[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHULqAk-W2YxuqXS6BV_qFnU8muJk9a4ccSd_goBeVmM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3028,"Valkea talo","Bang, Herman",1857,1912,"3028-bang-herman-valkea-talo","3028__Bang_Herman__Valkea_talo","Romaani","romaani",[],[],"fi",1898,1919,18979,112016,false,73152,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Valkea talo : Romaani\" by Herman Bang is a novel written in the early 20th century. The story reflects on childhood memories and family life, focusing on the experiences and emotions surrounding the protagonist's mother and their home, often referred to as the white house. The narrative appears to explore themes of nostalgia, love, and the impact of a mother's presence on her children’s lives.  At the start of the story, the atmosphere is set with a warm recollection of childhood memories steeped in a sense of yearning. The scenes depict the protagonist's interactions with their mother, who sings and shares tender moments with her children in their home, as well as their playful activities and the beauty of their surroundings. As the narrative unfolds, we see glimpses of both joy and sorrow, emphasizing the complexities of family dynamics and the lasting influence of maternal love within a serene, yet emotionally charged environment. This opening effectively introduces readers to the bittersweet nature of memory and the profound connections that define childhood. (This is an automatically generated summary.)",[28,29],"Kouta, Aarni","Wecksell, Helmi",284,"Omaelämäkerrallinen romaani kuvaa lapsuuden muistoja tanskalaisessa pappilassa. Keskiössä on rakastettu äiti ja lapsuuden katoava maailma, jota tarkastellaan nostalgisesti ja impressionistisella otteella.","Herman Bangin 'Valkea talo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3028.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKEA TALO\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHERMAN BANG\n\n\nSuomentanut\n\nHelmi Wecksell\n\n\nRunot suomentanut\n\nAarni Kouta\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n    Tell me the tales,\n    that to me were so dear,\n    long, long ago\n    long, long ago.\n\n\n\n— Lapsuus antaa pohjavärin koko elämälle, äiti. Muut värit vain\nheijastuvat siitä. Kun minä tahdoin saada elämältä jotakin, sain minä\nsinun taistelusi, sinun tuskasi. Yleisessä sekavuudessa merkitsi\nminulle onnea vain se, minkä tiesin sinut onnelliseksi saattavan:\nRauha, rauha. Jo lapsena. Ja nuorukaisen syvin elämys, nainen, ei\ntullut minun silmäini eteen. Minähän niin rakastan elämää, äiti,\nminä tiedän kuinka väkevä on elämä ja hengin hiljaa rakkauden\nkukkaistuoksua, mutta parhainta on kuitenkin kaihoni — minä seison\nkerjäläisenä tiellä, kun tytöt astuvat ohitseni ulos kevääseen.\n\n— Entä teoksesi, poikani, etkö ole elänyt mitään, minkä voisit\nihmisille antaa?\n\n— Olen antanut heille tuskistani; se on liikuttanut heitä — minulle se\nei ole ollut mitään; minä tuhlasin siinä sydämeni saamatta mitään, iloa\ntuntematta — — —\n\n_Georg Hirschfeld_.\n\n\n\n\nYSTÄVÄLLE.\n\n\n    Long, long ago —\n    long ago.\n\n[Kauan, kauan sitte. — Suom.]\n\nLapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat,\njolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.\n\nÄitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt\novat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se,\njoka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat\nlaulut soikoot muistojen kuorossa.\n\nMutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita\npuhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.\n\n    Tell me the tales, that to me were so dear,\n    long long ago, long long ago.\n\n[Kerro minulle sadut, jotka olivat minulle niin rakkaat kauan, kauan\nsitte. — Suom.]\n\nOli hämärä hetki kodissa.\n\nVarjot pitenivät pitenemistään kimmeltävällä lumihangella.\nPiharakennukset ja korkeat poppelit häipyivät näkyvistä. Jens renki\nlyhty kädessä kulki yksinään tallin vaiheilla.\n\nMe lapset istuimme sisällä kukin jakkarallaan. Huone oli suuri, nurkat\nkaukana. Pimeyskö siihen oli syynä, että piilotimme päämme uutimen\ntaakse?\n\nÄidin ääni kaikui niin vienona, harpun helähdyksenä soivat klaverin\nkielet:\n\n    Tell me the tales,\n    that to me were so dear,\n    long, long ago\n    long, long ago.\n\nLaulu taukosi. Ääntä ei kuulunut. William, joka istui lähinnä äitiä,\noli vaipunut uneen jakkaralleen.\n\n— Äiti, laula vielä.\n\nKynttilöistä levisi valkeille koskettimille ja huonekaluille hiukan\nvaloa, mutta muuten oli pimeä. Jens renki tassutteli hiljaa lyhtyineen\nakkunoiden ohi.\n\n— Äiti, laula vielä.\n\nNiin varovasti aukaistiin ovi. Isän huoneen ovi.\n\n    Täynnä Petterin lauluja veen oli syli,\n    pien' Helle astunut siit' oli yli.\n    Ja ankkurins' urho nosti,\n    sai tuulen myötäisen,\n    pois purjehti Tanskanmaasta,\n    pois luota neitosten.\n    Sanat sorjat\n    useasti luo riemun,\n    tutuks tuskien vie mun\n    sanat sorjat.\n\nÄänettömyys vallitsee. Varjona näkyy äiti, hentona ja suorana. Kun\nvarjo vaikenee, kuuluu suuren seinäkellon naksutus.\n\n    Sanat sorjat\n    useasti luo riemun,\n    sanat sorjat\n    tutuks tuskien vie mun,\n    sanat sorjat.\n\nUlkona nostetaan hiljaa oven säppeä. Palvelustytöt tahtovat kuunnella.\nKeskellä pöytää palaa kynttilä messinkisessä jalustassa. Sen ympärillä\nistuvat tytöt kuunnellen, kun \"rouva laulaa\".\n\nIsäntärenki hiipii sisään. Puukengät on hän varovasti asettanut\nulkopuolelle ovea ja nojautuu vesisaavin vieressä olevaan pielukseen.\n\n— Lapset.\n\n— Niin, äiti.\n\n— Laulakaa tekin.\n\nÄiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja\nlaulaa taas:\n\n    Maa on niin kaunis\n    kirkas Luojan taivas,\n    ihana sielujen toiviotie.\n\nHiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä\nhämärtyvässä huoneessa.\n\n    Maailman kautta kuljemme laulain.\n    Taivasta kohden matka vie.\n\nKeittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän\nympärillä.\n\nMiehevä Mari kuivaa kyyneleen karkealla kädellään.\n\n— Tuota laulua tahtoo rouva kuulla kuollessaan.\n\nKaikki on ääneti. Suuri seinäkello vain puhelee.\n\nSilloin kuuluu pieni poika hiljaa sanovan nurkastaan:\n\n— Äiti, laula vielä kerran se laulu, jota en ymmärrä.\n\n— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin —\nharpuntapaiset säveleet.\n\n    Tell me the tales,\n    that to me were so dear\n    long, long ago\n    long, long ago.\n     ‒ ‒ ‒ ‒\n\nLapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat\najat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet\neivät olleet katkeria.\n\nLapsuuteni päivät, jolloin äiti eli.\n\nMuistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me\nlapset ja koulun Tine.\n\nLöysimme paljon marjoja ja köynnökset olivat niin kauniit.\n\nAlas ojiin ja pitkin aitoja me juoksimme.\n\nMe lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme\ntahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.\n\n- Katsoppas tuota poikaa, katso poikaa, huusi äiti.\n\nMutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen\nhohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.\n\n— Voi kuinka rouva on kaunis, sanoi hän. Äiti seisoi aidalla, köynnös\nkierrettynä rinnan ympäri. Solakkana hohtavaa taivasta vasten.\nLapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin.\n\n\n\n\nVALKEA TALO.\n\n\nTalo oli valkea ja sisällä olivat seinät vaaleat.\n\nOvet huoneiden välissä olivat aina auki, talvellakin, kun puut uuneissa\npaloivat.\n\nMahonkihuonekalujen välissä oli marmoripöytiä ja valkeita jalustoja,\njotka oli tuotu Augustenborgin linnan huutokaupasta. Vanhojen\nmuotokuvien ympäri oli kierretty kuihtumattomia kukkia, ja muratit\nkasvoivat vaaleita seiniä pitkin, sillä niitä äiti rakasti.\n\nPuutarhasali oli hohtavan valkoinen.\n\nSitä huonetta lapset rakastivat, ja puutarhaportaita, joiden kaidepuita\npitkin oli niin hyvä luisua.\n\n— Lapset, lapset, älkää nojatko, huusi äiti, älkää nojatko kaidepuihin.\n\n— Herra Jumala, sanoi hän Tinelle, koulumestarin tyttärelle: tuo\npäättyy vielä siihen, että ne taittavat niskansa.\n\n— Mahdotonta näkyy olevan saada puusepällekin sanaa.\n\nKaidepuut olivat hontelot, eikä niitä koskaan korjattu.\n\nMutta puutarhaan vievä ovi lukittiin varhain, sen taakse pantiin\nluukut, ja viheriät uutimet ripustettiin valkeiden uudinten päälle,\njotta huone tuntuisi rauhalliselta. Sillä rouva ei pitänyt puutarhasta\neikä suuresta puistokäytävästä, kun aurinko, loistava kesäaurinko ei\nenää paistanut.\n\n— Herra tiesi, miltä vihannestarha nyt näyttää, sanoi hän äkkiä\nkoulumestarin Tinelle, istuessaan iltapäivällä kahvipöydässä.\n\nYhdeksään kuukauteen vuodessa ei hän astunut jalallaan vihannestarhaan.\n\nSe oli kaukana poppelikäytävän ja ajoportin takana.\n\nLapsetkaan eivät saaneet juosta sinne, jotteivät jalat kastuisi.\nMutta kerran syyssateiden ollessa pahimmillaan, kun koko pihamaa oli\nrapakkona, tahtoi rouva nähdä vihannestarhan.\n\nMiehevän-Marin puukengät jalassa ja hameenhelmat nostettuina kulki hän\npihan poikki.\n\nPalvelustytöt kokoontuivat kaikki portaille häntä katsomaan.\n\n— Lapsikullat, lapsikullat, huusi hän; eikä hän päässyt montakaan\naskelta liikkumaan, ennenkuin puukengät juuttuivat rapakkoon.\n\nKotiin tullessaan täytyi hänen saada lämpimiä leivoksia virkistyäkseen.\n\n— Tine kulta, sanoi hän koulumestarin tyttärelle, miksi eivät kaikki\nihmiset pysy sisällä talvella.\n\nLapset leikkivät matolla. Se oli punainen ja harmaa ja siinä oli monta\nsuurta ruutua. Ruudut olivat kuningaskuntia, joita lapset hallitsivat\nja joista he taistelivat. He riitelivät ja kyyneleet vuotivat.\nKuningaskunnat he linnoittivat huonekaluilla. Koko arkihuone oli kuin\nhävityksen partaalla oleva Babylon.\n\n— Näkyvätpä lapset jaksavan telmiä, sanoi äiti palvelustytölle (itse\nhän heitä siihen kiihoitti):\n\n— Kas vaan, Stellan mamelukit taas putoovat. Ne eivät olleet\nmilloinkaan kunnossa. Joko ne rypistyivät tai putosivat kuningaskuntien\nsodassa.\n\nIkkunoiden ulkopuolella lepäsi lumi. Vouti, renki ja karjakko\naskartelivat kukin omissa hommissaan. Hitaasti ja mietiskelevinä he\nkulkivat tallin ja navetan väliä.\n\nKun navetan ovea avattiin, kuului lehmien ammunta.\n\n— Äiti, sanoi Stella, nyt ammuu Villiamin lehmä.\n\nSattuipa joskus — herran ollessa kotoa poissa — että rouva pyysi\nkarjakkoa laskemaan lehmät valkealle pihamaalle \"hetkiseksi vain\". Ja\nsiinä ne sitten juoksentelivat kaikki neljätoista, punaiset, valkoiset\nja täplikkäät, edes takaisin valkealla lumella, lasten kirkuessa.\n\n— Portti kiinni, portti kiinni, huusi äiti. Hänen naurunsa kaikui\nylinnä portailta.\n\nMutta hitto vie täplikkään.\n\n— Näittekö kuinka se juoksi, sanoi äiti. Häntä pystyssä se juoksi niin\nkauas, että se saatiin kiinni vasta pitäjänvoudin luona.\n\nMutta \"herran\" saapuessa kotiin oli navetan ovi lukossa ja pihamaa\nentisellään.\n\nRouva oli saanut hammassärkyä seisoessaan avopäin portailla.\n\nTine oli haettava koululta.\n\nAlinomaa oli Tine haettava.\n\nTine tuli, hameenhelmat nostettuina pään yli.\n\n— Herra varjele, tuothan talvipakkasen sisään, sanoi äiti, jota aina\npaleli ja jota kylmi, kun vain ovea avattiin.\n\n— Tine, hampaitani särkee, sanoi hän. Äidin kuvastin pantiin keskelle\nsuurta pöytää.\n\nMuutamia pieniä oksia, jotka oli tuotu koulumestarin puutarhassa\nkasvavasta pensaasta, sytytettiin palamaan. Kaikki lapset, Tine ja\nsisäkkö seisoivat katselemassa.\n\nKoko makuuhuone oli täynnä katkua äidin kumartuessa suu auki savuavien\noksien yli.\n\n— Nyt Tine, nyt, nyt, huusi äiti.\n\nTinen piti kaivaa hampaita hiusneulalla.\n\n— Siinä se on, siinä, siinä, huusi äiti:\n\n— Kas matoa.\n\nTine oli tehnyt parhaansa ja pieni palanen hampaan kiillettä putosi\nkuvastimen eteen.\n\nÄiti oli varmasti vakuutettu, että se oli mato, ja jos sieltä olisi\npudonnut pari kolme matoa, olisi hänen hammassärkynsä ollut ikiajoiksi\nparannettu.\n\nMutta Tine oli ainoa, joka osasi kaivaa ne esille. Huolellisesti hän ne\nkaivoi kaikkien lastenkin hampaista.\n\n— Hyvä ystävä, sanoi äiti isälle, joka asettui epäilevälle kannalle,\nnäenhän madot omin silmin.\n\n— Mutta on savuutettava suopursuilla. Sönderborgin piirilääkäri sanoi\nkoulumestarin pensaan olevan aika myrkyllistä.\n\nTuollainen hammassäryn hoito saattoi kestää puolen iltapäivää, hämäriin\nasti.\n\nHämärässä oli pesutuvassa ihana olla. Lämmin höyry täytti huoneen ja\ntuli kattilan alla loisti kuin suuri punainen silmä. Tytöt läiskyttivät\npestyjä vaatteita kartulla niin että seinät kaikuivat.\n\nÄiti istui kolmijalalla keskellä melua.\n\nEi ollut sitä paikkaa maailmassa, missä palvelijoiden suu olisi ollut\nniin ahkerasti käynnissä kuin pesutuvassa.\n\nKaikki kylän juorut tulivat sisään pesutuvan ovesta.\n\nÄiti saattoi kuunnella tuntikaudet kolmijalallaan, kunnes äkkiä juoksi\nsisään taas.\n\nJa tällaisten hetkien jälkeen pesutuvassa sanoi hän säännöllisesti:\n\n— Herra varjele, minkälaiset käsitykset sellaisilla ihmisillä on.\n\nJa oli kuin olisi hän työntänyt jotain luotaan ihanilla käsillään.\n\n— Miten viitsitte kaikkea kuunnella, sanoi Tine.\n\n— Ne kun ovat niin huvittavan hullunkurisia, sanoi äiti ja matki\npalvelustyttöjä.\n\nHän osasi matkia joka ikistä, joka tuli taloon.\n\nMutta useimmin hän vietti hämärän hetket arkihuoneessa. Siellä\nhän lauloi. Toisinaan hän taas istui kädet helmassa korituolissa\nkorokkeella.\n\nSilloin hän puheli hiljaa hiljaisessa huoneessa.\n\nMieluimmin hän silloin kuvaili vanhuuttaan, kun hänellä olisi harmaat,\noikein harmaat hiukset.\n\nSilloin hän olisi köyhä leski, ja kaikki lapset olisivat aikaihmisiä.\n\nKauhean köyhä.\n\nIllallispöydällä ei olisi muuta kuin voita ja juustoa vanhassa\nkristallikuvussa.\n\n— Mutta voi olisi hyvää, sanoi hän.\n\nJa hän kertoili, kuinka pöytäliina olisi valkoinen ja kuinka lapset\ntulisivat työstään juomaan teetä hänen luokseen. Itse hän istuisi\npöydän ääressä harmaana, hiljaisena, vanhana ja köyhänä. Sillä köyhyys\nkuvastui hänen mieleensä uneksivana huolettomuutena.\n\nMuita \"köyhiä\" ei hän kai ollut nähnytkään kuin kylätien varrella\nasuvat mökkiläiset.\n\nKun tee oli juotu ja \"herra\" oli lähtenyt ulos, tulivat parhaat hetket.\nSilloin otettiin nuket esille. Ruokapöytä vedettiin niin pitkäksi kuin\nolisi vieraita odotettu ja äiti ylvästeli pahvikoteloittensa keskellä.\nNiihin hän oli piiloittanut nuket.\n\nNyt, nyt ne saivat tulla näkyville, sillä nyt oli isä ulkona.\n\nSadoittain niitä olikin. Muotilehdistä hän oli ne leikannut ja\nkiinnittänyt puupalikkoihin. Jokaisen taakse oli kirjoitettu nimi;\nkaikki järjestettiin pöydälle. Ja näytelmä alkoi äidin johdolla.\n\nToiset nuket pitivät vieraskutsuja, ja toiset menivät \"kylään\". Ne\nkeskustelivat, kumarsivat ja niiasivat. Äidin posket hehkuivat kaikista\nponnistuksista, hän järjesteli ja liikutteli nukkeja käsivarret\npöydällä.\n\nLapsillakin oli omat nukkensa, samoin palvelijoilla. Mutta ne evät\nkoskaan osanneet käyttäytyä äidin mielen mukaan, ja hän puhui kaikkien\npuolesta.\n\n— Neitsyt Jespersen, neitsyt Jespersen, te unohdatte neiti\nLöwenskjoldin.\n\n\"Neiti Löwenskjold\" oli jäänyt paikalleen, vaikka hänen olisi pitänyt\nliikkua. Äidin mielestä ne eivät olleet nukkeja. Hänestä ne olivat\nihmisiä. Ne puhuivat, liikkuivat ja lauloivat. Ne esittivät satoja\nnäytelmiä. Joskus oltiin kylpylaitoksessa, toisen kerran taas Parisissa.\n\nMe lapset katselimme kuin olisi koko maailma liikkunut hienona ja\nylhäisenä tuossa pöydällä.\n\nKaikki palvelijat tulivat lopulta sisään. He ihailivat näitä näytelmiä.\nHe eivät ymmärtäneet sanaakaan, mutta seisoivat siinä suorina, kädet\nesiliinojen alla. Nukkien surullisille kohtaloille he itkivät.\n\nMutta keskellä näytelmää hypähti äiti pystyyn, kaikki nuket syydettiin\nmullin mallin esiliinoihin ja koteloihin.\n\nIsä tuli kotiin.\n\n— Pöytä kokoon, pöytä kokoon.\n\nLapsille ja palvelijoille tuli kiire. Äiti ei pystynyt mihinkään\npelkästä kauhusta.\n\n— Hyvä Jumala, lapsetkin ovat vielä valveilla, sanoi hän.\n\nJa lapset pantiin makaamaan suin päin.\n\nMutta äiti istui keskellä sohvaa, jonka kummassakin päässä oli\nmahonkikaappi. Hän oli sellaisen pelon vallassa, että hänelle täytyi\ntuoda marjahilloa ja leivoksia ...\n\nJoskus täytyi palvelijoidenkin näytellä.\n\nOli ilta, äiti ja lapset olivat yksin kotona. Ulko-ovea koputettiin\nkovasti, sisäkkö meni avaamaan ja tuli huutaen takaisin.\n\nSiellä on maankiertäjä... siellä on maankiertäjä.\n\nMaankiertäjä tuli sisään ja äitikin huusi minkä jaksoi. Kamalan\nnäköinen oli kulkuri ja lapset kirkuivat. Mutta äkkiä huomaa eräs\npojista, että se onkin \"iso Mari.\"\n\n— Äiti, se on iso Mari, huutaa poika. Mutta samassa kuiskaa äiti\nMarille:\n\n— Anna Stellalle korvapuusti.\n\nJa Stella sai korvilleen Marin kämmenestä niin että pamahti.\n\nSilloin uskoivat kaikki, että se oli kulkuri.\n\nTämän perästä tarjosi äiti Marille ryypyn, eikä siinä auttanut\nvastusteleminen, sillä nyt piti Marin näyttää olevansa oikea mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkea talo, valkea talo, riemuiten tulvivat luokseni muistosi —\ntulvivat ja keskittyvät yhden ympärille.\n\nKunpa voisin vain sanoista muodostaa katoamattoman kuvan — kuvan, joka\nolisi nuoruutta ja naurua, suloa ja surua, iloa kyynel silmäkulmassa,\nraskasmielisyyttä, joka hymyilee; avuttomia käsiä, jotka auttoivat\nmuita hädässä, hentoja jäseniä, jotka lämpenivät auringonpaisteessa,\nmutta joita paleli kun aurinko laski.\n\nKuvan hänestä, joka rakasti elämää ja kuoli sen suruun.\n\nHän kuoli kuin ihana kukkanen, joka taitetaan.\n\nEi ruusu, eikä lilja.\n\nHarvinainen hienokuituinen kukka, kärsivällisen puutarhurin hoidossa\nkehittynyt; moniväriset terälehdet, jotka loistavat päivän valkeudessa,\nmutta illan tultua sulkeutuvat arkoina...\n\nRiemulaulu, jonka tuska tukahdutti... Muukalainen maan päällä, jota\nharvinaisena vieraana kuitenkin rakastettiin.\n\nValkea talo, lapsuuteni valkea talo — sellainen oli hän, sinun sielusi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta syksy loppui ja joulu läheni. Äiti ja koulumestarin Tine\nvalvoivat myöhään, ja lapset saivat viskunoita, jotta menisivät ajoissa\nlevolle.\n\nVanhat vaunut vierivät joka toinen päivä portaitten eteen, ja koko\nkäytävä oli täynnä jalkapusseja. Äiti tarvitsi aina niin monta\njalkapussia, kun hänen piti ajaa jonnekin. Eikä Sönderborgiin\npäässytkään yhtä helposti kuin Augustenborgiin, jonne pääsi oikotietä\nmyöten. Sönderborgiin oli kaksi penikulmaa, oikea matka.\n\nMutta kotiin tullessaan äiti nauroi ja lörpötteli ja piilotti\ntavaroita. Lapset teljettiin makuuhuoneeseen, etteivät saisi mitään\nnähdä. He kuulivat vain rengin kulkevan edestakaisin, raahaten arkkuja.\nNe tulivat Kööpenhaminasta. \"Se\" oli siis saapunut.\n\nSuurella jännityksellä odotettiin aina, saapuisiko \"Se\" — kaikki\nisoisän lahjat. Elleivät ne tulleet, olivat joulupöydät tyhjinä. Eräänä\nvuonna oli paljon jäätä ja lunta, silloin eivät arkut tulleetkaan. Äiti\nlähetti sanan Sönderborgiin, äiti ajoi sinne itse, äiti antoi isän\nsähköttää — sähkölennätinlaitos oli silloin ensi vuotta käytännössä —\nmutta arkkuja ei saapunut.\n\nÄiti itki ja oli neuvoton. Satoja kertoja hän tarkasteli tyhjän\nrahakukkaronsa sisällystä. Siinä oli reikiä, joiden kautta rahat\nvierivät taskuun. Viimein hän pani kuusenoksia joulupöydille, ja\nsilloin ne eivät enää näyttäneet tyhjiltä.\n\nMutta nyt olivat arkut saapuneet, ja makuuhuoneesta saattoi kuulla,\nkuinka Tine hakkasi ne auki.\n\nÄiti ei voinut pysyä paikoillaan hetkeäkään.\n\n— Tine, Tine, katsos tuossa.\n\nTine katsoi.\n\n— Katso, Tine, nyt irtaantui lauta. Lapset hyppäsivät vuoteista, mutta\navaimenreiässä oli paperia.\n\nArkihuoneessa oli äiti polvillaan arkun ääressä — kertoivat palvelijat.\nLattiamatto oli tulvillaan kääröjä, olkia ja muita tavaroita.\n\nÄiti huusi:\n\n— Ei, ei, tuo on Ninalle ...\n\n— Kas tuota, sen saa Villiam.\n\nJa yhä hän vain haki olkien ja paperien seasta. Joka ikinen paikka oli\nmullin mallin.\n\n— Herra varjelkoon, minkälaisen sekamelskan rouva aina saa aikaan,\nsanoivat palvelustytöt.\n\nHekin kulkivat paikasta toiseen jännityksessä ja uteliaina. Vasta\nyömyöhään hekin saivat työnsä valmiiksi. Makkaroita piti täyttää,\ntaikinoita sotkea ja kaikki talon vaatteet oli pestävä jouluksi.\n\nÄiti istui keskellä makkaroidentekoa pesutuvassa hameen helmat\nylösnostettuina ja johti laulua.\n\nPalvelustytöt taisivat muutamia lauluja, mutta äiti hyräili vain\nsävelet:\n\n— Sillä katsoppas, tyttökulta, sanat ovat sittenkin liian rumat, sanoi\nhän Tinelle.\n\nAlsilaiset makkaralaulut olivat maan pahimpia renkutuksia.\n\n- Mutta, sanoi äiti, joulun aikana luulen, ettei Maren itsekään tiedä\nmitä laulaa.\n\nSillä arkioloissa ei pesu-Maren koskaan laulanut muuta kuin Schleswigin\nsodasta ja kuningas Fredrik seitsemännestä...\n\nNämä laulut olivat niin surullisia, että hän itki laulaessaan.\n\nViimeisenä päivänä leivottiin. Koko talo oli täynnä omenoiden ja\nleivosten tuoksua, ja siniseen vierashuoneeseen johtavaa ovea avattiin\nyhtä mittaa. Sillä siellä säilytettiin omenat ja ryydit ja viskunat ja\nkaikki mikä vain hyvälle maistui. Mutta Tine juoksi portaissa niin että\nhameenhelmat heiluivat:\n\n— Hei, lapsukaiset, nyt kypsennetään leivät, huusi hän.\n\nLapset leipoivat ukkoja ja akkoja ruskeasta taikinasta, joka lopuksi\ntuli aivan mustaksi.\n\nÄidillä oli valkoinen esiliina edessä, ja isä kulki edestakaisin\nhuoneissa peläten, että hänen kätensä jotenkin pilaantuisivat.\n\nÄiti tahtoi aina viimeistellä kaikki, hän voiteli leivokset\nmunanvalkuaisella ja pisti silmät ruskeihin ukkoihin. — Nyt on minun\nvuoroni, nyt, nyt, sanoi hän.\n\nValkoinen esiliina heilui kiireessä, ja kaikki lapset juoksivat hänen\nkintereillään.\n\nMinkälainen höyry täyttikään huoneen; ja ryytien tuoksu ja\npaistinpannujen kolina ja uuninovien loksahdus; sillä uuninovia\navattiin ja uuninovia sulettiin ja leivoslevyjä työnnettiin sisään ja\nleivoslevyjä vedettiin ulos taas. Mutta koulumestarin Tine vispilöi\nvalkoista taikinaa, savivati polvien välissä, sillä tällaisiin\nleivoksiin tarvittiin voimaa, ja munia oli vispilöitävä tuntimääriä.\n\n— Anna se minulle, sanoi äiti.\n\nJa hän sai käsiinsä savivadin ja sekoitti taikinaa suurella lusikalla.\n\n— Huh, siitäpä tuleekin kuuma, sanoi hän ja laski lusikan kädestään.\n\nJa hän rupesi laulamaan, istuessaan hakkuupölkyllä keskellä höyryä\nposket hohtavina, mieli iloisena.\n\n    Lisbet! Lisbet!\n    Miten sievät on muotosi nuo.\n    Ah mulle lempeä silmäys suo,\n    Lisbet! Lisbet!\n    Miten sievät on muotosi nuo!\n\nHe lauloivat kaikki yhdessä, keskellä höyryä ja käryä, palvelustytöt,\nlapset ja Tine, mutta äiti oli jo ennättänyt arkihuoneeseen:\n\n— Tine, Tine, huusi hän. Heitä jo tuo homma.\n\nHän oli vaipunut keinutuoliin, väsyneenä kaikesta tyhjästä touhustaan.\n\nKaikki ovet olivat selkoselällään, leivän käry tunkeusi sisään,\nvispilät olivat käynnissä ja uuninovet loksahtelivat.\n\n— Tine kulta, tuo minulle kirjeeni, sanoi äiti.\n\nKirjeet tuotiin kirjoituspöydän laatikosta, kaikki äidin\nnuoruudenkirjeet, jotka hän oli saanut äidiltään, ystävättäriltään\nja isältään. Kellastuneet, sirosti taitetut kirjeet, niiltä ajoilta,\njolloin ei vielä kirjekuoria tunnettu, olivat nauhoilla sidotut\npinkkoihin. Niiden välissä oli kuihtuneita orvokkeja.\n\nÄiti rakasti niitä.\n\nEi hän niitä lukenut. Mutta jäi istumaan kirjeet helmassaan.\n\nJa hän kertoi.\n\n— Isästään, vanhasta postimestarista korkeine kaulahuiveineen. — Hän\noli oikea virkamies, yksi niitä, jotka pitivät välttämättömänä näyttää\nkiukkuisilta ollessaan virantoimituksessa. Talonpojat kutsuivat häntä\n\"isäksi\", mutta vapisivat, kun tulivat häntä \"vaivaamaan\".\n\nJa hänen äitinsä, joka luuvalon takia oli kytketty pyörätuoliinsa,\nniin hieno ja hento, kuin ei hänellä ruumista olisikaan. Kasvot olivat\nkalpeat, kerrassaan värittömät, ja suu ei puhunut, sillä se oli väsynyt\npuhumiseen ja nyt se säilytti salaisuutensa.\n\n— Niin, hän oli vaiti, sanoi äiti ja katseli eteensä, kirjeet helmassa.\n\nAika oli tuleva, jolloin hänen omat kauniit himmeäkiiltoiset silmänsä\ntuijottaisivat suureen tuskaan, mutta suu olisi vaiti.\n\nHän kertoi ystävättäristään, valkean talon nuorista tytöistä.\n\nMeidän huoneemme olivat korkealla tornissa, sanoi hän, ja kun aukasimme\nikkunamme, näimme siintävän meren...\n\nÄidin kädet vajosivat helmaan:\n\n— Niin, Jumala yksin tietää syyn, sanoi hän, mutta onnettomasti on\nheidän käynyt, kaikkien.\n\nHuonoihin naimisiin he olivat joutuneet, vaikeihin olosuhteisiin, ja\nhajonneet ympäri maailman.\n\nAinoa, mikä oli heille jäänyt, oli raha ja ylhäisyys.\n\n- Heillä oli liian kuuma veri, sanoi äiti huoaten.\n\nJoskus tuli kirjeitä maista ja kaupungeista, joissa heidän miehensä,\nkreivit ja paroonit, asuivat maanpakolaisina tai pelaajina.\n\nEräs heistä asui Pohjois-Italiassa.\n\nÄiti itki aina saadessaan häneltä kirjeitä:\n\n— Oi, sanoi hän, miksi hänen piti joutua sille ukko-rähjälle.\n\n— Toiset sanovat, että mies on lordi, toiset taas että hän on ollut\nsuutari.\n\nMutta joka vuosi kirjoitti sama ystävätär Kööpenhaminastakin.\n\nHän oli tullut kotiin — — poikaansa katsomaan.\n\n— Poika on ainoa olento maailmassa, jota hän rakastaa, sanoi äiti\nTinelle.\n\nTämä oli kai syntynyt säännöttömissä olosuhteissa, sitten oli äidin\ntäytynyt matkustaa pois ja oli joutunut naimisiin Pohjois-Italiassa\nlordin tai suutarin kanssa.\n\n— Mutta rikas hän kyllä on, sanoi äiti.\n\nOli kuin elämisen tuska olisi lähestynyt häntä, milloin tästä\nystävättärestä tuli puhe.\n\n— Niin, Herra tietää, mistä se johtuu, sanoi hän taas:\n\n— Mutta onnettomasti on heidän kaikkien käynyt.\n\nYstävättären isä tuli silloin tällöin, aina odottamatta, eikä hän\nkoskaan viipynyt kauan.\n\nKookas, laiha mies, ryhti kuin sillä, joka selkää taivuttamatta on\ntottunut liikkumaan hovissa.\n\nPalvelijat saattoivat odottamatta ilmoittaa:\n\n— Siellä on hovijahtimestari.\n\nVieras tuli sisään ja kumarsi niin ihmeellisen syvään ja niin\nihmeellisen liikutettuna äidille, joka tuli häntä vastaanottamaan. Hän\nistuutui aina pitkän matkan päähän ja ääni kaikui kuin olisi se tullut\njostain kaukaa, surun sortamana.\n\nJa hän lähti yhtä äkkiarvaamatta kuin oli saapunutkin.\n\nMutta äiti itki hänen lähdettyään ja lapset olivat pelon vallassa, kuin\nolisi siellä käynyt aave.\n\n— Teki vain mieli nähdä teitä, sanoi hän mennessään, kumarsi taas ja\nsuuteli äidin kättä.\n\nVieras oli tullut saadakseen mainita heitä, jotka olivat kaukana ...\n\n... Mutta äiti jäi istumaan keskelle joulukäryä, nuoruuden kirjeet\nhelmassa. Koulumestarin Tine istui jakkaralla hänen vieressään.\n\nÄiti kertoi kihlausajastaan.\n\nHän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään\ntuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.\n\nKaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen\nkerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.\n\nSiellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista,\nanoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu\njoka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin\ntaidekokoelmassa.\n\nÄiti liikkui siellä arkana.\n\nMutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse\noli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille,\njotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään;\nkasvot käsissään hän itki itkemistään.\n\nPalvelija huomasi hänet siellä.\n\n— Ei, ei, en voi tulla sisään, sanoi äiti.\n\n— Päästäkää minut kotiin — päästäkää minut kotiin.\n\nJa hän itki kuin olisi henki ollut menossa.\n\n— Herra Jumala, kuinka minä ulvoin, sanoi äiti Tinelle.\n\nKirjeet helmassa hän jatkoi kertomustaan nuoruudestaan ja menneistä\npäivistä.\n\n— Mutta hauska oli luistella, sanoi hän äkkiä.\n\nSitten hän juoksi ulos leivoksia katsomaan. Nyt ne varmaan olivat\nvalmiit. Tai piti hänen äkkiä panna laakerinlehtiä sianlihalle.\n\n— Sillä kaikkea täytyy, sanoi hän ja alkoi juosta paikasta toiseen.\nSillä välin piti Tine huolen joka asiasta — —\n\n    Ajat lapsuuden —\n    paennut olen luoksenne jälleen\n    kenties siten tuskani lieventyis.\n    Lue kenkään ei kyyneliä,\n    jotk' kernaasti vuodattaisi\n    mun silmäni kuivat.\n    Te lapsuudenpäivät,\n    ah, lapsuudenmuistot,\n    sydäntuskaani lieventäkää.\n\n    Ah, äiti,\n    mi kärsit itse\n    kuin kukka hento,\n    mi äkkiä taittuu,\n    ah, äiti,\n    mi itse lemmit,\n    jää luokseni nyt,\n    suru sydäntäni kun jäytää.\n\n    Etähälle käy ihmisen tie,\n    kovat askeleens' olkoot —\n    Ah, lapsuudenmuistot,\n    kera riemunne tulkaa\n    ja lieventäkää\n    — edes tuokioksi —\n    sydänsuruni kaikki.\n    Ah, lapsuudenmuistot,\n    anon hartaasti teiltä:\n    sydäntuskani lieventäkää.\n\nMutta äidin suurin päivä oli jouluaaton edellinen päivä.\n\nSillä se oli köyhien päivä.\n\nAamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän\nnousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja\nsokeria paperitötteröihin.\n\nVaaka oli pöydällä ja Tine punnitsi.\n\nVääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka\npussiin.\n\nMutta äiti lisäsi annoksia, eivätkä ne koskaan tulleet kyllin suuriksi:\n\n— Herra Jumala, sanoi hän, onhan joulu vain kerran vuodessa.\n\nKun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä\nkahvipapua.\n\n— Sillä me panimme omiamme, sanoi äiti, kun muuten ei riittänyt.\n\nIltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he\ntulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat\nsisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa,\nantoivat veltosti kättä ja sanoivat:\n\n— Kiitos.\n\nMutta äiti oli toimessaan ja uteli mitä miltäkin puuttui.\n\nLastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen\nlähdettyä.\n\n— Tine kulta, sanoi äiti: kai me jostain itsekin saamme mitä puuttuu.\n\nHän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan\nhajuvettä huoneisiin.\n\n— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän\nsuovan haju.\n\nIsä käski palvelustytön pyyhkiä kaikki lukot.\n\nVanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt\nlahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt\nvastausta vaille:\n\n— Fritz kulta, sinä et ainakaan saisi mitään sanoa.\n\nEikä hän saanutkaan. Sillä omaisuutensa jakamisesta oli isä kuuluisa:\nkaikki seudun kulkurit leikkasivat haavan ikeniinsä, ennenkuin menivät\napua pyytämään, jotta voisivat sylkeä verta ja kertoa isälle, että\nheissä oli rintatauti.\n\n— Fritz kulta, sanoi äiti, muistan mainiosti sinun antaneen Jens\nrengille silkkiset alushousut.\n\nÄidillä ei ollut sitä vaatepartta, jota ei myöhemmin nähty jonkun\nmökkiläiseukon yllä.\n\n... Seuraavana päivänä katettiin joulupöydät. Vaivaloista se oli,\nja äidiltä meni siihen paljon aikaa, sillä jokaisen piti saada yhtä\npaljon. Koko päivän kulki äiti mitaten pöytiä silmillään; jos jollakin\npöydällä oli liian vähän, varasti hän siihen lisää toiselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuusen kynttilät sytytettiin. Tine seisoi tikapuilla sytyttämässä.\nHopeata, hopeata oli kaikki ja valkeita kynttilöitä. Äiti käveli kuusen\nympärillä.\n\n— Tuossa on vielä yksi, sanoi hän ja osoitti sytyttämätöntä kynttilää.\n\nHänen mielestään ei kuusessa milloinkaan ollut kylliksi kynttilöitä, ja\nhän asetteli niitä liiankin tiheästi oksille.\n\n— Mutta kohta syttyy koko puu, sanoi Tine tikapuiltaan.\n\n— Ei, ei, tuossa on vielä yksi.\n\nKerran he olivatkin sytyttäneet puun palamaan.\n\nYht’äkkiä se leimahti ilmi liekkiin. Kaikki hopea syttyi palamaan ja\nkärventyi. Äiti katseli sitä, kasvot liekkien punertamina.\n\n— Ihanaa, ihanaa, sanoi hän.\n\nSamassa syttyivät oksat.\n\n— Tästä tulee tulipalo, huusi äiti.\n\n— Niin tuleekin, sanoi Tine, juoksi eteiseen ja toi sieltä kaksi\nvillavaippaa, jotka hän heitti palavan puun yli.\n\nMutta äiti asetti useampia kynttilänjalkoja pöydille, ja lapset saivat\ntanssia mustuneen puun ympärillä.\n\n— Stella, sanoi isä, miten voitkin olla niin varomaton.\n\nÄidin silmiin tuli äkkiä loiste.\n\n— Fritz, sanoi hän, ja nosti päätään kuin olisi hän vielä nähnyt\nihanan, leimuavan puun:\n\n— Fritz, se oli niin kaunista...\n\n... — Tuossa on vielä yksi.\n\nMuita ei enää ollutkaan. Kaikki kynttilät olivat sytytetyt kimmeltävän\nhopean keskellä. Äiti seisoi äänettömänä säteilevän kuusen vieressä.\n\n— Tämä on kolmastoista joulu, jolloin sytytämme kynttilät täällä, sanoi\nhän, ja ääni kaikui äkkiä väsähtäneenä.\n\n— Mutta pöydät, Tine, sanoi hän ja äänensävy muuttui, hänen luodessaan\nnopean katseen valkoisten pöytäliinojen yli:\n\nHän seisoi miettiväisenä isäntärengin pöydän ääressä. Isäntärenki ei\nole saanut kylliksi lahjoja.\n\n— Mutta Tine, mitä voisimmekaan keksiä isäntärengille?\n\nÄkkiä käänsi hän päänsä:\n\n— Tine, sanoi hän juosten Fritzin huoneeseen. Me varastamme kymmenen\nsikaria.\n\nTine hiipi isän huoneeseen.\n\n— Pääsemmekö sisään? huusivat lapset arkihuoneesta.\n\n— Paikalla, sanoi Tine ja sulki oven takanaan. Hän oli pelastanut\nsikarit.\n\n— Jumalan kiitos, sanoi äiti huoaten, kuin olisi vapautunut raskaasta\ntaakasta.\n\n— Sidomme punaisen nauhan niiden ympäri, sanoi hän.\n\n— Minulla ei ole mitään nauhaa, sanoi Tine. Äiti tarkasteli kaikkia\npöytiä:\n\n— Otamme silkkinauhan neiti Jespersenin pitsikauluksesta.\n\nPitsikauluksen oli äiti saanut lahjaksi neiti Jesperseniltä. Siinä oli\nlukemattomia pieniä punaisia silkkinauhasolmuja.\n\n— Niin, sanoi äiti, Tinen ratkoessa irti silkkinauhaa:\n\n— Neiti Jespersenin pitsikauluksessa onkin liian monta ruusuketta.\n\nRuusunpunainen nauhanpätkä solmittiin sikarien ympäri.\n\n— Nyt avaamme oven, sanoi äiti.\n\nHän avasi itse oven ja lapset ryntäsivät sisään.\n\n— Hauskaa joulua, sanoi äiti. Hän seisoi keskellä kynnystä.\n\n— Missä on minun pöytäni?\n\n— Missä on minun pöytäni?\n\n— Missä on minun? huusivat lapset kuorossa.\n\n— Tuossa, tuossa, sanoi äiti. Hänen kasvonsa loistivat.\n\nLapset seisoivat ryhmässä hänen ympärillään kädet kohollaan.\n\n— Äiti, äiti, huusivat he, nyt se, mikä on puussa — nyt se mikä on\npuussa.\n\n— Niin.\n\nViimeiset lahjat olivat joulukuusen juurella käärittyinä moneen\npaperiin.\n\nÄiti ryömi pitkin lattiaa hakiessaan ne puun alta ja kokosi kääröt\nhelmaansa.\n\nNyt oli hän saanut ne kaikki ja hän nousi pystyyn lasten ympäröimänä.\n\n— Nyt, nyt, huusivat lapset.\n\n— No, nyt.\n\nJa hän heitti ne mullin mallin lasten ojennettujen käsien yli:\n\n— Sinulle, ja\n\n— Sinulle ja\n\n— Sinulle, huusi hän, lasten riemutessa.\n\nIsä oli tullut avatusta ovesta.\n\nNojaten ääneti oven pielukseen katseli hän äitiä ja lapsiaan.\n\nJa äkkiä, silmissä hellyyden — tai ehkä vain ihailun — hetkinen\nvälähdys, meni hän äitiä kohti:\n\n— Lahjojen antaja, kuiskasi hän.\n\nÄiti loi katseensa maahan. Näytti melkein siltä kuin olisi hän sulkenut\nsilmänsä hetkeksi.\n\n— _Sinähän_ lahjoittaja olet, Fritz, sanoi hän.\n\nIsä vetäytyi pois.\n\n— Mutta Tine, nyt väki sisään, sanoi äiti.\n\nHe olivat jo kokoontuneet eteiseen. Palvelustytöt olivat sukkasillaan,\nmiehillä oli saappaat jalassa.\n\n— No nyt, lapsikullat, sanoi äiti ja avasi oven:\n\n— Nyt on jouluaatto.\n\nHe tulivat sisään kaikki yksitellen, aivan verkalleen, hypäten\nkynnyksen yli kuin olisi se ollut vallitus. Kasvot vakavina kuin\nalttarille astuttaissa.\n\nTaaimpana tuli Jens renki.\n\nHänellä oli juovikkaat liivit. Housut riippuivat pahanpäiväisesti.\n\nHe saivat lahjansa ja kiittivät — mitä he sanoivat ei koskaan kuulunut\n— ja vilkaisten salakähmää toistensa lahjoihin veivät he omansa talteen\nhuoneen nurkkiin.\n\n— No, Jens, sanoi äiti, nyt tanssitaan. Hän muodosti piirin.\n\nEtumaisena kulki hän itse Jens-rengin kanssa, lapset ojensivat kätensä\npalvelustytöille ja miehille.\n\n— Piiri ehjäksi, huusi hän Tinelle ja alkoi mennä eteenpäin.\n\nHitaasti pyöri piiri kuusen ympäri, äidin virittäessä jouluvirttä\nhiukan vapisevalla äänellä:\n\n    Maa on niin kaunis,\n    kirkas Luojan taivas,\n    ihana sielujen toiviotie.\n    Maailman kautta\n    kuljemme laulain,\n    taivasta kohden matka vie.\n\nVähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti\nkulkiessaan kuusen ympäri.\n\nKaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä\nkohti.\n\nPuolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana\nkuin olisi se tullut jostakin kaukaa.\n\nÄiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen,\ntuijottaen kuusen kynttilöihin.\n\n    Maailman kautta\n    kuljemme laulain,\n    taivasta kohden matka vie.\n\nLaulu lakkasi.\n\n— Äiti, laula yksin, sanoi vanhin poika.\n\n— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta\ntietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.\n\n— Mielelläni, sanoi äiti.\n\nJa irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän\npuoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin:\n\n    Tänäpäivänä riemu käy vieraaksi maan\n    kera pienoisen valtiaan taivaan,\n    polo varpunen, käy alas katolta vaan\n    ilon jouluhun, et vilun vaivaan!\n\n    Kera äityen, lapsonen karkeloi,\n    ilon päivä nyt meille hohtaa.\n    Vapausajan päivä tää meille soi,\n    tie löytyi, mi taivohon johtaa.\n\nOli aivan äänetöntä hetkisen ja kaikki olivat pysähtyneet.\n\n— Nyt leikitään, sanoi äiti.\n\nJa hän pani Jens-rengin laskemaan laukkaa, niin että kaikkien oli\npakko seurata, äidin laulaessa ja lasten siihen yhtyessä \"puusta, jota\nkatsellaan, ja sitten namusia maistellaan\".\n\n— Herra varjele, sanoi äiti, tuo poikahan laulaa aivan väärin.\n\nVanhin poika hoilotti täyttä kurkkua. Pienin kaatui piirissä.\n\n— Ylös taas, sanoi Tine. Mutta pienin itki itkemistään.\n\n— Tanssikaa te muut, sanoi äiti ja istuutui syrjemmälle pienin\nsylissään.\n\nKynttilät alkoivat palaa loppuun, ja tanssi taukosi.\n\nVäki lähti pois, ja Tine alkoi viedä pienimpiä nukkumaan.\n\nÄiti istui paikallaan.\n\nLattialla, nojaten päänsä äidin polvia vastaan, istui vanhin poika\nkynttilöiden sammuessa vähitellen joulukuusesta ja hopealankojen\nloiston himmetessä.\n\n- Äiti, sanoi hän, nyt joulukuusi kuolee.\n\n- Niin, poikaseni, sanoi äiti, ja kaunis käsi vajosi helmaan pojan pään\npäältä:\n\n— Nyt se kuolee.\n\nTine tuli takaisin.\n\nVielä paloi viimeinen kynttilä.\n\n— Nyt poika nukkumaan, sanoi äiti.\n\n— Nuku hyvin, sanoi hän ja suuteli poikaa otsalle.\n\n— Hyvää yötä, äiti.\n\nÄiti istui yksin.\n\nViimeinen kynttilä leimahti hetkiseksi ja sammui. Kuusi oli pimeä.\n\nSisähuoneista kaikuivat isän askeleet.\n\n— Oletteko täällä, rouva, sanoi Tine palatessaan.\n\n— Istun täällä.\n\nHetken he istuivat vaiti. Sitten sanoi äiti:\n\n— Tine, ota luukku ovelta.\n\nTine totteli.\n\n— Ja avaa ovi, sanoi äiti.\n\nHän oli noussut ja käärinyt huivin hartioilleen.\n\nHiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi\nhäntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti\nseisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.\n\n— Rouva, sanoi Tine, missä on Betlehemin tähti?\n\nÄiti ei vastannut. Ehkei hän kuullutkaan kysymystä.\n\n— Näetkö Venuksen, Tine? sanoi hän.\n\nJa taas he seisoivat vaieten.\n\nEi kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät\nnukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla\nkirjojen sisällyksen.\n\nÄiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä.\nHän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä,\nmitä hän ajatteli.\n\nOehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja\nsen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein\nulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti\nkatseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta\nsuuremmilta.\n\n— Äiti, lue vielä, sanoi vanhin poika.\n\n— Eikö lapsia panna milloinkaan nukkumaan, sanoi isä oveaan avaten.\n\n- Kyllä, Fritz, heti paikalla, vastasi äiti lukien edelleen.\n\nHänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli\nkyyneleitä.\n\nMieluimmin hän luki Thoran jäähyväisiä Hakonin ruumiille.\n\nTine istui ja nyyhkytti kuin hylje.\n\n— Pannaanko lapset nukkumaan?\n\n— Paikalla, Fritz, paikalla.\n\nJa äiti jatkoi lukemistaan.\n\nUsein luettiin Christian Wintheriä. Tavallisesti \"Hirven pakoa\". Runon\npoljento kutoutui niin hellästi hänen ääneensä.\n\n— Kukaan ei lue niinkuin rouva, sanoi sisäkkö. Hän kuunteli kirjakaapin\nnurkasta.\n\nViimein tuli isä kärsimättömäksi, ja lasten _täytyi_ mennä nukkumaan.\n\nSilloin ne itkivät ja saivat viskunoita, jotta kiltisti seuraisivat\nhoitajaansa.\n\nMutta äiti saattoi Tineä puistokäytävää pitkin paljain päin.\n\nTähtikirkkaina öinä hän kulki siellä kauan. Hän piti niin paljon\ntähdistä. Pitkät ajat saattoi hän seisoa laskien, kuinka monta näkyisi\nyhdessä kohdassa.\n\nTine seisoi vieressä.\n\nHän kyseli tähtien nimiä.\n\nMutta äiti oli nimittänyt ne ystäviensä mukaan.\n\n— Siinä oli hänen äitinsä tähti...\n\n— Näettekö sen?\n\n— Ja tuossa on Alicen tähti — näettekö sen. Sillä se on niin surullinen.\n\nTaivaalla oli monta surullista tähteä, ja niitä hän eniten rakasti.\n\n— Stella, huusi isä talon päätyikkunasta:\n\n— Stella, sinä vilustut.\n\n— Katselen vain tähtiä, sanoi äiti. Hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan\nvalkeat kasvot ylöspäin kääntyneinä:\n\n— Tuossa on Fritzin tähti, sanoi hän melkein kuiskaten.\n\nJa hän meni hiljaa sisään.\n\nMutta tähtien katseleminen oli hänelle melkein intohimo.\n\n— Silloinhan olen kaikkien ystävieni parissa, sanoi hän.\n\nHän saattoi Tineä kirkkomaalle, muttei kauemmaksi. Sillä hän pelkäsi\nkummituksia. Niihin hän uskoi täydellä todella, ja varmaa oli, että\nkotona sinisessä huoneessa kummitteli.\n\nHän vahvisti puheensa nyökäyttämällä päätään.\n\n— Sen tietää Fritzkin, sanoi hän.\n\nMutta sinisen huoneen kummitus oli valkoinen nainen, ja jos hän\nnäyttäytyi, oli jonkun kuolema lähellä.\n\nÄiti oli nähnyt hänet vain _kerran_, ja silloin kuoli vanha\npostimestari.\n\nMuuten hän tiesi monta kummitusjuttua ja kertoi ne hämärissä lasten\nväristessä kauhusta.\n\nMieluimmin hän kertoi Aaholmin kummitusjutun, sillä sen hän tiesi\ntodeksi, koska se oli tapahtunut eräälle hänen tädeistään.\n\nAaholmissa on aina kummitellut, mutta tämä kertomus on tosi, sanoi\näiti, sillä Olivian istuessa kampaamassa tukkaansa ennen tanssiaisiin\nlähtöä, näki hän äkkiä naisen tulevan ulos seinästä — ilmielävänä —\nkuvastimessa näkyi kaikki... Puettuna harmaaseen silkkipukuun, suuri\nruusukimppu kädessä, pysähtyi hän Olivian tuolin taakse.\n\n— Mutta Olivia hypähti pystyyn, syöksyi ulos käytävään ja huusi\nhuutamistaan.\n\nMutta hyvä oli, ettei nainen saanut kiinni hänen kädestään. Sillä\nsellaista oli tapahtunut eräälle seuranaiselle ... Tämä juoksi\nkäytävään, ylös portaita, kreivittären luo ja huusi: seinästä tuli\nnainen, suoraan minun luokseni, otti minua kädestä — ja pyöritti...\n\n— Ja samassa hetkessä tuli seuranainen hulluksi.\n\nSiihen ei kukaan enää mitään mahtanut, hän oli hullu.\n\nNäin kertoi äiti.\n\nMutta hän kertoi vielä, että viimein oli Aaholmin kreivi kaivattanut\nmuuria, ja salaisesta komerosta oli löytynyt luuranko.\n\n— Hänet oli tietysti murhattu, sanoi äiti.\n\nKummitusjuttujen saattoi lopulta olla miten oli. Mutta enteet, niitä ei\nvoinut epäillä. Ja koirat ja pöllöt tiesivät enemmän kuin ihmiset.\n\n— Kirkontornin pöllötkin huusivat vain, kun joku seurakuntalaisista oli\nkuoleva.\n\n— Sen tietää koulumestarin väki, sanoi äiti ja nyökäytti päätään.\n\nTalvi-iltapäivinä kulki äiti lasten kanssa kylässä. Kaikki lapset\nlörpöttelivät äidin ympärillä, heidän kulkiessaan puistokäytävää\npitkin, niinkuin linnun poikaparvi.\n\nPuistokäytävän toisessa päässä asui pitäjänvouti.\n\nHieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää,\nviheriäksi maalatun veräjän takana.\n\nJoskus he poikkesivat pitäjänvoudin luo.\n\nPitäjänvoudin \"eukko\" katosi heti keittiöön.\n\nHän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta\nei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä\nminuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat.\nSiellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet\nolivat suuria kuin kartat.\n\nPitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran\nehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän\npaitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin\nettä koko ruumis hytkyi.\n\nÄiti istuutui epätoivoisena sianlihaa syömään.\n\nMutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä,\njotta rasva painuisi.\n\nVuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona\nsamanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko\nalkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.\n\nMutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö\narkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja\nja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin\nkirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas\ntyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.\n\nKaikkien noiden vaatekertojen sisästä tuli itku hiljaa ja taukoamatta.\n\nVaatekäärö oli pitäjänvoudin vaimo. Hänen poikansa oli kuollut\ntapaturmalaukauksesta.\n\nÄiti polvistui hänen viereensä ja koetti päästä häntä lähemmäksi —\nvaippojen läpi, voidakseen häntä lohduttaa.\n\nMutta vaatekäärö itki vain itkemistään ja sanoi:\n\n— Tahtoisin pastorin puheille.\n\n— Niin, niin, rouva Hansen, niin, niin, rouva Hansen...\n\n— Tahtoisin pastorin puheille.\n\nJa vaatekäärö kulki lattian poikki pastorin puheille, valittaen niin\nhiljaa ja raskaasti kuin se, joka ei enää elä.\n\n— Sitä itkua, sanoi äiti, sitä itkua, — kunpa vain olisi saanut kaikki\nvaipat hänen yltään.\n\nNiinkuin se olisi saattanut häntä surua lähemmäksi.\n\n... Äiti ja vanhin poika lähtivät katsomaan pitäjänvoudin poikaa.\n\nOli kuin koko talo olisi ollut äänetön. Koira ei haukkunut, ja\nsiipikarja oli teljetty navettaan.\n\nPitäjänvouti tuli äitiä ja poikaa vastaan ovessa.\n\nHän oli mustassa takissa ja huokasi, eikä puhunut mitään äidin ja pojan\nhiljaa kulkiessa huoneiden läpi. Kaikki ovet olivat auki.\n\nIsossa huoneessa oli arkku.\n\nKellertävä valo heijastui valkeiden lakanoiden läpi ikkunasta.\n\nPitäjänvouti otti liinan vainajan kasvoilta.\n\nSiinä makasi poika äänettömänä.\n\nKotona renkituvassa sanottiin Anders Nielsin saattaneen monen tytön\nonnettomuuteen:\n\n— Sillä hänellä oli sellainen naismainen suu, sanoi karjakko:\n\n— Jota tyttölapset eivät voineet vastustaa.\n\n— Ja sääret, joista eivät saaneet silmiään irti.\n\nMutta nyt hän lepäsi äänettömänä.\n\nKasvot olivat kuin ilmeettömät, niissä ei ollut muuta kuin kylmyyttä.\n\nPitäjänvouti mutisi raamatunlauseita, jotka muisti rippikouluajaltaan.\n\nÄiti katseli kauan kuolleen kasvoja. Sitten hän itse peitti ne. Liina\nkohosi suoran, korkean nenän päällä.\n\nPitäjänvoudin vaimo ei ollut sisällä. Sukkasillaan hän liikuskeli\nkeittiössä.\n\nÄidin ja pojan tullessa etummaiseen huoneeseen oli pöytä katettu. Se\noli täynnä ruokia.\n\nVaimo kulki tarjoilemassa. Ovet olivat auki äänettömään\nruumishuoneeseen.\n\nPitäjänvouti söi hartaasti. Palan palalta. Hän tarvitsi paljon ruokaa\nnäinä murheen aikoina. Ei puhuttu sanaakaan.\n\nPoika sai mustaa viinimarjarommia ja tyhjensi lasinsa — äidin\nhuomaamatta — niin että päätä alkoi huimata.\n\nHe istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven\nsuuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.\n\nMutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän\nvaimon koko ruumiin vapisevan.\n\nHän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja\nsuustaan ...\n\n— Oli niin monenmoista, sanoi hän... mutta hän olisi tahtonut pyytää,\nettä rouva laulaisi vähän... Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin\nääressä.\n\nÄiti ei vastannut mitään.\n\nHän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät\nsisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään\nkellertävään valoon.\n\nUkko toi suuren virsikirjan.\n\nMutta äiti lauloi, katsomatta kuollutta poikaa:\n\n    Kun kuolemaani aattelen,\n    mi koittava on kerran,\n    ma linnun lailla iloitsen,\n    kun paistaa päivä Herran.\n    Ah päivä tuo,\n    mi levon suo\n    jäljestä taiston hurjan.\n    Ma riemuiten\n    luo Jeesuksen\n    käyn mailta elon kurjan.\n\nVanhemmat eivät liikahtaneet. Äiti yksin lauloi.\n\nPoika katseli häntä. Äidin kasvot olivat aivan valkeat.\n\nIhmeellisenä kaikui yksinäinen ääni vieraan vainajan vieressä.\n\n    Nyt iloita sa sielus suo,\n    mi ennen vihas, suuttui!\n    Näät kuolo, synnin palkka tuo,\n    pelastajakses muuttui.\n\n     Vapisi povi\n     sit' ennen, ovi\n     nyt on se iloon taivaan.\n     Kuin uni vain\n     on kuolemain,\n     ei vie se tuskaan, vaivaan.\n\nHetkisen oli kaikki äänetöntä. Sitten peitti vaimo kuolleen kasvot.\n\nPoika ei voinut kuulla, sanoiko äiti edes \"hyvästi.\"\n\nPitäjänvouti seurasi heitä pihan poikki. Hän avasi ja sulki veräjän.\n\nÄiti ja poika tulivat tielle. Äiti ei puhunut mitään\n\n— Äiti, sanoi poika, sinä olet kalpea.\n\n— Tule nyt, sanoi äiti.\n\nHeidän kotiin tullessaan oli äiti vaiti ja häntä vilutti.\n\nIllallispöydässäkään ei puhuttu juuri ollenkaan.\n\n— Fritz, sanoi äiti äkkiä:\n\n— Siinä ihmisessä ei ollut sielua.\n\n— Stella.\n\n— Ei.\n\nÄiti oli vähän aikaa vaiti.\n\n— Hänessä on ollut vain verta... Ja nyt se on jäähtynyt.\n\nIsä ei vastannut.\n\nMutta äiti istui hetken.\n\n— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi\nhän.\n\n— Stella, mitä puhut.\n\n— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut\njonkinlaisen sielun.\n\nHän oli vähän aikaa vaiti.\n\nNuorissa on vain verta.\n\nOli kuin olisi äidin mieli ollut salaisessa kapinassa:\n\n— Minä _en voi_ unohtaa _niitä tyhjiä kasvoja_.\n\nKoko saari kokoontui hautajaisiin.\n\n... Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät\nmökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi\nmaalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset\nlumikinosten keskellä.\n\nÄiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin\npoika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:\n\n— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.\n\nViimeisessä talossa asui Elsebeth.\n\nHän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin\nhiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai\nehkä se oli unohtanut sen taidon.\n\nSillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi\naukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän\npaljonkin asioita.\n\nEnnenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.\n\nMutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli\nkuin pysähtynyt kello.\n\nElsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.\n\nÄäni tuli syvältä raskaasta rinnasta:\n\n— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.\n\n— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.\n\nKissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti\npelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa\nkahden.\n\n— Niin, istun ja odotan, sanoi Elsebeth.\n\n— Ensin elää, sitten ajattelee muistojaan ja lopuksi istuu vain ja\nodottaa.\n\n— Vanhat tulevat viisaiksi, sanoi äiti.\n\n— Niin.\n\n— Mutta se ei hyödytä heitä, rouva, eikä muitakaan. Sillä veri on veri,\nja se tahtoo kuohua, kunnes väsyy tai jäähtyy.\n\nElsebeth katseli vanhinta poikaa — hänen silmänsä olivat niin kirkkaat,\nmutta syvällä —:\n\n— Kerran saa hänkin verta kylliksi, sanoi Elsebeth.\n\n— Paljon verta ja paljon kyyneleitä saa ihminen samalla kertaa.\n\n— Mitä hän puhuu? kysyi poika.\n\nMutta äiti ei vastannut.\n\nElisabeth istui hetken vaiti, kissa avasi silmänsä.\n\n— Sitten tulee äidinsurun aika, mutta sekin menee ohi.\n\n— Mitä hän puhuu? kysyi poika.\n\n— Muutamat äidit kuolevat lasten pieninä ollessa, sanoi äiti.\n\n— He ovat onnellisimmat, sanoi Elsebeth.\n\nTuvassa oli äänetöntä. Kellokin oli pysähtynyt. Elsebeth ei sitä enää\nvetänyt. Naapurin vaimo tuli määrättyinä aikoina — auringon mukaan —\nauttoi Elsebethiä vuoteesta ja taas levolle.\n\n— Lopuksi jää vain miettimään kaiken päämäärää.\n\n— Mitä Elsebeth tarkoittaa?\n\n— Sitä, rouva, että Jumala on liian suuri, eikä _hänkään_ voi meistä\nvälittää.\n\n— Sitä emme voi tietää, Elsebeth, sanoi äiti.\n\n— Niin se kuitenkin on, rouva, sillä me olemme liian pieniä, eikä\nJumalalla voi olla aikaa meistä huolehtia.\n\nElsebeth vaikeni, äiti ja lapset nousivat lähteäkseen.\n\n— Hyvästi Elsebeth, sanoi äiti, tänne panen seljateen.\n\n— Hyvästi, sanoi Elsebeth. Mutta tiellä oli äiti vaiti.\n\n— Mitä kaikkea hän puhuikaan? kysyi poika.\n\n— Hän puhui sinusta, sanoi äiti. Ja hän vaikeni taas.\n\nMutta vanhempi poika, ollessaan yksin ulkona, meni aina, tultuaan\nElsebethin mökin kohdalle, toiselle puolen tietä. Oli kuin olisi häntä\npelottanut.\n\n... Koulumestarin tietä pitkin kuljettaessa saavuttiin rouva\nJespersenin luo.\n\nTalo oli aidan takana ja sinne oli kiivettävä pitkin portaita, joissa\noli vain yhdet kaidepuut. Eteisen lattialle, oli sirotettu hiekkaa ja\nsiellä tuntui neitsyeellisyyden ja lavendelin tuoksu.\n\nRouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän\noli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat\nloistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.\n\nMinne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä\nnoustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.\n\n— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen.\nJoka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla\nkanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä\nerilaatuiselle kankaalle.\n\nRouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli\nkotoisin.\n\n— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan\nei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän\nkolkkaan.\n\nHänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan\nleveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset\nluulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa\noli meripihkaiset rannerenkaat.\n\nHän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui\nhän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.\n\nKun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään\nmonet pukukaavansa.\n\nNe olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen\nalati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa\nFlensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista\nhänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.\n\nSkotlantilaismallisia kankaita hän eniten rakasti.\n\nHän muutti ainoastaan puserot.\n\nPuvun alaosat saivat jäädä jotakuinkin entiselleen. Silloin tällöin\nommeltiin niihin uudet reunakoristeet.\n\nKahvileivokset otettiin arkusta rouva Jespersenin sängyn alta. Rouva\nJespersenin sänky oli vuoren korkuinen.\n\n— Oi, oi, täytyy olla kärsivällinen, sanoi rouva Jespersen ja antoi\nkäsivartensa vaipua alas. Hänen käsiään olivat joskus koristaneet\nmonet kamarineitsyen sormukset, mutta ne olivat nyt kadonneet lyhyiden\nsormien lihavuuteen.\n\nHelena neiti juoksi edestakaisin ja jutteli.\n\nStina neiti pisti vain kulmikkaat kasvonsa oven raosta tervehtiäkseen.\nHän ei päässyt ompelukoulustaan.\n\n— Tulkaa nyt edes hetkeksi, antaa lasten neuloa, sanoi äiti.\n\nMutta Stina neiti oli kadonnut taas eteisen pohjakamariin,\njossa seitsemän saparopäätä tyttöä ompeli liinaompelua huulet\nyhteenpuristettuina.\n\nStina neiti oli pitkä kuin mies ja luiseva kuin työjuhta.\n\nHänellä oli aapiskoulu aamupäivällä ja ompelukoulu iltapäivällä. Hän\nsai markan kuukaudessa päätä kohti ompeluoppilailtaan.\n\n— Oi, oi, sanoi rouva Jespersen, Stina ei suo itselleen milloinkaan\nrauhaa.\n\n— Mutta täytyyhän olla kärsivällinen.\n\nHelena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka\nleivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä\nkädenliikettä.\n\nKahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja\nlaverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden,\neikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta\nolisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.\n\n— Niin, pienokaisella on intonsa, sanoi rouva Jespersen.\n\nKun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui\nmahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli\nkolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta\npunotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi\njotain kestävää alleen.\n\nHän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama\nrinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut\ntapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos\nse oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.\n\nNe annettiin saparopäille. Ainahan joku oli saanut paitansa valmiiksi.\n\nÄidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta\n— vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta\nhuoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti\noli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.\n\nVanhin poika kompastui neljääntoista puukenkään porstuassa:\n\n— Tuota kömpelöä poikaa, sanoi äiti.\n\nHän ei koskaan opi käyttäytymään.\n\nStina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta\nHelena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat\nkukkaset ja hymyili vain.\n\n— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on\nsamanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.\n\nStina neidillä oli miehen kulmakarvat ja nuoren tytön silmät.\n\nÄiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan\näidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan\narvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti\nnäkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin\nhameen vieressä.\n\nHeidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa\nkuvattavan.\n\nHän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi\nistuutunut herkullisen pöydän ääreen.\n\n— No, sanoi hän, kertokaapas nyt.\n\nEi kukaan lapsista tahtonut suoda toiselle suunvuoroa.\n\n— Poika ensin.\n\n— Poika ensin, sanoi äiti.\n\nJa poika hypähti pystyyn samettinutussaan ja matki jokaisen äänensävyä\nja eleitä, tyttöjä ja poikia, ja äiti oli pakahtua naurusta tuolillaan.\n\n— Entäs sitten, entäs sitten?\n\nPoika jatkoi juttujaan. Hän osasi koko seuran ulkoa. Hän matki ja\njuoksi edestakaisin kuin russakka. Viimein sanoi äiti:\n\n— Mitä siellä tarjottiin?\n\nJa lapset kilvan ruuasta kertomaan.\n\nRuualle, jota kutsuissa tarjottiin, äiti nauroi eniten.\n\n— Tässä maassa ei milloinkaan opita syömään, sanoi hän. Herra Jumala,\nmitä he tuovatkaan pöytään!\n\nLastenkutsuissa nyt ei koskaan muuta tarjota kuin voileipiä ja\nmantelivanukasta.\n\nIsä avasi vihdoin huoneensa oven.\n\n— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän\nlasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.\n\n— Fritz, enhän voi estää lasta näkemästä.\n\nIsän ovi sulkeutui jälleen.\n\nMelkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen\ntakana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä.\nHuone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne.\nHuonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes\ntakaisin lattialla.\n\n— Kuka siellä, sanoi hän vavahtaen, jonkun tullessa sisään.\n\n— Minä vain, vastasi joku lapsista, joka tuli kirjaa hakemaan.\n\nJa isä astuskeli edelleen lattialla, samojen seinien sisäpuolella.\n\nHän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä\nvalkeat.\n\nPäivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä\najatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon\ntakana —:\n\n— Jumala tietää, miten nämäkin lapset kasvatetaan.\n\n— Fritz kulta, vastasi äiti, miten pitäisi sitten lapsia maalla\nkasvattaa.\n\n— Lapsina, sanoi isä ja vaipui jälleen mietteisiinsä.\n\nHänen kasvonsa olivat aina valkeat ja parta oli alkanut harmaantua.\n\n— Mutta äiti sanoi koulun Tinelle:\n\n— Hyvä ystävä, lapset ovat lapsia, mitä he eivät kuule täällä, sen he\nkuulevat väentuvassa.\n\nSe olikin totta. Iloisimmat hetkensä lapset viettivät väentuvassa.\nSiellä oli niin tulisen kuuma, että päät hehkuivat punaisina heidän\nistuessaan nurkissa kuuntelemassa. Sinne kokoontui koko kylän väki;\nsillä kukaan ei pitänyt lukua, kuinka usein oluthaarikoita täytettiin.\n\nKarjatyttö juoksi vain sukkasillaan edes takaisin hakemaan uutta olutta.\n\nOltiin kuin kapakassa ainakin.\n\nIsäntärenki rehenteli pöydänpäässä. Muut rengit istuivat pitkin\nseinävieriä. Miehevä Mari seisoi nauraen ovensuussa.\n\nKaikki kylän juorut kulkeutuivat väentupaan.\n\nÄiti avasi oven:\n\n— No lapset, mitä täältä kuuluu?\n\nJa hän istuutui itse uunin viereen. Nyt puhui vain isäntärenki, muitten\nvilkuillessa haarikoitaan.\n\nIsäntärenki oli ollut talossa niin kauan kuin muistettiin. Kaikki talon\npalvelijat jäivät taloon määräämättömiksi ajoiksi. Äiti valitti isälle\nyhtä mittaa heidän käytöstään. Isä sanoi:\n\n— No, anna niitten mennä.\n\nÄiti kohotti avuttoman katseensa kattoon:\n\n— Mutta kun ne eivät tahdo, sanoi hän.\n\nJa ne jäivät.\n\nSisäkköä vaivasi päänsärky. Hän kietoi päänsä moneen käsiliinaan, niin\nettä muistutti vaikeasti haavoittunutta, ja kulki huoneesta huoneeseen\nvalitellen. Parannuskeinona oli taukoamaton kahvivirta, eikä hän\nkoskaan puuttunut mihinkään.\n\n— Hannan luudat ovat joka paikassa, sanoi äiti.\n\nLuudat olivat unohtuneet.\n\nHanna itse oli lyyhistynyt arkihuoneen kirjakaapin viereen ja vaikeroi:\n\n— Olen pyytänyt Marin panemaan kahvipannun tulelle, sanoi hän.\n\n— Sehän hyvä, vastasi äiti.\n\n— Eikö rouvakin ottaisi kuppia? vaikeroi Hanna.\n\n— Kiitos vaan, kun sitä kerran on, sanoi äiti.\n\nRouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän\noli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut,\njotta olisi syytä laiskotella...\n\nÄiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä,\neikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.\n\n— Jumala, sitten hän ainakin sen ajan on näkyvistäni.\n\nHän löi kädet yhteen helmassaan.\n\n— Kaikki minun apulaiseni hienostuvat niin, etteivät pysty muuhun kuin\nkorko-ompeluun.\n\nNuorimmalla lapsella oli ollut imettäjä. Hänen nimensä oli Rosa,\nja pian selveni, että hän oli kuuluisa koko saarella. Lakattuaan\nimettämästä, kävi hänen asemansa jotenkin epämääräiseksi, koska talossa\nentuudesta oli lastenhoitaja.\n\nIsä todisteli perusteellisesti, että hän oli lähetettävä talosta.\n\n— Hyvä ystävä, sanoi äiti: voitko sanoa, millä keinoin minä hänet\nlähetän.\n\nVierashuoneessahan hän vain istuu ompelemassa.\n\n_Siellä_ ei hän ketään vahingoita.\n\nRose sai istua.\n\nPalvelijoista puhuttaessa sanoi äiti:\n\n— Niin Fritz, jos vähänkin siihen asiaan puuttuisit, saisit itse nähdä.\n\n76\n\nIsä oli aivan liian väsynyt siihen puuttuakseen.\n\nYhtä kertaa lukuunottamatta.\n\nVanhin poika kulki huoneen läpi ja sanoi Hanna sisäkölle:\n\n— Sulje ovi.\n\nHän ei tietänyt oven olevan avoinna isän huoneeseen. Tämä ilmestyi\nkynnykselle lumivalkeana kasvoiltaan:\n\n— Hanna, olkaa ystävällinen ja pyytäkää muut palvelijat tänne, sanoi\nhän.\n\nKaikki sisäpalvelijat kokoontuivat pojan vavistessa ja isän odottaessa.\nKaikkien saavuttua löi isä vanhinta poikaansa korvalle muitta mutkitta.\n\n— Ehkäpä nyt tahdot pyytää Hannalta anteeksi ja sanoa hänelle:\n\n— Hanna, olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Poika totteli itku kurkussa, jonka\njälkeen palveluskunta lähetettiin pois.\n\nJonkinlainen kohteliaisuus alempia kohtaan — sillä kukaan lapsista\nei muistanut muuten saaneensa isältä kuritusta — meni tästä hetkestä\nlähtien heidän veriinsä.\n\n— Palvelijan asema on muutenkin kova, sanoi isä.\n\nEhkäpä lapset tätä \"kovuutta\" ajattelivat arvostelevasti: sillä kotona\nhallitsivat yksistään palvelijat.\n\nKoulun Tine, joka oli tervejärkinen ihminen, sanoi äidin valittaessa:\n\n— Herra Jumala, älkää vaihtako, on parempi olla entisten komennettavana.\n\n— Tule, sanoi äiti Tinelle, mennään vähän ulos.\n\nHe ottivat pari vaippaa, menivät veräjästä puutarhan jäätyneelle\nlammelle. Sen rannoilla oli lunta kuloheinässä.\n\nPoppelien takana levisivät laajat niityt. Äkkiä kävi äidin mieli\nmurheelliseksi ja valituksena kaikui hänen ihana äänensä.\n\n— Kuinka kaunista täällä olikaan kesällä, sanoi hän.\n\nPitkään ja surumielisenä katseli hän niittyjen jäätä ja lunta, hän,\njoka rakasti vienoa tuulta ja auringonpaistetta.\n\nHän katseli huvimajaa valkeine pylväineen. Kesäkuussa hänen\nsyntymäpäivänään kiertyivät vihreät seppeleet näiden pylväiden ympäri.\n\n— En näe enää montakaan kesää, sanoi hän.\n\n— Tottakai, sanoi Tine.\n\nMutta äiti jäi tuijottamaan huvimajaansa ja jäisiä niittyjä sen takana.\n\nEn, sanoi hän, ja puhkesi itkuun, hän, joka rakasti valoisaa elämää.\n\n    ‒ ‒ ‒\n        Emo, pääs joka painoit,\n        kun saapui murhe,\n        ja silmäsi suljit,\n        kun lankesi hämy\n        liki sua sekä meitä —\n        Ah äiti,\n        sidotaan yhä ruusuja siellä,\n        sidotaan sulokukkia, ruusuja\n        pilareiden valkeiden ympäri —\n        ah, kiedotaan kukkia,\n        äiti —\n        vuoks toisten.\n\n        Mut talven valtaa\n        et kestää voinut;\n        et aikaa, kun kuolleet\n        oli maa sekä sydän.\n        Sä läksit.\n\n        Kohoaa toki siellä\n        heleät ruso-ruusut —\n        Toki toisille kasvaa\n        siell' loistavat ruusut.\n    ‒ ‒ ‒\n\nKun Jesperseniltä oli tultu vähän eteenpäin, teki tie mutkan kirkon\nedustalla.\n\nSiinä oli majatalo, valkoinen kuten naapurinsa, kirkkokin. Sen ovi oli\nvihreä, kirkonovi taas oli musta.\n\nVasemmalla puolelle oli paja. Se oli omituisen neliskulmainen, katto\nkuin musta patalakki. Mutta pajan sisässä oli yötä ja liekkejä.\n\nVanhin poika pujahti usein pajaan sunnuntaisin. Silloin siellä oli\näänetöntä ja rauhallisen tyyntä, seinät olivat kuin seinät ikään, ovi\noli vain ovi ja kivet kiviä, sepästä oli tullut oikea valkoinen mies,\njoka iloisena ja pyylevänä istui pajarakennusten ulkopuolella.\n\nHän katseli kirkkoon meneviä.\n\nMutta maanantaina oli paja taas täynnä mustaa yötä ja punaista tulta.\nEikä poika ikinä olisi uskaltanut mennä _sinne_, jossa sanottiin sepän\nliikkuvan mustana varjona palkeitten mustien aaveiden keskellä.\n\nOikealle kädelle mennessä tultiin koululle. Se näytti saavan tukea\nkirkolta, turvautuen sen ystävälliseen huolenpitoon.\n\nKoulun portaille oli siroteltu hiekkaa. Ovi liikkui niin kevyesti\nsaranoillaan. Jo eteisessä kiilsi kaikki. Seinät, katto ja lattia\nkiilsivät. Ei kukaan muu saanut paikkoja niin häikäisevän puhtaiksi\nvihreällä suovalla kuin koulumestarin Tine.\n\nOikealla puolella oli kouluhuone. Sieltä kuului alituinen sorina.\nLapset istuivat riveissä aapiskirjojensa ja katkismustensa ääressä,\nkummallakin puolella käytävää kuin miesväki ja naisväki kirkossa.\nHe hikoilivat ja tuoksuivat kaiken tietorikkautensa ääressä. Vanha\nkoulumestari poltti piipussaan väkevää tupakkia ja hikoili hänkin. Hän\nhikoili taukoamatta, ja uunin piti kuitenkin olla hehkuvan kuuma.\n\nTullessaan koulun eteiseen, raotti äiti ovea:\n\n— Hyvää iltaa, koulumestari, sanoi hän.\n\n— Täälläpä on lämmintä.\n\n— Päivää, päivää, vastasi koulumestari.\n\nMutta puna- ja mustahousuiset lapset lensivät pystyyn.\n\n— Niin, sanoi koulumestari, monet pikkuistujat hautovat ilman lämpimäksi\n\nÄiti sulki oven. Käytävän toiselta puolelta oli Tine jo kuullut hänen\näänensä ja avannut kamarin oven.\n\n— Tulkaa toki sisään, täällä on lämmin.\n\nKoulussa oli aina lämmin.\n\n— Jumala varjelkoon, minkälainen kuumuus siellä kouluhuoneessa\noli, sanoi äiti vaipuen tuolille istumaan. Ei mihinkään ollut niin\nhelppo vajota kuin koulumestarin tuoleihin. Ne olivat niin leveät ja\navosyliset kuin olisivat vain istujaa ikävöineet.\n\n— Se tulee lapsista, sanoi Tine.\n\nKotona väitti äiti, että vanha koulumestari lämmittää liikaa.\n\nMutta sisällä kamareissa tuntui vain kuivattujen ruusunlehtien ja\npuhtauden tuoksu.\n\nLukkarin muori ilmestyi keittiön kynnykselle.\n\n— Kas, kun tulitte, sanoi hän niiaten.\n\n— Herra varjelkoon, täällähän me olemme sen seitsemän kertaa viikossa.\n\nÄiti oli jo keittiössä. Hänen täytyi saada nähdä se. Koulumestarin\nkeittiö oli hänen alituinen ilonsa ja ihmetyksensä. Niin monet\nkiiltävät kupariastiat — pannuja, patoja ja muotteja pitkin seiniä.\n\nIsomahainen kahvipannu oli aina tulella.\n\n— Se ei tule milloinkaan liedeltä, sanoi äiti.\n\n— Ei sanoi muori, täällähän käy niin moni. —\n\n— Luojankiitos... onhan meillä tuttuja. Koko seudun väki tuli koululle.\nKaikki pysähtyivät oven ulkopuolelle ja \"pistäysivät\" sisään.\n\n— Sinne täytyy pakostakin mennä, sanoi äiti, tuntuu kuin he aina\nodottaisivat.\n\n— Ja koulumestarin väki tietää uutisia — vaikkeivät juorua.\n\nLapsilta riisuttiin päällysvaatteet, ja he olivat hippasilla isossa\nkamarissa. Toista niin sopivaa lattiaa ei tähän tarkoitukseen ollut.\nSillä huone oli niin avara kuin sali ja tuolit olivat seinissä kiinni\neivätkä juoksua estäneet.\n\n- Lapsikullat, sanoi äiti kotona: en ymmärrä mikä koulumestarin\nhuonekaluissa on, mutta ne ovat niin ystävällisiä.\n\nTine otti kupit esille ja Tine johti leikkiä.\n\n— Ylös taas, ylös taas, huusi hän. Vanhin poika oli kaatunut.\n\n— Kas noin, nyt keikahtaa poika kumoon, sanoi äiti.\n\n— Ylös taas, ylös taas, huusi Tine.\n\n— Tine, mitä teette pöytäliinoillenne? sanoi äiti, joka taas oli\nvajonnut uuteen tuoliin. Niihin hän aina vajosi koulumestarin luona\nollessaan.\n\n— Minä en milloinkaan saa liinojani noin valkoisiksi, sanoi äiti ja\npudisti epätoivoisena päätään.\n\nHänen omansa olivat aivan yhtä valkoiset, mutta koulumestarin\npöytäliinat näyttivät hänestä aina valkeammilta. Kaikki oli hänen\nmielestään valkeinta ja kauneinta koulumestarin luona — sänkyjä\nlukuunottamatta. Ne olivat korkeimmat koko kylässä.\n\n— Ihme, että voivat sellaisissa vuorissa nukkua, sanoi hän kotiin\ntullessaan.\n\nSängyt olivatkin todellisia vuoria, niissä oli lukemattomia punaisella\npäällystettyjä tyynyjä ja kotikutoiset lakanat.\n\n— Minä tukehtuisin, sanoi äiti.\n\nLukkarin muori oli ylpeä sängyistään. Morsiuslakanansa hän näytti\nkaikille. Hän oli alkanut kutoa niitä tyttönä ollessaan, ja Tinen\nristiäisissä ne olivat kehdolle levitetyt.\n\n— Sellaista se on, sanoi muori silittäen lakanoita, kun katselee omien\nkättensä töitä.\n\nNyt hän oli saanut vohveliraudat käsiinsä. Äiti tunsi tuoksun.\n\n— Saammeko vohveleita? sanoi äiti nostaen olkapäitään. Tämä oli hänen\ntavallinen eleensä — äkkinäinen ja kevyt — milloin hän odotti saavansa\njotain hyvää syödäkseen.\n\n— Ihanaa, sanoi hän.\n\nEnsimäiset vohvelit tuotiin sisään ja kahvi höyrysi. Äiti istahti\nhevosjouhiselle sohvalle aivan kuningas Fredrik seitsemännen kuvan\nalle. Siinä hän riippui molempien laillisten aviopuolisoittensa välillä.\n\nLapset pantiin istumaan tuoleille pöydän ympäri. Kahvi poltti heidän\nkieltänsä. Vohveleita he tuijottivat lakkaamatta.\n\n— Katso kuppiasi, huusi äiti vanhimmalle pojalle.\n\n— Herranen aika, antaa pojan istua, sanoi Tine.\n\nÄiti ravisti päätään. Hän on yhtä saamaton kaikissa elämän kohtaloissa.\nSiitä tulee hänen onnettomuutensa.\n\nMutta Tine nauroi silittäessään hänen hiuksiaan:\n\n— Ehkei hän ole sitä vierailta perinyt, sanoi hän.\n\n— No, Tine, sanoi lukkarin muori.\n\nMutta äiti nauroi ja nosti kauniit kätensä, joissa täydet verisuonet\nsinersivät.\n\n— Ei, totta se onkin, kädet ovat kauniit, mutta niissä on peukalo\nkeskellä kämmentä.\n\nLukkarinmuori silitti niitä:\n\n— Ne eivät olekaan arkiaskareita varten, sanoi hän.\n\nMutta äiti oli äkkiä käynyt vakavaksi:\n\n— Ei, sanoi hän, ja sitten melkein muuttuneella äänellä: sellaisilla\nkäsillä ei voikaan itseään puolustaa.\n\nHänen tunnelmansa muuttui äkkiä.\n\n— Ei, mutta katsokaa Tinen käsiä, sanoi hän ja katseli ihaillen Tinen\nahkeraa kättä, joka taas jakoi vohveleita lapsille. Se oli niin\nvoimakas, vaikkei ollutkaan suuri.\n\nSitten he alkoivat keskustella kreivitär Dannerista:\n\n— Jumala varjelkoon sitä naista, sanoi Tine.\n\nKreivitär Danner oli seudun tavallinen puheenaihe. Gottorpin linnahan\noli lähellä, ja Gottorpista tulivat kuningas ja kreivitär silloin\ntällöin Sönderborgiin. Kreivitär toivoi aina pääsevänsä jonnekin, jossa\nhäntä ihailtaisiin.\n\nKreivittären saapuessa Sönderborgiin, kutsuttiin kaikki saaren\nvirkamiehet rouvineen hänen luokseen päivällisille. Virkamiehet\nnoudattivat kutsua, mutta heidän rouvansa ilmoittivat olevansa estetyt.\n\nÄiti meni sinne melkein yksin.\n\n— Tahdon nähdä hänet, sanoi hän.\n\n— Hyvät ystävät, hän oli totisesti merkillinen.\n\nIsä ja äiti menivät sinne, eikä heitä otettu erittäin armollisesti\nvastaan. Kreivitär tiesi heidän olevan sukua Sjaellandin piispan\nkanssa, jonka hän hyvin muisti vihkiäisistään. Kerrottiin, että heidän\noli täytynyt pitää piispaa melkein vankina Fredriksborgissa, ennenkuin\nhe saivat hänet pakoitetuksi toimittamaan vihkimisen.\n\n- Kykenevä hän on, sanoi äiti kotiintullessaan kreivittärestä:\n\n— Mutta Herra Jumala, kuinka hän on avokaulainen ... ja mitä hän\nasettaa näkyville? ... sellaisia lihaläjiä ei voi paljastaa edes\npeilinsä edessä...\n\nKoulusta kuului laulua. Vanha lukkari johti laulua ja lapset veisasivat\nmonessa äänilajissa, Se oli hautausvirsi.\n\nSisällä keskusteltiin edelleen kreivitär Dannerista.\n\n    Maan yrtit kukkivat vain hetken,\n    on kaikki täällä katoovaa,\n    on lyhyt aika maisen retken\n    se vaikka Herrast alkuns' saa;\n    ylhäällä minkä Luoja soi\n    kukoistaa iäti se voi.\n\nlaulettiin sisällä, lukkarin bassoääni ja lapsijoukon diskantto.\n\nÄiti tiesi monta juttua kreivittärestä. Hän oli kuullut ne\nappiukoltaan. Hänen ylhäisyydeltään, joka vihasi tätä \"henkilöä\"\nsydämensä pohjasta.\n\nÄiti kertoi jutun Fredriksborgin kanavalta. Kuningas ja hänen rouvansa\nolivat soutelemassa. Silloin Hänen Majesteettinsa Vapaudenkuningas\näkkiä raivostui.\n\n— Heittäkää hänet veteen, huusi kuningas: — Heittäkää akka veteen,\nkirkui hän.\n\nIhmiset epäröivät.\n\n— Heittäkää pirun nimessä narttu järveen, komensi Majesteetti.\n\nJa majesteetin rouva sai \"mennä järveen\" ja kahlata rantaan. Äiti\nnauroi pakahtuakseen. Koulussa laulettiin yhä. Se kaikui niin\nmurheellisena\n\n    Jokainen, jonka toivo palaa\n    aarteisiin taivaan ylhäisen,\n    se, joka korkeuteen halaa\n    maailman loiston hyljäten.\n    Hänelle taivas majan soi,\n    jot' aika hävittää ei voi.\n\n— Niin, sanoi lukkarin muori keskellä kreivitärjuttua — hän ajatteli\nhautausvirttä —:\n\n— Heidän täytyy laulaa se — kuoropoikien takia.\n\nMutta äiti tiesi muutakin kreivittärestä ja Hänen majesteetistaan.\n\nHän jatkoi juttujaan.\n\nHän kertoi, kuinka kuningas valtakunnanneuvostossa oli heittänyt\nasiapaperit suoraan pääministerin kasvoihin, ja ne olivat lentäneet\noikeusministerin korvan ohi, Mutta hulluinta on sentään kreivittären.\n\n— Appeni sanoo hänen kuuntelevan valtakunnanneuvoston ovien takana.\n\n— Ja jälkeenpäin tekee hän selkoa asioista Berlingille.\n\nHän kertoi taukoamatta juttuja kreivittärestä, Lukkarinmuori kuunteli\nja Tine nauroi. Koulussa alettiin laulaa isänmaallisia lauluja. Vanha\nlukkari korotti aina ääntänsä, kun ehdittiin \"isänmaahan.\"\n\n— Mutta kykenevä hän on, sanoi äiti ja lakkasi puhumasta kreivittärestä.\n\nEi mikään maailmassa ollut tehnyt niin valtaavaa vaikutusta äitiin kuin\nLouise Rasmussenin käytännöllinen kyky.\n\n— Mutta sitä rumuutta, sanoi hän, voi lapsikullat — — —\n\nOli kuin lapset koulussa olisivat vironneet. Laulu kaikui bassoäänen\njohtamana\n\n    On äidinkielemme kaunis, sen kaiku lempeä on;\n    mihin voisin verrata sitä, ylistää kera kantelon?\n    Jalosyntyinen neitsyt, impi, kuninkaallinen morsian,\n    näen nuorena, miellyttävänä hänen sulonsa puhkeevan —\n    näen nuorena, miellyttävänä hänen surunsa puhkeevan.\n\nLaulakaa lapset, sanoi äiti, ja alkoi itsekin. Ukko kuuli sen ja yhä\nvoimakkaampana kaikui laulun sävel. Äidin kirkas ääni kuului ylinnä\nmuita:\n\n    Joka voimakkaan, jalon sanan kukin hältä lahjaksi saa,\n    rukouksena lemmen se riutuu, sodan voittoa kuuluttaa,\n    halut jos sydämemme täyttää, sävel jos surun siinä soi,\n    me hältä soinnun saamme, keventää joka rintaamme voi.\n\n— Kuinka ihanaa, sanoi lukkarinmuori: on kuin koko talo laulaisi.\n\n— Niin onkin, sanoi äiti ja juoksi nauraen \"isoon kamariin\":\n\n— Ei, ei pysykää siellä sanoi hän: minä laulan täällä. Silloin on\ntodella laulua koko talossa.\n\n    Ja jos idänmaat sekä lännen me kuljemme etsien\n    ikiviisautta vanhaa maan äärten kaukaisten,\n    hän houkuttaa ja kiehtoo, me kuulemme häntä vain,\n    näet hän on nuori ja kaunis, hän on niin uhkea ain.\n\nPajassa vaikeni kaikki äänet. Nyt sinnekin kuului, että \"rouva laulatti\nkoululapsia\".\n\nSeppä kulki pajastaan kirkon ohi koululle. Hän seisoi lukkarin\nakkunoiden alla kuunnellen.\n\n— Mutta nyt jäämme tänne, huusi äiti ja kaikki juoksivat \"isoon\nkamariin\".\n\n— Niin, sanoi Tine, poika saa ruveta näyttelemään.\n\nPoika oli lapsista vanhin. Hänen äänensä oli kirkas kuin soittorasian\nja runoja hän osasi. Kaikki, mitä äiti luki, tarttui hänen korviinsa.\n\nHän levitteli käsiään ja juoksi.\n\n— Kas poikaa, huusi Tine, kas poikaa!\n\nPoika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti\nsäkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin\nvanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä,\nvannotti sitä ja lausui runojaan.\n\n— Kas poikaa, kas poikaa, huusi äiti, joka oli pakahtua naurusta\ntuolillaan.\n\nUlkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt.\nÄiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja\ntappelivat lapset:\n\n— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti\notsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.\n\n— Oi, oi, sanoi äiti. Ne näyttävät kirpuilta lakanalla.\n\nKirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat\nkerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan,\nsanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja.\nJa hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka\nvaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti\ntuotti hänelle huvia.\n\n— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt\nkarkuun.\n\nMutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen\nkauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:\n\n— Antaa sen mennä.\n\n... Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti\nistuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.\n\n— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun \"rouva\"\nlauloi.\n\n— Laulakaa se rakkauslaulu, sanoi Tine.\n\n— Tine on rakastunut, nauroi äiti.\n\n\"Se rakkauslaulu\" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet.\nÄiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:\n\n    Valo auringon kaunis on,\n    kilo kuun voi sorea olla,\n    kun yössä äänettömässä\n    yli vierivän virran\n    se valuu.\n    Valo auringon kaunis on.\n\n    Toki on\n    valo lemmen kaikista kaunein,\n    mi kasvoilla lempivän loistaa,\n    kun äkkiä, tietämättänsä,\n    hän kohtaa armahansa.\n\n    Mut kun alas aurinko käy,\n    maan kaiken pimeä kattaa,\n    tuli lemmen myöskin sammuu\n    — ja saapuu yö.\n\n    Mut ah, Isän taivaisen\n    pyhä päivä laupias on,\n    se uudelleen yhä nousee.\n    Tuli lemmen, mi kerran sammu,\n    ikipäiviks se sammui pois.\n\n    Petä toinen toisiansa\n    ei lapset ihmisten,\n    he toinen toistaan ei hylkää,\n    toist' uhriks tee rakkauden.\n    Tuli sammui lemmen liekin\n    yht’äkkiä vain —\n    ja yö levis maailman ylle.\n\n    Valo auringon kaunis on,\n    joka päivä sen soihtu syttyy,\n    kaikk' katsoo kehrää sen.\n    Mut _hän_, joka milloinkaan\n    ikiliekkiä lemmen nähnyt\n    palavan sekä sammuvan ei,\n    hän päivän valtaa ei tunne,\n    ei ymmärrä yön pimeää.\n\nLaulu lakkasi.\n\n— Ihana laulu, sanoi Tine.\n\n— Se on varmaan tosi, sanoi äiti.\n\nMutta vanha lukkari virkkoi tuoliltaan pimeästä.\n\n— Niin, rakkaus on sellainen, jota ei auta miettiä. Se tulee.\n\n— Ja menee, sanoi äiti.\n\n— Niin, sanoi muori hiljaa nurkastaan.\n\nOli äänetöntä hetkisen. Sitten sanoi vanhus:\n\n— Niin, rouva kulta — totta se onkin. Se tulee ja menee. Mutta\non sellaisiakin, joilta se sulkee oven, koska heillä ei ole\nkärsivällisyyttä, sen ollessa kotoa poissa... odottaa, kunnes se palaa\ntaas...\n\nÄiti ei vastannut.\n\nMutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen\nkasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen\nkasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua\n—:\n\n    Mut Luojan aurinko, ah\n    on laupias, lempee,\n    sen loisto ei lakkaa.\n    Valo rakkauden, joka sammui,\n    se ainiaaks sammui.\n\n- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä\nhautuumaalle.\n\nSinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat\naina Tine ja lapset hänen kintereillään.\n\nHe pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan\nkeittiön läpi puutarhaan.\n\n— Hyvää yötä, sanoivat vanhukset. He seisoivat keittiön ovessa.\n\n— Hyvää yötä.\n\nLumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat\nlumikiteet.\n\n— Oletteko pitänyt huolta ruusuistanne, sanoi äiti Tinelle.\n\n— Ne ovat peitossa, vastasi Tine.\n\nHe avasivat veräjän ja tulivat kirkkomaalle.\n\nKaikki oli aivan äänetöntä. Mustia ja valkeita ristejä kohosi valkealla\nlumella. Nimiä ei näkynyt pimeässä.\n\n— Täällä lepää hyvässä turvassa, sanoi äiti.\n\nTeitä oli luotu lumeen. Ristit näyttivät hautojen paikat. Lumen\nkeskestä kohosi kirkko valkoisena ja suurena.\n\nHe jatkoivat kävelemistään kirkkomaan ympäri.\n\nÄiti ja Tine kulkivat edellä, lapset tallustelivat jäljestä lumessa.\n\nTähdet vain tuikkivat heidän yllään.\n\nTine ja äiti puhuivat niistä, jotka olivat kuolleet viime vuoden\nkuluessa ja jotka nyt lepäsivät haudoissaan. He puhuivat pitäjänvoudin\npojasta.\n\n— Niin, hän oli saattanut monen onnettomuuteen, sanoi Tine.\n\n— Niin sanotaan.\n\n— Ja Herra tietää, mitä hurmaavaa he hänessä huomasivat.\n\n— Mitäkö huomasivat?\n\nÄiti puhui:\n\n— Mehiläiset, Tine, huomaavat, missä kukissa on hunajaa.\n\n— Ehkäpä.\n\n— Hänessä oli kai lemmenhuumaa, sanoi äiti, ja hän oli hetken vaiti.\nSitten sanoi hän kuin itsekseen: Eikä muuta.\n\nHe kävelivät yhä. Pysyttekö perässä lapset? kysyi äiti.\n\nMutta Tinelle hän sanoi, ja kasvot olivat käännetyt ylöspäin tähtiä\nkohden, joille hän oli antanut monta nimeä.\n\n— Tine, elämässä on vain kaksi suurta tapausta — rakkaus ja kuolema.\n\nHe saapuivat suurelle portille. Tine nosti salvan.\n\n— Nyt kotiin, sanoi äiti.\n\nHe menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja\nkaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja\nkoirat tunsivat heidät.\n\nTämä oli äidin raskaita päiviä.\n\nHeidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut\nmitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat\nvalkeina pimeässä, ja hän lauloi:\n\n    On koittava aika,\n    kun mielin ankein\n    elon tiedämme arvon.\n    On koittava aika,\n    kuin kaiken kalliin\n    me menetämme.\n\nIsä avasi ovensa, ja lapset näkivät hänen pitkän varjonsa.\n\n    On koittava aika,\n    kun aatokset kulkee\n    kuin kuolinsaatto.\n    On koittava aika,\n    kun kaipuukin uupuin\n    unehen vaipuu.\n\nIsä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta\npylväs.\n\n    On koittava aika,\n    kun muistotkin muuttuu\n    pelkäksi pilkaks.\n    On koittava aika,\n    elo meillä kun ehtyy —\n    kun kuolohon käymme.\n\nIsä sulki oven.\n\nÄäni sai äidin vavahtamaan.\n\n— Kuka siellä oli, kysyi hän.\n\n— Isä, vastasi vanhin poika nurkastaan:\n\n— Äiti, laula se, jota emme ymmärrä.\n\nMutta äiti sulki klaveerin.\n\nPitkään aikaan ei sitä enää avattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta saattoi tulla aikoja, jolloin äiti luki. Kirjakaapin ovea\navattiin yhtämittaa. Äiti otti sieltä kaikenlaisia kirjoja. Renki ajoi\nSönderborgiin ja renki toi kirjoja.\n\nÄiti istui aina samalla paikalla, akkunan vieressä ”omassa tuolissaan”\nliikkumattomana. Kirja oli ompelulippaalla, äiti nojasi päänsä\nkäsiinsä. Lasten puhetta hän ei kuullut, taloudesta hän ei välittänyt.\nHän vain luki kirjan toisensa jälkeen.\n\nIsä tuli sisään:\n\n— Etkö lähde ulos, sanoi hän.\n\n— Minähän luen.\n\n— Etkö menisi koululle?\n\n— Näethän, että luen.\n\nHän jatkoi lukemistaan ja käsi käänsi lehtiä. Kului tunti. Kului\ntunteja. Lapset hiipivät huoneissa.\n\nMutta joskus pani äiti avatun kirjan polvilleen ja kädet puristettuina\nlujasti ristiin tuijotti hän eteensä — mykkänä, sitten hän taas luki.\n\nHän otti kirjoja isän hyllyltä. Hän luki luonnontiedettä ja\ndogmatiikkaa. Hän luki lukemistaan.\n\nIsä kulki huoneen läpi:\n\n— Etkö ollenkaan aio mennä ulos?\n\n— Huomenna.\n\n— Niin sanot joka päivä.\n\n— Mutta, minähän luen.\n\nHän luki kuin juoppo, joka päihtyy päihtymistään, ja joka pitkittää\nhumalaansa eikä tahdo herätä.\n\nTine tuli hämärissä.\n\n— Mitä olette toimittanut? kysyi hän.\n\n— Olen lukenut.\n\n— Mitä?\n\n— En tiedä.\n\nMutta äkkiä saattoi hän puhjeta valituksiin, pitkään ja katkerasti\nsyyttäen lukemiaan kirjoja, jotka eivät sammuttaneet hänen janoaan:\nMistä ne kirjoittavat? sanoi hän, ja valkean ääressä, jossa he\nistuivat, pani hän valkoiset kätensä, joita tulen hehku punersi,\nristiin polviensa ympäri: ne kirjoittivat kauniita ja typeriä sanoja\nasioista, jotka me kaikki muutenkin tiedämme ja joita olemme tottuneet\najattelemaan... muusta ne eivät kirjoita.\n\n— Kaikkihan kirjoittavat rakkaudesta, sanoi Tine. Äiti nauroi.\n\n— Sitäpä ne eivät teekään.\n\n— Tottakai.\n\n— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden\nkatsoa totuutta suoraan silmiin.\n\n— Mitä totuutta?\n\n— Totuutta.\n\nHän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa\nja katseli hänen ihania kasvojaan:\n\n— Minä _tunnen_ sen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui\nsanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se...\n\n- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä\nsanoa.\n\n— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista,\nhe sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä\nlaulaa ... Mutta totuutta he eivät sano ... Niin, kirjansitojat ovat\nainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa\ntekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän\nvaiheittensa selät... Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili\nhiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät\naina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat\nsanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut... mutta ole hyvä — ja osta vain\nuusi valhe... Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan\nrauhallisesti:\n\n— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole\nyhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan\ntotuuden.\n\nMinkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt\naivan toivottomaksi.\n\nÄiti istui hetken vaiti:\n\n— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut\nedes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.\n\nTine, joka ei mitään ymmärtänyt, sanoi johtaakseen puheen toisaalle:\n\n— Niin, muuhun hän ei kelvannut, kuin saattamaan ihmisiä\nonnettomuuteen...\n\n— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja\nlakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi...\n\n— Kun se oli ohi?\n\n— Niin — _himo_...\n\n— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on\nherra ja mestari.\n\n— Hinro karjuu tyhjää taivasta kohden — se yksin.\n\n— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää... minkä\nvuoksi _minä_ sanoisin totuuden?\n\n— Luuletteko, että on lumituisku tulossa, kysyi hän.\n\nHänen kasvojaan valaisi tulen punainen hehku...\n\nSitten hän nousi. Hänen askeleitaan tuskin kuului lattialla.\n\nKauan kaikui hiljainen alkusoitto, sitten hän lauloi.\n\n    Lepo vainaille anna,\n    lepo vainaille anna —\n    elämään älä muistoja\n    konsana kutsu,\n    sydämelleni kuolleelle ah lepo anna,\n    levon, lohdun kuolema yksin antaa.\n    sydämelleni kuolleelle\n    ah, lepo anna.\n\n    Kevätaamuin ennen,\n    kun syreenit tuoksui,\n    kun paahteessa päivän\n    oven tempasit auki\n    ja kuiskasit riemusta\n    säteillen:\n    \"Suo vielä päivä,\n    elämään viel' yksi suo ainoa päivä.\"\n\n    Me iltoina tyyninä, hiljaisina\n    esikaupungin puiden siimeksessä\n    kävelimme riemuiten, äänettöminä.\n    Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.\n\n    Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha,\n    älä unta sen häiritse.\n    Levon, lohdun kuolema yksin antaa.\n    Elämään älä muistoja\n    konsana kutsu,\n    älä häiritse kuolleen syämeni unta.\n    — — —\n\nPäivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa.\nTine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne\nkasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.\n\nLumipisarat kasvoivat aivan seinän vierustalla, Tine oli polvillaan\nmaassa ja kaivoi näppärillä käsillään, kunnes ne tulivat punaisiksi.\n\n— Katsokaa, katsokaa, huusi hän, löytäessään hentoja vihreitä taimia.\n\n— Kuinka kaunista, sanoi äiti, katsellessaan ikkunasta.\n\n— Mutta on niin kylmä vielä, lisäsi hän ja sulki ikkunan.\n\nKoko talo tuli täyteen lumipisaroita. Palvelustytölläkin oli täysi lasi\nikkunassaan. (Siinä oli ristikko edessä; palvelustytöt asuivat kuin\nvankilassa, mutta miehet pääsivät sisään oven kautta) ja kerran juoksi\näiti ulos ja pani kukkavihkon rengin vanhaan hattuun.\n\nHän tuli aina hiipien, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä karjan ruuan\nmärehtimistä. Äiti istui ikkunansa ääressä. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn\nja juoksi ulos.\n\n— Pannaanpas Jens rengin hattuun lumipisaroita.\n\nPihan poikki, ulkohuonerakennusten luo.\n\nJens renki ihan pelästyi. Mutta äiti tempaisi hatun hänen päästään ja\npisti lumipisarat nauhan taakse.\n\nJens-renki jäi seisomaan hattu kädessään.\n\nSitten alkoi hän nauraa hohottaa kauan, suu ammollaan.\n\nMutta äiti juoksi sisään taas ja sanoi Tinelle:\n\n— Hyi, miten ilkeä oli koskea hänen hattuunsa.\n\nKevät teki tuloaan. Pääskyset palasivat ja sinivuokot puhkesivat\nlehdossa rouvan huvimajan takana.\n\nÄidin mielihuveja oli niityillä kahlaaminen. Jäitä uiskenteli siellä\nvielä särkyneinä kappaleina.\n\nHameenhelmat nostettuina seisoi äiti jäälautoilla.\n\n— Tine, Tine, se särkyy...\n\nTine seisoi keskellä liejua, hameet nostettuina polvien yli odottaen\npahinta.\n\nÄiti lensi lautalta lautalle.\n\nLoiskis — siinä makasi vanhin poika, pitkällään märällä niityllä.\n\n— Kas, siinä on poika.\n\nÄiti katseli näkyä hetkisen. Pojan lyhyeksi leikattu pää oli ainoa,\nmikä näkyi vedestä:\n\nHerra Jumala, aivan kuin hylje!\n\nÄiti nauroi niin että lautta heilui.\n\nTine, Tine, vedä poika ylös, ennenkuin Fritz huomaa hänet.\n\nTine tarttui poikaan niin lujasti että tämä kirkui.\n\nÄiti hyppeli lautalta lautalle ja heilutti käsiään kuin lentoon lähtevä\nlintu.\n\nMiehet ja karjakko tulivat katsomaan. Jens nauroi niin että piippu\nputosi suusta.\n\nMutta isäntärenki sanoi, että rouva totta totisesti juoksee yhtä\ntaitavasti kuin renkaiden läpi syöksyjät.\n\nIsäntärenki oli usein käynyt Flensborgissa ja nähnyt sirkusnaisia.\n\n— Niin, totta se on, sanoi hän ja levitteli sormiaan housuntaskuissa.\n\nMutta Jens-rengillä oli omat mielipiteensä. Hänestä rouvan sääret\nolivat hoikat kuin vuohen.\n\nÄiti juoksi jäälautoilla hämäriin asti.\n\nSitten hän ja Tine istuutuivat penkille tienviereen. Sen takana kasvoi\npoppeleita.\n\n— Miten hehkuvana aurinko laskee, sanoi äiti.\n\n— Tulee myrsky, sanoi Tine.\n\nÄiti katseli kauan hiljaa huojuvia poppeleita; ne kuvastuivat siinä\nsuorina taivasta vastaan.\n\nSitten sanoi hän hiljemmin.\n\n— Ovatkohan pinjat hyvinkin toisen näköisiä. He nousivat molemmat.\nPortailla tapasivat he isän.\n\n— Oletpa sinä punaposkinen, sanoi hän, sillä äidin kasvot hehkuivat\nvielä.\n\n— Tottakai, sanoi äiti huoaten, olen juossut aina sepän luota saakka.\n\nKaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. —\nIstukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa\njuurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.\n\nÄidin sormet kiitivät koskettimilla.\n\n— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin\nkerrallaan.\n\nVähitellen taukosivat alkujuoksutukset, ja äiti lauloi:\n\n    Joka lapsi, mi tänne syntyy,\n    hän syntyy vain kurjuuteen.\n    Joka lehti, mi puuhun puhkee,\n    se puhkee vain kuihtuakseen.\n\n    Joka kerta kun rakkaus huumaa\n    olemuksemme, tuskaa se tuo.\n    Heti kun sana lemmen syntyi\n    ei enää se hehkua luo.\n\n    Kudos onnen, min kätemme kutoi,\n    kudottaissa se murtui jo.\n    Joka kerta suudeltaessa\n    toist' tarkoitti suutelo.\n\n— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti,\nsitten hän sanoi:\n\n— Tiedättekö, mitä toivoisin, Tine?\n\n— Että voisin kirjoittaa laulun, joka olisi yhtä surullinen kuin elämä.\n\nHän vaikeni taas; valkoiset kädet loistivat koskettimilla:\n\n— Mutta on viisaasti harkittu, ettei onnesta ole monikkoa.\n\n— Ihmeellistä se onkin.\n\nÄiti istui pää käsien nojassa.\n\n— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä\nhuoneen läpi kuin varjo.\n\n— Ettekö tahdo valoa? sanoi hän.\n\n— Nyt sytytämme, vastasi äiti.\n\nJa Tine sytytti lamput.\n\n— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen\ntuntimääriksi.\n\n— Korteista löytyy aina \"onnen prinssi\" sanoi hän. Tine katseli, kunnes\nhänen silmänsä painuivat umpeen väsymyksestä.\n\nViereisestä huoneesta kuuluivat lakkaamatta isän askeleet, edes\ntakaisin, edes takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät tuli.\n\nKylminä ja kirkkaina iltoina harhailivat äiti ja Tine niityillä, joissa\nhento ruoho kasvoi, mäillä ja kukkuloilla, mistä oli laaja näköala.\n\nSiellä oli hänen lempipaikkansa.\n\nIlma oli vielä kylmä ja puri poskiin, auringon laskiessa kalpenevaan\nruskoon. Hän seisoi nostettu käsi silmiä varjostaen, suorana taivasta\nvastaan kuin tähystäen kevään tuloa.\n\nMutta päivät kävivät leudommiksi, ja kotona olivat kaikki maljat täynnä\ntuoksuavia orvokkeja. Ja vihannestarhassa puhkesi hentoja lehtiä\nkarviaismarjapensaiden pitkiin riveihin.\n\nPellot tulivat loistavan mustiksi, multa lepäsi hedelmällisenä ja\nkostean kiiltävänä — äiti saattoi iltasin kulkiessaan polkuja pitkin\npysähdyttää Tinen ja lapset.\n\n— Katsokaa, sanoi hän, katsokaa, kuinka maa hengittää.\n\nKevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja\ntäytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.\n\nPuihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi\nkylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden\ntaivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.\n\nÄidissä oli vaeltamistauti.\n\nHän käveli kävelemistään.\n\nÄkkiä saattoi hän pysähtyä.\n\n— Tine, sanoi hän, on kuin maa huokaisi.\n\nPuutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja\nniiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.\n\nLammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan\nhenkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin\nvalkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja\nhuumaavan tuoksunsa.\n\nJa kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja\npoppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.\n\n— Mennään eteenpäin, sanoi äiti.\n\nHän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin\nparatiisiksi — ja sieltä kukkulalle.\n\nÄiti poimi vaieten kasteisia kukkia.\n\nKaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista\nkumpuili usva pimenevää taivasta kohti.\n\nTaloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko,\njonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen\nkosteuteen.\n\nÄiti katseli kaartuvaa taivasta ja sanoi:\n\n— Tine, tähdet eivät tahdo tätä katsella.\n\nHe kulkivat takaisin lehdon läpi.\n\n— Ilma on niin raskas, sanoi äiti.\n\n— Se johtuu seljapensaista, sanoi Tine.\n\n— Mennään kirkkomaalle, sanoi äiti.\n\nHe avasivat veräjän ja menivät sinne.\n\nKaikki lehdet olivat puhjenneet pensaihin ja pensaiden puksipuu\nloisti. Oli kuin kukkien tuoksu olisi tiivistynyt valkeiden muurien\nsisäpuolella. Siellä täällä seisoivat ristit mykkinä.\n\nÄiti pysähtyi ristejä katselemaan. Ja keskellä kevätkylläistä ilmaa\nseisoi hän lukien ristien nimiä ja kirjoituksia:\n\n\"_Tapahtukoon minulle tahtosi mukaan._\"\n\nJa hän kulki eteenpäin.\n\n\"_Rakkaus on lain täyttymys._\"\n\nHän kulki käytävää pitkin ja taivutti liljat syrjään kuin ei olisi\nniiden tuoksua kestänyt.\n\n— Nyt on pitäjän voudin pojan hauta laitettu kuntoon, sanoi Tine.\n\n— Niin on, sanoi äiti.\n\nHän kumartui alaspäin ja varovaisesti asetti kukkakimppunsa tuoreelle\nhautakummulle:\n\n— Se on niiltä, joille hän toi onnea ja joiden täytyi itkeä, sanoi hän.\n\n— Kiitokseksiko? kysyi Tine.\n\nÄiti ei vastannut.\n\nJäykästi tuijottaen jäi hän vaieten seisomaan hautakummun viereen.\n\nYölepakko lensi ohi ja äiti vavahti.\n\n— Tule, sanoi hän. Ja ulos tultuaan tarttui hän taas päähänsä:\n\n— Oi, Tine — elävätkö kuolleet? sanoi hän ja koetti hymyillä.\n\nAlhaalta mäenrinteeltä muurin takaa kuului kuiskauksia ja levottomuutta.\n\n— Kas vain, sanoi Tine, ei muuta kuin miehet tyttöineen.\n\nÄiti tuli kotiin, pihan läpi kamariinsa.\n\nOli puolipimeätä ja kaikki ovet selällään.\n\n— Maren, Maren! huusi hän talon läpi.\n\nKukaan ei vastannut.\n\nLeppäkertut vain sirkuttivat pesutuvassa ja uunin luona. Äiti avasi\npesutuvan ovea.\n\n— Maren, Maren! huusi hän pihalle päin.\n\nHän näki vain kaksi varjoa, jotka pakenivat lammikkoa kohden.\n\nHän sulki oven ja kulki hiljaa sisään. Ruuduista lankeavassa valossa\nnäyttivät hänen kasvonsa kalpeilta.\n\nHän istuutui tuoliinsa ja kädet ristissä tuijotti hän tyhjään\nhuoneeseen.\n\nIsä avasi oven:\n\n— Eikö täällä ole ketään, sanoi hän.\n\nPuolipimeässä vastasi äiti hiljaa:\n\n— Minä.\n\nJa isä sanoi:\n\n— En nähnyt sinua.\n\nHän alkoi kävellä edes takaisin lattialla ja sanoi:\n\n— Kysyin äskenkin, mutta kukaan ei ollut kotona.\n\n— Ei, sanoi äiti.\n\n— Mutta missä he ovat — mitä he kaikki tekevät?\n\nHiukan värähtelevällä äänellä vastasi äiti:\n\n— Nyt on kevät, Fritz.\n\nIsä käveli taas.\n\n— Etkö voi sanoa, että heidän on pysyttävä kotona, sanoi hän.\n\n— Koko talo on tyhjänä iltasin. Se ei sovi.\n\nÄiti ei liikkunut, mutta nojaten niskansa seinään, sanoi hän katsoen\nsuoraan eteensä:\n\n— Maaemo on itse ruvennut lapsiaan opettamaan.\n\nIsä pysähtyi huoneen nurkkaan ja istuutui.\n\nKauan hän istui vaiti.\n\nSitten hän sanoi:\n\n— Kuinka kauas oletkaan etääntynyt —\n\nÄiti ei vastannut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi.\n\n— Fritz, luonto on aina vahvin, ja maaemo itse kutsuu heitä.\n\n— Niin, Fritz; ja hän puhui kiihkeämmin:\n\n— Mitä enemmän minä mietin, sitä selvempänä näen, että vallitsee yksi\nainoa laki, elämän jatkumisen laki.\n\nHän vaikeni taas hetkeksi ja sanoi sitten hitaammin:\n\n— Se on minun uskoni.\n\n— Jatkuminen, mitä päämäärää kohti:\n\n— Päämäärää? Päämääränä on että taas uutta elämää synnytetään.\n\n— Ja minkä vuoksi?\n\nÄiti katseli tyhjään avaruuteen:\n\n— En tiedä, sanoi hän:\n\n— Onhan biljoonia tähtiä. Ja niilläkin kai on tarkoituksensa.\n\nHän vaikeni taas.\n\nSitten sanoi hän:\n\n— Fritz, minkävuoksi ihmiset ovat niin turhamaisia?\n\n— Emmekö ole halvimmat palvelijat suuressa talossa, jonka vartijain\nkasvojen eteen emme milloinkaan joudu?\n\n— Meidän täytyy salata kyyneleemme.\n\n— Me kärsimme ja — tuotamme kärsimystä.\n\n— Muuta emme tiedä ...\n\nIsä nousi pystyyn mieli kuohuksissa:\n\n— Ja koko elämäsi todistaa omia sanojasi vastaan; etkö luule minun\ntietävän, että elämäsi on kauttaaltaan uhrausta?\n\nÄiti ei vastannut heti, sitten sanoi hän äärettömän hellästi:\n\n— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä\njollakin... yhdentekevä millä.\n\n— Onko uhrauskin yhdentekevää?\n\n— On — täydellisesti.\n\nIsä ei vastannut.\n\nHänen vaeltava varjonsa näytti häipyvän pimeyteen.\n\n— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen\nkysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuuteni _oikeastaan_\nsinun elämäsi rikkaammaksi?\n\nEhkä hän silmänräpäyksen ajan odotti vastausta. Mutta isä pysyi vaiti\nja pimeässä vavahtivat ehkä äidin kädet.\n\nKorokkeeltansa sanoi hän taas:\n\n— Ehkä eletään vain varjoelämää monilla aloilla, taiteessa,\nuhrauksessa, työssä, ystävyydessä, toiminnassa; mutta elämä on vain\nsiinä — missä luonto on sen määrännyt olemaan.\n\nÄiti vaikeni, ja huoneessa oli äänetöntä.\n\nHiljaa nostettiin oven säppeä.\n\nVäki tuli kotiin.\n\n— Nyt he tulevat takaisin, sanoi äiti.\n\nIsä meni ovelle ja kutsui heitä. Hänen äänensä vapisi.\n\nPuistokäytävästä kuului laulua. Se oli niin kirkasta ja kevätkylläistä,\n\n— Se on Tine, sanoi äiti.\n\nJa hän avasi ikkunan.\n\nHohtavin poskin tuli koulumestarin tytär.\n\n— Minun _täytyi_ tulla tänne, tässä ovat ensimmäiset mansikat. Äiti\npoimi ne tänä iltana; ja hän ojensi punaiset marjat ikkunaa kohden.\n\n— Ihana rouva, sanoi hän.\n\nJa äiti taivutti päänsä tuoksuvien marjojen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä täytyi Tinen juosta katsomaan, olivatko ruusut puhjenneet.\n\nÄidin huvimajan valkoisten pylväiden ympäri kiertyi villiruusuja.\n\n— Kohta ne puhkeavat, sanoi Tine.\n\n— Viime vuonna ne eivät puhjenneet, sanoi äiti, eivätkä mansikat\nkypsyneet.\n\nRuusuja ja mansikoita piti olla äidin syntymäpäiväksi.\n\n— Niin, viime vuonna, sanoi Tine, silloin olikin kylmä.\n\nJa he istuivat valkealle penkille ja katselivat lammikkoa ja puhuivat\nsiitä, minkälaista oli viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä\nja monta syntymäpäivää sitten.\n\n— Voi, voi, mutta silloin te olitte pieni, sanoi äiti.\n\nÄiti rupesi äkkiä nauramaan niin että hytki.\n\n— Voi herrajumala! Teillä oli punaruutuinen hame yllä; minkä näköinen\nte olittekaan. En ole milloinkaan nähnyt niin punaposkista olentoa kuin\nte pienenä.\n\n— Ja kömpelö, sanoi äiti.\n\nÄiti nauroi yhä ja kertoi Tinestä lapsena. Mutta hulluinta oli sinä\nsyntymäpäivänä, jolloin rouva Jespersen putosi lammikkoon.\n\n— Lapsi kullat, sanoi äiti, siinä hän istui äärimmäisellä reunalla, ja\nyht’äkkiä on kuin Isäjumala takaapäin olisi tarttunut sekä rouvaan että\nhänen tuoliinsa, ja hän kaatui taaksepäin, Herra Jeesus, nurin niskoin\nsuoraan veteen.\n\nNäky oli ollut kamala.\n\n— Kolme kamelikurjen sulkaa vain näkyi veden pinnalla, sanoi äiti.\n\n— Niin, silloin minä juuri olin päässyt ripille, sanoi Tine.\nSyntymäpäivän aattopäivänä oli kiire kuin joulun edellä. Tine sotki\ntaikinoita ja Tine leipoi.\n\nKaikki keittiön ikkunat olivat selko selällään, ja Pesu-Mare, jolla\noli yllään omakutomansa hame, hikoili niin että vesipisarat tippuivat.\nMiehet tulivat vuorotellen ovelle katsomaan.\n\n— Mene matkoihisi, Lars, sanoi Tine. Hän lensi ulos ja sisään taas\nja vispilöi rusinakaakkua vadissa, joka oli niin suuri, että koko\nlähiseutu olisi voinut siitä syödä mahansa kylläiseksi.\n\nÄiti seisoi avuttomana keskellä keittiötä.\n\n— Tine, tuleekohan vain kylliksi syötävää. Tiedättehän, mitä kaikkea\nJespersenin joukko jaksaa poskeensa pistää kylässä.\n\nKermavispilät läiskyivät savivatien reunoja vastaan ja miehevä Mari\nlisäsi puita uuneihin, niin että ne hehkuivat.\n\nIsä avasi oven:\n\n— Stella, kätesi.\n\n— Fritz, enhän liiku paikaltani.\n\nIsä sulki taas oven.\n\nLapset syöksyivät sisään pesutuvasta ja täyttivät toisen puolen\nhuoneesta; he tahtoivat maistaa taikinaa.\n\nHe maistoivat, niin että naamat tulivat keltaisiksi kuin munat.\n\n— Nyt ulos, sanoi Tine.\n\n— Pannaan ovi lukkoon.\n\nLapset ajettiin ulos, äiti samoin. He kuulivat vain pihalle asti,\nkuinka vispilät läiskyivät ja Tine piti komentoa.\n\nPesu-Maren alkoi laulaa kenraali Ryestä. Äiti juoksi puistokäytävää\npitkin kaikki lapset kintereillään.\n\n— Viimeinen, viimeinen, huusi hän juosten edellä.\n\nIsä avasi ikkunansa:\n\n— Stella, rintasi, sanoi hän.\n\n— Fritz, mehän juoksemme vain.\n\nKoko joukko kiiti eteenpäin.\n\nEnnenkuin he olivat ehtineet puistokäytävän päähän, kohtasivat he\nposetiivin soittajan.\n\n— Siinä on posetiivi, huusi äiti.\n\n— Mies kulta, tulehan sisään.\n\nJa posetiivin soittaja ontui etummaisena muiden seuratessa ja äiti\nhuusi:\n\n— Tine, Tine, täällä on posetiivin soittaja.\n\nMies alkoi soittaa keskellä pihaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään\nsanoen:\n\n— Saanko minä.\n\nJa lehmuksen alla alkoi hän itse vääntää nauraen täyttä kurkkua, sillä\nhän soitti kenraali Bertramin jäähyväislaulua.\n\nKeittiössä juostiin ikkunoihin, ja miehet ilmestyivät pesutuvan ovelle.\n\nJens-renki pisti päänsä ulos tallin ovesta.\n\n— Nyt rouva itse vääntää posetiivia, sanoi hän.\n\nKenraali Bertramin jäähyväislaulu oli lopussa ja äiti väänsi yhä.\n\n— Nyt tanssimaan, sanoi hän, tämä on polkkaa.\n\nTine, Tine, huusi hän, tanssikaa nyt.\n\nPalvelustytöt juoksivat ulos, Tine etummaisena, ja alkoivat tanssia,\nhikoillen ja avopäin, keskellä pihaa, posetiivin ympäri: Pesu-Marenin\nhame ulottui vähän polvien yli.\n\n— Tanssimaan, tanssimaan, huusi äiti miehille.\n\nMutta isäntärenki oli ainoa, joka uskalsi; hän hiipaili vähän hämillään\nalas, otti puukengät jalastaan ennenkuin pyysi Tineä tanssimaan ja\npyörähteli sitten sukkasillaan nurmikolla.\n\n— Hei, hei huusi äiti, tästä tulee talkootanssit.\n\nHän väänsi posetiivia niin että hikihelmet kihoilivat valkeilla\nkasvoilla.\n\nLapset juoksivat kirkuen posetiivin ympäri.\n\n— Tanssikaa, tanssikaa, huusi äiti, ja lapset juoksivat. Mutta ontuva\nposetiivin soittaja seisoi rauhallisena ja haisteli tuoreen leivän\ntuoksua.\n\nIsäntärenki oli pyörittänyt Tineä niin että karttuunihame heilui — sen\nalla ei liikoja ollut — ja nyt hän kumarsi jäykästi posetiivin edessä.\n\n— Tine, väännä, huusi äiti.\n\nTine juoksi posetiivia vääntämään ja äiti pyöri kaikkien lasten\nhuutaessa:\n\n— Äiti tanssii, äiti tanssii.\n\nSukkasillaan tanssien piteli isäntärenki niin varovaisesti hentoa äitiä\nkuin olisi hän ollut posliinia.\n\n— Nyt en jaksa enää, sanoi äiti.\n\nMutta Tine väänsi vääntämistään, ja äiti sanoi:\n\n— Jollei Fritz olisi kotona, päästäisimme hevoset ulos.\n\nHänen _täytyi_ saada hevoset ulos.\n\n— Tine, huomennahan on syntymäpäiväni, ei hän silloin raski mitään\nsanoa.\n\nHän huusi renkiä:\n\n— Jens, Jens.\n\nJens tuli ontuen.\n\n— Jens, sanoi äiti, ja äkkiä hän kuiskasi: laskekaa hevoset ulos.\n\nPihalla tanssivat palvelijat, ja lapset kirkuivat villiintyen omasta\nmeluamisestaan.\n\n— Siinä ne ovat, sanoi äiti.\n\nMolemmat ruskeat laukkasivat ulos tallinovesta.\n\nPerästä tuli \"Beauty\".\n\n— Pelottakaa niitä, pelottakaa niitä, sanoi äiti ja heilutti itse\nnenäliinaansa.\n\nHevoset kirmasivat ja tytöt tanssivat.\n\n— Varokaa, varokaa, huusi äiti.\n\nMelu oli ylimmillään.\n\n- Stella, Stella, kuului äkkiä ikkunasta.\n\n— Herra Jumala, Fritz, sanoi äiti kangistuen.\n\nTytöt katosivat samassa, kuin olisi maa niellyt heidät.\n\n— Fritz, sanoi äiti änkyttäen, en ymmärrä, kuinka kaikki on käynyt.\n\nMutta isä sulki ikkunansa, ja äiti sanoi hiljaa Tinelle, kohottaen\nolkapäitään kuin olisi nauttinut jostain hyvästä:\n\n— Nyt annetaan miehelle kahvia.\n\n— Herra Jumala, Tine, posetiivin soittajat tietävät tuhansia juttuja.\n\nPosetiivin soittaja tuli väentupaan, ja äiti kuunteli hänen puhettaan\ntuntimääriä.\n\n— Entä sitten, posetiivin soittaja, entä sitten, sanoi äiti ja siirtyi\nyhä lähemmäksi ukkoa penkillä.\n\nPosetiivin soittaja kertoi juttuja maailmankiertomatkoiltaan.\n\n— Lähtiessään sai hän taalerin.\n\n— Tine, sanoi äiti innostuneena: se mies osaa valehdella.\nHänen juttunsa ovat samanlaisia kuin lukukirjan kertomus\nneekerikuningattaresta, joka antoi polkea vatsaansa, jotta ruoka\nparemmin sulaisi.\n\n— Sen olen lukenut saksalaisesta lukukirjasta ja se on tosi, vaikka\nFritz väittää minun valehtelevan.\n\n— Mutta tule nyt, sanoi hän. Nyt lähdetään.\n\nHe kulkivat puutarhan läpi.\n\nIlta oli tyyni ja valoisa, ja lammikko lepäsi peilikirkkaana.\nEnsimäiset ruusut tuoksuivat pensaissa.\n\n— Kuule, kuinka kaikki on hiljaa, sanoi äiti.\n\n— Niin on.\n\nNiityiltä kohosi sumu. Kaukana häämöitti metsä.\n\n— Tine, sanoi äiti, täällä tahtoisin mielelläni kuolla. Ja nojaten\nvalkeita pylväitä vasten ruusujen langetessa hänen hiuksilleen katseli\nhän lammikkoa, niittyä ja metsää.\n\n— Minkä tähden on elämän kehys niin kaunis, sanoi hän. Ja väsyneenä\nvaipui hänen kaunis kätensä alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla saapui Tine viideltä.\n\nEnsi työkseen hän lukitsi äidin huoneen oven. Hän kiersi avainta kaksi\nkertaa molemmissa ovissa — vaatekammionkin ovessa.\n\nSillä kolme vuotta sitten oli äiti syntymäpäivänään hiipinyt\nvaatekammion läpi ullakolle, ja äkkiä seisonut keskellä huvimajaa: —\nHerra Jumala, siinä on rouva, oli Tine sanonut: — ja yöpaitasillaan.\n\nMutta äiti oli nähnyt kaikki lahjansa, ennenkuin pöytä oli valmis.\n\nLapsia ei kukaan voinut pitää vuoteissa kuuden jälkeen.\n\n— He tahtoivat nousta.\n\nÄidilläkään ei ollut rauhaa vuoteessaan. Hän hypähti lattialle paljain\njaloin ja jyskytti lukittua ovea.\n\n— Tahdon ulos, huusi hän.\n\nJa hän jyskytti vielä kovemmin.\n\nMutta Tinellä ei ollut vielä pöytä valmiina.\n\nSille oli levitetty lumivalkea liina; ruusuista oli tehty S kirjaimia,\nja S oli puhallettu syntymäpäivärinkilälle.\n\nSe puhallettiin paperitötteröstä, joka oli täynnä vettä ja valkoista\nsokeria.\n\nTine seisoi keittiössä puhaltaen taideteosta, kaikki lapset ympärillä\nkatsomassa.\n\nKaikkien suut olivat ammollaan:\n\n— Nyt, sanoi Tine, nyt minä puhallan.\n\nJa naama punaisena hän puhalsi S kirjaimen rinkilälle lasten\ntuijottaessa.\n\n— No, sanoi Tine, nyt tulee kiemura.\n\nJa hän puhalsi taas.\n\nÄiti jyskytti jyskyttämistään ovea:\n\n— Tine, Tine.\n\n— Niin, niin, huusi Tine juosten rinkilää viemään, pysykää vain siellä.\n\nPalvelustytöt juoksivat huvimajaan punaisiksi maalatut kukkaruukut\nkäsissä.\n\nHe lahjoittivat rouvalle syntymäpäivälahjaksi joka vuosi kultalekkoja,\njotka olivat kasvaneet palvelijoiden huoneessa ylenpalttisessa\nyölämmössä.\n\nKaikki lahjat olivat paikoillaan pöydällä, ja Tine ja lapset\ntarkastelivat komeutta.\n\nIsä tuli pensasaidan viertä kulkien.\n\nHiljaa pani hän lahjansa pöydälle, puoleksi salaa, ja katosi.\n\n— Nyt haetaan rouva, sanoi Tine.\n\nLapset syöksyivät taloon, ylös portaita.\n\n— Äiti, äiti — nyt —\n\nJa Tine avasi oven.\n\nValkoisissa mekoissaan juoksivat lapset äidin edellä vihreiden\npensasten välillä, valkoista huvimajaa kohden.\n\n— Äiti, äiti, kuului lakkaamatta.\n\n— Äiti, äiti, huusivat he, kunnes saapuivat valkealle huvimajalle.\n\nJa kaikki lapset tempasivat lahjansa pöydältä ja antoivat ne äidille,\nkädet ylöspäin ojennettuina.\n\n— Äiti, äiti, tämä on minulta.\n\n— Äiti, äiti, ei mutta minulta.\n\nJa varpaillaan he seisoivat voidakseen paremmin ojentaa.\n\nHetken seisoi äiti valkoisena, valkeiden lastensa ympäröimänä. Hän\nkatseli niin kauas yli kesäisten niittyjen. Kaikki oli valoa: taivas,\nilma ja maa.\n\n— Kuinka ihana päivä, sanoi äiti.\n\nJa hän hymyili.\n\nYht’äkkiä hän kohautti kättään. — Tyras nuoleskeli hänen sormiaan ja\npaneutui makaamaan hänen jalkojensa juureen.\n\n— Sinäkö siellä, sanoi hän.\n\nJa auringonpaisteessa seisoi hän ruusujen keskellä, lasten ympäröimänä,\nTyras jalkojen juuressa maaten.\n\nPalvelustytöt tulivat, ja miehet saappaat jaloissa.\n\nHe tulivat kuin hiipien lammikon ympäri, pitkässä jonossa, niskat ja\npolvet koukussa — he näyttivät siltä kuin menisivät uhrattaviksi. Äiti\notti heitä kädestä yksitellen.\n\nPalvelustytöt vilkuilivat lahjojansa ja jatkoivat matkaansa.\n\nTakimmaisena tallusteli Jens-renki. Hänen housunsa riippuivat takaa\nniin surkeasti kuin olisi hän tullut surua valittamaan.\n\nKaikkien lähdettyä pesi äiti kätensä lammikossa.\n\nTine oli mennyt suklaata hakemaan.\n\n— Lapsikullat, juodaan se heti, niin on siitä päästy — — —\n\nLapset olivat juosseet pois ja hän oli yksin.\n\nHiljaa meni hän sisään ja avasi isän kirjeen.\n\nHitaasti otti hän sen esille ja luki:\n\n— Tuntuu niin kummalliselta toivottaa sinulle onnea, mutta toivotan\nsinulle parasta, mitä elämä voi antaa. Fritzisi.\n\nÄidin pää painui jälleen.\n\nHän ei itsekään huomannut, että hänen kätensä vähitellen hävittivät\nkukkaisnimen pöytäliinalta.\n\nSilloin hän näki isän tulevan pensaiden luota.\n\n— Kiitos ystäväni, sanoi hän tarttuen isän käteen. Ja hetken he\nseisoivat monien lahjojen edessä — molemmat vaiti.\n\nSitten hiipi isä pois lehtoa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViideltä iltapäivällä saapuivat pitäjäläiset. Tine oli käynyt kotona\nnoutamassa lukkarinmuoria, jolla oli käsissään valkeaan pääliinaan\nkääritty kaakku.\n\nKun Jespersenin perhe oli nähnyt lukkarin perheen sivuuttavan\npitäjänvoudin talon, lähti rouva Jespersen liikkeelle molempine\ntyttärineen. — Rouva Jespersenillä oli juhlallisen tukanlaitteensa\npäällä diadeemin muotoinen hattu, johon oli kiinnitetty kaksi\njäljennettyä kamelikurjensulkaa.\n\nStina-neidillä oli yllään musta kirjosilkkihame, josta sai sen\nvaikutuksen, että tässä kehyksessä oli hän ensi kertaa mennyt ripille.\nStina-neidin puvuille oli muuten ominaista, että ne aina olivat\nliian lyhyet ranteiden ja helman kohdalta. Rouvan syntymäpäivä oli —\nlukuunottamatta laissa määrättyjä loma- ja juhlapäiviä — ainoa päivä,\njolloin Stina oli vapaana.\n\nHän lahjoitti hajuvesipullon, jonka sisällyksen äiti jälkeenpäin kaasi\nkahteen pienempään pulloon ja antoi ne palvelustytöille.\n\nHelena neiti oli valkopukuinen ja vilkas kuin nuori vuohi. Hänen\nlahjansa oli käärittynä ruusunpunaiseen silkkipaperiin. Se oli\nkanavakankaalle ommeltu korutyö, joka oli tarkoitettu satulasepän\nkehystettäväksi.\n\nHelena neidin lahjat lähetettiin säännöllisesti seuraavana vuonna\nSönderborgin hyväntekeväisyysmyyjäisiin arvottaviksi.\n\nPitäjänvoudin vaimo oli ensimmäistä kertaa ulkona pojan kuoleman\njälkeen. Hän oli juhlallinen kuin virsikirja. Aamulla hän oli\nlähettänyt voiruukun.\n\nMiesväkeä ei ollut ollenkaan.\n\n— Fritz, sanoi äiti, syntymäpäivänäni ainakin tahdon olla rauhassa.\n\n— Yksi ainoa mies vaikuttaa häiritsevästi laverrukseen.\n\nJespersenin perhe istuutui keskelle huvimajaa, jossa rouva Jespersen\nlupaa kysymättä hetken kuluttua oli tarkastellut lahjat.\n\nStina-neiti painoi miesmäisen suunsa äidin poskea vastaan niin kovasti\nettä melkein teki kipeää.\n\nJa hämillään mumisten jotain, joka puoleksi oli onnentoivotus, puoleksi\nanteeksipyyntö, pisti hän hajuvesipullon äidin taskuun.\n\n— Hyvä Jumala, sanoi hän, tuskin itsekään tietäen mitä puhui, mitä\nonkaan elämä.\n\nHelena neiti oli pelkkää nuorekasta levottomuutta.\n\nEi ollut sitä lahjaa, jota hän ei olisi viehkeästi sovitellut omaan\npukuunsa.\n\nLukkarin muori, joka istui Stina-neidin vieressä, kertoi, että rouva\nEsbensen oli ajanut ohi Ulkeböliä kohden.\n\nRouva Esbensen oli kätilö.\n\n— Tietysti Sörensenille, sanoi lukkarin muori. Minähän näin selvästi,\nmiten hän viimein ohi ajaessaan täytti vaununistuimen.\n\n— Niinpä melkein.\n\nTämä puheenaihe huvitti kaikkia.\n\n— Jumala varjelkoon häntä, sanoi äiti, tämä on yhdeksäs.\n\nKaikki puhuivat, lukuunottamatta pitäjänvoudin vaimoa, joka mustassa\nvaipassaan istui suorana ja sanaakaan sanomatta tyhjensi kolme\nsuklaakuppia.\n\nLukkarin muori sanoi äkkiä kovemmalla äänellä kuin muut:\n\n— Mutta onhan ihmeellistä, rouva Jespersen, että kullakin pitäjällä on\n_oma_ kuukautensa. Täällä on toukokuu.\n\nÄiti, joka nautti kuin karitsa lämpimässä, nauroi ja sanoi:\n\n— Mutta hyvä rouva Balling, mistä te sen tiedätte?\n\n— Sehän näkyy kirkonkirjoista, sanoi lukkarinmuori. Ja hän lisäsi.\n\n— Mutta kuolemantapauksia on enimmän marraskuussa.\n\nStina neiti sanoi, että hänen koulussaan olivat useimmat syntymäpäivät\njoulukuussa.\n\nÄiti rupesi puhumaan imettäjistä. Sill’aikaa sitoi Helena-neiti\nkorallinauhan kaulaansa ja leikki huvimajan edessä Tyraan kanssa.\n\nHänen monet pikkuhuudahduksensa keskeyttivät keskustelua.\n\n— Nyt leikitään, sanoi äiti.\n\nJa hän hypähti pystyyn ja koetti ehättää Helena-neitiä.\n\n— Viimeinen, viimeinen! huusi hän. Tine lensi jälestä.\n\n— Viimeinen.\n\nLapset tulivat esille pensaiden takaa ja juoksivat hekin:\n\n— Viimeinen.\n\nÄiti juoksi etummaisena:\n\n— Viimeinen.\n\nHe juoksivat lammikon ympäri.\n\nStinan hajuvesipullo löi äidin sääriä vastaan, kunnes hän sai sen\ntaskustaan ja asetti sen nurmikolle lammikon viereen.\n\n— Stina mukaan, huusi äiti.\n\nStina tuli huvimajasta ja lähti juoksemaan Tinen jälkeen.\n\nÄiti nauroi niin, että hänen oli pakko nojautua puun runkoa vastaan.\n\nJuostessaan muistutti Stina selvästi kanakauppiaan pattijalkaista\nhevoskaakkia.\n\nÄkkiä istuutui äiti nurmikolle; kaikki muut heittäytyivät hänen\nviereensä.\n\n— Nyt täytyy rantakalojen saada ruokaa, sanoi äiti.\n\nJa kaikki heittivät murusia lammikkoon, jossa rantakalat uiskentelivat\nvilkkaina auringonpaisteessa.\n\nVanhukset istuivat kolmisin huvimajassa. Rouva Jespersen oli kaikessa\nrauhassa tutkinut lahjoja.\n\nTine tarjosi viiniä ja lasit olivat ruohikossa lammen reunalla. —\n\nKaadapas Stina, sanoi äiti.\n\nStina-neiti tuli aina niin surumieliseksi juotuaan pari lasillista.\n\n— Anna lapsillekin, sanoi äiti.\n\nLapset saivat kirsikkaviiniä, niin että päätä huimasi.\n\nMutta Stina-neiti jäi istumaan leuka käsien nojassa, ja äidin nauraessa\nja lasten juostessa — vanhin poika joi tähteet laseista — lausui\nStina-neiti hiljaa itsekseen runon vanhasta saksalaisesta almanakasta.\n\n— Lausu vielä, sanoi äiti.\n\nJa Stina-neiti lausui miehekkäällä äänellään — se muistutti messua.\n\nPitäjänvoudin vaimo oli noussut seisomaan.\n\nVaieten antoi hän kättä hyvästiksi ja äiti saattoi häntä pensasaidalle.\n\nMuut vieraat seurasivat, ja äiti sanoi Tinelle:\n\n— Vie nuo pois.\n\nHän näytti laseja ja lautasia ja vaiti hän istuutui huvimajan\nperimmäiseen soppeen.\n\n— Vie kaikki nuokin, sanoi hän.\n\nHän tarkoitti lahjoja, ja äänestä kuului, kuin olisi niiden pelkkä\nnäkeminen koskenut kipeästi hänen silmiinsä.\n\nTine liikuskeli huvimajassa korjaten kaikki pois.\n\nLasten äänet kuuluivat pihasta...\n\nTinen palatessa istui äiti lukien vanhaa kirjaa.\n\nTine istuutui hiljaa hänen viereensä.\n\n— Mitä luette? kysyi hän.\n\n— Runoa, sanoi äiti.\n\nÄiti käänsi kirjan lehteä, ja, kuin itsekseen lukien lausui hän runon\nuudelleen:\n\n    Omituista näin kerran unta:\n    Erämaata ma kuljin.\n    Ylt'ympäri hiekkaa pelkkää,\n    ei muuta kuin paljasta hiekkaa.\n    Mut silmäni säikkyvä\n    näyn peljättävän näki silloin.\n    Erämaan petojen loputon\n    tuli saattue silloin esiin.\n    Jalopeurat valkea-hampaat\n    edell' astuivat; seurasi sitten\n    suku tiikerin täplikästaljan\n    ja pantterien. Arat astui\n    lopuks raatoja rakastavaiset\n    hyeenat saattueen päässä.\n\n    Oli ihmisten viettejä ne,\n    erämaata jotk' etsien astui.\n\n    Uni muotoa sitten muutti.\n    Kamaralla maan mahtavan seisoin\n    ma yksin.\n    Mut maapallo oli tuo maa.\n    Ja pimeys ainainen\n    maan kaiken vaippaansa kattoi —\n    mut pimeydessä\n    kohos risti niin suuri\n    kuin ois käsivarret sen valtavat\n    sylihinsä sulkeneet maan sekä taivaan.\n    Oli hiljaista.\n    Vain tuolloin tällöin\n    pisara putos ristiltä alas,\n    ja taas oli hiljaista kaikki\n    siks kuin putos pisara toinen,\n    ja kaikki taas mykistyi\n    siks kuin veripisara seuraava putos.\n    Oli vertasi se,\n    sa ristillä riippuva ihmiskunta.\n\nÄiti sulki kirjan.\n\nNojaten päätänsä huvimajan seinää vastaan, hän tuijotti mykkänä ja\nvalkeana kesäillan ihanuutta.\n\n— Tine, sanoi hän äkkiä, ja Tine vavahti, sillä äiti oli sanonut hänen\nnimensä melkein kuin apua anova.\n\nMutta äiti jäi istumaan paikoilleen ja kuiskasi itsekseen muutamia\nsanoja, joita Tine ei ymmärtänyt:\n\n\"Ei ole mailmaa Veronan ulkopuolella\", sanoi hän.\n\nJa hän vaikeni taas.\n\nHetken perästä hän sanoi:\n\n— Tine, on aivan totta — jos joku voisi luoda katseen sieluuni,\nniinkuin ikkunanruudusta katsellaan huoneeseen, ei hän siellä löytäisi\nkaikkien tavaroiden seasta yhtäkään halua, ei ainoatakaan toivetta, ei\nunelman varjoa.\n\n— Silloinhan olisi parempi kuolla.\n\n— Kuolema, Tine, ei olekaan raskainta — — — on paljon raskaampaa joka\npäivä koettaa elää...\n\nHän jäi istumaan vaiti, pitäen käsiään ristissä polvien ympäri; ja\nkuten äsken liikkuivat hänen huulensa kuiskaten sanoja, joita Tine ei\ntuntenut:\n\n    Ah, kammiossansa\n    mykäss', äänettömässä\n    mun syämeni lepää —\n    ah, kuolleena lepää.\n\n    Ei yksikään itke\n    mun syäntäni kylmää:\n    sitä ainoastaan\n    näet yksi vain lempi.\n\n    Mut hän, joka kuoli,\n    sydämensä kun kuoli,\n    ei itkeä voi\n    sydäntään elotonta.\n\n    Ah kammiossansa\n    mykäss', äänettömässä\n    mun sydämeni lepää —\n    ah kuolleena lepää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltasin ei enää laulettu, eivätkä lapset enää saaneet kuten ennen\ntanssia arkihuoneessa paitasillaan ennen maata menoaan.\n\nTädit olivat saapuneet.\n\nHe käyttivät tätä paikkaa jälkiparantolana kylpypaikasta palattuaan.\n\nHe puhuivat matalalla äänellä, istuivat suorina kuin kynttilät, käsissä\nheillä oli puolihansikkaat.\n\nHeillä oli alituinen huoli ilmasta ja he kulettivat aina sateenvarjoa\nmukanaan peläten sadetta.\n\n— Hyvä ystävä, sanoivat he äidille, ei tarvita muuta, kuin että jalassa\non märkä sukka puoli tuntia, niin saa yskän, joka kestää viikkoja.\n\nÄiti, joka parantola-aikana oli kalpeana pelosta, myöntyi kaikkeen ja\nkäytti musliinipukuja. Koko päivänä ei hänen päässään ollut kuin yksi\nainoa ajatus, etteivät lapset taas pääsisi saattamaan epäjärjestystä\ntätirykmentin kalosseihin.\n\nTinen hän näki aamulla.\n\nOli kuin olisi tehty sellainen sopimus, että Tine katoasi talosta\ntätikautena. Äiti ja hän tapasivat toisensa melkein kuin kaksi\nsalakuljettajaa. Mutta aamulla täytyi Tinen tulla äitiä ajamaan\nvuoteesta.\n\nTätien parantolasäännöt vaativat, että he nousisivat aamulla kello\nseitsemältä, ja he olivat täsmällisiä kuin tuomiokirkon kello.\n\n- Nyt teidän _täytyy_ nousta, sanoi Tine.\n\n- Niin, kultaseni — — — paljonko kello on\n\nÄiti rakasti vuodettaan ja vapauttaan ollessaan yöpaitasillaan.\n\n— Mutta nyt teidän on noustava.\n\n— Niin — — —\n\nVihdoin hän pääsi vuoteesta.\n\nTullessaan alas tätien luo oli hänellä edessään suuri valkoinen\nesiliina, ja näytti siltä kuin hän olisi askarrellut talossaan jo kello\nviidestä, jolloin voi kirnuttiin.\n\nMolemmat tädit istuivat, selät tavattoman suorina, kummallakin puolella\npöytää puutarhasalissa ja odottivat teekuppiaan. Aamukävelylle\nlähtiessään tekivät he erittäin matkavalmiin vaikutuksen. Hameen\nhelmoja kannatti erikoinen järjestelmä hakasia, ja päässä oli hatut,\njoiden suuruus oli verrattava koreihin, joissa postissa lähetetään\nhautaseppeleitä.\n\nNäitä hirviöitä koristivat silmien yli riippuvat pitsit.\n\n- Herra Jumala, he sanoivat pitsejä tarkoittaen, ennen kaikkea täytyy\najatella silmien suojaamista.\n\nÄiti sanoi:\n\n— Näyttää siltä, kuin olisi aikomuksenne marssia Jerusalemiin.\n\nHe eivät kävelleet oikeassa puutarhassa sammakkojen takia, joita he\ninhosivat.\n\n— Niitähän vilisee joka paikassa, sitäpaitsi ne hyppivät... sehän on\nmelkein kamalampaa kuin viime vuonna.\n\nSitäpaitsi oli tie vihannestarhan läpi, kun sen oli kulkenut kuusi\nkertaa edes-takaisin, juuri heidän määränsä. Kävellessään he eivät\npuhuneet.\n\n— Geneven lääkäri on oikeassa, sanoi Bothilde täti, ei pidä puhua.\nPitää kävellä ja antaa hermojensa levätä.\n\nJoka toisen käännöksen kohdalla söivät he pienen suklaakakun.\n\n— Sveitsiläinen suklaa on siitä mainiota, että se antaa voimia,\nviemättä ruokahalua. Meidän kotoinen suklaamme sitävastoin on, kuin\nsaisi möhkäleitä suuhunsa.\n\nKotiin palattuaan rupesivat tädit levolle.\n\nHe nukkuivat kaksi tuntia villavaippoihin käärittyinä.\n\n— Hyvä ystävä, sano Bothilde täti, villa on villaa. Ranskalaiset, jotka\ntahtovat säilyä kuntokykyisinä, nukkuvat villapatjoilla.\n\n— Niiden alla on tietysti jousipohja, lopetti hän puheensa.\n\n— Hyvä ystävä, sanoi Anna täti, ranskalaiset ovat ranskalaisia.\n\nÄidin tuskat kasvoivat kasvamistaan.\n\nAteriat olivat hänen kauheimmat hetkensä. Ei hän voinut sanoa, että\nlapset istuivat moitteettomasti pöydässä.\n\nJa pöytätavat olivat tätien erikoisala.\n\n— Täytynee toki myöntää niiden tärkeys, sanoi Bothilde täti. Ja ellei\nniitä opi lapsena, niin ei sitten milloinkaan ...\n\n— Vakuutan sinulle, että syynä siihen, ettei Storkfeldt päässyt\nvaltionministeriksi — tädit kutsuivat aina neuvostoministeriä\nvaltioministeriksi — oli hänen tapansa syödä veitsellä.\n\nTunti ennen päivällistä alkoi lasten peseminen.\n\nÄiti istui vieressä ja lastenhoitaja hankasi sienillä lasten ruumiita,\nkuin olisi hän höylännyt uusia lautoja.\n\n— Anna Margarethe, sanoi äiti, huomaa toki kynnet.\n\nAnna Margarethe harjasi kynsiä, niin että nahka oli vähällä lähteä\nsormenpäistä.\n\n— Ne eivät ole vieläkään puhtaita, sanoi äiti: Herra tiesi missä ne\nkuopivat...\n\n— Entä korvat, sanoi äiti.\n\n— Antakaa tänne.\n\nHän rupesi itse korvia pesemään.\n\n— Ja kun ne lopulta saa puhtaiksi, sanoi hän epätoivoisena, niin ne\nrupeavat punoittamaan.\n\nPunaisia ne olivatkin.\n\nAlettiin pukea vaatteet ylle, ja kaikissa oli tahroja.\n\nÄiti hieroi hieromistaan hansikasnahalla ja hajuvedellä.\n\n— No, kelvatkoot sitten, Jumalan nimessä, sanoi äiti.\n\nIsä talutti tädit pöytään. Heidän pukunsa olivat valkean- ja\nmustanjuovikkaasta silkistä — heidän kylpylaitoksen aikaiset\npäivällispukunsa — ja sormissa oli monet sormukset, jotka kilahtelivat\ntavattoman laihoissa käsissä. He asettivat kumpikin pulverirasian\nlautasensa viereen.\n\nLasten silmät tuijottivat kauhusta. He kaasivat heti pöytäliinalle.\n\nÄiti keskusteli johtaakseen huomion muualle — niin että poskissa\nhehkuivat punaiset täplät — he puhelivat Kööpenhaminasta ja kaikista\ntuttavista.\n\n— Niin, sanoi Bothilde-täti, onhan Jane erittäin herttainen. Mutta\nhänellä on omituisuutensa. Tuskin on ennättänyt istahtaa hänen pöytänsä\nääreen, ennenkuin hän alkaa keskustella uskontunnustuksista.\n\n— Kultaseni — hän kääntyi äkkiä vanhimman pojan puoleen — hyväntapainen\npoika työntää aina rinnan eteenpäin ja hartiat ylöspäin syödessään.\nSiten pysyy suorana ...\n\n— Ja minun mielestäni — hän jatkoi taas keskusteluaan Janesta ja\nuskontunnustuksista kuin ei olisi muusta puhunutkaan — ei sellaisista\nasioista sovi aterioidessa keskustella.\n\n— Voi syödä piispan luona ensimäisenä joulupäivänä, eikä siellä\nsanallakaan kosketella uskontoa ja muuta senkaltaista ...\n\n— Se ei todellakaan sovi hiottujen lasien ja posliinin ääressä.\n\nAnna-täti rupesi puhumaan lasista ja posliinista ylipäänsä. Hän puhui\nlasitehtaasta Etelä-Ranskassa:\n\n— Sieltä, sanoi hän isälle, saa todella erittäin hienoja esineitä...\nMutta, hyvä ystävä, nyt se vasta johtuu mieleeni, minkä vuoksi sinun\nkauniita, hiottuja karahvejasi ei tänä vuonna näy missään.\n\n— Madeiraako varten?\n\nÄidin päätä poltti — tätien luona ei milloinkaan mikään särkynyt.\n\n— Niin, Margarethe — muistathan hänet — särki, tuli särkeneeksi\ntoisen...\n\n— Niin, missä on Margarethe? Tuo sievä tyttö, muistan mainiosti tuon\nsievän, vilkkaan pikku henkilön, sanoi Bothilde-täti.\n\n— Hänen kävi hullusti, valitettavasti, niin että hänen täytyi muuttaa\npois talosta ...\n\n— Hänkin, sanoi Anna-täti.\n\nMutta Bothilde täti loi äkkiä katseensa lapsiin ja katkaisi keskustelun.\n\n— _No_.\n\nTämä ainoa sana \"No\" kaikui, kuin olisi rautaportti pamahtanut lukkoon.\nEikä karahveista sen enempää puhuttu.\n\n— Pikku Stella — tämä seurasi sekunti \"No\" huudahduksen jälkeen —\npikkunen tyttö ei istu jalat ristissä pöydän ääressä.\n\nSisar hätkähti niin, että häneltä putosi haarukka.\n\n- Kas niin, nyt tahraat hameesi, sanoi täti, ja kääntyen äidin puoleen\nsanoi hän kuin puoleksi anteeksi pyytäen:\n\n— Ystäväni, sellaisia asioita täytyy alinomaa muistuttaa, jotta ne\nmieleen painuisivat.\n\nJa päästyään lempiaineestansa puhumaan, sanoi hän vielä lopuksi.\n\n— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa\nheitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.\n\nAteria oli päättynyt, ja kahvi vietiin puutarhasaliin.\n\nLapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat\ntoisiinsa käytävässä.\n\n— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi\nunhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.\n\n— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia\nkuppeihin.\n\n— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista\njoka vuosi.\n\nÄiti hymyili kahvipannun takaa:\n\n— Niin, montakin kertaa.\n\nBothilde-täti istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän\nmeillä ole _sellaisen_ kanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi:\n\n— Tapahtuu kai elämässä monenmoista. Paras on, ettei ole sitä\nnäkevinään... silloin tuntuu kuin ei sitä olisikaan. Mutta sellaiset\nihmiset eivät olekaan saaneet kasvatusta ...\n\nÄiti vain hymyili:\n\n— Mahtaneeko se sitten auttaa? sanoi hän. Ja tätejä ajattelematta sanoi\nhän äkkiä:\n\n— Onnettomuus on vain siinä, että luonto on julmuudessaan luonut\neläimiä, jotka ajattelevat. Ensin parittuu eläin ja sitten ihminen sitä\ninhoo.\n\nBothilde-täti istui kivettyneenä, niin että tuskin sai sanaa suustaan.\n\n— Niin, mutta onpa sinulla mielipiteitä...\n\n— Onpa todellakin... Olemme kai kaikki Jumalan luomia.\n\nKahvinsa juotuaan nukkuivat tädit.\n\nAnne-täti levitti hiljaa nenäliinan kasvoilleen.\n\nLevättyään he lukivat. Sisarukset lukivat vuorotellen. He tutkiskelivat\nkolmella suurella sivistyskielellä kirjoitettuja teoksia, jotteivät\nniitä unohtaisi.\n\nBothilde-tädin lempikirjailija oli Dickens.\n\n— Hyvä ystävä, se mies opettaa meille paljon ihmisistä. Onhan\nGoethelläkin puolensa. Mutta minuun hän Weimareineen tekee kivisen\nvaikutuksen.\n\nAnne-täti piti enemmän naiskirjailijoista, ja siitä kysymyksestä syntyi\ntodellinen tora:\n\n— Voihan kieli tosin olla kaunista, sanoi Thilda täti; mutta sisällys,\nystäväiseni, aina vain sitä alituista rakkautta.\n\n— Ja senhän asteen, Jumalan kiitos, pian sivuuttaa. Sitäpaitsi on\nelämässä rakkautta kylliksi.\n\nEnnen teetä kävelivät tädit taas. Mutta tällä kertaa puistokäytävällä.\n\nTeenjuonnin jälkeen he istuivat puoli tuntia puutarhan portailla ja\njoivat ilmaa.\n\n— Puhutaan vedestä ja vedestä, sanoivat he, mutta ensi sijassa tulee\nilma. Jos ihmiset olisivat niin viisaita, että nukkuisivat ikkuna auki,\nhe eläisivät sadan vuoden vanhoiksi.\n\nKuuden viikon kuluttua oli jälkiparannuskausi lopussa. He matkustivat\nsamana päivänä kuin se päättyi.\n\nViimeiseksi työkseen he jakoivat silkkipaperiin käärittyjä juomarahoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätien lähdettyä tuli toinen aika.\n\nÄidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon\ntyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia\npitkämatkaisia lintuja.\n\nViikon päivät loistivat heidän päivänvarjonsa puutarhan käytäviltä.\n\nIkkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut;\noutoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden\npäällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.\n\nSe oli vuoden valoisin aika.\n\nYstävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä\nmuistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja,\nja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä\nkamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka\nlapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän\nääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki\nystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.\n\nHän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja\nylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.\n\nMutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli.\nHän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja\nkaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.\n\n— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista,\njoiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia\nhän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta\nrunoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet\nihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään\nvierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.\n\n— Kultaseni, sanoi lady, luulen että elämä on sivuuttanut hänet. Hän\non unohtanut olemisen taidon. Hän ei enää osaa silittää korkeata\nhattuansa eikä viitsi napittaa käsineitään lähteäkseen vierailulle; hän\nei pysty enää kaikkiin koneellisiin pikkutoimiin, jotka muodostavat\nelämän: esim. parturilla käymiseen, kahvin juomiseen kahvilassa tai\nseurusteluun pöytätoverinsa puuterikaulaisen naisen kanssa . ..\n\n— Sen ymmärrän, sanoi äiti.\n\n— Hän ei varmaankaan tunne surua, sanoi lady — eikä pettymystä, sillä\nhänen esi-isänsä ovat jo hänenkin puolestaan kokeneet turhien toiveiden\nraukeamisen.\n\nHän oli vaiti hetken, sitten hän sanoi:\n\n— Sanoisin ennemmin hänen kuuluvan ryhmään \"les désinteressés\",\nvälinpitämättömät. Elämän arvot ovat kuihtuneet yhdentekeviksi ja\nnaurettaviksi tai suorastaan hämmästyttäviksi.\n\nLady naurahti äkkiä.\n\n— En voi milloinkaan unohtaa sitä päivää, jolloin hän tuli luokseni\nja levitti äkkiä \"Le Figaron\" pöydälleni kapealla kädellään sanoen\ntavattomalla kauhulla — ei kauhulla, vaan jonkinlaisella väsyneellä\nhämmästyksellä:\n\n— Ei siinä puhuta muusta kuin Kiinan sodasta. Lady vaikeni hetkeksi,\nsitten hän sanoi:\n\n— Asian laita taitaa olla se, että hänelle on kaikki vähitellen\nmuuttunut Kiinan sodaksi.\n\nÄiti ojensi kupit.\n\nSitten hän sanoi hiljaa,\n\n— Ehkäpä hän rakastaa — tai on rakastanut.\n\nLady vastasi.\n\n— Sitä en usko, kultaseni.\n\n— Kaikissa suurissa maissa on ihmeellisiä ihmisiä, joille rakkauden\n— miten sen sanoisinkaan? — suorastaan ruumiillinen puoli on\nvoittamattoman vastenmielistä. Heistä tulee liikahienostuneita\naskeetteja, he himoitsevat lakkaamatta, mutta kiroovat tyydytystä.\n\n— René on siis sellainen.\n\n— Hän tuntee vetovoimaa naisia kohtaan, mutta tuskin he ovat hänen\nsylissään, ennenkuin hän syytää suustaan haukkumasanoja.\n\n— Silloin hän ei rakasta, sanoi äiti.\n\nLady oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n— Onko rakkaus muuta kuin himon tuntemista ja sen tyydyttämistä?\n\n— Etkö osaa yhtäkään hänen runoistaan? sanoi äiti.\n\n— Yhden ainoan, sanoi lady.\n\n— Lausu se, sanoi äiti.\n\nLady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella\nkielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän\nhitaasti:\n\n    Sua lemmin kuin meri lempii aavaa\n    rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo,\n    sitä suojaten, peittäin sen ainaisella,\n    iankaikkisella suutelolla.\n    Kuten suudella lempivä voi,\n    mi kantapäästä ain kiireelle asti\n    sulohuulin ruumista lemmittynsä\n    siks koskettaa, kokonaan sen että\n    omistaa vois autuudess' ainaisessa.\n    Niin sinua lemmin ma —\n    niin.\n\n    Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii\n    rusopilviä illan,\n    sylihinsä ne sulkee,\n    ja kuollen, viimeisen kerran\n    ihanuutta maan kurjan tervehtää.\n\n— Osaathan toisenkin, sanoi ladyn sisar.\n\n— Niin, sanoi lady, osaan toisenkin.\n\nJa samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä\nkaikui pehmeämpänä:\n\n    Yöt pitkät kun yksin\n    ma vuoteella lepään\n    eik' kasvojain kenkään nää,\n    ei silmiäni, jotk' kuivat ovat —\n    Ma aattelen silloin:\n    Minut kuolo jos korjais,\n    kenties tulisit sa\n    ja polvistuisit\n    leposijani ääreen,\n    kävisit kätehein,\n    jota kaihdat nyt,\n    kätehen, mi on kylmä,\n    ja korvaani, joka\n    ei kuulla voi enää,\n    sa kuiskaisit\n    kuten kuiskit ennen:\n    Miten sentään sua lemmin —\n    Leviäis hymy huulille vainaan.\n\nÄiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet\nristissä polvilla. Sitten hän sanoi:\n\n— Lausu se vielä, kunnes sen opin.\n\nLady nauroi.\n\n— Osaathan sinä sen nyt jo, sanoi hän.\n\n— Niin, viimeisen.\n\nJa äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen\nvieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:\n\n    Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii\n    rusopilviä illan,\n    sylihinsä ne sulkee,\n    ja kuollen, viimeisen kerran\n    ihanuutta maan kurjan tervehtää.\n\nKaikki olivat hetken vaiti.\n\nSitten sanoi lady Lipton:\n\n— Mutta kuvalleen hän on kirjoittanut sen runon, jota eniten rakastan.\n\n— Sen osaan, sanoi äiti.\n\nJa hiljaisella äänellä, melkein kuin olisi kehtolaulua hyräillyt,\nlausui hän pienen runon, joka oli kirjoitettu kuvalle — vieraan ja\ntuntemattoman runoilijan kuvalle:\n\n    Kuten kuihtuvi yrtti,\n    min juuret vailla on vettä,\n    kuten kelmenee kukka,\n    mi katveessa kituu,\n    siten kuihdun ja kelmenen ma,\n    kun et mua lemmi.\n\nHe olivat taas vaiti, kunnes eräs ladyn sisarista rupesi nauramaan ja\nsanoi:\n\n— Lapsikullat, ei olisi hulluinta, jos joutuisi sen miehen rakkauden\nesineeksi.\n\nHe nauroivat kaikki ääneen, äiti ylinnä, juoksivat puutarhaan ja\nheittäytyivät nurmikolle, niin että vannehameet nousivat korkealle.\n\nIlta oli hauskin aika.\n\nYstävättärillä oli ilotulitusvehkeet mukana ja he sytyttivät sinisiä\nja vihreitä liekkejä kaikkiin pensaihin, niin että koko puutarha oli\nvähällä syttyä palamaan.\n\nÄiti toi tulitikkuja ja taputti käsiään.\n\nLapset katselivat yöpaitasillaan lastenkamarin ikkunasta.\n\n— Ihanaa, ihanaa, huusi äiti.\n\nKaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi\nitse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja\nhänen kätensä olivat koholla.\n\nSitten sanoi hän äkkiä:\n\n— Mutta tähdet ovat vieläkin kauniimmat.\n\nJa ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat\nhe ylöspäin elokuun tähtiä.\n\n— Näytä nyt meille kaikki tähtesi, sanoi lady Lipton.\n\nÄiti pudisti päätään:\n\n— Ei, sanoi hän, nyt ollaan vaiti.\n\nHän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he\nmenivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki\narkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:\n\n— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he\nhuomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian\npieni.\n\nKukaan ei vastannut.\n\nMutta äiti nousi seisomaan, ja pimeässä huoneessa hän istuutui\nklaveerin ääreen.\n\nValkeat kädet liukuivat koskettimilla ja hitaasti — vallan hitaasti\n— kaikuivat muutamat akordit hänen puoleksi laulaessaan nuo vieraat\nsanat. Sävelen hän oli itse sepittänyt.\n\n    Kuten kuihtuvi yrtti,\n    min juuret vailla on vettä,\n    kuten kelmenee kukka,\n    mi katveessa kituu,\n    siten kuihdun ja kelmenen ma,\n    kun et mua lemmi.\n\nOli äänetöntä.\n\nPuutarhan, peltojen ja niittyjen yllä loistivat syksyn tähdet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstävättäret matkustivat ja elonaika saapui. Raskaat elovaunut vierivät\npihaportista sisään, äiti ja Tine istuivat kuormalla palvelustyttöjen\nvieressä ja lapset heittivät kirkuen kuperikeikkaa täyttyvässä luuvassa.\n\nÄiti hypähti suoraan isäntärengin syliin huutaen:\n\n— Auttakaa minua alas!\n\nPerästäpäin hän pelkäsi pihtihäntiä ja riisuutui ilkoisen alastomaksi.\n\nElonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat,\nja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut\nlemmelle.\n\nÄiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja\nTine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän\npoppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat\npidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:\n\n— Varjot ovat käyneet niin pitkiksi, sanoi hän.\n\nTine sitoi ruusut seiniin kiinni ja katseli kenttää.\n\n— Niin, sanoi hän, kesä on mennyt.\n\nMutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei\nvärähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut.\nHän virkkoi:\n\n— Tine, yhdessä paikassa on kuitenkin rauhaa: kuolemassa.\n\nTuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi,\nvainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.\n\nHe eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan\nsyttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.\n\nÄiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin\nsilmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän\nhiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.\n\nPitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin\npitkältä pimeässä:\n\n— Tiedättekö Tine, tänne pitäisi viedä ne ihmiset, jotka kärsivät.\n\nMutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:\n\n— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää\nsielun kärsimyksiä:\n\n— Ei ole mitään lohdutusta.\n\nHe kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen\nsoitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran\nhaukuntaa. Sitten sekin vaikeni.\n\n— Mennään kotiin, sanoi äiti.\n\nMutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä\narkihuonetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähiseudun papit tulivat korttia pelaamaan. Heidän vanhat vaununsa\nvierivät pihalle. Etuistuimella istuivat paksut punanaamaiset ajurit.\nPelipöytä vedettiin esille isän huoneessa ja peli oli käynnissä.\nPitkistä piipuista tuprusi savu, niin ettei kättä siinä voinut eroittaa.\n\nVanha Fangel manasi ja kirosi, niin että kirjahyllyt tärisivät ja\nMynsterin saarnat hyppivät. Lapset, joiden oli mahdotonta nukkua,\nhypähtivät vuoteistaan ja saivat viskunoita, jotta menisivät taas\nnukkumaan.\n\nÄiti soitti klaveeria.\n\nIsän huoneessa papit kiihtymistään kiihtyivät. Totilaseja täytettiin ja\nvanha Fangel kiroili.\n\n— Nyt viimeinen peli ulkona nurmikolla, sanoi vanha Fangel.\n\n— Niin, se on tehtävä, sanoi äiti.\n\nPapit nousivat tuoleiltaan — jalat olivat hiukan epävarmat — ja menivät\narkihuoneen läpi.\n\n— Herranen aika, sanoi Fangel, näkyypä taas Jumalan kirkas päivä.\n\nHe hoipertelivat puutarhaportaita alas, totilasit asetettiin\nnurmikolle, ja he pelasivat maaten mahallaan ja takoivat ruohoa suurine\nkäsineen.\n\nÄiti istui puutarhaportailla ja nauroi nauramistaan. Mutta villavaipan\nhän levitti vanhan Fangelin yli.\n\nKylästä tuli väkeä ja he kulkivat puistokäytävän ohi.\n\n— Hyvää huomenta, he sanoivat ja nostivat hattua papeille\n\n— Huomenta, huomenta, sanoi vanha Fangel.\n\nMutta aurinko loisti korkealta taivaan laelta ja papit jatkoivat\npelaamistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät lyhenivät lyhenemistään, lehdet harvenivat puissa ja viimeiset\nruusut paleltuivat valkean talon seinämillä.\n\nEtelänpuolisella seinustalla riippuivat viinirypäleet täysinä ja\nsuurina.\n\nÄiti katseli niitä joka päivä.\n\n— Huomenna me ne poimimme, sanoi hän Tinelle. Seuraavana päivänä hän\nsai tikapuut esille ja kori kädessä seisoi hän ylimmällä astuimella ja\npoimi rikkaat tertut.\n\nToisia hän söi, toisia taas heitti vasten Tinen kasvoja.\n\n— Ota kiinni, ota kiinni, hän huusi.\n\nTikapuita siirrettiin, ja hän poimi poimimistaan.\n\nYlinnä hän seisoi. Leikillään piteli hän rypäleterttua tumman hohtavia\nhiuksiaan vastaan, toinen terttu riippui ojennetussa kädessä. Aurinko\nvalaisi häntä, kimaltelevia rypäleitä ja kiiltävää tukkaa.\n\nIsäntärenki meni ohi ja pysähtyi. Samassa heitti äiti rypäletertun\nsuoraan hänen kasvojaan vastaan.\n\n— Kauniilta mahdan näyttää, sanoi hän ja tuli alas tikapuilta. Ne\nvietiin pois ja Tine rupesi laskemaan terttuja.\n\nÄiti seisoi kauvan katsellen alastonta viiniköynnöksen runkoa.\n\nHänen kasvonsa olivat muuttuneet.\n\n— Nyt se on ohi, sanoi hän.\n\nHän meni sisään katsomatta rypäleitä ja jäi kauvan pimeään istumaan\nomaan tuoliinsa. Kädet helmassa.\n\nEdes takaisin kaikuivat sisältä isän askeleet.\n\nKeittiössä kuului Tine askartelevan viinirypäleiden korjaamisessa ja\nväki tuli sisään satoa katsomaan. Tine tuli sisään kertomaan montako\nterttua poimittiin.\n\n‒ Paljonhan niitä onkin, sanoi äiti.\n\n‒ Niin, kymmenen enemmän kuin viime vuonna, sanoi Tine.\n\n‒ Niin,\n\nJens-renki oli sytyttänyt lyhdyn mennessään karjaa katsomaan.\n\nLehmät ammuivat pitkään hänen avatessaan ovea.\n\nÄiti nousi paikaltaan. Varjon tavoin kulki hän läpi huoneen hämärän.\nHän istuutui pianon ääreen.\n\n— Oletteko siellä, Tine, sanoi hän.\n\n— Olen, rouva.\n\n— Tiedättekö, olen istunut ja miettinyt miten ihminen _voisi_ olla\nonnellinen.\n\n— Mutta onhan onnellisiakin ihmisiä kaikkialla, sanoi Tine.\n\n— On tyytyväisiä ihmisiä, Tine, ja onhan sekin hyvä.\n\nTine istui hetken.\n\n— Onhan monenlaista onnea, Jumalan kiitos, sanoi hän.\n\nÄiti istui hetken, sitten hän sanoi:\n\n— Ei, Tine, minä olen sanonut sen Teille ennen: on vain yksi onni ja se\nlienee onnellisin, joka ei sitä milloinkaan ole tuntenut.\n\n— Sitä en ymmärrä, sanoi Tine.\n\n— Niin, sillä se ei kestä.\n\nOli hiljaa hetkisen, kunnes äidin kauniit kädet liukuivat yli\nkoskettimien, ja hillitysti isän, varjon lailla, näyttäytyessä\novellaan, lauloi äiti:\n\n    Kuten kuihtuvi yrtti,\n    min juuret vailla on vettä,\n    kuten kelmenee kukka,\n    mi katveessa kituu,\n\n    Siten kuihdun ja kelmenen ma,\n    kun et mua lemmi.\n\nLaulu lakkasi.\n\nUlkona oli yö. Sisällä oli pimeää.\n\nÄiti nousi.\n\n- Sytytä lamppu, Tine, sanoi hän. Lasten pitää mennä nukkumaan ja\nväestä täytyy pitää huolta.\n\n\n\n\n"]