[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm7xP1UrTIZYbIus1N_4eL20my0rcJO1nA2cx4TkN904":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3033,"Musikaalinen ihmelapsi","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"3033-valkonen-tatu-musikaalinen-ihmelapsi","3033__Valkonen_Tatu__Musikaalinen_ihmelapsi","Pakinoita","novelli",[],[],"fi",1930,null,19382,128961,true,[],[],[],"Kokoelma humoristisia pakinoita ja lyhyitä kertomuksia, jotka käsittelevät suomalaista arkea, ihmistyyppejä ja kulttuuri-ilmiöitä. Teksteissä tarkastellaan muun muassa musiikkikasvatusta, kaupankäyntiä ja matkustamista hyväntahtoisen satiirin keinoin.","Tatu Valkosen 'Musikaalinen ihmelapsi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3033. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUSIKAALINEN IHMELAPSI\n\nPakinoita\n\n\nKirj.\n\nTATU VALKONEN [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLyyrillinen soprano.\n»Oi turmelus, — — —»\nKauppias Heikkisen hedelmäkauppa.\nMyyntitaidosta.\nHerrasväki Tappuran matka.\nTehtailija Pahikaisen laihdutuskuuri.\nSuutari ihmistuntijana.\nVanhoja muistoja.\nOppilaita ja opettajia.\nOsat vaihtuvat.\nLukutate.\nNainen ja myyntitaito.\nMinkälainen on tulevaisuuden ihminen?\nManan portilta palanneita.\nAmerikan sielu ja Europan sielu.\nHiihtourheilusta.\nOnpa hyvä, että ihmisellä on vain yksi elämä.\nHuonoina raha-aikoina.\nKummitustalo.\nOnko maapallolla olemassa ainoatakaan täydellistä ihmistä?\nSivistys ja raha.\nAsioitsija.\nMusikaalinen ihmelapsi.\n\n\n\n\nLYYRILLINEN SOPRANO.\n\n\nSuku oli musikaalinen, isoisä oli ollut ensimmäinen viulunsoittaja\nWienin keisarillisen hovioopperan orkesterissa, isä oli ollut\nopettajana jossain Saksan konservatoriossa ja sieltä joutunut Suomeen\nsuurehkon maaseutukaupungin orkesterin kapellimestariksi.\n\nKun hänen tyttärensä, pikku Nelly, täällä Suomessa syntyi, oli selvää,\nettä hänestä oli tuleva taiteilija jollain musiikin alalla. Olihan\nmusiikki kokonaan suvun veressä, kaikki isän veljet ja sisaret olivat\nsoittotaiteilijoita ja ensimmäinen leikkikalu, joka suvussa oli annettu\nlapsen käteen, oli joku soittokone.\n\nMutta mikä oli pikku Nellystä tuleva?\n\nTietysti laulajatar.\n\nJo kolmevuotisena hämmästytti hän iloisia vanhempiaan sillä, että,\nlauloi jonkun saksalaisen tuutulaulun aivan nuotilleen. Ja tämä olikin\nalku laulunopetukseen. Isällä oli hyvä lauluääni ja vapaahetkinä hän\naina otti tytön polvilleen ja opetti hänelle jonkun laulun. Lauluihin\nliittyi vähitellen säestys.\n\nJo 5-vuotiaana osasi Nelly laulaa 5 laulua pianon säestyksellä.\n\nHänen taiteilijamaineensa oli taattu. Taloon ei tullut sitä vierasta,\njolle ei ihmelasta näytetty, ei ollut sitä konventin juhlaa eikä lasten\njoulujuhlaa, jossa pikku Nelly ei esittänyt taidettaan.\n\nJo valmistavan koulun ensi luokalla tiesi hän, että koulu oli hänelle\nainoastaan sivuasia, sillä hänestähän oli tuleva laulajatar, joka antaa\nkerran maailmassa äänensä kaikua suuren konserttisalin lavalla ja\nniittää ihailua, kultaa ja kunniaa.\n\nJo pienestä pitäen alkoi siis Nellystä tulla ohjelmanumero ja samalla\nkertaa hän oppi myöskin »kruusaamisen» taidon. Kesti kauan aikaa\nennenkuin »taiteilijatar» saatiin antamaan kuulla ihanaa ääntänsä.\n\nMutta vuodet vierivät. Koulutyö ei tahtonut oikein sujua, mutta\nmitäpä se teki, eihän Nellystä koskaan »koulurottaa» aijottukaan.\nKymmenvuotiaana tarvittiin Nellylle opettajatar, isä näet oli hänelle\nopettanut kaikki mitä osasi, ja hyvin vaarallista oli hänen jatkaa\nopetusta pitemmälle, sillä hän voi helposti pilata ihanan orgaanin.\n\nPerhe oli köyhä, eikä voitu ajatellakaan Nellyn muualle lähettämistä.\nOpettaja oli siis aluksi saatava kotikaupungista. Ja kaupungilla sattui\nolemaankin oma kuuluisa laulajattarensa. Se oli erään rikkaan konsulin\nrouva, joka oli katsonut parhaaksi jättää Pariisin suuren oopperan ja\nseurata miestänsä tänne pohjolan kaukaiseen maaseutukaupunkiin. Täällä\nhän antoi joskus äänensä kuulua ihastuneelle kuulijakunnalle, ja kävipä\npääkaupungissakin silloin tällöin laulamassa hyväntekeväisyysjuhlissa.\n\nKonsulin rouvaa oli opettajaksi pyydettävä. Mutta kuinka se oli\nmahdollista. Olihan miltei mahdotonta tavallisen ihmisen päästä\nedes hänen puheilleen. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että konsulin\npoika otti Nellyn isän luona viuluntunteja ja niinpä äiti rohkaisi\nitsensä ja lähetti pojan mukana kirjeen, jossa pyydettiin laulutunteja\nviulutunteja vastaan.\n\nEmme voi sanoin kuvata sitä syvää loukkaantumista, joka kohtasi\n»kuuluisan» laulajattaren, kun hänen tuntinsa arvioitiin mitättömien\nviulutuntien arvoisiksi, eikä hän sitäpaitsi milloinkaan ollut\nalentunut tunteja antamaan. Luettuaan kirjeen kahdennentoista kerran\nkonsulinna sai hysteerisen kohtauksen ja kykeni vaivoin selittämään\nhätään saapuneelle konsulille, mikä hirveä loukkaus häntä oli kohdannut.\n\nMutta konsuli oli ymmärtäväinen mies. Ensinnäkin merkitsi hänestä jo\nse, ettei hänen tarvinnut maksaa poikansa viulutunteja, plus-puolta\nhänen tileissään, sillä vaikka konsuli oli miljoonamies, tiesi\nhän hyvin, että pennissä on markan alku. Toiseksi hän tiesi,\nettä jokainen tunti, joka annettaisiin, merkitsisi yhtä tuntia\nlisää kotonaoloaikaa hänen vaimolleen, joka seikka taas merkitsi\nplus-puolta hänen tileissään, sillä rouva oli aika tuhlaavainen ja\nteki mielellään kaikenlaisia pikkulahjoituksia hyväntekijättären\nmainettaan ylläpitääkseen. Kolmanneksi tunsi konsuli sangen hyvin pikku\nneidin äidin. Hän oli ollut aikoinaan tarjoilijattarena kaupungin\nseurahuoneella, emmekä luultavasti arvaa väärin, jos otaksumme, että\nkonsulin käsivarsi oli silloin tällöin kietoutunut Nellyn mamman\nvyötäröitten ympärille. Ei ollut yhtään mahdotonta, että Nellyn mamma\njärjestäisi tyttärensä laulutunnit kaupungin toisen laulajattaren,\nlehtorskan luona, ja silloin voisi hän tulla konsulilta lainaamaan\nrahaa tuntien suorittamiseksi.\n\nKonsuli oli siis sitä mieltä, että tunnit oli annettava, ja toiselta\npuolen oli konsuli sangen ovela mies, niin että hän suuresti katsoen\naina talossa sai tahtonsa läpi. Kuinka tämä tapahtui, sitä ei kukaan\ntiennyt, ja kaikkialla sitä ihmeteltiin, sillä myöskin konsulinna tiesi\ntarkkaan mitä tahtoi.\n\nJa niin alkoivat siis Nellyn laulutunnit. Joka iltapäivä klo 6 hän\nastui nuottivihko kainalossaan konsulinnan upeaan saliin ja siellä\nkestivät harjoitukset usein parikin tuntia. Meidän on mainittava, että\nkonsulinnalla itsellään myös oli tyttäriä ja vieläpä sangen reippaita\nja kauniitakin, ja niin kauniita, että Luoja heidät luodessaan oli\nmiltei kokonaan unohtanut heidän järkensä. He olivat nim. melkein\nmahdottomat oppimaan neljää yksinkertaista laskutapaa, jotapaitsi\nhe olivat perineet konsulin musiikkikorvan, jolla ei voitu eroittaa\nPorilaisten marssia Maamme-laulusta, niin, että konsulia aina täytyi\nnykäistä kylkeen, jotta hän ymmärtäisi nousta seisomaan silloin kuin\nMaamme-laulua laulettiin. Hänestä oli siis Nelly sangen musikaalinen\nja lahjakas lapsi. Konsulinnalla oli myös Nellystä omat ilonsa. Nelly\noli eräänlaisissa asioissa nim. täydellinen tietosanakirja. Koko tässä\nsuurenlaisessa maaseutukaupungissa ei ainoakaan kissa voinut kulkea\nkadun yli ilman, ettei Nellyn mamma sitä tietänyt, ja koska luonto oli\nvielä hänelle antanut erikoisen hyvän puhelahjan, pyöri hänen kielensä\naamusta iltaan niinkuin pukin pää kaalimaassa. Ja nyt sai konsulinna\nammentaa kaikki nämä tiedonaarteet tarvitsematta alentua mitättömän\nkapellimestarin rouvan seuraan. Oikeastaan taisi siis oppilas antaa\nenemmän opettajalleen kuin opettaja oppilaalle, sillä sen sijaan, että\nlauluhuoneesta olisi kuulunut laulua, kuului sieltä Nellyn tavallinen\npuheääni säestettynä ei pianolla vaan konsulinnan huudahduksilla ja\nnaurunhohotuksilla.\n\nNäin kului 5 vuotta. Jos Nelly joskus suvaitsi esiintyä julkisesti,\nniin riensivät kaupungin musiikkiarvostelijat häntä kilvan kehumaan,\nsillä kukaan ei uskaltanut kääntää arvostelunsa kärkeä konsulinnaa\nvastaan.\n\nKaupungissa oli eräs 17-vuotias laulajatar antanut konsertin. Tämä\nseikka herätti Nellyn mamman ja papan horroksista. Tottahan heidän\nNellynsäkin täytyy kyetä samaan, sillä hän oli opiskellut ikänsä.\nJa hänhän oli musikaalista sukua, sillä isoäiti oli osannut soittaa\nBachin fuugan pianolla kaikissa »toonarteissa» paljaalla korvallaan,\njotavastoin konsertin antanut ja suurta suosiota saavuttanut nuori\nlaulajatar oli vain tavallisen maakauppiaan tytär, jonka äiti oli\ntavallinen karjapiika ja olihan Nellyn äidin isäkin entinen pataljoonan\nmusikantti.\n\nMutta, kuinka voida tehdä konsulinnalle pieni huomautus konsertista.\nTällainen huomautus voisi eksyä huonoon maaperään ja tuoda mukanaan\narveluttavia vaikeuksia. Mutta Nellyn mamma ei olisi ollut se nainen,\njoka hän oli, jos hän olisi jäänyt neuvottomaksi. Katseltuaan pari\nviikkoa miehensä tyhjäntoimitusta, hän lopulta sanoi:\n\nEihän näistä asioista mitään tule, ellen minä itse ryhdy hommiin. Minä\nen voi käsittää, että olen joutunut naimisiin sinun kanssasi. Minä joka\nolisin saanut niin monta parempaa miestä, esim. professori Walhman kosi\nminua kolme kertaa, mutta minä annoin hänelle rukkaset sentakia, että\ntiesin, että hän on tavattoman snooli mies, sillä joka kerta kun hän\nsöi seurahuoneella, niin hän pisti aina kaikki leipäpalaset taskuunsa\nja antoi niitä kerjäläisille, ja kerskui ympäri kaupunkia, ettei\nainoakaan kerjäläinen hänen oveltaan palaa ilman apua, ja tämä olisi\nvielä voinut mennä, mutta kun hän sitäpaitsi rupesi kokoamaan muiden\nihmisten leipiä, ja täytti niillä kaikki taskunsa, niin että häntä\nruvettiin kutsumaan Leipä-Wahlmanniksi, niin enhän minä voinut ruveta\nnaurunalaiseksi, sillä minä olisin saanut Leipä-Wahlmanin rouvan nimen.\n\nMutta eihän se ollut tästä asiasta, kuin minun piti puhuman. Sinä\nolet miettinyt tätä Nellyn konserttia kaksi viikkoa ja mitä sinä olet\nkeksinyt? Häh! Jag bara frågar. Tietysti et mitään. Mutta minä olen\najatellut koko asian valmiiksi.\n\nOnko sinulla yhtään rahaa? Ei tietystikään. Mutta minullapa on.\n\nJa nyt me pidämme illalliset ja minä käyn noutamassa majurska\nSaurenilta snapsit ja ajuri Kvickillä teurastetaan tänään sika ja\nsieltä minä hommaan sianfileen.\n\nJa sinusta ei ole mitään hyötyä, sinä saat lähteä tänä iltana pois. Ja\ntuossa on 5 mk, ja sinä et saa juoda mitään muuta kuin olutta. Sitt\ninte där och si overksam ut! Nog är det synd, att ha en sådan där man.\n\nAsianlaita oli nim. se, että Nellyn piti laulaa »Sjutton år jag\ntror visst att jag var» y.m. pauvres honteux'n iltamassa eli n.k.\ngumm-soiréessa ja tähän oli mammamme perustanut suunnitelman.\n\nHän tiesi, että sanomalehdentoimittaja Phyrén oli auttamattomasti\nniin pankki, ettei hän tänä iltana saisi iltanaukkujaan. Tämän tiesi\nhän tarkkaan sen vuoksi, että kaupungin tillikan hoitaja majurska\nSauren oli lopullisesti kieltänyt häneltä krediitin ja sitäpaitsi\nkovaäänisesti siirtänyt hänet kadulle ja heittänyt kalossit hänen\njälkeensä, jonka kaiken mammamme oli nähnyt »kreetupeileistään»,\njoita hänellä oli 2:ssa akkunassaan, joista kaikki muutkin kaupungin\ntapahtumat nähtiin. Kun siis toimittaja Phyrén allapäin ja pahoilla\nmielin astui ulos siitä kellarikerroksesta, jossa hänen lehteänsä\ntoimitettiin, niin ei hän ollut uskoa silmiään, kun Nellyn mamma\nniiaten tervehti häntä.\n\nMutta vielä enemmän hän ihmetteli, kun tämä arvoisa rouva laski kätensä\nhänen olkapäällensä ja sanoi: Varför ser direktör Phyrén så bedrövad\nut? Jag tycker så synd om ungkarlar, som måste fira alla sina kvällar\npå krogen, varför besöker inte herr Phyrén oss, vi äro ju grannar.\n\nJa niin merkillisesti loppui tämä keskustelu, ettei herra Phyrén muista\nedes itsekään, kuinka hän oli joutunut istumaan kertomuksemme arvoisan\nmamman kotiin ja vielä kummallisempaa oli se, että hänen nenänsä alla\nheti höyrysi mitä ihanin tuutinki samalla kuin hänelle ilmoitettiin,\nettä siankyljys pian kypsyy. Isäntää ei talossa näkynyt, mutta\nruokaryypystä piti rakastettava emäntä huolen.\n\nJa loppujen lopuksi sai toimittaja Phyrén kirjoittaa arvostelun\nNellyn esiintymisestä gummsoireessa, jossa m.m. esiintyi sana succès\npyramidale ja joka päättyi sanoihin: kaikki kaupungin musiikin ystävät\nodottavat, että nuori laulajatar antaisi konsertin, sillä me olemme\ntosiaankin saaneet kuulla täällä siksi paljon kypsymättömiä nuoria\nlaulajattaria, että on kerrankin aika näyttää, että omankin kaupunkimme\ntyttäret johonkin kykenevät.\n\nKim gumm-soirée oli pidetty ja Brackeborgs Tidningenissä oli luettu\ntoimittaja Phyrén'in kaksipalstainen arvostelu, niin konsulinne kutsui\npuolestaan myöskin Phyrén'in kahville ja kun hän sieltä oli lähtenyt,\noli hänen lompakossaan kokonainen 100 mk seteli.\n\nJa konsertti pidettiin. Konsulinnan käytetty silkkipuku käännettiin\nja gameerattiin ja siitä tehtiin laulajattarelle konserttipuku. Mamma\nja vanhat tantit neuloivat aamusta iltaan ja puristelivat hampaissaan\nnuppineuloja, joilla puvun laskoksia kiinnitettiin, jotta kaikki\ntulisi mahdollisimman hyvännäköistä ja vartalonmukaista. Siitä tuli\nkaikkien riitojen perästä en klädning i rokoko, sen sköna Galatheaa\nesittävän taulun mukaan, jonka vanhempi tanteista oli saanut lahjaksi\nsulhaseltaan, joka oli hukkunut merellä.\n\nHarvoin on konsertissa ollut enemmän ja kiitollisempaa yleisöä. Mamma\noli kierinyt keränä koko viikon myömässä pilettejä, koko konsulin\nhenkilökunta ja työväestö olivat komennetut tilaisuuteen ja eturivissä\nkunniapaikalla istui toimittaja Phyrén, jonka vaatteet mamma oli\nharjannut ja kengät kiilloittanut.\n\nSuosionosoituksista ei tahtonut tulla loppua. Jokainen numero\ntoistettiin ja lopuksi herra Phyrén ojensi laulajattarelle\nlaakeriseppeleen, jonka kanssa mamma ja tädit olivat saaneet hikoilla\nedellisen yön ja jonka nauhoihin oli käytetty pikku siskojen kastepuku.\n\nKun konsertti oli loppunut, saapui laulajatar takatietä kadulle, jossa\nhäntä odottivat äiti ja tädit.\n\nJaså, det blev således ingen ovation, sanoi mamma. De snålvargama, och\njag som har ingen mat hemma.\n\nMamma oli nim. odottanut, että kaupungin herrat pitäisivät\ntaiteilijattarelle ja hänen äidilleen illalliset ja tätä oli\ntoimittaja Phyrénkin vakuuttanut vipatessaan mammalta hänen viimeisen\nkymmenmarkkasensa.\n\nJo, nog är det futtigt, sanoivat tantit, men vi har sillsallat där\nhemma och lite mjölk åt Nelly.\n\nJa seuraavana päivänä luettiin arvostelu. Herra Phyrén uudisti entisen\narvostelunsa gumm-soireen ajalta, jota hän tätä tilaisuutta varten\noli vielä hieman koristellut ja kiillotellut. Se päättyi sanoihin:\nmeidän kaupunkimme omaa Nelly Pärschissä lupaavan taiteilijattaren. On\nselvää, että sen on myöskin kyettävä aineellisesti kustantamaan hänen\nopintonsa, sillä nyt käy hänen tiensä suuren maailman opinahjoille.\nHäntä seuraavat meidän sydämelliset onnittelumme.\n\nMutta kaupungissa löytyi valitettavasti kyllä eräs suomenkielinen\nsanomalehti. Sen musiikkiarvostelija, herra Fess oli sattunut juomaan\nitsensä päihinsä, joten häntä edusti konserttitilaisuudessa kaikkialla\nläsnä oleva lehtori Gneis-Maaniemi. Tämä herra oli kirjoittanut\narvostelun, joka oli aivan päinvastainen kuin herra Phyrénin. Siinä\nmainittiin m.m. että laulajattaren ääni oli sangen heikko, erikoisen\nterävä ja että laulajattarella kaiken todennäköisyyden mukaan oli\nhuono korva. Sitäpaitsi puuttui laulajattarelta intelligenssia, sillä\nminkäänlaista alkeellisintakaan tulkitsemiskykyä ei voitu hänen\nesityksessään havaita. Koko eilisilta on pidettävä n.k. tant- och\nfarbror-succesnä, joten laulajattaren vanhempia varoitetaan antamasta\nsille mitään merkitystä. Nelly Pärschistä voi korkeintaan tulla hyvin\nkeskinkertainen laulajatar, joka sellaisenaan on aivan säälittävä ilmiö.\n\nMamma meni lukiessaan tämän arvostelun ensimmäisen kerran elämässään\nsanattomaksi.\n\nSe nauta, mitä hän ymmärtää taiteen päälle, onko tuokin räkänokka\nolevinaan musiikkiarvostelija.\n\nJa niin menivät huushollirahat olutpuotiin, josta hankittiin\ntoimittaja Phyrén'ille kielen kostuketta ja kirjoitettiin murhaava\nvastine Gneis-Maaniemen arvosteluun. Se alkoi sanoilla: Ecrasez\ninfame, (musertakaa roisto) ja jatkui seuraavaan tapaan: Koska\nmaisteri Gneis-Maaniemi on suomenkielinen mies, niin siteeraamme\nhänelle suomalaisen runoilijan Oksasen sanat: kun karju kukkamaita\ntonkii, kaksseiväs sille pannaan kaulahan, täss' on tonkeistas'\nkaksrivi kaulahas sun. Valitettavasti emme tällä kertaa voi tyytyä\nainoastaan kahteen riviin vaan on meidän käytettävä kaksi palstaa\nvaikkakin maisteri Gneis-Maaniemi, käyttääksemme hänen omia sanojaan,\nmusiikkiarvostelun alalla on säälittävä ilmiö. Olisi ohut parasta jos\nhänen arvostelunsa olisi jäänyt sinne mistä se on tullutkin, nim.\nmustetolppoon j.n.e.\n\nSen sanomalehtikiistan, joka asiasta syntyi, jätämme, sillä se ei\nvaikuttanut asiaan muuta kuin sen mitä hyvä reklaami tekee, sillä\nviikon päästä oli mamma saanut lainatuksi 3000 mk ja Nelly lähetettiin\nkuin lähetettiinkin pääkaupungin musiikkiopistoon opintojansa jatkamaan.\n\nEmme tahdo seurata hänen kehitystään siellä, sillä musiikin alalla ei\nhänestä mitään tullut, mutta hänen kainalossaan saapui kotikaupunkiin\nkerran eräs nuori lääketieteenkandidaatti ja voimme mainita, että Nelly\npäätti päivänsä hyvinvoipana lääkärinrouvana. Ja tähän rouvan virkaan\nhän on kaikesta päättäen kyennyt hyvin, vaikkei hän ollutkaan siihen\nsaanut mitään erikoista koulutusta.\n\nKun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin.\n\n\n\n\n»OI TURMELUS, — — —»\n\n\n»Oi turmelus ja lankeemus, sillä sinun nimesi on nainen.» Näin sanoo\nitämainen viisaus.\n\nTämän alkulauseen jälkeen tahdomme palata varsinaiseen päivän\ntekstiin. Ihanassa Parisin kaupungissa eleli hiljaa ja rauhallisesti\nprofessori Amadée Boinet. Hänen alaansa oli Ranskan keskiajan\nhistoria ja pääsi hän lopulta oppineisuutensa vuoksi Parisin Suuren\nKaupunginkirjaston, Sainte Genevieven, varajohtajaksi. Hän oli erittäin\netevä keskiaikaisten pergamenttikirjoitusten tuntija. Nämä kirjoitukset\nolivat hänen intohimonsa, ja ainoastaan ne voivat tuoda jonkunmoista\nhuvia tämän yksitoikkoisen, minuutilleen täsmällisen ja uutterasti\ntyöskentelevän miehen tieteelle pyhitettyyn elämään.\n\nTapahtui sitten, että eräänä päivänä Sainte Genevieven kirjastosta\nkatosi eräs sangen arvokas käsikirjoitus 1500-luvulta, nimeltä Ranskan\nKuninkaiden Kronikka. Se oli 38 metriä pitkä pergamenttikäärö, joka oli\nkoristettu ihanilla pienoiskuvilla ja komeilla kirjaimilla. Sitä oli\neräs ahkera munkki aikoinaan viisikymmentä vuotta valmistellut.\n\nKirjoitusta etsittiin turhaan. Lopulta ei auttanut muu kuin kääntyä\npoliisin puoleen. Sillä aikaa kuin Parisin poliisilaitos tutki asiaa,\nsaatiin kuitenkin Lontoon poliisilta tietää, että käsikirjoitus\noli joutunut erääseen sikäläiseen antikvariaattiin. Itse liikkeen\nomistaja ilmoitti poliisille asiasta, sillä hän oli huomannut eräästä\nluettelosta, että tämä arvokas käsikirjoitus oli Sainte Genevieven\nkirjaston omaisuutta.\n\nNäin saivat tutkimukset määrätyn suunnan, ja pian huomattiin, että\nsyyllisenä täytyi vangita Genevieven kirjaston varajohtaja, professori\nAmadée Boinet. Kirjoitus saatiin siis takaisin omaan lokeroonsa, mutta\nBoinet tuomittiin vuodeksi vankeuteen.\n\nJa tämän jälkeen ovat Parisin tieteelliset piirit väännelleet\nkäsiään ja ihmetelleet sitä, kuinka niin tunnollinen, vaatimaton\nja moitteeton mies kuin Boinet on voinut tehdä itsensä syypääksi\ntällaiseen rikokseen, semminkin kun hänen olisi pitänyt tietää, että\ntämäntapaisia pergamentteja ei voida myydä asian tulematta ilmi. On\nsenvuoksi niitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että professori on tehnyt\ntekonsa mielenhäiriössä. Toiset taas arvelevat, että hänen intohimonsa\nvanhoihin pergamentteihin olisi johtanut hänet rikoksen teille. Mutta,\nkuinka silloin on käsitettävissä, että hän raatsi myydä pergamentin ja\nvieläpä voi pistää rahat taskuunsa?\n\nLopuksi on ilmestynyt näyttämölle Kansalliskirjaston johtaja,\nprofessori Roland Marcell, joka on tyytynyt huomauttamaan, että »30—40\nvuotta kestäneen uutteran ja tarmokkaan työn jälkeen on Amadée Boinet\n56 vuoden ikäisenä tullut huomaamaan, että maailmassa on muutakin kuin\nperstaantuneita keskiaikaisia pergamentteja — nim. esimerkiksi naisia».\n\n30—40 vuotta on Amadée Boinet vaeltanut kotoaan Montparnasselta Sainte\nGenevieven kirjastoon, mutta eivät ole hänen silmänsä havainneet\nhemaisevaa parisitarta. Nuorena miehenäkin hän vain uneksi 38 metrin\npituisista koreakirjaimisista keskiaikaisista pergamenttikääröistä\neikä hän huomannut ihanan Josephinen sulavaa nilkkaa tai Catherinen\njoutsenniskaa. Mutta tuli sitten polvihameiden ja polkkatukan\naikakausi. Ja silloin, vasta silloin, aukenivat Amadeuksen silmät.\nVilkaistessaan pergamenteistään havaitsi hän edessään polkkatukkaisen,\nmaalihuulisen ja punavalkoiseksi silatun parisittaren ja silloin hän\nhuomasi, että tuo melkein Evan puvussa oleva neitokainen oli ihanampi\nkuin kauneimmatkaan pokstaimet munkki Claudiuksen tekstaamilla\npergamenteilla.\n\nJa niin ne alkoivat ne huviretket Bois de Boulogneen ja käynnit\noopperassa j.n.e., j.n.e., kunnes Claudiuksen pergamentti vaelsi\nLontoon panttilaitokseen ja myöskin siitä saadut rahat menivät uusiin\nhattuihin ja hepeniin, joita Catherine aina löysi toinen toistaan\nhurmaavampia.\n\nMutta lopuksi ilmestyi paikalle nuori maalari Ange ja silloin jäivät\nCatherinelta unohduksiin sekä professori että hänen pergamenttinsa.\nJa katkerasti saa nyt kunnianarvoisa 56-vuotias professori katua\nensimmäistä ja viimeistä lankeemustaan.\n\nEi ole siis itämainen viisas turhaan sanonut: »Oi turmelus ja\nlankeemus, sillä sinun niinesi on nainen.»\n\n\n\n\nKAUPPIAS HEIKKISEN HEDELMÄKAUPPA.\n\n\nSuuressa maailmassa on meistä suomalaisista se käsitys, että me syömme\nkalaa ja kovaa ruisleipää ja perunoita ja sen päälle ryyppäämme\ntuopista piimää. Mutta tämä käsitys alkaa olla väärä, sillä vähitellen\nalkaa Suomen kansa elää etelänhedelmillä. Laivanlasti toisensa jälkeen\nsaapuu tänne kalifornialaisia ja austraalialaisia ja espanjalaisia ja\nkanariansaarelaisia hedelmiä ja pian voidaan kirjoittaa, että Suomen\nkansa, tämä hyisen Pohjolan kansa, imee sisunsa etelänhedelmistä.\nNe ovatkin hyvin terveellistä ruokaa, sillä ne sisältävät kaikkia\naakkosjärjestelmän vitamiineja hamaan Ö-vitamiiniin asti.\n\nJa tämän jälkeen on meidän siirryttävä Takalan kylään ja lähemmin\nsanoen kauppias Heikkiselle. Kauppias Heikkinen oli huomannut,\nettä hänenkin täytyi hankkia varastoonsa etelänhedelmiä, sillä\nkansanopistossa ja lentävillä luentokursseilla olivat Takalan\nkyläläiset tulleet käsittämään, että he tähän asti olivat syöneet\naivan järjettömästi, joten he tämän jälkeen olivat alkaneet miettiä\nravintonsa uudistusta ja ruvenneet vaatimaan tuoreita hedelmiä.\n\nJa niin oli kauppias pistäytynyt kaupungissa ja vuokrannut\nsieltä kuorma-auton ja lastannut siihen omenalaatikoita ja\nappelsiinilaatikoita ja banaanilaatikoita.\n\nJa hyvin edullisen kaupan hän oli tehnyt, sillä hän oli mielestään\nsaanut tavaransa halvalla hinnalla ja sitäpaitsi vielä parikymmentä\nkiloa kirjasia »Banaanien käytöstä kotiruokana». »Aamiaisruokien\nvalmistamisesta sitruunoista» ja »Ananashedelmän käyttämisestä\nkalaruokiin» j.n.e.\n\nJa kyytiin astui itse kauppamatkustaja Kiertäväinen, ja kun kaupungin\ntullin ulkopuolelle oli päästy, heläytettiin tiivistettyä Viron\nhedelmämehua jokunen kulaus kurkkuun ja puraistiin milloin mitäkin\netelänhedelmää päälle.\n\nJa niin joutui matka aivan tavattomalla nopeudella ja pelästyneet\nhevoset ja ällistyneet akat ja ihmettelevät lehmät siinä katselivat,\nkun kauppias Heikkinen kiiti autolla Takalan kylää kohti.\n\nJa kun Takalan kylän raitille oli saavuttu, niin kuuluipa kamala\nrysähdys, ja niin oli kauppias kuormineen Iso-Takalan vetelässä\nsavipellossa.\n\nMutta kaikkein suurimmalta lantakasalta kuului hirveitä huutoja ja\nuhkauksia, ja kun kauppamatkustaja ja kauppias olivat kömpineet\nsavivellistä, niin kukapas muu, nähtiin kaulaansa myöten vaipuneena\nkompostikasaan kuin taloustirehtööritär ja emäntä Iso-Takala.\n\nNähdessään parhaan asiakkaansa tällaisessa asemassa; kiiruhti kauppias\nHeikkinen kauppamatkustaja Kiertäväisen kanssa apuun.\n\n— Älkää tulko tänne te miehen roikaleet ja juopot retkut, kuului ääni\nkompostikasasta, älkää koskeko minuun, sen minä sanon, että tänne\non heti paikalla haettava kaksi jäävitöntä henkilöä ja toimitettava\nsilmämääräinen tarkastus!\n\nEikä niitä jäävittömiä henkilöitä kauan tarvinnutkaan etsiä, sillä\nsuuri joukko kylän väkeä oli ilmestynyt paikalle ja ilmestyi sinne\nitse taloustirehtöörikin, ja niin toimitettiin poliisin ja lautamiehen\nläsnäollessa silmämääräinen tarkastus, jossa todettiin, että\ntaloustirehtöörittären vaatteet olivat menneet käyttökelvottomiksi ja\nettä hänessä sitäpaitsi oli erinäisiä ruhjevammoja.\n\nMutta kun tarkastus oli lopetettu ja saavuttiin autoa ojasta nostamaan,\nniin kovin oli hedelmälasti huvennut. Eikä jäännöskään mennyt kovin\nhyvin kaupaksi, vaan se pääsi suureksi osaksi pilaantumaan. Ehkäpä\nkyläläiset olivat jo varanneet itselleen sen verran hedelmiä kuin he\npariksi viikoksi »ravintonsa uudistukseen» tarvitsivat.\n\nPilaantuneet hedelmät sai kauppias Heikkinen heittää sinne, missä\ntällaista lahoavaa tavaraa tarvitaan, ja ainoaksi saaliiksi jäi hänelle\ntästä ensimmäisestä hedelmäkaupastaan laatikollinen lentokirjasia. Sekä\nhaaste, jonka taloustirehtööri Iso-Takala oli hänelle antanut.\n\nMutta kun tämän jälkeen käydään kauppias Heikkisen liikkeestä kysymässä\netelänhedelmiä, niin hän ilmoittaa tulleensa siihen käsitykseen,\netteivät ne vedä vertoja perunalle, josta eräässä hänelle jääneessä\nlentokirjasessa on sanottu, että se sisältää orgaanisia ravintoaineita\nenemmän kuin banaani ja enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon kuin\nomena.\n\nTämä on tosi kertomus.\n\n\n\n\nMYYNTITAIDOSTA.\n\n\nAmerikalaista tarmoa ja liikeneroutta ihaillaan kaikkialla. Siellähän\non esim. kouluja, joissa myyjiä koulutetaan. Ja kuinka suurenmoisiin\ntuloksiin amerikalaisilla koulumenetelmillä voidaan päästä, siitä\nmainittakoon vain seuraava esimerkki.\n\nMr Buxton matkusti amerikalaisen pikajunan loistovaunussa ja teki\naamutoalettiaan. Kun hän parranajokoneellaan ajoi vaikeinta paikkaa\nnaamastaan, s.o. suuren känsän ympärystää, astui vaunuosastoon aamuteen\ntuoja, neekeri Jim, joka huomasi, että mr Buxton jo oli pessyt\nhampaansa, ja pisti senvuoksi mr Buxtonin kultaisen hammasharjan\ntaskuunsa.\n\nMr Buxton, vaikka olikin amerikalainen, jotka kuulemma ovat niin\npaljon etevämpiä kuin europalaiset, ei tätä asiaa huomannut ennenkuin\nseuraavana aamuna, jolloin hänen taas piti pestä hampaitaan. No,\ntavallisia hammasharjoja saa amerikalaisista hotelleista, joten\nasia oli pian autettu, mutta sen jälkeen päätti mr Buxton lähteä\nhankkimaan itselleen samanlaisen hammasharjan kuin oli se, jonka hän\noli menettänyt. Hänen kultainen hammasharjansa oli tosin ostettu\nParisista, mutta hyvin tietäen, että Wanamaker & Co Ltd:n tavaratalosta\nsaa kaikkea, mitä taivaan ja maan välillä on, lähti hän siis sieltä\netsimään sellaista hammasharjaa, jonka hän oli kadottanut, sillä hän\ntiesi hyvin, ettei amerikalainen salapoliisi hänen kadottamaansa\nhammasharjaa voi löytää. Amerika on nähkääs kieltolakimaa niinkuin\ntämä Suomi ja siellä siis etsivät, niinkuin täälläkin, kaikki parhaat\nsalapoliisit pirtua.\n\nKuuluisassa Wanamakerin tavaratalossa tapasi mr Buxton maailman\nkuuluisimman ja parhaan myyjän. Tämä käsitteli häntä siksi taitavasti,\nettä kun mr Buxton jätti Wanamakerin liikkeen, hän oli paitsi mainittua\nhammasharjaa m.m. ostanut auton, kalustetun huvilan ja huvialuksen.\nTällaista on, lukijani, oikea amerikalainen myyntitaito.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkastakaamme sitten minkälaista on suomalainen myyntitaito.\n\nErään suuren liikkeen johtaja tarvitsi asiamiehilleen 500 nimikilpeä.\nSaadakseen aistikkaat ja kaikin puolin käytännölliset nimikilvet oli\nhän toimeenpannut piirustuskilpailun, ja tämä kilpailu oli onnistunut\nsangen hyvin, sillä hänen seinällään riippui parisenkymmentä luonnosta.\nNäistä oli 3 asianomaisesti palkittu, ja niin oli johtajamme päässyt\ntaiteilijoista, mutta tämän jälkeen hän päätti kääntyä niiden\nliikkeiden puoleen, jotka tällaisia kilpiä tekevät. Eihän ollut varmaa,\nettä taiteellisesti paras kilpi myöskin on teknillisesti paras.\n\nHän soitti siis ensimmäiselle liikkeelle, jonka tiesi tällaisia\nkilpiä tekevän, ja pyysi saada puhutella johtajaa. Hän saikin\njohtajan puhelimeen ja selitti tälle tarvitsevansa noin 500 kilpeä,\nkertoi hänelle luonnoskilpailusta ja sanoi, että kaikki luonnokset\nriippuvat täällä seinällä, joten pyytäisin, että johtaja olisi niin\nhyvä ja tulisi tänne arvostelemaan, mikä kilpi johtajan mielestä on\nteknillisesti sopivin, sekä sopimaan myöskin hinnasta.\n\nKilpiliikkeen johtajan vastaus oli seuraava:\n\n— Minusta tämä asia on siksi vähäpätöinen, että minä en tosiaankaan\nmokoman takia viitsi täältä minnekään vaivaantua. (Kysymyksessä olikin\nainoastaan noin 30,000 markan tilaus).\n\nNäin toimii suomalainen liikenero ja tällaista on suomalainen\nmyyntitaito.\n\n\n\n\nHERRASVÄKI TAPPURAN MATKA.\n\n\nYstävämme kamreeri Tappuran rouva, Justiina Tappura, on lähettänyt\nmeille kirjeen, jonka julkaisemme kokonaisuudessaan:\n\n »Rakas Tatu!\n\n Jooseppi on nyt kovin sairaana, joten me emme voi tulla sinua\n tervehtimään. Hän on saanut vaikean hermo- ja sydänkohtauksen,\n jotapaitsi hän hourailee.\n\n Niin onnettomasti alkoi tämä kesä, ja kuinka hyvältä alku näyttikään,\n kun me viime tiistaina astuimme Helsingin asemalle oikein toisen\n luokan makuuvaunulippujen kanssa ja tiesimme että ensiluokkainen auto\n odottaisi meitä perillä.\n\n Meillä oli tosin paljon tavaraa mukanamme vaunussa, sillä minä olin\n unohtanut pakata tyhjät mehupullot ja prässiraudat ja Jooseppi oli\n unohtanut katiskan, jotapaitsi meidän luonnollisesti täytyi ottaa\n mukaamme kolmen päivän tarpeet, sillä muu tavara oli lähetetty\n rahtitavarana. Sitäpaitsi oli minulla kiiltävä elohopeapeilinen\n lasipallo, jonka aina kesäksi asetamme pylvääseen verannan eteen,\n ja Jooseppi oli unohtanut pitkänsiimansa ja pikku Hannekselle olin\n luvannut tuoda Helsingistä koirankopin.\n\n Meillä oli siis koko lailla paljon tavaraa, mutta ihmiset olivat\n meille hyvin avuliaita ja varsinkin meitä auttoi eräs hyvin\n miellyttävän näköinen herrasmies, jolla oli harmaat vaatteet\n ja ruskeat silmät ja viheriä kravatti. Hän oli muutenkin aika\n miellyttävästi puettu.\n\n Ja ennenkuin me panimme maata, kävin minä vielä varottamassa\n konduktööriä ja siivojatarta ja sanoin, että he muistaisivat herättää\n meidät Karikosken asemalla. Samalla kertaa minä ilmoitin näille\n molemmille, että on olemassa kolme Karikoskea, nim. yksi joka on\n Kymin läheisyydessä, toinen joka on Kuopion takana ja kolmas joka on\n Tampereen takana. Minä sanoin hänelle selvästi, että me olemme menossa\n sille Karikoskelle, joka on Tampereen takana.\n\n Sen jälkeen me panimme levolle, sillä olimme aika väsyneet. Kun minä\n heräsin, niin minä huomasin, että me olimme miltei perillä. Samassa\n tuli sentään konduktöörikin ja otti meiltä piletit, ja sen jälkeen\n me rupesimme kantamaan tavaroitamme vaunun päähän päästäksemme heti\n astumaan vaunusta ulos, kun juna tuli asemalle.\n\n Ja sitten se juna vihelsi, mutta silloin minä äkkäsin, että vaunun\n ovi oli kiinni, ja silloin minä kaappasin sen laukun ja koirankopin\n kainalooni ja juoksin vaunun toiseen päähän, ja samalla tavalla juoksi\n Jooseppi kantaen prässirautoja, katiskaa ja pitkääsiimaa, ja sinähän\n tiedät, että hänellä on hengenahdistus. Kun me tulimme vaunun toiseen\n päähän, niin huomasimme, että sielläkin oli ovi kiinni.\n\n Olisit nähnyt, kuinka mölön näköisenä Jooseppi seisoi. Mutta minä\n herätin siivoojattaren ja niin me pääsimme ulos junasta, mutta emmehän\n toki sille puolelle päässeet, jolla asema oli, vaan päinvastaiselle\n puolelle, ja oli se vaunuporraskin metrin korkeudella maasta. No, minä\n hyppäsin sieltä alas kuin kärppä, mutta kun Joosepin piti tulla alas,\n niin hän tietysti jäi katiskaan ja pitkäänsiimaan.\n\n Ja kun me sitten saimme Joosepin pois katiskasta ja koukuista,\n niin hän sai ensimmäisen sydänkohtauksensa ja täällä kotona on hän\n vielä saanut hermokohtauksen. Jooseppi pyysi muuten tästä asiasta\n kirjoittamaan sinulle, ja sen minä olen nyt tehnyt. Koeta nyt hommata,\n rakas Tatu, että rautatiehallitus järjestäisi matkustajille vapaan\n pääsyn makuuvaunusta, kun he pääsevät perille.\n\n Syd. terveiset minulta ja Joosepilta\n\n                                                    _Justiina_.»\n\nYlläolevasta kuvauksesta näkyy, että kamreeri Tappura rouvineen on\ntodellakin ollut sangen tukalassa asemassa. Me olemme aivan samaa\nmieltä kuin rouva Tappura ja hänen aviopuolisonsa, että jollakin\ntapaa olisi Suomen tasavallassa makuuvaunussa matkustaville varattava\ntilaisuus päästä vaunusta pois. Eikö heille voitaisi taata oma\navain? On täällä Suomessa tapahtunut sellaistakin, että juna on\najanut järveen, ja esim. tällaisessa tapauksessa mekin syyttäisimme\nrautatiehallitusta ja puisimme sille nyrkkiä housuntaskussa, jos\nhavaitsisimme, että emme pääse vaunusta ulos.\n\n\n\n\nTEHTAILIJA PAHIKAISEN LAIHDUTUSKUURI.\n\n\nTehtailija Petter Pahikainen oli jo kauan aikaa tietänyt, että hänen\nvartalonsa muodot eivät vastanneet antiikkisia kuvanveistoksia. Hänen\nhuhtikuussa saamansa kevätpuku täytyi jo viikon päästä lähettää\nräätäliin, jolloin siinä erinäisiä saumoja päästettiin auki ja\nerinäisiin kohtiin ommeltiin lisäkappaleita. Kun tehtailija Pahikainen\notti esille viimekesäisen sadetakkinsa, havaitsi hän, ettei hän saanut\ntämän kaksirivisen takin nappeja kiinni.\n\nMutta muutenkin huomasi tehtailija Pahikainen kärsivänsä lihomisestaan.\nKun hän astui autoon, irtosivat tavallisesti henkselin napit, ja jos\nne eivät irronneet hänen sisään noustessaan, kuului hänen autosta\npoistuessaan pahaenteisiä rysähdyksiä. Hissin ovelta hänen konttoriinsa\noli 15 askelta, ja tämäkin ponnistus rasitti häntä siinä määrin, että\nhän konttorihuoneeseen tultuaan huohottaen vaipui sohvalle.\n\nNäin ollen tehtailija Pahikainen päätti ryhtyä itseään laihduttamaan.\nVarsinkin rouva Pahikaisen monet, usein sangen terävät huomautukset\nvaikuttivat tähän suuntaan. Rouva Pahikainen ei nim lakannut\nhuomauttelemasta, että silloin kuin herra Pahikainen saapui oppipojaksi\nhänen isänsä karvariverstaaseen, oli hänellä ainoastaan yksi leuka,\njotapaitsi hänellä oli havaittavissa sellainenkin ruumiinosa kuin\nrinta, mutta nykyään hän lähentelee pallomaista perusmuotoa, joten\nhänessä yleensä on vaikea erottaa mitään jalompia ruumiinosia. Jo\nheti sen jälkeen kuin herra Pahikainen oli päässyt naimisiin rouva\nPahikaisen kanssa ja myötäjäisiksi saanut appivaarinsa karvariverstaan\nja muuttunut tehtailija Pahikaiseksi, oli se kehitysprosessi alkanut,\njonka lopputuloksena oli nykyinen tehtailija Pahikainen.\n\nKun näistä puheista ei tullut loppua, päätti tehtailija Pahikainen,\nniinkuin jo mainitsimme, ryhtyä itseään laihduttamaan. Hän hankki\nitsellensä J.P. Mutterin teoksen: »Järjestelmäni eli 15 minuuttia\npäivässä terveyden hyväksi.» Hän päätti joka aamu täsmälleen klo 9\nkäyttää 15 minuuttia terveytensä hyväksi.\n\nEnsimmäinen liike oli: »Vartalon ojennus ja rinnan kohotus. — Sen\njälkeen vartalon kieritys.»\n\nKun Pahikainen pyöritti vartaloaan kolmatta kertaa oikealle, soi\novikello ja eteisestä kuului seinän takana asuvan naapurin hätääntynyt\nääni:\n\n— Menkää herran nimessä katsomaan, mitä siellä herrasväen huoneessa\ntapahtuu. Sieltä kuuluu kauheita huokauksia ja ähkinää, siellä on\nvarmaan joku sairastunut...\n\nNaapurin puhe keskeytyi kuitenkin, sillä viereisestä huoneesta alkoi\nkuulua kumeaa karjuntaa.\n\nMutta vähän ajan perästä tämä karjunta keskeytyi hirmuiseen\njysähdykseen, jonka jälkeen kuului lasien kilinää, särkyneiden\nhuonekalujen rysähdyksiä ja lopulta suistui makuuhuoneen väliseinä\neteiseen. — — —\n\nJa hämmästyneiden naapurien ja palvelijoiden ja sinne kiiruhtaneiden\nrappukäytävässä seisojien silmien edessä makasi tehtailija Pahikainen\nmelkein sellaisena kuin hänet oli luotu. — — —\n\nHän oli päässyt kolmanteen harjoitukseen, s.o. »Vartalon kohotukseen\nmakuuasennosta ja laskeutumiseen samaan asentoon takaisin.» Hän\noli työntänyt varpaansa lipaston reunan alle, sillä ohjekirjasessa\nmainittiin, että »jalkojen tukeminen on välttämätöntä, jotta harjoitus\nvaikuttaisi voimakkaammin vatsalihaksiin.»\n\nMutta kun hän oli päässyt kohoutumaan noin puoliväliin istualleen, niin\nsilloin tapahtui se, mitä on edellä kuvattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän ehkä olisi kerrottava että kauppias Pahikainen käyttäytyi\neteiseen saavuttuaan tavalla, jota ei voi sanoa arvokkaaksi, mutta se\njääköön.\n\nJos kuulemme tehtailija Pahikaisen ryhtyneen uusiin keinoihin ruumiinsa\nliiallista lihavuutta vastaan, niin kerromme niistä erikseen.\n\n\n\n\nSUUTARI IHMISTUNTIJANA.\n\n\nSuutari eli jalkinetehtailija on erittäin tärkeä henkilö\nyhteiskunnassa. Yleensä on tehty se huomio, että suutarit ovat\ntaipuvaisia politikoimaan ja erikoisesti he ovat innostuneita\nyhteiskunnallisista kysymyksistä. Suutarin pöydän päällä riippuu\nhänen vedellä täytetty lasipallonsa, jota hän käyttää valosäteiden\nkeskittämiseksi sellaiseen paikkaan, missä tarkkaa työtä tarvitaan.\nTämä suutarin lasipallo on muuten pienoismaailma, jossa näkee ulkona\nolevan kadun kävelijöineen ja kulkijoineen ja senvuoksi on suutari\ntottunutkin, samalla kun hän tekee työtään, tarkastamaan maailmaa\npienoiskoossa. Mutta paitsi sitä, että suutarit ovat kehittyneet\npolitiikan ja yhteiskuntaelämän ymmärtäjiksi, on heistä myös kehittynyt\ntaitavia ihmistuntijoita.\n\nOlemme joskus aikaisemmin kertoneet kuuluisista kengistämme, mutta\nemme tulleet maininneeksi, että meillä on myös puolikengät, jotka\nostimme Tampereelta kesällä 1919. Näiden kenkien anturat ja korot\nolemme saaneet monet kerrat uusia, mutta niiden päälliset ovat aivan\nhyvässä kunnossa. Huomasimme tässä äskettäin, että kenkämme ovat taas\npuolipohjattavat, ja lähdimme siis hovisuutarimme, mestari Anturaisen\npuheille.\n\nTäällä kääntyi keskustelumme pian suutarinammattiin ja mestari\nAnturainen huomautti meille, ettei tavallinen ihminen voi ensinkään\nkäsittää, kuinka paljon suutari tietää. Näistä toimittajan kengistä\nminä esim. näen, sanoi hän, että toimittajaa on vaivannut viikon päivät\npahanlainen jalkakolotus.\n\n— Ohoh, sanoimme me, puheessa on kyllä perää, mutta mistä mestari sen\npäättelee?\n\n— Asia on aivan yksinkertainen. Toimittajan kantapäät kuluvat\ntavallisesti ulkokulmastaan niin, että sisäpuoli on melkein kulumaton,\nmutta nyt on kantapäiden sisäpuolikin kulunut ja siitä syystä minä\npäättelen, että toimittajan on täytynyt kävellä viime aikoina eri\nlailla kuin ennen. Ja kun minä katselen näitä kenkiä lähemmin, niin\nhuomaan, että toimittaja on harppinut jalat harallaan, ja niin ei\nkävele kukaan muu kuin se, jolla on leiniä jaloissa.\n\nNyt sattui, että meillä oli mukanamme viiden hengen kengät, sillä\nolimme saaneet mukaamme myös naapureiden kenkiä. Otimme siis joukosta\nsironpuoleisen naisen kengän ja kysyimme mestari Anturaiselta, mitä\ntämä kenkä hänelle kertoo.\n\nMestari Anturainen silmäili kenkää hetken aikaa ja sanoi, että tämä\nnainen on saanut paljon kärsiä uskonsa tähden.\n\n— Hän uskoo nim., että hän voi kävellä 36 numeron kengissä, mutta\nitse asiassa hänellä pitäisi olla 37 1/2 numeron kenkä. Siitä syystä\non tämä päällysnahka tällä tavalla pullistunut ja tuolta kohtaa aivan\nrepeämässä, niinkuin näette. Nämä kengät ovat aivan uudet, mutta siitä\nhuolimatta niistä on vuori täältä takaa särkynyt. Tämä riippuu siitä,\nettä kenkien omistaja aina sopivassa tilaisuudessa ottaa kengät pois\njalastaan ja siitä syystä hän myös kuluttaa paljon sukkia. Koska kengät\novat näin pienet, täytyy hänen kulkea kantapäillään, ja senvuoksi ovat\nkantapäät näin kuluneet, vaikka kengät ovat melkein uudet. Minä voisin\nmuuten sanoa, että näiden kenkien omistaja on viime aikoina ollut hyvin\nhermostunut eikä ole tahtonut saada tilojaan missään. Hän on sanonut\nolevansa sairas ja mielellään makaillut paljon. Tämän hän on tehnyt\nsenvuoksi, ettei hänen tarvitsisi pitää kenkiä jalassaan.\n\nMeidän täytyy tunnustaa, että mestari Anturainen oli löytänyt\nselityksen erääseen hyvin salaperäiseen taudintapaukseen, sillä kenkien\nomistaja oli tosiaankin ollut viime aikoina sairaalloinen eikä hänen\ntaudistaan lääkärikään saanut selvää. Nyt me tiesimme, että paras lääke\noli 37 1/2 numeron kengät. Ojensimme Anturaiselle eräät valtavan suuret\nmiehen kengät. Anturainen silmäili niitä hetken aikaa ja sanoi, että\nantura on irtaantunut neuloksestaan senvuoksi, että kenkä on usein\nkastunut ja usein kuivunut.\n\n‒ Kun on näin kuiva kesä, niin eipä juuri luulisi, että kenkiään saa\nmäräksi muuten kuin Savisuon poikki kulkiessaan, sillä siellä on\ntosiaankin yhdessä paikassa tie rapakolla. Nämä kengät ovat vieläkin\nmärät, ja aivan oikein, tuossahan on Savisuon savea. Näillä kengillä on\nviime yönä kuljettu Savisuon poikki.\n\nMeidän tarkkaavaisuutemme alkoi tulla kiehumapisteeseen.\n\n— Sitäpaitsi haisevat nämä kengät kovin tervalta ja niinkuin näette, on\nsekä anturoihin että päällisiin tarttunut tervaa. Savisuon takana on\nsavilampi, jossa toimittajan rysät ovat.\n\n— Haa, sanoimme me, mestarin ei tarvitse enää jatkaa.\n\nMe aloimme nim. aavistaa, minkätakia meidän rysissämme ei viime aikoina\nollut ollut edes kalanhäntääkään.\n\nMeidän on myös kerrottava tämän historian loppu.\n\nSavilammen rantapensaikossa väijyi kaksipiippuisen haulikon kanssa\ntarkkaavainen toimittaja.\n\nLammen tyyntä pintaa lipuaa yksinäinen vene. — — Kuuluu paukahdus\nja parahdus: »ai, kun ampui», ja tämän jälkeen kiiti vene nuolena\nvastaiselle rannalle. Suolapanos oli osunut paikalleen.\n\nMutta toimittaja kantoi kotiinsa 3 komeata hauenjotkaletta.\n\n\n\n\nVANHOJA MUISTOJA.\n\n\nSiitä on jo vierähtänyt lähes puolitoista vuosikymmentä, kun me\nensimmäisen kerran perehdyimme kotitalousopetukseen. Tämä tapahtui\nmuuten naapurimaassamme Ruotsissa, ja vaikka siellä yleensä\nopetus kaikilla aloilla on sangen korkealla kannalla, niin sille\npaikkakunnalle, jossa me satuimme oleskelemaan, ei pistouvattu tässä\naineessa sen korkeampaa opettajaa kuin kiertävä kotitalousneuvoja.\nSattui muuten olemaan turskan aika, ja kun jossain paikassa on turskaa,\nniin se merkitsee tavallisesti sitä, että näillä seuduin saadaan\naamiaiseksi turskaa, päivälliseksi turskaa ja illalliseksi turskaa.\nKoska asuimme samassa talossa, johon tämä neuvoja tuli oppilaitostansa\npitämään, niin odotimme jännityksellä, miltä oikein sivistyneesti\nlaitettu turska maistuu.\n\nJa kun se ilmestyi pöytään, niin eipä siinä juuri ollut meikäläistä\nmarkan lanttia suurempaa palasta, sillä se oli hajonnut keitettäessä\nalkutekijöihinsä. Jo silloin kun »neuvoja» alkoi turskaa keittää,\nolivat hänen oppilaansa pudistelleet epäilevästi päätänsä, mutta heidän\noli täytynyt taipua opettajansa käskevän katseen alle ja tehdä niinkuin\nmäärätty oli. No, nälkäisenä ihminen syö vaikka pieniä kiviä, ja tämä\nturska kelpasi talon miesväelle aivan erinomaisesti, varsinkin kun\nkastikkeena oli voisulaa ja talo oli kuuluisa hyvistä perunoistaan,\nmutta me puolestamme muistelimme kaiholla talon emännän keittämää\nturskaa, joka pysyi koossa ja oli meistä paljon maukkaampaa. Kalorioja\nsiinä ehkä oli vähemmän, sillä emäntä ei pistouvannut yhtä paljon\n»pilleriiniä» kastikkeeseen.\n\nSen jälkeen ei tullutkaan mitään ja sen jälkeen saapui putinki. Sitä\ntarjottiin lasimaljakosta, ja kun silmäilimme tätä laitosta, niin\nmeitä viehätti suuresti kaikkea peittävä valkoinen kermavaahto, mutta\nse, mikä sen alla oli, oli tummanruskeata ja epämääräisen näköistä.\nSikäli kuin kotitalouspedagogi meille esitti, oli tämä ruokalaji\nkaikkien ruokalajien ihanne. Se oli näet sellaista kasvisruokaa, jonka\nravintovoima oli kerrassaan kuvaamattoman suuri, ja mikäli me osasimme\npäätellä, oli se jonkinlainen sekoitus leipäkiiselistä, luumukiiselistä\nja hememuhennoksesta. Kun sen olimme syöneet, tunsimme itsemme täysin\nravituksi, mutta muistelimme kaiholla oikean emäntämme lihasoppaa,\njoka hyvin usein oli tarjottu toisena ruokalajina vasten kaikkia\nkotitaloustieteen sääntöjä.\n\nKun sitten ruuat olivat korjatut, me söimme nim. ylhäisestä kamarissa,\nsiirryttiin pirtin puolelle kuuntelemaan kotitalousopettajan esitelmää,\njossa hän erittäin taitavasti puhui hiilihydraateista, kalorioista\ny.m. hyödyllisestä. Meidän täytyy tunnustaa, että tämä opettaja oli\nerikoisen perehtynyt aineeseensa, ja varsinkin muistuvat mieleemme ne\nmiljoonat kruunut, joita hän sanoi säästettävän, kun voita ei käytetä\ntaloudessa, vaan sen sijaan käytetään pilleriiniä. Tästä ilmoitettiin\nolevan sen hyödyn, että voi voidaan viedä ulkomaille. Tehtyyn\nvälikysymykseen, että eikö esim. poronkuuta saa käyttää paistamiseen,\nniinkuin täällä on tapana, ja että kumpi on parempaa, poronkuu vai\npilleriini, ei hän antanut lähempää vastausta.\n\nMeidän on muuten mainittava, että oma emäntämuorimme päätti lähteä\nkäymään naapurikylässä, sillä hän sanoi, ettei hän voi nähdä Jumalan\nviljoja sillä tavalla rääkättävän, mutta kestimme me näitä korkeasti\noppineita ruokia vielä 4 päivää, jonka jälkeen päätimme muuttaa\nruokapaikkaa, sillä tänä aikana emme saaneet muuta kuin laatikoita,\njotka erilaisissa kuorissa sisälsivät entisten aterioiden jätteitä,\nemmekä saaneet edes kunnollista leipääkään, sillä se valmistettiin\nleivänkannikoista ja puuron jätteistä. Oikeastaan emme tätä heti alussa\noivaltaneet, ennenkuin sitten vasta, kun huomasimme marjapuuroakin\nsekoitetun leipään.\n\nNiinkuin sanottu, tapahtui tämä toistakymmentä vuotta sitten, ja sen\njälkeen on kotitalousopetuksen ala paljon laajentunut. Siihen on\nvoitu muuten sekoittaa vitamiinitkin, joita silloin ei ollut olemassa\nainakaan niillä seuduin, missä me oleskelimme. Päinvastoin siellä\nihmiset syntyivät ja kärsivät ja kuolivat ilman vitamiineja, ellei\nmahdollisesti vitamiineja korvattu jollain muilla miineillä.\n\nNiin, siihen aikaan oli siis kotitalousopetus vielä kehdossaan, mutta\nsen jälkeen se on huimaavasti kehittynyt. Meilläkin on rakennettu\nmonikerroksisia kivitaloja, joissa Suomen kansaa opetetaan taittamaan\nlautasliinoja, tekemään voipalleroita ja aistikkaasti järjestämään\nkahvipöytiä. Olemme tällä alalla menneet aivan amerikalaisesti\neteenpäin ja mene tiedä vaikka meikäläisissä kotitalouskorkeakouluissa\nolisi niinkuin Amerikassakin jäätelönvalmistuksen professoreja.\nTalvella tosin emme jäätelöä kaipaa, mutta kesällä se on hyvää\nolemassa, ja jahka kotitalousopetus on meillä aikansa edistynyt, niin\neiköhän hikinen maamies heinäniityllä pistä kuumina heinäpoutina\nnaamaansa vaniljajäätelöä, jos hänen sisuksensa sitä nim. sallivat.\n\n\n\n\nOPPILAITA JA OPETTAJIA.\n\n\nSuomen kansa on opinhaluista. Mutta aivan samalla tavalla kuin se\non opinhaluista, on se myös halukasta opettamaan, ja me rohkenemme\nväittää, että meidän maassamme on opettajia ja neuvojia 1,000:tta\nhenkeä kohti enemmän kuin missään muussa maassa auringon alla. Jos\nesim. joku meikäläinen on oppinut nuotilleen laulamaan muutamia lauluja\nja hänelle tulee tinka rahasta, niinhän alkaa antaa laulutunteja\nopettaen toisillekin kanssaveljilleen ja kanssasisarilleen nämä\nosaamansa laulut. No, tämä meistä on oikeastaan vielä sangen\nrehellistä peliä, sillä useimmiten ei oppilaalle itselleen noiden\nlaulujen oppimisesta ole kovinkaan suurta vahinkoa, ja voi tällainen\n»alkeiskurssi» usein olla omiansa jonkun verran laimentamaan\nasianomaisen pyrkimyksiä laulutaiteen kukkuloille. Mutta jos\nsitävastoin joku on oppinut nipin napin tekemään takin tai palttoon\nja tämän jälkeen perustaa räätälinakatemian ja rupeaa antamaan\ntunteja vaatteiden teossa, niin silloin meistä on jo astuttu\npaljon vaarallisemmille poluille. Mutta vielä pahempi on, jos\nopettamismeininki on suoranaista petosta, kuten seuraavassa tapauksessa.\n\nKun Kalle Kustaa oli huomannut maatyöt liika raskaiksi, niin hän\nalkoi miettiä sopivampia hommia, ja hänen silmiinsä osui ilmoitus\neräässä pääkaupungin lehdessä, jossa ilmoituksessa luvattiin antaa\ntäydellinen oppi sartoriaali- eli räätäliammatin salaisuuksissa, ollen\nkurssimaksu ainoastaan 1,500 mk, jonka jälkeen tämän 2-kuukautisen\nkurssin suorittaneille luvattiin hankkia vielä työpaikka. Kalle Kustaa\nharkitsi asiaa ja havaitsi pian, että kylän Raatari-Aapeli alkoi jo\nkäydä vanhaksi, joten tässä ehkä olisi ansiomahdollisuuksia jo omassa\nkylässä, jotapaitsi Helsingissä opin saanut muotiräätäli tietysti saisi\ntyötä lähikylistä ja naapuripitäjästäkin.\n\nSaatuaan lainaksi 1,500 mk, ja jätettyään rengin paikkansa, matkusti\nsiis Kalle Kustaa Helsinkiin, jossa hän ilmoittautui oppilaaksi\nräätälitieteen professori Mooses Weintraubin akatemiaan.\n\nJa hänet istutettiin pöydälle räätälin ylhäiseen ja korkeaan asemaan ja\nannettiin hänelle neula ja lankaa, jonka jälkeen hän sai alkaa troklata\nmiesten housuja. Se oli raskasta työtä, sillä väkisin pakkasivat siinä\nniskat ja sormet ja jalat uupumaan, mutta kun mestari huomautti, että\ntyö on alettava alusta ja että aikoinaan kyllä opetetaan vaikeammatkin\nasiat, niin Kalle Kustaa tyytyi työhönsä.\n\nMutta kun hän 2 viikkoa oli ainoastaan troklannut miesten\nmolskihousuja, alkoi hän napista, jolloin hänelle opetettiin\nompelukoneen käyttöä sen verran, että hän sai ruveta neulomaan\nompelukoneella selkäsaumoja miesten överhaalareihin. Näin hän siis oppi\nkäyttämään ompelukonetta, ja kun hän 2 viikkoa oli 12-tuntisia päiviä\ntehnyt yhä vain tässä samassa työssä, niin hän alkoi uudestaan napista,\njolloin hänet pantiin neulomaan housunnappeja paikalleen ja samalla\nannettiin hänen tietää, että tunnissa on neulottava kolmen housuparin\nkaikki napit, sillä tarkoitus ei ole, että napit tulevat liika lujaan,\nvaan että niitä tulee paikoilleen niin paljon kuin mahdollista.\n\nMutta jo alkoi Kalle Kustaan hidas hämäläinen luonto kiehua ja kun\ntaas 2 viikkoa oli kulunut, niin hän tarttui räätälitieteen professori\nMooses Weintraubia kaulukseen ja tiukkasi, että milloinka se oppi\nannetaan, jota hän on tullut tänne noutamaan, sillä kaiken tämän opin\nolisi hänelle voinut aivan ilmaiseksi antaa Raatari-Aapeli siellä\nkotikylässä. Mutta kääräisipä siinä mestari Weintraubkin hihansa ylös\nja paljasti nyrkkeilijän ihailtavat lihakset, jonka jälkeen hän tarttui\nKalle Kustaan kaulukseen ja lennätti hänet ulos akatemiasta nopeammin\nkuin tämä on sanottu. Ja kun Kalle Kustaa pyrki takaisin akatemiaan,\nilmoitti professori Weintraub kutsuvansa poliisin, sillä hän ei salli\npienintäkään epäjärjestystä akatemiassaan.\n\nKuulimme Kalle Kustaalta itseltään tämän hänen seikkailunsa ja ilmoitti\nKalle Kustaa muuten, että Helsingissä annetaan tämäntapaista oppia\nmelkein minkä ammatin alalla tahansa eli suoraan sanoen kaiken maailman\n»mestarit» hankkivat itselleen maksua vastaan maalta työntekijöitä. Kun\ntyö ei maksa mitään, ja kun sitäpaitsi oppilaat vielä pulittavat hyvät\noppirahat, niinkuin Kalle Kustaakin 1,500 mk, niin Kalle Kustaa katsoi,\nettä tällaisen liikkeen täytyi voida myydä vaatteita halvemmalla kuin\nRaatari-Aapelin siellä kotikylässä, Helsingin korkeista vuokrista ja\nkalliista valaistuksesta ja muista menoista huolimatta.\n\nOppi on hyvä olemassa, mutta hyvää oppia saa varmimmin hyvältä\nopettajalta ja hyvässä koulussa. Niinkuin Kalle Kustaan esimerkistä\nnäkyy, on »ammatillisen» opetuksen alalla paljon humpuukia. Paras on\nmennä varsinaisiin ammattikouluihin ja ammattikursseille, sillä niiden\nvaatimattomat opettajat ovat useimmiten etevämpiä kuin kaiken maailman\nprofessori Weintraubit.\n\n\n\n\nOSAT VAIHTUVAT.\n\n\nJoku aika maailmansodan jälkeen saapui Helsinkiin eräs lupaava\nnuorukainen, Köyhänen nimeltään, joka sittemmin suoritti filosofian\nkandidaattitutkinnon ja alkoi jatkaa siellä opintojaan. Mutta jotta\nhänen opintonsa menestyisivät, tarvitsi hän joka lukukausi siistin,\nmukavan ja rauhallisen, mutta ei ylen kallishintaisen, huoneen. Ja\nhän kertoo, että sen saanti aluksi oli ylen vaikeata. Joka lukukauden\nalussa hän sai kestää useampia ristikuulusteluja suunnilleen seuraavaan\ntapaan:\n\nOletteko täsmällinen?\n\nEtte suinkaan te vain polta tupakkaa?\n\nKäytättekö alkoholia?\n\nKäykö teillä vieraita?\n\nMitä lajia ne ovat?\n\nKuorsaatteko yöllä?\n\nPuhutteko unissanne?\n\nLupaatteko tulla kotia klo 9 illalla? J.n.e.\n\nTähän tapaan jatkui kuulustelu ja aluksi maisteri Köyhänen ei siinä\nsuoriutunut, mutta lopulta hän osasi läksynsä niin hyvin, että hänet\nvalittiin ensimmäisenä usein paristakymmenestä huoneenhaltijasta ja\nhänelle annettiin huone jopa 100 mk kuussa halvemmalla kuin siitä\nalussa vaadittiin.\n\nSittemmin tuli maisteri Köyhäsestä oppinut tohtori ja vanhempi lehtori\nHelsinkiin ja hän meni naimisiin ja sai hyvän ja säveän aviopuolison\nsekä herttaisia lapsia ja hankki itsellensä 3 huoneen ja keittiön\nosakehuoneuston kaikkine mukavuuksineen eräässä sangen vakavassa\nasunto-osakeyhtiössä Etu-Töölössä. Kun sitten kaikki lisämaksut olivat\nmaksetut ja asianomaiset vuokrankorotukset määrätyt ja oikeudenkäynti\ntalon rakennuttajia ja ensimmäistä johtokuntaa vastaan oli päättynyt\nja asianomaiset lisäkorjaukset olivat tehdyt, niin tohtori Köyhänen\nhavaitsi, että hänen täytyi välttämättömästi, voidakseen finanssioida\ntämän asumisliikeyrityksensä, vuokrata huoneustostaan 1 huone eri\nsisäänkäytävällä ja asua itse 2 huoneessa ja keittiössä.\n\nHän asetti erittäin suuret toiveet tähän finanssioperatioonsa, sillä\ntällä tavalla hän laski voivansa asua 2 huoneessa ja keittiössä\nsamalla vuokralla kuin ennen oli arvioinut voivansa asua 3:ssa.\nErinäisiä huonekalujen muutoksia kuitenkin tarvittiin, esim. sängyt\nkannettiin vintille ja niiden sijaan hankittiin yhdistetty leposohva\nja kirjakaappi sekä yhdistetty sänky- ja liinavaatekaappi. Perheen\nnuorimmille valmistettiin tila keittiön hellalle. Näiden muutoksien\njälkeen katsoi rouva Köyhänen asunnon tulleen sangen ajanmukaiseen\nkuntoon, kun vielä herra Köyhäsen kirjoituspöytä siirrettiin\nvinnille ja sovittiin siitä, että hän käyttäisi ruokahuoneen pöytää\nkirjoituspöytänään.\n\nTämän jälkeen tohtori Köyhänen, joka oli näissä huoneen\nvuokraushommissa sangen kokenut mies, painatti ilmoituksen pääkaupungin\neniten levinneihin lehtiin ja jäi odottamaan vuokralaista.\n\nMutta turhaan hän odotti, sillä Helsinkiin on rakennettu niin\npaljon rakennuksia, ettei niihin riitä asukkaita, ja niinpä oli\nhuoneen hakijoita vähänlaisesti. Lopulta ilmestyi kuitenkin eräs\nvanhanpuoleinen naisihminen, joka tarkastettuaan huoneen kyseli:\n\nMilloin olette kotona, milloin poissa?\n\nOletteko täsmällinen?\n\nEi suinkaan talossa kukaan polta tupakkaa?\n\nEi kai seinän takaa kuulu mitään ääniä?\n\nTäriseekö talo katuliikenteestä?\n\nNatisevatko ovet alakerrassa?\n\nJ.n.e.\n\nOlisi luullut, että tohtori Köyhänen entisen tottumuksen perusteella\nolisi suoriutunut tästä kuulustelusta, mutta meidän on muistettava,\nettä hän oli asunut jo 4 vuotta omassa huoneustossa. Hän oli sitäpaitsi\nviime aikoina tottunut kysymään toisilta eikä itse vastaamaan\nkysymyksiin. Tästä syystä hän hermostui pahanpäiväisesti, sekaantui\npuheissaan, puhui itsensä ristiin ja menetti kaikki mahdollisuutensa,\nja kun seuraava huoneen kysyjä ilmestyi paikalle, sekaantui hän yhä\nenemmän ja osoittautui jo alussa aivan mahdottomaksi.\n\nJa niin surkeasti on asia, että tohtori Köyhäsen huone on vielä tänä\npäivänä vuokraamatta, ja mahtaneeko hän saadakaan sitä vuokratuksi.\n\n\n\n\nLUKUTATE.\n\n\nKerrotaan, että Higpuurin (jos tässä nimessä on tapahtunut\nerehdys, niin vika on meidän huonon muistimme) maharadja vei erään\nsaksalaisen tutkimusmatkailijan, Nathan Müllerin, erääseen kaukaiseen\nvuoristoseutuun, joka havaittiin maailman merkillisimmäksi paikaksi.\nSiellä näet 150-vuotiaat reippaat sulhasmiehet tanssivat jazzia\n120-vuotisten nuorikoidensa kanssa, 90-vuotiaat juoksivat hippasilla ja\n50-vuotiaat veistelivät kaarnaveneitä ja tekivät leijoja banaanipuun\nlehdistä. Hevoset elivät 300-vuotisiksi ja papukaijat olivat yhtä\nvanhoja kuin Mooseksen ajanlasku. Tämä kaikki riippui siitä, että\nseudulla kasvoi eräs Lukutate-niminen kasvi, jonka marjoissa oli\nihmeellistä vitamiinien vitamiinia, jolla oli tällainen suurenmoinen\nnuorentava voima.\n\nTutkimusmatkailija Nathan Müller otti tämän ihmeellisen kasvin hedelmiä\nja söi, ja katso hänen harmaat hiuksensa tulivat silmänräpäyksessä\nmustiksi jälleen, hänen kaljunsa täyttyi, hänen juutalaisnenänsä,\njoka oli jo riippunut suun yläpuolella, niin että se oli syödessä\nväännettävä syrjään, asettui jälleen entiselle paikalleen, ja pian hän\nheitteli kuperkeikkoja Higpuurin maharadjan suureksi ihastukseksi.\n\nJoku aika sen jälkeen ilmestyi Saksassa kauppaan Lukutate-marmelaadi,\njoka sisälsi tuon kasvin hedelmistä puristettua ihmeellistä voimaa ja\npian sen jälkeen alkoi tämä marmelaadi levitä kautta maailman, niin\nettä sitä on kaupan kaikkialla, yksinpä köyhässä Suomessakin.\n\nMutta tiedemiehet epäilevät kaikkea. Ja niinpä Berlinin Ravintoaineiden\nTutkimuslaitos hankki itselleen muutamia laatikollisia tätä ihmeitä\ntekevää marmelaadia ja alkoi tutkia sen syntyjä syviä. Huomattiin,\nettä se oli saksalaisista hedelmistä tehtyä, hyvin keskinkertaista\nhedelmämarmelaadia, johon oli hieman sekoitettu tamarindia, ja\nettä sen käytännöllinen arvo lääkkeenä oli suunnilleen sama kuin\nesim. lakritsipulverin. Suurin osa lienee ollut omenamarmelaadia,\nluultavasti samaa, jota meidän maassamme niin laajasti käytettiin heti\nmaailmansodan jälkeen. Silloin se tuotiin maahamme sementtitynnyreissä,\nmutta nyt se on kaupan hienon hienoissa rasioissa.\n\nMutta Lukutaten valmistaja ei tähän päätökseen tyytynyt. Hän väitti\nkivenkovaan, että lääke on valmistettu intialaisista hedelmistä. Kaksi\nBerlinin yliopiston professoria tutki asiaa uudelleen ja tutkimuksen\ntulos oli aivan sama kuin Berlinin ravintoainelaboratorionkin.\n\nRuotsin apteekkien tarkastuslaboratorion hallitus on ottanut nämä\ntutkimukset onkeensa ja saanut päähänsä, että kai nämä saksalaiset\ntiedemiehet ovat olleet oikeassa, sekä ilmoittanut pitävänsä\nsopimattomana, että saksalaista nuorennuslääkettä Lukutatea myydään\nruotsalaisissa apteekeissa.\n\nTällainen on kaikessa lyhykäisyydessä Lukutaten satu. On se sentään\nihmeellistä, että tiedemiesten annetaan tällä tavalla näykkiä hienon\nhienoja lääkevalmisteita. Kukaan ei ole edes yrittänytkään todistaa\nsitä, että tämä Lukutate ei vaikuttaisi nuorentavasti, vaan ruvetaan\ntutkimaan sen kokoonpanoa ja sen jälkeen annetaan siitä ilman muuta\ntuomio. Eivät suinkaan kemistit voi tällaista asiaa ratkaista, vaan\non lääketieteen tässä lausuttava viimeinen sana. Joku lääke voi olla\nhyvinkin tehokas, vaikka se ei sisällä mitään ihmeellisiä aineita.\nKäytetäänhän tervasalvaakin, vaikkei se sisällä mitään muuta kuin\ntervaa ja rasvaa, ja on se siitä huolimatta hyvinkin tehokas lääke.\nOmenamarmelaadi on erittäin terveellistä, ja varmasti se, kun siihen\nvielä vähän tamarindia sekoitetaan, on hyvää vatsalle, eikä sen\nvaikutus siitä pahene, jos sen nimeksi pannaan Lukutate, päinvastoin\nvain paranee.\n\nMeistä tämä saksalainen tehtailija on keksinyt hyvän ja ihmeellisen\nreklaamikeinon (kuten lukija huomaa, emme tässä käytä mainos-vainajaa)\nja senvuoksi hänen on saatava keksinnöstään jotain etuja. Jos hän\ntäällä Suomessa asuisi, niin suosittelisimme hänet otettavaksi\nkunniajäseneksi Mainosmiesten Kerhoon.\n\n\n\n\nNAINEN JA MYYNTITAITO.\n\n\nJokin aika sitten lopetettiin Berlinissä reklaamikongressi. Tässä\ntilaisuudessa pidettiin monta esitelmää ja näistä on mielestämme rouva\nFrederichin esitelmä mielenkiintoisin.\n\nHän sanoo, että Amerikassa naiset tekevät 80—90 % ostoksista ja\nettä liikemiehellä, joka on tarkimmin tutkinut naista, on parhaat\nmenestymisen mahdollisuudet. Tämän jälkeen selostaa esitelmöitsijä\nmuutamin voimakkain vedoin naisluonnetta, m.m. seuraavaan tapaan:\n\nNainen, joka on 16—22-vuotias, ajattelee etupäässä itseänsä.\nHuvitukset, nautinnot ja muodit ovat hänestä pääasia.\n\n22—28-vuotias nainen antautuu romanttisiin unelmiin, uneksuen omaa\nkotia.\n\n28—38-vuotias nainen haluaa hienostunutta kotia ja hänen\nmielenkiintonsa esineenä ovat pääasiallisesti keittiö- ja talouspuuhat.\n\n38 vuotta täyttänyt nainen ajattelee pääasiallisesti lapsiaan ja lepoa\nja virkistystä.\n\nKas tässä, hyvä lukija, jos olet liikemies, on sinulla paljon\nopittavaa. Kun liikkeeseesi astuu 16—22-vuotias neitokainen, niin\nsinun on selitettävä jokaisen tavaran olevan viimeistä muotia. Vaikka\nsinun pitäisi myydä homehtuneita luumuja, niin älä siitä ällisty,\nvaan selitä ainoastaan, että juuri tällaiset luumut ovat muodissa, ja\nettä juuri tällaisia luumuja käyttävä saa muodinmukaisen vartalon ja\ntulee laihaksi kuin tikku ja latteaksi kuin silityslauta. Mutta jos\nsinun on myytävä nämä luumut 22—28-vuotiselle naiselle, niin sinun on\nmeneteltävä aivan toisella tavalla. Sinun on selitettävä, että home\ntekee nämä luumut terveellisiksi. Sentähden niitä syötetään lapsille\nja sentähden niitä nauttivat myös nuoret perheenemännät, ja ne ovatkin\nmitä ravitsevilta ruokaa. Niistä luumuista keitetty liemi panee ihan\nehdottomasti ajattelemaan kotoista ateriaa, vaikkapa ei omaa kotia\nvielä ole. Ja niin monet neidit ovat ostaneet näitä luumuja, ja heti\nsen jälkeen joutuneet naimisiin, sillä juuri tällaisista luumuista\npitävät kaikki naimaiässä olevat miehet ja melkeinpä tekisi mieli\nsanoa, että nämä ovat oikeastaan jonkinmoista rakkaudenlääkettä.\n\nMutta jos kauppaan saapuu 28—38-vuotias nainen, niin tälle on\nselitettävä, että tällaiset luumut ovat hienoja. Homehtuneet luumut\novat yhtä hienoja kuin homehtunut juusto. Parooni Kiiltokenkä ja\nkauppaneuvos Rahasäkki käyttävät yksinomaan näitä luumuja. Kaikki\nkaupungin hienosto käyttää yksinomaan näitä homehtuneita luumuja, joten\npidämme aivan luonnollisena, ettei rouvankaan hienostuneeseen kotiin\nmuut luumut kelpaa.\n\nKun sitten yli 38-vuotias nainen saapuu, niin hänelle selitetään,\nettä juuri tällaiset luumut ovat lasten mieleen ja että lapset\nniistä lihovat ja voimistuvat. Ne ovat sitäpaitsi maailman parasta\nunilääkettä, joten pari tällaista luumua syötynä iltaisin tuudittaa\nihmisen mitä ihanimpaan uneen. Ja usein käytettyinä päivällä ne\nrauhoittavat hermoja ja virkistävät mieltä, niin että tällaisten\nluumujen säännöllinen käyttö aivan hyvin korvaa esim. kalliin kylpylä-\ntai parantolamatkan.\n\nNiinkuin näette, on tämä rouva Frederichin esitelmä erittäin opettava.\nSen perusteella te, arv. liikemiehet, voitte päätellä, miten naiseen\non kulloinkin suhtauduttava. Tällä ei ole silti sanottu, ettei teidän\nsiitä huolimatta olisi edelleenkin mitä tarkimmin naista tutkittava,\nsillä näistä säännöistä voi olla myös jonkin verran poikkeuksia.\nSanotaanhan, ettei ole sääntöä ilman poikkeusta, ja kun naisesta on\nkysymys, niin epäilemme, että näitä poikkeuksia tulee olemaan hyvin\npaljon, ja ehkäpä niinkin paljon, että säännölliset tapaukset ovat\npoikkeuksellisia. Mutta tämän asianhan näette, kun olette jonkin aikaa\nMrs Frederichin mukaan naista tutkineet.\n\n\n\n\nMINKÄLAINEN ON TULEVAISUUDEN IHMINEN?\n\n\nVaikka meillä herra nähköön on aivan täysi tekeminen pärjätäksemme\nnykyisyydessä, niin siitä huolimatta tahdomme kohottaa tulevaisuuden\nverhoa. Nykyään tuntuu askarruttavan mieliä kysymys, minkälainen\ntulevaisuuden ihminen on. Amerikassa on pidetty kongressi, jossa asiaa\non pohdittu. Muuan amerikalainen tiedemies oli sitä mieltä, että\ntulevaisuuden ihminen kehittyy jättiläiseksi, jonka pituus voi olla yli\n3 m. toiset taas hylkäsivät tämän käsityksen ja sanoivat, että henkinen\ntyö, uudenaikaiset ravintoaineet, joita ei tarvitse pureskella,\nkoneelliset kulkuneuvot y.m. kehittävät tulevaisuuden ihmisen\nsuuripäiseksi ja harvahampaiseksi, jotavastoin häneltä muu ruumis\nsurkastuu, joten hän kai muistuttaa sammakonpoikasta eli nuijapäätä,\njollaisia lammikoissa näemme.\n\nSamaan suuntaan viittaa myös englantilaisen kirjailijan Shaw'n\nkäsitys. Eräs venäläinen kirurgi on nim. onnistunut taitavasti\nkonstruoiduilla pumppu- y.m. laitoksilla pitämään elossa koiranpäätä\nuseita vuorokausia. Kun nyt esim. professorimiehellä pää on tärkein\nja paras ruumiinosa, jotavastoin hänen muu ruumiinsa usein on sangen\nraihnainen eikä vastaa esim. anatoomin tai kuvanveistäjän vaatimuksia,\nniin Shaw'n mielestä on tulevaisuuden perspektiivi se, että kun\nprofessorimiehen ruumis alkaa käydä raihnaiseksi, niin se leikataan\npois ja hänen päänsä pidetään elossa näillä Venäjällä keksityillä\npumppulaitoksilla, joten hän voi tehdä aivotyötä ja luennoida vaikka\nvuosisatoja. Tällä tavalla tuodaan siis yliopistossa tunnin alkaessa\nprofessorin pää vadissa luennolle ja se alkaa sen jälkeen paukuttaa\nestetiikkaa, kirjallisuushistoriaa, matematiikkaa y.m. tieteitä,\njotavastoin käsittääksemme n.s. sovellettujen tieteiden opettajilta\non vaadittava muutakin ruumista, sillä heittähän vaaditaan usein n.s.\nmakua peukalossa, jota ei tällaisella paljaalla päällä ole.\n\nSiltä varalta, että lukijoistamme ehkä tuntuisivat tällaiset\npaljaat päät epämiellyttäviltä, tahtoisimme lisätä tähän Shaw'n\nehdotukseen, että alaruumiiksi voitaisiin asettaa esim. robotti, joten\nesteettiseltäkin kaimalta voitaisiin tyydyttää lukijakunnan vaatimukset.\n\nNiinkuin ylläolevasta näkyy, tuntuu enemmistön käsitys olevan, että\ntulevaisuuden ihminen joka tapauksessa on aivoihminen. Emme voi\nymmärtää, kuinka nämä amerikalaiset tiedemiehet ja niinkin viisas\nmies kuin Shaw ovat voineet tulla tällaiseen käsitykseen. Meistä\ntuntuu päinvastoin siltä kuin pään ja aivojen kehittämiselle tätä\nnykyä annettaisiin sangen vähän arvoa. Sitävastoin annetaan arvoa\nruumiilliselle kehitykselle, ja jos joku esim. tätä nykyä kysyisi,\nmitenkä hänen on hoidettava päätänsä, niin varmasti hänet neuvottaisiin\njohonkin kauneushoitolaan. Ei nykyään enää ajatella, mitä pää\nsisällänsä pitää, vaan paremminkin, minkälainen se on ulkoapäin, ja\nsenvuoksi on kasvojen ja esim. tukan hoidolla nykyään niin suuri\nmerkitys. Nykyajan pyrkimys on se, että perheen vanhin tytär, vanhin\npoika, äiti ja isä, iso-äiti ja iso-isä saataisiin kasvoiltaan siksi\nsamanikäisen näköisiksi, että heitä on vaikea erottaa toisistaan. Ja\nkun taitavasti käytetään kasvojen hierontaa, erilaisia kasvis- ja\neläinrasvoja, kauneussavia, kipsiä, kittiä ja spakkelia sekä sopivia\nöljy- ja vesivärejä, niin kasvoihin nähden voidaankin päästä toivottuun\ntulokseen, niin että esim. Parisissa kaikkien naisten fasaadit\nmuistuttavat rapattua ja maalattua kivimuuria.\n\nMeidän käsittääksemme on selvää, että tällaisten pyrkimysten täytyy\nvuosituhansien kuluessa johtaa pysyviin tuloksiin, niin, että kasvojen\niho käy paksummaksi, muistuttaen suunnilleen ehkä auton kumirengasta,\nja samalla kertaa huokoiseksi, joten siihen helposti voidaan sivellä\nvärejä ja sitä osataan tarpeen vaatiessa kiillottaa tai hangata\nsantapaperilla, jos niikseen tulee.\n\nMutta paitsi sitä, että tulevaisuuden ihminen tällä tavalla käy\nkasvoiltaan paksunahkaisemmaksi, viittaavat kaikki merkit siihen, että\nhän tulee yleensäkin paksunahkaisemmaksi. Jos nykyään esim. seuraa\nväittelyjä sanomalehtien palstoilla, niin huomaa, että nykypäivien\nihminen tarvitsee monta neulanpistoa, ennenkuin hän älähtää, ja onpa\nhenkilöitä, joiden nahka on siksi parkittu, että he veisaavat viis koko\njulkiselle sanalle ja lähtevät liikkeelle sitten vasta kun esivalta\ntarttuu heidän kaulukseensa.\n\nNykyajan ihmisen täytyy olla jonkun alan urheilija: juoksija,\nkeihäänheittäjä, kuulantyöntäjä, kolmiloikkaaja, tennispelaaja,\nmoottoripyöräilijä, autoilija, j.n.e. Koska erikoistuminen on nykyajan\ntärkeimpiä piirteitä ja ilmenee varsinkin urheilualalla, niin on\nselvää, että myös urheilun aikaa myöten täytyy vähitellen vaikuttaa\nihmisen ruumiinrakenteeseen. Esim. me suomalaiset olemme kuuluisia\njuoksijoita ja senvuoksi kehittyvät meidänkin jalkamme muiden\nruumiinosien kustannuksella. Suomalainen tulevaisuudenkuva on siis\nhyvin pitkät jalat ja surkastunut keskiruumis, joten jalat melkein\nalkavat siitä, mihin kaula loppuu. Koska juoksijan sitäpaitsi täytyy\nosata jalkapohjillaan ponnistaa maasta, kehittyvät jalkaterät ja\nvarsinkin varpaat, joten tulevaisuuden suomalaisella otaksuttavasti\ntulee olemaan ainakin noin 3 tuuman pituiset varpaat sekä jalat,\njoita varten tarvitaan noin 15:n numeron kalossit. Kantapäät taas\nkäsittääksemme surkastuvat, sillä niitä ei juoksussa tarvita, ja\nsenvuoksi tulevaisuuden suomalaisen jalkaterät muistuttavat suunnilleen\nesi-isämme gorillan jalkateriä.\n\nEmme tahdo väsyttää lukijaamme kuvaamalla, mitä muut urheilulajit\ntulevat vaikuttamaan ihmiskunnan kehitykseen, mutta meistä tuntuu,\nettä ihmissuku vähitellen on jakaantuva eri lajeihin, joille annetaan\nomat latinalaiset nimensä, joten esim. suomalaista tullaan nimittämään\njuoksijaihmiseksi (lat. homo currens), jotavastoin esim. englantilaista\nsanotaan tennisihmiseksi (homo lawntennis) j.n.e.\n\nMitä taas aivojen ja pään kehitykseen tulee, niin siinä rohkenemme\nolla eri mieltä kuin Amerikassa pidetty antropolooginen kongressi.\nMeidän käsittääksemme aivot surkastuvat surkastumistaan, sillä\ntulevaisuuden ihminen on erikoistunut ja sentähden hänen ei tarvitse\nkehittää muuta kuin yhtä osaa aivoistaan. Esim. suomalainen (homo\ncurrens) tarvitsee ainoastaan sen osan aivoistaan, joka hallitsee\nhänen koipiansa ja joka hetki antaa ruumiinlihaksille käskyn: laputa,\nlaputa. Tämäntapaiset seikat vaikuttavat luonnollisesti pääkallon\nmuotoonkin niin, että pääkallo niiltä kohdin, joissa aivot ovat\nsurkastuneet, painuu sisäänpäin, joten ihmisen pääkuori tulee olemaan\nhyvin epäsäännöllisesti kehittynyt, ja siinä on siis huomattava kuhmu\nosoittamassa sitä kohtaa, jossa aivoja enään on jäljellä.\n\nKun tällaisia hypoteeseja tekee, niin tietysti aina joutuu enemmän\ntai vähemmän mielikuvituksen piiriin, mutta käsittääksemme olemme\nylläolevassa koettaneet pysyä asiallisen ajattelun pohjalla ja\ntäten luoneet teorian, jonka pääsisältö on, että ihmisen aivot\ntulevaisuudessa surkastumistaan surkastuvat, ja kun ajattelemme sitä\nvaltavaa ja aina kasvavaa merkitystä, jonka urheilu yhä päivä päivältä\nsaavuttaa, niin ei meistä tunnu mahdottomalta, että tulevaisuuden\nihmisen pää aikaa myöten voidaan korvata hyvänlaisella sekundometrillä,\nsillä sekuntejahan urheilija pääasiallisesti ajattelee ja sekuntien ja\nsekunnin osien voitot ne joka hetki kangastavat hänen mielessään.\n\n\n\n\nMANAN PORTILTA PALANNEITA.\n\n\nEmme ole niin paljon lakimies, että osaisimme selostaa lainsäädäntömme\nkäsityksiä itsemurhasta. Englannissa pidetään muistaaksemme\nitsemurhaa rikoksena, ja jos joku itsemurhayrityksessään epäonnistuu,\nniin englantilainen poliisi vie hänet Pontius Pilatuksen eteen ja\nhänet tuomitaan asianhaarojen mukaan ankarampaan tai lievempään\nrangaistukseen. Ei siitä muuten pitkä aika ole, kun ei meilläkään\nitsemurhaajaa saanut haudata niinkuin muita, vaan hänet haudattiin\nkaikessa hiljaisuudessa.\n\nNäihin ajatuksiin tulimme lukiessamme siitä onnettomasta Vihdin\nmiehestä, joka autollaan ajoi sukulaistaloon Nurmijärvelle ja joka\nsiellä onnistui hirttämään itsensä. Kun surkea teko oli tapahtunut,\nkatkaisi talon miesväki hirttonuoran. Miehet olivat sitä mieltä,\nettä mitään ei ollut tehtävissä ja jättivät hirttäytyneen virumaan\nnavetanparvelle.\n\nMutta sattui siinä sitten joku huomauttamaan, että jos häntä sittenkin\nilmoittaisi asiasta lääkärille, sillä haudan saantiakin varten\ntarvitaan jonkinmoinen kuolintodistus. Ja niin soitettiin lääkärille,\njoka kuitenkin sattui olemaan matkoilla, jonkavuoksi hän ennätti\npaikalle vasta parin tunnin kuluttua.\n\nKun sitten lääkäri oli tehnyt 2 tuntia työtä, niin hän pääsi siihen\ntulokseen, että jo kuolleena pidetty lääkäriin nojaten asteli\nilmielävänä hirttäytymispaikaltaan. Hänestä kerrotaan edelleen, että\n»mies oli sielullisesti aivan lamaantunut ja ilmaisi suuttumuksensa sen\njohdosta, että hänet oli herätetty jälleen henkiin». Talon naisväki\nmuuten ymmärsi, mitä tällainen tilanne vaati, ja kiehautti heti\npaikalla herätyskahvit, jotka vainajakokelas yhdessä lääkärin kanssa\nnautti.\n\nRuotsissakin on tapahtunut itsemurhayritys, jonka kannattaa tulla\nmerkityksi aikakirjoihin. Eräs henkilö oli kyllästynyt elämäänsä ja\nheittäytyi laiturilta mereen. Virta painoi häntä kauemmaksi rannasta\nja hän olisi ehkä saavuttanut toivomuksiensa päämäärän, ellei eräs\nrantajätkä olisi sattunut häntä havaitsemaan. Tämä Albert Engströmin\nKolingin virkaveli tempasi pelastusrenkaan ja heitti sen taitavasti\nhukkuvan eteen. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas siihen\ntarttumaan, jolloin Kolinki otti tiiliskiven palasen ja sanoi, että\njollet sinä tartu siihen pelastusrenkaaseen, niin minä heitän kiven\nkalloosi. Ja uhkaustaan tehostaakseen hän lasketti tiiliskiven,\nniin että se melkein hipaisi itsemurhaajakokelaan päätä. Kun sitten\nrantajätkä otti toisen tiiliskiven, niin silloin hukkuva hätääntyi ja\ntarttui pelastusrenkaaseen, jonka jälkeen hänet ongittiin maalle.\n\nVoimme kyllä käsittää, että siellä Tukholman suurkaupungissa ihminen\nvoi tuntea elämänsä siksi tukalaksi, että hän katsoo parhaaksi\nheittäytyä Norrströmiin, mutta että vihtiläisen isäntämiehen elämä voi\nkäydä siksi katkeraksi, että hänen täytyy turvautua köyteen, kas sitä\nemme voi käsittää. Ja hyvin kummallista on, että tämä isäntämies astui\nautoon ja ajoi sillä Nurmijärvelle sukulaistaloon, ja vasta täällä\ntoimitti epätoivoisen tekonsa. Olisikohan tuo auto ollut syynä tähän\nepätoivoiseen tekoon, sillä autolla on moni isäntämies asiansa pilannut?\n\nMuistuu tässä mieleen, että kun joku meidän esi-isistämme oli päättänyt\nvapaaehtoisesti poistua tästä maailmasta, niin hän hiipi hiljaa\nnaapurin talliin ja varasti sieltä ohjakset. Hän tiesi, että tähän\ntarkoitukseen soveltuu parhaiten nahkahihna, ja oman talon ohjaksia hän\nei raskinut tuhlata. Sen jälkeen hän leikkasi sopivan osan, valmisti\ntaitavasti silmukan kumpaankin päähän ja hiipi sitten metsään, jossa\nhän oli valinnut itselleen sopivan oksan. Tähän hän ensin silmukoitsi\nremmin toisen pään ja siinä riippuen totesi, että oksa kestää. Vasta\nsen jälkeen hän, huolellisesti voideltuaan talilla remmin toisen pään,\nasetti silmukan kaulaansa ja heittäytyi riippumaan taivaan ja maan\nväliin.\n\nHänen poistumisensa huomattiin senvuoksi, että naapuri kaipasi\nohjaksiaan, sillä sillä rajalla olivat jo hänen asiansa, ettei häntä\nenään kotitalossa kukaan kaivannut, vaan hänen häviämisensä oli\ntyydytys kaikille eikä se naapuriakaan katkeroittanut, niin ettei\nhänkään pitänyt sen suurempaa elämää menettämistään ohjaksista. Kaikki\npäättyi siis yleiseen tyytyväisyyteen, ja talon eläkemuori saattoi\nhänestä sanoa, että suuri lurjushan se oli, mutta se hyvä puoli\nhänessä kuitenkin oli, että hän sittenkin piti talon puolta ja säästi\ntalon tavaraa, joka näkyy siitäkin, että hän täältä lähtiessään kävi\nhirttäytymässä naapurin suitsiin.\n\n\n\n\nAMERIKAN SIELU JA EUROPAN SIELU.\n\n\nVoiko kirjoittaa Amerikasta, kun ei ole siellä ollut? Ei, hyvä\nlukijani, varmaankin kumottaisiin sinut heti ja sanottaisiin, että se\nmies kirjoittaa sellaisesta, jota ei ole milloinkaan nähnyt. Tästä\nsyystä olemmekin päättäneet kirjoittaa Amerikan sielusta ja verrata\nsitä Europan sieluun, sillä sielua ei kukaan ole nähnyt ja kuitenkin\nkirjoitetaan sielusta paljon, on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan.\nAivan rauhallisesti siis voimme ryhtyä vertaamaan amerikalaista sielua\neuropalaiseen sieluun, sillä näitä molempia on meillä mahdollisuus\ntuntea aivan yhtä hyvin.\n\nVäitetään, että Amerika on suurten keksintöjen ja taloudellisen\nnerouden maa. Mutta myös tieteiden alalla, niin väitetään, alkaa\nse anastaa valtapaikan kaikkialla, sillä Amerikallahan on parhaat\nyliopistot, parhaat laboratoriot, parhaat klinikat j.n.e. Eikä\nainoastaan parhaat, vaan myös suurimmat maailmassa.\n\nNiin, paljonhan ne amerikalaiset ovat keksineet, mutta paljon ovat\nhe myös jättäneet keksimättä. Kuka keksi käytännöllisen rikkihapon\nvalmistuksen, kuka perusti ensimmäisen rikkihappotehtaan? Europalainen,\nikävä kyllä, europalainen. Tämä rikkihappo on muuten erittäin tärkeä\naine ei ainoastaan teollisuudessa, vaan myös maanviljelyksessä. Esim.\nkeinotekoisia lannoitusaineita m.m. superfosfaattia valmistettaessa\ntarvitaan rikkihappoa. Rikkihappo on suurempi majesteetti kuin\nainoakaan hallitsija. Se on enemmän kuin esim. Ford ja Morgan.\n\nKuka keksi typpihapon valmistuksen? Ei ainakaan amerikalainen. Se oli\njo aikoja sitten Europassa tunnettu, ennenkuin espanjalainen Mariano\nde Rivero löysi Chilen suunnattomat salpietarivarastot. Ja ellemme\nväärin muista, niin myös ilman typen hyväksikäyttäminen on europalainen\nkeksintö.\n\nKuka keksi glaubersuolan? Ei ainakaan amerikalainen. Sal mirabile\nGlauberi on europalaisen Glauberin keksintö.\n\nMinne perustettiin ensimmäinen soodatehdas? Se perustettiin Englantiin,\ns.o. Europaan v. 1823.\n\nNo, mitäs sanot, sinä jenkki, tässä meidän vastapäätämme? Joo, sinä\nsanot, että nämä kaikki ovat vanhoja keksintöjä ja että amerikalaisilla\nnäihin aikoihin oli muuta miettimistä, sillä heidän täytyi taistella\nintiaanien kanssa ja keksiä uusia ihmeellisiä uskontoja, niinkuin\nesim. mormoonilainen uskonto, jota eivät edes mormoonit itsekään\nväitä amerikalaisten keksinnöksi. Mutta nykyään tulevat kaikki\nsuuret keksinnöt Amerikasta, nykyään amerikalainen keksii kaiken ja\neuropalainen ainoastaan katselee kateellisena voittajaansa.\n\nLähtekäämme taas liikkeelle. Kuka on keksinyt ensimmäisen moottorin,\nkuka on keksinyt ensimmäisen auton, kuka on keksinyt ensimmäisen\nlentokoneen, kuka on keksinyt ensimmäisen ilmapallon, kuka on keksinyt\nensimmäisen ilmalaivan? Ei ainakaan amerikalainen.\n\nJa lopuksi, kuka on keksinyt Amerikan? Ei ainakaan amerikalainen.\n\nNäiden alkuvetojen jälkeen rupeamme vähitellen lähestymään Amerikan\nsielua. Sitten kuin europalainen oli keksinyt Amerikan ja sitten\nkuin europalainen edelleen oli tehnyt Amerikan vapaaksi ja vapaaseen\nAmerikaan oli siirtynyt viisaita europalaisia, voitiin Amerikassa alkaa\npuskea töitä. Kun esim. suomalainen uutisasukas lähti Amerikaan, niin\nvoi hän lohkaista siellä itselleen palasen, joka kaikin puolin vastasi\netelä-suomalaista herraskartanoa. Hän sai viljavia maita, hän sai hyvää\nmetsää ja hän sai metsänriistaa.\n\nJa kun europalainen kaivostyöläinen ja kaivosinsinööri lähtivät\nAmerikaan, niin havaitsivat he täällä luonnonrikkauksia, joita he\neivät voineet uneksiakaan. Heillä oli käytettävänään kaikki ne\nkeksinnöt, mitä europalainen nero oli saanut aikaan, mutta sitäpaitsi\noli heillä tuotannon tekijöistä käytettävänä luontoa paljon enemmän\nkuin europalaisella. Varsinkin on heille suureksi eduksi europalaisten\nkeksimät kulkuneuvot, nim. höyrylaiva ja rautatieveturi ja sittemmin\nmoottorilaivat, jotapaitsi he voivat käyttää hyväkseen europalaisen\nkeksimää sähkölennätintä sekä langallista, että langatonta. Kun\nhe alkoivat löytää kultaa, kävi heille mahdolliseksi valmistaa\neuropalaisen nerouden tuotteita, jopa siinä määrin, että heillä on\nniitä enemmän kuin Europalla itsellään.\n\nEdellä ei ole puhuttu nimenomaan mitään Europan sielusta, mutta\nEuropan sielu tulee oikeastaan jo siinä näkyviin, että Europa on\nollut kaikessa Amerikan sielu. Rikkaan talon poikana on amerikalainen\nkyennyt hankkimaan itselleen kaikenlaista sekä käytännöllistä että\nepäkäytännöllistä maallista hyvyyttä enemmän kuin köyhä europalainen.\nMutta toistaiseksi kuitenkin suurimmat liikkeet ja vieläpä rikkaimmat\nperheet ovat Europassa. Tässä näimme tuonoin tilaston, joka osoitti,\netteivät nämä europalaiset suuromaisuudetkaan niin halveksittavia ole.\nJa esim. ruotsalainen tulitikkutrusti, vaikka se on syntynyt paljon\nlaihemmassa maaperässä kuin monet amerikalaiset trustit, kykenee\nlaajuudessa kilpailemaan näiden kanssa. Hyvin vaikeata on myös asettaa\nesim. Fordia ensimmäiselle sijalle ja Kruppia toiselle. Ja missä on\nAmerikassa esim. laitos, joka vastaa Zeissin laitoksia?\n\nMe emme kuitenkaan tahdo maalata Amerikaa liian mustaksi, vaan tahdomme\ntehdä sille täyttä oikeutta. Me myönnämme, että amerikalaisella on\nsuuri kyky käyttää hyväkseen sananlaskua: »kissanhäntää ei nosta kukaan\nmuu kuin kissa itse». Suurimpana ja amerikalaisimpana amerikalaisena\npidämme Phineas Barnumia, jota myös on sanottu humbuugin kuninkaaksi.\nHän alkoi uransa näyttelemällä erästä vanhaa neekerinaista, jonka sanoi\nolevan 160-vuotiaan ja Washingtonin imettäjän. Koska amerikalaisella\nei ole tutkijaluonnetta, menivät hänen ilmoituksensa täydestä pitkät\najat ja kiersi Barnum monet kirkkaat dollarit taskuunsa, kunnes eräs\neuropalainen sekaantui asiaan ja havaitsi tämän naisen ainoastaan\n75-vuotiaaksi.\n\nTämä ei tosin mitenkään pienentänyt Barnumin resursseja, sillä hän\nhankki museon, jossa hän näytteli m.m. Japanin läheisyydestä löydettyä\nmerenneitoa y.m. harvinaisuuksia, kunnes hän ryhtyi Jenny Lindin\nimpressaarioksi.\n\nMyöhemmällä iällään ryhtyi Barnum raittiuspuhujaksi, ollen hän\ntodennäköisesti kieltolain keksijä, joka on ainoa tosiamerikalainen\nkeksintö, minkä me tunnemme, sillä esim. Edison ei ole keksinyt puhuvaa\nkonetta eikä eläviä kuvia eikä sähkövaloa, ja vahvisti Barnum lopulta\nmaineensa kirjoittamalla ja itse julkaisemalla omalla kustannuksellaan\noman elämäkertansa, jossa hän hyvin vakuuttavalla tavalla esiintuo\nansionsa.\n\nSen jälkeen kuin Barnum oli viittonut tien, on Amerika alkanut kulkea\nvoitosta voittoon, ja amerikalainen, jos kukaan, kykenee jo eläissään\ntekemään reklaamia olemassaolostaan ja ennen kuolemaansa julkaisee\namerikalainen teoksen nimeltä »Minun elämäni ja minun työni».\n\n\n\n\nHIIHTOURHEILUSTA.\n\nEnnen aikaan, kun salon mies painui hiihtämään, hän otti, jos ei\nmuuta suksisauvaa ollut, nurkasta luudanvarren ja sitaisi sen päähän\nkatajapuskan ja niin hän lähti viilettelemään peninkulmien taipaleita,\nvieläpä aivan tiettömiä ja saapui perille aikanaan, sillä hän tiesi,\nettä Jumala on luonut maailman, mutta ei kiirettä.\n\nTämän jälkeen hiihtovehkeitä hieman parannettiin, tullen m.m.\nvarsinaiset suksisauvat käytäntöön ja tulivat suksetkin hieman\nparemmiksi entistänsä. Mutta vielä ei hiihdetty ennätyksiä, vaan\npuhuttiin esim. hirven hiihtämisestä, suden hiihtämisestä, karhun\nhiihtämisestä j.n.e. tai hiihdettiin työpaikalle ja sieltä takaisin,\nhiihdettiin pakoon haastemiestä silloin, kun sellaisen pelättiin taloon\nsaapuvan j.n.e. Mutta, jos ei hiihtämiseen ollut mitään asiaa, niin ei\nmielellään hiihdetty, sillä tämä katsottiin turhanpäiväiseksi, koska\noli muutakin tekemistä, esim. puhdetöitä iltasilla ja halonhakkuuta\ntai hakojen pienentämistä päiväsillä, ja ellei näitäkään töitä ollut,\npantiin pankolle maata.\n\nMutta nyt on hiihtämisestä, niinkuin kaikki tiedämme, tullut\nhyödyllinen ja jalostava urheilu, jota harjoittavat sekä miehet\nettä naiset. Niin pian kuin hiihto oli tullut urheiluksi, olivat\nmyös hiihtovälineet lisääntyneet ja hiihto muutenkin oli muuttanut\nluonnettansa niin kuin seuraavasta selviää.\n\nKun nykyajan jalostunut ihminen päättää ryhtyä harjoittamaan\nhiihtourheilua, tarvitsee hän ainakin seuraavat vehkeet:\n\n1) Hiihtopuvun, 2) Hiihtoalusvaatteet, 3) Hiihtolakin, 4) Hiihtokengät,\n5) Suksisauvat, 6) Joskaan ei aivan välttämättömästi myös sukset. Näitä\nviimemainittuja ei kuitenkaan välttämättömästi tarvitse ostaa, sillä\nniitä voi saada, ainakin kaupunkipaikoissa, lainaksi.\n\nNäiden varusteiden hankkimiseksi tarvitaan, laadusta riippuen,\nnoin 3000 mk ja jos sitäpaitsi myös ostetaan sukset sekä erilaisia\nsuksensitomislaitteita, suksivoiteita ja vuokrataan sopiva paikka\nsuksien säilytykselle, niin on tähän summaan vielä lisättävä noin 1000\nmk.\n\nHiihtourheilun harjoittajaksi pystyäkseen ja ajanmukaisesti sitä\nharjoittaakseen tarvitaan siis noin 4000 markan pääoma tai 4000 markan\nluotto.\n\nTavallisesti käytetään viimemainittua. Mutta luotolla osto ei ole sama\nkuin käteisellä osto ja senvuoksi tulevatkin edellä luetellut tarpeet\nkaikkein ajanmukaisimpia vähittäismaksutapoja käyttäen maksamaan\nnoin 8,000 mk. Kertamaksuerä on siinä 200 mk kuukaudessa, joten siis\nlukijamme voi helposti laskea, kuinka monta vuotta ja kuukautta kuluu,\nkunnes hiihtoa varten tarpeelliset välineet on saatu maksetuiksi.\n\nHiihtourheiluun kuuluu edelleen välttämättömästi kahvit, suklaa tai\nmahdollisesti joku ateriakin jossain ulkoravintolassa. Otaksumme, että\npäästään noin 12 markalla juomarahoineen, joka menoerä ei mielestämme\nole korkeaksi arvioitu.\n\nJos siis kaikki tapahtuu vaurioitta, maksaa hiihtourheilu, koska sitä\nharjoitetaan etupäässä sunnuntaisin 248 mk kuukaudessa eli 62 markkaa\nkerralta.\n\nKim kesä tulee, pannaan sukset korjuun ja hiihtopuku viedään\npanttilaitokseen. Suksia ei näet sinne huolita.\n\nHiihtopuvusta maksetaan 75 mk, joka tavallisesti käytetään vapun\nviettoon.\n\nHiihtourheilua lähemmin tutkiessamme on otettava huomioon kaksi\nmahdollisuutta:\n\n1) Asianomainen suorittaa säännöllisesti osamaksut ja 2) asianomainen\nei suorita säännöllisesti osamaksuja.\n\nEnsinmainitussa tapauksessa muistelee hän kesällä haikealla mielin\ntalven iloja, sillä useimmiten ei häneltä riitä enään toista osamaksua\njonkun kesäurheiluvälineen hankkimiseksi.\n\nJälkimmäisessä tapauksessa hän saa kiireimmän kaupalla »pakkolunastaa»\nhiihtovehkeensä siten, että häneltä ulosmitataan vähintäin kolmas\nosa palkasta ellei hänellä satu olemaan ulosmittaukseen kelpaavaa\nomaisuutta.\n\nLukija on ehkä sitä mieltä, että me maalaamme turhanpäiten piruja\nseinälle, mutta me puhumme silkkaa totta, sillä kaiken ylläolevan,\nmikäli se nykyajan kaupunkilaista koskee, ovat saaneet kokea ystäväni\nLaatikainen ja Tiilikainen, jotka ilmoittivat, että he eivät puolestaan\npidä hiihtourheilua kaupunkilaiselle kovin välttämättömänä eikä\nterveellisenä.\n\nNämä molemmat ystävykset saivat kuitenkin perinnön, suunnilleen\nsamaan aikaan kuin ulosmittauspäätös tuli, joten he ovat päässeet\nirti ulosmittaajista ja ovat vapaita kansalaisia. Mutta he väittävät\nsittenkin, etteivät he tästälähin harjoita mitään urheilua ei\nhuvikseen eikä terveydekseen, jos vain sen harjoittaminen vaatii\nvähittäismaksuja. He sanoivat nim., että he ovat saaneet selvästi\nkokea, mitä merkitsee urheilla yli varojensa. He sanoivat, että\nraitista ilmaa ja tarpeellista ruumiin liikuntoa voi saada yllin\nkyllin, kun esim. kerran kävelee Helsingin ympäri. Tämä ei maksa juuri\nmitään, ellei ota huomioon kengänpohjien kulutusta, joka ei kuitenkaan\nmerkitse enemmän kuin yksien puolipohjien ja kengänkorkojen hinnan eli\nSmk 30 vuodessa.\n\nMutta sitäpaitsi ovat he huomanneet, että kylpy uimahallissa tai\njossain suomalaisessa saunassa on erittäin terveellinen ja virkistävä\nja tulee se maksamaan aivan ensiluokkaisesti otettuna Smk 17:—\njuomarahoineen, ollen siis suunnattomasti halvempihintainen kuin\nnykyaikainen hiihto ja monet muut nykyaikaistetut urheilulajit.\n\nSilloin kun ystäviämme Tiilikaista ja Laatikaista kaikesta huolimatta\nhiihdättää ja he eivät mitenkään voi tätä kiusausta voittaa,\nniin matkustavat he maaseudulle ja hiihtävät siellä salaa ilman\nhiihtovälineitä, ja sen jälkeen vielä syövät hyvää maalaisruokaa ja\njuovat tutun maalaisemännän hyvää kahvia ja palaavat virkistyneinä\nHelsinkiin.\n\nMutta, sanovat Laatikainen ja Tiilikainen, älkää ymmärtäkö meitä\nväärin, hyvä Tatu, tämä on meidän kokemuksemme asiasta. Muiden kokemus\nvoi olla toinen.\n\n\n\n\nONPA HYVÄ, ETTÄ IHMISELLÄ ON VAIN YKSI ELÄMÄ.\n\n\nRautatievirkamies Kisko oli pitkien ponnistusten ja monien hyvin\npalveltujen virkavuosien jälkeen päässyt Helsinkiin. Tosin pieneksi\nkirjuriksi vain, mutta joka tapauksessa oli hän nyt pääsevä näkemään\nkaikkea sitä ihanuutta, mitä Helsinki taiteen alalla voi antaa\nja kuulemaan ja oppimaan kaikkea sitä hyvää, mitä täällä Suomen\npääkaupungissa tieteen ja musiikin alalla voi saada nauttia.\nRautatievirkamies Kisko oli nähkääs kaunosielu ja olipa sangen lahjakas\nmies, joka oli harrastanut toimensa ohella kaikkea, mitä ihminen\nharrastaa voi. M.m. kulman kolmijakoa hän oli yrittänyt ratkaista\nparisen vuotta, mutta jättänyt sitten asian toistaiseksi lepäämään\nja ruvennut ajattelemaan vielä mutkikkaampia asioita, kaikkia niitä\nhyvyyksiä, joita teosofia mukanaan tuo.\n\nHän se kohotti teosofian soihdun piskuisessa kotikaupungissaan ja\nennen pääkaupunkiin tuloaan oli hän perustanut Orjon looshin, jonka\nvanhimpana veljenä hän oli. Hän oli myös päässyt salatieteiden\nkautta selville siitä, että hän entisessä elämässään oli toiminut\njossain korkeassa virassa Egyptin kuninkaan Humpazun hovissa ja\nollut sen jälkeen naimisissa erään egyptiläisen prinsessan kanssa.\nHänen muistossaan oli myöskin selvästi, kuinka hän oli ylhäisenä\naatelismiehenä vastaanottamassa Kristoffer Kolumbusta tämän palatessa\nensimmäiseltä Amerikan matkaltaan, ja kuinka hän sen jälkeen oli ollut\npyhää hautaa valloittamassa ja joutunut muhamettien vangiksi, mutta hän\noli täälläkin herättänyt niin suurta kunnioitusta, että hän oli kuollut\nitsensä kalifin suurvisiirinä.\n\nSe, joka näki tämän vaatimattoman, hiljaisen vanhan pojan, ei\ntosiaankaan aavistanut, että hänen sielussaan asui mitä suurin ylpeys\nja itsetietoisuus, sillä hän tiesi olevansa paljon korkeammalla tasolla\nkuin suurin osa niistä henkilöistä, jotka häntä ympäröivät.\n\nMutta Helsingissä hän oli tapaava vielä suurempia ja kun hän siis\noli perehtynyt veljiin ja kuullut suuren opettajan Kotkan opetuksia,\nniin hän tunsi kohoavansa yhä korkeammalle jokapäiväisyydestä.\nHänen lähimmäksi sukulaissielukseen osoittautui veli Rahaton, joka\noli ammatiltaan näyttelijä, mutta esiintyi harvoin näyttämöllä,\nsillä siellä hänelle ei annettu sanavuoroa, jotavastoin hän sai\nsitä sitä enemmän veljien piirissä, jossa hän terävästi arvosteli\nSchilleriä, Goetheä ja Shakespearea y.m. osoittaen heidän taiteensa\nkehittymättömyyden ja onttouden.\n\nJa nämä kaksi veljestä oleskelivat siis usein yhdessä ja\nsukulaissieluja kun he olivat, niin he pian huomasivat seisseensa\ntoistensa rinnalla jo niin ammoisina aikoina kuin v. 6000 e. Kr.\nJa toisetkin veljet ihmettelivät heidän tarkkaa muistiansa, kun he\nesittivät keskusteluja ja tilanteita näiltä entisiltä ajoilta.\n\nMeidän täytyy pyytää lukijalta anteeksi pientä keskeytystä juuri tällä\nkohtaa, jossa pakinamme alkoi saada henkevyttä ja lennokkuutta.\n\nPyydämme vain huomauttaa, että rautatievirkamies Kisko oli hyvin\nsäästäväinen henkilö. Hänellä oli sentähden pankkikirja, jossa aina\noli joitakuita tuhansia ja kun tilaisuus sattui, käytti hän nämä rahat\nteosofisen kirjallisuuden tai taideteosten y.m.s. hankkimiseen.\n\nEräänä päivänä, kun taas molemmat veljet muistelivat menneitä,\nhuomautti näyttelijä Rahaton, että räätäli oli häneltä aivan\nitsepintaisesti alkanut vaatia maksua eräästä puvusta, jonka hän oli\nostanut jo 3 vuotta sitten, ja että hänen vuokraemäntänsä uhkasi\npaiskata hänet kadulle, ellei hän maksaisi vuokraansa, josta hän ei,\nsenvuoksi, että hän oli omistanut elämänsä taiteelle, ollut voinut\nmaksaa penniäkään.\n\nMeidän on rautatievirkamies Kiskon kunniaksi mainittava, että hän heti\nryhtyi auttamaan veljeänsä; kävi siis maksamassa hänen laskunsa ja\nvuokransa ja ottipa vielä lopuksi veljen omaan huoneeseensa asumaan.\nJa niin alkoi näyttelijä Rahattomalle tässäkin elämässä hyvät päivät,\nsillä kotona hänellä oli leipää ja lämmintä ja vieläpä kirjallisuutta\nja taidetta, yllin kyllin,\n\nMutta vähitellen alkoi veli Kisko käydä sangen harvapuheiseksi. Hän\nkohteli toveriaan hyvin, mutta näytti niin merkillisen haaveelliselta\nja ajatuksiinsa syventyneeltä eikä ollut enään entiseen tapaan\ninnostunut uudistelemaan menneiden aikojen muistoja.\n\nMutta lopuksi hän kuitenkin siivolla tavallaan huomautti, että hän oli\nveljien joukossa tavannut myös neiti Sinisilmän, joka oli ilmeinen\nsukulaissielu, ja joka sitäpaitsi oli ollut hänen taloudenhoitajanaan\nAmenhotep II:n hovissa j.n.e., joten ja koska hän oli velvollinen\nuudestaan ottamaan toimeen vanhan taloudenhoitajansa ja huolehtimaan\nhänestä, niin herra Kisko huomautti, että hän toivoo, ettei veli\nRahaton pahastuisi, kun hänen täytyy ilmoittaa, ettei tähän huoneeseen\nsovi kolmea henkilöä.\n\nJa herra Rahaton ymmärsi kaikki, ja otti kainaloonsa ainoan\nomaisuutensa, nim. Danten Divina Commedian ja astui keväiseen luontoon\ntai kilometritehtaalle, niinkuin sosialisti sanoo, kuten hän niin\nmonasti ennen oli tehnyt.\n\nMeidän on mainittava, että neiti Sinisilmä, anteeksi veli Sinisilmä,\noli erittäin hyvä taloudenhoitaja. Hän otti myös haltuunsa isäntänsä\npankkikirjat, niinkuin hyvän taloudenhoitajan tulee, ja havaitsi niissä\nerinäisiä maksueriä, jotka olivat hänelle käsittämättömät, sillä hän\ntunsi isäntänsä säästäväisen elämän. Ja koska nämä maksuerät olivat\nhänelle käsittämättömät, niin tahtoi hän ottaa niistä selvää, ja kiersi\nhän kätensä isäntänsä kaulaan ja katsoi hänen silmiinsä sinisillä\nsilmillään ja kysyi, että rakas isäntäni, minnekkä olet sinä tuhlannut,\ntai älkäämme sanoko tuhlannut, vaan käyttänyt, nämä 3000 mk?\n\nJa niin selvisi, että nämä rahat olivat lainatut veli Rahattomalle.\n\nJa kuinka olikaan, niin kirjoitti veli Sinisilmä ankaranlaisen\nkarhuamiskirjeen veli Rahattomalle, vaatien häneltä näiden 3000 markan\npikaista takaisinsuoritusta, koskapa ne eivät olleet annetut lahjaksi,\nvaan lainaksi.\n\nJa rehellisenä ja säännöllisenä miehenä lähettikin veli Rahaton heti\npaluupostissa seuraavan tilityksen.\n\n Veli Sinisilmä.\n\n Tunnustan tietenkin saaneeni lainaksi nämä 3,000 mk. Mutta pyydän\n muistuttaa, että kerran veli Kiskon ja minun tavatessamme Harun al\n Rashidin hovissa sai veli Kisko minulta, nöyrältä palvelijaltaan,\n lainaksi yhden kultasekiinin antaakseen sen juomarahaksi eräälle\n nubialaiselle orjalle. Tätä sekiiniä ei hän sittemmin ole suorittanut\n takaisin, ja kun ajattelen, kuinka paljon tämä sekiini on kasvanut\n korkoa korolle, niin siitä on oikeastaan tullut jo niin suuri summa,\n ettei sitä millään maailman rikkauksilla voida takaisin suorittaa.\n Mutta enhän minä toki mikään koronkiskuri ole ja senpävuoksi\n ilmoitankin, että tyydyn siihen, että sinä, rakas Sinisilmä, kuittaat\n sillä tuon minun 3000 markan velkani.\n\n Sinun rakas veljesi\n\n                                                      _Rahaton_.\n\nNiin, rakas lukijani, olemme yhdessä liikkuneet korkeissa maailmoissa\nja elämässä, jota me emme vielä oikein käsitä. Mutta luultavasti\nolemme yhtä mieltä siitä, että meillä on tarpeeksi niissä veloissa, ja\nsaatavissa, joita meillä on nykyisessä elämässämme, ja että rätinkimme\njoutuisivat aivan sekaisin, jos meidän vielä täytyisi ruveta menneitä\nelämiämme selvittelemään. Vai kuinka, lukijani?\n\n\n\n\nHUONOINA RAHA-AIKOINA.\n\n\nKun mies tekee jonkun päätöksen, niinkuin herra Heikura oli tehnyt,\ntoteuttaa hän sen myös. Herra Heikura oli mielestään tehnyt hyvän\nafäärin. Minkä, sitä on tässä tarpeetonta mainita. Mutta joka\ntapauksessa hän oli myynyt jotain luotettavalle henkilölle ja saanut\nmielestänsä hyvän voiton.\n\nHyvät kaupat ovat huonoina raha-aikoina harvinaisia, mutta sellaisen\noli herra Heikura mielestään tehnyt, sillä hän oli laskujensa mukaan\nvoittanut 50,000 mk. Herra Heikura ei ollut tuhlaavainen mies, eikä\nliioin loistonhaluinenkaan. Mutta tämän voiton kunniaksi päätti\nhän komistaa toimistohuoneustoansa ja hankkia sinne ensiluokkaiset\nnahkahuonekalut sekä uuden lattiamaton.\n\nHerra Heikura ajatteli nim. seuraavalla tavalla: Kun minä tällaisena\nhuonona aikana parannan konttoriani, niin tekee se hyvän vaikutuksen\nsekä pankkiherroihin että asiakkaisiin. Kaikki huomaavat, että minun\nliikkeeni on hyvässä kunnossa, koska minä silloin, kun muut kiristävät\nnälkävyötänsä, voin parantaa liikehuoneustoani.\n\nMutta herra Heikura oli perinpohjainen mies. Hän päätti siis myydä\nvanhat huonekalunsa ennenkuin osti tilalle uudet.\n\nHän ilmoitti siis sanomalehdissä koko huonekaluston hinnan yhteensä\nsekä jokaisen kappaleen hinnan erikseen ja sai kuin saikin vanhoista\nsieltä täältä kokoonhaalituista konttorihuonekaluistaan 7,353 mk. Se\noli huonoina aikoina hyvä hinta.\n\nSen jälkeen lähti herra Heikura ostamaan uutta kalustoa. Siihen piti\nkuulua: ensiluokkainen amerikalainen kirjoituspöytä, samoin arkisto- ja\nkirjahyllyt, yhteen nurkkaan nahkakalusto tupakkapöytineen ja lopuksi\nhienon hieno matto lattialle. Hinta oli pitkien tinkimisien jälkeen\n40,000 mk, josta herra Heikura maksoi saamansa 7353 mk ensimmäisenä\nmaksueränä sekä kirjoitti sen jälkeen vähittäismaksukontrahdin.\n\nHän ei ollut nim. tuota 50,000 markkaa vielä saanut, mutta ostaja oli\nluotettava mies ja vieläpä pankkiherra, joten hän saisi sen aikoinaan.\n\nJa niin istui siis herra Heikura hienossa nykyaikaisessa\nkonttorihuoneustossaan ja teki afääreitä. Kelpasi siinä nyt ottaa\nvastaan tukkuliikkeiden kauppamatkustajia sekä ostajia kaikilta maan\ntahoilta. Ja kauppoja tehtiin ja hyvin näytti kaikki onnistuvan.\n\nMutta sitten tuli se räjähdys. Eräs pankkilaitos romahti, joten\nherra Heikuran ennen 200 markan arvoiset osakkeet tulivat 5 markan\narvoisiksi. Ja siinä samassa romahti myös tuo pankinjohtaja, joka oli\nherra Heikuralle 50,000 mk velkaa.\n\nMyös herra Heikuralla oli velkoja. Ja velkojat tiesivät, että herra\nHeikuralla oli ollut tuon romahtaneen pankin osakkeita. Kaikki\nrupesivat häntä ahdistamaan.\n\nVahinko tulee nähkääs harvoin yksinään.\n\nEnsin syöksyivät paikalle pienet saamamiehet: hänen hoviräätälinsä,\njolle hän sattui olemaan velkaa 700 mk, rouvan hoviräätäli,\njolle oli jääty tuhatkunta markkaa velkaa, hovisuutari, joka oli\nsaamassa 117 mk 50 penniä j.n.e. Tämän jälkeen kiirehtivät paikalle\nkaikki ne yhdistykset, joiden jäsen herra Heikura oli: Iltakerho,\nKesäkerho, Talvikerho, Hiihtokilta, Purjehduskilta, Verkkopalloilun\nkannatusyhdistys. Stadion-yhdistys j.n.e.\n\nLiikeystävät, joilla oli Heikuran nimi vekselissään ja joilla oli\npieninkin saatava, ilmoittivat, että heillä liikkeen järjestelyn\nvuoksi peritään saatavat lakimiehen kautta, joten ne heti paikalla on\nsuoritettava.\n\nMutta herra Heikura ei myöskään ollut hätäpoika. Hän ilmoitti suoraan,\nettä hänellä ei ole rahaa, mutta että hän 6 kuukauden päästä tulee\nsaamaan kuinka paljon taliansa, niin paljon, että oikein pyörryttää,\nja tarjosi karhuilleen 6 kuukauden akseptia. Hän ilmoitti, ettei hän\nvoi asettaa 7 mk 50 pennin saajaa sen edullisempaan asemaan kuin 17,000\nmarkan saamamiestä, joten siis jokainen saa 6 kuukauden akseptin, mutta\nmuuten ei penniäkään.\n\nKaikki saamamiehet kieltäytyivät ottamasta vastaan akseptia, ja kun\nHeikura katsoi kirjojaan, niin hän huomasi, että hänen luonaan oli\nkäynyt saatavistaan puhumassa joka ainoa saamamies, paitsi se, joka oli\nmyönyt hänelle huonekalut vähittäismaksulla.\n\nMutta pian ilmestyi myös toinen asiakkaiden tulva. Kaikki ne, joilta\nherra Heikuralla oli jotain saamista, alkoivat nyt astua näyttämölle.\nHe valittivat jokainen järjestään huonoja aikoja sekä huomauttivat\nlopulta, etteivät he voi maksaa velkojaan. Kun herra Heikura myös\nvalitti huonoja aikoja, niin he ilmoittivat, että koska heille ei\nmyönnetä velkojen perimisessä mitään helpotuksia, niin he eivät\nmaksa, vaan suorittavat mieluimmin velkansa aikoinaan herra Heikuran\nkonkurssipesälle.\n\nHerra Heikura pyysi heiltä 6 kuukauden akseptia ja pieniä lyhennyksiä,\nmutta he ilmoittivat, että he eivät maksa mitään.\n\nLopulta eräs 3000 markan saamamies vaati herra Heikuran konkurssiin. Ja\nkun asianomaisessa raastuvanoikeudessa oli todettu, että herra Heikuran\nvarat riittävät lainmukaisiin konkurssikustannuksiin, joissa etusija on\nuskotun miehen palkkiolla, määrättiin tuomari Kieronen ottamaan pesä\nhaltuunsa.\n\nMutta silloin vasta esiintyi se liike, joka oli myynyt\nvähittäismaksulla herra Heikuralle huonekalut. Se ilmoitti, että\nkontrahdin mukaan, koska herra Heikura ei ollut ajoissa suorittanut\nvähittäismaksuja, huonekalut lankeavat takaisin myyjälle, jotapaitsi\nmyyjälle lankeavat jo suoritetut maksut eli 7,333 mk.\n\nTämän jälkeen huonekaluliike Viekas O.Y. sai takaisin 40,000 markan\nhuonekalunsa, jotapaitsi se oli jo ennen saanut 7353 mk, joten se siis\nyhteensä sai herra Heikuran konkurssipesästä 47,353 mk. Tämän jälkeen\nse möi huonekalut huutokaupassa uudestaan eräälle kontanttimaksajalle\nja sai niistä 20,000 mk. Näin ollen tuli huonekaluliike Viekas\nsaamaan 40,000 markan huonekalustosta 67,353 mk, vaikka sen saatava\ntodellisuudessa oli 32,647 mk.\n\nMutta konkurssipesä ei saanut huonekaluja ja saatavat riittivät töin\nja tuskin tuomari Kierosen palkkioihin, jotavastoin varsinaiset karhut\nsaivat sadannenosan siitä, mikä heille kuului.\n\nTällaista tapahtuu yleensä huonoina aikoina ja herra Heikuran kohtalo\non tyypillinen huonon ajan esimerkki.\n\nLukija ehkä haluaa tiedustella, missä on herra Heikura.\n\nÄlköön lukija olko hänestä huolissaan, hän myy tätä nykyä\nvähittäismaksulla yhtä gramofoonia, yhtä radiota ja yhtä autoa, jotka\naina säännöllisten väliaikojen kuluttua palaavat hänelle takaisin ja\nmyydään uudestaan. Gramofooni maksoi aikoinaan 2000 mk ja on hän sillä\n3 kuukauden aikana ansainnut 9000 mk, radio maksoi 4000 mk ja on hän\nsillä samassa ajassa ansainnut 12,000 mk, autosta hän oli luvannut\n20,000 mk ja on hän sen jo aikoja sitten maksanut, jotapaitsi hänelle\non siitä jäänyt voittoa 40,000 mk.\n\nVähittäismaksukauppa on sekin huonojen raha-aikojen merkki.\n\n\n\n\nKUMMITUSTALO.\n\n\nJouduin kesällä 1925 oleskelemaan tieteellisten töiden suorittamista\nvarten Nancyn kaupungissa Ranskassa. Nancy on pienehkö kaupunki\nvähän yli satoine tuhansine asukkaineen, mutta siinä on paljon\nnähtävyyksiä, paljon vanhoja palatseja, loistavia toreja, vanhoja\nkirkkoja, yliopisto, teknillinen korkeakoulu, lääketieteellinen\nopisto, metsäakatemia y.m. Se sijaitsee laaksossa korkeiden vuorien\nympäröimänä, ja kapea joki virtaa kaupungin sivuitse.\n\nMutta mitäpä meitä nyt tällä kertaa liikuttaa nämä puhtaasti\nmaantieteelliset seikat? Riittää, kun sanomme, että Nancyn seutu, sekä\nitse kaupunki että varsinkin sen ihastuttavat ympäristöt, on Ranskan\nviihtyisimpiä paikkoja.\n\nKesä 1925 oli Ranskassa tavattoman kuuma. Kun pakenin Pariisin asfaltin\ntuoksusta ja nousin junasta Nancyn asemalla, niin oli ilma siellä\nihanan viileätä aivan kuin uneksuin sen olevan rakkaassa Suomessamme\nja suurella mielihyvällä heittäydyin viileään hotellihuoneeseen\nnukkuakseni ensi yön Pariisin kesäkuumuuden jälkeen.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, huomasin olevani aivan hikinen ja koko\nNancyn kaupunki oli kuuma kuin hiiden kattila, sillä kattilaa se\ntosiaankin laaksojen syvyydessä sijaiten muistutti.\n\nHyvin pian huomasin, että minun oli hankittava asunto jostain kaupungin\nympäristöltä saadakseni edes yöt viettää viileämmässä, sillä nyt oli\nlämpöaalto saavuttanut Nancynkin.\n\nLäksin siis ensi työkseni erääseen vuokratoimistoon ja tiedustelin\nsieltä asumuksia Nancyn ympäristöllä, mieluummin veden läheisyydessä.\nYksityistä huonetta en saanut, mutta lopulta osoitettiin minulle\neräs kalustettu huvila, vuokrana 500 frangia kuukaudessa, ja sikäli\nkuin huvilasta kuvien perusteella voi päättää, oli se kerrassaan\nihastuttava. Se sijaitsi Liverdunin läheisyydessä ja pääsi sinne\nkaupungista sekä rautateitse että autolla, rautatiematkaa kesti noin\n1/2 tuntia ja automatka suunnilleen saman verran.\n\nKun siis olin pannut työni alkuun Nancyssä, läksin Liverduniin huvila\nVelainia katsomaan.\n\nSe sijaitsi jokseenkin samantapaisessa paikassa kuin Helsingin\nTöölöömme ja oli huvilan tonttimaa noin 1 hehtaarin suuruinen, mutta\nrakennus sijaitsi aivan lähellä tonttimuurin laitaa noin kymmenkunta\nmetrin päässä siitä. Toisella puolen noin kymmenkunta metrin päässä\nhuvilan aitauksesta sijaitsi kylän kapakka, jolla oli tuo sangen\nkomea nimi Brasserie Stanislas. Se osoittautui muuten hyvin mukavaksi\npaikaksi, sillä sen annokset eivät olleet hinnalla pilattuja ja voi ne\nhuuhdella alas sangen maukkaalla valkoviinillä.\n\nKylän kapakasta sai tietää kaikki kylän asujat, ja täältä oli minun\nmyös tiedusteltava Père Chantillyä, joka antaisi minulle huvilan\navaimet ja jolta muuten saisin lähempiä tietoja asiasta. Hänen kanssaan\noli minun myös kirjoitettava lopullinen kontrahti ja maksettava hänelle\nkuukauden vuokra etukäteen.\n\nPère Chantillyn löysin helposti kapakassa annettujen ohjeiden mukaan ja\nme läksimme yhdessä huvilaa katsomaan.\n\nSiinä ei oltu asuttu 3 vuoteen, ja omisti sen eräs leskirouva joka asui\nPariisissa. Huvila oli viimeksi siivottu noin pari kuukautta sitten ja\nsänkyvaatteita ja kaikkea muuta taloustarvetta oli käytettävissä niin\npaljon kuin halutti, mutta mitään muuta ei talon puolesta tullut kuin\nne ja kalustetut huoneet.\n\nMuuta en kaivannutkaan, joten siis läksimme yhdessä isä Chantillyn\nkanssa, joka oli lihavanlainen, mutta mielestäni hieman viekkaan\nnäköinen noin 60-vuotias mies, taloa tarkastamaan.\n\nSe oli pieni Ludvig XIV:nen tyylinen kaksinkertainen »chateau» ja\nminun mielestäni aivan täydellinen paratiisi. Se oli mitä ihanimmin\nkalustettu ja olisin saanut kaikki huoneet haltuuni, mutta niitä\nen luonnollisesti tarvinnut. Valitsin itselleni erään rakennuksen\npohjoispuolella sijaitsevan salin ja sitä vastassa olevan eteisen ja\npienemmän huoneen, siis 2 huonetta ja eteisen ja noudin keittiöstä\nkahvikaluston teekeittiön tapaisine kahvipannuineen sekä muutamia\njuomalaseja ja lautasia ja tämän jälkeen valitsin itselleni\ntarpeellisen määrän liinavaatteita, jotka luetteloin isä Chantillyn\nkanssa ja käskin hänen sen jälkeen lukita muut huoneet ja ottaa avaimet\ntaskuunsa.\n\nMinulla oli yllin kyllin tilaa ja kaikki, mitä tarvitsin, sillä ruokaa\nsaisin läheisimmästä ravintolasta ja kahvia ja teetä voisin keittää\nitse. Siivoamisen olin myös päättänyt suorittaa itse, joten olin hyvin\ntyytyväinen asiain järjestelyyn. Olinhan saanut 500 frangilla kuussa\nmitä ihanimman asuinpaikan puistoineen ja puistossa sijaitsevine\nhuvimajoineen. Rautatieliput ja autobussi maksoivat suunnilleen saman\nkuin Suomessakin.\n\nKun siis isä Chantillyn kanssa oli asiat selvitetty, olin talon\nisäntä. Maksoin hänelle 500 frangia ja läksin hänen kanssaan Brasserie\nStanislakseen ja tilasin kaksi anisettia ja koetin päästä tarinan\nalkuun.\n\nMutta siitä ei tullut mitään. Mies oli aivan täydellisesti ottanut\nonkeensa herramme käskyn, sinun puheesi olkoon jaa taikka ei, sillä sen\nenempää hänestä ei lähtenyt.\n\nEn siis enään tarjonnut hänelle uutta anisettia eikä hän näkynyt\nsiitä kovin piittaavankaan, vaan näytti olevan mielissään, kun pääsi\nluikkimaan tiehensä.\n\nIstuin siis ravintolassa, jossa ei ollut muita, isäntää\nlukuunottamatta, joka torkkui tiskinsä takana. Siellä ei edes ollut\nnoita Ranskan maaseuturavintolassa esiintyviä kärpäsiä, joten olin niin\nyksin kuin ihminen voi olla.\n\nKoettelin taskuani, ja aivan oikein, siellä oli nyt portin ja huvilan\navaimet, jotka muuten olivat paljon suuremmat kuin meikäläisten\nvastaavat vehkeet, eivät tosin yhtä suuria kuin meikäläiset vanhan\nkansan aitan avaimet. Mutta kyllä ne hyvin taskussaan tunsi.\n\nJotain tehdäkseni otin taskustani muistikirjan, erinäisiä aikatauluja,\nNancyn ympäristön kartan ja muita papereita ja rupesin laatimaan\ntyösuunnitelmaa ensi kuukaudeksi. Merkitsin ne paikat, joissa minun oli\nkäytävä ja otin selville, mitenkä saisin matkani ja käyntini nopeimmin\njärjestymään. Laadin siis täydellistä sotasuunnitelmaa ja aika kului\nhyvin.\n\nMinun sitä tehdessäni alkoi ulkoa kuulua iloista ja reipasta naurua\nja pian astuikin kapakkaan seurue, johon kuului 3 tyttölasta ja 2\nnuorta miestä, luultavasti jotain Nancyn opiskelijoita. He olivat\npolkupyöräretkellä ja astuivat ravintolaan virkistäytymään.\n\nJatkon arvannee lukija helposti. Seurueesta puuttui aivan selvästi\nyksi mieshenkilö ja koska sitä ei alkanut kuuluvaksi, heittäydyin\njoukon jatkoksi ja mielihyvällä minut otettiin vastaan. Pian oli kaksi\npientä pöytää asetettu vieretyksin ja hauska illallispäivällinen\nkäynnissä. Söimme kaniinin lihaa mitä erilaisimpien vihannesten kanssa\nja maistelimme hyvää valkoviiniä ja tutustuimme toisiimme. Nuoret\nmiehet olivat tosiaankin Nancyn ylioppilaita, joista toinen opiskeli\nlääkäriksi ja toinen insinööriksi. Tytöt lienevät olleet joitain heidän\nylioppilasheilojaan, hyvin hauskasti ja miellyttävästi käyttäytyviä\ntyttöjä, joiden iloinen nauru sai pienen kapakan seinät helisemään.\n\nKun oli syöty, ostettiin isännältä pieni kori kylmine kananlihoineen,\nmuutamine viinipulloineen ja niin sai huvila Velain ensimmäiset\nvieraansa. Minua tosiaankin harmitti, etten ollut ottanut avaimia\nmuihinkin huoneisiin, mutta hyvin tulimme »omillakin» toimeen.\n\nRavintolasta lähtiessämme tuli ravintolan palvelijatar, jokseenkin\nsievä tyttö muuten, tuomaan minulle korin trahtamentteineen ja\nsilloin kysyin häneltä, tuodaanko tästä ravintolasta ruokaa ja juomia\nravintolan ulkopuolelle.\n\nKyllä tuodaan aivan lähelle, hän vastasi. Missä herra asuu?\n\nHuvila Velainissa.\n\nNäillä sanoilla oli aivan odottamaton vaikutus, sillä samassa oli tyttö\npudottanut korin lattialle, kiljahtanut pahasti ja juossut pois.\n\nJa minusta tuntui että kapakan eräässä nurkassa istuva vanha mies\nsamalla kertaa nielaisi lasinsa väärään kurkkuun ja tuijotti minuun\naivan erikoisen yllätetyn näköisenä.\n\nMinä olin jäänyt muista jälkeen ja kaappasin siis korini, jonka olin\nisännälle maksanut ja läksin pois.\n\nSeurue siirtyi siis huvila Velainiin ja siellä vietettiin oikein\nhauskat illat. Koko lysti tuli maksamaan muistaakseni siinä 80 frangin\nvaiheilla ja tähän kuului tanssit, flyygelin soitot, viinit ja ruuat,\nkilpajuoksut puistossa j.n.e. eli sellainen ilomäärä, joka meillä olisi\nmaksanut tuhansia markkoja.\n\nAamuyöstä lähtivät vieraani matkaan ja molemmat nuorukaiset olivat\njättäneet minulle nimikorttinsa, joten minulla oli jo pari tuttavaa\nNancyn ylioppilaskaupungissa.\n\nPaneuduin pitkäkseni ja aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun heräsin.\n\nEn ollut erikoisen väsynyt, mutta en erikoisen virkeäkään, joten\npäätin lykätä ohjelmieni toteuttamista kokonaisella päivällä, tutustua\npuistoon, huvilan ympäristöihin j.n.e.\n\nMutta oli tässä vielä muutakin, joka viivytti lähtöäni. Huoneet eivät\nolleet jääneet kovin paraatisiivoon, ruoka-astioita oli pestävä j.n.e.\n\nPukeuduin siis ja läksin Brasserie Stanislakseen, sillä tarkoitukseni\noli saada Brasserian palvelijatar tekemään tuo työ, tietysti isännän\nsuostumuksella.\n\nKeskustelin asiasta ensin isännän kanssa ja vastasi hän siihen, että\npalvelijatar on hänen tyttärensä ja saa hän tehdä ja menetellä tässä\nasiassa miten hän vain haluaa. Sen ehdon hän kuitenkin asetti, että\nminun tulisi siivoomisen ajan istua Brasseriassa.\n\nKun tiedetään, millaisella tarkkuudella ranskalainen isä näillä seuduin\nvaalii tyttäriään ja kun sitäpaitsi olin aivan outo paikkakunnalla, ei\ntämä ehto minua ensinkään hämmästyttänyt.\n\nKun sitten puhuin asiasta tytön kanssa, pelästyi tämä kauheasti, ja jos\nhänellä olisi sattunut olemaan jotain käsissään, olisi ehkä eilinen\ntemppu uudistunut. Mutta tällä kertaa tyytyi hän ainoastaan ensin\nkiljahtamaan, sitten puistamaan päätänsä ja lopuksi ilmoittamaan, että\nvilla Velaineen hän ei elämänpävinänsä tule lähtemään.\n\nTämä alkoi minusta jo tuntua vähän merkilliseltä ja kun isäntä saapui\nsamalla hetkellä huoneeseen, niin tiedustelin häneltä syytä hänen\ntyttärensä kummalliseen käytökseen.\n\nJa silloin kaikki selvisi.\n\nVelainissa kummitteli.\n\nKuinka ja millä tavalla?\n\nTähän sanottiin, että kummittelu oli hyvin erilaista. Milloin lensivät\nhiilet pesästä kautta huoneen, milloin paiskasi näkymätön käsi pöytiä\nja tuoleja paikoiltaan, milloin tapahtui huoneessa räjähdyksiä, milloin\nkuului kummia naputuksia j.n.e. Mutta summa summarum oli, ettei kukaan\nollut asunut huvilassa kolmea päivää enempää ja että eräs saksalainen\noli siellä pelosta kuollut halvaukseen. Hänet oli löydetty kasvot\nkauheasti väännyksissä lattialta ja ovet ja ikkunat olivat kaikki\nolleet kiinni. Kukaan paikkakuntalainen ei edes suuresta rahasta asuisi\nVelainissa. Päivällä siellä ei kuitenkaan ole kummitellut, joten isäntä\npuolestaan ei pitänyt päiväsiivuuta niin kovin vaarallisena.\n\nKuinka siinä sitten neuvoteltiin, suostui Clotilde, se oli tytön nimi,\nlopulta siivoamaan huoneeni aamuisin 2 frangin palkkiosta ja niin oli\nse asia järjestetty.\n\nMinä istahdin siis aterioimaan ja Clotilde läksi siivoamismatkalleen.\n\nKun olin aterioinut ja sen jälkeen tutkistellut ympäristöä, palasin\nuuteen kotiini takaisin.\n\nClotilde oli tehnyt perinpohjaisen työn. Kaikki oli kiiltävän siistiä,\nkukkia oli pantu maljakoihin ja vieläpä oli rapuille johtava käytäväkin\nharavoitu. Taloni näytti tosiaankin asutun näköiseltä.\n\nKävin vielä sinä päivänä Nancyssä ja toimittelin asioitani. Olin hyvin\ntyytyväinen niiden järjestelyyn ja poistuin niin pian kuin mahdollista\nhehkuvan kuumasta kaupungista. Sinä iltana en enään mennyt ravintolaan,\nvaan nautin Nancystä tuomiani eväitä, kirjoittelin kirjoituksiani ja\npanin maata...\n\nEn tiedä, kuinka kauan aikaa olin maannut, kun heräsin kauheaan\npaukaukseen. Koko huone oli täynnä pesän tuhkaa, hiiliä oli lentänyt\nympäri, mutta mitään vaaraa siitä ei ollut, sillä uunissa en ollut\npitänyt tulta. Katsoin kelloani ja se oli täsmälleen 2 yöllä. Aijoin\nheittäytyä uudestaan maata, kun samassa yläkerrasta alkoi kuulua kovaa\njytinää. Tuntui siltä, kuin jotain raskasta huonekalua olisi nostettu\nja taottu lattiaan ja sen jälkeen jylinä taukosi ja alkoi kuulua outoa\nsihinää. Lopulta tämäkin hiljeni.\n\nJos eivät nämä kummitukset tämän pahempia ole, niin kai näihin pian\ntottuu, ajattelin.\n\nNostin paremman puutteessa erään pienen kirjahyllyn pesän eteen,\nsammutin valkean ja päätin nukkua.\n\nOlin melkein nukuksissa, kun yht'äkkiä kuului kolahdus. Kirjakaappi oli\nlentänyt nurin ja kirjat lattialle ja tuulen henki pesästä puhalteli\nkaapilla olleita paperiarkkeja kautta huoneen ja sammutti kynttilän,\njonka juuri olin sytyttänyt. Mutta viereisestä huoneesta alkoi\nkuulua ääntä, joka muistutti tarhapöllön kimeätä joikunaa, ja olinpa\nmielikuvituksessani kuulevinani ikäänkuin siipien liikettä.\n\nMutta vielä toinenkin ääni sekaantui tähän, sillä yht'äkkiä myrähti\nulkona ukkonen niin, että koko talo tärähti ja sen jälkeen alkoi vettä\nvalua viivanaan.\n\nUlkona oli todellakin ukonilma, se ei ainakaan ollut mitään kummittelua.\n\nPääni alkoi tuntua omituisen raskaalta ja tästä luonnollisesti syytin\nukonilmaa. Mieleni ei tehnyt enään panna maata ja senvuoksi vedin\nyönutun päälleni ja rupesin siivoamaan huonetta.\n\nKaikeksi onneksi ei parkettilattialla ollut mattoja, ne oli jo heti\nalussa otettu pois, koska pelkäsin hajamielisyydessäni pudottavani\nniille paperossin pätkiä.\n\nSänkyvaatteetkaan eivät olleet pahasti nokeentuneet, joten hyvin pian\nolin saanut huoneeni kuntoon.\n\nUlkona raivosi edelleen ukonilma.\n\nYhden kerran vielä tärähti koko talo ukkosen jyrähdyksestä ja muudan\nsuuri pronssinen patsas putosi kirjoituspöydältä, jonka vieressä\nseisoin, jalalleni. Se ei ollut sen vaarallisempaa kuin että se koski\nkovasti ja jalkani alkoi pakottaa ja paisua.\n\nNostin patsaan paikoilleen, menin pesutelineen luokse ja kastelin\npyyheliinan ja aloin sillä hautoa jalkaani.\n\nYhä edelleen tuntui päätäni pakottavan, joten kaasin lasiin hyvän\nkulauksen konjakkia ja nielaisin sen yhdellä siemauksella.\n\nRupesin sen jälkeen lukemaan erästä ranskalaista pilalehteä, jonka olin\nostanut kaupungista ja kuulin kuinka ukonilma vähitellen loittoni.\n\nPian myös koitti aamu ja sehän on Ranskassa ukonilman jälkeen mitä\nvirkistävin ja ihanin.\n\nAukaisin akkunan, hengitin syvään raitista ilmaa ja tunsin pian\npääseväni päänsärystä. Oudon raukea kuitenkin olin ja kun katsoin\nitseäni peilistä, huomasin olevani sangen kalpea. Katsoin kelloani ja\nse oli 7 aamulla.\n\nAloin siis pukeutua, joka kävi aivan hyvin, mutta mikään kenkä ei\nmahtunut paisuneeseen jalkaan. Se oli kiusallinen asia se, sillä\nminulla ei ollut matkassani edes mitään suurikokoista päällyskenkää\neikä sitä täältäkään mistään saisi. Se oli vasta Nancystä hankittava.\nAsia oli kiusallinen muutenkin, sillä juuri tänään piti minun käydä\nvieraskäynneillä useiden Nancyn professorien luona.\n\nEn voinut siis tehdä muuta kuin panna toiseen jalkaan kengän ja toiseen\nsukan ja lähteä tallustelemaan Brasserie Stanislakseen. Kenties siellä\njoku keino keksittäisiin.\n\nJalkaani pakoitti pahanlaisesti ja käveleminen oli vaikeata ja olin\nmuutenkin, häirityn unen vuoksi, sangen surkean näköinen.\n\nBrasseriaan oli jo kerääntynyt ihmisiä aamukahvilleen, ja kun he\nnäkivät minun tulla nilkuttavan, luin kaikkien heidän silmistään, että\ntuon miehen ei olisi pitänyt taistella kohtaloaan vastaan, hän on jo\nsaanut ensimmäisen varoituksen.\n\nEn voi kieltää, että tunsin itseni hieman noloksi. Varsinkin harmitti\nminua tuo kirottu jalkani, johon oli sattunut pahemmin kuin luulinkaan.\nSitä alkoi aivan sietämättömästi pakottaa.\n\nOtin siis syötyäni auton ja ajoin suoraapäätä Nancyyn, jossa näytin\njalkaani lääkärille. Ja aivan oikein, eikös siitä ollutkin pari pientä\nluuta katkennut.\n\nLääkäri lastoitti jalan hyvin taitavasti. Ranskassa näet vielä\nkäytetään lastoja, ja osoitti minulle paikan, josta sain sopivan kengän.\n\nLähdin siis kaupunkiin toimittamaan asioita ja vasta illalla klo 7\najoissa astuin erääseen pieneen ravintolaan, jossa ylioppilaita söi\nja tapasin siellä suureksi ilokseni erään entisistä tuttavuuksistani,\nluxemburgilaisen lääketieteen kandidaatin muuten. Kerroin hänelle\nseikkailustani ja näytti se suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan.\nEikä kauan kestänytkään ennenkuin päätimme käyttää viikon lopun 4\npäivää kummittelun tutkimiseen. Hän tunsi nim. erään laskuapulaisen,\njoka sai tehdä minulle mekaanisia töitä, joten minun ei tarvinnut\nniihin tuhlata aikaa. Olihan sitäpaitsi hyvä jalalleni, että sain olla\npaikoillani ainakin jonkun aikaa.\n\nLähdimme siis lääketieteen kandidaatin kotiin, jossa hän varustautui\nm.m. kahdella revolverilla, kahdella taskulampulla, y.m. tarpeellisilla\nesineillä. Sitäpaitsi kävimme Nancyn kaupoissa ostamassa kaikkia\nkummituksen pyyntiin tarpeellisia esineitä, Nancyssä näet voi tehdä\nkauppoja mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja niin olimme valmiit\nlähtemään Velainiin, jonne teimme matkan autobussilla.\n\nTämä luxemburgilainen oli iloinen ja hauska poika, minua viitisentoista\nvuotta nuorempi. Heti kun olimme saapuneet perille, otimme esille\nhänen sakkipelinsä ja aloimme viettää sillä aikaamme. Ja välillä\nkeskustelimme isänmaittemme oloista ja vitsailimme kahdesta\nsuurvallasta, nim. Suomesta ja Luxemburgista, jotka olivat tehneet\nystävyyden liiton.\n\nJa ensimmäisen yön nukuimme kuin tukit, eikä mitään tapahtunut.\nSeuraavana aamuna jalkani alkoi tuntua hyvältä. Olihan minulla\nfakkimies talossa, joka sitä silmäili ja väitti, ettei siinä mitään\nluuvikoja ollut, korkeintaan pieniä luumurtumia. Hän korjasi sidettä ja\ntoimi samalla juoksupoikana hakien aamiaisruuan ravintolasta. Hän se\nmyös ehdotti, että noutaisimme isä Chantillyltä avaimet ja tutkisimme\nmyös muut huoneet.\n\nHän kävikin avaimet noutamassa, jotka hänelle heti kohteliaasti\nojennettiin ja niin saimme tutkia tarkemmin minun chateautani.\n\nMinun huoneitteni pienestä eteisestä päästiin suurempaan, josta ovet\naukenivat alakerran huoneisiin ja josta rappukäytävä vei yläkertaan.\nYläkerrassa olivat varsinaiset paraati- ja vierashuoneet, alakerrassa\ntaas sijaitsivat keittiöt, palvelijainhuoneet ja ne huoneet,\njoita minä käytin. Myös keittiöstä veivät portaat yläkerrokseen.\nParaatiporraskäytävä aukeni yläkerroksessa suunnilleen sen pituuden\nkolmanneksella olevaan halliin. Halli oli koko rakennuksen levyinen\nja valoisa. Sen oikealta puolelta johti ovi avaraan ja upeasti\nkalustettuun saliin ja vasemmalta puolelta pituussuuntaiseen\nkoridooriin, jonka kummallakin puolella oli huoneita.\n\nHuoneet olivat tosin pölyiset ja ilma niissä ummehtunut, mutta ne\nolivat siistit ja hyvässä kuonossa. Tuskin uskoi silmiään, kun\najatteli, että koko lysti maksoi ainoastaan 500 frangia kuukaudessa.\n\nMutta meillä ei ollut aikaa ihailla tämäntapaisia seikkoja, vaan\nrupesimme tutkimaan, olisiko huoneustossa salakäytäviä, salahuoneita\nj.n.e. Mittailimme siis seinien vahvuuksia, tarkastelimme ja\nnaputtelimme paneeleja, mutta emme havainneet mitään erikoista. Kaikki\ntuntui olevan niinkuin olla pitikin.\n\nKun kerran olimme tarkastaneet rakennuksen sisältäpäin, päätimme myös\ntarkastaa sen ulkoa ja kuljimme siis rakennuksen ympäri, arvioimme\nulkoseinien vahvuuden ja tutkimme lopulta puiston huvimajan. Mutta\nkaikki oli niin proosallisen säännöllisesti tehtyä, ettei meidän\npäähämme pälkähtänytkään mitään epäillä.\n\nEn siis halua väsyttää lukijaani kertomalla, miten lähipäivät vietimme.\nPyhän tienoissa lähti toverini kaupunkiin, mutta minä päätin vielä\njäädä jalkani vuoksi maalle. Se mahtui jo aivan kunnollisesti kenkään\neikä sanottavasti vaivannut kävellessä, mutta tahdoin saada sen täysin\nterveeksi. Panin siis aikaisin levolle ja nukuin kuin tukki.\n\nNukuin, kunnes minusta tuntui, että joku kuristi minua kurkusta ja\nasetti kätensä suulleni. Heittelin käsiäni ilmassa, koetin tarttua\nvastustajaani ja aukaista silmiäni, mutta tuntui kuin niidenkin\npäälle olisi käsin painettu. Ja lopuksi huomasin lentäväni sängystä\nlattialle, jonka jälkeen raskas sänky kumottiin päälleni. Tuo kirottu\npronssipatsas kolahti taas lattialle ja sen jälkeen oli kaikki\nhiljaista.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli, että minut oli ryövätty, sillä olin Nancyn\npankista nostanut parituhatta frangia. Purin sormiani koettaakseni,\nolinko hereillä ja tulin vähitellen täysiin tajuihini. Mitä suurimmilla\nponnistuksilla sain vyörytetyksi sängyn päältäni ja pääsin jaloilleni.\nHuoneessa oli pilkkoisen pimeä. Aloin hapuilla tulitikkuja, kun\nyhtäkkiä selvästi tunsin, että joku tarttui minua molemmista nilkoista\nja lennätti minut nenälleni.\n\nMutta samalla myös tunsin tulitikkulaatikon käsissäni ja raapaisin\ntulta.\n\nOlin näkevinäni tumman vaatteen liepeen lehahtavan uunin taakse, mutta\nmitään muuta en huomannut.\n\nOlin lentänyt nenälleni, joka vuosi verta ja koko naamarustinkini\noli paisunut. Onneksi en ollut itseäni satuttanut mihinkään\nteräväkulmaiseen esineeseen, joita lähettyvillä olisi ollut vaikka\nkuinka paljon.\n\nRyhdyin siis hautomaan kasvojani ja aukaisin akkunaluukut saadakseni\nhuoneeseen enemmän valoa. Sitäpaitsi sytytin tulen pariin kynttilään\nja katsoin rahani. Ne olivat kaikki tallessa. Kasvojani tarpeeksi\nhaudottuani aloin tarkoin tutkia lattiaa. Ja yhdessä paikassa\nparketilla olin selvästi huomaavinani pienemmän paljaan jalan jäljen\nkuin omani. Tutkin sitä tarkkaan ja tulin vakuutetuksi, että olin\noikeassa. Mutta muuta tavallista kummempaa en huoneessa havainnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hyvin ikävää, että minun täytyi naapureille seuraavana päivänä\nmyöntää, että talossa oli kummitellut. En saanut nimittäin tuota\nkirottua tammisänkyä yksinäni paikoilleen ja senvuoksi täytyi minun\nhakea naapurini kapakoitsija tyttärineen apuun. Kun sänkyä nostelimme,\nhuomasin, että sekä kapakoitsija että hänen tyttärensä olivat paljon\nvahvempia kuin heidän ruumiinrakenteestaan olisi voinut päättää. Kun\nkapakoitsija tarttui sängyn raskaampaan päähän, nousi se lattiasta\nniinkuin se ei olisi mitään painanut, ja kun yhdessä tytön kanssa\nkohotin sängyn toista päätä, huomasin, että se tytöltä kohosi aivan\nhelposti, jotavastoin minun puoleni painoi kuin lyijy.\n\nNo, joka tapauksessa saatiin huone järjestykseen.\n\nMutta minä olin saanut kylläkseni, ja päätin lähteä Nancyin\nluksemburgilaistani tapaamaan.\n\nVaikka asia jo alkoi minua sanomattomasti harmittaa, löin sen siis\nleikiksi, kiittelin auttajiani ja ojensin heille 5 frangin setelin\nkummallekin, jonka jälkeen siistin itseni ja nousin bussiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuksemburgilaisen kanssa ryhdyimme nyt asiaa tarkemmin miettimään. Ensi\ntyöksi totesimme, että kummittelua sattui ainoastaan silloin kuin minä\nolin yksin. Jos minulla oli seuraa, karttoivat kummitukset taloa. Tämä\nvoi olla sattuma, mutta joka tapauksessa merkille pantava sattuma.\n\nJalan jäljestä olin myös tuiki varma ja voin sanoa, että se oli liian\npieni ollakseen miehen, joten sen täytyi olla joko naisen tai lapsen.\n\nKaminantakaisesta viitan heilahduksesta olin myös kokolailla varma,\nmutta se oli siksi silmänräpäyksellinen näky, ettei sille voinut\nsen enempää rakentaa, varsinkin kun olin juuri vähän ennen kaatunut\nnenälleni.\n\nLuksemburgilainen mietti hetken aikaa ja huomautti, ett'emme esim.\nolleet siirtäneet ainoatakaan kaappia paikaltaan emmekä käyneet\nkatolla, emme tutkineet parkettilattioita, emmekä lattioiden vahvuuksia.\n\nTähän tapaan siis tuumiskelimme kuin salapoliisit ainakin ja lopulta\npäätimme, että minä palaisin yksinäni Chateau Velainiin, jotavastoin\nluksemburgilainen hiipisi sinne myöhemmin kaikkien näkemättä. Toisen\ntoverinsa ottaisi hän sitäpaitsi puistoon vahdiksi.\n\nMeidän vielä puhuessamme huomasin Nancyn viimeisen bussin tulevan ja\nkiiruhdin siihen.\n\nPerille tultuani kävin Brasserie Stanislaksesta ostamassa tupakkaa,\ntulitikkuja, viiniä y.m. tarpeita ja palasin sen jälkeen chateauhon,\nsuljin ikkunanluukut, panin maata ja olin nukkuvinani, kunnes nukahdin.\n\nSilloin heräsin siihen, että akkuna kilahti säpäleiksi ja samalla\nhuomasin taskulampun valon vilkkuvan edestakaisin huoneessa ja\nhuomasin, että ainakin pari ihmistä oli painiskelun rähäkässä.\n\nSyöksyin joukkoon. Minut lennätettiin voimakkaalla iskulla lattialle,\nmutta satuin saamaan kiinni paljaaseen nilkkaan, josta pitelin\npotkimisesta ja sätkimisestä huolimatta sen kuin jaksoin.\n\nMutta toiselta puolelta huonetta kuului kovaa tappelun rätinää ja taas\nakkunalasien kilahdus, huonekalujen murskaantumista ja lopuksi tuli\nhuone täysin valaistuksi.\n\nLuksemburgilainen ja hänen toverinsa pitelivät mustaan kaapuun puettua\nolentoa molemmista käsistä, samaa, jonka nilkasta minä pidin kiinni.\nKahden hyvin vahvan miehen sanoivat he päässeen pakoon ikkunasta.\n\nMinkälaiset taistelun vaiheet olivat olleet, sitä emme tarkoin tienneet\nitsekään, mutta heti huomasimme, että me kaikki kolme pitelimme kiinni\nClotildesta, joka oli pukunsa päälle vetänyt mustan kaavun.\n\nOlin juuri hellittämäisilläni otteen, kun luksemburgilainen kirkaisi:\n\nÄlä herran nimessä, hän on notkea kuin käärme ja vahva kuin leijona.\nLuksemburgilainen vierittäytyi koko painoltaan tytön päälle ja hänen\ntoverinsa sitoi pyyheliinasta tehdyllä köydellä yhteen tytön molemmat\nnilkat.\n\nSen jälkeen käännettiin tyttö vatsalleen ja sidottiin hänen molemmat\nkätensä selän taakse. Se oli kovaa hommaa vaikka meitä oli kolme\nvankkaa miestä, sillä tuossa pienessä ja näöltään hennossa ruumiissa\ntuntui tosiaankin olevan jättiläisen voimat.\n\nNyt saimme tilaisuuden lähemmin tarkastaa huonetta. Koko salaisuus\noli kammassa. Se irtaantui seinästä, kääntyen puoli kierrosta\npituusakselinsa ympäri ja kaminan alla oli käytävä, joka johti\nkellariin. Se ei siis auennut seinän kohdalta, vaan kaminan alta, joten\nseinä ei siltä kohtaa ollut tavallista paksumpi. Tätä tietä oli siis\nkummitus huoneeseen päässyt.\n\nTämän jälkeen alkoi poliisikuulustelu. Ja se ei ollut helpompi\ntehtävä sekään, sillä Clotilde oli yhtä peloton kuin oli vahva. Vasta\nsitten kuin ilmoitimme, että tulemme viemään hänet sidottuna Nancyyn\ntutkittavaksi, hän kävi taipuisammaksi ja alkoi kertoa asioista.\n\nHän ja hänen isänsä ja hänen äitinsä olivat sirkusihmisiä. Äiti oli\ntapaturmaisesti kuollut eräässä sirkusnäytöksessä ja sen jälkeen\noli isä säästöillään ostanut Brasserie Stanislaksen. Se oli Chateau\nVelainin omistajan maalla. Kaikki hänen rahansa olivat menneet\nBrasserie Stanislaksen ostamiseen, mutta vuokra-aika menisi umpeen 5\nvuoden päästä ja nyt tuntui siltä, kuin heidän olisi lähdettävä siitä,\nnyt jolloin liike juuri oli ruvennut vähän kannattamaan.\n\nVelainin omistaja ei suostunut pidentämään vuokra-aikaa eikä myöskään\nmyymään ravintolaa erikseen. Hän käsitti sen, että kapakan vuokraamalla\nsaisi paremman tulon, sillä huvila yksinään ei ollut kannattanut. Sen\nvuoksi vaati hän, että kapakoitsijan oli ostettava sekä linna että\nravintola.\n\nNyt oli kapakoitsija keksinyt ovelan juonen huvilan hinnan\nlaskemiseksi. Kummittelun avulla oli hän karkoittanut siitä omistajan\nja vuokralaiset ja aikoi saada lopulta omistajan siihen määrin\nkyllästymään omaisuuteensa, että hän lopulta suostuisi myymään huvilan\nbrasserioineen pilahintaan.\n\nPian selvisi myös, että Père Chantilly oli juonessa mukana ja nämä\nkolme olivat yhdessä harjoittaneet kummitteluja. Kammasta aukeneva\nkäytävä johti brasserian kellariin. Sitäpaitsi oli talossa muitakin\nsamantapaisia käytäviä, jotka olivat yhtä taitavasti sijoitetut. Erään\ntoisen kaminan kautta päästiin yläkerrokseen j.n.e. Tämäntapaisia\nkäytäviä rakennettiin entisinä levottomina aikoina, jotta tarpeen\ntullen voitiin päästä piiloittautumaan tai pakoon.\n\nSuurimmaksi osaksi olivat kummittelua hoitaneet Clotilde ja hänen\nisänsä, ja olikin se heille helppoa, sirkusihmisiä kun olivat. Père\nChantillyn oli heidän täytynyt ottaa juoneensa siksi, että tuo viekas\nukko oli hyvin pian oivaltanut, miltä kohtaa kenkä puristi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun on vielä kerrottava, kuinka tämä kummittelu päättyi. Tutkittuamme\ntarkoin asiaa, huomasimme, että huvilan omistajatar oli hyvin itara\nja ahnas vanha syöjätär, joka ei ollut minkään sympatiojen arvoinen.\nClotilde ja hänen isänsä olivat työteliästä väkeä ja itse asiassa\nsangen hyvää väkeä, vaikkei heidän moraalinsa kaikessa vastaakaan\nnykyistä porvarillista moraalia. Père Chantillyllä oli tosin yhtä ja\ntoista pikku-syntiä, mutta vaikea oli häntäkään asettaa mihinkään\nerikoisasemaan.\n\nNiinpä siis sovimme siitä, että kummittelut saivat loppua ainakin niin\nkauaksi aikaa kuin minä asuin talossa, mutta muuten emme halunneet\nsekaantua koko asiaan.\n\nEn olisi ryhtynyt tätä kertomusta kirjoittamaan, ellen olisi saanut\nerästä kirjettä ja Chateau Velainin valokuvaa. Tässä kirjeessä\nmainitsee Clotilde, joka muuten nykyään on madame eikä mademoiselle,\nettä kummittelut siellä ovat ainaiseksi päättyneet. Hänen miehensä\nPhilippe omistaa nykyään Chateau Velainin, jonka entinen omistajatar on\nkuollut nälkään.\n\nHän oli lopulta tullut niin saidaksi, ettei hän malttanut syödä ja\nsenvuoksi hänen kävi kuin mustalaisen hevosen.\n\n\n\n\nONKO MAAPALLOLLA OLEMASSA AINOATAKAAN TÄYDELLISTÄ IHMISTÄ?\n\n\nSilloin kun kulutimme koulun penkkejä, olisimme heti voineet vastata\ntähän kysymykseen myöntävästi. Olisimme voineet heti sanoa, että etkö\nsinä, hyvä ystävä, tunne meidän luokan priimusta Veikko Ponsiota, joka\ntosiaankin on täydellisyyksien täydellisyys?\n\nJo toisena päivänä kouluun astuttua huomasimme me kaikki muut, että\nolimme saaneet luokkatoveriksemme elävän esikuvan. Sillä jokaiseen\nkysymykseen vastasi Veikko kuin naulan päähän iskemällä, ja kun hän\njoutui taululle laskemaan, niin lausui opettaja heti ihailunsa hänen\ntäsmällisestä laskustaan ja kauniista käsialastaan.\n\nJa kolmantena päivänä näytteli opettaja hänen kaunokirjoitusvihkoansa\nmeille muille, asetti hänet istumaan pulpetteineen sivuttain luokan\neteen, jotta me kaikki näkisimme, kuinka kirjoittaessa on istuttava.\n\nKun hän oli kirjoittanut ensimmäisen aineensa, niin luki opettaja sen\nsyvän liikutuksen vallassa koko luokalle sekä piti sen jälkeen puheen,\njossa hän selosti kaikki tämän aineen hyvät puolet, ja kääntyi sen\njälkeen Veikko Ponsion puoleen sekä ilmoitti hänelle, että hänellä\ntulisi olemaan suuri tulevaisuus kirjailijana.\n\nHänelle ei millään alalla noussut tie pystyyn. Hän osasi matematiikkaa,\nhän osasi kieliä, hän osasi piirustaa, hän osasi laulaa ja hän\nosasi soittaa. Hän oppi pikakirjoitusta, niin että hän sai koulun\npikakirjoituskilpailussa ylivoimaisesti ensimmäisen palkinnon.\n\nMutta urheilukaan ei ollut hänelle vierasta. Hän oli melkoinen\npikajuoksija ja yläluokilla hän hämmästytti meidät kaikki yht'äkkiä\nlyömällä koulumme suurhiihtäjän 10 km. hiihdossa.\n\nLudvig XIV:stä sanottiin aikomaan, että hänestä voisi vallan hyvin\ntulla kolme kuningasta, ja samalla tavalla meidän kaikkien mielestämme\nVeikko Ponsiosta aivan helposti voitiin tehdä kolme professoria, jos\nhaluttiin.\n\nVeikko Ponsio oli siis täydellinen, hän oli nero ja neroksi hän\nkouluaikojen muistojen perusteella on mieleemme jäänyt. Hänen\nkirjoituksissaan ja kokeissaan ei tarvittu punaista mustetta muuta kuin\nkympin merkitsemiseksi loppuun ja hänen todistuksissaan ei milloinkaan\noltu nähty muuta arvolausetta kuin 10.\n\nYlioppilaskirjoituksissa hän kirjoitti kaksi ainetta, toisen\nsuorasanaisen ja toisen heksametrillä, joista molemmista annettiin\nkorkein arvolause, mutta runomittaista pidettiin parempana. Suullisessa\ntutkinnossa Helsingissä, jollainen siihen aikaan vielä pidettiin, hän\nsai 39 ääntä, joka oli korkein mahdollinen äänimäärä.\n\nJa niin meidän tiemme erosivat. Tämän kirjoittaja painui metsäopistoon\nja sen jälkeen ukko kruunun metsiin lyömään leimoja sahapuiden kylkeen\nja seuraamaan tätä maailmaa erämaakylästä, johon posti saapui 2 kertaa\nviikossa, ollen silloin pääkaupungin lehdet 5 päivää vanhoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta oli vuotta vierähtänyt siitä kun Veikko Ponsion viimeksi näin.\nHänestä ei ollut tullut mitään suurta, sillä ainakaan ei häntä näkynyt\nmissään vaikutusvaltaisessa virassa eikä toimessa eikä häntä myöskään\nkertaakaan oltu mainittu otsikolla. Kirjallisuutta ja taidetta.\n\nJa niin istui tämän kirjoittaja eräänä poutaisena kevätpäivänä Espiksen\npenkillä silmäillen ohikulkevia. Silloin sattui katseemme erääseen\nlippalakkipäiseen, kokolailla huonosti puettuun henkilöön, joka\ntuntui meistä sangen tutulta. Kun kolmisenkymmentä vuotta on kulunut\nviimeisestä kohtaamisesta, niin eipä tosiaankaan voi ensi silmäyksellä\nkovin varma olla, mutta kun sama mies uudestaan purjehti sivuksemme,\nniin silloin nousimme penkiltä, tervehdimme miestä ja sanoimme hänelle,\nettä eikös se ole itse Veikko Ponsio.\n\nMinun nimeni on nykyään Verho, Veikko Verho. Vai niin. No, mitäs se\nveli sitten oikein hommaa? Yhtä ja toista. Olen ollut eduskunnassa\npikakirjoittajana, olen julkaissut runoa ja suorasanaista. Nykyään olen\nkeksijä. Minulla on useita arvokkaita keksintöjä.\n\nAsia alkoi meitä yhä enemmän kiinnostaa. Silmäilimme lähemmin miestä\nja huomasimme, että vaikka hän oli sangen vaatimattomasti puettu ja\nnukkavieruissa vaatteissa, niin olivat hänen vaatteensa ehjät ja\npuhtaat ja huolellisesti harjatut. Hänen helppohintainen paitansa oli\nhäikäisevän valkoinen ja hänen kauluksensa oli kuin vasta silittäjältä\ntullut.\n\nEhdotin, että läksisimme johonkin yhdessä tarinoimaan.\n\nSiirryimmekin Fazerille, missä toverimme ilmoitti, että hän syö\nainoastaan hedelmiä ja juo korkeintaan marjamehua.\n\nJa niin saimme vähitellen kuulla Veikko Verhon elämäkerran. Hän\noli aluksi opiskellut yliopistossa, mutta huomannut hyvin pian,\netteivät professorien tiedot hänelle riittäneet. Korkeintaan parissa\nlukukaudessa oli hän havainnut itsensä mestareitaan etevämmäksi. Koko\nyliopisto oli hänen mielestään järjestetty siten, että siellä estettiin\nneroa pääsemästä tarpeellisella nopeudella eteenpäin. Kaikenlaiset\nturhat kokeet hidastuttivat opintoja ja esim. luonnontieteissä täytyi\ntehdä aivan suunnattomat määrät turhaa työtä niin yksinkertaisten\nseikkojen oppimiseksi, että ne tiesi jo heti, kun vähän oli viitsinyt\noppikirjoja silmäillä.\n\nEduskunnan pikakirjoittajana hän oli tullut huomaamaan, kuinka\ntavattoman pienellä järjellä meidän maatamme hallitaan. Siellä oli\nhän myöskin huomannut, kuinka tuskin ainoakaan kansanedustaja kykeni\npuhumaan siten, että puheessa pikakirjoitettuna oli edes kunnollisia\nlauseita ja ani harva kykeni puheitaan korjaamaan, vaan oli kaikkein\nmukavinta, että pikakirjoittaja jo kirjoittaessaan antoi puheelle edes\njonkun verran loogillisen sisällön. Tämä alkoi kuitenkin siinä määrin\nällöttää, että hänen täytyi jättää pikakirjoitus.\n\nTämän jälkeen hän oli laatinut suuren eepillisen runoelman nimeltä\nRakkaus ja Sielun Rauha, ei ohut onnistunut saamaan tälle maailman\nkaikkein laajimmalle runoelmalle, jossa on 5000 säettä, ja joka\nsisältää ihmiskunnan kaikkein syvimmät ajatukset, mistään kustantajaa.\nSe lojui siis edelleenkin käyttämättömänä hänen pöytälaatikoissaan.\n\nLeipätöikseen oli hän kääntänyt hyvää runoutta ja käänsi sitä\nedelleenkin, mutta koska tästä työstä maksettiin kokolailla\nniukasti, oli hän päättänyt ruveta keksijäksi. Hän oli hankkinut\nsitä mukaa kuin varat sallivat kymmeniä patentteja. Hän oli keksinyt\njuustonleikkuuveitsen, suola-astian, kengänkiilloittajan, uudenaikaisen\npolkupyöräjarrun, rekijarrun, lantaveden hajoittajan, vesivoimalla\nkäyvän kellon, y.m. y.m. Mutta aivan yhtä vähän kuin häntä tiede- tai\neduskuntamaailma ymmärsi, aivan yhtä vähän ymmärsivät liikemiehet. Hän\nei ollut ansainnut keksinnöillään vielä penniäkään.\n\nSamalla hän huomautti minulle, että hänellä olisi par'aikaa eräs aivan\nmullistava ja käänteen tekevä keksintö, jonka toteuttaminen ei vaatisi\nkuin kolmisen tuhatta markkaa sekä kysyi, enkö minä mahdollisesti\nhaluaisi ruveta hänen keksintöänsä rahoittamaan.\n\nOtimme heti paikalla pankinjohtajan eleet päällemme ja huomautimme,\nettemme voi mitään lupausta antaa etukäteen, mutta, että hän aivan\ntäydellä luottamuksella voi kääntyä puoleemme, sillä vakuutamme,\nettemme tule puhumaan asioista kenellekään ennenkuin hän on saanut\nkeksinnölleen patentin. Ja tämän lupauksen olemmekin pitäneet, sillä\nkirjoitamme tämän vasta sen jälkeen kuin patentti on hyväksytty.\n\nToverimme vilkaisi meihin hieman epäluuloisesti, mutta ilmoitti sitten\nryhtyvänsä keskusteluihin ja pyysi meitä poistumaan siksi syrjään,\nettei kukaan muu voisi mitään kuulla. Tietysti noudatimme kehoitusta.\n\n— Keksintöni on se, että taskukellon tauluun kiinnitetään peili.\n\n— ? ? ?\n\n— Niin, kellotaulun keskelle siihen osaan, jossa ei ole numeroita,\nkiinnitetään ympyriäinen peili. Silloin voi herättämättä huomiota\ntarkastaa kravattiansa tai hiusten kampausta vaikka presidentin\nkutsuissa ilman, että kukaan mitään huomaa.\n\nTämän peilin avulla voi myöskin nähdä taaksensa ilman, että tarvitsee\npäätänsä kääntää. Myös korttipelissä voi tällaista peiliä käyttää\nedukseen, vaikka tietysti en ole sitä aikonut tällaiseen tarkoitukseen\nkäytettäväksi.\n\nJa loppujen lopuksi hän veti taskustaan hopeakellon, jonka tauluun hän\noli kiinnittänyt sangen taitavasti peilin. Kaksikuorisen kellon kannen\nsisäkuoressa oli myöskin peili. Ja aivan oikein, kun vehje asetettiin\npöydälle, niin täytyi tosiaankin ihmetellä, kuinka paljon tämän vehkeen\navulla saattoi Fazerin kahvilassa nähdä, kun kellon kansia siirsi\nlähemmäksi tai kauemmaksi toisistaan.\n\n— Katsopas tuolla istuu eräs hyvin sievä tyttö, sanoi toverini.\nNyt, kun kellon kuoret asetetaan tähän asemaan, niin näkyy siinä\nlukemattomia.\n\nKeksijä oli oikeassa, tutkimme kauan aikaa ihastuksella sitä\nkultakutristen neitosten paljoutta, jonka näimme peilissä... Mutta\nsilloin kellon kuori vähän liikahti ja sijalle ilmestyi äärettömän\nmonta vesisilmäistä ja harvahampaista anoppi-muoria, jolloin\nkauhistuneena paiskasimme kellon kuoret kiinni.\n\n— No, mitäs pidät keksinnöstäni? kysyi keksijä ihastuksissaan.\n\n— Olen vanna, että sillä tulee olemaan suurenmoinen menestys, mutta me\nemme pysty sitä kumpikaan rahoittamaan, joten ehdottaisin, että sinä\nkääntyisit jonkun amerikkalaisen purukumikuninkaan puoleen.\n\n— Niin, Amerikaan olenkin aikonut, tuumasi toverimme, sillä siinä\nmaassa annetaan edes keksinnöille jonkunlaista merkitystä.\n\n\n\n\nSIVISTYS JA RAHA.\n\n\nNiinkuin lukija tästä otsikosta näkee, niin on mielessämme tunkeutua\nyhteiskuntajärjestyksen ydinjuuriin. Sivistys ja raha, voidaanko näitä\nkahta, jokaisen suomalaisen ymmärtämää sanaa näin röyhkeästi asettaa\nrinnatusten.\n\nSen olemme kuitenkin tehneet ja jatkamme asiaa edelleen. Voiko ajatella\nesim., että raha merkitsisi sivistystä tai sivistys rahaa? Jos me\ntahtoisimme tämän ongelman ratkaista, niin täytyisi meidän ehkä tutkia\npaljonkin teoksia, emmekä saisi sittenkään tästä asiasta lopullista\nselvyyttä. Emmekä mekään lupaa sitä ratkaista, mutta sen jälkeen kuin\nolemme tästä kiusallisesta alkulauseesta päässeet, kerromme seuraavan\ntositarinan, joka antanee lukijallemme ajattelemisen aihetta siitä,\nminkävuoksi olemme tämän saarnamme aiheeksi ottaneet juuri sen, joka\notsikossa kirjoitettu on.\n\nOlipahan kerran eräs pariskunta, joka oli mennyt naimisiin ja\njotta emme väsyttäisi lukijaamme, niin ilmoitamme suoraan, että\ntämä avioliitto oli kaikinpuolinen onnellinen ja että sen sukupuun\nseuraavana haarana oli eräs tyttölapsi.\n\nJa yhä yksinkertaistuttaaksemme kertomustamme ja päästäksemme nopeammin\npäämääräämme, on meidän sivuutettuamme tämän pariskunnan elämänvaiheet\nja hautajaiset, todettava, että tämä tyttölapsi, jonka nimeksi\nyksinkertaisuuden vuoksi annamme Anna, jäi siis yksin tähän maailmaan.\n\nMeidän sallittanee siis antaa lyhyt kuvaus kertomuksemme päähenkilöstä.\nHän oli orpotyttö, 18-vuotias, ja voimme lohduttaa lukijoitamme sillä,\nettä hän oli hyvän sivistyksen saanut ja että häneltä ei puuttunut\nulkomuotoa eikä mitään naisellisia hyveitä, häneltä puuttuivat\nainoastaan n.k. sukulaiset.\n\nKaikesta, mitä edellä on sanottu, ymmärtänee lukijamme, että hän\npäätti ilmoittaa pääkaupungin sanomalehtien pikkuilmoitus-osastossa\nseuraavalla tekstillä:\n\n»Yksinäinen 18-vuotias nainen etsii toverikseen intelligenttiä,\nmieluimmin jonkun verran varakasta, tervettä, korkeintaan\n20—30-vuotiasta herrasmiestä. Vaiteliaisuus taataan. Vastaus\nFredrikinkadun poste restante »mot uppvisande av 5 markssedeln n:o\n156432 sarja D.»\n\nJa heti ensimmäisellä kerralla kun neiti Anna kävi kokemassa\npostiansa, niin löysi hän sieltä 4 kirjettä. Ne olivat kirjoitetut\nmitä parhaimmalla käsialalla ja niiden jokaisen rivin välistä hehkui\nmitä sydämellisin tunteellisuus. Meidän Annamme tunsi, että hän ei\nollut yksin maailmassa. Hän tunsi, että häntä ehkä odottaa joku uusi\ntulevaisuus. Emme tahdo käyttää vanhaa puhepartta, että hän vapisevin\nkäsin olisi kirjoittanut vastauksen siihen kirjeeseen, joka häntä\neniten miellytti. Päinvastoin oli hänen käsialansa yhtä varma kuin\nilmoituksen kirjoittaessaankin, sillä hän kirjoitti kirjoituskoneella,\nja vastasi hän seuraavaa:\n\n»Tuntematon ihailijani. Tapaamme toisemme 13 päivänä Niisankuuta klo\n13,30 Fredrikinkadun postitoimiston edustalla.»\n\nEmme halua väsyttää lukijaamme niillä ponnistuksilla, joita neiti Anna\nteki valmistautuakseen kohtausta varten, sillä tämän kirjoittaja on\nleskimies, jolla ei ole oikeutta katsahtaa nuoren naisen pukuhuoneeseen.\n\nSenvuoksi merkitsemme tälle kohdalle ainoastaan rivin tyhjää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun neitsyt Anna saapui kohtauspaikalle, niin odotti häntä siellä\nruhtinaallisen komea kavaljeeri.\n\nJa hän kysyi heti:\n\n— Mistä olette saaneet 5 markssedeln n:o 156432 sarja D?\n\n— Minä en muista, se oli viimeinen 5 markkainen, joka jäi minulle sen\njälkeen kuin olin maksanut ilmoitusmaksuni.\n\n— Älkää ensinkään yrittäkö petkuttaa esivaltaa! Te kauppaatte\nväärennettyjä seteleitä! Tässä on minun poliisimerkkini. Olkaa hyvä ja\nseuratkaa. Älkää koettako tehdä mitään skandaalia, sillä se on aivan\nturhaa ja tarpeetonta, tämä 5 markan seteli on väärä ja teidän on\nastuttava etsivään poliisiin tekemään selvää, mistä tämän rahan olette\nsaaneet.\n\nAsia ei ole toistaiseksi kehittynyt tämän pitemmälle, joten lopetamme\ntähän kertomuksemme.\n\n\n\n\nASIOITSIJA.\n\n\nKai te tunnette hänet. Hänet, joka kykenee kaikkeen. Hän ymmärtää aivan\nyhtä hyvin höyrymyllyn kuin tuulimyllyn, sahalaitoksen kuin pianon,\nhöyrylaivan kuin auton, maatilan kuin kaupunkitalon. Hän ymmärtää\nveroitusasiat, hän ymmärtää maatalousasiat, hän ymmärtää lakiasiat ja\nvaikka mitä. Hän tietää kaikki ja hän osaa neuvoa kaikkia. Hänellä on\nkokemusta kaikessa.\n\nHän istui ensin lyseon koulussa kolmisen luokkaa ja läksi sen\njälkeen kotitalonsa sarkoja viljelemään. Perusti maakaupan, yritti\npuutavarakauppaa, rakensi höyrymyllyn, siirtyi kaupunkiin, rakensi\npikkukaupunkiin puutalon, siirtyi suurempaan kaupunkiin, möi siellä\nompelukoneita, kaunokirjallisuutta, gramofooneja ja sahatukkeja. Sen\njälkeen hän siirtyi pääkaupunkiin, yritti kauppaa laitakaupungilla,\nkeräsi itselleen agenttuureja, siirtyi autonkuljettajaksi, onnistui\njoksikin aikaa saamaan oman auton, ryhtyi myymään autoja, hankki\nitselleen asunto-osakkeen pääkaupungissa, perusti asunto-osakkeiden\nvälitys- ja asuntojen vuokratoimiston. Rakensi suuren kivitalon, osti\nitselleen huvipurren, perusti suurliikkeitä, ja lopuksi tapansa mukaan\nromahti.\n\nEi ole siis ihme, että mies tietää kaikki ja voi tietämyksellä puhua\nkaikista asioista. Hän on tehnyt kenties kymmenen konkurssia ja hän on\nuseat kerrat maksanut kaikki velkansa. Nyt on hän taas tyhjää tyhjempi\nja istuu asioimistossaan, jossa hoidetaan kaikkia asioita. Hän on aina\noptimisti ja aina vakuutettu tulevasta suuruudestaan. Hän esiintyy\nmielellään rennosti silloin kuin hänellä on rahaa, mutta osaa olla, ja\npakkohan se onkin, vaatimaton silloin kuin ei hänellä mitään ole.\n\nMutta hän ei ole kohtuuton ruuassa eikä juomassa. Varsinkin lasin\nkallistamista hän varoo. Hän ei myöskään polta tupakkaa muuta kuin\nkenties paperossin tai sikaarin silloin tällöin.\n\nTämä mies, hyvät lukijat, kävelee teidän keskellänne. Hänet löytää\npienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa jokaisesta vilkkaammasta\nliikepaikasta. Mutta hänellä ei ole milloinkaan vakinaista kotipaikkaa,\nsillä hänen kotinsa on siellä, missä kulloinkin on hyvä olla. Ja\ntavallisesti rupeaakin »kotipaikan maaperä» polttamaan hänen jalkojensa\nalla jo vuoden, korkeintaan parin, päästä ja silloin on hänen\nsiirryttävä muille maille markkinoille. Mutta hän ei useinkaan katoa\nijäksi, sillä jo parin vuoden päästä voi hän ilmestyä takaisin eikä\nkukaan enään kanna kaunaa häntä vastaan.\n\nTällainen asioitsija-liikemies tai liikemies-asioitsija on tyyppi,\njolla on suuri merkitys kaikkialla maailmassa. Hän on nimittäin\nse, joka saa aikaan suurimman osan liike-elämän hullutuksista. Hän\nse pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa perustaa ne liikkeet,\njotka menevät nurin tai panee nurin varmatkin liikkeet. Hän voi saada\nluottoa pelkän puheensa voimalla silloin kuin esim. hyvää liikeyritystä\nesittävä ja tarkat laskelmat tehnyt ammattimies saa jäädä sitä vaille.\n\nHän voi aivan yhtä hyvin kuolla köyhänä kuin rikkaana. Riippuu vain\nsiitä, millä hetkellä hänen elämänsä katkeaa.\n\nMiksi on hänelle helpompi alkaa alusta kuin muille, miksi voi hän alkaa\ntyhjästä, johon eivät muut pysty, miksi häneen luotetaan silloin kuin\nei muihin luoteta?\n\nSiksi, että hänellä on paljon pintapuolisia tietoja ja siksi, että\nhänellä on hyvä puheenlahja ja siksi, että hän on aina vakuutettu\nasiastaan. Hän on nimittäin tottunut kokemaan kaikkea ja hän voi tulla\ntoimeen niin hyvässä kuin huonossakin. Hänen ihmistuntemuksensa on\ntavattoman suuri ja senvuoksi hän huomaa helposti kanssaihmisensä\nheikkoudet.\n\nKun hän saapuu paikkakunnalle, jossa hän aikoo tehdä rahaa, niin hän\non vakuutettu siitä, että tuolla paikkakunnalla, niinkuin kaikkialla\nmuuallakin täytyy olla joku kultasuoni tai useampia. Hän etsii ihmisiä,\njoiden pääkoppa ei ole yhtä täysi kuin heidän kukkaronsa ja sillä\naikaa hän voi hommata muutakin kaapattavaa. Ja kun hän on löytänyt\nihmisen tai ihmiset, joita hän etsii, niin silloin hän ryhtyy siihen\nliikeyritykseen, joka häntä kulloinkin huvittaa tai joka kulloinkin on\nmuodissa.\n\nAsioitsija-liikemies kohtaa meidät kaikkialla ja hän on juuri se,\njota useimmiten liikemieheksi kutsutaan. Mieheksi, joka ei ole\nkoulunpenkillä eikä kirjoista oppiansa saanut, vaan jolle käytäntö on\nopettanut kaikki, mitä hän osaa.\n\nHyvin usein tavataan kuitenkin tämä asioitsijaliikemies lopulta\nLapinlahdessa ja sen jälkeen asianomaisessa mielisairaiden\nparantolassa. Tänne hänen ratansa useimmiten päättyy, varsinkin jos\nhän sattuu joutumaan lääkärien ja oikeuden käsiin ja hänen elämänsä\nkierrosta ruvetaan tarkemmin tutkimaan.\n\nMutta täälläkin hän säilyttää tarmonsa ja noituu sitä, ettei hän\npääse tekemään ahväärejä. Hän rukoilee päästä kaupungille edes\nmuutamaksi tunniksi tehdäkseen jonkun loistavan ahväärin, jonka jälkeen\nkannattaisi levähtää.\n\n\n\n\nMUSIKAALINEN IHMELAPSI.\n\n\nJoku päivä sitten tapasimme Kappelissa päiväkahvilla ystävämme Pekka\nRoinisen. Ja meistä hän oli erittäin huolestuneen ja synkän näköinen.\nMutta kun mies on pulska ja terve ja miehellä on hyvät raha-asiat ja 5\nvuotta sitten mennyt naimisiin koko Helsingin kauneimman tytön kanssa,\njotapaitsi appivaarikin on hyvin hoitanut raha-asiansa, niin meistä\ntuntui vallan käsittämättömältä tämä Roinis-Pekan onnettoman näköinen\nnaama.\n\nMutta sitten saimme päähämme, että miehellä on ikävä, kun perhe on\nmuuttanut maalle. Päätimme lähteä häntä haastattelemaan ja kysyimme\nsiis lupaa istuutua hänen pöytäänsä. Mielellään se myönnettiinkin ja\nme aloitimme heti kysymyksellä, että miksi olet murheellinen ja miksi\nmuotosi on happamen näköinen.\n\nEihän siitä heti paikalla vastausta tullut, mutta vähitellen siinä\nkahvia hörppiessä kaikki selvisi. Otaksumamme pahantuulisuuden syystä\nja hänellä oli siis perheensä kaupungissa, mutta perhehuolet häntä\nsittenkin painoivat. Saimme tuulla, että hänen ja hänen vaimonsa välit\nolivat ryvin kriitilliset, ja tämä johtui siitä, että hän oli eri\nmieltä vaimonsa kanssa lapsen kasvatuksesta.\n\nPariskunnalla oli nim. kaksi lasta ja näistä oli vanhin 3-vuotias\nClaudius Caesar syynä erimielisyyteen. Vaikka Roinis-Pekka oli\nammatiltaan jalkinetehtailija; niin hän oli aikoinaan suorittanut\nylioppilastutkinnon klassillisesta lyseosta ja senvuoksi hän tahtoi\nantaa poikansa jatkaa siitä, mihin hän oli lopettanut ja havitteli\nmielessään, että hänen pojastaan piti tuleman joko assyriologi\ntai egyptologi. Rouva Roininen sitävastoin tahtoi tehdä pojastaan\nsankaritenorin, sillä pojalla oli kuulemma jo kehdosta alkaen ollut\nerittäin kantava ääni, joka oli iän kasvaessa vain kehittynyt, ja\nhänellä oli kuulemma aivan erikoiset musikaaliset harrastukset ja\nsuurenmoiset taipumukset lausua selvään laulutekstejä.\n\n— Minä myönnän, sanoi Pekka Roininen, että pojalla on harvinainen\näänenlahja, mutta jo yksivuotiaana hän alkoi piirtää aivan selviä\nnuolenpäämerkkejä ja nykyään hän piirtelee hieroglyyfejä melkein yhtä\nhyvin kuin muinaiset egyptiläiset. Hän ei tosin osaa vielä lukea, mutta\nsitävastoin hän on aivan erikoisesti kiintynyt kirjoihin, joissa on\nnuolenpääkirjoitus- ja hieroglyyfitekstejä, josta syystä olen hankkinut\nhänelle Schampollionin ja Spiegelbergin ja Placen kuvitetut teokset,\nja ne ovat tulleet hänen lempikirjoikseen.— Silloin kun menimme\nnaimisiin, sovin minä nimenomaan Kreetan kanssa, että minä saan määrätä\npoikalapsien ja hän tyttölapsien kasvatuksesta, mutta nyt ei Kreeta ole\ntätä sopimusta muistavinaankaan. Ja kyllä minusta sittenkin se tenorin\nelämä on semmoista resusen puoleista, vaikka tulisi kuuluisaksikin,\neikä minusta kuuluisa taiteilija sittenkään ole kuuluisan tiedemiehen\nveroinen. Vai mitä sinä, Tatu, tuumaat?\n\nMe vaikenimme diplomaattisesti, mutta jonkinlaiseksi vastaukseksi\nesitimme, että joskus sopivassa tilaisuudessa mielellämme näkisimme\nClaudius Caesarin omassa persoonassaan, koska silloin voisimme paremmin\narvostella asiaa.\n\nTätä meidän ei olisi pitänyt sanoa, sillä samassa silmänräpäyksessä\ntarttui Pekka meidän käteemme ja juoksutti meidät autoon, ja niin\nolimme kiitämässä Kulosaarelle Pekka Roinisen huvilaan.\n\nTäällä tervehdimme talon rouvaa ja sen jälkeen meidät vietiin suoraa\npäätä Claudius Caesarin työhuoneeseen.\n\nSe oli suurehko huone, jonka yhdellä seinällä oli valtava flyygeli ja\nflyygelin edessä erikoinen tuoli Claudius Caesaria varten.\n\n— Claudesta tulee laulaja ja senvuoksi olen hankkinut hänelle tämän\nflyygelin, selitti äiti. Täällä käy joka päivä konserttimestari\nKlinkpianos soittamassa hänelle jonkun klassillisen sonaatin tai\nkonsertin. Hän ei tosin osaa vielä itse soittaa, mutta tahdon totuttaa\nhäntä kuuntelemaan musiikkia. Tässä on muuten Clauden nuottihylly,\njossa on kaikkien suurempien säveltäjien pianokonsertit, sillä hänen on\ntotuttava näkemään nuotteja. Hän onkin erittäin innostunut nuoteista.\nNiinkuin sinä, Tatu, näet, on hän piirrellyt näiden nuottivihkojen\nmarginaaliin omia nuottejaan, joten hän aikaa myöten voi kehittyä\nnuotteja kirjoittamaan.\n\nTämä oli kuitenkin liikaa ystävällemme Pekka Roiniselle, joka\nhuomautti, että pintapuolisinkin silmäys osoittaa, etteivät nuo ole\nnuotteja, vaan joko nuolenpääkirjoitusta tai hieroglyyfejä. Vai kuinka,\nTatu?\n\nMe tarkastelimme nuoren säveltäjän työtä ja huomautimme, että meidän\nmielestämme siinä oli sekä nuotteja että nuolenpääkirjoitusta että\nhieroglyyfejä.\n\nMutta silloin toi Roinis-Pekka meidän nähtäväksemme nämä egyptologiset\nja assyriologiset teokset ja silloin meidän täytyi myöntää, että Claude\noli etevämpi sekä hieroglyyfeissä että nuolenpääkirjoituksessa kuin\nkonsanaan egyptiläiset ja assyrialaiset itse. Hän oli nim. keksinyt\nsuuren määrän omia merkkejä ja sitäpaitsi käyttänyt värikyniä, joita ei\negyptiläisillä ja assyrialaisilla ollut käytettävänään.\n\nPyysimme kuitenkin, että saisimme keskustella itse Clauden kanssa, ja\nsilloin syöksyivät äiti ja isä häntä hakemaan.\n\n— Hänellä on koko lailla laajat tiedot Egyptin ja Assyrian historiasta,\nselitti Roinis-Pekka.\n\nTarkastimme ihmelasta ja huomasimme jo ensi työksemme, ettei hän\nulkonäkönsä puolesta kovinkaan paljon eronnut tavallisista lapsista.\nKenties hän oli niitä hieman lihavampi, josta syystä hänen jalkansa\neivät tahtoneet häntä oikein kannattaa, niin että helposti olisi voinut\npistää päänsä hänen polviensa välitse.\n\n— Meneppäs noutamaan kirjahyllyltä Bottan »Les monuments de Ninive».\n\nEnsi kerralla Claudius Caesar kuitenkin erehtyi, sillä hän toi\nkirjahyllyltä »Tyttöjen joulukirjan». Toisella kerralla hän toi\nPörrö-Pekan, mutta sen jälkeen ilmestyi kuin ilmestyikin eräs Assyriaa\nkoskeva teos, ei kuitenkaan se kuin oli pyydetty.\n\nMe huomasimme muuten, että Claudius Caesar oli alkanut hyllyn\nvasemmasta päästä siirtyen kirja kirjalta eteenpäin, joten hän varmasti\nlopulta olisi löytänyt oikean teoksen, mutta me pyysimme, ettei häntä\nenempää rasitettaisi, sillä olimme todellakin havainneet, että hänessä\noli tiedemiehen järjestelmällisyyttä.\n\nEmme kuitenkaan saaneet sananvuoroa, sillä Kreeta-rouva tokaisi vähin\nsangen kärsimättömästi, että tuo kaikki oli turhanpäiväistä temppuilua\nja puhdasta dresyyriä, jotavastoin Claudiuksen taipumus musiikkiin oli\naivan ilmeinen, kunhan hän vain jätettäisiin yksikseen, sillä häntä\nvaivasi vielä melkoisesti esiintymiskuume.\n\nMe sanoimme haluavamme kuulla jonkun lyhyen ja taiteilijaa\nmahdollisimman vähän rasittavan lauluesityksen.\n\n— Laulappas Claude kulta Schumannin Träumerei, sanoi Kreeta-rouva.\n\nSen jälkeen me poistuimme viereiseen huoneeseen, jossa äiti alkoi\npianolla esittää säestystä.\n\nLaulu oli meistä koko hyvin esitetty, mutta otaksuttavasti on Schumann\nsäveltänyt kaksi Träumereitä, sillä ainakaan ei meidän korvissamme\ntämä Schumannin Träumerei tuntunut siltä, jonka me olimme tottuneet\nennen kuulemaan. Mutta pian heräsi huomiomme, sillä meistä alkoi tuntua\nsiltä kuin Claude-poika olisi laulanut kahdella äänellä, ja lopuksi\ntulivatkin hänen äänivaransa aivan valtavasti kuuluviin, niin että\nraivoisinkaan pianosäestys ei voinut sitä hukuttaa, ja yhä edelleen\nkuului kaksi ääntä, niin että uteliaisuutemme paisui siksi suureksi,\nettä meidän täytyi aukaista ovi viereiseen huoneeseen.\n\nOlimme kuulleet oikein. Ääniä oli tosiaankin kaksi, sillä Claude oli\nkopannut syliinsä talon kissan ja puristeli siitä kimeitä ääniä,\nnykäisemällä sitä hännästä tai käpälästä ja samalla itse sekundeeraten.\n\nMe innostuimme asiaan siinä määrin, että sangen kiireellisesti\ntyönsimme rouva Roinisen pois pianon äärestä ja sen jälkeen henkeä\npidättäen kuuntelimme tämän ihanan dueton loppuun asti.\n\n— Rouva on ehdottomasti oikeassa, huudahdimme me, musiikkimies\nClaudesta tulla pitää, sillä alalla on hänen tulevaisuutensa.\n\nKun poistuimme talosta, loi Pekka Roininen meihin hyvin kylmän katseen,\nmutta sitä ystävällisemmin silmäili meitä ehtoisa emäntämme.\n\n\n\n"]