Kokoelma humoristisia pakinoita ja lyhyitä kertomuksia, jotka käsittelevät suomalaista arkea, ihmistyyppejä ja kulttuuri-ilmiöitä. Teksteissä tarkastellaan muun muassa musiikkikasvatusta, kaupankäyntiä ja matkustamista hyväntahtoisen satiirin keinoin.
Tatu Valkosen 'Musikaalinen ihmelapsi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3033. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MUSIKAALINEN IHMELAPSI
Pakinoita
Kirj.
TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1930.
SISÄLLYS:
Lyyrillinen soprano. »Oi turmelus, — — —» Kauppias Heikkisen hedelmäkauppa. Myyntitaidosta. Herrasväki Tappuran matka. Tehtailija Pahikaisen laihdutuskuuri. Suutari ihmistuntijana. Vanhoja muistoja. Oppilaita ja opettajia. Osat vaihtuvat. Lukutate. Nainen ja myyntitaito. Minkälainen on tulevaisuuden ihminen? Manan portilta palanneita. Amerikan sielu ja Europan sielu. Hiihtourheilusta. Onpa hyvä, että ihmisellä on vain yksi elämä. Huonoina raha-aikoina. Kummitustalo. Onko maapallolla olemassa ainoatakaan täydellistä ihmistä? Sivistys ja raha. Asioitsija. Musikaalinen ihmelapsi.
LYYRILLINEN SOPRANO.
Suku oli musikaalinen, isoisä oli ollut ensimmäinen viulunsoittaja Wienin keisarillisen hovioopperan orkesterissa, isä oli ollut opettajana jossain Saksan konservatoriossa ja sieltä joutunut Suomeen suurehkon maaseutukaupungin orkesterin kapellimestariksi.
Kun hänen tyttärensä, pikku Nelly, täällä Suomessa syntyi, oli selvää, että hänestä oli tuleva taiteilija jollain musiikin alalla. Olihan musiikki kokonaan suvun veressä, kaikki isän veljet ja sisaret olivat soittotaiteilijoita ja ensimmäinen leikkikalu, joka suvussa oli annettu lapsen käteen, oli joku soittokone.
Mutta mikä oli pikku Nellystä tuleva?
Tietysti laulajatar.
Jo kolmevuotisena hämmästytti hän iloisia vanhempiaan sillä, että, lauloi jonkun saksalaisen tuutulaulun aivan nuotilleen. Ja tämä olikin alku laulunopetukseen. Isällä oli hyvä lauluääni ja vapaahetkinä hän aina otti tytön polvilleen ja opetti hänelle jonkun laulun. Lauluihin liittyi vähitellen säestys.
Jo 5-vuotiaana osasi Nelly laulaa 5 laulua pianon säestyksellä.
Hänen taiteilijamaineensa oli taattu. Taloon ei tullut sitä vierasta, jolle ei ihmelasta näytetty, ei ollut sitä konventin juhlaa eikä lasten joulujuhlaa, jossa pikku Nelly ei esittänyt taidettaan.
Jo valmistavan koulun ensi luokalla tiesi hän, että koulu oli hänelle ainoastaan sivuasia, sillä hänestähän oli tuleva laulajatar, joka antaa kerran maailmassa äänensä kaikua suuren konserttisalin lavalla ja niittää ihailua, kultaa ja kunniaa.
Jo pienestä pitäen alkoi siis Nellystä tulla ohjelmanumero ja samalla kertaa hän oppi myöskin »kruusaamisen» taidon. Kesti kauan aikaa ennenkuin »taiteilijatar» saatiin antamaan kuulla ihanaa ääntänsä.
Mutta vuodet vierivät. Koulutyö ei tahtonut oikein sujua, mutta mitäpä se teki, eihän Nellystä koskaan »koulurottaa» aijottukaan. Kymmenvuotiaana tarvittiin Nellylle opettajatar, isä näet oli hänelle opettanut kaikki mitä osasi, ja hyvin vaarallista oli hänen jatkaa opetusta pitemmälle, sillä hän voi helposti pilata ihanan orgaanin.
Perhe oli köyhä, eikä voitu ajatellakaan Nellyn muualle lähettämistä. Opettaja oli siis aluksi saatava kotikaupungista. Ja kaupungilla sattui olemaankin oma kuuluisa laulajattarensa. Se oli erään rikkaan konsulin rouva, joka oli katsonut parhaaksi jättää Pariisin suuren oopperan ja seurata miestänsä tänne pohjolan kaukaiseen maaseutukaupunkiin. Täällä hän antoi joskus äänensä kuulua ihastuneelle kuulijakunnalle, ja kävipä pääkaupungissakin silloin tällöin laulamassa hyväntekeväisyysjuhlissa.
Konsulin rouvaa oli opettajaksi pyydettävä. Mutta kuinka se oli mahdollista. Olihan miltei mahdotonta tavallisen ihmisen päästä edes hänen puheilleen. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että konsulin poika otti Nellyn isän luona viuluntunteja ja niinpä äiti rohkaisi itsensä ja lähetti pojan mukana kirjeen, jossa pyydettiin laulutunteja viulutunteja vastaan.
Emme voi sanoin kuvata sitä syvää loukkaantumista, joka kohtasi »kuuluisan» laulajattaren, kun hänen tuntinsa arvioitiin mitättömien viulutuntien arvoisiksi, eikä hän sitäpaitsi milloinkaan ollut alentunut tunteja antamaan. Luettuaan kirjeen kahdennentoista kerran konsulinna sai hysteerisen kohtauksen ja kykeni vaivoin selittämään hätään saapuneelle konsulille, mikä hirveä loukkaus häntä oli kohdannut.
Mutta konsuli oli ymmärtäväinen mies. Ensinnäkin merkitsi hänestä jo se, ettei hänen tarvinnut maksaa poikansa viulutunteja, plus-puolta hänen tileissään, sillä vaikka konsuli oli miljoonamies, tiesi hän hyvin, että pennissä on markan alku. Toiseksi hän tiesi, että jokainen tunti, joka annettaisiin, merkitsisi yhtä tuntia lisää kotonaoloaikaa hänen vaimolleen, joka seikka taas merkitsi plus-puolta hänen tileissään, sillä rouva oli aika tuhlaavainen ja teki mielellään kaikenlaisia pikkulahjoituksia hyväntekijättären mainettaan ylläpitääkseen. Kolmanneksi tunsi konsuli sangen hyvin pikku neidin äidin. Hän oli ollut aikoinaan tarjoilijattarena kaupungin seurahuoneella, emmekä luultavasti arvaa väärin, jos otaksumme, että konsulin käsivarsi oli silloin tällöin kietoutunut Nellyn mamman vyötäröitten ympärille. Ei ollut yhtään mahdotonta, että Nellyn mamma järjestäisi tyttärensä laulutunnit kaupungin toisen laulajattaren, lehtorskan luona, ja silloin voisi hän tulla konsulilta lainaamaan rahaa tuntien suorittamiseksi.
Konsuli oli siis sitä mieltä, että tunnit oli annettava, ja toiselta puolen oli konsuli sangen ovela mies, niin että hän suuresti katsoen aina talossa sai tahtonsa läpi. Kuinka tämä tapahtui, sitä ei kukaan tiennyt, ja kaikkialla sitä ihmeteltiin, sillä myöskin konsulinna tiesi tarkkaan mitä tahtoi.
Ja niin alkoivat siis Nellyn laulutunnit. Joka iltapäivä klo 6 hän astui nuottivihko kainalossaan konsulinnan upeaan saliin ja siellä kestivät harjoitukset usein parikin tuntia. Meidän on mainittava, että konsulinnalla itsellään myös oli tyttäriä ja vieläpä sangen reippaita ja kauniitakin, ja niin kauniita, että Luoja heidät luodessaan oli miltei kokonaan unohtanut heidän järkensä. He olivat nim. melkein mahdottomat oppimaan neljää yksinkertaista laskutapaa, jotapaitsi he olivat perineet konsulin musiikkikorvan, jolla ei voitu eroittaa Porilaisten marssia Maamme-laulusta, niin, että konsulia aina täytyi nykäistä kylkeen, jotta hän ymmärtäisi nousta seisomaan silloin kuin Maamme-laulua laulettiin. Hänestä oli siis Nelly sangen musikaalinen ja lahjakas lapsi. Konsulinnalla oli myös Nellystä omat ilonsa. Nelly oli eräänlaisissa asioissa nim. täydellinen tietosanakirja. Koko tässä suurenlaisessa maaseutukaupungissa ei ainoakaan kissa voinut kulkea kadun yli ilman, ettei Nellyn mamma sitä tietänyt, ja koska luonto oli vielä hänelle antanut erikoisen hyvän puhelahjan, pyöri hänen kielensä aamusta iltaan niinkuin pukin pää kaalimaassa. Ja nyt sai konsulinna ammentaa kaikki nämä tiedonaarteet tarvitsematta alentua mitättömän kapellimestarin rouvan seuraan. Oikeastaan taisi siis oppilas antaa enemmän opettajalleen kuin opettaja oppilaalle, sillä sen sijaan, että lauluhuoneesta olisi kuulunut laulua, kuului sieltä Nellyn tavallinen puheääni säestettynä ei pianolla vaan konsulinnan huudahduksilla ja naurunhohotuksilla.
Näin kului 5 vuotta. Jos Nelly joskus suvaitsi esiintyä julkisesti, niin riensivät kaupungin musiikkiarvostelijat häntä kilvan kehumaan, sillä kukaan ei uskaltanut kääntää arvostelunsa kärkeä konsulinnaa vastaan.
Kaupungissa oli eräs 17-vuotias laulajatar antanut konsertin. Tämä seikka herätti Nellyn mamman ja papan horroksista. Tottahan heidän Nellynsäkin täytyy kyetä samaan, sillä hän oli opiskellut ikänsä. Ja hänhän oli musikaalista sukua, sillä isoäiti oli osannut soittaa Bachin fuugan pianolla kaikissa »toonarteissa» paljaalla korvallaan, jotavastoin konsertin antanut ja suurta suosiota saavuttanut nuori laulajatar oli vain tavallisen maakauppiaan tytär, jonka äiti oli tavallinen karjapiika ja olihan Nellyn äidin isäkin entinen pataljoonan musikantti.
Mutta, kuinka voida tehdä konsulinnalle pieni huomautus konsertista. Tällainen huomautus voisi eksyä huonoon maaperään ja tuoda mukanaan arveluttavia vaikeuksia. Mutta Nellyn mamma ei olisi ollut se nainen, joka hän oli, jos hän olisi jäänyt neuvottomaksi. Katseltuaan pari viikkoa miehensä tyhjäntoimitusta, hän lopulta sanoi:
Eihän näistä asioista mitään tule, ellen minä itse ryhdy hommiin. Minä en voi käsittää, että olen joutunut naimisiin sinun kanssasi. Minä joka olisin saanut niin monta parempaa miestä, esim. professori Walhman kosi minua kolme kertaa, mutta minä annoin hänelle rukkaset sentakia, että tiesin, että hän on tavattoman snooli mies, sillä joka kerta kun hän söi seurahuoneella, niin hän pisti aina kaikki leipäpalaset taskuunsa ja antoi niitä kerjäläisille, ja kerskui ympäri kaupunkia, ettei ainoakaan kerjäläinen hänen oveltaan palaa ilman apua, ja tämä olisi vielä voinut mennä, mutta kun hän sitäpaitsi rupesi kokoamaan muiden ihmisten leipiä, ja täytti niillä kaikki taskunsa, niin että häntä ruvettiin kutsumaan Leipä-Wahlmanniksi, niin enhän minä voinut ruveta naurunalaiseksi, sillä minä olisin saanut Leipä-Wahlmanin rouvan nimen.
Mutta eihän se ollut tästä asiasta, kuin minun piti puhuman. Sinä olet miettinyt tätä Nellyn konserttia kaksi viikkoa ja mitä sinä olet keksinyt? Häh! Jag bara frågar. Tietysti et mitään. Mutta minä olen ajatellut koko asian valmiiksi.
Onko sinulla yhtään rahaa? Ei tietystikään. Mutta minullapa on.
Ja nyt me pidämme illalliset ja minä käyn noutamassa majurska Saurenilta snapsit ja ajuri Kvickillä teurastetaan tänään sika ja sieltä minä hommaan sianfileen.
Ja sinusta ei ole mitään hyötyä, sinä saat lähteä tänä iltana pois. Ja tuossa on 5 mk, ja sinä et saa juoda mitään muuta kuin olutta. Sitt inte där och si overksam ut! Nog är det synd, att ha en sådan där man.
Asianlaita oli nim. se, että Nellyn piti laulaa »Sjutton år jag tror visst att jag var» y.m. pauvres honteux'n iltamassa eli n.k. gumm-soiréessa ja tähän oli mammamme perustanut suunnitelman.
Hän tiesi, että sanomalehdentoimittaja Phyrén oli auttamattomasti niin pankki, ettei hän tänä iltana saisi iltanaukkujaan. Tämän tiesi hän tarkkaan sen vuoksi, että kaupungin tillikan hoitaja majurska Sauren oli lopullisesti kieltänyt häneltä krediitin ja sitäpaitsi kovaäänisesti siirtänyt hänet kadulle ja heittänyt kalossit hänen jälkeensä, jonka kaiken mammamme oli nähnyt »kreetupeileistään», joita hänellä oli 2:ssa akkunassaan, joista kaikki muutkin kaupungin tapahtumat nähtiin. Kun siis toimittaja Phyrén allapäin ja pahoilla mielin astui ulos siitä kellarikerroksesta, jossa hänen lehteänsä toimitettiin, niin ei hän ollut uskoa silmiään, kun Nellyn mamma niiaten tervehti häntä.
Mutta vielä enemmän hän ihmetteli, kun tämä arvoisa rouva laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi: Varför ser direktör Phyrén så bedrövad ut? Jag tycker så synd om ungkarlar, som måste fira alla sina kvällar på krogen, varför besöker inte herr Phyrén oss, vi äro ju grannar.
Ja niin merkillisesti loppui tämä keskustelu, ettei herra Phyrén muista edes itsekään, kuinka hän oli joutunut istumaan kertomuksemme arvoisan mamman kotiin ja vielä kummallisempaa oli se, että hänen nenänsä alla heti höyrysi mitä ihanin tuutinki samalla kuin hänelle ilmoitettiin, että siankyljys pian kypsyy. Isäntää ei talossa näkynyt, mutta ruokaryypystä piti rakastettava emäntä huolen.
Ja loppujen lopuksi sai toimittaja Phyrén kirjoittaa arvostelun Nellyn esiintymisestä gummsoireessa, jossa m.m. esiintyi sana succès pyramidale ja joka päättyi sanoihin: kaikki kaupungin musiikin ystävät odottavat, että nuori laulajatar antaisi konsertin, sillä me olemme tosiaankin saaneet kuulla täällä siksi paljon kypsymättömiä nuoria laulajattaria, että on kerrankin aika näyttää, että omankin kaupunkimme tyttäret johonkin kykenevät.
Kim gumm-soirée oli pidetty ja Brackeborgs Tidningenissä oli luettu toimittaja Phyrén'in kaksipalstainen arvostelu, niin konsulinne kutsui puolestaan myöskin Phyrén'in kahville ja kun hän sieltä oli lähtenyt, oli hänen lompakossaan kokonainen 100 mk seteli.
Ja konsertti pidettiin. Konsulinnan käytetty silkkipuku käännettiin ja gameerattiin ja siitä tehtiin laulajattarelle konserttipuku. Mamma ja vanhat tantit neuloivat aamusta iltaan ja puristelivat hampaissaan nuppineuloja, joilla puvun laskoksia kiinnitettiin, jotta kaikki tulisi mahdollisimman hyvännäköistä ja vartalonmukaista. Siitä tuli kaikkien riitojen perästä en klädning i rokoko, sen sköna Galatheaa esittävän taulun mukaan, jonka vanhempi tanteista oli saanut lahjaksi sulhaseltaan, joka oli hukkunut merellä.
Harvoin on konsertissa ollut enemmän ja kiitollisempaa yleisöä. Mamma oli kierinyt keränä koko viikon myömässä pilettejä, koko konsulin henkilökunta ja työväestö olivat komennetut tilaisuuteen ja eturivissä kunniapaikalla istui toimittaja Phyrén, jonka vaatteet mamma oli harjannut ja kengät kiilloittanut.
Suosionosoituksista ei tahtonut tulla loppua. Jokainen numero toistettiin ja lopuksi herra Phyrén ojensi laulajattarelle laakeriseppeleen, jonka kanssa mamma ja tädit olivat saaneet hikoilla edellisen yön ja jonka nauhoihin oli käytetty pikku siskojen kastepuku.
Kun konsertti oli loppunut, saapui laulajatar takatietä kadulle, jossa häntä odottivat äiti ja tädit.
Jaså, det blev således ingen ovation, sanoi mamma. De snålvargama, och jag som har ingen mat hemma.
Mamma oli nim. odottanut, että kaupungin herrat pitäisivät taiteilijattarelle ja hänen äidilleen illalliset ja tätä oli toimittaja Phyrénkin vakuuttanut vipatessaan mammalta hänen viimeisen kymmenmarkkasensa.
Jo, nog är det futtigt, sanoivat tantit, men vi har sillsallat där hemma och lite mjölk åt Nelly.
Ja seuraavana päivänä luettiin arvostelu. Herra Phyrén uudisti entisen arvostelunsa gumm-soireen ajalta, jota hän tätä tilaisuutta varten oli vielä hieman koristellut ja kiillotellut. Se päättyi sanoihin: meidän kaupunkimme omaa Nelly Pärschissä lupaavan taiteilijattaren. On selvää, että sen on myöskin kyettävä aineellisesti kustantamaan hänen opintonsa, sillä nyt käy hänen tiensä suuren maailman opinahjoille. Häntä seuraavat meidän sydämelliset onnittelumme.
Mutta kaupungissa löytyi valitettavasti kyllä eräs suomenkielinen sanomalehti. Sen musiikkiarvostelija, herra Fess oli sattunut juomaan itsensä päihinsä, joten häntä edusti konserttitilaisuudessa kaikkialla läsnä oleva lehtori Gneis-Maaniemi. Tämä herra oli kirjoittanut arvostelun, joka oli aivan päinvastainen kuin herra Phyrénin. Siinä mainittiin m.m. että laulajattaren ääni oli sangen heikko, erikoisen terävä ja että laulajattarella kaiken todennäköisyyden mukaan oli huono korva. Sitäpaitsi puuttui laulajattarelta intelligenssia, sillä minkäänlaista alkeellisintakaan tulkitsemiskykyä ei voitu hänen esityksessään havaita. Koko eilisilta on pidettävä n.k. tant- och farbror-succesnä, joten laulajattaren vanhempia varoitetaan antamasta sille mitään merkitystä. Nelly Pärschistä voi korkeintaan tulla hyvin keskinkertainen laulajatar, joka sellaisenaan on aivan säälittävä ilmiö.
Mamma meni lukiessaan tämän arvostelun ensimmäisen kerran elämässään sanattomaksi.
Se nauta, mitä hän ymmärtää taiteen päälle, onko tuokin räkänokka olevinaan musiikkiarvostelija.
Ja niin menivät huushollirahat olutpuotiin, josta hankittiin toimittaja Phyrén'ille kielen kostuketta ja kirjoitettiin murhaava vastine Gneis-Maaniemen arvosteluun. Se alkoi sanoilla: Ecrasez infame, (musertakaa roisto) ja jatkui seuraavaan tapaan: Koska maisteri Gneis-Maaniemi on suomenkielinen mies, niin siteeraamme hänelle suomalaisen runoilijan Oksasen sanat: kun karju kukkamaita tonkii, kaksseiväs sille pannaan kaulahan, täss' on tonkeistas' kaksrivi kaulahas sun. Valitettavasti emme tällä kertaa voi tyytyä ainoastaan kahteen riviin vaan on meidän käytettävä kaksi palstaa vaikkakin maisteri Gneis-Maaniemi, käyttääksemme hänen omia sanojaan, musiikkiarvostelun alalla on säälittävä ilmiö. Olisi ohut parasta jos hänen arvostelunsa olisi jäänyt sinne mistä se on tullutkin, nim. mustetolppoon j.n.e.
Sen sanomalehtikiistan, joka asiasta syntyi, jätämme, sillä se ei vaikuttanut asiaan muuta kuin sen mitä hyvä reklaami tekee, sillä viikon päästä oli mamma saanut lainatuksi 3000 mk ja Nelly lähetettiin kuin lähetettiinkin pääkaupungin musiikkiopistoon opintojansa jatkamaan.
Emme tahdo seurata hänen kehitystään siellä, sillä musiikin alalla ei hänestä mitään tullut, mutta hänen kainalossaan saapui kotikaupunkiin kerran eräs nuori lääketieteenkandidaatti ja voimme mainita, että Nelly päätti päivänsä hyvinvoipana lääkärinrouvana. Ja tähän rouvan virkaan hän on kaikesta päättäen kyennyt hyvin, vaikkei hän ollutkaan siihen saanut mitään erikoista koulutusta.
Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin.
»OI TURMELUS, — — —»
»Oi turmelus ja lankeemus, sillä sinun nimesi on nainen.» Näin sanoo itämainen viisaus.
Tämän alkulauseen jälkeen tahdomme palata varsinaiseen päivän tekstiin. Ihanassa Parisin kaupungissa eleli hiljaa ja rauhallisesti professori Amadée Boinet. Hänen alaansa oli Ranskan keskiajan historia ja pääsi hän lopulta oppineisuutensa vuoksi Parisin Suuren Kaupunginkirjaston, Sainte Genevieven, varajohtajaksi. Hän oli erittäin etevä keskiaikaisten pergamenttikirjoitusten tuntija. Nämä kirjoitukset olivat hänen intohimonsa, ja ainoastaan ne voivat tuoda jonkunmoista huvia tämän yksitoikkoisen, minuutilleen täsmällisen ja uutterasti työskentelevän miehen tieteelle pyhitettyyn elämään.
Tapahtui sitten, että eräänä päivänä Sainte Genevieven kirjastosta katosi eräs sangen arvokas käsikirjoitus 1500-luvulta, nimeltä Ranskan Kuninkaiden Kronikka. Se oli 38 metriä pitkä pergamenttikäärö, joka oli koristettu ihanilla pienoiskuvilla ja komeilla kirjaimilla. Sitä oli eräs ahkera munkki aikoinaan viisikymmentä vuotta valmistellut.
Kirjoitusta etsittiin turhaan. Lopulta ei auttanut muu kuin kääntyä poliisin puoleen. Sillä aikaa kuin Parisin poliisilaitos tutki asiaa, saatiin kuitenkin Lontoon poliisilta tietää, että käsikirjoitus oli joutunut erääseen sikäläiseen antikvariaattiin. Itse liikkeen omistaja ilmoitti poliisille asiasta, sillä hän oli huomannut eräästä luettelosta, että tämä arvokas käsikirjoitus oli Sainte Genevieven kirjaston omaisuutta.
Näin saivat tutkimukset määrätyn suunnan, ja pian huomattiin, että syyllisenä täytyi vangita Genevieven kirjaston varajohtaja, professori Amadée Boinet. Kirjoitus saatiin siis takaisin omaan lokeroonsa, mutta Boinet tuomittiin vuodeksi vankeuteen.
Ja tämän jälkeen ovat Parisin tieteelliset piirit väännelleet käsiään ja ihmetelleet sitä, kuinka niin tunnollinen, vaatimaton ja moitteeton mies kuin Boinet on voinut tehdä itsensä syypääksi tällaiseen rikokseen, semminkin kun hänen olisi pitänyt tietää, että tämäntapaisia pergamentteja ei voida myydä asian tulematta ilmi. On senvuoksi niitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että professori on tehnyt tekonsa mielenhäiriössä. Toiset taas arvelevat, että hänen intohimonsa vanhoihin pergamentteihin olisi johtanut hänet rikoksen teille. Mutta, kuinka silloin on käsitettävissä, että hän raatsi myydä pergamentin ja vieläpä voi pistää rahat taskuunsa?
Lopuksi on ilmestynyt näyttämölle Kansalliskirjaston johtaja, professori Roland Marcell, joka on tyytynyt huomauttamaan, että »30—40 vuotta kestäneen uutteran ja tarmokkaan työn jälkeen on Amadée Boinet 56 vuoden ikäisenä tullut huomaamaan, että maailmassa on muutakin kuin perstaantuneita keskiaikaisia pergamentteja — nim. esimerkiksi naisia».
30—40 vuotta on Amadée Boinet vaeltanut kotoaan Montparnasselta Sainte Genevieven kirjastoon, mutta eivät ole hänen silmänsä havainneet hemaisevaa parisitarta. Nuorena miehenäkin hän vain uneksi 38 metrin pituisista koreakirjaimisista keskiaikaisista pergamenttikääröistä eikä hän huomannut ihanan Josephinen sulavaa nilkkaa tai Catherinen joutsenniskaa. Mutta tuli sitten polvihameiden ja polkkatukan aikakausi. Ja silloin, vasta silloin, aukenivat Amadeuksen silmät. Vilkaistessaan pergamenteistään havaitsi hän edessään polkkatukkaisen, maalihuulisen ja punavalkoiseksi silatun parisittaren ja silloin hän huomasi, että tuo melkein Evan puvussa oleva neitokainen oli ihanampi kuin kauneimmatkaan pokstaimet munkki Claudiuksen tekstaamilla pergamenteilla.
Ja niin ne alkoivat ne huviretket Bois de Boulogneen ja käynnit oopperassa j.n.e., j.n.e., kunnes Claudiuksen pergamentti vaelsi Lontoon panttilaitokseen ja myöskin siitä saadut rahat menivät uusiin hattuihin ja hepeniin, joita Catherine aina löysi toinen toistaan hurmaavampia.
Mutta lopuksi ilmestyi paikalle nuori maalari Ange ja silloin jäivät Catherinelta unohduksiin sekä professori että hänen pergamenttinsa. Ja katkerasti saa nyt kunnianarvoisa 56-vuotias professori katua ensimmäistä ja viimeistä lankeemustaan.
Ei ole siis itämainen viisas turhaan sanonut: »Oi turmelus ja lankeemus, sillä sinun niinesi on nainen.»
KAUPPIAS HEIKKISEN HEDELMÄKAUPPA.
Suuressa maailmassa on meistä suomalaisista se käsitys, että me syömme kalaa ja kovaa ruisleipää ja perunoita ja sen päälle ryyppäämme tuopista piimää. Mutta tämä käsitys alkaa olla väärä, sillä vähitellen alkaa Suomen kansa elää etelänhedelmillä. Laivanlasti toisensa jälkeen saapuu tänne kalifornialaisia ja austraalialaisia ja espanjalaisia ja kanariansaarelaisia hedelmiä ja pian voidaan kirjoittaa, että Suomen kansa, tämä hyisen Pohjolan kansa, imee sisunsa etelänhedelmistä. Ne ovatkin hyvin terveellistä ruokaa, sillä ne sisältävät kaikkia aakkosjärjestelmän vitamiineja hamaan Ö-vitamiiniin asti.
Ja tämän jälkeen on meidän siirryttävä Takalan kylään ja lähemmin sanoen kauppias Heikkiselle. Kauppias Heikkinen oli huomannut, että hänenkin täytyi hankkia varastoonsa etelänhedelmiä, sillä kansanopistossa ja lentävillä luentokursseilla olivat Takalan kyläläiset tulleet käsittämään, että he tähän asti olivat syöneet aivan järjettömästi, joten he tämän jälkeen olivat alkaneet miettiä ravintonsa uudistusta ja ruvenneet vaatimaan tuoreita hedelmiä.
Ja niin oli kauppias pistäytynyt kaupungissa ja vuokrannut sieltä kuorma-auton ja lastannut siihen omenalaatikoita ja appelsiinilaatikoita ja banaanilaatikoita.
Ja hyvin edullisen kaupan hän oli tehnyt, sillä hän oli mielestään saanut tavaransa halvalla hinnalla ja sitäpaitsi vielä parikymmentä kiloa kirjasia »Banaanien käytöstä kotiruokana». »Aamiaisruokien valmistamisesta sitruunoista» ja »Ananashedelmän käyttämisestä kalaruokiin» j.n.e.
Ja kyytiin astui itse kauppamatkustaja Kiertäväinen, ja kun kaupungin tullin ulkopuolelle oli päästy, heläytettiin tiivistettyä Viron hedelmämehua jokunen kulaus kurkkuun ja puraistiin milloin mitäkin etelänhedelmää päälle.
Ja niin joutui matka aivan tavattomalla nopeudella ja pelästyneet hevoset ja ällistyneet akat ja ihmettelevät lehmät siinä katselivat, kun kauppias Heikkinen kiiti autolla Takalan kylää kohti.
Ja kun Takalan kylän raitille oli saavuttu, niin kuuluipa kamala rysähdys, ja niin oli kauppias kuormineen Iso-Takalan vetelässä savipellossa.
Mutta kaikkein suurimmalta lantakasalta kuului hirveitä huutoja ja uhkauksia, ja kun kauppamatkustaja ja kauppias olivat kömpineet savivellistä, niin kukapas muu, nähtiin kaulaansa myöten vaipuneena kompostikasaan kuin taloustirehtööritär ja emäntä Iso-Takala.
Nähdessään parhaan asiakkaansa tällaisessa asemassa; kiiruhti kauppias Heikkinen kauppamatkustaja Kiertäväisen kanssa apuun.
— Älkää tulko tänne te miehen roikaleet ja juopot retkut, kuului ääni kompostikasasta, älkää koskeko minuun, sen minä sanon, että tänne on heti paikalla haettava kaksi jäävitöntä henkilöä ja toimitettava silmämääräinen tarkastus!
Eikä niitä jäävittömiä henkilöitä kauan tarvinnutkaan etsiä, sillä suuri joukko kylän väkeä oli ilmestynyt paikalle ja ilmestyi sinne itse taloustirehtöörikin, ja niin toimitettiin poliisin ja lautamiehen läsnäollessa silmämääräinen tarkastus, jossa todettiin, että taloustirehtöörittären vaatteet olivat menneet käyttökelvottomiksi ja että hänessä sitäpaitsi oli erinäisiä ruhjevammoja.
Mutta kun tarkastus oli lopetettu ja saavuttiin autoa ojasta nostamaan, niin kovin oli hedelmälasti huvennut. Eikä jäännöskään mennyt kovin hyvin kaupaksi, vaan se pääsi suureksi osaksi pilaantumaan. Ehkäpä kyläläiset olivat jo varanneet itselleen sen verran hedelmiä kuin he pariksi viikoksi »ravintonsa uudistukseen» tarvitsivat.
Pilaantuneet hedelmät sai kauppias Heikkinen heittää sinne, missä tällaista lahoavaa tavaraa tarvitaan, ja ainoaksi saaliiksi jäi hänelle tästä ensimmäisestä hedelmäkaupastaan laatikollinen lentokirjasia. Sekä haaste, jonka taloustirehtööri Iso-Takala oli hänelle antanut.
Mutta kun tämän jälkeen käydään kauppias Heikkisen liikkeestä kysymässä etelänhedelmiä, niin hän ilmoittaa tulleensa siihen käsitykseen, etteivät ne vedä vertoja perunalle, josta eräässä hänelle jääneessä lentokirjasessa on sanottu, että se sisältää orgaanisia ravintoaineita enemmän kuin banaani ja enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon kuin omena.
Tämä on tosi kertomus.
MYYNTITAIDOSTA.
Amerikalaista tarmoa ja liikeneroutta ihaillaan kaikkialla. Siellähän on esim. kouluja, joissa myyjiä koulutetaan. Ja kuinka suurenmoisiin tuloksiin amerikalaisilla koulumenetelmillä voidaan päästä, siitä mainittakoon vain seuraava esimerkki.
Mr Buxton matkusti amerikalaisen pikajunan loistovaunussa ja teki aamutoalettiaan. Kun hän parranajokoneellaan ajoi vaikeinta paikkaa naamastaan, s.o. suuren känsän ympärystää, astui vaunuosastoon aamuteen tuoja, neekeri Jim, joka huomasi, että mr Buxton jo oli pessyt hampaansa, ja pisti senvuoksi mr Buxtonin kultaisen hammasharjan taskuunsa.
Mr Buxton, vaikka olikin amerikalainen, jotka kuulemma ovat niin paljon etevämpiä kuin europalaiset, ei tätä asiaa huomannut ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin hänen taas piti pestä hampaitaan. No, tavallisia hammasharjoja saa amerikalaisista hotelleista, joten asia oli pian autettu, mutta sen jälkeen päätti mr Buxton lähteä hankkimaan itselleen samanlaisen hammasharjan kuin oli se, jonka hän oli menettänyt. Hänen kultainen hammasharjansa oli tosin ostettu Parisista, mutta hyvin tietäen, että Wanamaker & Co Ltd:n tavaratalosta saa kaikkea, mitä taivaan ja maan välillä on, lähti hän siis sieltä etsimään sellaista hammasharjaa, jonka hän oli kadottanut, sillä hän tiesi hyvin, ettei amerikalainen salapoliisi hänen kadottamaansa hammasharjaa voi löytää. Amerika on nähkääs kieltolakimaa niinkuin tämä Suomi ja siellä siis etsivät, niinkuin täälläkin, kaikki parhaat salapoliisit pirtua.
Kuuluisassa Wanamakerin tavaratalossa tapasi mr Buxton maailman kuuluisimman ja parhaan myyjän. Tämä käsitteli häntä siksi taitavasti, että kun mr Buxton jätti Wanamakerin liikkeen, hän oli paitsi mainittua hammasharjaa m.m. ostanut auton, kalustetun huvilan ja huvialuksen. Tällaista on, lukijani, oikea amerikalainen myyntitaito.
Tarkastakaamme sitten minkälaista on suomalainen myyntitaito.
Erään suuren liikkeen johtaja tarvitsi asiamiehilleen 500 nimikilpeä. Saadakseen aistikkaat ja kaikin puolin käytännölliset nimikilvet oli hän toimeenpannut piirustuskilpailun, ja tämä kilpailu oli onnistunut sangen hyvin, sillä hänen seinällään riippui parisenkymmentä luonnosta. Näistä oli 3 asianomaisesti palkittu, ja niin oli johtajamme päässyt taiteilijoista, mutta tämän jälkeen hän päätti kääntyä niiden liikkeiden puoleen, jotka tällaisia kilpiä tekevät. Eihän ollut varmaa, että taiteellisesti paras kilpi myöskin on teknillisesti paras.
Hän soitti siis ensimmäiselle liikkeelle, jonka tiesi tällaisia kilpiä tekevän, ja pyysi saada puhutella johtajaa. Hän saikin johtajan puhelimeen ja selitti tälle tarvitsevansa noin 500 kilpeä, kertoi hänelle luonnoskilpailusta ja sanoi, että kaikki luonnokset riippuvat täällä seinällä, joten pyytäisin, että johtaja olisi niin hyvä ja tulisi tänne arvostelemaan, mikä kilpi johtajan mielestä on teknillisesti sopivin, sekä sopimaan myöskin hinnasta.
Kilpiliikkeen johtajan vastaus oli seuraava:
— Minusta tämä asia on siksi vähäpätöinen, että minä en tosiaankaan mokoman takia viitsi täältä minnekään vaivaantua. (Kysymyksessä olikin ainoastaan noin 30,000 markan tilaus).
Näin toimii suomalainen liikenero ja tällaista on suomalainen myyntitaito.
HERRASVÄKI TAPPURAN MATKA.
Ystävämme kamreeri Tappuran rouva, Justiina Tappura, on lähettänyt meille kirjeen, jonka julkaisemme kokonaisuudessaan:
»Rakas Tatu!
Jooseppi on nyt kovin sairaana, joten me emme voi tulla sinua
tervehtimään. Hän on saanut vaikean hermo- ja sydänkohtauksen,
jotapaitsi hän hourailee.
Niin onnettomasti alkoi tämä kesä, ja kuinka hyvältä alku näyttikään,
kun me viime tiistaina astuimme Helsingin asemalle oikein toisen
luokan makuuvaunulippujen kanssa ja tiesimme että ensiluokkainen auto
odottaisi meitä perillä.
Meillä oli tosin paljon tavaraa mukanamme vaunussa, sillä minä olin
unohtanut pakata tyhjät mehupullot ja prässiraudat ja Jooseppi oli
unohtanut katiskan, jotapaitsi meidän luonnollisesti täytyi ottaa
mukaamme kolmen päivän tarpeet, sillä muu tavara oli lähetetty
rahtitavarana. Sitäpaitsi oli minulla kiiltävä elohopeapeilinen
lasipallo, jonka aina kesäksi asetamme pylvääseen verannan eteen,
ja Jooseppi oli unohtanut pitkänsiimansa ja pikku Hannekselle olin
luvannut tuoda Helsingistä koirankopin.
Meillä oli siis koko lailla paljon tavaraa, mutta ihmiset olivat
meille hyvin avuliaita ja varsinkin meitä auttoi eräs hyvin
miellyttävän näköinen herrasmies, jolla oli harmaat vaatteet
ja ruskeat silmät ja viheriä kravatti. Hän oli muutenkin aika
miellyttävästi puettu.
Ja ennenkuin me panimme maata, kävin minä vielä varottamassa
konduktööriä ja siivojatarta ja sanoin, että he muistaisivat herättää
meidät Karikosken asemalla. Samalla kertaa minä ilmoitin näille
molemmille, että on olemassa kolme Karikoskea, nim. yksi joka on
Kymin läheisyydessä, toinen joka on Kuopion takana ja kolmas joka on
Tampereen takana. Minä sanoin hänelle selvästi, että me olemme menossa
sille Karikoskelle, joka on Tampereen takana.
Sen jälkeen me panimme levolle, sillä olimme aika väsyneet. Kun minä
heräsin, niin minä huomasin, että me olimme miltei perillä. Samassa
tuli sentään konduktöörikin ja otti meiltä piletit, ja sen jälkeen
me rupesimme kantamaan tavaroitamme vaunun päähän päästäksemme heti
astumaan vaunusta ulos, kun juna tuli asemalle.
Ja sitten se juna vihelsi, mutta silloin minä äkkäsin, että vaunun
ovi oli kiinni, ja silloin minä kaappasin sen laukun ja koirankopin
kainalooni ja juoksin vaunun toiseen päähän, ja samalla tavalla juoksi
Jooseppi kantaen prässirautoja, katiskaa ja pitkääsiimaa, ja sinähän
tiedät, että hänellä on hengenahdistus. Kun me tulimme vaunun toiseen
päähän, niin huomasimme, että sielläkin oli ovi kiinni.
Olisit nähnyt, kuinka mölön näköisenä Jooseppi seisoi. Mutta minä
herätin siivoojattaren ja niin me pääsimme ulos junasta, mutta emmehän
toki sille puolelle päässeet, jolla asema oli, vaan päinvastaiselle
puolelle, ja oli se vaunuporraskin metrin korkeudella maasta. No, minä
hyppäsin sieltä alas kuin kärppä, mutta kun Joosepin piti tulla alas,
niin hän tietysti jäi katiskaan ja pitkäänsiimaan.
Ja kun me sitten saimme Joosepin pois katiskasta ja koukuista,
niin hän sai ensimmäisen sydänkohtauksensa ja täällä kotona on hän
vielä saanut hermokohtauksen. Jooseppi pyysi muuten tästä asiasta
kirjoittamaan sinulle, ja sen minä olen nyt tehnyt. Koeta nyt hommata,
rakas Tatu, että rautatiehallitus järjestäisi matkustajille vapaan
pääsyn makuuvaunusta, kun he pääsevät perille.
Syd. terveiset minulta ja Joosepilta
Justiina.»Ylläolevasta kuvauksesta näkyy, että kamreeri Tappura rouvineen on todellakin ollut sangen tukalassa asemassa. Me olemme aivan samaa mieltä kuin rouva Tappura ja hänen aviopuolisonsa, että jollakin tapaa olisi Suomen tasavallassa makuuvaunussa matkustaville varattava tilaisuus päästä vaunusta pois. Eikö heille voitaisi taata oma avain? On täällä Suomessa tapahtunut sellaistakin, että juna on ajanut järveen, ja esim. tällaisessa tapauksessa mekin syyttäisimme rautatiehallitusta ja puisimme sille nyrkkiä housuntaskussa, jos havaitsisimme, että emme pääse vaunusta ulos.
TEHTAILIJA PAHIKAISEN LAIHDUTUSKUURI.
Tehtailija Petter Pahikainen oli jo kauan aikaa tietänyt, että hänen vartalonsa muodot eivät vastanneet antiikkisia kuvanveistoksia. Hänen huhtikuussa saamansa kevätpuku täytyi jo viikon päästä lähettää räätäliin, jolloin siinä erinäisiä saumoja päästettiin auki ja erinäisiin kohtiin ommeltiin lisäkappaleita. Kun tehtailija Pahikainen otti esille viimekesäisen sadetakkinsa, havaitsi hän, ettei hän saanut tämän kaksirivisen takin nappeja kiinni.
Mutta muutenkin huomasi tehtailija Pahikainen kärsivänsä lihomisestaan. Kun hän astui autoon, irtosivat tavallisesti henkselin napit, ja jos ne eivät irronneet hänen sisään noustessaan, kuului hänen autosta poistuessaan pahaenteisiä rysähdyksiä. Hissin ovelta hänen konttoriinsa oli 15 askelta, ja tämäkin ponnistus rasitti häntä siinä määrin, että hän konttorihuoneeseen tultuaan huohottaen vaipui sohvalle.
Näin ollen tehtailija Pahikainen päätti ryhtyä itseään laihduttamaan. Varsinkin rouva Pahikaisen monet, usein sangen terävät huomautukset vaikuttivat tähän suuntaan. Rouva Pahikainen ei nim lakannut huomauttelemasta, että silloin kuin herra Pahikainen saapui oppipojaksi hänen isänsä karvariverstaaseen, oli hänellä ainoastaan yksi leuka, jotapaitsi hänellä oli havaittavissa sellainenkin ruumiinosa kuin rinta, mutta nykyään hän lähentelee pallomaista perusmuotoa, joten hänessä yleensä on vaikea erottaa mitään jalompia ruumiinosia. Jo heti sen jälkeen kuin herra Pahikainen oli päässyt naimisiin rouva Pahikaisen kanssa ja myötäjäisiksi saanut appivaarinsa karvariverstaan ja muuttunut tehtailija Pahikaiseksi, oli se kehitysprosessi alkanut, jonka lopputuloksena oli nykyinen tehtailija Pahikainen.
Kun näistä puheista ei tullut loppua, päätti tehtailija Pahikainen, niinkuin jo mainitsimme, ryhtyä itseään laihduttamaan. Hän hankki itsellensä J.P. Mutterin teoksen: »Järjestelmäni eli 15 minuuttia päivässä terveyden hyväksi.» Hän päätti joka aamu täsmälleen klo 9 käyttää 15 minuuttia terveytensä hyväksi.
Ensimmäinen liike oli: »Vartalon ojennus ja rinnan kohotus. — Sen jälkeen vartalon kieritys.»
Kun Pahikainen pyöritti vartaloaan kolmatta kertaa oikealle, soi ovikello ja eteisestä kuului seinän takana asuvan naapurin hätääntynyt ääni:
— Menkää herran nimessä katsomaan, mitä siellä herrasväen huoneessa tapahtuu. Sieltä kuuluu kauheita huokauksia ja ähkinää, siellä on varmaan joku sairastunut...
Naapurin puhe keskeytyi kuitenkin, sillä viereisestä huoneesta alkoi kuulua kumeaa karjuntaa.
Mutta vähän ajan perästä tämä karjunta keskeytyi hirmuiseen jysähdykseen, jonka jälkeen kuului lasien kilinää, särkyneiden huonekalujen rysähdyksiä ja lopulta suistui makuuhuoneen väliseinä eteiseen. — — —
Ja hämmästyneiden naapurien ja palvelijoiden ja sinne kiiruhtaneiden rappukäytävässä seisojien silmien edessä makasi tehtailija Pahikainen melkein sellaisena kuin hänet oli luotu. — — —
Hän oli päässyt kolmanteen harjoitukseen, s.o. »Vartalon kohotukseen makuuasennosta ja laskeutumiseen samaan asentoon takaisin.» Hän oli työntänyt varpaansa lipaston reunan alle, sillä ohjekirjasessa mainittiin, että »jalkojen tukeminen on välttämätöntä, jotta harjoitus vaikuttaisi voimakkaammin vatsalihaksiin.»
Mutta kun hän oli päässyt kohoutumaan noin puoliväliin istualleen, niin silloin tapahtui se, mitä on edellä kuvattu.
Meidän ehkä olisi kerrottava että kauppias Pahikainen käyttäytyi eteiseen saavuttuaan tavalla, jota ei voi sanoa arvokkaaksi, mutta se jääköön.
Jos kuulemme tehtailija Pahikaisen ryhtyneen uusiin keinoihin ruumiinsa liiallista lihavuutta vastaan, niin kerromme niistä erikseen.
SUUTARI IHMISTUNTIJANA.
Suutari eli jalkinetehtailija on erittäin tärkeä henkilö yhteiskunnassa. Yleensä on tehty se huomio, että suutarit ovat taipuvaisia politikoimaan ja erikoisesti he ovat innostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä. Suutarin pöydän päällä riippuu hänen vedellä täytetty lasipallonsa, jota hän käyttää valosäteiden keskittämiseksi sellaiseen paikkaan, missä tarkkaa työtä tarvitaan. Tämä suutarin lasipallo on muuten pienoismaailma, jossa näkee ulkona olevan kadun kävelijöineen ja kulkijoineen ja senvuoksi on suutari tottunutkin, samalla kun hän tekee työtään, tarkastamaan maailmaa pienoiskoossa. Mutta paitsi sitä, että suutarit ovat kehittyneet politiikan ja yhteiskuntaelämän ymmärtäjiksi, on heistä myös kehittynyt taitavia ihmistuntijoita.
Olemme joskus aikaisemmin kertoneet kuuluisista kengistämme, mutta emme tulleet maininneeksi, että meillä on myös puolikengät, jotka ostimme Tampereelta kesällä 1919. Näiden kenkien anturat ja korot olemme saaneet monet kerrat uusia, mutta niiden päälliset ovat aivan hyvässä kunnossa. Huomasimme tässä äskettäin, että kenkämme ovat taas puolipohjattavat, ja lähdimme siis hovisuutarimme, mestari Anturaisen puheille.
Täällä kääntyi keskustelumme pian suutarinammattiin ja mestari Anturainen huomautti meille, ettei tavallinen ihminen voi ensinkään käsittää, kuinka paljon suutari tietää. Näistä toimittajan kengistä minä esim. näen, sanoi hän, että toimittajaa on vaivannut viikon päivät pahanlainen jalkakolotus.
— Ohoh, sanoimme me, puheessa on kyllä perää, mutta mistä mestari sen päättelee?
— Asia on aivan yksinkertainen. Toimittajan kantapäät kuluvat tavallisesti ulkokulmastaan niin, että sisäpuoli on melkein kulumaton, mutta nyt on kantapäiden sisäpuolikin kulunut ja siitä syystä minä päättelen, että toimittajan on täytynyt kävellä viime aikoina eri lailla kuin ennen. Ja kun minä katselen näitä kenkiä lähemmin, niin huomaan, että toimittaja on harppinut jalat harallaan, ja niin ei kävele kukaan muu kuin se, jolla on leiniä jaloissa.
Nyt sattui, että meillä oli mukanamme viiden hengen kengät, sillä olimme saaneet mukaamme myös naapureiden kenkiä. Otimme siis joukosta sironpuoleisen naisen kengän ja kysyimme mestari Anturaiselta, mitä tämä kenkä hänelle kertoo.
Mestari Anturainen silmäili kenkää hetken aikaa ja sanoi, että tämä nainen on saanut paljon kärsiä uskonsa tähden.
— Hän uskoo nim., että hän voi kävellä 36 numeron kengissä, mutta itse asiassa hänellä pitäisi olla 37 1/2 numeron kenkä. Siitä syystä on tämä päällysnahka tällä tavalla pullistunut ja tuolta kohtaa aivan repeämässä, niinkuin näette. Nämä kengät ovat aivan uudet, mutta siitä huolimatta niistä on vuori täältä takaa särkynyt. Tämä riippuu siitä, että kenkien omistaja aina sopivassa tilaisuudessa ottaa kengät pois jalastaan ja siitä syystä hän myös kuluttaa paljon sukkia. Koska kengät ovat näin pienet, täytyy hänen kulkea kantapäillään, ja senvuoksi ovat kantapäät näin kuluneet, vaikka kengät ovat melkein uudet. Minä voisin muuten sanoa, että näiden kenkien omistaja on viime aikoina ollut hyvin hermostunut eikä ole tahtonut saada tilojaan missään. Hän on sanonut olevansa sairas ja mielellään makaillut paljon. Tämän hän on tehnyt senvuoksi, ettei hänen tarvitsisi pitää kenkiä jalassaan.
Meidän täytyy tunnustaa, että mestari Anturainen oli löytänyt selityksen erääseen hyvin salaperäiseen taudintapaukseen, sillä kenkien omistaja oli tosiaankin ollut viime aikoina sairaalloinen eikä hänen taudistaan lääkärikään saanut selvää. Nyt me tiesimme, että paras lääke oli 37 1/2 numeron kengät. Ojensimme Anturaiselle eräät valtavan suuret miehen kengät. Anturainen silmäili niitä hetken aikaa ja sanoi, että antura on irtaantunut neuloksestaan senvuoksi, että kenkä on usein kastunut ja usein kuivunut.
‒ Kun on näin kuiva kesä, niin eipä juuri luulisi, että kenkiään saa märäksi muuten kuin Savisuon poikki kulkiessaan, sillä siellä on tosiaankin yhdessä paikassa tie rapakolla. Nämä kengät ovat vieläkin märät, ja aivan oikein, tuossahan on Savisuon savea. Näillä kengillä on viime yönä kuljettu Savisuon poikki.
Meidän tarkkaavaisuutemme alkoi tulla kiehumapisteeseen.
— Sitäpaitsi haisevat nämä kengät kovin tervalta ja niinkuin näette, on sekä anturoihin että päällisiin tarttunut tervaa. Savisuon takana on savilampi, jossa toimittajan rysät ovat.
— Haa, sanoimme me, mestarin ei tarvitse enää jatkaa.
Me aloimme nim. aavistaa, minkätakia meidän rysissämme ei viime aikoina ollut ollut edes kalanhäntääkään.
Meidän on myös kerrottava tämän historian loppu.
Savilammen rantapensaikossa väijyi kaksipiippuisen haulikon kanssa tarkkaavainen toimittaja.
Lammen tyyntä pintaa lipuaa yksinäinen vene. — — Kuuluu paukahdus ja parahdus: »ai, kun ampui», ja tämän jälkeen kiiti vene nuolena vastaiselle rannalle. Suolapanos oli osunut paikalleen.
Mutta toimittaja kantoi kotiinsa 3 komeata hauenjotkaletta.
VANHOJA MUISTOJA.
Siitä on jo vierähtänyt lähes puolitoista vuosikymmentä, kun me ensimmäisen kerran perehdyimme kotitalousopetukseen. Tämä tapahtui muuten naapurimaassamme Ruotsissa, ja vaikka siellä yleensä opetus kaikilla aloilla on sangen korkealla kannalla, niin sille paikkakunnalle, jossa me satuimme oleskelemaan, ei pistouvattu tässä aineessa sen korkeampaa opettajaa kuin kiertävä kotitalousneuvoja. Sattui muuten olemaan turskan aika, ja kun jossain paikassa on turskaa, niin se merkitsee tavallisesti sitä, että näillä seuduin saadaan aamiaiseksi turskaa, päivälliseksi turskaa ja illalliseksi turskaa. Koska asuimme samassa talossa, johon tämä neuvoja tuli oppilaitostansa pitämään, niin odotimme jännityksellä, miltä oikein sivistyneesti laitettu turska maistuu.
Ja kun se ilmestyi pöytään, niin eipä siinä juuri ollut meikäläistä markan lanttia suurempaa palasta, sillä se oli hajonnut keitettäessä alkutekijöihinsä. Jo silloin kun »neuvoja» alkoi turskaa keittää, olivat hänen oppilaansa pudistelleet epäilevästi päätänsä, mutta heidän oli täytynyt taipua opettajansa käskevän katseen alle ja tehdä niinkuin määrätty oli. No, nälkäisenä ihminen syö vaikka pieniä kiviä, ja tämä turska kelpasi talon miesväelle aivan erinomaisesti, varsinkin kun kastikkeena oli voisulaa ja talo oli kuuluisa hyvistä perunoistaan, mutta me puolestamme muistelimme kaiholla talon emännän keittämää turskaa, joka pysyi koossa ja oli meistä paljon maukkaampaa. Kalorioja siinä ehkä oli vähemmän, sillä emäntä ei pistouvannut yhtä paljon »pilleriiniä» kastikkeeseen.
Sen jälkeen ei tullutkaan mitään ja sen jälkeen saapui putinki. Sitä tarjottiin lasimaljakosta, ja kun silmäilimme tätä laitosta, niin meitä viehätti suuresti kaikkea peittävä valkoinen kermavaahto, mutta se, mikä sen alla oli, oli tummanruskeata ja epämääräisen näköistä. Sikäli kuin kotitalouspedagogi meille esitti, oli tämä ruokalaji kaikkien ruokalajien ihanne. Se oli näet sellaista kasvisruokaa, jonka ravintovoima oli kerrassaan kuvaamattoman suuri, ja mikäli me osasimme päätellä, oli se jonkinlainen sekoitus leipäkiiselistä, luumukiiselistä ja hememuhennoksesta. Kun sen olimme syöneet, tunsimme itsemme täysin ravituksi, mutta muistelimme kaiholla oikean emäntämme lihasoppaa, joka hyvin usein oli tarjottu toisena ruokalajina vasten kaikkia kotitaloustieteen sääntöjä.
Kun sitten ruuat olivat korjatut, me söimme nim. ylhäisestä kamarissa, siirryttiin pirtin puolelle kuuntelemaan kotitalousopettajan esitelmää, jossa hän erittäin taitavasti puhui hiilihydraateista, kalorioista y.m. hyödyllisestä. Meidän täytyy tunnustaa, että tämä opettaja oli erikoisen perehtynyt aineeseensa, ja varsinkin muistuvat mieleemme ne miljoonat kruunut, joita hän sanoi säästettävän, kun voita ei käytetä taloudessa, vaan sen sijaan käytetään pilleriiniä. Tästä ilmoitettiin olevan sen hyödyn, että voi voidaan viedä ulkomaille. Tehtyyn välikysymykseen, että eikö esim. poronkuuta saa käyttää paistamiseen, niinkuin täällä on tapana, ja että kumpi on parempaa, poronkuu vai pilleriini, ei hän antanut lähempää vastausta.
Meidän on muuten mainittava, että oma emäntämuorimme päätti lähteä käymään naapurikylässä, sillä hän sanoi, ettei hän voi nähdä Jumalan viljoja sillä tavalla rääkättävän, mutta kestimme me näitä korkeasti oppineita ruokia vielä 4 päivää, jonka jälkeen päätimme muuttaa ruokapaikkaa, sillä tänä aikana emme saaneet muuta kuin laatikoita, jotka erilaisissa kuorissa sisälsivät entisten aterioiden jätteitä, emmekä saaneet edes kunnollista leipääkään, sillä se valmistettiin leivänkannikoista ja puuron jätteistä. Oikeastaan emme tätä heti alussa oivaltaneet, ennenkuin sitten vasta, kun huomasimme marjapuuroakin sekoitetun leipään.
Niinkuin sanottu, tapahtui tämä toistakymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen on kotitalousopetuksen ala paljon laajentunut. Siihen on voitu muuten sekoittaa vitamiinitkin, joita silloin ei ollut olemassa ainakaan niillä seuduin, missä me oleskelimme. Päinvastoin siellä ihmiset syntyivät ja kärsivät ja kuolivat ilman vitamiineja, ellei mahdollisesti vitamiineja korvattu jollain muilla miineillä.
Niin, siihen aikaan oli siis kotitalousopetus vielä kehdossaan, mutta sen jälkeen se on huimaavasti kehittynyt. Meilläkin on rakennettu monikerroksisia kivitaloja, joissa Suomen kansaa opetetaan taittamaan lautasliinoja, tekemään voipalleroita ja aistikkaasti järjestämään kahvipöytiä. Olemme tällä alalla menneet aivan amerikalaisesti eteenpäin ja mene tiedä vaikka meikäläisissä kotitalouskorkeakouluissa olisi niinkuin Amerikassakin jäätelönvalmistuksen professoreja. Talvella tosin emme jäätelöä kaipaa, mutta kesällä se on hyvää olemassa, ja jahka kotitalousopetus on meillä aikansa edistynyt, niin eiköhän hikinen maamies heinäniityllä pistä kuumina heinäpoutina naamaansa vaniljajäätelöä, jos hänen sisuksensa sitä nim. sallivat.
OPPILAITA JA OPETTAJIA.
Suomen kansa on opinhaluista. Mutta aivan samalla tavalla kuin se on opinhaluista, on se myös halukasta opettamaan, ja me rohkenemme väittää, että meidän maassamme on opettajia ja neuvojia 1,000:tta henkeä kohti enemmän kuin missään muussa maassa auringon alla. Jos esim. joku meikäläinen on oppinut nuotilleen laulamaan muutamia lauluja ja hänelle tulee tinka rahasta, niinhän alkaa antaa laulutunteja opettaen toisillekin kanssaveljilleen ja kanssasisarilleen nämä osaamansa laulut. No, tämä meistä on oikeastaan vielä sangen rehellistä peliä, sillä useimmiten ei oppilaalle itselleen noiden laulujen oppimisesta ole kovinkaan suurta vahinkoa, ja voi tällainen »alkeiskurssi» usein olla omiansa jonkun verran laimentamaan asianomaisen pyrkimyksiä laulutaiteen kukkuloille. Mutta jos sitävastoin joku on oppinut nipin napin tekemään takin tai palttoon ja tämän jälkeen perustaa räätälinakatemian ja rupeaa antamaan tunteja vaatteiden teossa, niin silloin meistä on jo astuttu paljon vaarallisemmille poluille. Mutta vielä pahempi on, jos opettamismeininki on suoranaista petosta, kuten seuraavassa tapauksessa.
Kun Kalle Kustaa oli huomannut maatyöt liika raskaiksi, niin hän alkoi miettiä sopivampia hommia, ja hänen silmiinsä osui ilmoitus eräässä pääkaupungin lehdessä, jossa ilmoituksessa luvattiin antaa täydellinen oppi sartoriaali- eli räätäliammatin salaisuuksissa, ollen kurssimaksu ainoastaan 1,500 mk, jonka jälkeen tämän 2-kuukautisen kurssin suorittaneille luvattiin hankkia vielä työpaikka. Kalle Kustaa harkitsi asiaa ja havaitsi pian, että kylän Raatari-Aapeli alkoi jo käydä vanhaksi, joten tässä ehkä olisi ansiomahdollisuuksia jo omassa kylässä, jotapaitsi Helsingissä opin saanut muotiräätäli tietysti saisi työtä lähikylistä ja naapuripitäjästäkin.
Saatuaan lainaksi 1,500 mk, ja jätettyään rengin paikkansa, matkusti siis Kalle Kustaa Helsinkiin, jossa hän ilmoittautui oppilaaksi räätälitieteen professori Mooses Weintraubin akatemiaan.
Ja hänet istutettiin pöydälle räätälin ylhäiseen ja korkeaan asemaan ja annettiin hänelle neula ja lankaa, jonka jälkeen hän sai alkaa troklata miesten housuja. Se oli raskasta työtä, sillä väkisin pakkasivat siinä niskat ja sormet ja jalat uupumaan, mutta kun mestari huomautti, että työ on alettava alusta ja että aikoinaan kyllä opetetaan vaikeammatkin asiat, niin Kalle Kustaa tyytyi työhönsä.
Mutta kun hän 2 viikkoa oli ainoastaan troklannut miesten molskihousuja, alkoi hän napista, jolloin hänelle opetettiin ompelukoneen käyttöä sen verran, että hän sai ruveta neulomaan ompelukoneella selkäsaumoja miesten överhaalareihin. Näin hän siis oppi käyttämään ompelukonetta, ja kun hän 2 viikkoa oli 12-tuntisia päiviä tehnyt yhä vain tässä samassa työssä, niin hän alkoi uudestaan napista, jolloin hänet pantiin neulomaan housunnappeja paikalleen ja samalla annettiin hänen tietää, että tunnissa on neulottava kolmen housuparin kaikki napit, sillä tarkoitus ei ole, että napit tulevat liika lujaan, vaan että niitä tulee paikoilleen niin paljon kuin mahdollista.
Mutta jo alkoi Kalle Kustaan hidas hämäläinen luonto kiehua ja kun taas 2 viikkoa oli kulunut, niin hän tarttui räätälitieteen professori Mooses Weintraubia kaulukseen ja tiukkasi, että milloinka se oppi annetaan, jota hän on tullut tänne noutamaan, sillä kaiken tämän opin olisi hänelle voinut aivan ilmaiseksi antaa Raatari-Aapeli siellä kotikylässä. Mutta kääräisipä siinä mestari Weintraubkin hihansa ylös ja paljasti nyrkkeilijän ihailtavat lihakset, jonka jälkeen hän tarttui Kalle Kustaan kaulukseen ja lennätti hänet ulos akatemiasta nopeammin kuin tämä on sanottu. Ja kun Kalle Kustaa pyrki takaisin akatemiaan, ilmoitti professori Weintraub kutsuvansa poliisin, sillä hän ei salli pienintäkään epäjärjestystä akatemiassaan.
Kuulimme Kalle Kustaalta itseltään tämän hänen seikkailunsa ja ilmoitti Kalle Kustaa muuten, että Helsingissä annetaan tämäntapaista oppia melkein minkä ammatin alalla tahansa eli suoraan sanoen kaiken maailman »mestarit» hankkivat itselleen maksua vastaan maalta työntekijöitä. Kun työ ei maksa mitään, ja kun sitäpaitsi oppilaat vielä pulittavat hyvät oppirahat, niinkuin Kalle Kustaakin 1,500 mk, niin Kalle Kustaa katsoi, että tällaisen liikkeen täytyi voida myydä vaatteita halvemmalla kuin Raatari-Aapelin siellä kotikylässä, Helsingin korkeista vuokrista ja kalliista valaistuksesta ja muista menoista huolimatta.
Oppi on hyvä olemassa, mutta hyvää oppia saa varmimmin hyvältä opettajalta ja hyvässä koulussa. Niinkuin Kalle Kustaan esimerkistä näkyy, on »ammatillisen» opetuksen alalla paljon humpuukia. Paras on mennä varsinaisiin ammattikouluihin ja ammattikursseille, sillä niiden vaatimattomat opettajat ovat useimmiten etevämpiä kuin kaiken maailman professori Weintraubit.
OSAT VAIHTUVAT.
Joku aika maailmansodan jälkeen saapui Helsinkiin eräs lupaava nuorukainen, Köyhänen nimeltään, joka sittemmin suoritti filosofian kandidaattitutkinnon ja alkoi jatkaa siellä opintojaan. Mutta jotta hänen opintonsa menestyisivät, tarvitsi hän joka lukukausi siistin, mukavan ja rauhallisen, mutta ei ylen kallishintaisen, huoneen. Ja hän kertoo, että sen saanti aluksi oli ylen vaikeata. Joka lukukauden alussa hän sai kestää useampia ristikuulusteluja suunnilleen seuraavaan tapaan:
Oletteko täsmällinen?
Ette suinkaan te vain polta tupakkaa?
Käytättekö alkoholia?
Käykö teillä vieraita?
Mitä lajia ne ovat?
Kuorsaatteko yöllä?
Puhutteko unissanne?
Lupaatteko tulla kotia klo 9 illalla? J.n.e.
Tähän tapaan jatkui kuulustelu ja aluksi maisteri Köyhänen ei siinä suoriutunut, mutta lopulta hän osasi läksynsä niin hyvin, että hänet valittiin ensimmäisenä usein paristakymmenestä huoneenhaltijasta ja hänelle annettiin huone jopa 100 mk kuussa halvemmalla kuin siitä alussa vaadittiin.
Sittemmin tuli maisteri Köyhäsestä oppinut tohtori ja vanhempi lehtori Helsinkiin ja hän meni naimisiin ja sai hyvän ja säveän aviopuolison sekä herttaisia lapsia ja hankki itsellensä 3 huoneen ja keittiön osakehuoneuston kaikkine mukavuuksineen eräässä sangen vakavassa asunto-osakeyhtiössä Etu-Töölössä. Kun sitten kaikki lisämaksut olivat maksetut ja asianomaiset vuokrankorotukset määrätyt ja oikeudenkäynti talon rakennuttajia ja ensimmäistä johtokuntaa vastaan oli päättynyt ja asianomaiset lisäkorjaukset olivat tehdyt, niin tohtori Köyhänen havaitsi, että hänen täytyi välttämättömästi, voidakseen finanssioida tämän asumisliikeyrityksensä, vuokrata huoneustostaan 1 huone eri sisäänkäytävällä ja asua itse 2 huoneessa ja keittiössä.
Hän asetti erittäin suuret toiveet tähän finanssioperatioonsa, sillä tällä tavalla hän laski voivansa asua 2 huoneessa ja keittiössä samalla vuokralla kuin ennen oli arvioinut voivansa asua 3:ssa. Erinäisiä huonekalujen muutoksia kuitenkin tarvittiin, esim. sängyt kannettiin vintille ja niiden sijaan hankittiin yhdistetty leposohva ja kirjakaappi sekä yhdistetty sänky- ja liinavaatekaappi. Perheen nuorimmille valmistettiin tila keittiön hellalle. Näiden muutoksien jälkeen katsoi rouva Köyhänen asunnon tulleen sangen ajanmukaiseen kuntoon, kun vielä herra Köyhäsen kirjoituspöytä siirrettiin vinnille ja sovittiin siitä, että hän käyttäisi ruokahuoneen pöytää kirjoituspöytänään.
Tämän jälkeen tohtori Köyhänen, joka oli näissä huoneen vuokraushommissa sangen kokenut mies, painatti ilmoituksen pääkaupungin eniten levinneihin lehtiin ja jäi odottamaan vuokralaista.
Mutta turhaan hän odotti, sillä Helsinkiin on rakennettu niin paljon rakennuksia, ettei niihin riitä asukkaita, ja niinpä oli huoneen hakijoita vähänlaisesti. Lopulta ilmestyi kuitenkin eräs vanhanpuoleinen naisihminen, joka tarkastettuaan huoneen kyseli:
Milloin olette kotona, milloin poissa?
Oletteko täsmällinen?
Ei suinkaan talossa kukaan polta tupakkaa?
Ei kai seinän takaa kuulu mitään ääniä?
Täriseekö talo katuliikenteestä?
Natisevatko ovet alakerrassa?
J.n.e.
Olisi luullut, että tohtori Köyhänen entisen tottumuksen perusteella olisi suoriutunut tästä kuulustelusta, mutta meidän on muistettava, että hän oli asunut jo 4 vuotta omassa huoneustossa. Hän oli sitäpaitsi viime aikoina tottunut kysymään toisilta eikä itse vastaamaan kysymyksiin. Tästä syystä hän hermostui pahanpäiväisesti, sekaantui puheissaan, puhui itsensä ristiin ja menetti kaikki mahdollisuutensa, ja kun seuraava huoneen kysyjä ilmestyi paikalle, sekaantui hän yhä enemmän ja osoittautui jo alussa aivan mahdottomaksi.
Ja niin surkeasti on asia, että tohtori Köyhäsen huone on vielä tänä päivänä vuokraamatta, ja mahtaneeko hän saadakaan sitä vuokratuksi.
LUKUTATE.
Kerrotaan, että Higpuurin (jos tässä nimessä on tapahtunut erehdys, niin vika on meidän huonon muistimme) maharadja vei erään saksalaisen tutkimusmatkailijan, Nathan Müllerin, erääseen kaukaiseen vuoristoseutuun, joka havaittiin maailman merkillisimmäksi paikaksi. Siellä näet 150-vuotiaat reippaat sulhasmiehet tanssivat jazzia 120-vuotisten nuorikoidensa kanssa, 90-vuotiaat juoksivat hippasilla ja 50-vuotiaat veistelivät kaarnaveneitä ja tekivät leijoja banaanipuun lehdistä. Hevoset elivät 300-vuotisiksi ja papukaijat olivat yhtä vanhoja kuin Mooseksen ajanlasku. Tämä kaikki riippui siitä, että seudulla kasvoi eräs Lukutate-niminen kasvi, jonka marjoissa oli ihmeellistä vitamiinien vitamiinia, jolla oli tällainen suurenmoinen nuorentava voima.
Tutkimusmatkailija Nathan Müller otti tämän ihmeellisen kasvin hedelmiä ja söi, ja katso hänen harmaat hiuksensa tulivat silmänräpäyksessä mustiksi jälleen, hänen kaljunsa täyttyi, hänen juutalaisnenänsä, joka oli jo riippunut suun yläpuolella, niin että se oli syödessä väännettävä syrjään, asettui jälleen entiselle paikalleen, ja pian hän heitteli kuperkeikkoja Higpuurin maharadjan suureksi ihastukseksi.
Joku aika sen jälkeen ilmestyi Saksassa kauppaan Lukutate-marmelaadi, joka sisälsi tuon kasvin hedelmistä puristettua ihmeellistä voimaa ja pian sen jälkeen alkoi tämä marmelaadi levitä kautta maailman, niin että sitä on kaupan kaikkialla, yksinpä köyhässä Suomessakin.
Mutta tiedemiehet epäilevät kaikkea. Ja niinpä Berlinin Ravintoaineiden Tutkimuslaitos hankki itselleen muutamia laatikollisia tätä ihmeitä tekevää marmelaadia ja alkoi tutkia sen syntyjä syviä. Huomattiin, että se oli saksalaisista hedelmistä tehtyä, hyvin keskinkertaista hedelmämarmelaadia, johon oli hieman sekoitettu tamarindia, ja että sen käytännöllinen arvo lääkkeenä oli suunnilleen sama kuin esim. lakritsipulverin. Suurin osa lienee ollut omenamarmelaadia, luultavasti samaa, jota meidän maassamme niin laajasti käytettiin heti maailmansodan jälkeen. Silloin se tuotiin maahamme sementtitynnyreissä, mutta nyt se on kaupan hienon hienoissa rasioissa.
Mutta Lukutaten valmistaja ei tähän päätökseen tyytynyt. Hän väitti kivenkovaan, että lääke on valmistettu intialaisista hedelmistä. Kaksi Berlinin yliopiston professoria tutki asiaa uudelleen ja tutkimuksen tulos oli aivan sama kuin Berlinin ravintoainelaboratorionkin.
Ruotsin apteekkien tarkastuslaboratorion hallitus on ottanut nämä tutkimukset onkeensa ja saanut päähänsä, että kai nämä saksalaiset tiedemiehet ovat olleet oikeassa, sekä ilmoittanut pitävänsä sopimattomana, että saksalaista nuorennuslääkettä Lukutatea myydään ruotsalaisissa apteekeissa.
Tällainen on kaikessa lyhykäisyydessä Lukutaten satu. On se sentään ihmeellistä, että tiedemiesten annetaan tällä tavalla näykkiä hienon hienoja lääkevalmisteita. Kukaan ei ole edes yrittänytkään todistaa sitä, että tämä Lukutate ei vaikuttaisi nuorentavasti, vaan ruvetaan tutkimaan sen kokoonpanoa ja sen jälkeen annetaan siitä ilman muuta tuomio. Eivät suinkaan kemistit voi tällaista asiaa ratkaista, vaan on lääketieteen tässä lausuttava viimeinen sana. Joku lääke voi olla hyvinkin tehokas, vaikka se ei sisällä mitään ihmeellisiä aineita. Käytetäänhän tervasalvaakin, vaikkei se sisällä mitään muuta kuin tervaa ja rasvaa, ja on se siitä huolimatta hyvinkin tehokas lääke. Omenamarmelaadi on erittäin terveellistä, ja varmasti se, kun siihen vielä vähän tamarindia sekoitetaan, on hyvää vatsalle, eikä sen vaikutus siitä pahene, jos sen nimeksi pannaan Lukutate, päinvastoin vain paranee.
Meistä tämä saksalainen tehtailija on keksinyt hyvän ja ihmeellisen reklaamikeinon (kuten lukija huomaa, emme tässä käytä mainos-vainajaa) ja senvuoksi hänen on saatava keksinnöstään jotain etuja. Jos hän täällä Suomessa asuisi, niin suosittelisimme hänet otettavaksi kunniajäseneksi Mainosmiesten Kerhoon.
NAINEN JA MYYNTITAITO.
Jokin aika sitten lopetettiin Berlinissä reklaamikongressi. Tässä tilaisuudessa pidettiin monta esitelmää ja näistä on mielestämme rouva Frederichin esitelmä mielenkiintoisin.
Hän sanoo, että Amerikassa naiset tekevät 80—90 % ostoksista ja että liikemiehellä, joka on tarkimmin tutkinut naista, on parhaat menestymisen mahdollisuudet. Tämän jälkeen selostaa esitelmöitsijä muutamin voimakkain vedoin naisluonnetta, m.m. seuraavaan tapaan:
Nainen, joka on 16—22-vuotias, ajattelee etupäässä itseänsä. Huvitukset, nautinnot ja muodit ovat hänestä pääasia.
22—28-vuotias nainen antautuu romanttisiin unelmiin, uneksuen omaa kotia.
28—38-vuotias nainen haluaa hienostunutta kotia ja hänen mielenkiintonsa esineenä ovat pääasiallisesti keittiö- ja talouspuuhat.
38 vuotta täyttänyt nainen ajattelee pääasiallisesti lapsiaan ja lepoa ja virkistystä.
Kas tässä, hyvä lukija, jos olet liikemies, on sinulla paljon opittavaa. Kun liikkeeseesi astuu 16—22-vuotias neitokainen, niin sinun on selitettävä jokaisen tavaran olevan viimeistä muotia. Vaikka sinun pitäisi myydä homehtuneita luumuja, niin älä siitä ällisty, vaan selitä ainoastaan, että juuri tällaiset luumut ovat muodissa, ja että juuri tällaisia luumuja käyttävä saa muodinmukaisen vartalon ja tulee laihaksi kuin tikku ja latteaksi kuin silityslauta. Mutta jos sinun on myytävä nämä luumut 22—28-vuotiselle naiselle, niin sinun on meneteltävä aivan toisella tavalla. Sinun on selitettävä, että home tekee nämä luumut terveellisiksi. Sentähden niitä syötetään lapsille ja sentähden niitä nauttivat myös nuoret perheenemännät, ja ne ovatkin mitä ravitsevilta ruokaa. Niistä luumuista keitetty liemi panee ihan ehdottomasti ajattelemaan kotoista ateriaa, vaikkapa ei omaa kotia vielä ole. Ja niin monet neidit ovat ostaneet näitä luumuja, ja heti sen jälkeen joutuneet naimisiin, sillä juuri tällaisista luumuista pitävät kaikki naimaiässä olevat miehet ja melkeinpä tekisi mieli sanoa, että nämä ovat oikeastaan jonkinmoista rakkaudenlääkettä.
Mutta jos kauppaan saapuu 28—38-vuotias nainen, niin tälle on selitettävä, että tällaiset luumut ovat hienoja. Homehtuneet luumut ovat yhtä hienoja kuin homehtunut juusto. Parooni Kiiltokenkä ja kauppaneuvos Rahasäkki käyttävät yksinomaan näitä luumuja. Kaikki kaupungin hienosto käyttää yksinomaan näitä homehtuneita luumuja, joten pidämme aivan luonnollisena, ettei rouvankaan hienostuneeseen kotiin muut luumut kelpaa.
Kun sitten yli 38-vuotias nainen saapuu, niin hänelle selitetään, että juuri tällaiset luumut ovat lasten mieleen ja että lapset niistä lihovat ja voimistuvat. Ne ovat sitäpaitsi maailman parasta unilääkettä, joten pari tällaista luumua syötynä iltaisin tuudittaa ihmisen mitä ihanimpaan uneen. Ja usein käytettyinä päivällä ne rauhoittavat hermoja ja virkistävät mieltä, niin että tällaisten luumujen säännöllinen käyttö aivan hyvin korvaa esim. kalliin kylpylä- tai parantolamatkan.
Niinkuin näette, on tämä rouva Frederichin esitelmä erittäin opettava. Sen perusteella te, arv. liikemiehet, voitte päätellä, miten naiseen on kulloinkin suhtauduttava. Tällä ei ole silti sanottu, ettei teidän siitä huolimatta olisi edelleenkin mitä tarkimmin naista tutkittava, sillä näistä säännöistä voi olla myös jonkin verran poikkeuksia. Sanotaanhan, ettei ole sääntöä ilman poikkeusta, ja kun naisesta on kysymys, niin epäilemme, että näitä poikkeuksia tulee olemaan hyvin paljon, ja ehkäpä niinkin paljon, että säännölliset tapaukset ovat poikkeuksellisia. Mutta tämän asianhan näette, kun olette jonkin aikaa Mrs Frederichin mukaan naista tutkineet.
MINKÄLAINEN ON TULEVAISUUDEN IHMINEN?
Vaikka meillä herra nähköön on aivan täysi tekeminen pärjätäksemme nykyisyydessä, niin siitä huolimatta tahdomme kohottaa tulevaisuuden verhoa. Nykyään tuntuu askarruttavan mieliä kysymys, minkälainen tulevaisuuden ihminen on. Amerikassa on pidetty kongressi, jossa asiaa on pohdittu. Muuan amerikalainen tiedemies oli sitä mieltä, että tulevaisuuden ihminen kehittyy jättiläiseksi, jonka pituus voi olla yli 3 m. toiset taas hylkäsivät tämän käsityksen ja sanoivat, että henkinen työ, uudenaikaiset ravintoaineet, joita ei tarvitse pureskella, koneelliset kulkuneuvot y.m. kehittävät tulevaisuuden ihmisen suuripäiseksi ja harvahampaiseksi, jotavastoin häneltä muu ruumis surkastuu, joten hän kai muistuttaa sammakonpoikasta eli nuijapäätä, jollaisia lammikoissa näemme.
Samaan suuntaan viittaa myös englantilaisen kirjailijan Shaw'n käsitys. Eräs venäläinen kirurgi on nim. onnistunut taitavasti konstruoiduilla pumppu- y.m. laitoksilla pitämään elossa koiranpäätä useita vuorokausia. Kun nyt esim. professorimiehellä pää on tärkein ja paras ruumiinosa, jotavastoin hänen muu ruumiinsa usein on sangen raihnainen eikä vastaa esim. anatoomin tai kuvanveistäjän vaatimuksia, niin Shaw'n mielestä on tulevaisuuden perspektiivi se, että kun professorimiehen ruumis alkaa käydä raihnaiseksi, niin se leikataan pois ja hänen päänsä pidetään elossa näillä Venäjällä keksityillä pumppulaitoksilla, joten hän voi tehdä aivotyötä ja luennoida vaikka vuosisatoja. Tällä tavalla tuodaan siis yliopistossa tunnin alkaessa professorin pää vadissa luennolle ja se alkaa sen jälkeen paukuttaa estetiikkaa, kirjallisuushistoriaa, matematiikkaa y.m. tieteitä, jotavastoin käsittääksemme n.s. sovellettujen tieteiden opettajilta on vaadittava muutakin ruumista, sillä heittähän vaaditaan usein n.s. makua peukalossa, jota ei tällaisella paljaalla päällä ole.
Siltä varalta, että lukijoistamme ehkä tuntuisivat tällaiset paljaat päät epämiellyttäviltä, tahtoisimme lisätä tähän Shaw'n ehdotukseen, että alaruumiiksi voitaisiin asettaa esim. robotti, joten esteettiseltäkin kaimalta voitaisiin tyydyttää lukijakunnan vaatimukset.
Niinkuin ylläolevasta näkyy, tuntuu enemmistön käsitys olevan, että tulevaisuuden ihminen joka tapauksessa on aivoihminen. Emme voi ymmärtää, kuinka nämä amerikalaiset tiedemiehet ja niinkin viisas mies kuin Shaw ovat voineet tulla tällaiseen käsitykseen. Meistä tuntuu päinvastoin siltä kuin pään ja aivojen kehittämiselle tätä nykyä annettaisiin sangen vähän arvoa. Sitävastoin annetaan arvoa ruumiilliselle kehitykselle, ja jos joku esim. tätä nykyä kysyisi, mitenkä hänen on hoidettava päätänsä, niin varmasti hänet neuvottaisiin johonkin kauneushoitolaan. Ei nykyään enää ajatella, mitä pää sisällänsä pitää, vaan paremminkin, minkälainen se on ulkoapäin, ja senvuoksi on kasvojen ja esim. tukan hoidolla nykyään niin suuri merkitys. Nykyajan pyrkimys on se, että perheen vanhin tytär, vanhin poika, äiti ja isä, iso-äiti ja iso-isä saataisiin kasvoiltaan siksi samanikäisen näköisiksi, että heitä on vaikea erottaa toisistaan. Ja kun taitavasti käytetään kasvojen hierontaa, erilaisia kasvis- ja eläinrasvoja, kauneussavia, kipsiä, kittiä ja spakkelia sekä sopivia öljy- ja vesivärejä, niin kasvoihin nähden voidaankin päästä toivottuun tulokseen, niin että esim. Parisissa kaikkien naisten fasaadit muistuttavat rapattua ja maalattua kivimuuria.
Meidän käsittääksemme on selvää, että tällaisten pyrkimysten täytyy vuosituhansien kuluessa johtaa pysyviin tuloksiin, niin, että kasvojen iho käy paksummaksi, muistuttaen suunnilleen ehkä auton kumirengasta, ja samalla kertaa huokoiseksi, joten siihen helposti voidaan sivellä värejä ja sitä osataan tarpeen vaatiessa kiillottaa tai hangata santapaperilla, jos niikseen tulee.
Mutta paitsi sitä, että tulevaisuuden ihminen tällä tavalla käy kasvoiltaan paksunahkaisemmaksi, viittaavat kaikki merkit siihen, että hän tulee yleensäkin paksunahkaisemmaksi. Jos nykyään esim. seuraa väittelyjä sanomalehtien palstoilla, niin huomaa, että nykypäivien ihminen tarvitsee monta neulanpistoa, ennenkuin hän älähtää, ja onpa henkilöitä, joiden nahka on siksi parkittu, että he veisaavat viis koko julkiselle sanalle ja lähtevät liikkeelle sitten vasta kun esivalta tarttuu heidän kaulukseensa.
Nykyajan ihmisen täytyy olla jonkun alan urheilija: juoksija, keihäänheittäjä, kuulantyöntäjä, kolmiloikkaaja, tennispelaaja, moottoripyöräilijä, autoilija, j.n.e. Koska erikoistuminen on nykyajan tärkeimpiä piirteitä ja ilmenee varsinkin urheilualalla, niin on selvää, että myös urheilun aikaa myöten täytyy vähitellen vaikuttaa ihmisen ruumiinrakenteeseen. Esim. me suomalaiset olemme kuuluisia juoksijoita ja senvuoksi kehittyvät meidänkin jalkamme muiden ruumiinosien kustannuksella. Suomalainen tulevaisuudenkuva on siis hyvin pitkät jalat ja surkastunut keskiruumis, joten jalat melkein alkavat siitä, mihin kaula loppuu. Koska juoksijan sitäpaitsi täytyy osata jalkapohjillaan ponnistaa maasta, kehittyvät jalkaterät ja varsinkin varpaat, joten tulevaisuuden suomalaisella otaksuttavasti tulee olemaan ainakin noin 3 tuuman pituiset varpaat sekä jalat, joita varten tarvitaan noin 15:n numeron kalossit. Kantapäät taas käsittääksemme surkastuvat, sillä niitä ei juoksussa tarvita, ja senvuoksi tulevaisuuden suomalaisen jalkaterät muistuttavat suunnilleen esi-isämme gorillan jalkateriä.
Emme tahdo väsyttää lukijaamme kuvaamalla, mitä muut urheilulajit tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan kehitykseen, mutta meistä tuntuu, että ihmissuku vähitellen on jakaantuva eri lajeihin, joille annetaan omat latinalaiset nimensä, joten esim. suomalaista tullaan nimittämään juoksijaihmiseksi (lat. homo currens), jotavastoin esim. englantilaista sanotaan tennisihmiseksi (homo lawntennis) j.n.e.
Mitä taas aivojen ja pään kehitykseen tulee, niin siinä rohkenemme olla eri mieltä kuin Amerikassa pidetty antropolooginen kongressi. Meidän käsittääksemme aivot surkastuvat surkastumistaan, sillä tulevaisuuden ihminen on erikoistunut ja sentähden hänen ei tarvitse kehittää muuta kuin yhtä osaa aivoistaan. Esim. suomalainen (homo currens) tarvitsee ainoastaan sen osan aivoistaan, joka hallitsee hänen koipiansa ja joka hetki antaa ruumiinlihaksille käskyn: laputa, laputa. Tämäntapaiset seikat vaikuttavat luonnollisesti pääkallon muotoonkin niin, että pääkallo niiltä kohdin, joissa aivot ovat surkastuneet, painuu sisäänpäin, joten ihmisen pääkuori tulee olemaan hyvin epäsäännöllisesti kehittynyt, ja siinä on siis huomattava kuhmu osoittamassa sitä kohtaa, jossa aivoja enään on jäljellä.
Kun tällaisia hypoteeseja tekee, niin tietysti aina joutuu enemmän tai vähemmän mielikuvituksen piiriin, mutta käsittääksemme olemme ylläolevassa koettaneet pysyä asiallisen ajattelun pohjalla ja täten luoneet teorian, jonka pääsisältö on, että ihmisen aivot tulevaisuudessa surkastumistaan surkastuvat, ja kun ajattelemme sitä valtavaa ja aina kasvavaa merkitystä, jonka urheilu yhä päivä päivältä saavuttaa, niin ei meistä tunnu mahdottomalta, että tulevaisuuden ihmisen pää aikaa myöten voidaan korvata hyvänlaisella sekundometrillä, sillä sekuntejahan urheilija pääasiallisesti ajattelee ja sekuntien ja sekunnin osien voitot ne joka hetki kangastavat hänen mielessään.
MANAN PORTILTA PALANNEITA.
Emme ole niin paljon lakimies, että osaisimme selostaa lainsäädäntömme käsityksiä itsemurhasta. Englannissa pidetään muistaaksemme itsemurhaa rikoksena, ja jos joku itsemurhayrityksessään epäonnistuu, niin englantilainen poliisi vie hänet Pontius Pilatuksen eteen ja hänet tuomitaan asianhaarojen mukaan ankarampaan tai lievempään rangaistukseen. Ei siitä muuten pitkä aika ole, kun ei meilläkään itsemurhaajaa saanut haudata niinkuin muita, vaan hänet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.
Näihin ajatuksiin tulimme lukiessamme siitä onnettomasta Vihdin miehestä, joka autollaan ajoi sukulaistaloon Nurmijärvelle ja joka siellä onnistui hirttämään itsensä. Kun surkea teko oli tapahtunut, katkaisi talon miesväki hirttonuoran. Miehet olivat sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä ja jättivät hirttäytyneen virumaan navetanparvelle.
Mutta sattui siinä sitten joku huomauttamaan, että jos häntä sittenkin ilmoittaisi asiasta lääkärille, sillä haudan saantiakin varten tarvitaan jonkinmoinen kuolintodistus. Ja niin soitettiin lääkärille, joka kuitenkin sattui olemaan matkoilla, jonkavuoksi hän ennätti paikalle vasta parin tunnin kuluttua.
Kun sitten lääkäri oli tehnyt 2 tuntia työtä, niin hän pääsi siihen tulokseen, että jo kuolleena pidetty lääkäriin nojaten asteli ilmielävänä hirttäytymispaikaltaan. Hänestä kerrotaan edelleen, että »mies oli sielullisesti aivan lamaantunut ja ilmaisi suuttumuksensa sen johdosta, että hänet oli herätetty jälleen henkiin». Talon naisväki muuten ymmärsi, mitä tällainen tilanne vaati, ja kiehautti heti paikalla herätyskahvit, jotka vainajakokelas yhdessä lääkärin kanssa nautti.
Ruotsissakin on tapahtunut itsemurhayritys, jonka kannattaa tulla merkityksi aikakirjoihin. Eräs henkilö oli kyllästynyt elämäänsä ja heittäytyi laiturilta mereen. Virta painoi häntä kauemmaksi rannasta ja hän olisi ehkä saavuttanut toivomuksiensa päämäärän, ellei eräs rantajätkä olisi sattunut häntä havaitsemaan. Tämä Albert Engströmin Kolingin virkaveli tempasi pelastusrenkaan ja heitti sen taitavasti hukkuvan eteen. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas siihen tarttumaan, jolloin Kolinki otti tiiliskiven palasen ja sanoi, että jollet sinä tartu siihen pelastusrenkaaseen, niin minä heitän kiven kalloosi. Ja uhkaustaan tehostaakseen hän lasketti tiiliskiven, niin että se melkein hipaisi itsemurhaajakokelaan päätä. Kun sitten rantajätkä otti toisen tiiliskiven, niin silloin hukkuva hätääntyi ja tarttui pelastusrenkaaseen, jonka jälkeen hänet ongittiin maalle.
Voimme kyllä käsittää, että siellä Tukholman suurkaupungissa ihminen voi tuntea elämänsä siksi tukalaksi, että hän katsoo parhaaksi heittäytyä Norrströmiin, mutta että vihtiläisen isäntämiehen elämä voi käydä siksi katkeraksi, että hänen täytyy turvautua köyteen, kas sitä emme voi käsittää. Ja hyvin kummallista on, että tämä isäntämies astui autoon ja ajoi sillä Nurmijärvelle sukulaistaloon, ja vasta täällä toimitti epätoivoisen tekonsa. Olisikohan tuo auto ollut syynä tähän epätoivoiseen tekoon, sillä autolla on moni isäntämies asiansa pilannut?
Muistuu tässä mieleen, että kun joku meidän esi-isistämme oli päättänyt vapaaehtoisesti poistua tästä maailmasta, niin hän hiipi hiljaa naapurin talliin ja varasti sieltä ohjakset. Hän tiesi, että tähän tarkoitukseen soveltuu parhaiten nahkahihna, ja oman talon ohjaksia hän ei raskinut tuhlata. Sen jälkeen hän leikkasi sopivan osan, valmisti taitavasti silmukan kumpaankin päähän ja hiipi sitten metsään, jossa hän oli valinnut itselleen sopivan oksan. Tähän hän ensin silmukoitsi remmin toisen pään ja siinä riippuen totesi, että oksa kestää. Vasta sen jälkeen hän, huolellisesti voideltuaan talilla remmin toisen pään, asetti silmukan kaulaansa ja heittäytyi riippumaan taivaan ja maan väliin.
Hänen poistumisensa huomattiin senvuoksi, että naapuri kaipasi ohjaksiaan, sillä sillä rajalla olivat jo hänen asiansa, ettei häntä enään kotitalossa kukaan kaivannut, vaan hänen häviämisensä oli tyydytys kaikille eikä se naapuriakaan katkeroittanut, niin ettei hänkään pitänyt sen suurempaa elämää menettämistään ohjaksista. Kaikki päättyi siis yleiseen tyytyväisyyteen, ja talon eläkemuori saattoi hänestä sanoa, että suuri lurjushan se oli, mutta se hyvä puoli hänessä kuitenkin oli, että hän sittenkin piti talon puolta ja säästi talon tavaraa, joka näkyy siitäkin, että hän täältä lähtiessään kävi hirttäytymässä naapurin suitsiin.
AMERIKAN SIELU JA EUROPAN SIELU.
Voiko kirjoittaa Amerikasta, kun ei ole siellä ollut? Ei, hyvä lukijani, varmaankin kumottaisiin sinut heti ja sanottaisiin, että se mies kirjoittaa sellaisesta, jota ei ole milloinkaan nähnyt. Tästä syystä olemmekin päättäneet kirjoittaa Amerikan sielusta ja verrata sitä Europan sieluun, sillä sielua ei kukaan ole nähnyt ja kuitenkin kirjoitetaan sielusta paljon, on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Aivan rauhallisesti siis voimme ryhtyä vertaamaan amerikalaista sielua europalaiseen sieluun, sillä näitä molempia on meillä mahdollisuus tuntea aivan yhtä hyvin.
Väitetään, että Amerika on suurten keksintöjen ja taloudellisen nerouden maa. Mutta myös tieteiden alalla, niin väitetään, alkaa se anastaa valtapaikan kaikkialla, sillä Amerikallahan on parhaat yliopistot, parhaat laboratoriot, parhaat klinikat j.n.e. Eikä ainoastaan parhaat, vaan myös suurimmat maailmassa.
Niin, paljonhan ne amerikalaiset ovat keksineet, mutta paljon ovat he myös jättäneet keksimättä. Kuka keksi käytännöllisen rikkihapon valmistuksen, kuka perusti ensimmäisen rikkihappotehtaan? Europalainen, ikävä kyllä, europalainen. Tämä rikkihappo on muuten erittäin tärkeä aine ei ainoastaan teollisuudessa, vaan myös maanviljelyksessä. Esim. keinotekoisia lannoitusaineita m.m. superfosfaattia valmistettaessa tarvitaan rikkihappoa. Rikkihappo on suurempi majesteetti kuin ainoakaan hallitsija. Se on enemmän kuin esim. Ford ja Morgan.
Kuka keksi typpihapon valmistuksen? Ei ainakaan amerikalainen. Se oli jo aikoja sitten Europassa tunnettu, ennenkuin espanjalainen Mariano de Rivero löysi Chilen suunnattomat salpietarivarastot. Ja ellemme väärin muista, niin myös ilman typen hyväksikäyttäminen on europalainen keksintö.
Kuka keksi glaubersuolan? Ei ainakaan amerikalainen. Sal mirabile Glauberi on europalaisen Glauberin keksintö.
Minne perustettiin ensimmäinen soodatehdas? Se perustettiin Englantiin, s.o. Europaan v. 1823.
No, mitäs sanot, sinä jenkki, tässä meidän vastapäätämme? Joo, sinä sanot, että nämä kaikki ovat vanhoja keksintöjä ja että amerikalaisilla näihin aikoihin oli muuta miettimistä, sillä heidän täytyi taistella intiaanien kanssa ja keksiä uusia ihmeellisiä uskontoja, niinkuin esim. mormoonilainen uskonto, jota eivät edes mormoonit itsekään väitä amerikalaisten keksinnöksi. Mutta nykyään tulevat kaikki suuret keksinnöt Amerikasta, nykyään amerikalainen keksii kaiken ja europalainen ainoastaan katselee kateellisena voittajaansa.
Lähtekäämme taas liikkeelle. Kuka on keksinyt ensimmäisen moottorin, kuka on keksinyt ensimmäisen auton, kuka on keksinyt ensimmäisen lentokoneen, kuka on keksinyt ensimmäisen ilmapallon, kuka on keksinyt ensimmäisen ilmalaivan? Ei ainakaan amerikalainen.
Ja lopuksi, kuka on keksinyt Amerikan? Ei ainakaan amerikalainen.
Näiden alkuvetojen jälkeen rupeamme vähitellen lähestymään Amerikan sielua. Sitten kuin europalainen oli keksinyt Amerikan ja sitten kuin europalainen edelleen oli tehnyt Amerikan vapaaksi ja vapaaseen Amerikaan oli siirtynyt viisaita europalaisia, voitiin Amerikassa alkaa puskea töitä. Kun esim. suomalainen uutisasukas lähti Amerikaan, niin voi hän lohkaista siellä itselleen palasen, joka kaikin puolin vastasi etelä-suomalaista herraskartanoa. Hän sai viljavia maita, hän sai hyvää metsää ja hän sai metsänriistaa.
Ja kun europalainen kaivostyöläinen ja kaivosinsinööri lähtivät Amerikaan, niin havaitsivat he täällä luonnonrikkauksia, joita he eivät voineet uneksiakaan. Heillä oli käytettävänään kaikki ne keksinnöt, mitä europalainen nero oli saanut aikaan, mutta sitäpaitsi oli heillä tuotannon tekijöistä käytettävänä luontoa paljon enemmän kuin europalaisella. Varsinkin on heille suureksi eduksi europalaisten keksimät kulkuneuvot, nim. höyrylaiva ja rautatieveturi ja sittemmin moottorilaivat, jotapaitsi he voivat käyttää hyväkseen europalaisen keksimää sähkölennätintä sekä langallista, että langatonta. Kun he alkoivat löytää kultaa, kävi heille mahdolliseksi valmistaa europalaisen nerouden tuotteita, jopa siinä määrin, että heillä on niitä enemmän kuin Europalla itsellään.
Edellä ei ole puhuttu nimenomaan mitään Europan sielusta, mutta Europan sielu tulee oikeastaan jo siinä näkyviin, että Europa on ollut kaikessa Amerikan sielu. Rikkaan talon poikana on amerikalainen kyennyt hankkimaan itselleen kaikenlaista sekä käytännöllistä että epäkäytännöllistä maallista hyvyyttä enemmän kuin köyhä europalainen. Mutta toistaiseksi kuitenkin suurimmat liikkeet ja vieläpä rikkaimmat perheet ovat Europassa. Tässä näimme tuonoin tilaston, joka osoitti, etteivät nämä europalaiset suuromaisuudetkaan niin halveksittavia ole. Ja esim. ruotsalainen tulitikkutrusti, vaikka se on syntynyt paljon laihemmassa maaperässä kuin monet amerikalaiset trustit, kykenee laajuudessa kilpailemaan näiden kanssa. Hyvin vaikeata on myös asettaa esim. Fordia ensimmäiselle sijalle ja Kruppia toiselle. Ja missä on Amerikassa esim. laitos, joka vastaa Zeissin laitoksia?
Me emme kuitenkaan tahdo maalata Amerikaa liian mustaksi, vaan tahdomme tehdä sille täyttä oikeutta. Me myönnämme, että amerikalaisella on suuri kyky käyttää hyväkseen sananlaskua: »kissanhäntää ei nosta kukaan muu kuin kissa itse». Suurimpana ja amerikalaisimpana amerikalaisena pidämme Phineas Barnumia, jota myös on sanottu humbuugin kuninkaaksi. Hän alkoi uransa näyttelemällä erästä vanhaa neekerinaista, jonka sanoi olevan 160-vuotiaan ja Washingtonin imettäjän. Koska amerikalaisella ei ole tutkijaluonnetta, menivät hänen ilmoituksensa täydestä pitkät ajat ja kiersi Barnum monet kirkkaat dollarit taskuunsa, kunnes eräs europalainen sekaantui asiaan ja havaitsi tämän naisen ainoastaan 75-vuotiaaksi.
Tämä ei tosin mitenkään pienentänyt Barnumin resursseja, sillä hän hankki museon, jossa hän näytteli m.m. Japanin läheisyydestä löydettyä merenneitoa y.m. harvinaisuuksia, kunnes hän ryhtyi Jenny Lindin impressaarioksi.
Myöhemmällä iällään ryhtyi Barnum raittiuspuhujaksi, ollen hän todennäköisesti kieltolain keksijä, joka on ainoa tosiamerikalainen keksintö, minkä me tunnemme, sillä esim. Edison ei ole keksinyt puhuvaa konetta eikä eläviä kuvia eikä sähkövaloa, ja vahvisti Barnum lopulta maineensa kirjoittamalla ja itse julkaisemalla omalla kustannuksellaan oman elämäkertansa, jossa hän hyvin vakuuttavalla tavalla esiintuo ansionsa.
Sen jälkeen kuin Barnum oli viittonut tien, on Amerika alkanut kulkea voitosta voittoon, ja amerikalainen, jos kukaan, kykenee jo eläissään tekemään reklaamia olemassaolostaan ja ennen kuolemaansa julkaisee amerikalainen teoksen nimeltä »Minun elämäni ja minun työni».
HIIHTOURHEILUSTA.
Ennen aikaan, kun salon mies painui hiihtämään, hän otti, jos ei muuta suksisauvaa ollut, nurkasta luudanvarren ja sitaisi sen päähän katajapuskan ja niin hän lähti viilettelemään peninkulmien taipaleita, vieläpä aivan tiettömiä ja saapui perille aikanaan, sillä hän tiesi, että Jumala on luonut maailman, mutta ei kiirettä.
Tämän jälkeen hiihtovehkeitä hieman parannettiin, tullen m.m. varsinaiset suksisauvat käytäntöön ja tulivat suksetkin hieman paremmiksi entistänsä. Mutta vielä ei hiihdetty ennätyksiä, vaan puhuttiin esim. hirven hiihtämisestä, suden hiihtämisestä, karhun hiihtämisestä j.n.e. tai hiihdettiin työpaikalle ja sieltä takaisin, hiihdettiin pakoon haastemiestä silloin, kun sellaisen pelättiin taloon saapuvan j.n.e. Mutta, jos ei hiihtämiseen ollut mitään asiaa, niin ei mielellään hiihdetty, sillä tämä katsottiin turhanpäiväiseksi, koska oli muutakin tekemistä, esim. puhdetöitä iltasilla ja halonhakkuuta tai hakojen pienentämistä päiväsillä, ja ellei näitäkään töitä ollut, pantiin pankolle maata.
Mutta nyt on hiihtämisestä, niinkuin kaikki tiedämme, tullut hyödyllinen ja jalostava urheilu, jota harjoittavat sekä miehet että naiset. Niin pian kuin hiihto oli tullut urheiluksi, olivat myös hiihtovälineet lisääntyneet ja hiihto muutenkin oli muuttanut luonnettansa niin kuin seuraavasta selviää.
Kun nykyajan jalostunut ihminen päättää ryhtyä harjoittamaan hiihtourheilua, tarvitsee hän ainakin seuraavat vehkeet:
1) Hiihtopuvun, 2) Hiihtoalusvaatteet, 3) Hiihtolakin, 4) Hiihtokengät, 5) Suksisauvat, 6) Joskaan ei aivan välttämättömästi myös sukset. Näitä viimemainittuja ei kuitenkaan välttämättömästi tarvitse ostaa, sillä niitä voi saada, ainakin kaupunkipaikoissa, lainaksi.
Näiden varusteiden hankkimiseksi tarvitaan, laadusta riippuen, noin 3000 mk ja jos sitäpaitsi myös ostetaan sukset sekä erilaisia suksensitomislaitteita, suksivoiteita ja vuokrataan sopiva paikka suksien säilytykselle, niin on tähän summaan vielä lisättävä noin 1000 mk.
Hiihtourheilun harjoittajaksi pystyäkseen ja ajanmukaisesti sitä harjoittaakseen tarvitaan siis noin 4000 markan pääoma tai 4000 markan luotto.
Tavallisesti käytetään viimemainittua. Mutta luotolla osto ei ole sama kuin käteisellä osto ja senvuoksi tulevatkin edellä luetellut tarpeet kaikkein ajanmukaisimpia vähittäismaksutapoja käyttäen maksamaan noin 8,000 mk. Kertamaksuerä on siinä 200 mk kuukaudessa, joten siis lukijamme voi helposti laskea, kuinka monta vuotta ja kuukautta kuluu, kunnes hiihtoa varten tarpeelliset välineet on saatu maksetuiksi.
Hiihtourheiluun kuuluu edelleen välttämättömästi kahvit, suklaa tai mahdollisesti joku ateriakin jossain ulkoravintolassa. Otaksumme, että päästään noin 12 markalla juomarahoineen, joka menoerä ei mielestämme ole korkeaksi arvioitu.
Jos siis kaikki tapahtuu vaurioitta, maksaa hiihtourheilu, koska sitä harjoitetaan etupäässä sunnuntaisin 248 mk kuukaudessa eli 62 markkaa kerralta.
Kim kesä tulee, pannaan sukset korjuun ja hiihtopuku viedään panttilaitokseen. Suksia ei näet sinne huolita.
Hiihtopuvusta maksetaan 75 mk, joka tavallisesti käytetään vapun viettoon.
Hiihtourheilua lähemmin tutkiessamme on otettava huomioon kaksi mahdollisuutta:
1) Asianomainen suorittaa säännöllisesti osamaksut ja 2) asianomainen ei suorita säännöllisesti osamaksuja.
Ensinmainitussa tapauksessa muistelee hän kesällä haikealla mielin talven iloja, sillä useimmiten ei häneltä riitä enään toista osamaksua jonkun kesäurheiluvälineen hankkimiseksi.
Jälkimmäisessä tapauksessa hän saa kiireimmän kaupalla »pakkolunastaa» hiihtovehkeensä siten, että häneltä ulosmitataan vähintäin kolmas osa palkasta ellei hänellä satu olemaan ulosmittaukseen kelpaavaa omaisuutta.
Lukija on ehkä sitä mieltä, että me maalaamme turhanpäiten piruja seinälle, mutta me puhumme silkkaa totta, sillä kaiken ylläolevan, mikäli se nykyajan kaupunkilaista koskee, ovat saaneet kokea ystäväni Laatikainen ja Tiilikainen, jotka ilmoittivat, että he eivät puolestaan pidä hiihtourheilua kaupunkilaiselle kovin välttämättömänä eikä terveellisenä.
Nämä molemmat ystävykset saivat kuitenkin perinnön, suunnilleen samaan aikaan kuin ulosmittauspäätös tuli, joten he ovat päässeet irti ulosmittaajista ja ovat vapaita kansalaisia. Mutta he väittävät sittenkin, etteivät he tästälähin harjoita mitään urheilua ei huvikseen eikä terveydekseen, jos vain sen harjoittaminen vaatii vähittäismaksuja. He sanoivat nim., että he ovat saaneet selvästi kokea, mitä merkitsee urheilla yli varojensa. He sanoivat, että raitista ilmaa ja tarpeellista ruumiin liikuntoa voi saada yllin kyllin, kun esim. kerran kävelee Helsingin ympäri. Tämä ei maksa juuri mitään, ellei ota huomioon kengänpohjien kulutusta, joka ei kuitenkaan merkitse enemmän kuin yksien puolipohjien ja kengänkorkojen hinnan eli Smk 30 vuodessa.
Mutta sitäpaitsi ovat he huomanneet, että kylpy uimahallissa tai jossain suomalaisessa saunassa on erittäin terveellinen ja virkistävä ja tulee se maksamaan aivan ensiluokkaisesti otettuna Smk 17:— juomarahoineen, ollen siis suunnattomasti halvempihintainen kuin nykyaikainen hiihto ja monet muut nykyaikaistetut urheilulajit.
Silloin kun ystäviämme Tiilikaista ja Laatikaista kaikesta huolimatta hiihdättää ja he eivät mitenkään voi tätä kiusausta voittaa, niin matkustavat he maaseudulle ja hiihtävät siellä salaa ilman hiihtovälineitä, ja sen jälkeen vielä syövät hyvää maalaisruokaa ja juovat tutun maalaisemännän hyvää kahvia ja palaavat virkistyneinä Helsinkiin.
Mutta, sanovat Laatikainen ja Tiilikainen, älkää ymmärtäkö meitä väärin, hyvä Tatu, tämä on meidän kokemuksemme asiasta. Muiden kokemus voi olla toinen.
ONPA HYVÄ, ETTÄ IHMISELLÄ ON VAIN YKSI ELÄMÄ.
Rautatievirkamies Kisko oli pitkien ponnistusten ja monien hyvin palveltujen virkavuosien jälkeen päässyt Helsinkiin. Tosin pieneksi kirjuriksi vain, mutta joka tapauksessa oli hän nyt pääsevä näkemään kaikkea sitä ihanuutta, mitä Helsinki taiteen alalla voi antaa ja kuulemaan ja oppimaan kaikkea sitä hyvää, mitä täällä Suomen pääkaupungissa tieteen ja musiikin alalla voi saada nauttia. Rautatievirkamies Kisko oli nähkääs kaunosielu ja olipa sangen lahjakas mies, joka oli harrastanut toimensa ohella kaikkea, mitä ihminen harrastaa voi. M.m. kulman kolmijakoa hän oli yrittänyt ratkaista parisen vuotta, mutta jättänyt sitten asian toistaiseksi lepäämään ja ruvennut ajattelemaan vielä mutkikkaampia asioita, kaikkia niitä hyvyyksiä, joita teosofia mukanaan tuo.
Hän se kohotti teosofian soihdun piskuisessa kotikaupungissaan ja ennen pääkaupunkiin tuloaan oli hän perustanut Orjon looshin, jonka vanhimpana veljenä hän oli. Hän oli myös päässyt salatieteiden kautta selville siitä, että hän entisessä elämässään oli toiminut jossain korkeassa virassa Egyptin kuninkaan Humpazun hovissa ja ollut sen jälkeen naimisissa erään egyptiläisen prinsessan kanssa. Hänen muistossaan oli myöskin selvästi, kuinka hän oli ylhäisenä aatelismiehenä vastaanottamassa Kristoffer Kolumbusta tämän palatessa ensimmäiseltä Amerikan matkaltaan, ja kuinka hän sen jälkeen oli ollut pyhää hautaa valloittamassa ja joutunut muhamettien vangiksi, mutta hän oli täälläkin herättänyt niin suurta kunnioitusta, että hän oli kuollut itsensä kalifin suurvisiirinä.
Se, joka näki tämän vaatimattoman, hiljaisen vanhan pojan, ei tosiaankaan aavistanut, että hänen sielussaan asui mitä suurin ylpeys ja itsetietoisuus, sillä hän tiesi olevansa paljon korkeammalla tasolla kuin suurin osa niistä henkilöistä, jotka häntä ympäröivät.
Mutta Helsingissä hän oli tapaava vielä suurempia ja kun hän siis oli perehtynyt veljiin ja kuullut suuren opettajan Kotkan opetuksia, niin hän tunsi kohoavansa yhä korkeammalle jokapäiväisyydestä. Hänen lähimmäksi sukulaissielukseen osoittautui veli Rahaton, joka oli ammatiltaan näyttelijä, mutta esiintyi harvoin näyttämöllä, sillä siellä hänelle ei annettu sanavuoroa, jotavastoin hän sai sitä sitä enemmän veljien piirissä, jossa hän terävästi arvosteli Schilleriä, Goetheä ja Shakespearea y.m. osoittaen heidän taiteensa kehittymättömyyden ja onttouden.
Ja nämä kaksi veljestä oleskelivat siis usein yhdessä ja sukulaissieluja kun he olivat, niin he pian huomasivat seisseensa toistensa rinnalla jo niin ammoisina aikoina kuin v. 6000 e. Kr. Ja toisetkin veljet ihmettelivät heidän tarkkaa muistiansa, kun he esittivät keskusteluja ja tilanteita näiltä entisiltä ajoilta.
Meidän täytyy pyytää lukijalta anteeksi pientä keskeytystä juuri tällä kohtaa, jossa pakinamme alkoi saada henkevyttä ja lennokkuutta.
Pyydämme vain huomauttaa, että rautatievirkamies Kisko oli hyvin säästäväinen henkilö. Hänellä oli sentähden pankkikirja, jossa aina oli joitakuita tuhansia ja kun tilaisuus sattui, käytti hän nämä rahat teosofisen kirjallisuuden tai taideteosten y.m.s. hankkimiseen.
Eräänä päivänä, kun taas molemmat veljet muistelivat menneitä, huomautti näyttelijä Rahaton, että räätäli oli häneltä aivan itsepintaisesti alkanut vaatia maksua eräästä puvusta, jonka hän oli ostanut jo 3 vuotta sitten, ja että hänen vuokraemäntänsä uhkasi paiskata hänet kadulle, ellei hän maksaisi vuokraansa, josta hän ei, senvuoksi, että hän oli omistanut elämänsä taiteelle, ollut voinut maksaa penniäkään.
Meidän on rautatievirkamies Kiskon kunniaksi mainittava, että hän heti ryhtyi auttamaan veljeänsä; kävi siis maksamassa hänen laskunsa ja vuokransa ja ottipa vielä lopuksi veljen omaan huoneeseensa asumaan. Ja niin alkoi näyttelijä Rahattomalle tässäkin elämässä hyvät päivät, sillä kotona hänellä oli leipää ja lämmintä ja vieläpä kirjallisuutta ja taidetta, yllin kyllin,
Mutta vähitellen alkoi veli Kisko käydä sangen harvapuheiseksi. Hän kohteli toveriaan hyvin, mutta näytti niin merkillisen haaveelliselta ja ajatuksiinsa syventyneeltä eikä ollut enään entiseen tapaan innostunut uudistelemaan menneiden aikojen muistoja.
Mutta lopuksi hän kuitenkin siivolla tavallaan huomautti, että hän oli veljien joukossa tavannut myös neiti Sinisilmän, joka oli ilmeinen sukulaissielu, ja joka sitäpaitsi oli ollut hänen taloudenhoitajanaan Amenhotep II:n hovissa j.n.e., joten ja koska hän oli velvollinen uudestaan ottamaan toimeen vanhan taloudenhoitajansa ja huolehtimaan hänestä, niin herra Kisko huomautti, että hän toivoo, ettei veli Rahaton pahastuisi, kun hänen täytyy ilmoittaa, ettei tähän huoneeseen sovi kolmea henkilöä.
Ja herra Rahaton ymmärsi kaikki, ja otti kainaloonsa ainoan omaisuutensa, nim. Danten Divina Commedian ja astui keväiseen luontoon tai kilometritehtaalle, niinkuin sosialisti sanoo, kuten hän niin monasti ennen oli tehnyt.
Meidän on mainittava, että neiti Sinisilmä, anteeksi veli Sinisilmä, oli erittäin hyvä taloudenhoitaja. Hän otti myös haltuunsa isäntänsä pankkikirjat, niinkuin hyvän taloudenhoitajan tulee, ja havaitsi niissä erinäisiä maksueriä, jotka olivat hänelle käsittämättömät, sillä hän tunsi isäntänsä säästäväisen elämän. Ja koska nämä maksuerät olivat hänelle käsittämättömät, niin tahtoi hän ottaa niistä selvää, ja kiersi hän kätensä isäntänsä kaulaan ja katsoi hänen silmiinsä sinisillä silmillään ja kysyi, että rakas isäntäni, minnekkä olet sinä tuhlannut, tai älkäämme sanoko tuhlannut, vaan käyttänyt, nämä 3000 mk?
Ja niin selvisi, että nämä rahat olivat lainatut veli Rahattomalle.
Ja kuinka olikaan, niin kirjoitti veli Sinisilmä ankaranlaisen karhuamiskirjeen veli Rahattomalle, vaatien häneltä näiden 3000 markan pikaista takaisinsuoritusta, koskapa ne eivät olleet annetut lahjaksi, vaan lainaksi.
Ja rehellisenä ja säännöllisenä miehenä lähettikin veli Rahaton heti paluupostissa seuraavan tilityksen.
Veli Sinisilmä.
Tunnustan tietenkin saaneeni lainaksi nämä 3,000 mk. Mutta pyydän
muistuttaa, että kerran veli Kiskon ja minun tavatessamme Harun al
Rashidin hovissa sai veli Kisko minulta, nöyrältä palvelijaltaan,
lainaksi yhden kultasekiinin antaakseen sen juomarahaksi eräälle
nubialaiselle orjalle. Tätä sekiiniä ei hän sittemmin ole suorittanut
takaisin, ja kun ajattelen, kuinka paljon tämä sekiini on kasvanut
korkoa korolle, niin siitä on oikeastaan tullut jo niin suuri summa,
ettei sitä millään maailman rikkauksilla voida takaisin suorittaa.
Mutta enhän minä toki mikään koronkiskuri ole ja senpävuoksi
ilmoitankin, että tyydyn siihen, että sinä, rakas Sinisilmä, kuittaat
sillä tuon minun 3000 markan velkani.
Sinun rakas veljesi
Rahaton.Niin, rakas lukijani, olemme yhdessä liikkuneet korkeissa maailmoissa ja elämässä, jota me emme vielä oikein käsitä. Mutta luultavasti olemme yhtä mieltä siitä, että meillä on tarpeeksi niissä veloissa, ja saatavissa, joita meillä on nykyisessä elämässämme, ja että rätinkimme joutuisivat aivan sekaisin, jos meidän vielä täytyisi ruveta menneitä elämiämme selvittelemään. Vai kuinka, lukijani?
HUONOINA RAHA-AIKOINA.
Kun mies tekee jonkun päätöksen, niinkuin herra Heikura oli tehnyt, toteuttaa hän sen myös. Herra Heikura oli mielestään tehnyt hyvän afäärin. Minkä, sitä on tässä tarpeetonta mainita. Mutta joka tapauksessa hän oli myynyt jotain luotettavalle henkilölle ja saanut mielestänsä hyvän voiton.
Hyvät kaupat ovat huonoina raha-aikoina harvinaisia, mutta sellaisen oli herra Heikura mielestään tehnyt, sillä hän oli laskujensa mukaan voittanut 50,000 mk. Herra Heikura ei ollut tuhlaavainen mies, eikä liioin loistonhaluinenkaan. Mutta tämän voiton kunniaksi päätti hän komistaa toimistohuoneustoansa ja hankkia sinne ensiluokkaiset nahkahuonekalut sekä uuden lattiamaton.
Herra Heikura ajatteli nim. seuraavalla tavalla: Kun minä tällaisena huonona aikana parannan konttoriani, niin tekee se hyvän vaikutuksen sekä pankkiherroihin että asiakkaisiin. Kaikki huomaavat, että minun liikkeeni on hyvässä kunnossa, koska minä silloin, kun muut kiristävät nälkävyötänsä, voin parantaa liikehuoneustoani.
Mutta herra Heikura oli perinpohjainen mies. Hän päätti siis myydä vanhat huonekalunsa ennenkuin osti tilalle uudet.
Hän ilmoitti siis sanomalehdissä koko huonekaluston hinnan yhteensä sekä jokaisen kappaleen hinnan erikseen ja sai kuin saikin vanhoista sieltä täältä kokoonhaalituista konttorihuonekaluistaan 7,353 mk. Se oli huonoina aikoina hyvä hinta.
Sen jälkeen lähti herra Heikura ostamaan uutta kalustoa. Siihen piti kuulua: ensiluokkainen amerikalainen kirjoituspöytä, samoin arkisto- ja kirjahyllyt, yhteen nurkkaan nahkakalusto tupakkapöytineen ja lopuksi hienon hieno matto lattialle. Hinta oli pitkien tinkimisien jälkeen 40,000 mk, josta herra Heikura maksoi saamansa 7353 mk ensimmäisenä maksueränä sekä kirjoitti sen jälkeen vähittäismaksukontrahdin.
Hän ei ollut nim. tuota 50,000 markkaa vielä saanut, mutta ostaja oli luotettava mies ja vieläpä pankkiherra, joten hän saisi sen aikoinaan.
Ja niin istui siis herra Heikura hienossa nykyaikaisessa konttorihuoneustossaan ja teki afääreitä. Kelpasi siinä nyt ottaa vastaan tukkuliikkeiden kauppamatkustajia sekä ostajia kaikilta maan tahoilta. Ja kauppoja tehtiin ja hyvin näytti kaikki onnistuvan.
Mutta sitten tuli se räjähdys. Eräs pankkilaitos romahti, joten herra Heikuran ennen 200 markan arvoiset osakkeet tulivat 5 markan arvoisiksi. Ja siinä samassa romahti myös tuo pankinjohtaja, joka oli herra Heikuralle 50,000 mk velkaa.
Myös herra Heikuralla oli velkoja. Ja velkojat tiesivät, että herra Heikuralla oli ollut tuon romahtaneen pankin osakkeita. Kaikki rupesivat häntä ahdistamaan.
Vahinko tulee nähkääs harvoin yksinään.
Ensin syöksyivät paikalle pienet saamamiehet: hänen hoviräätälinsä, jolle hän sattui olemaan velkaa 700 mk, rouvan hoviräätäli, jolle oli jääty tuhatkunta markkaa velkaa, hovisuutari, joka oli saamassa 117 mk 50 penniä j.n.e. Tämän jälkeen kiirehtivät paikalle kaikki ne yhdistykset, joiden jäsen herra Heikura oli: Iltakerho, Kesäkerho, Talvikerho, Hiihtokilta, Purjehduskilta, Verkkopalloilun kannatusyhdistys. Stadion-yhdistys j.n.e.
Liikeystävät, joilla oli Heikuran nimi vekselissään ja joilla oli pieninkin saatava, ilmoittivat, että heillä liikkeen järjestelyn vuoksi peritään saatavat lakimiehen kautta, joten ne heti paikalla on suoritettava.
Mutta herra Heikura ei myöskään ollut hätäpoika. Hän ilmoitti suoraan, että hänellä ei ole rahaa, mutta että hän 6 kuukauden päästä tulee saamaan kuinka paljon taliansa, niin paljon, että oikein pyörryttää, ja tarjosi karhuilleen 6 kuukauden akseptia. Hän ilmoitti, ettei hän voi asettaa 7 mk 50 pennin saajaa sen edullisempaan asemaan kuin 17,000 markan saamamiestä, joten siis jokainen saa 6 kuukauden akseptin, mutta muuten ei penniäkään.
Kaikki saamamiehet kieltäytyivät ottamasta vastaan akseptia, ja kun Heikura katsoi kirjojaan, niin hän huomasi, että hänen luonaan oli käynyt saatavistaan puhumassa joka ainoa saamamies, paitsi se, joka oli myönyt hänelle huonekalut vähittäismaksulla.
Mutta pian ilmestyi myös toinen asiakkaiden tulva. Kaikki ne, joilta herra Heikuralla oli jotain saamista, alkoivat nyt astua näyttämölle. He valittivat jokainen järjestään huonoja aikoja sekä huomauttivat lopulta, etteivät he voi maksaa velkojaan. Kun herra Heikura myös valitti huonoja aikoja, niin he ilmoittivat, että koska heille ei myönnetä velkojen perimisessä mitään helpotuksia, niin he eivät maksa, vaan suorittavat mieluimmin velkansa aikoinaan herra Heikuran konkurssipesälle.
Herra Heikura pyysi heiltä 6 kuukauden akseptia ja pieniä lyhennyksiä, mutta he ilmoittivat, että he eivät maksa mitään.
Lopulta eräs 3000 markan saamamies vaati herra Heikuran konkurssiin. Ja kun asianomaisessa raastuvanoikeudessa oli todettu, että herra Heikuran varat riittävät lainmukaisiin konkurssikustannuksiin, joissa etusija on uskotun miehen palkkiolla, määrättiin tuomari Kieronen ottamaan pesä haltuunsa.
Mutta silloin vasta esiintyi se liike, joka oli myynyt vähittäismaksulla herra Heikuralle huonekalut. Se ilmoitti, että kontrahdin mukaan, koska herra Heikura ei ollut ajoissa suorittanut vähittäismaksuja, huonekalut lankeavat takaisin myyjälle, jotapaitsi myyjälle lankeavat jo suoritetut maksut eli 7,333 mk.
Tämän jälkeen huonekaluliike Viekas O.Y. sai takaisin 40,000 markan huonekalunsa, jotapaitsi se oli jo ennen saanut 7353 mk, joten se siis yhteensä sai herra Heikuran konkurssipesästä 47,353 mk. Tämän jälkeen se möi huonekalut huutokaupassa uudestaan eräälle kontanttimaksajalle ja sai niistä 20,000 mk. Näin ollen tuli huonekaluliike Viekas saamaan 40,000 markan huonekalustosta 67,353 mk, vaikka sen saatava todellisuudessa oli 32,647 mk.
Mutta konkurssipesä ei saanut huonekaluja ja saatavat riittivät töin ja tuskin tuomari Kierosen palkkioihin, jotavastoin varsinaiset karhut saivat sadannenosan siitä, mikä heille kuului.
Tällaista tapahtuu yleensä huonoina aikoina ja herra Heikuran kohtalo on tyypillinen huonon ajan esimerkki.
Lukija ehkä haluaa tiedustella, missä on herra Heikura.
Älköön lukija olko hänestä huolissaan, hän myy tätä nykyä vähittäismaksulla yhtä gramofoonia, yhtä radiota ja yhtä autoa, jotka aina säännöllisten väliaikojen kuluttua palaavat hänelle takaisin ja myydään uudestaan. Gramofooni maksoi aikoinaan 2000 mk ja on hän sillä 3 kuukauden aikana ansainnut 9000 mk, radio maksoi 4000 mk ja on hän sillä samassa ajassa ansainnut 12,000 mk, autosta hän oli luvannut 20,000 mk ja on hän sen jo aikoja sitten maksanut, jotapaitsi hänelle on siitä jäänyt voittoa 40,000 mk.
Vähittäismaksukauppa on sekin huonojen raha-aikojen merkki.
KUMMITUSTALO.
Jouduin kesällä 1925 oleskelemaan tieteellisten töiden suorittamista varten Nancyn kaupungissa Ranskassa. Nancy on pienehkö kaupunki vähän yli satoine tuhansine asukkaineen, mutta siinä on paljon nähtävyyksiä, paljon vanhoja palatseja, loistavia toreja, vanhoja kirkkoja, yliopisto, teknillinen korkeakoulu, lääketieteellinen opisto, metsäakatemia y.m. Se sijaitsee laaksossa korkeiden vuorien ympäröimänä, ja kapea joki virtaa kaupungin sivuitse.
Mutta mitäpä meitä nyt tällä kertaa liikuttaa nämä puhtaasti maantieteelliset seikat? Riittää, kun sanomme, että Nancyn seutu, sekä itse kaupunki että varsinkin sen ihastuttavat ympäristöt, on Ranskan viihtyisimpiä paikkoja.
Kesä 1925 oli Ranskassa tavattoman kuuma. Kun pakenin Pariisin asfaltin tuoksusta ja nousin junasta Nancyn asemalla, niin oli ilma siellä ihanan viileätä aivan kuin uneksuin sen olevan rakkaassa Suomessamme ja suurella mielihyvällä heittäydyin viileään hotellihuoneeseen nukkuakseni ensi yön Pariisin kesäkuumuuden jälkeen.
Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin olevani aivan hikinen ja koko Nancyn kaupunki oli kuuma kuin hiiden kattila, sillä kattilaa se tosiaankin laaksojen syvyydessä sijaiten muistutti.
Hyvin pian huomasin, että minun oli hankittava asunto jostain kaupungin ympäristöltä saadakseni edes yöt viettää viileämmässä, sillä nyt oli lämpöaalto saavuttanut Nancynkin.
Läksin siis ensi työkseni erääseen vuokratoimistoon ja tiedustelin sieltä asumuksia Nancyn ympäristöllä, mieluummin veden läheisyydessä. Yksityistä huonetta en saanut, mutta lopulta osoitettiin minulle eräs kalustettu huvila, vuokrana 500 frangia kuukaudessa, ja sikäli kuin huvilasta kuvien perusteella voi päättää, oli se kerrassaan ihastuttava. Se sijaitsi Liverdunin läheisyydessä ja pääsi sinne kaupungista sekä rautateitse että autolla, rautatiematkaa kesti noin 1/2 tuntia ja automatka suunnilleen saman verran.
Kun siis olin pannut työni alkuun Nancyssä, läksin Liverduniin huvila Velainia katsomaan.
Se sijaitsi jokseenkin samantapaisessa paikassa kuin Helsingin Töölöömme ja oli huvilan tonttimaa noin 1 hehtaarin suuruinen, mutta rakennus sijaitsi aivan lähellä tonttimuurin laitaa noin kymmenkunta metrin päässä siitä. Toisella puolen noin kymmenkunta metrin päässä huvilan aitauksesta sijaitsi kylän kapakka, jolla oli tuo sangen komea nimi Brasserie Stanislas. Se osoittautui muuten hyvin mukavaksi paikaksi, sillä sen annokset eivät olleet hinnalla pilattuja ja voi ne huuhdella alas sangen maukkaalla valkoviinillä.
Kylän kapakasta sai tietää kaikki kylän asujat, ja täältä oli minun myös tiedusteltava Père Chantillyä, joka antaisi minulle huvilan avaimet ja jolta muuten saisin lähempiä tietoja asiasta. Hänen kanssaan oli minun myös kirjoitettava lopullinen kontrahti ja maksettava hänelle kuukauden vuokra etukäteen.
Père Chantillyn löysin helposti kapakassa annettujen ohjeiden mukaan ja me läksimme yhdessä huvilaa katsomaan.
Siinä ei oltu asuttu 3 vuoteen, ja omisti sen eräs leskirouva joka asui Pariisissa. Huvila oli viimeksi siivottu noin pari kuukautta sitten ja sänkyvaatteita ja kaikkea muuta taloustarvetta oli käytettävissä niin paljon kuin halutti, mutta mitään muuta ei talon puolesta tullut kuin ne ja kalustetut huoneet.
Muuta en kaivannutkaan, joten siis läksimme yhdessä isä Chantillyn kanssa, joka oli lihavanlainen, mutta mielestäni hieman viekkaan näköinen noin 60-vuotias mies, taloa tarkastamaan.
Se oli pieni Ludvig XIV:nen tyylinen kaksinkertainen »chateau» ja minun mielestäni aivan täydellinen paratiisi. Se oli mitä ihanimmin kalustettu ja olisin saanut kaikki huoneet haltuuni, mutta niitä en luonnollisesti tarvinnut. Valitsin itselleni erään rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevan salin ja sitä vastassa olevan eteisen ja pienemmän huoneen, siis 2 huonetta ja eteisen ja noudin keittiöstä kahvikaluston teekeittiön tapaisine kahvipannuineen sekä muutamia juomalaseja ja lautasia ja tämän jälkeen valitsin itselleni tarpeellisen määrän liinavaatteita, jotka luetteloin isä Chantillyn kanssa ja käskin hänen sen jälkeen lukita muut huoneet ja ottaa avaimet taskuunsa.
Minulla oli yllin kyllin tilaa ja kaikki, mitä tarvitsin, sillä ruokaa saisin läheisimmästä ravintolasta ja kahvia ja teetä voisin keittää itse. Siivoamisen olin myös päättänyt suorittaa itse, joten olin hyvin tyytyväinen asiain järjestelyyn. Olinhan saanut 500 frangilla kuussa mitä ihanimman asuinpaikan puistoineen ja puistossa sijaitsevine huvimajoineen. Rautatieliput ja autobussi maksoivat suunnilleen saman kuin Suomessakin.
Kun siis isä Chantillyn kanssa oli asiat selvitetty, olin talon isäntä. Maksoin hänelle 500 frangia ja läksin hänen kanssaan Brasserie Stanislakseen ja tilasin kaksi anisettia ja koetin päästä tarinan alkuun.
Mutta siitä ei tullut mitään. Mies oli aivan täydellisesti ottanut onkeensa herramme käskyn, sinun puheesi olkoon jaa taikka ei, sillä sen enempää hänestä ei lähtenyt.
En siis enään tarjonnut hänelle uutta anisettia eikä hän näkynyt siitä kovin piittaavankaan, vaan näytti olevan mielissään, kun pääsi luikkimaan tiehensä.
Istuin siis ravintolassa, jossa ei ollut muita, isäntää lukuunottamatta, joka torkkui tiskinsä takana. Siellä ei edes ollut noita Ranskan maaseuturavintolassa esiintyviä kärpäsiä, joten olin niin yksin kuin ihminen voi olla.
Koettelin taskuani, ja aivan oikein, siellä oli nyt portin ja huvilan avaimet, jotka muuten olivat paljon suuremmat kuin meikäläisten vastaavat vehkeet, eivät tosin yhtä suuria kuin meikäläiset vanhan kansan aitan avaimet. Mutta kyllä ne hyvin taskussaan tunsi.
Jotain tehdäkseni otin taskustani muistikirjan, erinäisiä aikatauluja, Nancyn ympäristön kartan ja muita papereita ja rupesin laatimaan työsuunnitelmaa ensi kuukaudeksi. Merkitsin ne paikat, joissa minun oli käytävä ja otin selville, mitenkä saisin matkani ja käyntini nopeimmin järjestymään. Laadin siis täydellistä sotasuunnitelmaa ja aika kului hyvin.
Minun sitä tehdessäni alkoi ulkoa kuulua iloista ja reipasta naurua ja pian astuikin kapakkaan seurue, johon kuului 3 tyttölasta ja 2 nuorta miestä, luultavasti jotain Nancyn opiskelijoita. He olivat polkupyöräretkellä ja astuivat ravintolaan virkistäytymään.
Jatkon arvannee lukija helposti. Seurueesta puuttui aivan selvästi yksi mieshenkilö ja koska sitä ei alkanut kuuluvaksi, heittäydyin joukon jatkoksi ja mielihyvällä minut otettiin vastaan. Pian oli kaksi pientä pöytää asetettu vieretyksin ja hauska illallispäivällinen käynnissä. Söimme kaniinin lihaa mitä erilaisimpien vihannesten kanssa ja maistelimme hyvää valkoviiniä ja tutustuimme toisiimme. Nuoret miehet olivat tosiaankin Nancyn ylioppilaita, joista toinen opiskeli lääkäriksi ja toinen insinööriksi. Tytöt lienevät olleet joitain heidän ylioppilasheilojaan, hyvin hauskasti ja miellyttävästi käyttäytyviä tyttöjä, joiden iloinen nauru sai pienen kapakan seinät helisemään.
Kun oli syöty, ostettiin isännältä pieni kori kylmine kananlihoineen, muutamine viinipulloineen ja niin sai huvila Velain ensimmäiset vieraansa. Minua tosiaankin harmitti, etten ollut ottanut avaimia muihinkin huoneisiin, mutta hyvin tulimme »omillakin» toimeen.
Ravintolasta lähtiessämme tuli ravintolan palvelijatar, jokseenkin sievä tyttö muuten, tuomaan minulle korin trahtamentteineen ja silloin kysyin häneltä, tuodaanko tästä ravintolasta ruokaa ja juomia ravintolan ulkopuolelle.
Kyllä tuodaan aivan lähelle, hän vastasi. Missä herra asuu?
Huvila Velainissa.
Näillä sanoilla oli aivan odottamaton vaikutus, sillä samassa oli tyttö pudottanut korin lattialle, kiljahtanut pahasti ja juossut pois.
Ja minusta tuntui että kapakan eräässä nurkassa istuva vanha mies samalla kertaa nielaisi lasinsa väärään kurkkuun ja tuijotti minuun aivan erikoisen yllätetyn näköisenä.
Minä olin jäänyt muista jälkeen ja kaappasin siis korini, jonka olin isännälle maksanut ja läksin pois.
Seurue siirtyi siis huvila Velainiin ja siellä vietettiin oikein hauskat illat. Koko lysti tuli maksamaan muistaakseni siinä 80 frangin vaiheilla ja tähän kuului tanssit, flyygelin soitot, viinit ja ruuat, kilpajuoksut puistossa j.n.e. eli sellainen ilomäärä, joka meillä olisi maksanut tuhansia markkoja.
Aamuyöstä lähtivät vieraani matkaan ja molemmat nuorukaiset olivat jättäneet minulle nimikorttinsa, joten minulla oli jo pari tuttavaa Nancyn ylioppilaskaupungissa.
Paneuduin pitkäkseni ja aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun heräsin.
En ollut erikoisen väsynyt, mutta en erikoisen virkeäkään, joten päätin lykätä ohjelmieni toteuttamista kokonaisella päivällä, tutustua puistoon, huvilan ympäristöihin j.n.e.
Mutta oli tässä vielä muutakin, joka viivytti lähtöäni. Huoneet eivät olleet jääneet kovin paraatisiivoon, ruoka-astioita oli pestävä j.n.e.
Pukeuduin siis ja läksin Brasserie Stanislakseen, sillä tarkoitukseni oli saada Brasserian palvelijatar tekemään tuo työ, tietysti isännän suostumuksella.
Keskustelin asiasta ensin isännän kanssa ja vastasi hän siihen, että palvelijatar on hänen tyttärensä ja saa hän tehdä ja menetellä tässä asiassa miten hän vain haluaa. Sen ehdon hän kuitenkin asetti, että minun tulisi siivoomisen ajan istua Brasseriassa.
Kun tiedetään, millaisella tarkkuudella ranskalainen isä näillä seuduin vaalii tyttäriään ja kun sitäpaitsi olin aivan outo paikkakunnalla, ei tämä ehto minua ensinkään hämmästyttänyt.
Kun sitten puhuin asiasta tytön kanssa, pelästyi tämä kauheasti, ja jos hänellä olisi sattunut olemaan jotain käsissään, olisi ehkä eilinen temppu uudistunut. Mutta tällä kertaa tyytyi hän ainoastaan ensin kiljahtamaan, sitten puistamaan päätänsä ja lopuksi ilmoittamaan, että villa Velaineen hän ei elämänpävinänsä tule lähtemään.
Tämä alkoi minusta jo tuntua vähän merkilliseltä ja kun isäntä saapui samalla hetkellä huoneeseen, niin tiedustelin häneltä syytä hänen tyttärensä kummalliseen käytökseen.
Ja silloin kaikki selvisi.
Velainissa kummitteli.
Kuinka ja millä tavalla?
Tähän sanottiin, että kummittelu oli hyvin erilaista. Milloin lensivät hiilet pesästä kautta huoneen, milloin paiskasi näkymätön käsi pöytiä ja tuoleja paikoiltaan, milloin tapahtui huoneessa räjähdyksiä, milloin kuului kummia naputuksia j.n.e. Mutta summa summarum oli, ettei kukaan ollut asunut huvilassa kolmea päivää enempää ja että eräs saksalainen oli siellä pelosta kuollut halvaukseen. Hänet oli löydetty kasvot kauheasti väännyksissä lattialta ja ovet ja ikkunat olivat kaikki olleet kiinni. Kukaan paikkakuntalainen ei edes suuresta rahasta asuisi Velainissa. Päivällä siellä ei kuitenkaan ole kummitellut, joten isäntä puolestaan ei pitänyt päiväsiivuuta niin kovin vaarallisena.
Kuinka siinä sitten neuvoteltiin, suostui Clotilde, se oli tytön nimi, lopulta siivoamaan huoneeni aamuisin 2 frangin palkkiosta ja niin oli se asia järjestetty.
Minä istahdin siis aterioimaan ja Clotilde läksi siivoamismatkalleen.
Kun olin aterioinut ja sen jälkeen tutkistellut ympäristöä, palasin uuteen kotiini takaisin.
Clotilde oli tehnyt perinpohjaisen työn. Kaikki oli kiiltävän siistiä, kukkia oli pantu maljakoihin ja vieläpä oli rapuille johtava käytäväkin haravoitu. Taloni näytti tosiaankin asutun näköiseltä.
Kävin vielä sinä päivänä Nancyssä ja toimittelin asioitani. Olin hyvin tyytyväinen niiden järjestelyyn ja poistuin niin pian kuin mahdollista hehkuvan kuumasta kaupungista. Sinä iltana en enään mennyt ravintolaan, vaan nautin Nancystä tuomiani eväitä, kirjoittelin kirjoituksiani ja panin maata...
En tiedä, kuinka kauan aikaa olin maannut, kun heräsin kauheaan paukaukseen. Koko huone oli täynnä pesän tuhkaa, hiiliä oli lentänyt ympäri, mutta mitään vaaraa siitä ei ollut, sillä uunissa en ollut pitänyt tulta. Katsoin kelloani ja se oli täsmälleen 2 yöllä. Aijoin heittäytyä uudestaan maata, kun samassa yläkerrasta alkoi kuulua kovaa jytinää. Tuntui siltä, kuin jotain raskasta huonekalua olisi nostettu ja taottu lattiaan ja sen jälkeen jylinä taukosi ja alkoi kuulua outoa sihinää. Lopulta tämäkin hiljeni.
Jos eivät nämä kummitukset tämän pahempia ole, niin kai näihin pian tottuu, ajattelin.
Nostin paremman puutteessa erään pienen kirjahyllyn pesän eteen, sammutin valkean ja päätin nukkua.
Olin melkein nukuksissa, kun yht'äkkiä kuului kolahdus. Kirjakaappi oli lentänyt nurin ja kirjat lattialle ja tuulen henki pesästä puhalteli kaapilla olleita paperiarkkeja kautta huoneen ja sammutti kynttilän, jonka juuri olin sytyttänyt. Mutta viereisestä huoneesta alkoi kuulua ääntä, joka muistutti tarhapöllön kimeätä joikunaa, ja olinpa mielikuvituksessani kuulevinani ikäänkuin siipien liikettä.
Mutta vielä toinenkin ääni sekaantui tähän, sillä yht'äkkiä myrähti ulkona ukkonen niin, että koko talo tärähti ja sen jälkeen alkoi vettä valua viivanaan.
Ulkona oli todellakin ukonilma, se ei ainakaan ollut mitään kummittelua.
Pääni alkoi tuntua omituisen raskaalta ja tästä luonnollisesti syytin ukonilmaa. Mieleni ei tehnyt enään panna maata ja senvuoksi vedin yönutun päälleni ja rupesin siivoamaan huonetta.
Kaikeksi onneksi ei parkettilattialla ollut mattoja, ne oli jo heti alussa otettu pois, koska pelkäsin hajamielisyydessäni pudottavani niille paperossin pätkiä.
Sänkyvaatteetkaan eivät olleet pahasti nokeentuneet, joten hyvin pian olin saanut huoneeni kuntoon.
Ulkona raivosi edelleen ukonilma.
Yhden kerran vielä tärähti koko talo ukkosen jyrähdyksestä ja muudan suuri pronssinen patsas putosi kirjoituspöydältä, jonka vieressä seisoin, jalalleni. Se ei ollut sen vaarallisempaa kuin että se koski kovasti ja jalkani alkoi pakottaa ja paisua.
Nostin patsaan paikoilleen, menin pesutelineen luokse ja kastelin pyyheliinan ja aloin sillä hautoa jalkaani.
Yhä edelleen tuntui päätäni pakottavan, joten kaasin lasiin hyvän kulauksen konjakkia ja nielaisin sen yhdellä siemauksella.
Rupesin sen jälkeen lukemaan erästä ranskalaista pilalehteä, jonka olin ostanut kaupungista ja kuulin kuinka ukonilma vähitellen loittoni.
Pian myös koitti aamu ja sehän on Ranskassa ukonilman jälkeen mitä virkistävin ja ihanin.
Aukaisin akkunan, hengitin syvään raitista ilmaa ja tunsin pian pääseväni päänsärystä. Oudon raukea kuitenkin olin ja kun katsoin itseäni peilistä, huomasin olevani sangen kalpea. Katsoin kelloani ja se oli 7 aamulla.
Aloin siis pukeutua, joka kävi aivan hyvin, mutta mikään kenkä ei mahtunut paisuneeseen jalkaan. Se oli kiusallinen asia se, sillä minulla ei ollut matkassani edes mitään suurikokoista päällyskenkää eikä sitä täältäkään mistään saisi. Se oli vasta Nancystä hankittava. Asia oli kiusallinen muutenkin, sillä juuri tänään piti minun käydä vieraskäynneillä useiden Nancyn professorien luona.
En voinut siis tehdä muuta kuin panna toiseen jalkaan kengän ja toiseen sukan ja lähteä tallustelemaan Brasserie Stanislakseen. Kenties siellä joku keino keksittäisiin.
Jalkaani pakoitti pahanlaisesti ja käveleminen oli vaikeata ja olin muutenkin, häirityn unen vuoksi, sangen surkean näköinen.
Brasseriaan oli jo kerääntynyt ihmisiä aamukahvilleen, ja kun he näkivät minun tulla nilkuttavan, luin kaikkien heidän silmistään, että tuon miehen ei olisi pitänyt taistella kohtaloaan vastaan, hän on jo saanut ensimmäisen varoituksen.
En voi kieltää, että tunsin itseni hieman noloksi. Varsinkin harmitti minua tuo kirottu jalkani, johon oli sattunut pahemmin kuin luulinkaan. Sitä alkoi aivan sietämättömästi pakottaa.
Otin siis syötyäni auton ja ajoin suoraapäätä Nancyyn, jossa näytin jalkaani lääkärille. Ja aivan oikein, eikös siitä ollutkin pari pientä luuta katkennut.
Lääkäri lastoitti jalan hyvin taitavasti. Ranskassa näet vielä käytetään lastoja, ja osoitti minulle paikan, josta sain sopivan kengän.
Lähdin siis kaupunkiin toimittamaan asioita ja vasta illalla klo 7 ajoissa astuin erääseen pieneen ravintolaan, jossa ylioppilaita söi ja tapasin siellä suureksi ilokseni erään entisistä tuttavuuksistani, luxemburgilaisen lääketieteen kandidaatin muuten. Kerroin hänelle seikkailustani ja näytti se suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin päätimme käyttää viikon lopun 4 päivää kummittelun tutkimiseen. Hän tunsi nim. erään laskuapulaisen, joka sai tehdä minulle mekaanisia töitä, joten minun ei tarvinnut niihin tuhlata aikaa. Olihan sitäpaitsi hyvä jalalleni, että sain olla paikoillani ainakin jonkun aikaa.
Lähdimme siis lääketieteen kandidaatin kotiin, jossa hän varustautui m.m. kahdella revolverilla, kahdella taskulampulla, y.m. tarpeellisilla esineillä. Sitäpaitsi kävimme Nancyn kaupoissa ostamassa kaikkia kummituksen pyyntiin tarpeellisia esineitä, Nancyssä näet voi tehdä kauppoja mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja niin olimme valmiit lähtemään Velainiin, jonne teimme matkan autobussilla.
Tämä luxemburgilainen oli iloinen ja hauska poika, minua viitisentoista vuotta nuorempi. Heti kun olimme saapuneet perille, otimme esille hänen sakkipelinsä ja aloimme viettää sillä aikaamme. Ja välillä keskustelimme isänmaittemme oloista ja vitsailimme kahdesta suurvallasta, nim. Suomesta ja Luxemburgista, jotka olivat tehneet ystävyyden liiton.
Ja ensimmäisen yön nukuimme kuin tukit, eikä mitään tapahtunut. Seuraavana aamuna jalkani alkoi tuntua hyvältä. Olihan minulla fakkimies talossa, joka sitä silmäili ja väitti, ettei siinä mitään luuvikoja ollut, korkeintaan pieniä luumurtumia. Hän korjasi sidettä ja toimi samalla juoksupoikana hakien aamiaisruuan ravintolasta. Hän se myös ehdotti, että noutaisimme isä Chantillyltä avaimet ja tutkisimme myös muut huoneet.
Hän kävikin avaimet noutamassa, jotka hänelle heti kohteliaasti ojennettiin ja niin saimme tutkia tarkemmin minun chateautani.
Minun huoneitteni pienestä eteisestä päästiin suurempaan, josta ovet aukenivat alakerran huoneisiin ja josta rappukäytävä vei yläkertaan. Yläkerrassa olivat varsinaiset paraati- ja vierashuoneet, alakerrassa taas sijaitsivat keittiöt, palvelijainhuoneet ja ne huoneet, joita minä käytin. Myös keittiöstä veivät portaat yläkerrokseen. Paraatiporraskäytävä aukeni yläkerroksessa suunnilleen sen pituuden kolmanneksella olevaan halliin. Halli oli koko rakennuksen levyinen ja valoisa. Sen oikealta puolelta johti ovi avaraan ja upeasti kalustettuun saliin ja vasemmalta puolelta pituussuuntaiseen koridooriin, jonka kummallakin puolella oli huoneita.
Huoneet olivat tosin pölyiset ja ilma niissä ummehtunut, mutta ne olivat siistit ja hyvässä kuonossa. Tuskin uskoi silmiään, kun ajatteli, että koko lysti maksoi ainoastaan 500 frangia kuukaudessa.
Mutta meillä ei ollut aikaa ihailla tämäntapaisia seikkoja, vaan rupesimme tutkimaan, olisiko huoneustossa salakäytäviä, salahuoneita j.n.e. Mittailimme siis seinien vahvuuksia, tarkastelimme ja naputtelimme paneeleja, mutta emme havainneet mitään erikoista. Kaikki tuntui olevan niinkuin olla pitikin.
Kun kerran olimme tarkastaneet rakennuksen sisältäpäin, päätimme myös tarkastaa sen ulkoa ja kuljimme siis rakennuksen ympäri, arvioimme ulkoseinien vahvuuden ja tutkimme lopulta puiston huvimajan. Mutta kaikki oli niin proosallisen säännöllisesti tehtyä, ettei meidän päähämme pälkähtänytkään mitään epäillä.
En siis halua väsyttää lukijaani kertomalla, miten lähipäivät vietimme. Pyhän tienoissa lähti toverini kaupunkiin, mutta minä päätin vielä jäädä jalkani vuoksi maalle. Se mahtui jo aivan kunnollisesti kenkään eikä sanottavasti vaivannut kävellessä, mutta tahdoin saada sen täysin terveeksi. Panin siis aikaisin levolle ja nukuin kuin tukki.
Nukuin, kunnes minusta tuntui, että joku kuristi minua kurkusta ja asetti kätensä suulleni. Heittelin käsiäni ilmassa, koetin tarttua vastustajaani ja aukaista silmiäni, mutta tuntui kuin niidenkin päälle olisi käsin painettu. Ja lopuksi huomasin lentäväni sängystä lattialle, jonka jälkeen raskas sänky kumottiin päälleni. Tuo kirottu pronssipatsas kolahti taas lattialle ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että minut oli ryövätty, sillä olin Nancyn pankista nostanut parituhatta frangia. Purin sormiani koettaakseni, olinko hereillä ja tulin vähitellen täysiin tajuihini. Mitä suurimmilla ponnistuksilla sain vyörytetyksi sängyn päältäni ja pääsin jaloilleni. Huoneessa oli pilkkoisen pimeä. Aloin hapuilla tulitikkuja, kun yhtäkkiä selvästi tunsin, että joku tarttui minua molemmista nilkoista ja lennätti minut nenälleni.
Mutta samalla myös tunsin tulitikkulaatikon käsissäni ja raapaisin tulta.
Olin näkevinäni tumman vaatteen liepeen lehahtavan uunin taakse, mutta mitään muuta en huomannut.
Olin lentänyt nenälleni, joka vuosi verta ja koko naamarustinkini oli paisunut. Onneksi en ollut itseäni satuttanut mihinkään teräväkulmaiseen esineeseen, joita lähettyvillä olisi ollut vaikka kuinka paljon.
Ryhdyin siis hautomaan kasvojani ja aukaisin akkunaluukut saadakseni huoneeseen enemmän valoa. Sitäpaitsi sytytin tulen pariin kynttilään ja katsoin rahani. Ne olivat kaikki tallessa. Kasvojani tarpeeksi haudottuani aloin tarkoin tutkia lattiaa. Ja yhdessä paikassa parketilla olin selvästi huomaavinani pienemmän paljaan jalan jäljen kuin omani. Tutkin sitä tarkkaan ja tulin vakuutetuksi, että olin oikeassa. Mutta muuta tavallista kummempaa en huoneessa havainnut.
Oli hyvin ikävää, että minun täytyi naapureille seuraavana päivänä myöntää, että talossa oli kummitellut. En saanut nimittäin tuota kirottua tammisänkyä yksinäni paikoilleen ja senvuoksi täytyi minun hakea naapurini kapakoitsija tyttärineen apuun. Kun sänkyä nostelimme, huomasin, että sekä kapakoitsija että hänen tyttärensä olivat paljon vahvempia kuin heidän ruumiinrakenteestaan olisi voinut päättää. Kun kapakoitsija tarttui sängyn raskaampaan päähän, nousi se lattiasta niinkuin se ei olisi mitään painanut, ja kun yhdessä tytön kanssa kohotin sängyn toista päätä, huomasin, että se tytöltä kohosi aivan helposti, jotavastoin minun puoleni painoi kuin lyijy.
No, joka tapauksessa saatiin huone järjestykseen.
Mutta minä olin saanut kylläkseni, ja päätin lähteä Nancyin luksemburgilaistani tapaamaan.
Vaikka asia jo alkoi minua sanomattomasti harmittaa, löin sen siis leikiksi, kiittelin auttajiani ja ojensin heille 5 frangin setelin kummallekin, jonka jälkeen siistin itseni ja nousin bussiin.
Luksemburgilaisen kanssa ryhdyimme nyt asiaa tarkemmin miettimään. Ensi työksi totesimme, että kummittelua sattui ainoastaan silloin kuin minä olin yksin. Jos minulla oli seuraa, karttoivat kummitukset taloa. Tämä voi olla sattuma, mutta joka tapauksessa merkille pantava sattuma.
Jalan jäljestä olin myös tuiki varma ja voin sanoa, että se oli liian pieni ollakseen miehen, joten sen täytyi olla joko naisen tai lapsen.
Kaminantakaisesta viitan heilahduksesta olin myös kokolailla varma, mutta se oli siksi silmänräpäyksellinen näky, ettei sille voinut sen enempää rakentaa, varsinkin kun olin juuri vähän ennen kaatunut nenälleni.
Luksemburgilainen mietti hetken aikaa ja huomautti, ett'emme esim. olleet siirtäneet ainoatakaan kaappia paikaltaan emmekä käyneet katolla, emme tutkineet parkettilattioita, emmekä lattioiden vahvuuksia.
Tähän tapaan siis tuumiskelimme kuin salapoliisit ainakin ja lopulta päätimme, että minä palaisin yksinäni Chateau Velainiin, jotavastoin luksemburgilainen hiipisi sinne myöhemmin kaikkien näkemättä. Toisen toverinsa ottaisi hän sitäpaitsi puistoon vahdiksi.
Meidän vielä puhuessamme huomasin Nancyn viimeisen bussin tulevan ja kiiruhdin siihen.
Perille tultuani kävin Brasserie Stanislaksesta ostamassa tupakkaa, tulitikkuja, viiniä y.m. tarpeita ja palasin sen jälkeen chateauhon, suljin ikkunanluukut, panin maata ja olin nukkuvinani, kunnes nukahdin.
Silloin heräsin siihen, että akkuna kilahti säpäleiksi ja samalla huomasin taskulampun valon vilkkuvan edestakaisin huoneessa ja huomasin, että ainakin pari ihmistä oli painiskelun rähäkässä.
Syöksyin joukkoon. Minut lennätettiin voimakkaalla iskulla lattialle, mutta satuin saamaan kiinni paljaaseen nilkkaan, josta pitelin potkimisesta ja sätkimisestä huolimatta sen kuin jaksoin.
Mutta toiselta puolelta huonetta kuului kovaa tappelun rätinää ja taas akkunalasien kilahdus, huonekalujen murskaantumista ja lopuksi tuli huone täysin valaistuksi.
Luksemburgilainen ja hänen toverinsa pitelivät mustaan kaapuun puettua olentoa molemmista käsistä, samaa, jonka nilkasta minä pidin kiinni. Kahden hyvin vahvan miehen sanoivat he päässeen pakoon ikkunasta.
Minkälaiset taistelun vaiheet olivat olleet, sitä emme tarkoin tienneet itsekään, mutta heti huomasimme, että me kaikki kolme pitelimme kiinni Clotildesta, joka oli pukunsa päälle vetänyt mustan kaavun.
Olin juuri hellittämäisilläni otteen, kun luksemburgilainen kirkaisi:
Älä herran nimessä, hän on notkea kuin käärme ja vahva kuin leijona. Luksemburgilainen vierittäytyi koko painoltaan tytön päälle ja hänen toverinsa sitoi pyyheliinasta tehdyllä köydellä yhteen tytön molemmat nilkat.
Sen jälkeen käännettiin tyttö vatsalleen ja sidottiin hänen molemmat kätensä selän taakse. Se oli kovaa hommaa vaikka meitä oli kolme vankkaa miestä, sillä tuossa pienessä ja näöltään hennossa ruumiissa tuntui tosiaankin olevan jättiläisen voimat.
Nyt saimme tilaisuuden lähemmin tarkastaa huonetta. Koko salaisuus oli kammassa. Se irtaantui seinästä, kääntyen puoli kierrosta pituusakselinsa ympäri ja kaminan alla oli käytävä, joka johti kellariin. Se ei siis auennut seinän kohdalta, vaan kaminan alta, joten seinä ei siltä kohtaa ollut tavallista paksumpi. Tätä tietä oli siis kummitus huoneeseen päässyt.
Tämän jälkeen alkoi poliisikuulustelu. Ja se ei ollut helpompi tehtävä sekään, sillä Clotilde oli yhtä peloton kuin oli vahva. Vasta sitten kuin ilmoitimme, että tulemme viemään hänet sidottuna Nancyyn tutkittavaksi, hän kävi taipuisammaksi ja alkoi kertoa asioista.
Hän ja hänen isänsä ja hänen äitinsä olivat sirkusihmisiä. Äiti oli tapaturmaisesti kuollut eräässä sirkusnäytöksessä ja sen jälkeen oli isä säästöillään ostanut Brasserie Stanislaksen. Se oli Chateau Velainin omistajan maalla. Kaikki hänen rahansa olivat menneet Brasserie Stanislaksen ostamiseen, mutta vuokra-aika menisi umpeen 5 vuoden päästä ja nyt tuntui siltä, kuin heidän olisi lähdettävä siitä, nyt jolloin liike juuri oli ruvennut vähän kannattamaan.
Velainin omistaja ei suostunut pidentämään vuokra-aikaa eikä myöskään myymään ravintolaa erikseen. Hän käsitti sen, että kapakan vuokraamalla saisi paremman tulon, sillä huvila yksinään ei ollut kannattanut. Sen vuoksi vaati hän, että kapakoitsijan oli ostettava sekä linna että ravintola.
Nyt oli kapakoitsija keksinyt ovelan juonen huvilan hinnan laskemiseksi. Kummittelun avulla oli hän karkoittanut siitä omistajan ja vuokralaiset ja aikoi saada lopulta omistajan siihen määrin kyllästymään omaisuuteensa, että hän lopulta suostuisi myymään huvilan brasserioineen pilahintaan.
Pian selvisi myös, että Père Chantilly oli juonessa mukana ja nämä kolme olivat yhdessä harjoittaneet kummitteluja. Kammasta aukeneva käytävä johti brasserian kellariin. Sitäpaitsi oli talossa muitakin samantapaisia käytäviä, jotka olivat yhtä taitavasti sijoitetut. Erään toisen kaminan kautta päästiin yläkerrokseen j.n.e. Tämäntapaisia käytäviä rakennettiin entisinä levottomina aikoina, jotta tarpeen tullen voitiin päästä piiloittautumaan tai pakoon.
Suurimmaksi osaksi olivat kummittelua hoitaneet Clotilde ja hänen isänsä, ja olikin se heille helppoa, sirkusihmisiä kun olivat. Père Chantillyn oli heidän täytynyt ottaa juoneensa siksi, että tuo viekas ukko oli hyvin pian oivaltanut, miltä kohtaa kenkä puristi.
Minun on vielä kerrottava, kuinka tämä kummittelu päättyi. Tutkittuamme tarkoin asiaa, huomasimme, että huvilan omistajatar oli hyvin itara ja ahnas vanha syöjätär, joka ei ollut minkään sympatiojen arvoinen. Clotilde ja hänen isänsä olivat työteliästä väkeä ja itse asiassa sangen hyvää väkeä, vaikkei heidän moraalinsa kaikessa vastaakaan nykyistä porvarillista moraalia. Père Chantillyllä oli tosin yhtä ja toista pikku-syntiä, mutta vaikea oli häntäkään asettaa mihinkään erikoisasemaan.
Niinpä siis sovimme siitä, että kummittelut saivat loppua ainakin niin kauaksi aikaa kuin minä asuin talossa, mutta muuten emme halunneet sekaantua koko asiaan.
En olisi ryhtynyt tätä kertomusta kirjoittamaan, ellen olisi saanut erästä kirjettä ja Chateau Velainin valokuvaa. Tässä kirjeessä mainitsee Clotilde, joka muuten nykyään on madame eikä mademoiselle, että kummittelut siellä ovat ainaiseksi päättyneet. Hänen miehensä Philippe omistaa nykyään Chateau Velainin, jonka entinen omistajatar on kuollut nälkään.
Hän oli lopulta tullut niin saidaksi, ettei hän malttanut syödä ja senvuoksi hänen kävi kuin mustalaisen hevosen.
ONKO MAAPALLOLLA OLEMASSA AINOATAKAAN TÄYDELLISTÄ IHMISTÄ?
Silloin kun kulutimme koulun penkkejä, olisimme heti voineet vastata tähän kysymykseen myöntävästi. Olisimme voineet heti sanoa, että etkö sinä, hyvä ystävä, tunne meidän luokan priimusta Veikko Ponsiota, joka tosiaankin on täydellisyyksien täydellisyys?
Jo toisena päivänä kouluun astuttua huomasimme me kaikki muut, että olimme saaneet luokkatoveriksemme elävän esikuvan. Sillä jokaiseen kysymykseen vastasi Veikko kuin naulan päähän iskemällä, ja kun hän joutui taululle laskemaan, niin lausui opettaja heti ihailunsa hänen täsmällisestä laskustaan ja kauniista käsialastaan.
Ja kolmantena päivänä näytteli opettaja hänen kaunokirjoitusvihkoansa meille muille, asetti hänet istumaan pulpetteineen sivuttain luokan eteen, jotta me kaikki näkisimme, kuinka kirjoittaessa on istuttava.
Kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen aineensa, niin luki opettaja sen syvän liikutuksen vallassa koko luokalle sekä piti sen jälkeen puheen, jossa hän selosti kaikki tämän aineen hyvät puolet, ja kääntyi sen jälkeen Veikko Ponsion puoleen sekä ilmoitti hänelle, että hänellä tulisi olemaan suuri tulevaisuus kirjailijana.
Hänelle ei millään alalla noussut tie pystyyn. Hän osasi matematiikkaa, hän osasi kieliä, hän osasi piirustaa, hän osasi laulaa ja hän osasi soittaa. Hän oppi pikakirjoitusta, niin että hän sai koulun pikakirjoituskilpailussa ylivoimaisesti ensimmäisen palkinnon.
Mutta urheilukaan ei ollut hänelle vierasta. Hän oli melkoinen pikajuoksija ja yläluokilla hän hämmästytti meidät kaikki yht'äkkiä lyömällä koulumme suurhiihtäjän 10 km. hiihdossa.
Ludvig XIV:stä sanottiin aikomaan, että hänestä voisi vallan hyvin tulla kolme kuningasta, ja samalla tavalla meidän kaikkien mielestämme Veikko Ponsiosta aivan helposti voitiin tehdä kolme professoria, jos haluttiin.
Veikko Ponsio oli siis täydellinen, hän oli nero ja neroksi hän kouluaikojen muistojen perusteella on mieleemme jäänyt. Hänen kirjoituksissaan ja kokeissaan ei tarvittu punaista mustetta muuta kuin kympin merkitsemiseksi loppuun ja hänen todistuksissaan ei milloinkaan oltu nähty muuta arvolausetta kuin 10.
Ylioppilaskirjoituksissa hän kirjoitti kaksi ainetta, toisen suorasanaisen ja toisen heksametrillä, joista molemmista annettiin korkein arvolause, mutta runomittaista pidettiin parempana. Suullisessa tutkinnossa Helsingissä, jollainen siihen aikaan vielä pidettiin, hän sai 39 ääntä, joka oli korkein mahdollinen äänimäärä.
Ja niin meidän tiemme erosivat. Tämän kirjoittaja painui metsäopistoon ja sen jälkeen ukko kruunun metsiin lyömään leimoja sahapuiden kylkeen ja seuraamaan tätä maailmaa erämaakylästä, johon posti saapui 2 kertaa viikossa, ollen silloin pääkaupungin lehdet 5 päivää vanhoja.
Monta oli vuotta vierähtänyt siitä kun Veikko Ponsion viimeksi näin. Hänestä ei ollut tullut mitään suurta, sillä ainakaan ei häntä näkynyt missään vaikutusvaltaisessa virassa eikä toimessa eikä häntä myöskään kertaakaan oltu mainittu otsikolla. Kirjallisuutta ja taidetta.
Ja niin istui tämän kirjoittaja eräänä poutaisena kevätpäivänä Espiksen penkillä silmäillen ohikulkevia. Silloin sattui katseemme erääseen lippalakkipäiseen, kokolailla huonosti puettuun henkilöön, joka tuntui meistä sangen tutulta. Kun kolmisenkymmentä vuotta on kulunut viimeisestä kohtaamisesta, niin eipä tosiaankaan voi ensi silmäyksellä kovin varma olla, mutta kun sama mies uudestaan purjehti sivuksemme, niin silloin nousimme penkiltä, tervehdimme miestä ja sanoimme hänelle, että eikös se ole itse Veikko Ponsio.
Minun nimeni on nykyään Verho, Veikko Verho. Vai niin. No, mitäs se veli sitten oikein hommaa? Yhtä ja toista. Olen ollut eduskunnassa pikakirjoittajana, olen julkaissut runoa ja suorasanaista. Nykyään olen keksijä. Minulla on useita arvokkaita keksintöjä.
Asia alkoi meitä yhä enemmän kiinnostaa. Silmäilimme lähemmin miestä ja huomasimme, että vaikka hän oli sangen vaatimattomasti puettu ja nukkavieruissa vaatteissa, niin olivat hänen vaatteensa ehjät ja puhtaat ja huolellisesti harjatut. Hänen helppohintainen paitansa oli häikäisevän valkoinen ja hänen kauluksensa oli kuin vasta silittäjältä tullut.
Ehdotin, että läksisimme johonkin yhdessä tarinoimaan.
Siirryimmekin Fazerille, missä toverimme ilmoitti, että hän syö ainoastaan hedelmiä ja juo korkeintaan marjamehua.
Ja niin saimme vähitellen kuulla Veikko Verhon elämäkerran. Hän oli aluksi opiskellut yliopistossa, mutta huomannut hyvin pian, etteivät professorien tiedot hänelle riittäneet. Korkeintaan parissa lukukaudessa oli hän havainnut itsensä mestareitaan etevämmäksi. Koko yliopisto oli hänen mielestään järjestetty siten, että siellä estettiin neroa pääsemästä tarpeellisella nopeudella eteenpäin. Kaikenlaiset turhat kokeet hidastuttivat opintoja ja esim. luonnontieteissä täytyi tehdä aivan suunnattomat määrät turhaa työtä niin yksinkertaisten seikkojen oppimiseksi, että ne tiesi jo heti, kun vähän oli viitsinyt oppikirjoja silmäillä.
Eduskunnan pikakirjoittajana hän oli tullut huomaamaan, kuinka tavattoman pienellä järjellä meidän maatamme hallitaan. Siellä oli hän myöskin huomannut, kuinka tuskin ainoakaan kansanedustaja kykeni puhumaan siten, että puheessa pikakirjoitettuna oli edes kunnollisia lauseita ja ani harva kykeni puheitaan korjaamaan, vaan oli kaikkein mukavinta, että pikakirjoittaja jo kirjoittaessaan antoi puheelle edes jonkun verran loogillisen sisällön. Tämä alkoi kuitenkin siinä määrin ällöttää, että hänen täytyi jättää pikakirjoitus.
Tämän jälkeen hän oli laatinut suuren eepillisen runoelman nimeltä Rakkaus ja Sielun Rauha, ei ohut onnistunut saamaan tälle maailman kaikkein laajimmalle runoelmalle, jossa on 5000 säettä, ja joka sisältää ihmiskunnan kaikkein syvimmät ajatukset, mistään kustantajaa. Se lojui siis edelleenkin käyttämättömänä hänen pöytälaatikoissaan.
Leipätöikseen oli hän kääntänyt hyvää runoutta ja käänsi sitä edelleenkin, mutta koska tästä työstä maksettiin kokolailla niukasti, oli hän päättänyt ruveta keksijäksi. Hän oli hankkinut sitä mukaa kuin varat sallivat kymmeniä patentteja. Hän oli keksinyt juustonleikkuuveitsen, suola-astian, kengänkiilloittajan, uudenaikaisen polkupyöräjarrun, rekijarrun, lantaveden hajoittajan, vesivoimalla käyvän kellon, y.m. y.m. Mutta aivan yhtä vähän kuin häntä tiede- tai eduskuntamaailma ymmärsi, aivan yhtä vähän ymmärsivät liikemiehet. Hän ei ollut ansainnut keksinnöillään vielä penniäkään.
Samalla hän huomautti minulle, että hänellä olisi par'aikaa eräs aivan mullistava ja käänteen tekevä keksintö, jonka toteuttaminen ei vaatisi kuin kolmisen tuhatta markkaa sekä kysyi, enkö minä mahdollisesti haluaisi ruveta hänen keksintöänsä rahoittamaan.
Otimme heti paikalla pankinjohtajan eleet päällemme ja huomautimme, ettemme voi mitään lupausta antaa etukäteen, mutta, että hän aivan täydellä luottamuksella voi kääntyä puoleemme, sillä vakuutamme, ettemme tule puhumaan asioista kenellekään ennenkuin hän on saanut keksinnölleen patentin. Ja tämän lupauksen olemmekin pitäneet, sillä kirjoitamme tämän vasta sen jälkeen kuin patentti on hyväksytty.
Toverimme vilkaisi meihin hieman epäluuloisesti, mutta ilmoitti sitten ryhtyvänsä keskusteluihin ja pyysi meitä poistumaan siksi syrjään, ettei kukaan muu voisi mitään kuulla. Tietysti noudatimme kehoitusta.
— Keksintöni on se, että taskukellon tauluun kiinnitetään peili.
— ? ? ?
— Niin, kellotaulun keskelle siihen osaan, jossa ei ole numeroita, kiinnitetään ympyriäinen peili. Silloin voi herättämättä huomiota tarkastaa kravattiansa tai hiusten kampausta vaikka presidentin kutsuissa ilman, että kukaan mitään huomaa.
Tämän peilin avulla voi myöskin nähdä taaksensa ilman, että tarvitsee päätänsä kääntää. Myös korttipelissä voi tällaista peiliä käyttää edukseen, vaikka tietysti en ole sitä aikonut tällaiseen tarkoitukseen käytettäväksi.
Ja loppujen lopuksi hän veti taskustaan hopeakellon, jonka tauluun hän oli kiinnittänyt sangen taitavasti peilin. Kaksikuorisen kellon kannen sisäkuoressa oli myöskin peili. Ja aivan oikein, kun vehje asetettiin pöydälle, niin täytyi tosiaankin ihmetellä, kuinka paljon tämän vehkeen avulla saattoi Fazerin kahvilassa nähdä, kun kellon kansia siirsi lähemmäksi tai kauemmaksi toisistaan.
— Katsopas tuolla istuu eräs hyvin sievä tyttö, sanoi toverini. Nyt, kun kellon kuoret asetetaan tähän asemaan, niin näkyy siinä lukemattomia.
Keksijä oli oikeassa, tutkimme kauan aikaa ihastuksella sitä kultakutristen neitosten paljoutta, jonka näimme peilissä... Mutta silloin kellon kuori vähän liikahti ja sijalle ilmestyi äärettömän monta vesisilmäistä ja harvahampaista anoppi-muoria, jolloin kauhistuneena paiskasimme kellon kuoret kiinni.
— No, mitäs pidät keksinnöstäni? kysyi keksijä ihastuksissaan.
— Olen vanna, että sillä tulee olemaan suurenmoinen menestys, mutta me emme pysty sitä kumpikaan rahoittamaan, joten ehdottaisin, että sinä kääntyisit jonkun amerikkalaisen purukumikuninkaan puoleen.
— Niin, Amerikaan olenkin aikonut, tuumasi toverimme, sillä siinä maassa annetaan edes keksinnöille jonkunlaista merkitystä.
SIVISTYS JA RAHA.
Niinkuin lukija tästä otsikosta näkee, niin on mielessämme tunkeutua yhteiskuntajärjestyksen ydinjuuriin. Sivistys ja raha, voidaanko näitä kahta, jokaisen suomalaisen ymmärtämää sanaa näin röyhkeästi asettaa rinnatusten.
Sen olemme kuitenkin tehneet ja jatkamme asiaa edelleen. Voiko ajatella esim., että raha merkitsisi sivistystä tai sivistys rahaa? Jos me tahtoisimme tämän ongelman ratkaista, niin täytyisi meidän ehkä tutkia paljonkin teoksia, emmekä saisi sittenkään tästä asiasta lopullista selvyyttä. Emmekä mekään lupaa sitä ratkaista, mutta sen jälkeen kuin olemme tästä kiusallisesta alkulauseesta päässeet, kerromme seuraavan tositarinan, joka antanee lukijallemme ajattelemisen aihetta siitä, minkävuoksi olemme tämän saarnamme aiheeksi ottaneet juuri sen, joka otsikossa kirjoitettu on.
Olipahan kerran eräs pariskunta, joka oli mennyt naimisiin ja jotta emme väsyttäisi lukijaamme, niin ilmoitamme suoraan, että tämä avioliitto oli kaikinpuolinen onnellinen ja että sen sukupuun seuraavana haarana oli eräs tyttölapsi.
Ja yhä yksinkertaistuttaaksemme kertomustamme ja päästäksemme nopeammin päämääräämme, on meidän sivuutettuamme tämän pariskunnan elämänvaiheet ja hautajaiset, todettava, että tämä tyttölapsi, jonka nimeksi yksinkertaisuuden vuoksi annamme Anna, jäi siis yksin tähän maailmaan.
Meidän sallittanee siis antaa lyhyt kuvaus kertomuksemme päähenkilöstä. Hän oli orpotyttö, 18-vuotias, ja voimme lohduttaa lukijoitamme sillä, että hän oli hyvän sivistyksen saanut ja että häneltä ei puuttunut ulkomuotoa eikä mitään naisellisia hyveitä, häneltä puuttuivat ainoastaan n.k. sukulaiset.
Kaikesta, mitä edellä on sanottu, ymmärtänee lukijamme, että hän päätti ilmoittaa pääkaupungin sanomalehtien pikkuilmoitus-osastossa seuraavalla tekstillä:
»Yksinäinen 18-vuotias nainen etsii toverikseen intelligenttiä, mieluimmin jonkun verran varakasta, tervettä, korkeintaan 20—30-vuotiasta herrasmiestä. Vaiteliaisuus taataan. Vastaus Fredrikinkadun poste restante »mot uppvisande av 5 markssedeln n:o 156432 sarja D.»
Ja heti ensimmäisellä kerralla kun neiti Anna kävi kokemassa postiansa, niin löysi hän sieltä 4 kirjettä. Ne olivat kirjoitetut mitä parhaimmalla käsialalla ja niiden jokaisen rivin välistä hehkui mitä sydämellisin tunteellisuus. Meidän Annamme tunsi, että hän ei ollut yksin maailmassa. Hän tunsi, että häntä ehkä odottaa joku uusi tulevaisuus. Emme tahdo käyttää vanhaa puhepartta, että hän vapisevin käsin olisi kirjoittanut vastauksen siihen kirjeeseen, joka häntä eniten miellytti. Päinvastoin oli hänen käsialansa yhtä varma kuin ilmoituksen kirjoittaessaankin, sillä hän kirjoitti kirjoituskoneella, ja vastasi hän seuraavaa:
»Tuntematon ihailijani. Tapaamme toisemme 13 päivänä Niisankuuta klo 13,30 Fredrikinkadun postitoimiston edustalla.»
Emme halua väsyttää lukijaamme niillä ponnistuksilla, joita neiti Anna teki valmistautuakseen kohtausta varten, sillä tämän kirjoittaja on leskimies, jolla ei ole oikeutta katsahtaa nuoren naisen pukuhuoneeseen.
Senvuoksi merkitsemme tälle kohdalle ainoastaan rivin tyhjää.
Ja kun neitsyt Anna saapui kohtauspaikalle, niin odotti häntä siellä ruhtinaallisen komea kavaljeeri.
Ja hän kysyi heti:
— Mistä olette saaneet 5 markssedeln n:o 156432 sarja D?
— Minä en muista, se oli viimeinen 5 markkainen, joka jäi minulle sen jälkeen kuin olin maksanut ilmoitusmaksuni.
— Älkää ensinkään yrittäkö petkuttaa esivaltaa! Te kauppaatte väärennettyjä seteleitä! Tässä on minun poliisimerkkini. Olkaa hyvä ja seuratkaa. Älkää koettako tehdä mitään skandaalia, sillä se on aivan turhaa ja tarpeetonta, tämä 5 markan seteli on väärä ja teidän on astuttava etsivään poliisiin tekemään selvää, mistä tämän rahan olette saaneet.
Asia ei ole toistaiseksi kehittynyt tämän pitemmälle, joten lopetamme tähän kertomuksemme.
ASIOITSIJA.
Kai te tunnette hänet. Hänet, joka kykenee kaikkeen. Hän ymmärtää aivan yhtä hyvin höyrymyllyn kuin tuulimyllyn, sahalaitoksen kuin pianon, höyrylaivan kuin auton, maatilan kuin kaupunkitalon. Hän ymmärtää veroitusasiat, hän ymmärtää maatalousasiat, hän ymmärtää lakiasiat ja vaikka mitä. Hän tietää kaikki ja hän osaa neuvoa kaikkia. Hänellä on kokemusta kaikessa.
Hän istui ensin lyseon koulussa kolmisen luokkaa ja läksi sen jälkeen kotitalonsa sarkoja viljelemään. Perusti maakaupan, yritti puutavarakauppaa, rakensi höyrymyllyn, siirtyi kaupunkiin, rakensi pikkukaupunkiin puutalon, siirtyi suurempaan kaupunkiin, möi siellä ompelukoneita, kaunokirjallisuutta, gramofooneja ja sahatukkeja. Sen jälkeen hän siirtyi pääkaupunkiin, yritti kauppaa laitakaupungilla, keräsi itselleen agenttuureja, siirtyi autonkuljettajaksi, onnistui joksikin aikaa saamaan oman auton, ryhtyi myymään autoja, hankki itselleen asunto-osakkeen pääkaupungissa, perusti asunto-osakkeiden välitys- ja asuntojen vuokratoimiston. Rakensi suuren kivitalon, osti itselleen huvipurren, perusti suurliikkeitä, ja lopuksi tapansa mukaan romahti.
Ei ole siis ihme, että mies tietää kaikki ja voi tietämyksellä puhua kaikista asioista. Hän on tehnyt kenties kymmenen konkurssia ja hän on useat kerrat maksanut kaikki velkansa. Nyt on hän taas tyhjää tyhjempi ja istuu asioimistossaan, jossa hoidetaan kaikkia asioita. Hän on aina optimisti ja aina vakuutettu tulevasta suuruudestaan. Hän esiintyy mielellään rennosti silloin kuin hänellä on rahaa, mutta osaa olla, ja pakkohan se onkin, vaatimaton silloin kuin ei hänellä mitään ole.
Mutta hän ei ole kohtuuton ruuassa eikä juomassa. Varsinkin lasin kallistamista hän varoo. Hän ei myöskään polta tupakkaa muuta kuin kenties paperossin tai sikaarin silloin tällöin.
Tämä mies, hyvät lukijat, kävelee teidän keskellänne. Hänet löytää pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa jokaisesta vilkkaammasta liikepaikasta. Mutta hänellä ei ole milloinkaan vakinaista kotipaikkaa, sillä hänen kotinsa on siellä, missä kulloinkin on hyvä olla. Ja tavallisesti rupeaakin »kotipaikan maaperä» polttamaan hänen jalkojensa alla jo vuoden, korkeintaan parin, päästä ja silloin on hänen siirryttävä muille maille markkinoille. Mutta hän ei useinkaan katoa ijäksi, sillä jo parin vuoden päästä voi hän ilmestyä takaisin eikä kukaan enään kanna kaunaa häntä vastaan.
Tällainen asioitsija-liikemies tai liikemies-asioitsija on tyyppi, jolla on suuri merkitys kaikkialla maailmassa. Hän on nimittäin se, joka saa aikaan suurimman osan liike-elämän hullutuksista. Hän se pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa perustaa ne liikkeet, jotka menevät nurin tai panee nurin varmatkin liikkeet. Hän voi saada luottoa pelkän puheensa voimalla silloin kuin esim. hyvää liikeyritystä esittävä ja tarkat laskelmat tehnyt ammattimies saa jäädä sitä vaille.
Hän voi aivan yhtä hyvin kuolla köyhänä kuin rikkaana. Riippuu vain siitä, millä hetkellä hänen elämänsä katkeaa.
Miksi on hänelle helpompi alkaa alusta kuin muille, miksi voi hän alkaa tyhjästä, johon eivät muut pysty, miksi häneen luotetaan silloin kuin ei muihin luoteta?
Siksi, että hänellä on paljon pintapuolisia tietoja ja siksi, että hänellä on hyvä puheenlahja ja siksi, että hän on aina vakuutettu asiastaan. Hän on nimittäin tottunut kokemaan kaikkea ja hän voi tulla toimeen niin hyvässä kuin huonossakin. Hänen ihmistuntemuksensa on tavattoman suuri ja senvuoksi hän huomaa helposti kanssaihmisensä heikkoudet.
Kun hän saapuu paikkakunnalle, jossa hän aikoo tehdä rahaa, niin hän on vakuutettu siitä, että tuolla paikkakunnalla, niinkuin kaikkialla muuallakin täytyy olla joku kultasuoni tai useampia. Hän etsii ihmisiä, joiden pääkoppa ei ole yhtä täysi kuin heidän kukkaronsa ja sillä aikaa hän voi hommata muutakin kaapattavaa. Ja kun hän on löytänyt ihmisen tai ihmiset, joita hän etsii, niin silloin hän ryhtyy siihen liikeyritykseen, joka häntä kulloinkin huvittaa tai joka kulloinkin on muodissa.
Asioitsija-liikemies kohtaa meidät kaikkialla ja hän on juuri se, jota useimmiten liikemieheksi kutsutaan. Mieheksi, joka ei ole koulunpenkillä eikä kirjoista oppiansa saanut, vaan jolle käytäntö on opettanut kaikki, mitä hän osaa.
Hyvin usein tavataan kuitenkin tämä asioitsijaliikemies lopulta Lapinlahdessa ja sen jälkeen asianomaisessa mielisairaiden parantolassa. Tänne hänen ratansa useimmiten päättyy, varsinkin jos hän sattuu joutumaan lääkärien ja oikeuden käsiin ja hänen elämänsä kierrosta ruvetaan tarkemmin tutkimaan.
Mutta täälläkin hän säilyttää tarmonsa ja noituu sitä, ettei hän pääse tekemään ahväärejä. Hän rukoilee päästä kaupungille edes muutamaksi tunniksi tehdäkseen jonkun loistavan ahväärin, jonka jälkeen kannattaisi levähtää.
MUSIKAALINEN IHMELAPSI.
Joku päivä sitten tapasimme Kappelissa päiväkahvilla ystävämme Pekka Roinisen. Ja meistä hän oli erittäin huolestuneen ja synkän näköinen. Mutta kun mies on pulska ja terve ja miehellä on hyvät raha-asiat ja 5 vuotta sitten mennyt naimisiin koko Helsingin kauneimman tytön kanssa, jotapaitsi appivaarikin on hyvin hoitanut raha-asiansa, niin meistä tuntui vallan käsittämättömältä tämä Roinis-Pekan onnettoman näköinen naama.
Mutta sitten saimme päähämme, että miehellä on ikävä, kun perhe on muuttanut maalle. Päätimme lähteä häntä haastattelemaan ja kysyimme siis lupaa istuutua hänen pöytäänsä. Mielellään se myönnettiinkin ja me aloitimme heti kysymyksellä, että miksi olet murheellinen ja miksi muotosi on happamen näköinen.
Eihän siitä heti paikalla vastausta tullut, mutta vähitellen siinä kahvia hörppiessä kaikki selvisi. Otaksumamme pahantuulisuuden syystä ja hänellä oli siis perheensä kaupungissa, mutta perhehuolet häntä sittenkin painoivat. Saimme tuulla, että hänen ja hänen vaimonsa välit olivat ryvin kriitilliset, ja tämä johtui siitä, että hän oli eri mieltä vaimonsa kanssa lapsen kasvatuksesta.
Pariskunnalla oli nim. kaksi lasta ja näistä oli vanhin 3-vuotias Claudius Caesar syynä erimielisyyteen. Vaikka Roinis-Pekka oli ammatiltaan jalkinetehtailija; niin hän oli aikoinaan suorittanut ylioppilastutkinnon klassillisesta lyseosta ja senvuoksi hän tahtoi antaa poikansa jatkaa siitä, mihin hän oli lopettanut ja havitteli mielessään, että hänen pojastaan piti tuleman joko assyriologi tai egyptologi. Rouva Roininen sitävastoin tahtoi tehdä pojastaan sankaritenorin, sillä pojalla oli kuulemma jo kehdosta alkaen ollut erittäin kantava ääni, joka oli iän kasvaessa vain kehittynyt, ja hänellä oli kuulemma aivan erikoiset musikaaliset harrastukset ja suurenmoiset taipumukset lausua selvään laulutekstejä.
— Minä myönnän, sanoi Pekka Roininen, että pojalla on harvinainen äänenlahja, mutta jo yksivuotiaana hän alkoi piirtää aivan selviä nuolenpäämerkkejä ja nykyään hän piirtelee hieroglyyfejä melkein yhtä hyvin kuin muinaiset egyptiläiset. Hän ei tosin osaa vielä lukea, mutta sitävastoin hän on aivan erikoisesti kiintynyt kirjoihin, joissa on nuolenpääkirjoitus- ja hieroglyyfitekstejä, josta syystä olen hankkinut hänelle Schampollionin ja Spiegelbergin ja Placen kuvitetut teokset, ja ne ovat tulleet hänen lempikirjoikseen.— Silloin kun menimme naimisiin, sovin minä nimenomaan Kreetan kanssa, että minä saan määrätä poikalapsien ja hän tyttölapsien kasvatuksesta, mutta nyt ei Kreeta ole tätä sopimusta muistavinaankaan. Ja kyllä minusta sittenkin se tenorin elämä on semmoista resusen puoleista, vaikka tulisi kuuluisaksikin, eikä minusta kuuluisa taiteilija sittenkään ole kuuluisan tiedemiehen veroinen. Vai mitä sinä, Tatu, tuumaat?
Me vaikenimme diplomaattisesti, mutta jonkinlaiseksi vastaukseksi esitimme, että joskus sopivassa tilaisuudessa mielellämme näkisimme Claudius Caesarin omassa persoonassaan, koska silloin voisimme paremmin arvostella asiaa.
Tätä meidän ei olisi pitänyt sanoa, sillä samassa silmänräpäyksessä tarttui Pekka meidän käteemme ja juoksutti meidät autoon, ja niin olimme kiitämässä Kulosaarelle Pekka Roinisen huvilaan.
Täällä tervehdimme talon rouvaa ja sen jälkeen meidät vietiin suoraa päätä Claudius Caesarin työhuoneeseen.
Se oli suurehko huone, jonka yhdellä seinällä oli valtava flyygeli ja flyygelin edessä erikoinen tuoli Claudius Caesaria varten.
— Claudesta tulee laulaja ja senvuoksi olen hankkinut hänelle tämän flyygelin, selitti äiti. Täällä käy joka päivä konserttimestari Klinkpianos soittamassa hänelle jonkun klassillisen sonaatin tai konsertin. Hän ei tosin osaa vielä itse soittaa, mutta tahdon totuttaa häntä kuuntelemaan musiikkia. Tässä on muuten Clauden nuottihylly, jossa on kaikkien suurempien säveltäjien pianokonsertit, sillä hänen on totuttava näkemään nuotteja. Hän onkin erittäin innostunut nuoteista. Niinkuin sinä, Tatu, näet, on hän piirrellyt näiden nuottivihkojen marginaaliin omia nuottejaan, joten hän aikaa myöten voi kehittyä nuotteja kirjoittamaan.
Tämä oli kuitenkin liikaa ystävällemme Pekka Roiniselle, joka huomautti, että pintapuolisinkin silmäys osoittaa, etteivät nuo ole nuotteja, vaan joko nuolenpääkirjoitusta tai hieroglyyfejä. Vai kuinka, Tatu?
Me tarkastelimme nuoren säveltäjän työtä ja huomautimme, että meidän mielestämme siinä oli sekä nuotteja että nuolenpääkirjoitusta että hieroglyyfejä.
Mutta silloin toi Roinis-Pekka meidän nähtäväksemme nämä egyptologiset ja assyriologiset teokset ja silloin meidän täytyi myöntää, että Claude oli etevämpi sekä hieroglyyfeissä että nuolenpääkirjoituksessa kuin konsanaan egyptiläiset ja assyrialaiset itse. Hän oli nim. keksinyt suuren määrän omia merkkejä ja sitäpaitsi käyttänyt värikyniä, joita ei egyptiläisillä ja assyrialaisilla ollut käytettävänään.
Pyysimme kuitenkin, että saisimme keskustella itse Clauden kanssa, ja silloin syöksyivät äiti ja isä häntä hakemaan.
— Hänellä on koko lailla laajat tiedot Egyptin ja Assyrian historiasta, selitti Roinis-Pekka.
Tarkastimme ihmelasta ja huomasimme jo ensi työksemme, ettei hän ulkonäkönsä puolesta kovinkaan paljon eronnut tavallisista lapsista. Kenties hän oli niitä hieman lihavampi, josta syystä hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä oikein kannattaa, niin että helposti olisi voinut pistää päänsä hänen polviensa välitse.
— Meneppäs noutamaan kirjahyllyltä Bottan »Les monuments de Ninive».
Ensi kerralla Claudius Caesar kuitenkin erehtyi, sillä hän toi kirjahyllyltä »Tyttöjen joulukirjan». Toisella kerralla hän toi Pörrö-Pekan, mutta sen jälkeen ilmestyi kuin ilmestyikin eräs Assyriaa koskeva teos, ei kuitenkaan se kuin oli pyydetty.
Me huomasimme muuten, että Claudius Caesar oli alkanut hyllyn vasemmasta päästä siirtyen kirja kirjalta eteenpäin, joten hän varmasti lopulta olisi löytänyt oikean teoksen, mutta me pyysimme, ettei häntä enempää rasitettaisi, sillä olimme todellakin havainneet, että hänessä oli tiedemiehen järjestelmällisyyttä.
Emme kuitenkaan saaneet sananvuoroa, sillä Kreeta-rouva tokaisi vähin sangen kärsimättömästi, että tuo kaikki oli turhanpäiväistä temppuilua ja puhdasta dresyyriä, jotavastoin Claudiuksen taipumus musiikkiin oli aivan ilmeinen, kunhan hän vain jätettäisiin yksikseen, sillä häntä vaivasi vielä melkoisesti esiintymiskuume.
Me sanoimme haluavamme kuulla jonkun lyhyen ja taiteilijaa mahdollisimman vähän rasittavan lauluesityksen.
— Laulappas Claude kulta Schumannin Träumerei, sanoi Kreeta-rouva.
Sen jälkeen me poistuimme viereiseen huoneeseen, jossa äiti alkoi pianolla esittää säestystä.
Laulu oli meistä koko hyvin esitetty, mutta otaksuttavasti on Schumann säveltänyt kaksi Träumereitä, sillä ainakaan ei meidän korvissamme tämä Schumannin Träumerei tuntunut siltä, jonka me olimme tottuneet ennen kuulemaan. Mutta pian heräsi huomiomme, sillä meistä alkoi tuntua siltä kuin Claude-poika olisi laulanut kahdella äänellä, ja lopuksi tulivatkin hänen äänivaransa aivan valtavasti kuuluviin, niin että raivoisinkaan pianosäestys ei voinut sitä hukuttaa, ja yhä edelleen kuului kaksi ääntä, niin että uteliaisuutemme paisui siksi suureksi, että meidän täytyi aukaista ovi viereiseen huoneeseen.
Olimme kuulleet oikein. Ääniä oli tosiaankin kaksi, sillä Claude oli kopannut syliinsä talon kissan ja puristeli siitä kimeitä ääniä, nykäisemällä sitä hännästä tai käpälästä ja samalla itse sekundeeraten.
Me innostuimme asiaan siinä määrin, että sangen kiireellisesti työnsimme rouva Roinisen pois pianon äärestä ja sen jälkeen henkeä pidättäen kuuntelimme tämän ihanan dueton loppuun asti.
— Rouva on ehdottomasti oikeassa, huudahdimme me, musiikkimies Claudesta tulla pitää, sillä alalla on hänen tulevaisuutensa.
Kun poistuimme talosta, loi Pekka Roininen meihin hyvin kylmän katseen, mutta sitä ystävällisemmin silmäili meitä ehtoisa emäntämme.