia, Khambu piiloutui\npensaikkoon leimuavien nuotioiden muodostaman kehän taakse, ja kun\nhänen isänsä hypähti kehään leopardin talja uumillaan ja mustia\nkotkansulkia päälaelle kootussa tukassaan, pienen pojan sydän oli\nhaljeta ylpeydestä. Kun puurummut nyyhkyttivät ja jyrisivät ja\n_kuuduutorvet_ rämisivät räikeästi, Hiiri huusi toisten kanssa\n\"Bajete!\", kuninkaallisen tervehdyksen, jonka vain kuningas on\noikeutettu kuulemaan, mutta kun tuhannet äänet huusivat \"Ghamba!\" tuon\npyhän sanan jälkeen, Khambu piipitti piilostaan pensaikosta \"Lochan!\",\nvaikk'ei kukaan muu kuullut hänen ääntään kuin Etelän tähdet, jotka\nvälkkyivät tummansinervällä taivaalla kuin lamput.\n\nSitten koitti leijonanmetsästyspäivä. Julma mustaharjainen,\nvoimakkaimmillaan oleva peto oli kaatanut kuninkaan karjalaumasta\nhiehon. Tapahtumasta tuotiin seuraavana aamuna sana Ghamballe, joka joi\npombeaan (oluttaan) kuninkaallisen majan edustalla.\n\n— Kuka vartioi kylää tänään? hän kysyi äänensä helähtäessä ikäänkuin\nrautaovi olisi paiskattu kiinni.\n\n— Lochan, kuului tusinan verran ääniä vastaavan, ja hetkisen kuluttua\nInduna saapuikin paikalle palveluksessa olevan masailaisen soturin\ntäydessä aseistuksessa. Sarvikuonon nahasta valmistetun pitkän kilpensä\npäällä hän kantoi heimonsa hirvittävää keihästä, ja toinen, lyhyempi\npistokeihäs oli pistetty hänen vyönsä alle. Vaikka hän kumarsi\nkunnioittavasti, Ghamba huomasi närkästyksekseen hänen ryhdissään\njonkinlaista pelotonta huojuntaa ja keinuntaa ja kiinnitti huomionsa\nsiihen, että hän pelkäämättä uskalsi katsoa hallitsijaansa silmiin.\nSellaiset soturit, jotka katsovat kuningastaan silmiin, voivat saada\nmasailaisten keskuudessa äkillisen ja ikävän lopun.\n\n— Kokoa sotilaasi ja tuo minulle ennen iltaa sen ruskean koiran pää ja\nvuota, joka on uskaltanut tappaa minulta hiehon! hallitsija komensi.\nLochan kumarsi syvään ja poistui nopeasti ehtien kuitenkin vaihtaa\nmuutamia sanoja Hiiren kanssa, joka valmisti Indunalle aamiaista\nsamalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän menneinä päivinä.\n\n— Lähden nyt, poikani, metsästämään leijonaa, hän sanoi hitaasti. Jos\nkävisi niin, etten palaa, matkusta äitisi sukulaisten matabeleläisten\nluo. He pitävät kyllä huolta Hiirestäni hänen vuokseen.\n\nJa Induna antoi suuren käsivartensa levätä hetkisen pojan hennoilla\nhartioilla pienokaisen seisoessa hänen edessään ja kuunnellessa\nvakavasti.\n\n— Enkö minä saa lähteä mukaan? Khambu kysyi vihdoin nyökäyttäen pientä\npyöreätä päätään merkiksi, että hän ymmärsi.\n\n— Et saa. Leijonanmetsästys ei sovi lainkaan Hiirelle. Jää sinä vain\ntänne siksi aikaa, kunnes palaan tahi kunnes kuulet minun kuolleen. —\nSanottuaan sen hän poistui kokoamaan sotilaitaan.\n\n— Lähden mukaan joka tapauksessa, Khambu tuumi itsekseen\nuppiniskaisesti.\n\nNiinpä tapahtui, että kun Lochanin joukkoon kuuluvat sata miestä\nsamoilivat edestakaisin tasangon poikki yhä laajentaen ketjuaan ja\npitäen valkoisen hiehon raadeltua haaskaa sen keskipisteenä, Khambu oli\naina heidän takanaan yhtä rauhallisena ja nopeana kuin kaimansa.\n\nSaapuvilla oli muitakin miehiä katselemassa leijonan ajoa, valkoinen\npäällikkö aseenkantajineen. Seurueen johtaja kertoi Lochanille, että\nvalkoinen päällikkö oli ollut neljä vuotta kaukaisen meren takaisen\nmaan kuninkaana. Tämä oli punakka, sinisilmäinen ja ruskeaviiksinen\nmies, joka käytti silmälaseja, ja puhuessaan hän paljasti valkoiset,\ntasaiset hampaansa, ikäänkuin hän olisi aikonut purra. Lochan vilkaisi\nhäneen ohimennen — sinä päivänä hän ajatteli enemmän leijonia kuin\nkuninkaita.\n\nÄkkiä, ajajaryhmän lähestyessä tuuheaa pensaikkoa, kuului sen uumenista\nuhkaavaa murinaa. Leijona oli pensaikossa ilmoittaen murinallaan\ntappavansa jokaisen, joka vain uskaltaisi häiritä sitä.\n\nHetkisen kuluttua masailaisten soturien ketju kiertyi pensaikon\nympärille, ja kaikkein ensimmäisenä käveli Induna itse eteenpäin\nkannattaen pitkää kilpeään vasemmalla käsivarrellaan ja heiluttaen\noikealla kädellään heittokeihästään, jossa oli toista metriä pitkä\nkaksiteräinen kärki ja tukeva rautainen varsi.\n\n— Astu esiin, mustaharja! Sinua kutsuu päällikkö! hän huusi. Äkkiä\nleijona olikin hänen edessään kuin ruskea pilvi, jossa piili\nkuolema. Liikkumatta katsoa mulkoillen silmien leimutessa tuuheiden\nkulmakarvojen varjossa, se asettui miestä päin. Sitten se painoi\npäänsä alemmaksi, kunnes sen musta harja varjosti sen naamaa, ja sen\nhuulet kiertyivät kokoon paljastaen hampaat, jotka olivat pitkät kuin\nvalkoiset tikarit.\n\nJuuri sillä hetkellä, kun suuren pedon lihakset jännittyivät hyppyyn,\nvälähti ilmassa jotakin kirkasta, ja toista metriä pitkä terä tunkeutui\nkyyristyneen leijonan ruumiin läpi. Päästäen jylisevän kiljaisun\nruskea ruumis ponnahti ilman halki kynnet ojossa kuin mustat sirpit,\nmutta suuren rumilaan ehtiessä kohdalle mies hyppäsi sivulle ja iski\npistokeihäänsä syvälle pedon kylkeen. Kiljahtaen hirvittävästi leijona\nkohosi pystyyn ja tarttui pitkään kilpeen kynsillään. Hetkisen sen\nleimuavat silmät tuijottivat sen reunan yli miehen silmiin, sitten\npedon paino kaatoi miehen maahan. Kaatuessaan Lochan peitti itsensä\npitkällä kilvellään vetäen päänsä ja jalkansa sen alle kuin kilpikonna.\n\nLeijona puri ja kynsi hetkisen turhaan sitkeää nahkaa, mutta työntäen\nvihdoin mustat kyntensä sen alle se repäisi sen kuin lehden miehen\nkäsistä. Kun suuri peto nyt hyökkäsi eteenpäin upottaakseen hampaansa\nvastustajansa avuttomaan ruumiiseen, tulikin loppu. Sen kita jäi\nammottamaan selälleen, vihaiset silmät muuttuivat lasimaisiksi,\nja syvään huoaten kuin kuoleva ihminen se tuupertui hengetönnä\nsuulleen ollen vähällä musertaa miehen mäsäksi painollaan. Kun Induna\nponnahti jaloilleen, huohottaen ja veren tahraamana, kotkansulkien\nheilahdellessa hänen tukassaan, piipitti kimeä ääni pensaan takaa:\n\n\"Bajete! Lochan, Leijona!\" Sotilaat toistivat karjuen huudon, ja\nkuninkaallinen tervehdys vyöryi kuin ukkonen tasangon poikki.\n\nKun ääni lakkasi kuulumasta, tuli valkoinen päällikkö esille\nmasailaisten muodostaman kehän takaa, missä hän oli katsellut pedon ja\nmiehen kaksintaistelua.\n\n— Suurenmoista! hän huudahti. Tule metsästämään kanssani, niin teen\nsinusta rikkaan miehen!\n\n— Palvelen Ghambaa, enkä ketään muuta, vastasi Lochan, kun sanat oli\ntulkittu hänelle.\n\nKun hän seisoi siinä painaen toisella jalallaan kuolleen leijonan\npäätä valkoisen päällikön onnittelujen ja omien sotilaittensa\nkumeiden huutojen kaikuessa vielä hänen korvissaan, hän oli kuin\nVoiton pronssipatsas. Mutta hänen sydämensä oli kuolettavan\nlevoton. Masailaisten keskuudessa sellaiset miehet, joille suodaan\nkuninkaallinen tervehdys, eivät tavallisesti elä pitkää aikaa eivätkä\nkuole miellyttävällä tavalla, ja syrjäsilmällään hän oli huomannut\ntuhoaennustavien kasvojen ilkeän irvistyksen. Hän tiesi miehen\nkuninkaan vakoojaksi, jollaisia oli aina pari, kolme jokaisessa\njoukko-osastossa. Saman päivän iltana, kun Lochan palasi kylään tuoden\nkuolleen leijonan pään ja taljan hallitsijalle voitonmerkiksi, Ghamba\notti hänet hyvin sydämellisesti vastaan.\n\n— Minulle on tuotu sana rohkeudestasi, hän sanoi ystävällisesti. Aiomme\nmielihyväksemme järjestää sopivan palkinnon sinulle! Ja hän hymyili\nsynkästi.\n\nIndunan rohkeus lannistui, sillä Ghamba, tuo suuri, musta paholainen,\nhymyili vain silloin, kun hän suunnitteli murhaa.\n\nSeuraavana päivänä Lochan istui majansa edustalla Khambun kanssa\nillallisen jälkeen. Kun ilta hämärtyi, tasangon messinkinen kimallus\npehmeni ensin himmeäksi kullaksi, sitten utuiseksi punerrukseksi,\nja tasankoa ympäröivät korkeat vuoret näyttivät tulevan hämärässä\nlähemmäksi.\n\n— Elämämme on kuin lintu, joka lentää majaan pimeästä, leijailee jonkin\naikaa valossa ja palaa sitten takaisin yöhön, hän sanoi, ja Hiiri\nkatsoi isäänsä ymmärtäväisen näköisenä.\n\n— Miehen pitää kuolla urhoollisesti, hän jatkoi hitaasti. Saattaa käydä\nniin, että hän palaa elämään jälleen.\n\nKun Induna lakkasi puhumasta, rikkoi hiljaisuuden rumpujen kumea\npärinä, niiden kumahdusten vähitellen hukkuessa naisten kimeihin\nhuutoihin. Induna nousi huoaten jaloilleen.\n\n— Aikani on koittanut; noidat ovat tulleet, hän sanoi pujottaessaan\nkilven vasempaan käsivarteensa ja tarttuessaan toisella kädellään\nkeihääseen.\n\n— Jää sinä tänne ja lähde aamulla, heti päivän valjettua, äitisi\nsukulaisten luo, äläkä koskaan unohda isääsi, joka rakasti sinua hyvin\nhellästi.\n\nSanottuaan sen hän lähti.\n\nNuotiot rätisivät kuninkaallisen majan ympärillä, jonka edustalla\nkuninkaan suuri ruho lepäsi kantopaareilla. Soturi toisensa jälkeen\nliittyi suureen kehään, joka kiersi ympäri koko aukeaman Ghamba nousi\näkkiä seisoalleen, ja kaikki vaikenivat heti kuin lyönnistä.\n\nHänen kookas ruumiinsa seisoi hetkisen päin odottavia alamaisia, ja hän\nkatseli heitä kylmillä silmillään kuin epäjumala Sitten hänen sanansa\nkaikuivat hänen eteensä kokoontuneille riveille kuin kuolinkellojen\nkumina.\n\n— Joukossamme on ilkeä velho, hänen äänensä jyrisi. Hän on vehkeillyt\nkuninkaanne henkeä vastaan. Tänä iltana pitää noitieni tutkia häntä —\ntutkia häntä tarkasti!\n\nHän vaipui takaisin kantopaareilleen.\n\nHänen syvän äänensä lakatessa kuulumasta riensi suureen ympyrään joukko\nkauhistuttavan näköisiä naisia huutaen ja kiljuen.\n\nToiset olivat vielä nuoria, toiset parhaimmillaan, mutta kaikkien\nkasvot näyttivät epäinhimillisen julmilta. Lyijynharmaan saven\nkeskeltä, jota oli tahrittu heidän otsaansa ja poskiinsa,\nheidän silmänsä kiiluivat kuin hyökkäykseen valmistuneen mustan\nsilmälasikäärmeen silmät, ja ihmisten sormiluista tehdyt kaulanauhat\nkalisivat ja kilisivät heidän liikkuessaan.\n\nKuin tuoreille jäljille päässeet koirat he töytäilivät edestakaisin,\nja kuta lähemmäksi he tulivat aukiota ympäröivää elävää rengasta, sitä\npelokkaammin miehet kaihtivat raivotarten käärmesilmien hurjaa hehkua,\nvaikka he olivatkin karaistuneita sotureita.\n\nSyöjätärten johtaja pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kuin saalista\nvainuava koira. Sitten hän äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa,\njoka oli hirvittävämpää kuin rumpujen pärinä, ryömi eteenpäin askeleen\nkerrallaan kaula ojossa ja silmät liikkumattomina tuijottaen sinne\npäin, missä Lochan seisoi soturiensa edessä. Vaikka tuo peloittava\nolento tuli hitaasti, mutta kuolettavan varmasti yhä lähemmäksi, ei\nIndunan ylpeissä kasvoissa näkynyt pelon merkkiäkään.\n\nKun raivotar oli noin metrin päässä Lochanista, hän pysähtyi ja\nkiljaisi äkkiä kovalla äänellä:\n\n— Kuolema velholle! puiden hänelle nyrkkiään. Liikkeen tapahtuessa iski\nmustanvihreä, lähes parin metrin pituinen puukäärme, jota noita oli\nkantanut muiden tietämättä käsivartensa ympärillä, vihaisesti Indunan\nkasvoja kohti. Mutta vielä nopeammin kuin käärme iski Lochan kumartui\nsivulle, ja kun matelijan hoikka ruumis välähti hänen ohitseen, hän\nsivalsi sen poikki partaveitsen terävällä keihäänsä kärjellä.\n\nNoidan kasvot näyttivät tulen valossa ruumistuneen paholaisen naamalta.\n\n— Tappakaa, tappakaa hänet! hän huusi suun ammottaessa nelikulmaisena\nkuin kreikkalaisen korkokuvan raivottaren kasvoista. Hän on vehkeillyt\nkuninkaan henkeä vastaan ja tappanut pyhän käärmeen!\n\nSaatuaan Ghambalta merkin neljä hänen jättiläismäistä vartiaansa astui\nlähemmäksi.\n\n— En ole velho, vaan uskollinen mies. Jos minä kuolen, ei kenenkään\nmiehen henki ole turvassa! Siinä kaikki, mitä Induna sanoi vartioiden\nviedessä hänet pois.\n\nViidakossa vallitsi jälleen yö. Tähdet tuikkivat kuin loistavat\njalokivet sinisellä taivaalla, ja laskeutuvan kuun valossa näyttivät\nköynnökset himmeältä viheriältä verkolta, joka oli koristettu\nvalaisevilla valkoisilla kukilla. Pieni huuhkaja huhui pimeässä, ja\nmarakatit vaikeroivat puiden välissä kuin eksyneet lapset. Äkkiä\nsaalista vaanivan leopardin kumea, katkonainen yskintä vaimensi kaikki\nmuut äänet.\n\nHetkisen kuluttua pimeässä livahti kuusi tummaa varjoa. Paksujen\noksien lomitse siivilöityvä kuunvalo sattui noidan tuhoaennustaviin\nkasvoihin. Hänen jäljessään, suukapula suussa ja käsivarret sidottuina,\nkäveli Induna kuninkaan pyövelien saattamana, jotka pakottivat häntä\nkiirehtimään askeliaan, sillä leopardin ollessa saalista pyytämässä ei\nole hyvä olla ulkoisalla.\n\nPientä ryhmää seurasi seitsemäs olento pienenä ja äänetönnä ja muiden\ntietämättä. Kun Ghamba oli luovuttanut Indunan pyöveleilleen ja\nnoidille surmattavaksi niin pitkällisellä kidutuksella kuin noita vain\nsaattoi keksiä, Khambu oli seuraillut kuusipäistä joukkoa ja sinä yönä\nnoudattanut sen jälkiä viidakon halki, missä kuolema väijyi pimeässä.\n\nSyöjätär pysähtyi vihdoin vanhan, hylätyn sudenkuopan reunalle, joka\nkerran oli ollut peitetty heikoilla oksilla ja ruoholla, mutta joka nyt\nnäytti mustalta tien keskellä sijaitsevalta rapakolta.\n\nSaatuaan noidalta merkin neljä pyöveliä taluttivat tuomitun miehen\nkuopan reunalle, ja hetkisen Induna ja nainen seisoivat vastakkain.\nVaikka suukapula oli työnnetty miehen suuhun niin raa'asti, että\nmolemmista suupielistä tippui verta, hän kohtasi kuitenkin pelkäämättä\nsyöjättären katseen, niin että syöjättären käärmeensiimät alkoivat\nvilkuilla ja katsella muualle.\n\nKuin suuttuen heikkoudestaan hän kääntyi raivoissaan miesten puoleen\nihmisenluista kootun kaulanauhan kalahdellessa hänen liikkuessaan.\n\n— Miksi te tuijotatte minuun, saastaiset koirat? hän kirkui. Heittäkää\nvelho kuolemaan!\n\nKäskyä noudattaen pyövelit tarttuivat Indunan sidottuihin käsivarsiin\nja tyrkkäsivät hänet kuoppaan, joka ammotti mustana kuin hauta. Pudoten\nvahingoittumatonna kolmisen metriä syvän haudan pehmeälle pohjalle\nhän katsoi ylös ja näki noidan kasvojen tuijottavan häneen hämärässä\nvalossa.\n\n— Odota siellä kuolemaasi! kuului syöjättären kuiskaus kuin käärmeen\nsähinä. Ennenkuin lähden, valmistan sille tien!\n\nViittansa alta noita kaivoi ruukun, joka oli täynnä villimehiläisten\nhunajaa. Hän siveli hunajalla maahan viiruja, jotka lähtivät säteettäin\nkuopasta kuin pyörän puolapuut. Hänen takanaan seisovat neljä miestä\nkatsahtivat salaa toisiinsa, ja heidänkin säälimättömissä kasvoissaan\nnäkyi hetkisen jotakin kauhun tapaista.\n\nMasailaisilla on monta surmaamistapaa, joista ei ole hyvä puhua. Rotan\nkidutuksen ja papukaijan rankaisemisen ovat varmasti keksineet hornan\nhenget, mutta kumpikaan niistä ei ole niin hirvittävä loppu kuin se,\njonka noita oli valmistanut omaan heimoonsa kuuluvalle vangitulle\nLeijonalle.\n\nKaataen lopun hunajan kuopan reunoille hän poistui apureineen\ntummansinisen taivaan laajan kuvun kaartuessa tähtien täplittämänä\ntutkimattomana viidakon yllä.\n\nÄkkiä kuului tien takana kasvavien pienten marulapuiden välistä\nkahinaa ja pieni tumma olento ilmestyi kuutamossa kuopan reunalle Kun\nsuukapulaan ja nuoriin köytetty päällikkö valmistautui kohtaamaan\nkuolemansa kuin mies, kuului ylhäältä ääni, jota hän ei ollut osannut\ntoivoa enää milloinkaan kuulevansa tässä maailmassa.\n\n— Isä! kuiskasi hento ääni. Täällä olen minä, sinun oma Hiiresi.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuoppaan läheisestä puusta\nleikattu köynnös, ja hetkistä myöhemmin poika seisoi isänsä vieressä.\nVetäisten Lochanin pistokeihään huotrasta Khambu leikkasi poikki\nIndunan siteet sen partaveitsen terävällä kärjellä ja otti pois\nsuukapulan. Molemmat seisoivat hetkisen paikallaan katsellen toisiaan;\nsitten Indunan pitkä vartalo huojui ja vapisi, kun hän yritti turhaan\npuristaa poikaa halpaantuneilla käsivarsillaaa Hänen kielensä oli niin\najettunut, ettei hän saattanut puhua, mutta kun Hiiri hieroi hänen\npuutuneita lihaksiaan, oli Lochanin syvällä sijaitsevissa silmissä\ntuota kuolematonta rakkautta, joka liittää ihmisen, mustan yhtä hyvin\nkuin valkoisenkin, jumalalliseen.\n\nPäällikkö säpsähti äkkiä, ja epäselvä, varoittava sana tunkeutui\nhänen ajettuneiden huuliensa välistä. Viidakossa vallitsi nyt outo\nhiljaisuus, ja kaikki sammakkojen ja hyönteisten yöäänet olivat äkkiä\nvaienneet.\n\nSilloin tuntui hiljaisuudessa jonkinlainen kuiskaus ryömivän maata\npitkin kuoppaa kohti kuin kulovalkean ritinä. Kuullessaan äänen\npäällikkö koetti epätoivoisesti tarttua köynnökseen avuttomilla\nkäsillään. Säikähtäen isänsä kasvojen ilmettä Khambu hieroi ja\npuristeli hänen puutuneita lihaksiaan niin kovasti kuin hänen jäntevän\npienen ruumiinsa voimat vain sallivat. Hänen hääriessään tuo kaukainen\nkuiskailu kävi äänekkäämmäksi ja tuntui tulevan yhä lähemmäksi.\n\nMutisten jotakin epäselvästi Lochan käski viitaten kädellään poikaa\npakenemaan, niin kauan kuin oli aikaa.\n\nMutta välittämättä isänsä merkistä Khambu hieroi vimmatusti vielä\nmuutamia minuutteja, kunnes hidas veri alkoi jälleen virrata miehen\nsuonissa pistellen kuin tuhansilla neuloilla. Kun isä vihdoinkin\nsaattoi liikuttaa käsiään, vieläpä tarttua kömpelösti köynnökseen,\nHiiri kääri köynnöksen Indunan rinnan ympärille kainaloiden alle ja\nkiipesi sitten, siirrellen käsiään, köynnöstä myöten kuopan reunalle.\n\nSiellä näytti kuutamossa koko maan pinta liikkuvan ja kulkevan. Hunajan\nhajun houkuttelemina lähestyi kuoppaa tuollainen muurahaisarmeija,\njotka lakaisevat viidakkoa kuin tuli. Sokeina ja mustina ja\nlukemattomina kuin merenhiekka ne käyrillä repivillä leuoillaan\nhävittivät kuin tuli jokaisen niiden tielle sattuvan elävän olennon.\nTuo sihisevä kuiskailu, joka oli pakottanut viidakon vaikenemaan, oli\ntiheikköjen läpi ponnistelevien miljoonien pienten jalkojen kahinaa.\nEi ihminen eikä eläin voinut pelastua hengissä niiden kynsistä, ja\nmuutamien minuuttien kuluttua ne vyöryisivät sudenkuopan laidan yli\nvastustamattomasti ja tuhoisina kuin sula laavavirta.\n\nKuoleman armeija oli jo niin lähellä, että pienten murhamiesten\ntiukkaan sulloutuneiden ruumiiden kuuma löyhkä pisteli Khambun\nsieraimia kuin mehiläisparven haju. Painaen jalkansa kuopan\nlaitoihin Khambu kiskoi hurjasti Indunan rinnan ympärille kiedotusta\nköynnöksestä, mutta hänen vähäiset voimansa riittivät tuskin\nhievahduttamaan köynnöksen toiseen päähän sidotun miehen painavaa\nruumista.\n\nHitaasti ja hellittämättä liikkuivat tuholaisten mustat rivit päästen\njo niin lähelle, että poika kuuli heikkoa kalahtelua, kun niiden kovat,\nkimaltelevat ruumiit koskettivat toisiinsa. Kumartuen kuopan laidan yli\nhän huusi:\n\n— Kiiruhda! ja jälleen hetkisen kuluttua: Joudu! Joudu!\n\nPurren hammasta Induna koetti turhaan pakottaa puutuneita käsivarsiaan\ntottelemaan, hyönteisarmeijan jalkojen kahinan ja sihinän käydessä yhä\nkovemmaksi ja kuuluessa yhä lähempää.\n\nYlhäältä kuului jälleen Hiiren tuskallinen kuiskaus, jolloin Lochan\ntarttui köynnökseen hampaillaan. Kaivaen jalkansa syvälle pehmeään\nmaahan kuopan seinään hänen onnistui kiivetä sen puoliväliin, ennenkuin\nputosi takaisin.\n\nSitten hän näki, tuntien hirvittävää kammoa, kuopan reunan yli, jossa\nhän oli vangittuna, tulvivan liikkuvien pienten mustien ruumiiden\nvirran. Hänen mieleensä muistui haavoittunut puhveli, jonka kimppuun\nhän oli nähnyt vaeltajamuurahaisten hyökkäävän. Avuton eläin oli\ntempoillut ja ammunut, kunnes oli menettänyt henkensä noiden hirmuisten\nhyönteisten kauheiden mustien aaltojen alla, joiden repivät leuat\nolivat uskomattoman lyhyessä ajassa jyrsineet jokaisen lihan hitusenkin\ntuosta suuresta ruumiista.\n\nTämän hirmuisen muiston iskiessä kiduttavana hänen aivoihinsa ehti\nensimmäinen kiinteä rykelmä näitä pieniä mustia tuholaisia kuopan\npohjalle. Niiden sokeat päät ojentuivat ylöspäin, ja käyrät leuat\navautuivat ja sulkeutuivat kuin terävät, mustat terässakset hyönteisten\nlähtiessä etenemään tuonnimmaista seinää vasten painautunutta miestä\nkohti.\n\nSilloin juuri, surman jo aukoessa suutaan, saapui pelastus. Oli kuin\nhengen vaara olisi ajanut kuuman veren jälleen Lochanin käsivarsien\npuutuneisiin ja puristuksissa olleisiin suoniin. Tuskallisesti\nvihlaisten hänen voimansa palasivat, hän tarttui epätoivoisesti pitkään\nköynnökseen ja kiipesi sitä pitkin ylös juuri samalla hetkellä, jolloin\nmustan armeijan kärki saapui paikkaan, jossa hänen jalkansa olivat\nseisoneet silmänräpäystä aikaisemmin.\n\nYlemmäs ja yhä ylemmäs hän kiipesi, kunnes hän pääsi jälleen viidakon\nviileään, tuoksuvaan yöhön, missä helmiäisen valkea kuutamo väritti\npuut maidonkarvaisiksi. Mutta hänen alapuolellaan kiehui suden kuoppa\nkuin pata, pohja mustanaan parveilevia muurahaisia.\n\nInduna lepäsi kauan aikaa liikkumattomana viidakon ruohikossa\nhengittäen syvään ja tuskin itsekään uskoen vielä pelastumistaan\ntodeksi.\n\n— Lähdetään jo pois, hyvä isä! Hiiri kuiskasi hänen korvaansa. Tiedän,\nminne nuo välähtelevät hampaat ovat leiriytyneet, tuo vesien takaa\nsaapunut Bwana Bomba, joka katseli, kuinka sinä tapoit leijonan. Hänen\nluonaan ei meidän tarvitse pelätä kuningastakaan.\n\nHänen puhuessaan alkoi kuulua läheisen viidakon sinipunervista\ntummennoista hirvittävintä kaikista äänistä — leijonan julmaa\nkehräämistä sen leikkiessä avuttomalla saaliillaan kuin kissa hiirellä,\njoka ei pääse pakoon.\n\nKuullessaan äänen Khambu kohotti paljastettua keihästä, jonka hän\noli tuonut mukanaan, kiivetessään kuopasta. Ennenkuin hänen takanaan\nlepäävä Induna huomasikaan, kuului viidakosta kahinaa, ja hetkiseksi\npeitti ilman halki suhahtava tumma rumilas täydenkuun näkyvistä. Kun\nhyökkäävän leijonan suuri ruumis ehti pojan yläpuolelle, pieni miehen\nalku painoi vaistomaisesti keihään tukevan varren pään maahan ja piti\nsitä siinä paikallaan kaikin voimin. Sitten kookas, karvainen ruumis\npaiskasi hänet rajusti maahan, ja musta aalto tuntui nielaisevan hänet\nkitaansa.\n\nKun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi isänsä nylkevän parhaillaan\nsuurta petoa, joka itse oli seivästänyt itsensä keihääseen, niin että\naseen pitkä terä oli lävistänyt sen sydämen.\n\n— Me emme tule valkoisen miehen luo tyhjin käsin, Induna huomautti\nkääriessään leijonan päätä nyljettyyn nahkaan.\n\n— Se oli mainio pisto, hän sanoi heidän kuljettuaan viitisentoista\nkilometriä.\n\n— Sinusta kehittyy mainio soturi, Leijonantappaja, hän tuumi vielä\nkerran tuntia myöhemmin.\n\n— Pidä vain varasi, ettet ylpisty, hän sanoi lopuksi päivällisen\njälkeen seuraavana päivänä. Jumalat rakastavat vain sellaisia, jotka\novat nöyräsydämisiä.\n\nSinä iltana suuren valkoisen kansan suuren päällikön nuotiotulen\nvalokehään astui komea olento, jolla oli tukassa masailaisen päällikön\nkotkansulat ja kädessä kaksi keihästä, ja jolla oli seurassaan pieni\npoika, joka aivan horjui suuren leijonan pään ja vuodan painosta.\n\nKun tulkki oli kertonut Indunan tarinan, meren takaa saapunut päällikkö\niski nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen leirijakkaransa edessä, ja\nhymyili niin iloisesti, että välkkyvät hammasrivit näkyivät.\n\n— Sanokaa Lochanille, Leijonalle, hän virkkoi, että hän on luonani\nturvassa kaikilta Afrikan noidilta ja pirullisilta päälliköiltä. —\nMitä, onko tässä toinenkin leijonantappaja! hän jatkoi, kun poika laski\nhänen eteensä ruskean vuodan ja irvistelevän pään.\n\n— Ei, piipitti Khambu, joka muisti, että hänen piti olla\nnöyräsydäminen. Minä olen vain Hiiri, joka auttoi Leijonaa!\n\n\n\n\nLODI\n\n\nHitaasti muuttui mustanharmaiden okaisten puiden väri hopeiseksi,\nAfrikan tuikkivat tähdet himmenivät, ja taivaan sini vaaleni\nsinipunervaksi. Sitten täysikuu kieri apinanleipäpuiden yläpuolelle,\njoita häämötti siellä täällä tasangolla kuin suunnattomia, vaanivia\nhirviöitä. Alussa kuun kehrä näytti vaalealta valokuplalta, sitten\nvälkkyvältä kultakilveitä, ja pysähtyi vihdoin keskitaivaalle kuin\nhohtava, hehkuvanvalkoiseksi kuumennettu pallo, joka loi hopeasiltojaan\npensaikkoihin ja metsikköihinkin. Erehtyen luulemaan kirkasta kuutamoa\npäivän sarastukseksi alkoivat murmelit valittaa tiheiköissä, ja\nmangopuista rupesi kuulumaan pienten metsäkyyhkysten sointuvaa,\nkuherrusta.\n\nÄkkiä tässä merkillisessä, hiljaisessa kuutamossa, joka muutti kaikki\nvärit mustiksi tahi hopeisiksi, alkoi kuulua valittavaa naukumista.\nSamassa ilmestyi tasangolle pitkäkoipinen kissa, jolla oli hehkuvat\nsilmät ja mustatäpläinen, harmaankeltainen turkki, nuuskien nälkäisesti\nyöilmaa.\n\nPensaskissa eli servaali tulee hyvin harvoin aukealle. Tällä kuitenkin\noli elätettävänä kaksi pyöreää, palleroista poikasta, jotka se oli\npiilottanut suuren keltapuun onttoon oksaan. Senvuoksi se uskalsi\nlähteä tutkimusretkelle, kun sen erehtymättömän tarkka vainu oli\nilmaissut sille, että leijona oli jossakin lähellä kaatanut sassabyn,\nkaikista antiloopeista nopeimman, ja kätkenyt raadon suureen\nmimosapensaaseen.\n\nTavallisissa oloissa servaali olisi ennemmin uskaltanut lähestyä\nkiemuraan kiertynyttä kalliopythonia tahi hypätä jokeen, jossa\nkrokotiilit väijyvät, kuin yrittää leijonan kanssa saaliinjaolle.\nTäplikkään kissan saalistus oli kuitenkin onnistunut huonosti\nedellisenä yönä, ja poikasten hoitamisesta ja suojelemisesta johtunut\nkaksinkertainen työ pakotti sen heti hankkimaan ruokaa. Niinpä\nse ryömi, jokainen lihas jännittyneenä, valmiina pakenemaan kuin\nlepattavan lehden varjo, jos vaara hiemankaan näyttäisi uhkaavan, tuuma\ntuumalta sitä paikkaa kohti, johon eläinten kuningas oli kätkenyt\npuoleksi syödyn saaliinsa.\n\nPienen kissapedon lähestyessä pensasta sen sieraimiin tunkeutui\nomituista kuumaa, inhoittavaa löyhkää, ja pieni hälyytyskello, joka\naina kilisee kaikkien villiin väkeen kuuluvien korvassa, tuntui\nhelisevän: \"Leijona! Leijona! Leijona!\" Mutta servaalilla oli kova\nnälkä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta; se sai sen halveksimaan\ntuota varoitusta ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Tuijottaen\nkiinteästi se tutki jokaisen varjon, ennenkuin ryömi eteenpäin\nraadeltua antiloopin ruhoa kohti, mutta eivät edes senkään kiiluvat\nsilmät huomanneet ruskeaa kuolemaa, joka oli painautuneena ruskeaksi\nkuivaneeseen ruohikkoon. Sukuunsa kuuluvien eläinten hirvittävään\nviekkaaseen tapaan leijona kyyristyi kaatamansa eläimen viereen\nantaakseen peloittavan ja varoittavan esimerkin kaikille pienemmille\neläimille, jotka uskalsivat tulla häiritsemään sitä.\n\nPienen kissan jännittynyt, notkea vartalo ryömi eteenpäin, kunnes\nse murahtaen hiljaa tyytyväisenä upotti hampaansa syvälle kuolleen\nantiloopin reiteen. Ikäänkuin sen kosketus olisi laukaissut jousen,\nsuuri käpälä suhahti ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\npensaskissan täplikäs ruumis lepäsi jäykkänä sassabyn luumunvärisen\nruumiin vieressä varoituksena kaikille viidakon varkaille, ettei niiden\nole hyvä koskea niiden kuninkaan tappamaan eläimeen.\n\nKuolema väijyi kuitenkin yhä vielä tiheikössä tyytymättä tähänkään\nveroon. Kun leijona painautui jälleen pitkäkseen kuoppaan, jonka sen\nruumis oli painanut pitkään ruohikkoon, ilmestyi kuutamossa hetkiseksi\nnäkyviin vain metrin ja neljänneksen pituinen, notkea mies. Hänen\nvaaleankeltainen ihonsa, laiha ruumiinsa ja pieninä tupsuina kasvava\nharva tukkansa ilmaisivat hänet bushmanniksi, tuohon pienten soturien\nrotuun kuuluvaksi mieheksi, jotka aikoinaan karkoittivat tieltään\nkivikauden ihmiset, Etelä-Afrikan ensimmäiset asukkaat. Huolimatta\npienuudestaan bushmannit ovat maailman parhaimpia ja urhoollisimpia\nmetsämiehiä, sillä ainoastaan he uskaltavat ahdistaa luolaansa\npiiloutunutta tahi kaatamansa eläimen viereen painautunutta leijonaa ja\nsurmata sen pelkän nahan ja teosta koituvan kunnian vuoksi.\n\nYksinäinen kääpiö miehekseen, joka oli voidellut ruumiinsa\nkaneelinkuorikeitoksella, jottei leijona voisi vainuta häntä, oli\nauringonlaskusta saakka ollut piilossa haaskan läheisyydessä ja\nodottanut rotuunsa kuuluvien miesten kärsivälliseen tapaan, että\nsuuri kissa antaisi merkkejä läsnäolostaan. Hänellä oli aseistuksena\nainoastaan pieni, heikko jousi ja sulattomia ruokonuolia, joissa oli\nluukärki, joten tuntui mahdottomalta ajatella, että hän rohkenisi\nahdistaa eläinten kuningasta, mutta kun leijona vihdoinkin tuli\nnäkyviin, ei bushmanni epäröinyt hetkistäkään. Tiheiköstä, jossa hän\nseisoi piilossa, kuului heikko näpsähdys, ja nuoli surisi ilman halki\nkuin mehiläinen tunkeutuen leijonan ruskeaan lapaan. Murahtaen suuri\nkissa sipaisi vartta käpälällään katkaisten sen heti, mutta luukärki\njäi syvälle lihaan. Metsästäjä ei ampunut toista kertaa, vaan kyyristyi\nvain odottamaan tietäen, ettei ainoakaan elävä olento voi pitkää aikaa\nkestää sellaisen nuolenkärjen pistoa, joka on kastettu myrkyllisen\nlehtimadon ruumiiseen ja sitten vielä sivelty myrkkypuun nesteellä.\n\nLeijona ei osoittanut moneen minuuttiin pienintäkään elonmerkkiä.\nSitten se äkkiä ponnahti seisoalleen ja suoristautuen täyteen\nkorkeuteensa päästi hirvittävän, kumean karjunnan, joka vapisuttaa\nilmaa kuin ukkosen jyrähdys. Sen suuri ruumis huojui hieman, vihaiset\nsilmät liekehtivät keltaisina, ja kiljaisten peloittavasti vielä kerran\ntasangon murhamiesten kuningas kaatui kuolleena maahan.\n\nKoko sen yön neljä pientä pehmoista palleroista servaalin penikkaa\nodotti turhaan emäänsä tulevaksi. Seuraavana päivänä kolme niistä jo\nnaukui äänekkäästi nälissään. Neljäs penikka ei vikissyt ollenkaan.\nKun iltapäivä kului puoliväliin eikä emää vieläkään kuulunut, se pisti\npyöreän päänsä ulos oksan ontelosta ja koetti laskeutua maahan, jolloin\nse äkkiä menetti tasapainonsa ja putosi puun juurelle.\n\nSieltä baas Vogel [baas, buureilla tilanomistajien y.m. tavallinen\npuhuttelusana vastaa lähinnä isäntiä. Suom.] löysi sen ollessaan\nkotimatkalla tasangon poikki plantaashilleen, joka oli suurin\nEtelä-Afrikan koko siinä osassa. Vaikka servaalin poikanen olikin\nheikko raukka ja oli pudotessaan pelästynyt ja kolhiintunut, se yritti\nurhoollisesti vastustaa vanhaa buuria köyristäen selkäänsä ja sähisten\nhiljaa ja varoittavasti ikäänkuin ilmaistakseen tekevänsä jotakin\nhirvittävää, jos sitä vain häirittäisiin. Baas Vogelia se huvitti\nsuuresti.\n\n— Lähde minun mukanani kotiin, pikku veitikka, hän sanoi sillä\nmerkillisellä murteella, jota hän aina itsepäisesti tahtoi käyttää.\nSaattaa olla hyvinkin mahdollista, että sinä pystyt tappamaan muutamia\nnoita kirottuja ruokomyyriä, jotka syövät viljani heti, kun olen\nkylvänyt sen.\n\nKun vanha buuri saapui plantaashilleen, pieni pensaskissa oli niin\nheikko, ettei se jaksanut edes seisoa, sillä se ei ollut saanut\nlainkaan ravintoa kokonaiseen vuorokauteen. Oli ilmeistä, että jollei\nse oitis saisi ruokaa, sen viimeinenkin elämänkipinä sammuisi. Talossa\nei ollut maitotilkkaakaan eikä muutakaan vieroittamattomalle poikaselle\nsopivaa ravintoa, eikä kukaan näyttänyt tietävän, mitä oli tehtävä.\nTänä kohtalokkaana hetkenä \"Pilkku\", kotikissa, sattui kulkemaan\nkuistin poikki ollessaan matkalla paikkaan, jossa sen oma poikue odotti\nsen vierailua. Kehräten äänekkäästi ja koukistaen häntänsä korkeaksi\nkaareksi selkänsä yläpuolelle se tunkeutui halveksien neuvottoman\nihmisryhmän läpi, joka katseli avutonna nälkäistä servaalin poikasta.\nJo seuraavassa silmänräpäyksessä tasangon orpo imi kiihkeästi elämää\nja voimaa ehtymättömästä lämpimän maidon lähteestä, joka niin\nvieraanvaraisesti tarjoutui sen käytettäväksi.\n\nSiitä päivästä servaalikissasta tuli plantaashin talouden tärkein\njäsen. Alkuasukastyönjohtaja Tali risti sen \"Lodiksi\", joka\nbetshuaanankielessä merkitsee \"onnea\".\n\n\"Pilkun\" hoidossa se kasvoi nopeasti, ja se vieroitettiin ennenkuin\nkotikissan omat poikaset. Plantaashin väki sai ensimmäisen tiedon\nLodin ruokajärjestyksen muutoksesta eräänä aamuna, kun se seurasi\nbaas Vogelia kanatarhaan. Kun kyyhkysparvi laskeutui nokkimaan maahan\nheitettyjä jyviä, hyppäsi Lodi, joka oli piiloutunut buurin kookkaan\nruumiin taakse, yhdellä ponnahduksella isäntänsä pään yli ja putosi\nkuin pieni tiikeri keskelle aterioivaa lintuparvea. Ennenkuin parvi\nehti lähteä lentoon, pikku peto oli aseistettujen käpäliensä nopeilla,\nkeveillä iskuilla toimittanut toiseen maailmaan kerrassaan neljä\nniistä. Siihen Lodin vapaus loppui moniksi pitkiksi päiviksi, sillä\nse pantiin sen jälkeen kahleisiin. Muutamien kuukausien kuluttua\nLodista oli kasvanut komea kissa, joka oli lautasilta yli puolen metrin\nkorkuinen, ja sen notkea, harmaankeltainen ruumis, jossa oli pyöreitä,\nmustia täpliä, oli ainakin metrin pituinen, mihin rengasmaisten täplien\nkoristama häntä lisäsi vielä kolmanneksen. Sen silmät olivat kuin\nkiiltävät topaasit, ja sen jalat ja käpälät olivat punaiset.\n\nJoskus isäntä vei sen huvikseen mukanaan tasangolle ja päästi sen\nsiellä irti vitjoista, jotta se sai metsästää omin päin. Kun se oli\npitkäkoipinen, notkea ja laiha, vanha buuri katseli huvikseen, miten\nuskomattoman nopeasti ja varmasti sen lemmikki otti kiinni metsähiiriä\nja ruokomyyriä. Mutta ennen pitkää se alkoi väijyä jalompaa riistaa.\nKerran nuo ystävykset sattuivat yllättämään riekkoparven, ja kun ne\npyrähtivät maasta lentoon, Lodi ponnahti parin metrin korkeudelle\nilmaan ja sieppasi yhden linnun kiinni lennosta, vaikka afrikkalainen\nriekko suhahtaa ilmaan nopeasti kuin luoti samoinkuin amerikkalainen\nsukulaisensa. Toisena päivänä Lodi huomasi metsäkyyhkysen puhdistavan\nsulkiaan läheisessä puussa. Kyyristyen matalaksi servaali ryömi\npitkin maata kuin käärme käyttäen hyödykseen pienintäkin suojaa, sen\nkellanharmaan ruumiin sulautuessa täydelleen keltaiseksi palaneeseen\nruohoon ja kuihtuneisiin sanajalkoihin. Ryömien melkein litteänä\nmaata pitkin suuri kissa äkkiä ponnahti kohtisuoraan ilmaan ainakin\nkolmen metrin korkeuteen, sieppasi linnun oksalta ja toi sen buurille\nlounaaksi paistettavaksi.\n\nSitten koitti onneton päivä, jolloin baasin poissaollessa vanha Tali\nvei Lodin saalistusretkelle. Myöhään iltapäivällä, kun taivaanrannassa\nkohoavat puut piirtyivät tummanpunaisina leimuavaa oranssinväristä\ntaivasta vasten, nämä molemmat laahustivat kotiin päin tyhjin käsin\nviileässä, vihertävässä valaistuksessa.\n\nÄkkiä syöksähti laajasta kaislikosta, jossa kuhisi keltaisia\npeipposia ja malakiitinvärisiä mesilintuja, sinertävä duiker,\neteläafrikkalaisista antiloopeista pienin, joka on ainoastaan jäniksen\nkokoinen. Se liikkui niin nopeasti, että se näytti sinertävän ruskealta\nläiskältä keltaista ruohoa vasten. Silmänräpäyksessä ruskea viiru\nsyöksyi sitä kohti, ja ennenkuin säikähtynyt Tali ehti estää, servaali\noli kadonnut. Turhaan hän matki pensaskissan pitkää, vaikeroivaa\nnau’untaa, jolla hän oli tottunut kutsumaan Lodia takaisin. Kaislat\nvain ritisivät, kaukaiset sanajalat heiluivat, ja pieni duiker, joka\nlaukkasi henkensä hädässä pensaskissa aivan kintereillään, katosi\nnäkyvistä. Tali etsi ja kutsui pimeään saakka, ennenkuin hän palasi\nkotiin ja ilmoitti vanhan buurin lemmikin katoamisesta.\n\nBaas Vogel suuttui kovasti kuullessaan uutisen. — Kirottu aasi! hän\njyrähdytti. Lähde huomenna matkaan, äläkä palaa ilman Lodiani, tahi\nmuuten minä muserran jokaisen luun vaivaisesta mustasta ruumiistasi!\n\nKuten aina, niin myöskin vanhaan buuriin nähden piti paikkansa\nsananlasku: haukkuva koira ei pure, mutta betshuaanalainen suhtautui\nuhkaukseen vakavasti. Varhain seuraavana päivänä hän nojautuen ohueen\nsauvaansa ja ottaen pussillisen jauhoja evääkseen lähti tasangolle.\n\nKoko pitkän päivän hän kuljeskeli edestakaisin tasangolla kilometrin,\npenikulman toisensa jälkeen hakien ja kutsuen kadonnutta Lodia.\nServaalista ei näkynyt jälkeäkään ennenkuin myöhään iltapäivällä,\njolloin vanhus kuuli läheisyydestä kaislikosta äkkiä ritinää, ja sieltä\nloikkasi aukealle Lodi, joka oli heittänyt kuolleen duikerin poikittain\nselkäänsä Betshuaanalainen ja pensaskissa palasivat riemuiten\nplantaashille, ja vanha buuri ihastui niin lemmikkinsä urotyöstä,\nse kun oli ottanut juoksemalla kiinni sinisen duikerin, ettei hän\nainoastaan antanut anteeksi vanhalle alkuasukkaalle, vaan lahjoitti\nhänelle vielä ylimääräisen annoksen nuuskaa edellisenä päivänä\nlausumiensa kovien sanojensa hyvitykseksi.\n\nTuhlaajapojan paluun tuottamaa iloa vähensi jonkinverran tapaus, joka\nsattui muutamia päiviä sen jälkeen.\n\nLodi oli kahleissa aitauksen ulkopuolella, joka oli erotettu muusta\nalueesta suurisilmäisellä rautalankaverkolla. Verkon oli määrä suojella\nsiipikarjaa servaalin yhä uudistuvilta äkillisiltä hyökkäyksiltä. Vanha\nulkomailta tuotu Wyandotte-rotuinen valkoinen kukko ärsytti aina Lodia\ntyöntämällä päänsä verkon läpi ja varastamalla sen ruoan tähteitä.\n\nEräänä aamuna Lodin ruokakuppi sattui jäämään vain parinkymmenen\nsenttimetrin päähän verkosta. Käyttäen hyväkseen suotuisaa tilaisuutta\nvalkoinen kukko työnsi päänsä verkon läpi ja sieppaili palasia kupista.\nSähisten raivosta servaali hyökkäsi joka kerran kukkoa kohti, mutta\nvanha kiekuja oli laskenut ketjun pituuden tuumalleen, ja jokainen\nkissapedon hyökkäys katkesi kesken, kun vitjat tempaisivat sen\naina rajusti takaisin varkaan kylmäverisesti ahmiessa kupuunsa sen\npäivällistä.\n\nTehtyään kolmannen onnistumattoman yrityksen Lodi näytti tykkänään\nheittävän toivonsa. Laskeutuen maahan niin lähelle kuppia kuin\nvitjoiltaan pääsi se ummisti silmänsä, ja taivuttaen käpälänsä\nkaksinkerroin alleen se vaipui nähtävästi uneen sypressin varjoon,\njoka kohosi korkealle sen yläpuolelle piirtyen tummanvihreänä kesäistä\ntaivasta vasten.\n\nVanha kukko katsoi Lodiin epäluuloisesti hyvän aikaa. Vihdoin se oli\ntyöntävinään päänsä verkon silmästä ja nokkaisevinaan jotakin kupista.\nKissa ei liikahtanut eikä raottanut silmiäänkään. Viekas kukko toisti\nsaman tempun puolikymmentä kertaa servaalin osoittamatta millään tavoin\nsuuttumustaan. Vihdoin kukko oli nähtävästi aivan varma siitä, että\nsuuri kissa todellakin nukkui; silloin se työnsi päänsä kauaksi verkon\nläpi, sieppasi kupista suupalan ja nieli sen kumeasti kotkottaen.\nSe teki saman tempun toistamiseen. Kun sen punainen heltta ja harja\nsukelsivat kuppiin kolmannen kerran, ojentautui pitkä, täplikäs käpälä\nyht'äkkiä kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kukon päätön\nruumis räpytteli aitauksen ulkopuolella kissan terävien kynsien\nmestaamana.\n\nIsäntä suuttui hirveästi, kun hänelle ilmoitettiin kukon kuolemasta.\n\n— Senkin täplikäs pikku paholainen! hän noitui ja manaili. Ensin\nlaukkaat tiehesi, niin että parhaimman mieheni täytyy olla kokonainen\npäivä poissa työstä. Sitten katkaiset kaulan hienolta, suurelta,\nvalkoiselta kukoltani, joka oli tuhannen sinunlaisesi arvoinen. Nyt\nminä sinulle näytän!\n\nLodi vain räpytteli karviaismarjanvihreitä silmiään ja kiehnäsi\nhyvitellen päätään isännän sääreen Mutta sen hellyydenosoitukset\neivät tuottaneet sille mitään hyötyä, sillä seuraavana päivänä se\nteljettiin pienisilmäisestä rautalankaverkosta valmistettuun häkkiin,\neikä se enää päässyt juoksemaan aitauksessa kahlehdittunakaan. Ahtaalla\nvankilalla oli huono vaikutus sen luonteesen; ennen pitkää se saattoi\nsähähtää jokaiselle, joka yritti lähestyä sitä. Kerran aamulla Kosi,\nkafferipoika, jonka tehtäviin kuului Lodin häkin puhdistaminen, härnäsi\närtyisää eläintä harjallaan. Servaali sähisi uhkaavasti, mutta Kosi\nsiitä vain yltyi, kunnes peto murahtaen niin että se kuulosti kylmän\nraudan rouhimiselta, hyökkäsi raolleen jääneestä ovesta, väisti harjan,\njota poika heilutti edessään ja ponnahti pojan kurkkuun. Jollei baas\nVogel olisi silloin sattunut kulkemaan ohi, raivostunut eläin olisi\ntappanut kiusaajansa. —\n\nVanhan Talin onnistui kuitenkin pelastaa lemmikkinsä pälkähästä..\n\n— Näin omin silmin, hän todisti, kuinka tämä kelvoton kafferi,\nmutakokkare, härnäsi Täplää harjallaan. Tuo maasian ilkeä penikka olisi\nansainnut vielä paljoa kovemman rangaistuksen!\n\nAlussa oli Pilkku pelastanut Lodin hengen, ja viimeinen ja pienin sen\npoikasista hankki jälleen vapauden emonsa ottolapselle.\n\nTämä poikanen oli pienen pieni, musta kuin mustetäplä, ainoastaan\ntylppä kuono oli valkoinen. Kun se ensi kerran sattui lähestymään Lodin\nhäkkiä, se oitis rakastui silmittömästi tähän ensi näkemältä. Juosten\nhäntää pystyssä verkon luo se naukui ja koetti turhaan hieroa valkoista\nkuonoaan servaalin mustaan kuonoon. Lodi murisi raivoisasti ja olisi\ntappanut toisen silmänräpäyksessä, jos vain olisi ulottunut siihen\nSäikähtämättä tätä vastaanottoa Musti jatkoi ystävällistä lähentelyään,\nkunnes Lodi vihdoin alkoi vastata sen väsymättömiin ponnistuksiin.\nSuuri villikissa ja kotikissan pieni poikanen saattoivat sitten levätä\ntuntikausia kerrallaan niin lähellä toisiaan kuin rautalankaverkko\nvain salli kurahdellen ja kehräten ja ikäänkuin keskustellen pitkään\nkissojen tavalla.\n\nJoskus ne saattoivat leikkiä toistensa kanssa juosten edestakaisin\nverkon kummallakin puolella ja ollen silloin tällöin leikillään\nhyökkäävinään toistensa kimppuun verkon läpi.\n\nVihdoin eräänä päivänä Tali avasi varovasti oven ja työnsi poikasen\nhäkkiin. Lodi tuli lähemmäksi, köyristi selkäänsä, kehräsi äänekkäästi\nja loikki iloissaan sinne tänne, vieraansa yli ja ympäri, äärettömästi\nihastuksissaan. Sitten se paneutui pitkäkseen ja nuoli Mustin\nylt'yleensä ystävällisesti pitkällä, karhealla kielellään hieroen\nhellien kuonoaan sen pehmeään turkkiin.\n\nKun Tali lopulta koetti ottaa poikasen pois, servaali tarttui heti\nhampaillaan Mustin höllään niskanahkaan kuin emäkissä ja suojellen sitä\nkäpälällään murisi niin vihaisesti, että vanha alkuasukas oitis päätti\njättää kissanpoikasen sinne, missä se nyt oli.\n\nSiitä hetkestä alkaen Lodin luonne muuttui kokonaan. Se ei murissut\nenää vieraille eikä ulvonut öisin, ja kanat ja ankat saivat rauhassa\nkävellä sen häkin läheisyydessä. Sen käyttäytyminen kävi ennen pitkää\nniin moitteettomaksi, että isäntä päätti sallia sen jälleen oleskella\nvapaana plantaashin alueella. Niinpä Lodi pääsi eräänä aamuna sekä\nhäkistään että kahleistaan kissanpoikasen seurassa.\n\nPilkku oli huolellisesti opettanut Mustille sen pienuudesta\nhuolimatta kaikki hyvin harjoitetun kotikissan perinnäistavat, ja\njollakin ainoastaan sen itsensä tietämällä tavalla se sai pian\ntoverinsa vakuutetuksi siitä, että kyyhkysiä ja kanoja oli pidettävä\nliittolaisina, eikä vihollisina.\n\nLodi korvasi päivittäisen pakollisen hyveellisyytensä mellastelemalla\nöisin Denessä, metsäisessä viidakkokaistaleessa, joka ympäröi joka\npuolelta plantaashia. Siellä ja sen läheisyydessä sijaitsevalla\ntasangolla se saattoi saalistaa yön toisensa perästä tuoden aina\ntappamansa eläimen avoimesta ikkunasta herransa makuuhuoneeseen hänen\ntarkastettavakseen ja hyväksyttäväkseen. Joskus saaliina oli kaniinin\nkokoinen ruokomyyrä tahi murmeli tahi parin kilon painoinen hyppyjänis,\njoka hyppii kuin kenguru ja puree kuin kärppä. Mutta olipa saalis\nmillainen tahansa, aina Lodi riepotti sen isännän vuoteen viereen ja\nkehräsi kuin kahvimylly, kunnes vanhus heräsi ja taputteli ja kiitteli\nsitä, minkä jälkeen se loikkasi ulos avoimesta ikkunasta vieden\nsaaliinsa mukanaan.\n\nSitten tuli kovan onnen yö, jolloin Lodi tappoi juovikkaan haisumäyrän.\nAfrikan haisumäyrä vetää täysin vertoja amerikkalaiselle haisunäädälle\nja kuolleenakin löyhkää inhoittavalta. Kun Lodi toi haisumäyrän\nmakuuhuoneeseen, baas poistui sieltä äkkiä yhdellä ainoalla\nponnahduksella painaen kasvonsa pielukseen, eikä palannut takaisin,\nennenkuin huone oli pesty ja savustettu monta kertaa peräkkäin. Tämä\nonneton tapaus oli viimeinen pisara hänen kärsivällisyytensä maljaan.\n\n— Tuon kirotun kissan on nyt lähdettävä! hän puhisi heti kun saattoi\njälleen hengittää.\n\n— Älkää lähettäkö sitä pois! Tali rukoili. Täplä on onnenkissa.\n\n— Niin, kovan onnen kissa, baas vastasi julmasti. Ensin oli kyyhkyseni,\nsitten suuren kukkoni —ja nyt on minun vuoroni. Olipa se onnenkissa\ntahi mikä tahansa, nyt se lähtee täältä.\n\nJa niin sitten Lodi lähti seuraavana päivänä junassa kannellisessa\nkorissa, josta kuului vihaista nau'untaa, matkalle toiselle\nplantaashille, joka oli kolmensadan kilometrin päässä rannikolla päin.\n\nBaas kaipasi suurta kissaansa enemmän kuin oli osannut uskoakaan\nMelkein joka yö hän saattoi herätä säpsähtäen luullen kuulevansa Lodin\nkaikuvaa kehräämistä vuoteensa vierestä, tahi hän huomasi toivovansa,\nettä se tulisi hankaamaan notkeaa ruumistaan hänen sääriänsä vasten\nhänen kävellessään plantaashillaan Hän ei kuitenkaan milloinkaan\nkuullut eikä nähnyt jälkeäkään lemmikistään Vihdoin ei baas enää,\nhaisumäyristä huolimatta, voinut kestää Lodin poissaoloa pitempää\naikaa. Hän matkusti suoraa päätä tuolle toiselle plantaashille\nhakeakseen sen takaisin, mutta saikin kuulla, että se oli kadonnut\nuudesta kodistaan kohta tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän palasi kotiinsa\nilman kissaansa ja katuen kovin, että oli ehkä ikuisiksi ajoiksi\nkarkoittanut pois \"plantaashin onnen\", kuten Tali oli sanonut.\n\nHänen paluupäivänsä jälkeinen yö oli tavattoman kuuma ja tukahduttava,\nja vasta pitkän aikaa heittelehdittyään kuumalla vuoteellaan hän\nvihdoin vaipui levottomaan uneen heräten äkkiä omituiseen, ikkunan\nviereiseltä matolta kuuluvaan pehmeään kumahdukseen, ikäänkuin siihen\nolisi pudonnut raskas puutarharuiskun letku. Baas luuli ensin Lodin\ntulleen takaisin, mutta tämä ääni oli aivan toisenlainen kuin se kevyt\njysähdys, jonka suuren kissan käpälät synnyttivät pudotessaan lattiaan.\nPuolinukuksissa hän väänsi valon palamaan ja huomasi kauhukseen\nkatsovansa verta hyydyttäviin, tuijottaviin silmiin, jotka kiiluivat\nkuin jalokivet sydämen muotoisessa päässä. Niiden alapuolella hän näki\nsuuren eteläafrikkalaisen kyyn paisuneen ruumiin, joka oli puolentoista\nmetrin pituinen ja miehen säären paksuinen. Äkillisessä valaistuksessa\nsen suomuisen nahan tummat juovat ja kermanväriset, puolikuun muotoiset\ntäplät muodostivat sotkuisia kuvioita, ikäänkuin lattialle olisi\nlevitetty tuhoa ennustavan itämaisen maton kappale, joka oli kudottu\nkuoleman kangaspuissa.\n\nKun baas ponnahti taaksepäin, käärme veti viheltäen henkeä sisäänsä;\nsitten kuului vihaista sihinää, kun suuren käärmeen paisunut ruumis\nliikahti vaaksan, parin verran lähemmäksi vuodetta.\n\nVanha buuri oli nähnyt ennenkin, miten tuollaiset \"paisuvat\" kyyt\n— matelijan englanninkielinen nimitys johtuu juuri siitä sen\nominaisuudesta — toimivat. Hän tiesi, että huolimatta sen näennäisestä\nhitaudesta ei ainoakaan elävä olento voi väistää nopeudessa tämän\nkaikkein myrkyllisimpiin kuuluvan käärmeen salamannopeita iskuja.\nPainaen hikoilevan selkänsä seinää vasten mies odotti yrittäen olla\nniin hiljaa kuin suinkin. Sihisten jälleen suuri käärme siirtyi taas\nvaaksan verran eteenpäin, ja julma pää kohosi paisuneiden kiemuroiden\nyläpuolelle. Milloin tahansa tämä kaamea yön paholainen saattoi tehdä\nhyökkäyksensä eteenpäin, joka ei voinut päättyä muuta kuin yhdellä\ntavalla.\n\nBaasin puristaessa kätensä nyrkkiin niin kovasti, että kynnet\ntunkeutuivat hänen tuskanhiestä kosteisiin kämmeniinsä, kuului ikkunan\nalta ulkopuolelta kynsien rapsahdus ja kahinaa, ja samalla kadoksissa\nollut servaali ponnahti huoneeseen yhdellä hyppäyksellä. Sen kyljet,\njotka ennen olivat olleet kiiltävän sileät, olivat nyt niin laihtuneet,\nettä kylkiluut paistoivat silkinhienon nahan alta, ja siellä täällä\nnäkyvät veriset viirut puhuivat mykkää kieltään vaaroista, joita se oli\nsaanut uhmata pitkällä kotimatkallaan.\n\nTuntiessaan suuren kissan putoamisesta johtuneen tärinän suuri käärme\nkääntyi silmänräpäyksessä tätä päin sähisten hirvittävästi. Kuullessaan\nsähinän Lodi kyyristyi; sen silmät leimusivat keltaisenviheriöinä\npimennossa, se murisi kumeasti, ja sen korallinpunainen kita, joka\nilmestyi näkyviin valkoisten tikarimaisten hampaiden välistä, muutti\nsen naaman raivon murisevaksi naamioksi, joka oli niiden leijonanpäiden\nnäköinen, joita assyrialaiset kuvanveistäjät hakkasivat mustaan\nbasalttiin Niniven kentillä neljätuhatta vuotta sitten.\n\nTuokion ajaksi, kun servaali kyyristyi ja käärme vetäytyi kiemuraan,\nkissapedon leimuavat silmät kohtasivat matelijan hirvittävän,\nluomettoman katseen. Lodi teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Hypäten\neteenpäin se oli iskevinään oikealla etukäpälällään, mutta kampesikin\nsamalla vasemmalle ikäänkuin jännitetyn jousen lennättämänä. Käärmeen\nsuu aukeni, ja yläleuan valkoisesta kitalaesta pistihe äkkiä esiin\nkaksi käyrää, välkkyvää myrkkyhammasta, jotka olivat terävämmät kuin\nmitkään ihmisten konsanaan valmistamat neulat. Kun tuo kammottava\nsuu ammotti avoinna, näkyi noiden tuuman pituisten aseiden kyljessä\nsamanlainen pieni aukko, kuin ruiskutusneuloissa. Myrkky vuotaisi\nniistä heti kun niiden kärjet olisivat uponneet syvälle uhrin lihaan.\nJuuri kun kissan ruumis kampesi syrjään, suhahti käärmeen pää ilman\nhalki niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi voinut seurata sen\nliikettä, mutta iski lattiaan, tuskin tuuman päähän kissan käpälästä.\nIskun vaikutuksesta myrkkyrakkoja ja -tiehyitä ympäröivät lihakset\nsupistuivat, ja kaksi ohutta, kirkkaan keltaista suihkua kostutti\nkissan silkinhienoa turkkia todellisella kuoleman nesteellä. Sitten\njulma pää vetäytyi kuin lauennut jousi takaisin käärmeen kiemuroiden\nkeskelle. Suuri kissa lähestyi ja perääntyi yhä uudestaan iskien,\nmuristen ja hyppien, houkutellen raivostuneen käärmeen iskemään yhä\nuudelleen. Joka kerran vain sen mainio etäisyyksien arvioimiskyky\npelasti sen hengen, sillä matelijan kaikki iskut sattuivat vajaan\ntuuman päähän sen käpälästä.\n\nLoikkien, ponnahdellen eteen- ja taaksepäin ja yhtämittaa kiertäen\nsuuren käärmeen pullistunutta ruumista ei Lodi kaksintaistelun\nalkuaikana yrittänytkään upottaa hampaitaan eikä kynsiään käärmeen\ntäplikkääseen, suomuiseen nahkaan. Se ei antautunut alttiiksi\ntakaiskuille, joilla eteläafrikkalainen kyy niin usein tuhoaa\nvaromattoman vastustajan.\n\nVihdoin suuren käärmeen iskut alkoivat käydä harvemmiksi. Mutta kissa\nkiersi yhä nopeasti sen ympäri pakottaen vihollisensa liikkumaan\nsamassa tahdissa, jotta se pysyi aina päin ahdistajaansa.\n\nLodi kiersi siten neljännestunnin verran käärmettä, joka ei ole luotu\npitkälliseen taisteluun, niin että se vihdoin alkoi liikkua yhä\nhitaammin ja osoittaa väsymyksen merkkejä.\n\nLopulta koitti hetki, jolloin matelijan raskas ruumis kiertyi kokoon\nniin hitaasti, että servaali pysähtyi paikalleen ja tuijotti hetkisen\nsuureen käärmeeseen leimuavien silmien ilmaistessa melkein inhimillistä\narvostelukykyä. Sitten se suuntasi viimeisen, uhkarohkean iskunsa;\nkäärme vastasi syöksyllä, joka juuri hipaisi sen nelijalkaisen\nahdistajan käpälää. Käärmeen pää jäi tuokioksi lepäämään lattialle.\nEnnenkuin se ehti kohota taas, suuntasi kissa — ensimmäisen kerran —\nkaksi salamannopeaa iskua kummallakin etukäpälällään viiltäen käyrillä,\nmustilla kynsillään halki käärmeen nahan, jolloin kuului samanlaista\nääntä kuin silkkiä revittäessä. Käärme vetäytyi kerran vielä kiemuraan\nja iski viimeisen kerran kissan hypätessä ja perääntyessä. Kun käärme\nlepäsi väsyneenä paikallaan, iski Lodi sitä jälleen vasemmalla\netukäpälällään, painoi sen pään lattiaan ja ponnahtaen salamannopeasti\nkohoksi upotti pitkät torahampaansa yhä uudestaan käärmeen selkärangan\nläpi ja raastoi kynsillään ja hampaillaan sen irvistelevän pään\nkokonaan irti herpautuneesta ruumiista. Sitten se kuuluvasti kehräten\nja köyristäen selkäänsä hieroi silkinpehmeää kylkeään baas Vogelin\nvapisevaa kättä vasten. Plantaashin onni oli tullut takaisin,\njäädäkseen sinne tällä kertaa ainiaaksi.\n\n\n\n\nVUORISTON PAHAHENKI\n\n\nOli kylmä, niin kylmä, että Doomsday- (Tuomiopäivän) vuorten jäätynyt\nmaa halkeili siellä täällä pohjakallioon saakka. Tähdet tuikkivat kuin\nliekit tumman sinipunervalla taivaalla heitellen valonvälähdyksiä\nkuin hapessa palava metalli. Revontulet roihusivat taivaanrannalla\ntummanpunaisina, harmahtavina ja niin merkillisen sinisinä kimppuina,\nettei maanpinnalla ole sellaista väriä. Joskus ne hulmusivat kuin\nvärilliset suunnattoman suuret verhot, ikäänkuin maailman takainen\ntuuli olisi niitä heiluttanut, puiden runkojen kuvastuessa niiden\nvalossa seepian- ja lavendelinvärisinä lumen koboltinsinisiä varjoja\nvasten.\n\nÄkkiä kajahti, niin hiljaa, että sitä tuskin erotti hiljaisuudessa,\nsaalista vainuavan suden pitkäveteinen ulvahdus. Se toistui uudestaan\nyhä voimakkaampana, lähempänä synkän vuoren rinnettä, kunnes se lopulta\nkajahti yössä kilometrin, puolentoista päässä. Alkaen hiljaisesta\nvaikerruksesta se kasvoi ja paisui, kunnes räsähti kuin raketti\nuhkaavaksi, kumeaksi ulvonnaksi.\n\nHarmaa metsäsusi oli kolmen viimevuotisen penikkansa kanssa ajamassa\nhirveä, joka suuntasi juoksunsa metsien halki Doomsday-vuoren kuruja\nja harjanteita kohti. Lunta oli niin vähän, ettei se hidastuttanut\nsarvipään vauhtia, eivätkä vasta vuoden vanhat sudet olleet tarpeeksi\nkokeneita oikaisemaan juostessaan, kuten vanhat susilaumat tekevät\nkatkaistessaan taipaleita, niin että ajoa tulisi varmaankin jatkumaan\nläpi yön. Pari kertaa ahdistettu eläin palasi takaisin omia jälkiään\nsadan metrin verran. Sitten se loikkasi syrjään niin kauaksi kuin\nsuinkin jaksoi painautuen tiheään viidakkoon. Kun takaa-ajajat\nsivuuttivat sen, se livahti tiehensä kuin varjo, juoksi mutkissa ja\nolisi päässyt pakoon, jollei laumassa olisi ollut mukana vanhaa,\nviekasta naarassutta, jonka terävä kuono joka kerta vainusi hirven\ntempun ja opasti pitkähännät jälleen otuksen jäljille, jotka johtivat\nsuoraan ylöspäin kapean kurun pohjaa pitkin.\n\nKun susien peloittavat äänet vapisuttivat vuorenkuvetta, ne herättivät\nkurun tuonnimmaisessa päässä matalassa luolassa asustavan kummallisen\nlyhyen, paksun eläimen, jolla oli hylkeenruskea selkä ja kupeilla\nvaaleampi viiru. Se oli tavallaan pienen karhun näköinen, mutta sen\nhäntä oli tuuhea ja viistävä, jollaista ei ole ainoallakaan karhulla.\nKahdeksanneljättä mitä terävintä raateluhammasta, suuret käpälät,\njoissa oli sarvenväriset käyrät kynnet, ja pahaenteiset, syvällä\nsijaitsevat vihertävät silmät ilmaisivat sen varmasti riistantappajien\nkuninkaaksi, ahmaksi, sukupuuttoon kuolleen Erie-heimon totemiksi,\njoiden vaakunaan se on kuvattu.\n\nVaikka ahman pienet korvat ovat puolittain piilossa tuuheassa\nturkissa, ei ainoakaan villiinväkeen kuuluva eläin kuule paremmin\nkuin se. Kuunnellessaan saalista ajavan susilauman kaukaista ulvontaa\nvuoren erakko erotti pienten lähestyvien kavioiden kapseen lumisella\nkamaralla, vaikk'ei ainoaakaan elävää eläintä vielä näkynyt.\n\nKiiveten kallionkielekkeelle, joka pisti esiin tallatun hirvipolun\nyläpuolelle, ahma kiertyi ruskeaksi palloksi ja odotti liikkumatonna\nkuin kivi esille työntyvän penkereen varjossa. Vain syvällä tuuheiden\nkulmakarvojen peitossa sijaitsevien silmien hehku ilmaisi, että julma\npeto oli hereillään ja varuillaan.\n\nNopeiden kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, kunnes tien\nkaukaisimmassa polvekkeessa näkyi notkeasti laukkaava hirvi. Vanha\nnaarassusi oli saanut selville sen viimeisen mutkan niin äkkiä, että\nsen saavuttama etumatka oli supistunut muutamiin satoihin metreihin, ja\nnyt se laukkasi henkensä hädässä vuoren ympäri.\n\nValkeaa vaahtoa oli pärskynyt hirven harmaalle talviturkille; se\nhengitti huohottaen, ja sen haaraiset sarvet olivat painuneet hyvin\nmatalalle. Mutta huolimatta pitkistä, uuvuttavista tunneista ja kovinta\nvauhtia porhalletuista lukemattomista kilometreistä sarvipään askeleet\nveivät sen rinteen laelle nopeaa, kauniin tasaista laukkaa, joka on\nominaista hirven juoksulle sen viimeiseen hengenvetoon saakka.\n\nKun vainottu eläin lähestyi kielekettä, jolle ahma oli kyyristynyt,\nviimeksi mainitun tumma ruumis näytti aivan litistyvän kalliota vasten.\nSitten, juuri samassa tuokiossa, kun hirvi oli pääsemäisillään ohi,\npeto äkkiä syöksyi ilman halki niin nopeasti, varmasti ja äänetönnä\nkuin suuri kissaeläin. Ennenkuin hirvi ehti muuttaa suuntaansa, julman\npedon lyhyt ja paksu ruumis putosi sen selkään. Silmänräpäyksessä\ntunkeutui neljä terävää, käyrää kynsikertaa syvälle yllätetyn hirven\nkupeisiin, ahman suuri suu avautui ammolleen kuin hauta, voimakkaat\nleuat pureutuivat kiinni. Kesken hyppyään hirvi tuuskahti turvalleen\nheittäen henkensä jo ennen kuin oli tuupertunut maahan, sillä mustan\nmurhamiehen kauheat hampaat olivat lävistäneet ja murskanneet sen\nselkärangan.\n\nMuristen vihaisesti ahma alkoi heti ahmia suuhunsa värähtelevää\nruumista. Kesken sen aterian livahti lumikentän poikki sitä kohti neljä\nharmaata varjoa, ja se huomasi tuijottavansa neljään oljenväriseen\nsilmäpariin, jotka kiiluivat kuin vaaleat liekit, kun sudet asettuivat\nkuolemankehään sen ympärille.\n\nPohjolassa on varsin harvoja eläimiä, jotka yksinään ryhtyvät\ntaisteluun neljää metsäsutta vastaan, mutta ahma on sellainen. Vaikka\ntämä ehkä säikähtikin, se ei ainakaan näyttänyt sitä. Tuijottaen\nkylmäverisesti kehään, joka pieneni susien tullessa lähemmäksi, se\npainoi tylpän, ryppyisen kuononsa alemmaksi ja kiskaisi kuin uhitellen\nuuden lihapalasen hirven ruumiista.\n\nSudet olivat ajaneet otustaan niin pitkän aikaa, että aurinko jo\noli mennyt mailleen ja kuu noussut, ja ne olivat saaneet katkaista\nliian monta nälkää ja väsymystä lisäävää vihaista virstaa voidakseen\ntappelematta alistua vain katsomaan, kuinka niiden tuskalla ja vaivalla\nhankittu saalis joutui aivan vieraan eläimen syötäväksi. Niinpä\nkuolemankehä yhä supistui näköjään välinpitämättömän, kyyristyneen\nahman ympärillä. Nuorista susista lähin hyökkäsi äkkiä notkeasti\nja äärettömän nopeasti iskien sivulta päin suunnatun, peloittavan\nraapivan iskun, jollaiseen sen sukuun kuuluvat eläimet tavallisesti\nturvautuvat. Mutta vaikka tämä isku olikin nopea, ahman vastaisku oli\nvielä nopeampi. Kun suden pitkä, harmaa ruumis putosi maahan, ahma\niski kyyristyen matalaksi kolmelle käpälälleen ja tukien lyöntiään\npeloittavan voimansa jokaisella hivenellä, olkansa takaa sutta juuri\nkun sen pitkät leuat loksahtivat kiinni.\n\nAhman käyrät kynnet viilsivät vastustajan paksun nahan halki, ikäänkuin\nse olisi ollut paperia, suupielestä etulapaan saakka. Susi kierähti\npelkästä lyönnin voimasta ympäri ilmassa ja putosi huumaantuneena ja\nverissään parin, kolmen metrin päähän.\n\nKun penikkasusi putosi maahan, vanha naarassusi itse hyökkäsi,\nhuulten kohotessa välkkyvien hampaiden tieltä ja naaman ilmaistessa\nhirvittävää raivoa. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat ahman\ntuhoa ennustaviin silmiin. Maailmassa on harvoja eläimiä, joita\nlaumaansa johtava metsäsusi talvisin väistää. Mutta ahmat ovat sentään\neläneet maailmassa paljoa pitemmän aikaa kuin sudet. Ennen toista,\njopa ennen ensimmäistäkin jääkautta tämän ahman esi-isät olivat\noppineet luolaleijonien ja sapelihammastiikerien kanssa otellessaan\njulmat temppunsa ja sen kylmäverisen itseluottamuksen, joita tänä yönä\nrevontulten roihutessa susilauman oli väistettävä.\n\nNeljä sutta voi epäilemättä surmata yhden ahman, mutta oli yhtä varmaa,\nettä se ennen kuolemaansa tekisi ahdistajistaan yhden, mahdollisesti\nkaksikin taisteluun kykenemättömiksi. Senpävuoksi vanha susi pakottikin\npienen laumansa hampaat irvissä ja niskakarvat pystyssä perääntymään\netäälle ahmasta, joka katseli susia tutkimattomilla silmillään, niiden\nlaukatessa matkoihinsa.\n\nKun lauma katosi näkyvistä puiden runkojen sekaan, musta kylmäverinen\npeto jatkoi ateriaansa eikä lopettanut, ennenkuin hirven koko toinen\nreisi oli hävinnyt sen kitaan. Sitten se hilasi raadon luolaansa ja\nhautasi sen kuivien lehtien alle, joita se oli käyttänyt vuoteenaan, ja\npoistui toiseen muutaman metrin päässä sijaitsevaan luolaansa varmana\nsiitä, että sen oma, myskiltä haiseva löyhkä, joka oli imeytynyt luolan\nseinämiin, estäisi kaikkia muita eläimiä koskemasta sen kaatamaan\neläimeen. Seuraavana yönä se saalisti vuoren toisella rinteellä\ntunkeutuen kinosten läpi merkillisesti astuen, näköjään kömpelösti,\nmutta kuitenkin nopeasti. Äkkiä se pysähtyi ryhtyen nuuskimaan\nvalkoista mätästä. Kun sen tylppä kuono kosketti siihen, lumimätäs\ntuprahti hajalle kuin pommi, ja suuri metso, joka oli nukkunut\nnietokseen kaivamassaan lämpimässä, pyöreässä kuopassa, pyrähti lentoon\nkuutamossa metallinhohtoisten tummanvihreiden höyhenten pörröttäessä\nkorkeina sen kaulan ympärillä. Raatelevan pedon tummanruskea,\ntuuheakarvainen ruumis ponnahti kuin teräsjousen singahduttamana\nilmaan, käpälä tavoitti pakenevan linnun juuri välkkyvän kauluksen\nalapuolelta, ja silmänräpäyksessä sen niska oli purtu poikki.\n\nSyödä ahmaisten lihavan siivekkään saaliinsa muutamilla nopeilla\nhotkaisuilla musta surmanhenki lähti kiertämään suurta kehäänsä, jota\nsen oli tapana kulkea korkean vuoren juuritse. Mutta vaikka se saalisti\nherkeämättä koko pitkän yön, ei sen onnistunut saada kynsiinsä muuta\notusta. Kun sarastuksen ensimmäiset kelmeät valojuovat näyttivät\nkohoavan varjoisasta lumesta, se lähestyi kovin nälissään luolaa, johon\nse oli edellisenä yönä kätkenyt kaatamansa hirven.\n\nÄkkiä se paljasti uhkaavat hampaansa ja murisi kumeasti. Juuri\nsen edessä, syöden haaskaa, jonka oli kiskonut ulos luolasta, oli\nkyyrysillään outo eläin, joka oli äärettömän suuren, vaaleanharmaan\ntöppöhäntäisen kissan näköinen ja jonka silmät kiiluivat\nkarviaismarjanvihreinä valkoista lunta vasten. Doomsdayn vuorelle oli\nkaukaa pohjoisesta eksynyt vieras ilves, joka ei tuntenut ahmaa eikä\nsen tapoja. Kissapedon leveä, mustajuovainen, silkinhienoista karvoista\nmuodostunut leukaröyhelö saattoi sen vihaisen ja kammottavan naaman\nnäyttämään entistäänkin peloittavammalta, ja pitkät, vinot, leimuavat\nsilmät, pystyt tupsupäiset korvat ja tikarinterävät hampaat kuvastuivat\nsen irvistelevää, punaista kitaa vasten. Kun se kohottautui jaloilleen\nuhkaavasti muristen, se näytti paljoa suuremmalta paksua ja pientä\nkömpelöä ahmaa, joka tuli äänetönnä sitä kohti.\n\nJos ilveksellä olisi ollut enemmän kokemusta, ei se olisi ikinä jäänyt\nodottamaan, vaan olisi pötkinyt leveillä, lumikengän tapaisilla\nkäpälillään pakoon niin nopeasti, ettei toinen olisi kyennyt sitä\nseuraamaan. Suuri kissa ei kuitenkaan aikonut väistää hivenenkään\nvertaa tuota kömpelöltä näyttävää eläintä, joka ikäänkuin vieri\nsitä kohti. Koska ilveksellä oli ensiluokkaiset hampaat ja kynnet,\nse näytti ehdottomasti ylivoimaiselta. Mutta sillä ei kuitenkaan\nollut minkäänlaisia voiton mahdollisuuksia. Tuhlaamatta aikaa\nvalehyökkäykseen ahma syöksyi suoraan vastustajansa kimppuun.\nKiljahtaen käheästi raivosta ilves ponnahti ilmaan haaskan vierestä,\njota se oli juuri syönyt, ja pudottuaan ahman selkään upotti kyntensä\nsyvälle sen tuuheaan turkkiin koettaen päästä tikarinterävillä\nhampaillaan sen selkärankaan kiinni.\n\nAhma ei ole järjestelmällinen tappelija, eikä sen tarvitse sellainen\nollakaan. Raaka voima on sen vahvin puoli, ja se onkin kerrassaan\nvahva. Ennenkuin ilves tiesi, mitä oli tapahtunut, oli suuri, tumma\nkäpälä, jossa oli aseina melkein yhtä terävät kynnet kuin sen omissa,\nojentautunut vinoon ylöspäin, tarttunut sen kylkeen ja paiskannut\nsen maahan selälleen, aivan kuin jos se olisi ollut kaniini eikä\nparikymmenkiloinen kanadalainen ilves.\n\nPainaen riuhtovan vihollisensa takajalat maahan, jottei se päässyt\nkäyttämään viiltävän teräviä kynsiään, ahma iski julmat leukansa\nilveksen kurkkuun irroittamatta hetkiseksikään otettaan, ennenkuin\nsuuri kissa viimeisen kerran suonenvedon tapaisesti nytkähtäen vaipui\nkuolleena hirven haaskan päälle. Puolen tunnin kuluttua ahma oli syönyt\nkahdesti varastetun raadon loppuun ja piilottanut ilveksen ruumiin sen\näskeiselle paikalle luolaansa.\n\nViikkoa myöhemmin Doomsdayn julma valtias kohtasi vihollisen, joka\noli vihaisempi kuin ilves ja julmempi ja viekkaampi kuin susi.\nJokaista petoeläimen surmaamaa otusta kohden tuo pieni, kuivettunut\nmiehenkuvatus, sekarotuinen metsästäjä Jules Dupré kaatoi parikymmentä.\nNäätiä hän tappoi ansoilla, ketut, myskirotat ja majavat hän vangitsi\nterässankoihinsa; ilveksiä hän pyydysti pauloilla, ja pienet,\nlumivalkoiset kärpätkin hän houkutteli surman suuhun tartuttamalla\nniiden pienen, punaisen kielen rasvalla siveltyihin rautalevyihin,\njoita hän asetti metsään jäätymään.\n\nDoomsdayn vuoren synkänviheriöiden kuusten yläpuolella kaareutui\nsinisen taivaan poikki kiitävistä harmaansinisistä pilvistä muodostunut\nseppele, kun vanha metsämies lähestyi vuorta noudattaen virran vartta,\njoka ryöppysi häntä vastaan kuin hengästynyt viestintuoja kehoittaen\nhäntä poistumaan. Vesiputouksen äyräällä oli pieni, autio maja, jonka\nJules valitsi päämajakseen.\n\nEnsimmäisenä yönä loikoessaan huopapeitteisiinsä kääriytyneenä tulen\nääressä vanha pyytömies nukkui levottomasti. Yhä uudestaan hän näki\nsellaista unta, että jokin pahansuopa olento katsoa tuijotti häneen\npimeästä, ja kerran herätessään hän huomasi jotakin hirvittävää ja\nviheriää hehkuvan kuun valossa, joka tunkeutui majaan hirsiseinän\nleveistä raoista.\n\nSeuraavana aamuna lähtiessään ennen päivänkoittoa virittämään ansojaan\nhän näki tähtien valossa kaikkialla pyöreiden jalkojen majan ympärille\npolkeman kehän, jossa oli terävien kynsien merkkejä. Sekarotuinen\nsylkäisi lumeen katsoessaan niitä.\n\n— Eipä ihme, etten saanut oikein nukutuksi viime yönä, hän mutisi.\nIntiaanien paholainen on ollut liikkeellä, ja saan kiittää onneani, jos\nse on mennyt matkoihinsa.\n\nLiikkuessaan aamuhämärässä loppumattomien puunrunkorivien lomassa\nvanha metsämies tunsi yks' kaks' merkillisellä erämaan asukkaiden\nkuudennella aistillaan, että joku tai jokin seurasi häntä. Hän pyörähti\nyhä uudestaan äkkiä katsomaan taakseen ja tarkasteli kulkemaansa tietä,\nmutta ei huomannut muuta kuin hiljaiset puut ja varjoisan lumen. Mutta\njuuri kun ensimmäinen vaakasuora auringonsäde tunkeutui kuusten lomitse\nkuin kultainen terä, hän äkkiä pysähtyi paikoilleen, juoksi vähän\nmatkaa takaisin pehmoista lunta pitkin ja asettui puun taakse, mistä\nhän saattoi katsella kulkemalleen tielle. Hetkistä myöhemmin ilmestyi\nmaahan painuneiden oksien takaa näkyviin kumarainen, mustanhallava\neläin pysähtyen kolmisen metrin päähän miehestä. Hetkisen pedon tuhoa\nennustavat silmät tuijottivat miehen silmiin. Sitten ahma teki jotakin\nmerkillistä. Varjostaen silmiään nousevalta auringolta melkein kuin\nihminen se katsoi kauan aikaa mieheen käpälänsä alta. Heikko värähdys\nvapisutti vanhan pyydystäjän ruumista.\n\n— Musta paholainen, vähäksytkö sinä minun voimiani? hän karjaisi\nhyökäten pedon kimppuun kirves tanassa. Mutta muutamilla kömpelöillä\nhypyillä ahma väisti hänen lyöntinsä helposti ja katosi sitten\nnäkyvistä puiden sekaan.\n\nJo sinä viikkona huono onni, jonka kaikki sekarotuiset metsästäjät\nuskovat rupeavan vainoamaan jokaista, jonka voimia intiaanien\npaholainen on vähäksynyt, alkoi hiipiä Julesin kintereillä. Hänen\nsatimensa oli lauottu, syötit rosvottu, ansat raastettu rikki ja, mikä\nkaikkein pahinta, pyydyksiin käyneet otukset oli revitty kappaleiksi.\nYhä uudestaan hän löysi kauniita kellanruskeita näädännahan palasia\nlumesta, ja jokainen turmeltu nahka merkitsi hänelle monen kauniin\ndollarin häviötä.\n\nSitten koitti päivä, jolloin hän löysi komean kanadalaisen ilveksen\nkuolleena kuparisesta langasta, jonka hän oli kiinnittänyt taivutetun\nnäreen latvaan ja pistänyt siihen syötiksi jäätyneen kalan. Suuri\nkissa oli työntänyt päänsä silmukkaan tavoittaessaan syöttiä suuhunsa\nja silloin laukaissut vivun. Näre oli heti ponnahtanut suoraksi ja\nkiskaissut ansan kireälle sen kurkun ympärille, jolloin ilves oli\njoutunut samanlaisen mielettömän pelon valtaan kuin ansaan jäänyt\nkotikissakin, ja rimpuiltuaan epätoivoisesti notkean näreen kimpussa se\noli muutamissa minuuteissa kuristunut kuoliaaksi.\n\nNyljettyään kätevästi ilveksen hopeanharmaan turkin Jules jätti raadon\ntien viereen ja viritti sen ympäri joka puolelle ovelasti asetettuja\nansoja. Kun hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, hän kaivoi syvän\nkuopan kinokseen, ja kiertäen taljan kokoon niin kovaksi kääryksi\nkuin suinkin hän piilotti sen kuopan pohjaan. Mätettyään kuopan lunta\ntäyteen hän lähti nelisenkymmenen kilometrin kierrokselleen. Kun hän\npalasi seuraavana päivänä paikalle, ilveksen jäätynyt ruumis lojui\ntönkkönä ja koskematonna lumella, vaikka ahman jäljistä näkikin, miltä\nsuunnalta se oli tullut ja kuinka se oli osannut kiertää raudat.\nLuultavasti ei se siis ollut kajonnut siihenkään paikkaan, johon\nhän oli piilottanut taljan. Mutta kun Jules kaivoi lumen pois, oli\nkuoppa tyhjä. Ahma oli vainunut nahan metrin paksuisen nietoksen alta,\nkaivanut sen sieltä esille, täyttänyt kuopan jälleen huolellisesti ja\nvienyt taljan mukanaan.\n\nPolkunsa loppupäähän Jules oli valmistanut kätköpaikan, jossa hän\nsäilytti puolet pyydyksistään sekä liikkiöpalasia ja maissijauhoja,\nniin että hän saattoi pyydystettyään tyhjäksi majan ympärystienoot\npystyttää talvileirinsä piilon läheisyyteen ja raivata uusia\nansapolkuja. Kaivettuaan maahan saakka ulottuvan kuopan lumen läpi\nhän oli ensin latonut pyydyksiensä ja muonavarojensa peitoksi ristiin\nrastiin niin suuria pölkkyjä kuin hän suinkin jaksoi liikutella\ntukevalla vivulla. Sitten hän oli kantanut puiden päälle lähellä\npulppuavasta lähteestä vettä, joka oli heti jäätynyt muodostaen\npölkyistä sellaisen murroksen, että sen hajoittamiseen kirveellä olisi\nvoimakkaaltakin mieheltä mennyt monta tuntia.\n\nKolmen päivän kuluttua siitä, kun Jules oli menettänyt ilveksen\ntaljan, hän tapasi ansansa ja loukkunsa koskemattomina ja alkoi jo\ntoivoa, että hänen hiiviskelevä vihollisensa oli poistunut niiltä\nmain ja että hän saisi vastedes olla häiritsemättä. Kolmannen päivän\niltana hän saapui ansapolkujensa pohjoisimmassa mutkassa sijaitsevalle\nkätköpaikalleen. Mutta se ei ollut enää mikään kätköpaikka, Osoittaen\nsuorastaan yliluonnollista kärsivällisyyttä ja voimaa ahma oli jyrsinyt\nja repinyt kynsillään pois suuret pölkyt toisiinsa sitoneen jään,\nja käyrien etujalkojensa ja lyhyen, paksun ruumiinsa rautaisilla\nlihaksilla hajoittanut toistensa päälle ladotut pölkyt kuin olkikuvot,\nkunnes oli päässyt käsiksi niiden alle kätkettyihin pyydyksiin ja\nelintarpeisiin. Liikkiöt se oli syönyt, jauhot hajoittanut ja liannut.\nMutta pahinta kaikista oli se, että kaikki teräspyydykset olivat\npoissa, ne se oli vienyt mennessään ja kätkenyt niin hyvin, että\nniitä oli mahdoton löytää. Se merkitsi sitä, että kun Jules myöhemmin\ntalvella ryhtyisi raivaamaan uusia ansapolkuja, hänen turkissaaliinsa\nvähenisi tuntuvasti, ja niin suuren muonavaraston menettäminen taas\ntiesi pieniä annoksia kevääseen mennessä. Vanhan miehen kasvot olivat\nsynkät ja vakavat, kun hän kääntyi takaisin, ja hänen lähellä toisiaan\nolevissa pienissä silmissään oli melkein pelkoa, kun hän katseli\ntien kummallekin puolen, nähdäkseen edes vilahduksenkaan tuosta\nmustanruskeasta otuksesta, jonka hän tunsi aina oleskelevan jossakin\nlähellä.\n\nVaikk'ei hän nähnyt jälkeäkään ahmasta itsestään, hän huomasi majan\nläheisyydessä sellaisia merkkejä sen toiminnasta, että ne, huolimatta\nsiitä, että hän oli melkein yhtä tyyni luonteeltaan kuin intiaani,\nolivat tehdä vanhan sekarotuisen hulluksi.\n\nPienen lähteen yläpuolelle, joka ei jäätynyt koko talvena, hän oli\nsitonut metsäkanan pään riippumaan savustetusta nauhasta, piilottanut\nsen kohdalle matalaan veteen raudat ja peittänyt ne vihreällä\nsammaltukolla, niin että ne näyttivät juuri veden pinnan yläpuolelle\nkohoavalta kiveltä. Kettu ei mielellään kastele siroja hentoja, mustia\njalkojaan, joten saattoi otaksua jokaisen siihen rotuun kuuluvan\neläimen, joka vain sattuisi kulkemaan sen vieritse, astuvan tuolle\nvalekivelle, jos sitä halutti tutkia tarkemmin heiluvaa syöttiä.\n\nKun Jules lähestyi paikkaa, hän saattoi lukea lumesta kaiken, mitä oli\ntapahtunut. Raudat olivat lauenneet, ja kaikkialla niiden ympärillä oli\nhajallaan silkinhienoja, mustia karvatupsuja, joissa oli siellä täällä\nhopeisia karvoja. Nähdessään ne sekarotuinen kirosi kauheasti. Hänen\noli onnistunut vangita kaikki hänen elämänsä vaivat palkitseva saalis,\nhopeakettu; ja tuo pahansuopa intiaanien paholainen, joka seuraili\nhäntä, oli tuhonnut nahan, jonka arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden\nsinä talvena saatujen turkisten arvo yhteensä!\n\nSiitä päivästä alkaen Jules muutti menettelytapaansa, Kaiken\ntietonsa ja taitonsa, kaikki temppunsa ja viisautensa, jotka hän oli\nperinyt menneiltä sukupolvilta, hän nyt keskitti päävihollisensa\nsurmaamiseen. Siinä pantiin miehen järki, jota oli harjoitettu ja\nopetettu satojatuhansia vuosia, niin kauan kuin inhimillistä elämää on\nmaailmassa ollut, vielä vanhempaa eläimen viekkautta ja vaistoa vastaan\n— ja eläin pääsi tässä taistelussa aina voitolle. Vaikka mies olisi\nviskellyt syöttejään minne tahansa ja virittänyt rautojaan lumen alle,\npuihin ja veteen, ei niistä ollut mitään hyötyä. Ahma saattoi paljastaa\nmitä huolellisimmin piilotetun pyydyksen, laukaista sen viskelemällä\njääpalasia sen lukkoon ja pistää syötin poskeensa. Ansat se taasen\nhajoitti halveksivasti kappaleiksi pistämättä milloinkaan kaulaansa\nsurmansilmukkoihin, jotka olivat kuristaneet hengiltä niin monta suurta\nkissapetoa.\n\nVihdoin Jules koetti epätoivoissaan tappaa kiusanhenkensä viritetyllä\npyssyllä. Pienen järven rantaäyräälle hän kätki matalaan pensaikkoon\nviritetyn pyssynsä ja ripusti sen piipun suun kohdalle kuolleen harmaan\noravan sidottuaan sen ensin lujasti liipasimeen kiinnitettyyn nuoraan.\nSitten hän pinosi pyssyn ympärille pensaita ja pölkkyjä pakottaakseen\nahman lähestymään syöttiä edestäpäin.\n\nSeuraavana päivänä mies näki jäljistä, miten kaikki oli käynyt.\nAhma oli lähestynyt syöttiä, haistellut sitä, mutta jättänyt sen\nrauhaan. Sitten se oli tunkeutunut pensaiden läpi, viskonut syrjään\npölkyt, jotka sulkivat siltä tien, ja päästyään pyssyn taakse\nruvennut jyrsimään poikki liipasimeen kiinnitettyä nuoraa. Pyssy\noli lauennut ensi kosketuksesta, ja ahmakin oli säikähtänyt niin,\nettä oli ponnahtanut esteen huipulle yhdellä ainoalla loikkauksella.\nSiellä se oli pysytellyt siihen saakka, kunnes oli päässyt varmuuteen\nsiitä, ettei mitään vaaraa ollut enää uhkaamassa; sitten se oli\nlaskeutunut maahan ja hotkaissut tyynesti syötin parempiin suihin.\nSen jälkeen sen huomio oli kiintynyt pyssyyn, joka oli niin\nsäikähdyttänyt sitä. Piipussa oli kaikkialla terävien hampaiden jälkiä\nja saksanpähkinäpuisessa tukissa syviä uurteita, ja hana oli vedetty\ntaaksepäin ja väännetty aivan irti, niin että pyssy oli tullut kokonaan\nkäyttökelvottomaksi.\n\nSinä yönä vanha pyydystäjä näki jälleen unta, että uhkaavat silmät\ntuijottivat häneen majan seinähirsien raoista. Pari kertaa hän heräsi\nsäpsähtäen levottomasta unestaan ja tarttui hyödyttömään pyssyynsä,\nkun oli kuulevinaan jyrsimistä ulkopuolelta. Kummallakin kerralla\nhän kuitenkin oli mielestään aivan varma siitä, että siellä oli vain\nsiili, joka tutki hänen vanhan silavatynnyrin pohjaan tekemiään suuria\noranssinvärisiä piirroksia omaan vihaiseen tapaansa.\n\nVihdoin koitti päivä. Silloin Jules tiesi, että tässä hänen ja\nvuoriston paholaisen välisessä kamppailussa oli henki kysymyksessä.\nMajan alimmainen hirsi oli jyrsitty melkein poikki, ja suurten,\nlitteiden jalkojen kaikkialle painamat jäljet osoittivat, kuka siinä\noli koko yön yrittänyt murtautua sisään. Vaikka ahman raateluhampaat\nkuuluvatkin terävimpiin kaikkien nisäkkäiden hampaista, eivät ne\nsentään sovellu jyrsimiseen. Kuitenkin kaikitenkin tämä oli nakertanut\nmelkein poikki niin paksun hirren, että siinä olisi ollut tekemistä\nmajavallekin, ja työskennellyt niin sisukkaasti, että tuore lovi oli\nylt'yleensä sen ikenistä vuotaneen veren tahraama. — Sinä päivänä,\njolloin sekarotuinen lähti kokemaan viimeisiä vihollisensa surmaksi\nvirittämiään pyydyksiä, hän otti kirveen mukaansa uskaltamatta lähteä\nmatkaan aseetonna keskellä päivääkään.\n\nKun hän keskipäivällä palasi takaisin, hän näki majan oven olevan\nsepposen selällään. Hänen sulkiessaan sen aamulla kiireesti ei\nsalpa ollut painunutkaan paikoilleen, ja hänen vihollisensa oli\nkäyttänyt hyödykseen hänen poissaoloaan hävittäen kaiken. Kaikki\nhänen pyydyksensä ja särjetty pyssy olivat tipotiessään, samoin hänen\nhuopapeitteensä; ja kaikki hänen kokoamansa taljat, sekä tuoreet\nettä kuivatut, oli raastettu rikki, ja mikä pahinta, elintarpeet,\njoita hän välttämättä tarvitsi elääkseen, oli joko syöty tahi liattu\nkäyttökelvottomiksi.\n\nVanha pyydystäjä katseli tuhottua asumustaan voimatta uskoa silmiään.\nPuolet elämänsä ajasta hän oli kuluttanut houkutellen tuhansia\nheikompia veljiään kuolemaan, eikä hän nyt voinut uskoa, että yksi\nniistä oli vihdoinkin rohjennut ryhtyä kilpailemaan hänen kanssaan\nviekkaudessa ja rohkeudessa. Ja kuitenkin, kun hän katseli ympärilleen,\nhänen oli pakko myöntää joutuneensa tappiolle. Hänen pyydyksensä,\nhuopapeitteensä ja elintarpeensa olivat mennyttä, eikä hänellä ollut\njäljellä muunlaista asettakaan kuin kirves, ja lähin paikka, mistä hän\nvoisi saada apua, oli lähes viidenkymmenen kilometrin päässä vuorten\ntakana sijaitseva tukkikämppä.\n\nKiroten karmeasti vaanivaa vihollistaan, joka oli saattanut hänet\nsellaiseen pulaan, hän lähti laskeutumaan vuoren rinnettä. Kun hän tuli\nensimmäiseen tienmutkaan, hän katsoi taakseen nähdäkseen viimeisen\nkerran tuhotun majaa, josta hän nyt poistui. Siellä seisoi, kuvastuen\nmustana valkoista lunta vasten, lyhyt ja paksu, kumarainen olento.\nKun hän tuijotti ahmaan, julma peto varjosti vielä kerran silmiään\nsuurella mustalla käpälällään ja katseli häntä pahansuovan tarkkaavasti\nVärähtäen heikosti pelosta vanha metsänkävijä lähti pakoon tietä pitkin\npalaamatta koskaan takaisin.\n\n\n\n\nPELKURI\n\n\nEnnen vanhaan, niinä ikävinä aikoina, jolloin vielä mustat hallitsivat\nja vallitsivat valkoisten asemesta Etelä-Afrikkaa verisen julmasti,\nlähetti Cetewayo, kuuluisa zulukuningas, kaksitoista parasta\nmetsästäjäänsä Addon viidakkoon hankkimaan hänelle urosnorsun sydäntä.\n\nHänen käskynsä syy oli yksinkertainen ja pakottava. Viimeisten\ntutkimusten mukaan norsu on viidakon hallitsija. Leijona saa ainoastaan\n_näytellä_ kuninkaan osaa. Hirvittävä pytonkäärme saattaa ehkä\njoksikin aikaa lannistaa valtaansa pienemmät eläimet, ja sarvikuono,\nniin valkoinen kuin mustakin, voi joskus sattua uskomaan, ettei\nainoakaan eläin kestä sen haarniskoidun ruumiin hyökkäystä. Mutta\nkun vanha urosnorsu, joka on kolmen metrin korkuinen ja jolla on\nihmisen aivot, lähes kolmen metrin pituiset syöksyhampaat ja kärsä\njoka voi tarttua kuin pihdit tahi iskeä kuin kankivasara, etujalat\nkuin juntat sekä paino ja voima, jotka ovat perintöä hirmuliskojen\nkadonneesta maailmasta — niin — kun sellainen norsu haluaa vakiinnuttaa\nkuninkuutensa, ei ainoakaan eläin kykene vastustamaan sen vaatimuksia.\n\nSitäpaitsi norsu voi, jos sillä on hivenenkään verran onnea matkassaan,\nelää sadan vuoden vanhaksi. Senvuoksi mies, joka syö viidakon kuninkaan\nsydämen, perii sen voiman ja pitkän iän. Niin Cetewayo ajatteli, eikä\nkukaan uskaltanut väittää hänen päätelmäänsä vastaan.\n\nKoko pitkän päivän, aamunkoitosta pimeän tuloon saakka hänen\nmetsästäjänsä saivat kävellä, ennenkuin he saapuivat synkän, miesten\nsyöjän Addo-viidakon reunaan, jonne ennen heitä oli tunkeutunut monta\nmiestä palaamatta koskaan takaisin. Sinä yönä he uhrasivat laskevalle\nkuulle ja heittivät Lamban, viidakon mustan jumalattaren arpaa, jonka\nnimeä ei saa mainita pimeän tultua. Kahdesti, jopa kolmestikin maalatut\nja vääristetyt arpaluut putosivat hirvittävän jumalattaren lyhyen\nja paksun kuvan eteen, ja aina Nikanan, mustan Mamban 1. puukobran\nhengen arpa voitti kaikki muut, punaiset, siniset ja ruskeankeltaiset.\nKun arpomisen tulos oli sama viimeiselläkin kerralla, huokasi vanhin\nmetsästäjä Nijan:\n\n— Yksi meistä, veljet, jää huomenna viidakkoon. Syödään ja nukutaan,\nettä voimme rohkeasti kohdata sen, mitä jumalat lähettävät meille.\n\nJuuri ennen auringonnousua kaikki kaksitoista metsästäjää livahtivat\nkuin käärmeet pensaikkoon, hajaantuakseen siellä ketjuun kuin\nmetsäkoirat. Heidän ruumiiseensa — he olivat alasti, lanteilla\nvain leopardin hännästä valmistettu vyö, jollaista ainoastaan\nkokeneet zulumetsästäjät saavat käyttää — oli hierottu kamferti- ja\nmyrrakeitosta, sillä vaikka norsu onkin huononäköinen ja -kuuloinen, ei\nyksikään eläin vainua ihmistä nopeammin kuin se.\n\nJonkin matkan päässä viidakko kohosi matalaksi kumpujonoksi.\nSiellä täällä hehkuivat lähes parin metrin korkuiset miekkaliljat\nveripunaisina varjoisten puumaisten saniaisten lomassa, ja tiheässä\nkasvavat bamburuo'ot salpasivat kummankin puolen tiestä kuin sileät\nterässäleet. Kauempana oli suuria oksia raastettu maahan, suuria puita\nkiskottu irti juurineen ja kaadettu kumoon, ja kaikkialla pehmeässä\nmaassa näkyvät syvät, pyöreät kuopat osoittivat, missä norsulauma oli\noleskellut syödessään.\n\nMetsästäjät liukuivat kuin aaveet viidakon hämärässä hiljaisuudessa.\nSilloin tällöin kiipesi joku heistä puuhun ja tähyili huojuvien\nlehvien lomasta, heidän kuitenkaan kertaakaan kuulematta tai näkemättä\nmerkkiäkään noista suurista eläimistä, joita he olivat tulleet\nahdistamaan.\n\nKukkuloiden takana metsä muuttui pensaikoksi, mataloiden puiden\nmuodostamaksi viheriäksi mereksi, joka oli aivan täynnä norsujen,\nsarvikuonojen ja vesipuhvelien polkuja.\n\nVihdoin pieni joukko pysähtyi Nijanin käskystä vanhan viikunapuun\nvarjoon. Puujättiläistä ympäröi kuin seppeleenä harmaa sammal, ja sen\nkyhmyisillä oksilla kasvavat valkoiset, punaiset ja keltaiset kämmekät\nloistelivat ja hehkuivat kuin jalokivet.\n\n— Täällä on norsulauma aivan lähellä, tunnen sen, vanha metsästäjä\nkuiskasi toisten kerääntyessä hänen ympärilleen. Joka miehen on\noltava valmiina, koska ne varmasti hyökkäävät heti kohti huomatessaan\nmeidät. Jälleen he pujottelivat kuin aaveet mataloiden puiden välitse,\nniin hiljaa kuin ainoastaan metsänkävijät, jotka ovat oleskelleet\nkoko ikänsä ulkosalla, osaavat liikkua. Kerran he sivuuttivat syvän\nlammikon, jota reunustivat valkoiset lumpeet, ja näkivät auringon\nkuvastuvan tyyneen veteen, jonka partaalta ison riistan polkuja lähti\nsäteettäin kaikille suunnille kuin rattaan puolapuut. Juuri lammikon\ntakana sulkivat heiltä tien lantanaryhmän tiheässä kasvavat varret.\nÄkkiä kiekaisi sen uumenissa keltarintainen, valkopyrstöinen lintu kuin\nkukko, jolloin Nijan kohotti varoittavasti kättään. Hänen tehdessään\nniin syöksähti tiheiköstä mustaharjainen leijona. Heti sen takaa kuului\npensaiden reunustamalta pieneltä aukealta kimeää vihaista toitotusta,\nja mustana aaltona vyöryi viidakosta naarasnorsuja kokonainen liuta,\nsillä norsulaumassa hyökkäävät aina naarakset ensinnä vihollisen\nkimppuun. Sitkeät, paksuksi verkoksi kietoutuneet köynnöskasvit\nkatkeilivat kuin hämähäkinseitti niiden tieltä, ja leijonakin luopui\ntyystin arvokkuudestaan ja laukkasi kuin suuri, keltainen kissa,\nhenkensä hädässä.\n\nHyökkäävä leijona on parinsadan metrin matkalla nopein [sic!] kaikista\neläimistä, kyeten sillä matkalla tavoittamaan hevosen ja antiloopin.\nVain leopardi, joka on maailman nopein pikajuoksija, vetää sille\nvertoja kissaeläimistä. Sitäpaitsi ei tämä leijona juossut riistan\njäljessä, vaan henkensä hädässä. Kuitenkin hyökkäävien naarasnorsujen\ntummat ruhot, niiden tunkeutuessa tiheikön läpi ja laukatessa kömpelön\nnäköisinä tasangon poikki äärettömän suurilla jaloillaan, joiden\nympärysmitta oli melkein kaksi [sic!] metriä, saavuttivat pakenevaa\npetoa niin vaivattomasti, että tämä nipin napin ehti niiltä suojaan\naukean toisessa reunassa kohoavaan tiheikköön. Ryömien vatsallaan\nokaisten köynnösten alle se pelastui, kun norsut eivät ehtineet saada\nsen piilopaikkaa selville.\n\nKun raivostuneet norsunaarakset eivät löytäneet leijonaa, ne raastoivat\npuut juurineen maasta ja tallasivat viidakon lakoon. Kun ne olivat\nsaaneet tarpeeksi purkaneeksi naisellista raivoaan, paikka oli sen\nnäköinen kuin jos pyörremyrsky olisi kulkenut sen kohdalta.\n\nKun muutamat metsästäjät, jotka eivät olleet tottuneet norsujen\ntapoihin, lähtivät liikkeelle laumaa kohti, vanha Nijan pysähdytti\nheidät.\n\n— Odottakaa! hän kuiskasi. Nyt tulee johtaja [on naaras, ei uros!].\n\nHänen puhuessaan kajahti sen viidakon uumenista, jossa norsut olivat\nolleet syömässä, uusi toitotus. Se erosi täydelleen naaraksien\nkimeistä äänistä kumisten jyrisevänä kuin maanalainen pauhu. Sitten\nlantana-pensaikon lähellä toisiaan kasvavat rungot lennähtivät\nhajalle, ja aukealle ilmestyi sellainen eläin, ettei edes Nijankaan\nollut viisikymmentä vuotta kestäneen metsästyskautensa aikana nähnyt\nmoista. Se oli lautasiltaan lähes neljän metrin korkuinen, ja se näytti\nseisoessaan heidän edessään hirviöltä, joka oli kotoisin toisesta\nmaailmasta. Sen nahka oli mustan sinertävä, ja sen äärettömän pitkä\nkärsä, jonka kärjessä oli liikkuva sormi, kiemurteli ilmassa kuin\npaksu, musta käärme. Yksi sen vasemman etujalan varpaista oli kasvanut\nniin pitkäksi, että se ulottui selvästi sen laajan jalkapohjan reunan\nulkopuolelle, omituisuus, joka vuosien kuluessa tuotti sille liikanimen\n\"Pitkävarvas\".\n\nKun eläin seisoi päin palaavia naaraksia, ryömi Nijan käyttäen\nhyödykseen jokaista pensasta ja puuta ja sanajalkarypästä vain muutaman\nmetrin päähän siitä. Sitten hän tähtäsi vanhanaikaisella musketillaan\nhuolellisesti ei norsun päähän, vaan sen etujalan polvitaipeeseen.\nHän tiesi, minkä moni valkoinen metsästäjä on oppinut tietämään liian\nmyöhään, että nim. norsun aivoja suojelevat niin paksut kyhmyiset,\nluiset luukerrokset, että pyssyn luodin on vaikea tunkeutua niiden\nläpi, mutta jos yksikin norsun jaloista vioittuu pahasti, elukan täytyy\nseisoa hiljaa paikoillaan, koska sen muut kolme jalkaa eivät riitä\nkannattamaan rumilaan suurta painoa, jos se yrittää lähteä liikkeelle.\n\nNijan painoi liipasinta, mutta pamahduksen asemesta kuuluikin vain\nterävä napsahdus; kelvoton panos, jollaisia roistomainen kauppias\noli myönyt Zuluheimolle, ei lauennutkaan. Kun norsu kuuli äänen, se\nheristi suuria riippuvia korviaan ja kohotti kärsänsä korkealle päänsä\nyläpuolelle nuuskien ilmaa epäluuloisesti. Vaikk'ei eläin voinutkaan\nvainuta miestä, Nijan oli kuitenkin niin lähellä, että suuren hirviön\nlikinäköiset silmät saattoivat erottaa hänet.\n\nKohottaen turvaan aran kärsänsä, kuten afrikkalainen norsu aina tekee\nryhtyessään hyökkäämään, ja toitottaen kauhistuttavasti raivoissaan\nlauman kuningas syöksyi suoraan vanhaa metsästäjää kohti. Heittäen\nhyödyttömän pyssynsä menemään Nijan vetäisi esille leopardinnahkaisesta\nvyöstään lyhyen, partaveitsenterävän pistokeihäänsä, joka hänellä oli\nylimääräisenä aseena, ja sinkosi sen epätoivoissaan norsun polvia\nkohti, jotka liikkuivat ylös ja alas kuin pumpun männät. Hän oli\ntähdännyt oikein, mutta heiluva köynnös siirsi keihään pitkää terää\njuuri sen verran syrjään, ettei se sattunut tarkoitettuun kohtaan.\nKun norsu oli ehtinyt lähelle, vanha metsästäjä heittäytyi tiheikköön\ntien viereen. Mutta juuri sillä kohdalla kohosi polun reunassa\ntiheässä kasvavia lantana-pensaita, joiden notkeat varret heittivät\nhänet takaisin, ikäänkuin hän olisi syöksynyt teräslankaverkkoa\nvasten. Seuraavassa tuokiossa hyökkäävän hirviön jalat tallasivat\nhänet kuoliaaksi hänen toveriensa paetessa tiehensä ainiaaksi koko\nkammottavasta viidakosta.\n\nVuodet kuluivat, ja Cetewayo meni kaiken maailman tietä. Ennenkuin\nse tapahtui, oli Pitkävarpaan lauma hylännyt johtajansa, kuten usein\ntapahtuu, kun norsu surmaa ihmisen.\n\nKun patruuna Weston seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin muutti\netelä-Afrikkaan Devonshirestä ja osti Addo-viidakon lähistöltä\nplantaashin, vanha Pitkävarvas oleskeli yhä vielä niillä tienoin. Se\noli silloin varmasti toistasataa vuotta vanha ja yleensä vaarallisin\nirtolaisnorsu, mitä oli koko Afrikassa. Todellakin oli Pitkänvarpaan\nläheisyys niitä syitä, joiden perusteella patruuna oli saanut talon\npolkuhintaan. Vuosien kuluessa oli vanhasta norsusta kehittynyt\nyhtä viekas kuin vihainenkin. Painuen päiviksi viidakon kaikkein\nvaikeapääsyisimpiin osiin se söi vatsansa täyteen ainoastaan öisin\nväistäen kaikki kuopat ja ansat ja pyssyt, joita taitavimmat\nmetsästäjät virittelivät sen surmaksi. Se oli lakkaamatta, aina\nvaanivana uhkana maanviljelijöille, joiden tilukset rajoittuivat lähes\nparinsadan neliökilometrin laajuiseen Addo-viidakkoon, eikä ihmisistä\neikä elukoistakaan, jotka joskus sattuivat eksymään sinne, tavallisesti\nenää milloinkaan näkynyt merkkiäkään.\n\nPatruuna ei kuitenkaan osannut uskoa norsun viekkaudesta ja\njulmuudesta kerrottuja juttuja, vaan saapui Englannista valmistautuen\nviettämään Etelä-Afrikassa samanlaista elämää kuin Devonshiressä.\nHänen kotijumaliinsa kuului pari koiraakin, puhdasrotuinen valkoinen\nbrittiläinen Grit niminen terrieri ja Quit, ajokoira, mustatäpläinen,\nsuorajalkainen dalmatsialainen pointteri. Pointterit ovat yleensäkin\narkoja, mutta Quit oli sentään saavuttanut ennätyksen pelkuruudessa. Se\npelkäsi kissoja, rottia, koiria, käärmeitä, pyssyjä, ukkosta, suoraan\nsanoen useampia esineitä kuin sen valkoisessa nahassa oli täpliä.\n\nAfrikassa, samoinkuin Englannissakin, sen velvollisuuksiin kuului —\nniin se itse ymmärsi ne — kulkeminen isännän mukana joka paikassa ja\nerittäinkin laukkaaminen isännän korkeiden rattaiden vieressä häntä\npystyssä ja kuono maassa ja niin lähellä hevosten kavioita kuin vain\nuskalsi. Kun oli kysymyksessä tappeleminen toisten koirien kanssa tai\njuovikkaan haisumäyrän ahdistaminen, joka kiljuu kuin paholainen ja\npuree nopeasti ja usein, tahi ottelu kaniininkokoisen ruokorotan tahi\ntuhkurin kanssa, jolla on terävät hampaat ja joka pyörähtelee nopeasti\nkuin salama, Quitin vaalilause oli: Rauha mihin hintaan hyvänsä!\nPinetownin koirat oppivat piankin huomaamaan, että se oli liian ylpeä\ntappelemaan, ja kun ne kolmannen kerran haukkuen ajoivat sen kauppaan,\njosta patruunan oli tapana ostella elintarpeita, viimeksimainittu\ntuumi, että vaikk'ei leopardi voikaan muuttaa täpliään, terrieri\nkuitenkin voi. Senpävuoksi hän seuraavana päivänä piirsi hiilipalasella\naivan samanlaisia kiemuroita ja täpliä Gritin vaaleanpunertavaan\nnahkaan kuin Quitilla oli omassaan, ja sitten, sidottuaan kiinni\npointterin, joka esitti äänekkäästi vastalauseensa, patruuna ajoi\nhitaasti Pinetowniin mukanaan Grit, joka laukkasi rattaiden vieressä\nesittäen tietämättään Quitin osaa. Sekarotuiset piskit tervehtivät\ntuttua mustan ja valkoisen kirjavaa koiraa ihastuneina haukkuen ja\nulisten. Läheltä ja kaukaa ne kokoontuivat yhteen laumaan hyppien ja\nloikkien, ja jokainen oli mielessään vakavasti päättänyt puraista\nainakin kerran tuota raukkamaista ulkomaan koiraa. Antaakseen niille\nvapaan vallan patruuna pistäytyi lähimpään kauppaan, ja tuskin ovi\noli paukahtanut kiinni hänen perässään, ennenkuin koko rakkilauma\nhyökkäsi hämmästyneen Gritin kimppuun. Kun tämä rattaiden varjossa\ntorkkuva hyvässä \"voiteessa\" oleva sotakone pääsi selville siitä, että\ntuo puoli- ja neljännesrotuinen roskaväki aikoi käydä sen kimppuun,\nryhtyi Grit, joka oli Nikin poika, Kuoleman pojanpoika ja Taistelevan\nTappelupukarin pojanpojanpoika ja jonka silmät olivat syvällä\nkolmikulmaisissa kuopissa, oitis toimimaan sukunsa arvoa vastaavalla\ntavalla.\n\nEnsimmäisenä sukelsi rattaiden alle hontelo kellertävä piski.\nTaivuttaen ruumiinsa kuin jännitetyksi jouseksi terrieri väisti tämän\nsuuntaaman iskun ja vastasi siihen tikarinterävillä hampaillaan\nniin rajusti, että toinen peräytyi heti tantereelta. Sitten se\nsyöksyi esiin rattaiden alta kohdatakseen avoimella kentällä koko\nhaukkujien sekalaisen seurakunnan, joka hyökkäsi sitä kohti. Monissa\ntappeluissa harjaantunut Grit oli suunnitellut taistelujärjestelmän,\njoka ei milloinkaan ollut pettänyt, ja se vastasi hyökkääjien\nharrastelijamaisiin yrityksiin varmasti kuin kuolema ja itseensä\nluottaen kuin ammattinyrkkeilijä hämmentyneen vastustajan lyönteihin.\nKoiria oli kymmenen yhtä vastaan, ja ne kerääntyivät kehään sen\nympärille haukkuen, muristen ja ulvoen, mutta se tappeli päästämättä\nääntäkään. Kuin mustan ja valkoisen kirjava muurinmurtaja se\nsyöksyi sekarotuisen verikoiran kimppuun, joka oli etumaisena\nahdistajien joukossa. Tarrautuen siihen, juuri kun se hyppäsi,\nGrit heitti sen kumoon, viilsi sen nahan halki hampaillaan kuin\nsahalla, väisti seuraavan koiran hyökkäyksen, puraisi kolmannelta\netujalan pahanpäiväiseksi teräksisten leukojensa yhdellä ainoalla\nhaukkauksella, ja juosten ja kyyristyen ja hyppien sivulle se murtautui\nvahingoittumattomana vihollistensa rivien läpi. Piskikatras huomasi\noitis erehtyneensä kauheasti. Vieras koira, joka oli näyttänyt\nhalveksittavalta pointterilta, riehui kuin raivostunut leijona. Koira\ntoisensa perästä sai viiltoja ja haavoja ja joutui toisten jalkoihin,\nkunnes kehä vihdoin hajosi ja koko lauma pötki häntä koipien välissä\npakoon nilkuttaen ja surkeasti uikuttaen pitkin kylän katua. Siitä\npäivästä lähtien oikea Quit saatteli isäntäänsä ja rattaita Pinetownin\nkatuja pitkin, eikä yksikään koira uskaltanut kertaakaan näyttää edes\nkieltään sille. Pelkkä mustien täplien ja valkoisen hännän näkeminenkin\nriitti äkkiä muistuttamaan kiukkuisimmankin tappelijan mieleen, että\nsillä oli juuri sillä hetkellä mitä tärkeintä tehtävää jossakin muualla.\n\nKoska jo oli kulunut monta kuukautta siitä, kun patruuna oli ottanut\nplantaashin haltuunsa, eikä Pitkävarpaasta ollut näkynyt merkkiäkään,\nhän varmistui entistäänkin enemmän uskossaan, että kertomukset\nnorsujättiläisen mellastelusta viidakossa olivat vain alkuasukasten\naivoissa syntyneitä juttuja, joita ei kannattanut uskoa.\n\nSitten päivänä muutamana yksi hänen parhaimmista häristään murtautui\nlaitumelta ja karkasi matkoihinsa. Alkuasukaspaimen saattoi seurata sen\njälkiä viidakon reunaan saakka, mutta ei uskaltanut astua askeltakaan\nkauemmaksi. Turhaan patruuna määräsi miehen toisensa jälkeen etsimään\nkadonnutta elukkaa. Käskyt, houkutukset, lupauksetkaan eivät auttaneet\nmitään.\n\n— Sinne voi kyllä mennä mutta sieltä ei pääse pois, huomautti Bazutos,\nvanhimpia kafferilaisia paimenia.\n\nVihdoin patruuna päätti malttamatonna kuin tietämätön ainakin itse\nlähteä etsimään kadonnutta härkää. Onnettomuudeksi ei plantaashilla\nsinä päivänä sattunut olemaan ainoatakaan toista valkoista miestä\nkieltämässä mokomaan yritykseen ryhtymästä. Työnjohtaja, karaistunut,\nkokenut vanha skotlantilainen, oli Pinetownissa hankkimassa\nelintarpeita, ja hänen apulaisensa makasi Port Elizabethin sairaalassa\npilkkukuumeessa. Niinpä patruuna päivän koitteessa, haulikko ainoana\naseenaan, käveli kapeata polkua, joka johti oikeanpuoleista viidakkoa\nympäröivän pensaikon läpi. Hänellä oli mukanaan Grit, joka kovin\ninnoissaan nuuski outoja paikkoja. Quitin teki myös mieli mukaan,\nja se tulikin, vaikka epäröiden ja vinkuen pelokkaasti kaikkien\nkolmen saapuessa pensaikon reunaan. Heidän tunkeutuessaan viidakkoon\nvaloi juuri noussut aurinko tuhkanväriseen, piikkiseen pensaikkoon\ntuota sulan ambran väristä kultaa, joka on Afrikan luonteenomainen\nväri. Karanneen härän jäljet näkyivät mustina kosteassa hopeisen\nhohtavassa ruohikossa kolmikon tunkeutuessa yhä syvemmälle tiheikön\npahaenteiseen hämärään. Siellä täällä kasvoi piikkisiä aaloeita, pitkiä\ntyräkkikasveja ja tasalatvaisia akaasioita, joita kirahvit syövät.\nKeihäsmäiset villit siaalit taas törröttivät pystyssä kuin teroitetut\npaalut harmahtavien, läpitunkemattomien okaisten pensaikkojen keskellä.\n\nMies ja koirat kulkivat polkua lähes tunnin ajan, kunnes se päättyi\nkymmenen, parinkymmenen metrin levyiseen aukeaksi tallattuun ympyrään,\njossa maan kamara oli aivan täynnä pyöreitä, syviä kuoppia. Ympyrän\ntoiselta laidalta kiiruhti Quit, joka oli juossut edelle, takaisin\nhäntä koipien välissä. Sieltä patruuna löysi karanneen härän\nraadon: muodottomaksi tallatun lihakasan. Hänen vielä tuijottaessa\nnoihin kaameihin todistuksiin Pitkävarpaan, Addo-viidakon hirmun\nolemassaolosta, aukealle ilmestyi äkkiä laiha, mustanharmaa eläin,\njoka oli korkea kuin vuori, kymmenkunnan metrin päähän miehestä. Hän\nja hirviö katselivat hetkisen toisiaan silmiin. Sitten julma uros\nkävi, höristäen korviaan, huiskuttaen lyhyttä häntäänsä ja päästäen\npeloittavan toitotuksen, jollaisen norsu kajahduttaa joutuessaan\nmurharaivon valtaan, suoraan hyökkäykseen.\n\nEi ainoakaan ihminen ollut milloinkaan epäillyt patruuna Westonin\nrohkeutta. Nuorella iällään hän oli ampunut tiikereitä maasta käsin\nIntian viidakoissa, ja Afrikkaan saavuttuaan hän jo oli ehtinyt surmata\npäällekäyvän leijonan. Tänä päivänä suoraan kohti hyökkäävän norsun\nsuuren ruhon näkeminen herätti hänessä sentään samanlaista kauhua\nkuin lumivyöry tahi pyörremyrsky. Heittäen hyödyttömän haulikkonsa\nmenemään hän ryömi kuin käärme mimosapensaikon alle, joka oli aivan\ntäynnä parinkymmenen senttimetrin pituisia, neulanteräviä piikkejä.\nJuuri kun hän pääsi niiden suojaan, norsukin ehti paikalle ja yritti\nraa'alla voimallaan tunkeutua noiden piikkisten, sitkeiden pensaiden\nläpi. Epäonnistuttuaan ensimmäisessä hyökkäyksessään viekas raivostunut\nrumilas kiersi viidakon ympäri koettaen yhä uudestaan hakea aukkoa,\njosta se voisi työntää pitkän kärsänsä ja vetää miehen esiin surman\nsuuhun, mutta okaat vain repivät kärsän verille.\n\nGrit katsahti vain kerran tuohon lihavuoreen, joka oli äkkiä kuin\nmaasta kohonnut sen eteen sen seisoessa saman tiheikön suojanpuolella,\nminne isäntä oli paennut. Päätettyään äkkiä, ettei tappelevien norsujen\nuhmaaminen kuulunut sen velvollisuuksiin, se harkitsi viisaimmaksi\ntehdä täyskäännöksen ja lähti laukkaamaan suoraa päätä kotiin.\n\nSuuri eläin tuijotti kauan aikaa hyvin tarkkaavasti mieheen, ja sen\npienet siansilmät hehkuivat punaisina murhanhimosta. Sitten kääntyen\nympäri se työnsi okaisia pensaita äärettömän suurilla takamuksillaan ja\nistuutui painaen siten maahan osan pensaikosta ja melkein seivästäen\nmiehen piikkeihin. Kun Pitkävarvas kompuroi jaloilleen uudistaakseen\nhyökkäyksensä, ilmestyikin kentälle patruunalle liittolainen.\n\nVihollisuuksien alkaessa Quit oli äkkiä peräytynyt niin kauas kuin\npääsi vikisten pelosta, mutta se ei ollut lähtenyt kotiin. Kun Grit\njuoksi tiehensä, pointteri vinkui yhä kovemmin, mutta pysyi yhä\npaikallaan. Kun norsu sitten alkoi istuutumalla raivata itselleen\ntietä tiheikön läpi, ei leikkiin sekaantunut tappelupukari Grit, vaan\npelkuri Quit. Vinkuen ja kauhusta vapisten se puri ja näykki norsun\njalkoja, jotka suuruudestaan huolimatta ovat hyvin arat, kunnes suuri\nuros äkkiä kääntyi kiljaisten raivosta ja lähti ajamaan sitä takaa.\nKun koira pakeni pelosta ulisten, patruuna livahti pois tiheiköstä sen\nvastakkaisesta päästä ja lähti henkensä edestä juoksemaan mutkaista\npolkua, joka johti pois viidakosta.\n\nPatruunan onnettomuudeksi Quitin onnistui pian piiloutua okaiseen\nakaasiapensaikkoon. Kadotettuaan sen näkyvistään raivostunut norsu\nkiiruhti takaisin kostamaan sille viholliselleen, joka siltä oli jäänyt\nselän taakse. Mutta huomattuaan tämän kadonneeksi se lähti seuraamaan\nmiehen jälkiä vainunsa avulla kuin koira. Pakolainen kuuli jo minuutin\nkuluttua yhä lähemmäksi tulevien suurten jalkojen töminää ja oksien\nritinää suuren ruumiin tunkeutuessa pensaikon läpi, kunnes musta\nrumilas ilmestyi näkyviin aukealla tuskin kahdensadan metrin päässä\nhänen takanaan. Nähdessään sen patruuna Weston pysähtyi ja sytytti\nviimeiseksi pelastuskeinokseen nopeasti pitkän kuivan ruohon palamaan\nmonesta paikasta yht'aikaa. Silmänräpäyksessä tuuli, joka puhalsi\ntakaa-ajajaa kohti, lietsoi tulen korkeaksi puoliympyrän muotoiseksi\nliekkikaareksi.\n\nKaikkia muita viidakon eläimiä vastaan tuli olisi ollut varma\npuolustuskeino, mutta norsulla on melkein yhtä terävät aivot kuin\nihmiselläkin. Vanha uros hyökkäsi yhä eteenpäin tietä pitkin ja kävi\nraivoisasti liekkien kimppuun tallaten tulen sammuksiin suurilla\njaloillaan, kunnes vähemmän ajan kuin minuutin kuluttua ainoastaan\nmusta tuhkaympyrä enää osoitti, missä palo äsken oli riehunut.\n\nLopen uupuneena ja kovasti puuskuttaen patruuna oli juossut\neteenpäin toivoen vaistomaisesti, että liekit pysähdyttäisivät hänen\nvainoojansa. Mutta katsahtaessaan taakseen hän näki norsun kuin\nvierivän kalliolohkareen syöksähtävän esiin savusta ja lähtevän\nhellittämättömästi hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt enää olevan\npienintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Siellä täällä tasangolla\nkasvavissa surkastuneissa puissa ei ollut ainoaakaan viidenkään metrin\npituista, ja jos hän olisi yrittänyt kiivetä johonkin niistä, norsu\nolisi katkaissut sen kuin kaislan. Lähin talo, josta saattoi toivoa\napua, oli monen kilometrin päässä, ja mustan jättiläisen häämöttäessä\nyhä suurempana ahdistettu mies tunsi, että kuolema oli jo hyvin\nlähellä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa katsellen uteliaasti taivasta\nja aurinkoa ja koko maailmaa ympärillään, niinkuin vain kuolemaan\ntuomittu tekee.\n\nKiertäessään laajan akaasiatiheikön ympäri ja päästessään\nhetkiseksi takaa-ajajansa näkyvistä, hän huomasi vielä yhden\npelastumismahdollisuuden, vaikkakin sitä oli pidettävä epätoivoisen\nyrityksenä. Pensaikon takana aukeavalla tasangolla oli eräässä\nkohden ruoho pitempää ja tummempaa kuin muualla. Tilan työnjohtaja\noli kehoittanut patruuna Westonia ratsastaessaan tasangolla varomaan\nmaasian sellaisiin paikkoihin kaivamia kuoppia, sillä tuo omituinen\nmuurahaissyöjä, jolla on muulin korvat ja lehmän silmät, nostaa\nkaivaessaan hedelmällisen mullan pinnalle, ja ruoho on sen luolan\nympärillä aina pitempää ja rehevämpää kuin muualla.\n\nPysähtyen hetkiseksi ja juosten sitten mutkitellen edestakaisin\nsuurissa polvekkeissa ahdistettu mies teki äkkiä pitkän hypyn loikaten\nsuoraan tuohon pitkään ruohikkoon ja ryömi jalat edellä sen keskeltä\nlöytämäänsä hylättyyn luolaan. Ei ole lainkaan turvallista ryömiä\nvanhaan maasian luolaan, koska sinne on jo saattanut asettua asumaan\neteläafrikkalainen kyy tahi mamba, silmälasikäärme, mutta miehellä,\njolla on raivostunut norsu kintereillään, ei ole aikaa kiinnittää\nhuomiotaan kaikkiin mahdollisiin vaaroihin. Niinpä patruuna katosi maan\nsisään kuin ketut, joita hän oli metsästellyt Devonin nummimailla.\n\nHän ehti tuskin kadota maan pinnalta, ennenkuin musta hirviö jo\nsaapui murtautuen pensaikon läpi paikalle, jossa hän oli seisonut\nhetkistä aikaisemmin. Toitottaen kimeästi, höristäen korviaan ja\nkohottaen lyhyen häntänsä kiemuraan leveän selkänsä yläpuolelle\nsuuri rumilas katseli kaikille suunnille räpyttävillä, pienillä\nverestävillä silmillään. Kun se ei huomannut pakolaista missään, se\ntallasi pensaikon jalkoihinsa ja tyrkki suurella ruumiillaan puuta\ntoisensa perästä, niin että ne ritisten kaatuivat maahan. Vainu ilmaisi\nsille vihatun ihmisen piiloutuneen johonkin lähelle. Sitten hirviö\nalkoi tuijottaen synkästi ympärilleen kärsä koholla seurata miehen\nmutkittelevia jälkiä hänen ahdasta, huonoa piilopaikkaansa kohti.\n\nEpätoivoisesti ponnistaen patruunan oli onnistunut ryömiä takaperin\nluolaan parin metrin syvyyteen. Mutta silloin tuli eteen niin jyrkkä\nmutka, ettei hän päässyt etemmäksi, vaikka olisi kuinka koettanut.\nPaikaltaan hän saattoi nähdä, kuinka tuo murhanhimoinen kuvatus\ntarkasteli tasangon jokaisen neliömetrin tullessaan yhä lähemmäksi\nhäntä. Patruuna tiesi, että jos se vain löytäisi hänen piilopaikkansa,\nse vetäisi hänet kärsällään kuopasta ja tallaisi hänet kuoliaaksi\nsuurilla jaloillaan.\n\nNuuskien ilmaa herkillä sieraimillaan suuri eläin tuli auttamattomasti\nkuin kohtalo yhä lähemmäksi paikkaa, jossa mies oli piilossa takkuisen\nruohikon alla. Juuri kun patruuna tietämättään jännitti lihaksensa\nhuudon varalta, jolla norsu varmastikin ilmaisisi löytäneensä\nhänen piilonsa, hän kuuli jotakin, mikä kuulosti hänen korvissaan\nsuloisemmalta kuin ainoakaan hänen ennen kuulemansa ääni — eikä se\nkuitenkaan ollut muuta kuin pelästyneen koiran ulinaa.\n\nKerran vielä, samalla kauhusta vinkuen, Quit upotti terävät hampaansa\nnorsun toiseen takajalkaan. Ja kerran vielä suuri paksunahkainen\nnäytti siirtävän kaiken raivonsa miehestä koiraan. Polkea tömistäen\nepätoivoisesti se koetti yhä uudestaan tallata Quitin kuoliaaksi.\nMutta kun se ei onnistunut, se pyörähteli hurjasti paikallaan koettaen\niskeä koiraa hampaillaan tahi tarttua siihen kärsällään. Quit kieri\njoka kerran sen mukana pysytellen aina sen takana ja houkutellen sitä\nalituisesti yhä kauemmaksi isäntänsä piilopaikasta. Vihdoin, kun koiran\nhaukunta ja näykkiminen olivat kiihoittaneet norsun täydelliseen\nraivoon, se luopui kokonaan piiloutuneen miehen etsimisestä ja hyökkäsi\nQuitin jälkeen, kunnes molemmat katosivat näkyvistä sakeaan tiheikköön.\n\nPatruuna Weston ei tuhlannut hukkaan hetkistäkään siitä lykkäyksestä,\njoka oli jälleen suotu hänelle, vaan ryömi heti ylös luolasta ja\npakeni tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan kuin norsu oli hävinnyt.\nKuljettuaan ja rämmittyään tunnin tahi niillä main, uupuneena ja\nhuohottaen, hiestä märkänä ja tahraantuneena punaiseksi savesta\nhän horjui laajaan, autioon kuistiinsa ja kaatui puolipyörryksissä\nriippumattoon. Hän lepäsi siinä kauan aikaa uupumuksesta horroksissa\nheräten vihdoin siihen, että pieni pehmoinen pää painautui hänen\nriippuvaa kättään vasten. Hän huomasi tuijottavansa Quitin ruskeisiin\nsilmiin, jotka katsoivat häneen täynnä rakkautta ja palvontaa.\n\nHetkistä myöhemmin nousi Grit viileästä nurkastaan, jossa se oli\nkaikessa rauhassa levännyt, tyytyväisenä tervehtimään isäntäänsä\nymmärtämättä nähtävästi ollenkaan, että se oli jollakin tavoin\nlaiminlyönyt tehtävänsä. Patruuna katseli sitä hetkisen ankarasti,\nkumartui sitten alemmaksi, vaihtoi koirien kaiverretut kaulapannat\nja kiersi toisen, johon oli kaiverrettu \"Grit\", kuin ritarilyönnin\nmerkiksi pointterin kaulaan, joka ei ollut epäröinyt kovan koetuksen\nhetkenä, vaikka olikin pelännyt hirveästi.\n\n\n\n\nMAANALAINEN\n\n\nAurinko oli paahtanut koko pitkän päivän häikäisevän kirkkaalta,\nsiniseltä taivaalta tasankoa säteillään, jotka polttivat kuin\nsulatusuunin hehku. Vielä nytkään, kun se kieri taivaanrantaa kohti\nkuin sulasta raudasta muodostunut pallo, ei ilma ollut lainkaan\nviilentynyt. Sitten päivän kehrä painui mailleen maailman laidan\ntaakse, ja äkkiä, ikäänkuin musta verho olisi laskettu alas, tuli\npimeä, ja kolea viileys levisi paahtuneen, janoisen maan pinnalle.\nVilliväki heräsi, eläin toisensa jälkeen, elääkseen ja taistellakseen\nja rakastaakseen, ehkäpä kuollakseenkin omana \"päivänään\" samoin kuin\nme ihmisetkin omanamme.\n\nViidakossa, joka kulki vihreänä, polveilevana kirjailuna tasangon\npoikki, huuteli harmaa lintu, joka näytti heikolta varjolta suuren\npuun tiheässä lehvistössä, mailleen painuvalle auringolle: \"Mene\ntiehesi! Mene tiehesi! Mene tiehesi!\" Ja samassa silmänräpäyksessä yö\noli täynnä merkillisiä, ilkeitä ääniä. Servaali sähisi nälissään, ja\npari täplikästä hyeenaa kajahdutti kaamean, hurjan naurunsa. Sitten\nuroskamelikurki äänteli niin että koko tasanko jylisi, ja huuhkaja\nvihelsi kuin veturi eikä huhunnut, niinkuin ne tavallisesti tekevät.\nVesipukit ääntelivät alhaalla virran partaalla, ja seebralauma hirnui\nkimeästi tullessaan esille varjosta syömään tasangon ruohoa.\n\nÄkkiä kajahti viidakon reunalta ääni, joka vaiensi kaikki muut. Se\njyrisi omituisesti, aluksi kuin maan alta tullen; se kiihtyi yhä\nkovemmaksi, kunnes se ikäänkuin vyöryi pitkin maan pintaa. Se oli\ntäysikasvuisen leijonan hirvittävää kiljuntaa.\n\nKaikki muut äänet vaikenivat oitis. Hetkisen oli kaikkialla hiiren\nhiljaista, vaikka tuon hirvittävän äänen viimeinen kaiku oli jo\nlakannut kuulumasta. Sitten jokainen kiljunnan kuullut eläin haki\npiilopaikan itselleen. Säiläantiloopit sekä näiden punaisenharmaat\nsukulaiset, jotka ovat lautasiltaan melkein parin metrin korkuisia ja\njoilla on terävät, lyyranmuotoiset sarvet, laukkasivat tasangolle,\njossa eläinten kuningaskaan ei voinut niitä saavuttaa.\n\nSeebralauma, jota leijona oli jo hirvittävästi verottanut, pillastui\nlähtien juosta porhaltamaan ja pysähtyen vasta monien kilometrien\npäässä. Käsnäsika, joka oli hionut veitsenteräviä torahampaitaan\nmarjakuusen kupeeseen, painui tavalliseen tapaansa takaperin luolaansa,\nja paviaanilauma, joka oli ollut matkalla joelle juomaan, pyörsi\nkiireesti takaisin samalle jyrkänteelle, josta se oli lähtenytkin.\n\nAinoastaan yksi eläin näytti täydelleen välinpitämättömältä. Se\noli merkillisin kaikista niistä monista omituisista nisäkkäistä,\njoita asustaa tasangolla; se istui viidakon laidassa kohoavan\nkuohkean maakummun katolla, jollaisia \"valkoiset muurahaiset\", kuten\nsiirtolaiset nimittävät termiittejä, olivat rakentaneet sinne tänne\ntasangolle. Tähtien valossa otus oli jonkin sadun hirviön näköinen;\nsillä oli sian raskas, lieriömäinen ruumis, litteä, karvainen häntä,\nlehmän pyöreät mulkosilmät, ja korvat, joita se saattoi heilutella kuin\nmuuli. Mutta sen pitkä, kulmikas turpa ei ollut minkään muun eläimen\nturvan näköinen, ja sen tukevat, käyrät takakoivet olivat kuin kengurun\njalat. Sekä etu- että takajaloissa oli lapiomaiset kynnet.\n\nBuurit ja eteläafrikkalaiset sanovat tätä eläintä maasiaksi,\neurooppalaiset muurahaissiaksi. Mutta sanoipa sitä miksi tahansa, joka\ntapauksessa se on vaatimattomin ja yksinäisin kaikista Luojan luomista\neläimistä. Päivän pituista \"kuherruskuukautta\" lukuunottamatta se\nkieltäytyy elämästä yhdessä puolisonsakaan kanssa.\n\nTämä otus oli muutamilla lapiomaisten käpäliensä kuopaisuilla\nirroittanut tuollaisen korkean kummun kovan, auringon kuivaaman laen,\njoita termiitit rakentavat tasangon huokoisesta maasta, ja se ahmi nyt\nvatsaansa kuhisevaa ravintoa niin ahneesti, ettei ehtinyt kiinnittää\nmitään huomiota leijoniin.\n\nSen tylpästä kuonosta pistäysi esiin neljännesmetrin pituinen,\ntahmeiden nystyröiden peittämä kieli, joka kokosi noita tiheässä\nkuhisevia hyönteisiä laumottain uurteisiinsa ja vei ne pieneen suuhun\nkymmenen pehmeän, pyöreän hampaan jauhettavaksi. Ristiin kasvaneiden\nkarvojen muodostama aita esti muurahaisia tunkeutumasta vihamiehensä\nsieraimiin sen syödessä.\n\nMuurahaiskarhun ollessa syventyneenä tähän miellyttävään puuhaansa\nlivahti tasangolle läheisestä tiheiköstä pieni, juovikas maasusi\nja kiipesi sivuittain kummulle muurahaisten hajun houkuttelemana,\njoista se pitää melkein yhtä paljon kuin maasikakin. Maasika katsahti\nsiihen vain kerran pyöreillä, totisilla silmillään ja jatkoi sitten\naterioimistaan entiseen tapaansa. Vaikk'ei maasudella olekaan sellaista\npitkää tahmeaa kieltä kuin muurahaissialla, sen onnistui kuitenkin\nahmia suuhunsa runsain määrin sakeanaan kiehuvia termiittejä, jotka se\nmusersi muutamilla harvoilla, tylsillä hampaillaan, jotka ovat perin\ntoisenlaiset kuin ne viiltävän terävät purimet, jollaiset kaikki muut\nsudet ovat saaneet asestuksekseen.\n\nJonkin aikaa molemmat elukat herkuttelivat kaikessa rauhassa\nja ystävyydessä kummankaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota\nsuuripäisten sotilastermiittiparvien nipistyksiin ja pistoihin, joita\ntulvi esiin kummun syvyyksistä puolustamaan yhdyskuntaansa. Vasta kun\nmaasika oli kaivautunut kuningatarkennoihin saakka, syntyi jonkinlaista\nerimielisyyttä sen ja sen juovikkaan pöytätoverin välille. Kun\nmuurahaissian suurten kynsien kuopaisu paljasti kennot, jotka olivat\npitkiä ja paksuja kuin miehen peukalo ja joissa monisatatuhantisen\nyhteiskunnan varakuningattaria säilytettiin vangittuina odottamattomien\ntapausten varalta, maasusi työnsi nopeasti terävän kuononsa lähemmäksi,\nja sen onnistuikin siepata muuan noista lihavista varakuningattarista\njuuri maasian kuonon edestä. Toinen katsoi siihen moittivasti ja\niski sitten äkkiä voimakkaalla olkapäällään ahmattia kylkeen kuin\nmuurinmurtajalla. Pieni susi lennähti keolta maahan kuin tykistä\nammuttuna ja kierähti monta kertaa ympäri. Kun se pääsi jälleen\njaloilleen, ei maasika ollut syönyt suuhunsa ainoastaan jäljelle\njääneitä varakuningattaria, vaan hallitsevan ruhtinattarenkin, joka oli\nkolmen tuuman pituinen ja vielä paksumpi kiinteä möhkäle.\n\nSuden kiivetessä takaisin keon laelle leijona kiljahti jälleen, tällä\nkertaa niin lähellä, että koko keko tärähteli kuin höyrylaivan kansi\nkoneen kohdalla. Kuullessaan tuon peloittavan äänen juovikas pikku\npeto häipyi pimeään, mutta maasika jatkoi aterioimistaan mistään\nvälittämättä. Äkkiä leijona ilmestyi mulkoillen kuin kuolema hämärästä\ntuskin kymmenen metrin päähän siitä paikasta, jossa muurahaisten\nsyöjä istui. Sitten suuren kissan notkea, voimakas ruumis alkoi\nryömiä, sen kiiluvat silmät hehkuivat kuin tuli, ja pitkä häntä, joka\noli suorana sen takana, heilui hitaasti edestakaisin. Muurahaissika\njatkoi kuitenkin vieläkin ateriaansa näköjään kiinnittämättä sen\nenemmän huomiotaan leijonaan kuin aluksi suteenkaan. Sen mulkosilmät\nolivat kuitenkin koko ajan pitäneet silmällä hirvittävän vieraan\npienintäkin liikettä, ja juuri kun leijonan lihakset jännittyivät\nhyppyyn, se katosi kuin maa olisi sen niellyt. Äsken vielä se oli\nselvästi kuvastunut tähtien valossa kekoa vasten, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä, kun leijona kiiti ilmassa, oli siinä paikassa, missä\nmuurahaisten surma oli seisonut, vain kuohkeaa multaa, joka kihisi\ntäynnä muurahaisia.\n\nYhdellä ainoalla leveiden kynsiensä hirmuisella kaapaisulla ja avustaen\nsamalla lapiomaisella hännällään maasika oli kaivautunut pehmeään,\nhuokoiseen mutaan [sic!]. Leijona ei saanut kiinni naksahtaviin\nleukoihinsa mitään tukevampaa kuin kokonaisen parven purevia\nhyönteisiä, ja pedon käyrät kynnet tunkeutuivat, saamatta vähintäkään\nvahinkoa aikaan, kuohkeaan multaan, jonka läpi muurahaissika kaivautui\naivan keon pohjaan saakka. Äristen, muristen ja syljeskellen multaa ja\npurevia hyönteisiä ammottavasta suustaan viidakon kuningas pötki täyttä\nvauhtia pakoon keon läheisyydestä. Hetkistä myöhemmin se sai takaisin\narvokkuutensa, jota leijona ei milloinkaan menetä pitkäksi aikaa, ja\npoistui majesteetillisesti viidakon halki hakemaan sellaista riistaa,\njoka pysyy maan pinnalla tarpeeksi kauan, jotta sen saa suuhunsa.\n\nKoko seuraavan päivän kuumimman osan muurahaissika makasi parin metrin\nsyvyydellä maan sisässä viileässä, mukavassa kuopassaan. Mistä se sai\ntarpeeksi ilmaa, ettei tukehtunut, on niitä salaisuuksia, joita ihmiset\neivät ole vielä pystyneet ratkaisemaan. Vasta päivän kallistuessa\niltaan se ponnahti äkkiä piilostaan esiin kuin vieteriukko pelästyttäen\npahanpäiväiseksi mustajalkaisen kissan, joka vaani pikku antilooppia.\n\nAntilooppi, joka oli ainoastaan kolmisenkymmenen senttimetrin\nkorkuinen, hioi neulamaisia sarviaan keltapuun runkoon, kun\nmuurahaiskarhun tuijottavat silmät ja suuret korvat ponnahtivat esiin\nmaasta sen ja kyyristyneen kissan välissä. Nähdessään ne kirjava kissa\nhyppäsi puolentoista metrin korkeudelle ilmaan sen lyhyen hännän\npaisuessa miehen käsivarren paksuiseksi, ja antilooppi taas ponnahti\nyhdellä ainoalla hyppäyksellä heti toista vertaa pitemmän matkan päähän\nja katosi nopeana kuin salama.\n\nMuurahaissika ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota kumpaankaan\nelukkaan; sen tynnyrimäinen ruumis vääntäytyi rauhallisesti esille\nmaasta, ja sitten se alkoi tähyillä, olisiko läheisyydessä toisiakin\nrosvottavia termiittikekoja. Ennen pitkää sen mulkoilevat silmät\nhuomasivat uuden torneiksi suippenevan muurahaiskeon, joka kohosi\nviidakon päässä kahden tiheikön välissä. Kävellä kääpeltäen nälissään\nsitä kohti se istua kyhjötti hetkisen kuluttua pesän suurimman tornin\nhuipulla parin metrin korkeudella maasta ja ryhtyi revittyään katon\nrikki taaskin kokoamaan suuhunsa keon asukkaita.\n\nTuskin se oli aloittanut ateriansa, kun pensaikosta jo kuului ritinää\nja maasuden pää tunkeutui näkyväin oksien lomasta. Pelkäämättä\nedellisenä iltana osakseen tullutta kovakouraista kohtelua se\noli tullut jälleen jakamaan maasian kanssa tämän esille kaivamat\nmuurahaiset.\n\nViidakko ei ollut milloinkaan näyttänyt turvallisemmalta ja\nrauhallisemmalta Kosteaa kuumuutta uhosi ilmaan kukkivista pensaista;\nilma oli täynnä hyönteisten uneliasta surinaa. Keltaiset hunajalinnut\naterioivat muurahaiskeon läheisyydessä kasvavissa puissa, ja\nharjalinnut ääntelivät lakkaamatta iloisesti. Kuitenkin on viidakon\nkauneuden ja rauhallisuuden takana kuolema aina väijymässä ja\nodottamassa.\n\nKun maasusi livahti aukealle tiheiköstä, sen jalka tarttui köynnökseen.\nRiuhtoessaan päästäkseen irti se tuli nykäisseeksi puolentoistakymmenen\nmetrin päässä kasvavaa puuta, johon köynnöksen lonkerot ulottuivat.\nHeti ensi tärähdyksestä kohosi musta, jäntevä ruumis puolentoista\nmetrin korkeudelle oksasta, jolla se oli levännyt ja nukkunut\nkiemurassa, ja lehvistön läpi näkyivät nyt hehkuvat silmät, jotka\nkiiluivat kuin mustat timantit auringonpaisteessa.\n\nMaailman myrkyllisimmät käärmeet ovat valinneet kodikseen\nEtelä-Afrikan. Siellä tavataan Kapin kobra, jonka keltainen ruumis on\nrunsaasti kahden metrin pituinen ja jolla on leimuavat, punaisenruskeat\nsilmät. Rannikon asukkaat pelkäävät mustan ja keltaisen kirjavaa\nvesikäärmettä, jonka purema tuottaa kuoleman, ja metsän asukkaat\nkarttavat yhtä pelokkaina puukäärmettä. Siellä elävät myös sylkevä\nsilmälasikäärme ja paisuva eteläafrikkalainen sarvikyy. Kuitenkin\non kaikkien niiden kuningas ja kaikkein vaarallisimpia käärmeitä\nmaailmassa musta mamba eli puukobra. Se kasvaa lähes neljän metrin\npituiseksi, on myrkyllisempi kuin mikään muu afrikkalainen matelija ja\nhyökkää ärsyttyneenä uskomattoman nopeasti ja raivokkaasti.\n\nSellainen oli tämä käärme, joka lähti kiemurtelemaan pientä sutta kohti\nliukuen niin kevyesti pensaiden päällitse, että se näytti kiitävän\nilman halki kolmen metrin pituisilla hypyillä. Maasusi oli selin\npuuhun, ja kun se kääntyi, musta kuolema oli melkein sen kintereillä.\nPeto parka lähti pakoon henkensä edestä, mutta se oli liian myöhäistä.\nHeittäytyen eteenpäin käärme iski ollessaan vielä ilmassa ja katosi,\nsillä mamba iskee ainoastaan yhden kerran.\n\nSusi seisoi hetkisen liikkumatonna paikallaan. Sitten se lähti\nuudestaan kekoa kohti, mutta ehti astua vain pari kolme askelta, kun\nse jo tuupertui suulleen pensaikkoon, heittäen henkensä ennenkuin ehti\nkaatua pitkälleen maahan.\n\nMaasika appoi vain mistään välittämättä muurahaisia kitaansa koko tämän\nmurhenäytelmän ajan, keskeyttämättä syöntiään silloinkaan, kun sitä\nkeon toiselta puolelta lähestyi antilooppi pärskyen ja puhisten kuin\nhengenahdistusta poteva ikäloppu ukko pakkasessa ja kiinnittämättä\nvähintäkään huomiota termiittien syöjään. Vaikka _kaama_ onkin rumin\nkaikista antiloopeista, se on kuitenkin toiseksi nopein sukunsa\neläimistä. Tällä otuksella oli pitkähkö surullisen näköinen naama kuin\nlehmällä ja lyhyet, jyrkästi taaksepäin taipuneet sarvet. Se kiipesi\noitis keon päälle toimiakseen tasangon vartiana kaama-antilooppien\nomavaltaiseen tapaan.\n\nSe seisoi koko vähitellen hämärtyvän iltapäivän kankeana paikallaan\npiirtyen selvästi taivasta vasten, höristäen suuria korviaan\nkuullakseen pienimmänkin risahduksen, varoen jokaista peloittavaa\nliikettä ja nuuskien herkillä sieraimillaan yhtämittaa ilmaa\nvainutakseen pienimmänkin vaaran.\n\nKerran kirahvilauma, viiden metrin korkuisia rumilaita, helkytteli\nkaukana. Niiden pitkät täplikkäät kaulat näyttivät laukkaavien hevosten\nselkään kiinnitetyiltä torneilta niiden kiitäessä ohi laahustavin\naskelin, jotka kuitenkin katkaisevat taivalta hämmästyttävän nopeasti.\nMustankirjavat sarvilinnut hälisivät tiheiköissä, peltopyyt vihelsivät\nviiltävää kutsuaan, ja aukean tasangon etualalla laitumella käyvät\nseebrat haukkuivat kuin koirat, niiden mustien ja valkoisten juovien\nkiiltäessä hopeisina auringonpaisteessa.\n\nÄkkiä näytti ruusunpunaisen ja lumivalkoisen kirjava pilvi kiitävän\npoikki sinisen taivaan, kun punavalkoiset flamingoparvet liitivät\nohi matkallaan kaukaisille papyrussoille, kummallinen käyrä nokka\npuoleksi auki. Vihainen, pieni kotka seurasi noiden suurten kahlaajien\nvanavedessä yläilmoissa, mutta lähellä maata lentelivät siniset\nkuningaskalastajat, jotka söivät hiiriä kalojen asemesta sukeltaessaan\ntiheikköihin ja taas niistä esiin. Mustat drongolinnut ja lepinkäiset\nhuusivat ja raksuttivat, purppuranpunarintaiset satakielet liversivät\nlakkaamatta hyppiessään tiheässä pensaikossa. Lähellä kasvavien\nmimosapensaiden keltaisista kukista uhosi heikkoa hyvänhajuista lemua,\nja viiden merin korkuiset jasmiinipensaat kietoivat koko kummun\nvoimakkaaseen tuoksuunsa.\n\nMutta mitkään kukkien sulotuoksut eivät kuitenkaan pystyneet pettämään\nkaaman herkkiä sieraimia. Kun sen vainuava kuono äkkiä tunsi\ninhoittavaa löyhkää noiden suloisten, leijailevien tuoksujen joukossa,\nse ryhtyi tarkastelemaan edessään leviävää tasankoa, ikäänkuin itse\nkuolema olisi ollut piiloutuneena sen pitkään ruohikkoon. Mutta vaikka\nse olisi katsellut ja kuunnellut kuinka tarkasti tahansa, se ei nähnyt\neikä kuullut mitään peloittavaa. Kuitenkin tuulenpuuska toi jälleen sen\nsieraimiin, jotka olivat jännittyneet ohuiksi kuin paperi, tuon saman\nvaarallisen löyhkän voimakkaampana ja lähempää kuin ennen. Silloin se\nloikkasi keolta maahan päästäen varoittavan korskahduksen ja lähti\nkiitämään jäykästi hyppien tasangon poikki.\n\nSilmänräpäyksessä jokainen näkyvissä oleva ruohonsyöjä parin metrin\nkorkuisesta hirviantiloopista pieneen siniseen duikeriin saakka, joka\nei ole jänistä suurempi, pötki pakoon uhatun keon läheisyydestä. Vain\nmaasika jäi paikalleen appaen pitkällä liereällä kielellään muurahaisia\nsuuhunsa. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, että sen tylpän kuonon\npäässä oli yhtä herkät sieraimet kuin kaamallakin, ainakin sen\nrauhalliset, pyöreät silmät näkivät vartian antaman varoitusmerkin ja\nkaikkien läheisyydessä laitumella olleiden eläinten pötkivän pakoon.\nKuitenkaan se ei osoittanut pelon merkkiäkään, vaikka uhkaava haju kävi\nyhä voimakkaammaksi.\n\nÄkkiä kuului tavattoman suuresta leipäpuusta, joka varjosti kekoa\nviidakon puolelta, aina perättäin muutamia heikkoja, raapivia ääniä,\nja puun jäykkä runko vavahteli hieman, ikäänkuin raskas otus olisi\nkiivennyt sen toista kylkeä ylös.\n\nEnsimmäisen kerran koko sinä iltapäivänä muurahaissika keskeytti\nsyöntinsä, ja sen pyöreät silmät suuntautuivat ylöspäin, kun se\ntuijotti varjostavan puun lehvistöön Se ei nähtävästi huomannut\nsiellä mitään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se jälleen nuoleskeli\ntermiittejä suuhunsa entiseen tapaansa Ainoastaan lapiomaiset\nkäpälänsä, jotka ennen olivat olleet levällään muurahaiskeon harjalla,\nse oli nyt vetäissyt pyöreän ruumiinsa alle ja upottanut ne syvälle\npehmeään multaan, jonka se oli kuopinut esiin.\n\nKun se ryhtyi jatkamaan aterioimistaan, alkoi leipäpuusta jälleen\nkuulua äskeisiä ääniä, jotka olivat vaienneet sen katsoessa puuhun.\nIhmisnenäkin olisi nyt tuntenut tuon kuuman löyhkän, joka kohosi\ntallautuneesta ruohikosta keon toiselta puolelta.\n\nKerran vielä muurahaissian pitkä kieli kokosi suullisen termiittejä.\nSitten tapahtui jotakin hirvittävää. Ruskeankeltaisesta ruohikosta,\njossa oli tummia varjoläikkiä, ponnahti ilmaan vaskenkellertävä eläin,\njonka turkissa oli mustia kiemuroita. Niin täydellisesti sulautui\ntämä täplikäs kuolema, leopardi, sen piilopaikan väriin, jossa se\noli maannut väijyksissä, että näytti melkein siltä kuin palanen\nitse tasangosta olisi hypännyt ilmaan. Peto oli lajinsa suurimpia.\nTäplikkään hännän päästä avonaisena ammottavaan punaiseen kitaan\nsaakka se oli ainakin kahden ja puolen metrin pituinen, suuri kuin\nnaarasleijona ja paljoa peloittavampi. Kun se hyppäsi, tunkeutuivat\nkynnet esille käpälistä kuin mustat sirpit, ja sen parin tuuman\npituiset hampaat välkkyivät ilta-auringossa kuin valkoiset tikarit.\n\nKun suuren kissan notkea ruumis oli vielä ilmassa, singahti keon\ntoisella puolella kasvavasta leipäpuusta kuin kimmeltävän ruskea juova\nkalliopythonin pää, joka on niin julma katsottava, että vain harvat\nihmiset ovat joskus sellaisen nähneet. Sen suuri ruumis oli seitsemän,\nkahdeksan metrin pituinen; se oli noita viidakon uumenien hirviöitä,\njoista sepitetyt kertomukset ovat kulkeneet perintönä polvesta polveen\nlyhytikäisten alkuasukkaiden keskuudessa.\n\nVaikka muurahaissika onkin eläimistä haavoittumattomimpia, se ei\nsentään halunnut antautua leopardin kynsien ja hampaiden raadeltavaksi\neikä pytonin kaikki luut murskaavaan puserrukseen Kun siis suuren\nkissapedon täplikäs, notkea ruumis ja pytonin kuolemankiemurat\nsyöksähtivät yht'aikaa ilman halki sitä kohti, se väänsi maata suurten\nlihastensa jokaisen hivenen voimalla, ja melkein yhdellä ainoalla\nliikkeellä se hautautui pehmeään multaan, jonka se oli penkonut keon\npinnalle. Kun muurahaissika hävisi näkyvistä, leopardi putosi pehmeästi\nkuin höyhen juuri samaan paikkaan, jossa iso vajahampainen oli seissyt\nhetkistä aikaisemmin. Ja kun peto upotti kyntensä vielä liikkuvaan\nmultaan, kuului keon viidakon puoleiselta sivulta humahdus, ja\njättiläiskäärmeen suuri ruumis kohosi keon laidan yläpuolelle. Se oli\nheittäytynyt maahan puun latvasta, jossa se oli piileskellyt, aikoen\nmusertaa maasian teräksenvahvoilla kiemuroillaan, mutta se näkikin nyt\nleopardin samassa paikassa, jossa muurahaissika oli ollut hetkistä\naikaisemmin.\n\nHetkisen molemmat hirviöt katselivat toisiinsa. Leopardin raivoisat\nsilmät, jotka olivat kuin sulaa kultaa, tuijottivat uhkaavasti käärmeen\nveripunaisiin silmiin, joiden terät olivat kohtisuorat ja katselivat\nvihaisesti medusamaisesta päästä, joka huojui ilmassa tuskin parin\nmetrin päässä.\n\nPytonin suurta ruumista pitkin kulki ristiin rastiin seepian ja\nkivenruskean värisiä täpliä, ja sen käyrien ja litteiden hampaiden\ntakana häilyi sen musta, päästä haaroittunut kieli kuin liekki. Mutta\npyrstö kiertyi puunrungon ympärille niin lujasti, että sen luumaiset\npiikit upposivat rosoiseen kaarnaan.\n\nLeopardi tiesi kokemuksesta, kuinka nopeita ja vaarallisia\nkalliojättiläiskäärmeen kiemurat ovat. Vaikka se olikin erikoisen\nsuuri sekä rohkea, kuten kaikki sukunsa eläimet, se olisi tavallisissa\noloissa karttanut pienintäkin riitaa sellaisen hirviön kanssa, joka\nnyt oli sitä vastassa. Kiehuva raivo kuumensi kuitenkin sen sakeaa\nverta, kun se tunsi, että sen edessä huojuva käärme oli riistänyt siltä\njollakin salaperäisellä tavalla varman saaliin. Ja päästäen kuuluviin\nhirvittävän, ärsyttävän murahduksen, jollaiseen leopardi purkaa\nmurhanhimonsa, se kyyristyi yhä matalammaksi; sen pitkä, täplikäs häntä\nheilui edestakaisin, pystyt korvat painuivat luimuun kuin vihaisen\nkollikissan, ja silmät leimusivat tulena ja liekkinä.\n\nViidakon synkimpien tiheikköjen satavuotias [sic!] valtias ei ollut\nmoniin vuosiin kohdannut ainoaakaan eläintä, joka olisi uskaltanut\nruveta vastustamaan sen teräksenlujia voimia ja lähes sadan kilon\npainoa. Kun se oli nyt koholla kuin muurinmurtaja, sai kylmäverisen\neläimen jäätävä leppymätön viha sen valtoihinsa, ja niin nopeasti, että\nsilmä tuskin erotti, sen kolmikulmainen pää lennähti eteenpäin kuin\nsotakoneesta lingottuna. Niin nopea ja voimakas kuin leopardi olikin,\nse ei saanut väistetyksi iskua eikä kestänyt sitä, vaan kierähti\nmonta kertaa ympäri. Jättiläiskäärmeen käyrät hampaat viilsivät sen\nsilkinhienoa turkkia, matelijan miehen reiden paksuiset kiemurat\nkietoutuivat sen ympärille, ennenkuin se ehti jälleen saavuttaa\ntasapainonsa.\n\nKun suuri kissa ponnistautui jaloilleen, hirmumatelijan kolmikulmainen\npää vetäytyi torahampaiden ja kynsien saavuttamattomiin, ja huojuen\nilmassa luomettomien silmien kiiluessa kuin kuoleman rubiinit, se\noli kuin viidakossa asuva hornan henki, joka ohjaili kuristavien\nkiemuroiden surmantyötä.\n\nSinä päivänä leopardi täytti julman rotunsa perinnäistapojen kaikki\nvaatimukset. Kaikki tasangon muut suuret kissat, kuten puuma\nilves ja gepardi, ovat vihaisia ja vaarallisia vastustajia, kun\nniitä ärsytetään, ja voimassa ja nopeudessa ne melkein kykenevät\nkilpailemaan leopardinkin kanssa, mutta ei ainoallakaan niistä ole\nsitä suurenmoista, järkkymätöntä urhoollisuutta, joka polttaa tulena,\ntaistelevan leopardin veressä. Haavoittunut leijonakin saattaa joskus\nperäytyä, mutta murjoutunut leopardi haluaa vain elää tarpeeksi kauan\nvoidakseen surmata vihollisensa.\n\nVaikka käärme olikin kiertynyt suuren, täplikkään kissan ruumiin\nympärille, tämän onnistui sentään riistäytyä vapaaksi siitä yhdestä\nainoasta kiemurasta, joka piti sitä kiinni. Käärmeen hampaiden jälkien\nviiltävä tuska — ne olivat repineet auki sen kyljen — oli kuitenkin\nhaihduttanut sen aivoista peräytymisajatukset. Murahtaen kumeasti se\niski mustat kyntensä jättiläismatelijan kylkiin, jolloin kuului ääni,\nikäänkuin olisi revitty silkkiä. Käärmeen sitkeän, suomuisen nahan alla\noli kuitenkin kimmoisia, kivikovia lihaksia, joita eivät leopardinkaan\nkynnet pystyneet haavoittamaan kuolettavasti.\n\nKun yksinkertainen kiemura tiukkeni, leopardi taivutti sitä kohti\nammottavan suunsa aikoen purra torahampaansa neljä valkoista tikaria\nyhteen käärmeen selkärangassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin se\ntaivutti täplikästä päätään, käärme kiersi toisen kiemuran puolittain\nsen kaulan ympäri. Ponnahtaen äkkiä takaisin leopardi pelastui siitä\nviimeisessä silmänräpäyksessä ja iski vihaisesti peräytyvää kiemuraa.\n\nSitten alkoi _secutorin_ ja _retiariuksen_ välinen taistelu, miekalla\nasestetun gladiaattorin kamppailu verkolla varustettua vastaan.\nLeopardi oli puristuksissa kuin teräsrenkaassa; se saattoi vapauttaa\nitsensä ainoastaan jos se sai katkaistuksi käärmeen selkärangan.\n\nVetäen huohottaen henkeä keuhkoihinsa tiukkenevassa renkaassa,\njoka piti sitä kiinni, suuri kissa viilteli kuin mieletön pitkillä\nkynsillään, niin että jättiläiskäärmeen välähtelevä nahka lopulta\nriippui riekaleina, ja verisiä naarmuja näkyi siellä täällä sen\npitkässä ruumiissa. Repiessään hurjasti kynsillään leopardi sivalsi\nsilloin tällöin toistakin kiemuraa, joka yhä uhkasi sitä, tahi suuntasi\nnopeita, huumaavia iskuja käärmeen heiluvaa päätä kohti, kun se pyrki\nliian lähelle.\n\nJonkin aikaa taistelu pysyi tasaväkisenä. Pyton ei jaksanut kuristaa\nleopardia kuoliaaksi yhdellä ainoalla kiemuralla, eikä leopardikaan\nvoinut tehdä ahdistajaansa taisteluun kykenemättömäksi panematta\nitseään varmalle kuolemalle alttiiksi. Vihdoin voitti matelijan kylmä\noveluus pedon raivoisan viekkauden. Vaikka suurta käärmettä oli\nvihollinen sivallellut, repinyt ja raastanut, se tiukoitti yhä vain\nsurmansilmukkaansa, joka piti leopardia vangittuna, löyhentämättä sitä\nhitustakaan tuskistaan huolimatta. Kun puserrus vihdoin oli jonkin\nverran hidastuttanut vangitun pedon nopeutta, ryhtyi pyton vuorostaan\nhyökkäämään.\n\nSähähtäen äkkiä ja vihaisesti kuin höyrykone kalliokäärme aukaisi\nsuunsa, niin että sen litteät, peitsen terän muotoiset hampaat\nnäkyivät, ja suuntasi sitten nopeasti iskun kohti leopardin päätä,\nmutta ei kuitenkaan sellaista vauhtia, ettei silmä kykene sitä\nerottamaan, joka muutoin kuuluu suurten matelijoiden perintöoikeuksiin.\n\nLeopardin kannalta tämä hyökkäys oli erehdys. Vangittu eläin tiesi\nvallan hyvin, ettei jättiläiskäärmeiden käyrissä hampaissa ole,\nvaikka niillä voikin viiltää rumia haavoja, sellaista myrkkyä, joka\nsilmälasikäärmeen tahi eteläafrikkalaisen kyyn purtua aiheuttaa\nvarman kuoleman, ja se oli liiankin halukas koettamaan omia\npeloittavia hampaitaan käärmeen hampaita vastaan. Kun tuo irvistelevä,\nkolmikulmainen pää syöksyi sitä kohti, peto ojentautui kaula\njännitettynä ottamaan sitä vastaan, ja kun se tuli ulottuville, se\ntavoitti sitä suurihampaisilla leuoillaan toivoen voivansa lopettaa\ntaistelun yhdellä ainoalla vihaisella puraisulla.\n\nMutta satavuotiaan käärmeen kylmät ja laskevat aivot eivät kuitenkaan\nolleet erehtyneet. Sähähtävän pään hidas syöksy oli ollut pelkkä\nvalehyökkäys. Samoin kuin harjaantunut nyrkkeilijä väistää musertavan\niskun, joka päättäisi ottelun, jos se osuisi tarkoitettuun kohtaan,\npytonin notkea niska taipui kuin välähdys, ja sen pää sukelsi leopardin\npään alle. Sitten seurasi vastaisku. Kun suuren kissan vaahtoa\npursuavat leuat naksahtivat kiinni ilmassa, kiertyi toinen suuri\nkiemura kylmänä ja surmantuojana kuin kuolema itse leopardin hartioiden\nympäri ja tiukentui seuraavassa silmänräpäyksessä niin lujaksi, että\npakeneminen kävi mahdottomaksi: verkkomies oli vihdoinkin vanginnut\npaulaansa hyvin asestetun miekkamiehen.\n\nUpottaen luunkovat ihokyhmynsä yhä syvemmälle puun rosoiseen kuoreen\nja kiertäen pyrstönsäkin rungon ympärille lujentaakseen vipuvoimaansa\nkalliopython kääriytyi niin tiukkaan kuolemaan tuomitun pedon ympärille,\nettä sen kiemurat upposivat leopardin ruumiiseen niin syvälle, että\nolivat melkein sen täplikkään nahan tasalla.\n\nHuohottaen ja rykien, kuoleman korinan kuuluessa sen kurkusta, vihainen\npeto koetti epätoivoissaan turhaan vapautua noista surmankiemuroista.\nVihdoin se lakkasi ponnistelemasta ja lepäsi hiljaa paikallaan.\n\nVarmana siitä, ettei sen enää tarvinnut pelätä vastustajaansa,\njättiläiskäärme työnsi päänsä ja niskansa lähemmäksi liikkumatonta\nuhriaan, tiukentaen samalla kiemuransa äkilliseen, musertavaan\npuristukseen, jonka oli määrä murskata jokainen luu leopardin\nruumiissa. Vaikka leopardi näytti avuttomalta ja hengitti yhä\ntyöläämrnin, sen lasimaiset silmät tarkkasivat kuitenkin jokaista\nhirviön liikettä, jonka kiemurat olivat sen ympärillä.\n\nKäyttäen hyväkseen viimeistä silmänräpäystä yksi leopardin käpälistä\nojentautui kauaksi eteenpäin tarttuen käärmeen niskaan, kun sen pää\nheilahti lähemmäksi. Ja ponnistaen voimansa vielä viimeisen kerran\nkuoleva peto sai vedetyksi matelijan kolmikulmaisen pään puoleensa.\nJa samalla kuin pytonin kiemurat musersivat leopardin muodottomaksi\nlihakasaksi, pedon tikarinterävät hampaat pureutuivat yhteen matelijan\naivoissa ja jäivät niihin kiinni.\n\nKuolemantuskissaan suuri käärme heilahdutti suuren ruumiinsa\nmuurahaiskeolta ja kiemurteli hirvittävästi runnellen pensaat ja\npainaen pitkän ruohon lakoon. Mutta leopardin ote ei irtautunut.\n\nVasta sitten kun peto ja käärme kumpikin makasivat yhtä liikkumattomina\nja jäykkinä, ilmestyivät muurahaissian lerppakorvat ja rauhalliset\nsilmät jälleen maan pinnalle. Halveksien viimeisimpien vihollistensa\nruumiita ja huolimatta edes onnitella itseään sen johdosta, että oli\npelastunut leijonan, leopardin ja pytonin hampaista, muurahaisten syöjä\ntaaperteli toiselle keolle jatkaakseen elämäntyötään, muurahaisten\nsyömistä.\n\n\n\n\nSURMA\n\n\n_Seitsenvuoret_ hohtelivat ylt'yleensä valkoisina ja opaalinvärisinä\nkuin simpukan sisäpuoli ensimmäisen sinä vuonna sattuneen lumisateen\njälkeen. Lännessä painui aurinko ruusunpunaiseen pilviröykkiöön,\njoka hitaasti muuttui ambranvärisestä omenanvihreäksi. Kun sitten\npimeä kietoi huiput vaippaansa, vaihtelevat vivahdukset tummenivat\njoulukuisen keskiyön sinipunertavaksi rusotukseksi, ja villiväki kömpi\nesiin piilopaikoistaan viettämään omaa päiväänsä.\n\nKaikki eivät kuitenkaan olleet liikkeellä. Oli kohtalokas seitsemäs\nkaniiniton vuosi, ja rutto, joka oli heimon vitsaus, ahdisti niitä\nkovasti. Pumpulihännän lumeen tekemiä neljää syvää reikää ja\npohjoisessa elävän jäniksen puolisuunnikkaan muotoisia jälkiä ei\nnäkynyt missään. Muitakin oli poissa Solmittuaan aselevon nälän ja\nkylmän ja vaarojen kanssa eläinkunnan unikeot nukkuivat turvassa\nkevääseen saakka. Harmaat, ruskeat ja punaiset lepakot nukkuivat pää\nalaspäin luolien kaukaisimmissa sopukoissa. Musta karhu oli kaivautunut\nlumen alle suppilomaiseen, kuivalla ruoholla vuorattuun luolaansa,\njoka sijaitsi vuoren rinteessä. Maaorava oli mennyt makuulle syötyään\nillallisekseen hieman jyviä ja pähkinöitä, joita se oli kasannut\nvierelleen, jotta sillä olisi syömistä, jos se sattuisi heräämään ja\nolemaan nälissään pitkänä yönä. Hidas haisunäätä, jonka vaalilause on:\n\"Älä kiiruhda, täältä tulee muitakin!\" ja lihava silavasäkki, murmeli,\nnukkuivat sikeästi luolassaan kääriytyneinä pehmeiksi pyöreiksi\nturkispalloiksi. Neuvokas pesukarhu uinui ontossa puussa, ja pieninkin\nnukkujista, hyppivä hiiri, lepäsi kuivassa ruohotukossa puolen\nmetrin päässä maan pinnasta kiertyneenä pyöreäksi kääröksi, jonka se\noli sitonut lujasti pitkän silkinhienon häntänsä kaksinkertaisella\nkiemuralla, vaikka kaikki sen suuren heimon muut jäsenet temmelsivät ja\nkisailivat hangella ja hangen alla.\n\nMuut _Seitsenvuorten_ asukkaat, niin karva- kuin höyhenpeitteiset,\nsaivat olla piilosilla kuoleman kanssa koko pitkän talven kevään tuloon\nsaakka.\n\nVuoren toisella puolen lirisi pieni puro hangen alla punertavaan\nkvartsiin revenneessä halkeamassa päätyen läpikuultavaan, samaan\npunaiseen kiveen syövyttämäänsä hiidenkirnuun, jossa se pyöri hitaasti\nkuin hiljaa poreilevassa padassa pohjasammalten ja muiden vesikasvien\nvälähdellessä keltaisina, oliivinvihreinä ja veripunaisina kirnun\npohjalla. Lähellä kohosi kuiva hongan runko kohtisuorana kuin kynttilä\nkolmenkymmenen metrin korkeudelle.\n\nHongan kupeesta lähellä latvaa ammottavasta reiästä ilmestyi esiin\nruskea eläin, jonka rinnassa oli valkoinen täplä, liukuen kuin käärme\npaksua runkoa myöten maahan, kun ensimmäiset tähdet syttyivät tuona\ntalviyönä taivaalle. Tuuhean hännän päästä tylpän kuonon kärkeen otus\noli vain vähän yli metrin pituinen ja painoi tuskin kymmentä kiloa.\nMutta nämä kymmenen kiloa tiesivät tuhoa ja surmaa, sillä puissa-asuja\noli iso kärppä, jota metsästäjät nimittävät mustaksi kissaksi sekä\nkalastajanäädäksi, vaikk'ei se ole suinkaan kissa eikä milloinkaan\nkalastakaan. Se on painoonsa nähden Pohjois-Amerikan ehkä vaarallisin\neläin. Ensi silmäyksellä se näyttää verraten vaarattomalta; sen pää\non iso ja muistuttaa koiran päätä, korvat ovat lyhyet ja tylpät,\nmutta sen ilkeät vinot silmät, jotka kiiluvat pimeässä vihreinä, ja\nsen voimakkaiden leukojen tavattoman suuret, terävät hampaat, kyllä\nselittävät, miksi intiaanit ovat antaneet sille nimeksi _pekani_, joka\nassiniboinen kielessä merkitsee \"surma\".\n\nMusta peto laskeutui pilviä hipovasta kelohongasta pää edellä, mikä\njo riitti todistamaan sen mestarikiipeäjäksi, koska karhu ja apinakin\nlaskeutuvat pystystä puusta takaperin. Kun suuri kärppä liikkui\nhangella kuin kuoleman musta varjo, kohosi täysikuu vaaleana kuin\nvesikupla sinipunervista ja opaalinvärisistä varjoista vuoren laen\nyläpuolelle, himmensi sulan kullan väriä ja valoi maahan hiljaisuutta\nja loistoa.\n\nÄkkiä rikkoi hiljaisuuden ääni, joka huusi puiden latvojen yläpuolelta\npeloittavan kysymyksen:\n\n— _Kuka, kuka — kuka, kuka_?\n\nSuurta kärppää kohti liiti tumma varjo, josta erotti kaksi suurta,\nhehkuvaa silmää. Kun se tuli lähemmäksi, peto koukisti äkkiä selkänsä,\nja ponnahtaen korkealle ilmaan se kiskaisi käyrillä kynsillään suuren\nkasan höyheniä huuhkajan pehmeästä rinnasta, joka oli ollut niin\njulkea, että oli hyökännyt _Seitsenvuorten_ Mustan Surman kimppuun.\nSurman leuat loksahtivat kiinni tuuman päässä linnun kaulasta, ja\nkirkaisten inhosta tämä katosi pimeään nelijalkaisen pedon jäädessä\nmurisemaan hangelle ja pölyyttämään untuvia, jotka olivat tarttuneet\nsen kynsiin.\n\nSitten kalastajanäätä lähti kuin jälkiä vainuava koira jälleen\njatkamaan matkaansa vuoren juuritse, painaen lumeen litteät,\nnelikulmaiset jäljet. Äkkiä se pysähtyi kesken askeleen kuuntelemaan\nääntä, joka rikkoi, kuutamoisen hiljaisuuden ja joka kuulosti\nyhtämittaiselta ja yksitoikkoiselta kuin jos joku olisi kihnuttanut\npuuta tavattoman tylsällä sahalla. Niin kului hetkinen; sitten musta\neläin jälleen jatkoi kiipeämistään vuorelle. Rinteen puolivälissä\nse pysähtyi suuren kuusen pitkien oksien alle, jonka lyhyet vihreät\nneulaset olivat aivan lumen peitossa. Kymmenisen metrin päässä näkyi\nylempänä häämöttävän kuutamossa suuri harmaanruskea piikkisika, jota\nkaikki tukkilaiset vihaavat, se kun tuhoaa kaikki puut ja työkapineet\nheidän kämppiensä läheisyydestä.\n\nTämäkin otus työnsi vakavasti talttojaan kaarnaan kuin olisi ollut\ntyössä tuntipalkalla. Useimmat _Seitsenvuorten_ asukkaat tahtovat elää\nnäkymättömissä, erittäinkin silloin, kun ovat syöntipuuhissa. Mutta\npiikkisika ei välitä sellaisesta vaiteliaisuudesta. Sen yksinkertainen\njyrsivä elämä oli julkista maailmalle, ja se söi kulkiessaan\näänekkäästi ja pelkäämättä, koska vain harvat eläimet uskaltavat\nahdistaa sitä. Susi ja ilves ovat yrittäneet, mutta saaneet surmansa.\nKalastajanäätä pysähtyi katselemaan vesi kielellä tuota lihavaa,\nvelttoa otusta, joka aterioi korkealla sen yläpuolella.\n\nHuolimatta näennäisestä varomattomuudestaan ei piikkisika ollut\nsuinkaan niin suojaton kuin miltä näytti. Syödessään se käänsi päänsä\npuun latvaa kohti, niin että sen häntä, joka oli täynnä teräviä,\nväkäisiä piikkejä saattoi iskeä monta myrkyllistä pistoa jokaisen\neläimeni naamaan ja silmiin, joka uskaltaisi julkeasti hyökätä sen\nkimppuun takaapäin. Kun ne piikit kerrankaan upposivat eläimen lihaan,\nhaavoittunut kohta rupesi ajettumaan ja märkimään piikkien tunkeutuessa\nyhä syvemmälle. Musta peto katseli kauan aikaa välinpitämätöntä\npiikkisikaa. Tiheiden metsien musta kärppä on jollakin salaperäisellä\ntavalla vastaanottamaton sen piikkien pistosten vaikutuksille, Se\nsaattaa nielläkin niitä suuria määriä tuntematta minkäänlaisia ilkeitä\njälkiseurauksia. Kun ne tarttuvat mustan kissan ruumiiseen, ne\nputoavat tavallisesti pois, mutta vaikka ne jäisivätkin lihaan, eivät\nne milloinkaan aiheuta tulehduksia niissä kudoksissa, joiden läpi ne\nkulkevat. Mutta koira, jota ne ovat pistäneet, ajettuu hirvittävästi ja\nkuolee tavallisesti verenmyrkytykseen.\n\nHuolimatta vastaanottamattomuudestaan ei tämä \"surma\" kuitenkaan\nhalunnut panna omaa suojelevaa sallimustaan liian kovalle koetukselle.\nSadat sen naamaan ja huuliin tarttuvat, väkäiset piikit eivät suinkaan\nterästäisi sen näköä eivätkä ruokahalua, ja se alkoikin katsella\nympärilleen keksiäkseen jonkin keinon, jonka turvissa se saattaisi\nlähestyä piikkisikaa edestäpäin.\n\nKymmenisen metrin päässä kasvoi pitkä honka, joka oli kuusta monta\nmetriä korkeampi. Poiketen syrjään polultaan musta kärppä kiipesi\nmännyn vastakkaista kuvetta ylös äänettömästi kuin orava eikä\npysähtynyt, ennenkuin oli päässyt puoliväliin paksua oksaa, joka\nojentautui kuusta kohti ja oli sitä paljoa korkeammalla, Ihmisestä\nolisi tuntunut mahdottomalta, että mikään eläin olisi suunnitellut\nsellaista hyppyä, mutta musta kissa tiesi tarkalleen, mihin se\nkykeni. Siirtyen oksan latvaan se heittäytyi ilmaan kuusta kohti.\nSuurenmoisessa kaaressa sen musta ruumis kiiti ilman halki noin\nviidentoista metrin korkeudella maasta, alussa pyöreänä karvapallona,\nmutta joka metrillä ojentuen, kunnes notkea otus hypyn tärkeimmällä\nkohdalla jännittäytyi täyteen pituuteensa samalla tavoin kuin\nkorkeushyppääjän ruumis näyttää liitävän ilmassa riman yläpuolella.\nEteen- ja alaspäin suuri kärppä kiiti ilman halki, ja juuri kun se\nnäytti olevan putoamaisillaan maahan, tarttuivat sen pitkät kynnet\nkuusen heiluviin ylimpiin oksiin tunkeutuen syvälle kaarnaan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä piikkisian himmeät siansilmät tuijottivat\ntyhmistyneinä toisiin silmiin, jotka hehkuivat kuin tuli.\n\nPiikkisian ruumis näytti paisuvan toista vertaa suuremmaksi, kun sen\nkäyrät, kolmenkymmenen senttimetrin pituiset piikit kohosivat pystyyn\nsen selässä ja sen peloittava häntä läimähdytteli ensin toiselle,\nsitten toiselle puolelle, kun säikähtynyt jyrsijä koetti perääntyä\nnoiden tuhoa ennustavien silmien tieltä, jotka leimusivat sitä vastaan.\nMutta se oli jo liian myöhäistä. Äkkiä, nopeasti kuin hyökkäävä\nkäärme, surman lujat leuat syöksähtivät eteenpäin ja pureutuivat\nkuin sangat kiinni piikkisian suojattoman kuonon ympärille. Sitten\njännittäen tukevia sääriään, niin että niiden suuret lihakset olivat\nkovat kuin rautatangot, kalastajanäätä tempasi jyrsijän irti puusta\nja heilahduttaen saaliinsa ilmaan viskasi sen oksien välitse kaukana\nalhaalla leviävälle jäätikölle. Musta kärppä oli maassa melkein yhtä\npian kuin sen uhrikin, ja hetkistä myöhemmin piikkisika, joka oli liian\nhuumaantunut putoamisesta voidakseen puolustaa itseään, heitti henkensä\nraivoisan ahdistajansa hampaissa. Tämä söi piikkisian välittämättä\nsen piikeistä, samalla tavoin kuin ihminen syö ostereita, kätki loput\nlihavasta haaskasta tiheikköön ja palasi onkaloonsa nukkuakseen kellon\nympäri.\n\nMyöhään seuraavana yönä surma palasi paikkaan, johon se oli kätkenyt\npiikkisian tähteet. Mutta sen lähestyessä suurta kuusta alkoi syvältä\nsen kurkusta kuulua sanomattoman uhkaavaa murinaa, kun jokin harmaa\neläin, joka oli yhtä suuri kuin se itse, vilahti kuin aave tiheikössä,\nja tuokion ajan ison pesukarhun irvistelevä naama oli päin mustan\nkärpän hehkuvan viheriöitä silmiä.\n\nPesukarhu oli vakava ja yksinäinen, vanha uros, joka ei ollut huolinut\nlähteä talviasuntoonsa muiden heimolaistensa tavoin heti ensimmäisen\nlumisateen jälkeen. Etsiessään rinteiltä ruokaa se oli sattumalta\nlöytänyt mustan kissan piilottaman haaskan, ja kun se oli kova\ntappelupukari kuten muutkin sukulaisensa, se oli nyt tullut aukealle\ntaistellakseen sattumalta löytämästään aarteesta. Hetkisen musta ja\nharmaa eläin seisoivat tasaisella valkoisella tantereella vastakkain\nkuin salamannopeat nyrkkeilijät kehässä. Ja kuitenkin oli palkinnon\nvoittamisessa, josta ne aikoivat ryhtyä taistelemaan ensi sarastuksen\nheikossa valossa, kysymys elämästä ja kuolemasta.\n\nMusta teki ensimmäisen hyökkäyksen. Paljoa nopeammin kuin ainoankaan\nkaksijalkaisen nyrkkeilijän nyrkit sen leuat suhahtivat pesukarhun\nkurkkua kohti. Pysytellen kauniisti tasapainossa neljällä solakalla\nkäpälällään harmaa eläin väisti vastustajansa ensi hyökkäyksen.\nViistoon suunnatulla huitaisulla se puolestaan sivalsi kalastajanäädän\nmustia kylkiä, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, vikisten\nsamalla vihaisesti. Suuren kärpän mustaan turkkiin ilmestyi oitis\npitkiä, punaisia viiruja. Välittämättä haavoistaan ja haluamatta\nkäyttää peloittavia kynsiään musta kissa ojensi tylpän päänsä vielä\nkerran yrittäen jälleen mieliotettaan. Tällä kertaa se onnistui; kaksi\nterävää hammasriviä pureutui kiinni nahkapoimuihin, jotka suojelevat\npesukarhun kaulaa. Hetkisen mustan surman omituiset, vinot silmät\nleimusivat vihreinä aivan lähellä pesukarhun liekehtiviä silmiä.\n\nViimeksimainittu sai kiittää onneaan, että sen nahka oli höllä\nja sitkeä. Jos mustan surman terävät hampaat olisivat sattuneet\ntuumankaan lähemmäksi kurkkua, pesukarhun henki olisi heti ollut\nvaarassa. — Tarttuen kalastajanäädän kurkkuun etukäpälillään kuin\npienillä ihmiskäsillä pesukarhu koetti kaikin voimin työntää takaisin\nmustaa petoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi. Ei kuitenkaan pesukarhu\neikä mikään muukaan sen painoinen eläin ole voimiltaan tuon julman\ntaistelijan, surman, vertainen. Huolimatta harmaan tappelijan\nepätoivoisista ponnistuksista tunkeutuivat suuren kärpän raateluhampaat\nyhä lähemmäksi kaulavaltimoa, joka oli piilossa höllän nahan poimujen\nalla. Silloin äkkiä nopeasti vääntäen päätään ja kääntyen syrjään\npesukarhu riistäytyi irti, haavoittuneena ja verissään, mutta ei\nvakavasti vahingoittuneena.\n\nEnsimmäisen kerran vuosikausiin vanha, harmaantunut metsästäjä tunsi\ntavanneensa ylivoimaisen vastustajan. Koettaen pelastautua pakenemalla\nse pyörähti ympäri ja lähti kiitämään täyttä vauhtia hankea pitkin.\nMutta vaikka se pani parastaan, katkaisivat takaa-ajajan hypyt melkein\nheti välimatkan. Yhä uudestaan tuon unikeon, joka olisi ollut turvassa\nontossa puussaan, täytyi kääntyä ja harpata henkensä edestä, mutta\naina vahingokseen. Musta kärppä oli nopeampi, sen kynnet ja hampaat\nolivat pitemmät, ja mikä pahinta, sen melkein yliluonnolliset voimat\neivät suoneet pesukarhulle minkäänlaisia mahdollisuuksia säännölliseen\ntaisteluun. Kun molemmat pedot näin hyppivät ja loikkivat ristiin\nrastiin hangella, ne sattuivat kampeamaan lähelle suurta valkoista\ntammea, joka kohosi erillään muista vuoren ylimmän rinteen reunalla.\nPesukarhu heti puuhun kuin orava luullen nähtävästi voivansa pitää\nparemmin puoliaan ylhäällä, koska maakamaralla taisteleminen näytti\nkoituvan sille turmioksi.\n\nKalastajanäätä seisoi hetkisen liikkumatonna. Sitten vasta, kun\npesukarhu oli pääsemässä puun latvaan, se seurasi sitä liukuen runkoa\nylöspäin notkeasti kuin tumma tulenliekki. Takaa-ajo ei tullut\npitkäksi. Pesukarhu on kyllä nopea ja varmaliikkeinen, mutta sen\nkintereillä olikin sinä aamuna Pohjois-Amerikan nopein kiipijä. Orava\nsaattaa kiitää puun latvasta toiseen nopeammin kuin ihminen juoksee\nmaassa; näätä pyydystää ruoakseen oravia, mutta mustakissa sieppaa\nnäädänkin kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.\n\nEnnenkuin pesukarhun harmaa ruumis edes ehti tammen latvaan,\nmusta murhamies hyökkäsi sen kimppuun. Tarttuen tukevaan oksaan\ntakakäpälillään musta kissa iski molempien etukäpälöittensä kaikki\nkynnet pesukarhun luisuihin hartioihin ja veti vastustamattomalla\nvoimalla ponnistelevan eläimen irvisteleviä leukojaan kohti. Pesukarhu\nrimpuili turhaan vapautuakseen surman otteesta, puri, repi ja raastoi,\nmutta nuo teräksenvahvat käpälät vetivät sitä armottomasti yhä\nlähemmäksi, kunnes suuri kärppä iski ulvahtaen hiljaa hirvittävästä\ntyytyväisyydestä leukansa uhrinsa kurkkuun kuin terässangat. Muutamien\nminuuttien kuluttua pesukarhun ruumis oli kätkössä samojen pensaiden\nalla kuin piikkisian raatokin.\n\nViikon kuluttua pesukarhun kuolemasta valkeni kerran päivä, joka\noli harmaa kuin aave. Aina väliin kietoi lumikuuro vuorten korkeat\nhuiput läpinäkymättömään harsoonsa. Tammien kuihtuneet lehdet olivat\ntummanruskeat, ja niissä oli punaisia täpliä, ja alakasvisto näytti\ntummanpunaiselta lunta vasten hehkuen karmiininpunaisina täplinä\npaikoissa, missä oli kuusaman vesoja. Vaaleankeltainen kuloheinä\nheilui tuulessa kuin naisen tukka. Juuri mäntyjen latvojen yläpuolella\nliiteli suuri haukka edestakaisin, sen harmaansinisen ruumiin melkein\nsulautuessa talviseen taivaaseen. Musta päälaki ja rinnan harmaa\npoikkiviiva ilmaisivat linnun pohjoisten alueiden kyyhkyshaukaksi,\njonka pakkanen ja nälkä ja ankara talvi olivat karkoittaneet\nkotipaikoiltaan.\n\nÄkkiä linnun vihaiset keltaiset silmät alkoivat hehkua kuin tuli, ja\nnopeasti kuin kiitävä pilvi se leijaili kohti paikkaa, missä jokin\nmusta eläin näkyi makaavan lumessa aukealla matalan huipun juurella.\nKun iso haukka lähestyi liikkumatonta otusta, se leijaili hetkisen\nepäröiden ilmassa. Nietoksessa tarpova eläin ponnisteli päästäkseen\npois lumesta, mutta näytti vaipuvan aina takaisin uupuneena, pää\nvelttona retkottaen ja silmät puoliummessa.\n\nKovan nälän ahdistamana kyyhkyshaukka kohotti äkkiä kuperat\nsiipensä ja syöksyi maahan kuin harmaa välähdys jännittäen terävät\nkyntensä suoriksi pudotessaan. Mutta juuri kun käyrät kynnet olivat\ntunkeutumaisillaan syvälle otuksen mustaan turkkiin, tapahtui\nmerkillistä.\n\nKuin laukaistun jousen lennättämänä suuri kärppä ponnahti parin\nmetrin korkeudelle maasta, tarttui kyyhkyshaukkaan ilmassa ja iski\ntikarinterävät hampaansa petolinnun kaulaan. Ilmojen ylpeä rosvo oli\njoutunut kuolemanloukkuun, jonka kärppä oli virittänyt oma musta\nruumiinsa syöttinä, ja kuolleen linnun komeat siivet laahasivat kohta\nlumessa, kun musta kissa raastoi sitä lähimpään pyyntiluolaansa, joita\nsillä oli lukemattomia.\n\nHaukan sitkeä, jänteinen liha oli ainoa ravinto, mitä musta kissa\noli saanut moneen päivään, sillä niin huonoa oli saalistaminen\nSeitsenvuorilla tuona ankarana kuukautena. Sitten kerran valkeni\nsellainen kristallinkirkas päivä, jollaisia on kaikkina talvina.\nKuuset näyttivät piirtyvän melkein mustina sinistä taivasta vasten,\nja pyökkien punaisenharmailta oksilta kuului sinooberinpunaisten ja\noranssinväristen ja keltaisenruskeiden käpylintujen hälisevää ääntelyä.\nEtäisyydessä vuorten seitsemän huippua kohosivat tummansinisinä\nryhmissä kasvavien kuusten synkän vihreää taustaa vasten.\n\nMusta kärppä lähti liikkeelle kelohongan kolosta kuin varjo,\nsilmät kovasta nälästä kiiluen. Nälkä oli pakottanut sen lähtemään\nsaalistamaan päivällä. Juuri kun se pääsi maahan, ravasi komea punainen\nkettu sen ohi nopeaan, kevyeen tapaansa. Talvisessa auringonpaisteessa\nse oli kuin sekava rykelmä ruskeanpunaisia, ruosteenkarvaisia ja\nkeltaisenruskeita täpliä, ja värien kirkkautta vielä tehostivat\ntummankeltaiset ja hopeiset läikät ja hentojen, solakoiden jalkojen\nkiiltävän musta väri. Pitkähännän kiitäessä ohi musta kissa hyökkäsi\nsitä kohti murahtaen nälissään vihaisesti. Kääntäen päätään nopeasti\nsivulle kettu näytti tarkastelevan takaa-ajajaansa kuin huvikseen,\nmelkeinpä suopeasti, ja kun hyppivä musta peto tuli lähemmäksi, se\nparansi vaivatonta vauhtiaan ja katosi vilahduksena läheisen harjanteen\ntaakse.\n\nSitten alkoi merkillinen takaa-ajo — jäniksen ja kilpikonnan\nkilpajuoksu. Ketun hämmästyttävän nopeaa vauhtia, oveluutta ja\nkepposia vastaan musta kissa pani rautaisen kestävyytensä ja sukunsa\nhellittämättömän sitkeyden.\n\nAlussa kettu näytti päättäneen tehdä kilpailusta suoraan suuntautuvan\nkilpajuoksun. Se laukkasi metsäisen rinteen poikki, sitten suoraan\nvuoren huipulle ja alas sen toista rinnettä sellaista vauhtia, että\nmetsiä ja vuoria jäi kilometreittäin sen ja vainoojan väliin. Vasta\nkun se oli tullut etäisimpien saalistusmaittensa rajoille saakka, se\nkiersi takaisin mieluummin kuin uskaltautui tuntemattomille seuduille\nsellainen takaa-ajaja kintereillään.\n\nSurma tunsi varmaankin tämän kettujen tavan, sillä kun jäljet alkoivat\nkääntyä suuressa kaaressa vasemmalle, se poikkesi niiltä kokonaan\nsyrjään. Juostessaan suoraan vuoren juurta kohti se tapasi ne jälleen\nmuutamien kilometrien päästä laukattuaan vain kolmanneksen ketun\njuoksemasta matkasta. Kalastajanäätä teki montakin kertaa samanlaisia\noikaisuja sinä päivänä säästäen siten monta väsyttävää kilometriä ja\nkäyttäen siis samaa menetelmää, jolla punainen juoksijakuningas itsekin\noli ottanut kiinni monta jänistä.\n\nVihdoin myöhään iltapäivällä kettu alkoi, huomattuaan ettei se voinut\npäästä vainoojastaan eroon vauhdillaan, turvautua heimonsa kaikkiin\nkeinoihin ja temppuihin. Aluksi se laukkasi edestakaisin pitkin omia\njälkiään ja hyppien niiden toiselta puolelta toiselle koetti haihduttaa\nmustan takaa-ajajansa. Sellaiset keinot olivat kuitenkin mustaan\nkissaan nähden tehottomia, sillä sen erehtymätön kuono haistoi oitis\ntakaa-ajetun eläimen tekemän mutkan, hypyn ja käännöksen.\n\nKun aurinko alkoi painua läntiselle taivaalle, takaa-ajetun ketun\ntie johti kohtisuoran kallionkielekkeen lähelle. Jäljet kulkivat\nvalkotammen oksien alitse, jotka varjostivat jyrkännettä, tunkeutuivat\nsitten synkkään metsään noin neljänsadan metrin matkan ja loppuivat\nsinne. Heti musta kärppä, joka yhä laukkasi nopeasti murhanhimossaan,\nalkoi kiertää yhä laajenevissa ympyröissä ketun jälkiä keskittäen\njännittyneen ruumiinsa kaiken vauhdin ja vihaisten aivojensa viekkauden\njälkiin, joita se tähän saakka oli seurannut varmasti kuin itse kuolema.\n\nJonkin aikaa näytti aivan siltä kuin vanhan ketun viekkaus olisi\npelastanut sen. Vaikka suuri kärppä olisi kiertänyt ja nuuskinut kuinka\ntarkasti tahansa, ei se löytänyt poisvieviä jälkiä ketun käpälien\nlumeen painamien merkkien luota, vaikka seurasi niitä takaisinkinpäin\nmelkein kilometrin verran. Oikealla oli jyrkänne, joka kohosi\nkohtisuorasti kalliorinteestä, ja näytti aivan siltä, että takaa-ajettu\notus oli saattanut pelastautua ainoastaan jälkien metsänpuolelle.\n\nMusta kissa laukkasi yhä nopeammin edestakaisin muodostaen lumeen\nlaajoja, yhteen punoutuneita ympyröitä, joiden halkaisijana olivat\nketun jäljet, sen syvällä sijaitsevien silmien leimutessa raivosta,\nkun sattui näin paha ja eksyttävä viivytys. Mutta vieläkään ei näkynyt\nminkäänlaisia jälkiä pitkän tien kummallakaan puolen. Vihdoin musta\nkärppä pysähtyi tammen pitkien oksien varjoon, ja sen suuri pää kääntyi\nhitaasti puolelle ja toiselle, kun se tarkasteli lumikenttää nähdäkseen\nedes vilahduksenkaan ketusta.\n\nÄkkiä se huomasi, että tammesta oli pudonnut hiukan lunta kolmisen\nmetrin päähän siitä jyrkänteeseen päin. Hypähtäen äkkiä se tarttui\nsuuren oksan latvaan, joka melkein hipoi maata, ja kiipesi sitä\npitkin kuin suuri, musta orava. Hetkistä myöhemmin se oli ratkaissut\nkadonneiden jälkien arvoituksen. Riippuvan oksan laajassa haarukassa\nnäkyivät ketun käpälien jäljet, ja juuri ne olivat pudottaneet\nlumikasan, joka oli ilmiantanut sen. Pakolainen oli laukannut pitkälti\ntammen sivu, kääntynyt sitten takaisin ja ponnahtanut yhdellä ainoalla\nhyppäyksellä tuohon haarukkaan, josta lumi oli karissut. Seuratessaan\nsen jälkiä oksaa pitkin musta kissa saapui kohdalle, jossa toinen suuri\noksa pisti kallionreunan yli. Sen oksan juuressa näkyivät ketun jäljet\njälleen, kun se oli hypännyt kolmisen metriä alempana esiinpistävälle\npienelle kallionkielekkeelle, mistä se salaista, mutkittelevaa polkua\npitkin oli laskeutunut jyrkänteen juurelle.\n\nEhkä jokin ahdistettu eläin, jota kettu itse oli ajanut takaa, oli\nnäyttänyt sille tämän vaarallisen pelastumistien. Vain viimeisenä\nkeinona se oli lopulta pannut oman henkensä alttiiksi tehdessään\ntuollaisen hypyn sellaiselle polulle, jossa jalan vähäisinkin\nlipeäminen tahi lumen luisuminen jalkojen alta olisi saanut sen\nsyöksymään syvyyteen jyrkänteen juurelle.\n\nSuuri kärppä katsahti vain kerran tietä, jota pakolainen oli kulkenut\nja suuntasi sitten katseensa syvyyksiin, jotka ammottivat sen edessä.\nHuimaavan korkean jyrkänteen juurella kasvava pitkä kuusi näytti\nsille suippoa latvaansa ja lumen peittämiä sitkeitä maahan painuneita\noksiaan. Epäröimättä hetkistäkään musta kissa ponnahti ilmaan ojentaen\nlaajat käpälänsä suoriksi ja köyristäen lyhyttä ja paksua ruumistaan\nkiitäessään suoraan alaspäin kaukana alhaalla kasvavaa puuta kohti.\nTuokiossa se oli tunkeutunut kuin paikaltaan vyörähtänyt kivi notkeiden\noksien ja kimmoisten havujen lävitse pudota tupsahtaen lopuksi syvään\nkinokseen puun juurelle.\n\nPerin harva eläin olisi uskaltanut tehdä sellaista surmanhyppyä;\nvielä harvemmat olisivat kestäneet sellaisen putoamisen aiheuttaman\ntärähdyksen. Musta kissa on kuitenkin kuin pelkkää karaistua\nterästä ja sitkeää nahkaa, ja hetkistä myöhemmin tämä alkoi jälleen\nnoudattaa löydettyjä jälkiä yhtä vihaisen kiihkeästi kuin alussakin,\nlyhennettyään uhkarohkealla hypyllään monta minuuttia ketun saamasta\npitkästä etumatkasta.\n\nLaukatessaan yhä nopeammin, kuta pitemmälle tunnit kuluivat, suuri\nkärppä näki auringon häviävän taivaalta, samoin tähtien seuraavana\nyönä, kunnes uuden päivän valjetessa vainooja ja vainottu kiertivät\nhitaasti vuoren ympäri kuin musta-punainen valjakko, sillä niin\nlähellä ne jo olivat toisiaan. Ketun harmaapäinen häntä, joka\noli heilunut koholla ylpeänä kuin kypäritöyhtö, viisti maata, ja\njuostessaan kettu kulki mutkissa hoiperrellen uupumuksesta. Mutta\nvaikka musta kissa olisi kuinka koettanut, ei se saanut lyhennetyksi\nvälimatkaa, Kun aurinko paistoi kirkkaasti keskimmäisen huipun\nyläpuolella, kettu pysähtyi äkkiä ja pusersi etukäpälillään lumiveden\ntuuheasta hännästään, joka oli märkä kuin pesusieni. Ja kun suuri\nkärppä jo lähestyi sitä, se porhalsi jälleen juoksuun hetken levosta\nvirkistyneenä, ja vapautuneena painosta, joka oli hidastuttanut\nsen kulkua, se jätätti heti mustan kiusanhenkensä kauas jälkeensä.\nKun kettu lähestyi pitkän harjanteen lakea, selveni sen äkillisen\nloppukirin syy, sillä se pujahti ovelasti piilotetun luolan käytävään,\njota kohti se koko yön oli koettanut suunnata kulkunsa. Nähdessään sen\nkalastajanäätä paljasti hampaansa äänettömään odotuksen murahdukseen,\nsillä eläin, joka kaivautuu maahan, kun kärppä on sen kintereillä,\non tavallisesti kuoleman oma. Punaisella ketulla oli kuitenkin\nvielä varalla viimeinen maan alla asuvien eläinten pelastuskeino,\ntunkeutuessaan luolaansa minuuttia ennen kuin musta surma ehti sen\nsuulle.\n\nLuolan pääkäytävä haarautui muutaman metrin päässä aukosta kolmeksi\nsivukäytäväksi, jotka veivät makuuhuoneeseen, ruokakomeroon ja\nkeittiöön, johon laitoksen hylkytavarat oli sievästi haudattu. Lähellä\nkäytävän aukkoa oli kuitenkin puolittain mutkan takana piilossa\nneljäs käytävä, joka johti salaiseen varauloskäytävään, jollainen\non jokaisessa oikein suunnitellussa ketunluolassa. Pujahdettuaan\ntähän sivukäytävään kettu alkoi kuopia maata epätoivon vimmalla, ja\nennenkuin sen saama \"lykkäys\" oli puoleksikaan kulunut, se oli saanut\npeitetyksi salakäytävän suun parinkymmenen senttimetrin vahvuisella\nmultakerroksella.\n\nSuuri kärppä ryntäsi suinpäin luolaan juuri samassa tuokiossa kun kettu\nlivahti ulos kuin ruskea varjo puolensadan metrin päässä kasvavaan\ntiheikköön, jonka keskelle varauloskäytävä päättyi. Kuin musta\nhornan henki kiiti raivostunut surma tunnelista toiseen ymmärtämättä\nkuitenkaan pysähtyä salakäytävän tukitun suun kohdalle. Kun se alkoi\njälleen lähteä ulos ruvetakseen kiertämään luolan suuta, löytääkseen\nkadonneet jäljet, se huomasi pari lihavaa riekkoa ruokakomerosta.\nNähdessään ne se unohti kaiken muun, paitsi kovaa nälkäänsä, joka\njäyti sen sisälmyksiä kuin rotta, ja muutamien minuuttien kuluttua\nse kylläisenä kiertyi pyöreäksi, lämpimäksi palloksi ja nukkui\npimeän tuloon saakka. Ennenkuin se oli herännyt oli jo lumimyrsky,\nahdistettujen eläinten pelastus, lakaissut jokaisen päivän kuluessa\ntallatun jäljen ja polun umpeen näkymättömiin.\n\nSamalla aikaa kaukana vuoren toisella puolen nukkui pyyntiluolassaan\npunainen kettukin, lämmin häntä kääriytyneenä kuin huopapeite pehmeän\nkuonon ja käpälien paljaiden pallukkakäsnien ympärille. Kettu oli\nväsynyt, nälissään ja koditon, mutta kuitenkin se oli onnellisempi kuin\nuseimmat muut eläimet, sillä se oli sentään niitä muutamia harvoja\narmoitettuja, jotka olivat pelastuneet ehein nahoin pälkähästä, vaikka\nitse _Seitsenvuorten_ Musta Surma oli ollut kintereillä.\n\n\n\n\nVALKOINEN TIIKERI\n\n\nAinakaan siitä lähtien, kun Salomonin laivasto purjehti Tarsokseen\nja toi sieltä kultaa ja hopeaa ja norsunluuta ja riikinkukkoja ja\napinoita, ei Malakan niemimaa ole muuttunut Vieläkin sen aarniometsien\nketterät, pienet, hiljaiset miehet pyydystävät isoja riikinkukkoja,\nansoillaan ja vangitsevat langur-apinoita onttoihin kurpitsapalloihin\nkorkeiden puiden latvoista; vieläkin kiistelevät seladang-härät,\ntiikerit, sarvikuonot ja jättiläiskäärmeet viidakon valtiudesta, ja\nvieläkin ovat semarangit, kääpiökansa, niiden valtiaina sen ikuisen\nsisäisen mahdin voimalla, joka tekee ihmisestä eläinten herran.\n\nSiellä viidakossa, tyynenä yönä, kun hopeinen kuutamo siivilöityi\npuiden latvojen lomitse kuin sulava lumi, syntyi Teloa. Hänen äitinsä\nMala oli semaranginainen ja risti tyttärensä punakeltaisen kämmekän\nmukaan Teloaksi eli Metsäntähdeksi.\n\nNeljätoista ihmeellistä vuotta tyttö eli viidakossa heimonsa\nkeskuudessa luonnontilassa ja vapaana kuin hirvi, jonka ääntely\nherätti hänet aamuisin. Hänen päivänsä olivat täynnä pieniä hauskoja\nseikkailuja. Joskus ne supistuivat ihmeellisen, kauniin punaisen\nkukan löytämiseen, jonka hän pisti kauas otsalle valuvan, sinimustan\ntukkansa suureen kiemuraan tahi kiinnitti palmikoidusta kaarnasta\npunottuun hameeseensa, jollainen hänellä oli vaaleankeltaisen satiinin\nnäköisen ihonsa verhona. Joinakin päivinä hän etsi viidakosta\n_lansateja_, synkkien metsien valkoisia hedelmiä, _mangostaaneja_ ja\n_anona- l. leirimoijapuun_ hedelmiä tahi pyydysteli _paroja_, hitaita,\nhedelmiä syöviä kaloja tyynistä lammikoista, tahi kääpiöantilooppeja\nlempieläimikseen.\n\nHänen mukanaan oli aina Nion, pienen heimon päällikön poika. Tämä\nopetti, miten tytön piti kiivetä pisimpiin puihin nojaamalla\nvyötäistensä ja puun rungon ympäri kierrettyyn köynnökseen ja\nkuinka oli matkittava sadelintuja, joiden äänet tuntuvat putoilevan\npuiden latvoista kuin sulat hopeatipat. Yhdessä he pyydystivät\nlinnunnsiipiperhosia, joiden siivissä oli sametinmustia ja vihreitä\ntäpliä, _minivetejä_, jotka liitelivät metsässä punaisina kuin tulen\nliekit, ja siniselkäisiä, punarintaisia _trogoneja_.\n\nSitten sattui Pehangin malaijien ryöstöretki. Heidän kylänsä oli\nviidakon laidassa, he olivat Parakin sulttaanin alamaisia, ja heidän\noli määrä luovuttaa hänelle joka vuosi kaksi orjaa tahi kaksi norsun\nsyöksyhammasta. Koska oli vaarattomampaa metsästää ihmisiä kuin\nnorsuja, orjakauppiaat tunkeutuivat joka vuosi semarangien viidakkoon.\n\nKaikki tapahtui päivän koitteessa. Metsä lepäsi vielä mustana kuin\nsametti, johon oli sinne tänne siroteltu valkoisia päivänkakkaroita\nkuin tähtiä, ja köynnökset muodostivat himmeitä, vihreitä verkkoja\npuiden seepianvärisiä varjoja vasten. Sitten aurinko puhkaisi pimeyden\nikäänkuin suunnattoman suuren sulatusuunin ovet olisi äkkiä aukaistu\nselälleen, ja hiljaisuuden rikkoivat lintujen ja eläinten tuhannet\näänet. Aivan lähellä paikkaa, jossa semarangit nukkuivat nuotioittensa\nääressä niiden savu ainoana peitteenään, kajahti äkkiä urosfasaanin\nhuutava, kimakka ääni. Siihen kuului heti vastauksia leiripaikan\nkaikilta puolilta. Tuskin äänet olivat lakanneet kuulumasta, kun heimon\nvanha, harmaantunut johtaja ponnahti jaloilleen ketterästi kuin kissa.\nHänen harjaantuneet korvansa olivat erottavinaan lintujen huudossa\njotakin vierasta ja outoa.\n\n— Ylös, ylös, veljet! hän huusi. Ihmismetsästäjät ovat kimpussamme!\n\nHänen niin sanoessaan oli jokainen pieneen joukkoon kuuluva äkkiä\njaloillaan, seisten hiljaa kuin säikähtynyt eläin. Samassa kajahti\nmalaijien hurja sotahuuto, ja ryöstäjät hyökkäsivät heidän kimppuunsa\nkaikilta suunnilta. Metsäihmiset hajaantuivat kuin viiriäisparvi.\nToiset sukelsivat tiheikköön, toiset kiipesivät riippuvia köynnöksiä\npitkin puihin notkeina kuin apinat. Ainoakaan ei yrittänyt vastarintaa.\nTeloa viipyi hetkisen taluttaessaan turvaan vanhaa, ryppyistä\nisoäitiään. Juuri kun hän oli saanut työnnetyksi mummon piiloon\nokaisen viidakon tiheimpään pensaikkoon, kiertyi voimakas käsivarsi\nkuin teräsköysi hänen ympärilleen, ja hetkisen kuluttua oli hänen\nranteensa köytetty lujasti yhteen. Nion hyökkäsi miehen kimppuun,\nmutta toinen orjakauppias sivalsi poikaa _barongilla_, peloittavana\nmalaijilaisella veitsellä. Heiluva köynnös vähensi iskun voimaa, mutta\npojan ihossa näkyi kuitenkin heti punaista ja Teloan viimeinen muisto\nleikkitoveristaan, kun tämä hävisi puiden latvojen sekaan, olivat\ntuskien ja surun vääristämät kasvot.\n\nHetkisen kuluttua maailma musteni hänen silmissään, eikä hän tiennyt\nmitään, ennenkuin tuli tajuihinsa vanhan Ahmadin talossa. Ahmad oli sen\nkylän vanhimpia, jossa häntä aiottiin säilyttää siihen saakka, kunnes\nsulttaani lähettäisi hakemaan veroaan. Vaikka häntä ei kohdeltukaan\nhuonosti, häntä vartioitiin kuitenkin herkeämättä niin yöllä kuin\npäivällä, ja hän kulutti suurimman osan ajastaan bamburuo'oista\nvalmistetulla pienellä parvekkeella, joka riippui katosta rakennuksen\nnurkassa kuin pääskysen pesä.\n\nTeloan oltua kylässä jonkin aikaa ilmestyi sinne ihmistiikeri. Vanha\nAhmad itse ensimmäisenä näki vilahdukselta tämän hirmuisen vieraan.\nUkko oli kävellyt mutkittelevaa polkua viidakon läpi, kun äkkiä\noli riikinkukko ilmestynyt aukealle hänen eteensä rinta loistaen\nvihreänä ja sinisenä. Ahmad kyyristyi pensaan taakse katsomaan,\nkuinka tuo kuninkaallinen lintu kulki pyrstö levällään pää pystyssä\nhitaasti eteenpäin. Sen edessä näytti olevan tiellä levällään kuin\npalanen itämaista mattoa, jossa oli ruskeita, keltaisia ja mustia\nympyröitä ja täpliä. Mutta \"maton\" reunassa näkyivät hirvittävän\n_Russellin-käärmeen_ litteä, julma pää ja tuijottavat, jäätävät silmät.\nKaikki malaijit ja eläimet pelkäävät yhtä paljon sitä käärmettä.\n\nKun viidakon kaunistus tuli lähemmä, käärme näytti joutuvan äkillisen\nraivon valtaan. Kiertäen täplikkään puolentoista metrin pituisen\nruumiinsa säännöttömiin kiemuroihin se sähisi vihaisesti silmien\nhehkuessa kuin mustat timantit.\n\nHarvat eläimet uskaltavat uhmata Russellin-käärmeen julmien leukojen\nvälissä väijyvää kuolemaa. Riikinkukko on näitä harvoja. Tämäkin upea\nlintu jatkoi matkaansa pysähtymättä. Kun se tuli aivan lähelle, käärme\navasi suunsa, sen heiluvat myrkkyhampaat tunkeutuivat esiin kuin käyrät\npeitsen kärjet, ja tuokiossa sen litteä pää iski kumahtaen riikinkukon\npullollaan olevaan rintaan. Yksi ainoa metallinhohtoinen höyhen\nleijaili hitaasti maahan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lintu oli\nlujasti tarttunut noihin paksuihin kiemuroihin terävillä kynsillään.\nKäärme iski uudestaan, mutta sen myrkkyhampaat eivät päässeet\ntunkeutumaan paksun höyhenpuvun läpi, joka suojeli linnun rintaa kuin\nhaarniska. Kun matelijan julmat leuat avautuivat kolmannen kerran,\nriikinkukko näytti äkkiä menettävän kärsivällisyytensä ja erotti\nyhdellä ainoalla teräksenlujien kynsiensä viilloksella käärmeen pään\npaksusta ruumiista yhtä helposti kuin ihminen repäisee paperisuikaleen\npoikki.\n\nHetkistä myöhemmin, kun komea viidakon kukko alkoi syödä käärmeen\nvalkoista lihaa, Ahmad ryömi eteenpäin, tuuma tuumalta, sillä\nriikinkukko on viidakon valioriistaa, ja ukon ikivanhan tussarin\nkantomatka oli varsin lyhyt. Suunnatessaan lopuksi kömpelön aseensa\nlintua kohti hän näki jotakin, mikä kerrassaan haihdutti hänen\nmielestään kaiken muun, paitsi yhtä ainoaa kiihkeää toivoa: että hän\nolisi jossakin muualla. Hänen ja tuon mistään tietämättömän linnun\nväliin ilmestyi äkkiä pensaikosta suuren tiikerin tuhoa ennustava\npää. Vanha Ahmed oli nähnyt tiikereitä ennenkin ja nuorena ollessaan\nmetsästänytkin niitä, mutta milloinkaan ei hän ollut kohdannut moista\npetoa. Pari kolme kertaa vuosisadassa syntyy Malakan niemimaan\nviidakoissa valkoinen tiikeri, tuollainen harvinainen albiino,\njollaisia on kaikkien nisäkkäiden, jopa ihmistenkin joukossa. Sellainen\nhirviö ryömi nyt viidakosta tuuma tuumalta vanhan miehen säikähtyneiden\nsilmien edessä. Tavallinen tiikeri olisi ollut oranssinkeltainen ja\nmustajuovainen, mutta tämä oli kermanvalkoinen kuonosta hännän päähän\nsaakka, ja sen turkin juovatkin näkyivät niin heikosti kuin läikesilkin\naaltomaiset kimaltavat kuviot.\n\nPainautuen maahan vanha metsämies ryömi takaperin pitkin tietä. Samassa\ntiikeri syöksyi loistavanvärisen linnun niskaan. Vaikka peto oli\nainakin kahden metrin pituinen ja painoi puolisentoistasataa kiloa,\nse kohosi ilmaan kevyesti kuin höyhen. Riikinkukko ehti vain kerran\nkiljaista kauhuissaan; samassa tuokiossa tiikeri jo hävisi tiheikköön\nkomea lintu hampaissaan.\n\nHeti kun Ahmad pääsi ensimmäiseen tien mutkaan, hän suoristautui ja\nkiiti tuulena kylään lennättäen uutisen valkoisen tiikerin tulosta.\nSinä iltana eivät heimon miehet puhuneet, istuessaan suuren leipäpuun\njuurella, joka kasvoi keskellä toria, mistään muusta kuin oudosta\npedosta, joka oli saapunut heidän viidakkoonsa. Useimmat läsnäolijoista\nuskoivat, ettei valkoinen tiikeri ole, samoinkuin pohjoisten seutujen\nihmissusikaan, mikään muu kuin kammottava, ilkeä ihminen, joka milloin\ntahansa saattaa omasta vapaasta tahdostaan muuttua eläimeksi.\n\n— Muistan vieläkin, sanoi Igi, joka oli heimon paras metsästäjä, että\nkun olin poika ja asuin kaukana tuolla etelässä, kylässämme oli kaksi\nveljestä, jotka havaitsimme ihmistiikereiksi, koska he kakistelivat\nsuustaan höyheniä samalla tavoin kuin tiikeritkin syötyään lintuja.\n\n— Äitini kertoi minulle, rohkeni Toku niminen tulokas huomauttaa\nväliin, että hänen orpanansa oli ollut naimisissa sellaisen miehen\nkanssa. Kerran yöllä vaimo heräsi ja kaipasi miestään, ja kun hän\nkatsoi ikkuna-aukosta, hän näki suuren tiikerin lähestyvän majaa\npitkin polkua. Ovella tiikeri muuttui hänen miehekseen, ja vaimo ehti\nparhaiksi pujahtaa takaisin vuoteeseen ja olla nukkuvinaan, kun mies\ntuli huoneeseen. Seuraavana päivänä hän pakeni miehensä luota, pakeni\npois koko kylästä vaatimatta milloinkaan takaisin myötäjäisiään.\nSe todistaa hänen puhuneen totta, Toku lopetti viisaan näköisenä\nkertomuksensa.\n\nOrgoba, pappi, tunsi vaistomaisesti, että julma vieras oli Shivan,\nHävittäjän, lähettämä paholaistiikeri, koska kyläläiset eivät olleet\nkunnioittaneet häntä tarpeeksi eivätkä maksaneet kymmenyksiään\nsäännöllisesti, kun taas Ulti, parturi, oli aivan varma siitä, että tuo\nouto eläin oli vampyyri.\n\nKukaan ei saanut varmaa selkoa siitä, oliko valkoinen peto pahahenki,\nvampyyri vaiko ihmistiikeri, mutta ennen pitkää se osoitti olevansa\nainakin ihmissyöjätiikeri. Kaksi päivää sen jälkeen kuin se oli\nensikerran nähty, se hyökkäsi osapuilleen sillä hetkellä, jolle\nmalaijilaiset ovat antaneet nimeksi \"hetki, jolloin puhvelit menevät\njuomaan\" ja joka on kello viiden tienoissa iltapäivällä, Barugan,\nkoronkiskurin, kimppuun kylän laidassa, tappoi hänet yhdellä ainoalla\nhirvittävällä iskulla ja laukkasi sitten ruumis hampaissaan pitkin\nkyläkatua. Asukkaat hajaantuivat silmittömässä kauhussaan sen tieltä\nkuin akanat tuuleen.\n\nSinä iltana kylän vanhimmat kokoontuivat Ahmadin taloon. He eivät olisi\nuskaltaneet lähteä niinkään kauaksi, ellei heillä olisi ollut verellä\nostettua kokemusta tiikerin tavoista. Kahteen päivään ei tuo hekumoiva\npeto surmaisi ketään.\n\nValkoiset miehet olisivat puhuneet avoimesti, peittelemättä, porteilla\nvaanivasta vihollisesta. Mutta nämä pienet, ruskeat miehet, jotka\nistuivat sinä iltana rätisevän palmuöljylampun valossa, tiesivät asiat\nparemmin. Ainoakaan malaiji ei nimitä tiikeriä oikealla nimellä,\npeläten että se voisi kuulla ja tulla ottamaan. Sitäpaitsi he uskovat,\nettä kun tiikeri on surmannut ihmisen, ratsastaa vainajan haamu sen\npäälaella ja opastaa sen seuraavan uhrin kimppuun. Senvuoksi kylässä\nsinä iltana vallitsikin kauan aikaa hiljaisuus, jonka vain silloin\ntällöin rikkoivat sovinnaiset murahdukset ja hymähdykset, joilla\nmalaijit usein korvaavat keskustelun. Vihdoin pappi uskalsi aloittaa:\n\n— Mitä neuvot, isä? hän kysyi kunnioittavasti Ahmadilta. Sinä olet\nkylän vanhin ja viisain metsästäjä. Mitä sinä ajattelet Valkoisesta?\n\nVanhus katsoi kysyjään ivallisesti.\n\n— Sinä olet, hän vastasi vihdoin, sanonut sitä pahaksihengeksi. En\nuskalla mennä sanomaan, onko asia niin. Mutta kaikki tiedämme nyt, että\nse on ihmissyöjä — Kuollut mies vihasi minua ollessaan vielä hengissä,\nhän jatkoi hetkisen kuluttua. Useammin kuin kolmasti olen vapauttanut\nköyhiä ihmisiä hänen kynsistään ja pelastanut heidät vankilasta ja\nkidutuksesta. Sitäpaitsi tämä taloni on aivan viidakon laidassa.\nSenvuoksi onkin mahdollista, että se, joka ennen oli Baruga, opastaa\nvalkoisen surman mieluummin tänne kuin muualle. Neuvoni on se, että\nkokoonnumme tänne joka ilta ja tapamme Valkoisen, kun se tulee, jottei\nse tappaisi meitä, vaimojamme ja lapsiamme sukupuuttoon.\n\nSeurasi uusi, pitkä vaitiolo Ahmadin pitkän puheen jälkeen. Sitten\nmiehet alkoivat hajaantua.\n\n— Kuka voi taistella pahojahenkiä vastaan? mutisi Toku livahtaessaan\nvaatimattomasti ovesta pihalle.\n\n— Lupaan rukoilla puolestasi, Orgoba vakuutti vanhukselle hävitessään\npimeään.\n\nMuutkin poistuivat, kuka minkin tekosyyn nojalla, kunnes lopulta oli\njäljellä ainoastaan Igi, metsästäjä.\n\n— Miksi _sinä_ jäit tänne? vanha Ahmad kysyi katkerasti. Mene sinäkin\nnoiden toisten mukaan. Saattaa käydä niin, että Valkoinen tyytyy minun\nvanhaan ruumiiseeni ja jättää teidät muut rauhaan.\n\n— Ei ihan niinkään, hyvä isä, nuorempi mies vastasi. Minäkin tiedän\njotakin Juovikkaasta Väestä, Kun sellainen kerran rupeaa tappamaan\nihmisiä, ei se herkeä siitä milloinkaan. Sitäpaitsi taistelen tätä\nvastaan mieluummin kahden sinun kanssasi kuin kaikkien noiden pelkurien\nkanssa, jotka livistivät pakoon.\n\nSiitä illasta alkaen Igi asettui asumaan Ahmadin taloon. Hän toi sinne\naseensa, rihlattoman musketin, joka laukesi osapuilleen kolme kertaa\nviidestä, keihäänsä, jossa oli metrin pituinen partaveitsenterävä\nharmaa teräskärki, välttämättömän _baronginsa_, joka oli kuin\nteurastajan veitsi, ja miekkansa, joka oli kuin aaltoilevateräinen,\nkapea tikari.\n\nKului kolme päivää, mutta valkoisesta tiikeristä ei näkynyt jälkeäkään.\nSitten tuli yö, jolloin oli täysikuu. Sinä iltana Ahmad ja Igi istuivat\nkauan aikaa pöydän ääressä, ja heitä palvelivat vanhuksen kolme vaimoa,\nTeloan ollessa kuten tavallista piilossa heidän yläpuolellaan, pienellä\nparvekkeella.\n\nÄkkiä kuului viidakon sydämestä ikäänkuin kaameaa naurua, joka kuulosti\nhirvittävän ivalliselta. Kun se lakkasi kuulumasta, miehet nousivat\nseisoalleen.\n\n— Valkoinen! vanha Ahmad kuiskasi, ja Igi nyökäytti päätään ja\ntarkasti pitkän pyssynsä sankkiruudin. Jälleen kajahti sama kammottava\nnauru, mutta tällä kertaa paljoa lähempänä. Jossakin viidakon sopessa\nulvahteli sakaali merkillisiä ääniä, joita se päästelee ainoastaan\nsaalistaessaan tiikerin kanssa. Kolmannen kerran se kuului pimeästä\nviidakosta, ja sitten seurasi hiiren hiljaisuus. Sammakotkin tuntuivat\nlakkaavan hetkiseksi kurnuttamasta. Sitten rikkoi hiljaisuuden maailman\nehkä kammottavin ääni — saalista hakevan tiikerin kiljunta. Se alkoi\nhiljaa ja pitkäveteisenä, mutta kohosi ja kiihtyi vihdoin niin\nkovaksi, että koko viidakko vavahteli. Kun sen viimeinen kaiku häipyi\nkuulumasta, naiset joutuivat hillittömän pelon valtaan ja alkoivat\nparkua. Ainoastaan Teloa pysyi vaiti parvekkeellaan.\n\n— Hiljaa, onnettomat! Ahmad sähisi. Tahdotteko houkutella Valkoisen\naivan tänne kynnykselle!\n\nVaikeroivat äänet taukosivat oitis, mutta se oli jo liian myöhäistä.\nTirkistellessään bambuseinään puhkaistusta reiästä Igi näki suuren,\nvalkoisen olennon liukuvan kuin haamu taloa kohti, näkipä pedon\nhirvittävien, vihertävien silmienkin hehkuvan pimeässä kuin sula kulta.\n\nÄkkiä kuului tuskin viidenkymmen metrin päässä majasta kumea nau'unta,\njollaisen tiikeri päästää ollessaan varma saaliistaan. Äänessä oli\nkylmäveristä julmuutta, johon oli sekoittunut voitonriemuakin, mikä\nteki sen yhäkin kauhistuttavammaksi. Seurasi hetkisen hiljaisuus,\nsitten kuului viidakon laidasta murahtava rykäisy.\n\n— Pysy paikallasi, veljeni, vanha Ahmad kuiskasi. Nyt se hyökkää.\n\nIgi nyökäytti päätään ja vetäisi muskettinsa kömpelön hanan\nvireeseen irroitettuaan _barongin_ vyöstään. Hänen niin tehdessään\nkuului ulkopuolelta kiiruhtavien jalkojen rapsetta, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä koko kevyt bambumaja vapisi ja ritisi suuren pedon\npainosta. Tiikeri oli laskenut väärin etäisyyden ja tehnyt liian lyhyen\nhypyn. Nyt se riippui hetkisen viettävän katon räystäästä koettaen\netukäpälillään vetää ruumiinsa katolle. Kohta kuului kuitenkin pehmeä\ntupsahdus, kun sen ruumis putosi maahan vain parin metrin päähän\nmiehistä, jotka olivat kyyristyneinä bambuseinän takana. Muristen\nhirmuisesti tiikeri kohosi takajaloilleen ja raastoi ovea repien suuria\nsälöjä paksuista pinangilankuista.\n\nEnnenkin Ahmad ehti estää, kohotti nuorempi metsästäjä musketin\nposkelleen, tähtäsi hätäisesti ikkuna-aukosta ja vetäisi liipasinta.\nKumeaa paukahdusta seurasi heti hirmuinen karjunta ulkopuolella. Luoti\noli lävistänyt suuren kissan toisen korvan, jotka ovat tiikerin ruumiin\nkaikkein arimpia osia.\n\nRaivostunut peto hyppäsi uudelleen pudoten tällä kertaa aivan\nkaton harjalle ja alkoi heti heitellä maahan kokonaisina kasoina\nirtonaisia olkia. Ahmad sammutti nopeasti savuavan lampun ja viittasi\nnyyhkyttäville naisille, että he painautuisivat huoneen kaukaisimpaan\nnurkkaan, jotta jäisi tilaa taistelulle elämästä ja kuolemasta, jonka\nhän tiesi heti alkavan. Kun molemmat miehet tarkastelivat aseitaan\nja naiset kyyristyivät yhteen, tunkeutui kuunvalo huoneeseen kattoon\nsyntyneestä aukosta valkoisena ja rauhoittavana, ikään kuin ei\nmaailmassa olisikaan mitään sellaista kuin pelko tai kuolema.\n\nÄkkiä pimensi katossa olevan aukon sellainen kauhistuttava pää, jonka\nkanssa todellakin vain harvat ihmiset ovat joutuneet vastakkain.\nTiikerin silmät tuijottivat miehiin kuin hehkuvat smaragdit, sen\nhirvittävä suu oli auki, niin että kiiltävän valkoiset hampaat ja\nniiden takaa kuuma punainen kitalaki näkyivät. Sen julma naama oli\nvääntynyt raivosta. Kun Igi epätoivoissaan yritti panostaa uudelleen\nmuskettiaan pimeässä, Ahmad tähtäsi tarkasti tiikerin päähän ja\nlaukaisi kajahduttaen samalla heimonsa sotahuudon. Mutta kivet,\njoita vanhus käytti pyssyssään luotien asemesta, eivät pystyneetkään\nlävistämään pedon pään paksuja luita, ja suuri kissa, jota kipu vain\nraivostutti, työnsi päänsä ja voimakkaat hartiansa kokonaan katon\nläpi. Tarttuen keihääseensä Igi koetti vielä seivästää sen siihen,\nmutta suuren käpälän ote kiskaisi äkkiä aseen hänen kädestään ja\nheitti sen kattoon, josta se putosi sille pienelle parvekkeelle, jossa\nTeloa makasi. Tyttö tarttui siihen vaistomaisesti hennoilla, mutta\njäntevillä käsillään, kun suuri peto tunkeutui huoneeseen, niin että\nheikko katto ryskyi, ja pudottautui lattialle. Samalla Ahmad iski sitä\npyssynsä perällä päähän voimiensa takaa säikähtämättä sen leimuavia\nsilmiä ja sähisevää suuta, ja Igi yritti sivaltaa sitä barongillaan.\nMutta kumpikaan isku ei sattunut. Ponnahtaen ensin taaksepäin niin\nkauaksi, etteivät miesten lyönnit ulottuneet, vihainen peto hyökkäsi\nheidän kimppuunsa ennenkuin kumpikaan ehti päästä tasapainoon. Ylhäältä\nkatselevasta tytöstä näytti, että se antoi kummallekin vain heikon\nläimähdyksen suurella käpälällään, mutta kuitenkin molemmat miehet\nkierivät toiseen seinään kolhiutuneina ja taisteluun kykenemättöminä.\nKuu paistoi rikki raastetun katon läpi niin kirkkaasti, että tämän\nelämän ja kuoleman kamppailun jokainen yksityiskohta tuossa pienessä\nhuoneessa näkyi selvästi ylhäällä olevalle katsojalle. Naiset olivat\npainautuneet nurkkaan vaikeroiden hiljaa pelosta, Igi liikahti heikosti\ntoisen seinän vieressä ja Ahmad makasi pyörtyneenä oven suussa.\nTiikerin suuri pää näytti peittävän sen suuren ruumiin; sen pitkä häntä\nheilui edestakaisin, ja suuret lihakset värähtelivät sen sileissä\nkyljissä sen lähestyessä miehiä. Peto kyyristyi hetkiseksi ennen\nhyppäämistään, ikäänkuin se olisi valinnut uhrinsa. Tästä lyhyestä\ntuokiosta riippui nyt jokaisen huoneessa olijan henki. Juuri silloin\ntarttui viidakon tyttö voimakkaasti keihääseen, ja kurottautuen pienen\nparvekkeen laidan yli, jossa hän oli ollut levolla, hän heitti aseen\nvarmasti tähdäten ja vakavalla kädellä suoraan alaspäin, kyyristyneen\nsuuren pedon ruumiin läpi. Metrin pituinen, kaksiteräinen kärki,\njoka oli terävä kuin partaveitsi ja ohut kuin pistomiekka, tunkeutui\nvalkoisen nahan ja sitkeiden lihasten läpi juuri pedon vasemman\netulavan taakse, ja kun tyttö oli keskittänyt heittoon koko painonsa\nja voimansa, keihään terä tunkeutui tiikerin sydämeen asti. Kiljahtaen\nkauheasti peto ponnahti suoraan koholle ja kierähtäen ympäri ilmassa\nputosi selälleen ja vääntelehti kuolinkamppailussa avonainen kita vain\nparin vaaksan päässä Igistä.\n\nKun nuori metsästäjä hitaasti palasi tajuihinsa, hän näki ensimmäiseksi\ntiikerin ammottavan kidan, joka oli aivan hänen kasvojensa vieressä.\nHuudahtaen kauhusta hän teki mitä kauneimman kuperkeikan taaksepäin,\npääsi jaloilleen ja peräytyi seinän viereen tarttuen barongiinsa\ntoisella ja paljastettuun miekkaansa toisella kädellään ottaakseen\nvastaan hyökkäyksen, jota hän yhä odotti. Mutta kun hän näki kirkkaassa\nkuunvalossa noiden peloittavien silmien, jotka tuijottivat hänen\nomiinsa, muuttuneen lasimaisiksi ja himmenneen ja huomasi oman\nkeihäänsä tunkeutuneen poikkipienaa myöten pedon suureen ruumiiseen,\nhänen lihastensa jännitys laukesi.\n\nKokonaisen minuutin hän tuijotti valkoiseen ruumiiseen, joka makasi\njäykkänä hänen edessään. Sitten hän lähestyi varovaisesti peloittavaa\nvainajaa ja koetti vetää keihäänsä pois, mutta se oli tarttunut niin\nlujaan lapaluuhun, ettei hän jaksanut kiskaista sitä irti.\n\n— Voimakas isku totta tosiaan! malaiji mutisi itsekseen kiskoessaan\nkeihästään. Mutta merkillisintä on, etten muista sitä ollenkaan.\n\nKuullessaan hänen sanansa naiset tirskuivat väkisinkin nurkassaan, ja\nheitä säesti ylhäältä kuuluva hiljainen nauru. Katsahtaessaan ylös Igi\nnäki ensimmäisen kerran nuoren viidakon tytön, joka hymyili hänelle\nkuunvalossa.\n\n— Kenen käsi se oli, oi prinsessa, joka tappoi Valkoisen? hän kysyi\nkatsellen tyttöä ihaillen.\n\n— Minä otin keihääsi ja iskin sillä Juovien Isoisää, tyttö vastasi\nheimonsa hitaaseen tapaan puheensa helistessä kuin soitto. En ole\nprinsessa, vaan semarangiorjatyttö.\n\nJa hän heittäytyi kaiteen yli lattialle ja seisoi hänen edessään\nainoana verhonaan pitkä, ambrankeltainen huntu, jota sulttaanille\ntarkoitettujen tyttöjen täytyy aina käyttää.\n\nEnnenkuin nuori metsästäjä ehti vastata, puuttui puheeseen narisevalla\näänellään Ahmad, joka oli palannut tajuihinsa parhaiksi kuullakseen\nTeloan viimeiset sanat.\n\n— Sinä et ole enää orja, hän ilmoitti. Lähetän sulttaanille valkoisen\ntiikerin nahan, joka on hänestä mieluisempi kuin tuhat orjatyttöä.\nSinä pääset vapaaksi ja saat ruveta minun neljänneksi vaimokseni ja\ntalouteni haltijaksi.\n\n— Ei niin, hyvä isä, tyttö vastasi nopeasti; sinulla on jo kolme\nvaimoa, jotka kykenevät ilahduttamaan minkä miehen sydäntä tahansa.\nKelpaisinko minä silloin neljänneksi?\n\n— Mutta minulla on vain yksi vaimo, Igi virkkoi toiveikkaasti.\n\n— Siinäkin on jo yksi liikaa minulle, tyttö vastasi, ja jälleen hänen\nnaurunsa helisi kuin hopeatiuku.\n\n— Jos sinä todellakin haluat tehdä Teloan onnelliseksi, hän jatkoi\nsitten kääntyen Ahmadin puoleen, salli hänen palata viidakkoon oman\nheimonsa luo.\n\n— No, olkoon menneeksi, vanhus myönsi vihdoin hieman pettyneenä. Mene\nsinä herättämään kyläläiset, hän käski Igiä. Tuo tänne ne pelkurit,\njotka olivat täällä. Heidän pitää nylkeä tiikeri, jonka kanssa eivät\nuskaltaneet ruveta tappelemaan.\n\nIgi lähti kovin touhuissaan. Mutta jokainen maja, minne hän tulikaan,\noli lukittu ja teljetty, sillä kaikki kylän asukkaat olivat kuulleet\ntiikerin naurun, pyssyn paukahdukset ja niitä seuranneen taistelun\nrytäkän, pedon murinan ja kiljahtelut, ja kaikki järjestään olivat\npäätelleet, että Ahmadin ja kaikki hänen talossaan olevat tiikeri oli\nsurmannut ja syönyt.\n\nIgi oikaisi heidän erehdyksensä jyskyttämällä jokaisen majan oveen ja\nhaukkumalla sisälläolijoita.\n\n— Tulkaa ulos, senkin pelkurit, senkin kolmivarpaiset laiskiaiset! hän\nhuusi mahtavasti. Ihmissyöjätiikeri on kuollut Tulkaa Ahmadin taloon\nnylkemään sen taljaa sulttaanille, senkin etanat, mädänneet durianit,\nsenkin...!\n\nHyvistä uutisista rohkaistuneina ja Igin voimallisen puheen\nvaikutuksesta kylän kaikki miehet kokoontuivat lyhyessä ajassa vanhan\nmetsästäjän taloon ja nylkivät hänen johdollaan tiikeriltä komean\ntaljan. Kun nahka vihdoin jännitettiin kuivamaan parkittavaksi, se\noli lähes kolmen ja puolen metrin pituinen kuonosta hännän päähän;\njuovat muodostivat sen vaaleankellerviin silkinhienoihin karvoihin\ntummanharmaan kirjailun.\n\nAhmad jakoi Igin kanssa kuolleen pedon jäykät viiksikarvat, joista\njokainen oli kivikynän paksuinen ja joiden sanottiin tuottavan pitkää\nikää ja onnea jokaiselle ihmiselle, jolla vain on sellainen hallussaan.\n\nOmaan laskuunsa vanhus otti haltuunsa molemmat onnenluut, käyrät,\nerilliset irtonaisten solisluiden kappaleet, jotka ovat tiikerille\nominaiset ja sijaitsevat syvällä kummankin hartian suurissa lihaksissa.\nTiikerin onnenluu on ainakin pieni omaisuus, mutta valkoisen tiikerin\nonnenluuta ei voi ostaa rahallakaan.\n\nTeloasta puheen tullen kaikki muutkin kylän vanhimmat suostuivat\nAhmadin päätökseen, ja erityinen lähetystö pantiin viemään taljaa\nsulttaanille. Lähetystön oli määrä kertoa suurelle hallitsijalle tytön\nrohkeudesta ja tarjota tälle valkoinen talja hänen asemestaan. Viikon\nkuluttua lähetystö palasi riemuiten tuoden sellaisia uutisia, että\nsulttaani oli, saatuaan haltuunsa taikavoimaisen taljan, ikuisiksi\najoiksi luopunut kylän verotusoikeudestaan.\n\n— Mitä taasen Teloaan tulee, Orgoba pappi ilmoitti, hallitsija suostuu\nottamaan hänet haaremiinsa, vaikka hän onkin orja.\n\nKokoontuneet kyläläiset huudahtivat ääneensä kuullessaan tästä tytölle,\njota he jo olivat oppineet pitämään omaan heimoonsa kuuluvana,\nosoitetusta suuresta kunnianosoituksesta. Ainoastaan Teloa itse ei\nnäyttänyt ollenkaan osaavan arvostaa sulttaanin armollisuutta. Hänen\npieni suunsa vääristyi säälittävästi, ja hänen silmiensä samettikiillon\nhimmensivät kyynelkarpalot, jotka vierivät viljavina poskille.\n\n— Voi minua! Voi minua! hän valitti. Voisiko minunlaiseni tyttö\nvälittää hovista ja haaremista ja kunnianosoituksista? Minä olen\nvalinnut viidakon, auringonnousun ihanuuden, tuoksuvien puiden\nyläpuolelta loistavan suloisen valkoisen kuun, kaukaiset kukat ja\nlinnut ja tuulet. Älkää lähettäkö Teloaa kuluttamaan kuten rajahlintu\nelämäänsä kultaisessa häkissä!\n\nHän takertui kiinni Ahmadiin ja nyyhkytti niin säälittävästi, että\nvanhus päätti lohduttaa häntä mihin hintaan tahansa.\n\n— Vaikene jo, hupakko! hän sanoi vihdoin. Tämä on sellainen kunnia,\nettei yksikään muu nainen koko malaijien maassa hylkäisi sitä, mutta\nminä tahdon nähdä sinut onnellisena. Lähden itse hallitsijan luo; sinä\nsaat jälleen ihailla auringonnousujasi ja -laskujasi ja kuutamoitasi.\n\nPistäytyen taloonsa vanhus kaivoi ja kopeloi kätköjään, joissa hän\nsäilytti vähäisiä aarteitaan, ja ilmestyi hetkisen kuluttua jälleen\nnäkyviin mukanaan toinen valkoisen tiikerin onnenluista. Hän kietoi\nsen lujasti turbaaninsa sisään ja lähti jokea pitkin Parakiin. Viikon\nkuluttua hän palasi.\n\n— Sinä saat tahtosi perille! hän sanoi pudistaen päätään ilosta\nsäteilevälle tytölle. Minä olen korvannut sinut, arvottoman olennon,\nniin verrattomalla aarteella, että hallitsijan määräyksestä et\nainoastaan sinä ole vapaa, vaan niin kauan kuin tuulet puhaltavat ja\nvedet virtaavat, ei tässä kuningaskunnassa enää milloinkaan häiritä\neikä vangita ainoaakaan sinun heimoosi kuuluvaa. Älä unohda vanhaa\nAhmadia päästyäsi takaisin viidakkoosi.\n\nSeuraavana aamuna taivas oli kuin tummansinistä samettia juuri ennen\nauringonnousua. Äkkiä aurinko ilmestyi näkyviin viidakon vihreiden\nrunkojen välistä kuin kiveen upotettu suuri rubiini. Keltaisen ja\npunaisenkirjava perhonen liiteli puiden latvojen yläpuolella, ja\ntuoksuva ilma oli tulvillaan lintujen visertelyä, kun Teloa lähti,\nvapaana kerran vielä, vaatimaan perintöoikeuttaan kauneudesta ja\nilosta. Taaskin hän oli pistänyt punaisen kukan sinimustaan tukkaansa,\nja uumillaan hänellä oli parkkihame hunnun asemesta. Kulkien pientä\nsalapolkua hän pujotteli toisiinsa kietoutuneiden puiden ja köynnösten\nlomitse, kunnes näki kaukaisen kukkulan rinteeltä ryöppyävän\nkimaltelevan vesiputouksen.\n\nKun tyttö näki sen, hän pysähtyi äkkiä, ja hänen raollaan olevien\nhuuliensa välistä kaikui sadelinnun suloinen, väreilevä viserrys.\nSiihen vastattiin heti; lentäen latvasta latvaan tuli sellainen\nlintu kohta paikalle. Mustan ja punaisen kirjava sininokkainen,\nvihreäsilmäinen siivekäs aarniometsän asukas lenteli hänen päänsä\nyläpuolella kadoten vihdoin läheiseen tiheikköön.\n\nPutouksen juurella Teloa toisti kutsunsa. Siihen vastattiin kerran\nvielä, mutta tällä kertaa maasta, eikä puiden latvoista. Tyttö\ntoisti vielä kerran nuo suloiset, nauravat säveleet. Kauempana\nkasvavista pensaista kuului ritinää, ja tielle ilmestyi Nion. Pojan\nkasvoja rumensi valkoinen arpi, mutta Teloa ei nähnyt muuta kuin\nhänen silmiensä ilmeen, ei tuntenut muuta kuin vartalonsa ympäri\nkietoutuneiden käsivarsien puristuksen, ei tiennyt muuta kuin huuliinsa\npainautuneiden huulien sanattoman pyynnön. Sitten katosivat nämä\nmolemmat näkyvistä käsikädessä, tielle, joka vei vapauteen, elämään ja\nrakkauteen.\n\n\n\n"]