[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg2VeQ8yfKMej_A-H9vCLEvrRi2bMy4P93EkUoE8ZImE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3030,"Mehiläinen 1836","Lönnrot, Elias",1802,1884,"3030-lonnrot-elias-mehilainen-1836","3030__Lönnrot_Elias__Mehiläinen_1836",null,"runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1836,51945,327027,false,73240,[23],"Finnish periodicals",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Mehiläinen 1836\" by Elias Lönnrot is a collection of Finnish folk poetry and stories written in the early 19th century. The text explores themes from Finnish folklore, including tales of heroes, mythical creatures, and societal values, deeply rooted in the cultural traditions of the time.   The opening of \"Mehiläinen 1836\" introduces various poems and folk stories illustrating the rich tapestry of Finnish mythology and values, with key motifs like love, bravery, and the connections between humans and nature. The initial verses recount a dialogue among characters contemplating war and its consequences, highlighting the familial and communal ties under threat from external violence. Through vivid imagery and traditional language, Lönnrot sets the stage for a collection that celebrates and questions the dynamics of life, death, and human relationships within the context of Finnish heritage. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Lönnrotin toimittama ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti sisältää kansanrunoutta, loitsuja, sananlaskuja ja opettavaisia kirjoituksia. Vuosikerta 1836 koostuu kuukausittain ilmestyneistä numeroista, joiden tavoitteena oli suomen kielen edistäminen ja kansan valistaminen.","Elias Lönnrotin 'Mehiläinen 1836' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3030. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MEHILÄINEN 1836\n\nToim.\n\nElias Lönnrot\n\n\n\n\n\nOulussa,\nPräntätty Christian Evert Barckin tykönä,\n1836.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur. _Henr. Wegelius_.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nTammikuulta.\n\n\n\n\nWiipurin Linna.\n\n    Iivana iso isäntä,\n    Meian kuulu kullan solki,\n    Sukivi sota oritta,\n    Sorajouhta suorittavi.\n    Sanovi sanalla tuolla,               5\n    Lausu tuolla lausehella:\n    \"Et sä itkisi emoni,\n    Walittaisi vaimo raukka,\n    Jos ma jonne'ki menisin,\n    Ruotsin rohkian tiloille,            10\n    Suurille sotakeoille,\n    Miehen tappotanterille?\"\n\n    Emo esteä käkesi,\n    Warotteli vaimo raukka:\n    \"Ellös menkö niille maille,          15\n    Ruotsin rohkian tiloille;\n    Paljo onki mennehiä,\n    Ei paljo palannehia.\"\n\n    Iivana iso isäntä,\n    Meiän kuulu kullan solki,            20\n    Toki mietti mennäksensä,\n    Lähteäksensä lupasi.\n\n    Jala kenki kiukahalla,\n    Toisen lautsan partahalla,\n    Pihalla kävysteleksen,               25\n    Weräjillä myötteleksen.\n\n    Lato laivoja lähelle,\n    Suoritti sotavenoja;\n    Niin on laivoja lahella,\n    Kuni suuret suorsaparvet.            30\n\n    Miekotsi tuhannen miestä,\n    Satuloitsi saan urosta;\n    Lato miehet laivohinsa,\n    Suoritti sota'urohot,\n    Kuni sotka poikiansa,                35\n    Tavi lapsensa latovi.\n\n    Koheteli purje'puita,\n    Waate'varpoja varasi,\n    Nosti puihin purjehia,\n    Waattehia varpapuihin;               40\n    Niin on puissa purjehia,\n    Waattehia varpapuissa,\n    Kuni kummun kuusiloita,\n    Tahi mäntyjä mäellä.\n    Läksi siitä laskemahan;              45\n    Laski päivän maavesiä,\n    Toisen päivän suovesiä,\n    Kolmannen merivesiä.\n\n    Niin päivällä kolmannella\n    Loi silmänsä luotehelle;             50\n    Näki suuren Suomen linnan,\n    Keksi Wiipurin vihannan.\n\n    Weäksen vesiä myöten,\n    Halki aaltojen ajaksen;\n    Lanki alle Suomen linnan,            55\n    Alle Wiipurin vihannan.\n    Sai hän linnahan sanoja,\n    Pani työntäen paperin:\n    \"Onko linnassa olutta,\n    Taaria talossa linnan,               60\n    Ilman olven panematta,\n    Mallasten imeltämättä,\n    Tulialle vierahalle,\n    Saavalle käkeävälle?\"\n\n    Lausu Matti Laurin poika,            65\n    Wirkki Wiipurin isäntä:\n    \"Ompa linnassa olutta,\n    Taaria talossa linnan,\n    Ilman olven panematta,\n    Mallasten imeltämättä;               70\n    Tuon tukun tulikiveä,\n    Pannun jauhoja pahoja,\n    Tiiksin luomia tinoja,\n    Karpalon kanan munia,\n    Tulialle vierahalle,                 75\n    Saavalle käkeävälle.\"\n\n    Iivana iso isäntä,\n    Meiän kuulu kullan solki,\n    Murti suuta, väänti päätä,\n    Murti mustoa haventa;                80\n    Työnti kirjan kiirehesti,\n    Paperin pakon perästä:\n    \"Onko linnassa lihoa,\n    Onko voita volmarissa;\n    Ilman härän iskemättä,               85\n    Suuren sonnin sortamatta,\n    Iivanalle iltaseksi,\n    Wenäläiselle veroksi?\"\n\n    Lausu Matti Laurin poika,\n    Wirkki Wiipurin isäntä:              90\n    \"Ompa linnassa lihoa,\n    Ompa voita volmarissa,\n    Ilman härän iskemättä,\n    Suuren sonnin sortamatta.\n    Uupu muinen musta tamma,             95\n    Waipu valkia hevonen;\n    Tuoll' on raato rauniolla,\n    Luukontti koan perässä,\n    Miehen suuren suupalaksi,\n    Miehen murhan murkkinaksi.\"          100\n\n    Iivana iso isäntä,\n    Meiän kuulu kullan solki,\n    Siitä suuttu, siitä syänty,\n    Kovin suuttu ja vihastu;\n    Pani pyssyt pyykämähän,              105\n    Umpiputket ulvomahan,\n    Avokerot ammomahan,\n    Jalojouset joukomahan,\n    Alla Wiipurin vihannan,\n    Alla suuren Suomen linnan.           110\n\n    Ampu kerran, ampu toisen,\n    Ampu kerran, noin alatse,\n    Ampu toisen, noin ylitse,\n    Ampu kolmannen kohulle.\n    Niin kerralla kolmannella            115\n    Jopa liikku linnan tornit,\n    Räystähät rämähtelivät,\n    Patsahat pamahtelivat,\n    Kivet linnan kiikahteli,\n    Tornit maahan torkahteli.            120\n\n    Ampu vielä kerran, toisen,\n    Meni räystähät rämynä,\n    Tuohet lenteli levynä,\n    Linnan seinät listeinä.\n\n    Siitä Matti Laurin poika,            125\n    Wiisas Wiipurin isäntä,\n    Pani Wiipurin avamet,\n    Kultaselle luutaselle:\n    \"Wenäläinen veikkoseni,\n    Kauniskenkä Karjalainen!             130\n    Jätä vielä heikko henki,\n    Elä murhalla murenna.\n    Ammuit taaton, ammuit maammon,\n    Ammuit viisi veljeäni,\n    Ota kultia kupilla,                   135\n    Hopehia puolikolla,\n    Oman pääni päästimeksi,\n    Henkeni lunastimeksi.\"\n\n    Sano Iivana isäntä,\n    Meiän kuulu kullan solki:             140\n    \"Jo on ruostu Ruotsin kullat,\n    Saastu Saksan maan hopiat;\n    En huoli hopehistasi,\n    Kysy konna kultiasi,\n    Kun kauan minua kaihit,               145\n    Päästä aivoni alensit.\"\n\n    Siitä Matti Laurin poika,\n    Wiisas Wiipurin isäntä,\n    Jo itse pakohon pääsi.\n    Rienti luoksi laivosensa,             150\n    Astuvi aluksehensa;\n    Läksi merta lakemahan,\n    Sinistä sirottamahan,\n    Kokan koukkupään nojassa,\n    Melan vaivasen varassa.               155\n\n    Itse Iivana isäntä,\n    Meiän kuulu kullan solki\n    Kettukenkäset jalassa,\n    Kut ei pauka pakkasella,\n    Ei kolka kovalla säällä;              160\n    Likennäksen linnan luoksi.\n    Kivet on kirkkoa jälellä,\n    Torit linnan torniloita,\n    Patsahat papin tupoa;\n    Itse pappi paiatonna,                 165\n    Ruotsisi kaunis kaatieita.\n\n_Toisintoja_: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri\nkuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta,\nv. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne\nkunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa\nrohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l.\nmerelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni\ntelkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo\nmunansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän,\nWaatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana\nlinnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip.\nveräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan\nilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74.\nTynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän\nlattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja,\nKahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan\nmurottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä\non akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha,\nKuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p.\npyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan.\nv. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran,\nA. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät\nrämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124.\nPani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun,\nLinnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt\nmennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta,\nv. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen.\n135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi,\nIlkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta\nmarsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165,\n166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.\n\n_Jälkimaine_. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan\npitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten\ntapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta\nennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko\nlienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika\nWenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki\nPuolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä\nruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai\nheille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli\nRuotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys,\nsillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin\nrajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä,\nsitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin\nlikelle tunkeutunut.\n\nTalvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte\nkesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki\ntietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso\nsekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat\nvoimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa.\nMinä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan\nisännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa\nrunon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä\nkoskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina\nprinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen,\nhoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian\ntammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.\n\n\n\n\nSuomen Synty.\n\n\n    Kulki kuuluisa Kaleva,\n    Poikinensa polkutteli,\n    Etsien elinsioa,\n    Asunmaata arvaellen.\n\n    Kaukoa Kaleva kulki\n    Päivän puolelta iteä,\n    Päässyt päätänsä pakohon\n    Ihmisiltä ilkeiltä,\n    Jotk' olivat joutunehet,\n    Tullehet tulille niille,\n    Kussa lassa laksaloissa\n    Kuunteli kevä'käkeä.\n\n    Paljo maita matkusteli,\n    Paljo maita, paljo soita,\n    Paljo synkkiä saloja,\n    Korpimaita kauheita.\n    Ei löynnyt elinsioa,\n    Asunmaata armahinta,\n    Wiikon vierevän ohessa,\n    Eikä viikon, eikä toisen,\n    Yhen kuun kuluajalla;\n    Missä maat ylen matalat,\n    Kussa kankahat katalat,\n    Muut paikat pahan näköset.\n    \"Ei siinä sioa mulle,\n    Ei oloa onnellista.\"\n\n    Niin tuli Nevan joelle,\n    Laatokan lahen perälle,\n    Siirty siitäki etemmä,\n    Pääsi vielä päiväyksen;\n    Näki maat, metsät, ihanat,\n    Saavutti sataset järvet,\n    Salot, saarimaat, tuhannet.\n\n    Loi silmänsä loitommalle,\n    Etäämmälle ennähytti;\n    Keksi vuoret, keksi vaarat,\n    Keksi kukkulat komiat,\n    Lehot, laksot, lempehimmät.\n\n    Katselevi, kuuntelevi;\n    Niin kuuli kevä'käkkösen\n    Laulelevan laksomailla,\n    Kuni muinenki kotona,\n    Elomailla entisillä.\n\n    Sanan virkko, noin nimesi,\n    Itse lausu ja pakasi:\n    \"Tuotapa minäi toivoin,\n    Ikävöin ikäni kaiken,\n    Käen kullan kukkumata,\n    Hopian helähtämätä.\"\n\n    Meni mielehen ajatus,\n    Tuli tuo ikuinen tuuma:\n    \"Lietkö suotu, maa sulonen,\n    Maa ihana arvattuna\n    Asunnoksi armahaksi,\n    Onnelliseksi oloksi.\n\n    Ollet suotu onnekseni,\n    Arvattu asuakseni;\n    Niin sun Suomeksi nimitän,\n    Suomen maaksi mainittelen.\"\n\n    Siitä sai nimensä Suomi;\n    Sai nimensä suomisesta,\n    Kalevasta kansan juuren,\n    Suuresta sukuperänsä,\n    Mainiosta maan eläjät.\n\n    Wieläki kemä'käköset\n    Laulelevat laksomailla,\n    Yhet laksot, yhet laulut,\n    Yhet armahat asunnot,\n    Ei ole yhet asujat,\n    Yhet korvat kuulemassa —\n    Jo on kauanki Kaleva\n    Ollut poissa poikinensa.\n\n         *   *   *\n\n    Waan sua, kevä'ikäköneni\n    Kiittelen, ylistelen mä,\n    Senki kerran kukkumasta,\n    Hymän hetken hekkumasta,\n    Puun lehvältä lekkumasta,\n    Korvihin ukon Kalevan,\n    Kuulumoille kuulun miehen.\n    Sanon sun Kalevan käeksi,\n    Suomen lakson laulajaksi,\n    Suomen impien iloksi,\n    Suomen sulhojen suloksi,\n    Kaiken kansan kaunihiksi.\n\n    Kuku aina aikonasi,\n    Hellittele hetkinäsi!\n    Kuku kummut kultasiksi,\n    Hongikot hopeisiksi,\n    Huolemme kiiku huviksi,\n    Ikävät iloksi laula.\n    Kuku meiän kuusikoissa,\n    Laula meiän laksoloissa;\n    Laula lemmet tyttärille,\n    Naimaonnet neitosille,\n    Sulhoille suloset retket,\n    Pojille polut parahat.\n\n    Laula miehet lapsistamme;\n    Aika uhkiat urohot,\n    Tarkimmat talon isännät,\n    Poikasista pienosista;\n    Hyvät muorit morsioista,\n    Tyttäristä tyynet vaimot,\n    Taitavat talon emännät.\n\n_Jälkimaine_. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan\nitse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;'\njonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä\ntoisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta\n_suoda_ tulevan _suomi_ samate kun sanoista _luoda, myödä, syödä_\ntulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista)\nsanoista _luoia, tuoia, taida_ sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista\n_elää, särpiä, hapata_ sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka\nviimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami\n(happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin\nmakaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä\njne.\n\nSanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat\naineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti\nsanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä\nuutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki\nsaatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan\nkahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme\noli alusta esimerk. _elämä_ yhteinen nimyt sekä elolle että _eläjälle_\nja niin osottaa vieläki _elo_ seka _elämätä_ että elatusaineita.\n\nYhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska\ntoisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä\ntavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta\nyhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: _en toki minä eloani\nheitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu_, niin toinen\nei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa _elämätäsi_ tahi\n_tavaroitäsi_, jälkimmäisessä _oloasi_ eli jotai _luontokappaletta_.\nTarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi\nsaada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset\npääteensä. Sillä tavalla erotettiin _elämi_ (eläin) ja _elämä, luomi\nja luoma, suomi ja suoma_, josta vieläki sanotaan _suomalaiset_ eikä\nsuomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin,\nsiinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa\nsanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan,\novat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa _kuutama,\nmuutama, valkama, vaarama, muurama_, joiden siaan toiset sanomat\n_kuutain_ (kuudan, kuuan), _muutain_ (muudan, muuan), _valkain,\nvaarain, muurain_ ja toisissa mutkissa _kuutaman, muutaman, valkaman_\neli _kuutamen, muutamen, valkamen_ jne.\n\nEnnen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten _ma_ (mä) ja _mi_\nvaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen\nma ja mä keralla päätteen _minen_, joka millään ei ole kun johdettu\nmuinosesta mi päätteestä, esimerk. _polttama, -minen, survoma, -minen,\nkäymä, -minen_, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.\n\nMuutamat luulevat sanoista _suomiehen maa_, kuten heidän arveltuansa\ntätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen\nviimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä\nsentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana _suomies_ ei ole kielessämme\ntavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat\nitsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet,\nsillä \"oma kuitenti kaunis.\" Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut\nnaurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa\nhän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki\nsomasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä\nolevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai\npian tämän vertanen nimi _lupoama_ eli luvattu maa, siitä että se\nAbrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.\n\n\n\n\nMuinelmia.\n\n\n    Mehiläinen, meiän lintu,\n    Lennä tuonne, kunne käsken,\n    Yli kuun, alatse päivän,\n    Otavaisten olkapäitse;\n    Lennä luojan kellarihin,\n    Kamarihin kaikkivallan.\n\nWaikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän\ntiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää,\ntämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna\nsillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy\nse kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja\nturmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin\nlöytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa,\njoilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä\ntavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää,\nilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää\nmyös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta\ntietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen\naikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki\nluontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen\nparempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä\ntutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista.\nJuuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme\nuudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat\nhe esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan\nheränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä\nsaadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä\naikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi.\nTiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät\njonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä\nelelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli\nnämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen\njumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti.\nSamate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne\näänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun\nmeille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he\nJumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua\neli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla\nJumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla\ntorom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor,\nSkythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa\ntavoteltuna.\n\nNäin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat\nalun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista\nasiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä\nalusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken\nmaailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa\nvielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala\njotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita\nlähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä,\nhattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin\nhäntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi\npiiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi,\nkun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten\nluota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan\nkiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi\nnimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla\ntulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä\nolisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä\npaikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli\nmahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja\nminkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua,\nnyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja\nyhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan\nöillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja\nsentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen,\ntällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna,\nniinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa.\nSentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi\nkirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni\nnakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna\njällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi\npäiväsiä matkojansa kuni ennenki.\n\nWaikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan\nja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä\narveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä,\nkussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös\ntakojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja\nkaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten\nviimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä\nketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi\nJumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita\nvalmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti\ntätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän\nkaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut.\nSiitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja\nJumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman\nennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta\nyksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin\nkerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano\nhän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta.\nMutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata\najatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun:\npienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja\ntaitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty,\neikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun\nharakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen\ntehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja\njos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja\ntähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka\nmahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä\nniin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos\nnyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan\nolemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki\nesi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla\ntaivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun\nvaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat\nJumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään\nperehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis\nJumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat\nJumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä\ntoimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki\nnimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi,\nisänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki.\nWaan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi,\ntaatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan\nvirkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä\nkuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki\ntapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella\nnimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin\noli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon\nvälillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota\nnyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston\nkorkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.\n\nWaan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät\nlaviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa\nolisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei\nrukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa\nmuissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan\nmenestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli\nmuiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi\nlöytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten\nolisivat kyllä voimallisiksi arvatut.\n\nNäin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana\nukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio,\nAhti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret,\nKuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret,\nEtelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset\nkun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä\ntoisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi\nmuinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki\ntoiste enemmän.\n\n[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l.\nverkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme\nl. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille\nmaasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille\nrannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua\nvasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto,\nluonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.\n\n[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka\nitse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja\nniink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k.\nvoipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku\nvoiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys\n_firmamentum_ ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.\n\n[3] Suomalaiset paikka paikoin Wenäjän puolella tuskin ymmärtäisivät,\nmitä tavottelisit sanoessa Jumala loi kaiken maailman, sillä luomista\nhe siinä kohdassa sanovat tekemiseksi eli laatimiseksi. Muutamista\nUutta Testamenttiä Repolan papin luona Greikasta Suomeksi käätessäni,\nsiten paremmin oppiakseni, millä sanoilla heidän puheensa mukaan\nhän sitä kaännettäväksi tahto, käytin sanaa luoda äsken mainitussa\nosotuksessa, joka hänelle, ehkä muuten sel- välle, lapsesta olleelle\nsuomalaiselle näytti oudoksi ja jonka hän ainaki oikasi, sanoen tehdä\neli laatia. Muuten on sana maailmaki heillä oudonlainen, jota he vaan\nilmaksi nimittävät.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\nUkko ja Kuolema.\n\n\nWanha köyhä ukko hakkasi puita metsässä. Alko kantamuksen saatua\nkotiin astua. Wäsymällään laski puut maahan, valitti vanhuuttansa,\nköyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttänsä, sanoen viimmen: \"voi jos\ntoki kerran kuolemaki tulisi!\" Kuolema sattu paikalle ja lausu: \"tässä\nolenki, miksi kutsuit?\" Ukko vähän hämmästyneenä vastasi \"enkä miksikän,\njos et tahtoisit vähäksi matkaksi katamustani ottaa. Kun polonen juuri\nolin uupua.\"\n\nElohon elävän mieli, miehen mennehen manalle.\n\n\n\nKontio ja Hiiri.\n\n\nKontio nukku korvessa ja lauma hiiriä piti ympärillä menoa. Wiimmen\nheräsi kontio ja sai muutaman, kovin rohkiasti aivan seljälle\nhypänneen, kynsiinsä. Hiiri rukoili armoa, pyysi anteeksi rikostansa,\nvahingosta tällä kerralla näin onnettomasti sattuneen, jota hän ei\nkonssa toiste tekisi. Wielä lupasi hän kaikella kunnialla muistaa, jos\nnyt hengissä pääsisi. Kontio, ehkä suuttunutki, laski hänen viimmen\nirti, sanoen: \"yksipä ollet syöden, kun säästäenki; mene matkohisi\nmokoma.\" Ei aikoja, niin muutamana päivänä kontio eräteillänsä puuttuu\nverkkoon, eikä päässyt vapaaksi, jos millä yritti. Kovin tuskautuneena\ntapasi hänen hiiri ja olko arvelematta verkon pauloja poikki järsiä.\nSillä pääsi kontio pian vapaaksi. Waan hiiri lausu: \"pidit minua\npilkkana, etkä toivonut mitänä hyvää, mutta näetpä voivan hiirenki hyvä\nhyvällä palkita.\"\n\nEi niin köyhää, ettei toista auta, ei niin rikasta, ettei apua tarvitse.\n\n\n\nLinnut, Nelijalkaset ja Yöleikko.\n\n\nOli muinen sota linnuilla nelijalkasten kanssa. Jos millä puolella\nvoitolla oltiin, sillä puolella pyöri yöleikko, lintunen seassa\nlintuna, hiirenä nelijalkasten joukossa. Wiimmen rauhanteossa ei\nkumpanenkan puoli tuntenut häntä omaksensa, sanoen aina suurimman\nhädän aikana hänen toisella puolella nähneensä. Niin päätettiin\nyksituumasesti ajaa pois hän mailta ilmoilta. Siitä ajasta asti ei ole\nyöleikko päiväsaikana tohtinut silmänsä näyttää.\n\nPah' on syöä siemenensä, maansa petteä pahempi.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksuia.\n\n\n1. Suuton söi, käsitön ampu, vesilinnun vempeleltä, haapanan havun\nselältä.\n\n2. Mies ollut alusta ilman, ilman loppuhun elävä, ei ehi sinä ikänä,\npääse päivikuntinensa, viien viikon täyttäväksi.\n\n3. Pikku lintu liinahäntä läpi seinän lentelevi.\n\n4. Tupa tuuti, lakka laulo, mies tuuti tuvan sisässä, jonk' on suussa\nSuomen lukku, Tapion rahat takana.\n\n5. Suurempi sukua suurta, kuninkaita korkiampi, lattialla tallatahan,\nkuni koiroa pahinta.\n\n_Osviittoja_. 1. Suuton, käsiton s.o. aurinko eli päivä; söi, ampu\ns.o. sulatti; vesilinnun, haapanan s.o. lumitykyn; vempeleltä, havun\nselältä s.o. oksalta eli lyngykseltä. 2. Kuu. 3. Pikkulintu s.o.\nneula; liinahäntä s.o. silmäystä eli lanka neulan perässä; seinän s.o.\nvaatteen; lentelevi s.o. kulkevi. 4. Tupa s.o. oravan pesä; lakka s.o.\npuun latva; laulo s.o. heilu eli hahisi; mies s.o. orava; lukko s.o.\nmaan pidentä eli verot; Tapion s.o. metsän; rahat s.o. ravara. 5.\nPäiväpaiste.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljo ilmanki tässä osassa puhetta Suomen kieleen koskevista aineista\nollunna, pelkäämmä, sitä vielä lisätessämme, jo heti työmme alussa\nlukian kyllästyneenä lennettävän, jos minne'ki, mehiläisemme. Sentähden\nlykkäämmä tulemaksi kuuksi koko kielen seikan nöyrimmällä anomuksella\nja toivolla, itsekunki siksi armahtavaisesti kohtelevan tätä talven\npakkasissa pyrivätä mehiläistä ja erittäin senlaisia saamia, kun\nAigypto, Polyneisia, Indo, Greikalaiset, metsakko, karjakko, opisto,\nkasta, toisinto, kirjamellinen jne. Sillä toivolla lähdemmä nyt kuumme\ntäytteeksi selvittämään muutamia.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Anna kättä käyvän miehen, suuta ulkovan urohon.\n\nKäyvällä ja ulkovalla ymmärretään toisinaan köyhää ja koditonta,\ntoisinaan muuten kulkevaista, tuntematonta. Edellisessä tapauksessa\nkehottaa sanalasku, köyhiäksi ja varattomia hyvin kohtelemaan;\njälkimmäisessä, varalla pitämään, ettei tuntemattomiakan tylysti\nvastaan oteta, josta vaan katumus saattaisi seurata.\n\n2. Parempi pajussa maata, kuni paimenen sivussa, orpolapsen kainalossa.\n\nTällä sanalaskulla olen kuullut naimatta jäänetten tyttöin itsiänsa\ntoisinaan lohdutteleman ja epäilemättä olisiki hyvä, jos he sen, vaikka\naina, mielessänsä pitäisivät. Waan valitettavasti runoa myöten\n\n    Kyll' on niitäki kylissä\n    Tyttäriä tyhmempiä,\n    Jotk' ei o'ota ollenkana\n    Puhe'mieheltä puhetta.\n\n    Kesällä kenossa kaulan,\n    Talvella takana silmin,\n    Katselevat, kääntelevät,\n    Kenen keksiä pitäisi;\n    Mies olla mikä' hyvänsä,\n    Talon laiska juoppolalli,\n    Eli köyhä kestin poika,\n    Elikkä rahaton renki,\n    Joka vaan vihille veisi\n    Waikka vaskisormuksella;\n    Jos vuoen, kahen perästä\n    Korjan perä on kotona,\n    Talon turkki tuiskun suoja,\n    Läpilauta lapsen likka,\n    Käsivirkka kätkyn soutu,\n    Penkki, pankko pöytä lauta.\n\n                (Korhonen).\n\n3. Niin on niittyin asiat, kun on niityt aialliset.\n\nKoskee erittäin talon, jos toisinaan muihinki, toimihin. Sen nyt\ntietääki jokanen, menestyvän työt sitä myöten, miten niitä huolella ja\nuutteruudella toimitetaan.\n\n4. Syöpi leivän survosenki, kun on meistä mielin määrin, omin ottamin\nurosta.\n\nSanalasku päättää köyhemmenki suodun ja mielen- myötäsen miehen olevan\nparemman, kun muka rikkaan pakolla otetun. Miten lienee, heitän peräti\nnaisten huoleksi, itse tuumailla ja arvaella.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nHelmikuulta.\n\n\n\n\nTauti.\n\n\n    Surma hiihti suota myöten,\n    Tauti talvitietä myöten.\n    Noin puhuvi suuri Surma,\n    Aika Tauti arvelevi,\n    Illalla talon takana,                 5\n    Talon aittojen takana:\n    \"Kenenkä tapan talosta —\n    Tapanko ukon talosta?\"\n\n    \"Jos tapan ukon talosta,\n    Taitavi kalat kaota,                  10\n    Lohimurkkinat mureta,\n    Nuotat tulla tukkuloihin,\n    Wenehet vesille jäähä;\n    En tapa ukkoa talosta.\"\n\n    Surma hiihti suota myöten,            15\n    Tauti talvitietä myöten.\n    Noin puhuvi suuri Surma jne.\n    \"Kenenkä tapan talosta —\n    Tapanko akan talosta?\"\n\n    \"Jos tapan akan talosta,              20\n    Lyhenevi lehmän lypsi,\n    Maion kantajat katovi,\n    Maitokupit kuivettuvi,\n    Ravistuvi voirasiat;\n    En tapa akkoa talosta.\"               25\n\n    Surma hiihti suota myöten\n    Tauti talvitietä myöten.\n    Noin puhuvi suuri Surma\n                          jne\n    \"Kenenkä tapan talosta —\n    Tapanko pojan talosta?\"               30\n    \"Jos tapan pojan talosta,\n    Haviävi halme'maani,\n    Kaskikirvehet katovi,\n    Elopurnoset putovi,\n    Jyvälaarit laukiavi;                  35\n    En tapa poikoa talosta.\"\n\n    Surma hiihti suota myöten,\n    Tauti talvitietä myöten.\n    Noin puhuvi suuri Surma\n                          jne\n    \"Kenenkä tapan talosta —             40\n    Tapanko tytön talosta?\"\n    \"Jos tapan tytön talosta,\n    Häviävi hääveroni,\n    Wähenevi kihlavärkit,\n    Jääpi sulhoset surulle.               45\n    Poikaset pahoilla mielin;\n    En tapa tyttöä talosta.\"\n\n    Surma hiihti suota myöten,\n    Tauti talvitietä myöten.\n    Noin puhuvi suuri Surma               50\n                        jne.\n    \"Kenenkä tapan talosta\n    Tapanko talosta minnän?\n    Jos tapan talosta minnän,\n    Saapi mies on toisen naisen;\n    Saapi naisen naimisella,              55\n    Ehk' ei lapselle emoa.\"\n\n_Toisintoja_. v. 4—6. Ajatteli aika Tauti, Talon keskitanterella. v.\n7—9. kenen tappanen t. T. talosta vaarin? J. t. talosta vaarin. v.\n8—9. T. talon isännän? Tappaisin t. i. v. 10—11. Taitaisi talo hävitä,\nPian mennä pieni maani v. 19—20. T. talosta muorin? J. t. t. m. T.\ntalon emännän? J. t. t. e. Tappanen talosta vaimon? J. t. t. v. 21—22,\nL. lehmilykky, Maitomaljaset k. Katoneeko suuri karja, Levinneekö\nlehmiläavä. v. 23. Pienenevi piimäamme. v. 33—34. Hävinneekö h.\nKatonevi kaskikirves. v. 34. Jyväpurno puonneeki. v. 41-42, T. talosta\nneien? J. t. talosta neein. v. 43—44. Hävinneekö h. vähenneekö k. v.\n45. Saapi s. s. Tullaan s. s. v. 46. Jää pojat pahoilla m. v. 54.\nJäähään lapset itkemähän, Pienoset pisartamahan Ostolla orihin saapi,\nUuen naisen naimisella.\n\n\n\n\nHekkalan Maria.\n\n\n    Jo nyt joutu naimavuosi,\n    Wihkivuosi mnmmeseltä,\n    Joill' ei ole ennen ollut,\n    Eikä saanchet osansa.\n\n          5—14\n    Pojat nuorena nopiat\n    Elelimät öillä ensin,\n    Maan kun joutu manhemmaksi,\n    Ettei jaksa yöjalassa\n    Kyllä kutkia kylällä,\n    Otettama on uusi ncuo,\n    Uuet kihlat ostettamat,\n    Monet kihlat kirkkaimmat,\n    Kaunihimmat kaulamärkit,\n    Kultasormukset soria???\n\n          15—20\n    Tyttärill' on työlähampi,\n    Aina outo outettama,\n    Eikä tule toi sinänsä,\n    Maikka malmoa pitäpi,\n    Käypi toimo työlähäksi,\n    Ajatukset ahtahaksi.\n\n         21—26\n    Tuumailimat tuosta kerran\n    Kaksi kaunista tytärtä,\n    Sisarukset Siikajoessa,\n    Kuulut Pulkkilan kylällä,\n    Alapuolella asumat,\n    Heiteltynä Hekkalahan.\n\n          27—41.\n    Riitta ensin rintavasti\n    Sanopi sanalla tuolla\n    Marialle mahtamasti:\n    \"Mikä neuoksi hyväksi,\n    Mikä neuon antajaksi;\n    Nuoret kaikki korjatahan,\n    Minä vanhanen vakainen.\n    Tulen vielä tuommoseksi,\n    Kun tuo taivahan mäkärä\n    Alla pilvien asuva.\n    Joko Yrkön yksinäisen,\n    Rahattoman rannistani,\n    Wiimmen ottanen omaksi,\n    Kun ei tulle kumminkana\n    Tarjoksi talollisia.\"\n\n          42—59.\n    Mari sanopi samalla:\n    \"Otan minä, vaikka mistä;\n    Mull' on miellä muille asti,\n    Paljo ihtessä piteä,\n    Paljo on pantuna rahoja,\n    Lukon taaksi tallittuna.\n    Rahat annan arkustani,\n    Talo ensin ostetahan,\n    Sitte maata muokatahan,\n    Jotta syömmä selvän leivän,\n    Ruisleivän runsahimman.\n    Wiel' on lehmä Lehtikorva,\n    Joka lypsäpi lujasti,\n    Wasikan tekepi toisin.\n    Kaks on lammasta kotona,\n    Jotka joutuen kerihten,\n    Syksyt kuon syylinkiä,\n    Talvet vanttuja vatustan.\"\n\n          60—65.\n    Riitta aivan riski suusta,\n    Kieli kerkiä sanoissa,\n    Sano vielä toisen kerran\n    Marialle mahtavasti:\n    \"Laita sulhanen sinulle,\n    Elikkä ennätän esinnä.\"\n\n          66—75.\n    Mari varsin vastoapi:\n    \"Ei ole minulla vielä\n    Miestä tiettyä tulossa;\n    Sulhanen sinulla ompi\n    Laita ihtesi vihille.\n    Sin' olet elänyt enemmin,\n    Kohta täytät talven tullen\n    Wiisikymmentä visusti,\n    Minä vuotta viisitoista\n    Olen nuorempi sinua\"\n\n          76—87.\n    Tuli poika Pulkkilahan,\n    Joutu tuolta Siikajoelta,\n    Keski Kestilän kylästä,\n    Pölyhousu Haapalainen,\n    Mainittava mestariksi,\n    Opit kaikki ottanunna\n    Hän oli oiva ompelia,\n    Warsin vaatetten tekiä,\n    Wielä seppä sen mokoma,\n    Häylyvä hätävarassa,\n    Kylän tarvetten takoja;\n    Tuli tuonne Pulkkilahan.\n\n          88—91.\n    Riitta Hekkalan havahti:\n    \"Jo on poika Pulkkilahan\n    Tullut oiva ompelija,\n    Raatali rahan keriä\"\n\n          92—95.\n    Mari heti nauratellen\n    Sano: \"terve tultuasi!\n    Joko olet ompelijaksi\n    Toki kerran kerkinynnä!\n\n          96—101,\n    Käski lähtiä kotiinsa\n    Tekemähän taitavasti\n    Ensin turkki tuulen suoja,\n    Sitte röiy sievänlainen,\n    Wielä pelsi pehmiämpi,\n    Jolla vietäisi vihille.\"\n\n          102—107.\n    Illan tultua ilosen\n    Lähti poika kulkemahan,\n    Walmisti vaeltamahan.\n    Wielä Wiiolle menepi,\n    Näki Yrkön yksinänsä\n    Kartanolla kahtelevan.\n\n          108—111.\n    \"Mitä Yrkkö yksinäsi\n    Siinä seisot siirtymättä,\n    Ajattelet ahkerasti,\n    Kallistellen kartanolla?\"\n\n          112-115.\n    \"Miel' on mennä Hekkalahan;\n    Joko lienevät levolla.\"\n    \"Sinne se minunkin tieni,\n    On tahottu ompelohon.\"\n\n          116—119.\n    Lähti kohta kulkemahan\n    Yhtä tietä Yrkön kanssa;\n    Astu poika ahkerasti\n    Tuonne Hekkalan talohon.\n\n          120—123,\n    Sitte tuonne tultuansa,\n    Päästyänsä matkan päähän,\n    Kohta koitteli ovia,\n    Oisko lukkohon lukittu.\n\n          124—137.\n    Naiset arvahin asian —\n    Jo on pojat joutunehet;\n    Naisten syän sylkähtäpi,\n    Mieli hyppäsi hyväksi.\n    Wielä neuoit vierahia,\n    Opetit oven takoa:\n    \"Ovipieless' on avainki\n    Piilosalla pistettynä;\n    Ota, aukase avia\n    Avamella oikialla,\n    Siirrä salpa koukerolla,\n    Jousi potkase takasin,\n    Loirat oikein osoa\n    Solikoia sormellasi.\"\n\n          138—143.\n    Otti oikian avamen,\n    Jolla aukasi ovia,\n    Siirti salvan koukerolla,\n    Jousen potkasi takasin,\n    Loirat oikein osasi\n    Solikoia sormellansa.\n\n          144—153.\n    Mari sänkynsä levitti,\n    Paljo peittoja panepi,\n    Sanopi sanalla tuolla:\n    \"Riisu vieras vikkelästi\n    Poies kintahat käsistä,\n    Lakki laske arkulleni,\n    Kengät keskilattialle;\n    Wilu siell' on seisoessa,\n    Painu tänne pakkasesta,\n    Siirry peittojen sisälle.\"\n\n          154—159.\n    Poika nöyrä neuottua\n    Teki, oikein osasi,\n    Pani sänkyhyn samalla,\n    Syltä kaulahan kamahti,\n    Anto suuta suikiasti,\n    Näppärästi neitoselle.\n\n          160—165.\n    Mari esteli esinnä,\n    Sanopi sanalla tällä:\n    \"Oisit kyllä oiva poika,\n    Kaunis kaikessa siassa,\n    Waan on kontittu kovasti,\n    Juoniteltu juomariksi.\"\n\n          166—175.\n    Poika varsin vastoapi:\n    \"En ole juonut julkisesti,\n    Enkä varkahin varonut;\n    Kun tahot kuulla kontimiestä,\n    Paljo on minulla niitä,\n    Jotka vissinki vihavat.\n    Ota aasi oivallinen,\n    Pitkäkorva kumppaliksi,\n    Sitä ei kontita kovasti,\n    Juonitella juomariksi.\"\n\n          176—179.\n    Mari lausu lempehestsi\n    \"Elä suutu suottakana,\n    Waikkapa valehtelevat,\n    Panettelevat pakanat.\"\n\n          180—183.\n    Siinäpä Samu samalla\n    Tutummaksi tulla tahto,\n    Rohkiammaksi ruveta,\n    Likemmäksi liittäytä.\n\n          184—193.\n    Mari aina estelepi,\n    Sanopi sanalla tällä:\n    \"Enkä huoli ensinkänä\n    Tulla kanssasi tutuksi,\n    Kun et laita laaullensa,\n    Anna kihlat kukkorosta,\n    Kultasormukset kuleta,\n    Kääri ketjut kaulahani,\n    Siitä tulisin tutuksi,\n    Likemmäksi liittähyisin.\"\n\n          194—206.\n    Riitta varsin valvovainen\n    Yrkön kanssa kaunihisti,\n    Kuultuansa kuihkutuksen,\n    Alko äystätä isosti.\n    Haukku Riitta Haapalaista,\n    Sanoen sanalla tällä:\n    \"Sinä olet sika Siikajoelta,\n    Kehno Kestilän kylästä,\n    Mont' on mennyt mennävuonna,\n    Wiety viimmessä kesänä,\n    Parempata paiskattuna,\n    Saatettu sotaväkehen,\n    Etelähän ennätetty.\"\n\n          207—211.\n    Alko ajoa pihalle,\n    Takaperin tanhualle,\n    Wielä kiitti vierestänsä\n    Totiseksi toista miestä,\n    Hyvin Yrkköä ylisti.\n\n          212—228.\n    Samu nousi näppärästi,\n    Saapi lakkinsa samassa,\n    Kintahat ja kenkänsäki.\n    Lähti ulos juoksemahan,\n    Waan ei osannut ovehen,\n    Lankiapi lattialle.\n    Pelko paino pitkäksensä,\n    Pää se paukahti kivehen,\n    Sormet poikki portahasen,\n    Lakki lenti lietehesen,\n    Toinen kinnas kiukahalle,\n    Toinen sattu salvamehen,\n    Kengät keskelle lakia.\n\n    Ei malta häässä maata,\n    Kauan olla oikiana,\n    Yli kynnyksen kytäsi\n    Takaperin tanhualle.\n\n          229—238.\n    Mari nousi nopiasti,\n    Ite pistäysi pihalle,\n    Otti kiini olkapäästä,\n    Pani kaulahan kätensä,\n    Lausu aivan lempehesti:\n    \"Elä kulta kumminkana\n    Pane mieltäsi pahaksi\n    Noista töistä tuhmimmista,\n    Mielettömistä menoista;\n    Tule vielä toinen kerta!\"\n\n          239—243.\n    Waan ei tohtinut takasin\n    Poika siirtyä sisälle,\n    Meni siitä matkohinsa,\n    Itku silmiä sitopi,\n    Weet poskille putosi.\n\n          244—256.\n    Mari se sisälle saapi,\n    Pani maata paikallensa,\n    Siallensa siirtäyty.\n    Sitte nurku nukkumatta\n    Riitta rukan rintavuutta,\n    Suupalton pauhinata:\n    \"Kun et vaivanen varonut,\n    Ajot pois pojan parahan,\n    Minun heitit Hekkalahan,\n    Yrjänän ite piätit;\n    Minun aikani asunto,\n    Päivät pitkäksi tulevat,\n    Itkun tuottapi ikävä.\"\n\n          257—271.\n    Kesän oli kekkiänä;\n    Tuli sitte talven tullen,\n    Lähti Launolan kylältä,\n    Astu Antti Anttoselta,\n    Taitava talon isäntä.\n    Waunut vyöryvät kujalla,\n    Kiesit kiersi kartanolla,\n    Helisi hevosen kello,\n    Kovin kuulu kulkusetki,\n    Sulhanen oli ohjilla,\n    Mies on kaunis kahtannolta,\n    Pulskia punamerinen,\n    Waattchet komin koriat',\n    Napit kullan kiiltämäisct,\n    Hopiasta hohtavaisct.\n\n          272—276.\n    Mari luulepi lujasti,\n    Ett' on vieras Wiipurisla,\n    Saanut Saksan kaupungista,\n    Eli tullut Lukhulmista,\n    Nuohtin poika rohkiampi.\n\n          277—280.\n    Anna astupi tupahan,\n    Eellä ennätti sanoa:\n    \"Ota oikia osasi,\n    Taitava talon isäntä!\"\n\n          281—286.\n    Mari vielä muistelepi:\n    \"Mun on haiku Haapalaista,\n    Jonk' on sormus sormessani,\n    Jonka kanssa kaiken talven\n    Aina valvoin valpahasti\n    Öillä yksillä olilla.\"\n\n          287—302.\n    Anna haukku Haapalaista,\n    Kieli kerkiä panepi:\n    \"Totteletko toljaketta,\n    Höyhenkengän höynäystä!\n    Elä huoli huitarista,\n    Kovin konnankoukkusesta,\n    Jok' on ruma ruumihilta,\n    Partaki pahannäkönen,\n    Eik' ole mieltä muille asti,\n    Eikä ihtessä piteä.\n    Laaustaan on aivan laiska,\n    Syöpi ruoan runsahimman,\n    Juopi viinan kun vetenä\n    Ihmisiltä ilkiästi,\n    Aina pirtissä asupi,\n    Pötköttäpi pöyän päässä.\"\n\n          303—314.\n    Toista kiitti kielevästi:\n    \"Ollut nuorena nopia,\n    Wiel' on virkku vanhanaki,\n    Kaunis kaikissa tiloissa,\n    Talon töihin taitavampi:\n    Kaikki kyllä kaunihisti\n    Laittelepi laaullensa,\n    Aina akkainki asiat.\n    Nametass' on naisten luona,\n    Leivät leipopi leviät,\n    Pa'at kaikki kahtelepi,\n    Kaikki kulkepi koatki.\n\n          315—348.\n    Täll' on sini silmäripset,\n    Tällä kulta kulmakarvat,\n    Tällä vaattehet verasta,\n    Jotka näyttävät näkyvän.\n\n          319—322.\n    Täll'on kihlat kirkkahimmat,\n    Kultasormukset soriat,\n    Jotka ennen aikonansa\n    Osti Oulun kaupungista.\"\n\n          323—328.\n    Anna kukkaron avasi,\n    Otti lantit lakkarista,\n    Jotka työnti tyttärelle.\n    Hyvin helisi hopiat,\n    Kultasormukset kulisi,\n    Kahlisivat kahmaloissa.\n\n          329—331.\n    Kohta annettiin asia,\n    Saatettiin sana kylälle,\n    Julki kaiken kirkkokunnan.\n\n          332—355.\n    Sinä päivänä samana\n    Tuli sanoma Samulle,\n    Ett' on Mari morsianna.\n    Säikähti Sameli riepu,\n    Weri ohtahan osasi,\n    Niinkun pilvi päivän päälle.\n    Sylkäytti syänaloa,\n    Wärähytti varpahia,\n    Tahto puheta punanen,\n    Waikk' oli valkiaverinen.\n    Eikä sitte ensiyönä\n    Saanut unta silmillensä,\n    Ajatteli aikojansa:\n    \"Mikä mielessä Marilla,\n    Kun ei huolinut minusta,\n    Waikka kaiken vaivan kanssa\n    Kannan kalua kokohon!\n    Minä otan ompelolla,\n    Takomalla talvikauet,\n    Weän värkkiä kokohan,\n    Wielä viljoa metästä,\n    Ansoistani aikalailla,\n    Parahite pauloistani,\n    Satimistani samate.\"\n\n          356—368.\n    Aina arveli Sameli,\n    Wielä muisti muinosetki:\n    \"Sinne sortu sormukseni,\n    Sinne värkkini väheni,\n    Kaikki kulu kintahani,\n    Kaikki kenkäni keveni,\n    Yöjalassa juostessani,\n    Warsin kauan valvomassa,\n    Talvikauen tarpoessa.\n    Sauoin varsin vaikiasti,\n    Sukset tarttu takkalahan,\n    Tahon puota pyörtehesen,\n    Aina mennä ämmän alle.\"\n\n          369—378.\n    Sitte ensilauantaina\n    Lähti poika polkemahan,\n    Walmisti vaeltamahan,\n    Kylyn jälkehen kylästä.\n    Juoksi yöllä yksinänsä\n    Heti kohta Hekkalahan,\n    Waan ei löytänyt Maria,\n    Eikä saanut sormustansa —\n    Mari oli poissa Pulkkilasta\n    Mennyt morsianverolle.\n\n          379—381.\n    Hakaroipi Haapalaista,\n    Kulkkuperä kuivettupi,\n    Pakottaa pahon syäntä.\n\n          382-389.\n    Sitte kuuli korkialta\n    Saarnastuolista sanoman,\n    Marin vietävän vihille,\n    Iän kaiken istumahan,\n    Asumahan Antin kanssa.\n    Ain' on haiku Haapalaisen,\n    Aina yölläki unissa,\n    Aina päässä päivänäki.\n\n          390—393.\n    Kauan häitä hankittihin,\n    Monet viikot morsianta,\n    Suuri aika sulhasmiestä.\n    Mari sano sulhaselle:\n    \"Joko viimmen joutunemma,\n    Joko lyönemmä lähöksi;\n    Toisinaan tulepi konna,\n    Pylyhousu pöyän päähän,\n    Isotellen ilkiästi,\n    Humalaisna hullupäanä,\n    Tuopi pian tullessansa\n    Wielä villin viimmesenki,\n    Kun on ollut ensimmäisnä,\n    Waan ei virkata mitänä.\"\n\n          404—411.\n    Wiimmen vietihin vihille,\n    Päästettihin perjantaina.\n    Kaikki kulki kahtomahan\n    Kauan häitä hankituita,\n    Monen miehen morsianta,\n    Kuulusinta kukkapäätä,\n    Suurta riemua suloista,\n    Suurta viulun vingutusta.\n\n          412—116.\n    Waan ei pojat puoletkana\n    Mahu salihin sisälle,\n    Eikä pääse pyörimähän;\n    Kansa seiso kartanolla,\n    Alla akkunan pihalla.\n\n          417—423.\n    Annettihin akkunasta\n    Wiinaryppy vierahille,\n    Punssikuppi kuhtutuille;\n    Kaikki tuli tuppurihin,\n    Nurkkavilpat viimmeseksi,\n    Että tahtomat tapella\n    Rannin pojat rantehella.\n\n          424—431.\n    Martti neuo neitosia,\n    Tykö puhu tyttärille,\n    Olla loukossa lujassa,\n    Ett' on kuja kuhtutuilla,\n    Sola sievästi rakettu.\n    Kahto sitte kartanolle,\n    Täällä pojat pyörimässä,\n    Tanteretta taistelevat.\n\n          432—439.\n    Martti puhu poikasille,\n    Kovin könnistö köpisi:\n    \"Ettekö luule ensinkänä\n    Tulevan tilintekoa,\n    Kun ette siirry sinnemmäksi\n    Kokonansa kartanosta,\n    Että pääsisi pihalla\n    Kuhtuväki kulkemahan.\"\n\n          440—448.\n    Pojat nakkasit napahan,\n    Lumipallon palliohon,\n    Muutamat ne muistelivat\n    Naurusanoilla Samua:\n    \"Ei ole sattunut Sameli,\n    Kahtomahan Karjalainen,\n    Kenpä saattaisi sanoman,\n    Kulettaisi Köyryojahan;\n    Siell' on ollut ompelossa.\"\n\n          449—460.\n    Kulkupoika kuuliainen,\n    Aivan joutusa jalalta,\n    Saattapi sanan kylälle,\n    Kulettapi Köyryojahan:\n    \"Astu heti Anttosehen,\n    Lähe Launolan kylähän!\n    Siell' on monta muualtaki,\n    Sinne on Siikajoelta,\n    Tullut paljo Paltamosta,\n    Oulujoelta osannut,\n    Kyttäriä Tyrnävältä,\n    Haapajoelta halulla.\"\n\n          461-464.\n    Taasen säikähti Sameli,\n    Muoto muualle menepi,\n    Rupiapi ruskiaksi,\n    Ohtavierus ouostupi.\n\n          465-469.\n    Pojat penkiltä puhuvat,\n    Naiset kaikki karsinasta:\n    \"Mik' on tullunna tulonen,\n    Kosk' ei puhu puolinkana,\n    Waikk' oli illalla ilonen!\"\n\n          470—479.\n    Ajo kyytillä kylähän,\n    Aina asti Anttoselle.\n    Sitte kahto kartanolta,\n    Pian pirtin ikkunasta:\n    Mari istupi isona,\n    Pöykkiänä pöyän päässä,\n    Pää on pantu palmikolla,\n    Kulta kaulassa kaluna,\n    Kuultaruunuki rakettu,\n    Korvat kullankarvaseksi.\n\n          480—492.\n    Puhu vielä Wiion Yrkkö\n    Muistutteli muien kuulten:\n    \"Onko hyvä Haapalaista,\n    Kahtoasi kartanolta,\n    Kun on saanut semmoseksi,\n\n    Mieli mennynnä pahaksi,\n    Saanut suuki surkiaksi,\n    Huuli venynyt veneeksi,\n    Toinen puoli puohtimeksi,\n    Wesi silmistä sirupi,\n    Nenä räsä riesuapi,\n    Niinkun hete Heinäkuussa,\n    Lähe lämminnä kesänä.\"\n\n          493—502.\n    Mari kiljasi kivasti:\n    \"Se parahaksi pahalle,\n    Keskitieksi kehnommalle;\n    Enkä huoli höyhöstäsi,\n    Weinaristasi valita,\n    \"Joll' on monta morsianta,\n    Saattapi satoja olla,\n    Ellijä enimmät puolet,\n    Annijaki aikalailla,\n    Wielä Liisoja lisäksi.\n\n          503—506.\n    Kerran kävi Hekkalassa,\n    Kulki konna koukkuinensa,\n    Taisi sillonki takasi\n    Kyllä kyytillä palata.\"\n\n          507-511.\n    Niinpä Mari mahtavasti\n    Kyllä haukku Haapalaista,\n    Kun ei oikein osannut\n    Puhutella Pulkkilassa,\n    Riitan kanssa rinnustella.\n\n          512—517.\n    Wielä naiset naurelivat,\n    Paljo piiat pilkkasivat:\n    \"Mene syömähän Sameli,\n    Poika riepu pöyän päähän,\n    Kun olet selvennyt surusta.\"\n\n          518—526.\n    Sanopi Sameli riepu:\n    \"Jos oisi köyttä joutavaista,\n    Jonka sitoisin simuhin,\n    Solmiaisin suolilleni,\n    Ettei nälkä näissä häissä\n    Panisi nyt näin pahasti;\n    Kun en muistanut kylässä\n    Syöä iltaista esinnä,\n    Enkä ottanut evästä.\n\n          527—538.\n    Pääsisin mä piilosalla,\n    Käyä uunilla osaisin,\n    Saisin ma pa'asta paistin,\n    Kupin uunin kukkulalta,\n    Warkahin vetäisin poies,\n    Kulettaisin kartanolle\n    Siinä söisin sormillani,\n    Kourillani koitteleisin,\n    Mitä pannussa parasta,\n    Kosk' ei kanssa kahvelia,\n    Eikä luona lusikkata,\n    Pöytäveistä vieressäni.\"\n\n          539—550.\n    Sitte Wielä viikon päässä\n    Saneli Sameli riepu,\n    Ite laulo Launolassa:\n    \"Oisin ottanut emännän,\n    Kumppalikseni komian,\n    Warsin sievän vaimokseni\n    Jok' ois neuonut nevalle,\n    Talon töihin taivutellut,\n    Toimitellut tervateille,\n    Poies vienyt viinateiltä;\n    Waan jo veivät viekkahammat,\n    Etevämmät ennättivät.\n\n          551—559.\n    Jo on souttu suoveteni,\n    Kalalampini kaluttu,\n    Walkamani vilkutettu.\n    Jo on souttu — soutakohot —\n    Selv' on souta souttu ranta,\n    Ennen tehty tie parempi.\n    Jo on souttu — soutakohot —\n    Soleamp' on soutakseni,\n    Kepeämpi käätäkseni.\"\n\n_Jälkimaine_. Näistä runoista, jotka ehkä lukianki mielestä lienevät\nsomaluontosija, lauletaan edellistä laajalta Wenäjän Karjalassa.\nLaatuansa on se vanhanaikuisia. Jälkimmäinen on Pulkkilan kappelista\nSiikajoen pitäjätä. En tiedä, vieläkö sitä nykyjäänki siellä\nmuisteltanee, sillä se on minulle kirjotettuna tullut. Sen vaan tiedän,\nettä se somuutensa puolesta ei ansaitse heti unhotuksiin tulla. Ilman\nkenenkän ymmärtämäisen mieltä pahottamatta kuvailee se asioita, miten\nne luonnollisesti tapahtuivatki. Sanoin muka ymmärtäväisen, sillä\nniitäki löytyy, jotka millon mistä, kullon kusta, ilman aikojaan\nsaavat mielensä pahaksi. Mitä oikiassa kelpo naururunossa oppineiltaki\nvaaditaan, runoilijan ei itsiänsäkän säästävän, sen asian on nykysen\nrunon laatia, \"pölyhousu Haapalainen\" taikka \"Sameli riepu\", kuni hän\ntoisessa paikassa nimitäksen, aika hyvästi omin järkinensä älynnyt. Ei\nkestään toisesta puhu hän senlaisilla moitinta- ja pilkkasanoilla, kun\nitsestänsä v. 200—206, 219—228, 289—302, 396—403, 484—511. Hekkalan\nMariasta, johon runo erittäin koskee, ei lausuta pahempata, ettei\nkyllä valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita. Melkein\nlukisin koko runon hälle kunniaksi, koska siinä ei ole voitu hänen\narvoansa suuresti millään alentaa, sillä epäilemättä, jos vaan muuten\nolisi mitä pahaa hänestä tietty, ei olisi sitä mainimatta heitetty. Ja\npanisin vaikka veikan, hänen, jos vieläki eläisi, ei suuttuvan, jos\nkonsa runo eissä laulettaisi. Paljo ei puutu, ettei tämä runo sopisi\nvarsin osotteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muiltaki\nkansan runoilloilta olisi toimitettava. Sihen vaatisimma ennen muita,\nei ketään senlaisilla sanoilla naureltavaksi, että siitä hänen nimensä,\narmonsa ja kunniansa tulisivat turmelluksi, jota vaston emme luule\nhaittaavan, jos pienempiä naurunaineita lystillisesti kuvaillaan ja\nkerroillaan, ei sopimattomilla, riettasilla, sanoilla, vaan somilla,\nsiisteillä, lausumilla. Sen suatsemma itsestämme, sen teemmä toiselle\nvanhan sanalaskun mukaan, joka kuuluu: minä muita, muut minua, palkatta\npanettelevat. Wielä paremmin luonnistuu senlaisissa runoelmissa, ei\nketä erittäin nimittää, vaan ilman kehnoille tavoille ja huonoille\nkäytöksille naurella. Senlaista naurelmata osottaa sanalasku: puhu\nmiestä päiväkausi, ellös nimeä nimitä.\n\nWarsinko tarvinneekan tämä runo erityisiä selvityksiä; koen kuitenki\npanna muutamia:\n\nv. 5—9. Yli koko Suomen maan on pojilla tapana, kesäsinä öinä\njuoksennella tyttöjä tervehtimässa (juosta yöjalassa, kulkea\nyökengässä). Näillä juoksuilla useinki ei tarkoteta mitään erittäin\nsiistitöntä elämätä, vaan enemmin tilasuutta saada poikain tyttösensä,\nsulhojen morsiantensa kanssa keskinäisistä asioistansa tuumailla.\nMonastiki sattu näillä matkoilla kaikenlaisia syrjätapauksia, joita\nsitte jälkeen laulellaan eli ilman naurellaan. Miten Sameli rievun\nyöjalassansa kävi, kertoo runo m. 116—243.\n\nv. 12—14 ja 319—328. Luettelee muutamia tavallisimmia kihlavärkkilöitä.\nNiin antaaki näillä seuduin tahi toista myöten lähettää poika\ntytöllensä kulta- eli hopiasormuksia kaksin kolmin, samate\nhuiviloita ja viisin kuusin eli usiampiaki hopiarahoja (kovia\nriksilöitä). Kun toisinaan kihloja vielä jollai vaate'kcrrallaki\nlisätään, niin nousevat nämät lahjat välistä sadan ja kahdenki\nsadan rupilan verosiksi. Tyttö sulhoon mieltyvä ottaa ne vastaan,\nmuuten työntää jällen. Wastaan otettua kihlat lähtee sulho morsiamen\nkotiin ruokaverolle. Siksi vedättää hän sinne toisinaan kahdella,\nkolmellaki, hevosella ruokavärkkiä ja syöttää heimon, jolle sitä varten\nerityiset kutsut laitetaan. Kihlattuna lähtee tavallisesti muutamaksi\nviikoksi morsian sulhonsa kotiin, jota sanotaan mennä olemaan eli,\nepäsomasemmalla sanalla, mennä _housuviikoille_. Tätä aikaa käyttää\nhän valmistellaksensa kaikenlaisia antimia, kintaita, sukkia, vöitä,\nlakkiloita, paitoja ja muita vaatteita, häiden aikana heimolle ja\npaikoin itsekullenki kutsuvieraalle lahjoteltavaksi, jotta kyllä\nsopiiki häneen toinen puoli sanalaskusta: _työstä työhön morsianta,\nunesta unehen lasta_. Paitsi näitä häävalmistelmia tulee hän tällä\najalla mastasen elinpaikkansa ja aivotun miehensä mielenlaadun paremmin\ntuntemaan. He makaavatki nyt yksillä oljilla, vaan kumpanenki puettuna,\njosta lieneeki tälle ajalle jälkimmäinen nimensä tullut. Wälistä, ehkä\nhyvin harvon, luopuu tämän olemisen jälkeen toisien taikka toinen puoli\nkihlaliitostansa. Jos morsian purkaa, tulee hänen saadut kihlansa\ntakasiantaa ja monasti ruokaverokulutki sulholle palkita. Sulhasen\npurkaessa pitää tavallisesti morsian hyvänänsä, minkä kerran on saanut.\n\nv. 23—26. Siikajoki on toinen pitäjäs Oulusta etelään päin kulkevilla.\nIlman Pulkkilata on sillä 4 muuta kappelia, Revonlahti, Paavola,\nFrantsila ja Piippola. Hekkalan taloon luetaan kirkolta noin 4\nvirstaa [Wirstoilla tästäkilähin aina ymmärrämmä Wenäjän virstoja eli\n10:nettä osaa penikulmasta. Ruotsin virstoja sitä vaston nimitämmä\nneljännykseksi.] ja yhtä suuntaa Wiionaholle eli Wiiolle (v. 105)\nei täyttä kahta mirstaa. Molemmat ovat ne niin erittäin kutsuttua\nPulkkilan kylää, vaan Anttosen talo (v. 260) on Launolan kylää,\n5:den virstan päässä toiselle suunnalle kirkolta. Kestilä (v. 78) on\nviimmenen kestikimaripaikka Pulkkilata Säräsniemen kirkolle Paltamon\npitäjätä mennessä.\n\nv. 173. Mistähän meikäläisetki tiennevät aasilla pitkät korvat olevan?\n\nv. 277. Anna oli eräs vanhempi vaimopuoli puhe'miehen verosta päältä\ntyttöä puhutteleva.\n\nv. 305, 310—314, 321. Tämmöset kiitospuheet ei toki kaikitse naistenkan\nsilmissä kovin miestä ylennä. Koiruudellako lie runoiliaki ne tässä\ntilassa Annan suuhun sovittanut?\n\nv. 368. Ämmäksi ja paikon äiäksi ja enoksiki sanotaan koskiputouksia.\n\nv. 378. Morsiamet tavallisesti kayvät omasta ja toisinaan vieraistaki\nlikimmäisistä pitäjistä apua, saaden mitä mistäki, villoja, pellavia,\nvaatetta, ruokavärkkiä, rahaa jne häitensä ja uuden taloutensa\nhankkeeksi. Tälle kululle oli nyt Mari saanut (mennyt morsian merolle).\n\nv. 445. Millä verolla Haapalaista tässä Karjalaiseksi nimitetään, sit'\nen tiedä. Pitäisikö olla'ki Haapalainen?\n\nv. 447. Köyryojan kylään luetaan Anttosen talosta 15:ta virstan ja\nkirkolta 2:den penikuorman paikoilla.\n\nv. 456—460. Pitäjiin ja kappeliloita Pulkkilan kirkon ympärillä,\nPaltamo ja sen kappeli Säräsniemi koilliseen päin, Haapajärvi Pyhäjokea\netelään, Siikajoen emäkirkko länteen, Tyrnävä Liminkata luoteesen ja\nOulujoki, jolla tavoteltanee Utajärven kappelia Muhosta, pohjaseen.\nOnki maassa tavallinen ulkopitäjistäki käydä isoja häitä katsomaan.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Paimen ja Ahti.\n\n\nPaimen jokirannalla veistelevä pudotti veitsensä joteen. Kauan\nvahinkoansa törmällä itkevän kuuli Ahti, ui luoksi, sukelti pohjaan\nja toi sieltä kultaveitsen paimenelle. \"Ei se se ollut\", sano paimen\nja Ahti toiste pohjaan upoten toi hopiaisen. Ei sitänä omistaen, toi\nAhti kolmannella kerralla oikian veitsen, jonka paimen ilolla omaksensa\ntunnustit Ahti kiittäen paimenen rehellisyyttä anto hänelle kaikki\nkolme veistä. Asia tuli pian toisille tutuksi. Niin ajatteli muutama\ntoinen paimen; \"miksi ei minullenki voisi yhtä onnellisesti sattua?\"\nMeni jokiayräälle, nakkasi veitsensä jokeen ja rupesi vahinkoansa\nitkemään. Ahti toi taasenki kultaveitsen joesta ja kysäsi: \"tätäkö\nitket?\". \"Aivan sitä,\" vastasi paimen ja vikasi kätensä veistä\ntavottamaan. Waan Ahti ei suuresti tämän paimenen rehellisyyttä\nkiittävä ui matkohinsa ja jätti hänen ilman omaaki jokeen mielentaiten\nnakattua veistänsä.\n\nRehellisyys maan perii.\n\n\n\n2. Hepo ja Härkä.\n\n\nHärkä kiitti onnelliseksi hevoista, joka aina appeilla eläen\nsai enimmät aikansa joutilasna olla. Hänen itse siitä vaston,\nviheliäisimmän elävän kaikista, piti pureksella kuivia olkia ja joka\npäivä raskaimmissa töissä olla. Niin tuli sota ja sinne sai hevonenki.\nWaan sodasta takasi tuli hän vähissä hengissä, kolmella jalalla,\nsilmäpuolena ja muuten pahasti raadeltuna. Näin surkiassa tilassa\ntapasi hänen härkäki ja sano: \"siinäkö se hevosen onnellisuus oliki,\njota aina kiitin! Oikein ajatellen en hevoscn kanssa vaihtaisikan\neloani.\"\n\nJonka on kello kaulassa, sen on pää painossa.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n1. Onni puussa, jänne maassa, jäsenetön puuhun nousi, lihakönttä kuusen\nalla.\n\n2. Metsässä syntynyt, korvessa kasvanut, seinällä seisova, naulalla\nnukkuva, polvella laulava, pöyällä pörisevä.\n\n3. Kaksi meillä, kaksi teillä, kaksi kaikella kylällä.\n\n4. Susi surma saksalainen, Saksan maita matkustapi, syöpi poiat\nPohjolasta, miehet Karjalan tiloilta.\n\n5. Hukka uia ulluttapi, sula eellä, jää jäleltä.\n\nOsviittoja. Onni s.o. eläva, (lintu, orava); jänne s.o. ampuja eli\njousi; jäsenetön s.o. nuoli eli vasama; lihakönttä s.o. ammuttu,\nkuollut (lintu, orava). 5. Kantele. 3. Kuu ja aurinko. 4. Sota\n(ulkomailla). 5. Sukkula eli syöstäin (kangasta kutoessa).\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Paha on paljo tyttäriä, poikia pahempi paljo; pellon pieneksi\njakavat, isän maansa ilkiäksi.\n\nTämä jo näyttääki usiammassa paikassa toteen käy- vän. Poika\ntuskin ripille päässyt anastaa maan lisältänsä, joka vielä hyvästi\nkaikenlaisiin töihin ja toimintoihin kykenevä tulee lapsensa\nelätettäväksi, joutavaksi ja vaan kuolemaan toivotettavaksi hyljyksi.\nJos poikia on usiampia, riitelevät he keskenänsä paremmasta\nisännysedusta, perinnön jaosta ja sanalaskua myöten jakauvat isänsä\npellon pieneksi taikka keräjissä köyhtyneinä heittävät sen peräti ja\nlähtevät kululle. Sitte kyllä on\n\n    Hyvä toiste tullaksensa,\n    Kaunis kaaputellaksensa,\n    Isän entisen tuville,\n    Wanhan taaton valkamille,\n    Jossa kaikki puut puhuvat,\n    Mäet, männyt muistelevat,\n    Elelmistä entisistä,\n    Ihanimmista iloista.\n\nMeidän seuduilla ei vielä kuitenkan ole oikein totuttu sillä tavoin\nelämään — hyvä jos ei millonkan totuttaisi.\n\nWielä olen tavannut vanhoja, harmajapäitä ukkoja viiden ja kuudenki\nkymmenen vuotisia poikiansa lapsiksi kutsuvan ja näiden vanhaa isäänsä\nlapsellisesti lähestyvän. Hämehessäki muistan muinen senlaisen ukon\nsade'päivänä kaluja pihalta suojaan korjatessa lausuneen: \"ei tule\nihmistä noista lapsirievuista, kun noin ovat kaikki kalut huiskin\nhaiskin sateen alle jättäneet.\" Näistä lapsirievuista oli sillon vanhin\n60, nuorin 40 vuotinen.\n\nMitä tästä sanalaskusta tyttärihin koskee, sen ymmärtäköön lukia\nHekkalan Marian runosta ja sen 15 märsystä alkain.\n\n\n2. Johi' juojalle tulepi: eli kintahat katopi, eli koira kengät syöpi.\n\nWieläpi monta tuhmempataki; katso Oulun Wiikko- Sanomista, 1829, N:o,\n2. Toinen taasen souti illan tullen kivelle veneensä. Älyämättä kivellä\nolevan souti jännitti yhdessä kohti kaiken yön, ei heittäen, jos ryypyn\notto-ajaksi, soudantoa. Aamulla päivän valetessa sattu tulla toinen\nvene siltä suunnalta, kunne'ka hänen matkansa piti. \"Sano veikkonen,\nmissä jo olenkan, kun polonen olen pitkän yön eksyksissä soudellut.\nPiti kirkolle mennä, pitkältäkö tästä sinne vielä onkan?\". \"Niin\npitkältä, vastasi toinen tähän humalaisen kysymykseen, ettet ikinäsi\nsillä soudulla sinne ennätä\" ja autti hänen kiveltä.\n\nSano sanalasku koiran kengät syövän, vaan söipä ennen mutamalta\nnukkuessaan hiiriki kengän. Liekö ollut humalassa hänki, sitä en tiedä,\nvaan unesta herättyänsä hiiren työtä oudostuva kerto hän siitä toiselle\nsanoen: \"mitä aamistaneekan, kun yöllä söi hiiri kenkäni. Oletko vielä\nkonsa kummempata kuullut?\" \"Ei se niinkän kumma ole, arveli toinen,\nkummemmaksi katsoisin, jos olisi syönyt kenkä hiiren.\" Ja sihen pääty\nse tarina.\n\n\n3. Kuuro päiveä kulupi, hyvä hetki heiattapi, köyhän miehen kenkiessä,\nvaivasen vatustaessa.\n\nMeneeki varattomalla eli köyhällä usein alkeessa sama aika, mikä\nvaralliselta työn täyttäessä. Huoneensa lämmitteeksi pitää hänen puut\nmetsästä hankkia, eine'ruokansa vedestä eli petäjästä, juhta peltonsa\nkyntämiseksi kylästa ja samate siemen kylvöksi. Hänen näitä vielä\nhankkiessansa on jo rikas lämmittänyt huoneensa, syönyt eineensä,\nkyntänyt ja kylvänyt maansa. Saksan, Wenäjän, Ruotsin ja muilla\nvakautuneillä kirjakielillä olisi usein jo koko sivu kirjotettu,\nsuomalaisen vielä ensimmäisiä sanoja ajatellessani — Yhtä tavottelee\nseuraavaki:\n\n\n4. Waivasen vara ve'essä, toisen vaivasen kylässä, autuahan aitassansa.\n\n\n5. Toki tunnen tullin panna, hankkia venehen hangan, vaikkei kaartana\nvenettä.\n\nMoni moittii toisen töitä ja laitoksia, vaikkei itsessä olisi\nsinne'päinkän tekiätä. Eikä ole'kan mikän mahdoton asia, huonommanki\nparemman töissä moitinnon aineita löytää, jota nykynen sanalaskuki\nkuvailee. Itsiämmeki taidamma vielä monasti saada tullinpanioiksi ja\nhanganhankkioiksi verrailla, koska vasta saamma tilasuutta, monen meitä\nparemman tekosista suomalaisista kirjoista ajatuksiamme ja lauseitamme\nilmituottaa.\n\n\n6. Synti puuron purennasta, kaksi ilman nielennästä.\n\nTaitaisi toivoa lukia tässä selvitettäväksi, miten puuroa pitäisi\nsyödä, syntiä tullen, jos puret, syntiä, jos ilman purematta nielet.\nWaan työläs on meidän selvittää, mitä itse emme älyä. Yritimmä kyllä\nkerran koitteeksi ilman synnittä puuroa syödä, vaan siitä syömisestä\nei paljo ollut vatsalle hyvää, jotta toiste yrittäisimmä. On monta\nmuutaki toimitusta elossa siitä laadusta, ettet tiedä, teetkö, heitätkö\ntekemättä. Kaikkia niitä verraillaan tällä sanalaskulla.\n\n\n7. Katumoiksi vaimo kaunis, sitä kaikki kauloavi; huoliksi hyvä\nhevonen, sitä rikas riitelevi.\n\nTällä sanalaskulla osotetaan, olla parahan, kohtuuteen tyytyä. Muuten\nen juuri muista ketään vaimonsa kauneutta moittineen, jos ei kerran\nWenäjän puolella, Miinoan kylässä, muutamata ukkoa, joka noin 60:nen\nvuotisena oli sattunut 15:ta vuoden vanhan piikatytön naimaan. Hän\nnaimisestaan ja erittäin vaimonsa nuoruudesta ja kauneudesta lausuu,\nsanoen:\n\n    \"Hairahin Polonen poika,\n    Kun nain naisen nuorenlaisen\n    Nuorenlaisen, kaunokaisen;\n    Äiä on miestä Miinoassa,\n    Paljo poikia kylässä.\n\n    Kerran pistimme pihalle,\n    Läksin aamulla varahin,\n    Akan luota astumahan;\n    Katso tuoll' on toinen miesi\n    Seinän alla seisomassa.\n\n    Minä kiljasin kivasti:\n    \"Mit' olet aamulla varahin\n    Seinän alla seisomassa?\"\n    \"Ilman aitoja kohennan,\n    Kut on kaatut kallellehen.\"\n\nWaanpa syy tähänki valitukseen ei ollut niin vaimon kauneus, kun ukon\noma hulluus. Ken käski hänen siinä iässä nuoria tyttöjä silmäelemään,\nsemminki ollen, kuten puolestansa vaimoki hänestä kertoen lausuu:\n\n    \"Sain miehen minäki viimmen,\n    Tuli toivottu toveri;\n    Oisi ukko, mi parahin,\n    Waan on vähän vanhanlainen,\n\n    Iho ilkiän näkönen,\n    Kasvot menty kaitaseksi,\n    Nokka nossut korkialle,\n    Hampahat sitäi pahemmat\n    Puolet aikojain puretan.\"\n\nArvattavasti saisi toki äskennaidulla vaimolla olla muuki työnä, kun\npuolet aikojaan ukkoansa puretella.\n\nJos hyvä hevonenki on huoliksi, sitä, itse näihin aikohin asti\nhevosetonna ollut, niin en tiedä sanoa, jos kohta tunnenki muutamia,\njoilla on, sekä hyvistä että pahoista hevosista huolta, siksikun taas\nmyödyksi eli vaihotuksi saavat.\n\n\n8. Ken mitä teki kesällä, vielä tahto talvellaki.\n\nOn yksi kun jos sanoisit: mihen tapaan kerran harjautuu, siitä on\nvaikia luopua. Katseltakoon siis, ettei kesätyöksi oteta, mikä\ntalveksiki ei auta. Muuten vaan miksi ei taitaisi käydä kuni muinen\nheinäsirkan. Hän lauleli kaiken kesänsä työtönnä ja oli talvella\nnälkään kuolta. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua hakemaan. \"Anna\nveikkonen jotai einehen apua; en ole suuruksen suremata viikkokautena\nnähnyt\" \"Mitä sä kesällä teit, kysy toinen, kun nyt niin tyhjä olet?\"\n\"Mitä mä kesällä tein — laulelin,\" vastasi sirkka. \"Niin miks et nyt\nsiis tansi, sano muurahainen, ei laulusta tanssimatta.\" — Montako\nheinäsirkkaa Suomessa?\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nMaaliskuulta.\n\n\n\n\nWedenkantaja Anni.\n\n    Änni tytti, aino neiti,\n    Läksi vettä lähteheltä.\n    Ei oo vettä lähtehessä;\n    Kulta on kansi kuivahtanna,\n    Walahtanna vaskilaita,                  5\n    Tinapohja tilkahtanna,\n    Lehti päälle langennunna.\n\n    Anni tytti, aino neiti,\n    Tuosta eistyvi etemmä;\n    Meni mäen, meni toisen,                 10\n    Astu kohta kolmannenki.\n    Iski silmänsä itähän,\n    Käänsi päätä päivän alle;\n    Katso pursi purjehtivi,\n    Satalaita laiehtivi,                    15\n    Mies puhas perässä Purren,\n    Toinen mies nenässä purren,\n    Sulho purren partahalla:\n    \"Tules tytti purteheni,\n    Wyövaski venoseheni!\"                   20\n    \"Enkä tule, enkä huoli;\n    Eipä työntänyt emoni,\n    Warustellut vanhempani,\n    Tätä neittä purtehesi,\n    Tyttöä venosehesi.\"                     25\n\n    Nousi mies perästä purren,\n    Mies toinen nenästä purren,\n    Sulho purren partahalta,\n    Koppa neien purtehensa,\n    Wyvasken venosehensa.                   30\n\n    Niin neiti kujertelevi,\n    Wyövaski valittelevi,\n    Sulkkuparran suun eessä,\n    Kultaparran parmahilla,\n    Wenosessa vierahassa,                   35\n    Karjalaisen karpalossa.\n\n    Näki taattonsa vesillä,\n    Wanhempansa valkamoilla:\n    \"Tule taatto lunnahille,\n    Oman tyttösi otolle!\"                   40\n    Emmä joua, tyttö raukka;\n    Lohi kultanen kutevi.\n    Kultasissa kupluskoissa.\n    Itse eillehen menevi.\n\n    Neitonen kujertelevi,                   45\n    Wyömaski valittelevi,\n    Sulkkuparran suun eessä,\n    Kultaparran parmahilla,\n    Wenosessa vierahassa,\n    Karjalaisin karpalossa.                 50\n\n    Näki maammonsa vesillä,\n    Oman äitin lainehilla:\n    \"Tules maammo lunnahille,\n    Oman lapsesi otolle!\"\n    \"Emma joua, lapsiraukka;                 55\n    Siika kultanen kutevi\n    Kultasissa kupluskoissa.\"\n    Itse eillehen menevi.\n\n    Neitonen kujertelevi,\n    Wyövaski valittelevi,                    60\n    Sulkkuparran suun eessä,\n    Kultaparran parmahilla,\n    Wenosessa vierahassa,\n    Karjalaisen karpalossa.\n    Näki veikkonsa vesillä,                  65\n    Emon lapsen lainehilla:\n    \"Tules veikko lunnahille,\n    Oman sikkosi otolle!\"\n    \"Emmä joua, sikko raukka;\n    Lahna kultanen kutevi                    70\n    Kultasissa kupluskoissa.\"\n    Itse eillehen menevi.\n\n    Neitonen kujertelevi,\n    Wyövaski valittelevi,\n    Sulkkuparran suun eessa,                 75\n    Kultaparran parmahilla,\n    Wenosessa vierahassa,\n    Karjalaisen karpalossa.\n\n    Näki minnänsa vesillä,\n    Weljen mainion valkamoilla:              80\n    \"Tules minnä lunnahille,\n    Natoraukkasi otolle!\"\n    \"Millä mä sinun lunastan!\n    Ei mitä minusta liene.\"\n    \"On sulla sinervä uuhi;                  85\n    Sillä sä minun lunastat.\"\n\n    Ei mitänä minnän uuhi;\n    Ei neittä laseta'kana\n    Wenehesta vierahasta,\n    Karjalaisen karpalosta.                  90\n\n    Neitonen kujertelevi,\n    Wyövaski valittelevi,\n    Sulkkuparran suun eessa,\n    Kultaparran parmahilla:\n    \"Kun et laske lunnahitta,                95\n    Etkä laske lunnahilla,\n    Polen puhki uuen purren,\n    Halki Haapasen venehen,\n    Tallan poikki puiset teljot,\n    Katajaiset kaaret katkon.\"               100\n\n    \"Hot polet puhki uuen purren,\n    Halki Haapasen venehen,\n    Tallat poikki puiset teljot,\n    Katajaiset kaaret katkot;\n    Puilla pursi paikatahan,                 105\n    Orasilla ommellahan,\n    Neuloilla teräsnenillä,\n    Katajilla kaunehilla.\"\n\n    Polki puhki uuen purren,\n    Halki haapasen venehen,                  110\n    Poikki puiset teljolauat,\n    Katajaiset kaaret katko;\n    Itse päasevi pakohon,\n    Tuli tielle tervehenä,\n    Weip' on vettä taatollensa               115\n    \"Ota vettä taattoseni!\"\n\n    Noin taatto sanoiksi virkki:\n    \"Enk' on ota, enkä huoli;\n    Mene portto tästä poies,\n    Tulen lautta tuonnemmaksi,               120\n    Et ollut veen kannannassa,\n    Olit sulhosen etsossa,\n    Punapaulan puujelossa,\n    Kautokengän katselossa,\"\n    Wei hän mettä maammollensa:              125\n    \"Ota vettä maammoseni!\"\n\n    Noin maammo sanoiksi virkki:\n    \"Enk' on ota, enkä huoli;\n    Mene portto tästä poies,\n    Tulen lautta tuonnemmaksi,               130\n    Et ollut veen kannannassa,\n    Olit sulhojen etsossa,\n    Punapaulan puujelossa,\n    Kautokengän katselossa.\"\n    Weip' on vettä veikkollensa:              135\n    \"Ota vettä veikkoseni!\"\n\n    Noin meikko sanoiksi virkki:\n    \"Enk' on ota, enkä huoli;\n    Mene tästä portto poies,\n    Tulen lautta tuonnemmaksi,                140\n    Et ollut veen kannannassa,\n    Olit sulhasen etsossa,\n    Puna paulan puujelossa,\n    Kautokengän katselossa.\"\n    Wei hän vettä minnällensä:                145\n    \"Ota vettä minnoseni!\"\n\n    Noin minnä sanoiksi virkki:\n    \"Tuota vuotin tuon ikäni,\n    Puhki polveni halasin,\n    Naon vettä juoakseni.\"                    150\n\n    Anni tytti, aino neiti,\n    Meni aittahan mäelle,\n    Heittihenp' on kuolemahan,\n    Kaatihen katoamahan.\n    Tuli taatto nostamahan:                   155\n    \"Nouses poies, Anni tytti,\n    Anni tytti, aino neiti;\n    Nouse nuorra kuolemasta,\n    Werevänä vieremästä,\n    Kauniina katoamasta!\"                     160\n    Anni tytti, aino neiti,\n    Hänpä tuon sanoiksi virkki:\n    \"Enk' on nouse, enkä huoli;\n    Wirhu olit virkannalta,\n    Karhu olit karjunnalta,                   165\n    Susi suusi auonnalta.\"\n\n    Meni maammo nostamahan:\n    \"Nouses poies, Anni tytti,\n    Anni tytti, aino neiti;\n    Nouse nuorra kuolemasta,                  170\n    Werevänä vieremästä,\n    Kauniina katoamasta!\"\n\n    Anni tytti, aino neiti,\n    Tuonpa hän sanoiksi virkki:\n    \"Enk' on nouse, enkä huoli;               175\n    Wirhu olit virkannalta,\n    Karhu olit karjunnalta,\n    Susi suusi auonnalta.\"\n\n    Meni veikko nostamahan:\n    \"Nouses poies, Anni sikko,                180\n    Anni sikko, aino neiti;\n    Nouse nuorra kuolemasta,\n    Werevänä vieremästä,\n    Kauniina katoamasta!\"\n    Anni tytti, aino neiti,                   185\n    Tuonpa hän sanoiksi virkki:\n    \"Enk' on nouse, enkä huoli;\n    Wirhu olit virkannalta,\n    Karhu olit karjunnalta,\n    Susi suusi auonnalta.\"                    190\n\n    Meni minnä nostamahan:\n    \"Nouses poies, nato rukka;\n    Nouse nuorra kuolemasta,\n    Werevänä vieremästä,\n    Kauniina katoamasta!\"                     195\n    \"Jopanousen, minnä rukka;\n    Et ollut virhu virkannalta,\n    Etkä karhu karjunnalta,\n    Susi suusi auonnalta.\"\n\n_Toisintoja_. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu),\nT. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä\nk. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v.\n82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni\npäästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma,\nO. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges\n(poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.\n\n_Jälkimaine_. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja\nPaanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta\npaikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on\nse niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli\nnaisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta\nlaulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna.\nMiesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot\neli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki\nniinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa,\njääden nimensä puolesta _synnyt_ ja muut _loihtoluvut_ niin miesten kun\nnaisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki\njomman kumman omituisia, _karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut_ ja\nmuut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut,\nkoskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten\nyhteisiä.\n\nErittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan\nnykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä\nniitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos\nne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo\nsyntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon\nkoskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi\nvoineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa\nolleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko\nvieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi,\nHämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä\nrunolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä\npian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä\nja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa\nKarjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa\nneitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla,\nkun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren\nkeksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä\nrunolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme\nkuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että\nniitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua\nolisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki\nenin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä\nkarjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki.\nSentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla\nilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo,\nrahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi\nsanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto\n(vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä\nkarjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen,\nkasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma\nniiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen\ntajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo\nyhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan\nettä Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä,\nilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä\nsitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan\nerottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan?\n— kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen\njoka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia\nsatojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki\nmuutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan\nylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi\naika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki\n(parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo\nhuolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan _naisten\nlauluissa_ löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja\nuseimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna\nnykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44\ntavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M.\n115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191\ne.\n\nMutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta\nerotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän\non näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia\nlauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on\nKarjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten\nomituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä.\nWiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en,\nkuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä\nnäistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten\nkanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun\nmuussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa\nyhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi\neroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä\nHämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan\nAsiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin\ntultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun\njoen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia\njo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi\nkansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut\nKamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas\nvasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset,\nKamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte\nylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille\nja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki\nnykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka\nmutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin\nPohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset,\nKamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa\nWolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle\nerinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta\nelämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä\nluoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää\neteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä\nei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki\njäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten\nkanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa\nmerta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja\nmatkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki\nosittain lähteä.\n\nWaan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja\nWirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten\njo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron\nkieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään\nkuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja\nmissä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa\nsentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia\ntutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua\nja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki\nkarjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei\nniinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien\neduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota\nmannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän\nsaatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo\nikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa,\nHämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.\n\n[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista)\npuhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa\ntoinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin\nlähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi\ntaasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja\npohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä\nitäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki,\njoilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota\nniitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän\nvälisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä,\nmesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä\nkorkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä\nlouna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode;\nlännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen\nja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia,\ntunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä\nlöytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla\ntässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä\nesimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki\non omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä.\nSamate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla\nkesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä\nensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä\nlähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla\nhuonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin,\nniin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen,\nmissä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain\nnimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on\nvälttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä\nmilläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan\nparempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten,\njokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja\nniiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden\ntulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin\nnimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi,\nmissä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä\nja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman\nselvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä\nalkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän\nvälistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi,\nlännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä\nkoilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo.\n(koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia\nsuuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti\nnimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko;\netetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja\nseuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa.\nElou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin,\nelköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja\nlyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri\nmaan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun,\nmerkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa,\nniin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki\nosotelmän:\n\n      Ilmasuunnan        Päivän tultaki suunnalta\n    Merkki     Nimi       paistamisen aika.\n\n  Pkoi.  pohjaskoillinen   kello    1—2\n   koi.  koillinen                   3\n  Ikoi.  itäkoillinen                4—5\n  I.     itä                         6\n  Ikaa.  itäkaakko                   7—8\n   kaa.  kaakko                      9 aamupäivissä\n  Ekaa,  eteläkaakko                 10—11\n  E.     etelä                       12\n  Elou.  etelälouna                  1-2\n   lou.  louna                        3\n  Llou.  länsilouna                  4-5\n  L.      länsi                       6\n  Lluo.  länsiluode                  7-8\n   luo.  luode                        9 iltapuolella\n  Pluo.  pohjasluode                10-11\n  P.     Pohjanen                     12 sydänyöllä\n\n\n\n\nHämäläisiä Runoja.\n\n\n\nMiniä.\n\n\n    Niin minä kotona kasvoin,\n    Kuin putki palolla kasvoi,\n    Eikä suotu survomahan,\n    Ei tahdottu tappamahan.\n    Orjat surivoi, orjat jauhoi,              5\n    Trengit riskit riihen tappoi,\n    Palkolliset paukutteli;\n    Minä luhdisa makasin,\n    Luhdisa lukun takana,\n    Alla viiden villavaipan,                  10\n    Päällä kuuden korvatyynyn.\n    Menin aittahan mäelle,\n    Särjin siellä nisukakun,\n    Sivelin sianlihoja,\n    Wiilekselin voita päälle.                 15\n    Naitihin minä talolle,\n    Myytihin mä Myyrölähän,\n    Myyrön pojan puolisoksi.\n    Sain siellä kovan anopin;\n    Rupes kohta neuomahan:                    20\n    \"Pane turkan myöhän maata,\n    Nouse vaivaisen varahin,\n    Illoin portit sulkemahan,\n    Aamulla avajamahan,\n    Käännä saavit syrjillensä,               25\n    Kumo kiulut korvillensa,\n    Katkase karittain korsi,\n    Anna vaivaisen vasikan,\n    Heitä lehmän kantanehen.\"\n    Sitten se paha anoppi                    30\n    Pani karpion kädelle,\n    Riihipannin riuskahutti;\n    Pani minun jauhamahan\n    Waadei vettä kantamahan\n    Tahdoi rihtä tappamahan                  35\n    Itte tuli kattomahan,\n    Witta pihlaja pimosa.\n    Haapahalko kainalosa\n    Kiroi kahdesti minua\n    Kukutteli kolmanneksen                   40\n    Mis' olet piru pidetty\n    Pitkä kanto kasvatettu\n    Piilos' on paha pidetty\n    Kannen alla kasvatettu\n    Löi sitte häristämättä                   45\n    Pieksi pihlajakepillä\n    Hakkas kotahalvollansa.\n\n_Toisintoja_. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13,\n14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M.\npojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a.\nKarpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta\nk. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on\npaha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin\nhäristi.\n\n\n\nNaija.\n\n\n    Olis mulla vallan miekka,\n    Wallan miekka, vallan kulta,\n    Wallan valkia hevoinen;\n    Ajaisin mä Naisimaalle,\n    Naisin sieltä neittä kolme,\n    Yhden nuoren, toisen vanhan,\n    Kolmannen kasatun neiden.\n    Kasatulla työt tekisin,\n    Wanhan neuona pidäisin,\n    Itte nuorta naurataisin.\n\n_Toisintoja_: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5.\nA. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v.\n10. I. n. neuotaisin.\n\n_Jälkimaine_. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen\nvanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra\nKeilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä\nTamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan\nvähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä\nlaulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä\nHämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta\nanoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan\naikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti\nmenetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä\nja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona\nelelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei\nkuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja\nnykysten huoltensa syyksi.\n\n\n\n\nSuomen Kielestä.\n\n\n    Risum teneatis amici!\n    Elkää toki naurako veikot!\n\n[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia\ngreikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon,\nkun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet,\nniin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita\napulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi,\nliiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin\nja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia\noppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen\najatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista\nsuomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja\noppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena?\nWastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia\n— K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia\n— K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K.\nkummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W.\nnunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa\njne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan\nennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja\nmietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on\nsiinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista\naineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla\ntulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski,\nkelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki\nsenlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan\noppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on\ntarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä\novat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka\nvähemmästä tarpeesta.]\n\nSanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita,\nlausukoita ja väliköitä latinaksi _Nomina, Verba, Partiqulae_.\n\nNimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta\nelävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä\non yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo,\nluonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.\n\nLausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen\neli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat\nlausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata,\nsadella, pudota jne.\n\nWälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi,\nmääräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt,\nvasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.\n\nMiten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma\ntarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän\nniistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi\nsanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia\nnimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi\nkertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä,\ntuo, mi, ku, joka, itse jne.\n\nNiin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia,\ntoiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja\nmaine'sanoiksi voisimma nimittää.\n\nPerukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa,\nhengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo,\nikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä,\npaha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.\n\nMainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla\nsopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka\nperukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha\njne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.\n\nKaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta\npuhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä,\njälkimmäisessä monikossa.\n\nSekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi\nnimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä\nsioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:\n\n                 Yksikössä.\n\n  Nimentä     silta      vesi      huone\n  Hallinta    sillan     veden     huonehen\n  Kohdinta    siltaa     vettä     huonetta\n  Sivunta     sillatse   vedetse   huonehetse\n  Jaksinta    siltane    vetene    huonehene\n  Wajanta     sillatta   vedettä   huonehetta\n  Olenta      siltana    vetenä    huonehena\n  Muutunta    sillaksi   vedeksi   huoneheksi\n  Tulenta     sillalle   vedelle   huonehelle\n  Yhdyntä     siltahan   vetehen   huonehesen\n  Pidäntä     sillalla   vedellä   huonehella\n  Asunta      sillassa   vedessä   huonehessa\n  Lähdentä    sillalta   vedeltä   huonehelta\n  Erintä      sillasta   vedestä   huonehesta\n\n                 Monikossa.\n\n  N. sillat      vedet     huonehet\n  H. siltaen     vetten    huonetten\n  K. siltoja     vesiä     huonehia\n  S. silloitse   vesitse   huonehitse\n  I. siltoine    vesine    huonehine\n  W. silloitta   vesittä   huonehitta\n  D. siltoina    vesinä    huonehina\n  M. silloiksi   vesiksi   huonehiksi\n  T. silloille   vesille   huonehille\n  Y. silloihin   veithin   huonehrsin\n  P. silloilla   vesillä   huonehilla\n  A. silloissa   vesissä   huonehissa\n  L. silloilta   vesiltä   huonehilta\n  E. silloista   vesistä   huonehista\n\nNäitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella,\nosottaen\n\n1. nimentäsia jotai sillään nimitettäväksi; hallinta toisen haltiana;\n\n2. kohdinta kohdattavaksi; sivunta sivumentäväksi;\n\n3. jaksinta toisen avuksi eli luoksi jaksavan; vajanta vajalla oltavan.\n\n4. olenta jonkunlaisna, muotosena eli siasena olevan; muutunta siksi\nmuuttuvan;\n\n5. tulenta luolle eli seudulle ulkopuolimmiten tulevan; yhdyntä yhteen\neli sisään saavan;\n\n6. pidäntä pidettävän ulkopuolimmiten, luona, seuduilla eli puoltajana;\nasunta yksissä eli sisällä asuvan;\n\n7. lähdentä luota, seudulta lähtevän; erintä sisältä, yksistä eriävän.\n\nMuuten on kuten kullaki siain luku, nimitys ja jär- jestys ollut\nerilainen. Toiset ovat lukeneet 12, toiset 13, 14 ja 17:ki siaa\nja vielä sitteki aina sivumenneet sivunta-sian, joka ei ole ennen\nmiksi erityiseksi siaksi katsottu, vaan muuksi nimukasta saaduksi\nvälisanaksi. Tämänki oikialle sia'arvolle pantua olisivat enimmän\nlukiat saaneet 18 siaa. Waan miten kokonaista 4 siaa enemmän kun\nmeillä nykysessä osotteessa? Sillä mahdilla, että ovat kahdeksi,\nvälistä kolmeksiki, erottaneet meiltä yhdeksi luetun ja muuten\nheiltäki yhdellä tavalla kirjotetun sian. Niin on nimennästä saatu\nerityinen accusativus eli accus totalis, jaksinnasta instructivus,\ninstrumentalis, descriptivus eli adverbialis, pidännästä locativus\nsuperesse, mediativus jne. Waan senlainen yhden sian usiammaksi erotus\nmeistä ei näytä soveliaaksi, jos kohta toisinaan onki sanalla yhdessä\nsiassa usiampaa osatusta, esimerk. pidäntä sialla sanoessa: mies seiso\nlaivalla, purjehtii laivalla, montako isäntää (omistajata) on laivalla.\nSamalla lailla, kun tätä näiden eriosotustensa mukaan 3:meksi tehdä,\nsopisi melkein itsekutaki siaa, esimerk. hallintaa sanelmissa: laivan\nkulku, laivan hinta, laivan teko, usiammaksi jaella ja samalla lailla\nolisivat Greikalaiset genitivus-siastansa saaneet vähintäi kaksi,\nLatinalaiset ablativus-siastansa viisin kuusinki erityisiä sioja.\nSitä he eivät kuitenkan tehneet, sillä sioja lukivat he erityisistä\npäätteistä, ei joka erityisestä, osotuksesta, ja luulemma heidän siinä\nei erehtyneen. Ettei accusativus-siaakan tarvitse nimennästä erottaa,\nsiitä saamma jonkun toisen kerran vasta erittäin laasua.\n\nNe taasen, joilla on vähemmin sioja, ovat muutamissa meidän sioissa\nlöytyviä nimukoita välisanoiksi arvelleet. Niin kaikkiki meidän\nsivuntasian ja toiset jaksintasianki sanoja. Että nämätki ovat\nvarsinaisia nimukkasioja, ei toki vielä tarvinne'kan parempata\nosotusta, ennen kuultua, mitä ne, jotka heitä välisanoina pitävät,\nsioilla ymmärtänevätkän.\n\nNyt muutamista sioista kummassaki luvussa erittäin:\n\n    Yksikössä.\n\nNimentä löytään nykyjään alkuluennostaan usein lyhennettynä eli\nmuutettuna. Wesi, valkan, huone mahtovat alkuansa olla vete, valkame,\nhuonehe, osottava e jotai epävakaista, lyhyttä puoliäänikettä, ei e\neikä i, vaan kummanki vaihilla.\n\nKohdinnan alkuperänen pääte näyttää olleen ta (tä) ja missä\nnyt sanotaan siltaa, vettä, valkanta, huonetta, muinen sanotun\nsiltata, metetä, valkameta, huoneheta. Ykstavuisissa ja usiampi kun\nkakstavuisissa sanoissa on tämä pääte vieläki tavallinen ja paikon\nkakstavusissaki.\n\nSivunta kuuluu eripaikoilla sillati, sillate, sillaten; sillahti,\nsillahte, sillahten, sillatti sillatte jne.\n\nJaksinta on senlainen täysinäisnä ja jatkosanan saadessa, ilman\nlyhennettävä niin että lopulta e heitetään poies ja muullaki muutteella.\n\nWajanta toisin: sillata', vedetä', elota', huoneheta' jne.\n\n    Monikossa.\n\nNimentä näyttää tulleen yksikön kohdintasiasta sillä tavalla että\ne on a (eli ä) päätteen siaan pantu. Alkusesti mahto olla siltate,\nvetete, valkamete, huonehete jne. Siltäänsäki käytetään usein yksikön\nkohdintasiaa monikollisesti esimerk. sanelmissa: on metsässä puuta\n(puita), viisi hevosta (hevoset), lato miestä (miehiä) laivohinsa.\nIlman tätä, näin nykyjään lyhennettynä löytyvää monikon nimentää, taisi\nennen vanhaan olla toinenki, josta paikon hallinta ja ylehensä muut\nmonikon siat ovat johdettuna.\n\nHallinta äskenmainitusta kadonneeksi ajatellusta monik. nimennästä\njohdettu kuuluu siltojen, vesien, elojen, valkamien, huonehien ja\nmuuten monellaki tavalla, josta ehkä vasta tulemma lausumaan.\n\nKohdintaan ja sitä seuraaviin siohin sopii monikossaki, mitä niistä\nyksikköluvussa mainittiin.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Jalopeura ja Kettu.\n\n\nJalopeura vanhoillaan ei voinut enää metsän kapeita ajamalla tavata,\njonka tähden hänen piti uusi keino miettiä, millä elatusta saada. Pani\ntien viereen maata ja teeskelihen sairaaksi. Ja sano, kun näki jonkun\nsivukulkevan, \"voi vaivanen kun päätäni kivistää ja polttaa sisuksiani!\nTuskin onkan minusta huomisen näkiätä, niin anna siis anteeksi,\njos mitä olen sinua vaston rikkonut. En tahtoisi tuntoni vaivalla\ntäältä erota.\" Näin sano hän, vaan moni sivukulkevista surkutellen\nastu lähemmäksi katsomaan, jos millä voisi lievittää hänen viimmesiä\ntuskiansa ja ilmanki mielisuosioansa osottamaan. Ja jalopeura söi\nheidät suuhunsa, jalan liikuttamatta kauan sillä keinon eläen. Niin\ntuli viimmen kettuki paikalle. Hällenki piti jalopeura vanhan puheensa\nja kysy viimmen, mitä arveli, kun ei lähemmäksi luotunut. Kettu vastasi\nkielellänsä:\n\n\"Jälkiä oudostun; moni mennyt on, ei palannunna\" Tuhmalle tuli vahinko,\nsen viisas opiksi otti.\n\n\n\n2. Hevonen.\n\n\nWanha laiska hevonen veti suolakuormaa ja vierähti muutamassa paikassa\nkuormanensa veteen. Jällen ylös päästyä havatsi hän kuormansa paljo\nkevenneen, sillä suoloja oli veteen sulanut. Sepä hyvä, arveli hän\nja pani mieleensä toisteki sillä tavalla kuormiansa kevennellä. Niin\ntoisella kertaa jommoistaki pellavakuormaa vetävä hyppäsi hän mielen\ntaiten itsestänsä veteen. Waan pellavat vettyneenä painovat paljo\nentistänsäki enemmin.\n\nNiin on palkkaki pahalla, kuni työnsäki typerät.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Kovin kielti Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho, atroa poron perästä,\nLapin maasta taikinoa.\n\nTällä verraillaan kaikkia tapauksia, joista ei mitänä nähdä syntyvän,\njos kohta ken yrittäisiki. Alkuansa mahtaa tämä sanalasku, ynnä monen\nmuun, olla jostai pitemmästä runosta, joka nyt, paitsi näitä sanoja, on\ntullut unhotuksiin, taikka ei vielä kerätyksi saatu.\n\n2. Lintu laulaa kielellänsä, kurja kuki kurkullansa.\n\nEi pidä parempata keltään toivoa, kun saada voipi. Jopa siinäki\nitsekunki tekemistä, saantoansa myöten työt toimitella.\n\n3. Niin on hännätön hevonen, kuni pirtti porstuaton tahi piika\npintilätön, esiliinaton emäntä.\n\nNäyttää mitä talonpoikanen rahvas paikon emäntiensä ja tyttöjen\nsomuudeksi vaatii.\n\n4. Nuorra naista kiitetähän, vanhana sotaurosta.\n\nEi yksi, eikä toinen ikä ole itsestänsä kiitettävä, vaan sen mukaa,\nmitä kultaki iältä vaaditaan.\n\n5. Petäjäinen peikoleipä lapsen laihana pitävi, kaitana miniän kasvon,\npojan kasvon joukeana.\n\nNiin toki nähdäänki erittäin näillä pohjasilla mailla. Talonpoikanen\nrahvas katsoo usein lihavuuttaki kaunistavaksi, ei aina muistaen\ntoista sanalaskuansa: sika lihavasta kaunis on. Sentähden vertailevat\nlaihat ihmiset tällä sanalaskulla itsiänsä ja samate sopii se ilmanki\nkaikenlaisen voimattomuuden kuvailemiseksi, jonka syytä auttaa ei voi.\n\n6. Rikkahat hyvin elävät, köyhät kiljuen perässä.\n\nTämä kyllä onki tosi. Rikkaampain esimerkki vetää usein köyhempiäki\nsamaan laatuun etsimään niin vaatteissa, kun muussaki elämän kohdassa.\nWaan kummalla on syy toista moittia rikkaillako, jotka esimerkeillänsä\nturmelisivat toisia, vaan köyhillä, jotka, ajattelematta mikä heille\nkäyttää, tunkevat rikasten jälkiin?\n\n7. Sykysyinen suuri kakku kevähäksi keiattapi.\n\nSentähdenpä pitäisiki syksystä aikain katsottaman, et- tei liian\ntavaroita meneteltäisi. Eläjänki talon pitäisi aina muistaa, että\nköyhempiäki aikoja saattaa tulla ja näiden varaksi talteen panna, mitä\nsaattaa.\n\n8. Monta vääreä vakoa kiviteillä kynnetähän; monta vääreä valoa\nlakiteillä lasketahan.\n\nToivoisimma maamme ja Suomen kansan kunniaksi jälkimmäisen puolen tästä\nsanalaskusta valheeksi, emmekä voi oikein ymmärtääkän, miten se voisi\ntosi olla.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nHuhtikuulta.\n\n\n\n\nNeitsen rosvo.\n\n    Tuoll' on neitoset kisassa,\n    Kaunokaiset karkelossa,\n    Noilla Wäinölän ahoilla,\n    Kalevalan kankahilla.\n    Kullervo Kalevan poika,                  5\n    Sinisukka äiön lapsi,\n    Sinisukka, hienohelma,\n    Hivus keltanen koria,\n    Kengän kauto kaunokainen,\n    Lähtiäksensä käkesi,                     10\n    Hyvällä ison orilla,\n    Noien neitojen kisahan,\n    Kaunokaisten karkelohon.\n\n    Hyppäsi hyvän selälle,\n    Hyvän laukin lautasille,                 15\n    Ajo päivän, ajo toisen,\n    Ajo kohta kolmannenki.\n    Niin päivänä kolmantena\n    Pääsi neitojen kisahan,\n    Kassapäien karkelohon,                    20\n    Noille Wäinölän ahoille,\n    Kalevalan kankahille.\n\n    Ken ihanin impyista,\n    Kassapäistä kaunokaisin,\n    Sen hän koppo koprihinsa,                 25\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Elkäte sinä ikänä\n    Ilmottako immet milma;\n    Ettei äiti ääntä saisi,\n    Emo etsivä olisi,                         30\n    Jos ma vuoenki viruisin,\n    Tahi kaksi kalkettaisin,\n    Tuolla Tuomivaaran päällä,\n    Kasvaisi'n kataikossa.\"\n    Ajavi kahattelevi                          35\n    Immen itkevän keralla,\n    Ajo Wäinölän ahoilta,\n    Kalevalan kankahilta.\n\n    Niin etsi emo tytärtä,\n    Wanhin lasta vaikerteli;                   40\n    Etsivi kisasioilta,\n    Noilta karkukankahilta:\n    \"Ettekö nähny mun tytärtä,\n    Kuullut kullan lapsukaista?\"\n    Niin sanovi poika pieni,                   45\n    Lapsi lausu ja pakasi:\n    Oli täss' eräs uroita,\n    Kullervo Kalevan poika,\n    Sinisukka äiön lapsi,\n    Sinisukka, hienohelma,                     50\n    Hivus keltanen koria,\n    Kengän kauto kaunokainen;\n    Koppo neien koprihinsa,\n    Pani laukin lautasille.\n    Niin itse ajohon lähti                     55\n    Immen itkevän keralla,\n    Sanan virkki, noin nimesi:\n    \"Elkäte sinä ikänä\n    Ilmottako immet milma;\n    Ettei äiti ääntä saisi,                    60\n    Emo etsivä olisi,\n    Jos ma vuoenki viruisin,\n    Tahi kaksi kalkuttaisin,\n    Tuolla Tuomivaaran päällä,\n    Kaukana kataikossa.\"                       65\n\n    Niin emo sanoiksi virkki,\n    Äiti ääntäen panevi:\n    \"Woi polonen päiviäni,\n    Onneton olelmiani!\n    Sinne meni siitelmäni,                     70\n    Sinne kannettu katosi.\"\n\n    Itse eillehen menevi,\n    Astua tihuttelevi,\n    Tuonne Luomimaaran päälle,\n    Kataikkokankahalle,                        75\n    Kujerrellen kuusikossa,\n    Kaikkuen kataikossa:\n    \"Tule tänne tyttäreni,\n    Lähe pois polonen lapsi,\n    Miehen tuhmasen tulilta,                   80\n    Warattoman valkioilta;\n    Tule turvihin emosi,\n    Oman vanhemman varohin.\"\n\n    Lapsi lausuen pakasi,\n    Tytär varsin vastaeli:                     85\n    \"Emminä emoni pääse,\n    Kun et tulle päästämähän;\n    Olin ma kisakeolla,\n    Noilla karkukartanoilla,\n    Niin tuli eräs uroita,                     90\n    Sinisukka äiön lapsi,\n    Otti mun oron selälle,\n    Pani laukin lautasille;\n    Ajoa kahattelevi,\n    Saloja samottelevi,                        95\n    Yöt, päivät piättelevi,\n    Wuorokauet kantelevi,\n    Marjoilla menettelevi,\n    Mustikoilla mustuttavi,\n    Wilussa viluttelevi.                       100\n    Pakkasessa paistelevi.\n    Wet lähe oma emoni,\n    Jouvu kaunis kantajani,\n    Lähe lapsesi otolle,\n    Tyttäresi lunnahille,                      105\n    Näiltä paikoilta pahoilta,\n    Waaramailta vaikioilta.\"\n\n    Niin emo sanoiksi virkko,\n    Itse innon lausueli:\n    \"Lähen mä lapseni otolle,                  110\n    Tyttäreni lunnahille;\n    Tuon Ukon tuliset nuolet,\n    Kannan vaskiset vasamat.\"\n    \"Oi Ukko yli jumala,\n    Tahi taatto taivahinen!                    115\n    Jouvuta'pa jousi moinen,\n    Kaari kaunehin valios,\n    Pane vaskinen vasama\n    Tuon tulisen jousen päälle,\n    Niin työnnä tulinen nuoli,                 120\n    Ammu vaskinen vasama,\n    Ammu kautta kainalojen,\n    Halki hartiolihojen,\n    Tuo paha Kalevan poika.\n    Laske lapseni polonen,                     125\n    Auta tielle tervehenä.\"\n\n    Se Ukko yli jumala,\n    Itse taatto taivahinen,\n    Jopa jousen jouvutteli,\n    Katso kaaren kaunehimman,                  130\n\n    Tuon tulisen jousen päälle,\n    Niin lyönti tulisen nuolen,\n    Ampu vaskisen vasaman,\n    Ampu kautta kanalojen,                     135\n    Halki hartiolihojen,\n    Tuon pahan Kalevan poian.\n\n_Toisintoja_. v. 5. Ikutiera Lieron poika, Tiivun tihku äiön lapsi. v.\n21,22. Noille Wäinön kankahille, Ammon raatuille ahoille. v. 29—34.\nEttei etsisi emonsa, Eli äiti tietä saisi, Jos ma vieläki viruisin,\nWuosikausia kahenki, T, T, p. Kaukana kataikossa. v. 47. O. t. uroita\nyksi. v. 112, 113. Katson ma Ukolta kaaren, Panen vaskisen vasaman,\nAmmun surman suusta halki, Pahan leuoista levitän.\n\n_Jälkimaine_. Tämä muinasaikain runo on täydellisinnä Kellovaaran\nkylästä, Wenäjän Kemijoen varrelta, kirjotettu. Loppupuolta laulaja ei\nsanonut oikein samoilla sanoilla osaavansa, joilla äitin sitä ennen oli\nlaulelevan kuullut, vaan muisteli kuitenki sillä tavalla Kalevan pojan\nkäyneen, mielestänsä mentyä, mitä vielä erittäin tytöstäki olisi ollut\nlausumista. Enkä ole sitä muiltakan laulajilta vielä saanut.\n\nMoni on sanonut olevan näissä runoissa paljo outoja sanoja, jonka\ntähden koemma muutamia senlaisiksi arvatuita, nykysessä runossa\nlöytyviä, selvittää: v. 1. kisassa s.o. hypyssä eli tansissa, v. 2.\nkarkelossa yksi kun kisassa, v. 6. äiön, ukon, vaarin, äiän. v. 9. kauto,\nvarmasten päällinen, perota, förföti. v. 10. käkesi, aiko, valmisteli,\nsonnusteli. v. 11. ison, isän. v. 20. kassapäien, kaunistukkain. v. 23.\nimpyistä, neitsyistä. v. 25. koprihinsa, kourihinsa. v. 26. virkki,\nlausu, puhu. v. 28. milma, minua, v. 30. emo, äiti. v. 31. viruisin,\njorottelisin, makaisin, viipyisin. v. 32. kalkettaisin y.k. viruisin,\nv. 35. kahattelemi, menee joutuen. v. 36. immen, neitsyen, v. 40.\nvaikerteli, valitellen kyselee, v. 46. pakasi, puhu, lausu, sano.\nv. 47. eräs, muutama, joku, yksi, monas, monias, moniahta, monikas,\nmonikahta. v. 68. polonen, onneton, vaivanen, raukka, koito, katala,\nv. 69. olelmiani, olojani, päiviäni, elämätäni. v. 70. siitelmäni,\nsikiöni, lapseni, v. 73. tihuttelevi, menee (tekee jokai) viriästi,\nhellittämättä, v. 80. tulilta, elopaikoilta. v. 95. samottelevi,\nkuljettelee. v. 102. vet, tosi. v. 105. lunnahille, lunastukselle,\nv. 113. vasamat, nuolet, piikit, v. 116. moinen, hyvä, kelpaava. v. 117.\nvalios, valikoitse.\n\n\n\n\nHärjän ampuja.\n\n\n    Läksi Lauri laitumelle,\n    Meni turmio metälle:\n    \"Anna nyt jalo Jumala,\n    Tuo varsin vakainen luoja,\n    Anna ampujan aloa,                       5\n    Pyssyn pyytäjän ereä!\"\n\n    Niin tuli salon sisälle,\n    Kulki korven kainalohon,\n    Siinä ennätti eränsä,\n    Sattu luotsi saalihinsa:                 10\n    \"Liekö ahmo tahi ilves,\n    Waiko korpikontikainen.\"\n\n    Pisti ruutia pivosen,\n    Puolen koproa kopisti,\n    Puisti putkensa sisähän.                 15\n    Luotti luoin liukkahasti,\n    Päälle ruutien rutosti,\n    Anto pyssyn pyykähellä,\n    Pahat jauhot paukkahella.\n    Olipa ahmo tahi ilves,                   20\n    Tahi korven kontikainen,\n    Jo nyt kaatu kaunihisti,\n    Kuusen juurehen kumohon;\n    Kaatu korven kainalohan,\n    Riitavaaran rintasuolle.                 25\n\n    Kävi kohta kahtomahan,\n    Wikevästi viipotteli:\n    \"Woi polonen päiviäni!\n    Häiykö härän se tuotti,\n    Lempo lehmän kannetuisen,                30\n    Wääräsäären väilähytti;\n    Kun on juuri julkisesti\n    Tuohon kaatunut kumohon,\n    Kompastunut kuoliaksi.\"\n    Läksi Lauri laitumelta                   35\n    Allapäin, pahoilla mielin,\n    Matin matkalla tapasi.\n    Huusi Matti matkan päässä:\n    \"Tule tänne tuttavani!\n    Sanomahan saalistasi —                   40\n    Ahmanko Jumala anto,\n    Ilveksenkö maan isäntä?\"\n\n    Lauri varsin vastoapi:\n    \"Ei ollut ahmo, eikä ilves;\n    Ammuin korpikoppeloa,                    45\n    Mehtomuoria mänösin.\"\n\n    \"Etkö nähnyt härkeäni,\n    Koukkusormea tavannut;\n    Katehessa on kauan ollut,\n    Kontion kotitiloilla.\"                   50\n\n    \"Hiis on nähnyt häkkiäsi,\n    Lempo lehmäsi vasoja.\"\n\n    Tuli turmio metältä,\n    Huuru hurjalta viralta,\n    Häiy härän ammunnalta;                   55\n    Akka päältä arvelepi,\n    Waimo varsinki sanopi:\n    \"Mi lie tullut miesparalle,\n    Kun on huuru huolissansa,\n    Miesparka pahoilla mielin;               60\n    On kun Tuonelta tulisi,\n    Manalalta matkoaisi,\n    Wähän kuollutta parempi,\n    Kaonnutta kaunihimpi.\"\n    Oli aikoa vähäsen,                       65\n    Piti tuuman tultuansa\n    Akan kanssa kahenkesken,\n    Sano ainosen asian:\n    \"Hävitin härän Matilta,\n    Kaasin korven kainalohon,                70\n    En luullut häiyä häräksi,\n    Katoin korven kontioiksi.\"\n\n    Sitte kielsi kiivahasti,\n    Warotteli vaimoansa,\n    Puhumasta kellenkänä.                    75\n    \"Ei piä Eskolle sanoa,\n    Ollille ei ollenkana,\n    Eikä virkota väheä,\n    Emännälle ensinkänä;\n    Tuosta Tahvo tietä saisi,                80\n    Marketta mahin pitäisi.\"\n\n    Woiko vaimo vaiti olla,\n    Akka suunsa aukomatta;\n    Mutso munalle sanopi,\n    Kuren kaula kauemmaksi;                  85\n    Tuli se Ollille tutuksi,\n    Siitä ilmi Eskollenki.\n\n    Matti mielellä pahalla\n    Hakemass' on härkeänsä,\n    Eläintänsä etsimässä;                    90\n    Sunna kulki suorämehet,\n    Kontiona korpinotkot,\n    Karhuna pahimmat paikat,\n    Waan ei löynnyt härkeänsa,\n    Palasi pahoilla mielin,                  95\n    Nuuksun lammelle nuristen. —\n\n    Olli aamulla sanopi\n    Kaiken mahtinsa Matille,\n    Wielä neno viisahasti,\n    Olli Mattia opetti:                      100\n    \"Ala sie astua kylälle,\n    Wiikiölle viipotella,\n    Eikö saisi suinimiestä.\n    Ota Yrjänä yheksi,\n    Tuomas toiseksi valios;                  105\n    Miestä kaksi kahtomahan,\n    Kolmansi kohottamahan,\n    Neljäs tietä neuomahan,\n    Tuonne korven kainalohon,\n    Riitavaaran rintasuolle,                 110\n    Ahon puolelle puroa.\"\n\n    Läksi Matti marsimahan,\n    Alko astua kylälle,\n    Wiipotella Wiikiölle:\n\n    \"Ain' on nähty nuita näitä,              115\n    Kyllä kuultu kummiaki,\n    Täm' on kumma kuulematta,\n    Näkemättä näihin asti —\n    Lauri härkäni hävitti,\n    Ampu varsin vainajaksi,                  120\n    Tuonne korven kainalohon,\n    Riitavaaran rintasuolle.\"\n    \"Lähe nyt Yrjänä yheksi,\n    Tuomas toiseksi tulepi,\n    Koonnutta kahtomahan,                    125\n    Hävinnyttä härkeäni.\"\n\n    Miehet lähtevät metälle,\n    Käyvät korven kainalohon,\n    Riitavaaran rintasuolle;\n    Tuoss' on härkä turvillansa,             130\n    Kuusen juuressa kumossa.\n    Katellahan, käännellähän:\n    \"Tuost' on luoti luiskahtanna,\n    Tinapalli paiskahtanna,\n    Saanut juuri julkisesti,                 135\n    Mennyt sisähän sivusta,\n    Syössyt syämehen syvälti.\"\n\n    Kulu aikoa vähäsen,\n    Kulu tuskin puoli kuuta,\n    Jopa Matti mahtavasti                    140\n    Käski Lauria lakihin,\n    Saatti tuonne Saastamoista,\n    Lieksan keskelle ketoa,\n    Kupehelle kuulun järven.\n    Tuolla Lauri tuomittihin,                145\n    Saastamoinen saatettihin,\n    Härkä maksaa Matille,\n    Ruunun sakko päälle saaha.\n\n    Lauri laista tultuansa,\n    Härkäpeus hävittyänsä,                   150\n    Alko Tahvolla tapella,\n    Eessä Eskon leimahua:\n    \"Te sen saattia sanoiksi,\n    Te sen ilmi ilmottia;\n    Te oletta vielä viekkahammat,            155\n    Kun koko kyläni miehet.\n    Kaikki naiset naapurini.\"\n\n    Nousi tuosta juttu toinen,\n    Keräjissä uuet käynnit;\n    Lauri laissa voitettihin,                160\n    Taasen saatihin sakolle.\n\n    Sitte sieltä tultuansa\n    Ei hän tahtonut tapella,\n    Toiste lähteä toralle.\n\nSanain selvityksiä nykyseen runoon: v. 5. aloa s.o. osaa, saalista, v. 6.\nereä y.k. oloa. v. 10. sattu, yhty, tuli luoksi, tykö. v. 11. ahmo, ahma,\nosma, komppi, metsässä elävä pienemmän koiran suuruinen, ruoanahne,\notus. v. 12. kontikainen, kontio, ohto, karhu. v. 15. puisti, pudisti;\nputkensa, pyssynpiippunsa. v. 16. luotti, lähetti, työnti, pani. v. 17.\nrutosti, äkisti, terävästi. v. 18. pyykähellä, ääntää, paukkua. v. 27.\nvikevästi, terävästi, joutuen, viipotteli, juoksi pitkillä askeleilla,\nv. 31. väilähytti, väläytti, vilautti. v. 45. koppeloa, naarasta metsoa\n(metsästä), v. 46. mehtomuoria y.k. koppeloa, v. 49. kadoksissa,\neksyksissä. v. 52. vasoja, vasikoita. v. 54. huuru, polonen, vaivanen,\nraukka. v. 58. mi, mikä. v. 78. mirkata, lausua, v. 84. mutso, pulskia\nvaimo, muori, v. 91. sunna, sutena, v. 98. mahtinsa, voimansa, tietonsa.\nv. 103. suinimiestä, syynimiestä. v. 116. kummiaki, ihmeitäsi. v. 130.\nturvillansa, kuonollansa, nokallansa, v. 140. mahtavasti, isosti,\nröykkiästi, pöykkiästi. v. 144. kuulun, mainion, ulompanasi tutun,\nv. 152. leimahua, teiskaella, loiskia, teparrella, tepastella. v. 153.\nsaattia, saatitta, v. 154. ilmottia, ilmotitta. v. 157. naiset, vaimot.\nv. 164. toralle, tappelolle, riidoille.\n\n\n\n\nSuomalaisista.\n\n\nEttei nykynen Suomi aina ole Suomen kansalta asuttu, on varsin\nepäilemätön asia; epätietosemmat olemma siitä, miltä paikoilta, mitä\nteitä ja minä aikoina ensimmäisiä Suomalaisia maahan tuli ja mitä\nihmisiä maassa heitäki ennen asukseli. Näistä aineista otamma nyt\nitsekustaki vähin tarinoitaksemme.\n\nEnsiksi missä oli Suomen kansan alkuperänen koti? — Sanoisimma Asiassa,\nmutta siitä tiedosta emme tulisi paljo entistä viisaammaksi, jos emme\nkerällä armellenkan voisi osottaa niitä seutuloita eli maisemia,\njoilla he Asiassa asuivat. Sillä Asian satakansanen maaosa, länttä\nvasten Punamerestä, Keskimerestä ja Euroopan itäsiltä rajoilta Turkin\nja Wenäjän maasta alkava juoksee pituuttansa tuhatki penikulmaa\nitään ja koilliseen, lemeyttänsäki pohjasesta etelään eli Jäämerestä\nIndiamereen 800 penikulman paikoilla ulottuen. Niin mitä jälkiä\nlähtisimmä Suomalaisten alkukotia Asian avaralla mailla hakemaan ja\nonko meillä ees minkälaisia johdajohdattavaisia jälkiä? On tosiaanki,\nvaikkei paljo tuntuvampia, kun että niiltä kyllä voisi mies eksyäki.\nSenlaisina jälkinä pidämmä esinnä vanhanaikuisten histori oitsiain\nlauseita, joista kuitenki opimma, Euroopalaisten kansain Asiasta\nnykysille asemillensa tulleen, vaikka muuten ne kyllä vähä antavatki\ntästä asiasta tietoja. Osottavampia viittoja, saamma Suomen kielestä\nja sen muiden kielten rinnoin tutkimasta. Sillä etäällä ulompana\nSuomesta löydämmä vieläki usiampia kansoja, jotka kielensä vuoksi ovat\nSuomen heimolaisia ja mailman aikoina samasta pesästä lähteneitä, kun\nSuomalaisetki. Näitä heimokansoja myöten tulee meidän Suomalaisten\nalkukotia etsiessämme kulkea ja sen ohessa seurata niitä maisemia,\njoita myöten esivanhempaimme, kerran liikkeelle saatua, olis ollut\nsovelias ja luonnollisin edemmä siirtyä ja viimmen tänne peräytä. Niin\nnäitä tiedustelemaan lähtiessä virkamma vähän esinnä\n\n_Suomalaisten nykysistä asunnoista ja erittäin rajoista_.\n\nSuomalaiset nykyään asuvat muotoansa kolmiloppisessa, pian saareksi\nverrattavassa maassa, jonka on pohjana eli alana, lännestä itään,\nSuomenlahti, Nevajoki, Laatokan meri ja Svirijoki; itäkoillisena\nsivuna, eteläkaakosta pohjasluoteesen, Anuksen maa ja Oniegameri,\nWuigojärvi, Wienameren Oniegalahti ja Kantalahti ynnä Lappi\n(Imandra, Nuotta ja Enari järviensä kanssa); länsiluoteisena sivuna,\netelälounasta pohjaskoilliseen, Pohjanlahti, Tornion, Muonion ja\nTenon joki. Etelästä pohjaseen eli alasivun keskipaikoilta, Haminan\nja Wiipurin kaupunkien tienoilta Utsujokeen, joka on viimmenen huippu\npohjan alla, taitaisi linnun lentää tulla 100 penikulmaa ja 75 Turun\nedustalta Oniegameren eteläpäähän, jotka tämän kolmilopenalasivussa\novat, toinen länteen, toinen itäänpäin, äärimmäisiä paikkoja.\nKumpanenki sivu suorinta ei tekisi täyttä 110:tä penikulmaa ja yhteen\nlukein koko maan rajat ei kolmeakan sataa penikulmaa, vaikka, paljo\nenemmän mutkinensa. Lähdemmä nyt eritellen näitä rajoja muutamin\nmutkinensaki tunnustelemaan.\n\n                                             Penikulmain\n                                           ja virstain luku\n                                 Mitä    suorinta  tavallista\n  Ala- eli eteläsivussa.         suuntaa    tietä     tietä\n\n  A. Ahvenamaan länsipuolelta\n      Turkuun                     Ikoi.  15     25\n  B. Turusta Eiknäisiin           kaa.    8,3   14,1\n     Eiknäisistä Helsinkiin       Ikoi.   8,5   10,6\n     Helsingistä Porkoon          koi.    4,5    5,7\n     Porvosta Lovisaan            Ikoi.   3      4,6\n     Lovisasta Haminaan.          Ikoi.   4,8    6,8\n     Haminasta Wiipuriin          Ikoi.   7,6   11\n     Wiipurista Pietariin         kaa.   11     13,3\n     Pietarista Nemajoen seutua\n      Laatokan meren kaakkopäähän Ikoi.   3,5\n     Laatokan kaakkorantaa\n      Wolkkojoen suulle            I.     6\n     Yhtärantaa eelleen Svirijoen\n      suulle                      Pkoi.   5,8\n     Svirijoen seutua Oniegameren\n      kaakkopäähän.               Ikoi.  12\n\n  Itäkoillisessa sivussa.\n\n  A. Oniegameren halki päästä\n      päähän Poventsan linnan\n      seuduille                    Pluo.  23\n     Eelleen Anusselkosen\n      poikki Wuigo-joen suulle     P.      4\n     Wuigojärven poikki\n      Ontojoen niskalle            luo.    7\n  B. Ontojoen vartta mainitun\n      joen suulle Oniegalahden\n      lounaskaarteessa\n      Wienameren rannalla.         Pkoi.   4,5\n     Eelleen nimitetyn lahden\n      länsirantaa Karjalan\n      Kemijoen suulle.              P.     8\n     Eelleen Wienameren\n      länsirantaa Kantalahden\n      kupeelle.                     P.     10\n     Kantalahden lounasrantaa\n      Koutajoen suulle.             Pluo.  12\n     Eelleen Nivajoen suulle\n      lahden perässä.               P.      9\n  C. Kantalahden perästä\n      Imandra järven etelä-\n      lounasten päähän.             Pkoi.   2\n     Imandrajärven halki\n      päästä päähän.                Pkoi.  10\n     Eelleen tunturin poikki\n      Kuolajärven rannoille.         luo.   3\n     Kuolajärven poikki\n      luode'rannalle.                luo.   1,5\n     Eelleen Enarijärven\n      kaakkorannalle.                luo.  10\n     Enarin rantoja järven\n     pohjaspäähän.                  Pkoi.  10\n     Eelleen Skora- ja Tenojoen\n      yhdyntä paikoille Utsujoen\n      pitäjän pohjassupussa.        Pluo.   6\n\n  Länsiluoteisessa sivussa.\n\n  A. Turusta Naantaliin.            Lluo.  1,3  1,9\n     Naantalista\n      Uuteen kaupunkiin.            luo.   5    7,6\n     Uudesta kaupungista\n      Raumaan.                      P.     3,5  5,6\n     Raumasta Poriin.               Pkoi,  3,9  6\n     Porista Kristiinaan.           Pluo.  8,4  9,7\n     Kristiinasta Kasköön.           luo.  1,3  3,8\n     Kasköstä Waasaan.              Pkoi.  7,7  8,1\n     Waasasta Joensuuhun.            luo.  6,7  8,7\n     Joensuusta Pietarsaareen.      Pluo.  1,6  1,7\n     Pietarsaaresta Kokkolaan.       luo.  2,5  5,4\n     Kokkolasta Braaheen.            koi. 11,4 14\n     Braahesta Ouluun.               koi.  5,7  8,4\n     Oulusta Tornioon.               luo. 10,5 15,2\n  B. Torniosta Torniojoen\n      vartta Muoniohaaraan\n      asti.                          P.   14\n     Muoniojokea Muonio\n      niskaan ja\n      Kättösuantoon.                 P.   12\n\n  C. Eelleen Enaritunturin\n      poikki Karasjoen\n     (ja Enarijoen) päihin.         Pkoi.  4,5\n     Eelleen Karasjoen ja\n      Enarijoen Tenojoeksi\n      yhdyntään.                    koi.  10\n     Eelleen Tenojokea\n      Skorajoen yhdyntään\n      Utsujoen pitäjän\n      pohjasperukalla.              koi.  10\n\n\nSanoimma voivan Suomen kansan nykyistä asuntopaikkaa saareksi verrata\nja millä ehdolla, sen näemmä seuraavasta näiden rajojen yhteenlaskusta,\njoka osottaa pitkältäkö itsekussaki sivussa on merta eli suurempia\njärviä, jokea, ja maataki.\n\n                 Merta    Jokea   Maata  Summa\n  Sivu           P.  W.   P. W.   P. W.  P. W.\n  Eteläpuolinen  74  5   15   5          90\n  Itäkoillinen   90  5    4   5   25    120\n  Länsiluoteinen 69  5   46        4 5  120\n  Yhtehensä     234  5   66  29      5  330\n\n                Penik. = P. Wirst.= W.\n\nNäitä rajoja pituuttansa myöten yhteen laskeissamme juuri ihmeeksi\nhavatsimma eteläsivun alkuperäistä arveloamme myöten tekevän 90\npenikulmaa 2 virstaa, itä-koillisen 119 penik. 5 v. ja länsiluoteisen\n120 penik. 5 virstaa, joita lukuja emme olle hitaat oikasemaan, jotta\ntulivat täysikymmenluvulla 90 eteläsivu ja toisista kumpanenki 120\npenik. pitkiksi. Näin koko rajasta, joka yltä ympäritse on 330 penik.\ntäytetään 300 penik. meriltä, isommilta järviltä eli jo'ilta, eikä kun\n30 penik. mannermaalta ja ei tätäkän, jos näillä maataipalilla löytyvät\npienemmät järvet ja joet lukuun ottaisimma. Waan 300 on kymmenen kertaa\nsuurempi kun 30, jonka tähden hyvin voimmaki Suomalaisten asuntomaata\nsaareksi verrailla, samate kun mitä muutaki paikkaa, joka kymmeneltä\npuolelta olisi vesiltä piiritetty, vaan yhdellä manterehen liitettynä.\n\nEmme kuitenkan ole näitä rajoja niin tarkon määrätä voineet, ettei\nselvää suomenpuheellista kansaa paikottain asuisi ulompanaki ja\nmuukalaisia kansoja sisäpuolella, niin eteläsivussa C—rajan tienoilla\nja itäkoillisessa pitkin pituuttansa, joissa kummassaki asukselee,\nmissä Suomalaisia ulkopuolella, missä, jos kohta vähemminki, Wenäläisiä\nmeidän puolella. Jälkimmäisen sivun pohjasimmassa päässä löydämmä taas\nLapin kansan Suomalaisten seassa. Länsiluoteisen sivun B—rajoilla elää\npitkin pituuttansa muutaman penikulman leveydeltä Suomalaisia Ruotsin\nalla kuuluvina ja sen lopulla Kättösuannolta alkain pistäksen itse\nSuomen aluettaki Könkämäjokea myöten Ruotsin ja Norjan väliin lähes 20\npenik. pitkältä, vaikkei kun juuri muutamaisen leviältä. Mainitun sivun\nC—rajoilla tapaamme Suomalaisia ja Lappalaisia sekasin ja saman sivun\nB—rajoilla ikäskun eteläsivunki A—rajoilla löytyy taasen merirannoilla\neräitä ruotsalaisia pitäjiä. Se myös pitää meidän nimittää, että tässä\non koko Suomen kansa rajotettu, eikä erityisesti niin kutsuttu Suomen\nmaa, jonka osa eteläsivusta, C—rajan kohdalta ja pian koko itäkoillinen\nsivu tulisi paljo sisämpänä käymään.\n\n[Sanan Saattajota Wiipurista pyydämmä jossai lehdessänsä ilmottamaan,\njos hänen paremmasta tiedostansa mitä erehdystä olisi eteläsivun C—\nja itäkoillisen sivun A—rajojen nimissä tapahtunut ja sekä siltä että\nkeltä hyvänsä toivomma muitaki oikasemia, erittäin virstaja penikulma\nmäärissäki. Wienamerelle, jota myös Selti-mereksi ja Kemimereksiki\nsanotaan, taitais yhtähyvin sopia nimi Walkiameri. Oniegamerta sanovat\npaikon Sunkumereksi ja Poventsan mereksiki, vieläkö tuolla jotai\nmuutaki nimeä olisi?]\n\nEnnen tämän rajakirjotuksen peräti heitettyä mainitsemma, jäävän etelä\nsivulla Suomenlahden rannoille 2 Maaherran lääniä, Uuden maan ja\nWiipurin läänin, länsiluoteisille suvulle 3 lääniä Pohjanlahta pitkin,\nPorin, Waasan ja Oulun läänin, viimmeksi nimitetty aina Lappiinki asti\nPohjanlahden perältä ulottuva. Näiden kummallasi nimitetyillä sivuilla\nolevien läänien keskellä jääpi Turun lääni Suomen lounaskulmaan,\nPohjanja Suomenlahden kainaloon ja siitä halki maan koillista suuntaa\nesinnä Hämeen lääni, sitte Mikkelin, sen jälkeen Kuopion ja tästä\nPohjoseen päin kääntyen viimmen Kajaninki lääni.\n\nNäiden itsekunki läänin rajoista emme tällä kerralla tee'kän parempaa\nselvää, sen vaan nimittäen, olevan Turun ja Porin lääneillä yhteisin\nMaaherran ja samate Oulun ja Kajanin lääneillä yhteisen, josta\nmaaherroja Suomessa ei tule olemaan usiampaa kun 8, ollen läänejä 10.\n\nJo nimitetyistä kaupunkiloista ovat Turun lääniä Turku (13,500),\nNaantali (800) ja Uusi kaupunki (2000); Uuden maan lääniä Eiknäisi\n(1,500), Helsinki (11,000), Porko (3000) ja Lovisa (3000); Wiipurin\nlääniä Hamina (2000), Wiipuri (4000), ennen nimittämättömiä:\nLappeenranta, Saiman rannalla (600), Käkisalmi (600) ja Sordavala\n(300), molemmat viimmimainitut Laatokan rannalla; Porin lääniä Rauma\n(2000), Pori (5000) ja ylempänä Tamperi (2000); Waasan lääniä Kristiina\n(2000), Kasko (700), Waasa (3,500) Joensuu (1000), Pietarsaari (1,500)\nja Kokkola (2,500); Oulun lääniä Braahe (1,500), Oulu (5,000) ja Tornio\n(700). Ennen nimittämättömiä ovat Hämeen lääniä Hämeenlinna (2,300);\nMikkelin lääniä Heinola (1000), Savonlinna (400); Kuopion lääniä Kuopio\n(2000) ja Kajanin lääniä Kajani (400).\n\nItsekunki kaupungin asukasten luku, jota nimen jälkisellä numerolla\nolemma kokeneet osottaa, ei niin ole kohdalleen voitu saada, ettei\ntoisinaan tämä meidän osotuslukumme oikiasta varsinaisesta luvusta\nmuutamilla sadoillaki isommissa kaupungeissa eroaisi. Wiimmeisestä\nviisimuotisesta väenarvosta on nyt viisi vuotta kulununnaki, jolla\najalla, semminki menneinä tautisina vuosina, on väenluku paljoki\ntaitanut muuttauta. Tänä vuonna toimitetun väenarvon ilmitullen saamma\ntilan nähdä, joko paljonki näissä näin osotetuissa kaupunkien asukasten\nluvuissa olemma erehtynnä.\n\nKaupunkeja Suomenmaassa nimiönsä myöten on 29 ja jos entisen Taavitin\nkaupunginki, joka nyt on autiona, lukisimma, tulisi niitä täyteen\nkolmekymmentä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ihminen eli luontokappale eksyy suunnaltaan, ettei löydä mihinkän,\nvaan kiertelee yksiä jälkiään, sanovat Suomalaiset hänen olevan metsän\npeitossa. Ja sillon pitää lukea Isä meidän, Herra siunatkoon, Walmö\nHerra ja muita rukouksia, siitä seikasta päästä. Auttaisivatko minuaki,\nen voi arvata, vaan senlaiseen metsän peittoon jo lienenki joutununna.\nSillä mieleni oli alusta, lähtiä Suomalaisten jälkiä alkukotiinsa,\nvaan poikkesin tieltä ja tulin kiertelemään Suomen metsissä, joita\nkaskipoltto, tervaruukki ja muu huoleton menetys eivät vieläkän ole\nvoineet niin tykkynänsä hävittää, ettei niihin toisinaan peittäyisiki.\nPitää siis tällä kerralla heittää toimeni, Suomalaisia alkupesäänsä\nseurata, sen tieten, jos konsa yrittäisinki, en kuitenkan pääsis ulos\nSuomesta, jonka monisataset järvet, joet, vuoret ja tunturit kyllä\nvuodenki pidättäisivät lähtöäni ja toinen eli kolmaski menisi muita\nseutuja, kyliä, pitäjiä ja kaupunkeja katsellessa taikka kirkkoja,\nseurakuntia, kihlakuntia, hippakuntia ja muita kuntia luetellessa.\nJa niin aikanani, ennen pahemmin eksymättä ja peittäymättä, lopetan\ntämän aineeni mainion Ruotsalaisen Dumbomi nimisen viisaan tavalla,\njoka kerran saarnaamaan yrittäessä, eikä esipuheesta edemmäksi tullen,\nilman pitempiä arveloita sihen päättiki saarnansa. Waan minkä olisin jo\npäällenki voinut kirjottaa, kirjotan vasta viimmesiksi sanoikseni:\n\n    Parturiunt montes, nascetur — ridiculus mus.\n\n                                             Horatius.\n\n          suomeksi:\n\n    Wuori se synnyttää, oli syntyvä — melkiä hiiri.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Susi ja Akka.\n\n\nSusi näljissään juoksenteli kylän tienoilla ruokaa etsimässä. Niin\nmuutamassa talossa kuuli äitin lastansa toruvan, uhkaamalla hukille\ntyöntää, ellei vaikenisi ja muuten olisi kauniisti. Susirukka odotteli\nkaiken päivän, vaan kuuli illalla äitin toisilla sanoilla lastansa\npuhuttelevan. \"Ka niin lapseni, sano sillon äiti, en enää hukalle sua\nanna'kan, vaan jos hukka tulee, niin lyömmä kuoliaksi.\" Sen kuultua\njuoksi hukka tiehensä ja sano: \"siinä tuvassa toista puhutaan, toista\najatellaan.\"\n\nToinen kieli, toinen mieli.\n\n\n\n2. Kaksi Hevoista.\n\n\nRuuna ja tamma olivat yhdellä taipalella kuormavedossa. Waan tammalla\noli raskaampi, ruunalla keviämpi. Niin muutamassa mäessä rukoili tamma\nruunalta apua, ellei peräti uupuisi. Toisen ei auttaessa uupuki hän ja\nkuoli paikalla. Waan ajaja pani koko hänen kuormansa ruunan vedettää ja\npäälliseksi kuolleen tammansa irtikiskotun nahanki. Sillon sano ruuna:\n\"Woi vaivanen, kun en toveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko\nhänen kuormansa vedettävä ja päälliseksi nahkaki.\"\n\nEllös kiellä killinkiä, taikka taalari menepi.\n\n\n\n3. Talonhiiri ja Metsähiiri.\n\n\nTalonhiiri kävi metsähiirtä tervehtimässä. Tämä hankki vieraallensa\nruokaa, mitä parahinta löysi, koottuja jyviä, tähkiä, terhoja ja\nmuuta senlaista. Toinen parempaan tottunut söi minkä vähäsen ja\nkysäsi: \"tämmönenkö se teillä elämä ainaki on?\" Sitte kuultuansa, ei\nparemmankan olevan, puhutteli hän toista taloon muuttamaan eikä nälkään\nkuolemaan metsässä. Lähtiki toinen toisella päivällä talonhiiren elämää\nkatsomaan. Tämä vei hänen, isoon ruokapuotiin ja käski syödä, mitä\nmielensä teki. Waan hiirten parahallansa syödessä tuli väki puotiin.\nTalonhiiri kyllä sievästi lymyttihen loukkohon, vaan metsähiiri luullen\njo viimmesen päivänsä tulleen, hyppäsi esinnä kauan pitkin seiniä ei\ntieten minne pistäytä piiloon. Kuitenki jäi hän väeltä havatsematta.\nSitte väen viimmenkän puodista mentyä sano metsähiiri toiselle: \"jää\nhyvästi taloinesi tavaroinesi ja kiitä vastaki onneasi, minä sitä\nen kaipaa, enkä kadehdi, enkä toiste toivottele.\" Ja niin läksi\nhän matkaan, vaikka kyllä toinen kielsi häntä yön selkään pitkälle\ntaipalelle lähtemästä. Kotiin tultua kysy toinen metsähiiri: \"hyväkö\noli talonhiirellä elämä?\" Tähän vastasi hän vanhalla sanalaskulla:\n\n\"Hyvä herroissa elämä, vaan on päälle vaarallinen, kanssa kaulalle\nkamala.\"\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksta,\n\n\n1. Illan ees, aamun taas.\n\n2. Mies musta, nenä nykerä, perehen leipä takana.\n\n3. Yks sano tous tous, toinen sano tous tous, kol- mas sano tous tous,\nneljäs sano tous tous; viies sano viuh vauh.\n\n4. Lyhyt mänty mättähällä, mesimöykky männyn päässä.\n\n5. Punikki punanen lehmä, kevytsarvi, keikkoselkä, juoksi puhki puiset\nsalmet, halki vaarat haihatteli.\n\nOsviittoja. 1. akkunan lauta (eli luuku). 2. Mies. s.o. avain; nenä\ns.o. rengas (eli koukku). 3. Yks, toinen jne. s.o. hevosen jalat; viies\ns.o. häntä. 4. Mänty s.o. Muuramen kasvu (eli varsi); mesimöykky s.o.\nlakka (muurain, marja). 5. Punikki s.o. suksi; punanen s.o. tervattu;\nlehmä s.o. salossa kulkeva; kevytsarvi s.o. hoikkaeli pystöpäinen;\nkeikkoselkä s.o. jalkava eli kaareva keskeltä; juoksi s.o. hiihti.\n\n\n\n\nLisäyksiä suomalaiseen sanakirjaan.\n\n\nP. nimukoita. Antiaiset, (monik.), häät morsiamen lähtö- eli\nantipaikalla (Kaj.) hentuset lasten syödä, niink. nisuleivät, sämpylät,\nrusinat jne (Häm.) Kattilakunta, talo, perhe, huonekunta; on sillä\nmaalla (paikalla) viisiki kattilakuntaa (Kaj.), koru, korunen, lasten\npideltavä, mielentehty kalu (Satak.) loma, rako, välipaikka (Karj.).\nsäidenliihe (-heen), rospuutta, kelirikko (Kaj.), tarhila, sepel,\nvanta, vannikka, kranssi (Wien.). uppu, vaikia keli paljon lumen aikana\n(Kaj.), vero, luku, nimi, puoli (T.Y.P.A.L.E. sioissa); kenen verolla\nsinä täällä olet? (Kaj.).\n\nM. nimukoita. Eräs (rään), muutama, monikas, monikahta, monas, monias,\nmoniahta, joku, yksi (An,), jäperä, upera, kestävä, yrittävä, luja,\nvahva; j. hevonen (Kaj.), karu, huono, kehno, kolkko; k. maa, tie,\nkylä, niitty, paikka jne (Kaj.), maukia, kupia, kuvukas, kuperias,\npullokas, pullerias; kellonlasi on m. (Karj.). säällinen, rehti,\nrehellinen, pätevä, kelpo, varsinainen; s. mies, asia, työ (Häm.)\nvapera, lujaton, vavahteleva, kiikahteleva, heiluva, pyöriä; v. puu,\nporras, vene; on vapera tapulia salvata (Kaj.).\n\n[Tähän laatuun aiomma miksi ei joka seuraavan kuun osaan outoja eli\njollai oudolla tavalla käytettäviä suomalaisia sanoja selvityksillänsä\npanna. Hallintapäätettä ei ole kun epävertasissa tapauksissa\nosotettu, esimerk. sanassa säidenliihe, (Hall, -heen, ei -hteen).\nMonik. viittoo sanan vaan monikossa sillä osotuksella käytettämän\nja An. Anuksen (Olonetsin) maalta, Häm. Hämehestä, Kaj. Kajanin\nseuduilta, Karj. Suomen Karjalasta, Satak. Satakunnan tienneiltä,\nWien. Wienan (Arkangelin) läänistä sanan esinnä muistoksi kirjotetun,\njosta kuitenkan ei seuraa, sen ei muuallaki käyvän. Tiettävästi on\nmonella muullaki, kirjoista eli kansan suusta kerätyitä, sanakirjassa\nei löytyviä suomalaisia sanoja. Jos he niitä minulle Kajaniin\nlaittasivat, niin olisin mielelläni ne heidän nimillänsä seuraavilla\nkuilla julkaseva ja samate minkä saisi outoja sanalaskuja, arvutuksia,\npuheenparsia, tietoja Suomen maasta, elämästä ja tavoista eripaikoilla,\nsuomal. runoja ja muita senlaisia, kuitenkan ei muita, kun kansan\ntehtyjä runoja. Ainaki olisi siitä hyvä hyödytys ja päälliseksi tulisi\nkirjani lukioille mielusemmaksi.]\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Aura atroja parempi, kirnunmäntä tarpomia.\n\nAtro eli atrain on raudasta tehty, moniväkänen, pitkävarrellinen\nkalaniskuase, jota toisissa arinaksi ja ahinkaaksiki sanotaan. Tätä\nsanalaskua myöten on siis maaviljelö ja karjapito kalastamista\netusampi, jota millä emme todeksi kiellä, vaan toivoenki, monen,\njonka pellot ja karja kalastamalta laihtuvat, paremmin tämän asian\nvarten ottavan, Joka kaikki kalastamisessa yhteen lukee, ensiksi työn\nja aineet pyydyksiä saadessa, sitte vaivat ja ajankulun pyytäessä ja\nsentehtyä panee rinnottain saaliinsa ja sen hyödyn, minkä hän kaikilla\nnäillä töillä, vaivoilla ja kuluilla olisi voinut maallansa toimittaa,\nhän helposti keksii kalapyynnin ei konsa olevan maatyöhön verrattavana.\nNiin mikä onkan syynä, että hän ei kuitenkan kalastamista heitä? Ei\nmuu, kun että kalapyynnissä näkee vaivansa pikemmin ehkä kehnostiki\npalkittavan, jota vaston maaviljelö ja karjahoito vasta myöhemmin,\nehkä monikertasesti auttavat. Ainoastaan meriluodoilla ja rantamailla\nasuvilla, joilla ei ole tilaa maata viljellä ja karjoja pitää, on\nkalapyynti luonnollinen työ ja heiltä pitäisi maamiehen enimmän\nkalatarpeensa maaviljalla hankkia, niin kummallenki toisen hyvyys\nulottuva. Ja miksi ei sopisi hänen itse'ki, ehkä vaan aikalomasta,\nkaloja jänöistänsä pyytää. Kun tämä vaan harvon tapahtuisi, niin\njärvet kalasempina asuisivatki ja hänellä olisi siitä vielä seki etu,\nvähemmällä työllä pian yhdenkertasen saaliin saada, kun nyt paljolla\nväellä likipuhtaiksi kolatuista vesistänsä. Monta muuta sanalaskua\nlöytyy, jotka osottavat olevan Suomen kansalla tässä asiassa hyvän\nymmärryksen. Niin esimerk. menneen Helmikuun Mehiläisessä Sanal. 4 ja\nseuraavat:\n\n2. Joka kaiken kesän onkii, sitä talvella nälkä tonkii.\n\n3. Kapia kalanen pöytä, leviämpi leipäpöytä. Wähän toisella tavalla\nennestäänki luettava Gottl. Otavan I:sessä Osassa, s. 132.\n\n4. Laulu laiskana pitävi, virret työtä viivyttävi.\n\nNiihin koskeva jotka laulun työnänsä pitävät, ei niihin, jotka töidensä\nvälistä ja ilman huviksi laulelevat. Katso Helmik. Mehil. Sanal. 8.\n\n5. Laulu työksi huokiampi, luku sielulle parempi.\n\nOn hengellisistä lauluista jo luvuista ymmärrettävä.\n\n6. Tehty työ alotetusta, valmis vaimo kosjotusta.\n\nSanotaan toisilta kosjotusta, toisilta toisin ja rumemmasti, kun\nmitä kirjaan panna. Monta muutaki sanalaskua on Suomalaisilla, jotka\nosottavat, töiden alottamista myöten tehdyiksi tulevan.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nToukokuulta.\n\n\n\n\nKaunis Tammi.\n\n\n    Sisarekset Sotkottaret,\n    Rannan ruokkoset kälykset,\n    Läksit korttehen kokuhun,\n    Sininurmen niitäntähän.\n    Löyettihin lemmen lehti,                    5\n    Lemmen lehti, tammen lastu,\n    Weivät maalle kasvavalle,\n    Oralle ylemmälle.\n    Siitä kasmo kaunis tammi,\n    Meni vihanta virpi,                         10\n    Wesa verraton vetihen.\n    Oksat ilmoille olotti,\n    Latva täytti taivahalle.\n    Pietti pilvet juoksemasta,\n    Hattarat hajoamasta.                        15\n    Yksi pääsi pitkä pilvi,\n    Pilvessä vesipisara,\n    Pisarassa pikku lampi,\n    Lammissa meno punanen,\n    Wenosessa nuoret sulhot,                    20\n    Nuoret sulhot naimattomat,\n    Wielä viinan juomattomat,\n    Punovat punaista köyttä,\n    Köyttä rauta rahmikoivat,\n    Sitoa meri sininen,                         25\n    Laksi Kannan kaakistoa,\n    Meren tyynenä pysyä,\n    Lahen Kannan kaunihina,\n    Wieä Wienahan neitosia,\n    Kaupita merikanoja.                         30\n\n    Elkäte meriset miehet\n    Wielä viekö neitojamme!\n    Ei neittä tukulla myöä,\n    Eikä kansoin kaupitella,\n    Oravat myöään tukulla,\n    Revot kanssa kaupitahan.                    35\n\n_Toisintoja_. v. 1—4. Olipa ennen neljä neittä, Koko kolme morsianta,\nSininurmen niitännässä, v. 3,4. Lähettihin lehen leikkuun, Lehen\nleikkuun, konnun korjuun. v. 5. L. lempilehti, v. 7—9. Wietiin\n(Pantiin) m. k. Leholle y. Sihen k. k. t. v. 12,13. O. i. ojeni, L. t.\ntaivosehen, Piätti kuut kumottamasta, Piätti päivät paistamasta. v. 15.\nH. hatsattamasta, v. 17-21. P. vesipisarat (pitkät pisaret), Pisarissa\nlaajat lammit, Lammissa venopunaset, Wenehissä nuoret miehet, N. miehet\nn. v. 23—30. Punotaan p. k. K. r. rahnikoitaan, S. meren sivua (meri\nsivutse), Lahta K. k. Jotta t. p. (Meri t. p.) Läksi K. k. W. Wienan n.\nKaupunnin kotikanoja, v. 35, 36. O tukulla vieään (myöään), R. kansoin\nkaupotahan.\n\n_Jälkimaine_. Tämä jos kohta usiammalta laulajalta saatu muinasaikanen\nruno kuitenki taitaa olla vaillinainen. Mahdettaisiko Kantalahden\nseuduilla täydempään laulettaa, koska mainitusta lahdesta siinä on\npuhetta. Ennestäänki lienee lukialla tuttu Wienameren pohjaspäätä\nKantalahdeksi nimitettävän. Lahden perästä taitaisi tulla noin 50\npenik. kaakkoista suuntaa Wienan kaupunkiin purjehtia. Syrjään pitkin\npituuttansa lounasen alla jääpi muutamia isoja järmiä, nimittäin\nKouta, Pääjärvi ja Tuoppajärvi, jotka eivät yksikän ole erittäin\nkaukana Kemijärven ja Kuusamon pitäjäin rajoilta Suomen maata. Näillä\njärviseuduilla on aina kiitetty parahimmia laulajoita löytyvän,\nvaikken vielä ole joutunut heitä etsimään, kun ovat kovin laittona\nasuntopaikastani. Etelään päin mainituista järvistä on toisia isoja\njärviä, kolme Kuittijärveä, joista, kuni edellisistäki, vedet juoksevat\nWienamereen. Ylimmäinen Kuittijärvi ei ole etäällä maanseljästä\nKajanin läänin rajalta ja sen, ynnä Keskikuitin, rannoilta olen tähän\nasti enimmiä lauluja saanut; niiltä seuduilta tämänki. Sanoja: v. 2.\nruokkoset s.o. siistit, kauniit; kälykset, nepaat, serkut, muuten:\nruots. svägerska; Lempi kauneuden ja rakkauden puoltaja haltia v. 8.\nOrolle, norolle, notkolle, arolle, alangolle; v. 15 hatsahtamasta,\nhasertamasta, kohisemasta, suhisemasta; v. 26, kaakistaa, ahdistaa,\npidättää, hallita.\n\n\n\n\nUkot kirkkomäellä.\n\n\n    \"Kun me ennen ensikerran\n    Kiersimmä tätä kimeä,\n    Istuimma isän sylissä,\n    Kahtelimma kaikkialle,\n    Ilman sillon siellä täällä,                 5\n    Kaksin kolmin kankahilla,\n    Näky miehiä mäellä.\n    Kun ne sitte kuhtuttihin\n    Kaikki kellolla kokohan,\n    Sai sian sisällä sillon                     10\n    Joka henki helluntaina,\n    Toki pääsi pääsiäissä\n    Ihte kuki istumahan,\n    Jakso jouluna lukea\n    Helposti joka hemosen.                      15\n    Nyt on tehty tempeliä,\n    Kaksin kolmin kappelia,\n    Kaikki täytehen tulevat.\n\n    Ei sillon sinistä nähty,\n    Eikä paljv painettua;                        20\n    Sillon sulhaset sojotti\n    Mehtikanan karvasina,\n    Nuoret neiot naitavatki\n    Warsin varpusen värisnä.\n    Ei sillon rikasten rinta,                    25\n    Eikä maha mestarien,\n    Kirkkomäällä kiilostanut\n    Talviselta taivahalta;\n    Eikä köyhä kestipoika\n    Wäinämöisen viitakkeilta.                    30\n\n    Nyt se ei vaatteista erota,\n    Mikä herra, kuka narri,\n    Mikä muita mestareita;\n    Koriana kaikki käyvät,\n    Waikka työtäki tekevät.\"                     35\n\n    Waari toinen taitavasti\n    Sano vastaten sanansa:\n    \"Siitä minä mielelläni\n    Julistan Jumalan töitä,\n    Ett' on riittävä elatus                      40\n    Pantu paljolle väelle,\n    Jäänyt vielä järvihinki\n    Siunausta sillä lailla.\n    Jos on paljo pyytäviä,\n    Ottavia oiva lailla,                         45\n    Niin on myös otettavata,\n    Saalista samalla lailla.\n\n    Maata kanssa kaivajilla\n    Kyll' on siemenen sioa\n    Paljo entistä enemmän;                       50\n    Kuss' ei ennen kahta tehty,\n    Nyt on kolme'ki taloa\n    Tiluksilla tiettävillä;\n    Kuss' ennen kaksi hevoista\n    Tuli tuskalla kesä'än,                       55\n    Luetuilla kylkiluilla,\n    On jo kaiketi kaheksan\n    Lihavilla lautosilla;\n    Norot selkämäin sivulta\n    On jo pelloksi perattu,                      60\n    Suuret kuusikot kumossa,\n    Joiss' ennen oravamiehet\n    Wiettelivät viikkokauet,\n    Kaikki kasvavat eloa.\n    Kuss'ennen kuret munivat,                    65\n    Niis' on suuret nurminiitut;\n    Kussa peurat piehtaroivat,\n    Porot poikia latovat,\n    Siinä aumoja asupi;\n    Kuka ennen seihtemälle                       70\n    Löysi raavaalle ravinnon\n    Koko manttalin kohalta,\n    Saapi nyt samalla maalla\n    Runsahasti ruokituksi\n    Kyllä monta kymmentäki.                      75\n    Sitä myöten silmät suuret,\n    Kun on ohtaki leviä.\"\n\n_Jälkimaine_. Paavali Korhonen Rautalammin pitäjästä Savossa, jonka\ntekemä tämä runo, on sekä saanut, että ansannut kuulusan nimen\nrunoistansa. Tilaa saadessa tulemma kyllä meki hänestä ja runoistansa\nenemmän kertomaan, nyt joita kuita sivumennessämme muistutellen.\nEnnenki monelle tiettävästi on vanhoissa runoissamme tapana, toisilla\nsanoilla ikäskun parantaen kertoa itsekutaki lausetta. Nykyaikuisissa,\nerittäin herrasrunoilioilta tekemissä, ollaan tässä asiassa\nhuolettomampina, kun pitäisi. Tosiaanki on senlainen parannus eli\nkertolauseelma suuresti runoa kaunistava, jos ilman sopivasti, eikä kun\npakolla, toimitetaan, eikä ylen monilla kertolauseilla yhtä puhetta\npitkäksi venytetä. Korhonen, ehkä vähän tässä kohdassa vanhoista\npoikkeava, ei kuitenkan peräti kertolauseita unhota. Niin esimerk.\nv. 19 \"Ei sillon sinistä nähty\" kertoen: \"Eikä paljo painettua.\"\nv. 21, 22. \"Sillon sulhoset sojotti mehtikanan karvasina\" kertoen\n\"Nuoret neiot naitavatki varsin varpusen värisnä.\" Jos saamma sanoa\najatuksemme, niin kuitenki kuulemma Korhosen ennemmin puuttuvaisen, kun\nylen liiallisen kertolauseillansa olevan.\n\nToinen kohta, jossa kylläki runon kehnoudeksi nykyset runosepät usein\nvanhoista poikkeavat, on, etteivät katso, kuinka kussaki runojatkossa\nlyhyet ja pitkät tavuet tulisivat paikallensa kumpasetki. Joka\nerityinen runo taikka runovärsy jakaupi neljään jatkoon, itsekuki\nkaksitavumen. Niin esimerk. nykysessä kaksi viimmeistä:\n\n    Sitä — myöten — silmät — suuret,\n    Kun on — ohta- — ki le- — viä.\n\nWanhain runolakia myöten ei konsa jatkon jälkimmäinen tavut saisi olla\npitkä'äänellinen, eikä edellinen tavut, jos missä uuden sanan alkaa,\nlyhytäänellinen. Sanasopunsa vuoksi ovat sentähden kehnompia runoja:\nv. 26. \"Eikä maha mestarien\", jossa sana maha alkaa toisen jatkon\nlyhytäänellisellä alkutamuella, v. 71. \"Löysi raavaalle ravinnon\"\n(Löysi — raavaal— le ra — vinnon), jossa sana raavaalle toisen jatkon\njälkimmäiseen tamnehen panee pitkän äänen. Ainoasti ensimmäinen jatko\nsopii ilman runon vähintäi riivaumatta senlaisella sanalla alettaa,\njossa alkutavutki on lyhytäänellinen ja sentähden ovat runot: \"Näky\nmiehiä mäellä\", \"Joka henki helluntaina\", \"Tuli tuskalla kesään\" jne\nsanasopunsa vuoksi kyllä kauneita. Waan peljätessäni päätettävän,\njo kehnommalla kannalla, kun onkaan, ylistetyn runomahdin Suomessa\nolevan, jos vielä muistaki pienistä virhistä tekiöitä muistuttelisin,\nen niistä virka mitänä, ilman Kerhoista nykysestäki runostansa kiittävä\nja sen kauneista lausumista. Waston mielipuolten huutavia ääniä,\naikain yhtäläiseen pahenemisesta, on hän asianmukasesti älynnyt,\nniiden toisissa paranevanki, josta aineesta v. 36 aikain ymmärtämästi\nkyllä lausuilee. Jos kaikilla saarnoilla aikain pahenemisesta vähintäi\nperää olisi, niin miksi tämä maailma ja sen elämä jo eivät olisikan\nmuuttuneet? En kuitenkan soisi tällä kysymykselläni taikka muilla\nlauseilla millään tavalla suruttomuutta puoltamani, vaan toivon\nitsekunki aina varalla pitämän, ettei toden peräsesti ajat paheneisi,\nvaan luontoansa ja kaiken elämän arvoa myöten tuo tuostaki tulisivat\nparemmiksi. Tätä toivoa ja sen myödittämistä ei kuitenkan pidä\niankaikkisilla valheilla ja muilla loruilla aikain turmeltumisesta\nperustaa, sillä ennenkän ei konsa ole ollut \"tyhjästä tytyä, valehesta\nvatsan täyttä.\" Epäilemättä tekisivät kaikki ajan saarnaajat paljo\ntoimellisemmasti, jos elämän oikian arvon ja perän ihmiselle osottaen\nkeralla neuoisivat, miten aina paremmiksi ja täydellisimmiksi päästä.\nNiin tehtyä taitaisivat viimmen itseki älytä, aikain toisinaan\nparanevanki.\n\n\n\n\nMuinelmia.\n\nLieto Lemminkäinen.\n\n\nLöytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan\nmainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat.\nJa antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki\nlevossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme\nnykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon\nedelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki\nmenneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille\ntultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä\nmatkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta\nmuuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten\naikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla,\ntoimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja\nsivistyä.\n\nSuomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen\nasuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton\nnykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan\ntulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen,\ntoisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä\neli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu\nLapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki,\nsodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla\nsodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten\nkussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille,\ntappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte\ntavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten\nedemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun\nuusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä\nLappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien,\nsinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla\ntapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla\njoukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin,\nkun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla,\njoilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki\nlikipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä\nporokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä\nja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten,\njotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli\nSuomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin\njoukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa\nLappalaisista voiton saaden.\n\nSuurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille\njohdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan\nainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt\ntoiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa\nkansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.\n\nLuoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää\nKalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa\nmerensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja\nlahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että\noli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu\nsaari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin.\nNiemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä\nvainioita, joita itse käsillänsä viljeli.\n\nTavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja\nmainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta\nemme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja\nmuutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä\nsoutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen\nsihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä\ninnosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen\nja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä\npojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota\nhellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto\nLemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli\nvaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä\nmies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä\nhartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä\nitse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen:\n\"moni katso muotohoni, varteheni valkotteli.\" Näin ollen pulska,\nmustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla\ntiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki\nitsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon\nveitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi\nsillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä\nsano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi\neli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää\nolleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä\nlienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli\nulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla\nLemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei\nolisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden\nvälistä poikaaki sillä mainittu.\n\nWirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä\ntietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina\npidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi\neli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin\nmetsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä,\ntoisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita\nkohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla.\nKaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa\nniissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain\npoikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä\nkun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia\nkoneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa.\nNäissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista,\njoihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten\ntarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä\ntarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja,\nlinnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei\ntarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan\nevästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen\nosottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki,\nlintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen\nohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti\nhevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi\njousimiehenä metsissä.\n\nSotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen\nrautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin\nsarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla)\nkiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta\nkalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla\nterässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen\nmainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini,\nkeihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja\nsyylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi\nkintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki\npidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta\ntarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.\n\nNiin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki\ntainnutkan paljo \"huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä\", kuten itseki\nmuutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä,\nkonsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin,\njoissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki,\neikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa,\nmahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut,\nmihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi\nlyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa\nluottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä,\ntemmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan\nkuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti.\nWaan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja\ntointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden\nja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden\nsiitäki muutamia sanoja.\n\nPohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi\nmahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen,\nPimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla.\nSariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen,\nettä oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti\npaljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä\ntaisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin\narvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi\ntullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi\nvähin tuttuna olla.\n\nPohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen\nmuutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut,\njonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista\nmäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta,\nkoska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä\nsuojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana\nmannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä\nhuutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa\nmainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä\ntalolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla,\nsitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia\nkuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä\npäävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi\npäässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä\nainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä,\ntaikka vanhan sanalaskun mukaan: \"kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo\nkuollokana\". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja\nmuuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä\nhuudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä\nsitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman\nlöyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa \"miesten syöjäksi\nkyläksi, urosten upottajaksi\", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi\nei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle\nmerelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta \"miesten\nsyöjäksi seläksi, urosten upottajaksi\" verrailtua mainittiin viimmen\nyksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.\n\nLemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota\nkaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu\nruno hänestä:\n\n    Ompa neiti Pohjolassa\n    Impi kylmässä kylässä,\n    Jok' ei suostu sulhosehin,\n    Mielly miehi'in hyvihin\n    Kiitti puoli Pohjan maata\n    Kun ompi kovin koria;\n    Lihan läpi luu näkyvi,\n    Luun läpi yin näkyvi.\n\nMuutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki\nnäillä sanoilla:\n\n    Tuopa kaunis Pohjan tyttö,\n    Maan kuulu, veen valio,\n    Meni aittahan mäelle —\n    Kolm' on aittoa mäellä,\n    Uksi on emojen aitta,\n    Se aitta parahin aitta;\n    Siell' on arkku arkun päällä,\n    Lipas lipahan lomassa.\n    Aukasi parahan arkun,\n    Kimahutti kirjokannen,\n    Löysi kuusi kultavyötä,\n    Wiisi villaista hametta.\n    Puki päällensä parasta,\n    Kaulallensa kaunehinta,\n    Ripeintä rinnoillensa,\n    Warrellensa valkeinta.\n\nIlman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään,\nliiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän\nylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella\nnimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:\n\n    Pitelevä pirtojansa,\n    Niisiänsä nosteleva,\n    Kultakangasta kutova,\n    Hopiaista helkyttävä,\n    Kultasesta sukkulasta,\n    Pirralla hopeisella.\n\nJa sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:\n\n    Sukkuloinen suikahteli\n    Kärppänä kiven raossa,\n    Piukahteli pirran piikit\n    Tikkasena puun kupeessa,\n    Käärilauta käännähteli\n    Oravana oksapuussa.\n\nEi kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka\nrunon sanoilla:\n\n    Hyvä tytti, Pohjan neiti,\n    Jok' on soma sormiltansa,\n    Aina liukas liikunnolta,\n    Aina kengältä kepiä,\n\nvedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä\narvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan,\nsillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä\naikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä\nLemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.\n\nNiin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä\npoikaansa, sanoen:\n\n    \"Ellös menkö, poikuein,\n    Ilman tieon tietämättä,\n    Ilman taion taitamatta,\n    Pohjan poikien tulille,\n    Lapin lasten tanterille.\n    Siellä Lappi laulanevi,\n    Tunkenevi Turjalainen,\n    Suin sytehen, päin savehen\n    Kypenihin kyynäsvarsin,\n    Koprin kuumihin porohin.\"\n\nNiin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:\n\n    \"Tuho ainaki tulevi,\n    Tuho poikaa pätöistä,\n    Hukka lieto Lemminkäistä.\n    Ei sinussa laulajata\n    Pohjan poikien sekahan,\n    Lapin tieon tienohille.\n    Etkä tunne kieltä Turjan,\n    Maha lausua lapiksi.\"\n\nNäihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki\nnoitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,\n\n    Min kirves kivestä saapi,\n    Napakaira kalliosta,\n    Järky jäästä iljanesta,\n    Tuoni etyhjästä tuvasta;\n\njoka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi,\nyhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:\n\n    \"Jos tahon tasoille panna,\n    Miesten verroille vetäytä,\n    Itse laulan Lappalaisen,\n    Itse tungen Turjalaisen,\n    Käsin Kalman kattilahan,\n    Kourin ilmahan kovahan,\n    Polvin hyytä hyppimähän\n    Säärin jäätä särkemähän\n    Riitettä repäsemähän.\n    Laulan halki hartioista,\n    Puhki leuoista puhelen,\n    Rikki rintalastasesta,\n    Paian kauluksen kaheksi.\"\n\nWaikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki\nLemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona\nvaraellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin\nsillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia\ntietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden\nkosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita\nja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten\nrikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä\nmitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja\nvelhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko\nLuonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki\nonnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella,\nvaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä,\nhettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla\neriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa,\nmorsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa\nluettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan:\n\n    Siinä tarkka tarvitahan,\n    Mies vakainen vaaitahan,\n    Kun urosta naitetahan,\n    Miestä mieähän vihille;\n    Kun häissä hätä tulevi,\n    Weren juoksu juomingissa.\n\nLemminkäinen ei kuitenkan erityistä kosiomiestä tiedusteltu, itse\ntehden, mitä tiesi tavittavan. Esinnä kengitti hevosensa,\n\n    Ettei kynnet kilpistynnä,\n    Kalpistunehet kapiot,\n    Ilmankana iljanella,\n    Kalmankana kaljamalla.\n\nSitte tulen tanterelle tehtyä käytti muutamasti liekin halki hevosen,\njotta entisistä rikkeistä puhdistua, niin valjasti jotta \"vesi tippu\nvempelestä, rasva rahkehen nenästä\". Tämän työnsä ohessa kysy äitiltä\nkäärmeen vihoissa kasteltua, jällen kuivattua, paitaansa. Waan äitin\nainaki lähtemästä kieltäen ja tuhosta mainiten, Lemminkäinen jo\ntäysipuvussa päätänsä harjaava, vähä suuttumalla nakkasi suan eli\nharjan kädestään ja lausu:\n\n    \"Sillon on hukka Lemminkäistä,\n    Tuho poikoa pätöistä,\n    Kun suka verin venyvi,\n    Harja hurmehin kuluvi\".\n\nTämän arvattavasti sano, sillä verraillen yhtä mahdottoman olevan,\nvoida kenenkän häntä vastustella, kun oli mahdoton asia, harjan verta\nvuotaa. Tuskin taisikan mitä muuta tällä lauseella ajatella, vaikka\nsille sitte, kuin vasta näemmä, tuliki toinen päätös.\n\nNiin tavallisissa aseissaan, rautapaitaan puettuna ja teräsvyön\nsuolillensa sitonut lähti koista Lemminkäinen, mennessään\novella, pihalla, veräjillä, kosken korvilla ja muissa paikoissa\nvaraelematse, taikka lukeva \"synnyt syitä myöten, luottehet lomia\nmyöten\". Toimitettua, löi kerran ruoskalla hevoista ja tuli kolme\npäivää matkattuansa Pohjolan kylään. Näki kolme'ki taloa kylässä,\neikä tarkemmin tieten, minne peräytyä, ajo alimmaiseen ja kysy\nkynnysedustalta:\n\n    \"Oisiko talossa taassa\n    Rinnukseni riisujoa,\n    Aisani alentajaa,\n    Luokin lonkahuttajoa?\"\n\nWastattua, ei olevan, Lemminkäinen kauemmin sinkkaelematta ajo\ntoiseen, keskimmäiseen taloon. Äskisen kysymyksensä tässä kerrottua ja\npahemmanki vastauksen vanhalta akalta saanut, lähti poies kolmanteen,\nvierimmäiseen taloon. Kartanolle tullut kuuli aika rähinän tuvassa,\npai'stavan, haastettavan, laulettavan ja loihdittavanki. Siitä oikialla\ntiellä olevansa Lemminkäinen tunnustellen ja lauluin kuultua jo\nitseki innossaan veti karahutti ruoskalla maata, jotta pöly paikalta\nlähti, mies pölystä sikeävä, joka sitte tulleelta hevosen riisu.\nNiin kävi sisään Lemminkäinen, koirat jo tullessansa haukkumasta\nlumottuansa. Sanotaan hänen ei ovesta, vaan nurkasta sisäytyneen\nja oliki sillon taikana, ihmisten loihtotiedoillaan voiman muiksi\nruveta ja pienimmistäki reijistä puetellatse, samatekun rahvaassa\nvieläki paikka paikan luullaan pahan hengen ja noitien sillä tavalla\nkuljekselevan, ollen niin tämä nykynen, kun esivanhempaimmeki muinanen\nluulo yhtä perättömiä, älyllisiltä ihmisiltä ei korviin otettavia.\nToinen senaikuinen taika oli, sitä mahtavammaksi vastustajatansa suhten\ntietäjän päästä, mitä aikasemmin itse äkkäymättä toisen havatsi. Tämän\nLemminkäiselle luonnistuneen, kertoo runo sanoen:\n\n    Kuuli ulkoa runoja,\n    Läpi lauan laulajoita,\n    Läpi seinän soittajoita,\n    Läpi sammalen sanoja.\n\nNiin mitenki sisäytynyt, ovestako eli nurkasta, näki Lemminkäinen\ntuvan tietomiehiä täynnä. Isäntä itse lattialla kävellen, eikä näin\näkkinäisestä tulosta hyväksyvä, sano Lemminkäiselle:\n\n    \"Olipa meillä ennen koira,\n    Rakki rauan karvallinen,\n    Lihan syöjä, luun puria,\n    Weren uuelta vetäjä.\n    Mi sinä lienet miehiäsi,\n    Ja kuka urohiasi,\n    Kun ei sua koirat kuultu,\n    Eikä haukkujat havattu!\"\n\nWastasi Lemminkäinen:\n\n    \"En mä tänne tullu'kana\n    Taiottani, tieottani,\n    Ilman innotta isäni,\n    Waruksitta vanhempani,\n    Suuhun Untamon susien,\n    Kitahan kirokavetten\".\n\nKohta jälkeen paremminki mainitun tietonsa ja taitonsa osottava rupesi\nlauluille ja laulo koko tuvan miehistä puhtaaksi, kunne kunki työntäen,\ntoisia\n\n    Pohjan pitkähän perähän,\n    Lapin laajahan salohan,\n    Kuss ei kule karjan kynsi,\n    Waella hevosen varsa,\n\ntoisia taasen\n\n    Lapin laajalle lahelle,\n    Miesten syöjälle selälle,\n    Urosten upottajalle,\n    Josta velhot vettä juovat\n    Tulikulkut tuioavat,\n    Lappalaiset lainaavat\n\nja vielä pahempiinki paikkohin toisia\n\n    Rutjan koskehen kovahan,\n    Kinahmehen ilkiähän,\n    Johon puut päin putovat,\n    Perin vierivät petäjät,\n    Tyvin syösten suuret hongat,\n    Latvoin lakkapäät petäjät.\n\nNäin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti\nlaulamatta Lemminkäinen \"Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän\"\nUkko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti,\nkaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan\nkoskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan\ninnossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja\nja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle,\njonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä\nLemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi\ntällä kerralla saatuamme.\n\n\n\n\nNykysistä ajoista.\n\n\nJo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen,\nentiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki\n(Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä\nja ehkä päällenki, vaan sitte kun se \"mainio Ranskamaanlainen\ntervakauppias Punaparta\" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin\ntoista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa\nmaksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni\nvallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa\nnyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä\ntohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä\nripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa\nja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan\nnyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista\nihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua,\nsyödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää\nkiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea\nHuutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta\nei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia\nperätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli,\nviittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt\nkaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee\nsiitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin,\nmikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan\nkaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan\nmaasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: \"ennen löyly\naitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja\nviinaa\" (Gottlund).\n\nWaan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan,\nkatsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet.\nWiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä.\nKahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin\ntoukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos\npieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja\nsoitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko\ntaivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan\nnähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä\nvähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta\neloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-,\ntauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani\nmyös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi\nviimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli\nkuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen\n(1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut\nkaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa\nkylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä.\nWaan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä\njyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä\nsanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin\nolleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä,\nettä korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi\nkatsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin\nettä yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun\nsanoilla \"hänen askelensa tiukku lihavuudesta\". Tähän viljasuutensa\npuolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana\nvuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka\ntähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä.\nKoko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto\njoka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat\nläpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta.\nAlkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei\nlunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa\nseuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki\nmailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä\nikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta,\njos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi\nseipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia\nlumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa,\nlumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta\nlujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka\nkulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti\nuutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten\nmatkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen\ntaikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin\ntoivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan\nneljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo\nselkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä\neteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja\nLeihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset\nkylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin\nolleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä\n— metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä\nmetsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset\nsuksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon\nlumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi\nmeidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille\nopetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin\nlumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä\npienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka\nkummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli\nkattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen\njuoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä,\nei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa,\nesinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten,\nsillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka\nkyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista,\nsillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki\nmuutamia sinne menneitä.\n\n                                          (Lisää toiste).\n\n[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta\nja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina.\nPuolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi.\nAinaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi\nKristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi\nolen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä\nsuututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen\nmieli ja ajatus usein ilmotaksen.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Wähämielinen Härkä.\n\n\nLaiska nälkänen härkä jokirannalle tullut näki toisella puolella\nkomian, ruohosen lakson. Hyvinki uida osaava ei siihen kuitenkan\nruvennut, vaan nakkautu maata ajatellen, eikö hän tuo joki, noin\nyhtäläiseen veden virtoessa, pian kuiviinki juosse, jotta jalan\nkastumatta yli päästäkseni. Niin joen kuiviin juoksemista odottaen\nheikenty syömättömyydestä siksi, ettei viimmen enää kyennytkän uimaan,\nvaan täyty paikalla nälkään kuolta.\n\n    Kut' et tee ajan ajalla, et ajan ajattomalla.\n\n          taikka\n\n    Joka tyynen Makaa, se tuulen soutaa.\n\n          taikka\n\n    Laihat laiskalla tilukset, maat karut makaajalla.\n\n\n\n2. Kettu ja Korppi.\n\n\nKorppi juuston varastanut lenti puun latvaan syömään. Mietti kettu,\nmillä evään toiselta anastaa, eikä puuhun pääsevä, keksi seuraavan\nkeinon. Rupesi puun juurelta hyvästi korppia ylistämään, sanoen\nkaikkein komeimmaksi linnuksi, eikä kun ääntä vajalla, niin toki\nolisiki toisten kuninkaaksi tehtävä. Korppi ylistyksestä ihastunut\nja näyttävä äänellinenki olevansa aukasi suunsa aikatavalla\nparkastaksensa. Waan samassa putosi juusto, jonka kettu tuskin maahan\npäässeen poimi ja sen tehtyä lausu irvistellen: \"niin kyllä oletki\nkomia ja monihyvänen lintu, et mitänä vajalla, paitsi — järkeä\".\n\nMieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.\n\n\n\n3. Wanha leiona, Metsäsika, Sonni ja Aasi.\n\n(Phaedr. Fabul. Lib. I FAb. XXI.)\n\n\nKen entisestä on arvostansa alentunut, Huonoudessaan mitättömiltäki\nherjataan. Ikänsä menneen ja voimiensa kadottua, Jo viimmesillään\nmakasi heikkona leiona. Tuliset hampaansa näytti hälle nyt metsuri\nJa otti koston muinen kärsimisistähän. Hänestä päässyt härältä sai\nhän sarvia. Ja aasi, kun näki näitä leionan kärsivän, Kavioita anto\nvihollisellehen otsahan, \"En huolisi, sano sillon leiona, jos mua muut\nParemmat herjaa, vaan sinäi maan ruokoton Sen teet; jo kahdestiki mä\nennemmin kuolisin.\"\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n1. Rahko rautasaappahissa kierteli kivistä vuorta, somerista sorkutteli.\n\n2. Lampahat lahen takana syöät kullaista kuloa, heliätä heinän päätä.\n\n3. Itsellä ei oo, toiselle antaa.\n\n4. Punalanka, puun pituinen, joka oksan nouattava.\n\n5. Rautanen ori, liinaset ohjat.\n\n_Osviittoja_. 1. Rahko s.o. aura; rautasaappahissa s. o. rautaterässä;\nvuorta s.o. peltoa eli halmetta. 2. Lampahat s.o. ihmiset; lahen\ns.o. alttaritarhan; kuloa, heinänpäätä s.o. leipää ja viinaa. Toiset\nsanoivat tätä arvutusta hiilistä uunissa, eikä alttariväestä. 3. Hioin\n(kovasin, Wiron kivi, siera, tahko, liippa jne). 4. Puun sydän. 5.\nNeula lanka perässä.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Ilo on käki metsässä, lapsi pieni lattialla.\n\nKäestä olemma jo ennenki Tammikuun osassa lausuelleet, jotta\nvähin pelkäämmäki paljoksi yhdelle tulevan, hänestä uudelleen\nmuistutellessamme. Waan toivoessamme, kuitenki siksi älyä käellä\npäässä olevan, ettei, kiitoksestamme ylen suureksi rupeava, jo luulisi\nkaikki täyttäneensä, mitä vaaditaan, ja vasta tulisi huolettomammaksi\nvirassaan, panemma vieläki muutamia ylistyssanoja hänestä. Mainittu\nkaikkein odotettu kevä'vieras on monelle yhtä sulonen, kun itse\nkevä'ki. Lapset riemahtuvat hänen talven mentyä taas ensikerran\nkuullessa ja rientävät muillenki iloansa ilmottamaan, tytöt toivottavat\nhäneltä tulevia onnia näinki häntä puhutellen:\n\n    Kuku kultanen käkönen,\n    Helkyttele hietarinta,\n    Papurinta paukuttele,\n    Saksan mansikka sanele!\n    Kuku neittä naitavaksi,\n    Tätä neittä naitavaksi,\n    Kaunista kosittavaksi,\n    Tänä vuonna vietäväksi,\n    Huomena otettavaksi;\n    Niin mä toiste tullessasi,\n    Paikoille palatessasi,\n    Kuon kullat kulmillesi,\n    Hopiat hivuksillesi,\n    Sinirihmat silmillesi,\n    Punalangat pääsi päälle,\n    Kaulahan komiat helmet,\n    Kullan ristit rinnoillesi.\n\nJos lapsille ja tytöille, niin on samate vanhoilleki ikäkuluille käki\nsuotu vieras, eikä hopulla mikän heitä enemmän huoletuttaisi, kun jos\nsanottaisi, ei enää käkiä kukuttelevan. Taas hänen kuultua ainaki\ntoivovat vielä vuoden elävänsä ja oikein virkistyvätki uudelleen,\nolkoon sitte syy käessä eli keväässä etsittävä. Yhdenlaisen ilon sanoo\nnyt sanalasku lapsestaki lattialla olevan, josta lapselliset itse\npäättäkööt, onko.\n\n\n2. Oli kaksi talonpoikaa yhdessä kylässä, joista toinen talon\ntavaroineen isältä perinyt, toinen työllä ja säästäväisyydellä tyhjästä\naikain talon omistajaksi tullut. Waan vielä maanki omistajana puuttu\nhäneltä alussa voimaa, niin peltojansa muokata, jotta olisivat aina\ntäydeksi vuoden tarpeeksi kasvaneet. Niin kerran kävi rikkaalta\nlaheläiseltänsä lainaa kysymään. Tämä, heti itseänsä toiseen verraillen\nja paljoki parempana pitäen, sano: \"miksi et muokkaa maitasi ja toimita\nasioitasi minun mukaan. Etkö näe, minkälaisen kasvun perin minä\npelloiltani?\" Toinen vastasi tähän:\n\n\"Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoa\".\n\n\n3. Ei salli savinen pelto koriata kuokkiata, piian pitkiä hameita,\nsukan vartta valkiata.\n\nWertaelee ei käyttävän talonpojalle herroina elää, joka kyllä onki tosi\nasia. Lukemattomia taloja on jo ymmärtämätön herrasteleminen hävittänyt\nmeidänki maassa. Tämä herrasteleminen osotaksen toisilla vaatteissa,\ntoisilla juomingeissa ja muussa elämässä. Toiset taas, vaikk' ei\nyhdenkän maan korjuussa pitäjiä, ostelevat usiämpia, sillä rikasten\nrinnoille päästäksensä, siksikun tämä valherikkaus ynnä maiden kanssa\nyhtäkkiä katoopi.\n\n4. Koira on suen sukua, korppi haukan heimolainen.\n\nTällä merrataan pahoja ihmisiä, jotka ei keskenänsä riitauen, vaan\npuoltavat toinen toistansa ilkeydessä.\n\n\n5. Kahen puut, kahen petäjät, kahen virsut penkin alla, kahen kalsutki\nsopessa.\n\nNaimattomia naimaan, naineita onneensa tyytymään kehottava sanalasku.\nKaisuiksi sanotaan paikan sääryksiä.\n\n\n6. Kapia kasakan takki kahen hengen katteheksi.\n\nTämän sanovat tytöt kasakkamiehiä sulhoksi tullen; vaan, vaikka\nsanovat, he kuitenkan eimvät aina niin ajattele.\n\n\n7. Saapi hiihtävä hikensä, riihenpuia lämpimänsä.\n\nTyöntekiällä ei joutopäiviä olevan, kuvaeleva.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nKesäkuulta.\n\n\n\n\nKaarlo kuningas.\n\n\n    Läksi Kaarlo kaupunnille,\n    Werolle verikäpälä,\n    Ruotsin murha murkkinalle,\n    Pillomus on Piiterille.\n    Läksi veikaten vesille,                    5\n    Uhotellen ulkomaille,\n    Päälle päien päästäksensä,\n    Walloille ruvetaksensa.\n\n    Wenähen väki väkevä,\n    Kuninkahan miehet kuulut,                  10\n    Maaliman valitut miehet,\n    Alinomaset kasakat,\n    Illon aamun uotetahan,\n    Kerta keskipäivälläki.\n    Katsellahan, käännellähän,                 15\n    Selvälle meren selälle,\n    Ulapalle aukialle;\n    Kaarlo kaukoa näkyvi,\n    Sinisorkka sinnempätä,\n    Kahen luotosen lomatse,                    20\n    Päällitse Satamosaaren.\n\n    Wenähen väki väkevä,\n    Meiän korkia komanto,\n    Komantierat korkiammat,\n    Ne leipo kivisen leivän,                   25\n    Kakun paisto kallioisen,\n    Kakun rautasen rakensi,\n    Tulevalle vierahalle,\n    Saavalle käkeävälle.\n    Kaarlo ei oo kaukana enämpi,               30\n    Kovan loittona koroli:\n    \"Wenälainen veikkoseni!\n    Saa lihoa syöäkseni,\n    Tuo olutta juvakseni.\"\n    Wenähen väki väkevä,                       35\n    Kuninkahan miehet kuulut,\n    Ei ne anna ampumatta,\n    Eikä syötä syöksemättä;\n    Ampumalla antelevi,\n    Syöksemällä syöttelevi.                    40\n    Joutu jouset joikumahan,\n    Jäntehet järäjämähän,\n    Kivileivät lentämähän,\n    Rautaharkot raastamahan,\n    Kohti Kaarlon karpasoa,                    45\n    Punaparran purtta myöten.\n\n    Jo tiirut tipahtelemi,\n    Purje'puut tomahtelevi,\n    Puraksihen purje'nuorat,\n    Mastot maiskahti merehen,                  50\n    Purjehet putoelevi,\n    Hajoeli hattaroiksi,\n    Noiksi tuulen vietäviksi,\n    Ahavan ajeltaviksi.\n    Kaarlo kuulusa kuningas                    55\n    Jo tunsi tuhon tulevan;\n    Jopa tässä lämmittävi,\n    Jopa riipi rinnuksia,\n    Housun nappia hosuvi,\n    Tullessa tulisen nuolen,                   60\n    Teräsnuolen tellätessä.\n\n    Kaarlon kulkku kuivettuvi,\n    Kero käypi keltaseksi,\n    Parta vaahessa valuvi:\n    \"Wenäläinen veikko rukka!                  65\n    Anna vettä juoakseni,\n    Ostoa veroksi vettä,\n    Wenäläiseltä veroksi.\"\n\n    Wenäläinen vet sanovi,\n    Komarinta kolkkasevi:                      70\n    \"On vettä venosi alla,\n    Alla laivan lakkimista,\n    Juoa kulkun kuivanehen,\n    Apata halunalasen;\n    Wettä viljalta veroksi,                    75\n    Kaarluelle kaunihille.\"\n\n    Kaarlo varsin vastoavi,\n    Mies paha pakaelevi:\n    \"Werell' on vesi meressä,\n    Rannat Ruotsin raatoloita.\"                80\n\n    Jo on Kaarlo kahlehessa,\n    Sinisorkka silmuksessa:\n    \"Wenäläinen veikko kulta!\n    Jätä Wielä heikko henki;\n    Emmä toiste tulle'kana,                     85\n    Wasta saane'kan verolle.\"\n\n    Karku Kaarlolla tulevi,\n    Lähtö Ruotsin rohkialla,\n    Tullessa tulisen nuolen,\n    Kivileivän lentäessä,                       90\n    Rautaharkon raastaissa.\n    Wanno vaikian valansa:\n    \"Ennen kieli kirvotkohon,\n    Silmä päästä siirtyöhön,\n    Kun ma tänne toiste tullen.\"                95\n\n_Toisintoja_. v. 1. L. K. k-kihin. v. 9. Piiterin v. v. v. 20, 21.\nMeren luotojen I. P. Atimo (Atamo) saaren. v. 24½; Kovat kostinsa\nasujat. v. 25 Leivotaan kivestä leipä, K. p. kalliosta. Rautaharkkoja\nrakenti, Terästikkuja tekevi. v. 38½ Ojenna ojentamatta, v. 42. J.\njärahtämähän. v. 44. Rautanuolet raastomahan. v. 50. M. maikasi\n(maikavi) m. M. maahan maiskoeli, v. 61. T. tempoessa. v. 62. K.\nk. kuivahtavi. v. 71. \"O. v. venon perässä. Wett' on laivan laian\nalla.\" v. 79, 80. \"Ei tunnu vesi veeltä, Wesi tuntuvi mereltä, Rannat\nRuotsin raatoloilta.\" \"Aion (Aivin) on vesi verellä, Ruotsin rannat\nraaviskoita, Myssypäit' on myllistetty, Lakkipäitä langeteltu,\nPyöräpäitä pyöritelty.\" v. 81, 82. Jo on Kaarlo kaupunnissa, Pillomus on\nPiiterissä, v. 88. Läksi maalle marsimahan, Ruotsin maahan rohkiahan.\nv. 93. \"Kieli suusta kirvotkohon.\"\n\n_Jälkimaine_. Tämä laajalta Wienan läänissä laulettama runo ei ole\njos sadan ja muutaman kymmenen vuoden vanha, sillä muusta Kaarlosta\nsiinä ei liene'kän puhetta, kun mainiosta Ruotsin entisestä\nkuninkaasta, Kaarlo XII:stä. Urhollisimmia sotioita sama Kaarlo,\nolisiki hänen sodistansa enemmin lausetta, kun pienen kirjan veroksi,\ntaikka suuremmanki tarpeeksi. Waan ne nyt syrjään heitämmä, sen\nainoasti mainiten, hänen jo viidentoista vuoden vanhasta itsepäällänsä\nkuninkaaksi ruvettua esinnä kymmenkunta vuotta yhtäläisellä onnella\nsotineen ja kaikki vastustajansa voittaneen, siksikun somemman ajan\ntultua itsemuistettavassa Pultavan tappelossa (1709) Suurelta Petriltä,\nsilloselta Wenäjän hallitsialta, voitettiin. Siitä sitte Kaarlo\nTurkkiin paennut viisivuotisen sielläolon perästä jälle kotimaahansa\npalasi, sitä vielä, muutaman ajan, taikka loppuunsa asti (1718)\nhallitseva, näin ylehensä 21 vuotta Ruotsissa kuningasna ollut. Koko\ntämä aika, liiatenki loppupuoli, oli Suomelle kovan surkia, onneton.\nSillä jos lomittain vähä aika saatiinki rauhassa eleä, niin vietiin\nmiehiä ulos, Ruotsiin, Juuttiin, Puolaan, Saksaan, Norjaan, Wenäjään\nja Turkkiinki, kussa kullonki surmansa löytäviksi. Wielä kahden\nvaltian alasna sillon Suomen kansa sattu usiasti toinen toistansa\nvastaan, ei erittäin tietystä syystä sotimaan. Siitä seki, että\nmeidän kielellisillä runoilla, toisinaan äärettömästi kiitettiin ja\nylistettiin, toisinaan suuresti alettiin, sorrettiin ja hävästiin yhtä\nKaarloa. Mitä tappeloa nykysellä runolla erittäin tamoteltanee, lienee\nvaikia arvata'kana. Oli niitä sillon tappeloita, jos mitäki. Taisipa\nolla tämä joita kuita pienempiä pulmastelemisia, joissa Kaarlo ei itse\nollu'kan, vaikka siitä hänen nimellänsä kerrotaan.\n\nSanoja, v. 4. Pillomus s. o. peto, turmio, surma; Piiterille;\nPietarille, Pietarihin. v. 6. uhotellen; uhkaamalla. v. 17. ulapalle;\naavalle merelle, v. 24. komantierat; päämiehet, v. 31. koroli;\nkuningas, v. 45. karpaso; vene, pursi, v. 47. tiirut; viilettimet,\ntyyrimelat. v. 61. tellätessä; teuotessa, kulkiessa, tempoessa. v. 63.\nkero, kita, nielu, nielasin. v. 74. apata; ottaa, vetää, särpää. v. 91.\nraastaessa; raadellessa, leikatessa, kaavitessa.\n\n\n\n\nKiitos Keisarille.\n\n\n    Täss' on kiitos kirjassani\n    Keisarille kenkistänsä,\n    Lahjastansa laulettava,\n    Kun olen kuullut korvillani\n    Tapahtuvaksi taloille,                    5\n    Sattumaksi suuren armon,\n    Ruhtinaita runsahimman.\n\n    Niin minäi mielelläni\n    Kunnioitan kuulusinta,\n    Majesteetin suurta miestä,                10\n    Joka anto armostansa,\n    Lahjoiteli laupiuesta,\n    Suuren kenkin Suomen maalle,\n    Avun vahvan vaivasille.\n    Nikolai se niin hymäksi,                  15\n    Rupes meille rakkahaksi,\n    Anto ratki rakkauesta,\n    Sulosesta syämestänsä,\n    Laitto suuren rahasumman\n    Syntisille Suomen maalla,                 20\n    Köyhille kenkättäväksi;\n    Että pojat Pohjan maalla\n    Taitaisivat taloissansa\n    Wielä eeskipäin elellä;\n    Ettei ruunu ryösteleisi,                  25\n    Eikä herrat heiltä veisi\n    Tavaroita taltehensa;\n    Ettei maita millonkahan\n    Annettaisi autioiksi,\n    Taikka pantaisi taloja                    30\n    Kansellihin kaupan päälle.\n\n    Minä vielä mielelläni\n    Rakkahimmasti rukoilen,\n    Että Herra armostansa,\n    Suomastansa suuri Jumala,                 35\n    Aina onnea lisäisi,\n    Laupiutta lainoaisi,\n    NIKOLAILLE niin hyvälle,\n    Siellä kuulussa kylässä,\n    Pietarporin porstuissa,                   40\n    Häntä aina autteleisi,\n    Suojeleisi suuri Jumala,\n    Wartioitsisi väkevä,\n    Ettei vihollinen vihanen\n    Mieltä myöten millonkahan                 45\n    Saisi häntä saavutella!\n\n    Herra häntä hengellänsä\n    Armostansa auttakohon,\n    Enkelitki estäköhön,\n    Warjelkohon vakaisesti,                   50\n    So'issaki suojelkobon\n    Wihollisen voittamahan!\n\n    Hän on tuiman Turkin kanssa\n    Tapellunna taitavasti,\n    Ett' on voiton väkinensä                  55\n    Tuonut tänne Turkistaki,\n    Uskon kautta ulkomaalta;\n    Jost' on kiitos kirkoissamme,\n    Sulosesti Suomen maalla,\n    Kaunihisti kuulta saatu.                  60\n\n    Woi teitä tuimat Turkkilaiset,\n    Jumalaton julma kansa,\n    Pahanelkiset pakanat!\n    Uskon päältä usiasti\n    Kapinoita kauhioita,                      65\n    Tappeloita tuimimpia,\n    Harjotteletta häjyjä,\n    Herran oppia hyveä\n    Estelettä eksyväiset.\n             __\n    Tämän on laulun laitellunna\n    Poika pieni Pohjan maalla,\n    Iisakki ilmottanunna,\n    Pieksiäinen Pielaveellä.\n\n_Jälkimaine_. Tämän yksinkertasen runon tapasimma jo kesällä 1831\nPielaveden pitäjästä ja olemma sen tekiästä, Iisakki Pieksiäisestä,\nennenki maininneet (Helsingf. Morgonbl. 1832, N:o 12). Mainittuna\nvuonna oli hän nuori, minusta noin 16 vuoden vanha poika ja runon\ntehdessä arvattavasti vieläi nuorempi. Arvo tällä runolla on\nkahtalainen. Ensiksi tietään se tosiaanki lähteneen sulasta, vakaasta\nsydämestä, jotta sihen ei millään sovi, mitä muutamista kiitos ja\nylistysrunoista välistä kuullaan lausuttavan, niiden asiain ohessa\ntoisinaan muistaki, erityisistä syrjäsyistä ilmautuvan; toiseksi\nnäyttää, miten meikäläisessä rahvaassa moni jo nuorempanasi älyää\nsanoja runohin solmiella ja runot laadullensa laitella. Onki\nharvassa muussa kansassa havattu rahvasta niin näppäräksi lauluja ja\nmuita senlaisia lajitelemaan, kun Suomessa. Terävämpikö sentähden\nmeikäläisillä olisi mielenjuoksu? Sitä en uskova uskon etusuutemme\nkielestäki tulevan, joka minkä kansansuisen puheen mukaan tahansa\nkirjotettava on selvää suomea, jota vaston usiampain muiden kansain\nkieli on erilaista, että kaiken puheen mukaan kirjotettuna tuskin\npaikallakan ymmärrettäisi, ulompana ei tuskinkan. Niin heidän joita\nkuita mietelmiänsä yhteen suunnitellen hairahtaa ajatus itse asiasta,\nsanoja tavotteleva, joilla voisi toisiltaki ymmärrettäväksi tulla. Ja\nlienee tästäki nähtävä, mikä ankara asia eikö ole'ki, niin kirjottaa,\nkun puhutaanki, kieltä.\n\nMitä taasen tämän runon toisien arvokohtaan koskee, sen sulasta,\nmakaasta sydämestä, ei viekottelevasta kielestä syntyneen, niin se\njo on tekiän nuoruudestaki arvattama. Erittäin havatsin hänen varsin\npeljänneen, niin tätä kun muitaki runojansa ilmituottaa ja vasta\npaljolla anomalla ja vaatimalla sain sihen myöntymään. Monessa kohti\nmaassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman\nolevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellaki niitä. Lienee niin ollut\npaavin aikoina, joina senaikuisit papit ei taineet suata kansassa muita\ntarinoita käyvän, kun omiansa, usein kylläki mielettömiä loruja, vaan\njo kolme sataa vuotta paavin pimeydestä erillä oltuamme, olisi toki\njärjen pitänyt siksi tointua, että tietäisimmä runoilla ja lauluilla\nei mitänä pahaa tehtävän, jos niillä ei ilman erittäin ketänä rikota,\npahoteta, jota aina muussaki puheessa tulee varoa. \"Laki lauloa lupasi,\nhyvät herrat hellitellä\" sanoo muutama runoilla tästä asiasta, joka\nhäneltä oikein onki sanottu ja toinen muutaki laulusta kertoma lausuu:\n\n    \"Waan muista aina varota\n    ne kaikki väärät värsyt,\n    ettei laki sua sakota\n    ja pane pahat reisut.\n\n    Niin saatki laulaa helistä,\n    ett' oikein seinät soipi,\n    olutta juoda välistä,\n    kun kallo kantaa moipi.\"\n\nTämä nykynen laululupa ei tainut Pieksiäisillä oikein tuttu eli\nuskottu olla, ilmanki pelkäävällä, muutamista naururunoistansa erästen\nsuuttuvan, jotta laulettuansa sano: \"voi jos tietäisivät näitä minun\nteille laulaneen, niin toki ensitilassa minun pieksäisivät.\" Toivossa\nhänen siitä ajasta jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voiman\npieksiöitänsä vastustella olen aikaa voittain samat naururunotki\npränttäyttävä. Ja häntä, jos tämä kirjotukseni olisi luettavaksi\njoutuva, pyydän ja kehotan jo tointuneemmalla älyllänsä vastaki runoja\ntekemään, luvaten niistä, jos Pielavedessä tulisin käymään, usiampiaki\ntolppia, kun viimmesellä kerralla, jona vaan kahdesta saadusta\nmielihyvissänsä lausu \"ei toki menneenkän runotyönsä tyhjään.\"\n\nAineensa tälle runolle on saanut 1829 vuoden ruunurästien anteeksi\nannosta, josta lie paljoki ihastuttu, koska tämä poikaki siitä laulella\nalko, sillä \"siit' on laulut lapsillaki miesten mielijohteisista,\npakinoista partasuun.\" Hyvä ja kiitettävä asia kyllä onki, avun\ntarpeessa apua saada, mutta vielä parempi olisi, niin laittaa, jotta\ntultaisi avuttaki aikaan. Joka kerran lainohin ja apuun totutaksen,\nvelassa ja köyhänä useimmiten ikänsä elää. Waan köyhyys ja velka on\naina liiallinen rasitus elämässä. Muistaa pitäisi myös, Jumalan sanaa\nmyöten \"Keisarille antaa, mitä Keisarille tulee,\" eikä, toisinaan\nvähemmästäki tarpeesta, veroja maksamatta heittää ja esivaltaa\nköyhyyden huudoilla rasitella. Tulisipa ainaki mielessä pitää, kuinka\npaimen pojan kävi. Miehiä vietelläksensä huusi suden karjaan tulleen ja\nmiehet riensimät apuun. Waan sutta ei ollen menivät jällen matkohinsa\nja poika nauro heille. Toisella ja kolmannella päivällä vietteli\nheidät samalla tavalla. Niin neljännellä päivällä tuliki susi ja\nsillon piti toden perästä huutaa. Waan miehet valhehuutohin tottuneet\neivät mennetkän apuun ja susi söi karjan. Mieluisilla maksajoilla\nharvon verot auki jäävät, vastahakosilla, anteeksi saamista toivovilla\nuseinki. Tiedän myös muutamanki pitäjän, jossa entisen, veronotoilla\nhelpon olleen nimismiehen aikana aina oli rästiä, ylen vähä nykysen,\nryöstöissä kiintiämmän aikana. Waan niin on kansa toisinaan mieletön,\nettä entistä kiitettiin hyväksi, joka heidät velassa piti, nykyistä,\njoka lopun teki veloista, pahaksi, kovaksi, armottomaksi. Ilman on\nitsekullaki kolme apulaista, jotka, jos ei useinki ylen katsottaisi,\nhalpana pidettäisi, mielellänsä estäisivät velkoja ja rästejä taloon\npääsemästä. Nämät ovat Toimi, Uutteruus ja Säästämäisyys.\n\nMitä v. 61—69 Turkkilaisista sanotaan ei ole toden tosi. Turkkilaiset\neivät ole jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka\ntunnustavat yhden ainoan Jumalan, samatekun me Kristinuskovaisetki,\nsiinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät pidä Wapahtajata\nJumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkan\nkun yhdessä personassa. Pian Wapahtajan siasna on heillä Mahometi, ei\nkuitenkan jumalallisesta, vaan propheitan arvosta, jonka kautta Jumala\nolisi ilmottanutse. Tämän sanoimma Turkkilaisista asian mukaan, sen\nilman pahaksumatta suatessamme, Pieksiäisen vanhaa luuloa myöten heitä\npakanoiksi ja jumalamattomiksi kutsuneen, liiatenki vähä ennen meidän\nKeisarilla heidän kanssa sodan oltua.\n\nEdellisen kuun osassa olemma nimittäneet, minkätähden emme pidä\nsanasopunsa vuoksi hyvinä senlaisia runoja, kun nykysessä v. 19, 21,\n22, 55, 64, 72. Parempia mielestämme sanasopunsaki vuoksi ovat v. 23,\n35, 42, 44, 50, 61, muut peräti moitteettomia.\n\n\n\n\nMuinelmia.\n\nLieto Lemminkäinen.\n\n\n(Lisä Toukokuun Osaan).\n\nAkkain keskelle tupaan jäänynnä Lemminkäinen kysy Pohjolan emännältä\ntyttöä puolisoksi, luvaten ei millä pahoin oletella. Oli sillon tapana\nmaassa, ei anneksella tyttöjä ansiottomille miehille ja sentäpä määräsi\nLemminkäisellenki Pohjolan emäntä muutamia ansiotöitä. Tahallaan\nvalitsi, mitä tiesi vaikeimmia ja muuten vaarallisimmia löytyvän, aina\ntoivossa, jossaki surman Lemminkäistä kohtaavan, sillä arvattamasti\nei ollutkan mielenmyötänen kosia, vaikkei suorastaan tohtinut\nhäneltä äiti tyttöänsä kieltää. Niin laitti esinnä Hiiden hirviä\nhiihtämään. Tekasi maanvaliot sukset Lemminkäinen ja uhkasi, mitä\nneljän jalan metsässä juoksi, kaikki niillä tavata. Pääty kuulemassa\nHiisi ja laitto erittäin Lemminkäisen ajaa oudonlaisen hirven, Lapin\ntannerta juoksemaan käskevä. Juoksi käskettyä hirvi Lapin kodatse\nja sivujuostessaan potkasi aikavauhdilla ovea, sillä keittopadanki\ntulelta kaatava, jotta lihoista, tuhkiin tuhertuneina, ei ollut mitänä.\nTästä koirille haukunto ja ihmisille kodassa, kulle itku, kulle nauru\nkeiton kummanlaisesta menosta. Lemminkäinen oudon rähinän kuuleva\nriensi paikalle ja kysy, mitä itkettiin, kuta naurettiin ja mikä\nkoirillasi haukunta. Hirven sivujoesseen ja senlaisia kummia tehneen.\nNiin astu suksille Lemminkäinen sai käteensä sauat, jotka susten\nmukaan lienevät kylläki kauneita olleet, sillä vertaa niitä runo,\ntoista satamarkkaseksi, toista ruskian revon (eli ketun) maksavaksi.\nKerran potkastua jo lenti \"silmän siintämättömihin\", toisella \"korvan\nkuulemattomihin\", kolmannella ajettavan hirvensä tapaava. Tavatun pisti\naituusen, sinä seisoa. Itse katseli ja rupesi selkää silittelemään,\nkylläki hyväksi arvellen taljaa eli nahkaa, sillä Pohjan neitsen kanssa\nlevätä. Waan hirvi tuumat älyten alko potkia, hajotti tarhan ja lähti\nmatkohinsa. Lemminkäinen viivyttelemättä jälkiin hiihtava potkasi\ntaasenki kerran, vaan ei toista, sillä jo ensipotkussa lysmätti eli\ntaittu lyly (s. o. vasemen jalan ja toista pitempi suksi) nauhareiästä,\nkalhu (oikian jalan ja lyhempi suksi, jota myös kattavaksi ja\npotasmaksi paikon sanotaan) kannan alta ja saua lenti somman paikoilta\npoikki, niin mies neuottomaksi jääden. Waan hirvi juoksi juoksemistaan,\nettei päätänä näkynnä.\n\nNiin tuli Lemminkäiselle peräti uusi työ. Joko lie itseki arvannut,\njonkun jumalista häntä vastustelevan, jonka tähden rupesiki kauniilla\ntavalla metsän haltioita, Hiittä ja muita voimallisia olentoja\nsuosittelemaan, sanoen:\n\n    \"Joko hiihan hiljalleni,\n    Werkkahalleni vetelen;\n    Hiljallehen huono käypi,\n    Sauan voimaton pitävi.\n\n    Minun sukseni kuluvat\n    Hopiaiset hoikkenevat;\n    Otan Hiien hienot sukset,\n    Lemmon leppäset sivakat.\n    Niillä hiihan Hiien maita,\n    Lemmon maita löyhyttelen,\n    Hiihan kohti korven rannan\n    Salon sintävän sisälle.\"\n\nNäin Hiittä mielitellen tapasi uudet sukset, jousen ja koiransa,\njoita, liiatenki koiria, pitkillä kuvuilla kehotteli, varusteli.\nKauan hiihti nyt ristin rastin metsiä, saloja, korpia ja vaaroja ei\nlöytäen tavattavatansa. Kaikella tällä ajalla rukoili hartaasti metsän\nkultaista kuningasta, ainoista Tapioa, Mielikki metsän emäntää, metsän\nneitoja Tellervoa, Tuulikkia ja muita, saadakseen heiltä metsän viljaa,\nkultaa, hopiata, mettä eli olutta, joiksi ja muiksiki saalistansa\nvertailee. Ainaki ei tapaava jo toisinaan valitti ikävätänsaki, sanoen:\n\n    \"Ikävä minun tulevi,\n    Ikävä tulettelevi,\n    Kun ei oo kullan muttajoa,\n    Hopian majehtajoa;\n    Ikävä on iloton ilta,\n    Päimä pitkä saalihiton.\"\n\nja toisinaan kehuen, toisinaan moittien metsän emäntää lausu:\n\n    \"Mikä mieli, mikä muutos,\n    Mikä ainonen ajatus,\n    Mielusassa Metsolassa,\n    Tarkassa Tapiolassa!\n    Entinen metsän emäntä\n    Oli kaunis katsannolta,\n    Ihana imertimiltä;\n    Käet oli kullan käärehissä,\n    Sormet kullan sormuksissa,\n    Pää kullan pätinehissä,\n    Tukat kullan suortuvissa,\n    Korvat kullan koltuskoissa,\n    Silmät kullan simsukoissa.\n    Nykynen metsän emäntä\n    Ruma on Marsin rungoltansa,\n    Ilkiä imertimiltä;\n    Käet on vitsakäärehissä,\n    Sormet vitsasormuksissa,\n    Pää vitsapätinehissä,\n    Tukat vitsasuortuvissa,\n    Korvat vitsakoltuskoissa\n    Kaula vitsahelmilöissä.\"\n\nToisinaan taasen syitä kysyvä, miks ei saanut ja itseänsä osallisiin\npyytömiehiin vertaeleva virkki:\n\n    \"Miks et anna antoluoja,\n    Lupoa luja jumala? —\n    Ei ne muutkana paremmat,\n    Eikä pyytäjät pyhemmät,\n    Metsämiehet mielusemmat.\n    Eipä miesten muienkana\n    Sinisemmät silmiripsit,\n    Koriammat kulmakarvat,\n    Jalan heitto hempiämpi.\n\n    Muut ne vievät viekkahulla,\n    Ottelevat ounahulla,\n    Mie en veisi viekkahulla,\n    Ounahulla otteleisi;\n    Weisin vaivani näöstä,\n    Ottaisin omasta työstä.\"\n\nEi niinkän saaden alko viettelemällä ja antimien muistelemisella metsän\nväkeä mieluisimmaksi tehdä, kultaa kullasta, hopiasta hopiata näilläki\nlauseilla luvaten:\n\n    \"Mimerkki metsän emäntä,\n    Metsän muori muotokaunis,\n    Metsän kultanen kuningas,\n    Metsän ukko halliparta!\n    Tule nyt kullan muuttelohon,\n    Hopian vajehtelohon.\n    Minun on kullat kuunikuiset,\n    Päivänpolviset hopiat,\n    Isoni soasta saamat,\n    Tavottamat tappeloista.\n    Ne kuluvat kukkarossa,\n    Tummentuvat tuhniossa,\n    Kun ei oo kullan muuttajoa,\n    Hopian vajehtajoa.\"\n\nNiin viimmen metsän miellyttyä sai uudelleen hirven, jonka tavattuansa\nsito kovemmasti, kun että enää mainittavasti potkia, vähemmin\nirtipäästä. Lupaustansa myöten anto sitte metsän haltioille pieniä\nkultaia hopiamuruja taikka veitsen kaapimia, varavammalla kädelläpä\nsitä ei juuri ollutkan tapana antaa. Senki tehtyä riensi Pohjolaan\nuudelleen tyttöä kysyvä, jo hirven hiihtäneensä. Waan pani nyt toiselle\ntyölle Pohjolan emäntä, Hiiden suurta ruunaa suistamaan. Ei joka pojan\nsuistettava tosiaan ollutkan tämä.\n\n    Hiien varsa vaahtileuka,\n    Hiien ruskia hevonen,\n    Joll' on rautaset kapiot,\n    Teräksiset temmottimet;\n    Jonka tukka tulta tuiski,\n    Harja suihkivi savua.\n\nWaan mitä huoli Lemminkäinen; kultaohjaksensa ja hopiaisen\nmarhamintansa eli riimunsa saava jo lähti hevoista Hiiden nurmien\nperiltä suistamaan. Pian löyttyä ei kuitenkan tohtinut käsiksi käydä\nennen Ukkoa rukoiltuansa jäätä, hyytä, lunta ja vitiä satamaan, hevonen\nkylmetyksi saada. Näin jähdytettyä luki hevosen ottosanat ja kävi\nsuistamaan. Sen tehtyä itse istu selkään ja ajo Pohjolaan, taasen\ntyttöä anomaan.\n\nNiin määräsi kolmanneksi työksi emäntä, joutsenen Tuonelan joesta\nyhdellä nuolella ja yhdellä yrittämällä ampua. Otti jousensa ja viinen\nLemminkäinen, kävi Tuonelan joelle. Waan Ulappalan ukko vanha, jo kauan\nodottanutki, näki tulevan ja laulo käärmeen vedestä linnunampujata\nkuolettamaan. Lemminkäinen kotoa lähtiessänsä ei ollut muistanut\nvesikäärmeen sanoja äitiltänsä kysyä, josta vielä kuollessansaki\nvalittaa sanoen:\n\n    \"Sen mä tein pahinta työtä,\n    Kun en muistanut kysyä\n    Kapehelta äitiltäni,\n    Miten olla, kuin eleä,\n    Näinä päivinä pahoina\n    En tieä veen kipuja,\n    Umpiputken ailuhia.\"\n\nKuolevan syyti Ulappalan ukko Tuonelan jokeen Lemminkäisen, jotta meni\nkoskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Niin tapasi Tuonen poika,\njoka päätti työn, sillä että\n\n    Löi on miestä miekallansa,\n    Kamahutti kalmallansa;\n    Löip' on kerran leimahutti,\n    Miehen viieksi muruksi,\n    Kaheksaksi kappaleksi.\n    Pään mäkäsi mättähäksi,\n    Jalat raian haarukaksi,\n    Muun lihan lahoksi puuksi,\n    Silmät suolle karpaloiksi,\n    Hiukset kuiviksi kuloiksi.\n    Siin' oli loppu Lemminkäisen,\n    Kuolo ankaran kosian.\n\nTaitaisipa lukian mielestä jo kyllin siinä olla, kun olemma loppuunsa\nasti Lemminkäistä johdatelleet. Niin tavallisissa tapauksissa onki\njo siinä, eikä miehen mentyä enempätä sanomista. Waan armeliaiset\nluonnostamme, käypi sääliksi, senlaiseen surkiaan tilaan heittää, jos\nkohta toisin puolin emme hyvin älyä'kän, millä auttaisimma.\n\nMuistelemma, äitin poikaansa yhä kotoa lähtemästä kieltäen,\nLemminkäisen päätä harjatessaan suuttuneena harjan kädestänsä viskoneen\nja lausuneen, sillon häntä tuhon tulevan, kun suka verin valuisi, harja\nhurmehin loruisi. Harja innon mielin viskottuna puuttu orren ja patsaan\nlomaan, siitä putoamatta. Sihen korjuun se sitte jäiki, ei mielentaiten\nliikuteltava, sillä ainaki pidettiin intolauseita ja kaikkea sen ohessa\ntehtyä jossai pyhässä arvossa.\n\nNiin muutamana aamuna äitin kotona taasenki valitellessa, kauan\npoikansa kosimatkalla viipyvän, havatsi eräs naispuoli, verta harjasta\nvuotavan. Wirkko siitä Lemminkäisen äitille, joka omin silmin nähden\nhyrähti itkuun ja voivotteli:\n\n    \"Woi polonen päiviäni,\n    Woipa laaja lapsiani,\n    Kannetuitani katala!\n    Jo nyt on hukka Lemminkäistä,\n    Tuho poikoa pätöistä,\n    Loppu tieto Lemminkäistä;\n    Jo suka verin valuvi,\n    Harja hurmehin loruvi.\"\n\nÄiti heti Pohjolaan poikaansa tiedustelemaan jo kysy Pohjolan\nemännältä, kunne oli menettänyt. Orihin reessä jäälle lähteneen vastasi\ntoinen, eikä tietävänsä, jos olisi uhkuunki uponnunna. Walehtelevan\npäättävä, eikä niin toki hukkuvankan poikansa arvellen, käski toden\näiti sanomaan. Niin taasen toinen vastasi hyvin syöneenä, juoneena\nja apatettuna menneen koskia laskemaan, jos sinne olisi hukkunut. Ei\nsitäkän todeksi uskova jo kolmannesti kysy äiti poikaansa sanoen:\n\n    \"Minne saatit Lemminkäisen,\n    Kunne poikani polojen?\n    Sano tarkkoja tosia,\n    Walehia viimmesiä;\n    Taikka surmasi tulevi,\n    Kuolemasi kohtoavi.\"\n\nSillon Pohjolan emäntä joko uhkaamistaki peljäten sano toden ja vastasi:\n\n    \"Panin hirvet hiihtämähän,\n    Jalopeurat jaksamahan,\n    Suuret ruunat suistamahan,\n    Warsat valjastattamahan,\n    Laitin joutsenen hakuhun,\n    Pyhän linnun pyyäntähän;\n    Enkä tieä itsekänä,\n    Mi lie tullunna tulonen,\n    Mikä huolo kohtaellut,\n    Kun ei kuulu jo tulevan,\n    Morsianta pyytämähän,\n    Tyttöä anelemahan.\"\n\nLähti siitä äiti halki maiden poikaansa hakemaan, millon venehellä,\nkullon suksilla kulkeva, missä sutena korvet juosten, kussa saukkona\nsamoten, missä oravana eli kärppänäki kulkien ja tarkon kaikki\nheinästöt ja kanarvikotki katsellen, runoa myöten\n\n    Ei tieten emo polonen,\n    Eikä kantaja katala,\n    Miss' on liikkuva lihansa,\n    Wierevä oma verensä;\n    Liekö maalla, vai merellä,\n    Waiko suurella salolla,\n    Käyneekö käpymäkeä,\n    Kanarvaista kangasmaata,\n    Wai lienee meren selällä,\n    Lakehilla lainehilla.\n\nNiin etsimistään etsivä äiti tapasi Tien, jolta nöyrimmästi kysy, jos\ntietäisi. Wastasi ei tietävänsä Tie, jos olisi vaikka\n\n    Hiien hiilikankahilla,\n    Pahan vallan valkioissa,\n    Kypenissä kyynäsvarsin,\n    Koprin kuumissa poroissa.\n\nSieltäki etsivä ei löydä. Niin matkoillansa tuli Kuu vastaan, jotka\nkumarrellen kysy, jos eikö tietäisi neuoa. Eikä tietävänsä, vastasi\nKuuki, olisi poika, jos missäki\n\n    Pohjan pitkässä perässä,\n    Lapin maassa laukiassa,\n    Lammissa kalattomassa,\n    Aivan ahvenettomassa,\n    Sisarena siikasilla,\n    Weikkona veen kaloilla.\n\nNiin nämätki paikat katseleva, eikä löytäen, sattu Päivän eli Auringon\ntiellänsä tapaamaan, jota hartaasti kumarrellen pyysi ilmottamaan, jos\nmitä kadonneesta olisi tietävä. Jopa jotai tiesiki Päivä ja vastasi\nkumartajalle:\n\n    \"Tuoll' on poikasi polonen,\n    Kuulu kultasi omena,\n    Metsän meren takana,\n    Meripuolen kymmenettä,\n    Tuonen mustassa joessa,\n    Manalan alantehessa;\n    Mennyt koskessa kolisten,\n    Myötävirrassa vilisten,\n    Pää pätösen mättähänä,\n    Jalat raian haarukkana,\n    Muu liha lahona puuna,\n    Silmät suolla karpaloina,\n    Hiukset kuivina kuloina.\"\n\nSen kuultua Lemminkäisen äiti meni pajaan suuren suunnattoman haravan\nraudasta taottava. Sai sitte muutamia vastoja; ne siiviksi sitova\nja purstoksensa lapion lenti löyhytteli monen meren ylitse jotta\nkiitävältä sinisiksi maat, puut punasiksi, silmissä näytti. Tuonelan\njoelle tullut rukoili Päivää kovin lämpimällä paisteella Tuonen kansa\nnukuttamaan. Niin Päivä rukouksen kuultua vaipu alemma puun latvalle\nistahtaen, josta lähetti kovin hiostavan lämpimän Tuonen väkeä\nuneen uuvuttamaan. Sen tehtyänsä itse jällen taivaalle kohosi. Waan\nLemminkäisen äiti harava kädessä astu veteen, Tuonen jokea pitkin,\npoikki ja vitahanki haraava. Jopa viimmen puuttu kun elotukku haravaan.\nEi ollenkan elotukku oli poikansa päätön, käsitön ja muutenki pahasti\nraadeltu ruumis. Niin vieläki haraten sai pään, kädet ja muita muruja,\njoista yhteen siotellen rupesi uudelleen poikaa laittamaan. Joutavaksi\narveltaissa tätä työtä kyllä lausuttiinki:\n\n    \"Ei tule miestä mennehestä,\n    Urosta uponnehesta;\n    Työnnä Tuonelan jokehen,\n    Manalan alantehesen.\"\n\nWaan niinpä ei työntäenkän äiti sovitteli yhteen palasia ja sen tehtyä\nalko jällen henkiin poikaansa tuuvitella. Arvattavasti oli tässä työssä\nhänellä loihtotietonsa kylläki suuresta arvosta. Niin pyysi pienen\nMehiläisenki voiteita kantamaan, sanoen:\n\n    \"Mehiläinen, meiän lintu!\n    Lennä tuonne liuottele\n    Yli kuun, alatse päivän,\n    Otavaisten olkapäitse.\n    Lennä luojan kellarihin,\n    Kamarihin kaikkivallan.\n    Ryvetä siipesi simassa,\n    Kasta kaapusi veessä,\n    Höyräytä höyhenesi.\n    Sitte tänne tultuasi\n    Tuo simoa siivessäsi,\n    Kanna mettä kaapussasi,\n    Pahoille paranteheksi,\n    Mammoille valuvesiksi.\"\n\nSepä mehiläinen niin tekiki, kanto voiteita\n\n    Luota kuun, tyköä päivän,\n    Otavaisten olkapäiltä,\n    Joss' oli voitehet vakaiset,\n    Katsimet alinomaset;\n    Jossa mettä mieluhista,\n    Sekä vettä voimallista,\n    Ottoa olettomanki,\n    Saaha ilman saamattoman.\n\nNiillä voiteillapa äiti voidellen sai poikansa \"ehommaksi entistäänki,\nparemmaksi muinostansa\", ja niin tällä kerralla heitämmäki Lemminkäisen\nolemaan, toiste katselevat, mille uusille töille ja tempuille olisi\nuros joutuva.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Sudet ja Lampaat.\n\n\nLampaat sutten kera sotien voittivat koirain avulla. Niin sudet\nhädässään laittivat airuen lampaille, rauhaa toivovansa, jonka\nvakuudeksi kumpanenki puolestansa työntäisi, koiransa lampaat, sudet\npentunsa. Sihen anomukseen lampaat myöntyvätki toimessa, niin ikuisen\nrauhan tekeyvän. Waan sudenpennut lammasten keskellä vahvistuneina\nrupesivat uloamaan. Sudet äänen kuultua riensivät luoksi ja syyttivät\npentujansa tapettavan, niin lampailta rauhan rikotuksi. Siitä nousi\nuusi sota, josta, koirain jo aikoja susilta syötyä, lammasraiskat, ehkä\nkyllä myöhään, havatsivat tuhmin tehneensä, koiransa susille annettua\nja vielä näiden pentuja kasvatettua, jotka kilvoin manhempainsa kera\nnyt heitä surmatuksi auttivat.\n\nSyy pahaa peljätä.\n\n\n\n2. Koira ja Warjonsa.\n\n\nKoira lihatönkäle suussaan rannalla juosten näki varjonsa vedessä,\njonka luuli toiseksi koiraksi. Aina valmis, mitä syötävätä näki,\npuoleensa anastelemaan, piti nytki toisen hampaista lihapalanen tempoa,\nvaan sitä varten suunsa auasnut menetti polonen omanki eväänsä veteen.\n\n    Lähet pyytä pyytämähän, kato koppelo kotona,\n\n          taikka\n\n    Parempi palanen suussa, kun on kymmenen kylässä,\n\n          taikka\n\n    Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.\n\n\n\n3. Kettu ja Marjat.\n\n(Γαβριου Μυϑ. ιή.) Mukailema.\n\n\nIhanan, kaunoisen, kettu marjapuun näki Ja nousten pystöön olisi\nsyönynnä marjoja; Waan ei ylöttyen, lausu hypyistänsä uupunut:\n\"Tuonlaisi' en toki rahkiloita ma söisikän.\"\n\nMit' et sä kumminkan saa, sit' ellös taho'kana.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n1. Makas yön, ei puussa, ei maassa; pesi silmänsä, ei hiellä, ei\nveellä; pyyhki silmänsä, ei kootulla, ei keträtyllä.\n\n2. Pienempi kirppua, raskaampi hevosta.\n\n3. Kaksi kantoista merellä; uppoo, kuplaa.\n\n4. Musta mies merestä nousi; turkkiahan tupsuttavi, nahkojahan\nnapsuttavi.\n\n5. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijalkanen.\n\n_Osviittoja_. 1. Mies heinäsuovassa. 2. Tulikipuna. 3. Kuu ja aurinko,\n4. Nuotta, b. Ratsastaja.\n\n\n\n\nLisäyksiä Suomen Sanastoon.\n\n\nP. nimukoita. Aakkonen; aapinen, aapelus, aapelo, aapise (Häm.).\nmerellinen; hylje, hylkeen rasva (voide, ihra), raani (Hain.), runtu;\nhuvipäivä, jouto kiireen työn perästä esimerk. niitteen, leikkuun,\npuimisen jälkiin; pitää runtua, olla runnulla jne, viettää eli kuluttaa\npäivänsä kylässä viinalla, korttilyönnillä ja muilla senlaisilla\nnykyajan huvituksilla (Häm.). Sauovela; reimi, reivi, lonkreivi (Häm.).\nTuohus; kynttilä (Wien. An.), riha, rihatsu; poika, lapsipoika (Karj.).\nrehvana; renttu, hylky, heittiö (Karj.).\n\nM. nimukoita. Apia (hapia); tavattoman iso, suunnattoman suuri (Karj.).\ntyhvä; tihiä, paksu, ryhiä, ryhemä; tyhvä kuusi, tihiäoksillinen,\npaksulatvanen (Karj.). loikka; vieru, kaltava, kallas (Karj.). siro;\nsoma, kaunis, nätti (Karj.). sukia (sukeva); ripsas, muodokas,\nluonnokas, täysivarrellinen; suk. mies, hevonen (Sav.). tysky; jykiä,\nraskas, vaikia (Sav.).\n\nLausukoita. Riutoa; nyästä, tempoa (Karj.). ämmältää; juoruta, puhua\npitkään eikä kohdallisia (Karj.). närhiä; nirhata, murennellen syödä\n(Kaj.), puitia; pujahtaa, puikahtaa (Kaj.), kynnystää; puuttua\nkynnykseen; ovi kynnystää (Kaj.), piimiä; leppä piimii s. o. kukostaa\n(Sav.), purehtia; märehtiä, matkia; yhtä asiatasi siinä aina purehlelet\ns. o. matkit, kertoellen lausut, juoruat (Sav.).\n\nWäliköitä, Nyt; alkuansa nyte (nytse, nytte, nytti) Sivuntasiassa,\ntaikka nytä Kohdinnassa, sanasta ny, josta vielä löytyy nyky ja jota\nheimoa ovat greik. νυν latin. nunc, novus, saks. nun, neu (ruotsi\nnu, ny), venäl. Новый jne. Mutta (mut) yksi kun muuten sanasta muu,\nSivuntasia muute (muutte, muutse jne). Samalla tavalla greik. αλλα\nsanasta αλλοϛ. Sitte tullut samalla tavalla sanasta se; toiste,\nsanasta toinen, alkuansa toisete (toisetse, toisetti jne), jonka tähen\nsekaluutta sanotaanki toiste, toisti, toitse; tautta alk. tautte\n(taute, tautse) sanasta taku yksikun taka (taki) ja sentäpä sanotaan\nvälistä minkä tautta, minkä takoa (takia). Että, eete, eette Siv.\ntaikka että Kohd. sanasta esi. tähden (tähen) alk. tehden (tehen);\nminkä tähden s. o. minkä tehden. Kun, kuin, edellinen Yksik. Hall.\ntaikka Jaks., jälellinen Monik. Jaks. sanasta ku. Kumminki Monik. Jaks.\nsanasta kumma (ihmeellinen); ei kumminkan s. o. ei ihmeeksikän. Ehkä,\nWaadinta- eli Käskentäkohta sanasta en, et, ei jne, jonka johtosanasta\nelen, ellä tulevat elä alk. ele' ja ellös, elkö jne. Jotta, (jote,\njotte jne Siv.) sanasta jo (Hall, jon) samate kun greik. ως sanasta ος,\nlatin. quod sanasta qui, saksal. dass san. der, die, das (ruotsal.\ndet — att —), venäl. чшо jne.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Lyö tekevän, kisa näkevän.\n\n\"Kyntämistä niin vaikiaksi työksi hoetaan — sano kerran pieni varsa —\nminä tässä olen kaiken päivän äitini kera vakoa kävellyt, en koko työtä\nminänä pidä.\" \"Niin toki oletki, vastasi emo, kävellyt, et kyntänyt;\nsiinä se erotus, lapseni.\"\n\n2. Lupa koiran luuta purra, hirven hankea hypätä.\n\nOli vanha sotamies, Ryöni nimeltä, joka kerran pyhäiltana muutamassa\ntalonpirtissä yhtäläiseen jaaritteli muinasista, sekä tapahtuneista,\nettä tapahtumattomista asioista. Saksanki sodassa oli ampunut\nvihollisen päämiestä vasemeen silmään, jotta luoti takaraivosta\nulos käyden yhdellä vauhdillansa vielä kaato monta muutaki miestä.\nKuningas tämän nähtyä oli siitä hänen kohta kotiinsa vienyt ja käskenyt\npuolisonsa antaa hänelle aika viinaryyppy sanoen: \"tänä päivänä on\nRyöni miehen työn tehnyt.\" Oli myös kuningas ostanut kivärin häneltä\nja maksanut siitä kymmenen riisiä ja siaan toisen, pianpa pikkuista\nparemman, hänelle ilmaseksi lahjottanut. Toisen kerran lihan puutteessa\noli soman keinon Ryöni keksinyt, lihaa kylliksi sekä itsellensä että\nmuille saada. Tiettyänsä vesilintuin ahnaita sianlihalle olevan, sito\npienen palasen pitkän pikinuoran päähän, niin rannalta ulomma viskoen.\nHeti tuli yksi linniusta ja söi lihan. Waan kovin rasvanen ollen tämä\nei kauan pysynytkän linnun vatsassa, ennen kun kävi toista tietä ulos,\nniin lintu nuoraan puetettuna. Ulostulleen yhdestä nieli toinen ja\nniin yhä toiset, välistä viisin kuusinki sillä tavalla yhteen nuoraan\npuettuen, jotka kaikki arvattavasti olivat hänelle tulevia. Mitä\nmuitaki tosijuttuja vielä pa'istessaan ja väen hartaasti kuunnellen,\nsano viimmen eräs toinen mies: \"ja tuonlaisia, hyvät ystävät, kehtaatta\nkuunnella!\" Sihen vastasi joku muista kuulioista, sanoen: \"lupa koiran\nluuta purra, hirven hankea hypätä.\"\n\nMuitaki tyhjiä, joutavia eli mielettömiä töitä ja tekiöitänsä olemma\nvälistä kuulleet tällä sanalaskulla verrailtavan.\n\n3. Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan.\n\nSanoo yhtä luonnollisen, kun linnulla lennon, olevan laulannon\nhuolellisella. Ja kenpä tuon ei toisinaan olisi itsessänsäki havannut,\nei tyhjiä tamänkän sanalaskun kuvaelevan.\n\n4. Ilossa ikä kuluvi, riemussa on reiahuvi.\n\nSanalasku, jota ilotiloissa useinki mainitaan, toisinaan kyllä\nmuistamatta, ettei oo ilo ikuinen, eikä päivä päätymätön. Ja mitäpä\nvaan sillä muistamisella tehtäisikän? On niitä huolia tarpeeksi\nilmanki, ettei muistelemisilla enännetä.\n\n5. Empä tieä, tikka rukka, Kuta kuusta kolkuttanen, Kuta tammea\ntakonen; Tuolla ois enempi puita, Tuolla äiä pökkelöitä, Tuolla toukkia\nparemmin.\n\nWanhan kulku'ukon sanat. Ei tiennyt mihen kylään sauansa varassa\nlähteä, toisessa parempiluontosia ihmisiä, vaan köyhempiä, toisessa\nvarakkaampia, vaan ynsiämpiäki keralla, löytävä.\n\n6. Kaikki kauhasen tekevi, vaan ei pontta puoletkana.\n\nTällä sanalaskulla verraillaan töitä, joita ken tahansa tavallansa\ntekeeki, vaan harvat niin, että tulevat oikein hyvin, kauniisti ja\nmuodokkaasti valmiiksi.\n\n7. Misä monta lääkäriä, siellä vaara ja mahinko, kulut, suuret\nkustannukset.\n\nPäättäsinkö valeheksi koko tämän sanalaskun?\n\n8. Pahon on tehnyt paljo nainut; ei tunne anoppiansa, eikä naisensa\niseä.\n\nOlen kuullut huikentelevaisille nuorille miehille sanottavan ja\nmuutenki toisinaan sillä mielellä, jolla 7 Sanal. Helmik. Mehil.,\ntaikka, että onki paras kohtuuteen tyytyä, ei liikoja havitella.\n\n9. Puilla suljen pienen portin, suljen suurenki veräjän, en sulje\npahoja suita.\n\nHyvin ymmärrettävä ilman kaikitta selvityksittä.\n\n10. Ain' on onni saanehella, ei aina ansannehella.\n\nLieneeki niin toisinaan, vaan epäilemättä kuitenki ovat usiammat\nvalitukset, onnen ei ansion puoltavan, tyhjäkuntasia. Harvonpa\nansiollisten miesten kuullaankan valittavan, vaan ilman pitävät\nhyvänänsä, mitä Jumala antaa parempataki, pahempataki, meidän mielestä.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nHeinäkuulta.\n\n\n\n\nTuiretuisen Poika.\n\n\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,\n    Läksi viemähän vetoja,\n    Maarahoja maksamahan.\n    Rekehensä reutoaksen,                    5\n    Kohennaksen korjahansa,\n    Ajoa karittelevi,\n    Matkojansa mittelevi,\n    Noilla Pohjan kankaihilla,\n    Lapin synkillä saloilla.                10\n\n    Neiti vastahan tulevi,\n    Hivus kulta hiihtelevi,\n    Noilla Pohjan kankaihilla,\n    Lapin laajoilla saloilla.\n    Poika tuhma Tuiretuisen,                15\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,\n    Jo tuossa piättelevi,\n    Sanojaan sovittelevi:\n    \"Tule karjahan koria\n    Hyvä lahja laitohoni!\"                   20\n\n    Neiti suksilta sanovi,\n    Hiihtimilta hiioavi:\n    \"Surma tulko korjahasi,\n    Mana matkalaiseksesi.\"\n    Poika tuhma Tuiretuisen,                 25\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,\n\n    Itse eillehen menevi.\n    Laski virkkua vitsalla,\n    Helähytti helmivyöllä,\n    Wirkku juoksi, matka joutu,              30\n    Tie vieri, reki ratsasi.\n    Ajavi karittelevi\n    Selvällä meren selällä,\n    Ulapalla aukialla.\n    Neiti vastahan tulevi,                   35\n    Tinarinta riuoavi,\n    Selvällä merenselällä,\n    Ulapalla aukialla.\n\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,                 40\n    Matkoaan piättelevi,\n    Sanojaan sovittelevi:\n    \"Tule neiti korjahani,\n    Maan malio matkohini!\"\n    Neiti vastahan sanovi,                   45\n    Tinarinta riitelevi:\n    \"Tulko Tuoni korjahasi,\n    Manalainen matkohisi.\"\n\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,                 50\n    Itse eillehen menevi.\n    Laski virkkua vitsalla,\n    Helähytti helmivyöllä,\n    Wirkku juoksi, matka joutu,\n    Reki vieri, tie lyheni.                  55\n    Ajavi kurittelevi,\n    Ajo Wäinön kankahia,\n    Ammon raattuja ahoja.\n\n    Neiti vastahan tulevi,\n    Kautokenkä kaalelevi,                    60\n    Noilla Wäinön kankahilla,\n    Ammon raatuilla uhoilla.\n\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,\n    Hevostaan piättelevi,                    65\n    Sanojaan sovittelevi:\n    \"Tule neiti korjahani,\n    Alle viltin vieretäte!\"\n\n    Neiti vastahan sanovi,\n    Kautokenkä kantelevi:                    70\n    \"Wilu on olla viltin alla,\n    Kolkko korjassu eleä.\"\n\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,\n    Avasi parahan arkun,                     75\n    Kimmahutti kirjakannen,\n    Katselevi, kääntelevi,\n    Kultasuita sukkasia,\n    Wöitänsä hopiapäitä.\n    Niin meni rekehen neiti,                 80\n    Korjuhan kohenteleksen;\n    Itse laitohon laseksen,\n    Alle miltin vieretäksen.\n\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,                 85\n    Jo tuossa lepäelevi\n    Nuoren neitosen keralla;\n    Käsi oron ohjaksessa,\n    Toinen neitosen nisoissa.\n    Siinä neitosen kisaili,                  90\n    Tinarinnan riskaeli,\n    Noilla Wäinön kankahilla,\n    Ammon raatuilla ahoilla.\n\n    Niin neito sanoiksi virkki:\n    \"Lienetkö sukua suurta,                  95\n    Isoa isän aloa?\"\n\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"En ole suurta, enkä pientä,\n    Olen kerran keskimmäistä:\n    Poika tyhjä Tuiretuisen,                 100\n    Lapsi köyhä Keiretuisen;\n    Waan mipä sinun sukusi —\n    Oletko sukua suurta,\n    Isoa isän aloa?\"\n    Neiti tuon sanoiksi virkki:              105\n    \"En ole sukua suurta,\n    Enkä suurta, enkä pientä,\n    Olen kerran keskimmäistä:\n    Tytär tyhjä Tuiretuisen,\n    Lapsi köyhä Keiretuisen.\"                110\n    Poika tuhma Tuiretuisen,\n    Lapsi kehjo Keiretuisen,\n    Itse korjasta kohosi:\n    \"Woi Polonen päiviäni!\n    Kun makasin maammon lapsen,              115\n    Siuotin oman sisaren,\n    Tinarinnan riuahutin,\n    Noilla Wäinön kankahilla,\n    Ammon raatuilla ahoilla.\"\n    Weitsin länkensä levilti,                120\n    Raoin rahno rahkehensa,\n    Hyppäsi hyvän selälle,\n    Hyvän laukin lautasille,\n    Ajo päin sinistä merta,\n    Alle aaltojen symien,                    125\n    Päälle mustien muriem\n\n_Toisintoja_, v. 1. P. tuhman Tuuliaisen. P. tyhjän Tuimetuisen. v.\n2. köyhän Äietyisen. v. 1, 2. P. keion K. Toinen tuhman T. Kullervo\nKalevan poika, Sinisukka jne. (K. Mehil. Huhtik.) Neitsen rosvo, v. 6—9\nja 49—52. v. 8. A. karettelevi. v. 9, 10. katso, v. 33,34 ja 57,58. v.\n11,12. N. v. ajavi, Kassa kulta kuumottavi. v. 31½. Jalas patvinen\npatsasi, Kapla (Aisa) koivunen kalahti, Wemmel tuominen tutisi, v.\n33,34. k. v. 9,10. v. 44. Reuote rekoseheni. v. 78, 79. K. kukkaroita,\nWeitsiä h. v. 91. L. riskaeli. v. 94. Neitonen (Niin siitä) s. v. v.\n95. Oletko s. s. v. 102. Mipä on s. s. v. 110. Keutti pojan K. v.\n114—117. Woi polosen p. Kun nauroin emoni l. Makasin sisarueni, T.\nriskahutin. v. 116. Sisareni siuottelin. v. 124—126. Ajavi tomuttel.,\nPimiäh. Pohj., Pohjan pitkäh. peräh., Miest. syöjäh. siah., Urost.\nupottajah., Kasakaksi kaupitaksen, Palkkoaksen paimeneksi. Emäntä\npahantapanen, Se leipo leviän leivän jne (k. Kaleval, XIX: 136 ja\nedelle. Ajavi tomutt. Luotsi ainosen emonsa: Oi emoni, kantajani! Kunne\nkäset piilem. jne (k. Kaleval, XVIII: 78 ja edelle.\n\n_Jälkimaine_. Tämäki yksiä Kalevalan Runoja, kun ne Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kautta ei aikoja sitte präntätyt, on vielä,\nsamatekun moni muuki, niistä erilleen jäänyt, koska on ollut vaikia\narvata, mihen järjestykseen toisten luona olisi ollut tuleva. Wasta\nusiampain toivottavasti ilmautessa, ja nimistäki parempi selvä eli\nmukaisuus saatua, ovat kaiketse kaikki yhteen kokoon ja järjestykseen\nsiotettavia. Tätä nykypuheista runoa ilman lauletaan kylläki monessa\nkohti Wienan läänissä, sekä miehiltä että naisilta, vaikka kuitenki\nerityisiä naisten lauluja luontoansa. Kellovaarasta, Jyskyjärveltä,\nUhtuvalta, Wuonisesta, Lonkasta, Lapukasta, Latvajärvestä, Tsenasta,\nWuokkiniemestä, Akonlahdesta ja muualtaki olen vähä erilailla, kuten\nkustaki, sitä muistoon kirjottanut.\n\nW. 3, 4 ynnä v. 9, 10; 33, 34; 57, 58 antavat tilan arvella, kun olisi\naikoinansa Pohjolan takoaki Wäinölään veroja maksettu, sillä sieltä,\nkulkema oli Tuiretuisen poika, eli ken liekän ollut, koska hänestä\nmuillaki nimillä runossa mainitaan. Sisarensa (v. 59—62) näyttää jo\nkotvan syntymä- paikoiltaan poissa olleen, sillä ilman veli hänen\nkyllä olisi sievästi tuntea tainnut. Waan veljen verovientimatkallansa\narvelemma kauppaasi pitäneen, koska lieneeki senlaista tavarata ollut,\nmitä v. 75—79 nimetetään. v. 58, 62, 93, 119 ja samanlaiset muissaki\nrunoissa saattavat ajattelemaan, maassa ennen Suomen kansan tuloa\nei kaskiviljelön olleen tavallisen, sillä ilman toki ei olisikan\nmainittavana asiana pidetty, jos Wäinölän seuduilla raattuja ahosia\ntavattiin, v. 113 ja seuraavista nähdään, minä suurena kauhistuksena\nsenlaisia asioita sillonki pidettiin, joista v. 115,116 nimitetään.\n\n_Sanoja_. v. 2. kehjo, huoleton, vähäarvonen. v. 5. vetoja; veroja.\nv. 5. reutoaksen; nakkaa eli siottelee itsensä huolettomasti. v. 6.\nkohennaksen; kohentaa eli ylentää itsensä, nousee. v. 12. hiihtelevi;\nkävelee suksilla. v. 14. saloilla; isoissa, vanhoissa metsissä, v.\n20. laitohoni; laitarekeheni. v. 24. mana; Tuoni, manalainen, v.\n29. helmivyöllä; Helmisellä siimalla eli letillä (letkulla), v. 31.\nrotsasi; rotisi (ratisi, ritisi, rutisi, rytisi, rätisi, rotisi. Toista\nlajia samasta äänisuvusta ovat: latisi, litisi, lotisi, lutisi, lätisi,\nlötisi ja taasen erilajia: natisi, nitisi, nutisi, nytisi. Kielessämme\non usiampia sukuja senlaisia ääniosottelevia sanoja ja itsekussaki\nsuvussa taas usiampia lajia, jonka asian Sanakirjain kirjottajain\ntulisi älytä), v. 34, ulapalla; etäämpänä meren selällä, v. 36.\nriuoavi; kulkee (liikkuu) vihasemmin eli vikevämmin. v. 44 reuote k. v.\n5. v. 58, raattuja; tehtyjä, hakatuita, viljeltyjä, v. 60. kaalelelevi;\nkahlaa, astelee syvässä (lumessa). v. 68. viltin; peitteen (katteen)\nnahasta eli muuska aineesta, veltin; vieretäte; vieretä (käännä)\nitsesi. v. 76. kimmahutti; aukasi kimisten eli soiden. v. 81. laseksen;\nlaskee itsensä. v. 88. oron; orin, orhin, orosen. v. 89. nisoissa;\nnisissä, rinnoilla. v. 91. riskaeli; raiskasi, häväsi, pahotutti.\nv. 115. maammon; mamman, äitin, emon. v. 116. siuotin; hätäsesti\n(vahingossa) koskin eli pitelin. v. 117. riuahutin; väsäytin, uuvutin,\nmakasin (eli yksi kun siuotin). v. 121. rahno; repi, revei, raateli. v.\n126. murien; mutain, ryönäin. Toisinnoissa. v. 31½ patvinen; visanen,\nvisamainen, pahkainen; patsasi k. rotsasi. v. 44. valio; valittu,\nparas, ylimys. v. 114—117. nauroin; häväsin, pilkkasin.\n\nMontaki sanaa taidan toisinaan tulla selvittämään ei kannalleen eli\npahemminki erehtyvä, sillä itsekuki selvittää asian toiselle omaa\nälyämistänsä myöten, vaan mistä tietäisin kaikkein sanain mielen\nitse oikein hoksanneeni? Jopa sentähden ensimmäisillä kuilla varoime\nkoko työhön ruveta. Waan sitte, itseä selvitystä hyödylliseksi\nkatsova, vanhan järkeni mukaan en kuitenkan heittänyt työtä, vaikka\nruvetessaniki tiesin en voivani täydellisesti toimittaa. Aina muissaki\nasioissa ylen vähä toimeen saataisi, jos täydellisyyttä laatiat\nodottelisivat. Pitää sentähden puolivalmiina ja vaan kykenevänäki\npuuttua töihin, joita tehdyksi tahdotaan, aina muiltaki apua toivoessa.\nJa teitä, veljiäni Oulussa ja Wiipurissa juuri pyydänki apuun, sillä\ntavalla, että jossai lehtenne nurkassa ilmotatta ja oikasetta, mitä\ntiedättä väärin näissä selvitetyn olevan. En tuosta vähintäi pahastu,\njos suuriaki erehdyksiä julkasetta, vaan mielelläni aina kiitän Teitä\ntyöstänne ja vaivastanne. Saman kiitoksen myös muiltaki saatta ja\nansatsitta, jotka kielemme yhteistä hyvää katsovat.\n\n\n\n\nTupakkiruno.\n\n\n    Sattuipa siki Savossa,\n    Savon saunassa tapahtui,\n    Että morsian mokoma\n    Suuttui kerran sulhasehen,\n    Tuskastui tupakin tähen;                      5\n    Tunnusti tupakin ruukin,\n    Mahottomaksi manasi,\n    Sanoi saatanan opiksi.\n\n    Sanoi myös sanoilla näillä:\n    \"Isännäll' on ihtellänsä                      10\n    Puolitalvesta puhenna,\n    Kysymys joka kylässä,\n    Sievä toimi siemenista.\n    Kun on saanut siemeniä,\n    Jopa pälvehen pitäisi,                        15\n    Tuonne tallin tunkiolle,\n    Tehä taimet taitavasti,\n    Panna pehut peitteheksi.\n    Kohta on vaarilla varotus,\n    Iso murhe muorillasi,                         20\n    Kuinka kunnossa pysyisi,\n    Ettei kuivaksi kuraha,\n    Eikä pakkanen panisi.\n\n    Jospa taimet joutuisivat;\n    Ukkoja ojantekohon,                           25\n    Akkoja aianpanohon,\n    Piiat pojat polvillensa,\n    Joka kynsi kyykyllensä,\n    Tainta maahan tunkemahan.\n    Omat sitte sievät vielä                       30\n    Kaikki vettä kantamahan.\n    (Min'en vielä millonkana\n    Koskenna korennon päähän,\n    Ole ottanut olalle,\n    Tuoani tupakki maalle;                        35\n    Enkä koske kullonkana.) —\n\n    Heti kun heinä rupeepi\n    Tupakissa tuntumahan,\n    Koht' on kiire kitkeminen,\n    Heinänperkaus perätön.                        40\n\n    Kun ne joutuvat kukalle,\n    Kukat kohta kuivamahan,\n    Joita pojat polttelevat;\n    Waari ei vanhoja anna,\n    Ennen kun on kukat kaikki.                    45\n\n    Ihte istupi isäntä\n    Kylpyajat kynnyksellä,\n    Hallan tuulta haistelepi,\n    Kahtelepi kiikailepi,\n    Onko näkeillä otava.                          50\n    Jos on pouta Pohjosella,\n    Wasta kiirut kiintiäpi;\n    Wäki jos miten väsynyt,\n    Muusta työstä tultuansa,\n    Ei saa ennen maata mennä,                     55\n    Kun on kumossa tupakki.\n\n    Wasta työ tytöiltä puuttui,\n    Murhe muorilta väheni,\n    Waan ei vielä vaarin vaivat\n    Ole kaikki ollenkana;                         60\n    Alas kankia katella,\n    Warustella vaikkanoita.\n    Wiel' on huolta hiieksiki,\n    Kun on kuivana tupakki;\n    Komisee se koivun pölkky,                     65\n    Ennenkun on kukkarossa.\n\n    Nyt sen kuulit, kulta poika,\n    Liekö tuosta liika vaiva!\n    Onko sulla ymmärrystä,\n    Heitä piippu helsinkihin;                     70\n    Kylvä ennen kaurakappa,\n    Osta okria nelikko,\n    Josta jouluna olutta\n    Joka henki juoa saisi.\"\n    Tästä pitkästä puheesta                       75\n    Suuttui viimmen sulhapoika,\n    Kiskoi kihlansa takasin,\n    Sanoi suulta julkialta:\n    \"Olin poika onnellinen,\n    Että kuulin kunniasi,                         80\n    Ihte ilmoitit tapasi;\n    Sill' en nyt sinusta huoli,\n    Ehkä omilla eväillä\n    Warsin vaimoksi tulisit.\"\n    Tämä morsian mokoma                           85\n    Ei saanut sinä ikänä\n    Puhemieheltä puhetta,\n    Eikä suuta sulhaselta.\n\n    Jopa outti, jonka jaksoi,\n    Kun ei kuulunut ikänä                         90\n    Oikiata ottajata,\n    Sai viimmen salamusikan.\n\n    Sitte kohta kortit osti,\n    Alkoi pouata pojille,\n    Emännille ennustella;                         95\n    Tuli palkaksi tupakki.\n    Talvet korjassa körötti,\n    Kesät kulki kuokkimassa,\n    Kuokkapalkalla kylissä.\n\n    Wiimmen suuttunut sihenki                     100\n    Jopa vaihtoi vaattehensa,\n    Kantoi kamlottiasunsa,\n    Wietäväksi Wiipurihin,\n\n    Saaha lehtiä' leveitä,\n    Wielä kerran virnaskoita.                     105\n    Niin poltti polonen akka\n    Tupakkia tuskissansa;\n    Neuoi aina nuorempia,\n    Ettei pahasti pitäisi\n    Piippuväelle puhua;                           110\n    Lapset vahvasti varotti\n    Ettei taimet tallattaisi;\n    Weipä vettäki välistä,\n    Kantoi taimen kasteluksi;\n    Warottipa varpusetki,                         115\n    Taimitarhasta ajeli.\n\n_Jälkimaine_. Tämän runon ynnä viisi muuta, nimitettynä Ruotipojan\nRuno, Kirjavaisen Kiitosruno, Naimaruno, Markkinaruno, Talkkousruno,\nsain syksyllä v. 1831 Juhana Ihalaiselta, rampa, kivulainen ruotimies\nRautalammin pitäjässä. Jokapa ei ilman tietäisi, pian luulisi tämän\nIhalaisen osallisemmalta pitäjänmieheltä, Korhoselta, tehdyksi. Sillä\nsamalla luonnollisella mielenjuoksulla ja lystillisellä, toisinaan\nnaurahtelevalla tavalla kertoo Ihalainenki asiansa ja aineensa halki.\n\nSekä ansionsa että tarpeensa suhten näiden runoin tekemästä ja\nkirjalle laittamasta tulin mainitulla kerralla kyllä vähä Ihalaiselle\nvaivoistansa maksamaan, eräänkö rupilan ainoastansa, muistaakseni. Ei\nhän kyllä sitä vähäksellyt, vaan kuitenki olisin mielelläni enemmän\nmaksanut jos en itseki sillon olisi ollut pienillä matkarahoilla\nvarustettu. Niin nyt jäljestäpäin parantaakseni ja jopa ilmanki, koska\nhän on köyhä ja luvunharras mies, antaisin hänelle yhden kappalen\ntästä Mehiläisestä ilmaseksi, jos joku Rautalammin kunnioitettavista\npapeista postin kautta sen hänelle toimittaisi ja päältäpäin panisi\nanomusrahatki 3 Rupil. 45 kop., sitte minulta maksettaviksi, kun siitä\ntiedon saisin. Itseni suorastaan ei sovi anoakseni.\n\nKoska näiden runoin julkasemalla aina seki on oleva mielessämme, saada\nSuomen runolaatu tuo tuostaki tutummaksi ja uusille ilmautuville\nruunolaatioille esimerkkiä hyvistä runoista, niin jo taasenki\nnimitämmä, mitkä runovärsyt edellisessä runossa sanasopunsa vuoksi\nkehnommiksi katsomina, varsin kehnoja ja kelpaamattomia siinä ei\nole'kan.\n\nNiin kehnompia mielestämme ovat v. 5, 18, 45, 56, 83, 109, koska niissä\nsanat: tähen, pehut, kukat, kumossa, omilla, pahasti alkavat, kuten\nkussaki, toisen, kolmannen eli neljännen runojatkon lyhytalkusesti.\nWärsyissä 25, 43, 47 myös tavataan samanlaisesti: pojat, ajat, vaan\nmitäpä toisinaan äänelläänki, jotta kuuluvat pitkäalkusesti: poiat,\naiat. Wärsyssä 50 sana näkeillä, niinkän ei haittaa suuresti, sillä\nrunojatko siinä tulee kolmilyhyeksi tavuista nä ke il, jonkalaisia\nkolmilyhyita jatkoja vanhain välistä näyttää suanneen. Wähä toisella\ntavalla kehnorakennollisia ovat v. 26, 37, 44. Minkätähden, sen annamma\nitse lukian arvata.\n\nIlman tupakasta puheen tulleen panemma vielä itsestämmeki muutamia\nsanoja sen arvosta ja ansiosta ynnä ensimmäisestä ilmaumisesta ja\nEuroopaan leviämisestä. Alkuansa on se Amerikasta Euroopaan tullut\nja armeliaan nimensä saaneen Amerikan itäsellä edustalla olemasta\nluodosta Tabako josta olisi ensimmäisiä lehtejä peritty. W. 1560\nolisi Franskan Ministeri, Juhana Nikoti, sitä Portugalista Franskan\nmaahan tuonut. Hänestä ruvettiin tupakkaa muutamilta Nikotin yrtiksi\n(Nicotiana) kutsumaan. Waan Franskasta leveni tupakka pian Englandiin,\nHollandiin, Saksaan, Ruotsiin, ja kaikkiin maakuntiin, niin Euroopassa,\nkun Asiassa ja Afrikassaki, jotta jo lukemattomilla tuhansilla käsillä\non ainoastansa tupakasta työnsä ja suuret summattomat rahat sentähden\nkulkevat maasta maahan, kansoista kansohin ja merienki poikki monet\ntuhannet penikuormat kerrallensa. Potakat jotka pian samoina aikoina\nAmerikasta Euroopaan tuotiin, ehkä epäilemättäki paljo suuremmasta\nhyödystä, eivät vielä ole voineet niin ylehensä levetä, ettei voittaisi\ntupakka. Ja kuitenki on esivaltaki voiminensa potakkain leviämistä\npuoltanut. Jotta näämmäki tästä ansiottaman ansiollisen voittaneen.\n\nRuotsalaiselle papille, joka pohjasAmerikaan oli lähtenyt siellä\nlöytyviä pakanoita, Indialaisia meidän uskoon kääntämään, olivat nämät\ntupakan alusta kertoneet, mitä seuraavasta tarinasta opimma. Pappi oli\nheidän päämiehensä yhteen paikkaan, Suskehannan virran alkuseuduille,\nnykysessä Pensylvanian maakunnassa, koonnut ja siinä heille lausuellut\nparatiisin omenapuusta ynnä kuinka yhden omenan syömisestä synti oli\nmaailmaan tullut ja kuinka sitte viimmen Jumala lähetti oman poikansa\nmaailmata synnin vallasta pelastamaan ja ihmisiä Jumalan kanssa jällen\nsovittamaan. Lopetettua kertomisensa näistä ja muista Kristinopin\npäätotuksista alkovat Indialaisetki puhua ja lausuivat: \"kauniistipa\nkyllä oletki meille puhellut. Onki se pahoin tehty, omenia syödä;\npaljo paremmin tekee, joka niistä laittaa omenaviinaa. Suuresti\nkiitämmä sinua vaivoistasi, kun kaukasilta mailta olet tänne tullut\nmeillenki kertomaan, mitä äitisi sinulle opetti. Ja ettet aivan tyhjänä\nmeiltäkän menisi, niin kerromma nyt sinulle, mitä me äitiltämme olemma\nlausuttavan kuulleet. Meille on kerrottu, että esi'isillämme esinnä\nei ollut muuta elatusta, kun mitä metsäelämistä ajamalla saivat. Waan\nkun metsä ei antanut mitänä, olivat kaikki nälkään kuolta. Kerran oli\nkaksi nuorta metsämiestä peuran tavanneet ja sitte tulen tehtyä lihaa\npaistamaan ruvenneet. Tätä toimittaissaan näkivät nuoren, ihanan vaimon\nalas pilvistä laskeutuvan ja istahtavan tuonne siniselle vaaralle,\njoka nytki on edessämme. Miehet arvelivat sopivan hänellenki jotai\npaististaan antaa ja veivät parahimman paikan, itse peuran kielen.\nWaimo, ihastuen heidän huolestansa häntäki kohtaan, söi vähäsen ja\nsitte lausui: 'tätä hyvää minulle ei teidän pidä suotta tehneen.\nLähestykää kolmentoista kuuvaihen kuluttua tälle samalle paikalle, niin\ntapaatta jotai, josta teillä itsillä ja lapsillanne viimmesiin polviin\nasti on elatusta'.\"\n\n\"Määrätyllä ajalla menivätki miehet paikalle ja näkivät kasvuja,\njoita kenkän ei ennestään tuntenut, vaan, joita siitä aikain meillä\non viljelty. Missä saman taivaallisen vaimon oikia käsi oli maahan\nsattunut, siitä kasvo maisia (Indian ohraa), vasemen käden alta papuja\nja tupakka itse istumasialta.\"\n\nPappi vähän närkästynyt semmoisesta juorusta, jota Indialaisten näytti\nhänen oppinsa verosena pitävän, lausui kiivaammasti sanoen: \"se mitä\nminä teille kerroin, on pyhää, järkähtämätöntä totuutta, vaan te sen\nsiaan panetta maailman loruja ja tyhjiä valehia.\"\n\nNäihin papin sanohin vastasivat sille Indialaiset: \"näyttää meille,\nveljemme, kun et olisikan vanhemmiltasi oikein opetetuksi ja ihmisten\nkanssa elämään neuotuksi tullut. Etkö nähnyt, kuinka kauniisti me\nsinun tarinatasi kuulimma, niin miksi sinäi et kuule meidän?\" Oliki\nIndialaisilla sillon tapana, jos kuinka mahdottomiaki kuulivat,\nei sillä toisen mieltä pahottaa, että sanoivat hänen julkiseksi\nvalehteliaksi, vaan aina sanoivat tähän laatuun: \"emme epäile,\nveljemme, että uskotki itse, mitä kerroit, vaan meillä on se työläs\nuskoa (eli, meillä näyttää se mahdottomaksi).\" Monta muutaki näiden\nAmerikan metsakkoin kaunista tapaa voisimma nimittää, jota nyt\nkuitenkan emme tee, koska siitä meillä Kristinuskovaisilla vaan pian\nolisi hämästystä ja koska itse aineemmeki, tupakankertomus, sitä ei\nvaadi, eikä suatse.\n\nAmerikalaiset tupakkaa sekä purivat että polttivat. Ylevimmissä\ntiloissa kävi iso tupakkapiippu, Kalume nimeltään mies mieheltä ympäri,\nitsekuki muutamia savuja vetäen, sitte toiselle työntäen. Niin sotaan\nruvetessä, niin rauhanki teossa ja kun oudot, tuntemattomat tapasivat\ntoisensa, polttivat yhteisestä piipusta keskinäisen suosion osotteeksi,\nikäskun eräissä toisissa kansoissa suolaa samasta syystä maistellaan\ntoinen toisensa luona. Jumaliltaan neuoja kysyessä purivat ja polttivat\ntupakkaa okseelle asti ja toisissa tiloissa nielivät maksaansa\nkokonaisia tupakkatukkuja, sillä tavalla tunnottomiksi tekeyten.\n\nEsinnä Euroopaan tultuansa tupakka muutamilta pidettiin hyödyllisenä\naineena kaikkia tauteja ja kohtauksia vasten. Toiset tämän luulon\ntyhjäksi nähden taas ylen polkivat tupakkaraukkaa ja pianpa huusivat\nkaikenlaisia tauteja vaan sikiävän tupakasta. Niin kotvan riideltyä\njo viimmen toki enimmiltä päätettiin, kerran tottuneilla ja muuten\nterveillä ihmisillä tupakasta, kohtuullisesti polttamalla eli nuuskana\nnautittuna, ei olevan suurta, ei hyvää eikä pahaa terveydelle.\nRiita'ajalla oliki jo tupakka ennättänyt levetä, että usiammissa maissa\nmiehet ja muutamissa vaimotki polttivat eli kuitenki nuuskasivat,\njonkalaista tupakoivaa vaan päätettiinki syyttömäksi, sillä vieläki\nsanotaan tupakka puruna nautittuna olevan maksalle vahingollinen.\nJa kuinka tahonsa nautittuna tupakka ei ole terveellinen niille,\njotka vaivataan liialta vereltä, päänpyörryttäjältä, rintakivuilta,\nreväsimilta ja muilta vatsavaivoilta, eikä ylen laihoillenkan,\nheikkokuntosille ihmisille taikka jotka paljo sylkielevät polttaissaan.\nMyös tulisi jokasenki varoa, ei yhtäläiseen poltella eli muulla\ntavalla tupakoita, eikä heti syömästä päästyä, joka tekee vatsan\nruokia huvettamaan kehnoksi. Wasta tiiman eli puolentoista päätä olisi\ntottuneillaki piippu suuhun olettava ja sama aika syömisen edelläki\npitäisi oikuutta myöten piiputta ottaman.\n\n\n\n\nTerveyden hoidosta.\n\n\nKerran tupakan kautta tielle tultuamme terveydestäki keskustelemaan\njo muistammaki alkuperäsen lupauksemme olleen, toisinaan senki\npuoltamisesta yhteiselle kansalle muutamia neuoja antaa. Eipä saanut\nesivanhempaimmekan Mehiläinen alti siitä asiasta huoleton olla, vaan\npanivat terveyden puolesta hanen välistä pitkillenki matkoille sanoen:\n\n    Mehiläinen, meiän lintu!\n    Lennä tuonne liuottele\n    Ylitse meren yheksän,\n    Meri puolenkymmennettä.\n    Siell' on luotonen meressä,\n    Mesilampi luotosessa;\n    Siinä heineä hyveä,\n    Ruohoa monennäöstä;\n    Niissä voitehet vakaiset,\n    Kalsimet alinomaset.\n    Ryvetä siipesi simassa,\n    Kasta kaapusi vesissä,\n    Höyräytä höyhenesi,\n    Helevässä heinän päässä,\n    Kukan kultasen nenässä.\n\n    Sitte tänne tullessasi,\n    Saaha saavutellessasi,\n    Lennä kuun kehrä myöten,\n    Pä'ivän päärmettä samoa;\n    Kuusi kuppia sylissä,\n    Kymmenen kynän nenässä,\n    Missä mettä, kussa mettä,\n    Kussa voietta hyveä,\n    Saaha miehen saamattoman,\n    Ottoa osattomanki,\n    Kipehille voitehiksi,\n    Pahoille parantehiksi,\n    Kansan kaiken katseluksi.\n\nNiin miksi jo tätä Mehiläistä säästäisin? Menköönpä vaan hänki ja\nlennelköön tiedustelemaan, jos mitä matkainsa periltä olisi kansan\nkaiken katsehiksi saava. Ja koska sanotaanki \"olevan orahassa oljen\nalun, varsassa hyvän hevosen\", niin katsokoonpa ensityökseen, mitä\nmiesorahan ja ihmisvarsain eli selvemmästi sanottuna lasten hyväksi\nolisi voittava, aikain äskensyntyneestä eikä heittäen kun viidentoista\nvuoden vanhana.\n\nÄsken syntynyt lapsi otetaan lämpimään liinavaatteesen ja pidetään\nsilmin pois päivänvalosta. Jos ei liiku eli muuten elämänsä ilmota ja\nymmärtäväistä kätilöintä (lasten muoria, barnmoskaa) ei ole saapuvilla,\nniin tulee sitä seuraavalla tavalla henkiin pyytää.\n\nWaalistunut ja heikko ollen lapsi, ei pidä napasuonta heti\npoikkileikata, vaan lämminnä pitää. Peräpuolta lyödään kerta keviällä\nkädellä; suu perkataan jälästä eli liitasta; lapsi pannaan äitin\nviereen lämpimiin vaatteisiin käärittynä; nenän alla pidetään etikkaa;\nkäsiä, jalanalustia ja selkärankaa harjataan pehmiällä harjalla. Jos\nnapasuoni alkaa tykkiä, leikataan ja sidotaan se 3 taikka 4 tuumaa\nnavasta. Jos lapsen kasvot ovat punasit, huulet sinertävät ja pää\najetuksissa, pitää navasta ennen sitomista vähä verta tipahutella.\nWaan olisiko vahingosta napasuoni tullut katkastuksi eli epähuomiosta\nennen aikaansa leikatuksi, niin pannaan lapsi heti kaulasta saakka\nlämpimänhaaliaan veteen, siinä harjaamalla että muulla keinolla henkiin\npyydettävä, jonka ohessa välistä rintaa käsiläppiällä hierotaan,\nvälistä ylös lämpimästä vedestä nostettuna pirskotetaan kylmällä. Sulan\npäätä kastetaan saksanviinaan ja saatetaan lapsen kitaan, eikä pidä\nennen, jos tiiman päästä, heittää näitä kokeita lasta henkiin saada.\n\nLapsi elävänä syntynyt oli tapakuolleista henkiin saatu pidetään\nesinnä vähä aika puhtaassa raittiissa ilmassa, senjälkeen yli koko\nruumiin haalianlämpimään saipuveteen kastetulla saksansienillä keviästi\npyyhittävä. Samassa katsotaan, jos lapsessa löytyisi mitän vikaa eli\nloukkausta, joita kuitenkan ei pidä äitin huoliksi ilmottaa, vaan\nlääkärin eli ymmärtämäisen kätilöimen kanssa niistä keskustella.\nWälistä on pää vino, pitkänomanen, jota ei kuitenkan pidä painelemalla\nja likistämällä oikaista, koska luonto sen pian itsestänsä tekee.\nLikistämisistä ja painelemisista vaan lapsi taitaisi saada pahempia\nvikoja ja pian kuolta'ki, josta oikuutta myöten tultaisi rangastuksen\nalasiksi eli kuitenki tunnon vaivohin. Waarallinen on myös imiellä,\npainella ja puristella tyttölasten rintoja, jota sentähden ei pidä\ntehtää. Tavallisella mahilla jo heti synnyttyä tyttölapsille lemmen\nnostaa ja pojillenki muita tulevia onnia loihtia, on tuhma taika ja\nsitäi pahempi, jos lapsen kanssa sen ohessa jollai erinomaisella,\nrohkiammalla tavalla menetellään.\n\nPestynä pirostellaan lapsen poimuille mähä nihtiä ihoamista,\nverestymistä eli sierottumista vasten, napasuoni kiinnitetään uudelleen\ntalitulla lapulla ja siteellä, lapsi puetaan eli kapaloitaan ja pannaan\nlämpimään vuoteesen äitinsä viereen, vaarinottamalla kuitenki, ettei\nyötäki siinä makuuteta, koska vaan taitaisi tukahtua. Nihdin siasta\nsierottumisille kelpaa hienot vehnä (nisu-) eli potakkajauhot, eikä\nsierottumisia ja verestymisiä niin ilmau'kan lapsen aina puhtaana\npidettäissä.\n\nLapsenvaatetten pitää olla vuodenaikain mukaan lämpimäin, pehmiäin,\navarain, eikä neuloilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväin. Puettaissa\nvarotaan lapsen pieniä jäseniä loukkaumasta ja jos lapsi kapaloitaan,\njota kuitenkan ei pidä kaueinmin kun ensiviikkoina tehdä, niin\ntapahtukoon kapaloiminen vuoron oikialta puolelta vasemelle, vuoron\nvasemelta oikialle ja hellitettäköön aina kapalovyö lapsen imiessä\neli syödessä. Käsivarret ja rinta pitää vapaaksi jätettää ja lapsi\nmuutamia kertoja päivässä saada aivan irtasna maata. Pää peitetään\npuuvillakankaasta eli liinavaatteesta tehdyllä lakilla lapsen huoneessa\nollen, ulkoilmassa villasella. Lakkeja kuni muitaki vaatteita pitää\nolla usiampia, sillä lapset hikoilevat runsaasti ja paaduttavat väleen\nyhdet; vaan aina tulee katsoa, että niin lakit kun mun muutettava puku\non kuiva ja lämmin. Wanhemmaksi tullen laitetaan lapselle kolttu, joka\nvaan ei estä jäsenten vapaa liikuntoa; jalkoja varustellaan pehmeillä,\nväljillä kengillä eli pieksuilla nahasta. Kun pää alkaa hiuksiltaki\npeittyä, niin lakkia ei enempi tarvita, jos ei ulkona käyttäissä,\njossa kylmän varoksi lämmin lakki pidetään, vaan päivänpaisteessa ja\nlämpimässä ilmassa kevyt olkinen eli muu aineinen lakki. Hiuksia ei\nleikata lyhemmäksl, kun kaksi tuumaa hiusmarrosta, kaula pidetään\npaljasna, paitsi kylmällä, sumusella säällä.\n\nLapsihuoneen tulee olla avaran, kuivan ja kohtuullisesti lämpimän.\nWastasyntyneelle on lämmin kyllä tarpeellinen, vaan sitte lapsen\nparemmin ilmaa kärsimään totuttua, vähetään lämmintä, siksi ettei\njuuri palele'kan, Kaikkea ruihua, ryskettä ja hälinää vältetään, mikä\nmahdollinen, ettei lapsi unissa, taikka ilmanki säikähtäisi. Joka päivä\ntaaskaan ja tuuletetaan huone, joksi ajaksi lapsi muutetaan toiseen.\nJoka päivä pitää myös lapsi kannettaa vähä aika olemaan, talvella\nraittiimmassa huoneessa, kesällä ulkoilmassa, ei kuitenkan hiostuneena\neli muuten lämpimämpänä. Tällä tavalla harjautuu lapsi ulkoseenki\nilmaan ja on sitte ikänsä raitis, virkiä ja kasautunut kovempiaki\nsäiden muutoksia kärsimään.\n\nPuhtaus, pesot ja kylvyt ovat juuri välttämättömiä tarpeita lapsella.\nNe parahite estävät rohtumista ja muita vaimoja lapselta. Lapsi puetaan\njoka päivä puhtaasen, lämpimään paitaan ja muitaki vaatteita muutetaan\naina kuten hiestymät, kostuvat eli hierouvat. Haalistuneessa virta-,\njoki eli sade'vedessä pestään lapsi niin usein kun hiereleksen, vaan\nei hiostuneena. Soveliain pesoaika on aamusilla. Pestessä pyyhitään\nruumista saksansienillä ja katsotaan, ettei napaside petä. Aikaa\nvoittain totutetaan lasta kylmemmille pesoille, vaikk' ei ole'kan\nylenkauan kertaansa vedessä pitämistä. Kylmä vesi, oikein käytetty,\nvahvistaa ruumiin. Ainaki pitäisi lasta kolmen vuoden vanhaksi niin\nkaksi kertaa viikossa pestä ja siitä kerran. Kivulaisille lapsille\npitää vesi alusta lämpimämmäksi tehdä. Pesosta otettua lapsi kuivataan\njoutumiseen, ruumista hivutetaan kuivalla liinalla lämpimäksi, lapsi\npuetaan ja pannaan maata, jos ei jo ole sitänä vanhempi.\n\nMitä nuorempi lapsi, sitä suurempi unen tarve. Lapsen unta ei\nmillänä pidä häirittää, vaan ei nukkumaanka ylimäärin pakottaa\nkovalla kiikuttamalla (soudulla, heiaamisella, kätkyttämisellä)\ntaikka unettavaisilla rohdoilla eli lääkkeillä, jonkalaisia ovat\nvalmusiirappi, sensetulsi, (essentia dulcis), väkevänhajuset kukat,\npaloviina, ollut ja muut senlaiset. Yhtä vaarallinen on pään\nkynsimisellä ja kutkuttamalla lasta unettaa. Kaikista niistä tulee\nlapselle vastasia kivulaisuksia, esimerk. halvuu, puistutusvikoja,\nkaaduttaja ja muita. Sensetulsi ja opioviinat, unettavaisina lääkkeinä\nlapselle tyrkytettynä, jo ovat lukemattomia ennen aikaansa multaan\nvieneet.\n\nTerve, ravittu, kuiva ja lämmin lapsi kyllä ilman kaikkia niitäki\ntarpeensa nukkuu, jos semminki ei ahtailla, piukoilla kapaloilla\nvaivata. Mutta jos olisi tavallisella nukkuajallaan levoton, pitää se\nriisuttaa ja tarkon katseltaa, olisiko mitän pistävästä eli muuten\nvaivaamata, neuloja, tikkuja, pieniä eläviä ja muita senlaisina unen\nesteenä. Samalla tarkuudella vaarinpidetään, ettei umpi, vihleet,\nnälkä, märkä, vilu, lämmin, hierelmät ja muut senlaiset rasita lasta.\nLääkkeitä vaankan ei pidä joka itkulla antaa, sillä niillä lapsen\nterveys usein peräti turmeltaisi, ettei enää olisikan lääkkeistä apua.\nYnnä mitä jo nimitettiin, taitaa lapsen levottomuus helposti tulla\nitse ruoastaki, sen sopimattomuudesta eli ylenpaltisuudesta, joka\nmyös on mielessä pidettävä ja autettava. Ravinneena lapsi nukutetaan\nei seljällään, vaan kyljellään, levottomana toiselle kyljelle\nkäännettävä. Erivuode lapsella, semminki yötisaikana, on jo senki\nvuoksi parempi, ettei tukahtuisi eli likistyisi. Ylen lämpimät peitteet\novat terveydelle vahingolliset, pää ja kasvot eivät tarvitse eikä pidä\nollenkan peitettää. Paras on totuttaa lapsi kiikuttamatta nukkumaan.\nKova liikutus kätkyessä eli käsissäsi on sopimaton ja vastaravinneelle\nvaarallinen. Wuodetta ei pidä, laittaa valkian, oven eli akkunan\nohille, jossa uho olisi vahingollinen terveydelle ja päivän taikka\ntulen valo tekisivät sitä äiti katselevan lapsen kierosilmäksi. Jos\nsoveliaammalle paikalle vuoteen siaa ei saataisi, niin pantakoon edes\njotai estettä valoa eli uhoa masten.\n\nKahdeksan eli kymmenen tiiman paikoilla syntyajan jälkiin pitää lapsi\näitin rinnalle pantaa, olkaan jos ei maitoa. Toisinaan maito ei ilmau\nkun kolmannella päivällä, eikä kaikitse vielä sillonkan. Kuitenki\npitää lapsi rinnalle pantaa, sillä sen tyhjäki imentä jouduttaa\nmaidontuloa ja venyttää nännit ulommaksi ja lapsella itsellä on imentä\nluonnollinen, mielentehty työ, jos mitän ei saa'kan. Maidon vielä\npuuttuessa annetaan lapsen ravinnoksi välimmiten teelusikallinen\näskenlypsettyä maitoa seotettuna kolmella teelusikalla vettä eli\nenemmälläki, maidon väkevän ollessa, ja vähällä sokurilla. Taikka\nravitaan lapsi vetisellä kauraliemellä maidon siasta. Syntyjäljen\nhitaammin lähtiessä lisätään vähäsen sokuria, jota äitiä imevä lapsi ei\nkuitenkan kaipaa, sillä äitin maito kyllä vatsanki tarpeeksi purkaa.\nPahoin ja älyttömästi tehty on, lapselle heti synnyttyä vahmempia\nruokia antaa, niink. velliä, raavan maitoa ja muita semmoisia, jotka\nsekä paikalla että vastaseksi saatavat kipuja. Wasta myöhemmin, vatsan\nparemmin vahvistuttua, saa lapsi niitäki nautita. (Lisää toiste).\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Simpukka ja Kotka.\n\n\nSimpukka rukoili kotkaa, lentämään opettamaan. \"Jopa nyt peräti\nluonnottomia pyydät; vastasi kotka, millä lennät siivitön ollen?\"\nSihen ei tyytyvä simpukka yhä rukoili toista. Niin viimmen sieppasi\nkynsihinsä kotka, kohosi korkialle ilmaan ja laski sieltä toisen\ntahallansa lentämään. Waan simpukka suorastaan putosi alla sattumalle\nkalliolle ja kuoli paikalla.\n\n    Elä pyri pyytämähän kut' et voita kumminkana.\n\n          taikka\n\n    Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitamampi.\n\n\n\n2. Aarre.\n\n\nKöyhä talonpoika kuolinvuoteellaan kutsu poikansa lähelle ja lausu:\n\"Kohta taidanki erota teistä, jonka tähden teidät olen saapuville\nkutsunut ilmottaakseni, tuolla pellolla aarteen minulla kätkössä\nolevan. Sen kyllä löydättä, kun etsinettä.\" Enempätä ei saanutkan\nsanotuksi, niin nukku. Waan pojat heti lapio kädessä kaivovat yöt\npäivät peltoa aarretta etsien. Sitä kyllä eivät löytäneet, mitä\nkäkesivät, mutta pelto kaivamisesta pehmiänä kasvo kolmenkertasesti\ntavallistansa suhten ja viimmen jopa luulivatki sitä aarretta kuolevan\nisänsä kuvaellen.\n\n    Mainiossa vaarin kullat, pellossa perihopiat.\n\n          taikka\n\n    Eistyvä elo viriän, laiskat itse lakastuvat.\n\n\n\n3. Leiona, Lehmä, Wuohi ja Lammas.\n\n(Phaedr. I. v.)\n\n\nLujatpa ei ole liitot mahtavain kera, Toki sen todistava lie satummeki\npienonen. Lehmyt ja vuohi ja lammas, sortuja kärsivä, Kera leionan\nlehossa liittoon yhtyvät. Tavattuansaki kohta hirven aimosen, Neljäksi\nsen jakasi toki leiona lausuen: \"Esikoisen vien m'osan, nimeni kun\nlie leiona, Ja toisen saan minä, kun olen näin urohollinen, Kolmannen\nottava, kun ma lien väkevämpiki, Ja kenpä koskisi neljänteen, sen ei\nkäy hyvin.\" Hävyttömyys koko hirven niin piti yksinään.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n(Komministeri Liljebladin Lähettämiä Kiannalta.)\n\n1. Tianen tikun nenässä Ruotsin kieltä mängistää.\n\n2. Mink' on seipäät pitimmät, kunka sarvet korkiammat?\n\n3. Mikä tiellä homman komma, mikä viurukka perässä, mikä nytty\nviurukassa, mikä soilotin sivulla, mikä kaari kaulan päällä, mikä läppä\nleuan alla.\n\n4. Wiisi veljestä vetää neljää neitosta leviään lietsukkaan, leviästä\nlietsukasta laajaan lampeen, laajasta lammesta pitkään pönttöön,\npitkästä päntöstä verolaukkuun.\n\n5. Kulkee kun kujari, matkaa kun majuri, iän kaiken isvot alla, polven\nkaiken patvot alla.\n\n_Osviittoja_. 1. Walkiainen päreessä. 2. Mielen seipähät pitimmät,\nsavun sarvet korkeimmat. 3. Hevonen rekineen värkkineen ja mies reessä.\n4. Lypsintä, pytintä, kirnunta, syöntä. 5. Wesi (virroissa ja koskissa).\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Waiva vaaralla eleä, vaiva vaaran liepehellä.\n\nJopa taisiki olla senlainen ihmiselämä, ettei vaivatonta paikaa\nlöydy'kän, ja siinä kohdassa sanalasku kyllä on tosi. Waan ilman\nverraillaan sillä niitä, jotka yhä vaivojansa valitellen eivät konsa\nosaansa tyydy. Senlaisia on monta niistäki, joilla toisten nähden\nkaikissa on puuttumaton elo ja yltäkylläsyys, jota vaston usiampia\nalhasimmissa ja vajavaisimmissaki tiloissa näemmä aina onneensa\ntyytyvän.\n\n\n2. Wiipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat.\n\nMoni toivottaa sitä, tätä ja kutaki ilman vaivatta saamansa ja, jos\nsaisi, luulisi niin onnellisimman olevansa. Waan tässä luulossaan\nerehtyvät. Jos kaikki mielentehty heti kynsissä olisi, niin sillä\npian hyväki pahaksi muuttuisi, tulis kultaki kuluksi, hopia hylyksi\nsaisi. Waan toimotuksilla ei nähtäisi missän loppua, yhdestä ruvettaisi\ntoiseen, niin äärettömästi. Suurin onnemme on tosiaanki se, että vasta\ntyöllä, vaivalla ja yrityksillä saamma, mitä toivomma.\n\n\n3. Ottelivat kerran sanoillaan kaksi miestä, köyhät kumpiki. Waan\ntoinen kuitenki parempi olevinaan sai viimmen toisellensa lausuneeksi:\n\"mikä sinä oletti mokoma; ei sinulla ole mitikanä, mitä taitelisit\nomaksesi sanoa.\" Sihen vastasi toinen: \"on kyllä ja paljosi, ensksi\nreppu seljässäni, kädessäni saua ja sitte\n\n    Tie käyä, hako levätä, havun vierus viehkuroia.\"\n\n\n4. Työlle saatto Wäinämöinen, lauloa lotasemahan.\n\nWedetään toisinaan laulajoilta niitä vastaan, jotka soimaavat, aikansa\ntyhjissä loruissa kuluttamasta, niin laulujansaki työksi vertaellen.\nToiset taas toisellaki mielellä kuvaelevat tällä sanalaskulla, ei\nolevankan suuresti apua esi'isäimme työtaidosta, jos ei aikaa voittain\nitse paremmiksi opita.\n\n\n5. Pah'on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.\n\nMuutamassa lossipaikassa lausuttavan kuultu sanalasku. Lossimies\nyliluomastaan ei tahtonut tutulta herralta maksoa ottaa, johon toinen\nlausu: \"pal? on orja palkatonna jne,\" ja sen sanoessaan makso hänelle\ntäyden palkan. Eikä vaan pidä'kän ketänä tyhjään vaivata, jos toisella\npuolella seki on paha, ylellisisti kaikista pienimmistäki vaivoista\nmaksaa, kuten muutamilla rikkailla on tapana. Sillä vaan totutaan\ntoisiltai ylimääräsiä vaatimaan ja asutaan nurjina, kun sitä aina ei\nsaada. Niin on kohtuus tassäki asiassa katsottava.\n\n\n6. Lempo suota souti, Hiisi hiihtäköön suloa.\n\nSanotaan välistä, kun mahdottomia töitä eteen sattuu.\n\n\n7, 8. Missä koira vanhaneisi, jos ei juostessaan jälessä.\n\nItsekunki ikä kuluu työssään, sillä jäljessä juoksemistapa koiran\ntyöksi verrataanki. Toisella mielellä taasen sanotaan: Missä koira\nvanhaneisi, jos ei yksiä jälkiä juostessaan.\n\nSillä vertailee rahvas itsiänsä senlaisissa laitoksissa, joita usein\npitää uudelleen tehdä eli parannella.\n\n\n9. Käsi kaunihin tekevi, sitä silmä katselevi; suu sanan hyvän puhuvi,\nsitä mieli muistelevi.\n\nWertaus, kun kauneita laitelmia nähdään, eli kauneita lauselmia\nkuullaan.\n\n10, 11. Ei saapa sioa katso, maata kuoleva valitse.\n\nMuutamat sanovat: ei saapa sioa katso, toisit: ei syntymä s. k. yhdellä\nmielellä kumpasitki. Tällä sanalaskulla välistä armonalasetki itsiänsä\nkuvailevat, ei olevankan valitsimista, vaan ottaminen, jos mitä saavat;\ntaikka toista sanalaskua myöten:\n\nKäyä käsketyn pitävi, olla nöyrän neuottavan.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nElokuulta.\n\n\n\n\nImmen Itku.\n\n\n    Immikkö aholla itki,\n    Heinätiellä hellehteli,\n    Kirjavaisella kivellä,\n    Paukkovalla paaterella.\n    \"Mitä itket impi rukka,                         5\n    Impi rukka, neito nuori;\n    Taattoko pahon pitävi?\"\n    \"Taattoni hyvin pitävi.\"\n\n    Immikkö aholla itki,\n    Heinätiellä hellehteli,                        10\n    Kirjavaisella kivellä,\n    Paukkovalla paaterella.\n    \"Mitä itket impi rukka,\n    Impi rukka, neito nuori;\n    Maammoko pahon pitävi?\"                        15\n    \"Maammoni hyvin pitävi.\"\n\n    Immikkö aholla itki,\n    Heinätiellä hellehteli,\n    Kirjavaisella kivellä,\n    Paukkovalla paaterella.                        20\n    \"Mitä itket impi rukka,\n    Impi rukka, neito-nuori;\n    Wellikö pahon pitävi?\"\n    \"Welleni hyvin pitävi.\"\n    Immikkö aholla itki,                           25\n    Heinätiellä hellehteli,\n    Kirjavaisella kivellä,\n    Paukkovalla paaterella.\n    \"Mitä itket impi rukka,\n    Impi rukka, neito nuori;                       30\n    Sikkoko pahon pitävi?\"\n    \"Sikkoni hyvin pitävi.\"\n    Immikkö aholla itki,\n    Heinätiellä hellehteli,\n    Kirjavaisella kivellä,                         35\n    Paukkovalla paaterella.\n    \"Mitä itket impi rukka,\n    Impi rukka, neito nuori;\n    Sulhoko pahon pitävi?\"\n    \"Sulhoni hyvin pitävi:                         40\n    Eilen kihlo, eilen kuoli,\n    Eilen kaiketi katosi,\n    Äsken luotu maa majana,\n    Musta multa kattehena.\"\n\n_Toisintoja_. v. 1, 9, 17 jne Mutsonen metsässä itki. v. 5, 6; 13, 14\njne Mitä itket nuori mutso. v. 7. Taattosko p. p. v. 15. Maammosko p.\np. v. 23. Welleskö p. p. v. 39. Miehesko p. p. v. 40—44. Mieheni pahon\npitävi.\n\n_Jälkimaine_. Nykysen runon aine tavallisessa puheessa olisi kyllä\nvähillä sanoilla toimitettu, vaikka laulaja siitä on kokonaisen\nvirren saanut. Pianpa joutavaksi näyttää minusta koko runo, enkä\nvaan olisi sitä tähän pannutkan, jos naiset Wienan läänissä, jotka\nsen minulle laulovat, eivät olisi kauniiksi kiittäneet. Niin menköön\nheidän nimeltänsä ja vastatkoot itse, jos lukiat Suomessa eivät juuri\npitäne'kän sitä muuna kun joutavana loruna.\n\nOudompia sanoja siinä ei taida olla'kan, jos ei seuraavat: paaterella\ns. o, paadella, latuskaisella kivellä: vellikö, velleni, velikö,\nveljeni; sikko, sisko, sisar; immikkö, impi, nuori vaimo, neitsi.\n\n\n\n\nWaaraslahden Kaisa.\n\n\n    Onkos kuultu kummempata,\n    Kun on kuultu Kuonanperästä,\n    Waaraslahelta vähältä,\n    Tyttärestä taitavasta,\n    Kaisasta kaunihista,                         5\n    Jonka on isä isäntä\n    Laaullinen lautamiesi.\n\n    Äiti vähä äikkäpäinen\n    Ei anna anelevalle,\n    Eikä koske kulkevalle,                      10\n    Tavaroitaan tarkka vaimo,\n    Lapselleen vaan lallattaapi,\n    Tyttärelleen noin puhupi:\n    \"Naitava oisit, nätti likka,\n    Otettava oiva lapsi,                        15\n    Kun sullen nyt sulhasia\n    Jostai joutuva olisi.\"\n\n    Oli aikoa vähäsen,\n    Tuli kihlat kiiätellen,\n    Hämehestä hälle joutu,                      20\n    Paiskattuna Pahkamäestä,\n    Aappo Anttisen avulla,\n    Jok' oli saatu saattajaksi,\n    Puhemieheksi puhuttu,\n    Pantu asian alkajaksi.                      25\n\n    Waan eipä tyttö tyyrisnoukka\n    Sille miehelle menisi,\n    Toista toivopi tulevan,\n    Mieheksensä muita saavan:\n    \"Jos ma saisin Savolaisen,                  30\n    Nätin pojan naapurista,\n    Avioksi Anttipojan,\n    Kyntöläisen kumppaliksi;\n    Toki koitan konstillaki,\n    Eikö taiosta apua.\"                         35\n\n    Jo otti akan avuksi,\n    Wariksesta vanhan vaimon,\n    Lehtomaalta leskieukon,\n    Ruukkimahan ruumistansa,\n    Loihtimahan luontoansa.                     40\n\n    Tuli lähtö lähtehelle,\n    Mänö mieletön pesolle,\n    Hullu käynti huuhtomille.\n    Siinä hullut huuhtelevat,\n    Astuelevat alasti,                          45\n    Lahtehellä liemuavat:\n    \"Mistäpä sä nyt mielelläsi\n    Miehen ottava olisit?\"\n\n    Kaisa mastahan kavahti:\n    \"Mistäpä minä mielelläni                    50\n    Miehen ottava olisin! —\n    Puhutusta paikastani,\n    Sulle tietystä talosta,\n    Nätin pojan naapurista,\n    Armahimman Anttipojan.\"                     55\n    Jo tuli näkemään Narikka,\n    Sattu kuulemaan Kurikka;\n    Narikalta nauru pääsi,\n    Kurikalta kumma ääni.\n    Liikku sitte puolet riksit,                 60\n    Tolpat tukkuna mänivät;\n    Tunki tuhma tyttö rukka,\n    Narikalle niitä työnti:\n    \"Älä virka veikkoseni,\n    Ilmoitele ihmisille,                        65\n    Naapurille näitä töitä,\n    Josta kummat kuulumassa,\n    Olisi pahat pakinat,\n    Yli kylän ystävillä,\n    Kaisan kasvokumppalilla.\"                   70\n    Mies se lupasi lujasti\n    Suunsa luukkohon lukita:\n    \"Ei mäne minne'kän minusta,\n    Ulommaksi ollenkana.\"\n    Muuten ei ollut niistä töistä,              75\n    Tullut Antillen apua;\n    Eipä luonto luikahtanut,\n    Männyt mieli miehen päästä,\n    Kokehilla konsturitten,\n    Taikuritten tahtomalla;                     80\n    Eikä Kaisa, kaunis tyttö,\n    Kesakkona kelvannunna\n    Anttipojan puolisoksi,\n    Avioksi armahaksi,\n    Waikka nuotki vanhat vaimot,                85\n    Alatalon allasnaamat,\n    Rytköttäret, Rötköttäret,\n    Kyllä toivoivat toella\n    Kaisatytön kaupittavan,\n    Kytkettävän Kyntölähän.                     90\n\n    Toisin sattu toivotukset,\n    Ajatuksensa alemma,\n    Kun tuli vänttyrä vävyksi,\n    Hämehestä härän aisa,\n    Pahkamäestä pallinaama.                     95\n    Jussi juosta jorpotteli,\n    Ropsotteli rokon poika,\n    Kihlojansa kiiätteli\n    Kahesti'ki Kaisan luona.\n    Ratulissa raappasimma                      100\n    Kuivin suin kuokkimassa,\n    Jopa me tuosta jolanasta\n    Näimmä virhen vierahatki:\n    Oli kun vanha vaskiloutu\n    Lanpuoki lakkarissa,                       105\n    Joll' oisi siaa sivussa,\n    Paljonni paian povessa;\n    Eikä oikein osannut\n    Tanssiakan taitavasti;\n    Ei se kääntynyt ketara,                     110\n    Polvesta jalkapölikkä,\n    Ketraksesta kääntymätön,\n    Ettei sattunut somasti,\n    Tahin päälle taitavasti.\n    Rompsis, kompsis, tompsis, kompsis,         115\n    Niin se hyppi Hämäläinen.\n\n    Ori iuku ilkiästi,\n    Ori'pässi oivanlainen,\n    Sulhasmiehen suuri aasi,\n    Lainattu lamuhevonen.                       120\n\n    Oli kanssa kakkaroita,\n    Kyläsiä kymmenkunta;\n    Ne oli ehtinnä evääksi,\n    Kantanna Katajasuolta.\n    Sita min' en siinä tieny,                   125\n    Liekö ollu liharaaja\n    Pantunaki Pahkamäestä,\n    Sen mä vaan sanoa taian,\n    Toki tunnenki toeksi,\n    Ettei siro sillä lailla                     130\n    Kihlateillähän kävele,\n    Kutjustele kuuliaisissa.\n\n    Kummaksi en kuitenkahan,\n    Näitä sa'uksi sanoisi,\n    Mutt' oli oikenni outo,                     135\n    Kun tuli tuhmasti tupahan\n    Oltuansa yön ylite,\n    Ehto hetken ensimmäisen:\n    Oli paitaki pahasti,\n    Helmat kanssa heilumassa,                   140\n    Irti kaikki kauluksetki,\n    Pää vielä sitäi pahempi,\n    Hivustukka tuhrunnunna,\n    Kaikki kasvonsa liassa.\n    Wiimmen Penttinen perusti,                  145\n    Tekepi tuon topra poika,\n    Saattapi sanan papille,\n    Romastille roimahousu.\n\n    Hyvä oli Hämäläinen\n    Ensimmältä eukostaki,                       150\n    Isästäki, äitistäki,\n    Setästä sitäi parempi;\n    Iloissansa ilmotteli,\n    Kehu kuulten kyläkunnan.\n    Ei ollut iloa iäksi,                        155\n    Miestä viikoksi moneksi;\n    Näkivät Jussin juovuksissa,\n    Hämäläisen höyräkässä,\n    Totta tuli toiset tuumat,\n    Purkupuheet pahimmat.                       160\n    Jussi tahto juonitella,\n    Ei puhunut purkavansa.\n\n    Kaisa vaan vakuuttelepi:\n    \"Ei minua millonkana\n    Wieä kanssasi vihille,                      165\n    Paiskata papin etehen;\n    Mahot olla oikiassa,\n    Siveenä siinä siassa,\n    Saisit nyt tytön Savosta,\n    Kuulun Kaisan kumppaliksi.\"                 170\n\n    Se Wielä sitäi pahempi,\n    Kun oli Paavo paleltua,\n    Ikäläinen ilkiäksi,\n    Lähtenynnä liehtariksi,\n    Jussille johattajaksi.                      175\n\n_Jälkimaine_. Tämä ei ketänä pahasti loukkaama eli häväsevä naururuno\non jo ennen mainitun Iisakki Pieksiäisen tekemä Pielavedeltä. Emme\ntiedä, jos juuri tarvinneekan erityisiä selvityksiä; koemma kuitenki\npanna joitakuita.\n\nW. 2. Kuonanperä on haukkumanimi ja v. 3. Waaraslahti kylän oikia nimi,\njohon Pielameden kirkolta pohjaista suuntaa tulee noin penikulman\nmatka. Ilman itse Pielaveden pitäjä on Kuopion Maaherran lääniä noin\nkuuden penikulman päässä luoteista suuntaa Kuopion kaupungista. Halki\npitäjän juoksee pohjasesta etelään kaksi, toinen toiseensa virtasella\nsalmella yhdistettyä, suurempaa järveä Pielavesi ja Niilakka. Rajoina\novat pohjaspuolella Kiuruveden kappeli Iinsalmen pitäjätä, itää vasten\nMaaningan kappeli Kuopion pitäjätä, siitä etelään Karttulan kappeli\nsamaa pitäjätä, eteläpuolella Rautalammin ja länttä vasten Wiitasaaren\npitäjä. v. 20. Pohjaspuoli Pielavedestä kutsuu eteläpuoltansa,\nsamatekun Rautalampia ja Laukkaanki pitäjätä, Hämeheksi, vaikka ei\ntule'kan varsinainen Hämeenmaa ennenkuu Laukkaan pitäjän perästä,\nJyväskylästä. v. 21. Pahkamäki kylän (eli talon) nimi eteläpuolella\nPielavettä. v. 30. Savolaisen s. o. miehen Savon puolelta. v. 33.\nKyntöläisen s. o. pojan Kyntölän eli Kyntöahon talosta Nousianlahdelta.\nv. 37,38. Waris, Lehtomaa, nimiä. v. 39. Nuukkimahan s. o. ruukaamahan,\nmuokkaamahan, parantamahan tavallisilla loihtokeinoilla, jotta saisi\ntyttö miehen mieltänsä myöten. Niin täällä kun muualla Suomenmaassa\non rahvaassa taika, loihtimalla sulhoja saatavan tytöille. Tätä\nloihtimista sanotaan Lemmen nostoksi, koska Lempi esivanhempaimme\npimiässä uskossa oli se haltia, joka tytöille muodon ja ihanuuden\n(lempeyden) anto, poikain mielet heidän puoleensa käännytti ja kaikista\nrakkauden asioista huolta piti. Loihtiat Lempeä nostaissa kylvettivät\nja valelivat tyttöjä, lukivat pitkiä kehotuseli nostolukuja, rukoilivat\nLempeä tytölle miehen tuomaan, jos jonkun erittäin nimitettävän\neli yhteisesti. Useinki toimitettiin työ saunassa, vaan toisinaan\nmuuallaki, lähtehillä, koskissa, muilla juoksevilla vesillä. Wastat\ntehtiin erinomasella huolella yhdeksän puun aineista, vielä pantiin\ntoisinaan naavaa ja oudonlaisia pahkoja sisään. Usiasti olivat\nvanhemmat niin huolelliset tyttölapsestaan, että heti synnyttyä antovat\nLemmen heille nostaa. Joko tarvinnee nimittäkän, että kaikki senlaiset\ntoimet tyttöjen naimisonnesta ovat tyhjiä, mielettömiä taikoja, sitä\npahempia, jos niillä jotai ilman Jumalan avutta voitettavan luullaan.\nParas Lempi tyttärillä on, että ovat siviät käytöksissään, siistit\nelämässä, taitavat ja ahkerat töissään. v. 56,57 Narikka ja Kurikka\nerään renkimiehen haukkumanimiä. Lyhytkö lie ollut ja paksuläntä\nvartaloltaan, v. 82. Kesakkona s. o. kesäsaikona nousevilla pilkuilla\nkasvoissa. v. 86. Allasnaamat s. o. pitkänomaset naamaltaan, v. 93.\nvänttyrä s. o. kähnyt, kuhnus, ratus, jorus, hidas liikunnoillaan\nja yrittämillään. Samanlaisia ovat sanat: junttnra, jänttyrä;\nkanttura, känttyrä, kinttura; venttura jne. v. 94. härän aisa, kankia,\nkääntymätön, sujumaton. v. 95. pallinaama, lihava kasvoiltaan. v. 100.\nratuli, kuuliaiset, kihlajaiset, kättäjäiset (kihliäiset, kättiätset).\nv. 101. kuokkia, käydä eli olla kuokkavieraana (nurkkavilppana,\nnakurina, virrinä). v. 105. Lanpuoki, rahatasku, rahakirja, plonpuuki.\nv. 112. ketras, polviketra, ketaraluun paikka, v. 117. iuku, hirnu, v.\n124. Katajasuo, talon eli kylän nimi, v. 132. kuuliaisissa, (k. v. 100)\nratulissa, kihlajaisissa.\n\n\n\n\nSuomen Kielestä.\n\n(Sekasaatuja).\n\n\nA. Sianimutta _itse_ olemma kirjalauseessa nähneet vaan Yksikköluvussa\nkäytettävän, ehkä täydellisemmässä kansan puheessa siitä kyllä\nMonikkosiojaki kuullaan. Esivmerkiksi: meidän pitää _itsien_ mennä; ei\n_itsissä_ häissäkän enää syötetä; ei heillä ole raukoilla _itsilläkän_;\nheitä _itsiä_ oli kolme ja apulaisia viisi jne. Lämmöistä ja muita\npuheenparsia, joita myötänsä selväpuheellisissa Suomalaisissa kuullaan,\nemme suinkan pidä kehnompina, kun missä sanotaan: meidän pitää itse\nmennä: ei itse häissäkän...; ei heillä... itsellänsäkän; heitä itse\njne, joten Uudellamaalla, Hämeessä ja Savossaki on tapana. Erehdys\non siinäki asiassa, jos koko Suomen puhetta täydellisyydessään\narvataan, eikä vaan, kuten sitä paikka paikoin käytetään, että\nluullaan tämän sanan ei muissa sioissa, kun Nimennässä ilman\nkohdetta (suffixum) kelpaavan. Silla ken ei katso selväksi suomeksi\nseuraavataki lausetta: sutta itseä pitää tavotella, ei jäljistä ole,\nja sanotaanpa sanalaskussaki: \"ei ole pojista paljo, ei ole itsestään\n(itsestäkän) isästä.\" Niin onki, ilman pitemmäksi juttuamme jatkamatta,\ntutkintonalanen sanamme sekä Yksik. että Monikossa käytettävä aivan kun\nmuutki senlaatuiset sanat, taikka niinkuin sanat veitsi, suitsi, tuohi,\nsalmi jne, sillä näissäki on arvattavasti Nimennän pääte alkuansa ollut\ne, jotta on sanottu veitse, suitse, tuohe, salme jne, jonkatähden\nvieläki Hallinnassa ja muissa sioissa e on päätteissä kuuluva, veitsen,\nsuitsen jne. Waan sanassa itse on päätteen e jäänyt sillänsä samatekun\nsanassa kolme, jotka ilman toisten mukaan muutettuna kuuluisivat itsi,\nkolmi. Muutamain paikkakuntain puhetta myöten kuullaan alkuperänen\npääte e eräissä toisissaki sanoissa sillään pidettynä. Niin esimerk.\nsanotaan Uudellamaalla suitse, eikä suitsi. Muutamilla on tapana\nsilläki tavalla sanaa itse kummitella, että kirjottavat jättömerkillä\n(apostrophus) itse', joka näyttää joutavalta. Jos latinalaisilla\nsanoilla ipse, iste on muutaki kun merkityssukua meidän sanan itse\nkanssa heitämmä sikseen.\n\nSamalla tavalla kun edellä mainituissa ja kaikissa muissa Nimukoissa,\njoiden Nimentä pääte i on Hallinnassa päätteeksi en muutettava,\nNimennän i näyttää alkuperävsesti e (e schevatum) olleen, luulemma myös\nnykysen päätteen i olleen e:\n\n1:ksi kaikkein Nimukkain Muutuntasiassa; eli sanat hevoseksi, veneeksi,\npuuksi, luoksi jne olleen alkuansa hevosekse, veneekse, puukse, luokse\njne. Niinpä niitä vielä Wienan suomessa sanotaanki ja viimmeistä,\nehkä joutavasti, muutamilta meidänki kirjoissa. Sentähden sanotaan\nmyös kohde'jatkolla hevosekseni, veneekseni jne, eikä hevoseksini,\nveneeksini.\n\n2:ksi usiammissa Wälikköin tapasna käytetyissä Sivuntasioissa, esimerk.\nsanoissa samati, liiati, peräti jne, joita ehkä pitäisiki toisten\npuheen mukaan kirjottua samate, liiate, peräte, jos ei samaten,\nliiaten, peräten eli samatse, liiatse, perätse.\n\nMonessa muussa kohti sanan sisässä tapahtuu senlainen vaihtelo\nääniketten e ja i välillä (joutuessa, rupean, korea, veessä, koetan;\njoutuissa, rupian, koria, meissä, koitan) ja toisissa häviäpi e peräte\n(mies, kauas, ulos, koitos, myös, alkuansa miehe, kauakse, ulokse,\nloitokse, myökse).\n\nB. Sianimuet mi, ku, ken; mit, kut, ket ovat Nimennässä pian\ntuntemattomat, paitsi jatkettuna, jotta kuuluvat: mikä, kuka, kenkä,\nmitkä, kutka, ketkä, Wenäjän puolella asuvissa Suomalaisissa niitä\nvielä ilman jatkottaki käytetään, joka tapa meilläki pitäisi uudelle\ntutuksi tulla, jo senki muoksi, että kielemme ykstamuisissa sanoissa\nköyhä, tästäki vähän rikastuisi, eikä juuri niin ylen väheä, sillä\nvaikka oivat ainoastaan kolme, niin Sianimuita kuitenki käytetään\nusiammasti, kun mitänä muita sanoja.\n\nIlman näyttää, kun olisi jatko ka, joka näihin ja muihinki sanohin\n(eikä, taikka, vaikka, elikkä) liitetään, ollut alusta sama kun\ntavallisesti kirjotettu kaan (kan, kana, an). Enkä luule haittaavan,\njos sitä, kuten muuten sopii, vaikka joka tavallaki kirjotetaan.\nOnko sensähden Greikan kieli vähemmin somempi, että siinä sekaluutta\nyhdessäki kirjassa luemma κεν, κεε, νυν, νυ, ενι, εν, με, εμε, ρα, αρα\njne?\n\nNykynen Sianimut ken, Hall. kenen, meidän arvelosta oli syntyänsä ke\nHall. ken. Sitte sanottiin Nimennässä esinnä keh, myöhemmin ken, jonka\njälkimmäisen tähden tuli tarpeelliseksi Hallinnassa sanoa kenen. Waan\ntoisilta taittiin loppu e tassäki sanassa muutettaa päätteeksi i, jotta\nsanottiin ki ja siitä lienee tavallinen jatkosana ki(kin) vieläki\njälillä (sinäki s.o. sinä ken). Tämän meidän sanein sukulaiseksi\nnäyttää latinalainen qvis, qvem jne, ikäskun heidän sanansa cujus, cui,\nWenäl. кой, какой, ja ehkä Greik. ος ovat täydellisinnä meidän sanassa\nku.\n\nC. Sana sama on yksi meillä, Wenälä'isiltä ja Ruotsalaisilla (самъ,\nсама, samma). Kaikiteki on sana ruotsiin lainaksi otettu ja niin taitaa\nmeillä itsilläki olla ulkoa peritty, koska löytyy toisia sanoja (yksi,\nitse) kielessämme, jotka tekemät yhden asian, kun sana samaki. Niin\npäättäisimmä mainittua sanaa venäläiseksi alkuansa, vaikka onki jo\nammon meidän kieleen saatu (samate, samoin, samanlainen todistanevat).\nIlman lainamatta taitais Ruotsi sen siassa olla sana sjelf, den sjelfve\n(derselbe).\n\nD. Minä, sinä, (hän); me, te, he taisivat alkutäydellisyydessään olla\nYksikössä me, te, (he), Mon. mete, tete, (hete) k. Maalisk. Os. s. 3\nlopulta laskein). Yksikössä tulivat sitte aikaa voittain kuulumaan 1.\nmi, si(ti), (hi); 2. mä, sä, (hä); 3. ma, sa (ha); 4 mu, su, (Hu);\n5. mää, sää, (hää); 6. meä, seä, (heä); 7. miä, siä, (hiä); 8. mie,\nsie, (hie); 9. miu, siu, (hiu); 10. minu, sinu, (hinu); 11. minä sinä,\n(hinä). Samatekun ennen mainittu ke, mahto nykynen he aikasin saada\npäätteen h eli n, josta tuli hän (2), han (3), hään (5), heän (6),\nhiän (7). Niistä toisista on minun tiedostani 2, 3, 5, 6, 7, 8 ja 11\nnykyaikoina Nimennässä jälillä ja muissa sioissa tavataan 4, 9, 10; vaan\n1, 2, 3 ja itse me, te, he on Nimukkain ja Lausukkain kohdeliitteiksi\nmonella muutoksella mukautunut.\n\nMonikko on paremmin alkuluonnossaan pysynyt, jottemme tiedä muita\ntapoja kun 1. me, te, he; 2. mee, tee, hee; 3. mei, tei, hei; myö työ\nhyö; 4 (meitti, teitti, heitti): 5. met, tet, het. Uudellamalla ja\nmuistaakseni Hämeessäki on kuitenki erotus Sianimutten mei, tei hei ja\nmeitti keitti heitti mäsillä, niin että jälkimmäisiä käytetään, koska\njoista kuista ihmisistä on puhetta, edellisiä, koska muusta kohdasta.\nSentähden sanotaan yksillä paikoilla: ei meellä ole s. o. meidän\nasunnossa eli paikoilla ja ei meitillä ole s. o. meillä ihmisillä;\ntuliko teelle mitään s. o. teidän luoksenne ja tuliko teitille\nmitään s. o. teidän osaksenne; kyllä meen talossa värkkiä löytyy s.\no. siinä talossa, jossa asumma, kyllä meitin talossamme s. o. siinä\ntalossa, jonka me omistamma. En muuten ole itse Nimentäsiassa kuullut\nkäytettävän sanoja meitti, teitti, heitti, vaan kaikissa muissa.\nTavallinen Hallintasia meidän, teidän, heidän on luultavasti ensin\nollut meiden, teiden, heiden Nimennistä met, tet, het samalla muotoa\nsaatavat, kun Nimennästä tiet, säät, maat Hall. teiden, säiden, maiden;\ntaikka sillä tamalla, että on kohdinta meitä, teitä, heitä arveltu\nNimenneksi ja siitä saatuna Hall. meidän, teidän, heidän, niinkun siitä\non myös saatuna uudet Nimennät meidät, teidät, heidät.\n\nIlman nämät sanat mahtavat olla kielen vanhimmia ja sentähden\nusiammissa muissaki kielessä yhdenmuotosina, ehkä vieläi\nvaillinaisempina tavattavat. Niin yhtä sukua kun meidän minä näyttää\nolevan Greik. με, μου, ήμειϛ Lat. me, mei, meus; Wenäl. мы, мой, меня;\nRuots. min, mig, mej; yhtä sukua kun sinä (te, ti, si) Greik. συ, σε,\nτε, σοϛ, τεοϛ Lat. tu, te, tibi, tuus; Wenäl. шы, шебя,; Ruots. du,\ndin ja sanan hän (he) heimolaisia Greik. όι, έ, έο, έοϛ (Lat. se,\nsibi, suus); Wenäl. онъ, его, онъй; Ruots. han, hon. Näiden sanain\nalkuyhteydestä on seki helposti ymmärrettävä, minkätähden monessa\nkielessä, esimerk. Greik. Latin. Wenäj. ja Suomen, Lausukkain päätteet\nomat jotensaki yhdenmuotosia (ειπετε, ειπουσι, ειπει, ειπομεν, ειπετε,\nειπουσι muto, mutas, mutat, mutamus, mutatis, mutant; желаю, желаешь\nжелаешь, желаемь, желаюшъ, muutan, muutat, muuttaa, muutamma,\nmuutatta, muuttavat), sillä nämät päätteet alkuansa eivät olleet kun\nSianimuillisia kohdeliitteitä.\n\nE. Tämä, tuo, se taisivat ensimmältään kuulua tä, to, si, sitte\nta, tai, taa, teä, tämä; toi tuo, toa, taa, toma; se. Samalla\ntamalla kuulemma monikkoin esinnä olleen nät, not, nit, sitte näät,\nneät, nämät; nut, nuot, nomat; ne, net. Näissä sanoissa on Yksikön\nalkukirjain kummanlaisesti toiseksi Monikossa vaihetettu. Waan harvassa\nmuussa kielessä taitaan näitä Sianimuita niin täydellisinä löytää kun\nsuomessa.\n\nF. Jatkosanat ko, kö olivat luultamasti esinnä sianimut ku, sillä\nkysymystä taittiin sillon muusta puheesta sen kautta erottaa, että\nsanottiin jälkeen ku eli kun, kuten. Tulet ku, olisi ku, mähä ku\nsieventyivät aikaa myöten sanoiksi tuletko, olisiko, vähäkö.\n\nG. Sanoista minne, kunne, jonne, tänne, sinne, tuonne näyttää,\nkun olisi kielestämme nykyjään yksi muinasaikain sia hävinnyt.\nJos tosiaanki olisi, niin suurta vahinkoa ja kaipuuta siitä vaan\nei ole'kan, koska nykysellä Yhdyntäsialla voitanee yksi asia ajaa\nja päälliseksi lienee kielessämme kyllä tarpeeksi sioja nykysistä\nhäviämättömistä. Mahtavat meidän nimukat tyytyä neljääntoista siaan\nkoska greikalaiset ja latinalaiset ovat aikaan tulleet viidellä eli\nkuudella, ruotsalaiset kahdella ja muutamilla kielillä ei ole kahtakan.\n\nH. Koska, alkuansa kusaka. Muutamin paikoin sanotaan ilman jatkotta\nkos, joka ei pahemmin kieltämme pilaa, kun ylehensä tavallinen sana\njos, samalla muotoa sianimuesta jossa tullut.\n\n\n\n\nTerveyden hoidosta.\n\n(Lisää ja loppu).\n\n\nEnsimmäisinä päivinä sopii imettä lasta aikaa ja tarvettä myöten,\nmutta noin kolmen viikon vanhasta alkain ei usiammin, kun joka\nneljännellä tiimalla päiväsaikana, öillä ei ollenkan. Sillä että\nlapsi heti totutetaan määrätyille ruokahetkille vältetään paljo\nvastasia huolia ja vaivoja kasvattamisessa. Myös lapsella itsellä on\nse niin terveellisempi. Ja ei vaankan pidä lasta joka itkulta imettää\ntahi ruokkia; pankaa se tarkon mieleenne vanhemmat! Se ei aina itke\nnäljästä, vaan muistaki syistä ja tarpeista, jotka pitää tutkittaa ja\nautettaa. Jos esimerk. lapsi itkisi vatsankivusta, johonka jo useinki\nylenpaltinen ravinto on syynä, ja sitä itkua sitte taas uudella\nimettämällä eli muulla ruokkimalla tyystytettäisi, niin sillä lapsen\nvaima vaan suurennettaisi. Eikä myös pidä äitin heti syötyänsä lasta\nimettää; hyvä jos vasta kahden eli kolmen tiiman päästä syömisen\njälkeen, eikä millonkan vihasella, suuttuneella taikka muulla tavalla\nliikutetulla mielellä rintaa lapselle tarjota, sillä senlaisista\nmielenliikunnoista maito tekeytyy myrkyksi; pankaapa seki äitit\nmuistoonnne.\n\nPieni, vastasyntynyt lapsi elää terveempänä vähemmästä ravinnosta,\nkun paljosta, joka sille vaan tuottaa okse'vikoja, vatsavihleitä,\nsampaita ja muita. Kaikki nämät pahat vältetään usiasti ja paraite\nsillä, että lapselle vaan joka neljännen tiiman päästä annetaan\nravintoa. Ylenravittua lasta usiasti rupea oksettamaan, joka sillon\nonki hyödyllinen, eikä estettävä, josta lapsi vaan saisi pahempia ja\nvaarallisempia kohtauksia. Nukkuneena lasta ei pidä kauemmin rinnalla\npitää.\n\nKuudennella, seitsemännellä eli kahdeksannella kuulla syntymästään\non lapsi rinnalta vierotettava, vähitellen, ei yhtäkkiä, joka voisi\nlasta terveytensä puolesta vahingoittaa. Waan imettämisestä lausumma\nvieläi muutamia sanoja. Luonnollisin ja paras asia on, äitin itse\nlapsensa imettää; ellei taida, toimitettakoon lapselle vieras\nimettäjä, nuori, terve, siviäluontonen ja itse samoina aikoina, kun\nlapsen äitiki, synnyttänyt vaimo. Senlaista ei löytyessä tulee lapsi\nseuraavalla tavalla elätettäväksi. Ensimmäisinä päivinä seotetaan\nyksi osa vastapoikineen lehmän maitoa ja neljä eli viisi osaa vettä\nynnä vähä sokuria lapsen elätteeksi. Toisella viikolla otetaan jo\nvähemmin vettä maidon suhten ja sitte ainaki vähemmin, jotta muutaman\nviikon päästä tulee puoliksi kumpaaki seotettavaksi. Neljän eli\nkuuden viikon vanhasta ruvetaan seuraavalla tavalla tehtyä velliä\nlapselle välimmiten antamaan. Kahdesta osasta nisusista ja yhdestä\nosasta rukiisista jauhoista leivotaan leipää, jota kuivataan ilman eli\ntuulen käyvässä paikassa. Tätä happametonta leipää hienonnetaan sitte\njauhoiksi ja seotetaan vedellä puuroksi, jota sitte sopii kylmässä\npaikassa usiampiaki päiviä valmisna pitää. Waan joka kerralla lasta\nsyöttäissä otetaan siitä, minkä näkee tarvitsevan, ja seotetäan\näskenlypsetyllä maidolla veteleiksi, hienoksi, kokkareistä puhtaaksi\nvelliksi. Enemmän, kun kerralla tarmitsee ei pidä velliksi seottaa,\nsillä se vaan happaneisi ja pilaisi lapsen vatsan. Samasta syystä\ntulee katsoa, ettei maito ole hapanta; joka vaan taitaa, lypsäköön\nuutta joka kerraksi. Ei haittaa jos vähä sokuriaki velliin seotetaan,\nei kuitenkan enemmin. Sillä tavalla saadusta vellistä annetaan\nlapselle alussa joka neljännellä tiimalla kymmenkunta teelusikallista\nitsekullaki kerralla, vaan sitte lapsen paremmin vahvistuen enetään\nvellin antia, jonka ohessa toisinaan annetaan jo ennennimitettyä vesi-\nja maitosekoa, kolmanneksi osaksi maitoa veden suhten, ei vielänä\nvahvempata. Kymmenen viikon vanhasta ruvetaan lasta vähitellen ja\nvälistä ruokkimaan miedolla eli laihalla, rasvattomalla lihavellillä,\nei kuitenkan suolasella eli kryytisekasella. Taikka lihaliemen siasta\nannetaan vellilientä munaruskialla seotettuna. Tämä munaseotus on\nvarsinki hyödyllinen, jos lapsi vaivataan happamelta, vatsaväänteiltä,\nsampailta taikka muuten on heikko ja kivulainen. Hammasten saadessa\nannetaan lapselle leivän kannikkaa imeäkseen ja aikalomasta muitaki\nruokia, esimerk. olu'juustoa, vahvempata lihavelliä, seottamatonta\nrieskamaitoa. Waan aina tulee muistaa, että lapsenki ruoassa kohtuus on\nparas; ei millonkan sitä pidä pakottaa syömään.\n\nEdellä nimitetystä vellileivästä nimitämmä vielä, että kun nisusta\njauhoja ei olle, sopii sitä samalla tavalla ohrasista ja rukiisista\njauhoista sekasin tehdä. Taitais vaan näyttää moniaalle joutavaksi\nja turhaksi koko vaiva leivänteosta, kun leipää sitte jällen pitää\njauhoiksi hienota ja velliksi tehdä: niin ei kuitenkan ole asian\nkohta. Leipomaton ja nousuttamaton vilja, jos kohta hienoksiki\njauhettu ja velliksi tehty, saattaa lapselle vatsaväänteitä, happamen,\nsampaita, kinan, matoja, riisin, näivettäjän ja muita pahojaki vikoja.\nJos lieneeki monta lasta menestynyt ja kasvanut tavallisellaki\njauhovelliltä, niin sitä siitä ei kuitenkan pidä someliaaksi päättää.\nMiksi ei voisi vahvempiluontonen lapsi toisinaan senlaistaki ravintoa\nkestää? Waan jos kestääki yksi, kaksi eli kymmenenki, niin lankeavat\nsitä vaston sataluvut sopimattomasta ravinnosta ennen aikaansa maan\npoveen, sillä kaikella ei ole'kan yhtä vahva ja kestävä luonto.\n\nSitte kun hampaamisen jälkeen muutai keviämpaä ruokaa lapselle\nannetaan, tulee vaan varoa, ettei sitä purettamalla (puruilla) ruokita,\njoka tapa sekä ilman on siivoton että lapsen terveydellenki sopimaton.\nEikä pidä minäkänä ruoan olla ylen kylmän eli lämpimän; kumpiki pilaisi\nlapsen vatsan.\n\nSarvesta eli muusta tapanännistä imettäminen on kaiketi sopimaton ja\nhyljättävä tapa. Siitä lapsi usein saapi happamen, suurupia ja muita\njo ennen nimitettyjä vaivoja. Paras on vaan maito- ja velliseotuksia\npienosilleiki lapsille lusikasta antaa, jos äitiänsä eivät ime.\n\nLapsi saakoon aina mieltänsä myöten liikuksella, kun vaan silmällä\npidetään, ettei mitän vahinkoa tapahdu. Kahdeksan kuukauden vanhasta\nannettakoon vaippa alla lattialla istuksella ja konttaella, parahite\nvoipi ja kykenee. Waan sopimaton on, häntä ennen aikaansa käymään\ntaivutella, josta vaan jalat vääristyvät. Mitättömiä ja vahingollisiaki\nkaluja talossa ovat siis kaikki reikätuolit, talutvyöt ja muut sitä\nlajia. Kauniilla säällä annettakoon lapsen ulkoilmassa oleksella ja\nitse kykenemättä kannettakoon sinne. Ei kuikenkan ole hyväksi, ylen\nkauan kerrallansa häntä siellä pitää.\n\nNäin tulee lasta kolmenki vuoden ikäseksi hoitaa ja kasvattaa. Siitäki\nedelle ovat maito ja leipä sopivimmia ruokia hänelle. Suolasia,\nrasvasia, kryytisekasia, savutettuja ja kovenneita ruokia annettakoon\naivan vähä lapsille, eikä kun juuri välistä ynnä vetelämpäin laitosten,\nniin aina viidenteentoista vuoteensa asti. Maahedelmät kivulaisille\nlapsille eivät ole soveliaat ravinnoksi; vaan terveitäki varten\novat ne hyvin keitettävät. Ilman lapsi totutettakoon määrätyillä\najoilla syömään, kolme eli neljä kerta päivässä, elköönkä vaan häntä\npakotettako, koska hän kyllä ilmanki terveenä ollen luontonsa ja\ntarpeensa mukaan nautitsee. Jos taas jostai kivulaisuuden syystä\ntoisinaan ei söisi, kun tavallisesti, niin syömään vaatimalla häntä\nei suinkan terveeksi tehdä, vaan aina kipiämmäksi. Se on luonnon oma\nlääkitys sairailla, ettei ruoka maista; pahoin ja ymmärtämättomästi\ntekee, joka siinäki ei luontoa seuraa. Juotavaksi annetaan lapselle\nvettä patjaltaan eli vähän maidon seassa. Ainoastaan kivulaisille,\nheikkohenkisille saisi toisinaan hyvin käynyttä, ei vanhaa, hapanta,\nsahtia antaa. Muut kaikki väkevät juomat olkoot heiltä peräti kieltyt,\nniink. viina, olu, kahvi ja muut senlaiset. Paloviinan turmioista\ntekisi mielemme erittäin lausua, jos emme pelkäisi jo minne'ki\nkoko edellisestä aineesta joutuvamme. Woi niitä vanhempia, jotka\nkeviämielisyydestä eli tuhmasta hyvätahtosuudesta taikka jostai muusta\nsyystä, luullen muka paloviinan hyväksi, levottavaksi, lämmittäväksi,\nvirmottavaksi aineeksi, antavat lapsillensa sitä myrkkyä — ja jopa\nmyrkkyäki pahempata ainetta. Sillä myrkky kuolettaa ja lopettaa vaivat\npaikalla, mutta paloviinasta lapsi, sihen vähitellen totutettu,\nsaapi ikuisen turmelevaisimman tavan ja taipumuksen, ynnä ikusen\nkivulaisuuden, typerämielisyyden, heikkouden ja kaikenlaisia ikuisia\nturmioita.\n\nLapsi vanhempanaki pitää saada asua puhtaissa, keviöissa, väljissä,\ntalvisaikana lämpimissä, käsivarsille ja säärille ulottuvaisissa\nvaatteissa. Käsiä ja kasvoja — hyvä jos jalkojaki pitää joka aamu\npestä kylmällä vedellä ja koko ruumis vähintäi kerran viikossa\nkylvetettää eli muuten pestää. Häntä ei pidä talvellakan estää ja\nkieltää ulkona liikkumasta, vaan ennemmin kehottaa kaikenlaisiin\nruumiinkäytöksiin ja liikuntohin ulkoilmassa, joka tekee hänen\nvahvaksi, raittiiksi, nopiaksi ja vikkeläksi. Kolmannen ja seitsemännen\nvuoden välillä annettakoon hänen nukkua puoli aikansa eli kaksitoista\ntiimaa vuorokausittani, vaan seitsemännestä vuodesta aikain ja\nviidenteentoista asti lyhettäköön nukkuaikaa puolella tiimalla\nvuorokaudessa joka vuodelta, niin että viidentoista vuotisena tulee\nvaan kahdeksan tiiman paikoilla nukkumaan.\n\nKoko tällä iällä on lapsi kaikkihin terävä, rupiava ja taipuva, jonka\ntähden on kovin tarpeellinen asia, heidän vanhemmiltansa saada hyviä\nesimerkkiä siveydestä, siisteydestä, uutteruudesta, töistä, toimista ja\njärjestyksestä; raittiista, juomattomasta elämästä, Jumalanpelvosta,\nrakkaudesta lähimmäisiä kohtaan, auttelevaisuudesta ja, sanalla sanoen,\nkaikista hyvistä avuista. Woi jos kuitenki jokanen, jolla jotai lasten\nkanssa on toimittamista, ja erinomattain vanhemmat, muistasivat minkä\npahuuden tuhmilla, mielettömillä, kelvottomilla puheillansa ja muilla\npahoilla esimerkeillänsä lasten keskellä ovat matkaan saattavat. Ja voi\nsitä, jonka kautta pahennus tulee!\n\nWasta seitsemännellä eli kahdeksannella vuodella pitää lasta lukemaan\nopettaa, eikä sillonkan komuudella ja rankasemillä, vaan miettelevällä\nja palkinnoilla, jos ilman luku lapsella ei olisi halullinen.\nPelvottelemiset, uhkaukset ja rangastukset, samati kun muutki oudot\nmielenvaikutukset, ovat vahingolliset sekä mielen että ruumiin\npuolesta. Eikä pidä lukuaikaa yhdellä kerralla ylen pitkittää, vaan\nuseinki välimmiten laskea lapsi totuttuihin viattomiin huvituksiinsa\nja mielentehtyihin syyttömiin askareihin. Nuorempana valitkoon lapsi\nitse huvituksensa vaan vanhemmaksi tullen määrätkööt vanhemmat\nhänelle luontoansa ja taipumista myöten sopivaisia askareita, joilla\nharjautuisi töihin, ei kuitenkan raskaampia, kun mitä hyvästi jaksaa.\n\nKesällä sallittakoon lapsen seurata vahempia ulkotöille, jotta paremmin\nmaantöihinki tottuisi ja ilmanki tulisi soveliaasti liikkeellä\nolemaan. Pientä lasta varottakoon vaan mihinkään raskaampaan työhön\npuuttumasta ja kaikkiaki teräaseilta, eläviltä, vedestä, tulesta,\nkovasta päivänhelteestä ja kylmästä vahingoita saamasta. Erinomattain\nkiellettäköön nuorempia, heikkoja ja kivulaisia lapsia mitänä yli\nvoimainsa nostelemasta, kauan yhdessä työssä viipymästä, pitkiä matkoja\nkäymästä, änkään juoksemasta taikka muulla tavalla kovin vaivaumasta,\njosta vaan tyrät, muut puhkeamat ja repeämät ynnä montaki vikoa\nja kivulaisuutta taitaisivat alkunsa saada. Parahite sopii lapsen\naikansa viettää kukkatarhan, eli kryytimaiden korjuussa, keviämmissä\nveistellyksissä ja muissa helpommissa käsitöissä. Mitä vielä lapsi'iän\ntaudeista ja muista erityisistä vioista olisi sanomista, sen heitämmä\ntoistaseksi.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Hiiret ja Tammi.\n\n\nOli vanha metsähän poikinensa tammen terhoista elävä. Pojat\nlaiskaläntiä luonnostaan jo suureksiki työksi katsovat, joka\nsuupalalta ylös puuhun kiivetä ja tuumasivat poikki järsiä, niin\nlatvan terhoinensa maahan saada. Heti rupesivatki yksin voimin työhön.\nWaan vanha sen nähtyä huusi: \"heretkääte, elkäte järsikö ja hyvittäkö\nkaikkein meidän elatuspuuta. Sillä jos puun kaadettua muutaman ajan\neläsiäki vähemmällä vaivalla maasta terhoja saaden, niin sitte kuitenki\nolisi kaikille kuolema lähestyvä, tammen uusia terhoja ei kasvaessa.\"\n\n    Parempi lehmä lypsää, kun tappaa,\n\n          taikka\n\n    Nälkä maansa myönehellä, siemenensä syönehellä\n\n          taikka\n\n    Ei tule lintu liikkumatta, kala jalan kastumatta,\n\n\n\n2. Kettu ja Kukko.\n\n\nKanajoukko kukko keskellä istu orrella ja kettu seisottu alle, miettien\nmillä saisi suuhunsa. Niin taasenki toivoen, vanhan kavaluutensa\nauttavan, sano: \"Miksi siellä istutta pökötättä juurikun pelkasiä\nminua, ettekö tiedä, vasta rauhan kaikkein eläväin välillä tehdyksi,\neikä olevankan tästälähin toisen toisesta pelkoa.\" Samassa kohotti\npäätänsä kukko, ulommaksi silmänsä luoden. \"Mitä katsot kurkistat\",\nkysäisi kettu. \"Enkä mitäna, vastasi kukko, vaan ilman näen tuolta\nkaksi ajokoiraa aika laukkaa tänne kiinnittävän. Eivätkö tulle\nrauhantekoa heti iloissaan ilmottamaan?\" Sen kuultua kavahti kettu ja\noli valmis matkohinsa lähtemään. \"Minne lähdet, kysy kukko, emmekö\nkoirainki tultua voisi, kaikki yhdessä iloamme viettää?\" \"Kyllä\nvoisimma, vastasi kettu, vaan pelkään koirain ei vielä tietävän koko\nrauhanteosta.\"\n\nParempi mieli, kun viekas kieli.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n1. Lehen levyinen, lattian kevyinen.\n\n2. Isa ilman syntymättä, jo pojat sotia käyvät.\n\n3. Musta härkä mulleroinen, sylellisen puita syöpi, juopi vettä\nkorvallisen (taikka: Musta härkä mulleroinen juopi vettä saavillisen,\npuolentoista toisinansa).\n\n4. Pitkät niemet lahet kaiat, kalliot nenässä nienten.\n\n5. Mieletön, kieletön, kaiken maailman viisas, hurskas kun puntari.\n\n_Osmiittoja_. 1. Savu, 2. isä s. o. ilmivalkia; pojat s. o. kipunat\n(säkenet), toisin: suova ja heinät. 3. Saunan kiuas. 4. sormet,\nsormivälit, kynnet, 5. puntari.\n\n_Jälkimaine_. Nämät kaikki arvutukset ovat mähä toisella tavalla\nnykyvuoden Sanan Saattajassa Wiipurista, n:rossa 14, joka arvattavasti\nei estä meitä panemasta, miten itse olemma saaneet niitä Karjalasta ja\nKajanin läänistä. Hyvä, jos vaan muutti ilmottaisivat, vaikka kohta\nyksiä arvutuksia sanoilla ja laadulla, millä missäki maanpaikassa\nkäyvät. Sillä mielellä toki me yritämmä vastaki panna sekä uusia että\nerilaatuja ennenpräntätyistä.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Jumalassa juoksun määrä, ei miehen ripeydessä.\n\nKaunis sanalasku vertaeleva ei kenenkän, parahimmankan mitänä\nitsestänsä voivan. Ja pankaaki se mieleenne, jotka omin voiminenne\nluuletta jotai olevanne, muuten vaan ehkä katumalla toisinaan\nhavatsetta, luulossanne erehtyneenne.\n\n\n2. Walmis vaivanen sotahan, kernas köyhä kuolemahan.\n\nWaimasella sotaan lähtiessä ei ole kodista ja tavaroista suurta huolta,\njotka itsen poissa ollessa voisivat mihollisen käsiin joutua eli ilman\nmenettyä. Sentähden onki köyhäin kansakuntain kaikkina aikoina nähty\nolleen mieluisia, urhollisia sotioita, vaan rikkaaksi tultua entisen\nurhollisuutensa menneen.\n\nTosi myös on seki, että köyhät ihmiset eivät millonkan niin kuolemata\npelkää, kun rikkaat, pohatat. He vaan useinki toivovat, Jumalan heitä\npian kuolemalla tykönsä korjaavan. On siis siinäki hyvä etu köyhillä\nrikasten suhten. Ken kaikki muut heidän etunsa luetellakseen ottaisi,\nsamassa taitaisi todeksi näyttää, paljo paremman olla köyhänä, kun\nrikkaana elää.\n\n\n3. Monta syytä porsahalla: maa kylmä, kipiä kärsä.\n\nTällä verraillaan vastahakosia työntekiöitä, jotka mitäi yrittäessä\naina esteitä löytävät, joidenka tähden mielellänsä heittäisivät ja\nusein heittävätki koko yritteensä.\n\n\n4, 5. Kevätrusko talven jatko, syysrusko kesän jatko.\n\nNiin olen kuullut sanottavan ja toisellaki sanoilla: Lämmintä\nsykysyrusko, talven jatkinta keväinen. Jos niin olleeki, en varmon\nsanoa tiedä.\n\n\n6. Koivun oksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Niin toki\ntoivoisimma ja voisi se niin paras olla.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nSyyskuulta.\n\n\n\n\nMuualta saatuja Mehiläiseen koskevia kirjotuksia.\n\n\n[Sieltä täältä sekä mennä että nykyissä vuonna olen saanut Mehiläiseen\nkoskevia kirjotuksia. Koska ne kuitenki ovat tulleet ystäviltäni,\nniin niistä en mitänä voi päättää, mitä muutki ajatellevat näistä\nkokeistani. Panen heiät tähän sitä myöten, kun tulleet ovat, niin mitä\nilman jollai tavalla nään Mehiläistä koskevan, kun mitä erittäin on\nsihen pantavaksi lähetetty, ja josta saan tässä tilassa lähettäjiä\nkiittää. Toiset ovat Suomenkielellä tulleet, toiset vasta minulta\nsuomennetut.]\n\n\n\nS***sta 15 p. Marraskuuta 1835.\n\n\nLukiesamme Weli L***din kanssa Suomen Syntyä, havattimma me ilolla,\nettä Maamme nimi on siinä aivan kauniisti juohatettu. Tämä Runo on myös\nylehensä kaunis — vaan luuli Weli L. että siinä olisi ollut sovelias\nvähän pitemmältä Kalevata muistella. Sentähen koetin minäki runoilla\n— mutta koska tämä tapahtui vähin nuhet sanoilla, niin en luule minun\nlisäystäni soveliaaksi ensi lehteen pantavaksi. Lähetän sen kuitenki\nlystin vuoksi. Kyllä A***soni nuhet sanoilla alkoi Aviisinsa, vaan\neipä se häntä onnistanut. Jos Weljeni itte näkisit hyväksi muutamilla\nsanoilla Kalevata muistella, niin olis se kuka tiesi paikallansa.\nMuutoin ilman tättäki lisäämisettä on Suomen Synty kyllä soma myöskin\nsiinä puvussa, jossa se tänne tuli. Aviisin nimi Mehiläinen on sangen\nkaunis. Onnia paljon sille ja erinomattain sen toimittajalle toivottaa\nsuosiolla. C. S.\n\n\n\nLisäys Suomen Syntyyn.\n\n(K. Mehil. Tammik. 1836).\n\n\nSanojen jälkeen: \"Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta,\nKalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, mainiosta maaneläjät\"\ntaitaisi sopia panna:\n\n    O sä kuulusa Kaleva!\n    Esi isämme ilonen,\n    Joka suodun Suomen maalla\n    Perustit majat metiset\n    Asunmajat ihanaiset\n    Sukukuntasi suloksi;\n    Jo o'ot meiltä ammon mennyt,\n    Armahin Esi isämme,\n    Poikinesi, pereinesi;\n    Mutta vielä vanhat runot,\n    Weisut vierreistä ajoista,\n    Muistelevat miehuuttasi,\n    Jalouttasi juttelevat,\n    Selittävät sulosesti\n    Eloasi onnellista,\n    Ilosinta, ihaninta,\n    Täällä Pohjolan perillä.\n\n    Jo o'ot ammon maassa maannut,\n    Tuonen unta tuuvittanut;\n    Waan jos, Eukkomme eräinen,\n    Ylentäsit mullan alta\n    Pääsi hallavan, helevän,\n    Sukuasi silmimähän,\n    Toki moni muret kyynel\n    Putoasi poskiltasi,\n    Kun et tuntisi enämpi\n    Sukuasi, syntyäsi;\n    Kun et näkisi enämpi\n    Wanhan ikuista vakuutta,\n    Riemua ja rakkautta,\n    Pohjan kuulusan perällä;\n    Toki surisit syvästi,\n    Kunk' on kaikki muuttununna,\n    Uusi kansa, uudet menot,\n    Uudet tavat, uudet toimet,\n    Uudet hempiät elämät,\n    Wanhan vakuuden siassa.\n    Rohkenisko moni meistä\n    Käydä kättä antamahan\n    Sulle, suurelle isälle,\n    Käydä sulta kuulemahan\n    Sanomia sulosia,\n    Ilon mailta ijäisiltä?\n\n    Toki tätä katsellessa\n    Huutasit Manun mäellä:\n    \"Avaa, Tuonela, ovesi!\n    Outo täällä on asua,\n    Kylmä Kalevan majoilla;\n    Emmä tunne omiani,\n    Eikä omani minua;\n    Ei tuu kukaan tervehtähän\n    Esi isäänsä ilolla,\n    Ei tuu kukaan kyselehen\n    Sanomia sulosia,\n    Ilon mailta iäisiltä;\n    Eikä harmajat hapenat\n    Täällä kunniaa tavoita.\"\n\n    Eikös tämä Äiän ääni\n    Herätäisi sua, Suomi,\n    Etsimähän arvoasi\n    Esi isäisi poluilla,\n    Etsimähän onneasi\n    Wiisauden visuilla teillä,\n    Taidon teillä tasasilla,\n    Hurskauden hyvillä teillä,\n    Rauhan teillä rakkahilla;\n    Että vanhat kulta ajat\n    Wielä maillamme vesoisit,\n    Että vuodet viljasimmat\n    Kyliämme kaunistaisit,\n    Että käkiä tuhansin\n    Kummuillamme kukkuisivat.\n\n    Niin sua, kevät käkönen,\n    Ehk' o'ot pieni lintusista,\n    Muistelen mä suosiolla\n    Muinen kerran kukkumasta,\n    Hyvän hetken liekkumasta,\n    Puun lehvältä lekkumasta,\n    Korvihin ukon Kalevan,\n    Kuuluvoille kulkevaisen j.n.e.\n\nMuita paikkoja taitais sopia parantaa, että tulisivat värsyt:\n\"asunmaata arvaellen — korpimaita kauheita — kussa kankahat katalat\n— näki maat, metsät ihanat — salot, saarimaat tuhannet — etäämmäksi\nennähytti — maa ihana arvattuna\" kuulumaan tällä taivalla: asunmaata\nmielitellen — korpimaita kamakoita — kussa kankahat karusat -näki\nmetsät, maat, ihanat — salot, saaristot, tuhannet — avarammalle ehätti\n— maa ihana aivottuna. C.S.\n\n\n\nK***sta 4 Joulukuuta 1835.\n\n\n... Mitä anomukseesi koskee, minultakin Mehiläiseen apua soahak,\nniin lähen jo päältäpäin sitä hyvillä (ut mihi videtur) neuvoilla\ntäyttämään. Tämä neuvo on, että koko aviisi ja liiatenkin Historian\nsuomentaminen kirjutetaan Savon puheen tapaan, joka neumo perustaaksen\nseuraaviin syihin:\n\n1:ksi. Omat kaikki vanhat runomme sillä puheella kirjutettuna, s.t.s.\nsillä puheella ainoastaan on muinasaikansa elikkä juuri ja perustus,\njolla voi ijäti seisoa.\n\n2:ksi. On verbum medium, jota ainahik piamme kielen hyvänä ja\nkaunistuksena, ainoastaan Savon puheen omituinen.\n\n3:ksi. On sama puhet korvien kuullak kauniimpi, soivampi, ääneliäämpi.\n\n4:ksi. On siinä puheessa Runon henki vielähik elävänä tavattava,\nkaikissa muissa kuolleena.\n\n5:ksi. Tulee Mehiläisellesi kuitennik enemmin Savon puheellisia, kuin\nmuita lukioita.\n\nMuistuttamatahik tiiät, että Pohjan ja Karjalan Suomalaiset minulta\nkielensä vuoksi luetaan Savolaisiksi.\n\nSe nyt oli ensimmäinen neuvoni ja toinen on, että Historian\nsuomentamisessa olet niin tarkka ja huolellinen, kuin mahollisesti\nolla taijat. Pane varmasti mieleesi se asia, sillä siitä on koko\nAviisisi onni seuraava ja epäilemätäk on Mehiläisesi lyhytikuinen,\njos huolettomasti Historian suomennusta toimittelet. Sentähenpä\npitäis sinun jo kauvan ennen, kuin painetaan, lähettää joka kuun osa\nsuomeksi käättynä tutkittavaksi tarkoilta, oppineilta ja tottuneilta\nsuomalaisilta Helsingissä, Oulussa ja ehkä täällähik, joss' on joukko\njoutavia oman kielen ystäviä.\n\nKolmas neuvoni on, että painatat vähintähik 1000 kappaletta\nHistoriasta, jotta nehik, jotka tulevina vuosina pyytävät Mehiläistä,\nsaisivat alusta saakka. En kyllä luulekkaan sinun nyt esinnä saavan,\nkuin 300 ottajata, taikka sillä paikoin, mutta jos kohta usiampia\nilmautuisi, niin pitää sen mukaan myös enemmin Historiaosasta painattaa.\n\nMuutoin ei sinun piä aviisissasi kenenkään mieliä kahtoak, vaan ilman\nerotusta, niin paljon kuin laki ja asetukset suahtevat, riielläk ja\nkamppaillak kaikkien kanssa, erinomattain toisten suomalaisten ja\nruohtalaistenkin maamme omasien aviisien. Sinun pitää kohta syntyessä\ntotuttaa Mehiläisesi sotaan ja riitoihin; näyttää, että tahot niin\nkielessä kuin muissa saavuttaa jotahik uutta ja parempata, eikä huolia\nsiitä, jos välistä kuulet Mehiläisesi maalta manalaan tuomittavaksi\nja kaikillennik kirjotuksillesi peiaita piettäväksi. Waan jos rupeat\nmieliä nouvattelemaan ja rauhaa ehtimään maassa, jossa rauhaa ei\nolekkaan, niin sillä väleen laitat kuolinvuoteelle Mehiläisesi ja siltä\nvuoteeltapa heän ei millonkaan ole nouseva. Aviisia, joka alti riiassa\nelää, vihataan, noijutaan ja pelätään, vaan sen ohessa sitä — luetaan.\nYstäväsi ***.\n\n\n\n*** 2 päivä Tammik. 1836.\n\n\n— Olen yllytellyt ukkoja täällä Mehiläistäsi ottamaan ja luvannut\nauttaa, postin kautta saamaan. Mutta ukot valittavat, että heillä\nnykyjään on enemmin köyhyyttä, kuin rahoja liikenemään, ja ilmanki ovat\nveltot ja hitaat kaikkiin kirjallisiin yrityksiin. Saapi nähä' jos\nyhtään anojata täältä ilmautuu.\n\nWielä toivotan sinulle rauhaa, termeyttä ja hyvää uutta vuotta,\njoita myös, jos ei ensimmäistä, niin kuitenkin jälkimmäisiä\ntoivotan Mehiläisellesi. Ei taitaisi haitata, jos välistä pikkusen\nsiivellänsä pyyhkäsisi meiän useinki heikkosilmäsiä eli sikisokioita,\nkaikensäätysiä maamme miehiä! Ystämällisesti ***.\n\n\nHelsingistä 22:na Tammikuuta 1836.\n\n\n— Usein kylläkin on mieleeni pyörähtäny, joita kuita teillen täältä\nkirjottaa, vaan ei hän tuo ennen ole saanu satuun. Opetellakseni\nsamalla, olen valinnut maamme kielen; hyvin tieten ellei tämä teillen\nnäytä sopimattomalta. Niin harvoin täällä vankka Suomen kieli korvissa\nkaikkuu, että unehus jo tahtoo voitollen pyrkiä.\n\nEnsiste tahon puheskella, missä arvossa Suomen kieli täällä nykyjään\nasuu. Näyttää kyllä moni asia osottavan, että aika on läsnä, jona kansa\nunestansa heränny jo pitää arvoonsa nostamaan omat omaisuuksemme.\nUsiammalla palaa syämessä totinen rakkaus sille, joka tämän kielen\nparannukseen ja korottamiseen koskee: ja kun se kerran mieleen on\nruvennu, kyllä se sieltä viimmen työhönki työnnäksen. Tämän asian\nesikuvan saattaa siitäkin jo merkitä, että usiammat Nationat ovat\nkeskenänsä päätäneet eksaminata Suomen kielessä ottaaksensa, ja moniaat\njo tämän täyttäneetki. On myöskin moniahta kirjanen nykyjään näyttäny\nsilmiään, jotka mielestäni, vaikka kylläkin käännöksiä, suomensa\ntouoksi kuitenki ovat kiitettäviä. Kalevata, josta ensimmäinen osa\nsaatiin viimme jouluksi, olen kaikkein kuullu kiittävän ja toivovan\nsiitä hyvää Suomen kielelle ja Suomen mielelleki. Warahinen taitaa olla\nvielä mitään Mehiläisestä sanoa. Sitä olen kuullu usiamman moittivan,\nettei ole meillä kelvollista Suomalaista Sanakirjaa, joka johattaisi\nsisälläpion oikiaan tuntemiseen. Kuuluu hän tuo *** uuen Sanakirjan\n*** ssa pränttäyttävän, vaan hiiskuvat jo eräät, siitä ei paljo\ntoivottavaa olevan. Professori B***n myös sanotaan luvanneen parannetun\nlaitoksen Suomalaisesta Grammatikastaan, jossa erinomattain kuuluu\nmuuttavan deklinationiopin, pitäin ainoastansa kaksi väännöstä. —\n\n\nK***lta 13 Helmikuuta 1836.\n\nJo ammon olisin noudattanut aivan ystävällistä pyyntöäs antaakseni\njoitaki hyödyllisiä tietoja tästä Seurakunnasta, mutta moninaiset\nhuolet ovat siitä minua estelleet; F***ki on kuusi viikkoa aivan kovaa\ntautia sairastanut, vaan on nyt jo toki parannuksen tiellä. —\n\nNäistä ja muista huolista päästyäni tahdon aivan mielelläni kirjoitan\njotaki tämän Seurakunnan asioista Mehiläisen avuksi, jonka edestä saan\nkiittää sinua. Siinä on kielemme rikas, mutta taitaa usealle olla\neräisempi. Kernaasti soisin sille saattavani antaa hunajan aineita,\nvaan tuskin voimani siihen riittänevät. Nyt lähetän Inkerin valituksen\njos siltä näyttää.\n\n\nInkerin Walitus.\n\n(Ruottista suomettu).\n\n              Syys on ja yö,\n    Aallot ne myrskynä laivoa lyö;\n      Kuitenki ois hupa huolla\n              Ulkona tuolla.\n\n         *   *   *\n\n              Kauvan ma näin\n    Purjehen — poikkesi läntehen päin;\n      Autuas hän kun on veillä\n              Frithion teillä!\n\n         *   *   *\n\n              Altonen, oh!\n    Ellys sä nouse, jo viet kovin joh!\n      Loistooten tähtyet taivon\n              Retkiä laivon!\n\n         *   *   *\n\n              Keväillä hei!\n    Jällen hän saapi, van Inkeri ei\n      Nää sitä, vastahan juokse\n              Kultansa luokse.\n\n         *   *   *\n\n              Mullasa maan\n    Raukk' on jo riutunut rakkauestaan,\n      Näin yhä kuihtuva kurja,\n              Weljien orja.\n\n         *   *   *\n\n              Haukkanen, sun\n    Heittiki hän hymiäkseni mun.\n      Woi mitä antava oisin\n              Sulle nyt toisin.\n\n           * *   *\n\n              Siipesi sai\n    Lemmetär muinen — ja lenteli vai\n      Sulhoaan etsien harras\n              Maailmoilta marras.\n\n         *   *   *\n\n              Ei mua vois\n    Siipesi pienoset kantoa pois;\n      Tuonelta lentimet oivat\n              Saan ma — ne voivat.\n\n         *   *   *\n\n              Kuoltuani\n    Frithioa tervehä lintuseni;\n      Ja aina kun itkeepi kulta,\n              Termehä multa.\n\n                     C. S.\n\n\n\n***sta 15 Maaliskuussa 1836.\n\n\nTässä saat ensimmäisen osan vanhoja kerätyitä muistelmiani. En ole\njoutanut asioita paremmin valituilla sanoilla kaunistella, jos ne ilman\nsen verosia olisivatki, että ansaitsisivat juhlapuvun. Waan eivät taia\nolla. Ne koskevat erittäin näitä omia (Kajanin) seutuja, vaan kolkko\non täällä, niin mielen, kun maanki luonto. Sentähen kuitenki lienevät\njostai arvosta, että taitavat tulla ensimmäiseltä Kajanilaiselta, joka\nhartaammalla halulla ja tunnolla muistelee rakastettua ja kuitenki\nhäneltä ihanaksi katsottua syntymämaatansa.\n\n\nN:o 1.\n\nKarhunsyöjä.\n\nKarhut ei mähene meiän seuvuilla, vaan vähenevät karhuin hävittäjät.\nAlinomaset huuot ja valitukset karhuin pahateoista näyttänevät sen\ntoeksi. Emme sentähen taia olla muistelematta ja kiittämättä entisiä\nkarhusankarejamme. Jos olisivat eläneet vanhoina Greikalaisina aikoina,\nniin ehkä heitä nyt piettäisiin samassa arvossa ja kunniassa, kun\nHerkulia ja muita heiän mainioimmia uroitansa.\n\nMainittavia entisiä karhunhävittäjiä täällä Kajanin läänissä oli\nJuoseppi Tolonen Salmen emäkirkolla. Monta kymmentä karhua oli hän\nkaatanut. Hänestä kuulin myös joku aika sitte seuraavan lauseen.\n\nTaasen kerta karhunajossa käyen löi karhu Tolosen allensa, repi ja\nraateli pahasti sekä päätä, kasmoja että muuta ruumista. Häässään\nrukoili Jumalata Tolonen. Monteskiö sanoo urhollisen häässänsä olevan\nhirviän, sillä ensimmäisestä pelosta ja hämmästymästä sikiää kauhia\njalous ja voima. Niin kaiketi kävi Tolosen. Ensisäikähyksissään\nei voinut mitään karhulle, vaan rukoili Jumalata sielunsa autuuen\npuolesta. Sitte sen tehnyt, ja ainaki viimmesen hetken itsellänsä\nolevan luullen, kiljasi karhulle: \"syö nyt, saatana, ja syö pian.\"\nMutta mikä lie karhulle tullut, liekö äänenki kiivautta säikähtänyt,\nkun samassa laski saaliin hampaistansa. Mutta nyt tuli Tolosen vuoro\ntehä karhulle, mitä karhu ei tehnyt hänelle. Arvelematta sieppasi\nkirveen käteensä, juoksi karhun jälkiin ja lyöä kamahuttain kirmeellä\npäähän huusi: \"jo minunki päässäni aivot näkyy, pitää sinunki\npäässäsi näkyä.\" Waikka karhu jo makasi märjähtämättä, niin innossaan\nTolonen vielä löi pyssynsä pääkalloon poikki. Leikasi sitte, kun näki\nhengetönnä, palasen lihaa toisen lämpimästä ruumiista ja pisti suuhunsa\nlausumalla: \"kumpiko meistä toisemma lihaa söi?\" Wieläki on miehellä\nkasvonsa tästä tappelosta merkittynä.\n\n\nN:o 2.\n\nMuistopuhe vainajalle talonpojalle.\n\nTämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan\nja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan\nja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka\nmyös hanki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä\nkyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin\nvakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin\nvoiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: \"levätkää,\nkyllä minä menen.\" Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka\naamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä.\nUutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että\ntalossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen\nvoitu pitää, kun vaimon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja\nmuut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta\nlastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut\nahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena,\ntyöttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa:\n\"Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja\nkunnioitamma Jumalata.\"\n\nJumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä,\njotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti\nymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki\nhän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen\ntyttäristänsä, että heki joutuivat hymiin naimisiin lähellä asuvilla,\nviinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä\nlastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa\nmenesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu?\n\nSyyttömissä ilomietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana\nhuvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta\nriettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan.\nMielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta\nriitasia, panettelevaisia puheita vihasi han kovasti. Pyhää Raamattua\nrakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin\nWirsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä\nhän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: \"minulla on\nRaamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä\nennättänyt toisiin yhtyä.\" Kuitenki oli hän eläissään seitsemän kertaa\nläpi Biblian lukenut.\n\nMissä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan\nkuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän\nollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua\nsyntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina\nmyönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun\nhänellä löytyi.\n\nTe otetta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään\noli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille.\nKuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa\npaljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki\nnuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli\nparas almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista.\nHän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat\nunohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui\nsillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita\nkuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein\nulkoa huoneesen ja sano: \"huomena pitää sihen työhön ruveta\" (jonka\nhän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään\nmainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli\nvarsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen\nkuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: \"Lapseni!\nminä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Woi jos aina\ntäällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä\npitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon.\nKuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette\nenää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautukaa sitte\nminä illalla.\"\n\nNyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän,\nniinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Waan\nvielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen\nvalkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta\nlassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että\nvanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita\nkouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä\nvääntäneet.\n\n\nN:o 3.\n\nKajanilaisen Talontytön vaate'omasuus.\n\n(Otettu Kalunkirjotuksesta Talontytön Elsa Tervottaren jälkeen\nMieslahen kylästä N:o 17 sinä 21:nä Helmikuuta 1833).\n\n                                           Paperirahaa\n                                           Rupla  Kop.\n  1 musta silkkinen vaate'kerta (lenninki)    20\n  19 usiampilaatuisa hameita                  25\n  9 röiyä                                      6\n  1 mustansininen kapotti                      7\n  1 pitkä turkki mustansinisellä päällisellä   8\n  6 vyölinaa                                   3\n  10 usiampilaatusia huivia                   18\n  3 tykkilakkia (myssyä)                       3\n  11 paitaa                                    8\n  7 paian ylistä                               5\n  1 papinlakana                                1\n  4 sukkaparia                                 1  50\n  1 polstari (tyyny eli päänalanen)            1\n  2 raanua                                     1\n  1 papin aluslakana                              70\n  28 kyynärää mustansinistä sarkaa            30\n  Pääsumma                                   138  20\n\nN. B. Arviohintain suunnaton polku edellisessä Kalunkirjotuksessa on\nsilminnähtävä, jolla oikein arvattuna pääsumma taitaisi nosta kahen eti\nkolmenki sen suuruiseksi. Ei siis täälläkän näytä morsiantyttö olevan\nvähillä valmis.\n\n\nN:o 4.\n\nKajanilaisen talon Poikamiehen vaate'vara.\n\n(Otettu talon naimattoman pojan, Tuomas Moisasen Jormuan kylästä,\njälkeenjääneen tavaran arviokirjotuksesta s. 3 Joulukuuta 1832).\n\n                                          Paperirahaa\n                                           Rupl. kop.\n  1 mustansininen sarkanen vaatekerta vanha  1\n  1 isompi silkki kaulahuivi                 4\n  1 pitkä turkki viheriällä päällisellä     10\n  1 uuempi mustansininen vaate'kerta         5\n  1 pumpulinen vaate'kerta                   3\n  1 harmaja, sarkanen vaatekerta             3\n  2 liiviä                                   1   50\n  1 pari viilekkeitä (henkselejä) ja 1 vyö       75\n  1 pala rantusta vaatetta                       50\n  1 lakki                                    1\n  1 pari saappaita                               75\n  2 paria hurstista housuja                  1\n  2 paitaa                                   1\n  2 paria villasia sukkia                        50\n  1 vanha turkkiröiy                         2\n  1 pitkä levätti                            1\n  1 pitkä levätti, parempi                   5\n  1 vanha pitkä turkki                       3\n  1 kerta kesävaatteita                      5\n  1 kerta mustansinisiä vaatteita            2\n  1 rantunen liivi                           1\n  1 villanen röiy                                10\n  1 vanha silkkihuivi                            50\n  Pääsumma                                  52   60\n\nTästä näemmä mitä talolliset poikamiehet, näillä seuvuin vaatteisiinsa\ntarvitsevat. Oikialla arvaamalla ja avisionissa myömällä taitaisi\nnäienki pääsumma nosta noin kahteen sataan ruplaan.\n\n\n\nN:o 4.\n\n\nSotkamon pitäjän entinen kirkkoherra, Tohtori Frosterus vainaja,\nkirjottaa Kajanin läänistä ja sanoo niittyin olevan pieniä palasia,\nsopimattomasti hajalla ja kaukana. Se kylläki on tosi, niinkun\nseuraavastaki Sutelan talon niittyin luettelosta Lentualta Sotkamosta\nnäemmä. Sama luettelo on nimi nimeltä otettu Talon arviolaskukirjasta\ntoimitettu s. 5 Syyskuusa 1833.\n\n                                     Niityn Ala.\n                                   Kuormaa. Rukoja.\n  A. Joka toinen vuosi lyötäviä\n     niittyjä.\n\n   1 Pitkäniitty               4. 8.\n   2 Pitkäniitynsuo            6.\n   3 Pykälänala                3.\n   4 Heinälipukka              6.\n   5 Hemälipukan suo           5.\n   6 Wasarasuo                 1.\n   7 Petäikkösuo               3.\n   8 Lipukkasuo                4.\n   9 Ikosenpuro                1. 6.\n  10 Nuolisuo                     6.\n  11 Haukkalampi               1. 2.\n  12 Puhakkapuronsuo              2.\n  13 Housusaari                   2.\n  14 Levälahti                    3.\n  15 Soposenniemen kaarre         3.\n  16 Wenginsuo                    4.\n  17 Rytijoensuu sahiin asti      2.\n  18 Petäjajoki                4.\n  19 Palosuo                   4.\n  20 Kaihlalahti               3.\n  21 Lehtovaaran kuohu         3.\n  22 Iso Kuivaperä                2.\n  23 Housusaari                   2.\n  24 Matalalahen saari            2.\n  25 Hoikkajoen tausta         1. 8.\n  26 Teirifuo                  3.\n  27 Honkavaaran kuohu         2. 4.\n  28 Särkisuo                  6.\n  29 Kettusärkännärö              6.\n  30 Likolahti                    3.\n  31 Lehonlahti                   4.\n  32 Särkipuronsuu                5.\n  33 Liukkaniemi                  2.\n  34 Särkilammin luhta         1. 2.\n  35 Soienvaaransuo            1. 8.\n  36 Hiiren- eli Kotijoki      1. 8.\n                    Wälisumma 72. 4.     36    2\n\n  B. Joka vuosi lyötäviä niittyjä,\n                               Wälisumma 36    2\n  37 Pykäläjoki                           3\n  38 Haukkalamminpuro                          2\n  39 Hoikkajoki                           4\n  40 Konttikorpi                          1    8\n  41 Honkavaaranpuronsuu                       3\n  42 Kettusärkänpuronhaara                1\n  43 Särkipuro                                 5\n  44 Hoikkajoki (vanhasta niitystä\n     aikain Hoikkajärveen asti)           1    8\n                                   Summa 48    8\n\nOikein suostumalla muistelemma näitä monia yhen talon kehnoja, vähä\nantamia niittyjä ja taitaisimma saaha vielä enemmin ouostua, jos\ntietäisimmä mikä matka talosta näihin useasti puolen kuorman alasiin\nniittyhin tulee. Kahta ja kolmeaki penikulmaa ei pietä tavattoman\npitkänä niittymatkana. Muuten asia ei ole niinkän outo sille, joka\ntuntee, kuinka Kajanilainen rahvas tahtoo niittynsä valmiina luonnon\nantamasta. Taitais vaan moni päättää, näillä seuvuin ei olevan\nniittytiluksia. Siinä erehtyisivät. Niittytiluksia on liiaksiki.\nUsiampain taloin ympäristöllä ja lähellä on maita, joista työllä ja\nvaivalla saataisi paljo parempia niittyjä, kun mitä loittona ja hajalla\nkäyään tekemässä. Mutta sihen vaaittaisi, kun sanottu, työtä ja vaivaa.\nNäistä päästäksensä astuu Kajanilainen penikulma matkoja hajanaisista\nniityistänsä muutamia karjan elätteeksi kehnoja korsia kokoamaan. Waan\nkun luonto itsestään ei vuosisatoja halki piä näitäkän yksiä niittyjä\nkasvavina, niin valitetaan, että ajat muuttuvat ja etteivät enää\nniitytkän kasva kun ennen. Siitä ei kysytä, jos kuinka paljo ympärillä\nseisoo kauniita paikkoja, jotka tekemällä ja raivamalla kasvaisivat\nrunsaan heinän. Peräti unehuksiin näyttää rakkailla maamiehilläni\nseuraava totuus jääneen: nil sine magno notura labore dedit mortalibus.\nKuitenki on luonnon armeliaisuus niin paljo meille antanut, että\npitäisi hävetä, enemmän pyytää.\n\n\n\n***mesta 22 Maaliskuuta 1836.\n\n\n— — Mehiläisessä olen lukenut ensimmäisen suomenkielisen kokeen\nsanain eli Nimukkain siottelemisesta (declinatio). Muut siinä saattaa\nolla miten tahansa, vaan viiennen ja yheksännen sian pitäisi kaikite\npäätyä kirjamella n, joka on somin ja tavallisin äänetön päätekirjain,\nniinkun sanat: Mehiläinen, pulpunen, Piipponen, siitonen, kaljunen,\nNikkanen j.n.e. näyttävät. Syy sihen, että teiän Siotelmissa n on\nmainittuin siain päätteistä tullut pois jäämään, on luultavasti joku\nhalullinen taipumus niin niitä ja välistä muitaki Suomen sanoja\nkirjottaa, kun Wienan eli Arkangelin Suomalaisissa sanotaan, sillä he\nsanovatki nikkane, siitone, kaljune, eikä Nikkanen j.n.e. Neljännen\nsian päätteen pitäisi olla te eli hte eikä teiän tavalla tse. Muuten\novat neljäs ja viies sia vähemmin tavallisia paitsi Monikossa ja\nsentähenpä saisi Yksikkö olla kahta siaa vähempi.  — — —\n\n                                             (Lisää toiste).\n\n\n\n\nItkuvirsistä Wenajän Karjalassa.\n\n\nToissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa\nkäydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä.\nRukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta,\nNurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa\nitäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla\nPomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä,\nkaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen\nSuomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta.\nWihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei\nmistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä\nkuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan.\nPalatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli\nsynkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden\nkatsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin\nkalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle\nmatkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä\nmieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen\nasumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki\nsuurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie\ntehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa\nkuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat\nmenehtymättä:\n\nRukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.\n\nSen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa\nSuomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa,\nesimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja\nmuut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä;\nsotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä\nlauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin\nkarkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten\nvihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani\nolen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi\nerilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä\nmuissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs\nmies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: \"a\nelä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe'\nmitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie\nolen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan\", joka\ntavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille,\nei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä\nsuuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot\nne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta\ntodeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki\nmiehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja\nei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista,\nne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun\nsattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan\nalkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta\nmuuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon\nlaadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.\n\nNiin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani\nja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos\nei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli\nketrävärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan\nottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja\nmutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä\nohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille)\npistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta\nsanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi\nminua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle\npäähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä,\nettä oikein kammotti kuullakseni. \"Elä joutavia, elä joutavia, heitä\npoiges, heitä jo poiges\" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan\nkerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden\nperästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle\nkahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin\nitkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla\nkorviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen,\nsillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun\nviimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla\nloruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä\nmenetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä\njoutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan\nveroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan\nantajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki\nsaisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt\nsinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle\nlähtiessä). \"Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin.\nWaalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse\nvartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie\nlaaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni!\nsinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa.\nKallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä\naikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä\naikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen\nkaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani,\naimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten\nsiivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi\ntämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla\nkannatellaksen.\"\n\n                                              (Lisää toiste).\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nLokakuulta.\n\n\n\n\nWiisaampansa vieressä yötä maannut.\n\n\n    Isä neuo poikoansa,\n    Wanha vaivansa näköä,\n    Kun kuki sukimojahan,\n    Itse ilmoin luomiahan:\n    \"Poikueni nuorempani,\n    Lapseni vakavampani!\n    Jos sinun halu tulevi,\n    Naia mielesi tekevi,\n    Nouse aivon aikasehen,\n    Aivon aika huomenessa,\n    Katsele kyleä myötesi,\n    Kuss on savu ensimmäinen,\n    Siitä naios poikueni.\"\n\n    Nousi aivon aikasehen,\n    Aivon aika huomenessa;\n    Kävi kymmenen kyleä,\n    Katseli taloja myöten:\n    Savun saarelta näkevi,\n    Tulen niemen tutkamesta.\n\n    Käypi tietä, astelevi\n    Neien kuulusan kotihin,\n    Eikä kuultu koirakkana,\n    Eikä haukkujat havattu.\n\n    Tyttö pääty leipomassa,\n    Neitonen taputtamassa.\n    Sano neito, noin nimesi:\n    \"Ellos konsana, jumala,\n    Suo kotia koiratonta,\n    Lapsitonta ikkunoa;\n    Mi sinä lietki miehiäsi,\n    Ku kylän käviöitäsi,\n    Nenätön talohon tullut!\"\n\n    Niin sano sanansa poika;\n    \"Missäpä on taattosesi?\"\n\n    Neiti virkko, noin nimesi:\n    \"Äsken taatto työlle lähti,\n    Eestakasin astumahan.\"\n    \"Miss' on maammosi oleva?\"\n    \"Maammo on pantu paimeneksi\n    Kisoille kesällisille.\"\n    \"Missä vielä vellesiki?\"\n\n    \"Welli paljo pakkoavi,\n    Äiän ottavi vähällä.\"\n\n    Niin tuli kotihin poika,\n    Itse tuon sanoiksi virkko:\n    \"Jo kävin mä, taattoseni,\n    Nousin aivon aikasehen,\n    Kävin kymmenen kyleä,\n    Katselin taloja myöten,\n    Kusta savu ensimmäinen:\n    Näin mä savun ensimmäisen,\n    Savun saarella palavan,\n    Tulen niemen tutkamessa.\n    Menin mä sihen talohon,\n    Eikä mua koirat kuultu,\n    Eikä haukkujat havattu.\n    Siin' oli tyttö leipomassa,\n    Neitonen taputtamassa,\n    Sanan virkko, noin nimesi:\n    'Ellös konsana, jumala,\n    Suo kotia koiratonta,\n    Lapsitonta ikkunoa;\n    Ja mi sinä lietki miehiäsi,\n    Ku kylän käviöitäsi,\n    Nenätön talohon tullut!'\n\n\"Niin mä siitä, taattoseni, katsoin, jotta huima eikö oo.\" — \"Huima sie\noot itse, vastasi taatto. Hään kun rupesi leipomaan, heitti vaatteet\nvähemmäksi, arveli ei tulevan ketänä. Niin kun tuli vieras, oisi\nhänellä ollut parempi, jos oisi ollut koira talossa; se oisi haukkunut.\nTaikka jos oisi ollut lapsi ikkunassa, se oisi sanonut: tulee vieraita.\nTaikka jos oisit nenäsi sintsissä niistänyt, hään siitä oisi kuullut ja\nennättänyt vaatetta päälleen saaha, eikä oisi häpiä vähistä vaatteista\ntullut. Sentähen hään sanoiki:\n\n    \"Ellös konsana, jumala,\n    Suo kotia koiratonta,\n    Lapsitonta ikkunoa;\n    Nenätön tulit talohon.\"\n\n\"A mitä vielä pakisi neito?\" — \"A kun kysyin mie häneltä taattoa, niin\nvastasi:\n\n    Äsken taatto työlle lähti\n    Eestakasin astumahan.\n\nKun maammoa kysyin, sano:\n\n    \"Maammo on pantu paimeneksi\n    Kisoille kesällisille.\"\n\nJa kun siitä kysyin vielä velleäki, lausu:\n\n    \"Welli paljo pakkoavi,\n    Äiän ottavi vähällä.\n\nNiin mie siitä katsoin, taattoseni, jotta vaan huima onki tyttö.\"\n— \"Huima sie oot itse, sano taasenki taatto, kun et älynnyt tytön\nlauseita. Sano olevan taattonsa eestakasin astumassa, a sillon taatto\nkyntämässä; maammonsa sano kesällisiä kisoja paimentavan, a sillon\nmaammo lapsisaunassa ja vellensä äiää vähällä ottamassa, a velli\nongella. Niin mene sie toiste sihen taloon, siitä saat viisaan naisen,\njo tuon pakinoistaanki ymmärrän.\"\n\nMeni toiste poika, teki kaupan, sai tytön, toi kotiinsa. Niin siitä\nlähettiin metsälle isä poikanensa. Päivän raattua, yöksi kotiin\nastuessa sano isä:\n\n    Jo oisit jaloki poika,\n    Kun mulle jalan hakisit.\"\n\nHullujaan haastavan ajatteli poika. Käyään, astutaan, sano taasen ukku:\n\n    \"Jo oisit jaloki poika,\n    Kun tekisit tien lyhemmän.\"\n\nAjateli taasenki poika: hullujaan pakajaa. Oli aikoa vähäsen, lausu\nukko:\n\n    \"Jo oisit jaloki poika,\n    Kun käteni katkoaisit.\"\n\nEikö ainaki hullujaan houraile isä arveli poika. Niin vielä vähän\nkäytyä, vanha lausu:\n\n    \"Jo oisit jaloki poika,\n    Kun multa kallon katkoaisit.\"\n\nEi olevan oikialla tuumalla, arveli poika.\n\nTullaan kotiin, mennään maata. Siinä vuoteellaan pa'istaan nuori pari\npäivyisistä asioista. Sano poika: \"mi lie tullut taatolleni, ei ollut\noikialla älyllä.\" Waimo: \"a mi hänessä?\" — \"A niin pakasi laittomia\npuheita illalla kotiin astuessamme.\" — \"A mitä pakisi?\" — \"A sanopa\nesinnä:\n\n    Jo oisit jaloki poika,\n    Kun mulle jalan hakisit.\n\nSiitä vähän käytyä, astuttuamme, taasen sano:\n\n    Jo oisit jaloki poika,\n    Kun tekisit tien lyhemmän.\n\nNiin siitäi pikkuruisen matkattuamme, lausu kolmannekseen:\n\n    Jo oisit jaloki poika,\n    Kun käteni katkoaisit.\n\nJa viimmesekseen pakasi:\n\n    Jo oisit jaloki poika,\n    Kun multa kallon katkoaisit.\n\nNiin ainaki ne minusta olivat, jotta hullu hään eilen oli, min\nJumala eille'päin antanee.\" — Niin sano vaimo: \"ukko ei ollut hullu,\nkun et itse ennemmin. Tieät, kun vanha iltapäivässä alkaa väsyä ja\ntoivoo komatta jalkaa, niin oisit hänelle sauan metsästä leikannut;\nkun tietänsä lyhentämään toivoi, niin sillon oisit maailman asioita\nhaastellut. Waan kun halasi käsiänsä katkoamaan, oisit sie kintaat\nottanut, ne hänellä alko jykiäksi käyä ja kun vielä tahto kalloansaki\nkatkoamaan, lakkinsa olisi sinun kannettavaksi antanut, niin oisi se\nhänestä kepiämpi tullut.\"\n\nA jo päivällä jälkeen mennää metsälle, raataan, astutaan illaksi\nkotiin. Wähä matka tultua, sano poika: \"eikö ala vaivuttaa taattoa\" ja\nkeikkasi sauan metsästä; se hyvä isästä. Niin taasen vahäsen astuttua\nrupesi kaikenlaisia maailman asioita haastelemaan; hyvä seki. Matkataan\neilte, kysäsi poika: \"eikö ala kintaat jykiäksi taaton kantaa käyä?\" —\notti ne, se isän mieleen. Niin vielä käytyä pikkuruisen sano: \"ettekö\nantaisi minulle lakkianne, niin tulisi, se kepiämpi teistä?\" — Otti\nlakinki, a hyvä seki isästä. Niin kotiin saahessa lausu isä pojalle \"a\njo nään, poikaseni, viisaampasi vieressä oot yötä maannut.\n\nJälkimaine. Tämä tarina on Wenäjan puolelta saatu ja tähän yksillä\nsanoilla pantu, kun kerrottiinki. Ilman Suomalaisia tarinoita tähän\nasti on ylen vähä koottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä armosta, että\nansaitsisivat tulta kootuksi samalla huolella, kun moni muuki kansa\non tarinoitaan jälkimuistoon korjaillut. Niistä vaan olisi kotvaksiki\nkerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pian äärettömästi\nja useimmiten erilaatusia itsekullaki paikalla.\n\n\n\n\nNuotta'ankkurista.\n\n\n    Soisin Suomeni hyväksi,\n    Kaupunkini kaunihiksi,\n    Miehet muutkin verrakseni,\n    Poikani paremmakseni;\n    Että uusia etuja                            5\n    Ajateltaisi aluti\n    Töissä työläissä avuksi,\n    Talonpojan tarpehiksi.\n\n    Wiel' on mielessä minulla\n    Wanhan aikanen asia,                        10\n    Kun en saanut sauontani\n    Luotohon lujasti kiinni.\n    Aalto se ajo venettä,\n    Wiskasi vihuri viimmen\n    Apajalta aivotulta                          15\n    Toisen, kolmannen kohalle.\n\n    Perävaaria pelotti,\n    Hirvitti se hiienlailla,\n    Ehkä äänellä isolla\n    Toru toisessa nenässä,                      20\n    Ite noitu nostimilla,\n    Ajalla saman apajan.\n\n    Tuot'on tehty tuo ikänsä\n    Eikä tuosta tuohon tultu;\n    Kyllä kynsiä kolotti                        25\n    Syksykauet katkerasti,\n    Puristaissa jäistä puuta;\n    Kiireisti kiroki pääsi,\n    Wielä viisiki välistä,\n    Ajalla yhen apajan.                         30\n\n    Miehet muutkin, jos minäkin,\n    Tuskahikehen tulimma\n    Kiireissä kesämänöissä,\n    Parven aikana paraassa.\n    Parvet ne pakeni kauas;                    35\n    Ei saanut syvälle mennä\n    Syvän synnyn tietämäta.\n    Waikka vartta jatkettihin,\n    Pitkä salko sauomeksi;\n    Ei se seisonut selällä,                     40\n    Lieoilla lahen vesillä.\n\n    Niitä olen nuorra nähnyt,\n    Joita vanhana valitan;\n    Eikä miestä maassa ollut,\n    Joka ymmärsi jotakin                        45\n    Avuksi tämän asian.\n\n    Sa'an yheksän alussa\n    Kerran yksi kelpomiesi\n    Kahteli Halkokarissa,\n    Hahen perällä havahti                       50\n    Wärkin vähä mahtavamman,\n    Joka hahet hallihtepi,\n    Laivat laineissa pitäpi.\n\n    Ajatteli ihtellänsä:\n    Eikös vihko viskattava,                     55\n    Eli raskas rautahäkki,\n    Auttaisi apajamiestä,\n    Kalamiestä kannattaisi;\n    Koska suuret suolalaivat,\n    Ankarat sota'alukset,                       60\n    Haminoissa hallitahan,\n    Walkamoissa vallitahan.\n\n    Jopa kanto rautakangin\n    Sillä reisulla rekeensä;\n    Kohta tultua kotihin                        65\n    Työnsi rauan rautiolle,\n    Puhu selmästi sepälle,\n    Haasto tuota Häyriselle:\n    \"Käännä kanki kaksin kerroin,\n    Keitä kiinni kolmin kerroin;                70\n    Ite ymmärrät paremmin,\n    Kuinka pitimet pitäpi\n    Warustaman varren päähän.\"\n\n    Seppä seiso ja käveli\n    Wähän ajan arvelussa,                       75\n    Pisti piippuhun tupakan,\n    Lyötti kangin kappaleiksi,\n    Kaivo kuonat ahjostansa,\n    Käski veivata vipua,\n    Löyhytellä liehotinta.                      80\n\n    Alko kiitäillä kipunat\n    Yli ahjon aikalailla,\n    Waan ei Häyrinen hätäillyt,\n    Lyytinen lymyhyn mennyt,\n    Kipunoita kiitäviä,                         85\n    Säkeniä siitäviä.\n\n    Kuluessa kuuen tiiman,\n    Ruokavälin väistyessä,\n    Kalu kaluksi rupesi,\n    Juuri aivan ankkuriksi.                     90\n\n    Naapurit ne ensin nauro,\n    Kyläkunta kummitteli,\n    Tuota turhaksi kaluksi;\n    Joku joukossa sanopi:\n    \"Elkääpä mitänä miehet.                     95\n    Jos on jokusen hyväksi\n    Arvattu tämä asia.\"\n\n    Muuan kulki maita myöten,\n    Toiset juoksit jäitä myöten,\n    Kahen puolin Sankaria,                      100\n    Kahtomaan sitä kalua,\n    Mikä konsti Koivulassa,\n    Saatu Sonkarin kylässä,\n    Kun ne seilaavat selällä,\n    Saavat aikohin apajan                       105\n    Lieoilla lahen vesillä,\n    Kovilla karinenillä.\n    Sepät seurasi perässä\n    Osviittoa ottamassa;\n    Pian mahti maahan joutu,                    110\n    Kulki kylästä kylyhän,\n    Pitäjästä pitkin ensin\n    Rautalammin rannikoita.\n    Wiipymättä Wiitasaari,\n    Kuuluja kalapitäjäs,                        115\n    Saapi siitä selvän tieon;\n    Pian joutu Pielaveille,\n    Kohta Karttulan karille,\n    Suonenjoille sukkelasti.\n    Min' en tieä miss' on laita                 120\n    Tämän kuulon kulkemassa;\n    Tilan tieän, kuss'on alku,\n    Kosk' on Koivulan pajassa\n    Rauta kiinni kiehutettu,\n    Rakennettu ankkuriksi,                      125\n    Sakari Lyytisen sanalla,\n    Juuri Jussi Häyriseltä;\n    Se oli pitäjän seppä,\n    Konstin oppinut osaava.\n    Kaikki nuoret nuottamiehet                  130\n    Wiipymättä viinaryyppy\n    Laittakaate Lyytiselle!\n    Ei se paljo palkinnoksi.\n    Mahti maksapi enemmin.\n\n_Jälkimaine_. Tämä Rautalammin Korhosen tekemä runo kuivailee\nkauniisti, kuinka uudet, parannetut mahdit maassa tuo tuostaki saavat\nalkuansa ja ehkä esinnä vähä armosina pidettynä aikaa voittain kuitenki\ntutaan hyödyttäviksi ja levenevät entisten naurajainsaki hyväksi.\nRautalammin pitäjä on lounaista suuntaa Kuopiosta, Savon maata, Kuopion\nlääniä. Kirkolle luetaan Kuopiosta noin 7 penikuormaa. Kaakospuolella\nRautalampia jääpi Leppävirran ja Pieksämäen pitäjät, lounassuuntaa\nLaukkasten pitäjä, länttäpäin Wiitasaari, pohjan alla Pielavesi ja\nkoillista ilmaa Kuopion pitäjä. Pitäjällä on kaksi kappelia Suonenjoki\nja Hankasalmi. Usiammista pitäjänkeskisistä vesistä nimitämmä isoimmat:\nKynsiveden, Konneveden, Keitelän, Niiniveden ja Iiveden, joiden\nkaikkein suunta on kaakosta luoteesen. Konneveden ja Niiniveden välillä\non Sonkarijärvi ja Sonkarisaari eli oikiammin saarento, jolla Korhonen\nasuu. Halkokariksi, josta runossa mainitaan, sanotaan paikon Kokkolan\nkaupunkia. * * *\n\n\n\nSuomalaisesta Kuusimittarunosta (Heksametrosta).\n\n\nOlemina historiallisessa kertomisessamme Troiasodan seikoista ja\nMeikäläisten sieltä kotiin paluusta tulleet kirjottamaan seurattavamme\nHomeiron omalla runolaadulla, kuusimittasilla. Kyllä varomma\nlapsentyöksi monenki tätä toimeamme katsovan ja niin ehkä olleeki.\nEmmekä sihen olisi heti ruvenneetkan, jos olisi ennestään Suomalaisille\nmainittu Greikalaisten soma runolaatu tavammaksi saanut, taikka vaan\nsen suomeen otostaki yhteisesti tuumailtu ja hyvitelty, mitä meistä\npitäisi. — Kuusimittarunojaan Greikalaiset toimittivat sihen tapaan,\nettä joka mittaan eli jatkoon tuli, 1:seen, 2:seen, 3:teen ja 4:teen\npitkä tavut yhdeltä pitkältä eli kahdelta lyhyeltä seurattuna, 5:teen\npitkä, seurattuna kahdelta lyhyeltä (Harvon yhdeltä pitkältä) ja 6:teen\npitkä pitkän eli lyhyen edellä s.o. 1, 2, 3, 4 mitta olivat kakspitkiä\neli alkupitkiä, 5 alkupitkä (harvon kakspitkä) ja 6 pitkä lyhyt eli\nkakspitkä. Wielä katsottiin, etteivät runon keskiset mitat tulleet\njokanenki yhdessä erityisen sanan kanssa alkamaan, vaan vähintäi yksi\nmitta kahdesta sanasta osansa saamaan. Senlaisen kahdesta erisanasta\nliitetyn mitan ensimmäinen tamut sai olla tahallaan korollinen eli\nkoroton (accentum habens aut aceentu carens), paitsi 5:nessä ja 6:nessa\nmitassa, joiden alkuun halullisesti katsottiin tavallisessaki puheessa\nkorotettuja tavuita. Sihen laatuun tehtyjä kuusimittasia runoja\nolisivat:\n\n    Sen mie | lessäni | kyllä mä | nään, sekä | luonani | tunnen:\n    Päivä lä | hestyvä | lie, jona | kaatuu | Jilio | armas,\n    Itseki | pää Pria | mon, väki | myös Pria | mon jalo | peitsen.\n\ntaikka:\n\n    Mut kysy | käämepä | pappia | nyt tahi | tietäjä | miestä\n    Tai uni | en sano | jaa; uni | myös on | taivahan | anti.\n\nMitä muutamista pienistä kokeista voisimma päättää, näyttää kun\nolisivat maamiehemme esinnä hyväksi katsoneet, sihen laatuun\nkuusimittarunoja suomeksiki kirjottaa. Niin löydammä eräässä\nakatemilaissessa tutkintolaitoksessa[6] seuraavan onnitelman,\npräntättynä Turussa 1749:\n\n\nHerralle Maanmiehelle.\n\nkauniisa täss, S'ä Sielun luondoa tutkit, Näytät sen seleväst, ett'\nSielum alati pysy. Hän ei tyhjäxi meist' taid' tull', eik' loppua\nsaada. Tain hänell' sinä sitt' osotat ratk' suurexi lahjax, Ett' tämä\ntutkindo paljon meill' onnea tuotta, Perään cose' ajatteleman sijn'\nsamasa saatta: Cuing' häll' sitten käy, cosc' aica loppunut ombi? Wiel'\ntätä paits ei taid' myös Wallat seisovatolla; Hyvä sijtt' paljon canss'\nsaa caik' caikisa säädyis, Cose' tämä totuus ain juur selväsä muistosa\npysy Nyt olis avara mull tila kyll, Toveritsani, kijltä Sun avujas, ja\ncuing' caunist olet viettänyt aicas; Mutt ei tarvita tät' sill' Työs\nsen sanoa taita. Toivotan ainoastans Sull' aicomuxisas onne! Tiedän\nmyös vissist', ett' nijncuin Wiisaus ennen Palveliains palcan runsast\non maxanut aina; Nijn ei Sinuacan suingan hän unhoda poies.\n\n                                Maanmiesten puolest, hätäisest\n                                      selitti mielens\n                                      Abrahamus Tackou.\n\nArvosia kyllä ovat nämät Tackoun kuustmittarunot, vaikka kuitenki\nnäyttänevät mihen laatuun hän niitä on tahtonut. Wähä paremmin näyttää\nC.G. (Christfrid Ganander?) seuraamassa onnitoivomassaan[7] v. 1763\nluonnistuneen:\n\n    Waan joka tunde oman, kaiket sen edut joka tahvold,\n    Ynnä ja sen tarpeet, mitä suinkin puuttua tainne,\n    Totta se maan parahin puutokset poistapi poies;\n    Siitä se niitun saa parahan, joka heiniä kasva;\n    Saatta nevat vetiset, pimiät korvet, rämehetkin\n    Niin korioiks pelloiks kun myös niituiks viheriäisiks;\n    Ystävä, sens osotat sinä kaunihin oppisi jälken,\n    Kuinka nevat vetiset Suomenkin Ruhtinakunnas\n    Niin tulisit pikasest ojituksi ja myös peratuksi,\n    Että ne kantaisit meillen sekä heiniä paljon,\n    Että ja myös laihon, joka maksais työmme ja vaivan.\n    Ankara neuo se on totisest hyödyllinen aivan.\n\n    Oppinut ystävä, sentähden toivon, sua kaikki\n    Kiittävät, ynnä ja myös toivottavat onnea sulle!\n    Sen minä myös teen, koskan olen\n\n                              Sinun\n                                    Ystäväs aina\n                                                 C.G.\n\nNiin kirjotettiin mainittuina vuosina 1749 ja 1763 suomalaisiaki\nkuusimittarunoja. Sillon epäeltiin vielä ruotsalaisessa ja muissa\nsukulaiskielissänsä, mihen laatuun kuusimittasia niillä kirjotettäisi.\nEräät tahtomat Greikan ja Latinan mukaan kirjotettavaksi. Mutta ruotsi\nja heimokielensä ovat luontoansa ja rakentoansa paljo Greikasta ja\nLatinasta poikkeavaisia. Ensisti ovat heissä ylehensä sanat paljo\nlyhempiä ja sitte ei kuulla missänä yksinäisessä perisanassa pitkää\näännöstä, paitsi alkutavuessa. Sentähdenpä Ruotsalainen ei hyväsesti\nsaa kieltänsä kääntymäänkän senlaisiin äännöksiin, kun meidän kielessä\nsanat: taloon, makaamaa, veneelleen. Niin kielensä erilaatua muistellen\nrupesivat kuusimittarunojaki erilaadullansa kirjottamaan, niin että\nitsekukin mitta tuli alkamaan korotetulla tavuella. Sihen laatuun\ntahtovat sitte muutamat Suomen oppineet meidänkielisiäki kuusimittasia\nkirjotettavaksi, taikka niin, että joka mitan alkutavut oli korollinen,\ntoiset korottomia, siitä vähä kysyen, jos muuten olivat pitkiä eli\nlyhyitä. Sillä tavalla laitettu kuusimittanen kuuluisi:\n\n    Teillen on tämä sanottu, juuresta jumalan jalon.\n    Kohta ilmestyi enämpi, suurempi näkyypi seura.\n    Pelko paimenet tapasi, enkeli iloita käski.\n    Poika soimessa suloinen, syntynyt samana yönä.\n\nHerra Professori ja Tohtori Renvalli, joka Suomalaisesta Runo'opista\nkirjottaissaan on tullut kuusimittasiinki koskemaan, lausuu niistä\n(katso: Mnemosyne 1819, s. 201 e.) seuraavaan tapaan: \"On myös\nkoetettu saada suomea kuusimittasiin runohin sujumaan. Toiset siinä\nyritteessä ovat seuranneet vanhain (Greikalaisten ja Latinalaisten)\nrunolakia tavutten pituudesta ja lyhyydestä, niin että pitkäksi\ntavueksi on vaadittu taikka pitkä äänike, taikka kaksäänike, taikka\nkahden äänettömän edellisyys. Siinä on ollut paljo työtä ja yhtäläiseen\nvarominen, mutta ei näytä minusta sittekän luonnistaneeksi. Kielemme\nsopimattomuus tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa on välttämättömästi\nsortanut sanain tavallista ääntelöä ja tavutten korkoa, jonka\nohessa erityisiä sanoja on moneen tapaan, millon typerretty, millon\nkatkastu, millon pidennetty, millon venytetty ja kaiken tämän kautta\ntoismuotosiksi, kuulioille tuntemattomiksi tehty. Wielä päälliseksi on\nehkä toinen puoli suomalaisista sanoista senlaisia, etteivät mainitun\nrunolain mukaan kuusimittasiin sovi'kan ja jotka sentähden olisivat\njoutavia. Semmoisia esimerkiksi ovat sanat: kuka, joka, minä, sinä,\nsanoma, sanominen, sanomata, oli, tuli, oleva, tuleva, Jumala, joiden\nei yksikän tavut ole äänikkeeltä, eikä edellisyydeltä pitkä, ja joista\nsentähden, jos miten soviteltaisi, ei saada kakspitkiä eli alkupitkiä,\neikä pitkälyhyitäkän Greikalaisten ja Latinalaisten mielellä.\"\n\nNiin tuumaellen on parahaksi päättänyt Renvalli edellämainitulla\nRuotsalaisten tavalla suomalaisia kuusimittoja laitella. Waan koska\nmeistä, jos miten arvelisimma ja tuumailisimma, Suomen kieli luontoansa\nja rakentoansa ainaki on vähemmin Ruotsin ja muiden sikäläisten\nkielten laatunen, kun Greikan ja Latinan, ja koska jo siitäi syystä\nnäyttää sopimattomaksi meidänkielisiä kuusimittarunoja niiden mukaan\nlaittaa, niin toki täytyyki edellistä Renvallin kirjotusta tarkemmin\nsilmäillä. Sanoo ensin paljo työtä ja yhtäläiseen varomista pitävän,\nsuomalaisia kuusimittarunoja Greikan ja Latinan mukaan laittaissa.\nMitä mainittuun paljoon työhön ja varomiseen koskee, niin muistettava\non, ettei työttä ja vaivatta saada suuresti mitänä, ja toisella\npuolella, mitä joutavasti saadaan, usein onki joutavata. Eipä vaan\ntaitaisi haitata, niin tässä, kun usiammassa muussai työssä vähin\nmuistella Greikalaisten: ένα, αλλα λεοντα, taikka seuraavata jäniksen\nja jalopeuran satua: Jänis sano jalopeuralle: \"mikäpä sinä minun\nrinnallani olet? minä teen poikia usiammasti vuodessa ja voisin kuusin\njoka kerralla, sinä vaan yhden\" — \"Yhden, mutta jalopeuran\", vastasi\njalopeura. Peljättävä on, että jos Renvallin neuolla kuusimittasia\nsuomeksi kirjotettaisi, niitä miksi ei useinki tietämättä syntyisi.\nWähä taisi Sanan Saattaja Wiipurista ja Oulun Wiikko Sanomien\nkirjottaja kuusimittasia muistella, koska, kyllä vähä muutettuna,\nkirjottivat seuraavasti:[8]\n\n    Päivän nousinaikana auringo lämmittää ensin\n    Ylhäisemmän ilman, ja alhanen jäähtynyt ilma\n    Eroittaa vähitellen luondansa pois sen vesi-\n    Höyryn, joka lämbymässä yössä on sinne\n    Nousnut, niin että höyry putoaa takaisin maahan\n    Tullen aamukasteeksi.\n\n                   *  *  *\n\n    Unen kummitus katosi; virvoitettuna nousi\n    Eva kohta ylös poikansa kalpian ruumiin\n    Wierestä; jonka kyyneleillänsä kastellen ja myös\n    Alttarin ruusuilla koristeltua, isä ja äiti\n    Kauniisti hautasivat Herran alttarin viereen.\n\n           *       *       *       *       *\n\n    Niin luulemma mistä kirjotuksesta tahansa\n    syntyvän semmoisia kuusimittarunoja yhtä helposti,\n    kun Renvalli sanoo niitä saatavan kahdesta\n    nelimittarunosta yhteen luettuna. Mutta\n    senlaista joutilasta kuusimittarunoin syntyä\n    vanhaan aikaan pidettiin niin sopimattomana, että\n    kun eräs mainio Latinalainen historioitsia tuli\n    alkamaan monikehutun historiansa seuraavalla\n    kuusimitalla:\n\n    Utbem Romam a principio reges habuere,\n\nniin siitä oikein nousi erityinen puhe ja keskusteleminen oppineiten\nvälillä, jotka katsovat sitä kummaksi. Waan mikä kummitus eikö niin\nilmautuisi suomalaisissa kirjotuksissa, kun niissä joka sivulla ja\nehkä joka toisella eli kolmannella radilla tavattaisi kuusimittasia.\nKaiketi'ki on erotettava runo tasasesta kirjotuksesta, eikä niin\nlaitettavaa, että useinki tulisivat sekautumaan. Wielä muistettakoon\nseki, että kuusi mittasissa, tähän meistä sopimattomaan tapaan\nkirjotettuna, joka mitta tulisi sekä alkamaan, että lopettamaan,\nyhdessä sanan kanssa ei sanan keskessä millonkana. Waan semmoi setpa\nrunot ennen eimät maksaneet suuresti mitänä Greikalaisilla runoilioilla\nja ylen vähä meikäläisilläki tavallisissa nelimittarunoissaan. Sillä,\nettä yksi taikka usiampia runon mitoista tulivat sanan keskeltä\nalkamaan, taikka lopettamaan, taikka kumpasenki, joutu koko runo\nmuistolle helpommaksi, koska sanat siinä ikäskun juontivat toinen\ntoistansa. Ja jos muistoon pystymisestä runoissa ei olisikan niin\nerittäin huolta pidetty, tuli ilmanki runo sillä paljo sukevammaksi,\njuoksevammaksi. Kuinka eikö juokse kauniimmasti runot:\n\n    Mut kysy- | käämepä | pappia | nyt tahi | tietäjä- | miestä\n    Tai, uni | en sano- | jaa; uni | myös on | taivahan | anti.\n\nKun jos mittain ja erityisten sanain yhteen sopiessa sanoisit:\n\n    Kysy- | käämepä | pappia | taikka | tietäjä- | miestä\n    Taikka | unien | sanojaa; | unikin | taivahan | anti.\n\nTosiaanki taitais tarvita olla vahvat korvat, jos vaan kerran\nolisivat kuulleet greikalaisen runon ääntä, ja eivät heti tuskautuisi\ntämmöisistä suomalaisista, kun nämät kaksi jälkimmäistä.\n\nMitä muuten samaan työhön ja varomiseen koskee, jota Renvalli penkoo\nsuomalaisista kuusimittasista vanhain mukaan tehdessä olevan, niin\njopa näyttäneeki liiemmäksi äkkinäiseltä, sillä aina on helppoki työ\näkkinäisellä suuri ja peljättävä. Herra Magisteri Ingmanin, joka\nmeidän tiedosta ensimmäiseksi suomensi Homeiroa vanhantapasilla\nkuusimittarunoilla, sano työtänsä ei niinkän vaikiaksi, jota sillon\nemme itse tahtoneet uskoa, vaan nyt itsesi mähin työlle ruvettuamme\nja tottuneempana kyllä uskomma.[9] Mutta jos vielä olisi tosiki,\ntyötä, vaivaa ja varomista olevan, suomalaisia kuusimittasia Greikan\nmukaan laitellessa, niin siitä ei kuitenkan seuraa, että niitä pitäisi\nRuotsin, meidän kielelle peräti sopimattomaan laatuun tehdä ja luulla,\nolevan asian sillä hyvän. Jos omenapuu ei kasvaisi meidän tarhoissa,\nniin kaiketi taitais paras olla, suoraan sanoa, ettei kasva, eikä\nomenapuun nimellä muita puita istutella.\n\n                                        (Lisää toiste).\n\n[6] Dissert. philosoph. de utilitate fluente ex consideratione\nImmortalitatis Animae; praesid. C. Fr. Mennander, resp. A. Achander\nAboae 1749.\n\n[7] Luettava akatem. tulkintolaitoksessa! Tankar om nödvändigheten\natt utorka och uppodla Kärr och Mossar i Finland, under Herr P. Kalms\ninseende af Esaias Wegelius. Åbo 1763. Kun minulla ei ole mainittua\nkirjaa, niin en tiedä jos sanat tässä lienevät juuri alkukirjaimillansa\npainetut.\n\n[8] K. Sanan Saatt. Wiipur. 1836, N. 11 ja Oulun W.S. 1836, N. 12,\njotka molemmat, äsken postista tulleita, vielä ovat pöydällä edessäni.\n\n[9] Erittäin saanen lausua, että olkaan jos mimmoinenki tämän kirjan\nhistoriaosassa löytyvä suomentama Homeiron runoista, niin siitä ei ole\nollut suurempata työtä, kun että ensin kirjotin runot Meikäläisillä\nsanoillansa ulos Homeirosta ja sitte tiellä astuellessani suomensin\nkodin ja Kajanin välillä, jota joka päiva tulin kulkemaan. Sillä\ntavalla tulleista on niistä kyllä vähä vaivaa ollut.\n\n\n\n\nItkuvirsistä Wenäjan Karjalassa.\n\n(Lisää ja loppu viimme-lehteen),\n\n\nWaraset patsahat saoikse paloiksi, valkie-hyväseni! ojukset ortuot\nyheksikse paloiksi, olovahyväseni! Otrelikotse ennen ottamaisieni\nomieni olkaoksasieni obronasesikse. Wet viihyttäväiseni sotka,\nkaunishyväseni kauppakuluseni, vieronotse. Otrelikotse, oimosuuri\nomakuntaseni, olovien ilmojen alla; vieronotse vierottomien maien\nvieriih; (paikotitse?) pakanoien paikkojen paartahaseh. Menkö valkie\nmielivaltoseni valkian ilman alla valkehikse joen jousenikse ennen\nvaalimoisieni. En voi viihyttömie viihytelläkseni — —\n\n(Kuoleelle lapselle itkee emo). \"Kun uutsi, mie lapsi, uutsi. Kai on\nolovinah aikojani. Kantamieni lapsi, armahani aikaseni, mieliarmahieni.\nWoi olevinah armasie laatimieni! kun viihittömie virkoja viisastelet.\nOllahko hyvävirkasie, eikö olla kiirimättä? Ollahko armasvirkasie, eikö\nolla aikomatta, aian ankeutta, aimollisuutta? Eikö olla antamatta,\neikö olla siittimättä; siliet mielaloset, mielaloja akkiloitset.\nEikö kantamatta olla, eikö kuuromatta, eikö läpi kuurnan kulkovie\n— — —\" Kuilla ilmoilla kylvettämäsini? Saatoilmoilla saajastaseni,\nsatalaatuseni sankojen vesien kera. Et kyennyt koko kylän nuorisossa\nikiaikusessa. Mintä kallehilla ilmoilla kasvattaja kantajaseni?\nMintä siitoilmoilla siittiäseni? Mintä armahilla ilmoilla asettajahe\naikojaseni? Mintä ankehuilla ilmoilla akkeloitsia armas hyväseni?\nMintä ankehut'aioilla, aijin vähissä aikasissa? Mintä uutotskoaioilla,\nurhailla ajoilla, aijin vähissä oikasissa? Mintä viihittömillä aioilla\n— — Eikö leipomatta oltais lehtometsissä leukevie lehosvierilöitä\nlöyettävie? Eikö kantamatta oltais katajametsissä kasvanuisie\nkatajakankahie kaaettavie? Intomatta oltais hyväinnollisie, ottamatta\nhyväopastullisie, aikomatta hyväaimollisie — — —\n\nWaan kuitenki, jos ollee tosi, mitä ainaki olen naisten kehuvan\nkuullut, näitä outo sanasia, ikivanhoja itkuvirsiä löytyvän monesta\nlaadusta ja pian äärettömästi, niin, ehkä näyttävätki joutavilta\nloruilta, niitä ei pitäisi silleen heittää. Taitaispa, kun enemmin\nolisi kerättynä, niistä, kun muistaki tarinoista, lähteä joita\nkuita ennisajan tietoja ja jotai hyvää kielentutkioillenki. Niinpä\nennisaikaan koskeva on muutamasta toisesta nähtävä, hevosilla\nluultun kuolleita Tuonelaan vietäviksi. Sanat ovat: \"Tulkaa ottamahe\norihepoloilla, valkein vahatuohuksuien (vaksikynttiläin) kera.\nKattoote (peittäkää) hyväsesti, ettei vesi, vihma vuotaisi jne\". Waan\nnäitä ja vanhoja satuja varten, joita myös paljon Wenäjen Karjalassa\nlöytyy, pitäis hyväaikanen, erityinen kerääjä lähteä, sillä ennen\nkun niitä oikein selvään kootuksi saisi, tarvitsisi tarkemmin heidän\npuhe'laatunsa tuntea, kun sitä vähällä ajalla voi tuntemaan oppia.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Lampaat ja Koira.\n\n\n\"Mikäpä kumma siinä, nurisivat kerran lampaat, meillen paimen ei\nanna mitänä, paitsi minkä itset maasta otamma, koiraa vaan syöttelee\njoka suupalalta. Mitä hältä saa? Waan mepä hänelle annamma villoja,\nkannamma muonia, lypsämmä maitoa ja vanhaksi tultua jopa käymmä jtse'ki\nruoaksi.\" Koira lähellä ollen ja lammasten nurinan kuullen lausu: \"niin\nkyllä saaki paljo hyvää paimen teistä, vaan minäpä teidät varjelen\nsusilta ja muilta metsän pedoilta ja varkailtaki. Ja minua ei ollen\njopa alituisesta pelvosta vamisten ette voisi rauhassa syödä'kän,\nvaan menehtyisittä ehkä nälkäänki.\" Sen kuultua lampaat eivät enää\nvirkkaneet mitänä.\n\nArvoa oma etusi, anna arvo toisellenki.\n\n\n\n2. Mehiläinen ja Kyyhkynen.\n\n\nMehiläinen kaihilan lehdellä istuen joi joen rannalla. Wahingosta\npyörähti veteen ja oli hukkua polonen. Sen nähden kyyhkynen tempasi\nvarvun puusta, jossa istu, ja vei sen mehiläiselle hengen pelasteeksi.\nEi aikoja jälkeen tuli jousimies ja viritti jousensa kyyhkysen varalle.\nMehiläinen vanhan auttajansa hengen vaarassa havaten, lensi, pisti\nluaastessa jousimiestä käteen, jotta nuoli hairahti muunne ja kyyhkynen\njäi henkiin. Niin kosti hyvän hyvällä.\n\nToista altis auttamahan saat avun avun ajalla.\n\n\n\n3. Sääski ja Härkä.\n\n\nSormella harjan sääski muinen istuva Kysy: \"voitko kantaa, taikka\npoisko ma lentänen?\" \"En tiennytkän, sano härkä, siellä sun istuvan, Ja\nyksi on se minulla: istut tai lähet.\"\n\nNauruksi köyhän luulo rikkauestahan.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n1. Hera pohja, hietaranta, kanermikkokangas kesken,\n\n2. Eellä Aatamin syntynyt, mies kotihin tuopi, kumarteleksin kun\nkuningasta.\n\n3. Tiet kasvo teriläpäitä, notkot noppulaneniä.\n\n4. Keitto kiehuvi mäellä ilman puitta, valkiatta, kokitta,\nkohentajatta, kattilatta, katsojatta.\n\n5. Rautanen hepo, hamppunen kuorma.\n\n6. Hepo tästä herkan lähti meren vettä vellomahan, saarillista\nsauomahan.\n\n7. Päät puiset, jalat kiviset, itse liinapaioillahan, aivan\naivinaisillahan.\n\n8. Kuoren syöpi, syämellä lentää.\n\n9. Häntä eellä, pää takana.\n\n_Osviittoja_. 1. Juustopata. 2. Käsikivi. 3. Lakka (muurain). 4.\nMuurahaispesä. 5. Neula. 6. Wene. 7. Nuotta. 8. Petäjä (syän s.o\nsukset). 9. Puntari.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Meren kierrät, miest' et kierrä.\n\nJoka kerran on kostohimosen vihamiehen saanut, elköön toivoko'kan aina\nvälttää voivansa. Meidän keskellä, samatekun muissaki asullisissa,\nsivistyneissä kansoissa, on kuitenki laki paras kostaja, ettei niin\nollA'kan kostonpyytäjiä, kun eräissä toisissa, esimerk. ArabilaiseN\nkansan keskessä, jossa poika, ja vielä pojanki poika usein kostaa\nisänsä eli isoisänsä puolesta, jos itsiltä eläissään mitä kostamatta\njäi. Ilman kaikki kostonpyyntö on, jos ei juuri luonnoton, kuitenki\nsynniksi luettava, vältettävä. Sillä kosto on Jumalan ja esimallan,\nvaikkei pidä niiltäkän kellen kostoa toivoa, koska on paljo kauniimpi\nWapahtajan esimerkillä vihollisillensaki hyvää toivottaa ja rukoilla\nJumalaa kääntämään heidät paremmalle tielle, etteivät vasta rikkoisi\nketänä pahuudellaan. Se on Kristinuskovaisella sopivin kosto.\n\n\n2. 3. 4. 5. Parempi Pajunen sauva, kuni miekka markkahinen.\n\nParempi Pajunen keppi, kuni miekka kultavästi.\n\nParempi Pajunen linna, kuni vahva vaskilinna.\n\nNämät jokanenki sanalasku kuvaelevat, köyhempänä elää paremman olevan,\nkun rikkaana, ylellisenä, joka vaan usiammassa kohdassa onki tosi\n(katso Solounan ja Kroison väliä historiaosassamme) Samalla mielellä\ntoisinaan köyhä sanoo:\n\nEmmä kaadu korkialta: luudan päältä lattialle.\n\n\n6. Savu seppäin pajassa, sen sepät suahtevatki.\n\nEi ketänä pidä työstänsä soimata, jos kohta olisi alhasempiki, eikä\nkaikki sen ohessa niin siisti ja kaunis katsella, kun moniki toivoisi.\n\n\n7. Sata on surmoa urohon, tuhat miehen kuolemata.\n\nIHmisen ei pidä mielentaiten kuoleman käsiksi tunkeuta, Waan ei\ntoisellakan puolella ylen itsiänsä armahdella ja joka askelelta surmaa\npeljätä, koska samalla alituisella, ylellisellä pelolla hän vaan\nvaikeuttaisi koko elämänsä ja siitä ei kuitenkan olisi kuolemata vasten\napua.\n\n\n8. Miehen mitta, miehen määrä, Waan ei miehen mieltä päässä.\n\nLienee kyllä semmoisiaki maailmassa, joihin tämä sanalasku sopii. Waan\ntoivottava olisi jokaseltaki, että varoisi, ei itsensä sen alaseksi\ntulevan.\n\n\n9. Lapsi suuhun suurimmanki, piika päähän pienimmänki.\n\nNiinpä lieneeki tapa lapsilla kaikki, mitä eteen sattuu suuhunsa kokoa,\neivätkä heitä mielellänsä tytötkän, mitä vaan koreudeksi päähän eli\nmuulle ruumiille kelpaa.\n\n\n10. Kala se on kiiskiki, lapsi se on tytärki.\n\nSanotaan toisilta: Kalana se on ahvenki jne ja vertaelee kummin tahansa\nsanottuna, tytärten alhasempaa arvoa vanhain elämässä, joka tuli siitä,\nettä tupatöitä sillon ei arvattu suuresti miksikän, vaan ulkotöitä,\njoilla elatusta saatiin.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nMarraskuulta.\n\n\n\n\nKummia.\n\n\n    Laain liiton nostakseni\n    Kuunki, päivänki keralla,\n    Nousin ennen liittoani,\n    Ennen ehtoaikoani.\n    Pyhin pikkupirttiseni,                    5\n    Lakaelin lattiani,\n    Tinasilla lehtisillä,\n    Waskisilla varpasilla.\n    Ammuelin rikkaseni\n    Waskisehen vakkasehen,                    10\n    Tinasehen tokkasehen.\n    Wein mä rikkani pihalle,\n    Kannon ulos usta myöten,\n    Pihalle vajoa myöten,\n    Pellolle perimmäiselle,                   15\n    Kaijimmalle pientarelle.\n    Seisattelimma rikoilla,\n    Kääntelimmä, kuuntelimma;\n    Siellä kuulin kuusoalta,\n    Seitsemältäki tähysin,                    20\n    Jopa kuulin kummempia,\n    Imehempiä tajusin:\n    Oravalla kynnettihin,\n    Hepo hännin puuhun juoksi,\n    Oro kuusessa makasi;                      25\n    Sika tiellä poikki puolin,\n    Kahet kannukset jalassa,\n    Oksat kuusen kummassai.\n\n    Näin Wielä imehempiä,\n    Toki kuulin kummempia:                    30\n    Siat sotki taikinata,\n    Emännät sikana röhki;\n    Kirvehellä keitettihin,\n    Kattilalla leikattihin;\n    Orot otran leikkuossa,                    35\n    Siikaset sitelemässä,\n    Lakloset latsottamassa,\n    Hanhet haasioitsemassa.\n    Anna hanhut siivyttäsi,\n    Lakla laakamoisiasi,                      40\n    Millä lennän tuolle maalle,\n    Tuolle maalle vierahalle,\n    Ylitse meren yheksän,\n    Meripuolen kymmenettä,\n    Sinisen salon sisähän,                    45\n    Waskisehen varvikkohon.\n    Siellä vuoret voina vuoti,\n    Kalliot sianlihana,\n    Mäet mämmikakkaroina.\n    Siell'on naiset listin lastin,            50\n    Morsiamet mustin kulmin,\n    Akat vanhat vaskivöissä,\n    Tyttäret tinasiloissa,\n    Kukot kultakannuksissa,\n    Lehvät leppäsin utarin,                   55\n    Paimenet pajusin jousin,\n    Ei juoa oluttakana\n    Kuparitta kultasetta,\n    Ei syö a sianlihoa\n    Weitsettä hopiapäättä.                    60\n    Laulajat lehellä lemmen\n    Kuuliat kukalla kullan\n    Mie itse remon rekehen\n    Wirsi väkkärän väkehen.\n\n_Toisintoja_. v. 3, 4. Nousin aivan aikasehen, Aivan aika huomenessa\nWielä ennen ennättelin, Ennen kuuta paiveäni. v. 5. Lämmittelin\npirtt. v. 6. Lakuolin (Lapuoni) l. v. 13—15. Läksin u.u.m. Pellolle\npärettä myöten, Perimmälle pellolleni. v. 17. Seisoimma rikoillani. v.\n19,20. Kuulin tuolta kuusiammat, Tähysin kaheksiammat. Kuulin kummat\nkuusialta, Näin miehet yheksältä. Kuulin kummat, näin imehet, Hämehessa\nkäyessäni. v. 24,25. Hevonen makasi puussa, v. 35. Urot (Sulhot) otran\nleikannassa. v. 36. Sinervöt (Neitoset) s. v. 38. Hanhuet haasiomassa.\nAkat vanhat päätä poimi. Itse hanhut antelevi. v. 41,42. Millä mennä\nmuille maille, maille tuntemattomille (Noille maille tuttaville). v. 46.\nWaaher vaskinen salossa, v. 54. Neitoset tina sylissä, v. 56. P. p.\nsauoin. v. 62. K. kullan kannalle.\n\n_Jälkimaine_. Sanotaan olevan lisäksi rikanki rokassa, hämähäkin\ntaikinassa ja niinpä olkoon tämäki Wenäjän Karjalasta saatu lasten\nremputus muun luvun lisänä. Waan ettei kukaan arvelisi, jo lopussa\nolevan parempain runojen, jos semmoisia muuten on ollutkan, niin saamma\ntiedoksi antaa, että niitä vielä on kyllin tulevaksi vuodeksi; sen\njälkisistä emme vielä' virka mitänä.\n\n[Tulevata vuotta muistellessamme toki ohessa muistelemma\nMehiläistämmeki. Jos vaan ei lie ylen vähä hyvittäjiänsä tänä\nvuonna hyödyttänyt, niin olisi harras ja nöyrä pyyntömme, etteivät\ntulevaksikan vuodeksi häntä unhottaisi. Siipinensä, sulkinensa ja\nkaikin karvoinensa lupaa hän heitä edespäinki palvella kolmen ruplan\npalkalla ja 45:den kopeikan pestillä vuodessa. Läheläisiltänsä, jotka\neivät vaivaa häntä pimiään, ahtaasen postilaukkuun tunkeumaan, hän ei\npestiä vaadi'kan. Tulostansa, olostansa ja toimestansa saapi hän pian\nSuomen Yhteisestä Avisassa paremman ilmotuksen antaa.]\n\nOudompia sanoja, v. 11. tokkasehen sama kun vakkasehen. v. 20.\ntähysin s. k. tajusin, hoksasin, äkkäsin jne. v. 37. lakloset; lakla\nkuuluu olevan suorsansukunen lintu; latsottamassa, kekoja tekemässä,\nkekoilemassa. v. 40. laakamoisiasi, sieviä, oivia, jaloja siipiäsi. v.\n64. väkkärä, lasten tuulimylly.\n\n\n\n\nHuotarin Naimisista.\n\n\n    Tuoll' on tytty syntynynnä,\n    Lapsi laavu kasvanunna,\n    Kuikan kuulussa kylässä,\n    Latvajärven laitehilla;\n    Lesosen suku leviä,                      5\n    Suku suuri kuoharien.\n\n    Pien' on piikoina elänyt\n    Missä vuoen, kussa kaksi,\n    Kussa kohta kolme vuotta.\n    Pääsi päälle Teirivaaran,                10\n    Oli Läykyssä keseä'\n    Naia huol'ois Huotarista,\n    Läykkyläss' on pieni piika.\n\n    Meni Läykkyhyn läpällä,\n    Puhutteli puolisoksi.                    15\n    Siitä heillen häät paneksen,\n    Tahi tanssi alkanevi.\n\n    Heitti Iivo ilkiäksi,\n    Kuurnis kuulemattomaksi:\n    Pani pönkän pirtillensä,                 20\n    Pirtin lukkuhun lujahti.\n\n    Paavil' on parempi miesi:\n    \"Kyllä mull' on, missä maata;\n    Mene louhella lopista,\n    Alota alakivellä,                        25\n    Piätä pikkuhuonehessa.\"\n\n    Arki aamulla tulevi,\n    Talon töille tarvitahan.\n    Astua alottelevi\n    Kotihinsa kohvasäällä;                   30\n    Jo kohta koti näkyvi,\n    Talo vaaralla näkyvi.\n\n    \"Onko tuo minun kotini?\" —\n    \"Sihen sinua vietänehe.\"                  35\n\n    Nousi rannasta mäkehen,\n    Pääsi pirttihin pihalta,\n    Risti silmät ripsahutti,\n    Istu penkille perähän,\n    Lasin alle laittelihen.                   40\n\n    Katsovi kaluksi ukko,\n    Minnoahan mieleväksi;\n    Elettihin ensitalvi\n    Muihen ihmisten mukahan.\n    Tuli äiti atimoksi,                       45\n    Pitkäkorva maammo luoksi;\n    Hoto huolelle rupesi,\n    Murehelle vaimo kaunis;\n    \"Sain miehen, mitä parasta,\n    Waan on vähä vanhanlainen,                50\n    Iho ilkiän näkönen,\n    Kasvot menty kaitaseksi,\n    Nokka nossut korkiaksi,\n    Hampahat sitäi pahemmat,\n    Puolet aikojain puretan.\"                 55\n\n    Ei se hyvä Huotaristai:\n    \"Hairahin polonen poika,\n    Kun nain naisen nuorenlaisen,\n    Nuorenlaisen, kaunukaisen;\n    Mont' on miestä Miinoassa,                60\n    Paljo poikia kylässä:\n    Läksin aamulla varahin\n    Akan luota astumahan,\n    Katso tuoll' on toinen miesi\n    Seisomassa seinän alla.                    65\n    Minä kiljasin kivasti:\n    \"Mit' oot aamulla varahin\n    Seinän alla seisomassa?\" —\n\n    \"Ilman aikoja kohennan,\n    Kun on kaatunt kallellahan.\"               70\n\n    Ukko tuosta arvelevi:\n    \"Hoto on tuotu helvetistä,\n    Paha pitkästä perästä;\n    Heitäksen paha pahaksi.\n    Etona elämän rikko,                        75\n    Koin kultasen hävitti,\n    Saatto miehet mieron tielle.\n\n    Minnä minua vaartelevi,\n    Paloilla pahentelevi,\n    Peitti jauhot penkerehen;                  80\n    Nyt meillä nuju tulevi,\n    Tahi tappelo paneksen,\n    Parallen jako tulevi,\n    Tukat käypi tuuhakaksi.\n    On meitä kovoa kaksi                       85\n    Utautut yhen näköset;\n    Minnä minua nakkelevi,\n    Kuppiloilla koittelevi,\n    Otti koivusen korennon,\n    Kopahutti kättä vasten;                    90\n    Pääsin mie polonen poika,\n    Astun armasvelleheni,\n    Pääsin tuonne Petrin luoksi:\n    Hoi on, Petri veikkoseni!\n    Pahoin on käynyt parralleni,               95\n    Tukalleni tuhmemmasti.\"\n\n    Wietiin viestiä kylälle,\n    Teiriniemehen sanoma;\n    Kokoutu kokohon kuikat,\n    Tunki tuppelot tukulle,                    100\n    Miehet Miinoan kylähän,\n    Itse Iivo päällysmiessä.\n\n    Katseltihin kaikki paikat,\n    Otettiin omin lupinen,                     105\n    Pantiin Huoti puhtahaksi.\n    Wiel' oli Ollilla osaksi,\n    Kun ei ollut omassa koissa,\n    Kaunihissa kartanossa:\n    Iivo ois lyönyt ilkiästi,                  110\n    Oisi koskenna kovasti,\n    Pahoin piessyt pitkäkorva,\n    Hoto saualla hosonnut,\n    Ohkemi omalla käällä.\n    Pelona ihasteleksen,                       115\n    Arvelee Lapukan akka:\n    \"Oleksi on oiva ukko,\n    Waan on mieleltä kepiä,\n    Minnoansa saarnoavi,\n    Niinkun kiivas kirkkoherra.                120\n    Tok' olitki oiva lapsi,\n    Hoto muita muitterampi,\n    Kun kisoit parran palkastasi,\n    Kolme vuotta oltuasi.\"\n\n_Jälkimaine_. Tätä runoa kuulin usiammassai paikassa Menäjän Karjalassa\nsomasti tehdyksi kehuttavan, jonka tähden sen mielellämme tähän\npräntäytimmä, jos ei muuksi hyväksi, niin toki näytteeksi heidän\nsomasta. Miinoa on suuruudeltaan jommoinenki, noin viidentoistatalonen\nkylä samannimisen ison järven vaiheilta. Siinä asu Olli eli Oleksi\n(Aleksei) Huotari, jonka naimisista runolla on työnsä. Luodepohjaista\npäin Miinoasta on Suomen rajoa möyten ensin Teirivaara ja Akonlahti\nsitte eräitä pienempiä kyliä ja niiden perästä taasen vähä suuremmat\nKivijärvi, Latvajärvi ja Lapukka. Kuikasta Latmajärven laitehilta sanoo\nruno Hoto Lesottaren olevan kotosin. Läykkylä talon nimi Teirivaarassa\nja Paavila toinen, rikkaaksi huuttu talo, jonka riiheen Huotari\nakkanensa sai morsianvuoteen, kun Iivo ei laskenut huoneesensa, jonka\nluona esinnä oli tuumat, yötä maata. Petri talon isäntä Miinoassa ja\nPelona Hoton 'äiti, Ohkemi ja Iivo muita omasia.\n\n_Oudompia sanoja_. v. 5. L. suku leviä s. o. Lesosen leviästä (isosta)\nsumusta. Niin pannaan semmoiset selvityssanat useinki Nimentäsiaan.\nv. 7. piikoina; muutamissa paikoissa Suomessa sanottaisi Yksikössä:\npiikana. v. 14. läpällä, kiireesti, joutuen. Kun lintu lentää siipiään\nlekuttelematta, sanotaan siivet läpällä lentävän. v. 24. louhella,\nkivellä, paadella. v. 27. Arki, arkio, v. 38. risti, ristiksi Wenäjän\ntapaan silmänsä. v. 45 atimoksi, vieraaksi, kostiksi, v. 52. menty;\nniin Wenäjallä, Suomessa menneet, v. 75. etona, hylky, heittiö, ruoja.\nv. 84. tuuhakaksi, pieniksi päiksi. v. 86. utautut (utautunut),\nsattunut. v. 97. viestiä sanaa, v. 100. tuppelot, mitättömät,\nepäkelvot, vähäpätöset miehet. v. 105. omin lupinen (lupine'); niin\nalkutäydellisyydessään, sitte Suomessa tavallisesti lyhettynä _omin\nluvin_, v. 12S, kisoit, kiskoit, revit.\n\n* *\n\n\nMuualta saatuja Mehiläiseen lähettyjä eli ilman koskemia kirjotuksia.\n\n\n\n***sta 5 Toukokuuta 1836.\n\n\n— — — Muutamille Juuan talonpojille luin \"Härjän ampuja\" runon, jotka\nkuultuahan ihmettelivät, mistä seki asia on niin julkiin tullut.\n\"Saahaan nyt valeen runoksi, ja runona kirjaan\", olivat heidän sanansa.\n\nOnko Mehiläisellä ilman monta ottajata, että saat kulusi maksetuksi?\nKanssalukiani ei juuri kiitä sen aineita ja kirjotuksia, ja vähäpä\nlieneeki niiden kanssa hänen tekemistä; itsestäni kyllä ovat välttäviä,\nvaan sen saan vilpittä sanoa, että historian suomennus useinki\non kankiansujuva. Arvuutukset ovat hyviä, jos sinulla niitä vaan\nusiammaksiki vuodeksi riittäisi! — —\n\n\nWeli!\n\nJos nämät kaksi koetta ansaitseevat tilaa Mehiläisessä, niin ole hyvä\nja pistä ne siihen — joseivät—polta jäskiään.\n\nKiitos Kalevalasta ja Mehiläisestä! Jokainen rehellinen Suomalainen on\nsinulle suuressa velassa. —\n\nPari vuotta viljelen minäkin Isäin lausetta, ainoa huvitukseni\nvieraassa maassa. Wiron rajalle joutunut, on aivoitukseni oppia Wiron\nsisär-kieltä, ja tutkistella sitä Suomen kielen rinnalla.\n\nJos vielä muistellet Opisto-ajasta minua, niin sulje edeskinpäin\nystävyyteesi vanha toveri, joka j.n.e.\n\nNarvan linnassa 30 p. Touko-kuuta 1836.\n\n                                                    —n. —r.\n\n\nIlolle.\n\n(Mukaama). [Fr. v. Schillers An die Freüde.]\n\n    Ilo säken Ijäisien,\n    onnen kukka kaunoinen,\n    joukko riemu-rientävien\n    tulee templiis', Taivainen!\n    Lumoukses' lieventäävät\n    erot suuret säädyissä,\n    veikkoisiks' kaikk' velittäävät\n    sima-siipeis' siimeessä.\n\n          *  *  *\n\n    Suku-kunnat syleiltynä\n    rintaa mästen riehkäisen!\n    Tover — yli tähtien\n    kaitsee Isä kiitettynä.\n\n          *  *  *\n\n    Kelle koitto ystävyyden\n    rusottaavi riemua,\n    kelle huohtet helleyyden\n    lempeyyttä liemuaa,\n    joka syttyi suosiohon,\n    suli sopivaisuuteen,\n    juopuneena julistakoon\n    ihastustaan, intoinen!\n\n         *  *  *\n\n    Asujamme! maamme alan\n    yltykäätte yhtyyteen!\n    Tuolla yli tähtien\n    se antaa tyynen saataman.\n\n          *  *  *\n\n    Iloo olennot imeevät\n    luonnon rikkaan rinnoista,\n    hyvät, pahat hyppäileevät\n    jälkii samaa suloista.\n    Rauhan, riemun, rakkauden\n    lahjoitti se lempeän;\n    madolle myös makeuuden\n    eloss' etsi hempiän.\n\n          *  *  *\n\n    Millionit miekahtaavat!\n    Aavehtitkos alkuas'?\n    Henqee hymää, haluas'\n    tähdet, taivaat piilottaavat.\n\n          *  *  *\n\n    Wipu, veto ompi ilo\n    laviassa luonnossa.\n    Rattaan reutoo ilo, ilo,\n    kaikkein aikoin ajoissa.\n    Hielimasta hentoisesta\n    kukkasia kasvattaa.\n    Wyöryvästä vahvuudesta\n    aurinkoja aivastaa.\n\n          *  *  *\n\n    Loistavasti, lumovasti\n    lentää valo Luojamme.\n    Weljet voiton-tietämme\n    lentäkäämme luottavasti.\n\n          *  *  *\n\n    Tuli-peilistä totuuden\n    tutkiaa se tervehtää.\n    Kajoittaavi kateuuden\n    kärsemyksen keventaä.\n    Johdattaavi uskon uulun\n    laitumelle loistehen:\n    läpi raon ruumis-kirstun\n    näkyy eloss' enqel'ten.\n\n          *  *  *\n\n    Kärsikäätte kansa-kunnat\n    tavaroiksi taivasten!\n    Tuolla-puole tähtien\n    ruunun saavat suorat sunnat.\n\n          *  *  *\n\n    Palkintoa Pyhimmälle\n    tuotkos? Et. Siis salli, suo\n    lohdutus levottomalle\n    sääli, siunauskin tuo.\n    Waino olkoon viskattuna\n    unhotuksen umeeseen,\n    kyyneleetkin kuivatuna\n    viha-miehen viimeisen.\n\n          *  *  *\n\n    Ihmis-su'ut ihastukaan\n    suloisissa suonnoissa!\n    Tover — tähti-talossa\n    myöten töitäs' maksetaan vaan!\n\n          *  *  *\n\n    Ilo siittää selkeyyttä\n    mustuneessa mielessä.\n    Julmat juomat leppeyyttä\n    viina-marjan veressä.\n    Kahto pilviin pirskahtakoon\n    Kuohuvasta kauhasta.\n    Suotuisesti \"tästä saakoon\"\n    Henki hyvä taivaasta!\n\n          *  *  *\n\n    Jota tähdet kaikki kiittäät\n    hyminällä heliäll'\n    liitollakin lempiäll'\n    luodut itsens' Häneen liitttäät.\n\n          *  *  *\n\n    Urhollisuus uljastukoon\n    rasituksess' raskaassa —\n    valan-pyhyys vahvistukoon\n    alin-omaks' ajassa —\n    turma olkoon totuudella —\n    vapa mieli miehillä —\n    armo aina ansiolla —\n    viha, vaino vilpillä! —\n\n          *  *  *\n\n    Rauha, riemu rikastukoon\n    lempiästi luoduissa!\n    Tähti-Isän tullessa\n    osanamme autuus olkoon.\n\n                   —n. —r.\n\n\n                                                Narvan linna.\n                                                Kesä-kuussa 1836.\n\nKuoleva Joutsen.\n\n(Salaus Herderiltä).\n\n\"Pitääkös minun yksinäni oleman mykän ja lauluta?\" — huokaisi itsekseen\nhiljainen joutsen, kylpeissäan iltaruskon ihannimmassa loisteessa —\n\"minun, pian-sanottu, yksinäni mykän koko höyhön-joukon valta-kunnassa?\nEnhän minä kadehti närisevää hanhea, kaikattavaa kanaa, ja päräjävätä\nNälkä-kurkea äänestänsä; vaan sinua, suloinen kyntö-rastas kadehtin\nminä siitä, kyntäissäni, ikään-kuin sidottuna siltä, hiljaan vakoja\nlaineella, ja viipyissäni juopununa taivaan kuumeessa. Kuin enkö minä\nlaulelisi sinua kultainen ilta-aurinko, laulelisi ihanaa valoasi ja\nihastustani, ja sitte ruusu-kasvosi peilissä ummistaisiin ja kuolisin!\"\n\nWaissa ihastuksessa ummistiin joutsen, ja tuskin oli hän nousnut\nallosta, niin viittaisi kiiltävä hahmo, joka seisoi rannalla, hänen\nluoksensa; se oli aamu ja ilta-aurinkon haltia, kaunis Phoebus.\n\"Hento, rakastettava olento,\" — lausui hän — \"suotu on sinulle rukous,\njoka useasti kyti tyynessä rinnassasi, mutta joka ei ennen kun nyt,\ntaitanut tulla sallituksi.\" Juuri tämän sanottuna, koski hän joutsenta\nkanteleellansa, ja sovitti siihen kuolettomain aannön. Riemuisesti\nlävisti tämä ääntö Apollon lintua; sulavasti ja soivasti lauloi hän\nkauneuuden jumalan kielten äännössä, lauleli kiitollisesti ihanaa\nauringoa, loistavaa järveä, ja omaa viatointa, onnellista eloansa.\nLemmes kuin hänen hento muotonsa, oli sopu-soiva laulu: hiljaisesti\nlainehtien vaikeniit sulavat äännöt, kunnes hän Apollon jalkain\njuuressa ja totisessa taivaallisessa kirkkauudessa, huomaitsiin\nonnistossa. Elämässä kieletty laulu, oli tullut hänen ensimäiseksi ja\nviimeiseksi lauluksensa: lempiästi, mutta välttämättömästi, sammutti\nse hänen olentonsa, sillä hän oli kuullut kuolettomain äännön, ja\nnähnyt yhden jumalan kasvot. Kiitollisesti liihentiin hän Apollon\njalkain juureen, tarkottain kormansa ijäisesti nuoren jumalallisiin\nääntöin, ja nyt tuli myös hänen uskollinen puolisonsa, joka suloisessa\nlaulussa hänestä valitti itsensä kuoliaksi. Wiattomuuden jumalatar otti\nmolemmat rakkaiksensa, ja tämän kylpeissä nuoruuden laineessa, ovat he\nvaljastetut hänen raakku-vaunuunsa.\n\nOle kärsiväinen sinä, hiljaisella luottamuksella, aavehtiva sydän! Mikä\nsinulta elämässä kielletään, koska se käy voimasi yli, lahjoitetaan\nsinulle kuoleman-hetkellä.\n\n                                                   —n. —r.\n\n\n\n***hesta 1 Kesäkuuta 1836.\n\n\n— — — Wiimeisen kirjanne olen käsittänyt ja mielelläni nouvatan,\nmitä siinä pyyvättä. Minusta se ei ole oikein tehty, riitojenkaan\nvälttämiseksi toista sanapukua (orthographia) seurata, kuin minkä\nilman sanotta parahimmana pitävänne, ja joka niin minunkin mielestäni\non paras. Yhteiseltä hyvältä olemma vaaitut, jotain uskaltamaan, eikä\nmoitteita ja riitoja pelkäämään, jos muutoin tiijämmä yrityksemme\nhyövyttävän. Nykyinen aika ehkä on ainoa, jona voimma jotain sen\nestämiseksi, ettemmä erouvu kansassa ja kielessä, kuin muinen\nGreikaiaiset. Uskottavasti oli suurin syy heijän keskinäiseen\neripuraisuuteensa kielessä, jota yksi lahkokunta puhui ja kirjoitti\nyhellä, toinen toisella tavalla. Jopa se onneton kirjanenä δελτα antoi\ntilan erityisille herjanimille. Harvoissa kielissä se oikein ääneksi\ntaipuu ja Suomalaisilla ei käytä niinkään asiasta selvetä, kuin\nSaksalaisilla, jotka myös eivät saa kieltänsä d-ääneen taipumaan, vaan\nkuitenki erottavat d-äänen t-äänestä sanoen eellisen olevan: das veiehe\nt (d), jälkimmäisen: das Harte t, kumpiakin yhellä tavalla ääntäen.\nSemmoista sorinaa, kuin Suomalaiset paikoin d-äänestään saavat, ei vaan\nluulisi ihmisten suusta lähtevänkään, ken sattuisi ouokselta kuulemaan.\nEi yhessäkään paikassa Suomen maassa sitä oikein äännetä ja sepä vaan\non ainakin, kuin seinä Hämäläisten ja Suomalaisten (Karjalaisten?)\nvälillä. Minusta on se, kuin muukin likaruoho, kielestä erotettava,\npiettäköön tahi lisättäköönki muita kirjaneniä, miten tahansa tarvetta\nmyöten. Kaiketikki pitäisi tavallisessa kirjoituksessa mukauttaman\nyheksi kieleksi, niin että sanoja puettaisiin senlaisiin kirjaneniin,\njoita Suomalainen missä tahansa helposti voi ääntää. Toinen asia on\nrunossa, joka olkoon niin vapa kaikista siteistä, että saa kokea ja\nottaa mistä vaanki tahtoo. Ei haittaisi, jos sillä tavalla syntyisi\nerityinen runokieli, Wäinämöisen kieli, samaten kun Greikalaisilla\nviies eli Homeiron murre, sillä Wäinämöinen toki oli yhteinen\nHämäläisillä ja Suomalaisilla.\n\n\n\n\nJuopuneen Herran olosta.\n\n(Hämeessä muinen muutamassa Kestikivarissa kuultu ja paikalla jälkeen\nmuistoksi kirjotettu).\n\n\n... Tuli sitte aamupuolella yötä tuohon pihalle ja piti hirmuista rytyä\ntrenkinsä kanssa. Ei tuntenut paikkaa, ei mitään, vaikka kyllä usein\non meillä lapsuudesta asti käynyt. Sillä hän on syntynyt ja kasvanut\nei hyvin puolta virstaakan meiltä. Kiroi vaan trenkiänsä lakkaamatta:\n\"enkö minä käskenyt sinua ajaamaan H***n kestikivariin ja sinä p*rk***\najoit minun pappilaan.\" Trenki kyllä vakuutti, ei pappilassa oltavan,\nvaan kestikivarissa, mutta kuuleeko juopunut toisen puhetta? Nyt\ntiuskai toisen kerran: \"jolles kohta aja kestikivariin, niin minä ammun\nsinun, p*rk**n vietävä, keskeä läpi.\" Me kuulimme hyvin selkiästi\njoka sanan tupaan ja tunsimme äänen. Äitini sanoi minulle: \"Gusta\nkulta! heitä jotain päälles ja mene auttamaan sitä huoneesen, kyllä\nse on mistä vaan tulleekaan, kuin nyt on tuommoisena.\" Minä nousin\nylös sängystä, sain kengät jalkaani, puhalsin valkian hiiloksesta,\nsytytin kynttilän ja otin takin päälleni. Kuin justin olin sen tehnyt,\nniin taas kuulin, kuinka riuskat trengillensä: \"etkö nyt näe, että\nollaan pappilassa, kuin jo viedään valkiaakin kamariin?\" Samassa tulin\nminä ulos ja tervetin: hyvää iltaa, vaikka jo olikin aamupuoli yötä.\nTunsi kuitenkin minun ja sanoi: \"toi p**rk**n juhma on pitkän illan\najellut minua ristin jäätä, ja kuin minä käskin ajamaan tänne sinun\ntykösi kestikivariin, toi hän minun pappilaan.\" \"Ette hyvä herra nyt\npappilassa ole, sanoin minä, kyllä tämä on H***n kestikivaritalo.\"\n\"Oletko sinä vissinkin H***n Gusta ja kotonasi?\" kysyi hän taas ja minä\nvahvistin niin olevani. Uutin häntä sitte reestä ylös, vaan kuin pääsi\njalkeelle, kyllä kauniisti itte kamariin kävi, eikä juuri käynytkään,\nvaan pikemmin juoksi, sillä pää tuppai aina edellä muuta ruumista ja\nveti jalat perässänsä; ei kuitenkaan langennut. Kamariin päästyä heitti\nsuden nahkansa keskelle laattiaa ja sanoi: \"not p*rk***n hihat estivät\nkäsiäni, muutoin olisin ampunut sen saatanan mahasta läpi.\" Riisui\nsitte yltänsä ja heitti kaikki vaatteensa yhteen kämyyn laatijalle.\nMinä sanoin: \"ette nyt niin, hyvä herra, maata menekkään, otetaan\nryyppikin ensin; vilusta sieltä tuletta.\" \"Eipä haittaisi, sanoi hän\nsihen; onko sinulla mitään rohtoja sekaan?\" Ei sopinut olemaan, vaan\notettiin sitte kylmät ryypit paljaaltaan. Sitte nukkui hän. Trenki\npuhui minulle tuvassa jälkeen, että he olivat tulleet ainoastaan pari\nvirstaa ***sta, eikä ollenkaan jäällä olleet, vaan tavallista maantietä\najaneet. \"Oli Jumalan onni, sanoi hän, että tulitta niin pian ulos,\nkyllä se julmapäinen muuten olisikin ampunut minun.\"\n\n\n\n\nErinomanen mies.\n\n(Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu).\n\n\nSe on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä,\nkuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla,\npellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut\nmakaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä,\nkärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte\nnäkemään mikä joukko köysiä, rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja,\nränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein\nhämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei\nsittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin\nhuonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa\nvälistä yli sadankin tynnyrin. Waan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat\nkohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä sen, ettei alimmaisia\nkoskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet,\nmitä hiiret ja rotat lienemät liikutelleet.\n\nMutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin\nsikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille\npaitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää,\nmitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei\nsitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään\nperään. Wälistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen\nja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse\nvaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas\nkerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi.\nKuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti\nensimmäistä laistaa. Weli, joka on säällinen heinä'mies, niitti kohta\nisännan perässä ja sanoi \"ota sinä, veljeni, jälkimmäinen laista,\nanna minun niittää edellä.\" Tästä suuttui isäntä ja vastasi: \"vai\nsinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!\" Juoksi sitten viha päissä\nveljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin\nettä vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona.\nSemmoinen mies se on.\n\n\n\n\nHerralla Maanmiehelle.\n\n(Lisää ja loppu viimme-lehteen).\n\n\nToiseksi lausuu Renvalli kielemme sopimattomuudesta tavutarvoin ja\nedellisyyden kohdassa (olämplighet för qvantitets och positions\nregeln), jota emme voi ollenkan ymmärtää, koska juuri samassa kohdassa\nkielemme on yli moninaisten muiden kielten sopiva, eikä sopimaton. Wai\npäättäisikö vasta sitte sopivaksi kieltämme, jos pitkät tavuet ynnä\npituudensa olisivat korollisia, lyhyet korottomia, jotta itsekuki mitta\ntulisi alkamaan korotetulla tavuella. Waan niinpä ei syntynyt Greikan\nja Latinan kielellä kauniita kuusimittarunoja, jonka tähden mielellään\nkeskessä runon panivat mitan alkamaan korottomalla tavuella, johon\nkirjoista kyllä saamma esimerkkejä, ettei tarvitse'kan tähän erittäin\npanna. Samate on meidän tavallisissa nelimittarunoissa mielentehty\nkaunistus, saada mitat toisinaan korottomilla tavuilla aletuksi.\nEsimerkiksi kahdeksasta seuraavan oravarunon värsyistä ei ole kun\nl:sen, 5:dennen ja 8:sannen kaikki mitat korollisia:\n\n    Oravainen kummin kukka,\n    Kummun kultanen omena,\n    Oksalla ojentelete,\n    Lehmällä levättelete,\n    Kuni jouvun jousissani,\n    Wasamoissani varahun;\n    Päre'nuolet, puuvasamat,\n    Ei ne kauas kannattane.\n\nKolmanneksi tulisi katsoa, jos ei syy Renvallin moittimihin sanain\ntypertämiseen, katkasuun, pidentöön ja venyttelöön ainaki ole enemmin\nkielen käyttäjissä, kun kielessä. Ingmanni ja itseki olemma kokeneet\nkuusimittasia vanhain tapaan laittaa, vaan lieneekö kokeissamme\npahemmin sanoja typerretty, katkaistu eli muuten sorrettu, kun, jos\nolisimma niitä Renvallin neuon mukaan tehneet. Eräs toinen, meiltä\nja muilta suomen kirjallisuuden hyväiliöiltä arvossa pidettävä\noppinut on Renvallin mukaan Homeiroa suomentanut, jonka käännöksestä\npanemma seuraavan palasen (k. Otava eli Suomalaisia Huvituksia C. A.\nGottlundilta. I Osa, s. 248 e.):\n\n \"Kultain! elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon Luojan tahtoa\n vasten, ei minua liikutat ykskään. Eihään löyvy sit' miest', joka\n omansa onnensa välttää, Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on\n moailmaan tullut. Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis\n laitak, Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske\n Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe; Kaikista,\n liiotenk' mull', jotk' Ilioss', syntyneet ovat.\"\n\nSanat ovat Hektoran, joilla koki asettaa puolisonsa murhetta, itse\nsotaan lähtien. Meiltä ovat ne historia- osassa tulleet seuraavalla\ntavalla vanhain runolakia myöten käännetyiksi:\n\n \"Ellys, lempeni, niin yhä liion mielaloelko! Ei kenkään manalaan\n mua vaston luomoa työnnä, Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele\n päässeen, Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi. Niin jopa\n käy'ki kotiin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitai, keträämiä myös,\n yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla\n Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten.\"\n\nHomeiron omilla sanoilla luetaan nämät Hektoran lauseet seuraavalla\ntavalla:\n\n    δαιμονίη, μή μοί τι λίην ακαχίζει θυμῷ·\n    armas, elä minulle niin liian huolestu mielessä\n    οὐ γαρ τές μ' ὑπὲρ αἶσαν ἀνὴρ ἀϊδι προϊάψει·\n    ei-pä ken mua yli luoman mies manalle työnnä\n    μοῖραν δ' οἰτινά φημι πεφυγμένον ἔμμεναι ἀνδρῶν,\n    määrää vaan enkenenkän sano päässeen olevan miehistä\n    οὐ κακὸν οὐδὲ μὲν ἐσθλὸν, ἐπὴν ταπρῶτα γένηται.\n    ei pahan eikä myös hyvän, kun esinnä syntynyt lie.\n    ἀλλ  εἰς οἶκον ἰοῦσα τὰ σαυτῆς ἔργα κόμιζε,\n    mutta kotiin astuva omiasi töitä katso,\n    ἱστόν τ, ἠλακάτην τε, καὶ ἀμφιπόλοισι κέλευε\n    kangaspaita-ki, värttinää-ki, ja piioille varota\n    ἔργον ἐποίχεσθαι πόλεμος δ' άνδρεσσι μελήσει\n    työ alottamaan; sota-pa miehillä huolena olkoon\n    πᾶσιν, ἐμοὶ δὲ μάλιστα, τοὶ Ιλίω εγγεγάασιν.\n    kaikilla, minulla-pa enintä, jotka Iiliossa syntyivät.\n\nNeljänneksi sanoo Renvalli ehkä toisen puolen kielemme sanoista olevan\nsemmoisia, etteivät Greikalaisen kuusimittarunon jälkeen käytettynä\nsovi mihinkän. Kahdestatoista esimerkiksi otetuista sanoista kelpaavat\nkuitenki ja ovatki aika somia kuusimittarunoon sillänsa sanat: kuka,\njoka, minä, sinä, oli, tuli ja samate sopivat toisetki esimerkkisanansa\nmainittuun runoon, jos ei yhdessä siassa, niin monessa muussa.\nKoetteeksi panemma toisen puolen näistä sanoista kahteen seuraavaan\nrunoon:\n\nNyt minä sain sanoman, joka, jos Jumal' auttava oisi, Tois' olevan\nrauhan, kuta niin sinä, kun minä toivoin; vai eivätkö liene\nGreikalaisen kuusimittarunon mukaan tehtyjä?\n\nMutta jos olisiki eräitä joita kuita sanoja kielessämme, jotka\nkuusimittarunoon eivät sopisi, niin tuo nyt ei ole niin kauhistuttava\nasia. Eikö niitä ollut kyllä monta Greikan ja Latinanki kielessä\nsemmoisia ja sopivatko sitte kaikki suomalaiset sanat vanhuudesta\nrakastettuun nelimittarunohomme? Ei kaikki kukatkan kedolla sovi\nseppleiksi, mutta sitoja näkee, mikä sopii, poimii sen ja heittää\nsillänsä poimimatta, mikä ei kelpaa.\n\nNäin tuumailtuamme, ettei käytä'kän suomalaisia kuusi mittarunoja\nRuotsalaisten tavalla laitella; joko pitäisiki niitä sitte aivan samaan\nlaatuun tehdä, kuhun muinen Greikalaiset eli Latinalaiset tekivät\nkuusimittasiansa? Ennen mitänä tähän kysymykseen vastattuamme olisi\nkaiketi tarpeellinen Greikalaisen ja Latinalaisen kuusimittarunon\nluonto tarkemmin selvitetyksi saada, kun sihen tässä kirjassa\nnäyttää tilaa saavan. Kuusimittaruno Kreikassa omituinen tuli\nlatinan kieleenki ulkoa otetuksi, vaan ei aivan alkuluonnostaan\nmuuttumattomana. Kummallai kielellä oli oma muotonsa ja luontonsa,\njonka tähden, mikä toisessa näytti somalta, toisessa ei näyttänyt. Niin\nesimerkiksi ei haitannut Greikalaisen korvassa ääniketten yhteentulo\nkahdessa sanassa, jotta soivat kumpanenki kuulua omalla äänellänsä,\nvaan Latinalaisella tuli edellisen sanan loppuäänike jälkimmäisen\nalkuäänikkeeltä nielastuksi ja samate äänetön m edellisen äänikkeen\nkanssa. Myös näemmä erittäinki Homeiron Odysseia runoista, kuinka usein\nlyhyitä äanikkeita ilmanki edellisyyttä on pitkäin siasta käytetty,\njoka Latinalaisilla, olleti'ki parahimmilla runojilla ei kelvannut.\nWaan mintäpä luetteleisin näitä erotuksia; tietää hän tuon nyt\njokanenki, että vaikka yksiä puita kasvaa usiammissa maanpaikoissa,\nne eivät ole jokasessa juuri yhtäläisiä. Niin runojenki ja kaikkein\nkanssa. Suomalaisia kuusimittarunoja tehtäköön Greikalaisten mukaan,\nvaan muistamalla, mitä kielemme oma luonto erittäin vaatii eli vaan\nsietääki. Jos, kuni epäilemättä alkuansa tehtiin, kuusimittasia runoja\nvieläi laulettaisi, niin kaiketi olisi paljo helpommasti nähtävä, millä\ntavalla niitä somimmasti meidän kielellä toimitettaisi. Kaikenlainen\nruno ensin synty laulusta ja oliki sillon lapsuudessaan paljo\nkauniimpi, ihanampi. Sitte äitistään vierotettuna, orpona kuljekselema,\ntuli runo jäykemmäksi, kolkommaksi. Nykyjään enimmiten niin\nitsepäällään elelevä on jo paljoki runo ensimmäisestä ihanaisuudestaan\nmuuttunut. Waan missä vieläki runo laulua noudattaa, aina on paljo\nmukavampi, luontevampi. Melkein samalla tavalla lauletaan Hämeessä\nRidvalan Helkarunoja, joiden eräät värsyt juuri ovatki ihmeteltävästi\nkuusimittarunojen muotosia esimerkiksi tämä seuraava:\n\n    Kolman- | nen kai- | voit kar- | keesen | kauniisa | joukos.\n\nWarahinen ainaki olisi päättää, tämän laulutavan olevan yhden ja saman,\nkun jolla muinasGreikalaiset kuusimittasiansa laulovat, jos kohta niin\nolla olisi mahdollinenki. Sillä ynnä kauppatavarojensa kuljettelivat\nmuinasaikaan Greikalaiset moninaisia oppeja ja taitojansa ympärillä\noleville, loitompanaki asuville kansakunnille ja kaikista taidoista on\nsulonen laulutapa helpoimmasti opittava ja muistettava.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Mettiäinen ja Muurahainen.\n\n\n\"Mistä se tulee, kysy muinen mettiäiseltä muurahainen, että sinua\nrakastavat, minua vihaavat ja polkevat ihmiset? Kuitenki luulemme yhtä\nharras ja uskollinen työssä olevani, kun sinunki.\" \"Niin kyllä oletki,\nvastasi mettiäinen, vaan kaikesta työstä ja vaivastasi ei ole kellänä,\njos ei itselläsi, hyvää.\"\n\nMitä pitkästä iästä harjottamata hyvyyttä?\n\n\n\n2. Mettiäinen ja Hämähäkki.\n\n\n\"Olisi minulla, kun sinulla, piikki suussani, sano hämähäkki\nmettiäiselle, en toki noin ajeleisikan ja liehuaisi kaiken aikani\nkukilla, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka\naseetonna ollen, en aina hyväsesti voita.\" \"Waiti, hävytön, vaiti,\nvastasi mettiäinen, etkö tiedä, että asetta pitää kantaa itsensä ja\nlähimmäistensä turvaksi, ei vahingoksi ja surmaksi!\"\n\nSurmaksi suella valta, miekka puolimielisellä.\n\n\n\n3. Kotka ja Jänis.\n\n\nKotka otti pojan jänikseltä, eikä laskenut kynsistään, vaikka kyllä\nkauniisti emä rukoili. Wiimmen tuskissaan jänis uhkasi kostaaki, jos ei\nheittäisi. \"Saat kostaa\", vastasi pahasti irvistellen kotka, lenti puun\nlatvaan pesähänsä ja tappo jänissikiön omain poikainsa ruoaksi. Waan\njänispä ei ollut suotta kostoa uhannut. Kutsui avukseen toisia jäniksiä\nja rupesi kaikin voimin puuta poikki järsimään, jonka latvassa kotkalla\noli pesänsä. Jo viimmen tuulen avulla kaatuiki puu, kotkan pesä hajosi\nja pojat litistyivät kuoliaksi kallioa vasten.\n\n    Kyllä mies merenki kiertää, vaan ei kierrä vainojata.\n\n          taikka\n\n    Ylenkatsottu kanto reen kaataa.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvuutuksia.\n\n\n1. Kuiva kuusi kankahalla, kasvo tuoreita käpyjä.\n\n2. Suoniton seisoo, jäsenitön jätköttää, talon leivässa pitävi, kaiken\nkansan kasvattaapi.\n\n3. Neulanenä, pujoperä, herroille veron vetää, takaperin työnsä tekee.\n\n4. Seitsemäselkänen, satajalkanen (Seitsemän selkää, sata jalkaa),\n\n5. Pajuttu, parkittu, naulittu, vääräpuu vääremmäksi veistetty.\n\n_Osviittoja_. 1. Humalikko. 2. Jyväsäkki. 3. Kana. 4. Karhi (Hara, Äes,\nAstuva). 5. Satula (t. Palje).\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. 2. Sillan on toimi toisialla eli: mieli melkiässä, kun on toisen\nmiehen päässä.\n\nEi vaan taidakan paljo siitä toimesta olla, jota ei omassa päässä\nsäilytetä, jonka tähden jokasenki mahdollisuutta myöten pitäisi kokea\nomalla toimellansa elää, ei totuttaatse ylen muihin luottaumaan, sillä\nitsekullaki on työtä itsestänsä. Toisilla sanoilla kuuluu edellinen\nsanalasku näin: Sillon on tuuma tuonnempana, kun on toisessa talossa,\nväki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa.\n\n\n3. Pääsen mä kolmesta pahasta: venehestä vuotamasta, hevosesta\nheittiöstä, akasta anipahasta; menehen tulella poltan, hemosen hukille\nsyötän, akan tallilla tapatan.\n\nMuutamain olen kuullut sanovan: hevosta pakenemasta, akasta äkisemästä.\nSitä et taida tarvita muistuttaa, että ei ole kaikkia sanalaskuja\nseuraamista. Niin eipä nykyistäki. Wuotavat veneensä kyllä polttakoot\ntulella ja syöttäkööt susille heittiöt hevosensa, vaan äkisemätä eli\nmuuten pahaa akkaansa ei saa'kan taudilla eli muulla mies tapattaa.\nIlman näyttää tämä sanalasku muinasaikaan syntyneeksi, koska miehellä\nei vielä ollutkan paljo muuta toimittamista, kun veneensä, hevosensa ja\nakkansa kera.\n\n\n4. Miehittäin on myllyn käynti, vaimottain on lehmän lypsy.\n\nJos leipää ei talossa, niin syy miehissä; jos karja kehno, vika\nvaimoissa.\n\n\n\n\n\nMEHILÄINEN W. 1836.\n\nJoulukuulta.\n\n\n\n\nTyttö kehnolle kosialle.\n\n\n    Kuulu suolta ruoskan roiske.\n    Rannalta reen ratsina,\n    Aisan kalke kaivotieltä:\n    Mie toivoin tutun tulevan,\n    Koriamman kohti käyvän,\n    Näätäreuhkasen näkyvän,\n    Revonpuuhkan purhottavan;\n    Tuo tulevi turkin nyplä,\n    Ween koira vengottavi,\n    Tuohinen kypärä päässä,\n    Petäjäinen paita päällä,\n    Housut Honkaset jalassa,\n    Puksut puiset lantehilla.\n\n    Ja mitä kävelet surma,\n    Rannan raukuja ajelet,\n    Tinnervöitä tieustelet!\n    Suru surtsi kormannossa,\n    Hietat helmoissa helisi,\n    Kunnottoman kukkarossa,\n    Lantittoman lakkarissa.\n    Kun et tenkoa kerännyt\n    Täältä neitiä naiaksesi,\n    Tahtoaksesi tytärtä!\n\n_Jälkimaine_. Näin lauleli muinen Karjalan neito, liiaksiki\nvähätoivottua kosiatansa herjaten. Kun tuo nyt et kuitenkana ketänä\nkaunista, ylimäärin ynsistellä, vähemmin herjata; niin olisiki meidän\nmielestä sopivampi, tytön siistisanoin puhutella kehnompataki sulhoa\nja ennenkun kieltää, visusti miettiä, jos eikö voisiki tuumiin yhtyä.\nEi sitä aina ole'kana sihen luotettava, että _luonto luovun luoksi\ntuopi, veri vierehen vetävi_, vaikka, jos niin tapahtuisi, se kyllä\nparas oisiki. Olipa ennen muutamaki tyttö, joka sillä toivolla hylkäsi\nhyviäki kosioita, vaan jonka sitte kukkaikänsä mentyä _täyty ruupuhun\nruveta, käsin käyä tähtehille_. Toisinaan ei tuo luonto luotua luoksi,\njoka vaan ei sillenkäne tytölle tuonut, joka ikänsä tyhjän toivossa\nkuluttua, viimmen laulo: \"mikä multa mielen otti, kuka haikian hajotti,\nmokomalta mielevältä, kylän kaiken viisahalta! Mieli on tervoa parempi,\nsyän syttä valkosampi.\" Eikä paremmin käynyt senkänä tytön, joka\nvanhempainsa neuoa vasten paremmat heitettyä viimmen kehnompaan suostu,\njosta sitte mielipahoissaan itse saneli:\n\n    Olisi tämä otettu,\n    Tämä muoto muuanenki,\n    Tämä kasvo kaikin paikon,\n    Ilman tuotta turmiotta,\n    Ilman ilkiriiviöttä.\n\n    Ei ollut isoni syytä,\n    Ei isoni, ei emoni,\n    Itse hullu hukkasime,\n    Mielipuoli mestasime.\n    Itse liitin liinahurstit,\n    Laitin aivinalakanat,\n    Itse vierehen venäyin,\n    Käsivarrelle valauin.\n    Otin hurjalta hopiat,\n    Rahat rannan juoksialta,\n    Nukuin nurjuksen nutulle,\n    Wäsyin väinön vuotehelle,\n    Olutjuomarin ohelle,\n    Hurstille humalahurjan,\n    Wiinavillin vaattehille:\n    Katsoin suuta sulhaseni,\n    Muotoa mukahiseni;\n    Niin sainki sulhon mokoman:\n    Suun kun syövältä suelta,\n    Korpilta nenän korian,\n    Muovon mustalta sialta.\n\nJos nyt tytöt itse toisin ajatellevat kauniistansa ja\nsopivaisuudestansa kehnompiasi kosioita kohti, niin jopa tuon helposti\narvaaki jokanen, yksipuolisia olevan niin meidän, kun ehkä heidänki\nmietteet siinä asiassa.\n\nOudompia sanoja, ratsina; ratina (ratina, ritinä, rytinä, rutina,\nrotina, rötinä). näätäreuhkasen; näätänahkalakkisen revonpuuhkan;\njolla on puuhkat (kaulukset) remon eli ketun nahasta, purhottavan;\npöyhöttelevän, isosti eli julkisesti liikkuvan, nyplä; näppylä (?)\ns.o. vähäarvon, vähäpätönen, mitätön, vengottavi; kulkee, liikkuu\nhangaltaen, rientäen, kypärä, pystölakki, puksut; pöksyt, housut,\nkaatiat, tinnervöitä; tinamöitä, surtsi, suriusi, sorisi, sirisi,\nratisi jne, kormannossa; taskussa, lakkarissa.\n\n_Toisintoja_. v. 4. tutun l. tukun, v. 6. näätäreuhkasen t.\nnäatälakkisen. v. 7. remonpuuhkan t. punareuhkan. v. 17. kormanossa t.\nkorvahassa. v. 19. kunnottoman t. tunnattaren v. 18, lantittoman t.\ntaskuttoman. v. 20, neittä l. naista, v. 21, tahtoaksesi tytärtä t.\ntytärtä kuvettoasi.\n\n\n\n\nMuuttavalle Kirkkoherralle.\n\n\n    Jos ma saattaisin sanella,\n    Surusuulla surkutella,\n    Walitusta Wiitasaaren —\n    Mutta kielen kerkeyttä,\n    Mettä mielen voiteheksi,               5\n    Taivahasta tarvitsisin\n    Lähtiessä laulajaksi,\n    Ruovetessani runoille;\n    Koska pappimme parahin,\n    Opettaja aimollisin,                  10\n    Kunniasta korkiampi,\n    Rovasti ja Kirkkoherra,\n    Meiät jätti jääneheksi,\n    Heitti suurelle surulle.\n    Tämä herra hengellinen,                15\n    Sanan saattaja sulonen,\n    Jonka vertoa virassa,\n    Taikka muissakin tavoissa,\n    Toista tuskin löytyneepi,\n    Jo nyt jätteli hyvästi                 20\n    Wiitasaaren seurakunnan.\n    Suru särkepi syämen,\n    Murhe miellen murteleepi,\n    Muinosia muistellessa,\n    Papin hyvän pauhinoita.                 25\n    Oli siellä, oli täällä,\n    Aina omiaan opetti\n    Taion tielle tasaselle;\n    Ohjaeli outojaki,\n    Muukalaisia monasti;                    30\n    Laitto lapset lukemahan,\n    Wanhat varsin taitamahan;\n    Aina näytti olevansa,\n    Niinkun paras paimenista.\n    Kun hän maalla matkusteli,              35\n    Kulki kyllä kaunihisti,\n    Tuli siivolla tupahan,\n    Aina suulla nauravalla,\n    Kaunihilla katsannolla.\n    Kotonansa komin nöyrä',                  40\n    Talossansa taitavainen,\n    Aina autto turvatonta,\n    Hyvin holho huonompia,\n    Lahjotteli laupiaasti\n    Warojansa vaivasille.                    45\n\n    Tämä herra hengellinen\n    Monen muistossa pysypi\n    Tähen oppinsa tukevan,\n    Hyvänsuovan syämensä.\n    Rippilapset rinnoissansa                 50\n    Tämän tuntevat totuuen:\n    Niitä' neuo neuomalla\n    Wiikkokauet kerrallansa,\n    Kyllä kauniisti kysesi\n    Läpitse laviat kirjat,                   55\n    Ratki suuren raamatunki;\n    Wiisauet muilta mailta,\n    Tieot taampata kokoili,\n    Kuvakirjat kaikenlaiset,\n    Luonnon laitokset laviat;               60\n    Näitä näytti lapsillensa,\n    Näistä oikein opetti\n    Töitä Herran tuntemahan.\n\n    Tämä herra hengellinen\n    Totisesti toimitteli                    65\n    Walkeutta vallallensa,\n    Pimeyttä pienemmäksi.\n    Tosin toimomme olisi,\n    Ei menevän mielestämme\n    Hänen neuonsa hyvimmät,                 70\n    Wakaisimmat varotukset,\n    Joita vielä viimmeseksi\n    Lähtösaarnassa saneli,\n    Kussa oli kuulemassa\n    Monta miestä, montä mieltä.             75\n\n    Kaikki jätteli hyvästi\n    Herran haltuhun hyvimmän,\n    Isän ylhäsen sylihin.\n    Suokohon Jumala suuri,\n    Että toisessa elossa                    80\n    Näkisimmä näitä häitä,\n    Joissa meiän mestarimme,\n    Entinen opettajamme,\n    Suurten seurojen seassa,\n    Isän ihanan majassa,                    85\n    Kiitosvirttä veisaileepi\n    Karitsallen kaunihisti.\n\n    Hänen lopulle elolle,\n    Tämän maailman majassa,\n    Toivotamme menestystä.                  90\n    Luoja hälle lahjotkohon\n    Iän pitkän, onnellisen,\n    Ilopäivät lapsistansa;\n    Että sekin seurakunta,\n    Jonka joutu vartiaksi,                  95\n    Saisi nautita ilolla\n    Papin parahan menoja,\n    Rakkautta rauhallista.\n\n    Syystä saatamamma sanoa:\n    Mies on ollut, mies on mennyt           100\n    Mies jo jätteli hyvästi.\n\n_Jälkimaine_. Tämä runo on, niinkuin nähtävä itsestä aineestaki,\nWiitasaaren pitäjässä tehty talonpoikaselta mieheltä, jonka nimestä\ntätä nykyä en voi selvää saada. Runojan toivotus v. 92 kyllä osiksi\ntäytettiinki, ei kuitenkana niin, ettei jo olisi tästä maallisesta\nmajastaan muuttanut sama kiitettävä kirkkoherra, hengellinen Tohtori ja\nRitari, joka Rautalammin pitäjässä 1836 kuoli, kaikiltaki, jotka hänen\ntunsivat, halullisesti surtuna ja kaivattuna.\n\n\n\n\nJaakko Wallenperi.\n\n\nKerettyläisiä ja pimiköitä on usein Suomessai ilmantunut. Myös ovat\nhe löytäneet puoltua sekä rahvaassa, että herrasväessa. Niin eli\nei niinkän aikoja sitte eräs vaate'tekiä, jota paikon ylhäsemmätki\npyhässä arvossa pitivät. Erittäin muisteltavaksi on kuitenki lasuri\n(lasin leikkaaja) Jaakko Wallenperi joutunut uuden oppinsa tähden,\njota alko v. 1798 julistaa. Hän oli syntysin Lapuan pitäjästä, jota\npaikkaa ei juuri ilmankan ole tapainsa ja elämänsä vuoksi parahimmaksi\nSuomen maassa kiitetty[10]. Siinä alotti Wallenperi työnsä ja toimensa\neräsillä luonnon lahjoilla, vaikka koulunkäymätön mies ja vieläpä\nei ruotsin kieltäkän, eli muita ulkokieliä ymmärtämä. Ensin oli\nhänellä mielessä, uusi lasiruukki Härmän kappeliin laittaa, vaan\nsiinä yritteessä ei onnistuen rupesi uudeksi propheitaksi. Niin lähti\nKauhavan kappeliin ja otti asuntonsa muutamassa torpassa, jonka isäntä\nsillon ei ollut kotosalla. Heti tultuaan käänsi uuteen uskoonsa\nWallenperi emännän ja tyttären, jotka siitä alkain pitivät, syöttivät,\njuottivat häntä, kuni ylhäsintä vierasta. Isäntä kotiintullessaan löysi\nvaimonsa ja tyttären peräti Wallenperille antauneina. Erittäinki oli\nWallenperi harrastanut saada tytärtä kääntymään ja juuri sentahden\ntämän paikan työnsä alkeeksi valinnut. Kääntyneenä valitsi hänen\ntaivaalliseksi morsioksensa, vaikka kyllä oli liiaksiki maallinen\nheidän välinsä. Pian levesi huuto ympäristölle tästä uudesta opista\nja pian keräyty sanankuulioita Wallenperille päälle sadanki hengen.\nMoni ei enää kirkkoon mennytkän, vaan seurasi uutta propheitatansa.\nEi kuitenkan hän kaikille heti ilmottanut uskonsa salasuutta, vaan\nainoasti muutamille uskollisemmille opetuslapsillensa. Uskoyhteyteen\notettava talutettiin huoneesen, jossa propheita taputti kädellään häntä\nsilmäin alle, siksi että taisi pitää silmänsä rävähtelemättä. Kävivät\nsitte ympäri ja löivät jalkaa siltaan ensin hiljemmin, vaan viimmen\nmäärätylle paikalle tultuansa aika kovasti, jota sanottiin käärmeen\npään polkemiseksi. Wallenperi julisti kaikillenki, että Lutherus oli\nvääristänyt Apostolien opin ja että Kristinusko nykysessä muodossaan\nei saata autuuteen; että kirkonkäynti ja Herranehtoollisen nautinta\novat mitättömiä; että hän ainoastaan oli oikian uskon opettava,\nsillä Jumala oli kuullut hänen, ilmottanut itsensä hänelle, käskenyt\nhäntä saarnaamaan jne. Tämän ohessa anto Wallenperi uskollisinten\nopetuslastensa tietää, että Wapahtaja kyllä oli Jumalalta lähetetty\nmaailmaa opettamaan, mutta hän olisi huolettomasti virkansa täyttänyt,\npitänyt sopimatonta elämätä, viettänyt aikansa joutavissa ihmetöissä,\njoita olisi loihtokeinoilla ja muilla taioilla tehnyt. Sentähden\nolisi Jumala ottanut häneltä kaiken voiman ja arvon, työntänyt hänen\nentiseen mitättömyyteensä ja lähettänyt Wallenperin uudelleen ihmisiä\nopettamaan ja vapahtamaan. Hän vasta olisiki oikia Jumalan poika,\nkaikki jotka häntä kuulisivat ja heittäisivät mielestänsä maalliset\nmurehet ja askaret, he tulisivat uudelta valolta johdatetuiksi\nsuurempaan taitoon ja ymmärrykseen, kun ennen yksikän muu ihminen. Koko\nmaailman piti kerran katoavan, jollon uskovaisten sielut tulisivat\nruumistensa kanssa jällen yhdistetyiksi, vaan uskottomain henget,\nruumiista erillä, määrättämään eripaikkaan epäuskonsa rangastukseksi.\nHän itse, kaikkein alkuainetten kerran yhteenjuostua, olisi siitä\nnouseva uudessa pyhyydessä ja kirkkaudessa Jumalalta saadulla\nvoimallaan istumaan taivaan hallitusistumella ja tuomitsemaan koko\nihmissukukuntaa uskollisinten opetuslastensa ja seuralaistensa avulla.\nKaikkia hengellisiä kirjoja, Lutheruksen katekismusta, virsikirjaa ja\nyksin pyhää raamattuaki kohteli hän suurella ylenkatseella, nakkeli\nniitä minne minki ja potki jaloissansa. Sen siaan luki hän heille\nerästä pränttäämätöntä kirjaa, jota sano Böömin kirjaksi ja kehu\nTukhulmista käsittäneensä. Kuuliat kyllä eivät ymmärtäneet, mitä luki,\nmutta hän sano heidän ei tarvitsevankan ymmärtää, vaan uskoa. Usko\ntuottaisi heille uuden syntymisen ja antaisi heille sisällisen valon,\njotta tuntisivat sydämissänsä liikunnon, kuni valhetellen yhtymistä\ntulesta ja vedestä ja niin tulisivat kaikki ymmärtämään. Wallenperin\nsatasiin kokouksiin piti kunki tuoda paloviinaa, jolla virvottelivat\nuusia, heränneitä mieliänsä ja jota erittäinki propheita itse voimainsa\nuudistamiseksi halullisesti nautitsi. Niin Wallenperin käskyllä ja\nesimerkillä millon ryypittiin viinaa, millon syljettiin lattialle,\nmillon poljettiin käärmeen päätä. Isäntä torpassa, joka Wallenperin\nja joukkonsa syöttämällä köyhty päivä päivältä, oli yksinkertanen\nkyllä uskomaan, mitä propheita vakuutti, teurastettuin elänten luista\nhänen käskyllänsä uusia lehmiä syntyvän ja kultaa kivistä. Waikka\nnäitä suuria lupauksia ei koskan täytetty, niin liikuttavaisilla\nsanoilla propheita kuitenki piti arvonsa vähenemättä. Erinomattain\nharrasti hän saada kaiken häpyyden tunnon sanankuulioitensa seassa\nhävitetyksi, jota nimitti _häpyyden seliksi_. Hän sano ihmisellä ei\nolevan toivomistana autuaksi päästä, niinkauan kun vähänkän jotakuta\nhäpesi. Sillä mielellä oli määrännyt seuraan otettaville semmoisiäki\ntöitä, joita emme taida nimelläkän mainita. Uskolaisiansa kehotteli hän\nhengellisiin avioliittohin ja iankaikkisiin yhteyksiin. Itse johdatti\nhän heitä esimerkillänsä taivaallisen morsionsa kanssa, jota julkisesti\npiti kun vaimonansa. Eivätkä olleet tämän vanhemmatkan sitä vastaan,\nvaikka Wallenperilla ennestään oli vaimo ja kuusi lasta elossa.\nNämät kituivat kotona suurimmassa köyhyydessä ja viheliäisyydessä.\nLähtiki äiti kerran miehensä tykö torppaan ja rukoili häntä kotiin\ntulemaan, lapsillensa leipää hankkimaan. Mutta Wallenperi käski hänen\nmennä tiehensä ja uhkasi muuttaa suolapatsaaksi, kuni Lotin vaimon,\nellei heti lähtisi matkaansa. Sanankuulioitensa lihallista mieltä\ntyydytellessään mietti myös moninaisia mitättömiä, naurullisia keinoja\nuuden uskon vahvutteeksi. Niin esimerkiksi pani juustopalasen tuhkain\nsekaan hiilille ja sano sillä Aatamin omenan syntisten ihmisten\nkurkusta polttavansa. Kuitenki rupesi viimmen yhä kasvava köyhyys\nhuolettamaan Wallenperin seuraa. Sillä työtä ei tehty koskan, vaan\nsyötiin ja nautittiin entisiä kamaroita. Levottaaksensa joukkoa lupasi\nnyt propheita kultaa tehdä, näytti muutamia kiiltäväisiä kiviä, otti\nne kanssansa erihuoneesen ja rupesi oven lukittua niitä kummallisesti\nkiviastiassa seilaamaan. Waan kun työstä ei tullut mitänä syytti hän\nseuraansa epäuskosta ja vietteli sitä uusilla lupauksilla.\n\nPapeille alko viimmen huoleksi käydä Wallenperin villitykset ja\nkansan häirittäminen. Propheitaa vaadittiin keräjihin, uutta oppiansa\nsielläki selvittämään. Mutta hän ei mennyt ensikäskyllä, kun sanoki,\nei tarvitsevan itsensä maallisia, pappeja ja maallista esivaltaa\ntotella. Kuitenki katso parahaksi, muuttaa asuntonsa ja lähti kymmenen\nopetuslapsensa kanssa, jotka heittivät kotitalonsa, Härmään, jossa\nhänellä oli pieni talo. Waikka kyllä kehnosti hänen ensimmäinen\nkokeensa kullankeitossa kävi, niin löyty kuitenki monta typerämielistä,\njotka uskoivat, taitavan Wallenperin kultaa tehdä ja sillä toivolla\nseurasivat häntä. Oliki hänellä kotitalossaan kistu täynnä tavallisia\nharmaita kiviä, jotka sano Pyhän Hengen toimittaneen, eikä tarmitsevan\nmuuta kun Waasan kaupunkiin vietää, tiellä kullaksi muuttuvan. Kolme\nhänen uskollisinta ja rahannälkäsintä opetuslasta lähtivät kivikistua\nWaasaan viemään. Kivet piti matkalla kullaksi muuttuneena myötävän\nkultasepälle ja rahoilla ostettaman kalleita vaatteita seuran\ntarpeiksi. Likemmä Waasaa tultuansa ei voineet kulettajat enää kauemmin\nodottaa, vaan aukasivat kistun toivolla, jo toki kaikki kultana olevan.\nMutta ihmeeksensä olivat kivet vieläki kiviä. He eivät tahtoneet\nsilmiänsä uskoa ja päättivät kuitenki kivet kultasepän katseltaa\nvietäviksi. Waan yksi heistä, vähän älykkäämpi, kielsi koko kistua\nviemästä, ainoastaan muutamia kiviä näytteeksi toverinsa ottamaan,\nitse ei lähtisikän kaupunkiin asti, vaan jäisi kistua vartioimaan,\nsiksikun toiset palajaisivat kaupungista. Niin tapahtuki. Toverit\nottivat joitakuita kiviä ja lähtivät niillä Waasan kultasepän luotsi.\nMutta kuinka tyrmistyneenä eivätkö palanneet kaupungista, kun kivet\nyhä olivat muuttumatta ja kultaseppä vielä päälliseksi ei luullut\nheidän täysiälysiäkän olevan. Niin upottivat kistun kivinensä jokeen ja\nlähtimät kotiin. Wähä suuttuneina kertoivat mestarillensa, miten oliki\ntuhmasti matkansa käynyt. Waan tämäpä siitä ei ollut millänsäkän, eikä\nsanonut ollenkan ihmettelevänsä, että tyhjänä palasivat, sillä mitä\ntekisivät he taivaassa kullalla, taikka mikä tarve, mikä puutos olisi\nheitä siellä kohtaava? Pyhä Henki olisi ilmottanut hänelle, maailman\nlopun 25:nenä päivänä Heinäkuuta tuleman; hän ainoastaan ja hänen\nuskolaisensa tulisivat säästetyksi ja kaikki hyvyys, kaiket tavarat\nheille jäämään. Maailman loppua odottaissa loppuivat jo ennen kaikki\npropheitan ja uskolaistensa tavarat ja kun vielä muuallaki oli saatu\nkovin kehno vuosi, piti heidän joku aika elää paljaalla maidolla.\nWallenperi julisti, että ei pitänytkän leipää nautitseman sen, joka\ntahto autuaksi tulla, vaan kuitenki havattiin hänen itse salasuudessa\nleipää syövän. Tämä ilmisaanto, kun myöski se, ettei maailman loppu\ntullutkan määrätyllä päivällä (johon Wallenperi kiitti Pyhän Hengen\narmoa, joka vieläkän ei tahtonut maailmaa synneistänsä rangasta),\nnykynen köyhyys ja pelättävä, kauhia vastasuus sortivat kuitenki ja\nvähentivät propheitan arvoa, että moni jo luopu hänestä ennen 1:stä\npäivää Elokuussa, jona hänen määrätyissä välikeräjissä piti töistänsä\nja opistansa vastata. Waan niiden, jotka häntä vielä seurasivat,\nkielsi Wallenperi vähintäkän maallista oikeutta pelkäämään, sillä Pyhä\nHenki olisi tulella ja rikillä hävittävä kaikki, jotka rohkenisivat\nhäntä vastustella. Waan siinäpä Pyhä Henki ei auttanut häntä enemmin\nkun muissakan lupauksissaan. Hän kielsi seuralaisiaan ollenkan\noikeuteen lähtemästä, eikä mennyt itsekän, ennenkun laillisella tavalla\nvietiin. Siellä todistivat nyt ovat opetuslapsensa häntä vastaan.\nHänen ennenmainittu taivaallinen morsionsaki oli siellä, vaan ei\nsanonut muuta Wallenperille antaneensa, kun ainoasti tai maallisia\nsuuteloita. Alussa koki Wallenperi sillä päästä, että sano kihlakunnan\noikeuden ei sopivan, mitänä hänen asiassansa laillisesti päättää, eikä\nsitä tutkiakan. Myös kielsi todeksi kaikkea, mitä todistajilta hänen\npahasta elämästään ja muista eljistä mainittiin. Kihlakunnan oikeudesta\nmeni asia Waasan Hovirättiin. Wallenperi vietiin linnaan ja tunnusti\nHovirätin edessä kyllä olleensaki propheitana, koska olisi Hengeltä\nsihen virkaan vaadittu. Samalta Hengeltä olisi hän ennustamansa\nmaailman lopustaki saanut. Waan muut lauseensa Kristin opista,\nLutheruksesta ja muista kielsi hän kokonaan. Hän tunnusti erhettyneensä\nja rukoili armoa. Muuten hän ei vastannut mitänä kysymystä suoraan,\nvaan levesi muihin aineisiin ja pimiöihin peittosanohin. Peitellen ja\nsalaellen puhu hän pappein kanssaki uskostansa, sen vaan tunnusti,\nväärässä olleensa ja lupasi parannuksen. Ei hän koskan typertynyt\nsanoissaan, vaan älysi paikalla, mitä puhuu. Hän oli 42 muoden\nvanha, muuten pitkä, hoikka ja kaunis mies. Hovirätti tuomitsi hänen\nmestattavaksi, vaan korkein tuomioistuin muutti rangustuksen elon\npäivän vankeudeksi Hämeen linnassa. Surulta ja murehilta voitettuna\nkuoliki hän siellä pian pian raudoilta estettynä entisiä, rajattomia,\nväkeviä mielihimojansa seuraamaan.\n\n[10] Kaukana olkoon se mieli meistä, jolla tahtoisimme ketänä paikkaa\nSuomessa tapainsa suhten erittäin soimata. Sekalainen on seurakunta\nniin siellä, kun täällä ja muuallaki. Waan tosi kuitenki on se, että\nmuutamia paikkoja mainitaan paremmalla, toisia pahemmalta nimellä.\nSyitä erityisten paikkain tapaturmioon emme tahdo luetella, jos omaa\nluuloamme myöten kykenisimmäki. Sillä taitaisi niinki sattua, että sen\nkautta vaan suututtaisimma joita kuita, vaan suututtamalla ei ketänä\nparanneta. Muuten toivomma, että neki seurakunnat, joista nykyään\npahempi nimi käypi harjottaisivat siivompia tapoja itsellensä kunniaksi\nja muille mielisuosioksi. Niinpä on moni seurakunta jo tehnytki. Missä\npahassa huudossa eikö ennen ollut Mäntyharjun pitäjä, vaan jossa nyt\nsekä omasta heräämästä, etta kiitettäväi opettajain huolesta rahvas\naika siivosti elää. Niin voisi monen muunki pitäjän käydä.\n\nKoko tämän jutun Wallenperistä olemma sillä mielellä pränttäyttäneet,\nettä hänen esimerkistään opetettu rahvas ei antaisi itsensä vääriltä\npropheitoilta, vietteliöiltä ja muilta seottajilta oikiasta\nKristillisestä uskostaan häirittää.\n\n\n\n\nMirtsan näkö.\n\n(Itämäinen tarina).\n\n\nNeljäntenä päivänä kuuvaihesta, jota isäini tapaan pyhitin, pesime\nvarhain aamulla, pidin rukoukseni ja astuin sitte tuolle korkialle\nvuorelle hiljasilla rukouksilla ja pyhillä miettimillä päivääni\nviettämään. Raitis ilma, jota vuoren kukkulalla hengitin, vahvisti\nluontoni ja vaikutti, että vajosin syviin tutkintohin ihmisen\nelämän mitättömyydestä ja turhuudesta. Ajatus tunki toistansa ja\nviimmen tulin korkialla äänellä lausumaan: tosiaanki ihminen ei ole,\nkun varjo, eikä muu, kun uni hänen elämänsä. Näitä ajatellessani\nloin silmäni lähelliselle kalliolle, jolla näin paimenen valmina\n[valminaksi paikottain Suomessa sanotaan, mitä huiluksi, flöitiksi\neli muuksi muualla] kädessä. Sen luotti huulillensa ja alko soitella.\nNiin suloista, kaunista soittoa en ole ennen kuullut, enkä taida\nvasta kuulla. Lepo ja rauha valausi sydämeeni; olisipa kun olisin\nkuullut joitakuita taivaallisia soittoja, joita vainajain paratiisiin\ntullessaan sanotaan uuden ilonsa ja rauhansa alkeeksi kuulevan.\n\nSanotaan monen jo ennenki saman soiton kuulleen, vaan itseä soittajata\nei ollut kenkän nähnyt. Minua veti kaunis, sulonen lyyrittämisensä\npääsemättä sinne. Ensin katselin kaukaa ja miettielin, sillä heti\nen tohtinutkan lähteä. Hänki näki minun, arvasi mieleni ja viitto\nkädellään luoksensa tulemaan. Niin lähestyin pyhällä pelvolla ja\nvapisemalla, sillä maalliseksi olennoksi häntä en katsonutkan. Sydämeni\nraukesi leppiästä soitannosta ja kyynelet silmissä lankesin hänen\njalkohinsa. Hänen lempiä katsantonsa vierotti kuitenki kaiken pelvon\nsydämestäni; hän tarttu minua käteen ja lausu: \"ylös, Mirtsa, minä\nkuulin yksinäisen puheesi, seuraa minua!\"\n\nNiin talutti minun kallion korkeimmalle nyppylälle ja käski katsomaan\nitäänpäin, mitä olisin näkevä. Sen tein ma ja näin lakson halki\njuoksevalla leviällä virtasella joella. \"Laksoa, sano hän, kutsutaan\nsurkeuden laksoksi ja virtaa ajan virraksi.\" \"Mikä paksu sumu, kysäsin\nmä, on tuo tuolla virran alussa ja mikä tuo pilvi, joka sen lopulla\npeittää?\" \"Se lähtee, vastasi hän, pienenä ojana iankaikkisuuden\nmerestä ja kiirehtii, sinne jällen juokseva. Katso'pa tarkemmin, mitä\nvielä näät!\" Katselin ma ja näin sillan keskellä jokea. \"Se on elämän\nsilta, lausu hän, silmäile'pä vähän sitäi!\" Tarkemmin silmäillessäni\nhavatsin siinä seitsemänkymmentä ehiätä ja muutamia rauenneita\nHolvikaaria, jotta taisiki kaarten täysinäinen luku olla noin sadan\npaikoilla.\n\nKaaria lukiessani, lausu vieras: \"ennen seiso silta usiammalla\nkaarella, suuri tulva hävitti monta ja jätti muut sihen rappiotilaan,\njossa heidät nykyään näet.\"\n\nKauemmin katsellessani näin monta sillalta virtaan putoavan. Sillä oli\npaljo salasia luukuja sillassa; ken niiden päälle sattu astumaan, heti\nlivahti alas ja katosi. Semmoisia luukuja oli liiatenki sillan alussa\ntihiältä vieretysten. Tärkin oli ihmisiä sumusta näkyville ennättänyt,\nennenkun puolet heitä vajosi ja hukku virtaan. Keskellä siltaa oli\nharvemmassa luukuja, vaan lopulla lisäysi taasen niiden luku, että\nolivat sangen tihiässä ja viimmen pianpa kiinni toinen toisessaan.\n\nKuta kauemmin tätä oudonlaista siltaa katselin, sitä murheellisemmaksi\ntuli mieleni niin monen kulkian äkillisestä, surkiasta menosta. Moniki\nhypyllä ja kansilla kiiruhti yli päästäksensä, vaan samassa putosi\nvirtaan polonen ja kokotti turhaan kättänsä avun perään. Moni astu\nsyvissä ajatuksissa ja taivaalle katsahdellen, siksikun yhtäkkiä\nsolahti alas ja katosi. Moni taasen leikitsi tuulessa lentelevien\nkirjavain vesikelloin kanssa, koska samassa ajanrahdussa paikka aukeni\nalta ja virta nieli onnettoman. Oli vielä niitäi, jotka vihan kiukussa\nkarkasivat kumppaliensa päälle ja syöksivät heidät alas sillalta\nvirtaan.\n\nWähän ulommaksi tästä surkeudesta silmäni luoden näin lauman\nlintuinlaatusia olentoja sillan vaiheilla laukuelevan ja välimmiten\nkulkiain tykö lentelevän. \"Mitä nyt näet?\" kysäsi vieras. \"Näenpähän,\nvastasin, kotkia, korppia, havukoita, variksia ja muita raatosyöpiä\nlintuja kulkioiten ympärillä lentelevän.\" Sihen lausu hän, kutsuttavan\nniitä lintuja huoliksi, murehiksi, himoiksi, hempeydeksi, ylpeydeksi,\nahneudeksii, kateudeksi, kunnianäljäksi, epäillykseksi ja muiksi\nsemmoiseksi, jotka eivät anna ihmisen rauhassa elää, vaan kaikella\ntavalla kokevat häntä vaivata.\n\nOh! huokasin ma sydämeni pohjasta ja sanoin: kuinka vähäpätönen eikö\nole'ki ihminen! Näyttää kun olisi luotu aikansa surkeutta kärsimään,\nsitte kuolemaan. Hänki surkutteli kanssani ja käski minun kääntämään\nsilmäni virran alapuolelle, kunne sillalta pudonneet tukuttain vettä\nmyöten kulkivat.\n\nKatsoessaAAA ni sinne ojensi hän kätensä ja heti katosi pilvi, lakso leveni\nja ääretön meri makasi lakson takana. Halki meren kulki vahva seinä\nkalliosta, joka jakasi meren kahteen osaan. Sumia pilvi lepäsi vielä\ntoisella puoliskolla ja esti mitänä siellä näkemästä, vaan toinen puoli\nnähdäkseni oli tyyni, lasikirkas ja laaja, täynnänsä saaria, joilla\nkasvo karmeita kukkasia ja ihananäkösiä hedelmiä. Oli niillä saarilla\nasujamiaki kiiltävissä puvuissa ja kaunehimmilla kukkavannikoilla\npäässä. Moniaat heistä astuilivat ryhevinten puiden varjossa, toiset\nistuivat kirkasten lähdetten reunalla taikka armaassa päiväpaisteessa\nihanimmissa kukkalaksoissa. Myös kuulin kauniisti laulettavan ja\nsulosesti soiteltavan; kauniimmasti ja sulosemmasti kun maalliseen\ntapaan. Ihastuksessani toivottelin kotkan siipiä niille autuallisille\nasuntomajoille lentääkseni. Mutta vieras sano, ei muuta tietä sinne\nolevan, kun luukujen kautta sillalta. Wielä lausu hän sanoen: \"noita\nikikukostavia saaria on usiampia, kun tähtejä taivaalla ja niiden\ntakana toisia epälukusia, sillä meri ulottuu taemmaksi, kun voisit\najatella'kan. Kaikki ovat ne hurskasten asunmajoja kuoleman jälkeen.\nHeidän elämänsä ja ansionsa määräävät paikan, kulle joutuvat. Kuta\npuhtaammat, jumallisemmat heidän ajatuksensa ovat, sitä kauniimmalla,\nihanammalla saarella saavat asuntonsa. Oh Mirtsa! eikös nuo autualliset\nnurmet maksa suurimmanki ahkeroimisen vaivaa? Onko siis elämä, jonka\nläpitse senlaiseen onnellisuuteen vaellat, mitättömänä pidettävä,\nylenkatsottava? Taikka pitäisikö peljätä ja kauhistua kuolemata, joka\nviepi ihmisen niin autuasten maailmaan? Taikka olisiko oikein ja\nkohtuullisesti tehty nurista ja valitella pian ylimenevistä vaivoista\nja kärsimisistä, jotka kuitenki ainoastaan ovat aiotut ja määrätyt\ntekemään ihmistä kelvolliseksi tulevan suuren ja ikuisen onnensa\nnautitsiäksi? Emmä siis enää mahda'kan toiste kuulla sinun ihmisen\nelämän mitättömyydestä ja turhuudesta valittavan!\"\n\nWerrattomalla ihastuksella silmäilin vielä kauan niitä onnellisiä\nsaaria. Wiimmen rukoilin vierastani näyttämään minulle toisenki\npuolen merestä, joka vielä oli pilven peitteessä. Kun vieras sihen\nei virkkanut mitänä, niin olin kertoa rukoukseni, vaan samassa oli\nkadonnut vieras silmistäni, enkä nähnyt enää laksoa, en virtaa, en\nsiltaa, en merta, en saaria enkä mitänä muuta paitsi taivaan päälläni,\nvuoren allani ja tavalliset maisemat ympäristöllä.\n\n\n\n\nWaatteista.\n\n\nWaatteista pidämmä parahana, mikä muuten on hyödyttäväisin, ei\nniin, mikä ainoasti on silmän kaunis. Niiden tulee varjella ruumis\nkylmältä, suojella ruumiin tavallista huovuntaa (transpiratio) jonka\ntukahtumisesta monta vikaa, sulku- ja loka-tauteja, luuvaloja,\nkuivatauteja, sisällisiä polttoja, keuhkovikoja, vesitauteja, ruusu\nvikoja, ryyhtynäisiä ja monta muuta vaivaa saavat alkunsa. Ei ylen\npaksut ja lämpimät, eikä ylen hienot, keviät ja ohuet vaatteet\nole erittäin kiitettävät, vaan jotka vuosiaikain ja säävaihetten,\ntottumisen ja töiden suhten ei millonkan vaivaa eikä rasita ruumista.\nEi talvella ainoasti vaan kylmempinä kesäaikoinaki on tarpeellinen\npukea lämpimämmästi ja kesäheltteessäki varoa, ettei semminki\nhikisellä, kuumalla eli palavalla ruumiilla avorinnoin ja alastomia\neli vahäturvattuin mahoin paljaalle maalle nukuta. Aina lapsuudesta\nviluun tottua on kyllä hyödyllinen, vaan useasti vaarallinen enää\nvanhemmalla iällä siihen totuttaatse. Ylen ahtaat vaatteet estävät\nveren liikunnon ruumiissa; liian väljat eivät lämmitä tarpeeksi. Ei\npidä kesävaatteisiin keväillä, eikä syksyllä talvivaatteisiin ylen\naikasin eikä yhtäkkiä ruveta. Semminki iällisten ihmisten tulee tämä\nasia panna muistoon.\n\nPää, huoneessa asuen, ei kaipaa peitettä jos ei peräti kulju,\nhiukseton. Siitä että tuvissa lakki päässä elellään, saadaan monasti\npäärupia, silmä- ja korvavikoja, nuoha-ja röhkä-tautia, muita pääkipuja\nja kohtauksia.\n\nPaksut, lämpimät kaulahuivit syyttävät kurkku- ja rintavaivoja; hyvä ja\nhyödyllinen on siis jo lapsesta totuttaa kaulan vilua kärsimään.\n\nMahan turvaamisessa ja lämpimänä pitämisessä ollaan rahvaassa kovin\nhuolitonna, koska sitä toisinaan ei peitetä kun paljaalla paialla\nmatalain housuin ja lyhyen takin rajalla. Maha, varsinki hikisenä, on\narka vilulle ja sen palelemisesta saadaan moniaki tauteja, erittäin\nkohoja, vatsaväänteitä, reväsimiä, punatauteja ja muita ulkosia.\n\nSamati ollaan jalkainki turvaamisessa. Kylmemmällä ajalla ei pitäisi\navojaloin eikä märillä jaloilla millonkan astua. Matkoilla ja muissa\ntiloisa, joissa jalat helposti kastuvat, pitäisi aina olla kuivia,\npestyjä sukkia varalla. Sangen vaarallinen on lämpimin jaloin kylmillä\nkivillä ja märillä lattioilla kävellä, kuni liiatenki lapsilla ja\npiioilla on tapana ja josta heille tulevatki alituiset yskänsä.\n\nPuhtaat ja kuivat vaatteet suojelevat parahiten ruumiin lämmintä ja\novat terveydelle otollisimmat. Likasten, hiestä taikka muuten märkäin\nvaatetten siaan pitää viivyttelemättä kuivia, puhtaita muutettaman,\nei kylmiä, eikä kylmässä huoneessa tahi tuulessa, avointen, ovien ja\nahkunain vaihella, kuni, pahasti kyllä, palkollisitta pyhäaamuilla\non tapana pukea. Hyödyllinen on myös erittäin yöpaidat pitää. Päälle\nviikon ei pidä yhdellä paidalla käydä ilman pesemättä, jos kohta se\nviikon pidettyä ei vielä olisikan monen silmissä tarpeeksi likanen ja\npesemistä kaipaava.\n\n\n\n\nSatuja.\n\n\n\n1. Kissa ja Koira.\n\n\nKissa kuuli koiraa uskollisuudesta kiitettävaän ja vähä kadehtienki\nlausu sentähden toiselle: \"mikä uskollinen palvelia isännellesi sinä\nolisit! makaat ulkona köllötät, taikka juoksentelet metsissä, taikka\nhaukkua rähiset ihmisiä — mutta minä, ka aina asun isäntäni silmissä,\nenkä vaivaa hänen korviansa semmoisella rähinällä, kun sinä, vaan\nnaukuilen hälle suosioksi ja köyristelen selkääni hälle kunnioksi.\"\n\"Waiti mokoma, vastasi koira, pirtissä asumallasi, naukuilemallasi ja\nselkäsi köyrystämisellä et tee isännällesi äyrinkän hyvää; kiitä häntä,\nkun saat ruokasi, vaan elä kerskaile ansiostasi.\"\n\nEi ole kenelläkän meistä mitänä kerskattavaa.\n\n\n\n2. Oinas ja Härkä.\n\n\nOinas muita lampaita väkevämpi jo viimmen luuli itsensä kaikkia elämiä\nväkevämmäksi. Sillä toivolla kävi kerran härjänki käsiksi. Waän härkä\npuskasi kerran, nosti sarvensa päässä oinaan korkialle maasta, nakkasi\nsiitä vasten ketoa ja heitti niin puolihenqissä makaamaan. Siinä\nsurkiassa tilassa taikka vähän tointuneempana tapasi hänen eräs toinen\nlammas ja kysy: \"no, veikkonen, missä nyt olet ollut?\" — \"Opissa,\"\nvastasi oinas.\n\nOn Hiisi hyvimmälläi, jaloimmalla: Jumala.\n\n\n\n3. Warpunen ja poikansa.\n\n\nWarpusella oli pesä räystään ala. Eräs pojista, kun siivet vähäkän\nkasvovat, heti yritteli lentämään. Waan vanhin varotteli, ei niille\nluottaumaan, Wielä vahvistua tarvitsevan. Kerran vanhimman ruokaa\nulkona etsiessä lenteli tämä vähäkuuliainen lapsi kuitenki pesän\npartaalla ja ja putosi viimmen maahan. Heti tapasivat hänen lapset,\nottivat kiinni, sitoivat rihman jalkaan ja kun minne'kän lentämään\nyritteli, heti nykäsivät rihmasta jällen ja muutamassa nykäsemässä\nkatkesi jalkaki poloselta. Siteestä viimmenkän irtautunut koki lentää\nja pääsiki suurella työllä pesäänsä takasin. Waan ehkä henkiin jäänyt,\nsai hän kuitenki kaiken elinajan jalkapuolena tottelemattomuuttansa\nmuistella.\n\n    Ei oppi ojahan kaaha, eikä tieto tieltä työnnä,\n    neuo syrjähän syseä.\n\n          taikka\n\n    Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin menestyt ja\n    tulet pitkäikäseksi.\n\n\n\n\nSuomen kansan Arvutuksia.\n\n\n[Ynnä monien muiden, outojen Arvutusten, Sanalaskuin ja Sanojen\nkanssa, jotka mielelläni seuraavissa osissa olen pranttäyttävä, Herra\nKomministeri Juoseppi Wilhelmi Durkmannilta kerätyitä.]\n\n1. Nykkii nyypää, kääree kääpää, pikku takkanen selässä.\n\n2. Jänes juoksi jäätä myöten, hiippo, haappo hartioita.\n\n3. Yöt kulkee, päivät kulkee, ei koskaan perille pääse.\n\n4. Likka tonkkaa vetää, nahkiaista nauottaa.\n\n5. Pikkunen kamari, usiampi akkuna, kun kuninkaan linnassa.\n\n_Osviittoja_. 1. Rukkilapa. 2. Lumi jäällä. 3. Kello. 4. Korsteeni. 5.\nWingerpori.\n\n\n\n\nSuomen kansan Sanalaskuja.\n\n\n1. Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.\n\nTosi kyllä taitaa se olla, ettei ylellinen hoppu ja kiire töissä\nedistä, vaan kuitenki soisimma maamiestemme useinki liikkuvammasti\nelelevän, kun tavallinen, eikä niin, että aika menee arvelossa, päivä\npäätä väännellessä, taikka sillä tavalla kun entisen miehen, jolle\npoika äkisti sisään juostuaan huusi: \"isä, tulkaa auttamaan, susi vie\nlampaan\", vaan johon isä vastasi: \"jahka ma pistän esinnä tupakkaa\npiippuuni.\"\n\n\n2. Henki on eläkkeen poika.\n\nSeuraavassa kanssapuheessa kuultu: \"Ainako on äänesi nuin käriänä?\" —\n\"Ompa se kyllä\" — \"Pienuuestako se on ollut laskeuksissa?\" — \"Saivat\nminun paremmallani ollessa keväillä aina lohipatoja kahlaamaan. Siitä\nmullacääni turmeusi.\" — \"Mikä oli pakko ruveta siihen koiran virkaan\n(kahlaajaksi)?\" — \"Henki on eläkkeen poika.\" (D-n).\n\n\n3, 4. Kun ei nuorra viivykkiä, ei oo vanhana varoa.\n\nPeräti vastoin sanotaan: nai'a nuorena pitäpi, ett' on vara\nvanhanaki, ja myös näilläki sanoilla: saapi kaikkia katua, paitsi\nnuorta naimistansa, aikasin alottamista. Millä puolella tässäki\nasiassa oikuus, jääköön meiltä päättämättä. Waan sen toki arvaammaki,\nettei ole'kan paljo apua siitä, että nuori väki, tuskin naimisikään\npäästyänsä, heti naiki, maikk' ei ole mitänä tavaraa koottu\nuuden talouden alkeeksi. Olemma kuulleet mainittavan muutamasta\nseurakunnasta, jossa oli senlainen keskinäinen välipuhe ja suostumus\ntoimeen saatu, ettei kenenkän naida, ennen jonkun vähän tavaraa\nkoottuansa, jolla voisi mähintäi vuoden elää. Eikä saanut kukaan\nhuoneesensa ottaa niitä, jotka tätä suostumusta vaston naimisiin\nmenivät. Emme tiedä, lie'kö toko oikein somelias semmoinen suostumus\nollut, vaan se on tiedoksemme tullut, että samassa seurakunnassa\noli tavallista vähemmin köyhiä ja kerjäläisiä. Ja semmoisista\nsulhasmiehistä ei enää kuultu konsa puhuttavan, joilla oli:\n\nLainalakki, lainatakki, lainakintahat käessä, lainakihlat kintahissa.\n\n\n5. Onni orjana pitäpi, onni orjan käskiänä.\n\nJopa päätettäisiki, meidän joutavia loruaman, jos isäntäin onnen\nrinnalla kiittäisimmä palkollisten onnea. Mutta usein kuitenki on\npalkollinen isäntäänsä onnellisempi ja moniki palkollinen itse\nisännäksi tultuaan, samassa tuli näkemään uusia vaivoja, outoja, ennen\ntuntemattomia huolia ja murehia. Kuki virka, kuki onni maailmassa on\nkiitettävä; joka ei tyydy yhteen, harvon tyytyy toiseenkan.\n\n\n6. Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen. (Rikas pääsi\nrahallansa, köyhä selkänahallansa).\n\nEnnen oikeuden ja muun hallituksen epävakaisempia ollen taisi niin\nvälistä tapahtua'ki, kun sanalasku lausuu, vaan nykyaikoina jopa\nlukisimma mahdottomaksi, niin konsa käydä. Monta muutai sanalaskua on\nSuomalaisilla lain lumoamisesta, lainehtimasta, lahjoista ja muista,\njoilla ennisaikana toki taisiki perustuksensa olla niin meidän maassa,\nkun monessa muussai. Wanha Greikalainen viisas aikoinansa vertasi lain\nhämähäkin verkkoon, johon sääsket ja pienemmät kärpäset puuttuvat, vaan\njosta isommat kärpäset, paarmat ja kovakuoriset lentävät lävitse, Wielä\nverkonki mennessään särkien.\n\n\n7. Isäntä olutta juopi, varsa varpuja purepi.\n\nNiin kyllä useinki valitettavasti holhomma omia etujamme, toisen etua\nei muistaenkan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen tulevaksi vuodeksi tahtoo tätä kirjaa, pyytäköön lähimmäisestä\npostikontuorista ja maksakoon samassa 3 Ruplaa 45 kopeikkaa\npaperirahassa, taikka toimittakoon itsellensä Oulusta, jossa paikalla\nmyödään 45:ttä kopeikkaa helpommalla. Tämän vuoden panosta on vielä 200\nkappaletta myömättä, joita saapi, ken tahtoo, samaan hintaan. Jos joku\ntulevalla vuodella tahtoisi Suomen kielellä kirjotettuja ja erittäinki\nsuomalaisiin asioihin koskevia aineita Mehiläiselle avuksi lähettää,\nniin vastaan otetaan ne Kirjapränttääjältä, Herra C.E. Barckilta\nOulussa.\n\nKajanista 15 Syyskuuta 1836.\n\n                             Elias Lönnrot,\n                             Läänin Lääkäri.\n\n\n\n"]