[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flZlG8uUJTe8glzxwqP1uJo_MNQkhdgIxkX2okrYvPrI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3031,"Legendoja","Tarvas, Toivo",1883,1937,"3031-tarvas-toivo-legendoja","3031__Tarvas_Toivo__Legendoja",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[16],"nobel","fi",1908,12675,73967,false,48658,[24,25,26],"Jesus Christ -- Fiction","Jesus Christ -- Juvenile fiction","Short stories",[28,29,30],"Mythology, Legends & Folklore","Religion/Spirituality","Nobel Prizes in Literature","\"Legendoja Kristuksesta\" by Selma Lagerlöf is a collection of stories written in the early 20th century. The work presents various narratives centered around the life of Jesus Christ and offers a mix of folklore, legend, and religious themes. The stories are deeply rooted in a combination of spiritual reflection and human experience, exploring the connections between the divine and the mundane.  The opening of the collection introduces a young narrator reflecting on the profound sorrow experienced at the death of their grandmother, who often recounted stories and sung songs to the children. This loss is marked by a nostalgic longing for the enchanting tales she would tell, particularly one about the birth of Jesus. With this backdrop, a sense of innocence and charm is established, setting the stage for the retelling of Christ's legends, as the narrator recalls a special Christmas moment spent alone with their grandmother, leading into the recounting of a narrative that conveys both warmth and spiritual significance. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Krohn, Helmi",275,"Kokoelma kristillisiä ja itämaisia legendoja sekä kertomuksia. Teos sisältää uskonnollisia ja myyttisiä tarinoita, jotka sijoittuvat muun muassa raamatullisiin maisemiin ja Ganges-virran varrelle.","Toivo Tarvaksen 'Legendoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3031.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LEGENDOJA\n\nKirj.\n\nToivo Tarvas\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\nEhtoolliskalkki.\nRisti.\nPitkä-Piena.\nScala santa.\nVerikivi.\n\nII.\n\nSydämenusko.\nLintujen laulu.\nGalileanpuu.\n\nIII.\n\nKehto.\nPunaiset helmet.\nRakkauden lahja.\nLummekukka.\nVeripellon hinta.\nOrjantappuraruusu.\n\nIV.\n\nZemzem'in jousi.\nAllâh'in hämähäkki.\nKuoleman kuvastin.\n\nV.\n\nPyhä Ganges.\n\n\n\n\n\nI.\n\nEHTOOLLISKALKKI.\n\n\n— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta\nvaro, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla,\nsilloin Se suuttuu! — —\n\n— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —\n\n— Mikä, elämäkö? —\n\n— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —\n\n— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta\nkultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se\non — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on\nturvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi\nliinalle läikkymään! —\n\n— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion\nemännän hengen — — —\n\n— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan\nsakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.\n\n— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin\nyhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon\nja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.\n\n— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.\n\n— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän\notti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin\nkäsin tarttui siihen.\n\n— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!\n\n— On! —\n\n— Otan vieläkin, se lämmittää! —\n\n— Joo! —\n\n— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —\n\n— Joo, kun pää on täynnä! —\n\n— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —\n\n— Omathan kulkuset ne! —\n\n— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –\n\nHe hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin,\nja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.\n\n— Se on raskas! —\n\n— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan\nse ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se\nunohtaa! —\n\n— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla\nole toista näin komiaa!\n\n— Mutta, jos se kysyy! —\n\n— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!\n\n— Ei se usko! —\n\n— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —\n\nTiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin\nniin, että valkea välähteli.\n\n— Risto, etkö kuullut — —?\n\n— Mitä? —\n\n— Kuinka se kohisee — — —\n\n— Metsäkö? —\n\n— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle,\njossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli\npaikoin paljaana.\n\n— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?\n\n— Viini päässäkö? —\n\n— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se\ntempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli\nulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.\n\n— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —\n\n— Tuulenko poskellasi? —\n\n— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta\nsileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat,\nkuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.\n\n— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —\n\n— Mikä tulee? —\n\n— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti\npaukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan\navantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat\nkuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen\nraskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja\nyritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi\nhän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —\n\nVoimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla\nkelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —\n\n— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme\nsovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! —\nArmahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun\nmaljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin\nrukoili Risto.\n\n— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa\nsinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli\nlauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät,\nRisto taisteli elämästään. —\n\nMutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta\nmaljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään\nkultainen ehtoolliskalkki.\n\nKuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston\nvaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan\njäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli\nsylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se\nhelmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän\nkohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!\n\nRisto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin\nsaattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin\nlämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti\nkiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä\nläikkynyt, vaikka malja vaappui.\n\nPitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.\n\n— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —\n\nSamassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli\ntien, Risto säpsähti ja ajatteli:\n\n— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut\nkylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —\n\nVihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti\nhyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi.\nSitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi\nristiinnaulitun kuvan edessä.\n\n— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, —\najatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se\nviini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —\n\nKalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä\nseisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —\n\nPäivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat\nmessuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.\n\nKauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta\njäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi\nRisto:\n\n— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –\n\nPelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä\nhän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi\nhän:\n\n— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua,\nja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton\nRisto vaan joi ja änkytti:\n\n— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —\n\nMutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:\n\n— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä\nvaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se\nsittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja\nurut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:\n\n— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän\nkuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin\nkivistä lattiaa.\n\nKilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen\nhuomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin\nmikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut\nitsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —\n\n\n\n\nRISTI.\n\n\nPaljon oli luostareissa ja kirkoissa pyhäinjäännöksiä, joita hartaat\nmunkit rukoilivat aamusta iltaan, ja uskovainen kansa suuteli\nlasikupuja, joidenka alla nämät pyhät esineet olivat nähtävinä.\n\nNiin tapahtui, että Pyhä isä tahtoi Roomaan kerätä kaikki ne Kristuksen\nristin palat, jotka vielä saattoivat mahdollisesti löytyä kirkoissa ja\nluostareissa. Ja hän antoi julistuksen, että ikuinen autuus tulee sen\nosaksi, joka tuo Roomaan Kristuksen ristin kappaleen. —\n\nJa sankat sarjat pappeja ja munkkeja matkusti Roomaa kohti mekkonsa\nalla palanen ristin puuta. Pyhä isä hymyili ja siunasi lahjoja kantavia\nalamaisiaan.\n\nMutta pian kuoli Pyhän isän hymy, sillä ristin palasia tuli liikaa. Hän\nkävi levottomaksi, sillä Vatikaanin kirkon sakaristo täyttyi kuivista\npuun kappaleista. Ja hän määräsi kokonaisia munkkikuntia niitä palasia\nristiksi sommittelemaan, ja siten syntyi monia kymmeniä ristejä.\n\nPyhä isä katui koko julistustaan, sillä usko ristinpalasten voimaan\noli vaarassa kadota. Mutta hän antoi asettaa kaikki ristit suurelle\ntorille, ja kansa nauroi ristien paljoutta.\n\nNiin saapui Pyhä isä suuren joukkueensa saattamana sille suurelle\ntorille ja julisti, ettei oikea Kristuksen risti enään ole olemassa,\nja kansa kalpeni. — Mutta Pyhä isä jatkoi, että näiden ristien suuri\nvoima on ollut siinä, että niille on vihmottu vettä astiasta, josta\nKristuksen ruumis pestiin, ja kansa lankesi polvilleen. —\n\nNiin oli kirkon erehtymättömyys pelastettu, ja Pyhä isä iloitsi\nkardinaaliensa kanssa. Hän aikoi juuri poistua, kun läpi kansanjoukon\ntiensä raivannut vanhus astui keskelle toria ja huusi korkealla äänellä:\n\n— Häväisty on Herran risti, joka lepää tuolla noiden lukemattomien\njoukossa! —\n\nKansassa syntyi voimakasta liikettä, ja Pyhä isä kalpeni, mutta hetken\npäästä tointui hän ja huusi:\n\n— Astu esille oikean uskon solvaaja ja todista sinun suuri valheesi!\n— Mutta kansa taputti hyväksyen käsiään. Pyhä isä viittasi kädellään,\nsyntyi kuoleman hiljaisuus.\n\nVanhus astui huojuvin askelin korkeata istuinta kohti ja lankesi maahan\npolvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut häntä. Kansa katseli henkeä\npidättäen. Vanhus korotti vapisevat kätensä taivasta kohti ja rukoili\nväräjävällä äänellä:\n\n— Herra, Herra älä anna palvelijasi häpeään tulla, vaan paljasta Sinun\ntotuutesi — Ja väkijoukko seisoi vaieten.\n\nNiin kuului äkkiä voimakas romahdus, paloista koottujen ristien korkeat\npinot kaatuivat, ja puunpalaset sinkoilivat ympäri toria. Mutta\nvanhus vaan rukoili. Ja hänen siinä rukoillessaan alkoi hänen eteensä\nkeräytyä pieniä laudanpalasia, jotka itsestään liittyivät toisiinsa ja\nvähitellen järjestyivät ristiksi. Vanhus katsahti Pyhään isään. —\n\nHän istui kalpeana, ja kansa tuijotti syntyvää ristiä. Kun se oli\nkoossa, nousi vanhus ja katseli ympärillä seisovaa kansanjoukkoa, joka\nhuusi ja taputti käsiään, sillä se oli saanut takaisin Herran ristin,\nmutta Pyhä isä oli pudota istuimeltaan.\n\nJa tapahtui, että kun vanhus siinä seisoi ja vastaanotti kansan\nsuosionosoituksia, että liiallinen ilo pakahdutti hänen sydämensä, ja\nhän kaatui kuolleena ristin päälle. Kansa vaikeni, ja Pyhä isä nousi\nistuimeltansa ja huusi:\n\n— Hän luuli tuntevansa ristin salaisuuden ja pilkkasi Jumalaa, mutta\ntaivaan tuomio lankesi hänen päällensä! — Ja kansa lankesi maahan\npolvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut heitä — —\n\nVaan vanhuksen kuollessa lensivät ristinsirpaleet eri tahoille niin,\nettei niitä voitu toisista sirpaleista eroittaa. Ja hurskaat munkit\npalasivat koteihinsa povellaan palanen Kristuksen ristiä, jolle oli\npriiskoitettu vettä siitä pyhästä maljasta. — — —\n\nMutta samana hetkenä kuin vanhus kuolleena kaatui Kristuksen\nristin yli, syntyi etäisessä maassa lapsi, jonka sydämessä oli\nuskonpuhdistuksen voimakas itu — — —\n\n\n\n\nPITKÄ-PIENA.\n\n\nMonen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää\nhetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti\nRannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen\nposkillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen\nonnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —\n\nVaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi;\ntuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen\nvarmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä\ntoivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain\nPirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!\n\nMutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä;\nse nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se\nmateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin\nhämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen.\nTummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.\n\n— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos\ntalviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla\npohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä\nPitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli\nPitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.\n\nPian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti\nyhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen\nläähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei\nkuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.\n\n— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi\nPitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei\nkuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen,\njos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat\n— viaton Pirkkokin! —\n\nLemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä\nkerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin\nkarkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle,\nsieluni surmalle! —\n\nHän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle\nvaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan\ntuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui,\nja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.\n\nHurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli\nkuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana\nroihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —\n\nKirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat\nnähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —,\nja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi\nvaltavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto\nkutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka\ntunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät\nRannan pirtin palaneeksi.\n\nPitkä-Piena oli tukehtunut ankaraan juoksuunsa. — — —\n\nVaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan\nnousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen\nsuureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei\nrukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen\nrunko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan\nsurmaamalla kolme viatonta neitoa. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin;\nyhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.\n\nOli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain\nunestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon\nlähdetään.\n\n— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat\nlapset hoitajalleen.\n\n— No, mitä hauskaa? —\n\n— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin\ntuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.\n\n— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.\n\n— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —\n\nEikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan\noikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet\näidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –\n\nUrsula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi\nkylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa,\nUrsula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — —\nkylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen\nlastenkammioon.\n\nLapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä\neivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan\npalasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan\njuuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti\nhäneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen\nja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus\nsammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä\nvasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —\n\n— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa,\nniin olet vapaa! —\n\n— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.\n\n— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja\nUrsula vannoi pyhän valan.\n\nTuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet\njuhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka\nääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili.\nHeidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat\nheidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin\nutuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —\n\nÄäniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli\nolisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen\nkiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän\nlankesi maahan impien eteen.\n\n— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun\nedessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.\n\n— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —\n\n— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –\n\nUrsula polvistui toisen kerran ja rukoili:\n\n— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —\n\nValo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja\nkaamea hiljaisuus täytti temppelin.\n\n— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä\nminut! —\n\n— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan\njouluaamu, rauhanhuomen! —\n\nUrsula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:\n\n— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki\nristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä\nsuitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno\ntuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti\nkorkeutta häipyen katon hämärään.\n\nUrsula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat,\nja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä\nvihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun\ntaivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat\nUrsulan posket. —\n\n\n\n\nSCALA SANTA.\n\n\nLaterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala\nsanta, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.\n\nAina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan,\nPyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat\ntulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan\nsiitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne\nkivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus,\nja kansa odotti levottomana ovien avautumista.\n\nVihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko\novesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle\njääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä\ntapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle\njoukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat\nolleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun\nhän lähti ristinkuolemaan.\n\nJa eräs munkki kertoi:\n\n— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä\nvalkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja\nkevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat\nhänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän,\nmutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan\nryömi ne viimeiset askeleet.\n\nMutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle\n—, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —\n\nKun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että\nscala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa\nsuuren anteen.\n\nNiin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon\nja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja\nvaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen\nveren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.\n\nMutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat\nkulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten\nkiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä\nnuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään:\njaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä,\nkatajainen ryhmysauva.\n\nHeti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti.\nLähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen\ntyön pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:\n\n— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —\n\nJa hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta\nsaapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:\n\n— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun\nsieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —\n\nMutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot\nvehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet\nkatajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki,\nsillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta\nkotimaastaan.\n\nKun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean\nnuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän\nisän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.\n\n— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun\nkädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi\nPyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nLunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta\nsataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut\nmatkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä\nkatajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen\nkeltaisilla kiharoillaan. — —\n\nHän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:\n\n— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —\n\nNöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi\nmessuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: —\nPakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä\nkukkii! —\n\nMutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä\nhautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:\n\n— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —\n\nMutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet\nkatajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä,\nja kalpea nuorukainen lausui:\n\n— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua\nkuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —\n\nJa veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean\ntemppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —\n\n\n\n\nVERIKIVI.\n\n\nKopeana astui Herska suureen tupaan, jossa pitkän, yhdestä hongasta\nveistetyn pöydän ääressä istui joukko meluavia miehiä oluthaarikat\nedessään.\n\nHerska oli pahamaineisen talon pahamaineisin vieras, hänellä oli\npitkä, pörröinen, vaalea tukka, joka lakin alta valui otsalle niin,\nettä miltei peitti hänen pienet, palavat silmänsä, Herska oli seudun\nkuuluisin tappelupukari.\n\n— Lisää olutta, emäntä, tätä poikaa janottaa —, huusi hän ovea kiinni\nläimähyttäessään. Hänen lähestyessään pöytää antoivat nuoremmat miehet\nhänelle sijaa, vaikka olikin jo ahdasta.\n\nPunakka tihrusilmä eukko laskeusi lattialuukusta kellariin hampaittensa\nvälissä roihuava päre ja kädet täynnä tyhjiä haarikoita.\n\n— Katosi kuin kärppä kivenkoloon —, nauroi Herska.\n\nKeskustelu ei tahtonut enään oikein sujua, sillä Herskan tullessa\ntuntui kuin tuvan ilma olisi käynyt raskaammaksi. Nuori Iikka, joka\noli tunnettu rohkeudestaan ja sukkeluudestaan, sanoa tokaisi kotvan\nkuluttua:\n\n— On niistä pyhäpäivistä ainakin se apu, ettei tarvitse ruumistaan\nkiusata! —\n\n— Onpa niinkin, mutta sielu se pyhäisin vaivaantuu —, yritti joku\nlaskea leikkiä.\n\n— Minusta sentään voisi kirkkoa rakentaa pyhänäkin, sillä sehän on\npyhää työtä —, puheli eräs vanhanpuoleinen mies, joka jo silmin\nnähtävästi oli päihtynyt.\n\n— Jaa rakentakaa te kirkkoa koska haluatte, minä en enään niihin töihin\ntule —, sanoi Herska vilkuttaen pieniä silmiään.\n\nMutta samassa palasi juomalan emäntä unkeasta kammiostaan, tuoksuva\nolut vaahtosi haarikoissa, ja lukemattomat kädet kurottautuivat niitä\ntavoittelemaan.\n\nNopsajalka Iikka ehti ennen ylpeätä Herskaa, mutta tuostapa Herska\ntulistui, hän sieppasi haarikan Iikan kädestä ja heitti sen sisällön\nvasten Iikan kasvoja. Iikka sivalsi puukkonsa, syntyi kauhea meteli.\nPäihtyneet miehet koittivat rauhoittaa kamppailevia, jotka taistelivat\nkunniansa puolesta.\n\nMuori oli pudottanut päreen hampaittensa välistä ja pakeni huutaen\nperäkamarin ovelle, sillä silmänräpäyksessä oli tuvan lattia muuttunut\npäihtyneiden miehien hurjaksi temmellystantereeksi. Pöydällä palava\nkorri kaatui ja sammui.\n\nKuului kova, sydäntä viiltävä kiljahdus, yhtäkkiä kaikki hetkeksi\nvaikeni — —, kuului sitten pehmeä jysähdys niinkuin joku olisi pudonnut\nmaahan, ja äänettöminä pakenivat tappelijat tuvasta taivasalle.\n\nKauhuissaan oli muori vetäytynyt kamariinsa ja koitti kehoituksillaan\nja huudoillaan saada ylös talon nuorta renkiä Hintiä, joka makasi\nsairaana ovivuoteessa, mutta turhaan, sillä kuumeen uuvuttama Hinti ei\nvoinut liikuttaa itseään.\n\nEukko painoi päänsä oveen, tuvassa oli kaikki hiljaista. Hän sytytti\npäreen ja hiipi varovaisesti tupaan. Sinne tultuaan näki hän lattiassa\npunaisen veriviirun, avoimesta lattialuukusta kuului syvä huokaus, päre\nputosi, ja tiedotonna vaipui eukko lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven\nkilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.\n\nOli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.\n\nHe keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta\nsunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.\n\n— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon\ntöihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.\n\n— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä\nsattui —, sanoi toinen.\n\n— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui\npuheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen,\npelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi\ntodistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!\n\n—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä\nlaki epäilee! —\n\n— Mutta olihan se silloin sairaana! —\n\n— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä\niltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —\n\nMiehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa\ntoisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan\nlähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se\nkeskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.\n\n— Siellä sitä kalpeata Hintiä kuletetaan, sanoi yksi työmiehistä.\n\nKirkon kohdalle tultuaan istuttivat saattomiehet sen nuoren köysillä\nsidotun eräälle kivilohkareelle kiviröykkiössä, joka oli ajettu kirkon\nrakennusaineiksi.\n\n— Hintikö se on —, sanoi eräs työmiehistä.\n\nPuhuteltu katseli väsyneesti miestä, joka oli lausunut hänen nimensä,\nja sanoi:\n\n— Niin, minä! —\n\n— Mihinkä matka? —\n\n— Kokemäelle —, vastasi Hinti.\n\n__ Kokemäelle —, kertasivat miehet kauhun valtaamina, sillä he tiesivät\nmitä se nimi merkitsee miehelle, joka sinne sidottuna kuljetetaan!\n\n— Murhanko olet tehnyt —, kysyi sama mies, hän ei tiennyt koko\ntapahtumasta mitään.\n\n— En, olen viaton! —\n\n‒ Viaton —, toisti toinen kuljettajista, — sinä tapoit Iikan siinä\nhuonomaineisessa talossa! —\n\n‒ En minä —, useat miehet säpsähtivät kuullessaan nuo sanat ja\nmuuttuivat kasvoiltaan oudon näköisiksi.\n\n‒ Vai et sinä, sinä olet sen talon renki, olet emännän kätyri, sinut\nsieltä peräkamarista tavattiin, kun Iikan ystävät tulivat häntä\nhakemaan, murhaaja olet, ja kuolema on palkkasi —, puhui toinen\nkuljettajista.\n\n— Kysykää emännältä! —\n\n— Niin siltä parhaimmalta, sitä paitsi ei se taida puhua, Herra\nrankaisi sitä halvauksella! —\n\n— Jos olisin murhaaja kuolisin ilolla tekoni sovitukseksi —, nyyhkytti\nHinti, -mutta viattomana kuolla, kuolla nuorena se on katkeraa! —\nSuuret kyyneleet vierivät pitkin kalpean nuorukaisen poskia, ja useat\nympärillä seisovista miehistä käänsivät kasvonsa poispäin, sillä he\ntiesivät kaiken, mutta heistä tuntui edullisemmalta vaieta.\n\n— Niin totta kuin olen viatoin itkeköön tämä kivi, jolla istun,\nikuisesti verta —, sanoi Hinti ja nousi seisomaan.\n\nVerkalleen asteli pitkin pölyistä tietä kolme miestä Kokemäkeä kohti,\nmutta se keskimmäinen hoiperteli, sillä hän oli kuoleman oma — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhallisena virtaa Kokemäenjoki loppujuoksussaan merta kohti,\nkeltaiset upukat sen liejuisilla rannoilla ovat sulkeneet upunsa ja\nkeinuvat hiljaa, uupuneina, sillä on kesäinen ilta.\n\nJylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo\nmakaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.\n\nRauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla,\nhänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on\nkesäinen ilta.\n\nKokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee\nviileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton\nsielu korkeuksia kohti — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä\nja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi,\neikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.\n\nEräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon\nseinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa\nolevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.\n\nYhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän\nkuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen,\njota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi\ntihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti\ntasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.\n\nKun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta\nja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä\nlausui:\n\n— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven\nkohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nSYDÄMENUSKO.\n\n\n— Miksi karjuu kohiseva koski, mitä huutaa Nokianvirta, hyytävät\nvedet, hyiset pyörteet, mitä itkette yössä! — Mitä ulvot, miksi uliset\nJäämimaan pyhä virta —, näin puhui suurkodan uljas Pii-sydän ja kääntyi\ntoiselle kyljelleen kodan pehmeällä poron taljalla.\n\n— Emo, kuuletko sa Nokian laulun, kuuletko himohuokunan kamalan, — —\nnukut akka, naisesta ei valvojaksi! —\n\nHiillos riutuu paaden päällä, nukkuu emo, lapset nukkuu, Pii-sydän\nvaan ei nuku, silmänsä tuijottavat, korvansa kuuntelevat jokaista\nsäveltä kosken laulussa. Hän tarttuu poronsuoniseen rihmaan hiilipaaden\nvierellä ja kiskaisee voimakkaasti siitä, talja siirtyy savuaukolta,\ntanot katossa aukon suulla väräjävät, ne soivat matalaäänisesti. —\n\nPii-sydän makaa selällään ja tutkien katselee korkeata taivaan kantta,\ntuuli vinkuu, koski huutaa, ja kevyet tuohet soivat — — —\n\nPii-sydän kuuntelee henkeään pidätellen ja tähystelee; tähtiä lentää\ntummalla laella.\n\n— Mitä, lensikö sekin, pohjantähti itää kohden —, mutisee Pii-sydän ja\nnousee levotonna vuoteeltaan, hän vetää nahkamekkonsa ylleen ja mataa\nkodasta taivasalle.\n\nKoskelle hän rientää, kuumana verensä kohisee, sydän niin oudon rajusti\nlyö.\n\n— Mitä ulvot, koski pyhä, miksi riitteesi sulavat, miksi iljankos\nalenee! — Pii-sydän hyppää putouksen alla vesipaadelta toiselle ja\npääsee vihdoin Hälläpyörteen kivelle, jonka juuria koski kuumimmin\njauhaa. Hän kohottaa kätensä ja huutaa yli pauhun:\n\n— Kuole ääni hurjan rinnan, vaikene itku vesien! —\n\nSitten laskeutuu hän polvilleen paadelle ja silmäilee hiidenkirnua\nkiven kupeella, se on tyhjä, ilman vettä. Hän sieppaa nahkaisen\nlakkinsa ja alkaa lippiä sillä vettä hiidenkirnuun, mutta se ei täyty,\nvesi on syönyt puhki kirnunpohjan.\n\n— Jo tiedän, uhria Ukko ulisee —, lausuu Pii-sydän ja painaa jäätyvän\nlakkinsa suortuvilleen. Ketterästi kuin ilves hyppii hän kiveltä\nkivelle iljankoihin lipeämättä.\n\nTuuli ulvoo, pohja pölyttää lunta, Pii-sydän hiipii kotaansa,\nlämmin, unkea ilma lehahtaa hänen kylmille kasvoillensa, hän sulkee\nsavuräppänän ja koittaa nukkua. - Otava ei vielä ole kiertoansa tehnyt,\nkun Pii-sydän akkansa herättää:\n\n— Uhria Ukko ulisee, hae valkein uuhilammas, en tiedä mistä vihansa\nheitti! —\n\nEmo palaa uuhikodasta, jäärän tuo.\n\n— Unohdit isäntä, eihän Ukko uuhta huoli! —\n\nPii-sydän sitoo jäärän jalat ja heittää sen olallensa, sitaisee vielä\nuhripussinsa kupeellensa ja nousee suksilleen —\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyrynä lumi tuprusi, kun Pii-sydän hiihti. Kuun viimeinen sakara paloi\ntaivaan rannalla kellervänä, tähdet kelmenivät päivän puolla, nouseva\nrusko ennusti aamua, mutta levotonna kulki pohjantähti.\n\nSukset luisuivat, lammas määki hartioilla, ja rajusti hiihti Pii-sydän.\nKuu katosi, hän hiihti yhä.\n\nPäivä nousi, ja itsekin hän nousi uhrivaaran harjanteelle.\n\nPyynikin pyhät petäjät hiljaa huojuivat, ja latu nousi, se taittoi\npolven ja nousi vieläkin ylemmäksi, jo kuului kosken laulu, Tammer\nlähellä huurusi huurtaen uhrilehdon puut.\n\nKuumat hikihelmet putoilivat Pii-sydämen kulmaluilta ja muuttuivat\nrakeiksi jäisellä hangella. Hän iski suksikeihäänsä suureen petäjään,\noksat satoivat huurrettaan, ja kevyet lumihiuteet kimaltelivat\nuhrijäärän päällä puun juurella.\n\nPii-sydän katkaisi oksan puusta ja alkoi puhdistaa lumesta uhripaatta,\nasetti paadelle puita ja reunalle uhrikaluja. Sitten sieppasi hän aseen\nja aukaisi teuraan rinnan, asetti sen paadelle ja kaikkosi itse suuren\nkiven taa tuulen suojaan tulta iskemään.\n\nPunainen veri valui höyryten hangelle ja piirsi kauniita kuvioita.\n\nMutta äkkiä hyppäsi tupsukorva ilves pyhästä petäjästä maahan, juoksi\nuhrijäärään käsiksi ja pakeni sen kanssa ylös puuhun. Pii-sydän\ntyrmistyi kiukusta kun hän näki, että ilves raateli Ukon uhria,\nviimeiset veripisarat valuivat puusta valkoiselle hangelle.\n\nJo nousi hidas jäämiveri, Pii-sydän tempasi jousensa, pingoitti sen\nrivakasti, jousi joudutti nuolta, ilma suhisi, petäjänoksat huojuivat,\nja raadellun lampaan ruumis putosi maahan. — Pii-sydän katsahti ylös\npetäjään, mutta silmänsä sattuivat pohjantähteen, joka levottomasti\nvilkkui taivaan laella. Ilves kiepsahti lumelle ja verinen sydän\nsuussaan kiipesi toiseen puuhun. Piisydän tuosta enemmän sydäntyi.\n\nHän sieppasi keihäänsä ja tavoitti sillä ilvestä, mutta rauhallisena se\nvain pureskeli jäärän veristä sydäntä — — — mutta pohjantähti lepatti\nlevottomasti — —\n\nIlves hyppäsi hangelle ja juoksi puiden lomissa. Pii-sydän nousi\nsuksilleen ja ajoi pakenevaa petoa. Äkkiä pysähtyi ilves, sen silmät\nhehkuivat kuin tuli, ja punainen sydän sen suussa säteili kuin tulinen\nhiili. Pii-sydän kohotti keihäänsä ja iski, mutta osumatta.\n\nIlves vilisti, pitkin pyhän vaaran harjannetta, vihdoin alas Pyynikin\nmäkeä Pyhäjärven jäälle.\n\nSiellä pysähtyi se ja katseli uhkamielisesti Pii-sydäntä, joka piirsi\nsauvallaan lumeen kolme tähteä, sitten hiihti hän sydämen muotoisen\nladun pedon ympärille ja piirsi neljä ruusua sydämen kärkipuoleen,\nnyt ei peto enään voinut liikahtaa. Pii-sydän mutisi loihtuja ja iski\nkeihäällään ilveksen hankeen, ja punainen uhriteuraan sydän värisi\nhangella.\n\nPii-sydän lankesi maahan ja kiitti Ukkoa, mutta hän näki, että\npohjantähti oudosti taivaalla lepatti. Oli jo kirkas päivä, ja\nkuitenkin katseli yksinäinen pohjantähti lumisia metsämaita.\n\nPii-sydän uhrasi jäärän Ukolle, mutta sen punaisen sydämen kätki hän\nuhripussiinsa ja palasi kodalleen — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pohjantähti seurasi häntä koko matkan ja pysähtyi hänen kotansa\nkohdalle.\n\nPii-sydän kuuli kodasta lapsen itkua ja ilokseen näki hän emon sylissä\npienen lapsen. Hän asetti uhrikalunsa kodan pyhälle hiilipaadelle ja\nrukoili Ukkoa. Mutta vastasyntynyt nähdessään sydämen paadella avasi\nsuunsa ja puhui:\n\n— Pii-sydän, Ukko ei enään uhria kaipaa, ilves sydämen Ukolta riisti,\nriistä sinäkin sydämesi häneltä ja lahjoita se Kaikkivallalle! —\n\nJa tapahtui, että sydän hiilipaadella syttyi suureen liekkiin,\nja säkeneet kohosivat kodan kattoa kohti, jossa ne muodostuivat\ntähtirenkaaksi, eikä ylhäinen pohjantähti enään värissyt korkeudessaan.\n\nMutta uhrisydän paloi poroksi paadella, ja tähtikehä laskeusi alas ja\nasettui lapsen pään ympärille, mutta Pii-sydän lankesi maahan lapsen\neteen ja lausui:\n\n—Ukko ei sydäntä kaipaa! — Mutta lapsi kohotti pienen kätensä ja sanoi:\n\n— Sinun nimesi olkoon Sydän, nouse ja ilmoita heimollesi minun\ntulostani! —\n\nJa Jäämien apostoli nousi ja saarnasi — — sydämen uskoa! —\n\n\n\n\nLINTUJEN LAULU.\n\n\nHerra ja Pyhä Pietari kulkiessaan maailmaa saapuivat kerran Suomenkin\nsaloille. - Matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen, ja väsyneinä\nistahtivat he sammaleiselle kivelle korkealla kivikkorinteellä.\n\nKevät teki tuloaan, pohjolan kevät! Ilma tuoksui puhkeavien\nkoivunlehtien pihalle, ja täyteläiset purot solisivat iloisesti\nrinteitä alas kiitäessään. —\n\n— Noiden purojen solinassa on kylmä sävel —, sanoi Pyhä Pietari —, yhtä\nkylmä kuin tämän kansan sydän! —\n\nSilloin katsahti Herra Pietariin, tarttui hänen kuumaan käteensä ja\nsanoi:\n\n— Simon Jonaanpoika, kuumakin koski voi joskus jäähtyä, ja kylmä puro\nvoi kerran lämmetä! — Mutta Pietari ei ymmärtänyt Herran puhetta.\n\nHän aikoi juuri pyytää Herralta selitystä, kun harmaa lintu lensi\nheidän ylitsensä ja asettui istumaan nuoren kuusen latvaan aivan\nlähelle heitä.\n\nKäki alkoi kukkua, ja kaiku vaaranteilta vastasi siihen, vaan kolme\nkertaa se kukahti ja kuunteli etäistä kuolevaa kaikua.\n\nJa Pyhä Pietari hämmästyi sen outoa ja suloista ääntä ja sanoi Herralle:\n\n— Käske tuon linnun vielä laulaa, sen ääni on niin ihmeellinen! —\n\nJa Herra kohotti kehoittavasti kätensä. Käki kääntyi Pietaria päin ja\nkukahti kolme kertaa, vaarat vastailivat. Pietaria huvitti tämä outo\nlintu ja hän kysyi Herralta:\n\n— Miksi se niin lyhyeen laulaa, miksi se vain kolme kertaa antaa\nlaulunsa soida! —\n\nMutta Herra katsahti Pietariin suruisesti ja puhui:\n\n— Kolmasti se laulaa vain siksi, että sen laulu paremmin mieleen\npainuisi! — Ja käki kukahti taas kolme kertaa, mutta Pietari nauroi,\nsillä sen kukahdukset olivat niin lyhyitä ja iloisia.\n\n— Muistan, _aina_ muistan minä ilolla sen lyhyttä laulua —, sanoi\nPietari, mutta Herra katseli häntä suruisesti.\n\nKylmä oli varhainen kevätilta pohjolassa, ja vilusta väristen lähtivät\nhe kulkemaan alas laaksoa kohti. Hämärä hiipi maille, mutta niin\nhitaasti, että Pyhä Pietari sitä oudoksui.\n\nHeidän astuessaan alas kivikkomäkeä vyöryi pyöreitä kiviä heidän\nedellänsä ja toisiinsa iskien löivät tulta. Pietari kääntyi Herraan\npäin ja sanoi:\n\n— Anna meille tulta, sillä me palellumme! Vaan Herra ei vastannut\nmitään.\n\nHe kulkivat edelleen ja saapuivat hersyvän suon partaalle. Oli pimeä! —\n\nSiellä täällä paloi suolla liikkumattomia vihreitä virvatulia.\n\nPietari ilostui nähdessään tulet ja riensi lämmittämään käsiänsä suon\nreunalla palavalla liekillä, mutta hämmästyneenä kääntyi hän Herran\npuoleen ja sanoi:\n\n— Tulikin on täällä kylmää! — Mutta Herra vastasi:\n\n— Kaikki lämmittävä tuli ei ole hyvää tulta! — Eikä Pietari taaskaan\nymmärtänyt Herran sanoja.\n\nNiin kulkivat he pitkin suon reunamaa ja nousivat taas harjanteen\nkaltoa ylös. Korkeassa pohjoisessa roihusivat revontulet, jotka\nvalaisivat etäisen taivaan rannan, ja Pietari puhui:\n\n— Pohjoinen palaa tullakseen lämpimäksi! — Vaan Herra lausui vakavasti:\n\n— Tullakseen puhtaaksi! —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylmä oli etelän yö! Pietari istui ylimmäisen papin Kaifaan avarassa\natriumissa ja lämmitteli palvelijoiden joukossa.\n\nHimmeä oli hiillos Kaifaan suuressa salissa, mutta Pietari poltti siinä\ntoisen kätensä, ja hänen mieleensä muistui yö kaukana pohjolassa, jossa\ntuli ei polttanut. —\n\nMutta voimakkaan melun joukosta kuului kukon pitkä laulu — — —\n\nNiin tuli ihmisiä Pietarin luo ja kysyivät tunsiko hän Jesusta, mutta\nsilloin kiehui hänen verensä kuumana koskena, tulinen oli kieltämisen\nsävy!\n\nMutta kukko lauloi toisen kerran, niin pitkään se lauloi, ja äänessä\noli niin valittava sointu.\n\nIhmiset menivät ja tulivat ahdistaen Pietaria kysymyksillään, mutta hän\nkielsi kaiken, ja verensä paloi vihan ja häpeän tulta.\n\nNyt lauloi kukko kolmannen kerran, ja sen ääni oli särkynyt ja itkevä\nja se lauloi niin pitkään — — —\n\nPietarissa heräsi muisto, lyhyet iloiset kukahdukset, mutta iloiten\nei hän niitä muistanut, sillä hän tunsi, että kuuma koski oli kerran\njäähtynyt — —, ja hän hiipi pimeään yöhön. —\n\nPuhdistuksen korkea tuli ei taivaalla roihunut, mutta pimeässä povessa\nsyntyi pieni tuli, joka poltti, ja onneton Pietari itki. —\n\n\n\n\nGALILEANPUU.\n\n\nHerra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan\nkallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan\nja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla,\nmutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle\njärveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan\nviileässä vedessä.\n\nLaatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat\nhyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten\nkatselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:\n\n— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla\npinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden\nsydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on\nminunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa\nkoko maanpiirin! —\n\nMutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat\nsuuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:\n\n— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra\nhymyili ja sanoi:\n\n— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä\ntoisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan\nminun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt\nHerran puhetta. —\n\nVaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti,\nettä he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää\nkohti.\n\nHiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat\nsinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien\nmäntyjen kaarnaisia kylkiä.\n\nHe saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti\nmättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun\nalla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat\nkiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —\n\nKoivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari\nkatseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:\n\n— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet\ntyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se\nlaulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —\n\nMutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan\nsuurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät\ntoisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:\n\n— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili,\nsillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun\nuntuvaisia siemeniä. —\n\nNiin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko\nvalui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä\nPietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.\n\nMutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat\ntaipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan\nPietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nJudeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet\nmustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.\n\nJa etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat\ntaimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti\nGalileanpuiksi. —\n\nMutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla,\nja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet\nvei. —\n\nEräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden\nlehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen,\nalkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla,\nja sotamiehet puhuivat keskenänsä:\n\n— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta\nrunkoa kulettivat he kaupunkiin — — —\n\nNiin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava\njoukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.\n\nKun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset\nlehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —\n\nJa kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyi\nPietarin puoleen sanoen:\n\n— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\nKEHTO.\n\n\nMatalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli\npienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu.\nSen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä.\nJos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista\nnestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —\n\nNiin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri\nviikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä\nimee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —\n\n— Tee se, se on isäsi mieleen! —\n\n‒ Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä\nsiitä kehdon lapselleni laitan! —\n\n— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —\nMutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta\npakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä\nmukanaan. —\n\nMutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka\nkehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä\npuuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu\nkuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:\n\n— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi\nveistellä siitä lautoja.\n\nKuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja\npienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —\n\nEräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä\niloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita,\nrikaskierteisiä lastuja.\n\nVaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä\nlastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien\nsormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja\nköyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —\n\nMutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja,\nheitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne\nmuuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä\ntuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —\n\nIloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja\nrukoilivat Jumalaa.\n\nHetken leikiteltyään liljojen kanssa heitti hän ne ulos ovesta pihalle,\nja perhoset lensivät jäljessä jääden istumaan liljojen punertaville\nvarsille.\n\nSinä päivänä ei Josef enään voinut vuolla, sillä kaikki lastut jo\nennenkuin ne täysin irtaantuivat puusta muuttuivat liljoiksi ja\nperhosiksi. — Ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat!\n\nKun Josef seuraavana aamuna ryhtyi työhönsä, oli lapsi äitinsä kanssa\npienessä puistossa majan edustalla ja huvitteli itseänsä auttamalla\nkyyhkysiä poikastensa ruokkimisessa.\n\nLaudat olivat valmiit kehdon koppaa varten, ja Josef naulasi niitä\nyhteen niin, että vasaran iskut kaikuivat kumeina puutarhaan. —\n\nMutta kun kehdon kori oli valmis, sahasi hän neljä yhtä pitkää lautaa\nja asetti koitteeksi yhden laudan kunkin nurkan alle niinkuin vuoteessa\noli ja aikoi juuri naulata yhtä niistä kiinni, kun mehiläinen suhahti\nhuoneeseen ja pisti häntä käteen, laudat horjahtivat ja putosivat\nristiin, ja silloin huomasi Josef, että ristijalat ovatkin paremmat. —\n\nHän tarttui vasaraan ja alkoi lyödä lautoja ristiin, vasaran iskut\nkaikuivat puutarhaan, mutta pienokainen keskeytti äkkiä lintujen\nruokkimisen, se vaikeni —, tarkisti kuuloaan. — Iskut kovenivat, ja\npelästyneenä juoksi pienokainen äidin helmaan painaen kasvonsa äidin\npovelle. —\n\nKun he tulivat sisälle seisoi kehto valmiina, pienokainen nähdessään\nsen kalpeni ja peräytyi äidin luo. Äiti asetti pehmeitä lastuja kehdon\npohjalle, levitti villaisen vaipan niiden päälle ja nosti lapsen\nkehtoon.\n\nAluksi se pelkäsi siinä, mutta nukkui vihdoin! —\n\n       *       *       *       *       *\n\nGolgatan kumpua kohosi pitkin kiemurtelevaa tietä ihmisjono,\netummaisena kantoi Jesus suurta ristiään, hänen äitinsä seurasi häntä.\n\nGolgatan laella makasi maassa suuri risti, Jesuksen äiti seisoi\ntaampana väkijoukon peitossa. Kuului kumeita vasaran iskuja, ne\nkaikuivat kipeästi äidin korvissa, hän kalpeni, mutta ei ollut ketään,\njonka helmaan olisi päänsä painanut. —\n\nGolgatan kummulla maa tärähteli, kun suuri risti pystytettiin, mutta\näidin sydän ei lyönyt — se kuunteli! —\n\nGolgatan laella seisoi korkea risti kahden matalamman ristin välissä,\nja kahden ristin väliin nukkui Hän niinkuin isänsä pieneen kehtoon — —\n\n\n\n\nPUNAISET HELMET.\n\n\nNiin kuumasti paistoi päivä Johanneksen tummille kasvoille, kun hän\nseisoi kirkasvetisen Jordanin rannalla ja saarnasi parannusta. Kuuma\noli etelän päivä, kuumemmat Johanneksen sanat, ja kansaa tulvasi hänen\nluoksensa Jerusalemista, Judeasta ja koko Jordanin ympäristöstä. — —\n\nViileä ilta teki tuloaan, ja Johannes istui uupuneena joen rannalla.\n— Niin saapui Jesus ja pyysi häneltä kastetta, mutta aluksi kielsi\nJohannes sen.\n\nJa Jesus riisui itsensä ja astui polviaan myöten solisevaan veteen.\nNiin kauniina poimuili hänen nuorekkaan vartalonsa kuva väreilevällä\npinnalla, niin iloisesti porehti vesi hänen jaloissaan, ja kirkkaat\nkuplat ponnahtelivat ylös hänen kuultavaa ihoansa kohti — Pohjalla\nuinuvat jokisimpukat aukoivat kuoriansa ja ahneesti joivat sitä vettä,\njoka Jesuksen päälaelta valui.\n\nMutta taivas aukeni, ja kirkas valo säteili korkeudesta, kun siunauksen\nhenki kyyhkysenä laskeusi Jesuksen päälaelle. —\n\nSitten istuivat kastettu ja kastaja tummien cypressien alle ja myöhään\nyöhön puhuivat siitä valtakunnasta, joka tuleva on. - Kiihkoton Jordan\nvienosti solisi, kukkivat myrtit levittivät suloista tuoksua, ja\nkirkkaita tähtiä syttyi — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAssa, köyryselkä vanhus saapui eräänä helteisenä päivänä pienen\npoikansa kera Jordanille. Hillitön jano ahdisti heitä, ja poika aikoi\njuosta virtaan, sillä niin häntä päivä poltti, mutta Assa pidätti\nhänet, sillä hän tunsi paikan ja kiven, jolle Jesus oli vedestä\nnoustessaan astunut.\n\nHän lankesi polvillensa sille sileälle paadelle ja suuteli sen kuivaa,\nkuumaa pintaa. Mutta siinä, missä hänen huulensa kiveä koskettivat,\npulpahti kirkasvetinen, kylmä suihku, ja Assa joi siitä.\n\nMutta pienokainen, joka ei malttanut odottaa, kumartui yli paaden\nreunan ja joi lämmintä ohikiitävää vettä, silloin näki hän joen\npohjalla suuria simpukoita. Koko kiven vedessä oleva reuna oli täynnä\nniitä.\n\nJa he alkoivat poimia niitä, mutta se oli hyvin työlästä, sillä vanhus\nei antanut pojan astua siinä veteen. Ja kun he aukaisivat ne simpukat\nsillä kivellä, niin löysivät he niistä runsaasti helmiä, ei sinerviä,\nvalkoisen hohtavia, vaan punaisia veripisaran muotoisia.\n\nHe lankesivat maahan polvillensa ja kiittivät Jumalaa, joka oli antanut\nköyhille rikkautta. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin saapui Assa Jerusalemiin ja möi kaksi helmeä, joista kultaseppä\nihastuneena maksoi suuren hinnan, mutta ne muut helmet kätki vanhus\nvisusti ja matkusti laivalla Roomaan.\n\nJa matkalla syntyi ankara myrsky, ja laivan päällikkö sanoi, että\nraivostunut Poseidon vaati kalleimman lahjan laivassa olijoilta.\n\nKalpeat naiset heittelivät kultaisia rannerenkaitaan, mutta meri ei\nvaan asettunut. Silloin etsi Assa helmilippaastaan helmen ja kulki\nvanhuuttaan vavisten laivan keulaan, mutta naiset nauroivat sitä, että\nköyhä vapiseva vanhus koitti Poseidonia viihdyttää. Ja Assa pudotti\nkuohuihin punaisen helmen. Mereen tultuaan keinui se aaltojen harjoilla\nvalkoisten vaahtihelmien ympäröimänä ja se säteili hetken punaista\nvaloa. Sitten painui se aaltojen helmaan, ja meri tyveni.\n\nMutta onnelliset naiset suutelivat vanhuksen kurttuisia käsiä, vaan hän\nesti sen ja sanoi:\n\n— En minä, vaan Jesus Natsarealainen sen teki! — Ja kaikki tahtoivat\nkuulla hänestä. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomaan tultuaan pyysi hän päästä keisarin puheille, sillä hän oli\nkuullut, että keisarinna Skribonia sairasti vaikeata kaulatautia, ja\nhän uskoi, että punainen helminauha parantaisi hänet.\n\nMutta Juutalainen kun oli, oli hänen vaikea päästä keisarin puheille,\nsillä keisari pelkäsi Juutalaisia. Kun hän vihdoin monen vaivan jälkeen\npääsi keisarin eteen, kertoi hän helmistänsä. Mutta keisari suuttui ja\nhuusi:\n\n— Palestina on minulle surun maa, Juutalainen ei tuo mitään hyvää! —\n\nJa Assa heitettiin vankeuteen. Vaan kun Skribonia eräältä palvelijalta\nsai kuulla, että vankilassa virui ihmeellistä helminauhaa kantava\nJuutalainen, välähti hänessä paranemisen toivo. — —\n\nMusta yö laskeusi keisarillisen palatsin yli. Skribonia makasi\ntuskissaan valvoen kuumalla vuoteellaan ja silloin päätti hän mennä\nJuutalaisen Assan luo.\n\nUskollisen palvelijansa saattamana hiipi hän yli kuun valaiseman\npalatsin pihan ja saapui vankilaan. Kuu paistoi pienestä\nrautaristikosta vanhuksen kasvoille, joka nukkui. Raskas ovi kiljahti\nvalittavasti, Assa heräsi.\n\n— Olen keisarinnasi, Assa —, puhui Skribonia.\n\n— Valtiattareni, tässä ovat palvelijasi ihmeitä tekevät helmet! —\nJa sitten kertoi Assa, mistä ne olivat löydetyt, kuka oli Jesus\nNatsaretista.\n\n— Minä uskon niiden voimaan, huudahti keisarinna, suuteli helmiä ja\nasetti ne kaulallensa. Heti tunsi hän, kuinka uuden elämän voima\nvirtasi hänen suoniinsa, ja hänen oli niin huokea hengittää. Iloisena\njuoksi hän linnaansa muistamatta edes kiittää vanhusta. — — —\n\nMutta kun hän seuraavana aamuna kutsui Juutalaista palkitakseen häntä,\noli Assa — — poissa, sillä Jumalan työt ovat armo!\n\n\n\n\nRAKKAUDEN LAHJA.\n\n\nVarhain oli Martha noussut yhdessä päivän kanssa. — Hän oli huoneet\nsiistinyt, vaan yhä viipyi Maria polvillaan huoneen tasaisella katolla\neikä lakannut kohottamasta valkoisia käsiään taivasta kohti ja hän\nrukoili palavasti:\n\n— Jehova, Jehova armahda minua minun synneissäni! —\n\nMutta alhaalta huusi Martha:\n\n— Maria, etkö jo tule, sillä hetket ovat kalliit, ja Mestari voi tulla\nkoska tahansa! —\n\nNiin katsahti Maria viimeisen kerran Jerusalemiin päin, ja kirkkaat\nkyyneleet hohtivat hänen silmissään kuin kenttien aikainen kaste, ja\nhän kokosi avoimet hiuksensa ja astui hiljaa alas sisariensa luo.\n\nLeppoisa aamutuli suloisesti tuoksui ja hiljaa heilutteli ovienpielissä\nkasvavia köynnösruusuja, pienen puiston punahiekkaiset käytävät\nhohtivat tummina aamukosteudessaan. Matalalla marmoripenkillä istui\nkalpea Latsarus nojallaan, silmissään kuoleman kaihi, hän keri\nverkalleen punaista lankaa. —\n\n— Tulitte vihdoin —, sanoi hän, — langat jo odottivat! —\n\nMaria ja Martha istuutuivat kauniin veljensä jalkojen juureen, ja\nhellästi hyväili Latsarus Marian tuoksuvia kiharoita. —\n\n— Kaunis on oleva Mestarin hame, sillä rakkaus on kutonut siihen\njokaisen silmun —, puhui Martha.\n\n— Sillä rakkaus on kerinyt jokaisen langan —, sanoi Latsarus, mutta\nMaria vaikeni, ja kun sisarukset katsahtivat häneen kysyvästi, kuiskasi\nhän kainosti:\n\n— Jokaisen säikeen on rakkaus punonut! - Mutta ennenkuin ilta tuli ja\nviileä yö lankesi maille, oli vihdoinkin rakkaudella kudottu punainen\nhame valmis, ja iloiten suutelivat sisarukset toisiansa, sillä he\nolivat valmiit Mestaria vastaanottamaan. — —\n\nJa seuraavana päivänä, kun aurinko korkeimmillaan kulki, saapui Mestari\nuupuneena heidän vilpoiseen majaansa; ja kun Martha oli pessyt Hänen\ntomuiset jalkansa, pukeutui Jesus uuteen hameeseen, ja onni kuvastui\nsisarien kasvoilla, ja Latsaruksenkin kalpeilla poskilla kaksi punaista\nruusua näkyi hetken.\n\nIllan hämärään asti viipyi Jesus heidän luonansa, ja hiljainen Maria\nikäänkuin imi jokaisen sanan Hänen huuliltansa, mutta Martha puuhasi\nahertaen, ja kalpea Latsarus nukkui Mestarin äänen suloiseen soittoon.\n- Illalla Mestari lähti yllänsä punainen hame. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nJesus seisoi maaherran marmoriportailla purppuraviittaan puettuna ja\nsotamiehet jakoivat hänen vaatteitansa. Mutta punaista hametta, joka\noli kudottu, kaikki halusivat, sillä he rakastivat sen lämmintä väriä,\nja kun kiista yltyi, heittivät he vihdoin siitä arpaa. —\n\nJa arpa lankesi pitkälle, solakalle nuorukaiselle, joka vaieten seisoi\nsyrjemmällä ja katseli toverien tulista kiistaa. Hänen surullinen\nkatseensa harhaili etäisyyksissä, hänen ajatuksensa liitelivät muualla,\nsillä hän rakasti — —, rakasti onnettomasti. —\n\n— Lucius, hame on sinun —, huusivat sotamiehet ja heittivät sen hänen\neteensä. Luciuksen poskille kohosi puna, kirkas kuin hameen väri, kun\nhänen nimeänsä mainittiin.\n\n— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä\nseisova toveri.\n\n— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen\nkiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:\n\n— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän\nseisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja\nriisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin\nkehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta\nnurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli\npäällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta\npian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina\nsyttyy häneen! —\n\nMutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan\npolviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää,\nja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka\nvoimaan hän uskoi.\n\nViimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili\njumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se\noli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä\nhänen nuoreen ruumiiseensa.\n\nHän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua,\nkuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —\n\n— Dina, avaa! —\n\n— Ken yössä? —\n\n— Lucius, Dina — — avaa! —\n\n— Luciusta vieron, pakene! —\n\n— Dina, avaa ja katso! —\n\nDina raotti ovea ja näki heikossa lampun valossa miehen punaisessa\npuvussa, hän aikoi vetää oven kiinni, mutta tahtomattansa työnsi sen\nauki. Hän aikoi työntää luotansa lähestyvän Luciuksen, mutta ojensi\nkätensä hänelle tervehdykseksi.\n\nHän aikoi vaieta, mutta kysyi:\n\n— Lucius, kenenkä hame? —\n\n— Sen suuren profeetan, jonka Juutalaiset tappoivat! —\n\n— Kuolleen puku, kuolleen — —, mutta puhdas rakkaus sinussa elää! —\n\nJa rakastava rinta painui vasten rakastavaa rintaa —\n\nMutta Lucius kuiskasi:\n\n— Rakkaus on lahja! — —\n\n\n\n\nLUMMEKUKKA.\n\n\nHiljalleen, tasaisesti löivät Genetsaretin meren vihertävät laineet\nvasten valkohiekkaisia rantoja. Päivä paistoi kuumasti, mutta\nvilvakkaalta tuntui yli lepattelevien laineiden puhaltava tuuli. —\nOpetuslapset puuhasivat rannalla järjestääkseen kevyttä purttansa\nvesille, sillä he aikoivat toiselle rannalle. Suuri, valkoinen purje\nlepatteli ja värisi vienossa tuulessa, sillä löyhinä riippuivat purjeen\n— valkoiset ohjaköydet.\n\n— Uskallammeko me yksin, sillä tuolla idän taivaalla nousevat uhkaavat\npilvet, - puhui Pyhä Pietari, Herra älä jätä meitä yksin! —\n\nMutta Jesus sanoi, — ei ole se yksin, jonka seurassa on Jumala, mutta\nJumala vaatii uskoa!\n\nNiin vastasi Pietari, uskoa meillä on, uskoen me uskallamme! — Ja äkkiä\ntaukosi purjeen lepatus, köydet vetäytyivät tiukalle, purje pullistui,\nja kaartokylkinen laiva ponnahti rannasta leikkiville aalloille, mutta\nJesus jäi yksin rannalle seisomaan. Hän katseli hetkisen loittonevaa\nalusta ja kaikkosi vihdoin korkeiden rantakallioiden taa. ‒ ‒ ‒\n\nKevyesti keinui opetuslapsien pursi vihertävän meren hohtavilla\nlaineilla, ranta eteni, ja suuremmiksi kävivät aallot ulapalle\ntultaessa. Untuvaisen harjan saivat vihreät laineet ja voimakkaampina\nne löivät vasten hintelön aluksen kaarevia kylkiä.\n\nVihurit alkoivat tempoa purjetta, tummina kiiloina ne lensivät aaltojen\nharjoilla, ja alus kallisteli!\n\nItäisen rannan tummat pilvet tulivat lähemmäksi, ja kuumana puhalsi\nvihainen tuuli, meri pauhasi kuohurintaisena, ja valkoiset touvit\nkitisivät. Laitojen kaarevat liitteet halkeilivat, ja porehtiva vesi\npursusi purren halkeamissa.\n\nOpetuslapset pelkäsivät, mutta Pietari puhui uskon voimasta! Pilvet\nolivat pimittäneet päivän, ja ankara sade pieksi kuohuvaa merta!\n\nMutta silloin kun kuoleman kauhut mustimpina heidän silmiensä ohi\nliitelivät, silloin näkivät opetuslapset salaman kirkkaassa valossa\nvalkeaviittaisen olennon astelevan aaltojen harjoilla, mutta he\nluulivat, että se oli kuoleman lumiviitta viesti; kuului voimakas\njyrähdys, salama sammui, ja kauhun valtaamina lankesivat opetuslapset\npolvillensa!\n\nNiin tapahtui, että seuraavan salaman aikana näkyi aaltojen valkoviitta\nastuja uudestaan, mutta lähempänä, ja tuttu ääni huusi yli pauhun:\n\n— Minä se olen, älkää peljätkö! –\n\nSilloin ponnahti Pyhä Pietari yli purren kaarevan kaiteen ja käveli\naalloilla niinkuin Jesus, mutta korkea aalto peitti Herran, ja uskon\npuute vajotti Pietarin kuohuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra oli meren tyynnyttänyt! — Ilta-auringon kultainen silta hohti\npäilyvällä merellä, vihreä meri kuvasti sinervää, korkeata taivasta, ja\nverkalleen jolui raskas pursi opetuslapsien soutaessa, se kulki rantaa\nkohden, josta Jesus oli tullut. —\n\nMutta ihmeekseen huomasivat opetuslapset, että suuria, outoja lehtiä\nkasvoi suorassa rivissä meren hohtavalla pinnalla, airot särkivät\nehyttä veden kalvoa, ja herkkinä kiikkuivat vehreät lehdet airojen\nrengasaalloilla. Eivätkä opetuslapset voineet ymmärtää, kuinka nämät\noudot lehdet olivat syntyneet!\n\nHe soutivat vaieten! —\n\nMutta äkkiä huudahti Pyhä Pietari:\n\n— Herra tätä tietä on astunut, ja hänen jalkainsa astumille ovat suuret\nvehreät lehdet puhjenneet, sillä Hän on — — elämä!\n\nLähemmäksi rantaa lipui pursi, ja opetuslapset näkivät, kuinka\nsuuret valkoiset kukat vedenkalvolla aukoivat puhtaita terälehtiään!\nIhastuneina kallistelivat he yli laidan ja poimivat niitä suuria,\npuhtaita kukkia veneeseensä, mutta Pyhä Pietari puhui:\n\n— Herra, mikä on tämä suuri, tuoksuva kukka? —\n\nNiin hymyili Jesus ja sanoi: — Kuohuista syntyy uskon valkea kukka!\n\nJa Pyhä Pietari vaikeni — — —\n\nPursi oli jo lähellä rantaa, mutta ranta oli syvä, ja opetuslapset\nihmettelivät sitä, että tämä kukka kasvoi niin syvässä vedessä, mutta\nHerra sanoi lempeästi:\n\n— Syvällä ovat uskon juuret, usko ilman syvyyttä ei voi kukalle\npuhjeta, ja kun myrsky nousee ja aallokko käy, niin kestää kamppailun\nvaan usko, jonka juuret ovat syvällä! — — —\n\nPurren kokka kolahti rantakiveen, ja opetuslapset istuutuivat\nrantakivelle Jesuksen ympärille, sillä hän puhui heille kauvan\nuskosta! —\n\nJa päivä laski, ja meri tummui, mutta yhä istuivat opetuslapset\nrannalla kuunnellen Herran puhetta ja he näkivät, kuinka meren\nvalkoiset kukat upunsa yöksi sulkivat, uskon valkoiset kukat; — ja\nsydämiinsä kätkivät opetuslapset ne suloiset sanat, jotka Herran\nhuulilta lähtivät sinä tyynenä iltana — — myrskyn jälkeen! —\n\n\n\n\nVERIPELLON HINTA.\n\n\nOli keskiyön hetki, kun Jesus kolmannen kerran palasi opetuslastensa\ntykö ja löysi heidät nukkumasta, ja hän puhui:\n\n— Nouskaat, käykäämme, katso se lähestyy, joka minut pettää! —\n\nKuului kaukainen melu, niinkuin metsän kohina, — kuului valtava huuto\nkuin meren pauhu, loistivat hulmuavat soihdut kuin tähdenlennot,\nloistivat hiotut miekat kuin Judaksen silmät, kun hän joukkoansa johti.\n\n— Terve Rabbi —, kuiskasi hän ja suuteli Jesusta, mutta sotamiehet\nsitoivat hänen kätensä ja kuljettivat ylimmäisen papin Kaifaan tykö.\n\nJudas juoksi edellä ja sai luvatun palkkansa, kolmekymmentä\nhopeapenninkiä.\n\nIloisin mielin riensi hän kotiansa ja levitti rahansa asuntonsa\nhalkinaiselle marmoripöydälle. Lekottavan lampun valossa ne olivat niin\npuhtaita, niin kirkkaita, ja kirkkaasti ne helisivät, puhdas ja iloinen\noli niiden soitto ja valkoisin varmoin käsin helisteli Judas helppoa\nsaalistaan. Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —\n\nHän tuijotti rahojaan pöydällä, mutta kumma, äsken niin kirkkaat rahat\nolivat lyijyn harmaita. Hän kasteli niitä suussaan ja hieroi niitä\nvaatettansa vastaan polvella. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! —\n\nHän kokosi ne kukkaroonsa, joka oli punaisesta langasta kudottu,\nripusti sen nahkavyöllä kupeellensa ja lähti ulos, sillä sisällä oli\ntukahduttavan kuuma. —\n\nHuomaamattansa oli hän kulkenut ylimmäisen papin Kaifaan asunnolle\nja heräsi ajatuksistaan vasta silloin, kun atriumissa lämmittelevä\nkansanjoukko huusi:\n\n— Terve _Judas!_ —\n\n— Terve Judas —, vastasivat atriumin avarat pylvästöt.\n\nHäntä huumasi, sydän löi niin oudosti, tunne oli sekava puoleksi iloa,\npuoleksi tuskaa. — — —\n\nHäntä värisytti, mutta ei rohjennut mennä hiilloksen luo istumaan, vaan\nasettui hän pylväiden pimentoon sieltä seuratakseen Jesuksen kohtaloa.\n\nTuntui niin raskaalta sydänalassa.\n\nKuului voimakasta huutoa, papit kiistelivät, ja sanojen tulvasta\nerottautui selvästi — Jumalan pilkkaaja —, mutta hiilloksen ääressä\nistuva väkijoukko huusi:\n\n— Kuolema Jumalan pilkkaajalle! — Judaan polvet notkahtivat, hän oli\nvaipua maahan, mutta samassa putosi rahakukkaro vyöstä lattialle,\nsen kilahdus herätti hänet tuntoihinsa. Lämpöä ja iloa valui hänen\nsuoninsa, kun hän taipui kukkaroa nostamaan, ja hiljaa kenenkään\nhuomaamatta hiipi hän pois — —\n\nKotia tultuansa levitti hän taas rahansa pöydälle ja iloitsi niiden\npaljoudesta. Harmain käsin piteli hän rahojansa ja antoi niiden pudota\nsormiensa lomitse nauttiakseen niiden helinästä, mutta niiden ääni oli\nkuin halvan vasken. —\n\nHän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —\n\nHän katseli rahojaan pöydällä, mutta ihme, äsken niin kirkkaat rahat\nolivat punaisia ruostepilkkuja täynnä. Hän kasteli niitä suussaan\nja kiillotti niitä vaatteellansa polvellaan. Ja Judaan rahat olivat\nkirkkaat! - Mutta sitten keräsi hän ne kouraansa ja heitti yhtaikaa\nkiviselle pöydälle, mutta siitä huolimatta oli niiden kilinä kalsea ja\nheikko kuin vasken.\n\nVapisevin, harmain käsin keräsi hän ne kukkaroonsa ja juosten kiiruhti\nylimmäisen papin asunnolle. — Aamu jo valkeni, tähdet taivaalla\nalkoivat sammua, ja vaalea sirpinmuotoinen kuu näkyi taivaan rannalla,\nmutta Judaan mielessä oli yö. —\n\n— Terve Judas, hän on kuoleva —, huusi kansanjoukko Judaalle, kun hän\nhengästyneenä saapui Kaifaan atriumiin.\n\n— Kuoleva —, kuoleva —, kuiskasi Judas.\n\nHän pyysi päästä ylimmäisen papin puheille, mutta onnistumatta, sillä\nKaifas juuri sopi pappien kanssa Jesuksen kuolemasta. Kun Judas kuuli\ntämän, juoksi hän kotiansa, mutta rahakukkaro kupeellansa tuntui niin\nraskaalta, että hän vaivoin jaksoi sitä kantaa.\n\nHeti huoneeseensa tultuaan heitti hän sen pöydälle niin, että se\nhalkesi, ja soimatta niinkuin lyijyiset rahat vierivät ne marmoriselle\npöydälle. Judas vaipui hervotonna istumaan, sydämensä löi rajusti; hän\nsieppasi rahan pöydältä, se oli raskas ja kostea, hän katseli sormiaan,\nne olivat punaiset.\n\n— Verta, verta —, huudahti hän kauhuissaan ja pyyhki käsiään, mutta\npunaiset rahainjäljet näkyivät hänen kämmenillään.\n\nHän kuunteli — rahat eivät soineet, sydän vain löi — — —\n\nHän keräsi verta valuvat rahat pöydältä, repäisi hameensa liepeestä\npalasen ja sitoi rahat siihen. Judas lähti ulos ja saapui ylimmäisen\npapin Kaifaan luo, heitti rahat hänen jalkoihinsa ja huusi:\n\n— Minä pahasti tein, minä petin viattoman veren! —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungin ulkopuolella oli savinen pelto, sen pellon viheriöivää\npientaretta pitkin kulki Judas, ja ojanteilla kasvoi kukkivia\norjantappuroita ja ohdakkeita, mutta Judas ei niitä huomannut, sillä\nhän kulki katsellen käsiänsä, joissa veriset rahojen jäljet näkyivät.\n\nPellon toisessa päässä kasvoi kolme matalaa palmua, ja Judas huomasi\nne puut. Hän otti vyön, jolla rahakukkaro oli ollut sidottu, ja hirtti\nitsensä keskimmäiseen palmuun — — —\n\nMutta papit katselivat niitä kirkkaita hopearahoja ja ostivat niillä\nsavenvalajan pellon vierasten hautaamiseksi, sillä ne olivat veren\nhinta.\n\nJa Judas oli ensimmäinen, joka haudattiin siihen — veripeltoon.\n\n\n\n\nORJANTAPPURARUUSU.\n\n\nPyhä äiti istui avarassa pylvästössä, ja autuuden kuultava hymy\nväreili hänen huulillansa, joilla elämän puhtain suudelma kimalteli,\nJesus-lapsen kostea suudelma. - Hän taivutti päätänsä valkoista\npylvästä kohti ja jäähdytti onnenkuumentamaa otsaansa sen kylmää\nsilopintaa vasten. — Sylissä nukkui Jesus-lapsi.\n\nJa solakoiden pylväiden lomista näkyi illan kultaama ihana Betlehem.\nPuistojen kiiltolehtiset kameeliat ja rikkauttaan vaivoin kantavat\nviiniköynnökset hiljaa huojuivat lauhkeassa iltatuulessa. Mutta pian\npeitti tumma sini taivaan, ja terävinä kiiloina kohosivat läheiset\ncypressit, ja viinitarhat lepäsivät tummana lakeutena. Tähtiä syttyi\ntaivaalle, ja Betlehemin tulet alkoivat loistaa, mutta onnellinen äiti\nistui vaan paikallaan ja hymyili illan lauhkeassa hiljaisuudessa.\n\n— Minun ruusuni —, sopersi lapsi unissaan.\n\nÄiti säpsähti, sillä lapsen tummanpunainen orjanruusu, jonka\nterälehdillä sen viattomat suudelmat vielä väreilivät, lepäsi maassa\nkirjavalla mosaiikkilattialla.\n\nVärisyttävä epätoivo hiipi onnellisen äidin sydämeen, sillä hän ei\nvoinut lastaan herättämättä itseänsä taivuttaa ruusua nostaakseen, eikä\nruusu saanut jäädä viileälle lattialle — Jesus-lapsen ruusu. —\n\nNeuvotonna harhaili äidin katse soihtujen lepattavassa valossa avarassa\npylvästössä, ja kaihomielin liiteli katse yli Betlehemin loistavien\ntulien tumman taivaan kirkkaihin valoihin. Ja Pyhän äidin povesta\nkohosi huokaus niinkuin urkujen häipyvä hyminä, hiljaisena rukouksena.\n\nMutta samassa pieni, paljas lapsen jalka kaiutti hentoja askeleitaan\nsileällä lattialla; pieni paimenpoika vuonantalja kupeillansa juoksi\nläpi pylvästön kutsumatta Pyhän äidin luo.\n\nÄiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen.\nHänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää\nmuodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen,\nmutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen\nputoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta\nonnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —\n\nPieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt\nvalkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina\nveripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:\n\n— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille\nvärinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin\nterälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.\n\n— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle\npaimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua\nkohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti\nkaiken, — kaiken.\n\n— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen\npaimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —\n\nHän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet,\nainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta\nihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se\nsäteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui\nJesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes\nkallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan\nalla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —\n\nMutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten\nkauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä\nkasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi\nruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja\nkasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.\n\nTurhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli\nainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät\npalaneet pimeässä.\n\nSuuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät\nmaaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta\nvoimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa\npuistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen\npalatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi.\n— Mutta onneton äiti itki! —\n\nSaapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia\noksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut\nhohtivat. —\n\nJa kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he\nsen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan\nveripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja\nJesus puhui:\n\n— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä\nannan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat\nlevisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten\nnauru kuoli, ja onneton äiti itki. —\n\nSotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen\ntäynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat\nnoruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli\norjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä\nuskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —\n\nJa Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo,\njonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi\nhän ruusuja siitä pensaasta.\n\nMutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka\noli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä\nvasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä,\noli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki\noli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä\npimeydessä.\n\nMutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton\näiti seisoi ristin alla ja itki. — —\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\n\nZEMZEM'IN JOUSI.\n\n\nHeikko Amina istui kaivon partaalla ja itki kuollutta miestään, ja\nkyyneleet putoilivat lähteen pyhään veteen.\n\n— Ilta läheni.\n\nViimeiset pyhiinvaeltajajoukot pysähtyivät Zemzem'in partaalle ja\njoivat sen kirkasta vettä, eivätkä he tietäneet, että pyhän äidin\nkyyneleet olivat siihen sulaneet. Ja joukot kääntyivät vielä kerran\npyhää Qa'baa päin ja rukoilivat matkarukouksensa. Mutta yhä vain istui\npyhä Amina lähteen reunalla ja itki.\n\nOli jo miltei pimeä, kun iloinen nauru herätti surevan äidin, pieni\nkauniskasvoinen Mohamed juoksi surevan äitinsä luo, ja häntä seurasi\nheidän ainoa perintönsä Omm Aimân orjatar.\n\nMohamed kiipesi äidin syliin ja lepäsi siinä katsellen korkean kannen\nkiiluvia tähtiä, mutta äkkiä kääntyi hän ympäri ja koitti etsiä\nmerkille panemiaan tähtiä Zemzem'in kirkkaasta pinnasta.\n\nHän makasi suullaan äidin helmassa ja katseli kaivon sileätä kalvoa,\ntuhansin siellä tähtiä kuvastui; — mutta putosiko jotain, lähteen pinta\nvärähti, ja pienet rengaslaineet pakenivat toisiaan kuollen lähteen\nreunoja vasten.\n\n— Äiti, heititkö mitään lähteeseen —, kysyi pieni Mohamed.\n\n— En, lapseni, kohtalon tähdet vain lentävät —, kuiskasi äiti, ja\ntaas putosi kyynel lähteen kalvoon, eikä Mohamed voinut sitä liikettä\nvedessä ymmärtää. —\n\nHän katseli ja etsi isonkarhun sikermää veden tummasta peilistä. —\nTuolla, tuolla —, puhui hän itsekseen ja ummisti hetkeksi silmänsä.\nKun hän ne taas avasi, huomasi hän sikermässä vain kuusi tähteä,\njotka alkoivat hiljaa liikkua veden kalvon väreillessä, ne joluivat\nlähemmäksi toisiaan ja muodostivat jousen kuvan.\n\nMohamed katseli silmää räpäyttämättä, mutta hänen korviinsa tunkeutui\nsuruinen, pitkäsävelinen kuolinlaulu, uskollinen Omm Aimân lauloi. —\nVaan tähdet ne vetäytyivät terävälle kaarelle kuin kireäksi jännitetty\njousi, mutta Mohamed iloitsi, ettei siinä jousessa ollut vasamaa.\n\nÄkkiä lensi pitkässä kaaressa se seitsemäs tähti ja asettui jouselle\npoikittain kuin nuoli, ja sillä oli kirkkaasti loimuava pyrstö. Mohamed\ntuijotti hengittämättä, pieni sydän pälpätti kiihkeästi. — — Jousi\nlaukesi, ja tuntui kuin tulinen nuoli olisi lentänyt hänen sydämeensä\nja kirvellyt siellä — —\n\nLapsi parkasi, laulu taukosi, ja pyhä äiti painoi lastaan kuivuneita\nrintojansa vasten. — Tähtiä lenteli taivaalla ahkeraan. — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä varhaisena aamuna nousi pyhä äiti lapsensa kanssa kameelin\nselkään, ja uskollinen Omm Aimân seurasi heitä. He olivat kotimatkalla\nMedinasta Mekkaan sukulaisensa Banû'Adij'an luota.\n\nVerkalleen astui kameeli pitkin Medinan ja Mekan välistä\nhieta-aavikkoa. Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja aurinko näytti\nveripunaiselta pallolta taivaan laella. Mutta äkkiä laskeusi laiha\nkameeli polvillensa ja painoi pitkän kaulansa maata vasten, sen kuivat\nsieraimet sulkeutuivat, ja palavat silmät värisivät odotuksesta.\n\nHiekkasade oli tulossa. —\n\nPyhä Amina laskeusi maahan lapsinensa kameelin suojaan ja painoi\nkiihkeästi lastansa poveansa vasten. Kuului kaukainen kohina, hieta\nliikkui, ja kuuma hiekkapilvi peitti aavikolla olijat.\n\nPieni Mohamed sulki silmänsä ja kuunteli hiekan lentoa. Mutta silloin\nvälähti hänen silmiensä eteen kuusi tähteä, ne leijailivat jännitettynä\njousena, vaan ennenkuin nuoli ehti singahtaa, painoi hän molemmat\nkätensä sydäntänsä vasten, mutta samassa tunsi hän, äidin poveen kun\nnojasi, ettei äidin sydän lyönyt.\n\nTurhaan oli Mohamed suojellut pientä sydäntään, sillä äidin poveen se\nnuoli olikin singahtanut. Mohamed oli silloin kuuden vuoden vanha, ja\nsen paikan nimi oli Abwâ, jossa pyhä Amina kuoli. —\n\n\n\n\nALLAHIN HÄMÄHÄKKI.\n\n\nNuorukainen Mohamed kulki kuumassa hiekassa karavaaninjohtajan sivulla\nja kuunteli hänen tarinoitaan.\n\n— Mohamed —, sanoi hän, — sinun lapsuutesi tarina on vielä kertomatta!\n— Ja näin kertoi hän:\n\n\"Tapahtui, että eräänä päivänä sinun hoitajasi Halima jätti sinut\nhetkeksi kahden oman poikansa kanssa. Mutta itkien juoksi tämä äitinsä\nHaliman jälkeen ja huusi: — Mohamed on murhattu! — silloin syöksyi\nHalima teltan luo ja tapasi lapsen kalpeana makaamassa maassa,\nmutta hänen oma poikansa kertoi, että hän näki kuinka kaksi miestä\nvalkoisissa vaatteissa tuli Mohamedin luo. Ne tarttuivat häneen ja\nheittivät hänet maahan, aukaisivat hänen rintansa ja ottivat sieltä\nsydämen, josta he leikkasivat pois mustan verikokkareen ja heittivät\nsen pois huutaen: — Tämä on saatanan osa! —\n\n\"Sitten pesivät he sydämen hohtavalla lumella, jota heillä oli\nkultaisessa maljassa ja parannettuansa haavan katosivat.\" —\n\nNäin kertoi karavaaninjohtaja, mutta Mohamed tuli suruiseksi ja\nkoitteli rintaansa. Se tuntui hänestä niin tyhjältä ja ontolta, hän\ntiesi nyt, että sydämestään oli jotain poissa, ja hän huusi vaikertaen:\n\n— Oi, aurinko, sinullakin on pilkkusi, mutta minun sydämeni on varjoja\nvailla! -Ja hän itki sydämensä puhtautta, sillä hän ei vielä silloin\ntiennyt — mikä puhdas sydän on. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAllâh'in ainoa profeetta pakeni uskonsa vastustajia ja vihamiehiään ja\nläheni Thaurvuorta. Ammottavat kuilut avautuivat hänen eteensä, kun hän\njuoksi tuttuja teitä. Liikkuvat sorakivet vyöryivät hänen jalkojensa\nalla, ja kuumuus vaivasi häntä.\n\nHän kiipesi korkealle Thaur-vuorelle ja katsahti takaa-ajajiensa\njoukkoa. Ne olivat aivan lähellä; vain kaksi mahdollisuutta\nnäyttäytyi Mohamedille — antautua surmattavaksi tai itse syöksyä\nThaurinharjanteelta syvyyteen, mutta ääni povessa kuiskasi:\n\n— Etsi luolaa vuoren juurelta! — — Mutta he tuntevat sen, he löytävät\nminut sieltäkin! — Mutta rinnan ääni sanoi käskevästi:\n\n— Allâh varjoo sinua! — Ja Mohamed laskeusi vuorelta kierteistä polkua\nja hiipi luolalle.\n\nMutta suuri, punainen hämähäkki oli kutonut verkkonsa sen suulle ja\nistui keskellä seittiä uhkaavan näköisenä. Mohamed aikoi särkeä sen\nseitin sauvallaan, mutta hämähäkki puhui:\n\n— Anna minä tutkin sydäntäsi, niin minä autan sinua! — Eikä Mohamed\nehtinyt kauvaa miettiä vaan huusi:\n\n— Tutki minun sydäntäni, sillä se on puhdas, mutta auta minua! —\n\n— Vanno vala! Ja Mohamed vannoi Allâh'in kautta. Hän syöksyi luolaan.\nSeitti särkyi, mutta pian paikkasi lukki sen ja istuutui sen keskelle.\n\nVainoojat saapuivat luolan suulle. -Tänne päin hän katosi —, puhui yksi.\n\n— Mutta tuolla luolassa hän ei ole, sillä siinä on ehjä lukinseitti\nsuulla —, vastasi toinen, ja he jatkoivat ajoaan, mutta viileässä\nluolassa istui Allâh'in profeetta hartaaseen rukoukseen vaipuneena.\n\nKylmä vesipisara katosta nolpahti hänen kuumalle otsalleen, Mohamed\nheräsi ja nousi mennäkseen, sillä hän oli unohtanut lupauksensa, mutta\npunainen hämähäkki istui keskellä verkkoa uhkaavan näköisenä. Mohamed\nailahti.\n\nHän tuijotti suurta hämähäkkiä, jonka punainen ruumis oli ihmissydämen\nkokoinen, pitkät nivelikkäät jalat haroivat verkkoa, mutta\netujalkojensa välissä piti se jotain mustaa niljakasta.\n\n— Lapsuuteni sydän —, kuiskasi Mohamed ja vaipui itkien maahan.\n\n— Minä lahjoitan sen sinulle takaisin —, puhui hämähäkki, mutta Mohamed\nteki kädellään kieltävän liikkeen.\n\n— Muut rukoilevat takaisin lapsuutensa sydäntä, mutta sinä sen\nkiellät! —\n\n— Mutta miksi eivät varjot saaneet kasvaa valon kanssa, nyt on sydämeni\nvaloisa, varjoista en huoli. —\n\n— Mutta sinä itkit kerran sydämesi puhtautta, Allâh kuuli sen ja antaa\nsinulle varjotkin takaisin, että olisit — ihminen! —\n\nMutta Mohamed painoi kätensä sydäntänsä vasten ja itki.\n\nYhtäkkiä hyppäsi hämähäkki verkostaan hänen rinnalleen, halkaisi\nvillaisen vaipan ja imutorvellaan puhkaisi hänen valkoisen rintansa.\nTuntui ihana pistos, sydän pysähtyi ja hetken päästä kutoi hämähäkki\nniljakasta seittiä haavan päälle, joka heti parani.\n\nJa Mohamedilla oli rinnassaan ihmisen — koko sydän — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuollut oli Mohamedin ensimäinen puoliso Chadidja, ja Mohamed suri\nhäntä — —\n\nMutta sydämen mustat varjot suurenivat, ja Mohamed valitsi itsellensä\npaljon vaimoja, joista rakkain oli ihana 'Ajischa.\n\nHän istui 'Ajischan kanssa patjaisella vuoteellaan ja lausui ankaria\nsanoja rakkaalleen, sillä sydämensä varjot olivat tummuneet, ja\n'Ajischa itki.\n\nNiin tapahtui, että Mohamed polttaissaan puhalsi suuria savurenkaita,\njotka ajoivat toisiansa tyynessä huoneessa, ja renkaat leijailivat ylös\nlakea kohti. Väsyneen profeetan katse seurasi niiden kevyttä lentoa,\nmutta äkkiä heitti hän piippunsa ja alkoi kovasti vavista. Nurkassa\nkatonrajassa oli suuri hämähäkin verkko, jonka keskellä istui sydämen\nkokoinen valkea hämähäkki. —\n\nMutta pian tointui hän hämmästyksestään, sivalsi käyrän miekkansa\nja ponnahti seisomaan. Itkevä 'Ajischa pelästyi ja luullen, että\nhänen kuolemansa hetki oli tullut, kiljaisi kauhuissaan, vaan ääni\nkatonrajassa lausui:\n\n— Mohamed, puhdas sydämesi katsoo sinua! — Mutta Mohamed huusi polkien\nmaata:\n\n— Pakene kalpea omatunto! –\n\nPaikallansa istui vaan hämähäkki, ja sen valkoinen rinta hohti. Mutta\nMohamed iski miekallansa hämähäkin kuoliaaksi.\n\nKuollut oli profeetan valkoinen, puhdas sydän —, ja varjot kävivät\ntummemmiksi!\n\n\n\n\nKUOLEMAN KUVASTIN.\n\n\nSeitsemän kertaa oli Mohamed ratsastanut pyhän Qa'ban temppelin ympäri\nja seitsemän kertaa oli hän sauvallaan koskettanut sen mustaa kiveä\nennenkuin hän nousi kameelin selkään matkustaakseen Minâ-laaksoonn\nrukoilemaan.\n\nMutta hetken ratsastettuaan tunsi hän mehiläisen piston otsallansa,\notsa paisui, ja profeetta kaipasi pientä kuvastintaan. Se ei ollut\nmatkassa, ja hänen vihansa oli suuri. Mutta otsa paisui yhä enemmän, ja\nMohamed pelkäsi verenvihoja. —\n\nJa hän rukoili tuskassaan. Niin tapahtui, että kameelin jalka painui\nhiekkaan nilkkaa myöten, ja kuopasta kumpusi suloinen lähde. Mohamed\nlaskeusi kameelinsa seljästä ja kumartui yli lähteen reunan, otsaansa\nkatsellakseen, mutta kauhukseen huomasi hän ensi kerran elämässään,\nettä hän oli — — vanha. Kurttuisella otsalla oli verinen paise.\n\nHän nosti kädellään vettä lähteestä ja valeli sillä kipeätä otsaansa.\nKirkkaina helminä valui vesi hänen sormiensa lomitse, mutta hän\nhuomasi, että ne olivat vanhan sormet. Mutta paisuma otsalla laski, ja\nkulkue jatkoi matkaansa.\n\nProfeetan vierellä ratsastava Abu Bekr sanoi hiljaa:\n\n— Allâh kutsui profeettaansa! Mutta Mohamed vaikeni.\n\nHe saapuivat Safâ- ja Merwa-vuorten väliseen Minâ-laaksoon, jossa\nAbraham oli seitsemällä kivellä taistellut pahaahenkeä vastaan, ja\nMohamed heitti nuo tavanmukaiset seitsemän kiveä mustaa kallionseinää\nvasten, mutta seitsemäs kivi kimmahti takaisin ja löi Mohamedia otsaan.\nSyntyi taaskin painuma, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja.\n\nNiin tulivat he paluumatkalla lähteelle, joka oli syntynyt kameelin\njalan astumalle, ja Mohamed polvistui lähteenreunan yli, mutta\nkauhukseen näki hän, että hän oli vanha ja raihnas, otsassa suuri\npaisuma.\n\nHän aikoi juuri nostaa kädellänsä vettä lähteestä, kun seitsemän\nmehiläistä tuli lentäen, ja jaloissaan niillä oli se pieni kivi, joka\nprofeetan otsaan oli ponnahtanut, ne pudottivat kiven lähteeseen, vesi\nroiskahti profeetan otsalle, ja paisuma aleni, mutta ympärillä seisovat\nsanoivat:\n\n— Mohamed, joku kutsui sinua — — —\n\nMohamed lepäsi uupuneena vuoteellaan, ja hänen lempivaimonsa 'Ajischa\nistui hänen vieressään silitellen otsaa, jossa oli kaksi pientä\nverinaarmua.\n\n— Mohamed —, sanoi hän, — sinun kasvosi ovat kurttuiset ja vanhat, sinä\nolet jo vanha —\n\nMutta Mohamed nousi kiivaasti vuoteellansa ja tahtoi kuvastintaan.\n'Ajischa antoi hänelle pienen teräväsärmäisen kirkkaan metallipalan.\nHän katseli kuihtuneita kasvojansa siinä, mutta kuvastin ei ollut\nsileä, se valehteli, hän ei ollut vanha. Ja Mohamed iloitsi siitä,\nettei hän ollut vanha.\n\n— Se lähde oli kuoleman kuvastin, sillä se valehteli, tämä on elämän\nkuvastin, sillä se puhuu totta —, sanoi hän.\n\nMutta 'Ajischa sanoi:\n\n— Kaunis on elämän kuvastin, sillä se on _valhe,_ synkkä on kuoleman\nkuvastin, sillä se on _totuus!_ — Ja sillä hetkellä oli 'Ajischa\nherraansa viisaampi.\n\nMutta Mohamed katsahti vielä kerran kuvastimeen, joka sanoi ettei hän\nollut vanha; ja tämä ilo oli niin suuri, että vanha Mohamed, kuoli\nilosta, ettei ollut vanha — —\n\n\n\n\n\n\nV.\n\n\n\n\nPYHÄ GANGES.\n\n\nRauhaisana virtaa suuri idän virta, vienot vuolteet hiljaa kulkevat. —\n\nRauhaisana istuu vanha Ganges, vienot hymyn vuolteet kasvoillansa\nkulkevat. —\n\nRauhaisana kuiskii illan tuuli, lempi sydämessä ihmiset kulkevat. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta iltaa seurasi yö, ja yöstä valkeni aamu. Vanha Ganges istui\nmajansa ovella, ja valmisteli vapisevin käsin viimeisiä saviastioita.\nAhdassuisia ne olivat, sitä viimeistä — suurta retkeä varten.\n\nHän oli jo saanut tarvittavan luvun valmiiksi ja asetteli niitä päivän\npaisteeseen: kuivamaan.\n\n— Paista helteisesti, päivä, viimeisen kerran, lujaksi koveta savi,\nsillä sydämeni on jo niin pehmeä —, puhui hän.\n\nMutta mustat pilvet nousivat taivaalle, päivä pimeni, ja ukkosensade\nkasteli maan, ja saviastiat painuivat kokoon. Se päivä oli vanhan\nGanges'in ensimmäinen suuren koetuksen päivä.\n\n— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni on siis vielä kova —, puhui\nhän itseksensä ja itki.\n\nMutta seuraavana aamuna paistoi päivä pilvettömällä taivaalla, ja vanha\nGanges laittoi saviruukkujaan.\n\n— Paista tulisesti, päivä, ja kuivuta ne koviksi, että minun sydämeni\npehmiäisi —, puhui hän asetellessaan niitä kuivamaan.\n\nJa päivä paistoi helteisesti niinkuin ei koskaan ennen, mutta\nsaviastiat halkeilivat ja putoilivat rikki. Se päivä oli vanhan\nGanges'in toinen suuren koetuksen päivä.\n\n— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni siis on vielä kova —, puhui\nhän itseksensä ja itki.\n\nSeuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi\nja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä\nkuivamaan.\n\n— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni\npehmiäisi —, puhui hän itsekseen.\n\nJa päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin\nkivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.\n\n— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.\n\nTuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien\nlaulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.\n\nValkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne\nolivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita\nja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi\nköynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti\nhän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.\n\nTyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät\nvettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.\n\nTuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät\nvanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.\n\nLootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.\n\n— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen\nkukka ja puhui:\n\n— Taita matkaasi elämän rakkaus! — Ja vanhus vaikeni. Syttyi kolmas ja\nlausui:\n\n— Taita matkaasi elämän tuska! — Mutta yhä vaikeni vanhus. Niin\nsyttyivät sadat lootokset virran pinnalla ja tarjosivat hänelle\nkaikkea mitä elämällä on, ja se yö oli vanhan Ganges'in kolmas suuren\nkoettelemuksen hetki; mutta hän vaikeni, ja hiljaa lauloi mustien\njoutsenten jono Intian yössä. Vaan ruukut liukenivat ja täyttyivät, ja\nsyvemmälle painui vanhus. —\n\n— Sydämeni ei enää ole kova —, sanoi hän kääntyen joutsenia päin.\n\nJa virran vauhti hiljeni, ja sen pinta avartui, sillä laaja meri\navautui virran vuolteille. Punerva päivä nousi merestä ja valaisi\nkuolevan kasvoja. Ja vanhus kuiskasi:\n\n— Totuutta ei elämä lahjoittanut, minä vaivun loistavimman lootoksen\nkultaiseen syliin, sillä elämällä ei ole totuutta! —\n\nJa nouseva aurinko punasi vilpoisen virran pinnalla kuolevia\nvesikuplia. Mutta mustat joutsenet sousivat ylös hiljaista virtaa ja\nlauloivat:\n\n— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen pinnalla uinuu elämän ilo! —\n\n— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen rinnalla hehkuu elämän rakkaus. —\n\n— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen kuvastimessa näkyy elämän tuska. —\n\n— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen helmassa nukkuu — — totuus! Pyhä\non kuoleman virta — —\n\n\n\n"]