[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4IDyCtb7OckrZXFzPL1Vv6bDp6uJhWGJdyYkg9hLKMs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3029,"Uskovaisen sanoja","Lamennais, F. de",1782,1854,"3029-lamennais-f-de-uskovaisen-sanoja","3029__Lamennais_F._de__Uskovaisen_sanoja",null,"tietokirja",[],[15],"ranskalainen","fi",1834,1924,18882,118247,false,73151,[24],"Christian socialism",[26,27,28],"French Literature","Philosophy & Ethics","Religion/Spirituality","\"Uskovaisten sanoja\" by Félicité Robert de Lamennais is a collection of religious and philosophical reflections written in the early 19th century. The text, rooted in the tumultuous context of the French Revolution and subsequent sociopolitical upheavals, presents the thoughts and beliefs of Lamennais, who was deeply influenced by the conflicts between the Catholic Church and the State. The work aims to address the struggles of the oppressed and champion the cause of love and brotherhood among humanity, positioning faith as a foundation for societal transformation.  The opening of the text introduces the historical context that led Lamennais to write this work, emphasizing the decline of the Catholic Church's authority during and after the Revolution, along with his personal journey as a priest and thinker. It highlights Lamennais's realization that merely implementing philosophical ideals was insufficient; true change must come through spiritual means. As he writes, Lamennais expresses a passionate call to action for the downtrodden and an expectation of an eventual restoration of justice and equality in human society. His language is prophetic and emotive, weaving together individual suffering and collective hope for a future of peace and unity. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hagfors, Edvin",235,"Kristillistä sosialismia edustava teos yhdistää raamatullista kieltä ja yhteiskunnallista radikalismia. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa puolustetaan kansanvapautta ja vastustetaan vallanpitäjien harjoittamaa sortoa.","F. de Lamennais'n 'Uskovaisen sanoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3029. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","USKOVAISEN SANOJA\n\nKirj.\n\nF. de Lamennais\n\n\nSuomentanut (Paroles d'un croyant) ja johdannolla varustanut\n\nEdvin Hagfors\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nRanskan suuri vallankumous oli tehnyt lopun siitä ulkonaisesta,\naineellisesta mahdista, joka katolisella kirkolla ja papistolla\nsisäisestä, siveellisestä rappeutumisestaan huolimatta oli siihen asti\nmaassa ollut. Syvimmillään oli Ranskan kirkon alennustila, kun v. 1793\nkatolinen jumalanpalvelus lakkautettiin ja Järjenpalvelus asetettiin\nsijalle. Mutta siitä pitäen alkoikin kirkko ponnistella tästä tilasta\njälleen noustakseen. Sen ja valtiovallan välillä alkoi pitkällinen\ntaistelu. Napoleonin aikana ei kirkolla ollut tässä taistelussa\nsuurtakaan menestyksen mahdollisuutta. Hänen paavi Pius VII:n kanssa\nsolmimansa konkordaatti tosin säännösteli kirkon ja valtion välisen\nsuhteen, mutta jätti papiston sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen\nvaikutusvallan vielä varsin niukaksi. Mutta Bourbonien palattua koitti\npapiston pyrkimyksille suotuisampi aika. Jo heti uuden kuningasvallan\nalkuvuosina saatiin aikaan useita kirkon asemaa parantavia ja papiston\nvaikutusvaltaa lisääviä lakeja. Ja papisto käytti otollisia olosuhteita\nhyväkseen, ajaakseen asiaansa toisinkin keinoin. Se perusti kouluja,\nveljeskuntia ja hyväntekeväisyyslaitoksia ja taisteli sanomalehdistössä\nja kirjallisuudessa aatteittensa puolesta. Eturivin mies tässä\ntaistelussa oli muiden muassa _Hugues Félicité Robert de Lammenais_.\n[Seikkaperäisempiä tietoja Lamennaisin elämästä ja teoksista antaa A.\nRosendalin kirjanen: _Lamennais_, erään katolisen papin elämänkehitys,\nOulu 1919.]\n\nHän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä\noli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat\nisän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn\nmiehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus\ntässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen\ntulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista\ntoimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi\nnäihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen\nkykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä\nvaatii.\n\nLamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi\ntosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen\nvastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä\noli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt\nseminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden\naatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne\ntoteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen\ntarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa\nmukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi\nihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko\nihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja\nlähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko\nsiihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä\nsyynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen\nkirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi\nvoimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen\nvalita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä\nperiaatteen.\n\nNäine vakaumuksineen ja periaatteineen hän lähti seminaarista. Papin\nuralle antautuminen, riippumattoman asemansa uhraaminen, arvelutti\nhäntä kauan. Vasta v. 1816 hän vihitytti itsensä papiksi. Jo 1808 oli\nilmestynyt hänen ensimmäinen tutkielmansa: _Reflexions sur l’etat\nde l’Église en France pendant le XVIII:e siècle et sur sa situation\nprèsente_ (Mietteitä Ranskan kirkon tilasta 18. vuosisadalla ja sen\nnykyisestä asemasta), jossa hän ajaa rohkeasti sitä aatetta, että\nkirkko, Jumalan sijaisena maan päällä, on valtiollisten yhdyskuntain\nyläpuolella oleva mahti, jota ei saa alistaa maallisten lakien\nalaiseksi, vaan joka päinvastoin on oikeutettu laatimaan maailmalle\nlakeja. Yhtä rohkeata kuin tämä tutkielman asiallinen sisällys oli se\nkieli, jota Lamennais siinä käytti. Molemmat herättivät keisarillisen\npoliisin huomion, ja kirjanen takavarikoitiin. Seurauksena siitä oli,\nettä Lamennaisista tuli entistä jyrkempi Napoleonin vallan vastustaja;\nhän liittyi läheisesti rojalistiseen, Bourbonien asiaa ajavaan\npuolueeseen. Ja tästä taas seurasi, että hän Napoleonin palattua\nElbasta katsoi parhaaksi poistua Ranskasta. Hän lähti Englantiin ja\neleli siellä sangen niukoissa oloissa, kunnes Napoleonin lopullisesti\nkukistuttua saattoi palata Ranskaan.\n\nKotiuduttuaan Lamennais ryhtyi jatkamaan aloittamaansa taistelua,\njulkaisten v. 1817 ensimmäisen nidoksen kuulua tutkielmaansa:\n_Essai sur l’Indifférence en matière de Religion_ (Tutkielma\nvälinpitämättömyydestä uskonnon asioissa), jonka toinen nidos ilmestyi\nv. 1823. Kaikella vakaumuksensa voimalla, kaikella tunteensa lämmöllä,\nrunollisen tyylinsä ja kielensä tenholla hän siinä todistelee, että\nihminen ei voi erehtyväisellä järjellään löytää totuutta, jonka\nvain jumalallinen ilmoitus voi paljastaa, että hän siis tarvitsee\nauktoriteettiuskoa, että hänen on omaksi parhaakseen alistuttava kirkon\nkorkeimman auktoriteetin, paavin, erehtymättömäin päätösten alaiseksi.\nTotuus voi olla vain yksi, siis täytyy myös olla vain yksi oppi ja yksi\nkirkko, ja se on katolinen. Se valtio, joka ei kaikin tavoin kannata ja\ntue sitä, vaan sallii erilaisia oppeja, tekee rikoksen. Uskonnollisesta\nsuvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä on seurauksena valtiollisen\nja uskonnollisen järjestyksen tuho; vain uskonnon ykseys voi siltä\nvarjella. On siis jo aika tunnustaa kirkon ylipaimen, paavi, myöskin\nruhtinasten ja kansojen ylimmäksi herraksi.\n\nUltramontaaninen puolue tervehti Lamennaisin teosta ihailulla ja\nriemulla, ja paavi tarjosi hänelle kardinaalinarvoa palkinnoksi; hän\nei kuitenkaan suostunut tarjoukseen, vaan katsoi voivansa entisessä\nasemassaan parhaiten vaikuttaa kirkon hyväksi. Ranskan hallitus\nsitävastoin oli kaikkea muuta kuin halukas luopumaan konkordaatista\nja tunnustamaan paavin kaikkivaltaa. Lamennais haastettiin oikeuteen,\njoka kuitenkin tuomitsi hänet vain vähäpätöiseen sakkorangaistukseen.\nBourboneja kannattavain piirien ja hänen välinsä kylmenivät nyt\ntuntuvasti, ja kun heinäkuun kumous oli tehnyt Bourbonien vallasta\nlopun, toivoi Lamennais ajan vihdoin olevan otollisen ratkaisevalle\ntoiminnalle kirkon hyväksi.\n\nSaadakseen mielipiteensä leviämään mitä laajimpiin piireihin, hän\nperusti yhdessä muutamain hengenheimolaistansa kanssa _L’Avenir_\n(Tulevaisuus) nimisen sanomalehden, jossa nyt alettiin mitä\nvoimakkaimmin saarnata oppia kirkon itsenäisyydestä ja kehoittaa\npapistoa luopumaan valtiosta, paavia rikkomaan välinsä ruhtinasten\nkanssa. Kansan tuli siitä lähtien olla kirkon tukena; ja päämaalina,\njohon kirkon oli pyrittävä, oli oleva oikeuden ja rakkauden valtakunnan\nperustaminen maan päälle, ihmisten ja kansojen yhdistäminen suureksi\nperheeksi, yksimieliseksi veljesseurakunnaksi. Huomattava on,\nettä Lamennais siis ei pidä uskonnollisten pyrintöjen lopullisena\ntarkoituksena kirkkoa itsessään, vaan sen aikaansaatavaa ihmisten\nveljestymistä ja ihmiskunnan siten saavutettua onnea.\n\nMutta Roomassa ei suinkaan oltu valmiita hyväksymään _L’Avenir_-lehden\nrajua toimintaohjelmaa. Lehti oli m.m. lämpimästi puoltanut paino- ja\nomantunnonvapautta, ja sitäpaitsi osoittanut myötätuntoa sellaisille\nilmiöille valtiollisella alalla kuin Puolan vapaustaistelulle. Sen\nohjelma oli aivan liian vapaamielinen ja kansanvaltainen paavin\nhyväksyttäväksi. Tämän huomattuaan Lamennais lakkautti lehtensä ja\nlähti. Roomaan ajamaan mieskohtaisesti asiaansa. Mutta paavi otti hänet\nhyvin kylmästi vastaan. Hänen ei sallittu edes esittääkään asiaansa.\nTyhjin toimin hän sai lähteä paluumatkalle, ja Münchenissä tapasi hänet\nsitten paavin paimenkirje, jossa omantunnon- ja painovapaudesta y.m.\nvapaamielisistä aatteista lausuttiin mitä jyrkin hylkäystuomio, ja\njokainen väite tätä paavin ratkaisua vastaan leimattiin rikokseksi.\n\nLamennais oli siten saanut kokea elämänsä suurimman, katkerimman\npettymyksen. Kirkko, jonka hyväksi hän oli kaiken työnsä uhrannut ja\nkaikin voimin taistellut, hylkäsi hänet. Mutta hän ei kuitenkaan vielä\nollut kypsynyt rikkomaan välejänsä kirkon, henkisen äitinsä kanssa. Hän\nalistui, palasi Pariisiin ja siirtyi sieltä yksinäisyyteen Bretagneen,\nLa Chênaie-nimiselle maatilalleen. Siellä hän, lopulla vuotta 1833,\nkirjallisesti sitoutui noudattamaan paavin paimenkirjeessään lausumia\nperiaatteita. Mutta siellä hän myöskin sai rauhaa selvitellä häntä\nkohdanneen iskun synnyttämät ristiriitaiset ajatuksensa ja tunteensa,\nhänelle kirkastui vähitellen jälleen kaikkeen kauneuteensa hänen\nnuoruutensa ihanne: puhdistetun kristillisyyden avulla aikaansaatava\nihmiskunnan vapautuminen ja veljestyminen, ja hän sanoutui irti\nkirkosta, joka ei tahtonut toteuttaa tätä ihannetta. Hänen luopumisensa\nkirkosta oli siis täydessä sopusoinnussa hänen menneisyytensä ja\nentisten vakaumustensa kanssa; se vain purki liiton, joka oli käynyt\nhyödyttömäksi. Hänen uskonsa oli, kuten Renan on sanonut, aina ollut\npikemmin poliittista ja moraalista kuin dogmaattista ja tieteellistä\nlaatua. Ja senvuoksi hän saattoi täydellä syyllä antaa sille\nteokselleen, jonka tuli todistaa hänen luopumisensa kirkosta, nimen\n_Paroles d’un croyant_ (Uskovaisen sanoja).\n\nSe ilmestyi keväällä 1834 ja herätti heti kaikkialla mitä suurinta\nhuomiota, toisaalla ihailua, toisaalla vihastusta. Varsinkin\nyhteiskunnan vähäväkiset sitä ilolla tervehtivät, vaikutusvaltaiset\npiirit ja vallanpitäjät siitä närkästyivät, ja pian sen ilmestymisen\njälkeen paavi sen ankarasti tuomitsi ja kirosi. Jälkimaailmallekin se\non jäänyt kuuluimmaksi ja tunnetuimmaksi Lamennaisin teoksista.\n\nYhteiskunnan vähäväkisten, kaikkien onnettomain, kärsiväin ja\nsorrettujen asiaa Lamennais tässä kirjasessaan on ottanut ajaaksensa\nheidän sortajiaan vastaan, heitä hän tahtoo lohduttaa, heissä herättää\ntulevaisuuden toivoa, heille saarnata rakkauden evankeliumia, heille\nosoittaa, kuinka he seuraamalla Kristusta, noudattamalla hänen\nyksinkertaisia pääkäskyjään, voittamalla itsekkyyden, rakastamalla\nlähimmäistään niinkuin itseään ja enemmän kuin itseään, liittymällä\nyhteen ja tukemalla toisiaan voivat perustaa uuden, onnellisen\nyhteiskunnan, jossa ei enää ole oleva pieniä ja suuria, köyhiä ja\nrikkaita, orjia ja herroja, sorrettuja ja sortajia, vaan jossa\ntasa-arvoisuus, vapaus, turvallisuus, rauha ja tyytyväisyys on\nvallitseva.\n\nJos meidän on lausuttava arvostelumme tästä Lamennaisin teoksesta\nensinnäkin sen asialliseen sisällykseen nähden, niin tulee ennen\nkaikkea muistaa, että yhteiskunnan pohjakerrosten olot hänen aikanaan\nolivat paljoa nurjemmat ja kurjemmat kuin meidän päivinämme. Saatamme\nsiis hyvin ymmärtää sen synkän surun, jolla hän puhuu köyhälistöstä,\nsen syvän säälin, jota hän tuntee sitä kohtaan, samoin sen leimuavan\nvihan, jota hän purkaa vallanpitäjiä, tyranneja ja kuninkaita ja\nylimmäisiä pappeja vastaan. Toiseksi on huomattava, että hänen\nteoksensa ei ole tyynesti ja puolueettomasti harkitsevan tiede-\ntahi valtiomiehen, vaan innoittuneen runoilijan tuote, se ei ole\nsyntyisin päästä, vaan sydämestä, ja sydämen voimat -- viha ja\nrakkaus -- siinä puhuvat. Sen eteemme luomat kuvat ovat haltioituneen\nprofeetan näkyjä, jonka silmä ei eroita ihmisissä muuta kuin jyrkästi\ntoisilleen vastakkaisia tyyppejä: hyviä ja pahoja, sysimustia ja\nlumivalkeita, uhreja ja teloittajia, perkeleitä ja enkeleitä,\njollaisia todellisuudesta saisi turhaan etsiä. Ei siis ihme, jos hänen\nesityksensä tuntuu meistä silloisiinkin oloihin nähden liioittelevalta,\nsubjektiiviselta, yksipuoliselta. Mielestämme ei ole kiellettävissä,\nettä Lamennais teoksessaan paikoitellen tekee melkolailla\nagitaattorimaisen vaikutuksen. Hän tuskin voinee saada ajattelevaa\nlukijaa vakuutetuksi siitä, että yhteiskunnallisten kysymysten,\nyhteiskuntajärjestyksen vaikean probleemin, tyydyttävä ratkaisu olisi\ntodellisessa elämässä läheskään niin yksinkertainen asia kuin miksi hän\nsen teoksessaan edellyttää.\n\nTämän asiallisen puolen ollessa puheena on vielä mainittava, että siinä\non kohtia, jotka antoivat hänen vastustajilleen aihetta väitteeseen,\nettä hän oli sosialisti. Ja kieltämätöntä onkin, että hänen\nsuosittelemansa patriarkaalinen omaisuuden yhteisyys ja tasa-arvoisuus\non ainakin hyvin lähellä sosialistisia teorioja omaisuuden\ntasaisemmasta jaosta. Itse hän kuitenkin jyrkästi torjui syytöksen ja\nlisäsi sen johdosta kirjansa myöhempiin painoksiin erikoisen luvun (X),\njossa hän ankarasti tuomitsee \"rosvouksen\", tarkoittaen sillä juuri\ntuota omaisuuden tasaamista. Ja muualla hän on lausunut ehdottoman\nhylkäystuomionsa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Hänen\nvakaumuksensa mukaan se toteutettuna alentaisi ihmiset koneiksi ja\npainaisi heidät orjuuteen, jonka vertaista ei ennen ole nähty.\n\nKirjasen runollisen, profeetallisen sisällyksen mukainen on sen\nesitystapa ja kielellinen muoto. Kirjailijan sanoja kannattaa\nkaikkialla mitä vilpittömin ja todellisin tunne, hehkuva intohimo,\nsuurenmoinen paatos, joka ei hetkeksikään tee onttoa vaikutusta.\nUkkosena jyrisee hänen vihansa ääni, ja mitä vienoimpana musiikkina\nsoivat hänen rakkautensa, hänen hellyytensä ja säälinsä sävelet. Ja\nsuorastaan mestarillisella, nerokkaalla tavalla hän tyylillisesti\nja kielellisesti jäljittelee eräitä Raamatun kirjoja. Profeettain,\npsalmien ja ilmestyskirjan runollinen ja rytmillinen proosa on mennyt\nniin hänen veriinsä, että hän käyttelee sitä niinkuin omaa luonnollista\najatustensa ilmaisumuotoa.\n\n_Paroles d'un croyant_ teoksellaan Lamennais oli lopullisesti\nkatkaissut suhteensa katoliseen kirkkoon, ja vuosi vuodelta laajeni\nsitten se juopa, joka hänet eroitti siitä ja myöskin valtiovallan\nedustajista. Väsymättä jatkoi hän taisteluaan. Yhä kauemmas kirkon\ndogmaattisuudesta poikkeavat hänen uskonnolliset mielipiteensä, ja\nyhä kansanvaltaisemmaksi kehittyy hänen valtiollinen kantansa. Hän\najaa yhteiskunnan uudistamisen asiaa. Kun kirkko ja valtio eivät tahdo\nuudistuksia, niin kansan on otettava asiansa omiin käsiinsä. Hänen\nrunsaasta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan koskettelemme tässä\nvain aivan lyhyesti pääkohtia.\n\nPaavin pannanjulistukseen Lamennais vastasi 1836 arvokkaasti, selvästi\nja jyrkästi _Affaires de Rome_ (Rooman asioita) nimisellä teoksellaan.\nKuuluimpia hänen teoksistaan on seuraavana vuonna ilmestynyt pieni\n_Le livre du Peuple_ (Kansan kirja), eräänlainen yhteiskuntaelämän\nkatkismus. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu lentokirjanen _De\nl'esclavage moderne_ (Nykyaikaisesta orjuudesta) on siitä merkillinen,\nettä tekijä siinä voimakkain sanoin ajaa yleisen äänioikeuden pikaista\ntoteuttamista. Hallituksen kimppuun kiivaasti hyökkäävän _Le pays\net le gouvernement_ (Maa ja hallitus) lentokirjasen ilmestymisestä\n1840 oli seurauksena, että Lamennais sai viettää vuoden vankilassa.\nSiellä kirjoittamassaan kirjasessa _Du passé' et de l’avenir du\npeuple_ (Kansan menneisyydestä ja tulevaisuudesta) hän edellä lyhyesti\nmainitsemaamme suuntaan selittää kantansa sosialismiin nähden. Vuonna\n1840 ilmestyi myöskin kolme nidosta _Esquisse d'une philosophie_\n(Filosofian luonnos) nimistä suurta teosta, jossa Lamennais tahtoo\njärjestelmällisesti esittää sen maailmankuvan, jonka hän ajattelullaan\nvuosikymmenien kuluessa oli itselleen luonut; neljäs nidos ilmestyi\nv. 1846, mutta teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Se todistaa ehkä\nenemmän runoilijan voimakasta ja lennokasta mielikuvitusta kuin\nfilosofin ankaran loogillista ajattelua.\n\nYhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevillä kirjoitelmillaan\nLamennais oli osaltaan tuntuvasti valmistanut maaperää 1848 vuoden\nvallankumoukselle. Sen jälkeen valittiin hänet kansanedustajaksi, mutta\nsellaisena hän ei herättänyt huomiota eikä saanut vaikutusta. Toinen\ntasavalta tuotti hänelle pettymyksiä. Se ei ollut sitä kansanvaltaa,\njonka hyväksi hän oli työskennellyt. Napoleonin vallankaappaus v. 1851\nsai hänet sitten vetäytymään kokonaan pois valtiollisen toiminnan\nnäyttämöltä. Hän etsi mielelleen viihdykettä runouden maailmasta ja\nvietti viimeiset elinvuotensa ranskantamalla lempirunoilijansa Danten\n_Jumalaisen näytelmän_.\n\nVuonna 1854 päättyivät hänen päivänsä. Viimeiseen asti jäykkä vanhus\npysyi uskollisena uskonnollisille vakaumuksilleen, taipumatta\nsovintoon katolisen kirkon kanssa. Vain harvat ystävät pääsivät\njärjestyksenvalvojain luvalla saattamaan hänet Père Lachaisen\nhautausmaalle hänen viimeiseen leposijaansa, jolle vainajan tahdon\nmukaisesti ei pystytetty minkäänlaista muistomerkkiä. Lämminsydäminen,\njaloluontoinen, epäitsekäs, yleväaatteinen taistelija oli elämän\npettymyksistä päässyt rauhaan.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nKANSALLE\n\n\nTämä kirja on kirjoitettu etupäässä teitä varten; teille sen tarjoan.\nJospa se niissä monissa kärsimyksissä, jotka ovat osananne, niissä\nmonissa tuskissa, jotka teitä raskaina painavat melkein mitään lepoa\nsuomatta, voisi teitä edes vähän virkistää ja lohduttaa!\n\nTe, jotka kannatte päivän kuorman, soisin, että se voisi teidän\nväsyneelle sieluraukallenne olla sitä, mitä keskipäivällä\npellonkolkassa on jos kuinkakin hennon puun varjo sille, joka on tehnyt\ntyötä koko aamun auringon paahtavassa helteessä.\n\nTe elätte pahoja aikoja, mutta nämä ajat menevät ohi.\n\nAnkaran talven kuluttua Jumala palauttaa lauhkeamman vuodenajan, ja\nlintunen siunaa lauluissansa sitä laupiasta kättä, joka on antanut\nsille jälleen lämmön ja runsaan ravinnon ja parin ja pehmeän pesän.\n\nToivokaa ja rakastakaa! Toivo lievittää kaikki, ja rakkaus tekee kaikki\nhelpoksi.\n\nTällä hetkellä on ihmisiä, jotka kärsivät suuresti, syystä että ovat\nrakastaneet teitä suuresti. Minä, heidän veljensä, olen kirjoittanut\nkertomuksen siitä, mitä he ovat tehneet teidän hyväksenne ja mitä\nsenvuoksi on tehty heille; ja kun väkivalta kerran on kulunut loppuun\nitsestään, niin minä julkaisen sen, ja te luette sen kyynelin, jotka\nsilloin ovat vähemmän katkerat, ja te myöskin rakastatte näitä ihmisiä,\njotka ovat teitä niin suuresti rakastaneet.\n\nNyt, jos puhuisin teille heidän rakkaudestaan ja heidän\nkärsimyksistään, minut heitettäisiin yhdessä heidän kanssaan\nvankityrmiin.\n\nAstuisin sinne ilomielin, jos siten voisin vähänkään keventää\nkurjuuttanne; mutta siitä ei koituisi teille mitään lievitystä, ja\nsiitä syystä täytyy odottaa ja rukoilla Jumalaa, että hän lyhentäisi\nkoettelemuksen aikaa.\n\nNyt tuomitsevat ja lyövät ihmiset: pian on tuleva tuomitsemaan hän.\nOnnellinen, ken saa nähdä hänen oikeudenmukaisuutensa!\n\nMinä olen vanha: kuulkaa vanhan miehen sanoja.\n\nMaa on murheissaan ja kuivuneena, mutta se on vihannoiva jälleen.\nHäijyn henki ei ole iäti käyvä sen päällitse, niinkuin polttava tuuli.\n\nJumala tahtoo, että mitä tapahtuu, se tapahtuu teidän opetukseksenne,\njotta te oppisitte olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, kun teidän\naikanne on tuleva.\n\nKun ne, jotka käyttävät valtaa väärin, ovat vierineet ohitsenne kuin\nkatuojien lika rankkasateisena päivänä, niin silloin te ymmärrätte,\nettä vain hyvä on pysyväistä, ja te pelkäätte saastuttaa ilmaa, jonka\ntaivaan tuuli on puhdistanut.\n\nValmistakaa sielunne tätä aikaa varten, sillä se ei ole kaukana, se\nlähestyy.\n\nKristus, teidän tähtenne ristille naulittu, on luvannut vapahtaa teidät.\n\nUskokaa hänen lupauksensa, ja jouduttaaksenne sen täyttymistä,\nparantakaa se, mikä on parannuksen tarpeessa, koettakaa harjaantua\nkaikkiin hyveisiin ja rakastakaa toisianne, niinkuin ihmiskunnan\nVapahtaja on rakastanut teitä, kuolemaan asti.\n\n\n\n\nUSKOVAISEN SANOJA\n\n\n\nI\n\n\nNimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen! Amen!\n\nKunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisillä hyvä\ntahto!\n\nKellä on korvat kuulla, se kuulkoon; kellä on silmät nähdä, se avatkoon\nne ja katsokoon, sillä ajat lähestyvät.\n\nIsä on siittänyt poikansa, Sanansa, ja Sana on tullut lihaksi, ja hän\non asunut keskuudessamme; ja hän on tullut maailmaan, ja maailma ei ole\ntuntenut häntä.\n\nPoika on luvannut lähettää lohdutuksen Hengen, Hengen, joka käy ulos\nIsästä ja hänestä ja joka on heidän keskinäinen rakkautensa: se on\ntuleva ja uudistava maan ulkomuodon, ja silloin on oleva ikäänkuin\ntoinen luominen.\n\nKahdeksantoista vuosisataa sitten Sana kylvi jumalallisen siemenen, ja\npyhä Henki hedelmöitti sen. Oli ihmisiä, jotka näkivät sen kukoistavan,\nhe maistoivat sen hedelmiä, elämän puun hedelmiä, joka oli jälleen\nistutettu heidän halpaan asuntoonsa.\n\nMinä sanon teille, heidän keskellään oli suuri ilo, kun he näkivät\nvalon ilmestyvän ja tunsivat itsensä taivahisen tulen kokonaan\nläpitunkemiksi.\n\nNyt on maa jälleen muuttunut pimeäksi ja kylmäksi.\n\nMeidän isämme näkivät auringon menevän mailleen. Kun se laski\ntaivaanrannan alle, niin koko ihmissuku vavahti. Sitten tapahtui tuossa\nyössä jotakin, en tiedä mitä, jolla ei ole nimeä. Yön lapset, Lännen\ntaivas on pimeä, mutta Idän ilmanranta alkaa valjeta.\n\n\n\nII\n\n\nKuunnelkaa, ja sanokaa minulle, mistä tulee tuo sekava, epämääräinen,\nouto ääni, joka kuuluu joka taholta.\n\nPainakaa kätenne maata vastaan, ja sanokaa minulle, miksi se vavahti.\n\nJokin, jota emme tunne, liikkuu maailmassa: siellä tehdään Jumalan\ntyötä.\n\nEikö jokainen ole odottamassa? Onko ainoatakaan sydäntä, joka ei\nsykähtele?\n\nIhmisen poika, nouse kukkuloille ja ilmoita, mitä näet.\n\nNäen taivaanrannalla lyijynkarvaisen pilven ja sen ympärillä punaisen\nhohteen, kuin tulipalon kajasteen.\n\nIhmisen poika, mitä näet vielä?\n\nNäen meren nostavan aaltojaan ja vuorten liikuttavan huippujaan.\n\nNäen virtojen muuttavan kulkunsa suuntaa, kukkulain huojuvan ja\nsortuvan ja täyttävän laaksot.\n\nKaikki järkkyy, kaikki liikkuu, kaikki muuttuu uuteen muotoon.\n\nIhmisen poika, mitä näet vielä?\n\nNäen tomupilviä kaukana, ja ne liikkuvat joka taholle ja törmäävät\nvastakkain ja yhtyvät ja sekoittuvat. Ne kulkevat kaupunkien yli, ja\nkun ne ovat kulkeneet ohi, niin ei näy enää muuta kuin tasanko.\n\nNäen kansojen nousevan kapinaan ja kuningasten kalpenevan kruunujensa\nalla. Sota on heidän keskuudessaan, sota viimeiseen vereen saakka.\n\nNäen valtaistuimen, kaksi valtaistuinta murskana, ja kansat\nsirottelevat niiden sirpaleita pitkin maata.\n\nNäen erään kansan taistelevan niinkuin ylienkeli Mikael taisteli\nSaatanaa vastaan. Sen iskut ovat hirvittäviä, mutta se on alastonna, ja\nsen vihollista suojaavat paksut varukset.\n\nOi Jumala! Se kaatuu; se on saanut kuoliniskun. Ei, se on vain\nhaavoitettu; Maria, Neitsyt-Äiti, kietoo sen vaippaansa, hymyilee sille\nja vie sen vähäksi aikaa pois taistelun alueelta.\n\nNäen toisen kansan kamppailevan hellittämättä ja ammentavan yhä uusia\nvoimia tästä taistelusta. Tällä kansalla on Kristuksen merkki sydämensä\npäällä.\n\nNäen kolmannen kansan, jonka kuusi kuningasta on polkenut jalkansa\nalle, ja joka kerta kun se liikahtaa, kuusi väkipuukkoa uppoo sen\nkurkkuun.\n\nNäen suuren rakennuksen päällä, hyvin korkealla ilmassa ristin, jota\ntuskin voin eroittaa, koska se on mustan harson peittämä.\n\nIhmisen poika, mitä näet vielä?\n\nNäen Idän joutuvan sisäiseen sekasortoon. Se näkee muinaisten\npalatsiensa luhistuvan, vanhain temppelien sortuvan soraksi, ja se\nkohottaa katseensa kuin etsiäkseen toisia mahteja ja toista Jumalaa.\n\nNäen Lännen puolella ylväskatseisen, kirkasotsaisen naisen; hän\nkyntää lujin käsin kepeästi vakoa, ja kaikkialta, missä aurankärki\nkulkee, näen nousevan ihmis-sukupolvia, jotka huutavat häntä avuksensa\nrukouksissaan ja siunaavat häntä lauluissansa. Näen Pohjoisessa\nihmisiä, joilla on enää jäljellä vain vähäisen lämpöä, joka on\nkeskittyneenä heidän päähänsä ja joka sitä huumaa; mutta Kristus\nkoskettaa heitä ristillänsä, ja sydän alkaa sykkiä.\n\nNäen Etelässä ihmisheimoja vaipuneina en tiedä minkä kirouksen\nalaisiksi: jokin raskas ies heitä painaa; he käyvät kumarassa; mutta\nKristus koskettaa heitä ristillänsä, ja he ojentavat jälleen vartalonsa.\n\nIhmisen poika, mitä näet vielä?\n\nHän ei vastaa; huutakaamme uudelleen:\n\nIhmisen poika, mitä näet?\n\nNäen Saatanan pakenevan ja Kristuksen enkeliensä ympäröimänä tulevan\nhallitsemaan.\n\n\n\nIII\n\n\nJa minut siirrettiin hengessä muinaisaikoihin, ja maa oli kaunis ja\nrikas ja hedelmällinen; ja sen asukkaat elivät onnellisina, sillä he\nelivät veljinä.\n\nJa näin Käärmeen hiipivän heidän keskellensä: se loi moniin heistä\nmahtavan katseensa, ja heidän sielunsa kävi levottomaksi, ja he\nlähestyivät, ja Käärme kuiskasi jotakin heidän korviinsa.\n\nJa kuunneltuaan Käärmeen puhetta he nousivat ja sanoivat: \"Me olemme\nkuninkaita.\"\n\nJa aurinko kalpeni, ja maa muuttui murheen väriseksi, käärinliinan\nväriseksi, joka verhoo kuolleita.\n\nJa kuului tukahdutettu nurina, pitkä valituksen ääni, ja jokainen\nvapisi sielussaan.\n\nTotisesti, sanon minä teille, oli kuin sinä päivänä, jolloin hornan\nkuilu mursi sulkunsa, ja jolloin suurten vesien paisumus tulvi yli\näyräittensä.\n\nPelko kulki majasta majaan, sillä ei ollut vielä palatseja, ja se\nkertoi jokaiselle salaisuuksia, jotka häntä pöyristyttivät.\n\nJa ne, jotka olivat sanoneet: \"Me olemme kuninkaita\", ottivat miekan ja\nseurasivat Pelkoa mökistä mökkiin.\n\nJa siellä tapahtui kummia mysteerioita, ja siellä oli kahleita, itkuja\nja verta.\n\nKauhun valtaamina ihmiset huudahtivat: \"Murha on jälleen ilmestynyt\nmaailmaan.\" Ja siinä kaikki, sillä Pelko oli tyrmistyttänyt heidän\nsielunsa ja lamauttanut liikkumattomiksi heidän käsivartensa.\n\nJa he antoivat panna itsensä rautoihin, itsensä, vaimonsa ja lapsensa.\nJa ne, jotka olivat sanoneet: \"Me olemme kuninkaita\", kaivoivat\nikäänkuin suuren onkalon, ja he sulkivat siihen koko ihmissuvun,\nniinkuin suljetaan elukoita läävään.\n\nJa myrsky ajeli pilviä, ja ukkonen jylisi, ja minä kuulin äänen\nsanovan: \"Käärme on voittanut toistamiseen, mutta ei ainiaaksi.\"\n\nSen jälkeen en kuullut enää muuta kuin epäselviä ääniä, nauruja,\nnyyhkytyksiä, herjauksia.\n\nJa minä ymmärsin, että täytyi olla Saatanan valtakunta ennen Jumalan\nvaltakuntaa. Ja minä itkin ja toivoin.\n\nJa näky, jonka räin, oli tosi, sillä Saatanan valtakunta on toteutunut,\nja Jumalan valtakunta on myös toteutuva; ja ne, jotka sanoivat: \"Me\nolemme kuninkaita\", suljetaan vuorostaan onkaloon yhdessä Käärmeen\nkanssa, ja ihmissuku pääsee siitä pois; ja silloin on siinä tapahtuva\nikäänkuin uusi syntyminen, ikäänkuin siirtyminen kuolemasta elämään.\nTapahtukoon niin!\n\n\n\nIV\n\n\nTe olette saman isän poikia, ja sama äiti on teitä imettänyt; miksi\nette siis rakasta toisianne niinkuin veljet, ja miksi päinvastoin\nkohtelette toisianne pikemmin niinkuin vihollisia?\n\nKen ei rakasta veljeänsä, se on kirottu seitsemän kertaa, ja ken rupeaa\nveljensä viholliseksi, se on kirottu seitsemänkymmentä kertaa seitsemän\nkertaa.\n\nSiitä syystä kuninkaat ja ruhtinaat ja kaikki ne, joita maailma kutsuu\nmahtaviksi, on kirottu: he eivät ole rakastaneet veljiänsä, ja he ovat\nkohdelleet heitä niinkuin vihollisia.\n\nRakastakaa toisianne, ja teidän ei tarvitse pelätä ei mahtavia eikä\nruhtinaita eikä kuninkaita.\n\nHe ovat voimakkaita teitä vastaan vain siksi, että te ette ole\nliittyneet yhteen, vain siksi, ettette rakasta toisianne niinkuin\nveljiä.\n\nÄlkää sanoko: \"Tuo mies on toista kansaa, ja minä olen toista.\" Sillä\nkaikilla kansoilla on ollut maan päällä sama isä, joka on Aatami, ja\nheillä on taivaassa sama isä, joka on Jumala.\n\nJos yhtä jäsentä lyödään, niin koko ruumis kärsii. Te olette kaikki\nyhtä samaa ruumista: ei voida sortaa yhtä teistä, niin ettei\nsorrettaisi kaikkia.\n\nJos susi hyökkää karjalaumaan, niin se ei syö sitä suuhunsa kokonaan\nheti paikalla: se tempaa yhden lampaan ja syö sen. Sitten, kun sen taas\non tullut nälkä, se tempaa toisen ja syö sen, ja niin viimeiseen asti,\nsillä sen nälkä uusiutuu yhä.\n\nÄlkää olko niinkuin lampaat, jotka, kun susi on temmannut pois yhden\nniistä, pelästyvät hetkiseksi, mutta sitten rupeavat jälleen syömään.\nSillä, ajattelevat ne, ehkäpä se tyytyy ensimmäiseen tahi toiseen\nsaaliiseensa. Ja mitäpä minun tarvitsee välittää niistä, jotka se syö\nsuuhunsa? Mitäpä haittaa siitä minulle on? Minulle jää siten vain\nenemmän ruohoa.\n\nTotisesti, minä sanon teille: Ne, jotka mielessään niin miettivät, ovat\nmerkityt joutumaan sen pedon ruuaksi, joka elää lihasta ja verestä.\n\n\n\nV\n\n\nKun näette miestä vietävän vankilaan tahi mestattavaksi, niin älkää\nkiirehtikö sanomaan: \"Tuo on häijy mies, joka on tehnyt rikoksen\nihmisiä vastaan.\"\n\nSillä kenties se on kelpo mies, joka on tahtonut palvella ihmisiä ja\njota heidän sortajansa senvuoksi rankaisevat.\n\nKun näette kansan lyötynä rautoihin ja jätettynä tyrannin valtoihin,\nniin älkää kiiruhtako sanomaan: \"Tuo kansa on väkivaltainen kansa, joka\ntahtoi häiritä rauhaa maan päällä.\"\n\nSillä kenties se on marttyyrikansa, joka kuolee ihmiskunnan\npelastukseksi.\n\nKahdeksantoista vuosisataa sitten sen ajan ylimmäiset papit ja\nkuninkaat naulitsivat eräässä Idän kaupungissa ristille kapinoitsijan,\nJumalan herjaajan, joksi he häntä sanoivat, ruoskittuaan häntä\nraipoilla.\n\nHänen kuolemansa päivänä oli suuri pelko helvetissä ja suuri ilo\ntaivaassa.\n\nSillä vanhurskaan veri oli pelastanut maailman.\n\n\n\nVI\n\n\nMinkätähden eläimet löytävät ravintonsa kukin lajinsa mukaan?\nSentähden, ettei mikään niistä ryöstä toisen ravintoa, ja että jokainen\ntyytyy siihen, mikä riittää sen tarpeisiin.\n\nJos mehiläispesässä yksi mehiläinen sanoisi: Kaikki täällä oleva hunaja\non minun, ja sitten ryhtyisi menettelemään oman päänsä mukaan yhteisen\ntyön hedelmillä, niin miten kävisi muiden mehiläisten?\n\nMaa on kuin suuri mehiläispesä, ja ihmiset ovat kuin mehiläiset.\n\nJokaisella mehiläisellä on oikeus siihen hunajamäärään, mikä on\nvälttämätön sen toimeentulolle, ja jos ihmisten joukossa on niitä,\njoilta puuttuu tuo välttämätön määrä, niin se tulee siitä, että oikeus\nja lähimmäisen rakkaus ovat hävinneet heidän keskuudestaan. Oikeus,\nse on elämä; ja lähimmäisen rakkaus, se on myöskin elämä, vieläpä\nsuloisempi ja runsaampi elämä.\n\nOn ollut vääriä profeettoja, jotka ovat saaneet uskotelluksi muutamille\nihmisille, että kaikki muut olivat syntyneet heitä varten; ja mitä nämä\nuskoivat sen uskoivat muutkin noiden väärien profeettain sanan nojalla.\n\nKun tämä valheen sana pääsi voitolle, niin enkelit taivaassa itkivät,\nsillä he aavistivat, että paljon väkivaltaisuuksia, paljon rikoksia ja\npaljon kärsimyksiä tulisi tulvimaan maan päälle.\n\nIhmiset ovat, tasa-arvoisina keskenään, syntyneet yksin Jumalaa varten,\nja jos kuka väittää jotakin päinvastaista, niin hän herjaa Jumalaa.\n\nKen tahtoo olla suurin joukossanne, se olkoon teidän palvelijanne; ja\nken tahtoo olla ensimmäinen joukossanne, se olkoon kaikkien palvelija.\n\nJumalan laki on rakkauden laki, ja rakkaus ei ylennä itseänsä toisten\nyläpuolelle, vaan se uhrautuu toisten hyväksi.\n\nKen sanoo sydämessään: Minä en ole niinkuin muut ihmiset, vaan muut\nihmiset ovat annetut minulle, minun käskettävikseni ja jotta minä\nmieleni mukaan käyttäisin heitä ja sitä mikä on heidän omaansa, se on\nSaatanan poika.\n\nJa Saatana on tämän maailman kuningas, sillä hän on kaikkien niiden\nkuningas, jotka niin ajattelevat ja toimivat; ja ne, jotka niin\najattelevat ja toimivat, ovat hänen neuvostaan ruvenneet maailman\nherroiksi.\n\nMutta heidän valtakuntansa on pysyvä vain jonkun aikaa, ja sen ajan\nloppu on lähellä.\n\nTullaan taistelemaan suuri taistelu, ja oikeuden enkeli ja rakkauden\nenkeli tulevat taistelemaan niiden puolella, jotka ovat asestautuneet\nperustaakseen; jälleen ihmisten keskuuteen oikeuden valtakunnan ja\nrakkauden valtakunnan.\n\nJa monet kaatuvat tässä taistelussa, ja heidän nimensä on pysyvä maan\npäällä niinkuin Jumalan kunnian säde.\n\nSentähden, te, jotka kärsitte, rohkaiskaa mielenne, karkaiskaa\nsydämenne, sillä huomenna on oleva koettelemuksen päivä, päivä, jolloin\njokaisen tulee antaa ilomielin henkensä veljiensä puolesta, ja seuraava\npäivä on oleva vapautuksen päivä.\n\n\n\nVII\n\n\nKun puu seisoo yksinään, niin tuulet sitä pieksävät ja riistävät\nsiltä sen lehdet; ja sen oksat, sen sijaan että kohoaisivat ylöspäin,\npainuvat alas, ikäänkuin etsisivät maata.\n\nKun kasvi seisoo yksin, löytämättä mitään suojaa auringon paahdetta\nvastaan, niin se riutuu ja kuihtuu ja kuolee.\n\nKun ihminen on yksin, niin mahdin tuuli painaa hänet kumaraan maata\nkohti, ja tämän maailman mahtavain polttavat pyyteet imevät hänestä\nmehun, joka hänet ravitsee.\n\nÄlkää siis olko niinkuin kasvi ja niinkuin puu, jotka seisovat yksin,\nvaan liittykää toisiinne ja tukekaa toisianne ja suojatkaa toisianne\nkeskenänne.\n\nNiin kauan kuin ette ole liittyneet yhteen ja niin kauan kuin kukin\najattelee vain itseänsä, ei teillä ole mitään muuta toivottavana kuin\nkärsimystä ja onnettomuutta ja sortoa.\n\nOnko mitään heikompaa kuin varpunen, mitään aseettomampaa kuin\npääskynen? Ja kuitenkin, kun petolintu näyttäytyy, pääskyset ja\nvarpuset saavat sen karkoitetuksi, kokoontumalla sen ympärille ja\najamalla sitä takaa kaikki yhdessä.\n\nOttakaa esikuvaksenne varpunen ja pääskynen.\n\nKen eristäytyy veljistään, sitä seuraa pelko hänen käydessään,\nistuutuu hänen viereensä hänen levätessään eikä heitä häntä edes hänen\nnukkuessaan.\n\nSiis, jos teiltä kysytään: \"Montako teitä on?\" niin vastatkaa: \"Meitä\non yksi, sillä meidän veljemme ovat me, ja me olemme meidän veljemme.\"\n\nJumala ei ole luonut pieniä eikä suuria, ei herroja eikä orjia, ei\nkuninkaita eikä alamaisia: hän on luonut kaikki ihmiset yhdenarvoisiksi.\n\nMutta ihmisistä on muutamilla enemmän joko ruumiin tahi hengen tahi\ntahdon voimaa; juuri ne koettavat laskea valtansa alle muut, kun ylpeys\ntahi ahneus tukahduttavat heissä rakkauden heidän veljiinsä.\n\nJa Jumala tiesi, että niin kävisi, ja siitä syystä hän käski ihmisiä\nrakastamaan toisiansa, jotta he olisivat yksimielisiä ja heikommat\neivät joutuisi vahvojen sorron alaisiksi.\n\nSillä ken on vahvempi kuin yksi yksinäinen, se on kai heikompi kuin\nkaksi, ja ken on vahvempi kuin kaksi, on heikompi kuin neljä; ja niin\nheikkojen ei tarvitse pelätä mitään, kun he, rakastaen toisiansa, ovat\ntodella yksimieliset.\n\nEräs mies matkusti vuoristossa, ja hän saapui erääseen paikkaan, jossa\nsuuri kallionlohkare oli vierinyt tielle ja täytti sen kokonaan,\nja ulkopuolella tien ei ollut mitään ohipääsyn mahdollisuutta, ei\nvasemmalla eikä oikealla.\n\nKun nyt tuo mies näki, ettei hän voinut jatkaa matkaansa\nkallionlohkareen tähden, niin hän koetti saada sen pois siirretyksi,\nraivatakseen itselleen tien, ja hän väsytti itsensä kovin tässä työssä,\nja kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat.\n\nTämän nähdessään hän istuutui murhemielin ja sanoi: \"Miten minun on\nkäyvä, kun yö tulee ja yllättää minut tässä yksinäni, vailla ruokaa,\nvailla suojaa, ilman mitään puolustusta hetkellä, jolloin raatelevat\npedot lähtevät liikkeelle etsimään saalistaan?\"\n\nJa hänen ollessaan vaipuneena tähän ajatukseen, tuli paikalle toinen\nmatkamies, ja tehtyään samoin kuin ensimmäinen ja huomattuaan itsensä\nyhtä voimattomaksi saamaan liikkeelle kallionlohkaretta, hän vaipui\näänetönnä istumaan ja painoi päänsä alas.\n\nJa tämän jälkeen tuli useampia muita, eikä kukaan voinut saada\nliikkumaan kallionlohkaretta, ja kaikkien heidän pelkonsa oli suuri.\n\nVihdoin heistä muuan sanoi toisille: \"Veljeni, rukoilkaamme Isäämme,\njoka on taivaissa: ehkä hän armahtaa meitä tässä hädässä.\"\n\nJa tätä puhetta kuunneltiin, ja he rukoilivat hartaasti Isää, joka on\ntaivaissa.\n\nJa heidän rukoiltuaan se, joka oli sanonut: \"Rukoilkaamme\", sanoi\nvielä: \"Veljeni, mitä kukaan meistä ei voinut tehdä yksin, sen kenties\nsaamme tehdyksi kaikki yhdessä.\"\n\nJa he nousivat ja työnsivät kaikki yhdessä kallionlohkaretta, ja\nkallionlohkare väistyi ja he jatkoivat matkaansa rauhassa.\n\nTuo matkamies, se on ihminen, matka on elämä, kallionlohkare on ne\nkurjuudet, joita hän tapaa joka askeleella matkansa varrella.\n\nEi yksikään ihminen voi yksin nostaa pois sitä kallionlohkaretta, mutta\nJumala on mitannut sen painon niin, ettei se koskaan saa pysähdytetyksi\nniitä, jotka matkustavat yhdessä.\n\n\n\nVIII\n\n\nAlussa työ ei ollut välttämätöntä ihmiselle hänen elääksensä: maa\ntuotti hänelle itsestään kaikki, mitä hän tarvitsi.\n\nMutta ihminen teki pahaa; ja samoin kuin hän oli noussut kapinaan\nJumalaa vastaan, samoin maa nousi kapinaan häntä vastaan.\n\nHänen kävi niinkuin käy lapsen, joka niskoittelee isäänsä vastaan; isä\nriistää häneltä rakkautensa ja jättää hänet oman onnensa nojaan; ja\ntalon palvelijat kieltäytyvät palvelemasta häntä, ja hän kulkee etsien\nsieltä täältä niukan elantonsa ja syöden leipää, jonka hän on ansainnut\notsansa hiessä.\n\nSiitä pitäen siis Jumala on tuominnut kaikki ihmiset työhön, ja\nkaikilla on työnsä, joko ruumiillinen tai henkinen; ja ne, jotka\nsanovat: \"Minä en tee työtä\", ovat kaikkein onnettomimmat.\n\nSillä niinkuin madot kalvavat kuollutta ruumista, niin paheet kalvavat\nheitä, ja jolleivät sitä tee paheet, niin sen tekee ikävä.\n\nJa kun Jumala tahtoi, että ihminen tekisi työtä, niin hän kätki työhön\naarteen, sillä hän on isä, ja isän rakkaus ei kuole.\n\nJa ken käyttää hyvin tätä aarretta eikä tuhlaa sitä mielettömästi,\nsille tulee levon aika, ja silloin hän on niinkuin ihmiset olivat\nalussa.\n\nJa Jumala antoi heille vielä tämän käskyn: \"Auttakaa toisianne, sillä\njoukossanne on vahvempia ja heikompia, raihnaisia ja terveitä; ja\nkuitenkin kaikkien pitää elää.\"\n\nJa jos te niin teette, niin kaikki voivat elää, sillä minä olen\npalkitseva säälin, jota te olette osoittaneet veljillenne, ja olen\ntekevä teidän hikenne hedelmälliseksi.\n\nJa minkä Jumala on luvannut, se on aina toteutunut, eikä koskaan ole\nnähty sen, joka auttaa veljiänsä, olevan leivän puutteessa.\n\nMutta olipa muinoin eräs häijy ja Taivaan kiroama mies. Ja se mies oli\nvoimakas, ja hän vihasi työtä, niin että hän sanoi itsekseen: \"Mitä\nminun pitää tehdä? Jos en tee työtä, niin kuolen, ja työ on minulle\nsietämätöntä.\"\n\nSilloin hiipi helvetillinen ajatus hänen sydämeensä. Hän lähti yön\naikana ja otti kiinni muutamia veljistänsä heidän nukkuessaan ja pani\nheidät raskaisiin kahleisiin.\n\n\"Sillä\", sanoi hän, \"minä pakoitan heidät raipoilla ja ruoskalla\ntekemään työtä minua varten, ja minä syön heidän työnsä hedelmän\".\n\nJa hän teki niinkuin oli ajatellut, ja toiset, sen nähdessään, tekivät\nsamoin, eikä ollut enää veljiä, oli herroja ja orjia.\n\nSe oli murheen päivä yli koko maan.\n\nKauan aikaa sen jälkeen oli toinen mies, vielä häijympi kuin\nensimmäinen ja vielä enemmän Taivaan kiroama. Nähdessään, että ihmisten\nlukumäärä kaikkialla oli kasvanut monin kerroin, ja että heidän\npaljoutensa oli lukematon, hän sanoi itsekseen:\n\n\"Voisin ehkä kyllä panna kahleisiin muutamia heistä ja pakoittaa\nheidät tekemään työtä minua varten; mutta täytyisi ruokkia heidät,\nja se vähentäisi voittoani. Keksikäämme parempi keino! Tehkööt he\ntyötä ilmaiseksi! He kuolevat, se on kyllä totta, mutta kun heidän\nlukumääränsä on suuri, saan kootuksi rikkauksia, ennenkuin heidän\njoukkonsa on paljoakaan pienentynyt, ja heitä jää aina kylliksi\njäljelle.\"\n\nMutta koko tämä ihmispaljous eli siitä, mitä se sai palkkioksi työstään.\n\nPuhuttuaan siis niin, hän kääntyi erikoisesti muutamain puoleen ja\nsanoi heille: \"Te teette työtä kuusi tuntia, ja teille annetaan raha\ntyöstänne. Tehkää työtä kaksitoista tuntia, ja te ansaitsette kaksi\nrahaa, ja te elätte paljoa paremmin, te itse, vaimonne ja lapsenne.\"\n\nJa he uskoivat häntä.\n\nHän sanoi heille sitten: \"Te teette työtä vain puolet vuoden päivistä:\ntehkää työtä kaikki vuoden päivät, ja teidän voittonne on tuleva\nkaksinkertaiseksi.\"\n\nJa he uskoivat häntä vielä.\n\nMutta seurauksena siitä oli, että kun työn paljous oli kasvanut puolta\nsuuremmaksi, vaikka työn tarve ei ollut suurempi, puolet niistä,\njotka ennen elivät työstänsä, eivät enää löytäneet ketään, joka olisi\nkäyttänyt heitä.\n\nSilloin tuo häijy mies, jota he olivat uskoneet, sanoi heille: \"Minä\nannan teille työtä kaikille sillä ehdolla, että teette työtä saman\najan, ja että minä maksan teille vain puolet siitä, mitä teille\nmaksoin; sillä tahdon kyllä tehdä teille palveluksen, mutta en tahdo\njoutua taloudelliseen häviöön.\"\n\nJa kun heillä oli nälkä, heillä itsellään, heidän vaimoillaan ja\nlapsillaan, suostuivat he tuon häijyn miehen ehdotukseen ja siunasivat\nhäntä: \"sillä\", sanoivat he, \"hän antaa meille meidän henkemme\".\n\nJa pettäen heitä yhä edelleen samalla tavoin, tuo häijy mies lisäsi yhä\nenemmän heidän työtänsä ja vähensi yhä enemmän heidän palkkaansa.\n\nJa he kuolivat välttämättömän tarpeellisen puutteesta, ja toisia\nkiiruhti astumaan heidän sijaansa, sillä köyhyys oli tullut niin\nkovaksi tuossa maassa, että kokonaiset perheet möivät itsensä\nleipäpalasesta.\n\nJa se häijy mies, joka oli valehdellut veljillensä, kokosi enemmän\nrikkauksia kuin se häijy mies, joka oli pannut heidät kahleisiin.\n\nTämän jälkimäisen nimi on Tyranni; toisella ei ole nimeä muuta kuin\nhelvetissä.\n\n\n\nIX\n\n\nTe olette tässä maailmassa kuin muukalaisia.\n\nMenkää Pohjoiseen ja Etelään, Itään ja Länteen, mihin paikkaan\npysähtynettekin, niin tapaatte jonkun ihmisen, joka ajaa teidät siitä\npois sanoen: \"Tämä maa on minun.\"\n\nJa samoiltuanne läpi kaikki maat, te palaatte, tietäen, ettei missään\nole vaivaista pientä maan kolkkaa, missä synnytysvaivoissa oleva\nvaimonne voisi synnyttää esikoisensa, missä te voisitte levätä\npäivätyön tehtyänne, mihin lapsenne, kun olette päättäneet päivänne,\nvoisivat haudata luunne, niinkuin paikkaan, joka on teidän omanne.\n\nTämä on, totisesti, suurta kurjuutta.\n\nJa kuitenkaan teidän ei pidä liiaksi murehtia, sillä kirjoitettu on\nsiitä, joka on vapahtanut ihmiskunnan:\n\nKetulla on luolansa, taivaan linnuilla on pesänsä, mutta ihmisen\nPojalla ei ole missä lepuuttaa päätänsä.\n\nMutta hän on ruvennut köyhäksi opettaaksensa teitä kärsimään köyhyyttä.\n\nEi niin kuin jos köyhyys tulisi Jumalalta, mutta se on seuraus ihmisten\nturmeluksesta ja pahoista himoista, ja siitä syystä on aina oleva\nköyhiä.\n\nKöyhyys on syntynyt tyttärenä synnistä, jonka siemen on jokaisessa\nihmisessä, ja orjuudesta, jonka siemen on jokaisessa yhteiskunnassa.\n\nOn aina oleva köyhiä, sillä ihminen ei koskaan saa hävitetyksi\nitsestään syntiä.\n\nOn aina oleva yhä vähemmän köyhiä, sillä vähitellen orjuus on häviävä\nyhteiskunnasta.\n\nJos tahdotte työskennellä köyhyyden hävittämiseksi, niin tehkää työtä\nhävittääksenne synnin, ensiksikin itsestänne ja sitten muista, ja\norjuuden yhteiskunnasta.\n\nEi köyhyyttä voida poistaa anastamalla sellaista, mikä on toisen omaa;\nsillä kuinka saadaan köyhien lukumäärä vähenemään tekemällä köyhiä?\n\nJokaisella on oikeus säilyttää mitä hänellä on, muutoin ei kukaan\nomistaisi enää mitään.\n\nMutta jokaisella on oikeus hankkia työllään sellaista, mitä hänellä ei\nole, muutoin köyhyys olisi iäinen.\n\nVapauttakaa siis työnne, vapauttakaa käsivartenne, ja köyhyys ei ole\nenää oleva ihmisten keskuudessa muuta kuin poikkeus, jonka Jumala\nsallii, muistuttaakseen heille heidän luontonsa heikkoutta ja sitä\nkeskinäistä apua ja rakkautta, jota he ovat velkaa toinen toisillensa.\n\n\n\nX\n\n\nKun koko maa huokaili odottaessaan vapahdusta, nousi Judeasta ääni,\nsen ääni, joka tuli kärsimään ja kuolemaan veljiensä puolesta ja jota\nmuutamat halveksien kutsuivat kirvesmiehen Pojaksi.\n\nKirvesmiehen Poika siis, köyhänä ja hyljättynä tässä maailmassa, sanoi:\n\n\"Tulkaa minun tyköni te kaikki, jotka huokailette työn taakan alaisina,\nja minä olen virkistävä teitä.\"\n\nJa siitä ajasta alkaen tähän päivään asti ei yksikään niistä, jotka\novat uskoneet häneen, ole jäänyt vaille lievitystä viheliäisyydessänsä.\n\nKorjatakseen epäkohdat, jotka ovat ihmisten vitsauksena, hän saarnasi\nkaikille oikeutta, joka on lähimmäisen rakkauden alku, ja lähimmäisen\nrakkautta, joka on oikeuden korkein täydellisyys.\n\nMutta oikeudenmukaisuus käskee kunnioittamaan toisen oikeutta, ja\njoskus lähimmäisen rakkaus vaatii luopumaan omastansakin, rauhan tahi\njonkin muun hyvän vuoksi.\n\nMitä olisi maailma, jos oikeus lakkaisi siinä vallitsemasta, jos\njokaisella ei olisi persoonallista turvallisuutta, ja jos hän ei voisi\npelkäämättä nauttia sitä, mikä on hänen omaansa?\n\nParempi olisi elää metsien povessa kuin yhteiskunnassa, joka niin olisi\njätettynä rosvoamiselle alttiiksi.\n\nMitä te otatte tänään, sen ottaa joku toinen huomenna teiltä. Ihmiset\ntulevat olemaan onnettomampia kuin taivaan linnut, joilta toiset linnut\neivät ryöstä heidän ravintoansa eivätkä heidän pesäänsä.\n\nMitä on köyhä? Se on se, jolla ei vielä ole omaisuutta.\n\nMitä hän haluaa? Lakata olemasta köyhä, se on, hankkia jotakin\nomaisuutta.\n\nSe, joka ryöstää, joka rosvoaa, mitä hän nyt tekee muuta kuin hävittää,\nmikäli se on hänelle mahdollista, itse omistusoikeuden?\n\nKen ryöstää, rosvoaa, se siis hyökkää köyhän kimppuun yhtä paljon kuin\nrikkaan; se mullistaa kaiken ihmisten välisen yhteiskunnan perustukset.\n\nKen ei omista mitään, se voi päästä omistamaan vain sen kautta, että\ntoiset jo omistavat; sillä nämä yksin voivat antaa hänelle jotakin\nkorvaukseksi hänen työstään.\n\nJärjestys on kaikille yhteinen hyvä ja etu.\n\nÄlkää juoko rikoksen maljasta: sen pohjalla on katkera hätä ja tuska ja\nkuolema.\n\n\n\nXI\n\n\nJa minä olin nähnyt epäkohdat, jotka vallitsevat maan päällä, heikon\nsorrettuna, oikeamielisen kerjäämässä leipäänsä, häijyn korotettuna\nkunniasijoille ja upporikkaana, viattoman väärien tuomarien\ntuomitsemana, ja hänen lapsensa harhailemassa auringon alla.\n\nJa minun sieluni oli murheellinen, ja toivo vuoti siitä pois joka\ntaholta, niinkuin särkyneestä astiasta.\n\nJa Jumala lähetti minulle sikeän unen.\n\nJa unessani minä näin ikäänkuin hohtoisan haahmon, joka seisoi\nvierelläni, Hengen, jonka lempeä ja terävä katse tunki aina\nsalaisimpien ajatusteni pohjaan asti.\n\nJa minä vavahdin, en pelosta enkä ilosta, vaan ikäänkuin tunteesta,\njoka olisi sanoin selittämätön sekoitus molemmista.\n\nJa henki sanoi minulle: \"Miksi olet murheellinen?\"\n\nJa minä vastasin itkien: \"Oi! katsokaa kärsimyksiä, jotka ovat maan\npäällä.\" Ja tuo taivahinen ilmiö alkoi hymyillä sanoin kuvaamatonta\nhymyä, ja korviini kuuluivat seuraavat sanat:\n\n\"Sinun silmäsi näkee kaikki vain sen pettävän välikkeen lävitse, jota\nluodut olennot kutsuvat ajaksi. Aika on vain sinua varten; Jumalalle ei\nole olemassa mitään aikaa.\"\n\nJa minä vaikenin, sillä minä en ymmärtänyt.\n\nYhtäkkiä tuo Henki sanoi: \"Katso!\"\n\nEikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä\nnäin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja\npuutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja\ntulevaisuudeksi.\n\nJa kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun\ntäytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten\nheikkoa ja puutteellista kieltä.\n\nJa koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.\n\nJa tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut\npaljon tuskia, vähän iloja.\n\nJa hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli\njäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä,\nriutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka\noli taottu hornan henkien asunnossa.\n\nHänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen\nvasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin\nkierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä\nja pusertamana.\n\nSillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat\nhänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä\nenää lähteneet siitä irti.\n\nJa siinä oli nyt ihminen, minä tunsin sen.\n\nJa katso! Valon säde lähti Idästä, ja rakkauden säde Etelästä, ja\nvoiman säde Pohjoisesta.\n\nJa nämä kolme sädettä yhtyivät tuon ihmisen sydämen päällä.\n\nJa kun valon säde lähti, niin ääni sanoi: \"Jumalan poika, Kristuksen\nveli, tiedä se, mitä sinun tulee tietää.\"\n\nJa kun rakkauden säde lähti, niin ääni sanoi: \"Jumalan poika,\nKristuksen veli, rakasta ketä sinun tulee rakastaa.\"\n\nJa kun voiman säde lähti, niin ääni sanoi: \"Jumalan poika, Kristuksen\nveli, tee se, mitä tulee tehdä.\"\n\nJa kun nuo kolme sädettä olivat yhtyneet, niin nuo kolme ääntä yhtyivät\nmyöskin, ja niistä muodostui yksi ainoa ääni, joka sanoi: \"Jumalan\npoika, Kristuksen veli, palvele Jumalaa ja palvele ainoastaan häntä\nyksin.\"\n\nJa silloin se, mikä minusta siihen asti oli näyttänyt vain yhdeltä\nihmiseltä, oli minusta kuin suuri joukko kansoja ja kansakuntia.\n\nJa ensimmäinen katseeni ei ollut pettänyt minua, eikä toinen myöskään\nminua pettänyt.\n\nJa nämä kansat ja kansakunnat heräsivät tuskiensa vuoteella ja\nrupesivat sanomaan toisilleen:\n\n\"Mistä tulevat meidän kärsimyksemme ja meidän riutumuksemme ja nälkä ja\njano, jotka meitä kiusaavat, ja kahleet, jotka painavat meidät maahan\nja painuvat lihaamme?\"\n\nJa heidän ymmärryksensä aukeni, ja he ymmärsivät, että Jumalan poikia,\nKristuksen veljiä ei ollut heidän isänsä tuominnut orjuuteen ja että\ntämä orjuus oli kaikkien heidän kärsimystensä lähde.\n\nJokainen senvuoksi koetti murtaa kahleensa, mutta se ei yhdellekään\nonnistunut.\n\nJa he katselivat toisiansa syvästi säälien, ja kun rakkaus oli heissä\nelävä, sanoivat he toisilleen: \"Meissä liikkuu kaikissa sama ajatus.\nMiksikä meillä ei olisi kaikilla sama rohkeus? Emmekö kaikki ole saman\nJumalan poikia ja saman Kristuksen veljiä? Pelastakaamme itsemme tahi\nkuolkaamme yhdessä!\"\n\nJa sen sanottuaan he tunsivat itsessään jumalallisen voiman, ja minä\nkuulin heidän kahleensa ryskien murtuvan, ja he taistelivat kuusi\npäivää niitä vastaan, jotka olivat panneet heidät kahleisiin, ja\nkuudentena päivänä he pääsivät voittajiksi, ja seitsemäs oli levon\npäivä.\n\nJa maa, joka oli kuiva, vihannoi jälleen, ja kaikki saattoivat syödä\nsen hedelmiä ja tulla ja mennä kenenkään heille sanomatta: \"Mihin\nmenette? Tästä ei ole lupa kulkea.\"\n\nJa pienet lapset poimiskelivat kukkia ja toivat ne äidilleen, joka\nhymyili heille lempeästi.\n\nEikä ollut köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikilla oli runsaasti, mitä he\ntarvitsivat, sillä kaikki rakastivat toisiansa ja auttoivat toisiansa\nniinkuin veljet.\n\nJa ääni, ikäänkuin enkelin ääni, kaikui taivaissa: \"Kunnia olkoon\nJumalalle, joka on antanut sovun, rakkauden, voiman lapsillensa! Kunnia\nolkoon Kristukselle, joka on antanut jälleen vapauden veljillensä!\"\n\n\n\nXII\n\n\nKun joku teistä saa kärsiä vääryyttä, kun sortaja kaataa hänet maahan\nhänen maisella matkallaan ja polkee hänet jalkansa alle, niin ei kukaan\nkuule häntä, jos hän valittaa.\n\nKöyhän huuto kohoaa aina Jumalan luo asti, mutta se ei pääse ihmisen\nkorviin.\n\nJa minä kysyin itseltäni: \"Mistä tulee tämä epäkohta? Olisiko se, joka\non luonut köyhän niinkuin rikkaankin, heikon niinkuin mahtavankin,\ntahtonut poistaa toisilta kaiken pelon heidän vääryyksissään, toisilta\nkaiken toivon heidän kurjuudessaan?\"\n\nJa minä huomasin, että tämä oli kauhea ajatus, herjaus Jumalaa vastaan.\n\nSentähden, että jokainen teistä rakastaa vain itseänsä, sentähden, että\nhän eristäytyy veljistänsä, että hän on yksin ja tahtoo olla yksin,\nsentähden hänen valitustansa ei kuulla.\n\nKeväällä, kun kaikki elpyy uuteen eloon, kuuluu ruohikosta ääni, joka\nkohoaa ilmoille kuin pitkä valitus.\n\nTämä ääni, jonka muodostavat niin monet äänet, ettei niitä voi lukea,\non lukemattomien näkymättömäin, pienten luontokappale-raukkojen ääni.\n\nYksinään ei ainoakaan niistä kuuluisi; kaikki yhdessä ne pääsevät\nkuuluville.\n\nTe olette myöskin kätkettyinä ruohoon; miksikä sieltä ei kuulu mitään\nääntä?\n\nKun tahdotaan kulkea vuolaan virran poikki, niin asetutaan pitkään\nkaksiriviseen jonoon, ja täten toisiinsa liittyneinä ne, jotka erillään\ntoisista eivät olisi voineet vastustaa veden voimaa, voittavat sen\nvaivatta.\n\nTehkää niin, ja te voitatte vääryyden virran, joka vie teidät mukaansa,\nkun olette kukin yksinänne, ja heittää teidät murtuneina rannalle.\n\nOlkoot päätöksenne hitaat, mutta lujat. Älkää noudattako ensimmäistä\nälkääkä toista innostuksen puuskaa.\n\nMutta jos teille on tehty jokin vääryys, niin kartoittakaa ensin kaikki\nvihan tunteet sydämistänne ja sitten nostakaa kätenne ja silmänne ylös\nja sanokaa isällenne, joka on taivaissa:\n\n\"Oi isä, sinä olet viattoman ja sorretun suojelija, sillä sinun\nrakkautesi on luonut maailman, ja sinun vanhurskautesi hallitsee sitä.\n\n\"Sinä tahdot, että se vallitsee maan päällä ja häijy panee sitä vastaan\npahan tahtonsa.\n\n\"Sentähden me olemme päättäneet taistella häijyä vastaan.\n\n\"Oi Isä, anna neuvokkuutta meidän älyllemme ja voimaa meidän\nkäsivarsillemme!\"\n\nKun olette näin rukoilleet sydämenne pohjasta, niin taistelkaa, ja\nälkää pelätkö mitään.\n\nJos voitto aluksi näyttää väistyvän teistä kauas, niin se on vain\nkoettelemusta; se kyllä palaa takaisin, sillä teidän verenne on oleva\nniinkuin Kainin surmaaman Aapelin veri, ja teidän kuolemanne niinkuin\nmarttyyrien kuolema.\n\n\n\nXIII\n\n\nSe oli eräänä synkkänä yönä; tähdetön taivas lepäsi raskaana maan\npäällä, niinkuin musta marmorinen kansi hautakummulla.\n\nEikä mikään muu häirinnyt tämän yön hiljaisuutta kuin omituinen,\nikäänkuin kepeän siivenlyönnin ääni, joka silloin tällöin kuului\nmaaseudun ja kaupunkien yläpuolella.\n\nJa silloin pimeys yhä synkkeni, ja jokainen tunsi sieluansa kouristavan\nja pöyristyksen kulkevan suonissaan.\n\nJa mustalla verhotussa salissa, jota valaisi punertava lamppu, istui\nseitsemän purppuraan puettua miestä seitsemällä rautaistuimella, päät\nkruunujen peittäminä.\n\nJa keskellä salia kohosi valtaistuin, kuolleiden luista tehty, ja\nvaltaistuimen juurella oli jakkarana kumoon kaadettu ristiinnaulitun\nkuva ja valtaistuimen edessä eebenpuinen pöytä ja pöydällä astia täynnä\npunaista ja vaahtoavaa verta ja ihmisen pääkallo.\n\nJa nuo seitsemän kruunattua miestä näyttivät miettiväisiltä ja\nsurullisilta, ja kuoppiensa pohjalta heidän silmänsä silloin tällöin\nsingahduttivat lyijynkarvaisen tulen kipinöitä.\n\nJa yksi heistä nousi ja lähestyi valtaistuinta horjuen ja laski\njalkansa ristiinnaulitun kuvan päälle.\n\nSiinä silmänräpäyksessä hänen jäsenensä vapisivat, ja hän näytti olevan\npyörtymäisillään. Toiset katselivat liikkumattomina; he eivät vähääkään\nliikahtaneet, mutta jokin, en tiedä mikä, kulki heidän otsansa yli, ja\nhymy, joka ei ollut inhimillistä laatua, veti kokoon heidän huulensa.\n\nJa se, joka oli näyttänyt olevan pyörtymäisillään, ojensi kätensä,\ntarttui astiaan, joka oli täynnä verta, kaatoi sitä pääkalloon ja joi\nsen.\n\nJa tämä juoma näytti vahvistavan häntä.\n\nJa hän nosti päätänsä, ja hänen rinnastaan kuului tämä huuto niinkuin\nkumea korina:\n\n\"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!\"\n\nJa nuo kuusi muuta kruunattua miestä nousivat kaikki yhdessä ja kaikki\nyhdessä he päästivät saman huudon:\n\n\"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!\"\n\nJa sitten, kun he olivat taas istuutuneet rautaistuimilleen, sanoi\nensimmäinen:\n\n\"Veljeni, mitä meidän pitää tehdä tukahduttaaksemme Vapauden? Sillä\nmeidän valtakuntamme on lopussa, jos sen valtakunta alkaa. Meillä on\nkaikilla sama asia: jokainen ehdottakoon sitä, mikä hänestä näyttää\nhyvältä.\n\n\"Minä puolestani annan seuraavan neuvon. Kuka pysyi pystyssä meidän\nedessämme, ennenkuin Kristus tuli? Hänen uskontonsa se on tuhonnut\nmeidät. Hävittäkäämme Kristuksen uskonto.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta; hävittäkäämme Kristuksen uskonto.\"\n\nJa eräs toinen astui valtaistuimen luo, otti pääkallon, kaatoi siihen\nverta, joi sen ja sanoi sitten:\n\n\"Ei pidä hävittää ainoastaan uskontoa, vaan myöskin tiede ja ajatus;\nsillä tiede tahtoo oppia tuntemaan sellaista, mikä meille ei ole hyvä\nihmisen tietää, ja ajatus on aina valmis potkimaan voimaa vastaan.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta. Hävittäkäämme tiede ja ajatus!\"\n\nJa tehtyään samoin kuin nuo kaksi ensimmäistä olivat tehneet, eräs\nkolmas sanoi:\n\n\"Kun olemme upottaneet ihmiset jälleen elukkamaiseen tylsyyteen\nriistämällä heiltä sekä uskonnon että tieteen ja ajatuksen, niin olemme\nsaaneet paljon tehdyksi, mutta meille on jäävä vielä jotakin tehtäväksi.\n\n\"Elukalla on vaarallisia vaistoja ja myötätuntoja. Älköön yksikään kansa\nkuulko toisen kansan ääntä, sillä on peljättävä että jos tämä valittaa\ntahi liikehtii, niin tuon tekee mieli noudattaa sen esimerkkiä. Älköön\nmitään ääntä ulkoapäin kuuluko meille.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta. Älköön mitään ääntä ulkoapäin\nkuuluko meille.\"\n\nJa eräs neljäs sanoi: \"Meillä on oma etumme, ja kansoilla on myöskin\noma etunsa, joka on ristiriidassa meidän etumme kanssa. Jos ne\nliittyvät yhteen, puolustamaan tätä etua meitä vastaan, niin kuinka\nvoimme niitä vastustaa?\n\n\"Tehkäämme heidät eripuraisiksi, voidaksemme hallita. Luokaamme joka\nmaakunnalle, joka kaupungille, joka kylälle etu, joka sotii toisten\nkylien, toisten kaupunkien, toisten maakuntain etua vastaan. Täten\nkaikki tulevat vihaamaan toisiansa eivätkä tule ajatelleeksi sitä, että\nliittyisivät yhteen meitä vastaan.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta. Tehkäämme heidät eripuraisiksi,\nvoidaksemme hallita; heidän yksimielisyytensä tuhoaisi meidät.\"\n\nJa täytettyään kahdesti pääkallon verellä ja tyhjennettyään sen\nkahdesti, eräs viides sanoi:\n\n\"Minä hyväksyn kaikki nämä keinot; ne ovat hyvät, mutta riittämättömät.\nTehkää ihmisistä tylsiä elukoita, se on hyvä; mutta peloittakaa näitä\nelukoita; pitäkää ne kauhun vallassa heltymättömän oikeuden ja julmien\nrangaistusten avulla, jollette tahdo, että ne ennemmin tahi myöhemmin\nnielevät teidät. Teloittaja on hyvän ruhtinaan ensimmäinen ministeri.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta. Teloittaja on hyvän ruhtinaan\nensimmäinen ministeri.\"\n\nJa eräs kuudes vastasi: \"Minä myönnän nopeiden, hirveiden,\npääsemättömien rangaistusten edullisuuden. Mutta on kuitenkin\nvoimakkaita sieluja ja epätoivoisia sieluja, jotka uhmaavat\nrangaistuksia.\n\n\"Jos tahdotte helposti hallita ihmisiä, niin veltostuttakaa heidät\nhekuman avulla. Hyveestä ei meillä ole mitään etua; se pitää yllä\nvoimaa; parempi on riuduttaa se tapainturmeluksen avulla.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta. Riuduttakaamme voima ja tarmo ja\nrohkeus tapainturmeluksen avulla.\"\n\nSilloin seitsemäs, juotuaan kuten muutkin pääkallosta, puhui\nseuraavasti, seisten ristiinnaulitun kuvan päällä:\n\n\"Ei mitään Kristusta enää; sota viimeiseen vereen asti, iäinen sota on\nhänen ja meidän välillämme.\n\n\"Mutta miten irroittaa hänestä kansat? Se on turha yritys. Mitä siis\ntehdä? Kuulkaa minua: meidän tulee voittaa Kristuksen papit puolellemme\nmaallisilla tavaroilla, kunniasijoilla ja mahdilla.\n\n\"Ja he käskevät kansaa Kristuksen puolesta olemaan meille alamainen\nkaikessa, mitä tehnemmekin, mitä käskenemmekin.\n\n\"Ja kansa on uskova heitä ja totteleva tunnontarkasti, ja meidän\nvaltamme on oleva lujempi kuin ennen.\"\n\nJa kaikki vastasivat: \"Se on totta. Voittakaamme puolellemme Kristuksen\npapit.\"\n\nJa yhtäkkiä sammui lamppu, joka valaisi salia, ja nuo seitsemän miestä\nerosivat pimeässä.\n\nJa eräälle vanhurskaalle, joka sillä hetkellä valvoi ja rukoili ristin\nedessä, ilmoitettiin: \"Minun päiväni lähestyy. Rukoile äläkä pelkää\nmitään.\"\n\n\n\nXIV\n\n\nJa harmaan ja raskaan sumun läpi minä näin, niinkuin nähdään maan\npäällä hämärän hetkellä, alastoman, aution ja kylmän tasangon.\n\nKeskellä kohosi kallio, jolta tippui pisara pisaralta mustanpuhuvaa\nvettä, ja putoavien pisarain heikko ja kumea ääni oli ainoa ääni, joka\nkuului.\n\nJa seitsemän polkua, kiemurreltuaan tasangolla, päätyi tuohon kallioon,\nja lähellä kalliota, jokaisen polun päässä, oli kivi, jota peitti\njonkinlainen kostea ja vihreä aine, niinkuin matelijan kuola.\n\nJa kas, eräällä poluista minä huomasin ikäänkuin varjon, joka liikkui\nhitaasti; ja vähitellen, varjon lähestyessä, erotin, en ihmistä, vaan\njotakin ihmisen kaltaista.\n\nJa sydämen kohdalla oli tuolla ihmishahmolla veritahra.\n\nJa se istuutui tuolle kostealle ja vihreälle kivelle, ja sen\njäsenet vavahtelivat, ja pää painuneena alas se pusersi itseänsä\nkäsivarsillaan, ikäänkuin säilyttääkseen viimeisen jäännöksen lämpöä.\n\nJa kuutta muuta polkua pitkin kuusi muuta varjoa vuoron perään saapui\nkallion juurelle.\n\nJa kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan,\nistuutui kostealle ja vihreälle kivelle.\n\nJa siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan\npainon alla.\n\nJa heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä\naurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta\neikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat\npudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.\n\nJa se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua\nvahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.\n\nJa ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen\npäätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan\ntuulen käheä ja kuiva ääni.\n\nJa kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:\n\n\"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!\"\n\nJa nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat\npaitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:\n\n\"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!\"\n\nJa heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja\nhetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.\n\nJa nuo seitsemän varjoa olivat uudelleen lyhistyneet kokoon salaisen\ntuskansa taakan alla, ja syntyi toinen äänettömyys, pitempi kuin\nensimmäinen.\n\nSitten eräs niistä, nousematta kiveltään, liikkumattomana ja kumarassa,\nsanoi toisille:\n\n\"Teidän on siis käynyt samoin kuin minun. Mitä ovat meitä hyödyttäneet\nkaikki neuvottelumme?\"\n\nJa eräs toinen jatkoi: \"Usko ja ajatus ovat murtaneet kansojen kahleet;\nusko ja ajatus ovat vapauttaneet maan.\"\n\nJa eräs toinen sanoi: \"Me tahdoimme tehdä ihmiset eripuraisiksi, ja\nmeidän sortomme on liittänyt heidät yhteen meitä vastaan.\"\n\nJa eräs toinen: \"Me olemme vuodattaneet verta, ja se veri on langennut\njälleen meidän päittemme päälle.\"\n\nJa eräs toinen: \"Me olemme kylväneet tapain turmelusta, ja se on\nversonut meissä, ja se on syönyt meidän luumme.\"\n\nJa eräs toinen: \"Me luulimme tukahduttavamme Vapauden, ja sen tuulahdus\non kuihduttanut meidän mahtimme aina juurta myöten.\"\n\nSilloin huudahti seitsemäs varjo:\n\n\"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!\"\n\nJa kaikki vastasivat yhteen ääneen:\n\n\"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!\"\n\nJa minä näin käden ojentautuvan esiin; se kastoi sormensa\nmustanpuhuvaan veteen, jonka pisarat pudotessaan mittaavat ainaista\najan kulkua, painoi sillä merkin noiden seitsemän varjon otsaan, ja se\noli siinä ainiaaksi.\n\n\n\nXV\n\n\nTeillä on vain yksi päivä elettävänä täällä maan päällä; koettakaa\nviettää se rauhassa.\n\nRauha on rakkauden hedelmä; sillä elääkseen rauhassa täytyy osata\nkärsiä paljon.\n\nEi kukaan ole täydellinen; kaikilla on vikansa; jokainen ihminen on\ntaakkana toisille, ja rakkaus yksin tekee tämän taakan keveäksi.\n\nJos te ette voi kärsiä veljiänne, niin kuinka veljenne voivat kärsiä\nteitä?\n\nKirjoitettu on Maarian pojasta: \"Niinkuin hän oli rakastanut omiansa,\njotka olivat maailmassa, niin hän rakasti heitä loppuun asti.\"\n\nRakastakaa siis veljiänne, jotka ovat maailmassa, ja rakastakaa heitä\nloppuun asti.\n\nRakkaus on väsymätön; se ei koskaan väsy. Rakkaus on tyhjentymätön; se\nelää ja syntyy uudelleen itsestään, ja kuta runsaampana se purkautuu\nesiin, sitä runsaammaksi käy sen tulva.\n\nKen rakastaa itseänsä enemmän kuin veljeänsä, se ei ole otollinen\nKristukselle, joka kuoli veljiensä puolesta, jos olette antaneet\nomaisuutenne, niin antakaa vielä henkenne, ja rakkaus on antava teille\nkaikki takaisin.\n\nTotisesti sanon minä teille, ken rakastaa, sen sydän on paratiisi maan\npäällä. Hänellä on Jumala itsessään, sillä Jumala on rakkaus.\n\nPaheellinen ihminen ei rakasta, hän himoitsee: hänen on nälkä ja jano\nkaikkea; hänen silmänsä, niinkuin käärmeen silmä, hurmaa ja kiehtoo\npuoleensa, mutta nielläksensä.\n\nRakkaus lepää puhtaitten sielujen pohjalla niinkuin kasteen helmi\nkukkasen kuvussa.\n\nOi! Jospa tietäisitte, mitä rakastaminen on!\n\nTe sanotte rakastavanne, ja monilla veljistänne ei ole leipää henkensä\npiteiksi, ei vaatteita alastomain jäsentensä verhoksi, ei kattoa\nsuojaksensa, ei olkitukkoa, minkä päällä nukkua, kun sitävastoin teillä\non kaikkea yllin kyllin.\n\nTe sanotte rakastavanne, mutta on joukoittain sairaita, jotka riutuvat\navun puutteessa halvalla vuoteellaan, onnettomia, jotka itkevät,\nkenenkään itkemättä heidän kanssansa, pieniä lapsia, jotka kulkevat\nkylmästä kohmeissaan ovelta ovelle pyytämässä rikkailta murua heidän\npöydältään ja jotka eivät sitä saa.\n\nTe sanotte rakastavanne veljiänne, ja mitä sitten tekisitte, jos\nvihaisitte heitä?\n\nJa minä sanon teille: jokainen, joka ei auta kärsivää veljeänsä, vaikka\nvoisi sen tehdä, on veljensä vihollinen; ja jokainen, joka ei ruoki\nnälkäistä veljeänsä, vaikka voisi sen tehdä, on veljensä murhaaja.\n\n\n\nXVI\n\n\nOn ihmisiä, jotka eivät rakasta Jumalaa eivätkä pelkää häntä: karttakaa\nheitä, sillä heistä nousee kirouksen huuru.\n\nKarttakaa jumalatonta, sillä hänen hengityksensä tappaa; mutta älkää\nvihatko häntä, sillä kuka tietää, eikö Jumala jo ole vaikuttanut\nmuutosta hänen sydämessään?\n\nIhminen, joka, vaikkapa vilpittömästikin, sanoo: \"Minä en usko\",\nerehtyy usein. Hyvin syvällä sielussa, aina pohjalla asti, on uskon\njuuri, joka ei kuihdu.\n\nSana, joka kieltää Jumalan, polttaa huulia, joiden yli se kulkee; ja\nsuu, joka avautuu herjatakseen Jumalaa, on helvetin henkireikä.\n\nJumalaton on yksin maailmassa. Kaikki luontokappaleet kiittävät\nJumalaa; kaikki, millä tunto on, siunaa häntä; kaikki, mikä ajattelee,\njumaloi häntä: päivän kehrä ja yön tähdet laulavat hänen ylistystänsä\nsalaperäisellä kielellään.\n\nTaivaan laelle on kirjoitettu hänen kolmesti pyhä nimensä.\n\nKunnia olkoon Jumalalle taivaan korkeudessa!\n\nHän on kirjoittanut sen myöskin ihmisen sydämeen, ja hyvä ihminen\nsäilyttää sen siellä rakkaana; mutta toiset koettavat pyyhkiä sen pois.\n\nRauha olkoon maan päällä ihmisillä, joiden tahto on hyvä!\n\nHeidän unensa on suloinen, ja heidän kuolemansa on vielä suloisempi,\nsillä he tietävät palaavansa isänsä luo.\n\nNiinkuin köyhä kyntömies, päivän mennessä mailleen, lähtee pelloilta,\npalaa mökkiinsä ja istuen oven edessä unohtaa väsymyksensä\nkatsellessaan taivasta, samoin, kun ilta joutuu, toivon ihminen palaa\nilomielin isänsä kotiin ja istuen kynnyksellä unohtaa maanpaon vaivat\nkatsellessaan iankaikkisuutta.\n\n\n\nXVII\n\n\nKaksi miestä oli toistensa naapureina, ja kumpaisellakin oli vaimo ja\nuseita pieniä lapsia ja ainoastaan oma työnsä, millä elättää heidät.\n\nJa toinen noista kahdesta miehestä oli levoton sydämessään ja sanoi:\n\"Jos kuolen tahi sairastun, niin miten käy vaimoni ja lasteni?\"\n\nJa tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa, ja se kalvoi hänen sydäntänsä\nniinkuin mato kalvaa hedelmää, johon se on piiloutunut.\n\nMutta vaikka sama ajatus oli tullut toisenkin isän mieleen, niin hän ei\nollut kiinnittänyt siihen mieltänsä; \"sillä\", sanoi hän, \"Jumala, joka\ntuntee kaikki luomansa ja varjelee heidät, on myöskin varjeleva minut\nja vaimoni ja lapseni\".\n\nJa tämä mies eli rauhassa, kun sitävastoin ensinmainittu ei nauttinut\nhetkenkään lepoa eikä iloa sydämessänsä.\n\nEräänä päivänä, kun hän teki työtä pelloilla, suruisena ja alakuloisena\npelkonsa vuoksi, hän näki muutamia lintuja pujahtavan erääseen\npensaaseen, tulevan sieltä ulos ja sitten pian palaavan sinne jälleen.\n\nJa lähestyttyään hän näki kaksi vierekkäin asetettua pesää, ja\nkummassakin useampia vasta munasta puhjenneita ja vielä höyhenettömiä\npoikasia.\n\nJa palattuaan työhönsä hän silloin tällöin nosti silmänsä ja katseli,\nkuinka nuo linnut menivät ja tulivat, tuoden ruokaa pienokaisillensa.\n\nMutta silloinpa, juuri kun toinen emistä palasi, nokka täynnä ruokaa,\neräs korppikotka sieppaa sen kiinni, vie sen pois, ja emäparka,\nrimpuillen turhaan sen kynsissä, päästi vihlovia huutoja.\n\nTämän nähdessään tuo mies työtä tehdessään tunsi sielunsa entistään\nlevottomammaksi; \"sillä\", ajatteli hän, \"emän kuolema tietää poikasten\nkuolemaa. Minun perheelläni ei myöskään ole muuta kuin minä. Miten sen\non käyvä, jos sillä ei enää ole minua?\"\n\nJa koko päivän hänen mielensä oli synkkä ja surullinen, ja yöllä hän ei\nvoinut nukkua.\n\nSeuraavana päivänä, palattuaan pelloille, hän sanoi itsekseen: \"Tahdon\nnähdä tuon emäraukan poikaset; monet ovat epäilemättä jo menehtyneet.\"\nJa hän asteli pensaan luo.\n\nJa kun hän katseli, näki hän, että poikaset voivat hyvin. Ei yksikään\nnäyttänyt mitään kärsineen.\n\nJa koska tämä hämmästytti häntä, niin hän piiloutui, tarkatakseen, mitä\ntapahtuisi.\n\nJa hetken kuluttua hän kuuli heikon huudon ja huomasi, että toinen emä\ntoi kiireesti keräämäänsä ruokaa, ja se jakoi sen kaikille poikasille\npoikkeuksetta, ja sitä riitti kaikille, ja orvot eivät olleet\nhyljättyinä hädässään.\n\nJa tuo isä, joka oli epäillyt Kaitselmusta, kertoi illalla toiselle\nisälle, mitä oli nähnyt.\n\nJa tämä sanoi hänelle: \"Miksi olla huolissaan? Jumala ei koskaan hylkää\nomiaan. Hänen rakkaudellaan on salaisuuksia, joita me emme tunne.\nUskokaamme, toivokaamme, rakastakaamme ja jatkakaamme vaellustamme\nrauhassa.\n\n\"Jos minä kuolen ennen teitä, niin te olette minun lasteni isä; jos te\nkuolette ennen minua, niin minä olen teidän lastenne isä.\n\n\"Ja jos me molemmat kuolemme, ennenkuin he ovat siinä iässä, että voivat\nitse pitää huolen itsestään, niin heillä on isänä se Isä, joka on\ntaivaissa.\"\n\n\n\nXVIII\n\n\nKun olette rukoilleet, niin ettekö tunne, että sydämenne on keveämpi ja\nsielunne tyytyväisempi?\n\nRukous tekee surun vähemmän tuskalliseksi ja ilon puhtaammaksi: se\nsekoittaa toiseen jotakin vahvistavaa ja lieventävää ja toiseen\ntaivaisen tuoksun.\n\nMitä teette maan päällä, ja eikö teillä ole mitään pyydettävää siltä,\njoka on asettanut teidät sinne?\n\nTe olette matkamies, joka etsii isänmaataan. Älkää astuko pää\npainuksissa; täytyy kohottaa katseensa nähdäkseen tiensä.\n\nTeidän isänmaanne on taivas, ja kun katselette taivasta, eikö silloin\nmikään teissä liikahda? Eikö mikään kaiho teitä ahdista? Vai onko tämä\nkaiho mykkä?\n\nOn niitä, jotka sanovat: \"Mitä hyödyttää rukoileminen? Jumala on liian\nkorkealla meidän yläpuolellamme, kuunnellakseen niin heikkoja olentoja.\"\n\nJa kuka sitten on luonut nämä heikot olennot, kuka on antanut heille\ntunteen ja ajatuksen ja kielen, jollei Jumala?\n\nJa jos hän on ollut niin hyvä heitä kohtaan, oliko hän sellainen\nhyljätäkseen heidät sitten ja työntääkseen heidät kauas luotaan?\n\nTotisesti, sanon minä teille, ken sanoo sydämessään, että Jumala\nhalveksii tekojansa, se herjaa Jumalaa.\n\nOn toisia, jotka sanovat: \"Mitä hyödyttää rukoileminen? Eikö Jumala\ntiedä paremmin kuin me, mitä me tarvitsemme?\"\n\nJumala tietää paremmin kuin te, mitä te tarvitsette, ja siksi hän\ntahtoo, että pyydätte sitä häneltä; sillä Jumala on itse teidän\nensimmäinen tarpeenne, ja kun rukoilette Jumalaa, niin alatte omistaa\nJumalan.\n\nIsä tuntee poikansa tarpeet. Pitääkö silti pojan olla koskaan\nlausumatta pyynnön tahi kiitollisuuden sanaa isällensä?\n\nKun eläimet kärsivät, kun ne pelkäävät tahi kun niiden on nälkä,\nniin ne päästävät valitushuutoja. Nämä huudot ovat rukous, jonka ne\nlähettävät Jumalalle, ja Jumala kuulee sen. Olisiko sitten ihminen\nluomakunnassa ainoa olento, jonka äänen ei pitäisi koskaan kohota\nLuojan korviin?\n\nJoskus puhaltaa yli maaseutujen tuuli, joka kuihduttaa kasvit, ja\nsilloin näkee lakastuneiden varsien nuokkuvan maata kohti; mutta\nkasteen kostuttamina ne saavat tuoreutensa takaisin ja kohottavat\nraukeita päitään. On aina polttavia tuulia, jotka käyvät ihmissielun\npäällitse ja kuihduttavat sen; rukous on kaste, joka virkistää sen\njälleen.\n\n\n\nXIX\n\n\nTeillä on vain yksi isä, joka on Jumala, ja vain yksi Herra, joka on\nKristus.\n\nKun teille siis sanotaan niistä, joilla on maan päällä suuri mahti:\n\"Ne ovat teidän herranne\", niin älkää uskoko sitä. Jos he ovat\noikeamielisiä, niin he ovat teidän palvelijoitanne; jos he eivät ole\nsellaisia, niin he ovat teidän tyrannejanne.\n\nKaikki syntyvät tasa-arvoisina: ei kukaan, tullessaan maailmaan, tuo\nmukanaan käskemisen oikeutta.\n\nNäin kerran eräässä kehdossa lapsen, joka huusi ja laski suustaan\nkuolaa, ja sen ympärillä oli vanhuksia, jotka sanoivat sille:\n_\"Herra\"_, ja jotka polvistuen rukoilivat sitä. Ja minä ymmärsin\nihmisen koko viheliäisyyden.\n\nSynti se on, joka on luonut ruhtinaat; sillä sen sijaan, että ihmiset\nolisivat rakastaneet ja auttaneet toisiaan niinkuin veljet, he alkoivat\nvahingoittaa toisiansa.\n\nSilloin he valitsivat joukostaan yhden tahi useampia, joita pitivät\noikeamielisempinä, suojelemaan hyviä pahoilta, ja jotta heikko\nsaattaisi elää rauhassa.\n\nJa valta, joka heillä oli, oli oikeutettu valta, sillä se oli Jumalan\nvalta, joka tahtoo, että oikeuden tulee vallita, ja kansan valta, joka\noli heidät valinnut.\n\nJa senvuoksi oli jokainen tunnossaan sidottu tottelemaan heitä.\n\nMutta heidän joukossaan ilmestyi pian myöskin niitä, jotka tahtoivat\nhallita omavaltaisesti, ikäänkuin olisivat olleet jalompia luonnoltaan\nkuin heidän veljensä.\n\nJa näiden valta ei ole oikeutettu, sillä se on Saatanan valtaa, ja\nheidän herruutensa on ylpeyden ja ahneuden herruutta.\n\nJa senvuoksi, milloin ei ole pelättävä, että siitä johtuu vielä enemmän\npahaa, jokainen voi ja joskus jokaisen tulee omassatunnossaan vastustaa\nheitä.\n\nIankaikkisen oikeuden vaa'assa teidän tahtonne painaa enemmän kuin\nkuningasten tahto; sillä kansat ne luovat kuninkaat; ja kuninkaat ovat\nluodut kansoja varten, ja kansat eivät ole luodut kuninkaita varten.\n\nTaivaallinen Isä ei ole luonut lastensa jäseniä kahleiden murrettaviksi\neikä heidän sieluaan orjuuden ruhjottavaksi.\n\nHän on liittänyt heidät yhteen perheiksi, ja kaikki perheet ovat\nsisaruksia; hän on liittänyt heidät yhteen kansakunniksi, ja kaikki\nkansakunnat ovat sisaruksia; ja ken hyvänsä eroittaa perheet perheistä,\nkansakunnat kansakunnista, se eroittaa sen, mitä Jumala on yhteen\nliittänyt: se tekee Saatanan työtä.\n\nJa se, mikä yhdistää perheet perheisiin, kansakunnat kansakuntiin, se\non ensinnäkin Jumalan laki, oikeuden ja lähimmäisenrakkauden laki, ja\nsitten vapauden laki joka myöskin on Jumalan laki.\n\nSillä mitä yhteenkuuluvaisuutta olisi ihmisten kesken ilman vapautta?\nHe kuuluisivat yhteen niinkuin hevonen ja se, joka sitä ratsastaa,\nniinkuin isännän ruoska ja orjan iho.\n\nJos siis joku tulee ja sanoo: \"Te olette minun\", niin vastatkaa: \"Emme,\nvaan me olemme Jumalan, joka on isämme, ja Kristuksen, joka on ainoa\nHerramme.\"\n\n\n\nXX\n\n\nÄlkää antako tyhjäin sanojen pettää itseänne. Monet koettavat uskotella\nteille, että olette todella vapaat siksi, että he ovat kirjoittaneet\npaperilehdelle sanan \"vapaus\" ja naulanneet sen julki kaikkiin\nkadunkulmiin.\n\nVapaus ei ole mikään julistus, joka luetaan kadunkulmassa. Se on elävä\nvoima, jonka tuntee sisässään ja ympärillään, kotilieden suojelushenki,\nyhteiskunnallisten oikeuksien takaaja, ja ensimmäinen näistä\noikeuksista.\n\nSortaja, joka lymyilee sen nimen suojassa, on sortajista pahin. Hän\nyhdistää tyranniuteen valheen ja vääryyteen pyhyyden loukkauksen; sillä\nvapauden nimi on pyhä.\n\nKavahtakaa siis niitä, jotka sanovat: \"Vapaus, Vapaus\", ja jotka\nhävittävät sen teoillaan.\n\nTekö valitsette ne, jotka teitä hallitsevat, jotka käskevät teitä\ntekemään tämän ja olemaan tekemättä tuota, jotka veroittavat\nomaisuuttanne, teollisuuttanne, työtänne? Ja jos ette saa sitä tehdä,\nniin kuinka sitten olette vapaat?\n\nOnko teillä mielenne mukainen määräämisvalta lapsiinne nähden, saatteko\nuskoa kenelle haluatte huolenpidon heidän opettamisestaan ja heidän\nluonteensa kehittämisestä? Ja jollette sitä saa, niin kuinka sitten\nolette vapaat?\n\nTaivaan linnut, jopa hyönteisetkin, kokoontuvat tekemään yhteisvoimin\nsen, mitä ei mikään niistä voisi tehdä yksin. Saatteko te kokoontua\nneuvottelemaan yhdessä harrastuksistanne, puolustamaan oikeuksianne,\nhankkimaan edes jotakin lievennystä kärsimyksiinne? Ja jollette sitä\nsaa, niin kuinka sitten olette vapaat?\n\nSaatteko mennä paikasta toiseen, jollei teille sitä sallita, nauttia\nmaan hedelmiä ja työnne tuotteita, kastaa sormenne meren veteen ja\npudottaa sitä pisaran halpaan saviastiaan, jossa ruokanne kiehuu,\njoutumatta maksamaan sakkoa tahi teljetyksi vankilaan? Ja jollette sitä\nsaa, kuinka sitten olette vapaat?\n\nVoitteko, mennessänne illalla levolle, olla varmat siitä, että\nnukkuessanne ei tulla tarkastamaan talonne salaisimpia sopukoita,\nriistämään teidät perheenne helmasta ja heittämään teitä vankikoppiin\nsiitä syystä, että vallanpitäjät pelossaan ovat tulleet epäilleeksi\nteitä? Ja jollette sitä voi, niin kuinka sitten olette vapaat?\n\nVapaus on loistava teidän yllänne, kun te rohkealla ja kestävällä\nvoimalla olette vapautuneet kaikista näistä orjuuksista.\n\nVapaus on loistava teidän yllänne, kun te sydämenne pohjasta olette\nsanoneet: \"Me tahdomme olla vapaat\"; kun te, tullaksenne vapaiksi,\nolette valmiit uhraamaan kaikki ja kärsimään kaikki.\n\nVapaus on loistava teidän yllänne, kun te, ristin juurella jolla\nKristus kuoli teidän puolestanne, olette vannoneet kuolevanne toinen\ntoisenne puolesta.\n\n\n\nXXI\n\n\nKansa on kykenemätön ymmärtämään omia etujaan; sen omaksi hyväksi tulee\npitää se aina holhouksen alaisena. Eikö niiden, joilla on valistusta,\ntule johtaa niitä, joilla ei ole valistusta?\n\nNiin puhuu joukko ulkokullattuja, jotka tahtovat hoitaa kansan asioita,\nlihottaaksensa itsensä kansan ydinmehulla.\n\nTe ette kykene, sanovat he, ymmärtämään omia etujanne; ja senvuoksi\nhe eivät salli teidän edes käyttää vapaasti sitä, mikä on omaanne,\ntarkoitukseen, jota pidätte hyödyllisenä; ja he käyttävät sen vastoin\nteidän tahtoanne tarkoitukseen, josta te ette pidä ja joka on teille\nvastenmielinen.\n\nTe ette kykene hoitamaan pientä yhteistä omaisuutta, ette kykene\ntietämään, mikä teille on hyvää tahi pahaa, ette tuntemaan tarpeitanne\nettekä tyydyttämään niitä; ja senvuoksi teille lähetetään teidän\nkustannuksellanne hyvin palkattuja miehiä, jotka hoitavat teidän\nomaisuuttanne oman päänsä mukaan, estävät teitä tekemästä, mitä\ntahdotte, ja pakoittavat teidät tekemään, mitä ette tahdo.\n\nTe olette kykenemättömät eroittamaan, millainen kasvatus soveltuu\nannettavaksi lapsillenne; ja hellästä rakkaudesta lapsianne kohtaan\nheitetään heidät jumalattomuuden ja pahojen tapain lokaviemäreihin,\njollette mieluummin tahdo, että he jäävät kaikkea opillista sivistystä\nvaille.\n\nTe ette kykene arvostelemaan, voitteko te itse ja perheenne tulla\ntoimeen sillä palkalla, joka teille myönnetään työstänne; ja teidät\nkielletään ankarain rangaistusten uhalla pitämästä neuvoa keskenänne\nsaadaksenne palkanlisäystä, jotta voisitte elää, te itse ja teidän\nvaimonne ja lapsenne.\n\nJos se, mitä tuo ulkokullattu ja ahnas joukkio sanoo, olisi totta, niin\nte olisitte paljon alempana kuin elukat, sillä elukat tietävät kaikki,\nmitä teidän ei väitetä tietävän, ja ne tarvitsevat vain vaiston,\ntietääkseen sen.\n\nJumala ei ole luonut teitä olemaan muutamain muiden ihmisten\nkarjalaumana. Hän on luonut teidät elämään vapaina yhdyselämää niinkuin\nveljet. Mutta veljellä ei ole mitään käskemistä veljellensä. Veljiä\nsitovat toisiinsa molemminpuoliset sopimukset, ja nämä sopimukset, ne\novat laki, ja lakia tulee kunnioittaa, ja kaikkien tulee liittyä yhteen\nestämään sen loukkaamista, sillä se on kaikkien turva, kaikkien tahto\nja etu.\n\nOlkaa miehiä: ei kukaan ole kyllin mahtava valjastaakseen teitä ikeen\nalle vastoin tahtoanne; mutta te voitte pistää päänne kaulaimeen, jos\ntahdotte.\n\nOn typeriä eläimiä, jotka suljetaan lääviin, joita ruokitaan työtä\nvarten ja jotka sitten kun ne vanhenevat lihotetaan, jotta niiden lihaa\nsyötäisiin.\n\nOn toisia, jotka elävät vapaina kedoilla, joita ei voi taivuttaa\norjuuteen, jotka eivät anna vietellä itseään petollisilla hyväilyillä\neivätkä voittaa itseään uhkauksilla tai huonolla kohtelulla.\n\nUljaat miehet ovat jälkimäisten kaltaisia; miehuuttomat ovat niinkuin\nensinmainitut.\n\n\n\nXXII\n\n\nYmmärtäkää oikein, kuinka voi tehdä itsensä vapaaksi.\n\nOllakseen vapaa, täytyy ennen kaikkea rakastaa Jumalaa, sillä jos\nrakastatte Jumalaa, niin teette hänen tahtonsa, ja Jumalan tahto on\noikeus ja lähimmäisen rakkaus, joita ilman ei ole vapautta.\n\nKun väkivallalla tahi viekkaudella otetaan sellaista, mikä on toisen\nomaa; kun käydään hänen persoonansa kimppuun; kun luvallisessa asiassa\nestetään hänet toimimasta niinkuin hän tahtoo, tahi pakoitetaan\ntoimimaan niinkuin hän ei tahdo, kun tavalla tahi toisella loukataan\nhänen oikeuttaan, niin mitä se on? Se on vääryyttä. Vääryys se siis\ntuhoaa vapauden.\n\nJos jokainen rakastaisi vain itseänsä ja ajattelisi vain itseänsä,\ntulematta toisille avuksi, niin köyhän olisi usein pakko varastaa\ntoisen omaa, voidakseen elää ja elättääkseen omansa, heikkoa sortaisi\nvoimakas, ja tätä toinen vielä voimakkaampi; vääryys vallitsisi\nkaikkialla. Lähimmäisen rakkaus se siis ylläpitää vapauden.\n\nRakastakaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistänne niinkuin itseänne, niin\norjuus on häviävä maan päältä.\n\nMutta ne, joilla on hyötyä veljiensä orjuudesta, panevat kaikki\nliikkeelle saadakseen sen jatkumaan. He käyttävät siihen tarkoitukseen\nvalhetta ja väkivaltaa.\n\nHe tulevat sanomaan, että muutamain mielivaltainen herruus ja kaikkien\ntoisten orjuus on Jumalan säätämä järjestys; ja säilyttääkseen\ntyrannivaltansa, he eivät pelkää herjata Kaitselmusta.\n\nVastatkaa heille, että heidän Jumalansa on Saatana, ihmissuvun\nvihollinen, ja että teidän Jumalanne on se, joka on voittanut Saatanan.\n\nSitten he usuttavat kätyrinsä teidän kimppuunne; he rakennuttavat\nlukemattomia vankiloita, teljetäkseen teidät niihin; he vainoavat\nteitä tulella ja miekalla; he kiduttavat teitä ja vuodattavat vertanne\nniinkuin kaivojen vettä.\n\nJos siis ette ole valmiit taistelemaan lakkaamatta, kärsimään kaikkea\ntaipumatta, olemaan koskaan väsymättä, koskaan väistymättä, niin\npitäkää kahleenne ja luopukaa tavoittelemasta vapautta, jota ette\nansaitse.\n\nVapaus on niinkuin Jumalan valtakunta: se antaa tehdä itselleen\nväkivaltaa, ja väkivallan tekijät ryöstävät sen itselleen.\n\nJa se väkivalta, joka tekee teidät vapauden omistajiksi, ei ole vorojen\nja rosvojen hurja väkivalta, vääryys, kosto ja julmuus, vaan luja,\ntaipumaton tahto, tyyni ja jalomielinen rakkaus.\n\nPyhinkin asia muuttuu jumalattomaksi, inhottavaksi asiaksi, kun sen\nkannattamiseen käytetään rikosta. Rikosten mies voi muuttua orjasta\ntyranniksi, mutta koskaan hän ei voi tulla vapaaksi.\n\n\n\nXXIII\n\n\nHerra, me huudamme sinulle surkeutemme syvyydestä.\n\nNiinkuin eläimet, joilla ei ole ravintoa antaa poikasillensa, me\nhuudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin lammas, jolta riistetään sen karitsa, me huudamme sinulle,\nHerra.\n\nNiinkuin kyyhkynen, johon korppikotka iskee, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin gaselli tiikerin kynsissä, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin härkä rasituksesta uupuneena ja tutkaimen verille pistämänä,\nme huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin haavoitettu lintu koiran takaa-ajamana, me huudamme sinulle,\nHerra.\n\nNiinkuin pääsky, joka merten poikki lentäessään väsymyksestä on\npudonnut alas ja rimpuilee aalloilla, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin polttavassa ja vedettömässä erämaassa eksyneet matkamiehet, me\nhuudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin haaksirikkoiset hedelmättömällä rannalla me huudamme sinulle,\nHerra.\n\nNiinkuin se, joka yön tullen kohtaa hautausmaan lähellä hirvittävän\naaveen, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin isä, jolta ryöstetään leipäpala, jota hän toi nälkiintyneille\nlapsilleen, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin vanki, jonka vääryyttä tekevä vallanpitäjä on heittänyt\nkosteaan ja pimeään vankikomeroon, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin herransa ruoskan raatelema orja me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin viaton, jota viedään mestattavaksi, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin Israelin kansa orjuuden maassa, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin Jakobin jälkeläiset, joiden esikoiset Egyptin kuningas\nhukututti Niilin virtaan, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin nuo kaksitoista heimoa, joiden töitä sortajat joka päivä\nlisäsivät, vähentäen joka päivä jotakin heidän ravinnostaan, me\nhuudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin kaikki maan kansakunnat, ennenkuin vapautuksen aamurusko oli\nsarastanut, me huudamme sinulle, Herra.\n\nNiinkuin Kristus ristillä, kun hän sanoi: \"Isäni, Isäni, miksi olet\nminut hyljännyt?\" me huudamme sinulle, Herra.\n\nOi Isä, sinä et ole hyljännyt poikaasi, Kristustasi, kuin näennäisesti\nja hetkisesti; sinä et myöskään ainiaaksi hylkää Kristuksen veljiä.\nHänen jumalallinen verensä, joka on lunastanut heidät tämän maailman\nRuhtinaan orjuudesta, on lunastava heidät myöskin tämän maailman\nRuhtinaan palvelijan orjuudesta. Katso heidän lävistettyjä jalkojaan\nja käsiään, heidän avattua kylkeään, heidän veristen haavain peittämää\npäätänsä. Maan alle, jonka olit antanut heille perinnöksi, on heille\nkaivettu avara hauta, ja siihen on heidät heitetty sikin sokin, ja\nsen kivi on suljettu sinetillä, johon on pilkaksi kaiverrettu sinun\npyhä nimesi. Ja niinpä, Herra, he viruvat siellä; mutta he eivät tule\nvirumaan siellä iankaikkisesti. Vielä kolme päivää, ja tuo jumalaton\nsinetti murretaan, ja kivi murretaan, ja ne, jotka nukkuvat, heräävät,\nja Kristuksen valtakunta, joka on oikeus ja lähimmäisen rakkaus ja\nrauha ja ilo Pyhässä Hengessä, on alkava. Niin tapahtukoon!\n\n\n\nXXIV\n\n\nKaikella, mitä tapahtuu maailmassa, on merkkinsä, joka käy sen edellä.\n\nKun aurinko on nousemaisillaan, niin taivaanrannalle ilmestyy tuhansia\nvärivivahduksia, ja Itä näyttää olevan kokonaan tulessa.\n\nKun myrsky tulee, kuuluu rannikolla kumeata kohinaa, ja laineet\nliikkuvat ikäänkuin itsestään.\n\nLukemattomat eri ajatukset, jotka risteilevät ja sekaantuvat henkisen\nmaailman taivaanrannalla, ovat merkkinä, joka ennustaa henkisen\nauringon nousua.\n\nLevottomien kansojen epäselvä nurina ja sisäinen liikehtiminen ovat\nenteenä myrskystä, joka pian on kulkeva vapisevien kansakuntain\npäällitse.\n\nOlkaa valmiit, sillä ajat lähestyvät.\n\nSinä päivänä on oleva suuria kauhuja ja huutoja sellaisia, ettei moisia\nole kuultu sitten vedenpaisumuksen päivien.\n\nKuninkaat tulevat parkumaan valtaistuimillansa: he koettavat pidellä\nmolemmin käsin kruunujaan, jotka tuuli on vienyt heidän päästään, ja\nheidät lakaistaan pois niiden mukana.\n\nRikkaat ja mahtavat poistuvat alastomina palatseistaan, peläten\ntulevansa haudatuiksi niiden raunioiden alle.\n\nHeidän nähdään kuljeksivan teillä pyytämässä ohikulkijoilta joitakin\nryysyjä alastomuutensa verhoksi, vähän mustaa leipää nälkänsä\ntyydykkeeksi, enkä tiedä, saavatko he sitä.\n\nJa on oleva ihmisiä, jotka valtaa verenhimo, ja jotka jumaloivat\nkuolemaa ja tahtovat saada muutkin sitä jumaloimaan.\n\nJa Kuolema on ojentava luuranko-kätensä, ikäänkuin siunatakseen heidät,\nja tämä siunaus on laskeutuva heidän sydämiinsä, ja se on lakkaava\nsykkimästä.\n\nJa oppineet ovat hämmentyvät tieteessään, ja heille on näyttäytyvä\nikäänkuin pieni musta piste, kun älyjen aurinko nousee.\n\nJa sen kohotessa yhä korkeammalle, sen lämpö on sulattava myrskyn\nkokoamat pilvet, ja ne ovat enää vain kevyt usva, jonka vieno tuuli on\najava pois länteen päin.\n\nEikä koskaan ennen taivas ole ollut niin kirkas, eikä maa niin vihanta\nja niin hedelmällinen.\n\nJa sen heikon hämärän asemasta, jota me sanomme päiväksi, kirkas ja\npuhdas valo on säteilevä ylhäältä niinkuin Jumalan kasvojen kajastus.\n\nJa ihmiset tulevat katselemaan toisiansa tässä valossa ja sanomaan: Me\nemme tunteneet itseämme emmekä muita; me emme tienneet mitä ihminen on.\nNyt me sen tiedämme.\n\nJa jokainen on rakastava itseään veljessänsä ja pitävä itseään\nonnellisena saadessaan häntä palvella; eikä ole oleva pieniä eikä\nsuuria sen vuoksi, että rakkaus tasoittaa kaikki, ja kaikki perheet\novat vain yksi perhe ja kaikki kansat ovat vain yksi kansakunta.\n\nTätä merkitsevät ne salaperäiset kirjaimet, jotka sokeat juutalaiset\nkiinnittivät Kristuksen ristiin.\n\n\n\nXXV\n\n\nOli talviyö. Ulkona puhalteli tuuli, ja lumi peitti valkeana katot.\n\nErään katon alla, ahtaassa kamarissa istui, käsin työtä tehden,\nvalkeahapsinen vaimo ja nuori tyttö.\n\nJa silloin tällöin vanhus lämmitteli pienen hiilloksen ääressä kalpeita\nkäsiään. Savilamppu valaisi tätä halpaa asuntoa, ja lampun säde loi\nraukeavan valon Pyhän Neitseen kuvaan, joka riippui seinällä.\n\nJa nostaen silmänsä tuo nuori tyttö katseli muutaman hetken ääneti\ntuota valkohapsista vaimoa; sitten hän sanoi hänelle: \"Äitini, te ette\nole aina elänyt tässä suuressa puutteessa.\"\n\nJa hänen äänessään oli sanomatonta lempeyttä ja hellyyttä.\n\nJa tuo valkohapsinen vaimo vastasi: \"Tyttäreni, Jumala on Herra; mitä\nhän tekee, se on hyvin tehty.\"\n\nSanottuaan nämä sanat hän oli hetkisen vaiti; sitten hän jatkoi:\n\n\"Kun menetin isäsi, tunsin tuskaa, jota luulin lohduttomaksi; kuitenkin\njäit sinä vielä minulle, mutta minulla ei ollut silloin muuta kuin yksi\ntunne.\n\n\"Sittemmin ajattelin, että jos hän eläisi ja näkisi meidät tässä\nkurjuudessa, niin hänen sydämensä särkyisi; ja oivalsin, että Jumala\noli ollut hyvä häntä kohtaan.\"\n\nNuori tyttö ei vastannut, vaan painoi päänsä alas, ja muutamia\nkyyneleitä, joita hän koki salata, valui kankaalle, jota hän piteli\nkäsissään.\n\nÄiti jatkoi: \"Jumala, joka oli hyvä häntä kohtaan, on ollut hyvä\nmyöskin meitä kohtaan. Mitä meiltä on puuttunut? Ja niin monet muut\nsitävastoin ovat kaiken puutteessa.\n\n\"Meidän on tosin kyllä täytynyt tottua tyytymään vähään ja hankkimaan\ntämä vähäinen omalla työllämme; mutta eikö tämä vähäinen riitä? Ja\neivätkö kaikki ole alun perin olleet tuomitut tulemaan toimeen omalla\ntyöllään?\n\n\"Jumala on hyvyydessään antanut meille jokapäiväisen leipämme. Ja kuinka\npaljon onkaan niitä, joilla sitä ei ole? Hän on antanut meille katon\npäämme päälle. Ja kuinka paljon onkaan niitä, jotka eivät tiedä, mihin\nvetäytyä suojaan?\n\n\"Hän on antanut minulle sinut, tyttäreni. Mitäpä valittaisin?\"\n\n\"Hänen näin sanoessaan nuori tyttö polvistui liikutettuna äitinsä\njalkain juureen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja kumartui\nitkien hänen povelleen.\"\n\nJa koettaen korottaa ääntänsä sanoi äiti: \"Tyttäreni, onni ei ole\nsiinä, että omistaa paljon, vaan siinä, että toivoo ja rakastaa paljon.\n\n\"Meidän toivomme ei ole täällä maan päällä eikä rakkautemme myöskään,\ntahi jos se on, niin vain ohimennen.\n\n\"Jumalan jälkeen sinä olet kaikkeni tässä maailmassa; mutta tämä maailma\nhaihtuu kuin uni, ja senvuoksi minun rakkauteni kohoaa sinun kanssasi\ntoista maailmaa kohti.\n\n\"Kun kannoin sinua kohdussani, rukoilin eräänä päivänä hartaammin\nNeitsyt Maariaa, ja hän ilmestyi minulle nukkuessani, ja minusta\nnäytti, että hän taivaallisesta hymyillen ojensi minua kohti pientä\nlasta.\n\n\"Ja minä otin lapsen, jota hän minulle ojensi, ja kun pidin\nsitä sylissäni, niin Neitsyt Maaria pani sen pään päälle\nvalkoruusu-seppeleen.\n\n\"Muutamia kuukausia sen jälkeen sinä synnyit, ja tuo suloinen näky oli\nyhä silmäini edessä.\"\n\nNäin sanoen tuo valkohapsinen vaimo vavahti ja painoi sydäntään vastaan\nnuorta tyttöä.\n\nJonkin aikaa jälkeenpäin eräs pyhä sielu näki kaksi hohtavaa hahmoa\nkohoamassa taivasta kohti, ja joukko enkeleitä seurasi heitä, ja ilma\nkajahteli heidän ilolauluistaan.\n\n\n\nXXVI\n\n\nMitä teidän silmänne näkevät, mitä kätenne koskettavat, ne ovat\nvain varjoja, ja ääni, joka kuuluu korviinne, on vain karkea kaiku\nsiitä sisäisestä ja salaperäisestä äänestä, joka rukoilee ja anoo ja\nhuokailee luomakunnan povessa.\n\nSillä jokainen luontokappale huokailee, jokainen luontokappale on\nsynnytysvaivoissa ja pyrkii syntymään todelliseen elämään, siirtymään\npimeydestä valoon, näennäisyyksien maailmasta todellisuuksien maailmaan.\n\nTämä aurinko, niin säteilevä, niin kaunis, on vain sieluja valaisevan\nja lämmittävän tosiauringon verho, hämärä vertauskuva.\n\nTämä maa, niin rikas, niin vihanta, on vain luonnon kalpea käärinliina:\nsillä luonto, langennut sekin, on vaipunut hautaan kuten ihminenkin,\nmutta niinkuin hän sekin on nouseva sieltä ylös.\n\nTämän paksun ruumiskuoren alla te olette kuin matkamies, joka yöllä\nteltassansa näkee tahi luulee näkevänsä aaveita kulkevan ohi.\n\nTosi maailma on teiltä hunnulla peitetty. Ken syventyy omaan itseensä,\nse eroittaa sen siellä ikäänkuin hämärässä etäisyydessä. Hämäriä\nvoimia, jotka uinuvat hänessä, herää hetkeksi, ne nostavat sen hunnun\nlievettä, jota Aika pitelee ryppyisellä kädellään, ja sisäistä silmää\nhurmaavat ne ihmeet, joita se saa katsella.\n\nTe istutte olentojen valtameren rannalla, mutta ette voi tunkeutua sen\nsyvyyksiin. Te astelette illoin pitkin meren rantaa ettekä näe muuta\nkuin vähän vaahtoa, jota laineet heittävät rannikolle.\n\nMihin vertaisin teitä vielä?\n\nTe olette kuin syntymisen hetkeä odottava lapsi äidin kohdussa, kuin\nsiivekäs hyönteinen matelevassa madossa. Te pyritte pääsemään pois\ntästä maisesta vankilasta, lähteäksenne lentoon taivasta kohti.\n\n\n\nXXVII\n\n\nKuka tungeskeli Kristuksen ympärillä kuullakseen hänen sanansa? Kansa.\n\nKuka seurasi häntä vuorille ja erämaihin kuunnellakseen hänen\nopetuksiansa? Kansa.\n\nKuka tahtoi valita hänet kuninkaaksi? Kansa.\n\nKuka levitti vaatteensa ja sirotteli palmun oksia hänen eteensä,\nhuutaen Hosianna! hänen tullessaan Jerusalemiin? Kansa.\n\nKuka loukkautui siitä, että hän paransi sairaita sapatin päivänä?\nKirjanoppineet ja fariseukset.\n\nKuka kuulusteli häntä salakavalasti ja viritteli hänelle ansoja,\ntuhotakseen hänet? Kirjanoppineet ja fariseukset.\n\nKuka sanoi hänestä: Hän on riivattu? Kuka kutsui häntä herkuttelijaksi,\njoka muka rakasti nautintoa? Kirjanoppineet ja fariseukset.\n\nKuka kohteli häntä kansan villitsijänä ja Jumalan herjaajana, kuka\nrakensi liittoa saadakseen hänet surmatuksi, kuka naulasi hänet\nristille Pääkallonpaikalla kahden ryövärin väliin?\n\nKirjanoppineet ja fariseukset, lainoppineet, kuningas Herodes ja hänen\nhoviherransa, roomalainen maaherra ja ylimmäiset papit.\n\nHeidän ulkokullattu oveluutensa petti kansankin. He ajoivat sen\npyytämään sen kuolemaa, joka oli ravinnut sitä erämaassa seitsemällä\nleivällä, joka teki sairaat jälleen terveiksi, sokeat näkeviksi, kuurot\nkuuleviksi ja rammat kykeneviksi käyttämään jäseniänsä.\n\nMutta nähdessään, että oli vietelty tämä kansa niinkuin käärme vietteli\nvaimon, Jeesus rukoili isäänsä, sanoen: \"Isäni, anna heille anteeksi,\nsillä he eivät tiedä, mitä tekevät.\"\n\nJa kuitenkaan, kahdeksaantoista vuosisataan, Isä ei ole vielä antanut\nheille anteeksi, ja he laahaavat rangaistustansa pitkin koko maailmaa,\nja koko maailmassa orjan täytyy vielä kumartua, nähdäkseen heidät.\n\nKristuksen armo on poikkeukseton. Hän tuli tähän maailmaan pelastamaan,\nei muutamia ihmisiä, vaan kaikki ihmiset. Hänellä oli heitä jokaista\nvarten pisara verta.\n\nMutta pieniä, heikkoja, nöyriä, köyhiä, kaikkia, jotka kärsivät, niitä\nhän rakasti aivan erikoisella rakkaudella.\n\nHänen sydämensä sykki kansan sydämen päällä ja kansan sydän sykki hänen\nsydämensä päällä.\n\nJa siinä, Kristuksen sydämen päällä, sairaat kansat virkistyvät jälleen\nja sorretut kansat saavat jälleen voimaa vapautuaksensa.\n\nVoi niitä, jotka vieraantuvat hänestä, jotka kieltävät hänet! Heidän\nkurjuutensa on auttamaton ja heidän orjuutensa iankaikkinen.\n\n\n\nXXVIII\n\n\nOn nähty aikoja, jolloin ihminen, surmatessaan toisen, jonka usko erosi\nhänen uskostaan, oli vakuutettu tarjoavansa Jumalalle otollisen uhrin.\n\nKammotkaa sellaisia inhoittavia murhia.\n\nKuinka ihmisen murhaaminen voisi miellyttää Jumalaa, joka on sanonut\nihmiselle: \"Ei sinun pidä tappaman.\"\n\nKun ihmisen veri vuotaa maahan uhrilahjana Jumalalle, niin pahat henget\nrientävät sitä juomaan ja menevät siihen, joka sen on vuodattanut.\n\nEi kukaan ala vainota ennenkuin sitten, kun hän ei enää voi toivoa\nsaavansa vakuutetuksi, ja ken ei toivo saavansa vakuutetuksi, se joko\nherjaa itsessään totuuden voimaa tahi ei luota julistamiensa oppien\ntotuuteen.\n\nOnko mitään mielettömämpää kuin sanoa ihmisille: \"Uskokaa tahi kuolkaa!\"\n\nUsko on Sanan tytär: se tunkeutuu sydämiin sanan avulla eikä\nväkipuukon. Jeesus vaelsi maailmassa tehden hyvää, vetäen puoleensa\nhyvyydellään ja liikuttaen lempeydellään paatuneimmatkin sielut.\n\nHänen jumalaiset huulensa siunasivat, eivätkä kironneet muita kuin\nulkokullattuja. Hän ei valinnut pyöveleitä apostoleiksi.\n\nHän sanoi omillensa: \"Antakaa kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti\nhyvän ja huonon siemenen; perheen isä on kyllä eroitteleva ne\npuimatantereella.\"\n\nJa niille, jotka vaativat häntä singahduttamaan taivaan tulen\nepäuskoiseen kaupunkiin: \"Ette tiedä, minkä hengen lapsia olette.\"\n\nJeesuksen henki on rauhan, armon ja rakkauden henki.\n\nNiillä, jotka vainoavat hänen nimessään, jotka tutkistelevat\nomiatuntoja miekalla, jotka kiduttavat ruumista kääntääkseen sielun,\njotka panevat kyynelet vuotamaan, sen sijaan että pyyhkisivät ne,\nniillä ei ole Jeesuksen henkeä.\n\nVoi sitä, joka häpäisee Evankeliumin tekemällä sen ihmisille kauhun\nesineeksi! Voi sitä, joka kirjoittaa hyvän sanoman veriselle lehdelle!\n\nMuistakaa katakombeja!\n\nSiihen aikaan teidät laahattiin mestauslavalle, teidät heitettiin\nvillipetojen saaliiksi amfiteatterissa alhaison huvikkeeksi, teitä\nheitettiin tuhansittain vuorikaivosten syvyyteen ja vankiloihin,\ntakavarikoitiin teidän omaisuutenne, teitä tallattiin jalkojen\nalle kuin torien lokaa; teillä ei ollut, harjoittaaksenne\npannaanjulistettuja salamenojanne, muuta tyyssijaa kuin maan uumenet.\n\nMitä sanoivat vainoojanne? He sanoivat teidän levittävän vaarallisia\noppeja; teidän lahkonne, kuten he sitä kutsuivat, häiritsevän yleistä\njärjestystä ja rauhaa; teidän, lakien rikkojain ja ihmiskunnan\nvihollisten, järkyttävän valtakuntaa järkyttäessänne valtakunnan\nuskontoa.\n\nJa tässä hädässä, tämän sorron alaisina, mitä te pyysitte? Vapautta.\nTe vaaditte oikeutta olla tottelematta muita kuin Jumalaa, palvella ja\njumaloida häntä omantuntonne mukaan.\n\nKun, vaikkapa erehtyenkin uskossaan, toiset vaativat teiltä tätä pyhää\noikeutta, niin kunnioittakaa sitä heissä, niinkuin te pyysitte, että\npakanat kunnioittaisivat sitä teissä.\n\nKunnioittakaa sitä, jotta ette himmentäisi uskontodistajienne muistoa\nettekä tahraisi marttyyrienne tuhkaa.\n\nVaino on kaksiteräinen miekka: se haavoittaa oikealle ja vasemmalle.\n\nJollette enää muista Kristuksen opetuksia, niin muistakaa katakombeja.\n\n\n\nXXIX\n\n\nSäilyttäkää visusti sydämissänne oikeamielisyys ja lähimmäisenrakkaus;\nne ovat teidän turvanne, ne karkoittavat keskuudestanne eripuraisuudet\nja riidat.\n\nSe, mikä synnyttää eripuraisuudet ja riidat, mikä aiheuttaa\nkäräjäjutut, jotka loukkaavat kunnon ihmisiä ja vievät perheet\nperikatoon, on ennen kaikkea iljettävä oman voiton pyynti, omaisuuden\nhankkimisen ja omistamisen kyllästymätön intohimo.\n\nTaistelkaa siis lakkaamatta sydämissänne tätä intohimoa vastaan, jota\nSaatana niissä lakkaamatta kiihoittaa.\n\nMitä saatte ottaa mukaanne kaikista niistä rikkauksista, jotka olette\nhyvin ja huonoin keinoin keränneet? Vähäinen riittää ihmiselle, joka\nelää niin vähän aikaa.\n\nToisena syynä loppumattomiin riitaisuuksiin ovat huonot lait.\n\nJa nyt maailmassa tuskin on muita kuin huonoja lakeja.\n\nMitä muuta lakia tarvitsee se, jolla on Kristuksen laki?\n\nKristuksen laki on selvä, se on pyhä, eikä ole ketään, joka ei helposti\ntuomitsisi itseään, jos hänellä on tämä laki sydämessänsä.\n\nKuulkaa, mitä minulle on sanottu:\n\n\"Kristuksen lasten, jos heillä on jotakin riitaa keskenänsä, ei pidä\nsiinä vedota niiden tuomioistuimiin, jotka sortavat maata ja turmelevat\nsen.\n\n\"Eikö heidän keskuudessaan ole vanhuksia? Ja eivätkö nämä vanhukset ole\nheidän isiänsä, jotka tuntevat oikeuden ja rakastavat sitä?\n\n\"Menkööt he siis jonkun puheille noista vanhuksista ja sanokoot\nhänelle: Isäni, me emme ole voineet sopia, minä ja tämä minun veljeni;\nme pyydämme teitä, tuomitkaa asiassamme.\n\n\"Ja vanhus on kuunteleva molempain sanoja ja tuomitseva heidän\nasiassansa, ja tuomittuaan hän on siunaava heidät.\n\n\"Ja jos he tyytyvät tähän tuomioon, niin siunaus on pysyvä heillä;\njos eivät, niin se on palaava vanhukselle, joka on tuominnut oikeuden\nmukaan.\n\n\"Ei ole mitään, jota eivät voisi ne, jotka ovat yksimielisiä, olkoonpa\nhyvässä tahi pahassa. Se päivä siis, jolloin olette yksimieliset, on\noleva vapautuksenne päivä.\n\n\"Kun Israelin lapset olivat sorrettuina Egyptin maalla, jos silloin\nkukin heistä yksin, unohtaen veljensä, olisi tahtonut lähteä sieltä\npois, niin ei ainoakaan olisi pelastunut; he lähtivät kaikki yhdessä,\neikä kukaan heitä pidättänyt.\n\n\"Te olette myöskin Egyptin maalla, kumartuneina Faaraon valtikan ja\nhänen veronkiskuriensa ruoskan alle.\n\n\"Huutakaa Herralle, Jumalallenne, ja sitten nouskaa ja lähtekää\nyhdessä.\"\n\n\n\nXXX\n\n\nKun kristillinen rakkaus oli kylmennyt ja vääryys alkanut kasvaa maan\npäällä, niin Jumala sanoi eräälle palvelijoistansa: \"Mene viemään\nminulta sanaa tuolle kansalle ja ilmoita sille, mitä näet; ja se, mitä\nnäet, on varmasti tapahtuva, jollei tuo kansa jätä huonoja teitään ja\nkadu ja palaa minun luokseni.\"\n\nJa tuo Jumalan palvelija totteli hänen käskyänsä, ja pukeuduttuaan\nsäkkiin ja ripoteltuaan tuhkaa päänsä päälle hän lähti tuon\nkansanpaljouden luo, ja korottaen äänensä hän sanoi:\n\n\"Miksi ärsytätte Herraa omaksi turmioksenne? Luopukaa pahoilta\nteiltänne, katukaa ja palatkaa hänen luoksensa.\"\n\nJa toiset kuuntelivat hänen sanojansa, ja ne liikuttivat heitä, ja\ntoiset pilkkasivat niitä sanoen: \"Kuka tämä mies on, ja mitä hän tulee\nmeille sanomaan? Kuka on käskenyt hänen nuhdella meitä? Hän on hullu.\"\n\nJa katso! Herran henki valtasi profeetan, ja aika avautui hänen\nsilmillensä ja vuosisadat kulkivat hänen ohitsensa.\n\nJa repien yhtäkkiä vaatteensa hän sanoi: \"Näin tulee Aatamin perhe\nrevittäväksi.\n\n\"Vääryyden miehet ovat mitanneet maan mittanauhalla; he ovat laskeneet\nsen asukkaat, niinkuin lasketaan elukoita, pääluvun mukaan.\n\n\"He sanoivat: 'Jakakaamme tuo keskenämme, ja tehkäämme siitä raha\nkäytettäväksemme.\n\n\"Ja jako tapahtui: ja kukin otti sen, mitä hänen osalleen oli\ntullut, ja maa ja sen asukkaat joutuivat vääryyden miesten omaksi,\nja neuvotellen keskenään he kysyivät toisiltaan: 'Paljonko arvoinen\non omaisuutemme?' Ja kaikki yhdessä he vastasivat: 'Kolmenkymmenen\nhopearahan.'\n\n\"Ja he alkoivat tehdä kauppaa keskenänsä noilla kolmellakymmenellä\nhopearahalla.\n\n\"Ja ostettiin, myytiin, vaihdettiin: ihmisiä maahan, maata ihmisiin, ja\nkultaa täytemaksuksi.\n\n\"Ja jokainen havitteli toisen osaa, ja he rupesivat surmaamaan\ntoisiansa ryöstääkseen toisiansa molemmin puolin, ja verellä, jota\nvuoti, he kirjoittivat paperipalaselle: Oikeus, ja toiselle: Kunnia.\n\n\"Herra, riittää, riittää!\n\n\"Kas tuossa kaksi, jotka heittävät rautaiset koukkunsa yhteen ja samaan\nkansaan. Kumpikin ottaa siitä palasensa.\n\n\"Miekka kulki edes takaisin. Kuuletteko nuo vihlovat huudot? Ne ovat\nnuorten aviovaimojen vaikeroimisia ja äitien valituksia.\n\n\"Kaksi aavetta hiipii eteenpäin hämärässä: ne samoilevat läpi\nmaaseutujen ja kaupunkien. Toinen, laiha kuin luuranko, kalvaa jonkin\nsaastaisen eläimen jätettä; toisella on kainalokuopassa musta paise, ja\nshakaalit seuraavat häntä ulvoen.\n\n\"Herra, Herra, onko vihastuksesi oleva iäinen? Onko käsivartesi aina\nojentuva vain lyödäkseen? Säästä isiä lasten tähden. Helly noiden\npienten olentoraukkojen kyynelistä, jotka eivät vielä osaa eroittaa\nvasenta kättään oikeasta.\n\n\"Maailma laajenee; rauha on palaava jälleen; on oleva tilaa kaikille.\n\n\"Voi onnettomuutta! Veri virtaa tulvanaan: se ympäröi maan kuin verinen\nvyö.\n\n\"Kuka on tuo vanhus, joka puhuu oikeudesta, pidellen toisella kädellään\nmyrkytettyä maljaa ja hyväillen toisella irstasta naista, joka sanoo\nhänelle: isäni?\n\n\"Tämä sanoo: 'Minun omani on Aatamin suku. Ketkä ovat joukostanne\nvoimakkaimmat, niin minä jakelen sen heille?'\n\n\"Ja mitä hän on sanonut, sen hän tekee, ja valtaistuimeltaan, ylös\nnousematta, hän määrää jokaiselle hänen saaliinsa.\n\n\"Ja kaikki ahmivat, ahmivat; ja heidän nälkänsä yhä kasvaa, ja he\nsyöksevät toistensa päälle, ja liha vavahtelee ja luut ruskavat\nhampaissa.\n\n\"Kauppatorilla alkaa liike. Sinne tuodaan kansakunnat köysi kaulassa;\nniitä koetellaan, niitä punnitaan, ne pannaan juoksemaan ja kävelemään:\nne ovat sen ja sen hintaisia. Se ei ole enää entistä mellakkaa ja\nsekasortoa, se on säännöllistä kauppaa.\n\n\"Onnelliset ovat taivaan linnut ja maan eläimet! Ei kukaan niitä\npakoita, ne tulevat ja menevät niinkuin hyväksi näkevät.\n\n\"Mitä ovat nuo myllynkivet, jotka lakkaamatta pyörivät, ja mitä ne\njauhavat?\n\n\"Aatamin pojat, nuo myllynkivet ovat niiden lait, jotka teitä\nhallitsevat, ja ne jauhavat teitä.\"\n\nJa profeetan luodessa tulevaisuuteen näitä kaameita valonvälähdyksiä,\nsalaperäinen kauhu valtasi ne, jotka häntä kuuntelivat.\n\nYhtäkkiä hänen äänensä lakkasi kuulumasta, ja hän näytti ikäänkuin\nvaipuneen syviin mietteisiin. Kansa odotteli äänetönnä, ahdistus\nrinnassa ja sydän levotonna sykähdellen.\n\nSilloin profeetta lausui: \"Herra, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa sen\nkurjuudessa; sinä et ole jättänyt sitä ainiaaksi sen sortajille.\"\n\nJa hän otti kaksi oksaa ja riipi lehdet niistä pois, ja pantuaan ne\nristiin, hän sitoi ne yhteen ja kohotti ne kansanjoukon yli, sanoen:\n\"Tämä on oleva teidän pelastuksenne; te olette voittavat tämän merkin\navulla.\"\n\nJa yö tuli, ja profeetta katosi kuin ohi kiitävä varjo, ja kansanjoukko\nhajosi joka haaralle pimeyteen.\n\n\n\nXXXI\n\n\nKun pitkän kuivuuden jälkeen leppeä sade lankeaa maahan, niin se juo\nhalukkaasti taivaan vettä, joka sitä virkistää ja sen hedelmöittää.\n\nSamoin janoiset kansat tulevat juomaan halukkaasti Jumalan sanaa, kun\nse on laskeutuva alas niiden päälle, niinkuin lämmin sade.\n\nJa oikeus ja rakkaus ja rauha ja vapaus versovat niiden povessa.\n\nJa on oleva niinkuin siihen aikaan, jolloin kaikki olivat veljiä, eikä\nole kuuluva enää isännän ääntä eikä orjan ääntä, ei köyhän valituksia\neikä sorretun huokauksia, vaan ilo- ja siunauslauluja.\n\nJa isät sanovat pojilleen: \"Ensimmäiset päivämme olivat synkät, täynnä\nkyyneliä ja tuskaa. Nyt aurinko nousee ja laskee meidän ilomme ylitse.\nYlistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut\najat ennen kuolemaamme!\"\n\nJa äidit sanovat tyttärillensä: \"Katsokaa meidän otsiamme, jotka nyt\novat niin levolliset; tuska, suru, levottomuus kaivoivat niihin muinoin\nsyviä vakoja. Teidän otsanne ovat kuin keväällä järven pinta, jota ei\nmikään tuuli liikuta. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän\nnähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!\"\n\nJa nuoret miehet sanovat nuorille neidoille: \"Te olette kauniit kuin\nkedon kukkaset, puhtaat kuin kaste, joka niitä virkistää, kuin valo,\njoka niille antaa värin. Meistä on suloista nähdä isämme, meistä on\nsuloista olla äitiemme parissa; mutta kun näemme teidät ja olemme\nlähellänne, niin sieluissamme liikkuu jotakin, jolla ei ole nimeä muuta\nkuin taivaassa. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä\nnämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!\"\n\nJa nuoret neidot vastaavat: \"Kukkaset kuihtuvat, ne kuolevat pois,\ntulee päivä, jolloin ei kaste niitä virkistä eikä valo anna niille\nenää väriä. Ei ole maan päällä muuta kuin hyve, joka ei koskaan\nkuihdu eikä kuole pois. Isämme ovat kuin tähkäpää, joka syksyn tullen\ntäyttyy jyvillä, ja äitimme ovat kuin viiniköynnös, joka tulee täyteen\nhedelmiä. On mieluista nähdä isämme; on mieluista olla äitiemme\nparissa; ja isiemme ja äitiemme pojat ovat meille myöskin mieluiset.\nYlistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut\najat ennen kuolemaamme\"!\n\n\n\nXXXII\n\n\nNäin pyökin, joka kohosi huimaavaan korkeuteen. Latvasta melkein alas\nasti se levitteli suunnattoman suuria oksia, jotka peittivät maan\nylt’ympärillä, niin että se oli paljas; siinä ei kasvanut ainoatakaan\nruohonkortta. Jättiläisen juurelta kasvoi tammi, joka, kohottuaan\nmuutaman jalan ylöspäin, kumartui, mutkistui, sitten kurottihe\nvaakasuoraan, sitten taas kohosi ylöspäin ja mutkitteli uudelleen;\nja vihdoin näin sen kurottavan laihaa ja paljasta päätänsä pyökin\nvoimakasten oksien alla saadakseen edes vähän ilmaa ja vähän valoa.\n\nJa minä ajattelin itsekseni: kas noin pienet kasvavat suurten varjossa.\n\nKetkä kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Ketkä lähestyvät\nheitä? Eivät köyhät. Heidät ajetaan pois; heidän näkemisensä\ntahraisi rikkaiden katseet. Heidät poistetaan huolellisesti heidän\nläheisyydestään ja heidän palatseistaan; heidän ei anneta kulkea edes\nheidän puutarhainsa läpi, jotka ovat avoinna kaikille paitsi heille,\nsentähden että heidän työstä riutunut ruumiinsa on verhottu puutteen\nvaatteisiin.\n\nKetkä sitten kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Rikkaat ja\nimartelijat, jotka tahtovat tulla mahtaviksi, kunniattomat naiset,\nheidän salaisten nautintojensa katalat kätyrit, ilveilijät, narrit,\njotka viihdyttelevät heidän omiatuntojaan, ja väärät profeetat, jotka\npettävät ne.\n\nKetkä vielä? Väkivallan ja kavaluuden miehet, sorron apurit,\nsydämettömät veronkiskurit, kaikki, jotka sanovat: \"Jättäkää kansa\nmeidän käsiimme, niin me vuodatamme sen kullan teidän kirstuihinne ja\nsen rasvan suoniinne.\"\n\nKussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat.\n\nPikkulinnut tekevät pesänsä nurmikkoon ja petolinnut korkeisiin puihin.\n\n\n\nXXXIII\n\n\nSiihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka\nselässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen\nlaakson rinteellä.\n\nJa laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden\nlomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot\nsäteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia\nvärivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.\n\nJa saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli\nsen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan\nrisutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi\npäänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.\n\nJa silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys,\nja särkyneellä äänellä hän sanoi:\n\n\"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi\nlehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani.\"\n\nJa sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: \"Poikani, poikani!\" ja\nkyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei\nvoinut valua alas.\n\nSiinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: \"Isäni,\nJumala siunatkoon teitä ja omaisianne!\"\n\n\"Omaisiani?\" sanoi vanhus. \"Minulla ei ole enää ketään omaista: minä\nolen yksin.\"\n\nJa kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan,\nnojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan\nlähettämiä, hän sanoi hänelle:\n\n\"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani;\nkaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona.\"\n\nJa sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan\nmatkamiehen ateriaa.\n\nMutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä\nahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.\n\nJa huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja\nsanoi hänelle: \"Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta.\nOn kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei\nkärsi eniten, vaan sortajat.\"\n\nVanhus pudisti päätään eikä vastannut.\n\nPyhiinvaeltaja jatkoi: \"Mitä nyt ette usko, sen kyllä pian uskotte.\"\n\nJa käskettyään hänen istuutua, hän pani kätensä hänen silmilleen; ja\nvanhus vaipui uneen, sen raskaan, synkän, kauhistavan unen kaltaiseen,\njoka valtasi Abrahamin, kun Jumala näytti hänelle hänen sukunsa tulevat\nonnettomuudet.\n\nJa hänestä näytti, että hänet siirrettiin laajaan palatsiin, erään\nvuoteen ääreen; ja vuoteen vieressä oli kruunu, ja tuossa vuoteessa\nnukkui mies, ja mitä tässä miehessä tapahtui, sen näki vanhus niin\nselvästi kuin päivällä, valvoessa näkee sen, mitä silmäin edessä\ntapahtuu.\n\nJa mies, joka virui siinä, kultavuoteessa, kuuli ikäänkuin leipää\npyytävän kansanjoukon sekavia huutoja. Se oli myrskyssä rantaa vastaan\nmurtuvien aaltojen kohinan kaltaista ääntä. Ja myrsky äityi, ja kohina\nkoveni; ja tuo nukkuva mies näki aaltojen hetki hetkeltä nousevan\nja pieksävän jo palatsin muureja, ja hän ponnisteli sanomattomasti,\nikäänkuin paetakseen, mutta ei voinut, ja hänen tuskansa oli ääretön.\n\nKauhistuneena katsellessaan, vanhus äkkiä siirrettiin toiseen\npalatsiin. Se, joka siellä makasi, oli pikemmin ruumiin kuin elävän\nihmisen näköinen.\n\nJa unissaan hän näki edessään poikki pantuja päitä; ja avaten suunsa,\nnuo päät sanoivat:\n\n\"Me olimme uhrautuneet sinun hyväksesi, ja kas tässä palkka, jonka\nolemme saaneet. Nuku, nuku; mutta me emme nuku. Me valvomme odottaen\nkoston hetkeä: se on lähellä.\"\n\nJa veri hyytyi nukkuneen miehen suonissa. Ja hän sanoi: \"Jospa edes\nvoisin jättää kruununi tuolle lapselle\", ja hänen tuijottavat katseensa\nkääntyivät erästä kehtoa kohti, jonka päälle oli laskettu kuningattaren\notsanauha.\n\nMutta kun hän alkoi tyyntyä ja saada hiukan lohdutusta tästä\najatuksesta, niin eräs toinen, kasvoiltaan hänen näköisensä mies\nsieppasi lapsen ja löi sen murskaksi seinää vastaan.\n\nJa vanhus tunsi menevänsä tajuttomaksi kauhusta.\n\nJa hänet siirrettiin samassa silmänräpäyksessä kahteen eri paikkaan;\nja vaikka olivatkin erillään, niin nuo paikat muodostivat hänestä vain\nyhden paikan.\n\nJa hän näki kaksi miestä, joita, lukuunottamatta heidän ikäänsä, olisi\nvoinut luulla samaksi mieheksi; ja hän ymmärsi, että he olivat saaneet\nravintonsa samasta rinnasta.\n\nJa heidän unensa oli samanlainen kuin tuomitun, joka odottaa\nkuolemanrangaistusta herätessään. Veriseen käärinliinaan verhottuja\nhaamuja kulki heidän ohitsensa, ja kukin niistä kosketti heitä ohi\nkulkiessaan, ja heidän jäsenensä nytkähtivät taaksepäin ja vetäytyivät\nkokoon, ikäänkuin väistääkseen tätä kuoleman kosketusta.\n\nSitten he katsahtivat toisiinsa, eräänlainen hirvittävä hymy\nhuulillaan, ja heidän silmänsä syyti tulta ja heidän kätensä liikahteli\nsuonenvedon tapaisesti väkipuukon kahvalla.\n\nJa vanhus näki sitten kalpean ja laihan miehen. Epäluulot hiipivät\njoukoittain hänen vuoteensa ääreen, vuodattivat myrkkyään hänen\nkasvoilleen, kuiskailivat hiljaisella äänellä kaameita sanoja, ja\nupottivat hitaasti kyntensä hänen pääkalloonsa, jota kylmä hiki\nkostutti. Ja ihmishahmo, kalpea kuin käärinliina, lähestyi häntä ja\nosoitti hänelle sanaakaan sanomatta sinertävää arpea, joka hänellä oli\nkaulan ympärillä. Ja vuoteessa, jossa hän makasi, tuon kalpean miehen\npolvet löivät yhteen ja hänen suunsa meni kauhusta ammolleen ja hänen\nsilmänsä suurenivat hirveästi.\n\nJa tuo kauhusta tyrmistynyt vanhus siirrettiin vielä suurempaan\npalatsiin.\n\nJa se, joka siellä nukkui, hengitti ainoastaan äärettömän\nvaivalloisesti. Mutta aave istua kyyrötti hänen rinnallaan ja katseli\nhäntä ilkeästi nauraen. Ja se puhui hänen korvaansa, ja sen sanat\nmuuttuivat näyiksi tuon miehen sielussa, jota se painoi ja survoi\nterävillä luillaan.\n\nJa tuo mies näki olevansa lukemattoman kansanjoukon ympäröimänä, josta\nkuului peloittavia huutoja:\n\n\"Sinä lupasit meille vapauden ja annoit meille orjuuden.\n\n\"Sinä lupasit meille hallitsevasi lakien avulla, mutta lakeina ovat\nvain sinun oikkusi.\n\n\"Sinä lupasit meille säästäväsi vaimojemme ja lastemme leipää, mutta\nteit kurjuutemme kahta kauheammaksi kartuttaaksesi aarteitasi.\n\n\"Sinä lupasit meille kunniaa, mutta hankit meille kansojen ylenkatseen\nja heidän oikeutetun vihansa.\n\n\"Astu alas, astu alas, ja mene nukkumaan yhdessä valapattoisten ja\ntyrannien kanssa!\"\n\nJa hän tunsi, että kansanjoukko syöksi hänet alas ja laahasi hänet\npois, ja hän tarrautui kiinni kultasäkkeihin, ja säkit repesivät, ja\nkulta vuoti ulos ja putosi maahan.\n\nJa hän oli harhailevinaan köyhänä maailmassa ja janoissaan pyytävinään\narmosta juotavaa, ja hänestä näytti, että hänelle ojennettiin lasi\ntäynnä lokaa ja että kaikki häntä karttelivat, kaikki häntä kirosivat,\nkoska hänellä oli otsassaan petturien merkki.\n\nJa vanhus käänsi inhoten katseensa hänestä pois.\n\nJa kahdessa toisessa palatsissa hän näki kaksi muuta miestä, jotka\nmietiskelivät kuolemanrangaistuksia. \"Sillä\", sanoivat he, \"miten\nsaamme edes jonkinlaista turvallisuutta? Maa on uurrettuna jalkaimme\nalta; kansat meitä kammoavat; pienet lapsetkin rukouksissaan pyytävät\nilloin aamuin Jumalaa vapauttamaan meistä maan.\"\n\nJa toinen tuomitsi _kovaan vankeuteen_, se on: kaikkiin ruumiin ja\nsielun kidutuksiin ja nälkäkuolemaan onnettomia, joiden hän epäili\nlausuneen sanan isänmaa; ja toinen käski heittämään vankikomeroon\nkaksi nuorta tyttöä, takavarikoituaan heidän omaisuutensa, koska he\nolivat syypäitä siihen, että olivat hoitaneet haavoitettuja veljiään\nsairaalassa.\n\nJa heidän väsyttäessään itseänsä tässä teloittajantyössä, saapui heidän\nluoksensa sanansaattajia.\n\nJa toinen sanansaattajista sanoi: \"Teidän eteläiset maakuntanne ovat\nmurtaneet kahleensa, ja niiden pätkillä ne ovat karkoittaneet teidän\nmaaherranne ja sotilaanne.\"\n\nJa toinen: \"Teidän kotkanne on revitty hajalle suuren virran rannoilla:\nsen aallot vievät mennessään niiden jäännökset.\"\n\nJa molemmat kuninkaat vääntelivät itseään vuoteellaan.\n\nJa vanhus näki vielä kolmannen. Hän oli karkoittanut Jumalan\nsydämestään, ja Jumalan sijalla hänen sydämessään oli mato, joka kalvoi\nsitä lakkaamatta; ja kun tuska uudistui tuimempana, soperteli hän\nhiljaa jumalanherjauksia, ja hänen huulensa peittyivät punertavalla\nvaahdolla.\n\nJa hän oli olevinaan äärettömällä tasangolla yksinään madon kanssa,\njoka ei häntä jättänyt. Ja tuo tasanko oli hautausmaa, surmatun kansan\nhautausmaa.\n\nJa katso! Yhtäkkiä maa järisi, haudat avautuivat, kuolleet nousivat ja\nastuivat esiin joukoittain; ja hän ei voinut liikahtaa eikä päästää\nhuutoa.\n\nJa kaikki nuo kuolleet, miehet, vaimot ja lapset, katselivat häntä\nvaieten; ja vähän ajan kuluttua, yhä vaieten, he ottivat hautojen kivet\nja asettivat ne hänen ympärilleen.\n\nNe ulottuivat ensin hänen polviinsa, sitten hänen rintaansa, sitten\nhänen suuhunsa saakka, ja hän ojensi ponnistellen kaulansa lihaksia\nhengittääkseen vielä kerran; ja rakennus kohosi yhä, ja kun se oli\nvalmis, niin sen harja katosi synkkään pilveen.\n\nVanhus alkoi menettää voimansa: hänen sielunsa oli tulvillaan kauhua.\n\nJa katso! Kuljettuaan useiden autioiden salien läpi, hän näki eräässä\npienessä kamarissa, vuoteella, jota lamppu tuskin valaisi valjulla\nvalollaan, vuosien riuduttaman miehen.\n\nVuoteen ympärillä seisoi seitsemän pelkoa, neljä toisella puolella ja\nkolme toisella.\n\nJa yksi peloista asetti kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle, ja hän\nsäpsähti ja hänen jäsenensä vapisivat; ja käsi pysyi siinä niin kauan\nkuin se tunsi vähänkin lämpöä.\n\nJa tämän jälkeen toinen kylmempi teki samoin kuin ensimmäinen, ja\nkaikki laskivat kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle.\n\nJa hänessä tapahtui asioita, joita ei voi paljastaa.\n\nHän näki etäisyydessä, napaseuduilla, hirveän kummituksen, joka\nsanoi hänelle: \"Anna itsesi minulle, niin minä lämmitän sinut\nhengitykselläni.\"\n\nJa jääkylmillä sormillaan tuo pelon mies kirjoitti sopimuksen,\nen tiedä millaisen sopimuksen, mutta sen jokainen sana oli kuin\nkuolonkamppauksen korahdus.\n\nJa se oli viimeinen näky. Ja herättyään vanhus kiitti kaitselmusta\nsiitä tiedosta, minkä se oli hänelle antanut elämän tuskista.\n\nJa pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: \"Toivokaa ja rukoilkaa; rukoukselle\nannetaan kaikki. Poikanne ei ole hukassa; silmänne tulevat näkemään\nhänet jälleen, ennenkuin sulkeutuvat. Odottakaa rauhassa Herran päiviä!\"\n\nJa vanhus odotti rauhassa.\n\n\n\nXXXIV\n\n\nSe paha, joka on maailman vitsauksena, ei tule Jumalasta, sillä\nJumala on rakkaus, ja kaikki, mitä hän on tehnyt, on hyvää; se tulee\nSaatanasta, jonka Jumala on kironnut, ja ihmisistä, joilla on Saatana\nisänään ja herranaan. Mutta Saatanan poikia on paljon maailmassa.\nSikäli kuin he siirtyvät pois elämästä, Jumala kirjoittaa heidän\nnimensä sinetillä suljettuun kirjaan, joka aikojen lopussa avataan ja\nluetaan julki. On ihmisiä, jotka rakastavat vain itseänsä; ja nämä ovat\nvihan ihmisiä; sillä ken rakastaa vain itseänsä, se vihaa muita.\n\nOn ylpeyden ihmisiä, jotka eivät voi suvaita vertaisiaan, jotka aina\ntahtovat käskeä ja olla vallanpitäjinä.\n\nOn ahneuden ihmiset, jotka aina pyytelevät kultaa, kunniasijoja,\nnautintoja, eivätkä koskaan kyllästy.\n\nOn ryöstön ihmiset, jotka vaaniskelevat heikkoa, ryöstääkseen hänet\nväkivallalla tahi kavaluudella, ja hiiviskelevät öisin lesken ja orvon\nasunnon ympärillä.\n\nOn murhan ihmiset, joilla on vain väkivallan ajatuksia, jotka\nsanovat: \"Te olette meidän veljemme\", ja surmaavat ne, joita sanovat\nveljiksensä, heti kun epäilevät niiden vastustavan heidän aikeitaan, ja\nkirjoittavat lakeja niiden verellä.\n\nOn pelon ihmiset, jotka vapisevat häijyn edessä ja suutelevat hänen\nkättään, toivoen siten saavansa vältetyksi hänen sortonsa, ja jotka,\nkun viattoman kimppuun hyökätään julkisella paikalla, kiireesti\npalaavat taloonsa ja sulkevat sen oven.\n\nKaikki nämä ihmiset ovat hävittäneet rauhan, turvallisuuden ja vapauden\nmaan päältä.\n\nTe ette siis saa takaisin vapautta, turvallisuutta, rauhaa muutoin kuin\ntaistelemalla lakkaamatta heitä vastaan.\n\nSe kaupunki, jonka he ovat rakentaneet, on Saatanan kaupunki; teidän\ntulee rakentaa uudelleen Jumalan kaupunki.\n\nJumalan kaupungissa jokainen rakastaa veljiänsä niinkuin itseänsä, ja\nsentähden ei kukaan siellä ole hyljättynä, ei kukaan siellä kärsi, jos\nhänen kärsimyksensä ovat poistettavissa.\n\nJumalan kaupungissa kaikki ovat tasa-arvoisia, ei kukaan ole\nvallanpitäjä, sillä oikeus yksin vallitsee siellä yhdessä rakkauden\nkanssa.\n\nJumalan kaupungissa jokainen saa omistaa pelkäämättä sen, mikä on hänen\nomaansa, eikä halua mitään enempää, sillä se, mikä on kunkin oma, on\nkaikkien omaa, ja kaikki omistavat Jumalan, joka sisältää kaiken hyvän.\n\nJumalan kaupungissa ei kukaan uhraa toisia itsensä hyväksi, mutta\njokainen on valmis uhraamaan itsensä toisten hyväksi.\n\nJumalan kaupungissa, jos sinne pääsee pujahtamaan joku häijy, kaikki\neristäytyvät hänestä, ja kaikki liittyvät yhteen pitääkseen hänet\naisoissa tahi ajaakseen hänet pois; sillä häijy on jokaisen vihollinen,\nja jokaisen vihollinen on kaikkien vihollinen.\n\nKun te olette rakentaneet uudelleen Jumalan kaupungin, niin maa on\nvihannoiva jälleen ja kansat ovat jälleen kukoistavat, koska te olette\nvoittaneet Saatanan pojat, jotka sortavat kansoja ja hävittävät\nautioksi maan, ylpeyden ihmiset, ryöstön ihmiset, murhan ihmiset ja\npelon ihmiset.\n\n\n\nXXXV\n\n\nJos kansojen sortajat jätettäisiin yksin, vaille muiden tukea ja apua,\nniin mitä he voisivat niitä vastaan?\n\nJos he pitääkseen niitä orjuudessa eivät saisi apua muilta kuin niiltä,\njoilla orjuudesta on hyötyä, niin mitä olisi tämä pieni lukumäärä\nkokonaisia kansoja vastaan?\n\nJa Jumalan viisaus se on niin järjestänyt asiat, jotta ihmiset voisivat\naina vastustaa tyranniutta; ja tyrannius olisi mahdoton, jos ihmiset\nymmärtäisivät Jumalan viisauden.\n\nMutta koska tämän maailman valtiaat ovat suunnanneet mielensä toisiin\najatuksiin, niin he ovat asettaneet Jumalan viisautta vastaan, jota\nihmiset eivät enää ymmärtäneet, Saatanan, tämän maailman ruhtinaan,\nviisauden.\n\nJa nyt Saatana, joka on kansojen sortajain kuningas, neuvoi heille,\nlujittaakseen heidän tyranniutensa, pirullisen viekkauden.\n\nHän sanoi heille: \"Näin tulee tehdä. Ottakaa jokaisesta perheestä\nrotevimmat nuoret miehet ja antakaa heille aseita ja harjoittakaa heitä\nniitä käyttämään; he tulevat taistelemaan teidän puolestanne isiänsä ja\nveljiänsä vastaan, sillä minä uskottelen heille, että se on kunniakas\nteko.\n\n\"Minä olen tekevä heille kaksi epäjumalaa, joiden nimet ovat Kunnia ja\nUskollisuus, ja lain, jonka nimi on tahdoton Kuuliaisuus.\n\n\"Ja he tulevat palvomaan näitä epäjumalia ja sokeasti alistumaan tämän\nlain alaisiksi, sillä minä olen johtava harhaan heidän järkensä, ja\nteidän ei tarvitse enää mitään pelätä.\"\n\nJa kansojen sortajat tekivät niin kuin Saatana oli heille sanonut, ja\nSaatana myöskin täytti, mitä oli luvannut kansojen sortajille.\n\nJa nähtiin kansan lasten kohottavan käsivartensa kansaa vastaan,\nsurmaavan veljiänsä, panevan kahleisiin isiänsä ja vieläpä unohtavan\nsen kohdunkin, joka heidät oli kantanut.\n\nKun heille sanottiin: \"Kaiken pyhän nimessä, ajatelkaa, kuinka väärää,\nkuinka kauhistavaa on se, mitä teidän käsketään tehdä!\" niin he\nvastasivat: \"Me emme ajattele, me tottelemme.\"\n\nJa kun heille sanottiin: \"Eikö ole enää povessanne yhtään rakkautta\nisiinne, äiteihinne, veljiinne eikä sisariinne?\" niin he vastasivat:\n\"Me emme rakasta, me tottelemme.\"\n\nJa kun heille osoitettiin Jumalan, ihmisen luojan, ja Kristuksen,\nhänen vapahtajansa alttareita, niin he huudahtivat: \"Ne ovat isänmaan\njumalat; meidän jumalamme ovat herrain jumalat, Uskollisuus ja Kunnia.\"\n\nTotisesti, sanon minä teille, siitä saakka kuin Käärme vietteli\nensimmäisen vaimon, ei ole ollut hirvittävämpää viettelystä kuin tämä.\n\nMutta se lähenee loppuaan. Kun paha henki hurmaa oikeamielisiä sieluja,\nniin se tapahtuu vain joksikin aikaa. Ne kulkevat kuin läpi hirveän\nunen, ja herätessään ne siunaavat Jumalaa, joka on pelastanut heidät\nsiitä piinasta.\n\nVielä muutamia päiviä, ja ne, jotka taistelivat sortajien puolesta,\ntulevat taistelemaan sorrettujen puolesta; ne, jotka taistelivat\npitääkseen kahleissa isiään, äitejään, veljiään ja sisariaan, tulevat\ntaistelemaan vapauttaakseen heidät.\n\nJa Saatana on pakeneva luoliinsa yhdessä kansojen valtiasten kanssa.\n\n\n\nXXXVI\n\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan Jumalan ja isänmaan alttarin puolesta.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan oikeuden, kansojen pyhän asian, ihmiskunnan pyhien\noikeuksien puolesta.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan vapauttaakseni veljeni sorrosta, katkaistakseni\nheidän kahleensa ja maailman kahleet.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan vääryyden miehiä vastaan niiden puolesta, jotka\nhe lyövät maahan ja tallaavat jalkoihinsa, herroja vastaan orjien\npuolesta, tyranneja vastaan vapauden puolesta.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan, jotteivät kaikki enää olisi muutamain saaliina,\nsaadakseni alas painuneet päät jälleen kohoamaan, ja tukeakseni\nnotkistuvia polvia.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan, jotteivät isät enää kiroaisi sitä päivää, jolloin\nheille sanottiin: \"Teille on syntynyt poika\", eivätkä äidit sitä,\njolloin he ensi kertaa painoivat häntä poveansa vastaan.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan, jottei veli enää suruksensa näkisi sisarensa\nkuihtuvan kuin ruohon, jolle maa ei enää anna ravintoansa, jottei\nsisaren enää tarvitsisi itkien katsella veljeänsä, joka lähtee eikä ole\npalaava.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori, sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan, jotta jokainen saisi syödä rauhassa työnsä\nhedelmän; kuivatakseni pienten lasten kyyneleet, kun he pyytävät leipää\nja heille vastataan: \"Ei ole enää leipää, meiltä otettiin, mitä sitä\noli jäljellä.\"\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan köyhän puolesta, jottei häneltä ainiaaksi\nriistettäisi hänen osaansa yhteisestä perinnöstä.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan, karkoittaakseni nälän mökeistä, palauttaakseni\nperheisiin yltäkylläisyyden, turvallisuuden ja ilon.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan hankkiakseni jälleen niille, jotka sortajat ovat\nheittäneet vankikoppien syvyyteen, ilman, jota heidän rintansa\nkaipaavat, ja valon, jota heidän silmänsä etsivät.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan kaataakseni ne salvat, jotka eroittavat kansat\ntoisistaan ja estävät ne syleilemästä toisiansa niinkuin saman isän\npojat, joiden on määrä elää yhdistyneinä samassa rakkaudessa.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan vapauttaakseni ihmisen tyrannivallasta ajatuksen,\nsanan, omantunnon.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan korkeudesta alas astuneiden ikuisten\nlakien puolesta, oikeuden puolesta, joka suojelee oikeuksia,\nlähimmäisenrakkauden puolesta, joka lieventää välttämättömät\nkärsimykset.\n\nSiunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!\n\nNuori sotilas, minne menet?\n\nMenen taistelemaan, jotta kaikilla olisi taivaassa Jumala ja maan\npäällä isänmaa.\n\nSiunatut olkoot aseesi, seitsemästi siunatut, nuori sotilas!\n\n\n\nXXXVII\n\n\nMiksi väsytätte itseänne turhaan kurjuudessanne? Toivomuksenne on hyvä,\nmutta ette tiedä, kuinka sen tulee täyttyä.\n\nMuistakaa tarkoin tämä sääntö: Ainoastaan se, joka on antanut elämän,\nvoi antaa takaisin elämän. Teiltä ei mikään ole onnistuva ilman\nJumalaa. Te kääntelette ja vääntelette itseänne tuskanne vuoteella.\nMitä lievitystä olette saneet?\n\nOlette lyöneet maahan muutamia tyranneja, ja niitä on tullut toisia\npahempia kuin ensimmäiset.\n\nOlette kumonneet orjuuden lakeja ja saaneet sijaan verilakeja ja sitten\ntaas orjuuden lakeja.\n\nÄlkää siis luottako ihmisiin, jotka asettuvat jumalan ja teidän\nväliinne, jotta heidän varjonsa kätkisi hänet teiltä. Noilla ihmisillä\non pahat aikeet.\n\nSillä Jumalalta tulee vapauttava voima, koska Jumalalta tulee\nyhteenliittävä rakkaus.\n\nMitä voi tehdä teidän hyväksenne ihminen, jolla on vain oma ajatuksensa\nohjeenaan ja oma tahtonsa lakinaan?\n\nVaikkapa hän onkin vilpitön ja tarkoittaa vain hyvää, niin hänen täytyy\nantaa teille oma tahtonsa laiksi ja oma ajatuksensa ohjeeksi.\n\nMutta kaikki tyrannit tekevät juuri niin.\n\nEi maksa vaivaa mullistaa kaikki ja uskaltaa kaikki asettaakseen\ntyranniuden sijalle toisen tyranniuden.\n\nVapaus ei ole siinä, että valtiaana on tämä henkilö tuon henkilön\nsijasta, vaan siinä, että valtiaana ei ole kukaan.\n\nMutta missä Jumala ei hallitse, siinä on välttämätöntä jonkun ihmisen\nhallita, ja se on nähty aina.\n\nJumalan valtakunta, sanon sen teille vielä, se on oikeuden valta\nmielissä ja kristillisen rakkauden valta sydämissä; ja sillä on maan\npäällä perustuksensa uskossa Jumalaan ja uskossa Kristukseen, joka on\njulkaissut Jumalan lain, rakkauden lain ja oikeuden lain.\n\nOikeuden laki opettaa, että kaikki ovat tasa-arvoiset isänsä edessä,\njoka on Jumala, ja ainoan herransa edessä, joka on Kristus.\n\nRakkauden laki opettaa heitä rakastamaan ja auttamaan toisiansa\nniinkuin saman isän poikia ja saman opettajan oppilaita.\n\nJa silloin he ovat vapaat, koska ei kukaan käske toista, jolleivät\nkaikki ole vapaasti valinneet häntä käskemään; ja heiltä ei voi riistää\nheidän vapauttansa, koska he kaikki ovat liittyneet yhteen sitä\npuolustamaan.\n\nMutta ne, jotka teille sanovat: \"Ennen meitä ei ole tiedetty, mitä\noikeus on: oikeus ei tule Jumalalta, se tulee ihmiseltä; luottakaa\nmeihin, ja me teemme teille oikeuden, joka tyydyttää teitä\", ne\npettävät teidät tahi, jos he vilpittömästi lupaavat teille vapauden,\npettävät itsensä.\n\nSillä he vaativat teitä tunnustamaan heidät herroiksenne, ja\nniin teidän vapautenne ei olisi muuta kuin näiden uusien herrain\ntottelemista. Vastatkaa heille, että teidän herranne on Kristus, että\nette tahdo ketään toista, ja Kristus on vapauttava teidät.\n\n\n\nXXXVIII\n\n\nTe tarvitsette paljon kärsivällisyyttä ja väsymätöntä rohkeutta: sillä\nette tule voittamaan yhdessä päivässä.\n\nVapaus on se leipä, joka kansojen tulee ansaita otsansa hiessä.\n\nMonet alkavat innokkaasti ja sitten tympeytyvät, ennenkuin sadon\nkorjuun aika on tullut.\n\nHe ovat velttojen ja tarmottomien ihmisten kaltaiset, jotka eivät voi\nkestää sitä työtä, että kitkisivät pelloistaan pois rikkaruohot sitä\nmyöten kuin ne kasvavat, vaan kylvävät, mutta eivät saa satoa, koska\novat antaneet hyvän kylvön tukehtua.\n\nMinä sanon teille, siinä maassa on aina kova nälänhätä.\n\nHe ovat myöskin mielettömäin ihmisten kaltaiset, jotka rakennettuaan\nkattoa vaille talon, asuakseen siinä, jättävät sen kattamatta, koska\npelkäävät vähäistä lisäponnistusta.\n\nTuulet ja sateet tulevat ja talo romahtaa kokoon, ja sen rakentajat\nhautautuvat yhtäkkiä sen raunioiden alle.\n\nVaikkakin toiveenne olisivat pettäneet ei vain seitsemän, vaan\nseitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa, niin älkää koskaan menettäkö\ntoivoa.\n\nOikea asia voittaa aina, kun siihen uskotaan, ja ken on kestäväinen\nloppuun asti, se pelastuu.\n\nÄlkää sanoko: siinä saa kärsiä paljon etujen vuoksi, jotka tulevat\nvasta myöhään.\n\nJos nämä edut tulevat myöhään, jos te saatte nauttia niitä vain vähän\naikaa, tahi vaikkapa teidän ei olisi suotu nauttia niitä ensinkään,\nniin lapsenne ja lastenne lapset nauttivat niitä.\n\nHeillä ei ole oleva muuta kuin minkä te heille jätätte: katsokaa siis,\ntahdotteko jättää heille kahleita ja ruoskia ja nälän perinnöksi.\n\nKen kysyy itseltään, mitä arvoa oikeudella on, se häpäisee sydämessään\noikeuden pyhyyden; ja ken laskee, paljonko vapaus maksaa, se luopuu\nsydämessään vapaudesta.\n\nVapaus ja oikeus tulevat punnitsemaan teidät samassa vaa'assa, missä te\nolette ne punninneet. Oppikaa siis tuntemaan niiden arvo.\n\nOn kansoja, jotka eivät ole oppineet sitä tuntemaan ja heidän\nkurjuutensa vertaista ei ole koskaan ollut.\n\nJos maan päällä on jotakin suurenmoista, niin se on sellaisen\nkansan luja päätös, joka Jumalan suman vartioimana astuu hetkeäkään\nväsähtämättä valloittamaan ne oikeudet, jotka hän on sille antanut;\njoka ei laske haavojaan, ei lepäämättä ponnisteltuja päiviä eikä\nunettomia öitä ja joka sanoo itselleen: Mitäpä niistä? Oikeus ja vapaus\nansaitsevat aina toisenmoisia vaivannäköjä.\n\nSe voi saada kokea onnettomuuksia, vastoinkäymisiä, kavalluksia; joku\nJuudas voi sen myydä. Älköön mikään masentako sen rohkeutta!\n\nSillä totisesti, sanon minä teille, vaikka se astuisi hautaan, kuten\nKristus, niin se, kuten Kristus, kolmantena päivänä nousisi sieltä\nkuoleman ja tämän maailman Ruhtinaan ja tämän maailman Ruhtinaan\npalvelijain voittajana.\n\n\n\nXXXIX\n\n\nPeltomies kantaa päivän taakan, antautuu alttiiksi sateelle,\nauringonpaahteelle, tuulille, valmistaakseen työllään satoa, joka\nsyksyllä on täyttävä hänen aittansa.\n\nOikeus on kansojen sato.\n\nKäsityöläinen nousee ennen aamunkoittoa, sytyttää pienen lamppunsa\nja ahertaa taukoamatta, ansaitakseen vähän leipää omaksi ja lastensa\nravinnoksi.\n\nOikeus on kansojen leipä.\n\nKauppias ei karta mitään ponnistusta, ei valita mitään vaivaa; hän\nkuluttaa ruumistansa ja unohtaa unen, kootakseen rikkauksia.\n\nVapaus on kansojen rikkaus.\n\nMerimies kyntää meriä, antautuu aaltojen ja myrskyjen valtaan, uskaltaa\nlaskea karien keskelle, kärsii vilut ja helteet, taatakseen itselleen\njotakin lepoa vanhoilla päivillään.\n\nVapaus on kansojen lepo.\n\nSotilas alistuu mitä kovimpiin kieltäymyksiin, hän valvoo ja taistelee\nja antaa verensä sen hyväksi, mitä hän sanoo kunniaksi.\n\nVapaus on kansojen kunnia.\n\nJos on olemassa kansa, joka pitää vähemmässä arvossa oikeutta ja\nvapautta kuin peltomies satoansa, käsityöläinen leipäpalasta, kauppias\nrikkauksia, merimies lepoa ja sotilas kunniaa, niin rakentakaa sen\nkansan ympärille korkea muuri, jotta sen hengitys ei saastuttaisi muuta\nmaailmaa.\n\nKun kansojen tuomion suuri päivä on tuleva, niin sille sanotaan: \"Mitä\nolet tehnyt sielullasi? Siitä ei ole nähty merkkiä eikä jälkeäkään.\nElukan nautinnot ovat olleet sinun kaikkesi. Olet rakastanut lokaa;\nmene mätänemään lokaan.\"\n\nJa sitä vastoin se kansa, joka on asettanut sydämessään todellisen\nhyvän aineellisen hyvän yläpuolelle, joka sen voittaaksensa ei ole\nsäästänyt mitään työtä, ei mitään vaivaa, ei mitään uhrauksia, on saava\nkuulla seuraavat sanat:\n\n\"Sielujen palkinto niille, joilla on sielu! Koska olet rakastanut yli\nkaiken vapautta ja oikeutta, niin tule ja omista ainaisesti oikeus ja\nvapaus.\"\n\n\n\nXL\n\n\nLuuletteko, että sonni, jota ruokitaan läävässä valjastettavaksi ikeen\nalle ja jota lihotetaan teurastettavaksi, on kadehdittavampi kuin\nhärkä, joka vapaana etsii ravintonsa metsistä?\n\nLuuletteko, että hevosella, joka satuloidaan ja suitsetaan ja jolla on\naina yllin kyllin heiniä häkissä, on parempi kohtalo kuin oriilla, joka\nvapaana kaikista liekaköysistä hirnuu ja hyppii tasangolla?\n\nLuuletteko, että syöttökukko, jolle heitetään jyviä kanatarhassa, on\nonnellisempi kuin metsäkyyhky, joka aamulla ei tiedä, mistä löytää\nruokansa siksi päiväksi?\n\nLuuletteko, että se, joka kävelee levollisena jossakin noista\npuistoista, joita kutsutaan kuningaskunniksi, viettää suloisempaa\nelämää kuin pakolainen, joka samoilee metsästä metsään ja kalliolta\nkalliolle sydän täynnä toivoa luoda itselleen isänmaa?\n\nLuuletteko, että turvaton maaorja, joka istuu herransa pöydässä,\nnauttii enemmän sen herkullisista ruokalajeista kuin vapauden soturi\nmustasta leipäpalasestaan?\n\nLuuletteko, että se, joka nukkuu nuora kaulassa pahnoilla, jotka\nhänen herransa on hänelle heittänyt, saa parempaa unta kuin se, joka\ntaisteltuaan päivällä ollakseen riippumaton mistään herrasta lepää\nyöllä muutaman tunnin maan päällä, jonkin pellon kolkassa?\n\nLuuletteko, että pelkuria, joka laahaa kaikkialla mukanaan orjan\nkahleita, painaa kevyempi taakka kuin urheata miestä, joka kantaa\nvangin rautoja?\n\nLuuletteko, että arkamainen mies, joka heittää henkensä vuoteessaan,\ntyranniutta ympäröivän saastaisen ilman tukahduttamana, kuolee\nmieluisamman kuoleman kuin pelkäämätön mies, joka mestauslavalla antaa\nJumalalle takaisin sielunsa vapaana, niinkuin hän sen häneltä sai.\n\nVaivaa on kaikkialla ja kärsimystä on kaikkialla, mutta on\nhedelmättömiä vaivoja ja hedelmällisiä vaivoja, häpeällisiä kärsimyksiä\nja kunniakkaita kärsimyksiä.\n\n\n\nXLI\n\n\nHän vaelsi harhaillen maan päällä. Jumala opastakoon\nmaanpakolais-raukkaa!\n\nMinä kuljin kansojen keskitse, ja ne katselivat minua, ja minä katselin\nniitä, ja me emme tunteneet toisiamme. Kaikkialla maanpakolainen on\nyksin.\n\nKun illan tullen näin laaksosta kohoavan savua jostakin mökistä, niin\nsanoin itsekseni: Onnellinen se, joka illoin saa palata kotilieden\nääreen ja istuutua siihen omiensa keskelle. Kaikkialla maanpakolainen\non yksin.\n\nMihin kiitävät nuo myrskyn ajamat pilvet? Se ajaa minua samoin kuin\nniitä, ja mitäpä sillä on väliä, mihin? Kaikkialla maanpakolainen on\nyksin.\n\nNuo puut ovat kauniit, nuo kukat ovat ihanat; mutta ne eivät ole minun\nmaani kukkia eivätkä puita: ne eivät sano minulle mitään. Kaikkialla\nmaanpakolainen on yksin.\n\nTämä puro virtaa verkalleen tasangolle; mutta sen solina ei ole se,\njota lapsuudessani kuuntelin: se ei palauta ainoatakaan muistoa\nmieleeni. Kaikkialla maanpakolainen on yksin.\n\nNämä laulut ovat suloiset, mutta ne surut ja ilot, joita ne loihtivat\nesiin, eivät ole minun surujani ja ilojani. Kaikkialla maanpakolainen\non yksin.\n\nMinulta kysyttiin: \"Miksi itket?\" Ja kun sen sanoin, niin ei kukaan\nitkenyt, sillä minua ei ymmärretty. Kaikkialla maanpakolainen on yksin.\n\nNäin vanhuksia, joita ympäröivät heidän lapsensa, niinkuin öljypuuta\nsen vesat; mutta ei yksikään noista vanhuksista kutsunut minua\npojaksensa, ei yksikään noista lapsista sanonut minua veljeksensä.\nKaikkialla maanpakolainen on yksin.\n\nNäin nuorten tyttöjen hymyilevän hymyä niin puhdasta kuin aamun\ntuulahdus, sille, jonka heidän rakkautensa oli valinnut puolisoksensa;\nmutta ei yksikään hymyillyt minulle. Kaikkialla maanpakolainen on yksin.\n\nNäin nuoria miehiä, jotka rinta rintaa vastaan syleilivät toisiansa,\nniinkuin olisivat tahtoneet tehdä kahdesta hengestä vain yhden hengen;\nmutta ei yksikään puristanut kättäni. Kaikkialla maanpakolainen on\nyksin.\n\nYstäviä, puolisoita, isiä ja veljiä on vain isänmaassa. Kaikkialla\nmaanpakolainen on yksin.\n\nMaanpakolais-raukka, lakkaa valittelemasta! Kaikki ovat ajetut\nmaanpakoon, niinkuin sinä: kaikki näkevät isien, veljien, puolisoiden,\nystävien menevän ja katoavan.\n\nIsänmaa ei ole täällä alhaalla; turhaan ihminen sitä täältä etsii; mitä\nhän siksi luulee, se on vain yhden yön leposija.\n\nHän vaeltaa harhaillen maan päällä. Jumala opastakoon\nmaanpakolais-parkaa!\n\n\n\nXLII\n\n\nJa isänmaa näytettiin minulle.\n\nMinut kohotettiin varjojen maailman yläpuolelle, ja minä näin ajan\nkiidättävän ne pois sanomattoman nopeasti läpi avaruuden, niinkuin\nnäkee keskipäivän tuulen ajavan pois kepeät usvat, jotka hiipivät\netäisyydessä tasangolla.\n\nJa minä kohosin ja kohosin vieläkin; ja minulle näyttäytyivät\nruumiilliselle silmälle näkymättömät todellisuudet, ja kuulin ääniä,\njoilla ei ole kaikua tässä harhakuvien maailmassa.\n\nJa mitä kuulin, mitä näin, se oli niin elävää, sieluni tajusi sen\nniin voimakkaasti, että kaikki, minkä ennen olin ollut näkevinäni ja\nkuulevinani, näytti minusta olevan vain yön epäselvää unta.\n\nMitä siis kerron yön lapsille, ja mitä he voivat ymmärtää? Ja enkö\nminäkin ole iäisen päivän korkeuksista vajonnut heidän kanssaan yön\nhelmaan, ajan ja varjojen piiriin?\n\nNäin ikäänkuin liikkumattoman valtameren, äärettömän, rannattoman,\nja tässä valtameressä kolme valtamerta: voiman valtameren, valon\nvaltameren, elämän valtameren; ja nämä kolme valtamerta tunkeutuivat\ntoistensa läpi sekaantumatta ja muodostivat vain yhden ja saman\nvaltameren, yhden ja saman ykseyden, jakamattoman, ehdottoman,\niankaikkisen.\n\nJa tämä ykseys oli Se, joka on; ja hänen olemuksensa pohjalla yhdisti\nsanoin selittämätön side toisiinsa kolme Persoonaa, jotka mainittiin\nminulle nimeltä, ja niiden nimet olivat Isä, Poika, Henki; ja siinä\nvallitsi salaperäinen siittäminen, salaperäinen hengitys, elävä,\nhedelmöittävä; ja Isä, Poika, Henki olivat Se, joka on.\n\nJa Isä ilmestyi minulle mahtina, jolla äärettömän Olennon sisällä,\nyhtenä sen kanssa, on vain yksi ainoa toiminta, pysyväinen,\ntäydellinen, rajaton, joka on ääretön Olento itse.\n\nJa Poika ilmestyi minulle sanana, pysyväisenä, täydellisenä,\nrajoittamattomana, joka sanoi, mitä Jumalan mahti vaikuttaa, mitä hän\non, mitä ääretön Olento on.\n\nJa Henki ilmestyi minulle Isän ja Pojan molemminpuolisena rakkautena,\npurkauksena, hengenvuodatuksena, joka elähyttää heidät yhteisellä\nelämällä, elähyttää pysyväisellä, täydellisellä, rajoittamattomalla\nelämällä äärettömän Olennon.\n\nJa nämä kolme olivat yksi, ja nämä kolme olivat Jumala, ja\nhe syleilivät toisiansa ja yhdistyivät ainoan perusolemuksen\nluoksepääsemättömässä pyhätössä; ja tämä yhtymys, tämä syleily olivat\näärettömyyden helmassa Tosiolevaisen iäinen ilo, iäinen nautinto.\n\nJa tämän äärettömän Olemus-valtameren syvyyksissä uiskenteli ja kellui\nja avartui luomakunta ikäänkuin saari, joka lakkaamatta laajentaisi\nrantojansa keskellä rajatonta merta.\n\nSe avautui kuin kukkanen, joka laskee juurensa veteen ja ulottaa pitkät\nsäikeensä ja terälehtensä pinnalle asti.\n\nJa näin olioiden muodostavan ketjunsa toistensa kanssa ja syntyvän\nja kehittyvän äärettömässä moninaisuudessaan, sammuttaen janonsa ja\nraviten itsensä mehulla, joka ei koskaan ehdy, Tosiolevaisen voimalla,\nvalolla ja elämällä.\n\nJa kaikki, mikä siihen saakka oli ollut minulta salattuna, paljastui\nkatseilleni, joita ei enää ehkäissyt olioiden aineellinen verho.\n\nVapaana maallisista esteistä kuljin maailmasta maailmaan, niinkuin\ntäällä maan päällä sielu siirtyy ajatuksesta ajatukseen, ja\nsukellettuani, upottauduttuani näihin mahdin, viisauden ja rakkauden\nihmeisiin, sukelsin, upottauduin itse rakkauden, viisauden ja mahdin\nlähteeseen.\n\nJa minä tunsin, mitä isänmaa on; ja minä huumasin itseni valolla,\nja sieluni, sulosoinnun aaltojen kantamana, vaipui uinumaan noilla\ntaivaisilla laineilla sanoin kertomattomassa hurmiossa.\n\nJa sitten minä näin Kristuksen Isänsä oikealla kädellä, kuolematonta\nkunniaa säteilevänä.\n\nJa näin myöskin ikäänkuin mystillisen karitsan, uhrattuna alttarilla;\nlukemattomat enkelijoukot ja sen verellä lunastetut ihmiset ympäröivät\nsitä, ja laulaen sen ylistystä he kiittivät sitä taivasten kielellä.\n\nJa pisara Karitsan verta putosi riutuvaan ja sairaaseen luontoon, ja\nminä näin sen kirkastuvan, ja kaikissa luontokappaleissa, jotka se\nsulkee piiriinsä, sykähteli uusi elämä, ja kaikki korottivat äänensä.\n\nJa se ääni sanoi: \"Pyhä, Pyhä, Pyhä on se, joka on hävittänyt pahan ja\nvoittanut kuoleman.\"\n\nJa Poika painautui Isän povelle, ja Henki peitti heidät varjollansa, ja\nheidän välillänsä tapahtui jumalallinen mysteerio, ja ilosta hykähtivät\nvaikenevat taivaat.\n\n\n\n"]