Punaisen Neilikan urotyö
Emmuska Orczy (1865–1947)
Seikkailuromaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen terrorin vuosiin, jolloin salaperäinen Punainen Neilikka pelastaa aatelisia giljotiinilta. Pariisin kaduilla ja hylätyissä palatseissa punoutuu vaarallinen vakoilu- ja pelastusoperaatioiden verkko.
Emmuska Orczyn 'Punaisen Neilikan urotyö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3034. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
PUNAISEN NEILIKAN UROTYÖ
Kirj.
Paroonitar Orczy [Emmuska Orczy]
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1938.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Siinä Rue de Monnaie'n kulmassa, jossa siihen yhtyy kapea Passage des Fèves'in syrjäkatu seisoi näihin aikoihin suuri, kolmikerroksinen talo, joka huokui menneen loiston ja ylhäisyyden tuntua. Rahaa oli ilmeisesti suorastaan syydetty sen koristamiseen: parvekkeissa oli veistetyt kaiteet, ja joukko taruolentoja ja pakanallisia jumalia kansoitti nojaillen enemmän tai vähemmän siroissa asennoissa sen ikkunoitten kaaret ja juhlallisen oviaukon puitteet. Talo oli kerran kuulunut rikkaalle itävaltalaiselle pankkiirille, joka oli kääntänyt selkänsä koko maalle vallankumouksen ensimmäisen vihurin puhaltaessa läpi Rue de Monnaie'n. Tämä tapahtui vuoden 1789 alkupuolella.
Senjälkeen talo seisoi tyhjänä muutamia vuosia. Mutta kun asuntopula Pariisissa tuli kipeäksi, otti vallankumouksellinen hallitus rakennuksen haltuunsa, pystytti erottavia seiniä suuriin vastaanotto- ja tanssisaleihin ja muutti ne täten pieniksi asunnoiksi ja liikkeiksi, jotka vuokrattiin köyhille ihmisille ja pikkukauppiaille, ja »congierge», talonvahti, pantiin sitä hoitamaan. Mutta jostain syystä oli talo noina kahtena vuotena rappeutunut nopeasti ja ennenaikaisesti. Parissa kuukaudessa täytti homeenhaju tuon ennen niin upean talon. Sen omistajan, rikkaan liikemiehen lähdettyä kimsuineen ja kamsuineen, perheineen ja palvelijoineen, tauluineen ja huonekaluineen tuntui aivan siltä, kuin olisi hän jättänyt jälkeensä ilmavan saattueen henkiolentoja, jotka alkoivat vaeltaa edestakaisin hylätyissä huoneissa ja upeassa porraskäytävässä levittäen vanavedessään pilaantuneen puun hajua ja homeläikkiä. Ja vaikka jonkin ajan kuluttua kaikki alakerran huoneet olikin vuokrattu kauppiaille ja yläkerran huoneistoissa useat perheet olivat päättäneet jatkaa enemmän tai vähemmän kurjaa olemassaoloaan, ei tyhjyyden ja rappeutumisen ilmapiiri enää koskaan väistynyt rakennuksesta, eivätkä sen seinät koskaan kadottaneet ummehtunutta märän muurilaastin ja homeen hajua.
Jossain määrin oli talossa toki eloa. Ihmiset kulkivat ulos ja sisään tavanomaisilla asioillaan. Eräässä osastossa syntyi lapsi, toisessa vietettiin häitä, vanhat vaimot juoruilivat ja nuorukaiset rakastelivat, mutta he tekivät sen kaiken niin hiljaisesti ja huomaamattomasti, kuin peläten nostattavansa nukkuvan kaiun. Äänet eivät kohonneet koskaan yli kuiskauksen, nauru ei koskaan kaikunut käytävissä, koskaan ei kuulunut portaissa keveiden jalkojen iloista kapsetta.
Kukaan totuuden etsijä ei voi väittää, että tämä tunnelma olisi ollut yksinomaan tälle talolle ominainen. Ajat olivat vaikeat koko Ranskanmaassa — perin vaikeat useimmille ihmisille, ja milloin tahansa sattuu vaikeita aikoja, ovat ne omiaan aiheuttamaan hiljaisuutta ja lisäämään yksinäisyyden kaipuuta. Pariisissa kaikki elämän välttämättömyydet — saippua, sokeri, maito — eivät olleet ainoastaan tavattoman kalliita, vaan myös vaikeasti saatavissa. Menneen ajan ylellisyyksiä eivät voineet saada muut kuin ne, jotka sytyttävillä puheillaan ja onnellisuuden ja tasa-arvoisuuden lupauksilla olivat kiihdyttäneet tietämättömien ja puutteenalaisten intohimot. Kolme vuotta tätä yhteiskunnallista kuohuntaa ja köyhälistön valtaa oli tuonut Ranskalle enemmän kurjuutta kuin onnea. Totta oli, että rikkaat, ainakin suurin osa heistä, oli syösty köyhyyteen tai maanpakoon, mutta vähäväkiset olivat vielä suuremmassa puutteessa kuin ennen. Se, että näki kuninkaan syöstynä valtaistuimeltaan ja aateliston ja porvarit joko maanpaossa tai kurjuudessa, oli ehkä kostonhalua hyvinkin tyydyttävää, mutta se ei lämmittänyt ruumista talvella, ei ruokkinut nälkäistä eikä vaatettanut alastonta. Kurjuus ja ainainen ilmiannon ja kuoleman pelko: siinä oli ainoa tuon loistavan tasavallan suoma tasa-arvoisuus! Siitä kuiskailivat ihmiset kotiensa hiljaisuudessa, mutta kukaan ei uskaltanut puhua avoimesti noina päivinä, sillä aina piti pelätä hiiviskeleviä urkkijoita ja syytettä maanpetoksesta, jonka seurauksena oli summittainen oikeudenkäynti ja giljotiini.
Ja niin naiset ja lapset kärsivät kaikessa hiljaisuudessa ja miehet kärsivät siitä, että he eivät kyenneet lievittämään rakkaittensa hätää. Muutamat, jotka olivat onnistuneet vallankumouksen alkupäivinä pudistamaan onnettoman isänmaansa tomun jaloistaan, olivat löytäneet toisissa maissa rauhan ja turvallisuuden, joskaan ei onnea. Mutta lukemattomia muita sitoi Ranskaan siteet, joita ei voitu katkaista — ammatti, liikeyritys tai perhe — he eivät voineet lähteä pois. Heidän oli pakko jäädä omaan maahansa näkemään kuinka nälkä, puute ja kulkutaudit hävittivät maata. Mutta näiden onnettomuuksien aikaansaajat elelivät hauskasti ylellisissä kodeissaan, istuivat kukkuraisten pöytiensä ympärillä, joivat ja söivät tarpeekseen, kerskuivat luokkavihallaan ja isänmaallisuudellaan ja epäitsekkyydellään. St. Honoré-kadun kapakat olivat täynnä ilonpitäjiä illan toisensa perästä. Köyhälistöhallituksen jäsenet istuivat oopperassa ja Comédie Française'ssa kalleimmilla paikoilla ja ajelivat omilla vaunuillaan Bois'han, samalla kun he Kansalliskokouksen istunnoissa toitottivat maailmalle kansanomaisuuttaan esiintymällä ilman sukkia ja resuisissa housuissa ja paidoissa. Kieltäymykset olivat niihin tottunutta rahvasta varten ja ylimyksiä varten, joiden ei koskaan ollut täytynyt kieltäytyä mistään, mutta niillä, jotka olivat kohottaneet Ranskassa tasa-arvoisuuden ja veljeyden liput, niillä, jotka olivat vapauttaneet Ranskan kuninkaan ja ylimystön orjuudesta, niillä oli oikeus ylellisyyteen, varsinkin jos he saattoivat saada sitä niiden kustannuksella, joille se ennen oli kuulunut.
Maltre de Croissy vuokrasi vuonna 1792 pienen virastohuoneiston tuossa kolmikerroksisessa talossa Rue de Monnaie'n varrella. Hän lähestyi jo keski-ikää, tukka oli alkanut harmaantua, mutta hän oli vieläkin harvinaisen kaunis mies, vaikka surut ja huolet olivatkin uurtaneet hänen herkän suunsa ympärille omat piirtonsa, ja syvällä olevissa, teräväkatseisissa silmissä asui ainainen synkkämielisyys. Bastien de Croissy oli kerran ollut Pariisin asianajajakunnan kaikkein kunnioitetuimpia ja menestyksellisimpiä jäseniä. Hänen asiakkaihinsa oli kuulunut jopa kuninkaallisiakin henkilöitä. Taiteen, politiikan ja kirjallisuuden etevimmät edustajat olivat käyneet hänen loistavassa toimistossaan Quai de la Mégisserie'n varrella. Rikas, hauskannäköinen, hyvää syntyperää oleva nuori asianajaja oli tervetullut kaikkialle. Kuningas uskoi hänen huolekseen tärkeitä taloudellisia toimia, d'Ayenin herttua oli hänen mitä parhain ystävänsä ja de Lamballen prinsessa oli hänen poikansa Charles-Léonin kummi. Hänen häänsä Louise de Vandeleurin, erään etevän kenraalin ainoan tyttären kanssa olivat olleet aikoinaan huvittelukauden merkkitapauksia. Hän oli menestyksellinen mies aina siihen saakka kunnes vallankumous riisti häneltä sekä ansiotulot että isänperinnön. Perintö meni siten, että köyhälistöhallitus pakotti hänet luovuttamaan maaomaisuutensa vuokralaisille, jotka kieltäytyivät maksamasta vuokraa. Hänen tulonsa kutistuivat parissa vuodessa mitättömiin. Useimmat hänen entisistä asiakkaistaan olivat maanpaossa, kaikki olivat nyt liian köyhiä tarvitakseen neuvoja laki- tai raha-asioissa.
Maître de Croissyn oli siis pakko luopua loistavasta toimistostaan ja upeasta talostaan. Hän asettui vaimoineen ja lapsineen asumaan halpaan huoneistoon Rue Picpus'n varrelle, ja toimitteli niitä asioita, joita sattui saamaan, pienessä huoneistossaan, joka oli kerran kuulunut itävaltalaisen pankkiirin kamaripalvelijalle. Tänne hän patikoi jalkaisin joka aamu, oli sää sitten minkälainen tahansa, ja täällä hän antoi neuvoja köyhille, verojaan huokaileville porvareille ja nukkavieruille, vararikon partaalla oleville pikkukauppiaille. Hän ei enää ollut Maître de Croissy, vaan aivan yksinkertaisesti kansalainen Croissy, joka sai olla kiitollinen, jos Chabot'n tai Baziren kaltaiset miehet osoittivat hänelle luottamustaan tai jos suuri Danton alentui suomaan hänelle jotain työtä. Kun ennen oli tarvittu kuusi apulaista hoitamaan päivän juoksevia asioita, oli hänellä nyt vain yksi ainoa, uskollinen Reversac, joka oli itsepintaisesti kieltäytynyt lähtemästä, kun kaikki muut olivat menneet.
»Ettehän toki tahdo heittää minua ulos kadulle näkemään nälkää, Maître, ettehän?» oli nuori mies tosissaan rukoillut.
»Kyllä te aina löydätte muuta työtä, Maurice», väitti de Croissy, eikä syyttä, sillä Maurice Reversac oli täysin pätevä lakimies. Hän oli nuori ja tarmokas ja olisi varmastikin koska tahansa kyennyt elättämään itsensä. »Eihän minun kannata edes maksaa kunnollista palkkaa teille.»
»Antakaa minun asua luonanne täysihoidossa, Maître», pyysi Reversac itsepäisenä. »En minä pyydä mitään muuta. Olen säästänyt hiukan rahaa, vaatteeni kestävät pari kolme vuotta, ja kun on niin pitkälle päästy...» »Niin! Silloin ovat asiat ehkä myös toisin...!» Maître de Croissy huokasi. Hänkin oli kerran toivonut, että Ranskan kansa pian jälleen tulisi järkiinsä, että tämä vainon ja sorron aika jo pian päättyisi. Mutta viime ajat olivat koetelleet hänen uskoaan ja luottamustaan. Kun ranskalaiset olivat syösseet valtaistuimelta laillisen kuninkaansa ja aikoivat nostaa häntä vastaan oikeusjutun aivan kuin kysymyksessä olisi aivan tavallinen rikollinen, ei se voinut johtua muusta kuin siitä, että heitä riivasi joko hulluus tai jokin pahahenki, joka varmaankaan ei ollut helposti karkotettavissa.
Mutta Maurice Reversac sai toivomuksensa toteutettua. Hän asui täysihoidossa Rue Picpus'n varrella, ja joka aamu, oli sää millainen tahansa, taivalsi hän Rue de la Monnaie'lle ja tuuletti, pölytti ja lakaisi asianajajan kehnon toimiston. Iltaisin nuo kaksi miestä kävelivät melkein aina yhdessä takaisin Rue Picpus'n varrelle. Tuo halpa ja vähäpätöinen asunto oli heille molemmille koti, sieltä he löysivät kaiken sen onnen, joka heille oli suotu. Sillä Bastien de Croissylle onni merkitsi kotielämää, rakkautta vaimoa ja lasta kohtaan. Maurice Reversacille se taas merkitsi sitä, että hän sai asua saman katon alla kuin Josette Gravier, nähdä hänet joka päivä ja kävellä hänen kanssaan iltaisin Cour de la Reinen kastanjapuiden alla.
Jonkin matkan päässä, kapean Passage des Fěvesin varrella, oli näihin aikoihin pieni ruokala, jonka asiakkaat olivat pääasiallisesti lähellä sijaitsevien hallituksen työtupien työläisiä. Sen nimi oli »Kolme Apinaa», ja sinne johti kadun tasoa kaksi porrasaskelta alempana sijaitseva kapea oviaukko. Ruoka ja juoma olivat täällä samanhintaisia kuin muuallakin, ja isäntä Furet oli siitä mainio, että hän oli sekä kuuro että puhevikainen. Eikä hän kaiken lisäksi koskaan ollut oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Nämä ominaisuudet tekivät Furet'stä näinä aikoina ihanteellisen isännän paikkaan, jossa tyhjät vatsat ja tyhjät kukkarot houkuttelivat omistajansa moittimaan asiain nykyistä tilaa, jopa joskus siihen määrään, että seinälle ripustettua julistusta: »Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus» joskus osoiteltiin pilkallisesti sormella, vaikkakin se oli siihen pantu hallituksen käskystä, kuten kaikkialle julkisille paikoille.
Tässä kapakassa oli kaksi erikoisasemassa olevaa pöytää. Oikeastaan ne eivät olleet oikeita pöytiä, vaan pari tyhjää viinitynnyriä, jotka seisoivat kumollaan molemmin puolin ovea olevissa syvennyksissä. Pari kolmijalkaista tuolia oli varattu kahta asiakasta varten, mutta kummassakin syvennyksessä vain kahta varten. Ja jos joku tahtoi saada oikeuden istua näissä syvennyksissä, odotettiin hänen tilaavan pullon Furet’n parasta viiniä. Tämä oli eräs niitä kirjoittamattomia lakeja, joita kukaan »Kolmen Apinan» kantavieraista ei koskaan olisi ajatellutkaan rikkoa, sillä Furet, vaikkakin monessa suhteessa ihanteellinen isäntä, saattoi halutessaan muuttua hyvinkin topakaksi.
Eräänä painostavana iltana elokuun loppupuolella vuonna —92 istui kaksi miestä noissa erikoisasemassa olevissa syvennyksissä »Kolmen Apinan» kapakassa. He olivat jutelleet jo puolisen tuntia, mutta koko ajan hiljaa kuiskaillen. Pullo kansalainen Furet'n parasta viiniä seisoi heidän välissään tynnyrillä, mutta vaikka he vielä tunnin kuluttua olivat siellä, oli pullo enemmän kuin puolillaan. He näyttivät liian kiinnostuneilta keskusteluunsa, malttaakseen juoda.
Toinen heistä oli lyhyt ja paksunpuoleinen mies, jolla oli tumma tukka ja selvästi juutalaiset piirteet. Hän puhui sujuvasti ranskaa, mutta ääntäminen paljasti hänen saksalaisen syntyperänsä. Aina halutessaan erikoisesti painostaa sanojaan, hän löi paksulla lihaisella kämmenellään viinin tahrimaa tynnyrinkantta.
Toinen heistä oli Bastien de Croissy. Hän oli aikaisemmin päivällä saanut nimettömän viestin, jossa ehdotettiin salaista kohtausta »Kolmen Apinan» kapakassa. Kirjeen mukaan koski asia Ranskan parasta ja kuninkaan turvallisuutta. Bastien ei suinkaan ollut mikään raukka, joten viestin sanamuoto herätti hänessä luottamusta. Hän lähetti Maurice Reversacin aikaisin kotiin ja lähti salaperäiseen kohtaukseen.
Hänen salamyhkäinen tuttavansa esitti edustavansa parooni de Batzia, jonka Bastien hyvin tiesi olevan Itävallan hallituksen asiamiehen ja keisarin uskotun, keisarin, jonka juonet ja suunnitelmat Ranskan vallankumouksen hallituksen kukistamiseksi olivat suunnitelmina yhtä uskallettuja kuin mitättömiä toteutettuina.
»Mutta tällä kertaa, teidän avullanne, cher maltre, olemme varmoja onnistumisestamme», selitti mies täydelleen tyytyväisenä itseensä.
Ja hän kertoi suunnitelmasta, jonka de Batz oli Wienissä laatinut. Suurenmoinen suunnitelma! Ei enempää eikä vähempää kuin että puolueen eräät tärkeimmistä jäsenistä tuli lahjoa itävaltalaisella kullalla ja saattaa sitten jälleen voimaan vanha yksinvaltainen hallitusmuoto.
Bastien de Croissy oli heikkouskoinen. Hän ei tahtonut uskoa, että kukaan tärkeimmistä terroristeista uskaltaisi vaarantaa päätään osallistumalla niin rohkeaan juoneen. Oli löydettävä toisia teitä ja keinoja — ja varmempia keinoja — nopeasti, sillä kuninkaan henki oli todella vaarassa! Eikä ainoastaan kuninkaan, vaan myös kuningattaren ja koko kuninkaallisen perheen! Mutta itävaltalainen lähetti oli itsepäinen.
»M. le Baron tahtoo nimenomaan itse konventin jäseniltä apua. Ja sitä hänen täytyy saada. Jos puolitusinaa toimeenpanevan komitean jäsenistä on hänen vallassaan, selviää hän muusta ja voi taata menestyksen meidän toimillemme.»
»Voyons, cher maître», sanoi hän, »te olette yhtä innokas syöksemään tämän kauhean hallituksen vallasta kuin konsanaan M. le Baron, eikä kukaan voi pitää teidän alttiuttanne hallitsijasukua kohtaan kyseenalaisena.»
»Ei minua pidätä alttiuden puute», huomautti de Croissy tulisesti.
»Mikä siis?»
»Varovaisuus! Väärä toiminta voi koitua kuninkaamme tuhoksi!»
Toinen kohautti olkapäitään.
»Totta! Mutta me luotamme siihen, että te, cher maître, tunnette ne miehet, joiden kanssa te näin joutuisitte tekemisiin.»
»Tunnenpa niinkin!» myönsi Bastien.
»He ovat lahjottavissa, eikö totta?»
»Totta!»
»Ahneita?»
»Ovatpa niinkin!»
»Yritteliäitä?»
»Kyllä, milloin heidän omat taskunsa ovat kysymyksessä.»
»No, siis?»
Syntyi tauko. Joka puolella jatkui keskustelun sohina. Eräät Furet’n asiakkaista ahmivat äänekkäästi ruokaansa tai juoda särpivät meluavasti, toiset taas kolistelivat dominonappuloitaan. Tässä pimeässä ja eristetyssä paikassa, jossa nämä kaksi miestä keskustelivat Ranskan kohtaloista ei ollut pelkoa salakuuntelijoista.
Mutta pidettyään pienen tauon jatkoi vieras lähetti yhä vakuuttavampaan sävyyn: »Minun ei tarvinne selittää teille, mikä on meidän tarkoituksenamme. Keisari ei ole salliva sisarensa jäävän tuollaisen salamurhaajajoukkion armoille. M. le Baron on hänen neuvonantajansa ja hän maksaa kaksikymmentätuhatta louisdoria jokaiselle niistä kahdestatoista miehestä, jotka sitoutuvat avustamaan häntä tässä asiassa.»
»Kahdellatoista!» huudahti de Croissy, ja lisäsi sitten lohduttomana: »Mistä löytää ne kaksitoista?»
»Me odotamme teidän löytävän ne, cher maître.» »Minullahan ei ole mitään vaikutusvaltaa, ei enää.»
»Mutta te tunnette oikeat miehet», väitti asiamies, ja lisäsi luottavaisesti: »Teitä on huomioitu, katsokaapas.»
»Arvasin sen.»
»Me tiedämme, että teillä on liikesuhteita eräisiin konventin jäseniin, jotka voivat olla hyödyllisiä meidän asiallemme.»
»Keitä te lähinnä ajattelette?»
»No, esimerkiksi Chabot'ta, tuota viraltapantua kerjäläismunkkia.»
»On siinäkin kaunis liittolainen!» huudahti de Croissy.
»Tarkoitus saakoon pyhittää keinot, ystävä hyvä», huomautti toinen kuivasti, ja lisäsi: »Entä Chabot'n lanko Bazire?»
»He kumpikin myisivät kyllä vaikkapa kuolemattomat sielunsa, jos heillä sellainen olisi», myönsi de Croissy.
»Myös Dantonin ystävä Fabre d'Eglantine sopisi luullakseni.»
»Teillä on hyvä asiantuntemus.»
»Ja mitä arvelette Dantonista itsestään?»
Itävaltalainen nojautui kiihkeänä ja innostuneena eteenpäin sillä hän ymmärsi, että ranskalainen alkoi horjua. Silminnähtävästi vaikutti häneen toisen voitonvarma innostus. Hänen silmiensä eteen levittäytyi niin ihmeen ihana näky: Ranska vapautuneena hirmuvallasta, kuningas valtaistuimelleen palanneena! Valtakunta, joka jälleen kunnioittaisi Jumalan itsensä säätämää esivaltaa! Niin ajatteli de Croissy kallistaen yhä halukkaammin korvaansa vieraan tuumille. Hän mainitsi itsekin nimeltä useita, jotka ehkä osoittautuisivat suunnitelmalle hyödyllisiksi; miesten nimiä, jotka ehkä halukkaastikin myisivät vakaumuksensa itävaltalaisesta kullasta.
»Jos minä yhdyn teihin», sanoi de Croissy lopulta painokkaasti, »tapahtuu se sillä nimenomaisella ehdolla, että teidän päämääränne on kuninkaan asettaminen takaisin valtaistuimelleen».
»Luonnollisesti, rakas ystävä, luonnollisesti», vakuutti toinen yhtä ponnekkaasti. »Voitte aivan varmasti luottaa M. le Baronin jaloihin tarkoitusperiin.»
»Meidän tehtävänämme on luvata niille miehille, jotka te katsotte tarkoitukseen sopiviksi, määräsuuruinen rahasumma, joka maksetaan heti kun kuninkaallisen perheen kaikki jäsenet ovat turvassa Ranskan ulkopuolella.... mutta me emme tahdo, että yksikään kuninkaallisista prinsessoista jää tänne panttivangiksi, ymmärrättehän? Senlisäksi me voimme luvata maksavamme toisen suuremman rahasumman sinä päivänä, kun heidän majesteettinsa voivat jälleen palata pääkaupunkiinsa.»
Ei ollut epäilystäkään siitä, että Maître de Croissy oli nyt innostunut vilpittömästi. Hän oli niitä, joille hallitsijasuku ja kuninkaan oikeudet olivat melkeinpä jumalallisia. Kaikki se, mitä hän oli saanut kärsiä viime aikoina, kieltäymykset, omaisuuden ja arvon menetys, ei kuohuttanut häntä siinä määrin kuin ne nöyryytykset, joita kuningas, hänen kuninkaansa oli saanut kärsiä. Saada pelastaa kuningas! tuoda hänet takaisin voitonriemuisena esi-isiensä valtaistuimelle! Se oli ajatus, joka oli omiaan täyttämään Bastien de Croissyn mielen voimakkaalla kiihtymyksellä. Hän kuunteli vain puolittain ulkomaalaisen suunnitelmia tuon salamurhaajajoukon lopullisesta tuhoamisesta. Hän ei välittänyt siitä, mitä sitten tapahtuisi, kun suuri päämäärä kerran oli saavutettu. Nuo lahjottavissa olevat lurjukset, joita Itävallan keisari tuntui tarvitsevan, saivat hänen puolestaan vaikka pakahtua omaan pahuuteensa, Bastien de Croissylle se oli yhdentekevää!
»Käsitättehän tarkoitukseni, hyvä herra?» kysyi lähettiläs.
»Kyllä, kyllä», mutisi Bastien vastaukseksi.
»Meidän täytyy kerätä niin paljon kirjallisia todistuksia heidän petollisuudestaan kuin vain voimme. Sillä jos ne sakaalit saavat päähänsä muuttaa mieltään, voimme me kuuluttaa koko maailmalle heidän alhaisuutensa, paljastaa heidät kannattajahölmöilleen ja saattaa heidät häpeään ja samaan alentavaan kuolemaan, jota he valmistelevat kuninkaalleen!»
Näiden kahden miehen kohtaus kesti aina myöhäiseen yöhön asti. Louise de Croissy valvoi ränsistyneessä asunnossaan Rue Picpus'n varrella ja odotti levottomana miestään. Maurice Reversac, jolta hän kyseli useaan kertaan tietoja, ei osannut kertoa mitään muuta de Croissyn toimista, kuin että tämä oli noudattanut erään uuden asiakkaan kutsua ja että tämä asiakas ei tahtonut ilmaista nimeään. Ja kun Bastien sitten lopulta tuli kotiin, näytti hän väsyneeltä, mutta kummallisen kiihtyneeltä. Vallankumouksen synkeiden päivien jälkeen ei Louise muistanut nähneensä hänen silmiään niin tulisina, eikä kuulleensa hänen huuliltaan niin iloisia, melkeinpä toivorikkaita sanoja. Hän ei kertonut kuitenkaan vaimolleen mitään keskustelustaan parooni de Batzin lähetin kanssa, hän sanoi vain saaneensa valoisamman uskon tulevaisuuteen. Jumala väsyisi jo varmaan ihmisten pahuuteen, nykyiset kauheat olosuhteet eivät varmastikaan voisi jatkua! Kuningaskin saisi pian varmasti takaisin oikeutensa! Vain uskolliselle Maurice Reversacille kertoi de Croissy keskustelustaan itävaltalaisen kanssa, ja nuori mies koetti näyttää innostuneelta. Mutta kun hän kuunteli Maître de Croissyn kertomusta, valtasi hänet aavistus, että tuumassa oli jotain kieroa, että se tavalla tai toisella toisi mukanaan vaikeuksia, ja hänen istuessaan kopioimassa asianajajan hänelle sanelemia kirjeitä, valtasi hänet palava halu heittäytyä työnantajansa jalkoihin ja pyytää, ettei hän puuttuisi noiden vierasmaalaisten kutomiin juoniin.
Mutta hän voitti kiusauksen. Bastien de Croissy ei ollut niitä miehiä, jotka luopuvat yrityksestään vain nuoren apulaisensa houhottelujen takia, oli tämä apulainen miten uskollinen tahansa. Ja niinpä kirjeet, joita oli noin puoli tusinaa, sekä kirjoitettiin että lähetettiin »yksityisluontoisina tiedoituksina Pariisin asianajajakunnan jäseneltä, kansalainen Croissylta useille vaikutusvaltaisille Konventin jäsenille sisältäen valtakunnalle tärkeitä tiedoituksia.»
TOINEN LUKU.
Kokonainen vuosi oli kulunut ja Bastien de Croissy oli saanut nähdä rakkaimpien toiveittensa raukeavan toisen toisensa perästä. 48:n äänen enemmistö Kansalliskokouksen 700:sta oli tuominnut kuolemaan kuninkaan, joka nyt sai sovittaa elämällään kaikki entiset erehdyksensä, heikkoutensa ja väärinkäsityksensä. Onnetonta kuningatarta, joka oli erotettu lapsistaan ja kaikista rakastamistaan ihmisistä, syytettiin sellaisista inhoittavista rikoksista, jollaisia vain vääristyneet ihmismielet voivat keksiä, ja nyt hän odotti vain oikeudenkäyntiä ja väistämätöntä kuolemaansa.
Valtiolliset puolueet kilpailivat keskenään julmuudessa ja säälimättömyydessä. Leijona Danton ja sakaali Robespierre kamppailivat keskenään elämästä; oli yhä vielä arvaamatonta, kumman onnistuisi hävittää toinen. Vankilat olivat täpötäynnä ja giljotiini teki kauheaa työtään päivästä päivään, hetkestä toiseen, katsomatta säätyyn, sukupuoleen tai ikään. »Laki Epäluulonalaisuudesta» oli juuri astunut voimaan, eikä enää ollut tarpeellista, että syytetty oli sanonut tai tehnyt jotain vallankumouksen vastaista, pidätysmääräyksen saamiseksi riitti, että häntä epäiltiin sensuuntaisista toiveista. Ja sitä seurasi vankila ja oikeuskäsittelyn irvikuva ja ilman kuulustelua tai puolustusta seurasi sitten kuolema. Ja terroristien täten toisiaan vainotessa uhkasi valtiota ulkonainen vihollinen. Liittoutuneiden voitokkaat joukot etenivät Ranskan pyhällä kamaralla. Englantilaiset virtasivat maahan Belgiasta, preussilaiset marssivat yli Reinin, espanjalaiset tunkeutuivat läpi Pyreneitten solien ja La Vendéessä riehui jälleen kansalaissota.
Dantonin huudot: — Aseisiin! ja — Isänmaa on vaarassa! — kaikuivat maassa rajalta rajalle. Ne kaikuivat autioihin kaupunkeihin ja marroille pelloille kolmensadantuhannen »Vapauden Soturin» marssiessa rintamalle vailla vaatteita, kenkiä ja ruokaa karkottamaan pois vieraat tungettelijat Ranskan porteilta. Se oli kuin sankarirunoa, paremman aatteen arvoista!
Jäljellejääneiden, jotka olivat joko vanhoja, heikkoja tai välttämättömiä, täytyi myös kantaa osansa isänmaan puolustamisen kuormasta. Ranskasta oli tehty suunnaton sotaleiri, täynnä taistelijoita ja työläisiä. Naiset ompelivat paitoja ja neuloivat sukkia, suolasivat lihaa ja räätälöivät housuja, ja pitivät siinä sivussa huolta myös kodeistaan parhaansa mukaan. Ranska oli numero yksi, koti oli toisarvoinen sen rinnalla.
Näihin aikoihin sairastui pikku Charles-Léon. Siitä koko murhenäytelmä alkoikin. Hän oli aina ollut heikko lapsi, ja se oli ymmärrettävää, olihan hän syntynyt juuri ennen vallankumousta, aikana, jolloin Louise de Croissyn ympärillä pirstoutui koko hänen tuntemansa maailma. Hän oli luullut, ettei tuosta pienestä rääpäleestä koskaan tulisi eläjää, ainokaisesta pojasta, jota he Bastienin kanssa olivat rukoilleet ja tulevaksi toivotelleet jo viisi vuotta. Mutta poika oli kasvanut yhä suuremmaksi ja voimakkaammaksi vuosi vuodelta aina tähän talveen saakka, jolloin ravinto kävi yhä niukemmaksi ja köyhemmäksi ja maitoa oli melkeinpä mahdotonta saada.
Vanha ystävällinen tohtori sanoi, ettei kysymyksessä ollut mitään vakavampaa, mutta että lapsen pitäisi saada ilmanalan vaihdosta. Pariisi oli näinä aikoina liian epäterveellinen heikoille lapsille. Ilmanvaihdosta? Mistä sitä saattoi ottaa? Louise ahdisteli vanhaa kansalaista Laroussea kysymyksillään:
»Ettekö voisi saada minulle matkustuslupaa, tohtori? Meillä on yhä pieni talo Isèren alueella lähellä Grenoblea. Voisin viedä pojun sinne.»
»Kyllä. Voin hankkia pojalle luvan — ainakin luulen voivani — näissä olosuhteissa.»
»Entä minulle?»
»Myös teille — viikoksi!»
»Vain viikoksiko — mitenkä niin?»
»Te voitte mennä postivaunuissa Grenobleen, se vie kai pari päivää. Sitten te voisitte jäädä pariksi päiväksi taloonne, sanokaamme, että tarvitsette 48 tuntia järjestääksenne pojan asiat siellä. Kaksi päivää on varattava kotimatkaan postivaunuilla...»
»Mutta enhän toki voisi tulla takaisin.»
»Pelkään pahoin, että teidän olisi pakko, kansalainen. Kenenkään ei sallita olla poissa vakinaiselta asuinpaikaltaan enempää kuin seitsemän päivää. Tiedättehän sen.»
»Mutta enhän voisi jättää lastani!»
»Ja miksi ette? Hän ei ole erikoisemmin sairas ja maalaisilma...»
Louise oli menettämäisillään malttinsa. Kuinka typeriä olivatkaan miehistä parhaimmatkin.
»Mutta kuka hoitaisi häntä?» intti hän.
»Varmaankin joku kunnon kyläläinen ottaisi sen tehtäväkseen.»
Louise kuohahti: »Ja te luulette, että minä jättäisin sairaan lapsukaiseni jonkun vieraan naisen hoidettavaksi?»
»Eikö teillä ole ketään omaisia, joiden huomaan te voisitte uskoa lapsenne? Äitiä tai sisarta?»
»Minun äitini on kuollut eikä minulla ole sisaria. Enkä minä muutoin uskoisikaan lastani kenenkään muun kuin itseni hoitoon.»
Tohtori kohautti olkapäitään. Hän oli hyvin ystävällinen, mutta hän oli nähnyt samantapaista viime aikoina niin useasti eikä hänellä ollut valtaa auttaa.
»Pelkään pahoin...», alkoi hän.
»Kansalainen Larousse», keskeytti hänet Louise päättäväisesti, »teidän täytyy antaa meille todistus, jonka mukaan lapsi on liian sairas erotettavaksi äidistään.»
»Mahdotonta, kansalainen».
»Ettekö voi edes yrittää!»
»Minä olen yrittänyt toisten puolesta tarpeeksi usein tietääkseni, ettei siitä ole mitään hyötyä. Tiedättehän mitä Konventin säännökset meidän päivinämme merkitsevät... kukaan ei uskalla rikkoa niitä.»
»Ja minun täytyy nähdä lapseni elämän menevän hukkaan tuollaisen paperipalasen takia?»
Taas vanha mies kohautti olkapäitään. Hänellä oli kiire ja toisia oli odottamassa. Hän sanoi siis hyvästi: hän ei kyennyt mitään tekemään, miksi siis viivytellä? Louise tuskin huomasi hänen menneen. Hän seisoi paikallaan kuin kivenjyrkäle, kuin epätoivoa esittävä veistos. Lapsen kalpeat posket eivät olleet hänen kasvojaan verettömämmät.
»Louise!»
Josette Gravier oli seisonut vuoteen vieressä koko ajan. Charles-Léonin pienoinen käsi oli kiertynyt hänen sormiensa ympärille eikä hän sen tähden halunnut liikahtaa, mutta häneltä ei silti jäänyt kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä puhuttiin. Hänen silmänsä, nuo suloiset syvänsiniset silmät, jotka näyttivät säteilevän ja heijastavan valoa hänen kiihtyessään, olivat kiintyneinä Louise de Croissy'hin. Hän oli rakastanut ja palvonut tätä aina siitä lähtien kuin Louisen kuoleva äiti oli uskonut pienen sylilapsensa madame Gravier'lle, talonpoikaisnaiselle, joka oli Josetten äiti. Tämä oli juuri menettänyt vastasyntyneen, Louisen ikäisen lapsen. Josette, madame Gravier'n esikoinen oli näihin aikoihin kolmevuotias, eikä hänen ihastuksellaan uuden tulokkaan johdosta ollut mitään rajoja. Hän ja Louise kasvoivat yhdessä sisarusten lailla, he jakoivat lapselliset ilot ja surut. Vanha maalaistalo kaikui heidän pienien kenkiensä kopseesta ja iloisesta naurustaan. Isä Gravier opetti heitä ratsastamaan ja lypsämään vuohia; heillä oli omat kaniininsa, kananpoikansa ja ankkansa.
Yhdessä he kävivät luostarikoulua oppiakseen kaikkea, mitä katsottiin nuorten neitosten tietomäärään kuuluvaksi, ompelua ja korukäsitöitä, kaunokirjoitusta ja lausuntaa, vähän historian ja maantiedon alkeita ja kirjeiden kirjoittamisen taitoa. Sillä näiden kahden kasvatus oli aivan samanlainen, tuon ylhäisen kenraalin äidittömän tyttären ja hänen ystävättärensä, Josette Gravier'n, talonpoikaistytön.
Kun Louise sitten aikoinaan meni naimisiin Bastien de Croissyn kanssa, joka oli Pariisin asianajajakunnan huomattavin jäsen, oli Josetten sydän särkyä hänen erotessaan elämänikäisestä ystävättärestään.
Sitten seurasivat vuoden 89 synkät päivät. Isä Gravier murhattiin vallankumousmetelien aikana Grenoblessa; äiti kuoli murheeseen, ja Louise pyysi silloin Josettea tulemaan heidän luokseen asumaan. Maatalo myytiin ja nyt oli tytöllä vaatimaton omaisuus. Hän matkusti Pariisiin ja ihaili ja palvoi Louisea aivan kuin entisinä aikoina. Hän oli ystävättärensä tuki ja turva noina vallankumouksen ensimmäisinä kauhunaikoina ja nyt, kun giljotiinin varjo näytti uhkaavan tuon ennen niin maineikkaan asianajajan kotia, oli hän Louisen siveellinen tukipylväs. Vaarassa oleva isänmaa tarvitsi hänen aikaansa monta tuntia päivässä. Hänenkin täytyi istua neulomassa paitoja ja housuja vapaussotureille, mutta illat, yöt ja aamut olivat hänen omiaan ja ne hän omisti palvellakseen jumaloimaansa Louisea ja Charles-Léonia.
Hänelle oli luovutettu pienoinen huone Rue Picpusin varrella olevasta huoneistosta, mutta hänen rakastava sydämensä piti tätä huonetta paratiisina, sillä täällä hän saattoi kotona ollessaan leikkiä Charles-Léonin kanssa, pestä vaatteitaan ja silitellä niitä, ja koko ajan seurasivat häntä Charles-Léonin suuret tummat silmät, jotka niin suuresti muistuttivat hänen äitinsä silmiä, tytön kertoillessa haaveellisia tarinoita ja sankarisatuja. Poika oli näihin aikoihin vain viisivuotias, mutta hän oli kumman innokas kuuntelemaan tämänkaltaisia tarinoita, hän näytti ymmärtävän ja antavan arvoa Hectorin ja Achilleen sankaritöille, Bayard’lle ja Jeanne d'Arcille sekä tarinoille ristiretkistä, Godfrey de Bouillonista ja Richard Leijonamielestä. Hän tunsi oman heikkoutensa ja pienuutensa ja aavisti lapsuuden selittämättömällä tarkkanäköisyydellä, ettei hänestä itsestään koskaan kasvaisi kyllin suurta ja voimakasta sellaisia tekoja suorittamaan, ja ehkäpä juuri sen tähden nautti Josetten kertomuksista, joita tämä väritti haaveellisen mielikuvituksensa keksimillä yksityiskohdilla.
Mutta vaikka Charles-Léon pitikin näistä menneiden aikojen sankareista, oli hänestä vielä hauskempaa kuulla tarinoita nykyisistä, ja tässä suhteessa olikin Josettella aivan ehtymätön tarinavarasto. Hänen hurmaantuneista kuvauksistaan poika kuuli ensi kertaa sankaritöistä, joita oli suorittanut eräs hämmästyttävä englantilainen, jota sanottiin kummallista kyllä, Punaiseksi neilikaksi. Josette kertoi hänelle joukosta ylhäisiä herrasmiehiä, joiden mielet oli vahannut niin suuri sääli viattomien kärsimyksiä kohtaan, että he olivat vihkineet elämänsä niiden onnettomien pelastamiseen, joita hirmuhallitus vainosi ja sorti. Hän kertoi pojalle naisista ja lapsista, vanhoista tai heikoista miehistä, jotka oli raahattu vankeuteen ja joilla ei ollut muuta pelastumisen raadollisuutta kuin kuolema. Mutta nämä olivat häipyneet vankiloista, vieläpä pyövelin rattailtakin kuin ihmeen kautta tämän salaperäisen sankarin toimesta, joka aina oli pysynyt tuntemattomana, mutta jonka uhrautuvaiset teot tuomion enkeli varmaankin oli merkinnyt taivaan tilikirjoihin suuriarvoisina.
Kun Charles-Léonin pysyväinen heikkous muuttui vaaralliseksi ja vakavaksi veren vähyydeksi, tuntui kaikki ilo kaikkoavan Josetten elämästä. Toisin sanoen: oikea ilo! Sillä ulkonaisesti hän oli yhtä iloinen kuin tavallisestikin, hän lauleli, laski leikkiä pienen sairaan kanssa, ilahdutteli Louisea ja hemmotteli Bastieniä, joka piti häntä talon enkelinä. Hän vietti jokaisen vapaan hetkensä Charles-Léonin pienen vuoteen ääressä, ja kun kukaan ei kuullut, saattoi hän kuiskailla tämän korvaan noita vanhoja tarinoita, joista poika niin paljon piti. Silloin näkyi hymy pojan kalpeilla huulilla ja Josette tunsi itsensä melkeinpä onnelliseksi, vaikkakaan kyyneleet eivät olleet kaukana.
Ja nyt veti Josette kätensä sairaan lapsen otteesta heti tohtorin lähdettyä ja syleili Louisea.
»Me emme saa menettää rohkeuttamme, rakas Louise», sanoi hän. »Kyllä me selviydymme tästäkin vaikeudesta.»
»Luuletteko todellakin?» kuiskasi Louise. »Voi, jospa minä todella voisin uskoa siihen.
»Istuhan, chérie, ja anna minun selittää!»
Josetten äänessä oli jo jotain lohduttavaa. Se oli matala ja hiukan verhottu; se oli sellainen ääni kuin ainakin naisella, jonka elämäntehtävänä on onnellistuttaa ja lievittää. Hän määräsi Louisen istumaan suureen nojatuoliin; sitten hän istahti tämän eteen lattialle, pienet kädet Louisen helmassa.
»Kuuntele, Louise chérie!» sanoi hän kiihkeästi.
Louise tarkkasi ystävättärensä kiihkeitä kauniita kasvoja. Pehmeät punaiset huulet vapisivat liikutuksesta, kirkkaissa suurissa silmissä säihkyi outo innostus. Hän oli hämmästynyt, sillä ei ollut Josetten tapaista näyttää niin selvästi tunteitaan. Häntä oli aina pidetty hiljaisena ja järkevänä. Hän ei koskaan lörpötellyt niitä näitä eikä koskaan pitänyt suurta ääntä runollisista unelmistaan.
»No niin, rakkaani», sanoi Louise rauhattomana: »Minä kuuntelen. Mistä on kysymys?»
Josette katsoi ystävätärtään suoraan silmiin.
»Minun mielestäni, rakkaani», sanoi hän vakavan painokkaasti, »meidän täytyy koettaa päästä kosketuksiin noiden ihmeellisten englantilaisten kanssa. Tiedäthän sinä, keitä minä tarkoitan! He ovat saaneet nyt jo suuria aikaan viattomien ihmisten puolesta, jotka ovat olleet vielä pahemmassakin ahdingossa kuin mitä me nyt olemme.»
Louise rypisti otsaansa. Hän tiesi kyllä keitä Josette tarkoitti. Hän oli usein nauranut tälle Josetten mielikuvitukselliselle sankarille, joka tuntui tunkeutuvan jopa tytön uniinkin. Mutta juuri nyt tuntui hänestä siltä, kuin olisi sellainen typerä houhotus suorastaan kevytmielistä ja väärää, unelmat tuntuivat sopimattomilta kun kyseessä oli sydäntäsärkevä todellisuus. Hän yritti nousta ja työntää Josetten syrjään, mutta tyttö tarrautui häneen eikä tahtonut antaa hänen mennä.
»En ymmärrä, mitä oikein tarkoitat, Josette», sanoi Louise lopulta kylmästi. »Nyt ei ole aika laskea leikkiä, tai puhua asioista, jotka ovat olemassa vain sinun mielikuvituksessasi.»
Josette pudisti päätään.
»Miksi sanot niin, Louise chérie? Miksi sinun ehdoin tahdoin täytyy sulkea silmäsi ja korvasi tosiasioilta — kylmiltä kovilta tosiasioilta, jotka jokainen tietää ja tunnustaa? Olisinpa tosiaan luullut,» jatkoi tyttö vakavaan suostuttelevaan tapaansa, »että tämä kauhea vaara, joka uhkaa sinua, kun Charles-Léon tulee yhä sairaammaksi ja sairaammaksi, kunnes ei enää mitään toivoa ole hänen paranemisestaan...»
»Josette, älä!» huudahti Louise vastustelevasti.
»Minun täytyy!» väitti Josette vastaan päättäväisesti: »Minun velvollisuuteni on saada sinut näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat. Ja minä vakuutan, että kun tämä kamala vaara on uhkaamassa, on sinun jätettävä kaikki typerät epäilyksesi!»
Louise katsahti alas noihin häneen kääntyneisiin kauniisiin ja innokkaisiin kasvoihin. Hän tunsi itsensä äkkiä perin liikutetuksi. Tietysti Josette puhui tyhmyyksiä. Kultainen, järkevä ja hiljainen Josette. Hän oli yksinkertainen, eikä vähimmässäkään määrin älykäs, mutta oli kummallista, kuinka itsepintainen hän saattoi olla saatuaan jotain päähänsä. Vieläpä pienistä seikoistakin hän saattoi joskus jankuttaa sellaisella kaunopuheisuudella, ettei ollut mitään toiveita voida vastustaa häntä. Ei, hän ei tosiaankaan ollut älykäs, mutta hän oli aivan tavattoman ovela, milloin oli kysymyksessä hänen rakastamiensa paras. Ja hän jumaloi Louisea ja palvoi Charles-Léonia.
Aina tohtorin käynnistä lähtien oli Louise ollut vajonneena suruunsa, ja nyt hän tunsi halua tarrautua jokaiseen toivon korteen, vain voidakseen säilyä epätoivolta. Luonnollisestikin Josette puhui typeryyksiä. Koko perhe oli tottunut laskemaan leikkiä hänen tarumaisen sankarinsa kustannuksella, jopa siinä määrin, että tyttö ei enää puhunut hänestä. Mutta nyt hänen silmänsä suorastaan säteilivät innosta, ja Louisesta näytti siltä kuin säteilisi niistä myös toivoa ja luottamusta. Ja Louise kaipasi edes jotain toivon sädettä.
»Luulenpa, että sinä taas vedät vanhaa virttäsi», sanoi hän hymyillen.
»Se on totta!» myönsi Josette lämpimästi.
Ja kun Louise yhä itsepäisenä ja epäuskoisena kohautti olkapäitään ja huoahti, tyttö jatkoi:
»Mutta olethan toki, rakas Louise, kuullut muidenkin kuin minun, viisaitten, hienojen, tärkeitten ihmisten, puhuvan Punaisesta neilikasta?»
»Olen kyllä», myönsi Louise, »mutta aivan ylimalkaisesti».
»Muistatko, miten hän auttoi Maillyn perhettä?»
»Tarkoitatko kenraalin leskeä?»
»Juuri häntä. Hän ja hänen sisarensa ja nuo kaksi lasta ryöstettiin suorastaan vahtien nenän edestä matkalla mestauspaikalle.»
»Kuulin kyllä jotain sellaista», myönsi Louise kuivasti, »mutta...»
»Entä mitä sanot de Tomayn perheestä?» keskeytti Josette innokkaana.
»He ovat nyt Englannissa, olen kuullut.»
»Niin ovatkin. Ja kuka vei heidät sinne? Markiisi oli kätkeytynyt maatilansa lähellä oleviin metsiin: Madame de Toumay ja Suzanne elivät ainaisessa pelossa hänen henkensä puolesta. Kuiskailtiin jo aivan yleisesti, että heidän pidättämisensä oli vain ajan kysymys. Ja kun Kansalliskaarti meni pidättämään heitä, olivat madame de Toumay ja Suzanne tipotiessään, eikä markiisia löydetty koskaan. Sanoithan itsekin juuri, että he ovat nyt Englannissa.»
»Mutta rakas Josette», väitti Louise itsepintaisesti vastaan, »missä on kirjoitettuna, että jollakin salaperäisellä englantilaisella on jotain tekemistä noiden tapausten kanssa?»
»Kuka muu sitten voisi auttaja olla?»
»Jumala itse on sen saanut aikaan!»
Josette pudisti surullisena sievää päätään.
»Jumala ei meidän päivinämme tartu omakohtaisesti asioiden kulkuun, rakkaani», sanoi hän. »Hän valitsee suuria ja hyviä ihmisiä läheteikseen tekemään hänen tahtonsa.»
»Enkä minä sitä paitsi ymmärrä, mitä minulla ja Charles-Léonilla on yhteistä Maillyn tai Tournayn perheiden kanssa.»
Mutta nyt jo melkein kuohahti Josettenkin enkelimäinen mieli.
»Älä ole itsepäinen, Louise!» huudahti hän kuumasti. »Ei ole tarkoituskaan koettaa päästä kosketuksiin Maillyn tai Tournayn perheiden kanssa. En koskaan ole aikonutkaan ehdottaa mitään niin järjetöntä. Minä tarkoitin vain kertoa, että sadat, niin juuri, sadat ovat velkaa hengestään Punaiselle neilikalle!»
Pahanmielen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä Louisen itsepäisyyden takia. Ja hän yritti nousta seisomaan, mutta tällä kertaa pidätti Louise häntä paikoillaan. Louise parka! Hän olisi niin halusta tahtonut uskoa — todella uskoa. On houkuttelevaa voida toivoa, kun sydän tuntuu särkyvän surusta ja huolesta. Ja hän kaipasi toivoa ja uskoa! Tuota samaa uskoa, joka sai Josetten silmät säteilemään ja antoi hänen äänelleen iloisen odotuksen sävyn.
»Älä juokse pois, Josette», pyysi hän. »Et ymmärrä, kuinka minä sinua kadehdin tuon sinun sankaripalvontasi ja uskosi takia. Mutta kuuntelehan, rakkaani: vaikkapa nyt sinun Neilikkasi olisikin olemassa — huomaatko etten enää sano, ettei häntä ole lainkaan — vaikkapa hän siis olisikin olemassa, ei hän kuitenkaan tiedä mitään meistä. Kuinka hän silloin voisi auttaa?»
Josette huokasi helpotuksesta. Hän voittaisi vihdoinkin Louisen epäuskoisuuden. Nyt hän saattoi jo puhua rauhallisemmin.
»Älä luule, ettei Punainen neilikka tunne sinua. Kyllä hän varmasti tuntee sinut ja osaa auttaa, kun sinä vain kutsut häntä sydämessäsi.»
»Typeryyksiä, Josette! Sinähän näyt luulevan, että tuo englantilainen on vallan yliluonnollinen olento!»
Mutta Josette hypähti seisomaan ja kietoi kätensä Louisen hartioiden ympärille.
»Sitä en tahdo sanoa, mutta tiedän löytäväni hänet! Se voi kyllä viedä aikansa ja minun on pakko olla paljon poissa häntä etsimässä. Jos en olisi kertonut puuhastani teille kellekään, olisi siitä seurauksena ollut ainaiset kysymykset: missä sinä olet ollut? minne sinä olet menossa? miksi sinä tulet näin myöhään päivälliselle? Minun oli suorastaan pakko kertoa siitä jollekulle.»
Louise ei sanonut enää mitään: hän istui kädet yhteen puristettuina ja tuijotti tyhjyyteen, miettiväisenä, ehkäpä toiveenkin, tai vain rukoillen voivansa toivoa.
Mutta kun Josette oli sanonut sanottavansa, meni hän huoneen poikki Charles-Léonin pienen vuoteen ääreen. Hän kumartui pojan yli ja suuteli lasta. Poika kuiskasi hänen nimensä ja lisäsi hiljaa: »Kerro jotain Punaisesta neilikasta... koska hän tulee... hakemaan minua... Englantiin?»
»Pian, aivan pian», kuiskasi Josette vastaukseksi. »Älä yhtään epäile sitä, kalleimpani. Jumala lähettää hänet sinun luoksesi aivan pian!»
Ja sen enempää sanomatta hän juoksi nopeasti huoneesta.
Josetten oli mentävä iltapäivällä vielä pariksi tunniksi työtupaan. Kello kuudelta, hämärän saapuessa Maurice Reversac varmasti odottelisi häntä jälleen työtuvan ulkopuolella saatellakseen häntä pitkin Cour la Reineä kotiin, jossa häntä odotti perheen illallisen keitto.
Hän lähti tänään työtuvasta säteilevin silmin ja hehkuvin poskin ja oli vähällä juosta ohi Maurice Reversacin tätä näkemättä, sillä hänen mielensä oli niin täynnä muita asioita. Hän hyräili jotain sävelmää kulkiessaan. Maurice odotti häntä portilla ja ilahtui ikihyviksi huomatessaan, että tytön ilme kohtauksen johdosta kirkastui.
»Maurice!» huudahti tyttö, »voi, kuinka hauskaa, että tulit!»
Maurice, joka oli nuori ja korviaan myöten rakastunut ei jäänyt kyselemään, mistä ilo johtui. Tyttö oli iloinen hänet nähdessään ja se riitti, ja olisi riittänyt kenelle rakastavaiselle tahansa! Hän johdatti tyttöä kyynärpäästä läpi kapeitten kujien aina Cour la Reinen varrelle, penkille vanhojen, katua reunustavien kastanjoiden varjoon, missä suuret, piikkiset hedelmät putoilivat särkyen ja paljastaen kastanjansydämen suloisen, sileän pinnan, joka väriltään muistutti Josetten tukkaa. Ja kun päivän viimeinen valo häipyi illan hämärään, alkoivat varpuset puissa mekastaa ja sekin sointui Mauricen mielialaan hilpeytensä takia.
Eikä Maurice myöskään huomannut Josetten hajamielisyyttä. Tyttö oli kirkassilmäisempi kuin tavallisesti, ja hänen huulensa, jotka muistuttivat kypsää hedelmää, olivat hiukan raollaan, ja Mauricella oli polttava halu suudella niitä.
»Kuinka kaunis sinä oletkaan, Josette!» huokasi Maurice. »Minä olen vain kömpelö mies, mutta tiedän, että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Vain onnelliseksiko? Ei, voisin tehdä sinut iloiseksi kuin leivosen vailla mitään huolta maailmassa, sillä saisin sinut unohtamaan, että surua on olemassakaan!»
Tytön vaitiolon rohkaisemana hän uskalsi siirtyä tätä hiukan lähemmäksi.
»Olen löytänyt huoneiston, joka sopisi sinulle niin mainiosti, rakkaani», kuiskasi hän aivan Josetten korvaan. »Siinä on vain kolme huonetta ja pienoinen keittiö, mutta sinne sattuu aamuaurinko ja siellä on suuret ikkunat ja niiden edessä joukko vanhoja kastanjapuita, joissa linnut laulavat aamuisin, kun sinä vielä makaat vuoteessasi. Silloin minä nousen ylös ja haen hiukan lämmintä maitoa keittiöstä sinua varten, ja sinun sitä juodessasi minä istun sinun vuoteesi vieressä ja katselen, kuinka auringonvalo leikkii sinun tukallasi.»
Koskaan ennen ei Maurice ollut rohjennut puhua niin paljon eikä pitkälti kuin nyt. Josetten vaitiolo oli antanut hänelle rohkeutta, samoin kuin sekin, että Josette oli antanut hänen pitää kättään koko tämän ajan. Nyt hän uskalsi jopa kiertää kätensäkin tytön hartioiden ympärille ja hän aikoi juuri syleillä tyttöä, tuntien olevansa paratiisin portilla, kun Josette käänsi äkkiä päätään ja katsoi hämmästyneenä häntä suoraan silmiin.
»Maurice», sanoi hän, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän oli perin hämmästynyt, »et suinkaan sinä vain yritä rakastella minua?»
Ja kun Maurice vaikeni ja näytti nyt omasta puolestaan peräti hämmästyneeltä ja loukkaantuneelta, naurahti tyttö keveästi ja irroitti kätensä hellävaroen ja taputti häntä poskelle.
»Maurice parka», sanoi hän, »toivoisinpa kuunnelleen jo aikaisemmin, mutta ajattelin par'aikaa aivan muita asioita...»
Kun mies juuri on ollut saavuttamaisillaan paratiisin portit ja kuulevinaan Pyhän Pietarin avaimien kalinaa — kun hänellä on ollut sellainen tunne jo puolen tunnin ajan, ja sitten äkkiä joku parissa sekunnissa heittää hänet pettymyksen kuiluihin, on hänen ensimmäinen tunteensa, että hän on saanut pahan iskun päähänsä ja hän mykistyy peräti.
Mykkänä ja poissa raiteiltaan tuijotti Maurice tuota jumaloimaansa kultatukkaista tyttöstä, joka nyt kevein sydämin ja iloisesti naurahtaen oli antanut hänelle pahimman iskun, mitä kellekään miehelle konsanaan on annettu.
Pahinta kaikessa oli se, ettei tuo kultakiharainen olento itse näyttänyt olevan tietoinen antamansa iskun julmuudesta, sillä hän laversi vain joistain muista asioista, jotka hänellä ilmeisesti oli ollut mielessään Mauricen kosinnan aikana.
»Rakas Maurice», sanoi hän, »kuuntele, mitä minulla on sanottavanani, äläkä puhu typeryyksiä!»
»Typeryyksiä, totisesti!»
»Sinun on autettava minua löytämään Punainen neilikka!»
»Tekisin sen mielelläni, Josette, mutta eiköhän se käy hiukan vaikeaksi?»
»Ei lainkaan», sanoi tämä uusi Jeanne d'Arc. »Kuuntelehan! Meidän työtuvassamme on eräs tyttö, Agnes Minet, joka aikoinaan palveli madame Carrén luona. Tämän pojan, Antoinen, oli piileskeltävä, koska häntä uhkasi pidätys. Hänen äitinsä ei uskaltanut kirjoittaa hänelle, sillä hän pelkäsi sen tulevan ilmi. No niin, oli eräs julkinen kirjeenkirjoittaja, jonka koju oli Pont-Neufin päässä — se oli hassunkurinen vanha linnunpelätin mieheksi — ja Agnes, joka ei osaa kirjoittaa, käytti häntä joskus lähettääkseen kirjeen sulhaselleen, joka on armeijan kanssa rintamalla. Agnes sanoo, ettei hän oikein itsekään tiedä, kuinka kaikki kävi — hän luulee, että tuo vanha kirjeiden kirjoittaja oli urkkinut, häneltä kaiken perin viisaasti, taikka hän oli seurannut häntä kotiin jonain päivänä — mutta joka tapauksessa hän huomasi kertoneensa tälle kaiken Antoine Carrésta ja hänen äitiparastaan. No, vielä samana iltana tuli tuo englantilainen loordi — tuo suuri ja mahtava Punainen neilikka — ja löysi Antoine Carrén ja vei hänet äiteineen turvallisesti pois Ranskasta.»
Tyttö pysähtyi vetämään ilmaa keuhkoihinsa, sillä hän oli puhunut kiihkeästi ja koko ajan melkein kuiskaten, sillä aihe oli sellainen, että sitä ei olisi mielellään sallinut pahanilkisen kuulevan. Näinä päivinä liikkui kaikkialla urkkijoita, jotka himoitsivat verirahoja, niitä neljääkymmentä souta, jotka maksettiin epäluulonalaisen ilmiannosta.
Maurice oli tästä myös elävästi tietoinen ja oli vaiti. Hetken kuluttua hän ehdotti, että he lähtisivät liikkeelle. Pimeä oli tulossa: Cour la Reine oli huonosti valaistu toisistaan kaukana sijaitsevilla lampuilla. He kulkivat vaitiollen hetkisen, näyttäen aivan tunteittensa vallassa kuljeskelevalta lemmenparilta. Harvat ohikulkijat kiirehtivät ohi hiljaisina, eivätkä kiinnittäneet heihin mitään huomiota.
»Antoine Carrén tapaus ei ole sitä paitsi ainutlaatuinen», huomautti Josette äkkiä. »Voisin kertoa tusinoittain samanlaisia tarinoita. Työtuvan tytöt kertovat niitä aina, kun työnvalvoja on poissa huoneesta!»
Hän vaikeni jälleen ja jatkoi sitten vakavana ja erikoisen painokkaasti: »Sinun täytyy tosiaan auttaa minua, Maurice!»
»Tietystikin minä tahdon auttaa sinua, Josette», kuiskasi Maurice. »Mutta kuinka?»
»Sinun täytyy löytää se julkinen kirjeidenkirjoittaja, jolla oli ennen kojunsa Pont-Neufin sillankorvassa!»
»Mutta eihän siellä nykyään ole mitään. Kuljin ohi siitä tässä...»
»Tiedän sen. Hän on muuttanut kojunsa jonnekin muualle, siinäpä se!»
»Kuinka minä sitten voisin tuntea oikean miehen? Pariisissa on joukoittain julkisia kirjeenkirjoittajia!»
»Minä autan sinua! Kuljen sinun kanssasi kaikkialle ja minä kyllä tunnen miehen, olen siitä varma! Sydämessäni on varmasti jotain, joka saa sen lyömään nopeammin, kun Punainen neilikka on lähellä. Sitä paitsi...»
Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä innoissaan hän oli huomaamattaan korottanut ääntään ja Maurice puristi häntä varoittavasti käsivarresta. Nopeasti lisääntyvässä hämärässä oli joku kiirehtinyt heidän ohitseen hiipivin askelin. He eivät saattaneet nähdä selvästi ohikulkevaa, vain hämärästi erottui miehen hahmo, joka kulki selkä köyryssä kantamansa raskaan taakan takia.
»Meidän täytyy olla varovaisia, Josette...», kuiskasi Maurice hiljaa.
»Tiedän kyllä, mutta unohdin sen innoissani. Mutta autathan siis minua, Maurice?»
»Luonnollisesti», sanoi hän.
»Ja kun me olemme löytäneet hänet», jatkoi Josette eloisasti, puhuen jälleen kuiskaten, »kun me olemme löytäneet hänet, kerrot sinä hänelle Louisesta ja Charles-Léonista, ja siitä että Louisen täytyy saada viedä sairas lapsiraukkansa maaseudulle ja hänen täytyy saada jäädä sinne poikaansa hoitamaan, kunnes tämä on terve jälleen».
»Ja luuletko sinä todella...»
»Minä en luule, minä tiedän, että Punainen neilikka pitää huolta lopusta», sanoi tyttö luottavaisesti.
Kotona kului ilta synkän hiljaisuuden vallitessa. Josette huomasi, että hänen ystävättärensä oli vajonnut sellaiseen toivottomuuden tilaan, ettei hänen onnistuisi sitä karkottaa. Josette piti sitä Bastienin syynä. Bastienkään ei ollut koskaan uskonut Punaisen neilikan olemassa oloon. Hän sekoitti tämän mielessään jollain tavalla parooni de Batzin kanssa, josta hänellä oli ollut niin ikäviä kokemuksia. De Batz oli myöskin ollut täynnä kaikenkaltaisia suunnitelmia kuninkaallisen perheen ja monien niiden ylhäisten henkilöiden pelastamiseksi, joita kuolema oli uhannut, mutta oli kulunut jo kuukausia, eikä mitään ollut tapahtunut. Hänen lupaamaansa itävaltalaista rahaa ei ollut kuulunut. De Batz itse ei koskaan ollut tarvittaessa paikalla. Turhaan oli Bastien tehnyt parhaansa saadakseen neuvottelut päättymään eräitten lahjottavien vallankumoushallituksen jäsenten ja itävaltalaisten lähettien välillä. Miehet sellaiset kuin Chabot, Bazière ja Fabre d'Eglantine olivat olleet kylläkin suostuvaisia sopimuksen tekoon, vaikkakin heidän vaatimuksensa kasvamistaan kasvoivat ajan kuluessa, kun kuninkaan lopullinen kohtalo kävi yhä selvemmäksi. Olipa itse Dantonkin viittaillut siihen suuntaan, että näinä vaikeina aikoina täytyy miehen elää, ja miksi ei siis itävaltalaisella rahalla, kun kerran ranskalaista rahaa oli niin harvassa? Mutta kuitenkin, vaikka kaikki näytti niin lupaavalta ja ahnaat kädet kurkottuivat jo kahmimaan luvattuja lahjuksia, ei rahoja ilmestynytkään, ja de Batz, jota oli varoitettu, pakeni rajan yli peläten joutuvansa Ranskassa perikatoon.
Ja syystä tai toisesta sekoittui Bastienin mielessä kelmin muisto Punaisen neilikan tarunomaiseen henkilöllisyyteen.
»Josette on aivan varma siitä, että Punainen neilikka on olemassa», oli Louise sanonut miehelleen tuona iltapäivänä, kun he istuivat yhdessä suruunsa vaipuneina ja kyynelsilmin Charles-Léonin sairasvuoteen ääressä. »Ja hän uskoo, että Neilikka voi hankkia minulle luvan lähteä rakkaimpamme kanssa maaseudulle!»
Mutta Bastien pudisti päätään surullisena ja itsepintaisena.
»Älä tuudita itseäsi vääriin toivoihin, rakkaani», sanoi hän. »Josette on oikea enkeli, mutta hän on myös lapsi. Hän uneksii yhtä ja toista ja uskottelee sitten itselleen, että unelmat ovat todellisuutta. Minulla on itselläni kokemusta sellaisista unelmista.»
»Tiedän sen, rakkaani», myönsi Louise huoaten.
Hän oli noita taipuisia luonteita, jotka ovat lempeitä ja helliä, mutta niin häilyväisiä että ne jokainen tapaus jopa sana tempaa mukaansa. Mutta silloin tällöin hän saattoi osoittautua kummallisen itsepäiseksi, siten kuin vain hyvin heikot ovat itsepintaisia, höyhentyynyn tavoin, joka näyttää antavan perään, mutta saa jälleen entisen muotonsa seuraavassa hetkessä.
Tarvittiin vain Bastienin lausuma sananen, ja koko se toivorikkaus, jonka Josetten into oli häneen istuttanut, jäähtyi jälleen epäilykseksi, ja toivottomuudeksi.
»Jos Charles-Léonia ei voida pelastaa», sanoi Louise, »kuolen minäkin!»
Siitä oli kulunut jo kaksikymmentäneljä tuntia, ja nyt istui Bastien de Croissy yksinään pienessä rappeutuneessa toimistossaan Rue de la Monnaie'n varrella. Hän oli lähettänyt apulaisensa Maurice Reversacin pois jo aikaisemmin, koska hän oli luonteeltaan ystävällinen, eikä ollut unohtanut niitä aikoja, jolloin hän itse kulki kosimateillä. Hän ymmärsi, että hauskin hetki Mauricen päivässä oli silloin, kun hän sai kohdata Josette Gravier'n työ tuvan ulkopuolella ja viedä hänet kävelemään.
De Croissy oli tällä kertaa lähettänyt Mauricen pois myös sen tähden, että hän halusi olla yksinään. Hänen elämässään oli juuri käännekohta, jota hän halusi harkita intohimottomasti ja tarkkaan. Hänen lapsensa oli sairas, se ehkä kuolisi, jos ei hän, isä, kykenisi hankkimaan sille pääsyä pois Pariisista maalle äitinsä hoidossa. Vapautta ja veljeyttä julistava hallitus oli tehnyt tämän mahdottomaksi; ei yksikään mies, nainen eikä lapsi saanut jättää pysyväistä asuinpaikkaansa ilman erikoista lupakirjaa, joka kaiken lisäksi harvoin jos koskaan oli todella tepsivä, paitsi siinä tapauksessa, että oli jokin keino takauksen kiristämiseen noilta hirmuvallan pitäjiltä.
Mutta Bastien de Croissylla oli keino kiristää sellainen takaus. Kysymys oli siitä, oliko tämä oikea tilaisuus vallan käyttämiseen. Hän istui nyt kirjoituspöytänsä ääressä pakka kirjeitä eteensä levitettyinä. Nämä kirjeet, jos niitä käytettäisiin oikein, tekisivät hänet kyllin voimakkaaksi vaatimaan mitä tahansa joltain mahtavalta hallituksen jäseneltä.
Itävaltalainen lähetti oli käskenyt häntä hankkimaan niin paljon kuin mahdollista mustaa valkoisella noilta roistoilta, ja de Croissy oli säilyttänyt kirjeet tähän saakka ajattelemattakaan käyttää niitä omaksi hyödykseen tai kiristääkseen joitakin etuja, toivoen vain, että hän kerran saisi tilaisuuden yllättää ja nöyryyttää nuo hirmuvaltiaat niiden avulla.
Mutta nyt oli olosuhteissa äkkiä tapahtunut käänne. Charles-Léon saattaisi kuolla, jos häntä ei vietäisi pois tästä kuumetautien saastuttamasta kaupungista, eikä Louise, kuten oikein olikin, voinut antaa sairasta lastaan vieraitten hoitoon. Ja oli varmaa, että jos Charles-Léon kuolisi, seuraisi Louise häntä pian hautaan.
Bastien de Croissy istui tuntikaupalla kirjoituspöytänsä ääressä kirjeet edessään. Hän otti ne käteensä toisen toisensa jälkeen, luki ne uudelleen ja uudelleen ja pani ne jälleen paikalleen. Hänen väsyneessä päässään kiertelivät raskaat ajatukset. Hänelle oli oikeamielisyytensä ja jalon luonteensa takia perin vaikeata tehdä päätöstä. Hänen valittavanaan oli joko inhoittava kiristäminen tai lapsen ja vaimon kuolema. Kunnia ja omatunto käskivät yhtä ja jokainen hänen sydämensä säie toista.
Kirje, jota hän par'aikaa piti kädessään oli François Chabot'n allekirjoittama. Tämä oli entinen kapusiinimunkki, mutta nykyään Konventin jäsen ja Dantonin parhaimpia ystäviä, ja hänen järkkymätöntä isänmaanrakkauttaan oli toitotettu suuriäänisesti.
Ja näin oli tämä François Chabot kirjoittanut noin vuosi sitten;
»Ystävä hyvä, kuten minä sinulle kerroin meidän viime kerran kohdatessamme, olen taipuvainen suhtautumaan suopeasti B:n ehdotuksiin. Jos hän todellakin omaa ne pääomat, joilla hän kerskuu, voitte kertoa hänelle, että minä kykenen auttamaan C:tä hänen vaikeuksissaan ja voin myös saattaa hänet sille istuimelle, jota hän pitää niin suuressa arvossa. Sen lisäksi voin taata hänelle sen kiistattoman omistuksen. Voimme myös taata, ettei hänelle tapahdu mitään muutakaan, sanokaamme viiteen vuoteen. Mutta teidän täytyy myös kertoa B:lle, että hänen lupauksensa ovat perin epämääräisiä! Minä tahdon kaksikymmentä tuhatta sinä päivänä, jolloin C. astuu jälleen puistossa olevaan taloonsa. Senlisäksi täytyy B:n maksaa teille palkkionne tämän asian järjestämisestä. Ystäväni ja minä emme tahdo mitään kuluja näistä järjestelyistä.»
Nyt Bastien de Croissy otti esille kynän ja paperipalasen ja käänsi kirjeen sisällön sellaiseksi, että se oli kenen tahansa helppo ymmärtää. Niin muutettuna se kuului seuraavasti:
»Ystäväni, kuten minä kerroin meidän viime kerran tavatessamme, olen taipuvainen suhtautumaan suosiollisesti parooni de Batzin ehdotuksiin...»
Lopun kirjeestä hän käänsi samaan tapaan: korvaten aina sanalla »kuningas» kirjaimen »C», »de Batzilla» kirjaimen »B», ja »talon puutarhassa» Bastien käänsi sanalla »Versailles».
Nyt oli kirje selvä ja kenen tahansa ymmärrettävissä! Bastien otti esille myös muita kirjeitä ja käsitteli niitä samaan tapaan: sitten hän sitoi kirjeistä kaksi eri pakettia, toiseen hän pani alkuperäiset kirjeet, toiseen jäljennökset. Alkuperäiset kirjeet hän pani povitaskuunsa, toiset taas kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten hän lukitsi laatikon, sammutti tulen huoneesta ja lähti lopulta kotiin.
Hän oli tehnyt päätöksensä.
Samana iltana Bastien kertoi kaiken Louiselle. Maurice ja Josette olivat myös saapuvilla, niinkuin myös pikku Charles-Léonkin, joka lepäsi väsähtäneen linnun lailla äitinsä sylissä.
Mauricelle kertomus ei suinkaan ollut uusi, kuten Louiselle ja Josettelle. Mutta ilmeisesti kuunteli heistä jokainen sitä perin erilaisin tuntein. Louiselle se merkitsi silminnähtävästi pelastusta. Hän kuunteli miehensä kertomusta säteilevin silmin ja puoleksi avoimin huulin, hengittäen epätasaisesti, melkeinpä kuumeisesti, ja aina silloin tällöin hän painoi Charles-Léonia tiukkaan rintaansa vastaan. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei suunnitelma toisi heille kaikille vapahdusta kaikesta huolesta ja tuskasta. Hänen ainoa huolensa näytti olevan, ettei Bastien ollut jo aikaisemmin käyttänyt tätä ihmeellistä salaisuutta hyväkseen.
»Me olisimme ehkä voineet vapautua tästä maanpäällisestä helvetistä jo paljon aikaisemmin», huudahti hän intohimoisen moittivasti, kun Bastien myönsi, että hän oli epäröinyt käyttää tätä asetta omaksi hyväkseen.
»Sehän on kiristystä», huomautti Bastien heikosti.
»Kiristystäkö?» huudahti Louise tulisesti. »Jos joku tappaa hullun koiran, ei se liene murha?»
Bastien huokasi. Noiden kirjeiden määrä oli ollut auttaa kuningas ja kuningatar ulos vankilasta.
»Eikö Charles-Léonin elämä ole muka yhtä kallis kuin jonkun kuninkaan?» kysyi Louise kiivaasti.
Ja hän alkoi suunnitella tulevaisuutta. Hän ottaisi lapsensa mukanaan maalle, ja myöhemmin he yhtyisivät kuninkaan uskollisiin alamaisiin Englannissa tai Belgiassa, jos eivät olot kotimaassa paranisi. Josette ja Maurice tulisivat heidän kanssaan, ja siellä he yhdessä odottaisivat parempia aikoja, jotka nekään eivät voineet olla kovin kaukana.
»Ei ole olemassa mitään, mitä nuo miehet voisivat meiltä nyt kieltää», riemuitsi hän. »Kun me uhkaamme lähettää nuo kirjeet Moniteuriin tai johonkin muuhun lehteen, on heidän pakko taata meille lupia ja passeja tai mitä tahansa me pyydämme!» Ja hän lisäsi kärsimättömänä: »Oi, Bastien, miksi sinä et ryhtynyt käyttämään niitä jo paljon aikaisemmin?»
Josette yksin oli vaiti. Hän oli koko iltana lausunut tuskin sanaakaan.
Sanaakaan sanomatta hän oli kuunnellut Bastienin kertomusta, ja Mauricen huomautuksia, ja hän oli yhä vaiti Louisen puhuessa ja suunnitellessa. Sitten vasta, kun Bastien kokosi kirjeet jälleen yhteen nippuun ja pani nipun taskuunsa, ilmaisi hän mielipiteensä.
»Älä tee noin, Bastien», sanoi hän.
»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi de Croissy.
»Anna Louisen pitää huolta noista kirjeistä!» pyysi tyttö. »Odota, kunnes noilla petollisilla konnilla on valmiina pyytämäsi paperit sinulle annettavaksi. Näytä heille ensin jäljennökset: he eivät epäröisi pistää sinun kurkkuusi veistä keskustelun kuluessa ryöstääkseen ne sinulta, jos he luulevat niiden olevan sinun mukanasi!»
Bastien ei voinut olla hymyilemättä tytön innolle, mutta hän pani kirjekimpun hänen ojennettuun käteensä.
»Olet oikeassa, Josette», sanoi hän. »Sinä olet oikeassa kuten tavallisesti, sinä talon suojelusenkeli! Mitä sinä niillä teet?»
»Minä ompelen ne kiinni Louisen liiveihin», vastasi Josette.
Eikä asiasta puhuttu sen enempää.
KOLMAS LUKU.
Louise de Croissy seisoi ikkunan luona katsellen, kuinka hänen miehensä pitkä ja voimakas olemus eteni kadulla kohti Rue de Monnaie'ta. Kun hän lopulta oli hävinnyt näkyvistä, kääntyi Louise Josetten puoleen.
Josette oli myös seissyt ikkunassa katselemassa Bastienin lähtöä toimistoonsa, josta hänen oli määrä hakea kirjeiden jäljennökset lähteäkseen sitten kohtalokkaalle asialleen. Ja kun Josette näki Bastienin kääntyvän kulman taa, valtasi hänet uhkaavan vaaran tuntu.
»Mikä sinun on, Josette rakas?» kysyi Louise hädissään, sillä tyttö näytti värisevän ikäänkuin viluissaan ja hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat ja surulliset. »Oletko pahoillasi siitä, että sinun Punainen neilikkasi ei sittenkään saanut näytellä sankarin osaa tässä jutussa?»
Ilahduttaakseen Louisea koetti Josette näyttää mahdollisimman iloiselta, hänestä tuntui itsestäänkin, että oli typerää olla niin toivoton, ja hän syytti unetonta yötä ja päänsärkyä kalpeutensa aiheuttajaksi. Sitten hänen oli pakko lähteä työtupaan neulomaan paitoja »Vapauden Sotureille», ja siellä hänen piti viipyä niin kauan, että kun hän palasi päivälliselle, olivat Bastien ja Maurice jo lähteneet. Iltapäivällä hänen oli niinikään pakko mennä työtupaan ja kello oli jo kahdeksan, kun Josette illan pimeässä palasi kotiin Rue de Picpus'n varrelle.
Porttiholvissa hän oli vähällä törmätä Maurice Reversaciin, joka ilmeisesti odotteli häntä. Maurice tarttui hänen ranteeseensa ja veti hänet pääportaiden juurelle, mahdollisimman kauas portinvartijan kopista, paikkaan, jossa he saattoivat keskustella turvassa vakoilevilta silmiltä ja korvilta. Täällä Maurice pysähtyi, mutta piti edelleen lujasti kiinni tytön ranteesta ja nojasi hengästyneenä kuin takaa-ajettu seinään.
»Maurice, mistä on kysymys? Olit peloittaa minut kuoliaaksi!»
Porraskäytävä oli melkein täysin pimeä. Vain heikko valonsäde tunkeutui öljylampusta, joka tuikki jollain ylemmällä porrastasanteella. Josette ei voinut nähdä ystävänsä kasvoja, mutta hän tunsi tämän käsien vapisevan ja kuuli hänen epätasaisen hengityksensä. Sama heitä kaikkia uhkaavan onnettomuuden tunne, joka hänellä oli ollut koko päivän, puristi nyt rautaisin kourin hänen sydäntään.
»Maurice, kerro!»
Viimeinkin alkoi Maurice puhua. Hän kuiskasi työnantajansa nimen.
»Maître de Croissy...»
Josette saattoi tuskin pidättää kauhunhuutoa.
»Onko hänet pidätetty?»
Maurice pudisti päätään kieltävästi.
»Eikö? Kuollutko...? Koska? Kuinka? Mitä on tapahtunut, Maurice? Jumalan nimessä, kerro minulle!»
»Murhattu!»
»Mur-...!»
Hän painoi kätensä suunsa eteen ja puri sitä hampaillaan tukahduttaakseen huudon, joka olisi kaikunut katon rajaan saakka. Louise asui jo toisessa kerroksessa ja olisi kuullut sen varmasti.
»Kerro minulle!» Josetten oli vaikea ymmärtää tätä. Se tuntui niin mahdottomalta hänen mielestään.
»Me menimme takaisin toimistoon päivällisen jälkeen. Maître de Croissy laati jotain asiakirjaa koko iltapäivän. Se valmistui juuri, kun alkoi hämärtää. Hän antoi sen minulle ja käski minua viemään sen kansalainen Chabot'lle. Minä menin. Kansalainen Chabot antoi minun odottaa yli tunnin. Kello oli melkein kahdeksan, kun tulin takaisin toimistoon. Pääovi oli raollaan. Muistan ajatelleeni, että se oli outoa. Aukaisin oven...»
Hän keskeytti kertomuksensa, ja Josette sanoi pikaisesti ja painokkaasti:
»Älä välitä kertoa! Ymmärrän kyllä!»
»Mitä tarkoitat, Josette?»
»Nuo paholaiset hankkivat sinut siten pois tieltään. Heidän tarkoituksenaan oli ryöstää kirjeet Bastieniltä. He tappoivat hänet saadakseen ne!»
»Molemmat huoneet näyttivät siltä, kuin olisi niissä ollut maanjäristys», kertoi Maurice.
»He viskelivät tietysti kaiken hujan hajan etsiessään kirjeitä, tapettuaan hänet ensin.»
Kuin yhteisestä sopimuksesta he kiirehtivät nyt toimistoon. Rue de Monnaie'n varrella oleva talo näytti samanlaiselta kuin aina ennenkin, rumalta, harmaalta ja huonosti hoidetulta. Sisällä talossa oli sama kosteuden ja muurilaastin haju kuin hautaholvissa. Silminnähtävästi ei kukaan tietänyt siitä, mitä toisessa kerroksessa, asianajaja, kansalainen Croissyn toimistossa oli tapahtunut. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota nuoreen mieheen ja tyttöön näiden kiirehtiessä ylös portaita. Josette tunsi jäsentensä vapisevan hänen juostessaan ylös portaita, mutta hän tiesi myös, että nyt oli koittanut aika, jolloin häneltä kysyttiin rohkeutta ja mielenmalttia, ja hän kokosi kaiken voimansa kyetäkseen hallitsemaan hermojaan. Hän oli päättänyt olla avuksi eikä taakaksi, vaikka kauhu kuristi hänen kurkkuaan, niin että hänen oli vaikea hengittää, ja hän voi suorastaan pahoin pelosta.
Maurice oli ollut kyllin varovainen lukitakseen etuoven, mutta hänellä oli avain mukanaan. Ennenkuin hän aukaisi oven, katsoi hän tutkivasti Josettea. Jos tämä olisi osoittanut vähintäkään heikkoutta, olisi Maurice sulkenut hänet syliinsä ja kantanut hänet pois tältä kauhun paikalta. Josetten kasvoja hän ei saattanut nähdä, mutta hän huomasi, että tytön pää oli pystyssä ja asento pelkäämätön. Silloin hän sanoi ainoastaan:
»Menemmekö ensin poliisin luo?»
Mutta tyttö pudisti vain päätään. Maurice avasi oven ja Josette seurasi häntä. Pieni eteinen oli pimeä, mutta ovi toimistohuoneeseen oli avoin. Katossa riippuvan öljylampun valossa erottui Bastien de Croissyn liikkumaton ruumis lattialla. Hänen vieressään makasi raskas murtorauta ja kaikkialla oli hujan hajan huonekalujen sirpaleita, ja lasinpalasia; matolla lojui nurinmennyt mustepullo, kirjoituspöydällä oli papereita, hiekkaa ja asiakirjoja kauheassa sekasorrossa, laatikot olivat rikottuina lattialla. Näytti todella siltä, että huoneessa oli ollut maanjäristys.
Mutta Josette ei välittänyt kaikesta tästä, hän näki vain Bastienin viimeiseen kuolinkouristukseensa kangistuneena. Hän rukoili Jumalalta voimaa astua lähemmäksi, ja hän polvistui ruumiin viereen ja rukoili kirkon säätämät rukoukset kuolleen puolesta. Maurice polvistui hänen viereensä ja he ristivät kuolleen kädet hänen rinnalleen ja Josette veti esiin taskustaan rukousnauhan ja kietoi sen kuolleen käsien ympärille. Sitten he rukoilivat yhdessä, Josette silmät suljettuina, sillä hän tunsi muutoin pyörtyvänsä. Hän rukoili Bastienin sielun puolesta ja hän rukoili myös ohjausta tietääkseen, mitä hänen nyt oli tehtävä, kun Bastien oli heidät jättänyt. Sillä Louise ei ollut vahva ja tästä lähtien olisi hänellä vain Josette turvanaan.
Kun Maurice ja hän olivat lopettaneet rukouksensa, he etsivät raunioiden keskeltä kaksi kynttilänjalkaa, jotka olivat seisseet kaapilla. Maurice löysikin ne heti, ne olivat vääntyneet, mutta eivät kuitenkaan poikki, ja niiden vieressä oli kappale talikynttilää. He suoristivat jalat, ja Maurice sytytti ne paperipalalla, johon hän sai tulen lampusta. Josette asetti ne lattialle molemmin puolin kuolleen miehen päätä.
Tämän tehtyään hän hiipi varpaillaan ulos huoneesta. Maurice sammutti lampun ja seurasi Josettea lukittuaan ensin oven.
Sitten he kiirehtivät hiljaa yhdessä alas portaita.
NELJÄS LUKU.
Louise de Croissy makasi kapealla jouhisohvalla paikaltaan hievahtamatta. Siitä saakka kuin Josette oli kertonut hänelle tuon kauhean uutisen, oli hän ollut kuin kuollut: hän ei voinut puhua, ei syödä, ei nukkua, ja siitä oli kulunut jo kaksikymmentäneljä tuntia. Ei edes Charles-Léonin lapsellinen lepertely auttanut häntä pääsemään alakuloisuudestaan.
Kokonaisen vuorokauden hän oli siis maannut näin liikkumattomana ja vaiti, Josetten koettaessa pitää Charles-Léonia hyvällä tuulella ja huolehtiessa lapsen kaikista tarpeista. Josette jumaloi Louisea, mutta tänä aikana hän ei voinut hillitä kärsimättömyyttään Louisen kohtalokkaan toimettomuuden ja raukkamaisuuden takia. Pitihän heidän toki vielä pitää huolta lapsesta, siihen oli syytä entistä enemmän nyt, kun perheen isä oli poissa. Josette suunnitteli yhä Punaisen neilikan löytämistä, sillä nyt saattoi ainoastaan hän auttaa Louisea ja Charles-Léonia. Josettella ei ollut mitään harhakuvitelmia, hän ymmärsi näiden olevan välittömästi vaarassa. Bastien oli murhattu sentähden, ettei hän tahtonut luovuttaa korvauksetta noita vallanpitäjiä häpäiseviä kirjeitä. Nämä olivat murhanneet Bastienin ja toimeenpanneet hänen toimistossaan kotitarkastuksen. He olisivat saattaneet määrätä hänet vangittavaksi, sehän oli niin perin helppoa näinä päivinä, mutta he olivat pelänneet, että hän mahdollisesti saisi oikeudenkäynnin aikana tilaisuuden kertoa, mitä tiesi. Vain kuolleet eivät puhu!
Mutta kirjeitä he eivät olleet löytäneet, ja tällä hetkellä oli olemassa joukko epätoivoisia miehiä, jotka tiesivät, että nuo kirjeet julkaistuina olisivat heidän tuhonsa. Josette tiesi sen. Ennemmin tai myöhemmin, ehkäpä jo parin tunnin kuluttua nuo miehet hyökkäisivät Louisen kimppuun, pantaisi toimeen tarkka etsintä ja Louise vangittaisiin, ehkäpä myös murhattaisiin. Hän halusi, että Louise tuhoaisi kirjeet, nehän olivat aiheuttaneet tämän murhenäytelmän, mutta pieninkin sinnepäin menevä viittaus sai Louisen painamaan käsillään rintaansa kuin tahtoisi hän viimeiseen asti ja vaikkapa hengellään puolustaa kirjeitä. Kun Josette seuraavana iltana tuli kotiin, makasi Louise jo vuoteessaan, ensi kertaa sen jälkeen, kuin Josette oli kertonut hänelle tapahtuneesta, hän oli liikahtanut pois tuolta kapealta jouhipäällyksiseltä sohvalta. Hän oli asettanut vaatteensa tuolille, ja muitten vaatteitten päälle oli hän mielenosoituksellisesti levittänyt liivinsä, jotta ne varmasti huomattaisiin. Kirjekäärö ei enää ollut niihin kiinnitettynä. Josette huomasi sen heti samoin kuin senkin, että Louise oli vain nukkuvinaan, ja tarkasteli häntä puoliksi suljettujen silmäluomien takaa.
Teennäisellä huolettomuudella toimitteli Josette askareitaan, suori Louisen tyynyn, suuteli häntä ja Charles-Léonia ja paneutui sitten levolle. Mutta vaikka hän oli kuoleman väsynyt, ei hän saanut paljoakaan nukuttua. Hän aavisti tästä olevan seurauksena vaikeuksia. Louisella oli jokin päähänpisto noiden kirjeiden suhteen, se oli varmaan seurauksena järkytyksestä, ja nyt hän takertui tuohon päähänpistoonsa heikkojen tavallisella itsepäisyydellä. Hän oli kätkenyt kirjeet ja aikoi kaikesta päättäen kätkeä ne kaikilta, myöskin Josettelta. Oli varmaa, että hänen hermonsa olivat pahoin kärsineet järkytyksestä, sillä suljetuista silmistä huolimatta hänen kasvoillaan oli pieni ovela hymy, joka on ominainen kaikille niille, joiden mieli on jossain määrin sekava.
Josette oli pyytänyt yksinkertaisissa pienissä rukouksissaan, että Pyhä Neitsyt auttaisi häntä löytämään Punaisen neilikan. Hän oli varma siitä, ettei mikään muu saattaisi pelastaa hänen ystäviään kuin tämä salaperäinen sankari, mutta viimeiset kaksi päivää olivat olleet niin tapausrikkaita, ettei häneltä ollut riittänyt aikaa etsiä tätä ainutta miestä, johon hän tänä synkkänä aikana saattoi luottaa. Maurice puolestaan oli luvannut tehdä parhaansa, ja se oli sitäkin kiitettävämpää, kun hän ei uskonut tämän salaperäisen englantilaisen olemassaoloon. Kuitenkin miellyttääkseen ja ilahduttaakseen Josettea hän kulutti kaiken aikansa, joka hänelle jäi hänen juostessaan toimiston ja poliisikamarin väliä, etsiäkseen sitä julkista kirjuria, jolla ennen oli ollut kojunsa Pont-Neufin sillan korvassa, koska juuri hänen arveltiin olevan tekemisissä itsensä Punaisen neilikan kanssa.
Maurice tunsi kaikki vanhan Pariisin kadut ja kujanteet — sen pienet ruokalat ja nurkkakapakat, joissa saattoi antautua juttusille yksinkertaisten kunnon ihmisten kanssa, jotka eivät epäilleet mitään, vaikka heiltä kyselikin yhtä ja toista. Täten hän pääsi selville jostakin, joka ehkä veisi Punaisen neilikan jäljille. Näytti siltä, että eräässä kaupungin etäisessä kolkassa, lähellä Batignolles’ia, oli eräs outo vanha linnunpelätin alkanut harjoittaa kojussaan kirjeiden kirjoittamista niiden avuksi, jotka olivat liian taitamattomia tai myös liian kainoja kirjoittaakseen omasta puolestaan. Eipä siltä, että Maurice olisi hetkeäkään luullut tällä vanhalla linnunpelättimellä olevan mitään tekemistä tuollaisen englantilaisen ylimysjoukkueen kanssa, mutta hän arveli, että kävelymatka läpi koko Pariisin tuota äijää etsittäessä veisi Josetten ajatukset pois hänestä itsestään pariksi tunniksi, ja johdattaisi hänen ajatuksensa vähemmän synkkiin uomiin. Joten siis sää saisi olla kuinka huono tahansa.
Josette suostui halukkaana, ja lupasi odottaa häntä Poliisiasiain Komissariaatissa, ja sitten he yhdessä lähtisivät etsimään tytön unelmien sankaria.
Komissariaatin odotushuone oli suuri ja neliömäinen. Seinät oli joskus ammoisina aikoina kalkittu valkeiksi, nyt ne samoin kuin kattokin olivat väriltään likaisenharmaat, ja joka puolella oli lukemattomien olkapäiden seinään hankaama, lian ja rasvan muodostama seinälaudoitus. Puupenkeillä seinän vieressä istui kärsivällisiä, huolestuneita naisia, toisilla huivi pään ympäri käärittynä, toiset väristen ohuessa puserossa ja hameessa, ja kaikilla sylissään kääröjä ja vauvoja. Eräs heistä teki tilaa Josettelle, joka istuutui heidän viereensä valmistautuen odottamaan. Siellä oli myös joukko miehiä, suurin osa resuisissa housuissa ja rähjääntyneissä takeissa. He seisoskelivat joukoissa, jutellen ja syljeskellen lattialle tai istuen pöydillä. Melkein kaikki heistä olivat joko vanhuudenheikkoja tai raajarikkoisia. Joku lapsi leikki lattian liassa joutuen jokaisen jalkoihin. Paikka oli melkeinpä sietämättömän tunkkainen, siinä yhtyi keitetyn kaalin, märkien vaatteiden ja tuoreen muurilaastin haju. Vain silloin tällöin, kun joku meni sisään tai ulos ovesta, tunkeutui sinne hiukan raitista ilmaa. Josette toivoi, että hän olisi määrännyt kohtauksen Mauricen kanssa jonnekin muualle; hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi odottaa kauankaan tässä haisevassa paikassa. Hän oli myös kovin väsynyt, ja ilman puute teki hänet uniseksi.
Tutun äänen sointi sai hänet havahtumaan, kun hän oli jo aivan puolinukuksissa. Silmiään räpytellen ja peräti hämmästyneenä hän silmäili ympärilleen. Vanha tohtori Larousse oli juuri tullut sisään. Hänellä oli kädessään paperinippu ja hän näytti levottomalta ja kiireiseltä.
»Oikeata koiran elämää», mumisi hän ohimennessään jollekulle. »Kaikki nämä paperit täytyy saada allekirjoitetuiksi ja senlisäksi täytyy odottaa ehkä puolikin tuntia tässä inhoittavassa loukossa!»
Hänet nähdessään hypähti Josette pystyyn ja pysäytti hänet juuri kun kaksi tai kolme muuta aikoi puhutella häntä. Koko eilisen päivän hän oli koettanut saada käsiinsä tätä vanhaa tohtoria, ja jälleen tänä aamuna, ei niinkään Charles-Léonin kuin hänen äitinsä takia, josta hän oli vakavasti huolissaan. Kansalainen Larousse oli ollut poissa kotoaan viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia. Josette oli käynyt hänen asunnossaan kaksi, kolme kertaa päivän kuluessa, mutta aina turhaan.
Nyt hän tarttui miestä hihaan ja pakotti tämän kuuntelemaan itseään.
»Kansalainen tohtori!» sanoi hän vaativaan sävyyn, »mihin aikaan te voitte tulla Rue Piepus’n varrelle katsomaan kansalaista Croissyta, joka on vaikeasti sairaana?»
Larousse työnsi pois kätensä oudon epäystävällisestä hän oli oikeastaan sangen kiltti mies, mutta tänä aamuna hän oli ilmeisesti hyvin kiusaantunut.
»Mihin aikaan — mihin aikaan?» matki hän mutisten. »Hillitkää kärsimättömyytenne, kansalainen. En mihinkään aikaan, että sen tiedätte — ei ainakaan tänään! Minä lähden Passy'hin heti kun olen saanut nämä paperit allekirjoitetuiksi!»
»Kansalainen Croissy on vaarallisessa tilassa, kansalainen tohtori!» intti tyttö kiihkeästi. »Hänen miehensä löydettiin toissapäivänä toimistostaan murh-, kuolleena. Järkytys on lamauttanut hänet —»
»Tiedän, tiedän», keskeytti tohtori, ja koetti vapautua sievästä mutta kärsivällisyyttä koettelevasta avunanojasta. »Mies teki itsemurhan. Minut kutsuttiin antamaan asiasta lausunto. Nämä paperit koskettelevat juuri sitä asiaa. Minun täytyy saada niihin allekirjoitus!»
»Kansalainen tohtori, ajatelkaa toki myös leskeä! Hänen järkensä on kyseessä. Hän tarvitsee —»
»Näinä päivinä tarvitsevat niin kovin monet kaikenlaista, pieni kansalainen», sanoi vanhus nyt jo lempeämmin, sillä Josetten syvänsiniset silmät olivat häneen kiintyneinä ja ne olivat niin hellyttävät, että kansalainen Larousse olisi varmastikin heltynyt, jos ei hän juuri tänä aamuna olisi ollut niin peräti kiusaantunut ja huolissaan. »Minun esimerkiksi täytyy päästä Passy'hin, sillä siellä on minun vaimoni keuhkokuumeessa, enkä minä poistu hänen luotaan ennenkuin hän on joko terve tai —»
Hän kohautti olkapäitään. Hän oli todellakin hyväsydäminen mies, mutta hän oli jo kaksi päivää ollut huolissaan vaimonsa puolesta. Josette Gravier oli sievä, hyvinkin sievä; hänellä oli suuret siniset silmät, jotka muistuttivat kesäyön taivasta hänen ollessaan kiihtynyt, innokas tai huolestunut, ja hänen korviensa yli kiemurtelevat kultaiset kiharat saivat Laroussen aina muistelemaan nuoruuttaan, noita kesäiltoja, jolloin hänellä oli ollut tapana vaeltaa metsissä Fontainebleaun lähellä, käsi kierrettynä juuri hänen tapaisensa tytön vyötärölle. Mutta nyt? Ei, hän ei tosiaankaan ollut siinä mielialassa, että häntä olisi houkutellut menneitten muistelu, hänellä ei ollut mitään tekemistä kauniitten tyttöjen kanssa, joilla oli suuret, moittivat sinisilmät. Hän oli liian huolissaan, voidakseen olla imarreltu.
»Teidän on pakko hankkia toinen lääkäri, pieni kansalainen», huomautti hän töykeästi, »tai myös odottaa pari päivää!»
»Kuinka minä voisin odottaa paria päivää», vastasi tämä, »kun kansalainen Croissy on menettämäisillään järkensä? Ettekö ymmärrä, mitä hänen on täytynyt kärsiä?»
Vanha mies kohautti olkapäitään. Hän oli nähnyt niin kovin paljon kurjuutta, niin kovin paljon surua ja tuskaa, että hänen oli vaikea olla osaaottavainen kaikkia kohtaan. Maailmassa on ollut vain Yksi, jolla on ollut myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, ja maailma palkitsi hänet ristiinnaulitsemalla.
»Me olemme kaikki saaneet kärsiä yhtä ja toista näinä aikoina, kansalainen, enkä minä usko, että teidän ystävättärennekään menettää järkeään», sanoi vanhus. »Tällaisessa tapauksessa liioitellaan mielellään, kun ollaan huolestuneita. Tulen kyllä teille, niin pian kuin vain voin!»
»Kuinka pian voitte tulla?»
»Ehkä kolmen, neljän päivän peistä, en osaa sanoa!»
»Mutta mitä minun on tehtävä sillävälin?»
»Antakaa hänelle jotain rauhoittavaa.»
»Mutta minkätähden? Hänhän on niin pelottavan rauhallinen —?»
»Koettakaa löytää toinen lääkäri!»
»Mistä sellaisen löytäisin? Tiedättehän itsekin, kansalainen, että luvan saanti lääkärin vaihtamiseen vie useita päiviä?.»
Nuori tyttö puhui nyt katkeran syyttävästi, ja vanhus kuunteli yhä kasvavalla kärsimättömyydellä. Hän oli pikimmiten vapautunut tytön kauneuden vaikutusvallasta: huolten ja harmien paino oli taas jo aikoja sitten puuduttanut hänen sydämensä. Komissaarin ovelle oli muodostumaisillaan jono, ja vanha tohtori pelkäsi, että hänen paikkansa vallattaisiin, jos hän ei heti ottaisi haltuunsa paikkaa jonossa. Paperit piti saada valmiiksi ja hän kaipasi päästä lähtemään sairaan vaimonsa luo. Hän yritti ravistaa Josetten käden pois, mutta tämä ei tahtonut sallia sitä.
»Ettekö edes tahtoisi yrittää saada minulle lupaa vaihtaa lääkäriä?»
Voi noita lupia, noita kauheita väsyttäviä, julmia lupakirjoja, joita vailla kukaan vapaa kansalainen ei saanut tehdä mitään muuta kuin kuolla. Lupa muuttaa huoneistoa, lupa ostaa leipää, lupakirja ostaa maitoa tai lihaa, lupa kutsua tohtori, kätilö tai hautausurakoitsija! Lupia, lupia, lupia aina vain!
Huoneen ihmistungos, joka aluksi ei ollut kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, alkoi nyt osoittaa mielenkiinnon merkkejä. He olivat täällä kaikki pyytämässä jotakin lupaa, jonka saaminen riippui kokonaan sisällä istuvan viranomaisen mielivallasta. Jos viranomainen sattui olemaan väsynyt ja pahalla tuulella, kielsi hän luvan toisensa perästä: kielsi sairaalta vaimolta luvan käydä tohtorin puheilla, verenvähyyttä potevalta lapselta luvan saada enemmän maitoa, mieheltä luvan ottaa työtä muuta kuin määrätynpituisen matkan päästä kotoaan. Hän oli kaikkivaltias! Sellaisia keinoja käytti vapauden ja veljeyden hallitus, ja vapaan tasavallan kansalaiset oli pakotettu tällaiseen orjuuteen! Ja kun Josette rukoili rukoilemistaan, kohauttivat toiset miehistä olkapäitään, toiset laskettelivat kompia. Hehän tiesivät kaikki, ettei vanha Larousse kyennyt saamaan sellaista lupakirjaa tytölle, ei edes vaikka komissaari olisikin mitä parhaimmalla tuulella. He olivat kyllä pahoillaan tytön takia, kun tämä sattui olemaan niin sievä, mutta heistä oli perin tyhmää hänen puoleltaan jankuttaa niin kauan samasta asiasta. Naiset vilkaisivat häneen ja olisivat kylläkin säälineet tyttöä, jos ei heillä olisi itsellään ollut niin perin paljon huolia. Ja he kaikki olivat niin perin, perin väsyneitä tähän tunkkaisessa huoneessa istumiseen ja jonossa seisomiseen. On vaikeata olla huolissaan toisten puolesta, kun on omia huolia loppumattomiin.
Nyt tuli joku sisähuoneesta ja jono liikahti askeleen eteenpäin. Josette huomasi joutuneensa eroon lääkäristä, joka oli luultavasti perin kiitollinen päästessään hänestä. Syvään pettymyksestä huokaisten vetäytyi tyttö takaisin penkille. Jokunen säälivä silmäys suuntautui vielä häneen, mutta pian saattoi jono jälleen liikkua eteenpäin ja kaikki olivat unohtaneet hänet taas. Kukaan ei enää piitannut hänestä. Miehet kuiskailivat jälleen keskenään, ja naiset riutuneina ja hiljaisina odottelivat sisäänpääsyvuoroaan. Ainoastaan eräs mies näytti suhtautuvan vielä mielenkiinnolla Josetteen: eräs suurikasvuinen ruma mies, jolla oli vain yksi jalka. Hän seisoskeli kainalosauvoineen seinän vieressä puettuna kuluneeseen mustaan pukuun, kaulan ja käsien ympärillä jotain nahkaista valkoista vaatetta. Hänen pitkä ja suorrukkeinen tukkansa oli kiinnitetty sykkyrään päälaelle rispaantuneella mustalla silkkinauhalla. Hänellä ei ollut hattua, kengät olivat lintallaan ja sukat risaiset. Hän näytti lähinnä rappeutuneelta konttoristilta.
Josette ei aluksi pannut häntä merkille, ennenkin häntä alkoi vaivata omituinen tunne, kuten ainakin silloin, kun joku herkeämättä tuijottaa. Hän nosti silmänsä ja huomasi miehen katseen, mutta käänsi päänsä jälleen nopeasti muualle, sillä mies oli peräti ruma. Mielipahakseen huomasi tyttö kuitenkin hetken kuluttua, että mies oli ottanut kainalosauvansa ja pomppi nyt häntä kohden. Joukko teki hänelle tietä ja hetken kuluttua seisoi mies tytön edessä sauvojensa varassa.
»Luvallanne, kansalainen, en voinut olla kuulematta, mitä te juuri kerroitte kansalainen Larousselle siitä, että ystävättärenne on sairaana ja että te tarvitsette lääkäriä», sanoi hän ja hänen äänensä oli huomattavasti miellyttävämpi kuin hänen muu olemuksensa.
Hän piti pienen tauon, ja Josette nosti silmänsä taas häneen. Hän näytti vaatimattomalta eikä hänen tavassaan puhutella Josettea varmastikaan ollut mitään loukkaavaa, mutta hän oli todellakin niin hirvittävän ruma. Hänen kasvonsa olivat keltaisen vahan väriset, ja hänen leuassaan ja poskillaan oli vähintään kolmipäiväinen sänki. Hänen kulmakarvansa olivat erikoisen tuuheat ja varjostivat hänen silmiään kuin pensaat ja silmien ympärillä oli sinipunaiset renkaat, kuin olisi joku lyönyt häntä niihin. Juuri niin paljon kerkisi Josette huomaamaan ensi silmäyksellä, mutta miehen ääni oli niin ystävällisen osaaottavainen, ja Josettea ahdisti huoli juuri nyt niin suuresti, että jokainen ystävällisyydenosoitus aukaisi tien hänen sydämeensä ja luottamukseensa.
»Sitten te myös kuulitte, kansalainen, että tohtori Larousse ei voi tehdä mitään auttaakseen minun ystävätärtäni», sanoi hän.
»Juuri sen tähden rohkeninkin kääntyä puoleenne, kansalainen», vastasi mies. »En tosin ole lääkäri, mutta tunnen jossain määrin lääketiedettä. Tahtoisitteko, että tulisin katsomaan ystävätärtänne?»
Hän oli vähitellen alentanut ääntään, kunnes hän lopulta puhui aivan kuiskaten. Josette tunsi itsensä kumman hämilliseksi. Miehen äänessä oli jotain, joka pani hänet kummastelemaan, eikä hän käsittänyt, miksi tämä lainkaan osoitti harrastusta hänen asioihinsa. Hän katsoi tätä suoraan silmiin kirkkain hämmästynein ja kysyvin silmin. Jospa hän vain olisi ollut edes hiukankaan hauskemman näköinen, jospa hänen ihonsa ei olisi ollut aivan niin pergamenttia muistuttava, tai jospa hän edes olisi ollut ilman tuota kauheata parransänkeä...
»Voisin tulla nyt», sanoi mies jälleen. Sitten hän lisäsi olkapäitään kohauttaen. »Enhän varmastikaan voisi vahingoittaa ystävätärtänne käynnilläni, ja tunnen lääkkeen, joka auttaa aivan ihmeellisesti liiaksi rasitettujen hermojen kyseessä ollen.»
Josette ei jälkeenpäin kyennyt selittämään, mikä oikeastaan oli saanut hänet nousemaan ja sanomaan:
»Olkoon niin, kansalainen! Jos te todellakin tahdotte olla niin ystävällinen, että tulette katsomaan häntä, niin tervetuloa!»
Hän lähti ovelle ja mies seurasi häntä, raivaten tiensä läpi ihmisjoukon kainalosauvoillaan. Ja hän juuri huolimatta raajarikkoisuudestaan aukaisi ensinnä oven ja antoi tytön mennä siitä edellään. Oli päivällisaika. Sade oli lakannut ja ilma oli leudompi, mutta raskaat pilvet riippuivat yhä taivaalla, ja huonosti valaistuilla kaduilla virtasi keltaista lokaa.
Josetten lähtiessä liikkeelle muistui Maurice jälleen hänen mieleensä. Hän kulki kohti kotia hitaasti ramman miehen takia, joka hyppeli hänen vanavedessään. Hän ihmetteli mielessään, mitä Maurice arvelisi hänen seikkailustaan. Maurice oli varovainen, paljon varovaisempi kuin hän, ja samana aamuna hän oli varoittanut Josettea harkitsemaan tarkoin ennen kuin sanoi tai teki mitään.
»Nuo paholaiset pitävät aivan varmasti silmällä madame de Croissyta. He eivät ole löytäneet kirjeitä, mutta he tietävät niiden olevan olemassa, ja he yrittävät aivan varmasti uudelleen saada ne haltuunsa!»
»Meidän täytyy jättää madame yksin niin vähän kuin mahdollista», oli hän sanonut myöhemmin. »Aina kun vain joudan, olen hänen kanssaan sinun ollessasi työtuvassa...»
Josette näki siinä kulkiessaan mielikuvituksessaan tulevaisuuden niin synkkänä ja hän oli niin näihin mietteisiin uponnut, että ohikulkevat vaunut olivat ajaa hänen ylitseen. Ajomiehen sadattelu ja ohikulkijain kompasanat saivat hänet jälleen heräämään tämän maailman todellisuuteen, ja hänen mieleensä muistui rampa seuralainen. Hän kääntyi katsomaan tätä, mutta mies oli kadonnut näkyvistä. Tyttö seisoskeli vielä jonkin aikaa kadun kulmassakin nähdäkseen, oliko mies ehkä jäänyt jälkeen. Mutta hän odotti turhaan. Ei näkynyt merkkiäkään tuosta kummallisesta olennosta mustassa, nukkavierussa puvussa, tuosta kainalosauvaisesta jalkapuolesta, jolla oli rumat kasvot, mutta miellyttävä ääni.
Vasten tahtoaan ja parempaa tietoaan Josette tunsi itsensä epämääräisen pettyneeksi ja pelästyneeksi. Mikä saattoi olla syynä siihen, että tämä mies, joka oli aivan ilmeisesti tunkeutunut hänen seuraansa, katosi taas näin äkkiä? Miksi hän oli kulkenut tähän asti, vaan ei kauemmas Josetten mukana? Aikoiko hän todellakin käydä katsomassa Louisea, vai oliko tämä hänen puoleltaan vain jokin temppu Josetten seuraan pääsemiseksi? Mutta mitä hän oikein tahtoi saavuttaa? Kaikki nämä kysymykset ja arvailut olivat sangen härnääviä. Näinä aikoina ahdisti jokaisen mieltä alituiseen urkkijoiden pelko, ja Josette muisti Mauricen kehoittaneen häntä olemaan nyt entistä varovaisempi, ja hän toivoi nyt, että hän olisi päättänyt odottaa Komissariaatissa Mauricen tuloa antautumatta yksinään tähän seikkailuun tuon tuntemattoman miehen kanssa.
Ja äkkiä muistui hänen mieleensä, että raajarikko oli kysynyt häneltä juuri kun he lähestyivät Pont-Neufiä, minne he oikeastaan olivat menossa.
Mies oli pomppinut aivan hänen lähelleen sitä kysyessään. Ja hän oli vastannut:
»Numeroon 43, Rue Picpus'n varrelle, kansalainen! Ystävättärelläni on siellä huoneisto toisessa kerroksessa.»
Ja nyt hän toivoi sydämestään, ettei olisi antanut ventovieraalle niin selviä ohjeita.
VIIDES LUKU.
Josette ei kertonut mitään tuosta nuhjaisesta puoskarista Louiselle, hän oli yhä enemmän peloissaan miehen takia, ja alkoi epäillä, että tämä oli ollut vain jonkinlainen hallituksen palkkaama kätyri. Maurice Reversac, joka par'aikaa koetti järjestää edesmenneen asianajajan asioita, toivoi kuultuaan tapauksesta, että Josette ei olisi aivan niin avoimesti jutellut vieraalle henkilölle.
»Minulle on luvattu mahdollisuus päästä Dauphinéhen pariksi päiväksi. Tapaan siellä maatilan voudin ja voin ehkä järjestää niin, että madamelle lähetetään pieni rahasumma, joka kuukausi maatilalta. Ja sitten, jos saan luvan jatkaa asianajoa...»
»Luuletko saavasi?»
Maurice kohautti olkapäitään.
»Sitä ei voi koskaan etukäteen sanoa. Riippuu siitä, ovatko lakimiehet nyt vähentyneet, kun niitä on niin paljon tapettu! Riitajuttuja on aina riittämiin.»
Lopuksi hän lisäsi paljon toiveikkaampana kuin hän oikeastaan tunsi itse olevansa:
»Älä menetä uskoasi, Josette rakkahin! Pyhitän kaiken aikani madamen ja pojan asioille, koska tiedän, että vain se voi tehdä sinut onnelliseksi.»
Mutta Josetten oli vaikeata pitää yllä rohkeuttaan. Hän oli varma siitä, että hänen oma löyhäsuisuutensa oli saattanut Louisen entistä suurempaan vaaraan ja että tuo raajarikkoinen mies, johon hän niin typerästi oli luottanut, oli ollutkin vakooja.
Totuus selveni hänelle vasta monen tunnin kuluttua, kun hän työtuvassa vietettyjen tuntien jälkeen palasi kotiin myöhään illalla.
Heti kun Josette astui olohuoneeseen, huomasi hän, että oli tapahtunut ihme — se ihme, johon hän oli pannut koko toivonsa, johon hän oli uskonut ja jota tavoitellut. Kun hän oli lähtenyt Louisen luota, oli tämä maannut sohvalla, vaiti, kuivin silmin ja jurona, Charles-Léonin valitellessa hiljaa vuoteellaan. Nyt hän tapasi aivan uuden olennon, jolla oli kirkkaat silmät ja poskilla väriä. Louise oli juossut ystävätärtään vastaan heti, kun avain oli kiertynyt ovessa, huudahtaen:
»Josette rakas, sinä olit oikeassa ja minä väärässä!»
Hän oli itkenyt ja nauranut ja sulkenut Josetten syliinsä, juossut sitten makuuhuoneeseen ja nostanut Charles-Léonin käsivarsilleen ja painanut hänet rintaansa vasten.
»Pienokaiseni, oma lapsoseni», kuiskaili hän. »Sinusta kasvaa vielä suuri ja voimakas ja meidät vapahdetaan tästä kauheasta maasta!»
Sitten hän laski Charles-Léonin jälleen vuoteelle, heittäytyi pitkälleen sohvalle ja kätkien kasvonsa käsiinsä purskahti itkuun. Hän itki ja nyyhkytti; ja hänen olkapäänsä nytkähtelivät suonenvetoisesti. Josette ei liikahtanutkaan häntä kohden: oli parasta, että hän saisi itkeä rauhassa itkettävänsä. Tämä vastavaikutus tympeän toivottomuuden jälkeen oli aivan liikaa, ja oli parasta naisraukan kiusatuille hermoille saada nyt itkeä aikansa rauhassa. Josette ei epäillyt hetkeäkään, että ihme tosiaan oli tapahtunut.
Heti, rauhoituttuaan hiukan, kuivasi Louise kyyneleensä ja ojensi hameensa taskusta perin likaisen paperinpalasen Josettelle. Se oli kirje, joka oli kirjoitettu selvällä ja rohkealla käsialalla ja osoitettu Kansalainen Croissylle, N:o 43, Rue Picpus, toinen kerros, ja näin kuului kirje:
»Kun saatte tämän käsiinne, olkaa varma siitä, että tosi ystävät ovat ryhtyneet auttamaan Teitä. Teidän on lähdettävä Ranskasta heti, ei vain pojan takia, vaan myös siksi, että vakava vaara uhkaa teitä molempia, jos jäätte tänne. Ottakaa siis tänään kello kahdeksalta poikanne käsivarrellenne ja tyhjä kori käteenne. Teidän talonvartijanne pysäyttää teidät silloin varmaankin, ja hänelle teidän tulee sanoa, että te ette aamulla voineet huonon sään takia käydä hakemassa leipäannostanne. Jos talonvartija kysyy Teiltä, minkä tähden poika on Teidän mukananne, sanokaa hänelle, että kansalainen tohtori on määrännyt Teidän viemään poikaa ulos heti, kun huono ilma lakkaa. Älkää missään tapauksessa kiirehtikö alas portaita kulkiessanne älkääkä porttikäytävässä, kävelkää yhtä hitaasti, kuin jos te todellakin olisitte matkalla leipuriin. Siellä on varmaankin ihmisiä jonossa odottamassa annoksiaan ovella. Asettukaa paikallenne ovelle ja menkää sisään ja noutakaa leipänne. Huomaatte jonossa myös erään yksijalkaisen miehen, joka on puettuna kauhtuneeseen mustaan pukuun. Kun hän lähtee puodista, seuratkaa häntä. Älkää lainkaan pelätkö! Punaisen neilikan Liitto saattaa Teidät turvallisesti pois Pariisista ja Ranskasta Englantiin tai Belgiaan, aivan Teidän valintanne mukaan. Mutta Teidän oman turvallisuutenne ja Teidän lapsenne turvallisuuden ensimmäinen ehto on, että te sokeasti uskotte Liiton kykyyn auttaa Teitä, ja seurauksena tästä luottamuksesta täytyy olla ehdoton kuuliaisuus!»
Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta, mutta sen nurkassa oli pieni merkki: punaisella musteella piirretty tähdenmuotoinen kukka. Josette kuiskasi hiljaa:
»Punainen neilikka! Tiesinhän, että hän tulisi!»
Jos hän olisi ollut yksinään, olisi hän varmaankin nostanut tuon paperin, jota hänen sankarinsa käsi oli koskettanut, huulilleen, nyt hän Vain piti sitä tiukasti kuumassa pienessä kädessään ja toivoi, että Louise kiihdyksissään unohtaisi sen ja jättäisi hänelle tuon kallisarvoisen pyhäinjäännöksen.
»Ja sinä tulet luonnollisesti meidän kanssamme, Josette kulta!»
Louisen oli pakko kerrata nämä sanansa useaan otteeseen, ennen kuin ne tunkeutuivat Josetten tietoisuuteen. Kun hän ne vihdoin käsitti, huudahti hän:
»Oi ei, Louise! Kuinka saattaisinkaan?»
»Miksi et saattaisi?»
Josette näytti hänelle tuota arvokasta kirjettä.
»Eihän hän mainitse minua sanallakaan!»
»Ehkäpä hän ei tiedä sinusta mitään, rakkaani!»
»Tiedän hänen tietävän minusta!»
»Mitä tarkoitat?»
Josette väisti kysymyksen. Hän vastasi vain kirjeen viimeisillä sanoilla: »Seurauksena tästä luottamuksesta täytyy olla ehdoton kuuliaisuus!»
»Et suinkaan luule sen tarkoittavan...»
»Se tarkoittaa», sanoi Josette lujasti, »että sinun on meneteltävä kirjeen ohjeiden mukaan, sanasta sanaan! Se on vähintä, mitä voit tehdä, ja sinun on se tehtävä Charles-Léonin takia! En ole lainkaan vaarassa täällä, enkä lähtisi, vaikka olisinkin vaarassa! Mauricehan on täällä, ja hän kyllä pitää huolta minusta!»
»Puhut tyhmyyksiä, rakkaani! Tiedäthän, etten voisi jättää sinua!»
»Sinä siis tahdot uhrata Charles-Léonin minun puolestani?»
Ja kun Louise ei vastannut — ja kuinka hän olisi voinutkaan vastata? — jatkoi Josette yksinkertaisen päättäväisesti:
»Vakuutan sinulle, rakas Louise, etten ole lainkaan vaarassa! Mauricehan ei voi lähteä, kun hänen on hoidettava Bastienin asioita. Eikä hän lähtisikään, vaikka voisikin, ja minusta olisi raukkamaista jättää hänet tänne yksinään pitämään huolta asioista.»
»Mutta Josette...»
»Ei enempää siitä asiasta, rakas Louise! En ole vaarassa, enkä siis lähde! Ja sitä paitsi tiedän varmasti, että Punainen neilikka pitää huolta myös minusta! Älä ole huolissasi, hän tietää minusta kaiken», lisäsi hän pehmeästi.
Eikä hän millään ilveellä suostunut kertomaan sen enempää.
Louise tunsi epäilemättä ystävättärensä vanhastaan eikä enää yrittänyt taivutella häntä. Aikakin kului nopeaan, kello oli jo yli seitsemän! Louise huolehti siis vain lapsesta, keräten hänen! päälleen kaikki ne lämpimät vaatekappaleet, joita hänellä vielä oli. Josette taas puolestaan lämmitti sen vähän maidon, jota talossa oli lähtijöille.
Täsmälleen kello kahdeksalta oli Louise valmiina. Hän otti pojan käsivarrelleen ja Josette levitti suuren hartialiinan heidän kummankin ylle ja ripusti tyhjän torivasun Louisen käsivarrelle. Hänen sydäntään särki tämä ero. Jumala yksin tiesi, koska he jälleen tapaisivat toisensa. Mutta kaikki oli tehtävä, kaikki oli kärsittävä Charles-Léonin takia! Louise oli julistanut lähtevänsä mieluummin Englantiin kuin Belgiaan. Siellä hän kohtaisi varmaan monta tuttavaa.
»Minä koetan saada tilaisuuden lähettää sinulle kirjeen, rakas Josette», sanoi hän. »Minun sydämeni on särkymäisillään, kun meidän täytyy erota, enkä koskaan voi olla oikein onnellinen, ennen kuin jälleen olemme yhdessä. Mutta tiedäthän, että Bastien oli varma siitä, ettei tämä kauhea vallankumous voi kestää enää kauaakaan.
»Kukapa voi sanoa, ehkäpä Charles-Léon ja minä voimme palata Pariisiin ennen kuin vuosi on kulunut umpeen!»
Hän oli ehkä liian kiihtynyt tunteakseen eron tuskan niin syvästi kuin Josette. Hän oli tosiaankin perin kummallisessa mielentilassa, itki ja nauroi vuorotellen, ja käsi, jonka hän kietoi Josetten kaulaan, oli kuuma, kuiva ja kuumeinen. Juuri lähtiessä tärisytti hänen ruumistaan kuin voimakas puistatus, hänen hampaansa kalisivat, ja hän vaipui tuoliin, sillä hänen jalkansa kieltäytyivät kannattamasta häntä.
»Josette», huudahti hän. »Et suinkaan luule, että kirje mahdollisesti olikin vain ansa?»
Mutta Josette, joka yhä piti kirjettä lujasti rintaansa vasten puristettuna, oli aivan varma siitä, että se ei ollut mikään ansa. Hän muisti tuon kauhtuneen puoskarin Komissariaatissa ja hänen äänensä hyvyyden, ja nyt jälkeenpäin ajatellessaan hän muisti, että pienen hetken ajan, kun miehen silmät olivat ikäänkuin pakottaneet häntä katsomaan tätä silmiin, hän oli tuntenut oudon lumouksen hetkiseksi vakaavan itsensä. Ei, kirje ei voinut olla mikään ansa! Josette olisi voinut panna henkensä pantiksi siitä, että kirje oli tosiaan hänen unelmien sankarinsa joko kirjoittama tai sanelema!
Viimeinen suudelma siis vain ja he olivat menneet. Josette seisoi huoneen keskellä, liikahtamatta, tuskin hengittäen, sillä hän koetti kuunnella Louisen askelten ääntä portaista. Vasta sitten kun hän oli kuullut ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan, hän alkoi itkeä.
Louise kulki alas portaita iloisena voidessaan jättää tämän vihaamansa talon Rue de Picpus'n varrella ja koko Pariisin, jota hän miehensä kuoleman jälkeen suorastaan vihasi. Hänellä oli Charles-Léon käsivarsillaan ja mukanaan tyhjä torivasu, jossa oli mielenosoituksellisesti näkyvissä hänen leipäkorttinsa. Talonvartija oli paikallaan ja kysyi, minne hän oli menossa. Näinä aikoina ei ollut hyvä käskeä talonvartijoita hoitamaan omia asioitaan, niin että Louise vastasi nöyrästi:
»Leipurille, kansalainen», ja hän näytti miehelle leipäkorttiaan.
»Perin myöhäänpä olette menossa, kansalainen», huomautti portinvartija kuivakiskoisesti.
»Ilma on koko päivän ollut niin huono...»
»Käsittääkseni se on yhä vieläkin liian huono, jotta lasta voisi viedä ulos.»
»Ei sada enää, ja lapsiparan täytyy saada hiukan raitista ilmaa, kansalainen lääkäri on niin määrännyt.»
Hän tunsi itsensä kärsimättömäksi viivytyksen johdosta, mutta hän ei uskaltanut kiirehtiä. Portinvartijaa huvitti ilmeisesti antaa hänen seistä siinä odottamassa. Hän tiesi, että nainen oli ylimys ja monia huvitti näinä päivinä kiusata ja nöyryyttää niitä, jotka ennen olivat luulleet olevansa heitä parempia.
Mutta tämäkin kiirastuli päättyi lopulta, kuten useimmiten on asian laita. Portinvartija alentui aukaisemaan portin ja Louise saattoi pujahtaa kadulle. Ei tosin enää satanut, mutta maa oli märkää ja kylmää. Louise ponnisteli eteenpäin niin nopeasti kuin hän saattoi läpi sohjun ohuet kengät litisten. Onneksi ei leipuri ollut kovin kaukana, ja hän saattoi verraten pian asettua paikallensa liikkeen ulkopuolella jonoon. Tänä myöhäisenä iltahetkenä ei siellä enää ollut tungosta: vain tusinan verran ihmisiä, enimmäkseen naisia. Louise silmäili heitä tuskissaan ja äkkiä sykähti hänen sydämensä nopeammin. Hän näki raajarikon miehen kainalosauvojen varassa, ja miehellä oli mustat vaatteet aivan kuin tuo salaperäinen kirje oli kuvannut. Hän oli Louisen edellä jonossa ja Louise näki hänet aivan selvästi, miehen astuessa sisälle puotiin, sillä silloin hän joutui seisomaan hetkisen oven yläpuolella riippuvan lampun alla. Mutta hänen kasvojaan ei Louise voinut nähdä, sillä hänellä oli leveälierinen musta hattu, joka oli yhtä nuhjaantunut kuin hänen muutkin vaatteensa. Äkkiä hän hävisi puotiin, eikä Louise nähnyt häntä, ennen kuin oli saanut myyntipöydältä haettua oman leipäannoksensa. Juuri silloin näki Louise miehen häviävän puodista ja hän seurasi tätä niin pian kuin suinkin saattoi.
Kadulla oli vielä melkoinen joukko ihmisiä, ja juuri ovea vastapäätä oli kaksi Tasavallan Armeijan sotilasta vartiovuorolla. Heidän tehtävänsä oli vartioida puodin edustalle muodostuvaa jonoa. Jotkut ihmisistä odottivat yhä vuoroaan, toiset olivat matkalla poispäin, eräät yhteen, toiset toiseen suuntaan. Mutta missään hän ei nähnyt merkkiäkään mistään yksijalkaisesta miehestä. Louise seisoi hetkisen huonosti valaistulla katukäytävällä, hämillään ja huolissaan, ihmetellen mihin suuntaan hänen olisi lähdettävä, hänen sydämensä tuntui lyijynpainoiselta, ja hän oli myös kuolemanväsynyt seistyään niin kauan lapsi käsivarrellaan jonossa. Mutta kun nuo vahdissa olevat sotilaat näyttivät katselevan häntä ei hänestä ollut hauskaa epäröidä liian kauaa, ja nyt hän sydän kipeänä ja epätoivoon vaipumaisillaan alkoi pelätä, että tuo kirje ja kaikki hänen toiveensa olivat vain tyhjiä haavekuvia. Pyörtymäisillään heikkoudesta ja pettymyksestä hän oli juuri kääntymäisillään kotia kohden, kun hän äkkiä kuuli kainalosauvojen kopsutusta katukiviä vasten.
Syvään huokaisten kääntyi Louise kulkemaan siihen suuntaan mistä tuo tervetullut ääni kuului. Kopsutus jatkui aivan hänen edellään, joten hänen tarvitsi vain seurata sitä niin läheltä kuin suinkin. Nukkuva Charles-Léon käsivarrellaan hän ponnisteli täten eteenpäin noin kymmenisen minuuttia, kääntyen kadulta toiselle, kunnes viimein kopsutus lakkasi. Raajarikko oli pysähtynyt erään avonaisen katuoven eteen ja kun Louise saavutti hänet, viittasi mies Louisea astumaan sisään.
Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missä hän oli, mutta päätellen siitä suunnasta, johon he olivat kulkeneet, luuli hän heidän olevan lähellä Templeä. Kaduilla ei ollut paljoakaan kulkijoita, ja vaikka hän oli sivuuttanut montakin vartiojoukkoa, ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hänhän oli vain köyhä vaimo, lapsi käsivarrellaan ja leipäosuus korissaan. Kukaan ei myöskään ollut kiinnittänyt mitään huomiota tuohon rähjäiseen raajarikkoon, joka pomppi eteenpäin kainalosauvojensa varassa.
Kun nyt Louise astui tämän ohi sisään avonaisesta ovesta, kuiskasi mies hänelle nopeasti:
»Menkää toiseen kerrokseen ja koputtakaa oikeanpuoleiselle ovelle.»
Kummallista kyllä ei Louise epäröinyt totella. Vaikka hän ei lainkaan tiennyt minne joutuisi, ei hän pelännyt lainkaan. Ehkäpä hän oli liian väsynyt tunteakseen mitään muuta kuin levon tarvetta. Hän nousi siis toiseen kerrokseen ja kolkutti oppaansa neuvomalle ovelle. Sen avasi raa'an näköinen nuorukainen, jonka tukka oli kampaamaton, parta ajamaton ja joka räpytteli silmiään kuin olisi hän juuri herännyt unesta.
»Oletteko te madame de Croissy?» kysyi hän, ja Louise pani merkille, että hän puhui ranskaa vierasperäisesti korostaen. Oli myös harvinaista kuulla käytettävän sanaa »madame». Tämä luonnollisesti rauhoitti häntä. Hänen ajatuksensa palasivat Josetteen ja tämän vanhaan uskoon Punaisen neilikan olemassaoloon.
Nuori mies johdatti Josetten läpi kapean, huonosti valaistun käytävän huoneeseen, jossa Josetten silmiä tervehti tervetullut näky: katettu pöytä, jolle oli asetettu lautanen, haarukka ja veitsi sekä pari tuoppia. Siellä oli myös nurkassa leposohva ja sillä pielus ja peite. Oli sangen kylmä, ja yksinäinen talikynttilä loi voimatonta valoaan valkaistuille seinille ja tummuneeseen kattoon, mutta Louise ei välittänyt mistään mitään, hän vaipui istumaan tuolille pöydän viereen ja nuorukainen sanoi hänelle hitaalla, kömpelöllä ranskallaan:
»Hetkinen, madame, tuon teille jotain syötävää, sillä te olette varmaan hyvin nälkäinen. Meillä on myös hiukan maitoa poikaa varten. Toivon, että te ette pahastu, vaikka teidän täytyy odottaa hetkinen, kunnes saan kaiken valmiiksi.»
Hän poistui huoneesta ennenkuin Louise on kyennyt keräämään tarpeeksi voimia kiittääkseen. Hän istui siinä vain liikkumatonna kuin tukki, tuijottaen punareunaisilla silmillään tyhjyyteen. Charles-Léon, joka onneksi oli nukkunut koko ajan, heräsi nyt ja alkoi valitella. Louise painoi häntä rintaansa vasten, kunnes tuo nuori rääsyläinen palasi kantaen tarjotinta, jolla oli hiukan ruokaa ja kannu. Louise oli menemäisillään tajuttomaksi, kun hän tunsi lämpimän ruoan ja lämpimän maidon tuoksua. Nuorukainen kaatoi poikaa varten tuopillisen, ja kun lapsi joi halukkaasti, kokosi Louise kaikki voimansa kyetäkseen kiittämään nuorukaista asianmukaisesti.
»Älkää kiittäkö minua, madame», vastasi mies. »Minä olen täällä vain käskyläinen. Vaikka niinpä kai teidänkin täytyy totella nyt minun herrani käskyjä», lisäsi hän hymyillen.
»Antakaa minulle vain ohjeet! Olen valmis seuraamaan niitä!» vastasi Louise nöyränä.
»Määräys on sellainen, että teidän tulee nyt syödä hiukan illallista ja sitten nukkua hyvin, kunnes minä tulen hakemaan teitä aikaisin huomisaamuna. Teidän on lähdettävä täältä jo ennen auringonnousua.»
»Charles-Léon ja minä olemme kyllä valmiita silloin, herra. Onko mitään muuta?»
»Vain se, että teidän on koetettava levätä oikein hyvin, madame! Hyvää yötä, madame!»
Ennenkuin Louise ennätti sanoa enää sanaakaan, oli mies jo kadonnut huoneesta.
Charles-Léon nukkui rauhallisesti koko yön äitinsä rintaa vasten nojaten, mutta Louise makasi valveilla tuntikaupalla miettien kummallista seikkailuaan. Hän oli ajoissa jalkeilla ja pian sen jälkeen, kuin kirkonkello oli lyönyt neljä, naputettiin oveen. Hänen eilisiltainen nuori ystävänsä oli tullut noutamaan häntä; hän näytti siltä kuin olisi ollut hereillä koko yön, eikä hän varmastikaan ollut riisunut vaatteitaan. Louise nosti Charles-Léonin käsivarrelleen ja poika sylissään hän seurasi ystäväänsä alas portaita. Ulos tultuaan hän huomasi olevansa kapealla kujalla: oli aivan pimeää, sillä katulyhdyt oli sammutettu ja taivaalla ei näkynyt merkkiäkään aamunkoitosta. Läpi pimeyden erotti Louise kuitenkin katettujen rattaiden ääriviivat, sellaisten rattaiden, joita kaupungin jätteiden kerääjät käyttävät likaisessa työssään. Rattaiden eteen oli valjastettu pieni aasi ja sitä ajoi ilmeisestikin vanha nainen.
Ei nainen eikä nuori mieskään sanonut sanaakaan, mutta viimeksi mainittu osoitti kädenliikkeellä, että Louisen odotettiin nousevan rattaille. Hän epäröi vain hetkisen. Rattaat olivat tosiaan perin likaiset ja haisivat kaikenkaltaiselle siinä määrin, että ne olivat omiaan tekemään tavallisen ihmisen jo hajullaankin sairaaksi. Ystävällinen ääni kuiskasi hänen korvaansa:
»Sitä ei voi auttaa, madame, teidän täytyy koettaa antaa meille anteeksi tämä. Eikähän haju missään tapauksessa ole pahempi kuin heidän vankiloissaan!»
Nuori mies otti nyt häneltä Charles-Léonin, ja kooten koko rohkeutensa hän astui ylös rattaille. Sitten hänelle ojennettiin lapsi ja hän kyyristyi lapsen kanssa katoksen alle. Hän olisi halunnut vakuuttaa tuolle nuorukaiselle, että hän ei ainoastaan ollut valmis mihin tahansa, vaan myöskin kiitollinen kaikesta, mitä hänen hyväkseen tehtiin. Mutta ennenkuin hän sai sanottua sanaakaan, heitettiin hänen päälleen palanen säkkikangasta ja sen päälle ladottiin joukko tavaroita, joiden laatua tuo naisparka ei uskaltanut käydä arvailemaan. Kun hän asettautui sitten niin mukavasti kuin hänelle näissä oloissa oli mahdollista, joutui hän koskettamaan joitakin esineitä, joita hän arveli joukoksi pulloja.
Parin minuutin kuluttua lähtivät rattaat liikkeelle monin nykäyksin ja natisten. Ne hyppelehtivät yli Pariisin mukulaisen kiveyksen käymäjalkaa, Louise de Croissyn maatessa niiden sisällä kaikenkaltaisten kasvisjätteiden päällä ja melkein tiedottomana.
KUUDES LUKU.
Kaikuva »Seis!» herätti Louisen horroksesta. Rattaat pysähtyivät, ja Louise ymmärsi kauhun kuristaessa hänen kurkkuaan, että he olivat saapuneet jollekin Pariisin porteista, joista jokaista vartioi osasto kansalliskaartilaisia. Päälliköt olivat miehiä, jotka ylennyksen toivossa tutkivat tarkkaan jokaisen tulijan ja menijän.
Roskien alla makaava naisparka kuuli sotilaiden täsmällisen astunnan ja äänten sekavaa sorinaa. Telttakankaan raosta hän saattoi erottaa, että aamu alkoi jo hämärtää. Sitten kaikui jokin töykeä ja komentava ääni sekavan muminan ylitse ja siihen vastaili epäsointuisasti raakkuva naisääni, jonka Louise arvasi kuuluvan kärryjen ajajalle. Kun töykeä ääni ensi kerran tunkeutui Louisen tietoisuuteen, vaati se juuri saada katsoa kuomun alle. Louise ei voinut tehdä muuta kuin puristaa lasta tiukemmin rintaansa vasten tietoisena siitä, että heidän molempien elämä oli äärimmäisessä vaarassa. Hän uskalsi tuskin hengittää ja hänen koko ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä. Raskaat askeleet, joita säestivät lyhyet ja laahustavat, kiersivät rattaat ja hetken kuluttua vedettiin kuomun takaosa sivulle ja kylmä ilmavirta tulvasi sisään. Osa siitä tunkeutui aina Louisen sieraimiin saakka, mutta hän uskalsi tuskin hengittää. Hän ymmärsi, että sekä Charles-Léonin että hänen oma kohtalonsa ratkaistaisiin seuraavina lyhyinä hetkinä.
Töykeä ääni oli ilmeisestikin arvovaltainen.
»Onko siellä ketään?» kysyi se vaativasti, ja Louisesta tuntui siltä, että joku luotasi paljaalla pistimellä hänen päällään olevaa roskakasaa.
»Nyt ei siellä ole ketään, kansalainen upseeri», vastasi kirkuva naisen ääni, joka ilmeisesti kuului rattaita-ajavalle vanhalle noidalle: »Tuo, joka pitelee aasia, on minun poikani! Tiedättehän, kansalainen, ettei hän osaa puhua... eikä syntymästään saakka ole osannut, mykkä raukka... Mutta mukava poika muuten, ei lavertele, ymmärrättehän! Ja tässä on hänen passinsa ja tässä minun.»
Seurasi paperinrapinaa ja hiukan mutinaa, ja sitten akka puhui jälleen:
»Minä olen menossa hakemaan tytärtäni ja hänen poikaansa Champerrefstä», sanoi hän. »Heidän passinsa ja lupakirjansa ovat täysin kunnossa myöskin, mutta minulla ei ole niitä mukanani.»
»Minne te sitten kaikki olette matkalla?» kysyi sama töykeä ääni, ja kuului jälleen paperin rapinaa ja jalkojen töminää. Passit vietiin vartiohuoneeseen leimattaviksi säännösten mukaisesti.
»Vain Clichyn kaupunkiin, kansalainen upseeri. Niinhän sanotaan lupakirjassakin. Katsokaa itse, kansalainen upseeri. 'Lupakirja, jonka nojalla kansalainen Ruffin ja hänen poikansa Pierre ovat esteettömät matkustamaan Clichyn kaupunkiin liikeasioilla.' Eikös kaikki ole kuten olla pitääkin, kansalainen upseeri?»
»Lupakirja on kunnossa. Mutta mitä sinulla on kuomun sisällä?»
»Kaikki on kyllä kunnossa, kuinkas muuten», jankutti akka kaakattaen kuin vanha kana; »ette te saa kiinni mère Ruffiniä mistään! Ei, sen minä vain sanon! Passit ja lupakirjat aina kunnossa, kansalainen upseeri! Kysykää keltä porttia vartioivalta kapteenilta tahansa. Sieltä kyllä kuulette! Ruffinin muorin asiat ovat aina järjestyksessä... aina... järjestyksessä...»
Ja koko ajan hän tonki ja kaivoi niitä roskia, jotka peittivät onnettoman Louisen.
»Eihän tämä minun ammattini ole mitään erikoisen hauskaa, kansalainen upseeri», jatkoi hän huoaten surullisena. »Mutta täytyyhän sitä elää, vai mitä? Tuntee kai kansalainen upseeri kansalainen Arnould'n kemiallisilta tehtailta? Hän ostaa kaiken tämän rojun minulta.»
»Löyhkääviä lumppuja, totisesti», vastasi upseeri. »Mutta älä tuhlaa minun aikaani turhiin, muori! Vedä äkkiä syrjään tuo säkinpalanen, ja sitten saat minun puolestani viedä roskasi vaikka helvettiin!»
Louise, joka makasi roskien alla puolittain tukahtuneena ja vavisten pelosta ja kauhusta, oli menettämäisillään tajuntansa. Onneksi nukkui Charles-Léon yhä ja hänellä oli sentään tilaa liikuttaa niin paljon käsiään, että saattoi sulkea pojan lujasti syliinsä. Eikö tuo sotilaan ja akan välinen riita jo vihdoinkin loppuisi?
»Koetan parastani, kansalainen upseeri, mutta tämä roska on painavaa. Olisi toki luullut, että kun paperit ovat kunnossa...» mutisi akka. »Muori Ruffinin paperit, ne on aina hienot... kysykää vaikka keitä vartiokapteenilta... he kyllä kertovat...», mutisi akka.
Sotilas kirosi karkeasti: »Vedä syrjään tuo säkki, tai annan miesten viedä sinut vartiotupaan!»
»Vartiotupaan? Minut? Muori Ruffinin, joka kaikkialla maassa tunnetaan rehellisenä kansalaisena? Te saatte siitä muistutuksen, se on varma paikka, jos viette minut vartiotupaan. Bien, bien, turhaa kiivastua, kansalainen upseeri, en minä mitään pahaa tarkoittanut. Mutta eikö joku teidän miehistänne voisi auttaa minua? No, mutta... totisesti...»
Seurasi lasin kilinää: Louise muisti, että hänen ympärilleen oli ladottu pulloja. Tätä pahaenteistä kilinää seurasi hetken hiljaisuus. Louisen tietoisuuteen tunkeutui moniakin ulkopuolisia ääniä: miesten ääniä, hevosten kavioiden kapsetta, kärryn pyörien ratinaa, vahtien huutoja, »Seis!»-komennuksia ja etäältä kuuluvia ihmisääniä, jotka juttelivat, hyörivät jopa nauroivatkin hänen kyyristellessään tässä inhoittavassa paikassa, puristaen lastaan rintaansa vasten ja ihmetellessä, koska heidät oikeastaan keksitään ja viedään johonkin toiseen yhtä inhoittavaan paikkaan.
»Ettehän ole kova minua kohtaan, kansalainen upseeri?» kysyi naisen ääni masentuneena.
»Kovako?» vastasi sotilas. »Se riippuu siitä, mitä sinulla on kätkettynä tuonne rikkojen alle!»
»Ei mitään, mistä kannattaisi pitää lukua, kansalainen upseeri! Naisparkojenkin täytyy elää, ja...»
Kuului uudelleen lasin kilinää — ja yhä uudestaan, ja sitten kolahti kun pullot vyöryivät päällekkäin, ja sitten kuului upseerin karkea ääni nauravana:
»Vai niin, vai siitäkö tässä olikin kysymys? Absinttiako? Mitä? Sinä vanha syntinen! Eipä ihmekään, ettet tahtonut antaa minun kurkistaa säkin alle!»
»Kansalainen upseeri, älkää olko kova köyhää leskivaimoa kohtaan!»
»Köyhä leskivaimo, totisesti? Mistä sinä olet varastanut pullot?»
»Vannon teille, kansalainen upseeri, etten ole niitä varastanut.»
»Kuinka monta pulloa sinulla siellä on?»
»Vain tusina, kansalainen!»
»Tänne heti paikalla!»
»Kansalainen upseeri...»
»Tänne heti, kuuletteko!»
»Kyllä, kansalainen», sanoi vanha vaimo kuuluvasti huokaisten.
Hän nousi kärryjen takaosaan ja Louise huomasi, että hänen ympäriltään ja altaan vedettiin esiin pulloja. Hän kuuli sotilaan kysyvän:
»Onko siinä kaikki?»
»Yksi tusina, kansalainen kersantti. Voitte katsoa itse!»
Nainen pudottautui maahan. Louise kuuli hänen nuuskaavan vaunujen toisella puolella. Tämän jälkeen seurasi koko tämän kauhean ja pitkällisen kuulustelun ehkenpä vaikein hetki. Upseeri näytti käskeneen jonkun sotilaistaan koettelemaan pistimellään, oliko säkin alla vielä lisää pulloja. Tämä peittosikin pyssynsä perällä Louisen päällä makaavaa roskakasaa, ja jotkut lyönneistä osuivat Louisen jalkoihin. Yksi lyönneistä sattui suoraan nilkkaan. Se rohkeus, jolla hän kesti nämä iskut liikahtamatta, oli todella sankarillista! Hänen ja Charles-Léonin elämä riippui siitä, että hän pysytteli täysin liikahtamatta. Ja hän ei hievahtanutkaan. Poika oli suorastaan ihmeellinen, hän näytti ymmärtävän, ettei hän saanut liikahtaa eikä hiiskua sanaakaan. Vaikka hän varmaankin oli perin peloissaan, ei hän lainkaan itkenyt, painautui vain äitiinsä, silmät tiukasti suljettuina. Louise sai nyt aiheen olla kiitollinen päällään olevien jätteiden inhoittavuudesta, sillä sotamies ei ilmeisestikään tahtonut niihin käsin koskettaa.
»Saan suurimman osan lumpuistani sairaaloista», kuuli Louise tuon vanhan noidan aivan vapaaehtoisesti kertovan upseerille: »Näettehän itsekin, kansalainen, se on suurimmaksi osaksi liinaa, jota on käytetty siteiksi märkiviin jalkoihin ja sensemmoiseen. Kansalainen Arnould kemiallisilta tehtailta antaa siitä minulle hyvät rahat. He kuulemma tekevät paperia niistä. Paperia liinavaatteesta, oletteko kuullut hassumpaa? Se on sitten varmaan punaista tai ruskeaa paperia, sillä jos te näkisitte joitakin noista lumpuista, ihmettelisitte! Ja niillä kun on nykyään niin paljon keltakuumetta, jos ei vielä pahempaakin hoitoloissa.»
»Kas niin, lopettakaa jo lorunne! Ei teitä auta mikään puhe! Teidän täytyy maksaa saadaksenne viedä pullot tullin läpi, ja sakkoa te saatte siitä, että yrititte viedä ne ilman maksua», keskeytti upseeri akan puheet karkealla tavallaan.
Nyt seurasi vanhan noidan puolelta pitkällisiä ja äänekkäitä vastalauseita, mutta ilmeisesti oli upseeri kuluttanut kärsivällisyytensä loppuun, sillä hän ei halunnut kuulla enää sanaakaan, vaikkakin hän oli osoittautunut tavallaan suvaitsevaiseksi akan lainrikkomuksen laatuun nähden.
»Tule vain kiltisti mukaan, muori! Se säästää sinulta koko joukkosen ikävyyksiä ajan oloon!» Hän kutsui väkeään, ja akka ilmeisestikin seurasi heitä nuuskaten, kaakattaen ja vastalauseita tehden, mutta kuitenkin melkoisen rauhallisesti vartiotupaan päin. Louise ei ainakaan kuullut sen enempää. Eikä hän pitkään pitkään aikaan kuullut mitään, sillä vastavaikutuksena viimeisen puolen tunnin kauhuille hän vaipui eräänlaiseen horrostilaan. Kadun äänet tunkeutuivat hänen korviinsa vain kuin usvan läpi. Ainoa asia, jonka hän tajusi, oli se, että hänen piti puristaa Charles-Léonia tiukasti rintaansa vasten.
Äkkiä herätti hänet akan kaukaa kuuluva, kimakka ääni. Se läheni lähenemistään.
»Hei, Pierre! Aletaanpas taas laputtaa!» huusi vanha noita tullessaan lähemmäksi.
Pierre, kuka hän nyt sitten olikin, oli ilmeisestikin koko ajan seissyt pitelemässä aasin ohjaksia. Louise oli alussa epäillyt, että se oli tuo hänen eilinen siistimätön ystävänsä. Mutta hän ei voinut kuvitellakaan, kuka tuo kaamea vanha noita voisi olla, joka koko ajan nuuskasi ja kaakotti. Mutta hän ei siitä myöskään välittänyt. Ilmeisestikin käyttivät nuo ihmeelliset ja sankarilliset englantilaiset laupeudentyössään kummallisia apulaisia. Tällä hetkellä hän tunsi itsensä aivan liian väsyneeksi ja tunnottomaksi jaksaakseen ihailla sitä hämmästyttävää tapaa, jolla akka oli vetänyt nenästä vartioupseeria. Kun Louisen tajunta palasi, kuuli hän epäselvästi etäältä, kuinka sotilaat nauroivat ja laskivat leikkiä ja akka mutisi ja voivotteli:
»Pakottavat köyhän naisraukan maksamaan rehellisistä kauppatavaroista... se on häpeällistä, sitä se juuri on!»
»Hohoi, muori!» huusivat sotilaat nauraen kaikuvasti, »tule huomenna taas ja tuo lisää absinttia!»
»Roistot! Varkaat! Ryövärit!» huusi nainen kimeästi. »Jos ikinä otatte minut vielä kiinni...!»
Hän ahkeroi ilmeisesti pannen pulloja tai ainakin osaa niistä takaisin paikoilleen. Sen jälkeen suljettiin kuomujen aukko, ja rattaat alkoivat kitistä ja natista, ja pian ne olivatkin jälleen liikkeellä. Ympärillä seisovien sotilaiden nauru ja monet ilkeät pilapuheet seurasivat niitä, sillä sotilaat halusivat huvikseen jäädä katsomaan tuon eriskummallisen akan ajamien ränstyneiden vaunujen lähtöä.
Ja jälleen lähtivät nuo natisevat pyörät vaappumaan, napoihin saakka mutaan vajonneina, pitkin maaseudun kuoppaisia teitä. Mutta siitä tiesi Louise de Croissy sangen vähän, tuskin lainkaan mitään. Hänen sekä ajattelu- että tuntemiskykynsä olivat jälleen armeliaasti turtuneet.
SEITSEMÄS LUKU.
Nyt seurasi seikkailurikkaita päiviä, jotka eivät vaikuttaneet todellisilta, vaan pikemminkin unikuvien kaltaisilta.
Ensimmäisenä päivänä pysähdyttiin tien viereen, kun Pariisi oli jäänyt muutaman kilometrin päähän. Kuomun aukko aukeni ja Louisen tunnottomalta ruumiilta nostettiin tuo kauhea paino. Iloisena tästä kevennyksestä ja raittiista tuulen henkäyksestä hän aukaisi silmänsä ja sulki ne sitten pian jälleen nähdessään tuon kauhean vanhan naisen, jonka arpinen ja saastainen naama irvisteli häntä vastaan rattaiden etuosasta. Se oli totisesti uneen sopiva olento, tai paremminkin painajaisuneen sopiva. Mutta eikö hän sittenkin ollut vain valepukuinen enkeli, joka näyttämötempulla oli huiputtanut Pariisin vartiopoliisia ja päässyt läpi noiden tarkkaan vartioitujen porttien yhtä helposti kuin jos hänen matkustajillaan noissa likaisissa rattaissa olisi ollut kaikkein varmimmat passit?
Eikä Louise kuitenkaan, parhaimmalla tahdollaankaan voinut nähdä mitään vähääkään sankaruutta tai enkelimäisyyttä todistavaa tuossa rumassa ja epämiellyttävässä olennossa edessään. Hän ei yrittänytkään enää ratkaista arvoitusta, antoi auttaa itsensä ja Charles-Léonin ulos rattaista. Hän vaipui sammaleiselle tienvierelle ilosta syvään huokaisten ja söi juustoa ja leipää, jonka noita oli poikaa varten varatun maitopullon kera asettanut hänen viereensä.
Kun Charles-Léon ja hän olivat syöneet ja juoneet ja hän oli vetänyt keuhkoihinsa niin paljon raitista maalaisilmaa, kuin niihin vain mahtui, alkoi hän katsella vähän ympärilleenkin, aikoen kiittää tuota kummallista vanhaa vaimoa hänen jatkuvasta ystävällisyydestään, mutta tätä ei näkynyt missään. Aasikaan ei enää ollut valjastettuna rattaiden eteen. Jonkin matkan päässä oli joukko hylättyjä asumuksia, ja kun Louise sattui katsahtamaan siihen suuntaan, huomasi hän akan olevan matkalla sinne taluttaen aasia suitsista.
Sen jälkeen hän ei enää koskaan nähnyt tuota vanhaa akkaa. Mutta äkkiä ilmestyi paikalle mies siniseen työpuseroon puettuna. Hän näytti lähinnä maanviljelijältä. Mies talutti pientä hevosta, ja viittoili Louiselle heti kun tämä oli hänet huomannut, että Louisen tuli astua takaisin rattaille. Louise totteli koneellisesti ja mies nosti Charles-Léonin ylös ja asetti hänet äidin syliin. Hän valjasti hevosen rattaiden eteen, ja jälleen lähtivät nuo kömpelöt ajopelit liikkeelle pitkin maaseudun kapeita teitä. Vaikkakin taivas oli harmaa ja tuuli raju, ei onneksi satanut juuri lainkaan. Kolme päivää ja yötä he matkasivat täten, nukkuen kun tilaisuus tarjoutui ja syöden sitä, mitä oli saatavissa. He eivät koskaan tulleet kaupunkien läheisyyteen, vaan välttivät niitä tehden laajoja kierroksia. Rattaiden eteen oli valjastettu pieni hevonen, joskus aasikin, mutta sama sivistymättömän näköinen talonpoika piteli ohjaksia koko ajan. Kaksi tai kolme kertaa päivässä hän nousi rattailta, aina jonkin aution talon läheisyydessä, johon hän katosi ja ilmestyi sitten jälleen taluttaen virkeätä eläintä valjastettavaksi vankkurien eteen. Joskus oli hänellä tullessaan mukanaan joku toinen yhtä yksinkertaisen näköinen mies, mutta useimmiten hän talutti yksinään hevostaan tai aasiaan.
Näinä päivinä sai Louise pari kertaa jälleen vapista pelosta. Hän oli kauhuissaan kun sotilaspatrullit ajoivat, ratsastivat ja marssivat heidän ohitseen, tai kun silloin tällöin kajahti huuto: »Seis!» ja ajajan ja komennossa olevan kersantin kesken syntyi ajatusten vaihtoa. Mutta ilmeisestikin näyttivät sekä rattaat että sen maalaismainen ajaja olevan liian repaleiset ja mitättömät voidakseen herättää epäilystä tai kiinnittää pitemmäksi ajaksi patrullien huomiota.
Kaikkein kauhein hetki sattui kolmannen päivän iltapäivällä myöhään. Ajaja oli kääntänyt rattaat pois päätieltä kapealle kylätielle, joka kulki pitkin pellon laitaa. Se oli ylämaata ja hevonen oli jo raatanut kolme tuntia vetäen noita kummallisia ajopelejä pitkin kuraisia teitä. Sen askel muuttui yhä hitaammaksi. Tuuli puhalsi suoraan kaakosta, ja Louisella oli hyvin kylmä. Hänen oli myös vaikeata pitää lasta lämpimänä, sillä kuomu oli risainen vähän joka puolelta ja raoista puhalsi jäätävä tuuli.
Kun ajaja tuli hetken kuluttua katsomaan, mitä hänelle kuului, uskaltautui hän kysymään arasti, eikö olisi mahdollista löytää jotain sellaista paikkaa, jossa he kaikki voisivat viettää yönsä tuulen suojassa ja saada lapsen edes vähän lämpimään. Mies lupasi heti yrittää löytää jonkin hylätyn ladon tai majan. Hän lähti yli kynnetyn pellon ja hävisi näkyvistä. Louise jäi istumaan rattaille vavisten kylmästä ja puristaen poikaa lujasti rintaansa vasten huivinsa alla. Hän tarvitsi tosiaankin kaiken uskonsa ihmeelliseen Punaiseen neilikkaan, säilyttääkseen rohkeutensa kylmän kiduttaessa hänen jäseniään.
Hänellä ei tietystikään ollut mitään tietoa ajasta, eikä auringonlaskustakaan ollut apua, sillä taivas oli koko päivän ollut liuskakivenväristen raskaiden pilvien peitossa. Yksitoikkoisen maiseman yllä oli vielä hiukan epäselvää harmaata valoa ja taivaanranta peittyi hitaasti sumuun. Kun oli kulunut hetkinen ajajan lähdöstä, erotti Louisen herkkä korva etäistä ääntä, joka muistutti hevosten kavioiden aikaansaamaa lotinaa niiden upotessa tien mutaan. Se oli ääni, joka oli aina omiaan peloittamaan häntä. Tähän saakka ei mitään vakavaa ollut tapahtunut, mutta oli mahdotonta tietää, koska joku utelias tai liiaksi virkaintoinen kersantti kysymyksillään ja epäilyillään hajoittaisi yhdellä ainoalla julmalla iskulla kaikki Louisen pelastumisen toiveet. Patrulli, sillä sellainen se ilmeisestikin oli, oli tulossa hyvää vauhtia pitkin valtamaantietä. Ehkäpä sotilaat sivuuttaisivat kylätien huomaamatta kärryjä tai sitten pitäen niitä aivan liian vähäpätöisinä tutkittaviksi. Hän soimasi itseänsä katkerasti kärsivällisyydenpuutteestaan. Jos hän ei olisi lähettänyt ajajaa pois hakemaan suojaa yöksi, olisi tämä varmasti ajanut ainakin puoli kilometriä eteenpäin ja silloin rattaat eivät olisi näkyneet valtamaantielle. Eikä hän ennen kaikkea olisi ollut yksinään tässä ikävässä tilanteessa.
Sillä tilanne oli tosiaankin vaarallinen. Mitä tahansa — pahinkin — saattoi nyt tapahtua. Kuinka valmis hänen saattajansa olikaan aina vastaamaan ärähtävään tapaansa kiperimpiinkin kysymyksiin. Aina hänellä oli vastaus valmiina ja aina hän kykeni ihmeteltävällä taidolla hälventämään epäluulot. Louise oli yksin ja hän kuuli sotilasparven kääntyvän kylätielle. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä. Hetkeä tai paria myöhemmin huusi komentava sotilas: »Seis!» ja ratsasti aivan rattaiden viereen.
»Onko siellä ketään?» kysyi hän kaikuvalla äänellä.
Oi, kunpa nyt henki neuvoisi, mitä hän vastaisi!
»Siellä kuomun alla on joku», jatkoi sotilas hetken kuluttua. »Kuka se on?»
Louise, joka tunsi olevansa puolikuollut ei kyennyt vastaamaan.
Silloin kersantti komensi: »Allons! Vilkaistaanpas, kuka siellä oikeastaan on!»
Seurasi jotakin kahinaa ja metallin kilinää: satulasta laskeutuvien miesten synnyttämää ääntä, hevosten hirnuntaa ja töminää. Reiästä saattoi Louise nähdä parista himmeästä lyhdystä loistavat valot, jotka olivat kuin kaksi keltaista, tuijottavaa silmää. Sitten kohosi kuomun takaosa, lyhty valaisi sisustan ja Louise löytyi kyyristyneenä etäiseen nurkkaan lapsi sylissään.
»Ohoi, muoriseni», huusi kersantti sangen ystävällisesti. »Tulepas lähemmäksi, jotta saamme katsella sinua!»
Louise ryömi esiin pimeydestä. Hän ihmetteli itsekseen mahtoiko hänen olemuksessaan olla jotain, joka ei ollut maalaista ja joka kavaltaisi sen, että hän oli onneton pakolainen. Hän näytti loppuunkuluneelta, pörröiseltä ja likaiselta. Kersantti nojautui eteenpäin satulastaan ja tirkisteli häntä kasvoihin.
»Kuka oikeastaan hoitaa näitä teidän ajopelejänne, petite mère?» kysyi hän.
»Minun mie-mieheni», pakottautui Louise vastaamaan, vaikkakin hänen hampaansa kalisivat.
»Missä hän nyt on?»
»Hän on mennyt edeltä kylään kysymään, voisimmeko saada sieltä yösijaa.»
»Vai niin», sanoi kersantti. Ja hetken kuluttua hän sanoi: »Antakaapa minun katsoa papereitanne!»
»Ei minulla ole mitään papereita!»
»Mitä sinä sanot? Eikö sinulla ole mitään papereita?» kimmastui kersantti, ja hänen äänestään oli kadonnut kaikki äskeinen ystävällisyys.
»Minun mieheni...», änkytti Louise.
»Ahaa! Tarkoitat, että miehesi on ottanut paperit mukaansa?»
Louise, joka ei enää kyennyt vastaamaan, nyökkäsi vain myöntävästi.
»Ja hän on lähtenyt kylään?»
Taas nyökkäys.
»Missä se kylä on?»
Louise pudisti päätään.
»Tarkoitatko sinä, ettet tiedä?»
Mies oli vaiti hetken aikaa. Selvästikin oli tässä avuttomassa olennossa, joka oli joutunut tänne maan sydämeen lapsi käsivarrellaan ja ilman mitään näkyvissä olevaa miehistä suojelijaa, jotain erikoista.
»No niin», sanoi hän koetettuaan hetkisen turhaan tirkistellä Louisea tarkemmin kasvoihin. »Saat tulla nyt meidän kanssamme, ja kun sinun miehesi huomaa ajopelien kadonneen, tietää hän kyllä, mistä hänen on niitä etsittävä!»
Ja hän lisäsi: »Nouse kärryille, eukkoseni. Joku minun miehistäni saa ajaa niitä sinun puolestasi.»
Louise oli niin järkyttynyt, että hän ei kyennyt liikuttamaan jäseniään. Hänen jalkansa pettivät. Kaksi miestä nosti hänet ja Charles-Léonin takaisin rattaille. Miehet olivat ehkä itsekin perheenisiä, eivätkä he kohdelleet häntä raa'asti eivätkä epäystävällisesti, he olivat vain kuin koneita, jotka suorittivat velvollisuuttaan. Louise saattoi ainoastaan ihmetellä, mitä nyt seuraisi. Kun hän jälleen istui kyyristyneenä kuomun alla, tunsi hän kuinka rattaat heilahtivat ajajan paikalle nousevan miehen painosta. Tämä otti ohjakset ja maiskautti suullaan, ja poni oli juuri nykäissyt ensimmäisen kerran vastaukseksi raipan rapsaukseen, kun jostain kynnetyiltä pelloilta suoraan illan sumusta alkoi kuulua äänekästä klikkausta: »Hohoi! Hei siellä!» Louise ei oikein tiennyt oliko syytä iloon vai vielä suurempaan pelkoon, kun hän kuuli tuon huudon. Hänen maalaisystävänsä oli tulossa täyttä vauhtia. Hän oli ilmeisesti juossut kovaa, sillä hän oli tullessaan kylätielle aivan hengästynyt ja voimaton.
»Kersantti!» huusi hän, »auttakaa nyt minua, jumalan nimessä, meitä odottaa kokonainen omaisuus, jos saamme hänet nyt kiinni, kersantti!»
Sotilasta kummastutti tuollaisen silminnähtävästi hullun miehen äkkinäinen ilmestyminen, sillä hulluksi hän miestä luuli, ja hän alkoi karjua: »Mitä tämä kaikki nyt oikein merkitsee?» Hänellä oli paljon vaivaa hevosestaan, joka oli pelästynyt ja kavahtanut taaksepäin kuullessaan tällaista äkillistä meteliä. Toiset sotilaat, joita oli vain neljä, olivat perin hämmentyneitä, ja hetken aikaa oli vallalla melkoinen sekaannus, jota lisääntyvä hämärä vielä oli omiaan suurentamaan.
»Mistä oli kysymys?» kysyi kersantti uudestaan, kun sekaannus oli selvinnyt. »Kuulkaahan te siinä! Tekö olette näiden ylimyksellisten ajopelien omistaja?»
»Olen kyllä!»
»Ja ovatko nuo sisäpuolella olevat teidän vaimonne ja lapsenne?»
»Ovat kyllä! Mutta piru periköön, kersantti...»
»Jätä sadatteleminen ja nouse ylväisiin vaunuihisi ja käännä hevosesi, sillä te saatte seurata minua!»
»Minne?»
»No Abbevilleen, parbleu... Ja jos teidän paperinne eivät ole kunnossa...»
»Jos te lähdette nyt Abbevilleen, kersantti, menetätte te koko elämänne parhaan tilaisuuden... sillä näiden peltojen takana odottaa teitä ja minua ja näitä rehellisiä isänmaanystäviä kokonainen omaisuus!»
»Mies on hullu», selitti kersantti. »Eteenpäin! En halua enää tuhlata enempää aikaani hänen takiaan. En avant!»
»Mutta minä vakuutan teille, että minä näin hänet, kansalainen kersantti.»
»Kenen sitten? Paholaisenko?»
»Jotain paljon pahempaa. Tuon englantilaisen vakoojan!»
Nyt oli kersantin vuoro läähättää kummastuksesta.
»Englantilaisen vakoojanko?» huudahti hän.
»Hänet, jota sanotaan Punaiseksi neilikaksi», lisäsi mies kiihkeästi.
»Missä?» Ja kaikki neljä miestä toistivat jännittyneinä: »Missä?»
Mies viittasi yli kynnettyjen peltojen.
»Minä kuljin yli pellon etsiäkseni yöksi suojaa vaimolleni ja lapselleni ja tulin eräälle ladolle. Sisältä kuului ääniä. Hiivin lähemmäksi. Kurkistin sisään. Sisällä oli ylimyksiä, niin totta kuin elän. Kokonainen tusina. Kaikki puhuivat jotain siansaksaa! Eiköpähän se vain ollut englantia? Ja joivat! Niin, juopottelivat! Toiset heistä makasivat pitkällään oljilla nukkuen. He aikoivat ilmeisesti viettää yönsä siellä.»
Hän vaikeni hengästyneenä ja painoi kädellään tuskaisen näköisenä kurkkuaan, ikäänkuin jokainen hänen lausumansa sana tuottaisi hänelle kiduttavaa tuskaa. Hänen sanansa putoilivat lyhyinä, nykäyksittäisinä lauseina. Hän oli ilmeisesti aivan voimiensa äärimmäisellä rajalla. Mutta nyt olivat kersantti ja hänen miehensä yhtä innokkaita ja kiihtyneitä kuin hänkin.
»Niin, niin! Entäs sitten», utelivat he.
»Ne ovat siellä yhä vieläkin», sanoi mies, koettaen puhua selvästi. »Näin heidät! Siitä ei ole kymmentäkään minuuttia! Juoksin pois, sillä he näyttivät oikeilta paholaisilta! Ja yksi heistä on kauhean pitkä, aivan kuin jättiläinen... ja hänen silmänsä...»
»Lopeta jo lorusi», keskeytti kersantti äkäisesti. »Aion löytää nuo englantilaiset paholaiset. Heidän päällikkönsä kiinniottamisesta on julistettu annettavaksi kymmenentuhannen livren palkinto ja lisäksi ylennys...», sanoi hän himokkaasti.
Hän käänsi hevosensa kyntömaata kohden ja huusi kaikuvasti: »Allons!»
Ajaja huikkasi hänen jälkeensä:
»Mutta mitä minun on tehtävä?»
»Voit seurata meitä. Missä suunnassa sanoitkaan ladon olevan?»
»Suoraan eteenpäin!» vastasi mies. »Näettekö tuon valon tuolla oikealla? Sen tulee koko ajan pysyä oikealla puolellanne, ja sitten siellä on pensasaidassa aukko...»
Mutta kersantti ei välittänyt kuunnella kauempaa. Epäilemättä nousi hänen eteensä nopeasti lisääntyvässä hämärässä kuva kymmenentuhannen livren palkinnosta ja pyörryttävän korkeista asemista. Hän ei aikonut hukata hetkeäkään. Miehet seurasivat häntä yhtä innokkaina. Louise kuuli sanomattomaksi helpotuksekseen heidän varustensa kilinän, märän nahan narskunnan ja hevosten kavioiden tömistävän äänen märässä maassa. Aukon suojus oli jälleen alhaalla: hän ei voinut nähdä mitään, mutta hän kuuli nuo tervetulleet äänet, eikä hänen enää ollut kylmä.
»Pienoiseni, pienoiseni», kuiskaili hän jokellellen Charles-Léonille. »Luulenpa todellakin, että Jumala auttaa meitä!»
Kärryt liikkuivat eteenpäin. Hän ei tiennyt mihin suuntaan. Hevonen kulki käymäjalkaa: ajaja johdatti sitä luultavasti suitsista, sillä yö oli sysimusta. Pimeys oli niin syvä, että se kääri vaeltajat suojelevaan mustaan vaippaansa kokonaan. Ensi aluksi ei Louise voinut olla ajattelematta kersanttia ja hänen sotilaitaan. Mitä he tekisivät huomattuaan, että heitä oli petetty? He etsisivät kyllä läpeensä koko seudun löytääkseen rattaat. Mutta onnistuisivatko he yön pimeydessä? Hän ei uskaltanut ajatella sen pitemmälle. Hän ei voinut tehdä muuta kuin puristaa poikaa lujemmin rintaansa vasten ja hokea itsekseen: »Olen varma siitä, että Jumala on meidän puolellamme!»
Ja niin hän olikin, sillä yö kului, eikä patrullia näkynyt, ei kuulunut. Hetken kuluttua pysähtyivät vankkurit ja ajaja tuli auttamaan häntä ja poikaa alas. He asettuivat kaikki erään puoliksi hajonneen muurin suojaan, joka kerran oli ollut talon seinänä. Mies kääri hänen ympärilleen joitakin säkkejä, ja hän arvasi nukahtaneensa, sillä hän ei tiennyt mistään mitään, ennen kuin päivänvalo sai hänet taas aukaisemaan silmänsä.
Seuraavana päivänä saavuttiin Calais'hen. Ajaja seisautti hevosen ja pyysi Louisea ja lasta nousemaan ylös. Louise ei lainkaan tuntenut tätä Ranskan osaa. Hänestä se näytti sanomattoman ikävältä ja autiolta. Multakin oli väriltään likaisenharmaata, niin erilaista kuin Dauphinén hedelmällinen punainen savi, ja vihreiden laidunten ja kultaisten viljapeltojen sijalla kasvoi täällä vain jäykkää, karkeata ruohoa siellä täällä epäsäännöllisinä mättäinä. Taivas oli harmaa, ja kohiseva tuuli toi tullessaan kalojen ja suolaisen veden tuoksua. Kääpiömäiset puut, joiden kaikki oksat olivat kääntyneet mereltä poispäin, näyttivät surullisilta kuin joukko kiusattuja ihmisolentoja, jotka jaloistaan kahlehdittuna turhaan pyrkivät jotain pakoon. Calais oli kaukana oikealla, muutoin oli näkyvissä vain yksi asumus tässä niin autiossa maisemassa. Se oli hylätty ja rappiolle joutunut maja rantatöyräällä lännessä, ja sen katto oli kokonaan vääristynyt hatun lailla, jonka tuuli on puhaltanut vinoon. Ajaja osoitti taloa ja sanoi:
»Tuonne meidän olisi nyt päästävä, madame, mutta pelkään, että se käy päinsä vain jalkaisin. Mutta jaksatteko te kävellä?»
Ensi kerran osoitti mies sanansa suoraan Louiselle. Hänen äänensä oli vakava ja ystävällinen, mutta siitä huolimatta valtasi Louisen mielen äkkinäinen hämmästys ja epäily, melkeinpä kauhu, sillä mies puhui täydellisen hyvää ranskaa, sellaista ranskaa, jota vain hienosti sivistyneet henkilöt puhuvat. Ja kuitenkin hän näytti karkealta talonpojalta, hänen vaatteensa olivat risaiset, hänellä ei ollut ei sukkia eikä paitaa, hänen ajelemattomat kasvonsa ja leukansa lisäsivät luonnollisesti rähjäistä vaikutelmaa ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat kaikkea muuta kuin puhtaat. Alussa, kun hän oli tullut tuon kauhean akan sijalle ajomieheksi, oli Louise olettanut hänen olevan jonkun niistä urhoollisista englantilaisista herrasmiehistä, jotka olivat ottaneet johdattaakseen Charles-Léonin ja hänet turvaan, mutta tämä vaikutelma hävisi, kun hän kuuli tämän puhuttelevan maantievartiostoja. Louise oli kuullut miehen puhuvan aina kuten viimeksi vielä edellisenä yönäkin Pohjois-Ranskan talonpojille ominaisella kurkkuäänellä.
Ja nyt yht'äkkiä tämä miellyttävä, sivistynyt ääni, tämä pariisilaisen hieno ääntämistapa! Louise ei tietänyt, mitä siitä oikeastaan piti ajatella. Jos hän olisi huomannut edes pienimmänkään murteellisuuden ääntämisessä, olisi hän hyväksynyt jälleen ensimmäisen olettamuksensa, jonka mukaan hän oli eräs noista sankarillisista englantilaisista, joista Josette oli puhunut niin hurmaantuneena. Mutta tässä oli ilmeisesti ranskalainen herrasmies maamoukan valeasussa. Mutta missä tarkoituksessa?
Naisraukan hermot olivat niin pingoittuneet, että hänen mielialansa vaihtelivat arvaamattoman nopeasti. Parin edellisen tunnin ajan hän oli tuntenut itsensä täysin turvalliseksi ja melkeinpä onnelliseksi, mutta nyt nämä muutamat sanat miehen huulilta, johon hän oli jo oppinut luottamaan, täyttivät hänet jälleen kauhulla ja hänet valtasi jälleen sama epämääräinen pelko kuin aikaisemminkin hänen lähtiessään huoneistostaan Rue de Picpus'n varrelta. Se oli suorastaan melkeinpä hulluutta, mutta Louise ei tosiaankaan ollut Bastienin traagillisen kuoleman jälkeen ollut täysin normaali.
Ja äkkiä hän kouraisi hameensa sisätaskua, johon hän oli sullonut nuo kirjeet, jotka jo olivat maksaneet Bastien de Croissyn hengen. Mutta kirjeet eivät olleet enää siellä. Hän etsi etsimistään, mutta ne olivat selvästikin poissa. Silloin täytti hänet hurja kauhu. Puristaen lastaan rintaansa vasten hän kääntyi paetakseen. Minne, sitä hän ei tiennyt, mutta paeta hänen täytyi, ennenkuin terroristien kostonhaluiset kädet ylettyisivät kyllin pitkälle saavuttaakseen Charles-Léonin.
Mutta ennen kuin hän oli ottanut askeltakaan tätä hurjaa
suunnitelmaansa toteuttaakseen, sattui hänen korviinsa kummallinen
ääni. Se sai hänet pysähtymään ja epämääräisesti ihmettelemään,
kuinka le bon Dieu [= rakas Jumala] oli keksinytkin lähettää tämän
taivaallisen suojelijan pelastamaan häntä ja hänen poikaansa. Tämä
ääni oli vain miellyttävä pehmeä naurahdus, ja sitten sanoi äskeinen
ystävällinen ääni hiljaisesti:»Tämä on varmaan teidän, madame?»
Hän kääntyi katsomaan pelästyneen lapsen tavoin, peläten, mitä saisi nähdä. Ensimmäiseksi hän huomasi äsken kaipaamansa kirjepaketin, jota hänelle ojensi likainen ja kuitenkin kumman kaunis käsi. Kädestä hänen katseensa vaelsi ylös pitkin rähjäistä hihaa ja yli kumartuneen olkapään aina tuon saman ajomiehen kasvoihin saakka, joka nyt oli kolme päivää ollut hänen vaitelias seuralaisensa ihmeellisissä seikkailuissa. Ja noista kasvoista loisti häntä vastaan huolettomat, syvälläsijaitsevat siniset silmät ilmeisen huvitettuina ja tuon miellyttävän pehmeän naurahduksen kaiku näytti yhä vielä viipyvän jossain järkähtämättömien huulien ympärillä.
Louise otti kirjekäärön mutisten vapisevin huulin: »Kuka te olette?» johon tuo kummallinen olento vastasi keveästi: »Tällä hetkellä nöyrin palvelijanne, madame, jonka ainoa toive on saada teidät turvallisesti tuon katon alle. Lähdemmekö liikkeelle?»
Eikä Louise voinut tehdä muuta kuin nyökätä ja lähteä matkaan niin reippaasti kuin kykeni, voidakseen näyttää tuolle ihmeelliselle miehelle, kuinka halukas hän oli seuraamaan tätä minne tahansa. Mies oli jo riisunut hevosen valjaista ja nostanut Charles-Léonin sen selkään. Rattaat hän jätti tien viereen ja käveli hevosen vieressä tukien poikaa. Täten tuo pieni seurue kiipesi kallion laelle. Oli sangen raskasta kävellä, sillä maa oli pehmeää ja Louisen jalat upposivat syvään hiekkaan, mutta hän raahusti urhoollisesti eteenpäin, vaikkakin hän tunsi itsensä lähinnä unissakävijäksi, joka liikkuu kohti jotain tuntematonta salaperäistä määränpäätä, nähden unta kummallisista, sankarillisista vanhoista akoista ja yksinkertaisista maalaisista, joilla on hilpeät, huolettomat silmät ja partaiset posket. — Kallion laella oleva maja ei ollutkaan niin rappeutunut kuin etäältä oli vaikuttanut. Mies pysähdytti hevosen ja aukaisi oven. Louise nosti pojan alas ja seurasi opastaan majaan. Hän näki olevansa huoneessa, jossa oli pöytä, kaksi tai kolme tuolia ja penkkejä, ja rautainen uuni, jossa paloi tervetuliaisvalkea. Tulen ääressä istui kaksi miestä, jotka nousivat seisomaan Louisen horjuessa puoliksi nääntyneenä sisään. He johdattivat hänet yhdessä sisempään huoneeseen, missä oli makuupaikka, ja sille hän lyyhistyi vaitonaisena ja voipuneena. Charles-Léon laskettiin hänen viereensä. Lapsi parka näytti aavemaiselta, ja Louise veti hänet luokseen säälittävästi valittaen. Eräs miehistä toi hänelle ruokaa ja maitoa ja toinen asetti tyynyn hänen päänsä taakse. Ja vaikka Louise oli sillä hetkellä puolittain tiedoton, tiesi hän, että vain voimien puute esti häntä polvistumasta näiden miesten eteen ja suutelemasta heidän karkeita käsiään hillittömän kiitollisuutensa vallassa.
Täten hän makasi eräänlaisessa huumauksentilassa jonkin aikaa vuoteella poika vierellään. Huoneitten välinen ovi oli raollaan ja rautauunista huokui tervetullutta lämpöä väsyneen naisen pakottaviin lihaksiin. Nuo kolme miestä, joita hän piti pelastajinaan, puhelivat kuiskaten keskenään. He puhuivat englantia, jota Louise ymmärsi jonkin verran. Aina silloin tällöin kantautui hänen korviinsa sama tuttu, miellyttävä ja pehmeä naurahdus, ja syystä tai toisesta se vaikutti häneen rauhoittavasti ja viihdyttävästi. Eräs noista kolmesta miehestä, juuri se, joka nauroi niin pehmeästi, näytti olevan toisten johtaja, sillä hän antoi näille ohjeita jostain veneestä, lahdenpoukamasta ja polusta, joka vei sinne alas jyrkänteeltä, ja myös tunnusmerkistä, jonka toiset jo näyttivät tuntevankin.
Mutta äänet tulivat yhä sekavammiksi, hiljainen mumina ja tulen rattoisa räiskinä vaikuttivat Louiseen kuin kehtolaulu, ja pian hän vaipui sikeään uneen.
KAHDEKSAS LUKU.
Miellyttävä ja sivistynyt ääni, joka puhui ranskaa vierasmaalaisesti korostaen herätti Louisen aamulla. Hän avasi silmänsä hämääntyneenä, käsittämättä, missä hän oikeastaan oli. Eräs nuorista miehistä, jonka hän hämärästi muisti nähneensä edellisenä yönä, seisoi oviaukossa.
»Toivoakseni en ole pelästyttänyt teitä, madame, mutta meidän on lähdettävä liikkeelle», sanoi hän.
Oli jo selvä päivä, harmaalla taivaalla riippui pilviä, jotka näyttivät uhkaavan sataa, ja tuuli vinkui surkeasti uunin piipussa. Kaukaa kuului kallioita vasten särkyvien hyökyjen säännöllinen kohina. Se oli ääni, jota Louise ei koskaan ennen elämässään ollut kuullut, eikä hän voinut mitään sille, että häntä kauhistutti ajatus lähteä merimatkalle heikon ja sairaan poikansa kanssa, vaikkakin matkan päässä väikkyi pelastus ja vieraanvarainen Englanti. Mutta hän päätti, että kuinka pelkurimaiseksi hän itsensä tuntisikin, pysyttelisi hän urhoollisena sankarillisten ystäviensä nähden. Heti kun nuorukainen oli mennyt, laittautui hän lapsineen matkakuntoon.
Viereisen huoneen pöydällä oli häntä ja poikaa varten varattuna hiukan lämmintä maitoa ja leipää. Hänen onnistuikin saada syötyä hiukan.
Nuorukainen johdatti hänet talon etuovelle. Täällä hän luuli jälleen tapaavansa tuon oudon ja salaperäisen miehen, joka oli saatellut heitä Pariisista saakka rähjäisillä rattaillaan näyttämättä väsymyksen merkkiä noiden rasittavien päivien aikana ja koskaan kadottamatta sanavalmiuttaan ja neuvokkuuttaan Kansalliskaartin vartiojoukkojen heitä uhatessa.
Mutta kun ei häntä eikä rattaitakaan näkynyt, kääntyi hän uuden ystävänsä puoleen:
»Mihinkä ovat joutuneet ne meidän hienot ajopelimme?» kysyi hän hymyillen, »ja meidän hevoskopukkamme?»
»Niistä ei olisi paljoakaan apua rantakalliolla, madame», vastasi mies. »Mutta toivon, että te ette ole liian väsynyt kävelläksenne?»
»En lainkaan! Minä vain...»
»Ja joku meistä kantaa kyllä pojan!»
»En kysynyt sitä siinä tarkoituksessa!» vastasi hän nopeasti.
»Mitä sitten tarkoititte?»
»Ajaja, joka toi meidät tänne, oli niin ystävällinen ja niin ihmeellinen, että olisin tahtonut nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain voidakseni kiittää häntä.»
Nuori mies oli hetkisen vaiti, mutta kun Louise itsepintaisesti vaati nähdä hänet ennen lähtöään, vastasi hän Louisen mielestä melkeinpä epäystävällisesti: »Pelkään pahoin, madame, että se ei käy päinsä.»
Louise olisi tahtonut vieläkin pyytää ja yhä innokkaammin pyytää samaa asiaa, sillä hänestä tuntui kummalta, että nuorukainen saattoi puhua niin epäystävälliseen sävyyn jostakusta, joka ansaitsi rohkeutensa ja jaloutensa takia kaiken mahdollisen kiitoksen, tunnustuksen ja kaunopuheisuuden ylistyksekseen, mutta syystä tai toisesta oli hänellä se käsitys, että siitä puhuminen ei miellyttänyt hänen uutta ystäväänsä, ja että oli parasta, että hän ei kyselisi enempää entistä saattajaansa. Olipa miten tahansa, häntähän ympäröi niin moni salaperäinen seikka, ettei yksi salaisuus muiden lisäksi haitannut!
Juuri silloin hän näki erään toisen miehen tulevan ylös rantakalliota. Hän oli painanut päänsä kumaraan voittaakseen tuulen, joka puhalsi niin voimakkaasti, että oli vaikeata edetä. Hän oli pian ylhäällä kallion laella. Louisea hän tervehti miellyttävästi sanoen: »Bon jour, madame!» [Hyvää päivää, armollinen rouva] selvästi englantilaisittain korostaen. Louise huomasi, että hän aivan kuin miehistä toinenkin näytti perin huolitellulta ja ylhäiseltä huolimatta ilman kolkkoudesta ja ympäristön alkuperäisyydestä. Miehet vaihtoivat pari sanaa, joita Louise ei lainkaan ymmärtänyt, ja sitten toinen heistä huudahti: »En route!» [Matkaan!] ja toinen lisäsi jokseenkin hyvällä ranskankielellä: »Toivon teidän voivan hyvin, madame, sillä meillä on edessämme jälleen uusi rasittava päivä.»
Louise vakuutti, että hän oli valmis mihin rasituksiin tahansa, otti sitten Charles-Léonin syliinsä. Toinen miehistä tarttui häntä käsivarresta ja talutti hänet alas kalliolta, tukien varovaisesti hänen askeliaan.
Seurue saapui kallion juurella olevaan pieneen lahden poukamaan, ja Louise huomasi veneen, joka oli kätkettynä kalliossa olevaan puoliavoimeen luolaan. Ystäviensä opastamana kapusi Louise luolaan ja astui veneeseen. Nuoret miehet tekivät parhaansa tehdäkseen hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi ja asettivat pojan hänen syliinsä. He puhuivat hyvin vähän, lausuivat vain silloin tällöin sanasen viihdyttääkseen lasta, ja Louise vaipui pian unenkaltaiseen tilaan, kyeten vain silloin tällöin nyökkäämään kiitokseksi heidän kysyessään hänen vointiaan tai tarjotessaan jotain syötävää hänelle tai pojalle.
Seurue istui veneessä koko sen päivän, kunnes oli aivan pimeää. Louisen kirvelevät silmät keksivät silloin tällöin laivoja, jotka kiisivät yli aaltojen kaukana merellä. Charles-Léon pelkäsi aluksi ja painautui äitiänsä vasten, ja kun aallot kumisten vyöryivät rantakallioita vasten, kätki hän peloissaan päänsä hänen hartialiinansa alle. Mutta hetken kuluttua saivat nuorten englantilaisten rauhoittavat äänet ja hänen oma poikamainen uteliaisuutensa hänet jälleen katselemaan laivoja ja hän kuunteli lapsellisia merimiesjuttuja, joita jompikumpi nuorukaisista kertoi ja piankin ne alkoivat häntä kiinnostaa, eikä hän enempää kuin hänen äitinsäkään pelännyt enää.
Ilta alkoi jo hämärtää. Kauan kestävä hämärä suli vähitellen kuunvalottoman yön pimeydeksi. Tuulen surullisen ulvonnan ja kuohujen pauhinan läpi ei kuulunut mitään muita ääniä. Hetken kuluttua vaikenivat nuorukaiset kokonaan. He odottelivat ilmeisesti sitä merkkiä, josta he olivat puhuneet edellisenä yönä keskenään.
Mikä tuo merkki oli, sitä ei Louise tiennyt. Hän ei kuullut mitään erikoista ääntä, mutta ilmeisestikin olivat miehet kuulleet jotain, sillä äkkiä, sanallakaan varoittamatta, he tarttuivat airoihinsa ja työnsivät veneen ulos luolasta. Vene tuntui syöksyvän suoraan vasten pimeätä muuria. Se keinui lakkaamatta, ja Louise parka tunsi itsensä kauhean sairaaksi. Äkkiä hän tunsi, että hänet nostettiin pystyyn ja kannettiin läpi pimeyden, minne sitä hän ei sillä hetkellä tiennyt, mutta hetken kuluttua hän arveli, että hän oli ehkä kuollut pelosta ja että hän nyt oli herännyt Paratiisissa. Hän makasi näet lumivalkeitten, lavendelintuoksuisten lakanoitten välissä, hänen särkevä päänsä lepäsi pehmeällä pieluksella ja ystävällinen ääni kehoitti häntä juomaan hiukan hehkuviiniä. Ja sen hän tekikin. Viini oli ihanaa.
Ja tuossa istui Charles-Léon häntä vastapäätä karkeakasvoisen, hampputukkaisen merimiehen polvilla, joka piti tuopillista lämmintä maitoa lapsen vapisevilla huulilla. Kaikki tämä ja muukin sai Louisen yhä varmemmaksi siitä, että tämä ei ollut se kova ja julma maailma, jonka hän aivan liian hyvin tunsi, vaan tosiaan jokin taivaan esikartano, jos nyt ei vallan itse taivas.
Mutta hetken kuluttua sai laivan liikunta Louisen tuntemaan itsensä sangen kipeäksi, ja tämä epämiellyttävä ja täysin maallinen tuntemus sai hänet epäilemään, että hän ei ollutkaan enkelien seurassa. Mutta hän oli tosiaankin niin väsynyt, että hän piankin vaipui uneen huolimatta oudoista äänistä, joita tulvi joka puolelta: puun natinasta, tuulen kohinasta ja veden loiskinnasta laivan kylkeä vasten.
YHDEKSÄS LUKU.
Louisen eläessä tällaisia sykähdyttäviä hetkiä, koetti Josette Gravier puolestaan päästä jälleen elämän alkuun. Hän oli menettänyt tasapainonsa hetkiseksi, mutta elämänhän täytyi jatkua, tapahtui sitten mitä tahansa. Tämän jälkeen täytyisi hänen asua yksin Rue Picpus'n varrella, ja pienet huoneet ja pikkuruinen keittiö tuntuivat Josettesta nyt suurilta, kun kaikki se, mitä hän rakasti oli poissa. Kummallista kyllä hän ei lainkaan huolehtinut Louisen kohtalosta, sillä hänen luottamuksensa Punaiseen neilikkaan oli niin ehdoton, että hänen oli helppo olla odotellessaan Mauricen kotiin paluuta.
Tämä oli saanut käyntiä varten de Croissyn maatilalla Dauphinéssa kuuden, seitsemän päivän lupakirjan. Lupa oli annettu ennenkuin viranomaiset olivat saaneet kuulla Louisen lähdöstä, muutoin olisikin Louise ja Charles-Léon leimattu emigranteiksi, ja heidän omaisuutensa olisi pakkoluovutettu vain viranomaisten hallittavaksi. Maurice kulutti viisi päivää lomastaan postivaunuissa Pariisin ja Grenoblen välillä ja yhden päivän de Croissyn maatilan vanhan voudin kanssa koettaen saada tätä lupaamaan lähettää mademoiselle Gravier'lle Madame Croissyta varten joka kuukausi pienen rahasumman, jolla tämä voisi maksaa vuokran ja hankkia elämän välttämättömimpiä tarpeita. Maurice toivoi, että kun Josette olisi maksanut vuokran, hän voisi lähettää loput Englantiin heti, kun hän saisi selville, missä Louise oli löydettävissä. Josettella oli itselläänkin hiukan rahaa, jota hän säilytti sukassaan, ja hän sai myös pari souta päivässä työtuvassa tekemästään työstä. Hän neuloi ja kutoi ja teki kääröjä vapaustaistelijoille, jotka sotivat rintamilla koko Eurooppaa vastaan ja pidättivät Preussin ja Itävallan suuria armeijoita. Jos vuokran voisi maksaa Croissyn maatilan tuloilla, oli Josette varma, että hän voisi elää säästeliäästi.
Kun Maurice tuli takaisin Grenoblesta, tuli Josetten elämä jälleen paljon hauskemmaksi. Maurice oli löytänyt itselleen eräästä toisesta talosta Rue Picpus'n varrella pienen huoneen aivan katonrajasta, ja hän oli taas alkanut käydä noutamassa Josettea hallituksen työluvalta kun päivän työ päättyi myöhään iltapäivällä. Ja yhdessä he kaksi kulkivat käsikädessä Champs Elysées'tä tai aina niin kaukana kuin Bois'n metsässä.
Maurice ei enää ollut puhunut rakkaudestaan Josettelle. Hän ei ollut mikään tavallinen rakastunut nuorukainen, sillä hänellä oli vaistoperäistä kykyä ymmärtää ja hänen rakkautensa oli täydelleen epäitsekäs. Hän iloitsi siitä, että hän tavallaan teki työtä Josetten hyväksi, sillä kaikki tytön pienet ilot, kaikki pienet herkut, joita Maurice hänelle kantoi ja jotka tyttö ahmi nuoren eläimen ruokahalulla, olivat hänen ponnistelujensa tuotteita. Hän oli nimittäin alkanut pitää huolta entisen työnantajansa asiakaspiiristä. Tulot eivät olleet suuret, mutta hän oli täysin pätevä asianajaja, ja kansalainen Croissyn apulaisena hän oli tullut tuntemaan tämän asiakkaat. Osan siitä, mitä hän ansaitsi, hän pani syrjään madame de Croissytä varten, koska hän piti sitä velvollisuutenaan, mutta häneltä jäi myös aina jotakin pienien ilojen hankkimista varten Josettelle — teatterilippuja varten, huvimatkaa varten maaseudulle tai hiljaista pientä päivällistä varten jossain halvassa ravintolassa. Oli oikeastaan kummallista, että keskellä kauheinta yhteiskunnallista mullistusta, mitä koskaan maailmassa on nähty, sujui monenkin elämä kohtalaisen rauhallisesti aivan Josette Gravier'n ja Maurice Reversacin lailla.
Oli jo kulunut kolme viikkoa ja enemmänkin, ennenkuin Josette sai mitään tietoja Louiselta. Mutta kun hän eräänä iltana tuli kotiin pitkältä kävelymatkalta Mauricen kanssa, huomasi hän, että hänen huoneistonsa oven alta oli työnnetty sisään kirje. Se oli Louiselta ja kuului näin:
»Rakkahin Josette. »Me olemme Englannissa, Charles-Léon ja minä, ja se mies, joka on saanut aikaan tämän ihmeen, ei ollut kukaan muu, kuin sama sankari, josta sinä olet niin usein unelmoinut. Olen saanut viestin, jonka mukaan tämä kirje saavuttaa sinut. Viestin allekirjoituksena oli tuo merkki, joka merkitsee rohkeutta ja uhrautuvaisuutta — pieni punainen kukka, rakas Josette, punainen neilikka. Olen nyt täysin varma siitä, että olen omasta ja poikani pelastumisesta kiitoksen velkaa sinun englantilaiselle sankarillesi. Täällä Englannissa ei sitä kukaan epäile. Hän on suorastaan kansallissankari, ja ihmiset puhuvat hänestä verhotuin äänin kuin jumalallisesta olennosta, jonka vain valitut saavat nähdä ruumiillistuneena. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että hän on korkea-arvoinen ylimys, joka on pyhittänyt elämänsä pelastaakseen heikkoja ja viattomia noiden murhanhimoisten terroristien kynsistä Ranskassa. Hänellä on joukko liittolaisia, kaikkiaan yhdeksäntoista, jotka tottelevat hänen käskyjään mitään kysymättä ja jotka hänen johdattaminaan vaarantavat kalliin henkensä alituisesti ihmisyyden palveluksessa. On vaikeata ymmärtää, miksi he oikein tekevät niin, toiset pitävät sitä uhrautuvaisuuden korkeimpana asteena, toiset taas sinä urheilun- ja seikkailunrakkautena, joka on synnynnäistä jokaiselle englantilaiselle. Mutta Jumala yksin voi tuomita heidän vaikuttimensa. »Josette rakkahin, olet varmaan iloinen saadessasi kuulla, että me nyt olemme rauhallisia ja tyytyväisiä, pienokaiseni ja minä, vaikkakin minun sydäntäni särkee ero sinusta. Joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän lähettäisi sinut pian luokseni. Kerro terveiseni Mauricelle. Hän on urhoollinen ja uskollinen ystävä. En välitä kertoa sinulle nyt niistä toiveista, joita minulla on teidän tulevaisuutenne suhteen. Olet varmaankin arvannut ne jo aikoja sitten. Pelkään pahoin, että hän kieltäytyisi lähtemästä Pariisista juuri nyt, mutta jos sinä, Josette, tahtoisit tulla luokseni tänne Englantiin — ja sinä voit tehdä sen minä päivänä tahansa Punaisen neilikan avulla — voisimme me odottaa aikaamme hiljaisesti, kunnes tuo kauhea mullistus on mennyt ohi, ja niinhän täytyy tapahtua pian, Jumalan avulla, ja sitten voisimme palata Ranskaan ja Maurice ja sinä voisitte iloisesti yhdistää kohtalonne. »Mitä tulee minun seikkailuihini sen jälkeen kun olin jättänyt kotimme lapseni käsivarrellani aina siihen hetkeen saakka, kun pääsin turvallisesti Englantiin, en niistä voi kertoa mitään. Minun huuliani sinetöi vaitiolon lupaus, ja ehdoton kuuliaisuus sankarillisten pelastajien! toivomuksia kohtaan on ainoa tapa, jolla voin osoittaa pohjatonta kiitollisuuttani heitä kohtaan. »Mutta saatan kertoa sinulle jotain saapumisestani Doveriin. Olin yhä vielä oikein merikipeä, mutta pääsin kuvottavasta tunteesta heti, kun olin laskenut jalkani kovalle maalle. Me kävelimme sitten erääseen sangen hauskaan paikkaan, se oli eräänlainen majatalo, mutta se ei ollut lainkaan meidän kahviloittemme ja ravintoloittemme tapainen. Myöhemmin levättyäni huomasin sen nimen olevan Kalastajan Lepo, sillä se nimi oli kyltissä oven ulkopuolella. Englannissa sellaisia paikkoja sanotaan majataloiksi. Olen rukoillut Jumalalta aina siitä päivästä saakka, kun astuin sen kynnyksen yli, että sinäkin saisit sen nähdä, rakas Josette. »Täällä tapasin ensi kerran aina Pariisista lähtöni jälkeen omaa sukupuoltani. Tyttö, joka näytti minulle huoneeni, oli ilo väsyneille silmille: hän oli niin puhdas, niin raikas, niin onnellinen! Niin täysin erilainen kuin mitä me nykyään näemme Ranskassa. Nämä täkäläiset tytöt tekevät työtään laulaen, ajattele — laulaen! Viime aikoina en ole kuullut kenenkään muun kuin sinun laulavan. »Vietimme suurimman osan päivästä 'Kalastajan Levossa'. Iltapäivällä me lähdimme postivaunuilla Maidstoneen, ja siellä me nytkin olemme erään suorastaan ihastuttavan perheen vieraina. On vaikeata kuvailla sinulle, rakkaani, kuinka ystävällisiä ja vieraanvaraisia nämä englantilaiset perheet ovat, jotka ottavat meidät, emigranttiparat vastaan, syöttävät meitä ja vaatettavat meidät ja pitävät meistä huolta aina siihen asti, kunnes me saamme omia varoja. Toivoisinpa, että meidän kiltti Mauricemme voisi lähettää minulle avustusta silloin tällöin, mutta tiedänhän, että se on mahdotonta! Mutta toivon saavani jotain ompelutyötä; tiedäthän, kuinka taitavana minua jo luostarissa pidettiin ompelussa ja korukäsitöissä. En tahdo olla kauempaa kuin välttämätöntä aivan liian ystävällisen isäntäväkeni taakkana. »Kuinka tämä kirje sinulle lähetetään, sitä en tiedä, mutta tiedän, että saat sen varmasti, sillä pari päivää sitten sain postissa salaperäisen sanoman, jossa ilmoitettiin, että jokainen lähettämäni kirje, joka on osoitettu Emigranttien Toimistolle, Fitzroy Square, Lontoo, toimitetaan perille kaikkialle Ranskaan. Tämä on vain eräs niistä ihmeellisistä asioista, joita minulle on sattunut Pariisista lähtöni jälkeen. Siitä tuntuu olevan niin perin pitkä aika ja meidän pieni huoneistomme Rue Picpus'n varrella tuntuu olevan niin perin, perin kaukana. En ole unohtanut mitään, rakas Josette, vaikkakin minun mieleni on täynnä kaikkea sitä, mikä nyt on tapahtunut. Niin vähän olen unohtanut, että olen monta kertaa katkerasti soimannut itseäni siitä, että niin vähän uskoin sinua, kun kerroit minulle salaperäisestä englantilaisesta sankarista, jonka nimi oli Punainen neilikka ja hänen sankarillisista seuralaisistaan. Jos olisin aikaisemmin uskonut sinuun ja heidän olemassaoloonsa, olisi Bastien ehkä nyt minun rinnallani. Punainen neilikka on olemassa! Hän ja hänen upseerinsa ovat pelastaneet satojen viattomien hengen! Hänen nimensä tuntevat täällä kaikki, mutta kukaan ei tunne häntä itseään! Hän tekee työtään tuntemattomana, emmekä me, joiden puolesta hän on alttiiksi antanut henkensä, ole tietämämme mukaan koskaan nähneet häntä. »Mutta tämä on sellainen arvoitus, jonka ratkaisusta minä en koskaan pääse osalliseksi. Voin vain pyhittää sydämessäni muiston siitä, mitä tämä mies on hyväkseni tehnyt! »Eikä sitten muuta, Josette rakkaani! Toivon ja rukoilen kaikkivaltiaalta Jumalalta, että sinun onnistuu päästä luokseni Englantiin sen miehen hellässä suojeluksessa, jota olet aina suorastaan jumaloinut. Kun se ilonpäivä koittaa, olen ottava sinut avosylin vastaan rakastavana ja tervetuloa toivottaen! »Uskollinen ystäväsi Louise.» »P.S. — Kirjeet ovat yhä minulla.»
Josette kykeni hädin tuskin lukemaan kirjeen loppuun. Kyyneleet sumensivat hänen silmiään. Hän rakasti Louisea, kuten ennenkin, ja hän jumaloi tämän pientä poikaa, ja siksi tämä kirje, joka tuli kaukaisesta Englannista, verestytti ja korosti eron tuskaa, ja hän viettikin monta tuntia istuen pöydän ääressä Louisen kirje levitettynä eteensä.
KYMMENES LUKU.
Josette oli lukenut niin myöhäiseen yöhön ja hänen lukemansa oli kiihottanut häntä siihen määrään, että uni kaikkosi kokonaan hänen silmistään. Hän ei saanut unta ajatellessaan Louisea ja tämän seikkailuita, Punaista neilikkaa ja myös Maurice Reversacia. Maurice parka. Tapahtui sitten mitä tahansa, hänen oli pakko yrittää kantaa kuormaansa täällä Pariisissa. Vainajan takia ja Louisen ja lapsen takia oli hänen tehtävä työtä ja luotettava siihen, että Jumala häntä auttaisi.
Tänä päivänä ei Maurice ensimmäistä kertaa Dauphinésta paluunsa jälkeen ollut tavallisella paikallaan työtuvan ulkopuolella odottelemassa Josettea. Josette ajatteli tietysti, että jotkin tärkeät liikeasiat olivat pidättäneet häntä, vaikkakin hän tunsi itsensä pettyneeksi. Mutta kun hän illalla lähti työtuvasta, eikä Maurice'ta vieläkään näkynyt, huolestui Josette. Ennen kotiin menoaan hän kävi kysymässä sen talon portinvartijalta, jossa Maurice asui, oliko tämä ehkä kipeä. Hän oli varma siitä, että vain sairaus saattoi estää häntä tulemasta iltakävelylle tai ainakin lähettämästä viestiä. Mutta portinvartija ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään Mauricesta aina siitä lähtien, kun tämä aivan tavallisuuden mukaan lähti aamulla toimistoonsa.
Nyt ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä hakemaan heti paikalla tietoa toimistosta. Hän ei ollut käynyt siellä sen päivän jälkeen kuin hän oli nähnyt Maître de Croissyn makaavan kuolleena mullin mallin olevan toimistonsa lattialla, ja kun hän kulmassa käännyttyään näki noin sadan askeleen päässä tuon talon porttikäytävän, jossa tuo kauhea murhenäytelmä oli tapahtunut, valtasi hänet äkkiä kauhea ennakkoaavistus.
Josette meni portinvartijan huoneeseen ja kysyi, oliko kansalainen Reversac vielä toimistossaan. Portinvartijan katse sai hänet hämilleen. Tämä oli nähnyt tuon sievän tytön kansalainen Reversacin seurassa jo ennenkin. Rakastettu varmaankin, no niin, sellaista sattui näinä päivinä yhtämittaa. Äidit menettivät poikiaan, vaimot miehiään: ei hyödyttänyt mitään murehtia toisten ihmisten asioita tai surkutella heidän vastoinkäymisiään.
»Kansalainen Reversac oli täällä tänä aamuna, pieni kansalainen», lausuili hän vastaukseksi Josetten toistettuun kysymykseen, »mutta... katsokaapas...»
»Mitä?»
»Hänet vangittiin tänä aamuna...»
»Vangittiin?»
»Rauhoittukaa, rauhoittukaa, pieni kansalainen», huudahti portinvartija äkkiä, ja tuki ojennetuin käsin Josettea, joka näytti siltä kuin hän olisi kaatumaisillaan. »Sattuuhan sitä tällaista joka päivä. Mitäs, minun oma sisarenikin sai sen kokea! Ei siitä ole viikkoakaan...»
Josette ei kuullut, mitä mies sanoi. Tämä jatkoi juttuaan sisarestaan, jonka ainoa poika vangittiin ja jonka sydän oli murtunut, kun poika teloitettiin.
»Eikä hän ollut mikään paha poika, tuo minun sisarenpoikani! Ja hyvä isänmaanystäväkin hän oli! Mutta niinpäs vain kävi! Ei sitä koskaan etukäteen tiedä!»
»Eihän sitä koskaan etukäteen tiedä», mutisi Josette koneellisesti ja tuijotti typertyneenä suurin, mitään näkemättömin silmin portinvartijaan. Mies oli oikein pahoillaan tytön puolesta. Tyttö oli niin sievä, tuo pieni suu oli kuin tehty hymyä varten, nuo siniset silmät ilosta säteilemään ja nuo kastanjan väriset kiharat houkuttelemaan miestä syntiin. Mutta eihän sitä koskaan etukäteen tiedä! Tällaistahan sattuu joka päivä!
Siitä, kuinka hän sinä iltana oikeastaan pääsi kotiin, ei Josette myöhemmin tiennyt mitään. Hänestä tuntui, että hän oli viettänyt tuntikausia hokien itsekseen: »Se ei voi olla totta! Sen täytyy olla erehdys!»
»Eihän hän ole tehnyt mitään», kuiskasi hän aina vähän väliä itsekseen. »Jonkun päivän päästä he laskevat hänet vapaaksi. Heidän on pakko! Hän ei ole tehnyt mitään! Hänhän on itse viattomuus!»
Mutta ei ollut Josetten luonteen mukaista istua toimettomana ja surra. Hänen vaistonsa käskivät häntä toimimaan, antoipa Kohtalo sitten miten vaikean arvoituksen hänen ratkaistavakseen. Ja niinpä nytkin! Mauricen vangitseminen oli todellakin musertava isku: tällä hetkellä ei Josette olisi voinut kuvitella mitään sen kauheampaa onnettomuutta. Päästyään huoneistonsa yksinäisyyteen hän suli kyyneliin. Hän itki itkemistään, kunnes hänen silmänsä olivat tulehtuneet ja hänen päätänsä särki kauheasti. Hän itki, sillä hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi ja hylätyksi. Eikä tämän tunteen aiheuttamaa tuskaa hänen sydämessään tuntunut mikään muu kuin kyynelvirta voivan sammuttaa. Mutta itkettyään tarpeekseen, hän kokosi voimansa, pyyhki kyyneleensä ja haudottuaan kasvojaan, hän alkoi ajatella tai paremminkin muistella. Otsa rypyssä ja keskittäen voimansa hän koetti muistella sitä, mitä Bastien de Croissy oli sanonut Louiselle sinä iltana, jolloin hän ensi kerran puhui kirjeistä, ja hän, Josette oli vaatinut, että hän saisi neuloa ne kiinni Louisen korsetteihin. Noiden kirjeidenhän piti olla arvokkaampia kuin jalokivien, sillä juuri niiden avulla oli määrä pakottaa eräät vaikutusvaltaiset konventin jäsenet takaamaan Louiselle pääsyn maaseudulle ja antamaan hänelle oikeuden jäädä sinne hoitamaan lastaan, kunnes tämä olisi täysin terve. Nuo kirjeet olivat aiheuttaneet Bastien de Croissyn kuoleman. Ne mustasivat pahasti joitakuita vaikutusvaltaisia kansanedustajia, olivat luultavasti todisteita jostakin kavalasta valtiopetoksesta. Ja Josette koetti muistella, mitä Bastien oli puhunut iltaa ennen kuolemaansa.
Aamupuolella yötä Josette sai aatteen. Ja sen viihdyttämänä hän vaipui tosiaankin uneen, mutta heti ylösnoustuaan, peseydyttyään ja pukeuduttuaan hän juoksi kadulle. Hän kiirehti aina Pont des Arts'in kulmaan, jossa vanhojen kirjojen ja sanomalehtien kauppiailla on kojunsa. Hän osti sieltä kasan Le Moniteurin vanhoja numeroita ja piilotellen niitä kaapunsa alla juoksi kotiin.
Moniteurissä oli joka päivä luettavana kuvaukset Konventin kokouksista, väittelyt ja puheet. Kun Josette oli edellisenä yönä istunut itsekseen pää vielä pyörällä Mauricen vangitsemisen johdosta, ei hän ollut jaksanut muistaa ainoatakaan niistä nimistä, joita Bastien oli maininnut kirjeiden yhteydessä. Mutta kun nyt Moniteurin numerot olivat levällään hänen edessään ja niistä jokaisesta tuijotti häneen painettuina useita Konventin jäsenten nimiä, oli paljon helpompaa muistaa tuona yönä käyty keskustelu. Hän muisti esimerkiksi äkkiä, että Louise oli huudahtanut: »Mutta hänhän on Dantonin läheisin ystävä!» ja että Bastien oli silloin sanonut: »Hehän ovat kaikki kolme Dantonin ystäviä!»
Ja ovela pieni Josette keskittyi selailemaan Moniteuriä, kunnes hän löysi sellaisen kohdan, jossa kerrottiin Dantonin aloitteen johdosta syntyneestä keskustelusta. Ketkä olivat hänen ystäviään? Ketkä häntä kannattivat? Hänellä oli niitä useita, sillä hän oli yhä kansansuosion kukkuloilla. Siinä oli suosiota, väittelyä ja päätelmiä, ja Josette mutisi ääneen itsekseen nimiä: »Desmoulin, Desmoulin, Desmoulin — ei! Delacroix — ei, ei hänkään! Chabot?... Chabot...?» Ja hitaasti hänelle valkeni tämä nimi oikeaksi. Chabot, Dantonin ystävä! Aivan niin, Bastien oli sanonutkin kerran, »tuo viraltapantu kapusiinimunkki», ja Louise oli huudahtanut kauhusta. Chabot, se oli varmastikin yksi nimistä. Ja Josette luki eteenpäin, pinnisti muistiaan ja pakotti sen palvelemaan tarkoitusperiään. Useimmat nimet eivät merkinneet hänelle mitään, ja sitten jälleen eräs erottui muista: Fabre d'Eglantine — Dantonin paras ystävä. Chabot ja Fabre — jo kaksi nimeä. Ja sitten kolmas — Bazire! Muisti oli häntä vihdoinkin auttanut!
Fabre, Chabot, Bazire! Josette ei enää epäillyt sitä, ketkä olivat kirjoittaneet nuo kirjeet, jotka olivat niin voimakkaita, että niiden avulla saattoi pakottaa kirjoittajat kaikkeen, mitä heiltä vain pyysi!
YHDESTOISTA LUKU.
Aina siitä lähtien, kun Charlotte Corday oli tunkeutunut kansalainen Marat’n huoneistoon ja pistänyt tikarinsa tämän kansankiihoittajan sydämeen, olivat vallankumouksellisen hallituksen huomattavimmat jäsenet taipuvaisia ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin arvokkaan elämänsä suojelemiseksi.
Niinpä konventinjäsen François Chabot oli säätänyt, että jokainen henkilö, joka tuli hänen suurenmoiseen huoneistoonsa Rue d'Anjoun varrella ja tahtoi tavata häntä sai alistua tarkastettavaksi, ennenkuin hän sai astua hänen ylhäiseen läheisyyteensä. Tämä viraltapantu munkki julisti äänekkäästi isänmaallisuuttaan, ja valmiuttaan kuolemaan marttyyrinä Marat’n lailla, mutta hän ei välittänyt vaarantaa mitään. Hän oli mennyt naimisiin nuoren ja rikkaan naisen kanssa, ja samalla kun hän teoriassa julisti mitä äärimmäisintä yksinkertaisuutta, hän eli ylellisesti, söi ja joi vain kaikkein parasta, käytti hienoja vaatteita, ja ympäröi itsensä kaikella sillä mukavuudella, jonka hän saattoi vaimonsa rahoilla ostaa.
Josette ilmestyi hänen luokseen nöyränä anojana, ja kun tyttö oli noussut ylös pitkin matoilla verhottuja portaita, jotka veivät tuohon hienoon Rue d'Anjoun varrella sijaitsevan talon ensimmäiseen kerrokseen, hän huomasi edessään rotevan ovenvartijan.
»Mikä asia?» kysyi tämä vaativasti.
»Tahtoisin puhua kansalainen Chabot'n kanssa.»
»Odottaako kansalainen teitä?»
»Ei, mutta kun hän saa kuulla minun asiastani, ei hän kiellä minulta puheillepääsyä.»
»Voihan niinkin olla, mutta ette te pääse sisään, jos ette ensin selitä asiaanne!»
»Asia on yksityisluontoinen, kerron sen vain kansalaiselle itselleen!»
Roteva ovenvartija katsoi siroon pieneen olentoon edessään. Ja koska hän oli mies, tuotti hänelle näky tyydytystä, sillä Josette, sievässä vaipassaan ja tiukassa liivissään, röyhelöinen musliinihattu keimailevasti kastanjanruskeille kiharoille painettuna, oli erittäin hauskan näköinen. Hänen siniset silmänsä näyttivät enemmän käskevän kuin pyytävän, ettei hänen anomustaan saada puhua kansalainen Chabot’n kanssa heti hylättäisi.
Ovenvartija ryhdistäytyi ja veti liiviään alemmaksi ja siveli kädellään harjasten peittämää poskeaan, änkytti ja kakisteli kurkkuaan eikä ilmeisestikään lopulta saattanut vastustaa noiden sinisten silmien vaatimusta, vaan sanoi:
»Katsotaanpas, mitä voin tehdä puolestanne, kansalainen!»
»Se on kiltisti tehty», tuumi Josette kainosti, ja lisäsi sitten: »Mihin saan astua odottamaan?» jolla hän oikeastaan tarkoitti: »Te ette toki antaisi minun odottaa täällä ulkona, jossa ohikulkijat voisivat kohdella minua rumasti?»
Sillä tavalla joka tapauksessa käsitti ovenvartija Josetten yksinkertaisen kysymyksen. Hän aukaisi oven rikkaasti kalustettuun eteiseen, jonka lattialla oli paksu matto, ja sanoi: »Odottakaa täällä, kansalainen!»
Josette meni sisään. Oli kulunut vuosia, siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt niin kauniita huonekaluja, niin korkeita peilejä ja rikkaita kultauksia, vuosia oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli astellut näin pehmeillä matoilla, ja nyt kun naisilla ei ollut kenkiä, eikä lapsilla ruokaa hän näki niitä jälleen Chabot'n luona, joka saarnasi tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ja äänekkäästi julisti elämän yksinkertaisuutta ja kieltäymyksiä. Kaikki tämä loisto sai Josetten silmät leviämään suuriksi hämmästyksestä, ja kun nuo siniset silmät olivat selkosen selällään, pehmisivät rautaisimmatkin miehet kuin vaha.
»Istuutukaa, kansalainen», sanoi tuo valtava ovenvartija, »siksi aikaa kun minä käyn kysymässä, tahtooko kansalainen edustaja ottaa teidät vastaan.»
Josette istuutui odottamaan. Ovenvartija tuli takaisin hetken kuluttua. Heti Josetten hänet huomattua, hän pudisti päätään ja sanoi:
»Vain siinä tapauksessa, että te ilmoitatte asianne. Muistattehan senlisäksi, että kukaan ei saa tavata kansanedustajaa ilman, että hän alistuu ruumiintarkastukseen.»
»Antakaa minulle kynä ja paperia», vastasi Josette, »niin ilmoitan asiani kirjallisesti».
Kun mies oli tuonut hänelle kynän ja paperia, hän kirjoitti:
»Kuolleet eivät anna ilmi, mutta kirjoitettu sana pysyy.»
Hän taittoi kirjeen kokoon ja pyysi sitten lakkaa ja sinetin. Luultavimmin ei mies osannut lukea, mutta eihän koskaan voinut olla varma. Sinetti oli varmempi ja Chabot olisi varmaankin iloinen siitä, että hän oli muistanut sen. Hetkeä myöhemmin hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa ei ollut huonekaluja eikä mattoja. Ovenvartija oli osoittanut hänet sinne vietyään ensin hänen viestinsä perille. Keski-ikäinen nainen, joka oli epäilemättä taloudenhoitaja, kopeloi karkeilla käsillään hänen ruumistaan, sukelsi hänen kenkiinsä, hänen musliiniröyhelönsä alle, kurkistipa hän vielä Josetten hattuunkin. Päästyään selville siitä, että kysymyksessä ei ollut mikään uusi Charlotte Corday, joka oli aikeissa ryhtyä salamurhaan, hän kutsui ovenvartijan takaisin ja luovutti hänelle vihaisen vaikkakin vaitonaisen Josetten. Nyt oli siis lupa puhutteluun saatu.
KAHDESTOISTA LUKU.
Näihin aikoihin oli François Chabot noin nelikymmenvuotias. Pieni, ohut, hermostuneennäköinen olento, jolla oli pitkä nenä, paksut huulet, kaarevat kulmakarvat vaaleanruskeitten silmien yllä ja suuri määrä kiharaa tukkaa, joka liehui hänen takkinsa likaisella kauluksella. Hän oli pukeutunut päivän uusimman muodin mukaisesti lievetakkiin, jossa oli perin lyhyt liivi ja pitkät hännykset. Hänen niskansa oli kääritty korkeaan tukkikaulukseen ja hänen hiukan taaksepäin kallistuva leukansa lepäsi suunnattomalla musliinista ja pitseistä valmistetulla rintaröyhelöllä.
Josette, joka oli päässyt hänen läheisyyteensä niin perin pitkien juhlallisuuksien jälkeen, silmäili häntä uteliaasti, sillä hän oli kuullut, että kansanedustaja Chabot tapasi ilmestyä Konventin istuntoihin rääsyisessä paidassa ja ilman sukkia ja päässään punainen myssy. Sanottiinpa vielä, että suurin osa hänen nauttimastaan kansansuosiosta oli laskettava tämän räikeyden tilille, samaten kuin väitettiin, että hän oli lankonsa Baziren kanssa lahjonut erään miehen pistämään itseään mukama puukolla selkään, jotta hänen ystäviensä parvessa Konventissa nousisi huuto: »Katsokaa, vastavallankumoukselliset murhaavat isänmaanystäviä! Ensin Marat ja nyt korvaamaton Chabot! Kenen vuoro seuraa sitten!»
Mutta vaikka Josette muistikin kaiken tämän, ei hän jaksanut nauraa. Pitihän tuo kirottu ja ulkokultainen olento Mauricen elämää likaisissa käsissään. Nuo samat kädet — suuret, luisevat, vihertävine kynsineen ja laastamaisine solmineen, leikkivät par'aikaa Josetten hänelle lähettämällä kirjallisella viestillä. Ehkäpä juuri nuo kädet olivat antaneet viimeisen iskun Bastien de Croissylle. Josette katseli niitä kauhulla ja käänsi sitten katseensa syrjään.
Ovenvartija oli tarjonnut hänelle tuolin ja vetäytyi sitten pois sulkien oven jäljessään. Josette oli yksin kansalainen kansanedustajan kanssa. Tämä istui suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli tulvillaan papereita, ja tyttö istui häntä vastapäätä. Sitten mies kiinnitti vaaleat, vilkuilevat silmänsä häneen, ja hän vastasi pelotta tutkivaan katseeseen. Mies oli ilmeisesti hermostunut, selvitteli kurkkuaan korostaakseen tärkeyttään ja muutteli kerran tai kahdesti asentoaan. Paperi, jota hän piti kädessään osoittaen sillä Josettea, kahisi äänekkäästi.
»Nimenne?»
»Josette Gravier.»
»Ja ammattinne?»
»Ompelijatar hallituksen työluvassa. Olin aikaisemmin myös seuralainen ja taloudenhoitajatar Maître Croissyn taloudessa.»
»Ah!»
»... aina hänen kuolemaansa saakka.»
Seurasi hiljaisuus. Mies oli hermostunut kuin kissa. Hän yritti parastaan näyttääkseen huolettomalta, ja ennen kaikkea hän yritti hallita ääntään, joka oli hänen huudahtaessaan »Ah», kuulostanut käheältä ja tukahtuneelta.
Kaunis Boule-tyylinen kello uuninkaulalla, joka oli ilmeisestikin peräisin joltakin valtiolle takavarikoituun linnaan tehdyltä ryöstöretkeltä, löi tyynesti lyöntinsä. Chabot muutti jälleen asentoaan, pani jalkansa ristiin ja nosti ne taas alas, työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja jatkoi leikittelyään Josetten viestillä, rypistellen sitä sormiensa välissä.
Lopuksi hän sanoi ponnistaen voimiaan: »Asianajaja Croissy teki tietääkseni itsemurhan.»
»Niinhän sitä väitettiin!»
»Mitä te sillä tarkoitatte?»
»En mitään muuta, kuin mitä sanon!»
He olivat kuin kaksi miekkailijaa, jotka mittailevat miekkojaan ennen ottelun alkua. Katseessa, jonka Chabot loi tyttöön, oli jotain pahanilkistä, julmaa... raukkamaisen olennon julmuutta, joka ei oikein tiedä, mitä hänen on syytä pelätä.
Äkkiä hän sanoi, nostaen näkeviin tuon rypistyneen paperipalasen:
»Minkätähden lähetitte tämän minulle?»
»Varoittaakseni teitä, kansalainen!» vastasi
Josette hiljaisesti.
»Mistä?»
»Siitä, että eräät kirjeet, joista te sekä eräät toiset kyllä tietävät, eivät ole hävinneet!»
»Kirjeet?» kysyi Chabot käheästi, »mitkä kirjeet?»
»Kirjeet, jotka te kirjoititte Maître de Croissylle ja jotka todistavat teidän olevan alhaisen teeskentelijän ja isänmaanpetturin.»
Hän oli ampunut tämän nuolen aivan umpimähkään, mutta hän huomasi heti tyydytyksekseen, että oli osunut oikeaan. Chabot'n kellanvaaleat kasvot tulivat aivan vahankalpeiksi, ja hänen paksut huulensa vapisivat aivan näkyvästi.
»Se on valhe», väitti hän vastaan, mutta hänen äänessään oli ontto ja väkinäinen kaiku. »Se on vain tuon kavaltaja Croissyn keksintöä.»
»Te kai sen paremmin tiedätte, kansalainen kansanedustaja», vastasi Josette yksinkertaisesti.
Chabot yritti näyttää välinpitämättömältä. Sitten hän sanoi ponnistellun rauhallisesti: »Croissy on kertonut aivan epäämättömän valheen, jos hän on sanonut, että minun kirjoittamani kirjeet ovat muuta kuin aivan viattomia! Omasta puolestani en välittäisi siitä vähääkään, vaikka kuka tahansa lukisi ne.»
Hän keskeytti puheensa ja lisäsi sitten: »Jos sinulla ei ole muuta kerrottavanasi minulle, tyttöseni, voi meidän keskustelumme loppua tähän.»
»Aivan kuinka haluatte, kansalainen», sanoi Josette ja oli tekevinään lähtöä.
»Jääkääpä hetkiseksi», komensi Chabot. »Tahtoisin vielä kuitenkin kuulla vain pelkästä uteliaisuudesta, missä nuo kuuluisat kirjeet ovat? Tiedätkö sinä sen ehkä?»
»Kyllä! Ne ovat Englannissa ja kokonaan teidän saavuttamattomissanne.»
»Mitä te tarkoitatte sillä, että ne ovat Englannissa?»
»Aivan sitä mitä minä sanon. Kun Maître de Croissyn leski matkusti Englantiin, otti hän kirjeet mukaansa.»
»Hän karkasi Pariisista, tiedän sen», vastasi Chabot yrittäen yhä pitää aisoissa raivoaan. »Tiedän sen, sillä sain asiasta virallisen tiedonannon. Tuo kirottu englantilainen vakoilija...» Hän hillitsi itsensä. Tytön ilkamoiva katse oli tehdä lopun hänen hermoistaan.
»Kirjeet, minkälaiset ne sitten lienevätkin, ovat varmastikin jo hävinneet», sanoi hän mahdollisimman kylmästi.
»Ne ovat tallella!»
»Mitenkä te sen tiedätte?»
Josette kohautti olkapäitään. Olisiko hän täällä, jos kirjeet eivät olisi tallella?
»Miksi tuo nainen Croissy pakeni kuin jokin kavaltaja?»
»Hänen lapsensa oli sairas. Oli välttämätöntä hänen saada lapsi terveellisempään seutuun.»
»Tiedän sen! Croissy kertoi minulle myös saman tarinan. En uskonut siitä sanaakaan. Se oli vain kiristystä, ei mitään muuta!»
Ja kun Josette ei vastannut mitään, kysyi hän jälleen töykeästi:
»Miksi hänellä oli sellainen kiire lähteä? Ja miksi hän olisi ottanut kirjeet mukaansa? Väität sitä, mutta minä en usko koko juttua. Koetat vain uskotella sellaista.»
»Ehkäpä hän pelkäsi.»
»Mitäpä hänen olisi tarvinnut pelätä? Vain petturien on syytä olla peloissaan.»
»Ehkäpä hän pelkäsi... tekevänsä itsemurhan, niinkuin hänen miehensäkin.»
Tämäkin nuoli sattui. Miehen kasvoista näytti katoavan jokainen veripisara, ja ne muuttuivat tuhkanharmaiksi... Hänen vaaleitten silmiensä katse vaelsi ympäri huonetta ikäänkuin etsien piilopaikkaa, johon se voisi piiloutua noilta suorilta syyttäviltä silmiltä. Seuraavan parin minuutin aikana hän oli askartelevinaan kirjoituspöydällään olevien paperien kanssa, kallisarvoisen Boule-tyylisen kellon nakuttaessa usean kohtalokkaan sekunnin menneisyyteen.
Sitten hän sanoi äkkiä, koettaen vaikuttaa siltä kuin ei asia häntä liikuttaisi: »No niin, pikku neitokaisen! luulet olevasi hyvinkin ovela, vai mitä? Epäilemättä on sinulla tuossa sievässä päässäsi jokin pieni kiristyssuunnitelma. Mutta jos sinulla tosiaankin olisi vähääkään tietoa noista kirjeistä, tietäisit myöskin, että minä olen se, josta noissa kirjeissä kaikkein vähiten puhutaan. Eräät toiset niissä mainitut nimet ovat ilmeisestikin sinulle tuntemattomia...»
»Kyllä minä ne nimet tunnen, kansalainen kansanedustaja», keskeytti Josette järkkymättömän rauhallisena.
»No, miksi sitten et ole kääntynyt heidän puoleensa? Senkö takia että tiedät vähemmän kuin uskottelet?»
»Jos te ette, kansalainen, välitä sopia asioista minun kanssani, voin mielelläni kääntyä kansalaisten Baziren ja Fabre d'Eglantinen puoleen, mutta siinä tapauksessa...»
Noiden nimien mainitseminen hätkähdytti aivan ilmeisesti Chabot'ta, sen paljasti hänen huuliensa hermostunut nytkähteleminen. Hän yritti peitellä sitä kertaamalla tylysti:
»Siinä tapauksessa...?»
»Neuvottelen erikseen jokaisen kirjeen kirjoittajan kanssa», sanoi Josette. »Ja ne, jotka eivät! suostu ehtoihin, saavat tuntea seuraukset.»
»Ja mitkä ne ovat?»
»Kirjeiden julkaiseminen Moniteurissä, Père Duchesnessä ja muissa sanomalehdissä. Siitä tulee hauskaa luettavaa, kansalainen!»
»Sinä pieni paholainen!»
Hän oli hypähtänyt seisomaan, ja kädet nyrkissä ja pöytäänsä nojaten hän tuijotti tytön kasvoihin. Hänen vaaleissa, rusertavissa silmissään oli nyt outo kylmän, harkitun julmuuden väike. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarttunut tätä naista kurkusta ja vääntänyt hengen hänestä hitaasti ja julmasti, helvetillisen taidokkaasti, kunnes tämä lopulta olisi rukoillut saavansa kuolla.
»Sinä paholainen, ymmärrät kai, että saat vielä tämän maksaa!» Josette kohautti olkapäitään, kuten hänellä oli tapana.
»Voitte tehdä minulle saman, minkä teitte Maître de Croissylle. Mutta ette te saa kirjeitä käsiinne edes toisen murhankaan hinnalla!»
Tyttö ei ollut menettänyt mielenmalttiaan hetkeksikään. Hän tiesi kyllä vallan hyvin, mitä hän vaaransi tulemalla ärsyttämään tätä hyeenaa sen omaan tyyssijaan. Mutta se oli ainoa keino Mauricen pelastamiseksi. Hän oli miettinyt asiaa ja valinnut vapaaehtoisesti tämän tien. Koko haastattelun ajan hän oli pysytellyt täysin rauhallisena ja hillittynä eikä hän nytkään, kun hän ensi kerran huomasi voittavansa maaperää, menettänyt näennäisesti rauhallista asennettaan. Mutta Chabot asteli edestakaisin huoneessaan kuin häkkiinsuljettu peto, potkiskellen kaikkea, mikä osui hänen tielleen. Hetken näytti siltä, kuin olisi hän antamaisillaan vihansa vapaasti riehua, kuin tahtoisi hän panna vaaranalaiseksi mitä tahansa, vieläpä oman niskansakin, voidakseen tyydyttää kostonhaluaan. Lyhyen kohtalokkaan hetken ajan näytti Josetten elämä tosiaankin olevan vaarassa, sillä miehen käsi oli jo soittokellon nuorassa. Vielä hetkinen, ja hän lähettäisi ovenvartijansa hakemaan kansalliskaartin vartiostoa, joka aina pysytteli kansalliskokouksen jäsenten asunnon läheisyydessä. Hän olisi valmis määräämään vartioston kaupungin iljettävimpään vankilaan, jossa sielullinen ja ruumiillinen kidutus saisi rangaista häntä hänen julkeudestaan.
Käsi kellon nuoralla kääntyi Chabot katsomaan ja silloin hän kohtasi viileän ja välinpitämättömän katseen, sinisen kuin keskiyön taivas kesäkuussa. Äkkiä hänen rumat kasvonsa ilmensivät toisia ajatuksia ja haluja, jotka olivat äskeisiä vielä inhoittavampia. Jos hän olisi nähnyt noissa silmissä muuta kuin varmuutta ja itseluottamusta, olisivat ne pahat henget, jotka hallitsivat tuota pahuuden vallassa olevaa taloa, teettäneet hänellä oman mielensä mukaisia tekoja. Mutta tuon tytön ilmeinen itseluottamus sai hänet pysähtymään... pysähtymään tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta hän ymmärsi, mihin pohjattomaan kuiluun noiden kirjeiden julkaiseminen hänet syöksisi.
Hän päästi irti soittokellon ja palasi takaisin entiselle paikalleen kirjoituspöydän luo. Hän istuutui ja antoi parisen minuuttia kulua, jotta hän saavuttaisi jälleen itsehillintänsä. Hän puristi luisia käsiään yhteen niin että sorminivelet natisivat. Hän otti esille nenäliinansa ja pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.
Viimein hän sanoi:
»Sanoit juuri, kansalainen, että kun Croissyn leski pakeni Englantiin, hän vei mukanaan eräitä kirjeitä, eikö niin?»
»Aivan niin!»
»Mistä sinä sen tiedät?»
»Hän kertoi niin saamassani kirjeessä.»
»Se on vale! Kuinka sinä olisit voinut saada kirjeen Englannista? Mehän käymme sotaa sen kirotun maan kanssa ja...»
»On turhaa keskustella siitä asiasta, kansalainen kansanedustaja! Anna minun vain vakuuttaa sinulle, että nuo kyseessä olevat kirjeet ovat Englannissa: kansalainen Croissy on niin minulle vakuuttanut. Jos te suostutte ehtoihini, käyn hakemassa teille ne kirjeet, muutoin lähetetään ne Moniteuriin ja toisiin sanomalehtiin julkaistaviksi. Ja se on minun viimeinen sanani!» lisäsi Josette lujasti.
»Ja mitkä ovat ehdot?»
»Ensiksikin, tahdon saada turvakirjeen, jonka avulla voin matkustaa esteettä Englantiin...»
Chabot naurahti rumasti ja pilkallisesti.
»Matkustaaksesi Englantiinko? Totisesti hieno aate! Lähteä Englantiin ja jäädä sinne, vai mitä? Ja sieltä käsin näyttää pitkää nenää François Chabot'lle. Hänelle, joka oli kyllin tyhmä antaakseen vetää itseään nenästä?»
»Eikö olisi parasta kuunnella minua ennen hätiköityjen johtopäätösten tekoa, kansalainen Chabot?»
»Minä kuuntelen! Olen todella perin kiinnostunut lapsellisesta suunnitelmastasi, nuori ystäväiseni.»
»Se hinta, jonka tahdon niistä kirjeistä, joiden omistamisesta te olisitte valmis antamaan koko omaisuutenne, on vapaus ja se että te takaatte Maître de Croissyn entiselle sihteerille hänen henkensä ja vapautensa!»
Chabot nauroi pilkallisesti. »Ja hän on arvattavasti sinun rakastajasi?»
»Teidän käskyksenne asiasta on minulle aivan yhdentekevä. Te tiedätte minun kirjeille määräämäni hinnan!»
»Voit lähteä Englantiin jo tänään! Annan sinulle passin.»
»Lähden huomenna!» vastasi tyttö kylmästi. »Tahdon puhua vielä kansalaisten Fabren ja Baziren kanssa.»
»Otan huolehtiakseni heistä.»
»Tahdon, että heidän nimensä ovat myös passissa teidän nimenne rinnalla, kansalainen!»
»Saatte ne.»
Hän etsi jotain kirjoituspöytänsä sekamelskasta. Noilla miehillä oli aina tallessaan sellaisia passeja, joista puuttui nimi, niin että he saattoivat auttaa ystäviään ja sukulaisiaan, jotka olivat joutuneet pulaan, ennen kuin mitään heille kerkisi tapahtua. Chabot löysikin etsimänsä paperin. Siinä oli otsikkona:
PARIISIN VIII:N PIIRIN POLIISIKOMISSARIAATTI
KULKULUPA
»Mikä on teidän nimenne?» kysyi hän uudelleen.
»Josephine Madeleine Marie Gravier.»
Ja Chabot kirjoitti vapisevin käsin nämä nimet tyhjään paikkaan, joka paperissa oli sitä varten jätettynä.
»Osoite?»
»Rue Picpus 43.»
»Ikä?»
»Kaksikymmentä.»
»Silmien väri?»
Tytön tarvitsi vain katsahtaa ylös ja Chabot merkitsi niiden väriksi sinisen, sitten hän kirjoitti vielä, että tytön tukka oli kirkkaan kuparin värinen, hänen leukansa pieni ja hänen hampaansa tasaiset.
Kun hän oli täten täyttänyt kaikki tyhjät paikat paperissa, siroitteli hän hiekkaa sen päälle ja sanoi sitten: »Saatte tulla hakemaan tämän täältä tänä iltana.»
»Siihen mennessä on se kai myös varustettu allekirjoituksella?»
»Minä itse, ja kansalaiset Fabre ja Bazire allekirjoitamme sen.»
»Sitten lähden matkalle huomenna.»
»Onko teillä rahaa?»
»On kyllä kiitos!»
»Matka Englantiin vienee noin viikon ja paluumatka samoin. Kestää lähes kolme viikkoa kansalainen kansanedustaja, ennen kuin olette saanut taaskin mielenrauhanne!»
Tämä kohautti olkapäitään ja nauroi ivallisesti:
»Ja sillä aikaa saa teidän rakastajanne...»
»Ja sillä välin, kansalainen!» keskeytti Josette hänet päättäväisesti, »on teidän pidettävä huolta siitä, että Maurice Reversacille ei tapahdu mitään. Jos hän ei voi hyvin minun palatessani, tai jos jollain muulla tavalla koetatte pettää minua, saa Moniteur kirjeet, ettekä te!»
Chabot nousi hitaasti seisomaan. Hän seisoi hetken aivan hiljaa pöytänsä ääressä nojaten siihen laastamaisilla sormenpäillään. Oli aivan kuin kaikki hermostuneisuus, viha ja kiihtymys olisi hänestä hävinnyt. Hänen rumilla kasvoillaan oli ilme, joka oli perin ovela, melkeinpä voitonriemuinen, ja hänen paksuilla huulillaan leikki hirvittävä pilkanhymy. Hän tuntui tarkastelevan Josettea, kun tämä nousi ja noustuaan ravisteli hameensa suoraksi, järjesti rintaröyhelönsä ja suoristi myssynsä. Ja tytön kääntyessä hitaasti ovea kohden hän sanoi hitaasti:
»Saahan sitten nähdä!» Ja hän lisäsi ivallisen kohteliaasti: »Au revoir, pieni kansalainen!»
Ja parin minuutin kuluttua oli Josette ulkona kadulla kiirehtimässä kotiaan kohden.
KOLMASTOISTA LUKU.
Myöhemmin päivällä piti kolme kansalliskonventin jäsentä: François Chabot, Claude Bazire ja Fabre d'Eglantine, kokousta Cordelieerien klubissa erään Armand Chauvelin-nimisen hämäräperäisen henkilön kanssa, joka kuului kansanturvallisuuskomiteaan. Yhteen aikaan oli tällä miehellä ollut perin suuri vaikutusvalta vallankumouksellisen hallituksen neuvostoissa, ennen sodan julistusta hän oli ollut tasavallan salaisena lähettiläänä Englannissa; mutta hänen ilmeiset ja yhä uudistuvat epäonnistumisensa hänelle uskottujen tehtävien suorittamisessa olivat vähentäneet tavattomasti hänen arvovaltaansa ja syösseet hänet korkeasta asemastaan. Monet ihmettelivätkin, kuinka hän oli onnistunut säilyttämään päänsä olkapäillään. Olihan Danton niin usein elämöinyt puhujalavaltaan: »Tasavalta ei tarvitse epäonnistuneita!» Oli sen tähden todennäköistä, että miehellä oli ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä vallanpitäjille käyttökelpoisen: ehkäpä hänen tiedossaan oli salaisuuksia, jotka aiheuttivat, ettei hänen kuolemansa ollut toivottava. Oli kuinka tahansa, Chauvelin istui neuvottelupöydän toisessa päässä puettuna kauhtuneeseen mustaan pukuun, kalpeat kasvot huolen aiheuttamien ryppyjen uurtamina ja koko olemuksessaan leima, joka tiedoitti hänen olevan näiden suosittujen kansanedustajain nöyrin palvelija. Hän tottelikin melkein orjamaisella nöyryydellä noiden kolmen käskyjä, ja puhui vain silloin tällöin, sillä hänethän oli kutsuttu saamaan käskyjä, eikä neuvoja antamaan.
»Tyttö asuu numerossa 43 Rue Picpus'n varrella», sanoi Chabot. »Hän lähtee huomenna Pariisista. Teidän täytyy varjostaa häntä aina siitä lähtien kuin hän lähtee kotoaan! Älkää päästäkö häntä näkyvistänne koskaan, jos henkenne on teille kallis! Hän matkustaa Englantiin ja teidän tulee seurata häntä. Tehän olette olleet Englannissa ennenkin, kansalainen Chauvelin», lisäsi hän hymyillen pilkallisesti, »joten te kai osaatte englantia?»
»Osaan kyllä, kansalainen kansanedustaja!»
Chauvelinin silmät olivat maahanluodut, niin ettei kukaan noista kolmesta huomannut mikä petomaisen vihan välähdys iski niiden vaaleista syvyyksistä.
»Teidän passinne on kunnossa. Tyttö matkustaa luultavasti Tréport’iin noustakseen siellä johonkin englantilaiseen satamaan menevään laivaan. On teidän asianne hankkiutua samaan laivaan kuin hänkin. Teidän täytyy valita aina tilaisuuteen sopivin valepuku. Meidän ystävämme Fabre d'Eglantinen on onnistunut hankkia teille englantilainen passi, joka otettiin eräältä tuon kirotun kansan jäseneltä tämän yrittäessä päästä rajan yli Belgiaan. Hän oli englantilainen vakooja. Meidän miehemme saivat hänet kiinni ja ampuivat hänet ja hänen paperinsa jäivät meidän käsiimme! Eräs papereista oli Englannin ulkoministerin allekirjoittama! Nuo typerät englantilaiset eivät kyllä tavallisesti välitä passeista eivätkä suojeluskirjeistä! He toivottavat kaikki ranskalaiset emigrantit tervetulleiksi, ja usein on joku meidän urkkijamme päässyt huomaamatta maahan noiden pettureiden joukossa. Mutta kyllä teillä siitä huolimatta voi olla hyötyä passista. Te voitte hyvin helposti saada itsenne muistuttamaan passin alkuperäistä omistajaa. Tässä nämä paperit ovat. Tutkikaa ne nyt ensin huolellisesti ja sitten joko minä tai joku ystävistäni annamme teille muut ohjeet.»
Chabot ojensi pöydän yli Chauvelin'ille kaksi paperia. Chauvelin otti ne ja oli parin seuraavan minuutin ajan syventynyt niiden tutkimiseen. Eräässä oli Fabre d'Eglantinen nimikirjoitus. Hän oli Pariisin piirin edustaja. Sen olivat hänen kanssaan allekirjoittaneet François Chabot (Loire et Cher) ja Claude Bazire (Cöte d'Or). Toisessa paperissa oli Englannin ulkoministeriön sinetti ja lordi Grevillen itsensä allekirjoitus. Se oli asetettu nimelle Malcolm Russell Stone, ja se kuvasi kantajaansa lyhyeksi ja hoikaksi, ruskeatukkaiseksi ja kalpeakasvoiseksi — kuvaus, joka tosiaan olisi sopinut sadasta miehestä kahteenkymmeneen. Sillä oli se hyvä puoli, että se ei ollut väärennetty, vaan passi, joka oli annettu sittemmin kuolleelle salaiseenpoliisiin kuuluneelle miehelle. Kuten Chabot oli sanonutkin, eivät englantilaiset viranomaiset juuri piitanneet passeista, mutta ehkäpä sentään sellaisen mukanaolo saattaisi osoittautua hyödylliseksi.
Chauvelin taittoi paperit ja pani ne takkinsa sisätaskuun.
»No niin, entä sitten», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Odotan lähempiä ohjeita, kansalainen kansanedustaja.»
Chabot oli joukkueen puhemies. Hän oli ehkä vajonnut syvempään kuin toiset siihen petoksen suohon, joka uhkasi upottaa heidät kaikki. Hän juuri oli kutsunut koolle tämän neuvottelukokouksen ja ajatellut Armand Chauvelin'in olevan ehkä hyödyllisen tässä kauheassa pulassa.
»Hänellä on lahjottava luonne», oli hän sanonut ystävilleen, kun oli ollut kysymys vainukoiran hankkimisesta tytön jälkiä seuraamaan, »hän puhuu englantia, hän tuntee sikäläiset olosuhteet...»
»Hän onnistui silmiinpistävän huonosti tuossa englantilaisten vakoojien jutussa», huomautti Bazire.
»Tarkoitatko sitä, jota sanotaan Punaiseksi neilikaksi?»
»Juuri häntä.»
»Chauvelin on vannonut, ettei hän hellitä hänen suhteensa.»
»Mutta hän ei ole vielä kertaakaan onnistunut!»
»Ei, mutta Robespierre on kertonut minulle, että hän on paras petturin vainuaja, mitä heillä on koko komiteassa — oikea verikoira, tiedättekö!»
Ja siitä johtui, että Chauvelin oli kutsuttu neuvottelemaan parhaasta tavasta, jolla erästä yksinkertaista tyttöä voisi parhaiten puijata siinä kohtalokkaassa yrityksessä, johon hän oli ryhtynyt. Mitä mahdollisuutta tytöllä olisikaan onnistua?
»Vasta paluumatkalla alkaa varsinainen tehtävänne, ystävä hyvä», sanoi Chabot. »Tämä tyttö, Josette Gravier, on matkalla Englantiin ainoastaan saadakseen käsiinsä erään kirjekäärön, jossa on kaikkiaan seitsemän kirjettä. Ne ovat erään Croissy-nimisen naisen hallussa, hän on asianajaja Croissyn leski, joka — hm — teki itsemurhan noin kuukausi takaperin. Ymmärrättekö?»
»Ymmärrän täydellisesti», huomautti Chauvelin lempeästi.
Chabot selvitti kurkkuaan ja hyöri tavalliseen hermostuneeseen tapaansa, mutta piti hyvää huolta siitä, ettei joutunut kohtaamaan Chauvelin'in pilkallista katsetta.
»Nuo kirjeet olimme me kirjoittaneet erinomaisen luottamuksellisesti Croissylle, joka niihin aikoihin toimi meidän asianajajanamme. Ei kukaan meistä uneksinutkaan, että hän rupeaisi petturiksi. Mutta se hänestä tuli, ja epäilemättä hän riisti hengen itseltään joko tunnonvaivojen tai pelon vaivaamana, uhattuaan ensin pettää meidän luottamuksemme.»
Chabot vaikeni ilmeisestikin perin tyytyväisenä kaunopuheisuuteensa. Chauvelin odotti jatkoa rauhallisena ja hiljaisena laihat valkeat kädet ristissä edessään. Mutta hänen vaaleitten teräksisten silmiensä katse ei enää ollut kiinnitettynä maahan; se oli kiintyneenä kirpeän ivallisena puhujaan, eikä voinut erehtyä siitä, että tuo katse kysyi: »Miksi vaivaudut kertomaan minulle tuollaista valetta?» Ei ollut lainkaan ihme, ettei kukaan noista roistoista uskaltanut katsoa häntä suoraan silmiin.
»Luulisin», lisäsi Chabot hetken kuluttua yhä mahtipontisemmin, »että olen kertonut teille tarpeeksi, jotta voitte antaa tarpeellisen arvon sen tehtävän tärkeydelle, jonka me aiomme teille uskoa. Ystävieni ja minun pitää saada nuo luottamukselliset kirjeet käsiimme, mutta me luotamme, että te, eikä tuo Gravier'n tyttö, hankitte ne meille — ymmärrättekö?»
»Täydellisesti!»
»Hän ei ole mitään muuta kuin homsu ja lutka, joka on häpeämättömästi turvautunut kiristykseen pelastaakseen armastelijansa oikeuden käsistä. Hän on pannut puukon minun kurkulleni — ja näiden minun ystävieni kurkulle — joka on vaarallisempi kuin se tikari, jolla petturi Charlotte Corday lävisti Marat’n jalon sydämen...»
Hän olisi jatkanut samalla kaunopuheisella nuotilla, jollei hänen lankonsa Bazire olisi laskenut kättään hillitsevästi hänen olkapäälleen. Armand Chauvelin, istuen kädet tiukkaan rinnan yli puristettuna, ohuet sääret ristissä, vaaleitten silmien katse kattoon kiinnitettynä, oli kuin ivan ja tyytyväisyyden perikuva. Toiset eivät taas uskaltaneet närkästyä tästä asenteesta. He tarvitsivat miestä suunnitelmiensa edistämiseksi. He tahtoivat kostoa. Tyttö oli tosiaankin pannut puukon heidän kurkulleen, ja he olivat päättäneet, että hänen piti maksaa se! Eikä ollut olemassa ketään toista, jolla olisi niin ihmeellinen kyky löytää vihollisen jäljet ja saada hänet kiinni kuin oli Armand Chauvelin'illä, siitä huolimatta, ettei hänen ollut onnistunut saattaa vallankumouksen suurinta vihollista giljotiiniin. Siinä hän oli epäonnistunut. Ei kukaan hänen ammattiveljistään eikä kukaan näistä kolmesta, jotka nyt tarvitsivat hänen apuaan, tiennyt, kuinka kauheasti se oli häntä sapettanut. Hän oli kiitollinen tästä tehtävästä, joka soisi hänen vielä kerran lähteä Englantiin. Häntä oli vainonnut vallan sydäntäsärkevän huono onni hänen seikkailuissaan Punaisen neilikan kanssa, mutta onnihan saattoi kääntyä koska tahansa, ja olihan hän joka tapauksessa ainoa ihminen omassa maassaan, joka oli varmuudella päässyt selville siitä, että tuo salaperäinen sankari oli sama kuin tanssiaiskeikari, Sir Percy Blakeney. Jos häntä vain vähänkin onni suosisi, saattaisi käydä niinkin, että hän, Chauvelin, saisi välinsä selviksi päävihollisensa kanssa seuratessaan Josette Gravierin askeleita. Tuo tyttö oli juuri sitä »vainotun viattomuuden» tyyppiä, joka erikoisesti viehättäisi viekkaan Sir Percyn kavaljeerimieltä.
Niin, Chauvelin tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi ajatellessaan lähitulevaisuutta. Ja heti kun Chabot oli lopettanut kaunopuheiset vuodatuksensa, tiedusteli hän parista seikasta:
»Koska tyttö lähtee?»
»Huomenna», vastasi Chabot. »Olen käskenyt hänen tulla tänä iltana hakemaan luotani turvakirjettään.»
»Mille nimelle se on kirjoitettu?»
»Nimelle Josephine Gravier.»
»Josephine Gravier», toisti Chauvelin hitaasti; »ja turvakirjeen ovat allekirjoittaneet...?»
»Minä itse, ystäväni Fabre ja lankoni Claude Bazire.»
Sitten Chauvelin nousi ja sanoi: »Tällä hetkellä ei minun tarvitse tietää enempää.» Hän oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettiäkseen ja lisäsi sitten: »Ah, muutoin tarvitsisin ehkä jonkun miehen, johon voisin luottaa — miehen, joka voi antaa minulle tehokasta apua. Ymmärrättehän; miehen, joka olisi tahdikas ja ennen kaikkea tottelevainen.»
»Luulisin sen käyvän päinsä», sanoi Chabot ja kääntyi virkaveljiinsä. »Mitä te ajattelette?»
»Totta kai», myönsivät nämäkin.
»Tunnetteko ketään sopivaa miestä?» kysyi eräs heistä.
»Kyllä! Auguste Picard sopisi hyvin», vastasi Chauvelin. »Hän on kelpo miekkonen, joka on valmis jokaiseen seikkailuun. Hän on tällä hetkellä santarmina VIII:ssä osastossa, mutta siellä ei häntä välttämättä tarvita — Picard sopisi minulle hyvin! Häntä ei koskaan vaivaa turha epäröinti», lisäsi hän vääristäen suutaan.
»Auguste Picard? Miksikä ei?»
He olivat kaikki yhtä mieltä Auguste Picardin sopivaisuudesta ystävä Chauvelin'in liittolaiseksi.
»Siinä tapauksessa, ettei hänelle kerrota mitään!» huomautti joku.
»No tietystikään ei!» kiirehti Chauvelin vakuuttamaan heille kaikille. Sitten hän lisäsi kohteliaasti: »Älkää antako asian häiritä rauhaanne, ystävät! Jo ennen kuukauden loppua ovat kirjeet teidän käsissänne!»
Chabot ja nuo toiset huokasivat yhdessä: »Lainatkoon paholainen sinulle siivet, rakas Chauvelin!» Eräs heistä sanoi: »Meistä ei kellään voi olla hetkenkään rauhaa, ennen kuin te olette palannut.»
Ja ilmaistuaan täten keskinäisen luottamuksensa he erosivat.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Pienet postivaunut, jotka olivat lähteneet Les Andelysistä aikaisin aamulla pyörivät natisten sisään Valkoisen Hevosen majatalon pihaan Rouenissa vähän yli seitsemältä illalla. Kaikkialla oli sitä seurannut huono sää, ja rajun koillistuulen pieksämä rankkasade oli vaikeuttanut hevosten kulkua. Teitä peitti hevosten vuohiskarvoihin saakka ylettyvä muta. Mutta toisaalta oli kuormakin ollut keveä — vain kaksi matkustajaa etuosastossa ja vain neljä takaosastossa, ja hyvin vähän matkatavaroita katolla.
Vaunujen etuosassa olevat neljä matkustajaa olivat istuneet vaiti suurimman osan matkasta, sillä harmaa taivas ja ikävät näköalat eivät houkutelleet keskusteluun. Maaseudun autius, joka johtui siitä, että maataloustyöt olivat lamassa, oli ilmeinen vieläpä Normandian viljavilla seuduillakin. Hedelmätarhojen puut olivat lehdettömät ja kumartelivat latvojaan myrskyn raivotessa; niiden sateen painamat alastomat oksat ojentuivat tuulta vastaan kuin pitkät, kuihtuneet käsivarret, jotka ojentuvat leininlyömien laihojen ukkojen parhaansa mukaan koettaessa päästä jotain pakoon.
Toinen naismatkustajista näytti jonkin varakkaan liikkeenomistajan keski-ikäiseltä vaimolta. Hänellä oli sormuksia sormissaan ja kultainen rintaneula hartiahuiviinsa kiinnitettynä. Hän istui kädet ristissä ja lepuutti niitä pajukopalla, josta hän silloin tällöin veti esiin kaikenlaisia ruokavaroja, joilla hän sulostutti matkaansa. Kun toinen naismatkustaja, joka istui hänen vieressään, vaipui uneen ja nuokkui hänen olkapäätään vasten, vetäytyi hän ilmeistä inhoa tuntien tämän kosketuksen ulottuvilta ja silmäili tuota julkeata olentoa päästä jalkoihin, kuin ainakin se, joka ei ole tottunut minkäänlaiseen lähentelyyn.
Tämä toinen nainen oli Josette Gravier, aivan yksin matkalla Englantiin, vailla suojelijaa ja tietämättä mitään siitä maasta, johon hän oli matkalla, tai niistä seuduista, joiden läpi hänen piti kulkea, merestä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt ja jota kohtaan hän tunsi epämääräistä pelkoa. Mutta hänen rohkeuttaan ylläpiti päätös päästä Englantiin ja pakottaa Louise de Croissy antamaan kirjeet itselleen ja ne saatuaan saada nuo vaikutusvaltaiset terroristit takaamaan hengen ja vapauden Mauricelle. Juuri Josette Gravier'n oli uni niin yllättänyt, että hän nyykähti matkatoverinsa olkapäätä vasten, mutta se oli todellakin aivan perinpohjin toisenlaiseksi muuttunut Josette! Tosin hän ei ollut valepuvussa, mutta hän oli muuttunut sirosta ja hienosta neitosesta rumaksi; homssumaiseksi ja kampaamattomaksi tytöksi, joka tuskin viehättäisi noita nuoria elostelijoita, jotka aina ovat valmiita seikkailuihin jokaisen tiellään kohtaamansa sievän nuoren naisen kanssa. Hän oli suorinut kiharansa ja tuhrinut niitä rasvalla kunnes ne hapsottivat epäsiisteinä säikeinä kulmilla ja poskipäillä; päässään oli hänellä musta hattu, joka oli kulunut ja vanhuuttaan vihertävä, ja hän oli sitonut hatun leukansa alle ränstyneellä mustalla silkkinauhanpalasella. Hän oli hangannut nenännykeröään ja antanut tuulen puhaltaa siihen, kunnes nenänpää oli aivan sininen: hän köyristi hartiansa resuisen hartiahuivinsa alla ja pakotti sievän suunsa ilmaisemaan ikävystymistä ja tyytymättömyyttä. Vain silmiensä ihanuutta hän ei kyennyt täydelleen salaamaan, mutta niidenkin säteilyä hän koetti peittää näytellen olevansa puolinukuksissa koko matkan. Kuten toinen nainenkin, piti hän ruokakoriaan sylissään, ja silloin tällöin hän pisti sieltä poskeensa vanhentunutta leipää ja juustoa ja ryyppäsi päälle pullosta laimealta vaikuttavaa viiniä, ja sen tehtyään hän pyyhki kädenselällä suutaan ja nenäänsä, jättäen leukaansa ja poskilleen rasvanjälkiä.
Hän näyttikin täydellisen epämiellyttävältä olennolta, ja se olikin ilmeisesti kahden vastapäätä istuvan miesmatkustajan mielipide, sillä luotuaan tarkastelevan katseen matkatovereihinsa he painautuivat kumpikin omaan nurkkaansa ja kuluttivat pitkän päivän ikävät tunnit nukkuen. Heillä ei ollut mukanaan evästä, he hyppäsivät alas postivaunuista saadakseen virvokkeita aina, kun ajaja pysähtyi jonkin tienvarrella sijaitsevan kyläkapakan eteen.
Valkoisen Hevosen majatalossa Rouenissa täytyi jokaisen nousta pois. Postivaunut eivät kulkeneet enää kauemmaksi, mutta aikaisin seuraavana aamuna lähtisivät toiset, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan ehtisivät Tréporfiin myöhään samana iltapäivänä. Josetten oli muitten matkustajien tavoin pakko käydä tutkituttamassa kaupungin poliisilaitoksella paperinsa, ennen kuin hänen oli lupa vuokrata itselleen yösija. Hänen turvakirjeensä oli kunnossa, ja se näytti suuresti kummastuttavan poliisipäällikköä, koska tämä silmäili uteliaasti tuota likaista ja huolimatonta naisihmistä, jolla oli näytettävänään kolmen huomatuimman kansalliskonventinjäsenen allekirjoittama lupakirja.
»Kulkulupa kansalainen Josephine Gravier'lle, ikä 20 vuotta, asuva Pariisissa, VIII piiri, rue Picpus no. 43 jne. jne...»
Kaikki oli kunnossa; komissaari kirjoitti nimensä turvakirjeeseen, liitti siihen kunnallisen sinetin ja ojensi sen takaisin Josettelle. Hän oli tuonut paperinsa tarkastettavaksi viimeisenä matkustajana. Nyt hän otti ne komissaarilta ja kääntyi lähteäkseen tuosta ahtaasta ja ummehtuneesta huoneesta, kun aivan hänen lähellään ystävällinen miehenääni puhutteli häntä:
»Saanko ohjata teidät johonkin säädylliseen majataloon, kansalainen?»
Josette nosti silmänsä ja kohtasi parin vaaleita silmiä, jotka tarkastelivat häntä ystävällisesti, mutta eivät millään lailla levottomuutta herättävästi. Ne olivat erään hänen matkatoverinsa silmät, joka oli noussut postivaunuihin Les Andelysissä ja istunut vaunujen nurkassa häntä vastapäätä, puolinukuksissa välittämättä mitään kenestäkään tai mistään. Hän oli pieni, laiha ja kalpeakasvoinen mies, jonka ohuilla huulilla oli surullinen tai ehkäpä tyytymätön ilme: hänen tukkansa oli suortuvainen ja monin paikoin harmaantunut. Hän oli puettuna nukkavieruun mustaan pukuun ja näytti vallan vaarattomalta, eikä lainkaan sellaiselta mieheltä, joka voisi peloittaa yksin matkustavaa tyttöä.
Josette kiitti häntä hänen ystävällisyydestään:
»Olen tilannut itselleni huoneen Valkoisesta Hevosesta», sanoi hän, »ja olen varma siitä, että majatalo on säädyllisyyden esikuva: saan jakaa huoneen jonkun majatalon palvelustytön kanssa, ja hinta, jonka he tällaisesta järjestelystä pyytävät ei ole suuri. Mutta pyydän kuitenkin saada kiittää teitä ystävällisestä tarjouksestanne, hyvä herra», lisäsi hän kohteliaasti.
Hän oli juuri kääntymäisillään poispäin, kun mies puhui jälleen:
»Olen matkalla Englantiin ja jos voin matkan varrella auttaa teitä jollain lailla, pyydän teitä kääntymään puoleeni.»
Josette ei huomannut sillä hetkellä hämmästellä sitä, kuinka tämä vieras saattoi tietää, että hän oli matkalla Englantiin, mutta hän ei voinut olla kysymättä, kuka mies oikeastaan oli, ja miksi hän välittäisi piitata hänestä.
»Ennen sotaa», vastasi hän, »veivät minun liikeasiani minut usein Englantiin ja kykenin selviytymään tällä vaikealla kielellä. Nyt on liikkeeni lopetettu, mutta minulla on ystäviä salmen toisella puolella ja onnistuin aivan kuten tekin saamaan luvan käydä tervehtimässä heitä.»
Josette kiitti häntä vielä kerran. Hän vaikutti niin perin ystävälliseltä, mutta suunnitellessaan matkaansa hän oli lujasti päättänyt, ettei ryhtyisi keskusteluun kenenkään kanssa, ei luottaisi kehenkään, kaikkein vähiten kehenkään omaa kansallisuuttaan olevaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä niistä vaikeuksista, joita hänen eteensä mahdollisesti nousisi hänen saavuttuaan vieraaseen maahan. Hän oli tosiaankin alkanut tämän matkan ajattelematta lainkaan, että hän mahdollisesti epäonnistuisi, mutta varovaisuus ja vaiteliaisuus olivat ne matkasäännöt, jotka hän oli säätänyt itselleen ja joita hän aikoi päättäväisesti ja ehdottomasti totella. Kiitettyään ystävällistä herraa hän sanoi hyvästi ja kiirehti takaisin majataloonsa.
Hän ei nähnyt miestä seuraavana aamuna, kun hän osti piletin postivaunuihin, joiden oli määrä viedä hänet Tréport’iin. Hänen matkaseuranaan oli tällä matkavälillä aivan toisenlainen ihmiskokoelma: he olivat meluavaa väkeä — vaunujen etuosastossa oli hänen lisäkseen kolme miestä ja kaksi naista, joten heillä oli verrattain ahdasta ja he olivat perin yhteen sulloutuneina. Toinen naisista, joka oli iso ja lihava ja vei paljon tilaa, työnsi pienen ja aran Josetten vaunujen nurkkaan. Puhe kävi lakkaamatta, aiheena pääasiallisesti äskeiset tapahtumat Nantes’issa. Carrier, tuo inhoittava teurastaja oli kutsuttu takaisin, mutta hänen seuraajansa jatkoivat hänen häpeällistä toimintaansa. Vendéen kapina läheni loppuaan: sen osanottajat kaatuivat kruunua kohtaan tuntemansa uskollisuuden uhreina, ja heidän vaimojaan ja lapsiaan murhattiin joukoittain. Näiltä paikkakunnilta tulevat matkustajat alensivat ääntään siitä kertoessaan. Vain muutamat olivat päässeet pakoon teurastuksesta ja siihen oli syynä — niin sanottiin — joidenkuiden englantilaisten vakoilijoiden toiminta, joiden puuhailu ympäri Bretagnen oli saattanut vallankumoushallituksen aivan ymmälle. Erikoisesti eräs mies, jota näyttiin kutsuttavan erään pienen punaisen kukan nimellä, oli auttanut joukon naisia ja lapsia Nantes’in vankiloista, joissa kulkutaudit raivosivat niin, että suuri osa heistä kuoli mestausta odottaessaan.
Nurkkaansa kyyristynyt Josette kuunteli näitä kertomuksia sykkivin sydämin. Aina siitä asti, kuin hän oli lähtenyt tälle kohtalokkaalle matkalle, oli hän itsekseen ihmetellyt, eiköpä vaikeuksien ja ahdinkojen esiintyessä ilmestyisi jostain kuin näkymätön käsi häntä auttamaan ja tukemaan, eikö hän saisi kuulla viihdyttävän äänen rohkaisevan häntä tai saisi odottamatonta katsetta, joka muille ei merkitsisi mitään, mutta hänelle paljastaisi kokonaisen maailman.
Nyt kuullut kertomukset hälvensivät hänen kaikki toiveensa. Naiset ja lapset, jotka olivat pahemmassa pulassa kuin hän, tarvitsivat jalon Punaisen neilikan apua. Oli surullista ja kauhean masentavaa, että hän ei saisikaan nähdä sankariaan, kuten hän niin luottavaisesti oli toivonut. Vain unelmissaan hän voisi nähdä hänet kuten tähänkin saakka. Vaunun pyörien natina ja painostava ilma tekivät hänet uniseksi: hän vaipui vielä syvemmälle nurkkaansa ja nukkui ja uneksi; hän uneksi tuosta jalosta englantilaisesta sankarista ja myös Mauricesta — Mauricesta, joka oli niin epäitsekäs, niin uhrautuvainen, ja joka kärsi nyt jossain tunkkaisessa vankilassa, murehtien ajatellessaan pientä ystäväänsä Josettea, ihmetellen, kuinka hän mahtoi voida ja surren hänen kohtaloaan: Ja syystä tai toisesta Josette näki epäselvemmin kuin tavallisesti unelmissaan tuon englantilaisen sankarinsa, ja tämän kuvitellut kasvot häipyivät ja tulivat epäselviksi ja muuttuivat äkkiä Mauricen kasvoiksi. Hän näytti niin sairaalta ja surulliselta, että Josetten sydäntä unessa särki ja hänen huulensa lausuivat nimen »Maurice» suurella kaipauksella ja hellyydellä.
VIIDESTOISTA LUKU.
Aina kun Josetten ajatukset vuosien jälkeen palasivat hänen muistorikkaaseen Englannin-matkaansa, ei hänestä koskaan tuntunut siltä kuin se olisi tosiaan tapahtunut. Se oli niin unenkaltainen: hänen lähtönsä Pariisista aikaisin aamulla; postivaunut, ensimmäinen pysähdys kaupunginportilla, passientarkastus, ja sitten pyörien lakkaamatonta natinaa, sateen ropinaa ikkunaruutuja vasten, tuulenpuuskia, ilmaa, jossa tuntui tunkkaantuneiden eväiden, märkien vaatteiden ja nahan haju, äänten muminaa, pysähdyksiä kyläkapakoiden luona, yöt Meulan'in ja Les Andelysin, Rouen'in ja Treport’in majataloissa, ja monenlaisia matkakumppaneita. He olivat vain unikuvia, ja Josette saattoi vain silloin epämääräisesti muistaa, miltä he näyttivät, kun hän sulki tiukasti silmänsä: tuon varakkaan kauppiaanvaimon sormuksineen ja kultaisine rintaneuloineen ja pajukoppineen, joukkueen, joka Rouen'in ja Treport’in välissä jutteli lakkaamatta englantilaisesta vakoilijasta ja Nantes'in kauhuista, vierustoverinsa, joka tunki hänet niin kauaksi ja ahtaalle nurkkaan, että hän tuskin saattoi hengittää ja sitten tuon pienen laihan miehen — — mutta hänpä ei tosiaankaan ollut mikään unikuva!
Unta, unta, senhän täytyi kaiken olla unta! Kaikkien noiden tapausten, jotka eivät oikein muistiin painuneetkaan. Koko matkan aikana Kanaalin yli hän istui kuin horroksissa, hän näki toisten matkustajien olevan perin merikipeitä, ja lounaisesta puhalsikin todella paha vihuri, mutta se oli suotuisa tuuli Doverin matkustajalaivalle, ja laiva kulkikin mainiosti, ja Josettesta oli noiden postivaunuissa vietettyjen ummehtuneitten ja kuivien päivien jälkeen tervetullutta hengittää raitista meri-ilmaa, hauskaa nähdä Englannin valkoisten rantatöyräitten kohoavan sumusta, tuntea, että matka oli päättymässä ja että onnistuminen varmaankin kruunaisi kaikki hänen ponnistuksensa Mauricen hyväksi.
Ja kuinka kauniilta ja suloiselta Englanti hänestä näyttikään!
Hän oli tosiaankin ajautunut unien maahan. Ihmiset näyttivät vapailta ja onnellisilta. Niin, vapailta! Heidän kasvoillaan ei ollut mitään salaperäistä eikä pelokasta ilmettä, lapsillakin oli jaloissaan sukat ja kengät, eikä kenenkään kasvoilla ollut sitä kurjuuden ja nälän leimaa, joka oli niin perin tavallinen vallankumouksellisessa Ranskassa. Kaikkialla vallitsi rauha ja tyytyväisyys, vaikkapa sodan pilvet varjostivatkin maata.
Ja Josetten sydäntä särki hänen ajatellessaan omaa kaunista maataan, rakasta Ranskanmaata, joka oli lapsilleen vielä rakkaampi sen kauhean ajan takia, joka sitä koetteli par'aikaa.
Pieni Josette parka! Hän tunsi itsensä peräti neuvottomaksi ja kovin, kovin yksinäiseksi seisoessaan siinä Doverin rantalaiturilla vaatimattomine pikku nyytteineen ja pajukoppineen, jotka sisälsivät hänen kaiken maallisen omaisuutensa! Ensimmäisen kerran hän ymmärsi sen tehtävän vaikeuden, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, kun kaikkialla hänen ympärillään ihmiset puhuivat ja puhuivat eikä hän kuitenkaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut Ranskan ulkopuolella, eikä hän koskaan elämässään ollut kuullut muuta kuin omaa kieltään puhuttavan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänet viskattu toiseen maailmaan eikä hän nyt ymmärtänyt, mitä hänelle tapahtuisi, muukalaiselle vapaitten kansalaisten joukossa! Oliko hän peloissaan? Ehkäpä hän jossain määrin olikin, mutta kuitenkin hän pysyi lujana päätöksessään onnistua. Mutta se mikä näytti niin helpolta suunnitelmalta Pariisissa, näytti täysin sekavalta nyt.
Hän oli neuvoton ja yksinäinen — ja kaikkialla hänen ympärillään ihmiset hääräsivät ja puuhailivat, ei kukaan tarkoittanut olla epäystävällinen — kaukana siitä — mutta heillä oli kaikilla omat menonsa ja hyörinänsä, matkatavaroiden kokoaminen, ystävien tervehtiminen, neuvojen kyseleminen. Vain Josette pysyi pakosta mykkänä — hän oli liikuttava pieni olento lyhyessä hameessa, hartialiinassa ja resuisessa myssyssä, suortuvaisine hiuksineen ja punaisine nenineen, tahra toisella poskellaan, sillä vasten hänen tahtoaan tunkeutuivat kyyneleet hänen silmiinsä ja likasivat hänen poskensa vieriessään pitkin hänen kasvojaan.
Vähitellen tungos väheni ja Josette saattoi erottaa eräitten matkatovereittensa kiirehtivän sinne tänne, joko kantaen itse matkatavaroitaan tai kantajien seuraamina. Kaikki he tuntuivat tietävän, minne he tahtoivat mennä, hän yksin epäröi eikä tiennyt mitä tehdä. Hän ei tosiaankaan ollut tullut ajatelleeksi, että se olisi näin vaikeata!
Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa ystävällinen ääni:
»Voinko auttaa teitä, mademoiselle? Meidänhän täytyy kaikkien ilmoittautua poliisitoimistossa, kuten tietänette.»
Juuri sillä hetkellä tuntui Josettesta, kuin olisi le bon Dieu armahtanut häntä ja lähettänyt jonkun enkeleistään auttamaan häntä. Ja kuitenkin oli puhuja vain tuo kauhtuneeseen mustaan puettu mies, eikä hänessä ollut mitään enkelimäistä. Hänellä oli kädessään papereita, ja aivan vaistomaisesti otti tyttökin omat paperinsa esille röijynsä alta ja antoi ne miehelle.
»Tahdotteko tulla kanssani, mademoiselle», jatkoi tämä, »sillä voi mahdollisesti sattua, että saatte vaikeuksia sentähden, että teidän turvakirjeenne on vain ranskalaisten antama, ja Ranskan kanssahan englantilaiset käyvät sotaa. Luonnollisesti he lausuvat pakolaiset tervetulleiksi, mutta voihan sitä silti esiintyä jotain vaikeuksia. Mutta jos te tulette minun kanssani, olen kyllä varma siitä, että voin auttaa teitä.»
Josetten siniset silmät lähettivät hänelle katseen täynnä luottamusta ja kiitollisuutta. Eikä hän saattanut olla kuvittelematta, että tämä oli noita englantilaisia sankareita, joista hän oli aina unelmoinut ja joista Ranskan kaukaisimmissakin kolkissa tiedettiin kertoa, että he toimivat pelastusenkeleinä niille, joiden oli pakko paeta omasta maastaan ja hakea turvaa vieraanvaraisesta Englannista.
Louise de Croissy istui kaari-ikkunan luona pienessä talossaan Milsom Streetin varrella Maidstonessa, kun hän nostaessaan katseensa koruompelukehyksestään näki Josette Gravier'n tulevan pitkin katua pienen mustiin puetun miehen seurassa, joka ilmeisestikin näytti hänelle tietä. Louise huudahti hämmästyksestä ja nousi kiireisesti tuolistaan, ja vähemmässä kuin puolessa minuutissa hän oli kadulla ja huusi kädet ojossa: »Josette, oma rakkaani!»
Seuraavassa hetkessä oli Josette hänen sylissään.
»Josette! Pikku Josette! Uneksinko minä vai onko tämä totta? Oletko se todellakin sinä?»
Mutta Josette nääntymyksen ja liikutuksen uuvuttamana ei saanut sanaakaan suustaan. Hän salli Louisen taluttaa hänet sisään. Hän vaikutti puolipyörtyneeltä, mutta kun he tulivat ovelle, kääntyi hän katsomaan suojelusenkeliään, joka oli tuonut hänet rakkaan Louisen luo. Mutta hän näki vain selkämyksen nukkavierusta mustasta takista, joka kiirehti noin sadan kyynärän päässä poispäin katua.
Louise oli utelias. Kysymys toisensa jälkeen vyöryi hänen suustaan.
»Josette rakas, kuinka sinä tulit tänne? Ja aivan yksin? Ja kuka oli tuo hassunkurinen mustapukuinen mies? Mikä sai sinut tulemaan? Ja miksi et kirjoittanut siitä mitään minulle?»
Josette oli vaipunut nojatuoliin, jonka Louise oli vetänyt tulen eteen häntä varten. Se oli suloinen takkavalkea, jossa hiilet hehkuivat ja säteilivät lämpöä ja liekit tanssivat iloisesti ja synnyttivät elämää ja lämpöä tytön jäykistyneissä jäsenissä. Ja Louise, joka oli polvistunut hänen viereensä ja piteli hänen pieniä kylmiä käsiään omissaan, jatkoi kiihtyneesti.
»Älä toki sano sanaakaan, rakkaani! Älä välitä minun typeristä kysymyksistäni! Mutta voit kai käsittää, kuinka minä hämmästyin! Olen ajatellut sinua niin paljon näinä päivinä, ja ajatella, että sinä olet nyt täällä! Mitähän Charles-Léon arvelee nähdessään sinut? Hänestä on tullut niin terve ja reipas, ja...»
Sitten hän hypähti seisomaan ja löi kädellään otsaansa ja huudahti:
»Mutta mikä tyhmyri minä olenkaan, kun loruan tässä turhia, kun sinä olet kylmissäsi ja väsynyt! Odotahan hetkinen, sulje silmäsi ja odota, niin minä laitan sinulle hiukan suloisen kuumaa teetä! Kaikki täällä Englannissa juovat teetä iltapäivisin... Ensi aluksi oli minun vaikea tottua siihen, enhän ollut juonut teetä vuosikausiin, enkä ennenkään usein, vain silloin kun minulla oli päänsärkyä, mutta minä totuin siihen pian. Ei, ei! Nyt en tahdo jutella kauempaa, istu vain aivan hiljaa, rakkaani, ja minä tuon sinulle jotain, josta pidät!»
Hän kiirehti pois innokkaana ja kiihtyneenä, kaivaten kiihkeästi saada kuulla, kuinka Josette oli tullut matkustaneeksi aivan yksin koko tuon pitkän matkan Englantiin asti. Sen oli varmaankin tuo ihmeellinen Punainen neilikka saanut aikaan, hän päätti itsekseen, ja hänen toimeliaat aivonsa työskentelivät suunnitellen ja kuvitellen kaikenkaltaisia mahdollisuuksia. »Ihmettelenpä, mitä Maurice Reversac-paralle kuuluu?» mietti hän.
Häntä ilahdutti saada tehdä teetä Josettelle ja hän oli ylpeä tavasta, jolla hän sen teki. Yksi teelusikallinen jokaista kuppia kohden ja yksi teekannua kohden. Ja siitäkin hän oli ylpeä, että hän osasi tehdä paahtoleipää englantilaiseen tapaan voin kera. Kuinka Josette pitäisikään siitä! Rakas, rakas Josette! Tästä lähtien olisi elämä kerrassaan täydellistä, ei enää yksinäisyyttä, ei enää huolta Charles-Léonin takia. Talon enkeli olisi jälleen talossa.
Ja pienessä arkihuoneessa istui Josette painautuneena suureen korvatuilla varustettuun nojatuoliin yhä uskoen uneksivansa. Eikö ollutkin ihmeellistä, kuinka le bon Dieu oli johdattanut hänet turvallisesti Louisen luo? Matkan elämykset kertaantuivat kuin monimuotoiset ja väriset kaleidoskooppikuvat hänen mielessään. Oli melkeinpä mahdotonta käsittää, että kaikki nämä tapaukset olivat todellakin tapahtuneet hänelle, Josette Gravier’lle, ja että hän oli nyt todellakin täällä Englannissa sen sijaan, että hän olisi voinut istua ummehtuneen Rue Picpus'n varrella tai ompelemassa hallituksen työtuvassa. Ajatus työtuvasta toi takaisin mielikuvan Mauricesta, ja hänen sydämensä valtasi pelko siitä, mitä hänelle ehkä juuri nyt tapahtuisi. Mutta toisaalta hän iloitsi myös siitä, mitä hän muisti kykenevänsä tekemään ystävänsä puolesta. Maurice tuntui hänelle olevan lapsen asemassa, aivan kuin Charles-Léon Louiselle. Hänkin oli riippuvainen saamastaan rakkaudesta ja tavallaan myös saamastaan suojelusta.
Oli todella ihanaa saada istua suuressa, mukavassa nojatuolissa suloisen valkean ääressä täällä Englannissa, saada juoda teetä ja syödä paahdettua leipää herkullisen voin kanssa ja ennen kaikkea saada istua täällä Louisen vieressä. Tee oli suloista! Hän ei yhtä vähän kuin Louisekaan ollut maistanut teetä vuosikausiin, se oli Ranskassa näihin aikoihin aivan tuntematonta ylellisyyttä, ja myös entisinä onnellisina aikoina maatilalla Isèressä ja luostarikoulussa oli Josette saanut teetä vain silloin, kun hänellä oli päänsärkyä.
Hetken kuluttua hän tunsi olonsa ihmeellisen paljon mukavammaksi, ja kun hän tiesi, että Louise oli perin utelias, ei hän totta tosiaan voinut olla tyydyttämättä Louisen uteliaisuutta.
»Etkö voi arvata, Louise, miksi minä olen tullut?» kysyi hän äkkiä.
»Totta kai rakkaani», vastasi Louise. »Sinä tulit Englantiin samasta syystä kuin minäkin: päästäksesi rauhaan noilta inhoittavilta murhamiehiltä.»
Mutta Josette pudisti päätään.
»Olisinko minä voinut lähteä pakoon ja jättää Mauricen sinne yksinään?» kysyi hän.
»En oikein käsitä, mitä tarkoitat, rakkaani. Missä Maurice on?»
»Vankilassa!»
»Vankilassa!»
»Hänet vangittiin kaksi päivää ennen minun lähtöäni Pariisista.»
»Mutta minkä tähden?»
Josette huokasi ja kohautti olkapäitään; hän tuijotti uneksivasti tuleen.
»Voiko sitä milloinkaan tietää?» sanoi hän, ja lisäsi sitten: »Luulen, että Mauricen läheinen suhde Bastien'iin häiritsi joidenkin pahojen henkien rauhaa. He eivät tienneet kuinka paljon hän tiesi noista kirjeistä.»
»Kirjeistäkö?»
»Niin kirjeistä. Onko ne sinulla yhä, Louise?»
»Luonnollisesti!»
Pikku Josetten tuskaisesta sydämestä nousi helpotuksen huokaus. Hän käänsi suuret säteilevät silmänsä ystäväänsä.
»Niiden takia minä tulin Englantiin, rakkaani — hakemaan niitä kirjeitä!»
»Josette», huudahti Louise, »mitä sinä tarkoitat?»
»Sitä, mitä sanon! Maurice on vangittu, ja sinä tiedät, mitä se tarkoittaa! Viikko tai kaksi jossain kosteassa vankilassa ja sitten oikeuskäynnin irvikuva ja lopuksi mestaus...»
»Mutta...»
»... le bon Dieu antoi minulle aatteen ja rohkeutta. Muistin kirjeet. Saadakseen ne menivät Chabot'n ja Fabren kaltaiset miehet niin pitkälle, että he tekivät murhan. Onneksi olit sinä ottanut ne mukaasi. Minä mietin miettimistäni, kunnes mieleeni muistui niiden roistojen nimet, jotka olivat ne kirjoittaneet ja jotka olivat murhanneet Bastien'in. Sitten minä menin tapaamaan heitä.»
»Sinäkö, minun pieni Josetteni?»
»Minä! Menin sinne, enkä ollut enää lainkaan arka. Menin kaikkein ensiksi tuon kauhean Chabot'n luo. Kerroin hänelle, että nuo vaaralliset kirjeet olivat vielä olemassa ja että minä tiesin, missä ne olivat. Sitten minä ehdotin kauppaa hintana täydellinen koskemattomuus Mauricelle ja turvakirje, jonka nojalla hän voisi lähteä Ranskasta heti, kun minä olin palannut ja tuonut kirjeet ja jättänyt ne lähettäjiensä käsiin.»
»Sinäkö teit tuon kaiken?»
»Tein sen Mauricen takia!»
»Mutta samaahan minun Bastien-raukkani ehdotti noille miehille, ja seurauksena oli...»
»... että he surmasivat hänet kylmäverisesti. Tiedän sen!»
»No kuinka sinä sitten voisit...»
»Minun täytyy asettua siihen vaaraan», vastasi Josette rauhallisesti. »Mutta minä tiedän myös, että nuo kirjeet ovat tulleet noille salamurhaajille kysymykseksi elämästä ja kuolemasta. Uhkasin heitä sillä, että kirjeet julkaistaisiin viipymättä 'Moniteurissa', jos Mauricelle tai minulle tapahtuu jotain. He eivät tienneet missä kirjeet olivat, kerroin vain, että sinä olit vienyt ne Englantiin ja että sinä olit kätkenyt ne siellä. He antoivat minulle joka tapauksessa turvakirjeen Englantiin menoa ja takaisintuloa varten. Ja tässä minä olen, rakas Louise! Ja jos tahdot antaa minulle nuo kirjeet, palaan takaisin Ranskaan ylihuomenna.»
Louise ei vastannut mitään heti. Hän tuijotti pientä ystäväänsä, tuota hentoa, urhoollista tyttöstä, joka oli aivan yksin ja vain oman rohkeutensa nojalla oli ottanut suorittaakseen sellaisen vaikean tehtävän rakastamansa miehen takia. Sillä Louisen täytyi todellakin otaksua, että Mauricen jumalointi oli lopultakin valloittanut Josetten sydämen, tytön itsensä sitä huomaamatta. Vain rakastava nainen saattoi tehdä niin paljon kuin Josette Gravier oli tehnyt. Josettekaan ei puhunut, hän tuijotti jälleen takkavalkeaan ja loimuavissa liekeissä hän oli näkevinään Mauricen, joka istui vankilassa ja kärsi hänen takiaan ja kaipasi häntä.
»Rakas Josette», sanoi Louise hetken kuluttua, »sinunhan on mahdotonta lähteä nyt heti toiselle rasittavalle matkalle!»
»Minkä tähden?»
»Sinun täytyy toki levätä pari päivää! Olethan perin väsynyt...»
Josette kohautti keveästi olkapäitään.
»Oh, väsynytkö...»
»En voi käsittää, kuinka sinä lainkaan saatoit löytää minut — tarkoitan, kuinka se saattoi käydä niin nopeasti. Kävitkö sinä Lontoossa?»
»En, ei minun tarvinnut.»
»No, kuinka sitten...?»
»Eräs ystävällinen henkilö auttoi minua.»
»Kuka se oli?»
»En tiedä! Hän matkusti yhtä aikaa kanssani ensin postivaunuissa ja sitten laivalla.»
»Joku tuntematonko?»
»Tosin kyllä! Mutta et osaa arvata, kuinka ystävällinen hän oli! Kun minä olin astunut maihin Doverin rantalaiturille, tunsin itseni niin yksinäiseksi, ettet saata kuvitellakaan sitä. En tosiaankaan tiennyt, mitä tehdä! Kaikki oli niin kauhean outoa, ja sitten en ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä ympärilläni puhuttiin...»
»Tiedän kyllä. Tunsin itse alussa aivan samaa, vaikkakin minulla oli ympärilläni ystäviä. Kerroinhan siitä sinulle kirjeessäni?»
»Ajattelin sinua ja niitä ihmeellisiä ystäviä jotka ottivat sinut vastaan. Minkälaista väkeä he olivat, rakkaani?»
»Ei ole helppoa kuvata ihmisiä, varsinkin, kun minä siihen aikaan olin kauhean rasittunut, mutta ne kaksi, jotka minä kohtasin rantatöyräällä sijaitsevassa mökissä ja jotka veivät minut meren yli kauniissa laivassa, olivat hauskannäköisiä englantilaisia herrasmiehiä. Toinen heistä oli vaalea ja toisella oli ruskea tukka ja...»
»Eikö heistä yksi ollut aivan pienikasvuinen, laiha mies, jolla oli kalpeat kasvot ja vaaleat silmät...?»
»Ei, rakkaani, ei heistä yksikään ollut sen näköinen.»
»Siltä näytti minun ystäväni. Hän puhutteli minua ensin Rouenissa ja sitten jälleen Doverissa, juuri silloin, kun tunsin itseni niin hylätyksi, etten tiennyt mitä tehdä. Hän vei minut hauskaan majataloon, josta sain yösijan. Ja sitten seuraavana aamuna hän vei minut pakolaistoimistoon, jossa osattiin ranskaa ja sieltä he hakivat muistiinpanoistaan sinun nimesi ja kertoivat minulle kuinka löytäisin sinut. Sen jälkeen me tulimme vaunuilla tähän kaupunkiin. Tuo minun laiha, kalpeakasvoinen ystäväni järjesti kaiken minun puolestani, ja kun me olimme tulleet perille, ohjasi hän minut tänne, missä sinä asut ja sitten — niin, hän kiirehti tiehensä. Mutta toivon sydämestäni ja rukoilen, että saisin kohdata hänet jälleen, jotta voisin kiittää häntä oikein kunnollisesti kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt hyväkseni!»
»Luuletko, että kohtaat hänet jälleen?»
»Luulen todellakin! Hän kertoi minulle, että hän viipyisi Doverissa parisen päivää, ja että postilaiva lähtee Tréport’iin torstaina kello puoli kahdelta iltapäivällä. Se on ylihuomenna. Hän sanoi odottelevansa minua rantalaiturilla. Niin, että...»
»Rakas Josette!» huudahti Louise välittömästi, »sinun täytyy olla perin varovainen vieraitten ihmisten suhteen!»
»Tietystikin, Louise, olen perin varovainen. Aina, kun vietän yötä majatalossa, olen samassa huoneessa toisten naisten tai palvelijattarien kanssa, vaikka minulla olisi kyllä rahaa ottaa omakin huone. En koskaan tahtoisi nukkua vieraassa huoneessa yksin, en mistään hinnasta, vaikkakin matkalla tänne kaipasin monesti kovasti yksinäisyyttä. Mutta jos näkisit tuon pienen miekkosen, Louise, ymmärtäisit kyllä, ettei häntä tarvitse pelätä!»
»Ihmettelenpä, kuka hän on.»
»Joskus olen ajatellut...», kuiskasi Josette.
»Mitä, rakkaani?»
»Oh, sinä vain naurat.»
»En toki! Ja tiedän jo, mitä aioit sanoa! Kuvittelet, että hän on joku, joka on tekemisissä Punaisen neilikan kanssa.»
»Totta! Mitä sinä arvelet?»
»En tiedä, rakkaani! Katsos, kaikki ne Punaisen neilikan Hiton jäsenet, joiden kanssa tulin kosketuksiin matkallani tänne, olivat englantilaisia.»
»Ehkäpä tämä minun laiha ja kalpeakasvoinen ystäväni on joku liiton ranskalaisista jäsenistä? Millä muullakaan tavalla olisi hänen ystävällisyytensä minua kohtaan selitettävissä?»
»En ymmärrä sitä, rakkaani! Kaikki minulle tapahtunut oli niin ihmeellistä, että hyväksyn mielelläni sinun uskosi Punaisen neilikan yliluonnolliseen kykyyn. Mutta nyt me olemme todellakin rupatelleet riittämiin. Sinä olet väsynyt ja sinun täytyy saada levätä! Sen jälkeen syömme illallista ja sinun täytyy mennä aikaisin nukkumaan, jos kerran sinun on pakko lähteä niin pian luotani ja pian jälleen jättää minut...»
»Minun on pakko, Louise, minun on tosiaan pakko! Ja sinä ymmärrät, ymmärräthän?»
»Kai minä ymmärränkin, mutta sydäntäni särkee ajatus erota sinusta niin pian jälleen!»
»Minun on ajateltava Mauricea!» sanoi Josette pehmeästi.
»Rakastatko häntä, Josette?»
»En oikein tiedä», huokasi Josette. »Joskus minusta tuntuu, kuin kuuluisin minä sydämineni sieluineni tuolle salaperäiselle sankarille, jota ehkä en saa koskaan nähdä. Mutta sen jälkeen, kuin Maurice on ollut vaarassa, olen ymmärtänyt...»
»Mitä rakkaani?»
»Sen, että hän on minulle hyvin rakas!»
KUUDESTOISTA LUKU.
Tuntui niin oudolta olla jälleen Ranskassa, kuulla jälleen puhuttavan omaa kieltään ja ymmärtää jälleen kaikki, mitä puhuttiin!
Se Josette, joka entisine pienine nyytteineen ja pajukoreineen seisoi jonossa odottamassa Rouenin poliisikomissariaatin ulkopuolelle saadakseen turvakirjeensä tarkastetuksi ja leimatuksi, oli perin erilainen kuin se tuonnoinen hämmentynyt nuori olento, joka oli tuntenut itsensä niin perin neuvottomaksi ja kauhean yksinäiseksi Doverissa.
Hän oli viettänyt kaksi onnellista päivää Louisen seurassa. Saapumishetkellä oli rakastetun ystävän näkeminen ollut hänelle sekoittamattoman iloinen. Istuminen mukavan takkavalkean ääressä Louisen kanssa, aivan vieretysten ja toistensa käsiä pidellen, oli tuonut hänen mieleensä hänen onnellisimmat lapsuuspäivänsä. Ja entäs Charles-Léon, joka oli niin onnellinen, hilpeä ja punaposkinen ja jonka entinen säälittävä haluttomuus oli kokonaan kadonnut. Niin, ne olivat olleet onnellisia, perin onnellisia päiviä, ja niitä kirkasti vielä ajatus siitä, mitä hän, Josette voisi nyt tehdä Mauricen hyväksi. Heti ensimmäisenä iltana oli Louise antanut hänelle tuon sinetöidyn käärön, joka sisälsi kirjeet, nuo täysin korvaamattomat kirjeet, joiden oli määrä pelastaa Mauricen henki. Josette käänteli kääröä käsissään ja tutki niin tarkkaan sinettejä, kuin olisivat hänen silmänsä voineet tunkeutua niiden läpi.
»Mitä sinä oikeastaan niin tarkasti katselet, rakkaani?» kysyi Louise hymyillen.
»En tunne sinettejä», vastasi Josette.
»Sen on täytynyt olla jokin sinetti, jota Bastien käytti toimistossaan. En koskaan ennen ole tullut tarkastaneeksi siinä olevaa kuvaa.»
»Etkö ole koskaan avannut kääröä?»
»En koskaan! Enkä ole sitä jättänyt hallustani aina siitä lähtien, kuin läksin kotoa!»
»Oliko se sinun kureliivisi sisäpuolella?»
»Hameeni suuressa sisätaskussa. Ja öisin panin aina sen päänaluseni alle, mitä minulla sitten päänalusena olikaan.»
»Niin minäkin tietysti teen!»
»Ainoastaan kerran pelästyin melko lailla! Eräänä matkan viimeisistä päivistä. Me olimme tulleet Artois'n autiolle seudulle ja minä olin kauhean väsynyt. Muistin, että olin edellisenä iltana pannut käärön taskuuni aivan kuin tavallisestikin, mutta kuvittele minun kauhuani, kun seuraavana päivänä pysähdyimme ja ajajan auttaessa minua alas vaunuista tulin tunnustelleeksi pakettia ja huomasin, että se oli poissa. Minut valtasi aivan mieletön kauhu: en tiedä minkä vuoksi, mutta käännyin ympäri juostakseni tieheni. Äkkiä minusta tuntui, että minut oli houkuteltu tuohon autioon seutuun kirjeitten takia ja että nyt poika ja minut murhattaisiin. No niin, en ollut päässyt pitkällekään, kun ystävällisin kuviteltavissa oleva ääni, jota seurasi herttainen pehmeä nauru, kutsui minut takaisin, ja kuvittele hämmästystäni ja iloani, rakas Josette, kun näin ajajani ojentavan aivan kylmäverisesti käärön minulle!»
»Ajajanko?»
»Niin! Annan sinun arvata, kuka hän oli, aivan niin kuin minä itsekin sain sen arvata!»
He juttelivat valkean ääressä puolen päivää ja myöhään yöhön saakka, uneksien tulevista onnellisista ajoista, jolloin tuon kauhean vallankumouksellisen hallituksen olisi pakko antaa tietä hyvälle tahdolle, armeliaisuudelle ja järjestykselle, jotka ovat Ranskan kansan todellisia synnyinlahjoja. Se oli todellakin ollut perin hauskaa, ja nuo kaksi päivää Maidstonessa vierivät ohi unen lailla. Ja nyt oli Josette jälleen Ranskassa ja hänen oli vain päästävä takaisin Pariisiin. Kolmessa, enintään neljässä päivässä olisi Maurice vapaa, ja yhdessä he matkustaisivat takaisin tuohon kauniiseen maahan, Englantiin, sillä nyt ei enää olisi turvallista jäädä kauemmaksi Ranskaan. Siellä he sitten odottelisivat niitä onnellisia päiviä, jotka varmasti tulisivat! Maurice löytäisi kyllä työtä, hänhän oli niin viisas ja urhoollinen, hän ansaitsisi kyllä varmastikin tarpeeksi elättääkseen itsensä. Ja sitten he vaeltaisivat yhdessä Maidstonen kauneissa metsissä, jotka Josette oli vilaukselta nähnyt, aivan kuin he aina ennen olivat tehneet Pariisissa. Parin kuukauden kuluttua saapuisi kevät Englantiin, aivan kuin se saapui Ranskaankin, kaikkialla linnut pesisivät, ja lumikellot ja vuokot peittäisivät maan kuin matolla, aivan kuin Fontainebleaussakin. Ja jos Mauricen tunteet eivät olisi muuttuneet, jos hänen huulensa lausuisivat samoja rakastavia sanoja kuin ne lausuivat, ennen kuin tämä kauhea murhenäytelmä oli pimentänyt heidän kummankin elämän, silloin ei Josette enää nauraisi hänelle! Hän kuuntelisi hiljaa ja kunnioittavasti kosintaa, jonka hän nyt tiesi tuovan itselleen lopullisen onnen, ja hän vastasi: »Kyllä» kysymykseen, tahtoisiko hän tulla Mauricen vaimoksi, ja yhdessä he hiipisivät joskus aikaiseen aamulla johonkin pieneen englantilaiseen kirkkoon, ja siellä Jumalan alttarin luona vannoisivat toisilleen rakkautta ja ikuista uskollisuutta.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Tuo pieni kalpeakasvoinen mies, jota Josette piti ystävänään oli Doverissa mitä ystävällisin ja avuliain. Hän tapasi Josetten rantalaiturilla, auttoi häntä passiasioissa, saattoi hänet Tréport'iin menevään laivaan ja lupasi, että he tapaisivat jälleen matkan varrella, ehkäpä Rouen'issa. Hän itse oli matkalla Calais'hen, mutta hän matkustaisi ehkä sieltä postivaunuissa Rouen'iin, ja jos häntä onnistaisi, saavuttaisi hän siellä Pariisiin menevän diligenssin.
Monta kertaa seuraavien neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kaipasi Josette hänen seuraansa, ei niinkään paljon sen tähden, että hän tunsi itsensä yksinäiseksi, vaan sen tähden, että Doverista lähtien oli häntä kiusannut erään muukalaisen sitä laatua olevat huomaavaisuudet, että ne saivat hänet tuntemaan epämääräistä epäluuloa. Hän oli huomannut muukalaisen ensi kerran laivassa mittailemassa kantta huojuvin ja keinuvin askelin. Hän oli puettuna merimiehen tapaan ja hän tuijotti kaikkia naisia kulkiessaan heidän ohitseen, ja Josettea aivan erikoisesti. Aina kun hän sai kiinni jonkun naisen katseesta, rumensi hänen epämiellyttäviä kasvojaan kauhea kiero silmäys. Jostain syystä tunsi Josette olonsa epämukavaksi miehen häntä katsellessa. Ja sitten Tréport’issa näytti mies seurailevan häntä ja nousi samaan diligenssiin kuin hänkin ja istuutui häntä vastapäiselle istuimelle. Hän ei kyllä millään tavalla ollut vaivaksi, mutta hänen läsnäoloaan ei silti voinut unohtaa. Hän oli hyvin suuri ja lihava ja hän rupesi juttusille jokaisen muun matkustajan kanssa, jos nämä vain olivat siihen suostuvaisia, ja kertoili merimiesjuttuja ja kerskui omaa osuuttaan useihin seikkailuihin. Hän tuntui olevan kotoisin Nantes'ista ja hän oli aivan äskettäin käynyt siellä, niin hän kertoi eräälle heidän matkakumppaneistaan. Tämän kuultuaan Josette höristi korviaan ja aivan oikein, merimiehellä olikin jotain kerrottavana noista englantilaisista vakoojista, ja heidän toiminnastaan ylimysten ja muitten petturien auttamiseksi oikeutta pakoon.
Kertoessaan nauroi mies kuuluvasti ja paljasti silloin muutamia aukkoja hammasrivistössään.
»Kun noita englantilaisia vakoojia vain mainitaankin, tulee kansalainen Carrier aivan hulluksi raivosta, ja huitoo ympärilleen hevospiiskallaan kuin raivostunut tiikeri hännällään. Tässä eräänäkin päivänä...»
Ja sitten seurasi pitkä ja sotkuinen kertomus siitä, kuinka kokonainen ylimysperhe — eräs vanha mies ja hänen lapsenlapsensa — olivat häipyneet Le Bouffayn vankilasta, mutta kukaan ei tiennyt miten ja minne; ja Carrier oli raivostunut niin kauheasti, että hän oli saanut kaatumatautikohtauksen siinä paikassa! Kaikkea tätä kuunteli Josette innokkaasti; mutta siitä huolimatta ei hän sietänyt tuota rumaa merimiestä ja pelkäsi häntä epämääräisesti.
Josette oli oikein onnellinen ja keventynyt nähdessään Rouen'issa jälleen kalpeakasvoisen pienen ystävänsä. Häntä oli onnistanut niin, että hän oli tavannut matkallaan kaksi miellyttävää naishenkilöä, äidin ja tyttären — jotka mielellään antoivat hänen nukkua kanssaan samassa huoneessa »Valkoisen Hevosen» majatalossa, ja sinne nuo kolme naista lähtivätkin suoriuduttuaan ensin välttämättömästä käynnistä komissariaatissa. Siellä sai Josette jälleen tavata vanhan ystävänsä. Tämä seisoi eteisessä ja tuntui antavan ohjeita karkeannäköiselle miehelle, jonka kanssa hän jutteli.
Kun hän huomasi Josetten katseen, nyökkäsi hän tytölle ja hymyili hänelle rohkaisevasti.
Josette ja nuo kaksi naista menivät yleiseen ruokasaliin, jossa jo useat pienistä pöydistä olivat varattuja. Huoneen keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui useita henkilöitä odottamassa, että illallinen tarjottaisiin. Vieraat olivat enimmäkseen sivistymättömän näköistä joukkoa, ja he pitivät melkoista elämää. Mutta noiden kolmen naisen onnistui löytää pieni pöytä hiljaisesta nurkkauksesta, jossa he saattoivat mukavasti nauttia ateriansa.
Josette näki paikaltaan oven ja ihmiset, jotka kulkivat siitä ulos ja sisään. Rouen'iin oli saapunut tunnin aikana kaksi diligenssiä, toinen Tréport’ista ja toinen Pariisista, ja saliin ryntäsi suuri joukko väsyneitä ja nälkäisiä matkustajia vaatimaan illallista. Näiden joukossa oli myös tuo iso ja lihava merimies, ja Josette oli iloinen siitä, että hänen pöydässään ei ollut yhtään tuolia vapaana, sillä hän oli jo huomannut sen tuijotuksen, jolla mies koetti saada hänen katseensa kiinnitettyä itseensä, ja nuo rumat kasvot ja silmät, jotka katsoivat karsaasti, saivat kylmät pelon väreet nousemaan hänen selkäpiihinsä.
Mutta lihava merimies ei näyttänyt kuitenkaan piittaavan hänestä sen enempää kerran hänet huomattuaan. Hän hoippui keskellä olevan suuren pöydän ääreen ja istuutui sinne, söi vahvan illallisen ja kestitsi jatkuvasti muuta seuruetta mahdottoman pitkillä jutuillaan.
Kun Josette oli puolivälissä illallistaan, ilahtui hän nähdessään pienen, kalpeakasvoisen ystävänsä astuvan huoneeseen. Hänkin katsoi tutkivasti ympärilleen ja hymyili hänelle tavanomaiseen ystävälliseen tapaansa nähtyään hänet. Nyt tunsi Josette itsensä turvalliseksi. Myöhemmin hän ei voinut olla huomaamatta, millaisella kunnioituksella jokainen »Valkoisessa Hevosessa» otti vastaan tämän harmittoman näköisen pikkumiehen. Sekä isäntä että hänen vaimonsa ja tyttärensä tulivat touhukkaina huoneeseen ja kattoivat hänelle kolmisin erikoisen pöydän takkatulen ääreen. Ja vaikka table d'hôte-illallinen oli jo ohi, toivat he hänelle höyryävän kuumaa lientä ja sen jälkeen jotain, mikä ilmeisestikin oli hänelle erikoisesti valmistettu ruokalaji. Muutamat vieraista huomasivat sen ja kuiskailivat siitä keskenään, mutta epäilemättä aivan heidän itsensä sitä huomaamatta tarttui isännän ja hänen perheensä osoittama kunnioitus heihin, ja äskeinen raju iloisuus vaihtui hillitymmäksi ja vähemmän äänekkääksi keskusteluksi.
Vain tuo lihava merimies yritti hetken aikaa tyrkyttää mahdottomia juttuja seurueelle, mutta kun kukaan ei näyttänyt olevan innokas kuuntelemaan häntä, luopui hän äkkiä yrityksestään ja vaikeni murjottaen, vilkuillen syrjäkarein äsken tulleeseen ja kaivellen hampaitaan. Josette ei voinut olla katselematta häntä — hän oli niin kauhean ruma ja niin hirveän suuri, istuessaan siinä iso maha pöytää vasten tuettuna ja suussaan nuo kauheat mustat aukot; entäs sitten nuo silmät, jotka näyttivät koko ajan katsovan kahteen suuntaan, toinen toisensa ohi, ilman mitään näkyvää kohdetta.
Äkkiä hän nousi. Josette ei voinut olla seuraamatta häntä silmillään. Hän näki miehen ottavan pippuriastian ja leikkivän sillä hetkisen, ja sitten hän se kädessään hoippui sinne, missä Josetten pieni ystävä söi hiljaisesti ateriaansa. Viimeksi mainittu ei nostanut silmiään, jatkoi vain syöntiään silloinkin, kun tuo hävytön merimies seisoi hänen vieressään häntä silmäillen. Entisinä aikoina olisi tällainen välinpitämättömyys tuntunut korkea-arvoisen henkilön osoittamana kummalliselta, mutta nyt, kun tämän merimiehen kaltaiset heittiöt olivat isäntinä Ranskassa, ei ollut koskaan viisasta torjua heidän tuttavallisuuttaan, ei edes hävyttömyyttä.
Seuraavalla hetkellä pani merimies hitaan päättäväisesti pippurirasian vieraan eteen, ja Josette näki ystävänsä vaaleitten silmien vaeltavan ylöspäin pippurirasiasta häntä kohden irvisteleviin rumiin kasvoihin, ja Josette olisi voinut vannoa, että hän hätkähti ja että hänen kätensä puristivat suonenvedonomaisesti haarukkaa ja veistä, sekä että hänen kalpeat poskensa alkoivat vivahtaa tuhkanharmailta. Ei kukaan muu huomannut tästä mitään kuin Josette, joka huomioi noita kahta miestä. Hän saattoi vain nähdä merimiehen leveän selän ja kuuli pilkallista naurua muistuttavan äänen kaikuvan yli huoneen.
Hetkisen kuluttua hoippui merimies ulos huoneesta ja Josette olisi voinut luulla kuvitelleensa turhia, jos ei hänen pienen ystävänsä kasvoilla olisi ollut niin kummallinen ilme. Hän näytti yhä vielä aivan aavemaiselta ja äkkiä hän laski veitsen ja haarukan kädestään ja asteli nopeasti ulos huoneesta. Siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ei Josette tiennyt, sillä hänen ystävänsä ei tullut takaisin lopettamaan ateriaansa, ja hyvin pian naiset, joiden kanssa hän asui samassa huoneessa, lähtivät ylös nukkumaan ja hän heidän kanssaan.
Huone, jonka nuo kolme olivat varanneet itselleen, oli ylimmässä kerroksessa heti katon alla. Siinä oli kaksi vuodetta: huoneen etäisimmässä nurkassa oli toinen niistä, suuri vuode, jonka äiti ja tytär valitsivat itselleen, ja pieni kokoonvedettävä vuode Josettea varten, ja se seisoi vastapäätä kattoikkunansyvennystä ja sen ja oviaukon välissä. Josette oli kyllin varovainen pannakseen kirjekäärön tapansa mukaan päänalusensa alle, ja rukoiltuaan iltarukouksensa hän valmistautui nukkumaan. Hänen huonetoverinsa, joiden vuoteen vieressä huoneen ainoa kynttilä paloi, sammuttivat pian valon, ja pian todisti heidän tyyni hengityksensä, että he olivat vaeltaneet unen maahan. Huone tuntui ensin pikimustalta, sillä sää oli ulkona huono eikä kattoikkunastakaan tunkeutunut huoneeseen lainkaan valoa; mutta äkkiä alkoi oven alta näkyä pienoinen valonhäive. Se oli lähtöisin lampusta, jonka annettiin palaa alhaalla eteisessä koko yön myöhäisiä matkailijoita ajatellen. Josettesta tuo pieni valonhäive oli tervetullut, ja hänen silmänsä tottuivat pian siihen puolipimeään, miksi se oli pimeyden muuttanut: hän tunsi olonsa varmaksi, mukavaksi ja turvalliseksi ja vaipui pian raskaaseen uneen hänkin.
Hän ei tiennyt, mikä hänet niin äkkiä herätti, mutta hän heräsi ja makasi hetken aikaa aivan hiljaa, silmät selkosen selällään, sydän takoen ja käsi hapuillen päänalusen alta tuota kallisarvoista kääröä. Toiset naiset huoneen toisessa päässä nukkuivat ilmeisesti: toinen heistä kuorsasi voimakkaasti. Ja äkkiä Josette huomasi, että oven alta näkyvä kapea valoviiva oli suurentunut huomattavasti ja muuttunut kolmikulmion muotoiseksi; se suureni paraikaa nytkin; hän huomasi myös, että oli ilmestynyt myös kohtisuora rako, joka suureni suurenemistaan oven avautuessa hiljaa, hyvin hiljaa.
Josette oli hetkessä kavahtanut istualleen ja häneltä pääsi kirkaisu, joka herätti hänen huonetoverinsa. He eivät voineet nähdä ovea vuoteeltaan, mutta he huudahtivat: »Mikä on hätänä?»
»Ovi!» huohotti Josette käheästi kuiskaten, ja sanoi sitten: »Valoa, valoa!»
Naisilla oli tuolilla vuoteensa vierellä tulukset: he kopeloivat ne esille Josetten tuijottaessa ovea suurin kauhistunein silmin. Nyt se oli puoliavoin, mutta kuka oli avannut sen? Sitä oli mahdotonta arvata, sillä ketään ei ollut näkyvissä. Mutta Josetten kauhistuneet aistimet olivat erottavinaan nopeitten askelten kulkevan yli porrastasanteen ja alas huojuvia portaita.
Naisista vanhempi kysyi melkeinpä vihaisena: »Mikä teitä pelästytti, pieni kansalainen?»
Hänen tyttärensä koetti yhä vielä saada tulta tuluksiin, mutta kuten näihin aikoihin oli tavallista, ei se oikein tahtonut onnistua.
Josette huohotti ja kuiskasi henkeään pidättäen: »Ovi... joku aukaisi sen... minä kuulin...»
»Näitkö ketään?»
»En osaa sanoa... mutta ovi on auki ja minä kuulin...»
»Se ei ollut kunnollisesti lukossa», sanoi nainen itsepäisesti. »Sitä se vain oli. Huomasin eilen illalla, että se ei sulkeutunut kunnolla. Veto on aukaissut oven...»
Hän painautui takaisin tyynylleen. Hänen tyttärensä jätti sikseen yrityksensä saada tulta ja sanoi yhtä itsepintaisesti kuin äitinsäkin:
»Menkää sulkemaan se, kansalainen, ja pankaa tuoli sen eteen, jos olette peloissanne ja nukkukaamme jälleen!»
Muutaman hetken pysytteli Josette aivan hiljaa, istui vuoteessaan ja tuijotti ovea. Joku pahantekijä oli varmaankin koettanut ovea ja pujahtanut sitten jälleen tiehensä ehkä hänen huutonsa tai naisten keskustelun peloittamana. Nyt ei oven takana ollut varmastikaan ketään. Hetkisen se pysyi aivan hiljaa puoliavoimena, ja sitten se liikkui vedossa aivan hiljaa ja sen ruostuneet saranat kitisivät. Toiset naiset olivat jo kääntäneet kylkeään ja kuorsasivat jälleen rauhallisesti. Josette ei voinut muuta kuin moittia itseään pelostaan. Mutta oli tietysti mahdotonta päästä uneen jälleen hermot kiihtyneinä ja tuon oven heiluessa ja natistessa koko ajan, ja niinpä Josette hiipi ylös vuoteestaan ja kulki varpaisillaan lattian yli sulkeakseen oven. Käsi lukolla hän uskaltautui katsomaan oven ulkopuolelle porrastasanteelle. Hän liikkui niin hiljaa kuin mahdollista, jotta ei herättäisi toisia.
Alakerran lampun heikko kajo valoi hämärää kellertävää valoaan porraskäytävään. Talossa oli hyvin hiljaista, vain jokusesta eri kerroksissa sijaitsevasta huoneesta kuului väsyneitten matkustajien äänekkäästi kuorsaavaa hengitystä. Ulkopuolella haukahti koira. Josette kuulosteli hetkisen noita nopeita askeleita, jotka hän oli äsken kuullut, mutta kaikki tuntui olevan täydellisen rauhallista ja hyvin hiljaista. Hän sulki varovaisesti oven ja hapuili löytääkseen tuolin, jonka hän voisi panna sen eteen, kun hän kuuli äänekkään paukahduksen ja kauhea ilmavirta pyyhkäisi hänen ohitseen: ovi loksahti auki, tällä kehtaa aivan selkosenselälleen ja alkoi natista ja vinkua lakkaamatta. Tuoli putosi Josetten kädestä, ja hän jäi seisomaan siihen alusvaatteisillaan ja hytisten pelosta ja kylmästä, hänen paitansa liehui paljaiden jalkojen ympärillä ja hänen hiuksensa lensivät silmille. Nainen heräsi ja tahtoi tietää ilmeisen ärtyneenä, miksi kansalainen ei käynyt levolle ja antanut muittenkin nukkua rauhassa.
Josetten sydän takoi niin kiivaasti, että hän ei saattanut puhua eikä liikahtaa; ulkona tuuli kelpolailla ja veto salpasi hänen henkensä.
»Sulkekaa ikkuna!» huusi nuorempi naisista Josettelle. »Tuuli on paiskannut sen auki!»
Viimeinkin saattoi Josette jälleen hallita itseään; hän kääntyi ikkunaan päin ja huomasi että se oli todellakin selkosenselällään ja että tuuli löi sateen huoneeseen. Hänen täytyi kiivetä vuoteensa yli päästäkseen ikkunan luo sulkemaan sen.
»On selvää pahoinpitelyä panna kunniallinen nainen nukkumaan tällaiseen hajoamaisillaan olevaan huoneeseen», mutisi naisista vanhempi puolinukuksissa.
Mutta ei hän eikä hänen tyttärensäkään tarjoutunut auttamaan Josettea, jonka oli sangen vaikeata saada ikkuna suljetuksi. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, oli hänen kiivettävä vuoteensa yli jälleen päästäkseen sulkemaan oven; ja siksi kului useita minuutteja, ennen kuin rauha jälleen vallitsi ullakkohuoneessa. Josette ryömi takaisin vuoteeseensa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski tuota kallisarvoista pakettia: hän tunnusteli varovaisesti pieluksensa alta, mutta se ei ollut enää siellä!
Sydän täynnä levottomuutta, ei niinkään peloissaan kuin epätoivoissaan hän kääntyi ja juoksi sellaisenaan vain nuttuun ja paitaan puettuna vailla sukkia ja kenkiä ulos huoneestaan ja alas portaita huutaen: »Varkaita, varkaita, varkaita!» Hän pääsi alas asti tapaamatta ketään: hän juoksi käytävän läpi ja etuovelle saakka, ja koetti avata sen, mutta se oli lukossa ja salvassa. Hän repi lukkoa ja salpoja ja huusi hurjasti: »Varkaita, varkaita!» äänellä, jonka nyyhkytykset tekivät katkonaiseksi.
Vähitellen oli koko talo herännyt. Ovia kuultiin avattavan, äreät äänet kyselivät, mitä kaikki tämä melu oikein tarkoitti. Yövahti tuli ulos huoneestaan silmiään räpytellen. Isäntä tuli huoneestaan alas portaita ja noitui ja sadatteli häiriötä.
»Kaiken pyhän nimessä! Kuka pahantekijä uskaltaa häiritä tämän kunniallisen talon yörauhaa?»
Sitten hän näki Josetten, joka yhä hapuili ovea huutaen: »Varkaita, varkaita!» itkunsekaisella äänellä. Hänen paljaat käsivartensa ja olkapäänsä olivat märät, hänen vaatteensa olivat märät ja hänen tukkansa putosi märkänä hänen kasvoilleen.
»Koira vieköön, tyttö!» pauhasi isäntä ja tarttui rauhanhäiritsijää ranteesta, »mitä sinä täällä teet? Selitä, miksi et ole vuoteessa niinkuin jokaisen kunniallisen ihmisen tähän aikaan tulee olla?»
Oli onni onnettomuudessa, että joku piti Josetten ranteesta niin lujasti kiinni, sillä muutoin hän kyllä olisi kaatunut pyörtyneenä lattialle. Hän oli pyörtymäisillään. Hämärtyvin silmin hän näki vihaisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen. Eteiseen oli kerääntynyt melkoinen määrä ihmisiä, vihaisia miehiä, jotka oli herätetty kesken uniaan. Naiset eivät tulleet sinne saakka, he katselivat oviensa luota, mitä oikeastaan oli tekeillä. Josetten nähdessään heistä useimmat mutisivat:
»Joku naikkonen varmaankin, joka on saatu kiinni pahanteosta!»
Vihastunut isäntä pudisteli Josettea kädestä: »Mitä te teette täällä?» kovisteli hän.
Hän oli juuri nimittelemäisillään Josettea rumilla nimillä, kun Josette nosti silmänsä häneen, ja Josetten silmät olivat kyyneleiset ja niissä oli sellainen lapsenomaisen viattomuuden ilme, että kelpo isäntä ei voinut ajatella muuta kuin että madonnan suloinen kuva oli karkotettu kylän kirkosta, jossa hänet oli aikoinaan kastettu ja otettu seurakunnan yhteyteen ja joka nyt oli suljettuna, koska kylän hyvä kappalainen oli kieltäytynyt kannattamasta sitä uskonnon irvikuvaa, jota hallitus koetti tyrkyttää kansalle. Ja kun isäntä katseli Josetten silmiä, lensivät hänen ajatuksensa takaisin madonnaan, jota hän oli lapsena palvonut. Kuinka hän siis voisi sanoa rumia sanoja tämän viattoman enkelin kuullen?
»Teidän on kerrottava minulle, minkä tähden te ette ole vuoteessanne nukkumassa kaikessa rauhassa?» Hän vaikeni hetkiseksi Josetten koettaessa päästä itsensä herraksi; hän häpesi paljaita jalkojaan ja olkapäitään ja yritti vetäytyä kauemmaksi varjoon.
Joku joukosta huomautti: »Ehkäpä hän kävelee unissaan ja hänellä oli painajainen?»
Mutta tälle otaksumalle pudisti Josette päätään.
»Pelästyttikö jokin teitä, pikku kansalainen?» kysyi isäntä ystävällisesti.
Nyt Josette sai puhekykynsä takaisin.
»Pelästytti!» sanoi Josette hitaasti, sillä hän ei missään tapauksessa tahtonut itkeä näiden ihmisten nähden. »Heräsin äkkiä! Saatoin nähdä oven. Joku työnsi sitä hiljaa auki ulkoapäin. Huudahdin! Sitten kuulin hiipivien askelten menevän alaspäin portaissa.»
»Mahdotonta!» sanoi isäntä.
»En minä kuullut mitään!» vahvisti joku.
»En minäkään!» lisäsi toinen.
»Minäpä kuulin paukahduksen hetki sitten!» huomautti kolmas.
»Jokin paukahtikin», jatkoi Josette hitaasti. »Kun juuri olin sulkemassa ovea, aukeni ikkuna takanani. Menin sulkemaan sitä, ja silloin aukeni ovi. Suljin senkin. Kun ryömin takaisin vuoteeseeni huomasin — oi, mon Dieu, mon Dieu!
»Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut?» he kaikki utelivat.
»Eräs kirjekäärö, joka on minulle kallisarvoisempi kuin oma elämäni...»
»Ei suinkaan se ollut varastettu?»
»Oli, se oli varastettu!»
»Missä te sitä piditte?»
»Tyynyni alla!»
»Ja te väitätte, että kun te tulitte takaisin vuoteenne luo, olivat nuo kirjeet...»
»Poissa!»
»Mahdotonta», toisti isäntä itsepäisesti.
Eräs miehistä sanoi: »Varas, ken se sitten lieneekin, on epäilemättä vielä talossa, sillä etuovi on salvassa sisäpuolelta.»
»Entäs takaovi?»
Useat menivät tarkastamaan yövahdin johdolla takaovea. Sekin oli lukittu ja salvattu aivan samoin kuin etuovikin.
»Tiesin sen», sanoi yövahti jokseenkin epäjohdonmukaisesti. »Salpasin itse kaikki ovet ja tarkastin kaikki ikkunat.»
Hän tunsi, että Josetten kertomus pani hänen työintonsa vakavasti kyseenalaiseksi.
»Varkaan täytyy olla vielä talossa», mutisi Josette koneellisesti.
»Mahdotonta!» kertasi isäntä kolmannen kerran.
Silmäykset, joita luotiin Josetteen olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä, ja vaikkakin isäntä ja jotkut miehistä olivat hänen viattomien sinisten silmiensä vaikutuksen alaisina, oli naisilla, jotka seisoivat kukin ovellaan, yhtä ja toista sanottavanaan.
Eräs heistä pani pallon vyörymään sanoen:
»Se on kaikki silkkaa valetta!»
Isäntä seisoi vieressä epätietoisena päätään raapien.
»Minun mielestäni on tämä poliisille kuuluva asia», näin tuumi eräs nainen. Muut hyväksyivät sen nopeasti, sillä se tuntui todellakin helpoimmalta ratkaisulta käsilläolevassa pulmassa; sen jälkeen voisivat kaikki mennä rauhassa levolle lopuksi yötä.
»Niin minustakin», sanoi eräs miehistä. »Vietäköön tyttö lähimmälle poliisiasemalle!»
Ja juuri silloin tapahtui jotain kummallista.
Se ehdotus, jonka mukaan rauhanhäiritsijä piti vietämän poliisikomissariaattiin tuntui kaikista hyväksyttävältä, varsinkin naisista. Jotkut miehistä olivat melko epäilevällä kannalla, ja syntyi jonkin verran hälinää ja melkoista väittelyä: naiset pitivät kiinni mielipiteestään äänekkäin ja kimein äänin, miehet taas mutisten ja sadatellen.
Isäntä seisoi päätään raapien tietämättä, mitä tehdä: ratkaiseva ääni Josetten kohtaloon nähden kuului tietenkin hänelle.
Ja äkkiä erottui melun keskeltä hiljainen ääni, joka lausuili arvovaltaisesti:
»Tietystikään ei! Ei koskaan pidä sanottaman, että tämän kunniallisen tasavallan kansalaisen on pakko lähteä häpeällisesti poliisin eteen keskellä yötä!»
Ääni kuului jollekulle, joka oli tottunut käskemään ja tottunut siihen, että häntä toteltiin — se oli hiljainen ja matala, mutta käskevä. Pieni ja laiha mies, jolla oli kalpeat kasvot ja kovat läpitunkevat silmät, tunkeutui joukon läpi. Toisin kuin useimmat muut, oli hän pujottanut takin paitansa päälle, hänellä oli myös jalassaan kengät ja sukat ja hänen tukkansa oli kammattu siististi taaksepäin. Takkinsa alla ja vyötäisillään oli hänellä trikolorinvärinen nauha. Isäntä huokasi syvään helpotuksesta: hän oli todella iloinen siitä, että päätösvalta tässä vaikeassa asiassa oli siirtynyt toisiin käsiin. Tytön kertomus kuulosti tosin perin uskomattomalta... mutta, toisaalta oli hänellä sellaiset suloiset siniset silmät... ja mitä tulee hänen pieneen suuhunsa — no niin! Hänen ei nyt missään tapauksessa tarvinnut ottaa niskoilleen niin epämiellyttävää tehtävää kuin tytön vieminen poliisilaitokselle rumasta teosta syytettynä. Kaikkiin oli pienen miehen arvovaltaisuus vaikuttanut syvästi, samoin kuin hänen trikolorinauhansakin — se oli osoittamassa sitä, että hän oli hallituksen palveluksessa. Mitä tulee Josetteen, niin hän puristi pienet kätensä yhteen ja tuijotti tuohon vähäpätöiseen pieneen mieheen, kuin uskovainen olisi tuijottanut lempipyhimykseensä; hänen silmissään oli kyyneleitä, hänen huulensa supisivat kiitollisia sanoja, mutta ilmeisestikään hän ei vielä jaksanut puhua.
»Missä on teidän vaimonne, isäntä?» jatkoi pieni mies samaan käskevään sävyyn.
»Palveluksessanne, kansalainen!» vastasi nainen itse omasta puolestaan. Hän oli pujottanut paljaat jalkansa kenkiin ja hänellä oli hartiahuivi ympärilleen käärittynä. Toisin kuin majatalon naispuoliset vieraat, oli hän tuntenut, että asia koski häntä ja pukeutunut sitä varten, että häntä mahdollisesti tarvittaisiin.
»Te annatte kansalainen Gravier’lle vuoteen tyttärenne huoneessa, jossa hän toivoni mukaan voi viettää lopun yöstään rauhassa!» Niin käski tuo trikolorinauhalla varustettu mies, ja oli aivan ihmeellistä, miten nopeasti hänen käskyään toteltiin. Tuo kolmivärinen nauha tuntui tosiaan vaikuttavan ihmeitä! Ja nyt hän lisäsi lyhyesti: »Muistakaa, että kansalainen on Julkisen Turvallisuuden Keskuskomitean erikoisessa suojeluksessa!»
Josette saattoi vain tuijottaa häntä suurine silmineen, jotka näyttivät syvästi säteileviltä puolihämärässä. Pieni mies huomasi hänen katseensa ja tuli hänen luokseen. Hän otti tytön velton ja kostean käden omaansa ja taputti sitä ystävällisesti:
»Koettakaa levätä nyt hiukan, pikku nainen!» sanoi hän herttaisesti. »Kyllä te saatte kirjeenne takaisin, vaikkapa sitten», lisäsi hän kummallisesti hymyillen, »vaikkapa sitten meidän pitäisi panna lain koko koneisto käyntiin niiden löytämiseksi!»
Hän sanoi tämän niin keveästi ja luottavaisesti, että Josette tunsi itsensä lohdutetuksi ja melkeinpä varmaksi. Hänen luottavainen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta ja hän nosti vaistomaisesti kuin lapsi kättään taputtavan ohuen käpälämäisen käden huulilleen. Hän oli juuri painamaisillaan siihen suudelman, kun jostakin talon sisäpuolelta kaikui hirveä räsähdys, aivan kuin olisi jokin huonekalu kaatunut. Sitten kuului joku nauravan kovaa ja pitkään. Kaikki päät kääntyivät portaita kohden, sillä melu tuntui kuuluvan ylhäältä.
»Mitä ihmettä...?» ja muitakin hämmästystä osoittavia huudahduksia nousi jokaisen huulille.
»Minäpä luulen sen olevan tuon juopuneen merimiehen», huomautti joku.
»Antakaa minun hoitaa asia!» sanoi isäntä julmasti, ja työntäytyi joukon läpi portaita kohden.
»Ei se voi olla hän», huomautti yövahti. »Minä päästin hänet itse ulos kaksi tuntia sitten ja panin oven hänen jälkeensä salpaan!»
Mutta pikku mies, jolla oli trikolorin värinen kaulahuivi oli vetäissyt kätensä Josetten otteesta. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi aikonut seurata isäntää tämän lähtiessä tavoittamaan merimiestä, mutta ilmeisesti hän sitten malttoi mielensä. Ehkäpä hän tuli ajatelleeksi, että ei ollut hallituksen lähetin arvon mukaista jahdata jotain jätkää ylös alas kapakan portaita. Sitä paitsi hän arvasi kyllä, että talosta ei löydettäisi mitään merimiestä eikä jätkää. Nauru oli kuulunut jostain ulkopuolelta, jossain oli varmastikin ikkuna avoinna, ja sen naurun kaiku oli ollut tuttu, aivan liiankin tuttu tälle samalle hallituksen virkailijalle, jolla oli kapeat, happamet kasvot ja virallinen vyöhyt uumansa ympärillä.
Isännän vaimo otti Josetten käden omaansa: »Tule, tyttöseni», sanoi hän, »Annetten huoneessa on mukava sohva. Nukut siinä varmasti oikein hyvin!»
»Ja muistakaakin, te molemmat», sanoi pikku mies lopuksi, kun Josette antoi taluttaa itsensä nöyrästi paikalta, »että te olette hengellänne vastuussa — niin hengellänne», lisäsi hän painokkaasti, »kansalainen Gravier'n turvallisuudesta!»
Mies ja nainen vapisivat: heidän punakat kasvonsa kalpenivat kauhusta. He ymmärsivät uhkauksen hyvin, vaikkakaan he eivät käsittäneet yön tapauksia.
Pieni väenkokous oli hajonnut hiljaa ja tottelevaisesti. Kaikki livahtivat vuoteisiinsa vaihtaakseen siellä arveluitaan, epäluulojaan ja juorujaan kukin huonetoverinsa kanssa. Josette makasi Annetten huoneessa sohvalla. Hän ei voinut nukkua, sillä ajatukset risteilivät hänen päässään ja hänen sydämessään taistelivat monenlaiset tunteet, joihin tämä ilta oli antanut aiheen. Maatessaan siinä pimeässä valtasi hänet hetkittäin pelko ja epäilys. Ne synnytti hänen pienen ystävänsä trikolorinauha ja se arvovaltaisuus, jolla hän esiintyi. Ennenkuin hän oli esiintynyt tässä uudessa arvovaltaisessa asussa, oli Josette saanut itsensä melkein vakuutetuksi siitä, että hän oli jossain välittömässä yhteydessä hänen unelmiensa sankarin kanssa, mutta ei ollut mitään keinoa yhdistää hirmuhallituksen virallista vyöhikköä Punaisen neilikan henkilöllisyyteen. Mutta siitä huolimatta oli tämä sama pieni mies pelastanut hänet noiden kauheiden ihmisten häijyydeltä, jotka olivat syyttäneet häntä kaikenlaisesta rumasta ja uhanneet häntä poliisilla! Juuri hänhän oli antanut hänelle juhlallisen lupauksen, että kirjeet palautettaisiin hänelle, niin että miten olisi Josetten tapainen tietämätön ja luottavainen tyttö voinut ratkaista sellaisia arvoituksia? Hänen ajatuksensa kääntyivät Maurice'iin. Varmaankaan ei le bon Dieu olisi niin julma, että riistäisi sen keinon, jolla Josette voisi vaatia hänelle elämää ja vapautta! Ei toki juuri nyt, kun hän oli jo saavuttamaisillaan päämääränsä!
Ja yksityisessä huoneessa kerrosta ylempänä asteli kansalainen Chauvelin edestakaisin lattialla, kädet selän takana, kalpeat kasvot vääntyneinä ja mumisten ohuilla huulillaan yhä uudestaan ja uudestaan:
»Olkoon niin, me kaksi taaskin, hyvä te ritarillinen Punainen neilikka!»
Hetken kuluttua koputettiin oveen. Vastauksena käskevään: »Entrez!» astui sisään raa'an näköinen mies puettuna villapaitaan ja polvien kohdalta rikkinäisiin housuihin. Hänellä oli suurissa likaisissa käsissään sinetöity käärö, ja sen hän ojensi Chauvelin'ille.
Miehistä ei kumpikaan puhunut hetkeen. Äskentullut mies jäi seisomaan huoneen keskelle ja odottamaan, että toinen puhuisi. Chauvelin taas istui pöydän ääressä leikkien hienoilla käsillään kääröllä ja koetti kätkeä vaaleitten silmiensä voitonriemuisen katseen sinisuonisten silmäluomien alle.
Hiljaisuus uhkasi jo muodostua painostavaksi. Tulokas rikkoi sen ensimmäiseksi. Hän osoitti likaisella sormellaan Chauvelin'in kädessä olevaa kääröä.
»On kai tuo se oikea, teidän haluamanne käärö», kysyi hän.
»On», vastasi toinen lyhyesti.
»Sitä oli vaikeata saada! Jospa minä olisin tiennyt...»
»No niin», keskeytti Chauvelin kärsimättömänä; »tuuli ja sade auttoivat teitä, vai mitä?»
»Mutta jos minut olisi saatu kiinni...»
»Teitä ei saatu kiinni! Miksi siis puhua siitä?»
»Ja minä satutin jalkanikin kiivetessäni alas siitä kirotusta ikkunasta!» Picard mutisi katsahtaessaan happamesti työnantajaansa.
»Teidän polvenne paranee kyllä», vastasi Chauvelin lyhyesti; »ja te olette ansainnut sievoisen summan».
Hän naurahti hiljaisesti muistellessaan illan tapahtumia. Hän ja Picard! Avoin ovi! Avoin ikkuna! Veto! Josette seisomassa paidassa ja röijyssä sulkien ovea, kun Picard hiipi sisään ikkunasta ja kun hän, Chauvelin, hiipi äänettömästi alas portaita varpaisillaan. Niin, kaikki oli mennyt ihmeellisen hyvin, paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Se oli ollut yhteistoiminnan loistonäyte!
Picard odotteli rahaansa. Chauvelin antoi hänelle nuo luvatut kaksisataa livreä, ja se oli melko suuri summa näihin aikoihin. Mies yritti mutista vastaan, mutta se ei auttanut mitään, ja hetken kuluttua hän livisti ulos huoneesta yhä mutisten.
Lähes puolen tunnin ajan istui Chauvelin pöytänsä ääressä leikkien varastetulla kääröllä. Hänen pöydällään oli palava kynttilä, ja sen heikko valo värisi vedossa. Chauvelin'in vaaleitten, ilmeikkäiden silmien katse oli kiinnitettynä sinetteihin. Hän ei tahtonut murtaa niitä, sillä oli osa hänen laatimastaan julmasta suunnitelmasta, että nämä sinetit jäisivät koskemattomiksi. Hän tarkasteli niitä läheltä tuumien itsekseen, kenen käsi oli mahtanut painaa nuo sinetit: luultavasti Bastien de Croissyn käsi, ja hänet oli murhattu siitä hyvästä. Tai ehkä myös hänen vaimonsa oli sen tehnyt, ennen kuin hän oli antanut käärön Josetten haltuun. Sinetit eivät sanoneet hänelle mitään ja hän pani tuon kallisarvoisen käärön pöydälle. Sitten hän aukaisi pöytälaatikon. Hän otti sieltä palasen pehmeätä vahaa. Sitten hän otti äärimmäisen varovaisesti jäljennöksen eräästä sinetistä ja tutki työnsä tulosta tarkkaavaisesti ja oli siihen tyytyväinen. Sitten hän pani vahajäljennöksen laatikkoon ja lukitsi sen.
Varastetun käärön hän pani takkinsa rintataskuun, ja takin hän piilotti patjan alle viereiseen huoneeseen.
Ja sitten hän meni levolle.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kolme viikkoa oli kulunut Chabot'n tärkeästä keskustelusta Josette Gravier'n kanssa, eikä hänestä ollut vieläkään kuulunut mitään uutta, ei mitään liioin Armand Chauvelinistä, eikä siis myöskään mitään uutisia noista vaarallisista kirjeistäkään, jotka olisivat voineet lähettää heistä jokaisen giljotiiniin.
Cordelieerien klubi oli aivan äskettäin menettänyt osan arvonannostaan ja siitä johtui, etteivät vaikutusvaltaisimmat hallituksen jäsenet juuri käyneet siellä, ja se olikin sen takia erinomainen kohtauspaikka niille, jotka tahtoivat kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa jutella asioistaan klubin autioissa huoneissa. Ja monta kertaa näiden viikkojen kuluessa pitivät nuo kolme hylkiötä siellä neuvottelujaan, housut pelosta tutisten, mutta koettaen luoda toisiinsa rohkeutta, ehkenpä toivoakin. Joskus yhtyi heihin suuri Dantonkin tietäen hyvin, että jos nämä hänen kolme henkivartijaansa kaatuisivat, sotkeutuisi hänkin suureen juttuun, joka siitä olisi seurauksena. He istuivat siellä myöhään yöhön saakka ja ihmettelivät, mitä sille pienelle naispaholaiselle oli tapahtunut, joka oli uskaltanut uhata heitä, ja toivoivat, että jokin tapaturma oli katkaissut hänen matkansa jo Ranskan läpi kuljettaessa.
Ja sitten tuli eräänä päivänä kirje kansalainen Chauvelin'iltä. Se oli lähetetty François Chabot'lle, petturiksi kääntyneelle viraltapannulle papille, luopiolle ja terroristille, sillä hän oli eniten sotkeutunut tähän kirjejuttuun. Chabot mursi vapisevin sormin tervetulleen sanoman sinetit, sillä hän oli jo huomannut kirjoittajan ohuen italialaisen kaunokirjoitustavan. Hän oli yksin loisteliaasti sisustetussa työhuoneessaan. Aluksi hän tuskin kykeni näkemään mitä hän luki: kirjeen sanat hyppivät hänen silmissään, veri karkasi hänen ohimoihinsa ja paperi rapisi hänen vapisevissa käsissään. Sitten hän vähitellen kykeni erottamaan käsikirjoitusta. Ensimmäinen lause sai hänet ähkäisemään mielihyvästä: »Tyttö on täällä minun hallussani...»
Se oli totisesti hyvä uutinen. Chabot sulki silmänsä kuin kyetäkseen läpikotaisemmin nauttimaan siitä ilosta, jonka tämä tiedonanto hänelle aiheutti. Jos tyttö oli hänen hallussaan, ei Chauvelin'illa voisi olla mitään vaikeuksia kirjeidenkin haltuun saamisessa. Mutta nyt kun Chabot tuli ajatelleeksi sitä, huomasi hän, että oli outoa, että hänen virkaveljensä oli valinnut tällaisen tavan aloittaa kirjeensä. Tyttö? Niin, olihan se hyvä, mutta miten oli kirjeiden laita? Äkkiä hän tuli levottomaksi... kuin pelkäisi hän epämääräisesti jotakin. Hän räpytteli silmiään pari kertaa, sillä ne olivat ikäänkuin sumenneet, ja hänen tukkansa juurilta alkoi virrata pieniä hikipuroja pitkin hänen nenäänsä. Lopuksi hän alkoi lukea, ja näin kirjoitti Armand Chauvelin:
»Kansalainen ja rakas virkaveli. »Tyttö on täällä minun hallussani, ja siitä te ymmärrätte, että olen suorittanut tehtäväni menestyksellä. Olen nyt Rouen'issa saman katon alla kuin tuo pieni kiristäjä. Toistaiseksi en ole ryhtynyt mihinkään kirjeiden suhteen. Voin saada ne haltuuni koska tahansa, mutta on olemassa toisia seikkoja, jotka vaativat huomiotani. Diligenssi ei voi armottoman sään takia kulkea pariin päivään, ja tämä pakollinen viivytys sopii minun suunnitelmiini mainiosti, sillä minulla ei ole aikomustakaan lähteä Rouen'ista juuri nyt. »Tyttö ei voi missään tapauksessa päästä minulta pakoon, ja uskokaa minua, minulla on nyt sellainen saalis aivan käteni ulottuvilla, että en mitenkään voi jättää tätä kaupunkia ennen kuin olen sen vanginnut. Tämä ei ole mikään henkilökohtainen asia, vaan asia, jolla on merkitystä koko tasavallan turvallisuudelle: kuinka siis uskaltaisin jättää paikkani? Teidän täytyy koettaa lukea rivien välistä ja sitten selittää asia kaikille niille, jotka ovat sekaantuneet tähän juttuun. Kuten olen jo sanonut teille, voin saada kirjeet käsiini koska tahansa ja pyydänkin, että annatte minulle vapauden hävittää ne silloin heti paikalla, ennen kuin niistä on mitään enempää harmia koitunut. Jos te suostutte tähän viisaaseen järjestelyyn, lähettäkää silloin pikalähetti minun luokseni tänne 'Valkoisen Hevosen' majataloon Rouen'iin. Mutta pyydän teitä olemaan viivyttelemättä. Täällä on vihamielisiä voimia liikkeellä, joiden laadusta teillä ei ole aavistustakaan, ja jos teille tasavallan turvallisuus on yhtä tärkeätä kuin minullekin, ja sitä minä en lainkaan epäile, yhdytte varmasti mielellänne minun suunnitelmiini.»
François Chabot luki kirjeen uudestaan ja uudestaan, sillä se oli sanonnassaan tosiaan toisinaan hiukan epäselvä. Mitä tarkoitti Chauvelin esimerkiksi viimeisellä lauseellaan? Chabot'n mielestä se sisälsi peitetyn uhkauksen ja oli muutenkin kummallinen...
Tuona iltana istuivat nuo neljä miestä klubihuoneen nurkassa perin erilaisessa mielentilassa kuin edellisinä viikkoina. Suuri Danton oli liittynyt heihin heidän vakavasta pyynnöstään.
»En tahtoisi luottaa tuohon vanhaan kettuun kauemmin kuin hän on silmän kantamalla», sanoi Danton heti, kun Chauvelin'in kirje oli pantu hänen eteensä.
»Mutta hänhän voi saada kirjeet käsiinsä koska tahansa — ei siitä ole epäilystäkään», huomautti joku toisista.
»Hänellä on nuo kirjeet tällä hetkellä povitaskussaan», vastasi tuo suuri mies, »ja hän on valmis myymään ne tai käyttämään niitä johonkin omaan tarkoitukseensa!»
»No, mitä sitten pitäisi tehdä?»
»Lähettäkäämme pikalähetti Rouen'iin», ehdotti Fabre d'Eglantine, »ja hänen mukanaan käsky Chauvelin'ille palata heti Pariisiin».
»Entä jos hän kieltäytyy tulemasta?» sanoi Danton kohauttaen olkapäitään.
»Sitä hän ei uskalla!»
»Uskaltaisitteko te uhata häntä, jos hänellä tosiaan on nuo kirjeet ja hän peloittelee teitä niillä?»
He olivat nyt hiljaa, sillä he olivat ymmärtäneet nyt ensi kerran, että nyt piti Armand Chauvelin Bastien de Croissyn tai Josette Gravier’n asemesta damokleen miekkaa heidän päänsä päällä.
Hetken kuluttua Chabot mutisi pyytäen nyt ohjausta suurelta Dantonilta, kun pula näytti entistä pahemmalta: »Mitä meidän pitäisi sitten tehdä?»
»Jos te tahdotte noudattaa minun neuvoani», sanoi Danton ja koetti näyttää niin paljon kuin mahdollista siltä, kuin ei asia häntä lainkaan liikuttaisi, »jos tahdotte noudattaa minun neuvoani, niin matkustakoon teistä joku suoraa päätä Rouen'iin katsomaan kansalainen Chauvelin'ia ja saamaan kirjeet suoraan tytön kädestä. Senjälkeen on parempi, mitä pikemmin nuo hupsut kirjeet hävitetään!»
Se tuntui terveeltä neuvolta ja hetkisen keskusteltua päätettiin, että sitä myös seurataan ja François Chabot julisti olevansa halukas säästä huolimatta huomenna matkustamaan Rouen’iin erikoisilla vaunuilla.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Chabot lähetti pikalähetin Meulon’ista, jossa hän oli viettänyt yötä, valmistamaan Chauvelin'in hänen tuloansa varten.
»Kärsimättömyyden kannustamana» (kirjoitti hän) »saavun omakohtaisesti ottamaan vastaan kirjeet teidän käsistänne ja keskustelemaan teidän kanssanne palkkiosta, joka ystävieni ja minun päätökseni mukaisesti tulee olemaan yhtä suuri kuin on myös teidän palveluksenne puolueellemme.»
Chauvelin'in huulilla leikki pilkallinen hymy, kun hän luki tämän lyhyen kirjelmän. Tapaukset olivat kehittyneet juuri hänen odottamaansa suuntaan. Nuo pelkuriraukat olivat antaneet hänelle suorastaan pelissä edun.
Pikalähetti oli keskeyttänyt hänet tärkeässä työssä, joka oli vaatinut paljon sekä aikaa että taitoa. Viisi päivää oli kulunut siitä, kun pieneltä Josette paralta oli ryöstetty nuo hänen kallisarvoiset kirjeensä ja yhä asui Chauvelin yksityisessä huoneessaan »Valkoisessa Hevosessa». Huolimatta siitä että oli päivä, oli Chauvelin'illa pöydällään kynttilä sytytettynä, ja juuri kun lähetti saapui, olivat Chauvelin'in kätevät sormet sitomassa kiinni kääröä, joka näytti kirjekääröltä ja sinetöimässä sitä punaisella lakalla ja upouudella sinetillä.
Kun lähetti ilmoitettiin, sammutti hän kynttilän ja heitti käärön pöytälaatikkoon.
Nyt kun hän oli jälleen yksin, hän otti käärön esille laatikosta ja veti sitten toisen samanlaisen esille povitaskustaan. Nuo kaksi kääröä olivat nyt vierekkäin pöydällä. Chauvelin antautui tarkastamaan niitä viimeisen kerran tarkasti. Ne olivat joka suhteessa aivan samanlaiset. Vain erikoisesti koulutettu silmä saattaisi huomata niissä erilaisuutta. Niitä saattoi pitää samoina niiden muodon ja koon, niiden päällyspaperin likaisuuden ja ryppyisyyden takia ja senkin takia, miten niiden viisi sinettiä oli painettu. Vain Chauvelin'in ilveksensilmä huomasi sineteissä eroa. Sineteissä oli tosiaankin pienoinen ero siinä, kuinka tarkka ja selvä niissä oleva painokuva oli.
Hän huokaisi syvään helpotuksesta. Kaikki oli hyvin! Eräs taitava sinetinvalmistaja Rouen'issa oli tehnyt sinetin oikeasta sinetistä otetun mallin mukaan. Chauvelin saattoi tosiaan olla tyytyväinen, sillä hänen kaukonäköinen suunnitelmansa tuntui onnistuvan mainiosti ja hän saattoi rauhallisena odottaa Chabot'n taloa varmana siitä, että hänen omat kätensä pitivät kiinni kaikista niistä langoista, joista hän hoiteli ehkä tähän saakka parasta juontaan oman katkerimman henkilökohtaisen vihollisensa tuhoamiseksi.
Hän huokasi syvään helpotuksesta ja pani nuo kaksi kääröä takkinsa taskuihin, oikean, Josettelta varastetun käärön hän pani rintataskuun sydämensä kohdalle, toisen taas sivutaskuun. Sen jälkeen hän otti teräväpiirteisille kasvoilleen ystävällisen ilmeen ja läksi etsimään Josettea.
Hän tiesi kyllä, että hän löytäisi tämän istumasta suurten kastanjapuitten varjosta, kauniin kujan varrelta, joka oli ennen kuulunut Pyhän Ursulan luostarin puutarhaan.. Nyt oli entiset asujat karkotettu sieltä hallituksen käskystä, mutta tuo keskiaikainen rakennus oli yhä vielä hylättynäkin loistava, vaikka se jo näytti alkavan rappeutua. Puutarha oli hoidoton, polkuja peitti rikkaruoho, paksun lehtimaton peittämät nurmikot olivat leikkaamattomia ja kuvapatsaat särkyneitä, mutta mikään ei voinut vähentää ikivanhojen kastanjapuiden kauneutta, joista kastanjat pilkottivat jo puolittain suojuslehdistään vapautuneina. Näköala virran yli oli kaunis: kaksi saarta unisessa suvannossa ja laivoja, jotka liukuivat juhlallisesti myötävirtaan kohden merta. Paikka ei ollut yksinäinen, sillä se oli kaupunkilaisten suosima kävelypaikka, ja lahdelmassa majaili venemiehiä, jotka vuokrasivat veneitä huvisoutelua varten. Itse luostari oli muutettu kouluksi niille Rouen'in sotilaitten lapsille, joiden isät taistelivat maansa puolesta, ja koulutuntien päätyttyä ja väliaikoina syöksyi koulusta joukoittain lapsia sinne leikkimään. Josette ei tullut sinne hakemaan yksinäisyyttä. Hänestä oli hauskaa katsella lasten leikkejä ja ohikulkijoita. Oli joka tapauksessa hauskempaa istua siellä, kuin hotellin tunkkaisessa olohuoneessa, jossa uteliaat silmät tuijottelivat häntä epäystävällisesti.
Hänen kalpeakasvoinen ystävänsä vaati, että hän asuisi jatkuvasti isännän tyttären huoneessa. Siihen huoneeseen ei päässyt muutoin kuin suuremman huoneen kautta, jossa isäntä ja hänen vaimonsa nukkuivat, ja Josette tiesi, että hänen ystävänsä oli tehnyt heidät vastuunalaisiksi ei vain hänen mukavuudestaan, vaan myös hänen turvallisuudestaan. Tämä oli tietenkin suuresti rauhoittanut häntä, ja lupaus, jonka mukaan kirjeet hankittaisiin hänelle takaisin, oli suuresti ilahduttanut häntä — varsinkin ensimmäisten kahdenkymmenenneljän tunnin aikana. Eikä hän luottanut ehdottomasti ainoastaan pikku miehen ystävyyteen vaan myöskin äskeisestä kohtalokkaasta illasta lähtien hänen kykyynsä. Jos ei vain tuota hallituksen tunnusvyötä olisi ollut olemassa, olisi hän ollut vieläkin onnellisempi, mutta jostain syystä oli hänen vaikeata muistaa, että tuo surullinen, lempeä olento oli murhaajahallituksen jäsen.
Josette oli jo viidettä päivää Rouen'issa odottaen ja toivoen kaikesta huolimatta. Kerran tai pari hän oli nähnyt ystävänsä joko puutarhassa tai kävelemässä pitkin jokivartta, pää kumarassa ja kädet selän takana, ilmeisestikin syviin ajatuksiin vajonneena. Aina kun hän sivuutti Josetten, hymyili hän tytölle rohkaisevasti. Ja sitten tämä näki hänet jälleen ravintolassa aterioiden aikana, ja aina hän hymyili ja nyökkäsi.
Sitten eilen hän oli tullut tytön luo puutarhaan ja oli istuutunut tämän viereen pähkinäpuun alle ja hän oli niin lempeä ja ystävällinen, että tyttö kertoi hänelle kaiken. Hän kertoi varastetun käärön sisällöstä — kirjeistä, jotka olivat maksaneet urhoolliselle Bastien de Croissylle hänen henkensä, ja matkastaan Englantiin noutamaan kirjeitä Louiselta. Ja mies kuunteli niin tarkkaavaisesti ja myötätuntoisesti, että hän kertoi Mauricestakin, ja kuinka koko hänen matkansa tarkoitus — ei, koko hänen elämänsä tarkoitus oli ollut käyttää kirjeitä samalla tavalla, kuin Bastien de Croissy oli aikonut tehdä: maksuna siitä, mikä hänelle oli arvokkaampaa kuin mikään muu elämässä — nimittäin Maurice Reversacin henki ja vapaus.
»En ollenkaan pelkää tekoni seurauksia», lopetti hän. »Olen jo kerran pakottanut kansalainen Chabot'n tekemään tahtoni mukaan ja tiedän, että voin saada häneltä kaiken, mitä tahdon...» Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten huoaten kaipaavasti, »kunhan minulla vain on ne kirjeet!»
Tämän jälkeen oli hänen ystävänsä ollut vielä ystävällisempi kuin ennen ja niin varma ja vakuuttava, että hän nukkui seuraavan yön terveemmin ja rauhallisemmin kuin koskaan Rouen'iin tulonsa jälkeen.
»Älä lainkaan huolehdi, pikkarainen!» sanoi mies lopuksi. »Saat hyvin pian takaisin nuo kallisarvoiset kirjeesi!»
Ja tänään, istuessaan tavallisella paikallaan kastanjapuun alla katsellen uneksivin silmin ihmisiä, joita kulki edes takaisin virran rannalla, kaikki syventyneinä omiin hommiinsa, välittämättä pienestä naisraukasta, joka istui siinä, sydän täynnä nakertavaa levottomuutta, näki hän äkkiä tuon pienen miehen tulevan luokseen kevein hypähtelevin askelin. Jostain syystä hän huomasi heti nähtyään miehen kasvot, että tällä oli hyviä uutisia. Ja niin osoittautui olevankin! Jo kaukana tytöstä hän pani kätensä taskuunsa ja tyttö arvasi kirjeiden olevan hänellä. Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta, mikä sai ohikulkijat katsahtamaan kummastuneina sievää tyttöä, mutta hän ei välittänyt heistä mitään. Hän oli niin kiihtynyt, että hän hypähti seisomaan ja juoksi ystäväänsä vastaan. Tämä oli tosiaankin vetänyt taskustaan sinetöidyn käärön ja pani sen nyt tytön käteen. Se oli ihmeellistä — melkeinpä uskomatonta! Josette painoi käärön poskeensa ja kohoilevaa rintaansa vasten — tuon kalliin, kalliin käärön! Hän oli iloinen, ihmeellisen, täydellisen iloinen! Hän ei välittänyt siitä, kuka häntä katseli, lapsen tavoin hän levitti kätensä ja olisi tahtonut syleillä kultaista, verratonta ystäväänsä, jollei tämä olisi kohottanut varoittavasti kättään. Hän herätti tosiaankin aivan liikaa laivasillalla maleksivien uteliaitten huomiota. Tyttö pyysikin heti anteeksi kiihkoaan.
»Olen niin onnellinen», kuiskasi hän puolittain nauraen, puolittain itkien, »niin onnellinen! Unohdin itseni...!»
»Sanoinhan sinulle, että hankkisin kirjeet takaisin, enkö sanonutkin?» sanoi ukkeli ja taputti ystävällisen kärsimättömästi hänen vapisevia kätösiään.
»Ja minä olen rukoileva Jumalaa jokaisena elinpäivänäni», vastasi hän alentaen äänensä kuiskaukseksi, »että hän antaisi teille ansionne mukaisen korvauksen!»
»Kunhan sinä vain olet iloinen, lapseni...!»
»Voisin langeta polvilleni ja kiittää teitä!» kuiskasi tyttö vakavana.
Ei muu kuin terroristin paatunut ja kivinen sydän olisi voinut vastustaa tämän kauniin naisen kiitollisuuden jaloa tunnetta ja tenhovoimaa. Chauvelin'in pysyväksi häpeäksi on sanottava, että hän ei tuntenut ei katumusta eikä sääliä katsellessaan noita suloisia nuoria kasvoja säteilevine silmineen ja huulineen, jotka vapisivat liikutuksesta. Hänen liukkaat suunnitelmansa veisivät tytön piankin mestauslavalle, tuo kaunis pää pehmeine kastanjanruskeine kiharoineen putoaisi siihen kammottavaan koriin, joka oli ottanut vastaan jo niin monta kaunista päätä. Mitä hän siitä välitti? Kaikki nämä ihmiset — miehet, naiset, nuoret ja vanhat — olivat hänelle vain pelinappuloita pelissä, jonka hän oli suunnitellut, ja hän muuttelisi toistaiseksi näitä nappuloita, ne olivat yhä hänen vallassaan! Ne heitettäisiin pois, jos ne osoittautuisivat hyödyttömiksi tai olisivat tiellä! Riippui useimmiten ottelun tuloksista, mikä puolue työntäisi vastustajansa alas giljotiinin portaita.
Chauvelin istuutui penkille aivan kylmäverisesti ja huulillaan pilkallinen hymy, jonka hän varovaisesti kätki tytön silmiltä, katseli hän, kuinka tämä kätki kallisarvoisen käärön rintaröyhelönsä alle.
»Minulla on muitakin uutisia teille, kansalainen», sanoi hän tytön istuuduttua hänen viereensä.
»Enemmän hyviä uutisia!» huudahti tämä; hillitsi sitten itsensä ja käänsi suuret kysyvät silmänsä ystäväänsä: »Mutta minä en tahdo kuulla enempää, ennen kuin te sanotte minulle nimenne», lisäsi hän päättäväisesti.
Mies kohautti keveästi olkapäitään ja nauroi sanoen: »Kutsukaa minua vaikkapa Armand’iksi», vastasi hän. »Kansalainen Armand'iksi.»
»Onko se teidän nimenne?»
»No, totta kai!»
Josette kuiskasi nimen parisen kertaa hiljaa itsekseen.
»Nyt on minun helpompaa», sanoi hän lapsellisen vakavana, »rukoilla hyvää Jumalaa teidän puolestanne! Ja nyt», hän jatkoi iloisesti, »nyt kansalainen Armand, olen valmis kuuntelemaan hyviä uutisianne!»
»Minun piti vain kertoa, että sinun ei tarvitsekaan matkustaa Pariisiin saakka!»
»Mitä te tarkoitatte?»
»Juuri sitä, mitä minä sanon! Meulon'ista on tullut juuri pikaviesti kertomaan, että kansanedustaja François Chabot tulee Rouen'iin tänä iltana.»
»Tänä — tänä iltana!»
»Niin, joten ymmärrät...»
»Kyllä, ymmärränhän minä...!» kuiskasi hän kauhistuneena tästä odottamattomasta tapauksesta.
»Kaikki käy niin paljon turvallisemmin», kiirehti mies vakuuttamaan. »Onnistuin saamaan tuon käärön takaisin ajoissa, mutta enhän voisi matkustaa Pariisiin saakka sinun kanssasi ja ehkäpä käärö jälleen varastettaisiin matkalla!»
»Se on totta, se on totta!» huokasi Josette. »Sehän on mainiota!»
Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Kaikki oli niin odottamatonta ja hiukan peloittavaa. Hänen kätensä tunnusteli vaistomaisesti puvun rinnukseen kätkettyä kääröä. Hän veti sen esille. Käärepaperi oli perin likainen ja rypistynyt — sehän oli kulkenut niin monissa käsissä — mutta sinetit olivat eheät.
»En rikkoisi sinun sijassasi noita sinettejä, tyttöseni!», sanoi Chauvelin. »On varmaan parasta sekä sinulle että ystävällesi — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Reversac varmaankin? — jos kansalainen Chabot luulee, että sinä et ole lukenut noita kirjeitä. Silloin ei hänellä ole syytä kantaa henkilökohtaista kaunaa sinua kohtaan. Ymmärräthän, mitä minä tarkoitan?»
»Luulen ymmärtäväni, mutta vaikka en ymmärtäisikään», lisäsi Josette lapsellisesti, »tekisin teidän neuvonne mukaan!»
Ei mitään omantunnontuskaa, ei mitään sääliä tätä vilpitöntä lasta kohtaan, joka luotti häneen! Chauvelin taputti häntä olkapäälle:
»Kiltti tyttö!» sanoi hän vain. Hän näytti olevan valmis lähtemään, mutta Josette pani aran kätensä hänen kainaloonsa.
»Kansalainen Armand...»
»Mitä nyt?»
»Näenkö teitä ennen François Chabot'n tuloa?»
»Lähetän sinulle tiedon siitä ja tulen tapaamaan sinua, jos vain voin... Muutoin», lisäsi hän miettiväisesti, »ehkäpä sinun olisikin viisainta antaa kirjekäärö minulle iltaan saakka? Eikö?» jatkoi hän hymyillen, kun Josette risti nopeasti kätösensä rintansa päälle, aivan kuin olisi jokin voimakas vaisto kieltänyt häntä päästämästä kirjeitä, kallisarvoista omaisuuttaan enää käsistään. »Etkö tahdo? No, aivan niinkuin tahdot lapseni, mutta pidä hyvää huolta niistä! Tiedäthän, että täällä on yhä varkaita ja vakoilijoita kaikkialla.» »Vakoilijoitako?»
»Luonnollisesti! Arvasit kai sinä, että noita kirjeitä ei varastanut mikään tavallinen varas?»
»En, en minä arvannut sitä! Luulin, että kun käärö oli sinetöity, luuli jokin tavallinen varas, että se sisälsi rahoja.»
»Olisiko se riittänyt selitykseksi niin ovelaan juoneen», huomautti Chauvelin kuivasti, »varsinkin, kun sinä niin ilmeisesti et ole mikään varakas matkailija!»
»En tullut ajatelleeksi sitä! Mutta teidänhän täytyy toki tietää, kuka käärön varasti, kun te kerran...»
»Kun kerran toin sen takaisinkin? Luonnollisesti tiedän sen!»
»Kuka se sitten oli?» kysyi Josette ja katseli Chauvelin’iä suurin pelokkain silmin.
»Jos kertoisinkin sen, et sinä ymmärtäisi sitä!»
»Luulen kuitenkin ymmärtäväni. Koettakaapa!» kuiskasi hän.
»No niin», vastasi mies alentaen äänensä kuiskaukseksi, »satuitteko huomaamaan ensimmäisenä iltana tänne saapumisenne jälkeen suuri kasvuisen merimiespukuisen miehen, joka käyttäytyi niin huomiotaherättävästi 'Valkoisen Hevosen' ruokasalissa?»
»Huomasin kyllä — se oli aivan kauhea mies mielestäni! Mutta ei suinkaan hän...?»
»Tuo mies, jonka valepuku, se minun on myönnettävä, oli perin kekseliäs, on erään englantilaisen järjestön johtaja, joka on päättänyt saattaa Ranskan tuhoon.»
»Tarkoitatteko, että...?» huohotti tyttö.
Chauvelin nyökkäsi. »Huomaan», sanoi hän, »että olet kuullut noista miehistä. He nimittävät itseään Punaisen neilikan liitoksi, mutta eivät he ole muuta kuin likainen joukko englantilaisia vakoojia, jotka toimivat hyväntahtoisuuden ja sankarillisuuden naamion alla ja ottavat vastaan rahaa molemmilta tahoilta — sekä omalta että meidän hallitukseltamme, aivan niin kuin heidän parhaiten kannattaa.»
»En usko sitä!» vastusti Josette kuumasti.
»Huomasitko, että tuona iltana lähti tuo lihava merimies huoneesta heti kun minä olin tullut sisään?»
»Huomasin», myönsi tyttö, »että hän tosiaan lähti ravintolahuoneesta vähän sen jälkeen kuin te olitte ruvennut syömään».
»Lähetin poliisin hänen jälkeensä, mutta hänellä on aivan ihmeellinen kyky hävitä silloin, kun on kysymys hänen omasta nahastaan!»
»En voi uskoa sitä», vastusti Josette jälleen, muistellen Louisen kirjettä ja omia unelmiaan. »Jos ei Punaista neilikkaa olisi ollut...»
»Ei Louise de Croissy olisi koskaan päässyt Englantiin», keskeytti Chauvelin ivallisesti tytön puheen. »Tiedän sen kyllä! Mutta enkö juuri kertonut, että eräs tuon miehen menettelytavoista on juuri näennäinen avuliaisuus naisia kohtaan? Hän tahtoi epäilemättä saada kansalainen Croissyn pois tieltään, luullen, että hän jättäisi kirjeet sinulle. Kun hän huomasi, että sinulla ei niitä ollut ja että sinä matkustit Englantiin hakemaan niitä, seurasi hän sinua. Tiedän hänen tehneen niin ja tein puolestani parhaani estääkseni häntä. Koetin mahdollisuuden mukaan ystävystyä kanssasi, jotta hän ei uskaltaisi lähestyä sinua minun vartioidessani sinua.»
»Oi, tiedän kyllä», huokasi Josette, »olette ollut perin ystävällinen!»
Hän tunsi vaipuvansa epäilyksen ja surkeuden suohon, häntä piinasivat epäluulot ja hän tunsi, että hänen kauneimpia ihanteitaan oli loukattu. Kuinka hän olisikaan saattanut selviytyä tällaisesta huolten merestä, hän, joka oli niin tietämätön ja suoraluontoinen? Kuinka hän olisi saattanut ymmärtää, kehen luottaa ja uskoa? Tämä ystävä oli ollut niin kiltti, niin kiltti häntä kohtaan! Nuo korvaamattomat kirjeet oli varastettu ja hän oli tuonut ne takaisin. Missä hän olisikaan ollut tällä hetkellä ilman häntä! Ilman häntä ei Josettella olisi tällä hetkellä mitään, millä lunastaa Mauricen henki ja elämä. Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän ei ehken koskaan ollut tuntenut itseään niin onnettomaksi, sillä mikään ei koskaan ollut vienyt häntä niin lähelle sitä, mikä on inhoittavinta elämässä — petosta ja kavallusta. Hän käänsi päänsä poispäin, sillä hän häpesi kyyneleitään. Mitä lopultakaan merkitsi jonkun harhakuvitelman särkyminen näinä aikoina, jolloin saatiin nähdä kaiken uskon sortuvan, kaikki aatteet maahan poljettuina? Josette oli melkeinpä jumaloinut Punaista neilikkaa, ja Louisen kirje oli vahvistanut hänen uskoaan tähän ihmeelliseen henkilöön, jota ympäröi mieltäkiinnittävä salaperäisyys ja jolle olivat ominaisia melkeinpä tarumaiset urhoollisuuden ja rohkeuden näytteet. Jos mikä muu mies tahansa kuin hänen kalpeakasvoinen ystävänsä olisi puhunut hänen sankaristaan tähän äänensävyyn, olisi hän nimittänyt häntä valehtelijaksi ja ryhtynyt puolustamaan ihannettaan: mutta hän oli velkaa niin paljosta kansalainen Armand'ille, tämä oli ollut sellainen ihmeellinen ystävä, sellainen apu vaikeuksissa, ja vain hänen ansiostaan hän ei juuri nyt ollut epätoivon kuilussa.
Hän oli väärässä — Josette oli varma siitä, että hän oli väärässä — siinä, mitä hän luuli Punaisesta neilikasta, mutta Josette ei hetkeäkään epäillyt hänen vilpittömyyttään. Hän oli miehelle aivan liian suuressa kiitollisuudenvelassa epäilläkseen häntä. Mitä tahansa hän sanoikaan— ja hänen sanansa olivat julmien nuolien tavoin lävistäneet hänen sydämensä — sen hän sanoi, koska hän oli varma siitä, että hän puhui totta, ja hän puhui niin vain ystävyydestä Josettea kohtaan. Nytkin hän näytti aavistavan tytön ajatukset ja tämän kyynelten aiheen.
»On aina surullista», sanoi hän ystävällisesti, »nähdä harhakuvitelmiensa häipyvän! Mutta koeta ajatella sitä, lapseni, että olet ehkä menettänyt — sanokaamme ystävän, vaikkakaan en tahtoisi väärinkäyttää sitä sanaa, jota itse asiassa ei ollut muualla kuin sinun mielikuvituksessasi, ja sen sijaan olet löytänyt erään, joka käsittääkseni on jo osoittanut teoissa arvonsa palauttamalla sinulle sen ihmeellisen avaimen, joka on avaava vankilan ovet rakastamallesi miehelle. Enkö olekin oikeassa arvellessani, että Maurice Reversac on tuo onnellinen?»
Josette nyökkäsi ja hymyili läpi kyyneltensä tuolle ulkokullatulle.
»En ollut aikonut kertoa sinulle niin paljoa», sanoi mies nousten seisomaan lähtövalmiina, »tunsin vain halua varoittaa sinua! Mies, joka kerran on jo ryöstänyt kirjeesi, yrittää ehkä tehdä sen uudestaan, ja ehkenpä enää seuraavan kerran voisikaan palauttaa niitä sinulle!»
Iltapäivä alkoi jo olla käsillä, puitten varjot pitenivät, mutta hämärä viipyi vielä virralla. Tyttö istui kädet ristissä kuumien kyynelten valuessa hänen silmistään. Hänen kiltti ystävänsä seisoi vielä hänen edessään ja oli juuri lähtemäisillään, mutta hän ei huomannut nostaa silmiään ja sanoa niitä kiitollisia sanoja, jotka miehen ihmeellinen avuliaisuus häntä kohtaan muutoin niin helposti oli tuonut hänen huulilleen. Hänen ajatuksensa olivat kaukana Louisen luona tämän kauniissa olohuoneessa Englannissa, hän kuuli Louisen kertovan Punaisen neilikan hämmästyttävästä urhoollisuudesta, hänen neuvokkuudestaan, uhrautuvaisuudestaan ja siitä loistosta, joka ympäröi hänen nimeään hänen omassa maassaan. Kuinka tämä kaikki olisi voinut olla totta, jos ei hänen täällä oleva ystävänsä olisi erehtynyt? Ja jos hän taas ei erehtynyt, olivatko silloin kaikki ne kertomukset, jotka hän oli kuullut tuosta salaperäisestä sankarista, vain taruja tai valheita.
Hänen korviinsa kantautui sekavaa sorinaa. Venemiehet lorusivat poukamassa, ohikulkijain jalat kopisivat, lasten kirkaisuja ja naurua kuului puistokäytäviltä, ja äkkiä kajahti kaiken yllä raikuva ääni, joka lauloi marseljeesin ensimmäisiä säkeitä aivan väärällä nuotilla. Josette pikemminkin tunsi kuin näki, kuinka kansalainen Armand hätkähti huomattavasti. Josette nosti päänsä juuri ajoissa keritäkseen näkemään Armandin kiirehtivän nopeasti poukamaan päin. Korviarepivä laulu oli kuulunut siltä taholta. Kaikki venemiehet nauroivat ja osoittelivat venettä, joka juuri oli lähtemäisillään rannasta. Siinä istui lihava merimies risaisessa takissa ja kiiltävässä mustassa hatussa, joka oli kallellaan takaraivolla ja souti. Hän se lauloi niin kauhean väärin; hän lauloi aina juuri säveleen vierestä. Laulu remahteli halki ilman, ja vielä sittenkin, kun hän jo oli päässyt virran keskiväliin ja oli pääsemässä saarille, se kuului puistokäytäville. Josette ei voinut olla hymyilemättä. Tuoko oli se mies, joka oli ryöstänyt kirjeet hänen tyynynsä alta — se vaarallinen vakooja, jonka vastustamiseksi tarvittiin hänen ystävänsä koko taito? Voisiko tuo ruma, epäsiisti olento suortuvaisine hiuksineen ja hampaattomine suineen tosiaankin olla salaperäinen ja pelättävä Punainen neilikka?
Josette ei voinut olla nauramatta sille ajatukselle! Kansalainen Armand'in täytyi olla vähän hassahtava, kun hän saattoi pitää tätä puhvelia kaikkien aikojen jaloimpana miehenä! Hän tähysteli ympärilleen löytääkseen ystävänsä Armand'in ja voidakseen vakuuttaa hänelle, kuinka väärässä hän oli, kuinka äärettömän väärässä hän oli ollut. Äkkiä hän vapautui kokonaan epäilystensä raskaasta taakasta. Hän tunsi itsensä jälleen onnelliseksi ja mielestään keventyneeksi. Hänen kuvitelmansa eivät olleet hävinneet: hän ihannoi yhä ihannettaan ja säilytti kuitenkin kiintymyksensä tuohon mieheen, jolla oli niin surulliset kasvot ja joka oli niin ystävällinen ja kiltti häntä kohtaan. Hän oli onnellinen — oi, niin onnellinen! — ja hänen huulensa olivat valmiit kertomaan kiitollisuuden sanoja.
Mutta katsoipa hän sitten minne päin tahansa, ei kansalainen Armand'ista näkynyt merkkiäkään.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Kello oli nyt kahdeksan illalla. Tunti sitten oli »Valkoisen Hevosen» majatalon pihalle ajanut postikärryt ja niistä oli astunut alas kansalainen François Chabot, edustaja Loire et Cherin piiristä. Hänet oli ottanut vastaan talon isäntä siten kuin tulikin, huomioonottaen hänen kiihtyneen mielentilansa ja hänen vaikutusvaltansa, ja hän oli syönyt illallista tuon pienen, kalpeakasvoisen miehen kanssa, joka jo oli herättänyt hotellissa paljon huomiota ja joka tunnettiin kansalainen Armand'in nimellä.
Josette, joka istui toisen pöydän ääressä eräässä huoneen pimeässä nurkassa, tarkasteli noita kahta miestä sekavin tuntein. Hän ei voinut syödä mitään, sillä hän oli sisäisesti perin kiihtynyt. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin kaikki hänen ponnistelunsa Mauricen hyväksi kantaisivat hedelmää. Hänen ystävänsä oli lähettänyt hänelle sellaisen viestin, että hän lähettäisi hakemaan häntä heti, kun kansalainen kansanedustaja olisi valmis ottamaan hänet vastaan, niin että hän odotteli niin kärsivällisesti kuin suinkin saattoi. Katsellessa Chabot'ta muistui hänen mieleensä jokainen hetki siitä kerrasta, jolloin hän ensi kertaa oli tämän puheilla; hän oli ollut silloin täysin rauhallinen ja hillitty ja niin hän olisi nytkin, kunhan hän vain kerran olisi silmikkäin tuon miehen kanssa. Vaikkakin Josette oli tietämätön ja vilpitön, ei hän ollut mikään typerys. Hän tiesi hyvin, mikä vaara häntä uhkasi hänen kohdatessaan Chabot'n täällä Rouen’issa kirjeet mukanaan. Tapahtumat olivat kehittyneet toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli suunnitellut. Hän oli aikonut kohdata Chabot'n puolueettomalla alueella Pariisissa, siten, että kirjeet olisivat olleet poissa tämän ulottuvilta, kunnes hän olisi saanut turvallisesti talteen turvakirjeet itselleen ja Mauricelle.
Vaara? Oli toki aina vaarallista joutua ristiriitaan näiden miesten kanssa, jotka hallitsivat Ranskaa kauhulla ja ainaisella giljotiininuhkalla, mutta olihan olemassa toinenkin vaara, se että nuo kallisarvoiset kirjeet varastettaisiin uudestaan matkan varrella ja hän ei saisi niitä enää toista kertaa takaisin. Mutta ehkäpä Josette olisi kieltäytynyt tapaamasta Chabot'ta ennen Pariisia, jos ei kansalainen Armand'ia olisi ollut; eikä hänen mieleensä suinkaan juolahtanutkaan, ettei tuo luotettava ja voimakas ystävä suojelisi häntä ja valvoisi, ettei hänelle tapahtuisi mitään vääryyttä. Hän ei ollut lainkaan peloissaan. Odotus vain koetteli hänen hermojaan. Kun hän oli syövinään illallistaan, koetti hän vangita ystävänsä katseen, mutta tämä oli täydelleen syventynyt keskusteluunsa Chabot'n kanssa. Viimeksi mainittu vilkaisi silloin tällöin häneen päin, mutta kääntyi sitten jälleen Armand'in puoleen naurahtaen ivallisesti ja kohauttaen olkapäitään.
Illallisen jälkeen nuo kaksi miestä poistuivat yhdessä huoneesta ja Josette odotteli hiljaisena sanomaa ystävältään. Lopulta se tulikin. Katsahtaessaan ylös hän huomasi ystävänsä seisomassa ovella: hän antoi Josettelle merkin ja tyttö seurasi häntä ulos huoneesta. Hän oli nyt aivan rauhallinen, yhtä rauhallinen kuin hän oli ollut ensimmäisen keskustelun aikana Chabot'n kanssa, kun nuo kallisarvoiset kirjeet eivät vielä olleet hänen hallussaan. Nyt hän tunsi paperin rapisevan rinnallaan — paperin, jota hänen ystävänsä oli sanonut kultaiseksi avaimeksi, joka aukaisi vankilanovet Mauricelle.
Armand vei hänet talon takaosassa sijaitsevaan pieneen huoneeseen, jonka isäntä oli antanut kansalainen kansanedustajan käytettäväksi ja jota hän tavallisesti käytti paikkana, jossa hän otti vastaan ystäviään. Huoneen vaatimattomana kalustuksena oli epäsiistin näköinen pelipöytä, jonka kauhtuneelle veralle entiset juomauhrit olivat jättäneet joukoittain tahmeita jälkiään. Pöydällä oli mustepullo ja kulunut hanhenkynä, astiallinen hiekkaa ja pari tinaista haarakynttilänjalkaa, joissa talikynttilät valuen lepattelivat. Sitten siellä oli muutamia tuoleja, jotka oli järjestetty seinävierille ja puinen penkki, kaikki lian peitossa ja kiilloitusta kaipaavia. Huoneen nurkassa sijaitseva rautauuni loi ympärilleen miellyttävää hehkua. Ainoa kaunis esine koko huoneessa oli normandialainen isoisänaikuinen kello, joka seisoi seinän luona ja nakutteli aikaa yksivakaisen juhlallisesti. Huoneen ainoata ikkunaa varjosti kaihdin ja se oli kiinni. Seinät olivat kerran olleet kalkitut ja niillä ei ollut mitään muita koristeita kuin hirmuhallituksen vaalilause: kömpelösti punaisella piirrettynä: »Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.» Joku ahkera käsi oli nähtävästi äskettäin lisännyt seuraavat sanat: »Tai kuolema!»
Kun Chauvelin työnsi Josetten sisään tähän huoneeseen, istui Chabot siellä pöydällä. Tyttö astui eteenpäin ja istuutui kehoitusta odottamatta häntä vastapäätä ja odotti hänen alkavan puheen. Josette katsoi miestä pelotta kasvoihin, ja tämä vastasi katseeseen ilmeisen pilkallisesti nauraen. Chauvelin, joka oli seurannut Josettea huoneeseen, kysyi nyt:
»Menenkö pois vai tahdotteko minun jäävän?» Josette katsahti ylös, mutta kun hän ei tiennyt kenelle kysymys oli osoitettu, kiirehti hän vastaamaan: »Voi, jääkää toki, kansalainen Armand!» Silloin Chauvelin istuutui penkille Josetten taakse, mutta vastapäätä virkaveljeään. Hetkeen ei kukaan sanonut sanaakaan, ja vain vanhan kellon juhlallinen naksutus häiritsi hiljaisuutta. Sitten Chabot sanoi jyrkästi:
»No niin, nuori nainen, te olette ollut siis Englannissa, mikäli ymmärrän?»
»Kyllä, kansalainen», vastasi Josette kylmästi.
Chabot tarkasteli häntä pilkallisesti pää kallellaan ja paksut huulet naurun virneessä. Hän poimi pöydältä kynän ja leikki sillä, ja raapi sillä sitten ajelematonta leukaansa.
»Annahan olla», jatkoi hän hitaasti, »mikä olikaan teidän matkanne tarkoitus?»
»Saada käsiini eräitä kirjeitä, kansalainen», vastasi hän välittämättä miehen halveksivasta sävystä, »jotka te erittäin mielellänne tahdoitte saada käsiinne!»
»Hm!» vastasi Chabot lyhyesti. »Vai halusin minä erittäin mielelläni saada nuo kirjeet?»
»Siltä tuntui, kansalainen!»
»Ja te matkustitte koko tuon matkan aina Englantiin saakka tyydyttääksenne tuota minun haluani, vai mitä?»
»Voimmehan sanoa niinkin, kansalainen, jos se teitä miellyttää!»
Tytön rauhallisuus tuntui harmittavan Chabot'ta nytkin, niinkuin se oli tehnyt heidän ensimmäisen keskustelunsa aikana. Vielä nytkään, kun tyttö niin täydellisesti oli hänen vallassaan, ja kun hänen kostosuunnitelmansa tähän hävyttömään letukkaan nähden oli onnistunut niin täydellisesti, ei hän voinut olla tuntematta harmia uhrinsa takia, ja hän kadehti virkaveljeään, joka istui huoneen toisella puolella niin täydellisen rauhallisen ja huolettoman näköisenä.
»Missä nuo kirjeet ovat, kansalainen?»
»Minulla on ne mukanani», vastasi tyttö ärsyttävän kylmäverisesti.
»Antakaa ne tänne!» komensi Chabot.
Mutta tyttö ei aikonut antautua helpolla.
»Muistatte kai, kansalainen», sanoi hän, »millä ehdoilla suostuin luovuttamaan teille kirjeet?»
»Ehdoilla?» vastasi Chabot nauraen käheästi.
»Vai ehdoilla? Kas, kun minulta on vallan unohtunut ne ehdot. Ehkäpä te ystävällisesti suostuisitte kertomaan minulle niistä jälleen?»
»Kerroinhan teille, kansalainen kansanedustaja», jatkoi Josette väsyneenä, sillä hän alkoi kyllästyä tähän sanasotaan, »että tarvitsen turvakirjeet Maurice Reversacin ja omalle niinelleni, jotta me voisimme lähteä molemmat tästä maasta minne tahansa me haluamme!»
»Eikö muuta?» ivaili mies.
»Se on tarpeeksi minulle! Päätämmekö kaupan, kansalainen kansanedustaja? Olette varmaankin yhtä kyllästynyt kuin minäkin tähän hammasteluun!»
»Olette oikeassa siinä suhteessa, te hävytön letukka!» kivahti Chabot hänelle naurahtaen lyhyesti. »Tänne kirjeet!»
Ja kun tyttö ei vastannut, vaan katsahti vain häneen ivallisesti naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään, jatkoi hän uhkaavasti:
»Kuulitteko, mitä minä sanoin? Tänne kirjeet!»
»En anna, ennenkuin turvakirjeet ovat valmiit ja te olette omakätisesti allekirjoittanut ne!»
»Vai niin, niinkö?» kähisi Chabot ja nojautui pöydän yli tuijottaen tyttöä kasvoihin. Hän näytti kauhealta kynttilöiden himmeässä, leikkuvassa valossa, paksut huulet vapisten ja suupielet vaahdoten ja kasvot vääntyneinä ja raivosta sapenkarvaisina. Hän jäi tähän asentoon hetkiseksi tuijottaen tyttöä salaisesti iloiten riemuvoitostaan. Tyttö oli hänen vallassaan, häntä ei mikään voinut enää pelastaa, kosto, jota hän oli janonnut, oli vihdoinkin hänen! Mutta oli erikoisen suuri ilo nauttia siitä jo näin ennakolta, katsella tuota hentoa kaulaa, jonka jo pian katkaisisi giljotiinin terä, tuota runsaiden kultakiharoiden peittämää päätä, joka niin pian putoaisi inhaan koriin noiden säteilevien silmien sulkeutuessa kuolemantuskassa.
»Vai niin!» sähisi hän käheästi. »Luulet kai, että François Chabot on sinun vallassasi, sinä pieni typerys, sinä pieni tylsämielinen! Luulet kai voineesi peloittaa häntä, piinata häntä epäilyllä ja pelolla? Sinä kolminkertaisesti hullu!»
Hänen äänensä nousi kirkunaksi, hän hypähti seisomaan ja takoen pöytää kämmenellään huusi:
»Tänne! Vartijat!»
Ovi lensi auki ja kaksi tasavallan armeijan miestä ilmestyi oviaukkoon, ja toisia seisoi heidän takanaan käytävässä. Josette näki kaiken. Chabot'n raivotessa ja sylkiessä myrkkyään häntä kohden vihaisen käärmeen tavoin, oli hän hillinnyt itsensä. Hän ei ollut pelännyt, sillä tiesihän hän, että hänen ystävänsä Armand oli läsnä! Ei Chabot'kaan, vaikka hän olikin kansanedustaja tai ehkäpä juuri sen tähden, uskaltanut tehdä ilmeistä varkautta virkaveljensä silmien edessä. Eniten hän pelkäisi sitä, että Josette ilmiantaisi hänelle vaarallisten kirjeiden olemassaolon. Mutta kun ovi aukeni, hypähti Josette pystyyn ja kääntyi ystävänsä puoleen, jolta hän niin luottavaisesti toivoi suojelusta.
Silloin Chabot nauroi ääneensä. Heittäen päänsä taaksepäin hän nauroi aivan katketakseen. »Sinä pieni hupsu!» jatkoi hän ivailuaan. »Sinä perinpohjainen tylsimys!» Hän vaikeni hetkiseksi ja käski sitten: »Tarkastakaa hänet!» Kaksi sotilasta lähestyi. Josette seisoi aivan hiljaa kertaakaan edes huudahtamatta. Hänen suuret silmänsä olivat suuntautuneet ystävään — ystävään, joka käytti väärin hänen luottamustaan ja oli jo pettänyt hänet. Aluksi oli hänen katseensa pyytänyt: »Pelasta minut!» Hänen tummansiniset silmänsä, tummat kuin kesäyö, olivat näyttäneet tahtovan sanoa: »Etkö olekaan minun ystäväni?» Mutta vähitellen muuttui vetoomus kauhuksi ja sitten kivettyneeksi tuijotukseksi, sillä kansalainen Armand, joka oli kieroillut tietoonsa hänen salaisuutensa, hankkiutunut hänen luottamukseensa ja varastanut hänen kiitollisuutensa, istui nyt paikallaan hiljaisena ja välinpitämättömänä, sivellen petolinnunkynsiä muistuttavilla sormillaan leukaansa, huulillaan arvoituksellinen hymy. Josette käänsi hitaasti katseensa poispäin, hän kääntyi kavalasta ystävästä viholliseen, joka tuijotti häntä salaisesti iloiten. Sotilaat seisoivat nyt yksi hänen kummallakin puolellaan, toisen käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Päästäen tukahdutetun kapinallisen huudahduksen riistäytyi Josette irti ja otti vapaaehtoisesti esille kirjekäärön puseronsa sisästä ja pani sen pöydälle.
Chabot'n kurkusta tunkeutui käheä tyytyväisyyden huokaus. Hänen paksu, karkea kätensä sulkeutui kohtalokkaan käärön ympärille. Sotilaat seisoivat puunukkien tavoin Josetten molemmilla puolilla.
»Saanko minä nyt mennä?» kysyi tyttö.
Chabot heitti häneen pilkallisen katseen.
»Mennä?» matki hän ivallisesti. Sitten iva kuoli hänen huuliltaan ja hänen rumat kasvonsa, jotka hän lähensi vain tuuman päähän tytön kasvoista, vääntyivät melkeinpä eläimellisestä raivosta. »Mennäkö, sinä pahantapainen lutka — et sinä saa mennä! Kuin oikea synnynnäinen tylsämielinen sinä olet antautunut minun valtaani! Koko viime kuukauden sinä olet salaa naureskellut minulle ja ystävilleni, nauttien kuin irstaileva ahmatti siitä myrskystä, jolla meitä uhkailit! Nyt on meidän vuoromme nauraa, ja me nauramme sinun mädäntyessäsi ystävinesi vankilassa, niin, mädäntyessä, aina siihen päivään saakka, jolloin teidän päänne putoavat giljotiinissa! Ja sitä päivää me tervehdimme elämämme onnellisimpana!»
Paitsi sitä, että astahti ruumiillista vastenmielisyyttä tuntien taaksepäin, kun tuon miehen myrkyllinen hengitys osui hänen poskiinsa, ei Josette hetkeksikään luopunut täydellisen rauhallisesta asenteestaan. Tällä hetkellä, jolloin hän huomasi, ettei hänellä ollut toivoa maallisesta avusta ja että hänen ystävänsä olikin petturi, hän tiesi myös, että Maurice ja hän olivat hukassa! Ei kukaan koko maailmassa voisi pelastaa heistä kumpaakaan, minkä tahansa kohtalon salaliittolaiset heille sitten vahvistaisivatkin. Hän rukoili hyvältä Jumalalta voimia kantaakseen kohtalonsa, millaiseksi se sitten muodostuisikaan, ja ennen kaikkea hän rukoili voimia voidakseen salata tältä hirviöltä, kuinka hän kärsi. Mauricen nimi, joka niin julmasti oli heitetty vasten hänen kasvojaan, sai hänet värisemään tuskasta. Juuri Mauricen takia hän eniten kärsi. Hän oli uneksinut niin paljon — helliä ja typeriä unelmia — siitä, mitä hän voisi tehdä Mauricen puolesta, että pettymys hetkisen näytti suuremmalta kuin mitä hän jaksoi kantaa.
Hän ei vilkaissutkaan enää mieheen, joka oli pettänyt hänen luottamuksensa: viattomassa mielessään hän kuvitteli, että miestä vaivasi oma raukkamaisuutensa. Le bon Dieu yksin tiesi, kuinka häntä piti rangaista.
Chabot'n viittauksesta asettivat molemmat sotilaat jälleen kätensä tytön olkapäille. He odottivat toista merkkiä viedäkseen hänet ulos huoneesta. Heidän upseerinsa seisoi ovella ja Chabot kysyi häneltä:
»Miten tässä kaupungissa on järjestetty vaarallisten rikollisten käsittely?» ja kysyessään hän hymyili pilkallisesti Josettelle — julmasti, kuten Bastien de Croissyn murhaajalta saatte odottaa.
»Onhan täällä olemassa kaupunginvankia, kurinalainen», vastasi mies.
»Onko se turvallinen säilytyspaikka?»
»Se on joka tapauksessa hyvin vartioitu. Se on rakennettu kaupungintalon alle.»
»Kuka vastaa siitä?»
»Minä, kansalainen, ja minun kaksikymmentä miestäni!»
»Entä kuka pitää hallussaan kaupungintaloa?»
»Kapteeni Favret'n komennossa oleva kansalliskaartin osasto.»
»Asuvatko he siellä?»
»Kyllä, kansalainen!»
Chabot naurahti taas käheästi ja kohautti sitten olkapäitään.
»Luulisi niitä olevan tarpeeksi vartioita yhdelle tyttölapselle», sanoi hän, »mutta eihän sitä koskaan tiedä — te miehet olette sellaisia houkkia...»
Puhuessaan oli Chabot sormiellut laiskasti kääröä, aukaisten sinetit yhden kerrallaan. Nyt uloin paperi putosi ja pieni kirjenippu tuli esille — kirjenippuko...? Chabot'n kädet vapisivat kun hän otti esille jokaisen paperinipalasen ja aukoi ne ja sitä tehdessä näytti hänen rumilta kasvoiltaan kadonneen jokainen verenpisara, ja hänen sapenvärinen ihonsa sai harmaan, tuhkankarvaisen vivahduksen, sillä käärö sisälsi vain paperinpalasia, joissa ei ollut lainkaan kirjoitusta ja jotka oli taitettu niin, että ne näyttivät kirjeiltä. Chabot'n silmät näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan hänen katsellessaan noita tyhjiä paperinpalasia. Hänen kasvonsa olivat olleet ennenkin vääntyneet, mutta nyt ne näyttivät kuin kuolinnaamiolta — harmailta, pergamentinkaltaisilta, jähmettyneiltä! Hän nosti katseensa ja kiinnitti sen Josetteen, paperinpalasten putoillessa yksittäin hänen käsistään.
Mutta Josette ei enää ollut sama rauhallinen, itsensähillitsevä nainen kuin äsken. Kun Chabot sormieli kääröä ja aukaisi sinetin toisensa jälkeen ja kun käärepaperi putosi syrjään ja paljasti sen, minkä olisi pitänyt olla nuo kuuluisat kirjeet, tuntui hänestä, kuin olisi julma tikari työnnetty hänen sydämeensä, hänen ajatellessaan, kuinka toisin kaikki olisi ollut, jos ei mies, johon hän oli luottanut, olisi osoittautunut olevansa Juudas. Sitten hän äkkiä huomasi, että käärössä ei ollutkaan kirjeitä, vain tyhjiä paperinpalasia! Hänen hämmästyksensä oli aivan yhtä suuri kuin hänen kiusanhenkensäkin. Hän oli saanut käärön Louiselta, eikä se ollut kertaakaan lähtenyt hänen käsistään — ei kertaakaan! Vaikka, tosiaankin... näinä viimeisinä viitenä päivänä... varkaus... ihmeellinen takaisinsaanti...! Oi, mon Dieu, mon Dieu, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Hänen aivonsa olivat kuumeessa. Hän saattoi vain tuijottamistaan tuijottaa noita paperinpalasia, jotka putoilivat yksi toisensa perästä Chabot'n luisesta kädestä.
Kukaan ei puhunut: sotilaat seisoivat asennossa, odottaen määräyksiä. Huoneen toisessa päässä vanha isoisänaikuinen kello naksutteli minuutteja hitaasti ja juhlallisen yksitoikkoisesti. Lopulta kuului Chabot'n vapisevilta huulilta kuiskaava sihahdus. Hän osoitti sormellaan ensin Josettea ja sitten pöydällä olevia kirjeitä.
»Vai niin», mutisi hän kuiskaten käheästi, »aioit siis jälleen pitää minua narrinasi?»
»Ei, ei!» vastusti tyttö vasten tahtoaan.
»Ajattelit voivasi saada minulta turvakirjeen näillä arvottomilla paperinpalasilla...!» väitti mies samalla kurkkuäänellä.
Hän vaikeni hetkeksi ja sitten hänen äänensä kohosi kirkunaksi.
»Missä kirjeet ovat?» karjui hän epäsointuisella äänellä.
»En tosiaan tiedä», vastusteli Josette. »Vannon, etten tiedä!»
»Anna kirjeesi minulle, ja heti», kertasi mies, »tai saatanan nimessä...»
Hän vaikeni vielä kerran, sillä sanat kuolivat hänen huulillaan. Miten hän olisi enää voinutkaan uhata uhriaan, luvattuaan hänelle jo kaikki ne sielulliset ja ruumiilliset kidutukset, jotka olivat hänen vallassaan. Millä hän vielä olisikaan voinut uhata? Vankilallako? Rakastajan surmallako? Mitä muuta oli enää olemassa?
»Anna heti minulle kirjeet!» kähisi hän villin pedon tavoin, jolta oli riistetty saalis, »tai toimitan sinut poltettavaksi, julkisesti ruoskittavaksi! Annan — annan — suurkiitos siitä, että meillä vielä on Ranskassa keinoja, joilla voi rankaista sinunkaltaisiasi helvetinkoiria!»
»En voi antaa teille sellaista, jota minulla ei ole, kansalainen», selitti Josette rauhallisesti, »ja vannon, että luulin kirjeiden olevan siinä käärössä, jonka annoin teille!»
»Valehtelet! Sinä...»
Chabot kääntyi nyt vahdissaolevan upseerin puoleen. »Viekää naikkonen pois ja muistakaa...» Hän keskeytti puheensa ja noitui ja kiroili pari minuuttia itsekseen, ja sitten hän äkkiä muutti äänensävynsä ja sanoi Josettelle:
»Kuunnelkaapa, pikku kansalainen, yritin vain pelästyttää teitä», ja tiikerin karjunta muuttui kyyhkysen kujerrukseksi. »Huomaan, että olet viisas viekas pieni tyttö! Luulit varmaankin, että voisit narrata vanhaa Chabot-parkaa, vai mitä? Luulit varmaan voivasi kujeilla hänen kanssaan hiukan, vai mitä?»
Hän käveli varpaillaan pöydän ympäri, kunnes hän seisoi Josetten vieressä. Hän pujotti likaisen sormensa Josetten leuan alle ja pakotti tämän nostamaan päänsä: »Sievä pikkuinen!» jokelsi hän, ja oli muodostavinaan huulillaan suukkosen. Mutta luultavasti jokin tytön ilmeessä säästi hänet tältä viimeiseltä kärsimykseltä, tai ehkenpä mies ei ollut aikonutkaan suudella häntä. Varmaa vain on, että hän tyytyi vain virnistämään tytölle ja tuijottelemaan noita suloisia kalpeita kasvoja, jotka olisivat herättäneet myötätuntoa kaikissa muissa paitsi tytön vihamiehissä.
»No, kun sinun kujeesi nyt on onnistunut», lisäsi hän teeskennellysti hohottaen, »niin olemme taas yhtä pitkällä kuin ennenkin, vai mitä? Sinä annat minulle kirjeet, jotka olet hakenut aina Englannista saakka, ja minä annan sinulle oikein oivallisen turvakirjeen, niin, sekä sinulle että sille sinun kauniille rakastajallesi, tuolle onnenpojalle, niin että te kaksi voitte mennä menojanne ja kuherrella missä tahansa tahdotte. No, luulen, että te olette kätkenyt nuo kirjeet jonnekin sievään pieneen vuoteeseenne ja me menemme nyt yhdessä hakemaan ne, vai mitä?»
Josette ei vastannut sanaakaan, eikä liikahtanut paikoiltaan. Mitä hän olisikaan saattanut sanoa tai tehdä? Hän oli kuunnellut vain puolella korvalla tuon inhoittavan teeskentelijän lirkutuksia. Hänellä ei ollut enempää tietoa kuin miehelläkään siitä, mitä kirjeille oli tapahtunut, eikä siitä, kuinka käärö, joka oli aivan samannäköinen kuin Louisen hänelle antama paketti, oli voinut vaihtua toiseksi. Hän aavisti hämärästi, että kansalainen Armand'illa oli jotain tekemistä vaihdoksen kanssa, mutta hän ei voinut lainkaan ymmärtää, mikä hänen tarkoituksensa olisi saattanut olla. Hänen seisoessaan siinä vaiti ja mieli täynnä epäluuloja ja kuvitelmia tuli Chabot kärsimättömäksi.
»Pian nyt, typerys», sanoi hän ja jätti jo pois teeskentelevän sävynsä, »älä seiso siinä kuin puinen epäjumalankuva! Älä pakota minua lähettämään sinua tiehesi noitten sotilaitten välissä! Vie minut huoneeseesi, ja ystäväni seuraa meitä!»
»Olenhan jo sanonut teille, kansalainen, etten tiedä mistään muusta kääröstä, kuin siitä, jonka jo annoin teille», huomautti Josette vakavana.
»Se on vale!»
»Se on totta, Jumalan nimessä!» Ja hän lisäsi juhlallisesti: »Minä uskon yhä Jumalaan!»
»Pyh!»
Se oli vain hämmästynyt raivon ja pettymyksen huudahdus. Sillä seuraavien hetkien aikana asteli Chabot edestakaisin huoneessa, kädet selän takana, häkkiin suljetun pantterin tavoin. Äkkiä hän pysähtyi virkaveljensä eteen.
»Mitä te tekisitte, ystävä Chauvelin», hän kysyi, »jos te olisitte minun asemassani?»
Chauvelin oli pysyttäytynyt koko ajan aivan hiljaa istuen penkillä heti Josetten takana. Oli tosiaankin vaikeata tietää, oliko hän käsittänyt kaikki ne vaiheet, joita asiankäsittely oli nähnyt tässä huoneessa viimeisen neljännestunnin aikana, sillä Chabot'n viha yhtä vähän kuin Josetten murhaava ylenkatsekaan eivät näyttäneet vaikuttavan häneen lainkaan. Hetkittäin näytti melkein siltä kuin hän olisi nukkunut, hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten, käsiään hän piti ristissä ja silmiään suljettuina. Mutta kun hänen virkaveljensä nyt vetosi häneen suoraan, näytti hän heräävän ja katsahti ylös edessään oleviin vihaisiin kasvoihin.
»Mitä?» kysyi hän epämääräisesti. »Mitä te sanoitte, kansalainen kansanedustaja?»
»Älä nuku, mies!» huusi toinen raivoissaan. »Sekä teidän että minun niska on nyt vaarassa, jos tuo tyttö saa pettää meidät! Mitä hänelle on tehtävä?»
»Pitäkää häntä vartioituna huoneessaan, sehän on yksinkertaista», Chauvelin'in huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.
»Ja panen toimeen tarkastuksen hänen huoneessaanko? Niin, luonnollisesti! Sehän on yksinkertaisinta, vai mitä?» Ja Chabot kääntyi vielä kerran upseerin puoleen. »Kersantti», komensi hän, »joku teistä saa mennä etsimään hotellin omistajan. Käskekää häntä ohjaamaan itsenne siihen huoneeseen, joka oli Josette Gravier'n hallussa. Teidän on etsittävä huone läpikotaisin, ettekä saa hellittää, ennen, kuin olette löytänyt sinetöidyn käärön, joka on aivan tytön äsken pöydälle laskeman käärön kaltainen. Ymmärrättekö?»
»Kyllä, kansalainen!»
»Menkää sitten, ja muistakaakin», lisäsi hän tarkoituksellisesti, »tuon käärön täytyy löytyä, tai muuten saatte kärsiä puuttuvasta harrastuksestanne!»
»Siihen ei ole syytä», vastasi sotilas kuivasti.
Hän kääntyi kannoillaan ja oli marssimaisillaan ulos huoneesta, kun Chauvelin kuiskasi ystävälleen:
»Menisin teidän sijassanne hänen kanssaan. Tahtonette kai, että käärö annetaan teille rikkomattomin sinetein, vai mitä?»
»Olette oikeassa, ystäväni», huomautti toinen. Hän antoi kersantille merkin, sillä tämä seisoi asennossa ovella antaakseen hienon kansanedustajan mennä ovesta ennen itseään. Ovella Chabot kääntyi vielä kerran Chauvelin'iin:
»Pitäkää silmällä naikkosta minun poissaollessani», sanoi hän nyökäten Josetteen päin. »Jätän oven ulkopuolelle joitakuita miehiä vartioimaan häntä!»
»Älkää pelätkö», vastasi Chauvelin kuivasti, »hän ei juokse tiehensä». Chabot poistui ja kersantti seurasi häntä. Eräät miehistä yhtyivät heihin ja marssivat heidän vanavedessään ylös käytävään.
»Te voitte odottaa ulkopuolella, kansalaiset», sanoi Chauvelin noille kahdelle miehelle, jotka seisoivat Josetten molemmin puolin. Hänellä oli päällään trikolorinauhansa, joten ei ollut kysymystäkään siitä, etteikö hänellä olisi ollut oikeus antaa käskyjä, joten sotilaat astuivat askeleen taaksepäin, kääntyivät ja marssivat ulos huoneesta sulkien oven jälkeensä. Ja nyt oli Josette yksin Chauvelin'in kanssa noiden neljän, valkeaksikalkitun seinän sisällä.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
»Enkö ollutkin oikeassa, ystäväiseni, pannessani toimeen tämän pienen petoksen?»
Jos Eeva äiti olisi kuullut käärmeen kuiskaavan korvaansa juuri, kun häntä ajettiin ulos paratiisista: »Enkö ollut oikeassa houkutellessani sinua syömään palan omenasta?» ei hän varmaankaan olisi hämmästynyt enempää kuin Josette hämmästyi tämän ystävällisen ja teeskennellyn äänen kantautuessa hänen korvaansa.
Hän heräsi kuin unesta — kuin eräänlaisesta tainnostilasta, johon hänet oli epätoivo ajanut.
Hän kääntyi ja kohtasi kansalainen Armand'in ystävällisen, tutun katseen. Kynttilöiden heikossa valossa hän näytti vain tavallista kalpeammalta ja hyvin väsyneeltä. Josette tuijotti häneen mykkänä ja hämmästyneenä, hämmästyneempänä, kuin mitä hän oli ollut viime päivinä, jolloin kuitenkin oli tapahtunut niin paljon selittämättömiä asioita. Kun hän ei yrittänytkään puhua, jatkoi mies hetken kuluttua:
»Jos en minä olisi tullut väliin, kuten pidin parhaana, olisivat teidän kalliit kirjeenne nyt tuon raakalaisen käsissä ja mikään ei olisi voinut pelastaa teitä ja ystäväänne Reversacia kuolemasta.» Ja hän jatkoi taaskin: »Tilanne olisi sama kuin nytkin, mutta meillä ei olisi kirjeitä!»
Hän pisti pitkän ja kapean kätensä takkinsa sisätaskuun ja veti sieltä esille käärön, joka oli sinetöity aivan samalla tavalla kuin toinen käärö, joka oli sisältänyt oletetut kirjeet. Josettelta pääsi hämmästynyt huokaus ja hän painoi tavanomaisella pateettisella tavallaan kätensä rintaansa vasten. Hänen sydämensä sykki raivoisasti. Hän olisi liikahtanut, mutta Armand painoi sormensa varoittavasti huulilleen.
»Sh — sh!» varoitti hän, ja pujotti käärön takaisin takkinsa sisäpuolelle.
Ulkoa kuului ääntensorinaa, eräs sotilaista selvitteli kurkkuaan, toiset tömisyttelivät jalkojaan. Sieltä kuului kuiskailua, liikettä ja raskaita askeleita, jotka kaikki muistuttivat siitä, että siellä seisoi kansalainen kansanedustajan käskystä sotilas vahdissa. Josette alensi äänensä kuiskaukseksi:
»Ja te teitte sen todellakin...? Minun tähteni...? Minun epäillessäni...?»
»Teidän kutsuessanne minua mielessänne sekä petturiksi että Juudakseksi», täydensi mies hiljaa hymyillen. »Älkäämme muistelko sitä enää!»
»Ehkäpä te voitte antaa minulle anteeksi... itse en voi antaa sitä itselleni koskaan anteeksi...»
»Älkäämme puhuko siitä enää», sanoi mies kärsimättömänä. »Tahdoin teidän vain tietävän, että en puuttunut asioiden kulkuun äsken siitä yksinkertaisesta syystä, että se olisi vain vahingoittanut teidän ja ystävänne asiaa, kun Chabot on sellaisessa mielentilassa. Saatoin vain järjestää siten, että hän antoi toimittaa kotitarkastuksen teidän huoneessanne, niin että sain tilaisuuden vaihtaa pari sanaa teidän kanssanne kahden kesken.»
»Olette oikeassa, kuten aina, kansalainen Armand», vastasi Josette innokkaasti. »En voi käsittää, kuinka koskaan saatoin epäillä teitä!»
Kuin vastauksena tytön sanattomaan pyyntöön nousi mies ja astui huoneen läpi tytön luo hymyillen hänelle mitä ystävällisimmin ja herttaisimmin ja taputti häntä olkapäälle.
»Pieni tyttö parka», mutisi hän.
Josette otti hänen kätensä omaansa ja onnistui painamaan sille suudelman ennenkuin mies sai vedettyä kätensä pois.
»Te olette ollut niin kultaisen ystävällinen minulle, että en ikinä voi unohtaa sitä», huokasi hän. »En enää koskaan epäile teitä.»
»Ettekö sittenkään, jos minun täytyisi panna teidät vielä entistäkin ankarammalle koetukselle?»
»Koetelkaa minua!» vastasi tyttö yksinkertaisesti.
»Entäpä, jos antaisin vangita teidät nyt?... Teidät vangittaisiin tietenkin vain pariksi päiväksi», kiirehti hän vakuuttamaan.
»En epäilisi!» selitti tyttö lujana.
»Vain siihen asti, että saan tuotetuksi nuoren Reversacin tänne!»
»Mauricenko?»
»Niin! Jotta voisin vapauttaa teidät molemmat lopullisesti, täytyy minun saada teidät molemmat tänne yht'aikaa! Ymmärrättehän sen?»
»Luulen ymmärtäväni!»
»Kun teistä on toinen täällä ja toinen Pariisissa, voi niin helposti syntyä vaikeuksia, ja nuo viholliset voivat aina saada meidät lankeamaan johonkin juoneensa. Mutta kun minulla on teidät molemmat täällä ja kirjeet käsissäni, voin alkaa neuvotella Chabot'n kanssa teidän molempien vapauttamisesta ja tarpeellisista turvakirjeistä. Ja sen jälkeen te voitte matkustaa diligenssillä Tréport’iin ja olla Englannissa kolmen päivän perästä.»
»Oi niin! Nyt minä ymmärrän!» huudahti Josette ilon ja kiitollisuuden kyynelien valuessa hänen silmistään. »En minä välitä vähäisestä vankeudesta, rakas kansalainen Armand», lisäsi hän lapsellisesti. »En tosiaan välitä vähääkään siitä, mitä te käskette minua tekemään. Luotan teihin täydellisesti! Täydellisesti!»
»Koetan tehdä sen teille niin helpoksi kuin mahdollista, ja jos meillä on onnea, on teidän ystävänne Reversac täällä jo noin viikon kuluttua!»
Kiihtyneenä ja onnellisena, osaamatta lainkaan olla peloissaan ja ilman epäilyn hiventäkään, näki Josette Chauvelin'in menevän ovelle, avaavan oven ja kutsuvan sotilaita, jotka olivat vartiossa käytävässä. Hän kuuli kysymyksen: »Kuka teistä on täällä johdossa?» Hän näki erään miehistä astuvan eteenpäin reippaasti ja kuuli hänen täsmällisen vastauksensa: »Minä, kansalainen!» sekä lopulta ystävänsä lyhyen määräyksen:
»Korpraali, teidän on vietävä tämä nainen, Josephine Gravier, poliisikomissariaattiin. Teidän on annettava hänet pääkomissaarin haltuun sillä määräyksellä, että häntä on pidettävä tarkasti vartioituna kunnes toisin määrätään!» Sitten hän meni pöydän luo, otti hanhenkynän ja vedettyään taskustaan painetun paperin, hän kirjoitti parisen sanaa paperiin, allekirjoitti paperin ja sirotti hiekkaa kirjoituksen päälle. Talikynttilät olivat nyt palaneet niin mataliksi ja niistä lähti sellainen musta savupilvi, että saattoi tuskin nähdä. Hän yritti tarkistaa kirjoittamansa ja oli silminnähtävästi tyytyväinen siihen, sillä hän ojensi sen sotilaalle sanoen lyhyesti:
»Tämä selittää pääkomissaarille, että vangitseminen tapahtuu Turvallisuuskomitean kolmannen jaoston jäsenen, Armand Chauvelin'in määräyksestä ja että minä täten annan tiettäväksi, että Josephine Gravier'tä epäillään petoksesta tasavaltaa vastaan.»
Korpraali, keski-ikäinen mies jokseenkin nuhruisessa virkapuvussa, otti paperin ja seisoi huomioasennossa Chauvelin’in kehoittaessa käskevällä eleellä Josettea lähtemään miesten kanssa. Uskollisena ja luottavaisena viimeiseen saakka koetti tyttö olla vilkaisematta petolliseen ystäväänsä, joka oli tehnyt hänelle tällaisen julman kepposen. Hän meni jopa niin pitkälle, että hän näytteli kauhistuvansa. Hän näytteli tosiaan aivan täydellisesti onnettoman ylimyksen osaa, jota syytetään maanpetoksesta ja joka valmistautuu kuolemaan.
»Eteenpäin nyt, nuori nainen», käski korpraali lyhyesti.
Käytävässä odotti kolme miestä. Josette salli taluttaa itsensä pois huoneesta kävellen horjuvin askelin kasvot käsiin kätkettyinä. Korpraali meni viimeisenä ovesta, ja se paukahti kiinni hänen jälkeensä. Chauvelin seisoi hetkisen huoneessa kuunnellen. Hän kuuli lyhyitä käskysanoja, raskaita askelia, jotka kulkivat kohti ulko-ovea, salpojen avaamista ja ketjujen kalinaa. Hän hieroi vaaleita petolintumaisia käsiään vastakkain, ja hänen huulillaan leikki kummallinen hymy.
»Saatpa nähdä vaivaa, Neilikka poikaseni, jos aiot saada tytön haltuusi», mutisi hän itsekseen. »Ja jos saisitkin, on hänen rakastajansa yhä Pariisissa, ja miten sinä siitä selviäisit? Tällä kertaa luulen totisesti...»
Sitten hän vaikeni ja kuunteli hetkisen ääniä, joita kuului talon toiselta puolen, kolinaa ja tömistelyä, kumahduksia ja jyrinää, kovaa ja useasti toistuvaa karjuntaa ja vihaisten äänien sekasortoa, jotka kaikki sulautuivat hirveäksi meteliksi.
Ja hänen kuunnellessaan muuttui hänen tyytyväinen hymynsä viekkaaksi virnistykseksi.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Oli myöhäinen ilta ja useimmat hotellin vieraista olivat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa nukkumaan. Kauhean metelin herättäminä jotkut heräsivät ja tulivat ulos huoneistaan, mutta ulkopuolella olevia käytäviä vartioivat sotilasvartiot, jotka ajoivat heidät jälleen huoneisiinsa. Alakerrassa oli Josetten huoneen viereisessä huoneessa majailevilta isännältä ja hänen vaimoltaan tylysti vaadittu kaikkia avaimia ja hengen uhalla vaadittu heitä olemaan sekaantumatta velvollisuuksiaan hoitavien sotilaitten asioihin. Kansanedustaja, joka oli saapunut samana iltana, näytti olevan kiehuvan raivon vallassa, hän juuri määräsi molemmissa huoneissa toimitettavaksi ankaran kotitarkastuksen isännän esittäessä epämääräisiä vastalauseita kotinsa mullistuksen johdosta.
Neljännestunnin kuluttua ei siellä ollut yhtäkään ehyttä huonekalua jäljellä. Miehet olivat rikkoneet lattian, vetäneet auki jokaisen laatikon, rikkoneet jokaisen lukon, he olivat tyhjentäneet patjat ja tyynyt ja vetäneet verhot alas tangoiltaan. Chabot, joka asteli huoneesta toiseen pitkin askelin ja kädet ristissä, kiroili sotilaille heidän saamattomuuttaan.
»Enkö minä sanonut, että noitten kirjeitten täytyy löytyä?» karjui hän kuin raivoava härkä.
Kersantti oli neuvoton. Nuo kaksi huonetta näyttivät tosiaankin siltä, kuin olisi preussilainen tykki räjähtänyt siellä. Isäntä värjötteli kauhuissaan vaimoineen ja tyttärineen eräässä nurkassa.
»Ei koskaan ole meidän taloamme ennen kohdannut tällainen häpeä!» vastustelivat he nyyhkyttäen.
»Teidän ei olisi tarvinnut ottaa tänne sellaista letukkaa asumaan!» sanoi Chabot raa'asti.
»Kansalainen Chauvelin antoi meille määräyksen...»
»Älkää välittäkö kansalainen Chauvelin'istä. Minä täällä määrään nyt ja aina!»
Astellessaan huoneen läpi hän pysähtyi noiden kolmen onnettoman eteen. Nämä ponnistautuivat jaloilleen ja takertuivat kiinni toisiinsa pelosta kauheaa kansanedustajaa kohtaan. Chabot näytti todellakin tällä hetkellä melkein epäinhimilliseltä.
»Tuo naikkonen, joka nukkui täällä... », kysyi hän vaativasti.
»Niin, kansalainen!»
»Mihin hän on pannut sen?»
»Minkä sitten, kansalainen?»
»Hänellä oli sinetöity käärö — pieni käärö, noin minun käteni suuruinen käärö...»
»Niin, kansalainen?»
»Mihin hän on sen pannut?»
»Se varastettiin häneltä hänen ensimmäisenä täällä nukkumanaan yönä», selitti isäntä ääni täristen pelosta.
»Niin hän ainakin väitti!» lisäsi nainen väristen.
»Näkikö teistä kukaan kääröä?»
Kaikki kolme pudistivat päätään.
»Tyttö ei nukkunut sinä yönä tässä huoneessa, kansalainen», selitti nainen. »Hän nukkui samassa huoneessa kahden naismatkustajan kanssa, jotka matkustivat pois diligenssillä seuraavana päivänä. Kansalainen Chauvelin käski silloin meitä ottamaan hänet huoneeseemme nukkumaan ja sanoi meidän olevan vastuunalaisia hänen turvallisuudestaan.»
Chabot vilkaisi olkapäänsä yli kersanttia.
»Ottakaa huomispäivänä selville», määräsi hän »komissariaatista, ketä nuo naismatkustajat olivat ja antakaa asiasta tieto minulle.» Sitten hän kääntyi jälleen isännän puoleen. »Ja tahdotteko te tosiaankin uskotella minulle, ettei teistä kukaan nähnyt tuota varastettua kääröä? Miettikääpä tarkemmin!» käski hän karskisti.
»En ole koskaan nähnyt sitä, kansalainen», selitti mies.
»Enkä minäkään, vannon sen!» vakuuttivat molemmat naiset.
Chabot piti hätääntynyttä perhettä epätietoisuudessa vielä hetken ajan, nauttien heidän kurjuudestaan ja siitä pelosta, jonka hän heissä synnytti, tuijottaessaan heitä verestävillä silmillään. Hänen takanaan odotteli kersantti uusia määräyksiä. Mitään ei enää ollut tehtävissä, sillä jokainen nurkka ja loukko oli etsitty ja seinien sortaminen etsimistarkoituksessa ei sentään ollut mahdollista. Mutta Chabot'n hävityshalu ei ollut vielä tyydytetty. Hänellä oli sillä hetkellä sellainen tunne, että hän tahtoi polttaa koko talon ja sen mukana tuon käärön, joka oli hänelle tärkeämpi kuin hänen henkensä.
»Kersantti!» huusi hän, ja oli juuri antamaisillaan kammottavan käskyn, kun hiljainen kuiva ääni keskeytti hänet äkkiä:
»Muillakin keinoilla kuin tulella ja tulikivellä voi löytää sen, minkä te niin hartaasti toivoisitte omistavanne, ystäväiseni!»
Chabot kääntyi ympäri vihaisesti tuhahtaen ja näki Armand Chauvelin'in seisovan oviaukossa rauhallisena ja hentona, puettuna hillitysti mustaan pukuun, tutkimattomin kasvoin ja tukka sileästi kammattuna.
»Naikkonenko?» kirkui Chabot ääni vihasta käheänä.
»Hän on paremmassa tallessa kuin mitä hän oli teidän jättäessänne hänet puoli tuntia sitten, sillä minä olen toimittanut hänet vangituksi ja lähettänyt hänet piirin komissariaattiin minun asettamani syytöskirjelmän kanssa. Hän on tällä hetkellä tallessa, mutta ei pysy siellä kauaakaan, jos te kulutatte aikaanne raivoten ja kiroillen ja hajoittaen katon päämme päältä.»
»Mitä helvettiä te tarkoitatte? Eikö hän ole tallessa vähän ajan kuluttua? Miksei hän olisi?»
»Sen tähden, että täällä on liikkeellä voimia, jotka yrittävät parhaimpansa saadakseen tytön teidän kynsistänne», sanoi Chauvelin vakavan arvoituksellisesti.
»En minä välitä tytöstä vähääkään», mutisi Chabot hiljaa. »Mutta tahdon saada nuo kirotut kirjeet...»
»Aivan niin», keskeytti Chauvelin hiljaa, »kirjeet».
Chabot oli hiljaa hetken aikaa, nieleskellen hävyttömyyksiä, jotka tunkeutuivat hänen huulilleen. Hän tuijotteli täynnä vihaa ja epämääräistä pelkoa noihin vaaleisiin, syvällä oleviin silmiin, peittelemättömän ylenkatseellisesti. Jokin hänen katseessaan tuntui hypnotisoivan häntä ja heikentävän hänen tahtoaan. Hetken kuluttua hänen täytyi laskea katseensa. Hän selvitteli kurkkuaan, nykäisi liivejään ja suori likaisella ja kostealla kädellään kiharaa tukkaansa. Ja yrittäen päästä hermojensa herraksi, hän pisti kätensä housuntaskuihin ja alkoi jälleen astella edestakaisin lattialla. Sotilaat olivat kokoontuneet ulkopuolella olevaan käytävään ja heidän kersanttinsa astui askelen taaksepäin ovea kohden ja yritti parhaansa ollakseen hymyilemättä kansalainen kansanedustajan hämmingille.
»Te olette oikeassa», sanoi Chabot lopuksi jäljitellen rauhallisuutta. »Meidän täytyy ensin keskustella kirjeistä, ennen kuin me päätämme mitä teemme tytölle!»
Sitten hän kääntyi kersantin puoleen.
»Ketkä miehistä veivät tytön komissariaattiin? kysyi hän.
»En luule heidän tulleen vielä takaisin, kansalainen», vastasi kersantti.
»Ette luule!» ivasi Chabot. »Menkää ottamaan selvää asiasta!»
Mies lähti ja Chabot huusi hänen jälkeensä:
»Tuokaa tiedoituksenne minulle ravintolaan, olen siellä!»
Hän teki merkin Chauvelin'ille. »Menkäämme!» sanoi hän lyhyesti. »Tämä huone saa minut näkemään punaista!»
Hän ei heittänyt enää katsettakaan onnettomaan majatalonisäntään ja hänen vaimoonsa, jotka olivat joutuneet hänen mielettömän raivonsa uhreiksi. He seisoivat nyt hävitetyn huoneen keskellä tietämättä, oliko heillä vielä jotain pelättävänään. Talo vaikutti omituisen hiljaiselta äskeisen metelin jälkeen, vain käytävillä vartioivien sotilaiden täsmälliset askeleet kaikuivat peloittavina pimeässä.
Chabot marssi virkaveljensä edellä ravintolaan. Siellä hän heittäytyi mukavaan tuoliin ja nostaen jalkansa lähimmälle pöydälle tilasi tarjoilijalta pullollisen viiniä ja kutsui sitten virkaveljensä jakamaan sitä kanssaan.
Mutta Chauvelin ei välittänyt kutsusta. Hän meni tuohon pieneen yksityishuoneeseen, joka oli ollut äskeisen kohtalokkaan tapauksen näyttämönä. Hän sulki oven, lukitsi ja asetti salvan ovelle. Sitten hän meni ikkunan luo ja tutki kaihtimen. Se oli kiinni kuten aikaisemminkin. Ei ollut mitään vaaraa siitä, että hänet yllätettäisiin siinä hommassa, johon hän nyt ryhtyi. Kynttilät olivat palaneet melkein loppuun, Chauvelin otti kynttiläsakset ja siisti sydämet. Sitten hän istuutui pöydän viereen ja veti alkuperäisen käärön rintataskustaan.
Sinettien aukaisemishetki oli tullut. Ei ollut enää mitään syytä säilyttää kääröä koskemattomana. Ensimmäinen näytös siinä näytelmässä, jonka hän oli suunnitellut omaksi ylennyksekseen ja voimakkaan vihollisensa häviöksi oli osoittautunut loistavaksi menestykseksi. Sekä Josette Gravier että hänen rakastettunsa olivat vankilassa, toinen Pariisissa toinen Rouenissa. Sellainen tilanne herättäisi varmasti Punaisen neilikan sääliä ja yllyttäisi häntä käyttämään tuota ihmeellistä nerokkuuttaan pelastaakseen nämä kaksi nuorta ihmistä. Mutta tällä kertaa olisi myös Chauvelin paremmin varuillaan kuin koskaan ennen. Hänen täytyi vain pysyttäytyä tytön lähellä, tuon englantilaisen vakoilijan täytyi toki päästä kosketuksiin tytön kanssa, oli hän sitten kuinka liukas tahansa, ja jos hän ei suorastaan osaisi tehdä itseänsä näkymättömäksi, saataisiin hänet kyllä kiinni. Voi varmasti väittää, ettei Chauvelin'ia sillä hetkellä vaivannut epäonnistumisen pelko. Hän piti vihollistaan jo suorastaan kiinnisaatuna. Siitä muodostuisi hänen kestävyytensä, neuvokkuutensa ja isänmaallisuutensa riemuvoitto! Vielä kerran tulisi hänestä mahtava maassansa, näiden miesten johtaja, näiden lahjottavien pelkurimaisten tyhmyrien, jotka jälleen mataisivat maassa hänen edessään ja saisivat maksun niistä nöyryytyksistä, joita he viimeisten kahden vuoden aikana olivat aiheuttaneet hänelle.
Nämä häpeäätuottavat kirjeet olisivat hänelle hyvä lisäase, jolla hän voisi pitää kurissa noita häpeämättömiä nousukkaita — vaikutusvaltainen Danton mukaanluettuna, ehkäpä Robespierrekin! Armand Chauvelin näki itsensä jo kansansuosion huipuilla, Ranskan todellisena hallitsijana. Sillä hän voisi toki kohota mille vallanhuipuille tahansa, hän, joka oli ajanut kuolemaan vallankumouksellisen Ranskan piintyneen vihollisen.
Kaikkien näiden onnellisten ajatusten ja odotusten risteillessä Armand Chauvelin'in mielessä, leikkivät hänen sirot kätensä kirjekääröllä — hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa kulmakivenä. Hän sormieli sitä hellästi, kuten hän oli tehnyt niin usein ennenkin. Siinä se oli juuri samanlaisena kuin Picard'in laskiessa sen hänen käteensä! Hän ei ollut koskaan rikkonut sinettiä, ei koskaan nähnyt käärön sisältöä, ei koskaan nähnyt niitä kirjeitä, joiden takia Chabot'n, Baziren ja Fabre d'Eglantinen, jopa vielä suositun Danton'inkin kaltaiset miehet vapisivat. Mutta nyt, kun tämän hänen alkuunpanoinansa pienen huvinäytelmän ensimmäinen näytös oli onnellisesti näytelty tässä samassa huoneessa, ei hän enää voinut hillitä luonnollista uteliaisuuttaan näiden miesten salaisuuksien suhteen. Hän oli innokas ja kiihtynyt. Nämä kirjeet ilmaisisivat ehkä salaisuuksia, jotka osoittautuisivat ehkä vieläkin voimakkaammiksi aseiksi, kuin hän oli kuvitellut.
Hänen sormensa vapisivat hiukan hänen aukaistessaan sinettejä. Käärepaperi putosi pois aivan kuin tuo toinen paperi oli pudonnut Chabot'n käsistä, ja sisältö paljastui Chauvelin'in kauhistuneelle katseelle. Sillä ei tässäkään käärössä ollut mitään kirjeitä, kuten käärepaperi ja sinetit oli myös sisältö samanlainen kuin Chabot'n aukaisemassa käärössä, pelkkiä kirjeen muotoon taitettuja paperinpalasia!
Chauvelin tuijotti tuijottamistaan, hänen vaaleat, syvälläsijaitsevat silmänsä paloivat, hänen ohimoissaan sykki, koko hänen ruumiinsa värisi kuin vilusta. Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti? Koska tämä kauhea petos oli oikeastaan tapahtunut? Oliko se alkanut jo Bastien de Croissyn aivoissa — vai ehkä hänen epätoivoisen vaimonsa toimesta? Vai oliko tuo näennäisesti vilpitön tyttö tämän kaiken takana? Mutta ei, se oli mahdotonta! Chauvelin painoi vapisevan kätensä polttavaa otsaansa vasten. Hänestä tuntui siltä kuin olisi raskas lyönti hämmentänyt hänet. Hitaasti hän käänteli paperinpalasia käsissään. Ei missään niistä ollut sanaakaan kirjoitettuna. Paitsi yhdessä... Chauvelin poimi sen koneellisesti käteensä... se oli tahraisempi ja likaisempi kuin muut... Hän silitteli sen suoraksi. Kynttilät lepattivat ja savusivat jälleen... hän saattoi tuskin nähdä... hänen silmänsäkin hämärsivät, ei kylläkään kyynelistä, vaan niitä peitti eräänlainen usva, joka loi punaista sumua kaikkialle. Hänen täytyi räpäyttää silmiään parisen kertaa, ennen kuin hän saattoi erottaa paperinpalaselle kirjoitetut sanat. Lopulta se hänelle onnistuikin, mutta hän kerkisi lukemaan vain ensimmäiset sanat:
»Kaikkialta häntä etsitään...»
Tuo kiukuttava loru, jonka näkeminen jo niin monta kertaa ennen oli ollut enteenä jostain ikävästä häiriöstä! Ensi kertaa urallaan tunsi Chauvelin rohkeutensa lannistuvan. Vain pari minuuttia sitten hän oli ollut niin toivorikas ja varma! Tämä kauhea pettymys yllätti hänet iskun tavoin. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen särkevää päätään lyöty kauheasti, niin suuri oli hänen pettymyksensä. Kädet pöydälle ojennettuina, paperinpalanen nyrkkiin rutistettuna hän muisteli kaikkia niitä epäonnistumisia, jotka asteittain olivat saattaneet hänet korkeasta asemastaan tähän alennukseen. Calais, Boulogne, Nantes ja monta muuta — ja nyt tämä! Hän oli aavistanut sitä, kun hänen vihollisensa oli katsellut häntä niin hävyttömästi kasvoihin ravintolassa. Tuo suurikasvuinen ja paksu merimies ja hänen liiankin tuttu naurunsa, pippurirasia, joka muistutti häntä hänen suurimmasta tappiostaan Calais'n »Harmaassa Kissassa'». Nämä ja monet muut seikat tuntuivat vyöryvän läpi Chauvelin’in kuumeisten aivojen tällä katkeran pettymyksen hetkellä. Hän oli myös lakannut ajattelemasta Josettea, hän muisteli vain menneitä. Hetket kuluivat, vanha normandialaiskello nakutteli juhlallisena ja välinpitämättömänä.
Jonkin ajan kuluttua tunkeutui voimakas ääni Chauvelin’in tietoisuuteen. Hän ponnistautui hereille välinpitämättömyydestään ja heitti nopean silmäyksen ympärilleen. Sitten kun tuttu ääni lähestyi lähestymistään, hän kokosi kiireesti paperinpalaset ja työnsi ne taskuunsa pois näkyvistä. Hän meni ovelle ja aukaisi sen juuri ajoissa kohdatakseen virkaveljensä, jonka askel ei enää ollut niin vakava kuin silloin, kun raivo yksinään oli hallinnut hänen liikehtimistään. Pullo punaviiniä ja toinen raskasta normandialaista omenaviiniä olivat menneet hänen päähänsä, hänen huulensa sopertelivat ja hänen silmänsä verestivät. Hoiperrellen eteenpäin hänen onnistui melkeinpä kaatua Chauvelin’in syliin.
»Olen odotellut teitä jo puolisen tuntia», sanoi tämä moittivasti. »Mitä ihmettä te oikeastaan olette hommannut?»
»Minulla oli kauhean kuuma», mutisi Chabot epäselvästi, »ja hirvittävä jano. Minun täytyi saada jotain juodakseni...»
»Istukaa tuonne», komensi Chauvelin, sillä mies pysyi tuskin jaloillaan. »Meidän täytyy saada tänne enemmän tulta!»
»Niin... enemmän tulta... Minä vihaan tätä pimeyttä!»
Chabot vaipui tuoliin, hän ojensi kätensä pöydän yli ja painoi päänsä kyynäspäätään vasten ja kuorsasi pian kuuluvasti. Chauvelin katsahti häntä happamen ylenkatseellisesti. Oli tuokin apulainen suuressa yrityksessä, joka jo hahmottui hänen mielessään. Mutta sille ei voinut mitään... tämä juopunut rähjys oli ainoa olento, joka tällä hetkellä saattoi auttaa häntä. Hän taputti käsiään ja hetken kuluttua ilmestyi palvelustyttö. Chauvelin määräsi hänet tuomaan lisää kynttilöitä ja kannullisen kylmää vettä.
Chabot kuorsasi. Chauvelin tyhjensi pitemmittä menoitta veden hänen päälleen. Palvelustyttö poistui nauraa virnistellen.
»Mitä helvettiä...?» huusi Chabot, joka herätettiin unestaan näin raa'alla tavalla.
Kylmä vesi oli selvittänyt osittain hänen päänsä. Hän tuijotti silmiään räpytellen lepattavaan kynttilänliekkiin veden tippuessa pitkin hänen sekavia tukkasuortuviaan ja hänen poskiensa uurteita.
»Meidän täytyy katsoa tilannetta suoraan silmiin», aloitti Chauvelin kuivasti.
Hän istui Chabot'ta vastapäätä, nojaten kyynäspäitään pöytään, ohuet suonikkaat kädet tiukasti yhteenpuristettuina.
»Tilannettako?» kertasi Chabot tylsästi. »Niin, piru vieköön, se naikkonen, vai mitä?»
»Älkää nyt välittäkö koko naikkosesta! Luulen teidän yhä vieläkin tahtovan, etteivät eräät tärkeät kirjeet, jotka lienevät perin langettavia teille ja teidän koko puolueellenne, joudu 'Moniteur'n' tai sanokaammepa vaikka 'Père Duchesnen' käsiin ja julkaistuiksi!»
Chauvelin puhui hitaasti salliakseen jokaisen sanan tunkeutua tuon juoppolallin ymmärrykseen. Tässä hän onnistui, sillä kirjeiden mainitseminen karkotti viimeisenkin sameuden hänen humalaisista aivoistaan. Hän oli jälleen yksinomaan raivon ja pelon pahassa.
»Te vannoitte», huomautti hän kylmästi, »että te saisitte nuo kirjeet käsiinne!»
»Ja niin minä saankin», vastasi Chauvelin rauhallisesti. »Mutta teidän täytyy auttaa minua!»
»Olette antanut pienen tytön vetää itseänne nenästä, te...»
»Jos te otatte tuollaisen äänensävyn, ystäväiseni», sanoi Chauvelin terävään ja röyhkeään sävyyn, katsellen virkaveljeään tiukasti silmiin, »jätän tämän jutun hoitamisen tällä hetkellä ja annan miehen, joka varasti nuo kirjeet, tehdä niillä mitä ikinä hän haluaa!»
Tällä uhkauksella oli Chabot'hon sama vaikutus kuin kylmällä suihkulla. Hän nieli pahantuulensa ja sanoi melkeinpä nöyrästi:
»Mitä te tahtoisitte minun tekevän?»
»Kerron teille! Ensinnäkin, mitä tulee tuohon kirjekääröön...»
»Niin... Kirjekäärö, se oikea käärö... Kenellä se on, missä se on?... Tahdon tietää sen!» Ja jokaista lausetta lausuessaan löi Chabot kädellään pöytää, Chauvelin’in nopeitten aivojen viimeistellessä kavalaa suunnitelmaa.
»Kerron teille, kuka varasti käärön Gravier'n tytöltä!» sanoi hän hiljaisesti. »Sen varasti tuo englantilainen vakoilija, jota sanotaan Punaiseksi neilikaksi!»
»Mistä sen tiedätte?»
»Älkää välittäkö siitä, mistä minä sen tiedän, uskokaa vain, että niin on! Mutta yhtä varmasti kuin minä elän, tiedän, että Punaisella neilikalla on nuo kirjeet hallussaan...»
»Ja hän voi lähettää meidät kaikki giljotiiniin», keskeytti Chabot hänet käheästi kuiskaten.
»Tietysti hän voi», vastasi Chabot kuivasti, »jollei...»
»Mitä jollei? Puhukaa mies, jos ette tahdo minun vaipuvan kuoliaana eteenne.»
»... jollemme saa häntä kiinni, tietenkin, tiedän mä!»
»Mutta hänenhän sanotaan olevan liukkaan kuin henkiolennon. Tehän olette itsekin...»
»Tiedän sen! Mutta ei hän ole aivan niin liukas kuin te luulette! Minä olen yrittänyt ja epäonnistunut hänen suhteensa, se on totta! Mutta minua ei ole koskaan ennen auttanut sellainen vaikutusvaltainen mies kuin te!»
Chabot röyhisteli kuullessaan kohteliaisuuden.
»Tietenkin autan teitä», sanoi hän.
»Kuunnelkaa siis, kansalainen. Vaikkakaan meillä ei ole kirjeitä, on meillä jotain, jota voisimme sanoa valtiksi tässä pelissä...»
»Vai valttikortti?»
»Juuri niin, Gravier'n tyttö! Kerroinhan teille, määräsin hänet vangittavaksi...»
»Se on totta, mutta...»
»Hän on tällä hetkellä komissariaatissa ankaran vartioinnin alaisena!»
Chabot hyppäsi pystyyn tuijottaen virkaveljensä kalpeisiin kasvoihin ja löi nyrkkinsä pöytään.
»Te valehtelette», kiljui hän täyttä kurkkua. »Ei hän ole komissariaatissa!»
Chauvelin kohautti olkapäitään.
»Missä hän sitten olisi?» kysyi hän kylmästi.
»Sen tietää ehkä paholainen, mutta minä en!»
Nyt oli Chauvelin’in vuoro tuijottaa virkaveljeään silmiin. Oliko mies yhä juovuksissa vai oliko hän tullut hulluksi?
»Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi hän kylmästi, »mutta te puhutte arvoituksia!»
»Arvoituksiako?» pilkkasi toinen. »Johan nyt! Kerronpa teille, että tuo tytönhuitukka, jonka te määräsitte lähetettäväksi komissariaattiin, ei päässyt perille!»
»Ei päässyt perille?» kertasi Chauvelin hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä!»
»Leikkiäkö? Kuulkaa siis: kersantti ja ne sotilaat, jotka lähetin tiedustelemaan tyttöä, tulivat takaisin puoli tuntia sitten ja he kertoivat, ettei sotilaita eikä tyttöä ollut kuulunut komissariaattiin...»
»Mutta missä...?»
»Sitä, missä tyttö on, ei kukaan tiedä! Komissaari lähetti heti patrullin tutkimaan asiaa. He löysivät sotilaat yleisestä puistosta kirkon takaa jalat sidottuina heidän omilla vöillään ja lakit suukapuloina, mutta tytöstä ei näkynyt jälkeäkään!»
»Ja entä sitten?»
»Sotilaat oli yllätetty! He ovat kaikki nyt vangittuja, nuo raukkamaiset petturit! He selittivät, että kun he kulkivat puiston läpi matkallaan komissariaattiin, heidät äkkiä yllätettiin takaapäin heidän sitä lainkaan aavistamatta. He eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet mitään, paikka oli pimeä ja aivan autio. Näyttää siltä, että tässä jumalanhylkäämässä kylässä ei juuri pala valoja, kun öljy ja tali ovat tulleet niin kalliiksi, ja että siviiliväestö kaihtaa puistoa, koska se on kaikkien pahantekijöitten tyyssija tässä kaupungissa. Miehet vannovat, että tekivät parhaansa itseänsä puolustaakseen, mutta että hyökkääjiä oli lukumäärältään enemmän ja heidät voitettiin. Joka tapauksessa pahantekijät, ketä he nyt sitten lienevätkin, voittivat heidät, sitoivat ja kapuloivat heidät ja pakenivat pimeässä ottaen tytön mukaansa.»
»Mutta eivätkö miehet nähneet mitään? Olivatko ryövärit ratsain, vai...?»
»Paha minut periköön, jos tiedän. Kaksi miehistä kertoi, että heidän kimppuunsa käyneillä oli sama virkapuku kuin heillä itselläänkin, ja eräs heistä arveli, että hän oli nähnyt erään rosvoista ennenkin, valtavan suurikasvuisen merimiehen lahdella soutelemassa, ja hänen iskunsa olivat olleet voimakkaita kuin härän!»
»Vai niin?»
»Roistot olivat lähteneet joelle päin!»
»Vai niin?» sanoi Chauvelin jälleen.
»Miksi te sanotte koko ajan 'vai niin'?» kysyi Chabot epäystävällisesti. »Tiedättekö, jotain tästä jutusta?»
»En! Mutta se vahvistaa sen, mitä äsken kerroin teille.»
»Kuinka niin?»
»Nuo helvetilliset englantilaiset vakoojat ovat jälleen työssä.»
»Mistä sen tiedätte?»
»Kaikki osoittaa sitä: hyökkäystapa, tytön katoaminen, isokokoinen merimies! Kulkurit eivät koskaan olisi uskaltaneet käydä tyhjin taskuin sotilaiden kimppuun, eivätkä he myöskään olisi vaivautuneet ryöstämään tyttöä, jolla ei ole rahaa eikä omaisia, jotka hänen puolestaan maksaisivat lunnaita.»
»Se on totta!»
»Milloin kersantti kertoi teille tästä»?
»Aivan äsken! Vain noin neljännestuntia sitten!»
»Miksi ette kertonut sitä heti minulle?»
»Eihän se kuulunut teille! Minä se täällä määrään, ettekä te!»
»Ja mitä te sitten määräsitte? Te ette näyttänyt olevan sopivassa kunnossa antamaan mitään määräyksiä!»
»Raivo meni minun päähäni, kun minua taas petkutettiin. Jos te ette olisi omavaltaisesti vangituttanut tyttöä...»
»Teidänhän piti kertoa minulle, mitä määräyksiä te annoitte kersantille», keskeytti Chauvelin hänet karsaasti.
»Käskin häntä tuomaan nuo neljä pahantekijää tänne, tahdon kuulustella heitä itse!»
»No niin, ovatko he täällä?»
»Odottakaa, kansalainen, kaikki aikanaan! Kersantin on mentävä ensin komissariaattiin ja sitten hänen on...»
»Tiedän sen kaiken», keskeytti toinen kärsimättömänä... Hän meni ovelle, taputti käsiään ja odotti, kunnes yövahti tuli tassutellen pitkin käytävää.
»Heti kun kersantti palaa», sanoi hän miehelle, »on teidän tuotava hänet tänne!»
Chabot aukaisi suunsa vastustellakseen. Hän oli arka kansanedustajan etuoikeuksistaan, sillä hänen asemansa oli paljon korkeampi kuin pelkän komitean jäsenen. Mutta Chauvelin'in hiljaisessa tavassa ottaa johto käsiinsä oli jotain, joka peloitti häntä, ja hän tunsi itsensä kutistuneeksi ja mitättömäksi toisen halveksivan katseen kohdatessaan. Hänen ruma suunsa sulkeutui napsahtaen ja hän katsoi poistuvan vartijan perään silmissään kummallinen ilme. Hän istuutui jälleen pöydän luo ja tuijotti typerästi tyhjyyteen leikitellen kömpelöillä sormillaan pöydällä olevilla esineillä jalat suoraan eteenpäin ojennettuina. Silloin tällöin hän vilkaisi avoimeen oveen päin ja kuulosteli eri ääniä, joita yhä vielä kuului talosta.
Vaikka vieraita olikin jyrkästi komennettu pysyttelemään huoneissaan, ei heitä voitu estää liikuskelemasta ja kuiskailemasta keskenään, kun kerran oli mahdotonta saada unta. Äskeinen meteli, kun huonekaluja oli rikottu ja seiniä ja lattioita kolkutettu, oli herättänyt heidät kaikki ensimmäisestä unestaan. Sen jälkeen oli epämääräinen pelko ja vartiosotilaitten raskaat askeleet pitänyt kaikkia hereillä. Onneton isäntäväki oli paennut vapaana olevaan vierashuoneeseen, mutta heidän oli vielä vaikeampi kuin vieraitten saada unta.
Sen tähden vallitsi koko talossa kohina, vaikkakin vaimennettu kohina. Chabot tuntui saavan eräänlaista lohtua sen kuuntelemisesta. Kuten niin monet, jotka julistavat olevansa jumalankieltäjiä, oli hänkin peräti taikauskoinen, ja kaikki tuo puhe salaperäisestä vakoilijasta, joka teki työtään pimeässä ja oli liukas kuin henkiolento, oli käynyt hänen hermoilleen. Chauvelin taas asteli huoneessa edestakaisin. Laihat kädet tiukkaan selän taakse puristettuina, pää rintaa vasten vaipuneena. Hänen ahkerat aivonsa olivat keskeytymättömässä työssä. Ilmeisestikin hän oli menettänyt ensimmäisen erän tässä pelissä Punaista neilikkaa vastaan. Eikä vain sitä: hän oli myöskin menettänyt sen, mitä hän niin sattuvasti oli kuvannut »valttikortikseen». Josette Gravier oli juuri senkaltainen neitonen ahdingossa, joka vetoaisi Sir Percy Blakeneyn seikkailunhaluiseen mieleen: niin kauan kuin hän oli vankina Rouen’issa, ei Punainen neilikka lähtisi sieltä pois, ja siinä olisi ollut hyvä mahdollisuus päästä hänen jäljilleen. Nyt ei ollut mitään sellaista mahdollisuutta, kun tyttö jo oli turvassa, sillä Chauvelin tiesi kokemuksesta, että ei kannattanut toivoakaan, että hänen kaltaisiaan vankeja voisi saada takaisin Punaisen neilikan kynsistä, kun tuo seikkailujen prinssi kerran oli ottanut heidät suojelukseensa.
Hän olisi ollut aivan täydelleen ymmällä, jos ei eräs asiaintila olisi antanut hänelle toivoa, eräs valttikortti hänellä vielä oli, ja ehkäpä taitavasti pelattuna...
Hänen päästyään mietteissään niin pitkälle keskeytti ne tulollaan kersantit, joita seurasivat nuo neljä syyllistä sotilasta. Tällä kertaa ei Chauvelin yrittänytkään puuttua puheeseen. Hän antoi Chabot'n kysellä mitä tämä tahtoi. Hän, Chauvelin tiesi kaiken, mitä heillä ehkä olisi sanottavanaan. Hän kuunteli vain puolella korvalla kuulustelua, tajuten silloin tällöin sanasen... »me emme kuulleet mitään... He yllättivät meidät kuin äkkinäinen salama... Kyllä, meillä oli kyllä pistimemme mukana... oli mahdotonta käyttää niitä... Oli pimeää kuin säkissä... Heillä oli yllään kansalliskaartin virkapuvut... samat kuin meilläkin, ainakin, mikäli niin pimeässä saattoi erottaa... vain eräällä ei ollut, ja hän näytti merimieheltä... se oli kauhean suuri mies, jolla oli aivan peloittavan suuret voimat... Olen nähnyt hänet ennenkin lahdella veneessä... ja täällä ravintolassa... Kuinka me olisimme voineet käyttää pistimiämme?... Hehän olivat puetut samoin kuin mekin... He löivät nyrkeillään... tuo iso merimies löi minut maahan... ja minutkin... näin vain tähtiä... Niin minäkin.... Kun tulin tajuihini oli minun jalkani sidottu ja villalakkini oli tungettu suuhuni...», ja muuta samanlaista.
Kun kaupunginportit oli jo suljettu yöksi, ei kukaan voinut päästä niiden läpi ennen huomisaamun koittoa, mutta olihan olemassa joki, eikä Punaisen neilikan keksimiskyvyllä ja rohkeudella ollut rajoja. Mutta viimeinen valttikortti oli jäljellä — ässä, toivoi Chauvelin hurskaasti.
Kun Chabot oli lähettänyt sotilaat pois, neuvottelivat nuo kaksi miestä jälleen.
»Emme voi ryhtyä paljon mihinkään Gravier'n tytön suhteen», huomautti Chauvelin kuivasti. »Onneksi on meillä tuo Reversac jäljellä. Hänen avullaan on meidän nyt käytävä kauppaa!»
»Tarkoitatteko tytön rakastettua?»
»Luonnollisesti.»
»Ymmärrän tarkoituksenne!»
»Sehän on hienoa», pilkkasi Chauvelin. »Luulisin teidän tietävän, missä hän on!»
»Abbeyn vankilassa! Olen panettanut hänet itse sinne! Oikea neronleimaus, luullakseni», lisäsi hän tyytyväisenä, »vangita tuo miekkonen!»
»No niin, teillä on ollut vapaat kädet näin viime viikkoina, tuon englantilaisen vakoilijan huomion ollessa kääntyneenä ystäväämme Carrier'hen Nantes’issa.»
»Luulen tosiaan, että noitten pappien ja naisten murhaaminen on herättänyt hänen huomiotaan! Omasta puolestani...»
»Niin herätti Josette Gravier'kin teidän uhrinanne hänen huomiotaan ja niin on herättävä myös Maurice Reversac. Olkaa varma siitä!»
»Saatanalle kiitos siitä, että hän ainakin on turvassa!»
»Niin, hän on meidän voitonkorttimme», päätteli Chauvelin, »ja meidän täytyy saada hänestä se irti, minkä hän ansaitsee!»
Hän alkoi jälleen astella edes takaisin huoneessa, Chabot'n seisoessa vieressä tosin aivan selvänä, mutta vailla ajatustakaan hämärissä aivoissaan ja tuijottaen typerästi eteensä.
»Pariisi ei kelpaa», mutisi Chauvelin enemmän itselleen kuin virkaveljelleen haastellen. »Punaisella neilikalla on siellä aivan liian monia vakoilijoita ja ystäviä salatuissa sopissaan, joista meillä ei ole tietoakaan.»
»Mitä? Mitä te puhutte?» uteli Chabot hölmömäisesti.
»Sanon, että meidän on saatava Maurice Reversac pois Pariisista!»
»Miksi? Hänhän on siellä varmassa säilössä?»
»Eikö mitä!» tiuskaisi Chauvelin äkäisesti. Hän seisahtui pöydän viereen ja iskien silmänsä Chabot'hon kysyi tältä: »Oletteko koskaan kysynyt Fouquier-Tinville'ltä, kuinka monta vankia on karannut Pariisin vankiloista yksinomaan Punaisen neilikan toimesta?»
»En, mutta...»
»Huomattavasti yli kaksisataa tämän vuoden alusta lukien!»
»En usko sitä!»
»Vakuutan teille sen olevan totta! Ja saman verran on vankeja karannut Nantes'ista! Carrier on halkeamaisillaan raivosta!»
»Carrier on raivohullu!»
»Ehkäpä! Mutta nyt te kai ymmärrätte, miksi tahdon saada Maurice Reversacin ulos Pariisista. Punainen neilikka vie muutoin vaikkapa lahjomalla hänet meidän kynsistämme!»
Chabot mietti vielä hetkisen, ja Chauvelin, joka arvasi hänen ajatuksensa lisäsi vakavan tarkoittavasti:
»Jos jätämme Reversacin sinne, ei meillä ole mitään, mihin vaihtaa nuo kirjeet.»
»Kirjeetkö...», mutisi Chabot epämääräisesti.
»Niin», huomautti Chauvelin kuivasti, »jollette ole sattumalta löytänyt niitä?»
Vastauksen asemesta kirosi Chabot kuin pakana.
»Siellä, missä on tyttö, siellä ovat myös kirjeet», jatkoi toinen, »painakaa se päähänne! Ja kirjeet ovat englantilaisten vakoilijoiden käsissä. Muistakaa siis vain yksi seikka: niin kauan kuin meillä on vielä käsissämme tytön rakastaja, voimme ehkä saada kirjeet tarjoamalla niistä turvakirjeitä. Ja ehkäpä — älkää unohtako sitä — ehkäpä meillä on myös tilaisuus vangita Punainen neilikka, jonka kiinniottamisesta on luvattu kymmenentuhannen livren palkinto!»
Koska Chabot oli jo tyhjentänyt kirosanojensa varaston, kevensi hän nyt mieltään muilla törkeyksillä.
»Kymmenentuhatta livreä!» huudahti hän sitten.
»Puhumattakaan kunniasta!»
»Hiiteen kunnia! Mutta vihaan ajatusta antaa tytön ja hänen rakastajansa livistää!»
»Eihän teidän tarvitsekaan antaa!»
»Mitä tarkoitatte — eikö minun tarvitsekaan? Itsehän te juuri mainitsitte turvakirjeistä...»
»Niin teinkin! Mutta nehän voi tehdä mitättömiksi salaisella merkillä. Ranskan komissaarit tuntevat sen ja se tekee jokaisen turvakirjeen mitättömäksi!»
»Loistavaa!» huudahti Chabot ja löi kädellään pöytään. »Loistavaa!» huudahti hän ja hypähti seisomaan. »Nyt minä alan ymmärtää!»
Miehet vaihtoivat hetkeksi osiaan. Nyt asteli Chabot huoneessa edes takaisin mutisten itsekseen, Chauvelin'in istuessa pöydän ääressä antaen toimettomien käsiensä leikkiä milloin hanhenkynällä, milloin kynttiläsaksilla tai muulla käsilläolevalla kamalla. Äkkiä Chabot pysähtyi hänen edessään.
»Te siis tahdotte Reversacin pois Pariisista?»
»Oikein!»
»Ja tuoda hänet tänne?»
»Niin!»
»Matkasta tänne muodostuu siis vaarallinen, jos kerran, kuten te arvelette nuo englantilaiset vakoilijat ovat sotapolulla!»
»Meidän täytyy tehdä vaara niin pieneksi kuin mahdollista!»
»Miten?»
»Vahvan saattojoukon avulla! Ja silloin on kaksinkertainen mahdollisuus saada Punainen neilikka kiinni!»
»Luuletteko siis, että hän varmasti yrittää päästä käsiksi Maurice Reversaciin?»
»Aivan varmasti!»
»Ja vahingosta viisastuu, vai mitä?»
»Juuri niin!»
»Mainiota!» huudahti Chabot toivorikkaana.
»Ja ajatelkaa, jos me onnistuisimme saamaan käsiimme jonkun roistoista! Silloin olisi asemamme hyvä kirjeisiin nähden! Meillä täytyy toki olla jotain, josta käydä kauppaa!»
»Ehkäpä itse Punainen neilikka?»
»Koko kirottu joukkio, ja tyttö rakastajineen niinikään!»
»Saatte mielellänne ne kaikki, kunhan minä vain saan ne kirotut kirjeeni!»
»Jos te seuraatte minun ohjeitani pienimmissäkin asioissa», sanoi Chauvelin, »voin aivan varmasti luvata ne teille!»
He istuivat yhdessä vielä tunnin, harkiten Chauvelin'in suunnitelmaa, viipyen jokaisessa yksityiskohdassa, jättämättä mitään sattuman varaan ja nautiskellen voitostaan, josta he jo olivat aivan varmoja.
Oli jo keskiyö, kun he vihdoinkin menivät levolle. Ja aamun koittaessa oli Chabot jo matkalla Pariisiin mukanaan tarkat määräykset Chauvelin'ilta Yleisen Turvallisuuden Komitealle.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Lumi peitti paksuna kerroksena maan, oli raskasta ponnistella ylöspäin mäissä ja liukasta laskeutua niissä alaspäin. Tavallisesti Meulon'in ja Rouen'in välinen diligenssi lopetti näin huonoissa olosuhteissa liikenteensä. Jo aikaisin aamulla Meulon'ista lähdettäessä olivat pilvet näyttäneet uhkaavilta. »Tulee lumipyry, se on varmaa», olivat kaikki vakuuttaneet, myöskin ajaja, joka mutisi jotain sellaista, että oli hulluutta lähteä matkalle tuollaisten lyijynväristen pilvien täyttäessä taivaan.
Mutta hänen vastustelustaan ja varoituksistaan huolimatta lähdettiin matkalle aikaisin aamulla. Niin määräsi kansalainen kansanedustaja Chabot, joka matkusti diligenssillä, ja hänen sanansa oli luonnollisesti laki. Pieni joukko katsojia oli kokoontunut »Valkoisen Härän» hotellin luo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta katselemaan diligenssin lähtöä. Kaikki nuo joutilaat, jotka seisoskelivat kunnioittavan matkan päässä sotilaita peläten, olivat selvillä siitä, että se ei ollut mikään tavallinen diligenssi. Vaikkakin se oli kaikkein pienintä lajia, sellainen, jossa on vain yksi suljettu osasto ja sen lisäksi eräänlainen etuosasto, veti sitä neljä hevosta, joista eräällä istui postiljooni, ja koroke ajajan takana oli tyhjä, vaikka suojakatos olikin ylhäällä. Se oli peräti ihmeellistä töllistelijöitten mielestä, sillä korokepaikat olivat halvimpia, ja sen takia istuskeli juuri siellä tavallisesti neljä, viisi matkustajaa matkatavarat sälytettyinä diligenssin katolle.
Suljetussa osastossa istui kansalainen kansanedustaja itse ja piti sitä kokonaan yksin hallussaan. Etuosastossa istui nuori mies kahden virkapukuisen upseerin välissä, ja heitä vastapäätä istui kolme muuta miestä. Mutta kaiken muun lisäksi oli vielä hämmästyttävää, että katollaoleva kasa, joka näytti ensisilmäykseltä aivan tavalliselta matkatavarakasalta olikin kolme miestä, jotka olivat kyyristyneet öljykankaan alle pitkiin sarkatakkeihin pukeutuneina, sillä siellä ylhäällä oli purevan kylmää.
Ei, se ei varmastikaan ollut tavallinen diligenssi! Ja sitä seurasi myös voimakas saattojoukko, kuusi ratsastajaa upseerin, ehkäpä kapteenin johdolla? Matkustaja ei siis yksin ollut huomattava henkilö, vaan hänen vankinsa oli varmasti myös, sillä heti kun hän oli päässyt sotilaiden kanssa osastoonsa, vedettiin verhot ikkunoiden eteen, eikä kukaan saanut sen jälkeen lähestyä laitosta. Luonnollisestikin herätti kaikki tämä salaperäisyys ja epätavallisuus yhä enemmän hämmästystä, mutta sotilaat ajoivat pois ne uteliaat, jotka uskaltautuivat lähemmäs. Myöhemmin Vernonissa saatiin kiinni kaksi poikaa, jotka tuollaisten nulikoiden tapaan olivat onnistuneet hiipimään vaunujen alle ja aikoivat juuri nostaa jalkansa astinlaudalle. Komentava kapteeni tarttui heitä korvista kiinni ja määräsi heidät ruoskittaviksi kelpolailla siinä paikassa, ja määräyksen pani toimeen kaksi sotilasta vöittensä solkipäällä ja halukkaasti. Siitä syntynyt huuto ja pistoolinlaukaus, jota kukaan ei voinut selittää, pelästyttivät hevoset vauhkoiksi. Esihevoset karkasivat pystyyn, ja tallirenki ei kyennyt hillitsemään niitä, vaan putosi ja kieri onneksi vahingoittumattomana lumeen. Erään ohikulkevan köyhän, vanhan ja vilusta värisevän kulkurin mielenmaltti esti vakavamman onnettomuuden. Vaikka hän näytti siltä, kuin ei hänen ruumiissaan olisi hiluistakaan voimaa, otti hän lähintä esihevosta suitsista ja onnistui rauhoittamaan pelästyneen valjakon.
Ajaja ja esiratsastaja olivat par'aikaa juomassa tuopillista höystettyä omenaviiniä tämän metelin sattuessa. He syöksyivät paikalle juuri ajoissa näkemään tuon kurjan vanhuksen urotyön. Ajaja oli kyllin armollinen mutistakseen tunnustuksen sanoja ja kapteenillakin oli jotain hyvää sanottavaa.
»Se oli tosiaan taitavasti tehty!»
»Olin kerran tallimiehenä erään ylimyksen tallissa», selitti mies kohauttaen anteeksipyytävästi olkapäitään. »Ei ole paljoa, mitä en hevosista tietäisi!»
Kapteeni ojensi hänelle pari souta.
»Tässä teille vaivastanne, kansalainen», sanoi hän ja nyökkäsi hotelliin päin. »Teidän olisi parasta mennä saamaan ryyppy!»
»Suurkiitos kansalainen kapteeni», vastasi mies kun hänen kylmästä siniset kätensä sulkeutuivat rahan ympärille. Hänestä näytti olevan vaikeata erota hevosista. Ne olivat hienoja, voimakkaita eläimiä, varahevosia, jotka oli saatu juuri täältä, ja oivassa kunnossa. Mies oli ilmeisestikin puhunut totta. Ei ollut paljoakaan, mitä hän ei olisi hevosista tiennyt! Sen saattoi huomata tavasta, jolla hän niitä katseli ja niitä käsitteli, tavasta, jolla hän kiristeli solkia siellä ja täällä, hyväili niiden harjoja, korvia ja samettisia turpia, tarkasteli niiden vuohiskarvoja ja kengitystä.
»Hyvää sepäntyötä tämä», sanoi hän hyväksyvästi, koputellen kenkiä toista toisensa jälkeen.
»Hyvä on, hyvä mies», keskeytti kapteeni hänet kärsimättömästi. »Meidän täytyy lähteä nyt! Menkää hakemaan ryyppynne!»
Kulkuri katseli vähän kahden vaiheilla ja levottomana ryysyisiä vaatteitaan.
»Enhän minä voi mennä sinne», sanoi hän valittavasti päätään pudistaen. »En toki näissä ryysyissä! Isäntä ei pidä siitä toisten vieraitten takia!»
Kapteeni kohautti olkapäitään. Hän ei tosiaankaan välittänyt siitä, mitä tuolle kummalliselle kulkurille tapahtuisi. Hän tahtoi vain päästä niin pian kuin mahdollista matkalle, sillä kansalainen kansanedustaja oli määrännyt, että heidän oli jouduttava Gailloniin ennen pimeän tuloa. Kansalainen Chabot ei ollut mies, jota saattoi helposti olla tottelematta, ja kun hän oli koko matkan ajan kärsinyt kovasti kylmästä ja epämukavuudesta, oli hän kauheimmalla tuulellaan. Niin että menettämättä enää aikaa kapteeni kääntyi koroillaan ja antoi miehilleen ohjeita. Nuori esiratsastaja, joka oli ehkä kapteenia armeliaampi poloista ihmishylkiötä kohtaan tai joka ei ollut niin hätäinen lähtemään, sanoi:
»Minäpä tuon sinulle kolpakollisen, sinä vanha rahjus», ja hän juoksi takaisin hotelliin, jättäen ajajan ja entisen ylimysten talleissa palvelleen renkimiehen vaihtamaan kokemuksiaan. Hän palasi hetken kuluttua kädessään höyryävä kolpakko omenaviiniä.
»Ota tuosta, kansalainen», sanoi hän.
Kulkuri otti kolpakon, mutta hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä sen tyhjentämiseen. Hän oli saanut yskänkohtauksen ja heilui edestakaisin pitkillä jaloillaan, kuin jos hän jo olisi saanut pisaran liikaa. Sillä aikaa käytti ajaja tilaisuutta hyväkseen moittiakseen tallimiestä siitä, että hän ei ollut pidellyt hevosia kunnollisesti niiden säikkyessä, ja siitä, että hän oli kierähtänyt lumeen sen sijaan, että olisi pidellyt kunnollisesti kiinni ohjaksista.
»Ja sinä sanot itseäsi tallimieheksi», sanoi hän halveksivasti esiratsastajan virnistellessä vierellä. »No, katsopas tätä miesparkaa tässä...»
Mutta tuo miesparka oli tosiaan surkeassa tilassa juuri nyt. Yskä tärisytti häntä niin, että höyryävä juoma oli valua kolpakosta pois.
»Annapas, kun pidän sitä sen aikaa, ukkeli!» ehdotti ajaja.
»Juokaa se, kansalainen», sanoi mies yskänkohtaustensa välistä. »Minä en voi! Se tekee minut sairaaksi!»
Mitäpäs siinä, ajaja otti kulauksen ja olisi tosiaankin tyhjentänyt koko kolpakon, jollei esiajaja olisi sanonut: »No, äläpäs tässä!» ja ottanut kolpakkoa hänen kädestään ja juonut omenaviiniä loppuun.
Chabot pisti päänsä ulos ikkunasta: »No, miehet!» huusi hän kiroten äänekkäästi. Ja sitten: »Eteenpäin!» seurasi vartiokapteenin komento. Ajaja valmistautui kiipeämään paikalleen kojuunsa, kun vanha kulkuri kosketti häntä olkapäähän: »Ettekö te voisi antaa minun tulla mukana kappaleen matkaa?» ehdotti hän vaatimattomasti.
»En toki», vastasi toinen epäystävällisesti, »en ilman määräystä», ja hän nyökkäsi kapteeniin päin.
»Ei hän tietäisi asiasta mitään», kuiskasi kulkuria »Kun te lähdette liikkeelle, kiipeän minä astimelle ja piiloudun korokkeelle matkatavaroiden joukkoon ja pysyttelen aivan teidän takananne. Silloin ei minua näy takaapäin... Asun Gailloynissa ja on kamalaa kävellä kolme penikulmaa tällaisella ilmalla.»
Hän näytti niin sairaalta ja kurjalta että ajaja epäröi. Hän oli sekä sääliväinen että myötätuntoinen mies, vaikkakin hän oli maailman julmimman ja säälimättömimmän hallituksen palveluksessa. Mutta säälintunteistaan huolimatta kanssaihmistä kohtaan hän olisi varmaankin empimättä kieltäytynyt ottamasta uutta matkustajaa ilman lupaa, jos hän ei olisi sattunut juuri sillä hetkellä voimaan hiukan pahoin. Tuo viimeinen kolpakollinen höyryävää omenaviiniä nautittuna ulkona kylmässä ja pakkasessa oli saanut kaiken veren työntymään hänen päähänsä. Hänen ohimoltaan alkoi takoa raivoisasti ja häntä pyörrytti. Hänen oli tosiaan hiukan vaikeata päästä kipuamaan paikalleen, eikä hän huomannut lainkaan, että maankiertäjä seurasi aivan hänen kintereillään. Onneksi ei kapteenikaan paikaltaan matkueen etunenästä huomannut mitään, sillä hän ja sotilaat olivat par'aikaa nousemassa satuloihinsa. Chabot taas oli kyyristynyt jälleen nurkkaansa ja vaipunut syvään uneen.
Kun ajaja oli päässyt paikalleen ja piteli jälleen ohjaksia käsissään, tunsi hän voivansa paremmin, mutta häntä rauhoitti kuitenkin ajatus siitä, että tuo entinen tallirenki oli hänen vierellään. Mieshän oli niin kätevä hevosasioissa — paljon kätevämpi kuin nuori esiratsastaja — ja jos tuo pyörryttävä tunne uusiintuisi...
Se uusiintuikin puolen virstan päässä Vernonista. Tuo kauhea sekava tunne ja voittamaton uneliaisuus! Ja vähän aikaa sitten hän oli huomannut esiratsastajan istuvan kummallisessa asennossa ratsullaan ja vaappuvan kuin putoamaisillaan, pää heiluen.
»Minkä ihmeen takia?» mutisi hän itsekseen, kun ilkeä pahoinvointi tuntui saavan täydellisen voiton hänestä. Oli rauhoittavaa tuntea, kuinka kaksi voimakasta kättä tarttui ohjaksiin ja veti ne pois hänen käsistään. Kenen nuo kädet olivat, sitä hän oli aivan liian uninen arvailemaan, ja oli niin miellyttävää ja rauhoittavaa sulkea silmänsä ja nukahtaa. Pimeni nopeasti, ja hämärän tultua alkoi sataa lunta: ei mitään suuria ja painavia, pehmeitä hiutaleita, vaan inhoittavaa ohutta pyryä, jonka edestäpäin puhaltava tuuli ajoi suoraan silmiin ja joka kiusasi ja suututti hevosia, joita jo muutamat asiantuntevat raipaniskut olivat kiihoittaneet. Esiratsastaja saattoi töintuskin pysyä satulassaan. Vain itsesäilytysvaisto sai hänet enää pysymään hevosen selässä.
Sotilailla oli myös vaikeata. Heidän oli pakko kumartaa päitään tuiskussa ja tuulessa, mutta samalla heidän täytyi kannustaa hevosiaan, sillä postivaunut, jotka tähän asti olivat suorastaan madelleet eteenpäin, olivat äkkiä alkaneet ajaa kovaa kyytiä ja valjakko karautti jokaisen mäen suurenmoista ravia.
Chabot pisti kerran päänsä ulos ikkunastaan ja huusi: »Hei mies!» Hän oli nukkunut aina Vernonista lähtien, mutta vaunujen kamala tärinä oli sekä herättänyt hänet että pelästyttänyt häntä.
»Miksi hitossa te ajatte kuin raivonhengetär?» huusi hän. Mutta tuuli esti kuulumasta sekä hänen ärjyntänsä että hänen uudistetut huutelunsa. »Hei mies!»
Hevoset eivät hiljentäneet vauhtiaan. Ohjaksia piteli joku, joka tiesi kuinka ja milloin niitä piti hoputtaa, ja älykkäät eläimet tottelivat mielellään taitavaa kosketusta. Hevosen selässä istuvat miehet saattoivat tuskin pysyä vaunujen rinnalla.
Vasta sitten kun kapteeni sattui katsahtamaan taakseen ja huomaamaan kansalainen kansanedustajan pään vaunujen ikkunassa ja hänen villisti huitovat kätensä, komensi hän: »Seis!» jolloin vaunut heti pysähtyivät. Ajaja ja esiratsastaja suoristautuivat vaistomaisesti kuullessaan kansalainen kansanedustajan äänen, joka oli raivosta ja pelosta käheä.
»Sanokaa sille hullulle, ettei hän saa ajaa kuin raivotar! Hän ajaa meidät suoraan ojaan!» kirkui hän kimeästi.
»Pimeä on tulossa», yritti ajaja vastata, »ja tämä helvetillinen lumi hermostuttaa hevosia! Pian meidän pitäisi olla Gaillonissa!»
»No, kai te sentään tiedätte tien sinne, kansalainen?» kysyi kapteeni.
»Enkö minä tuntisi tietä?» mutisi ajaja. »Olenhan ajanut tällä tiellä viisitoista vuotta!»
»Eteenpäin siis!» komensi kapteeni jälleen.
Hevoset ravistelivat päitään purevassa, kylmässä ilmassa, ja kömpelöt vaunut alkoivat jälleen matkansa. Ajaja maiskautti kieltään ja yritteli voimattomasti liikutella ruoskaansa. Nyt ei häntä enää pyörryttänyt, mutta nukutti sitä enemmän.
»Anna ohjakset takaisin minulle, kansalainen», kuiskasi rauhoittava ääni hänen korvaansa. Ajaja ihmetteli, puhuiko hänelle paholainen, sillä kuka muu se saattaisi olla tässä helvetillisessä ilmassa ja sokaisevassa tuiskussa? Mutta hän ei tosiaan välittänyt siitä vähääkään... paholainen tai ei, hän oli aivan liian uninen vastustellakseen. Ja niinpä joku otti ohjakset hänen kädestään ja piti niitä lujasti hänen päänsä yläpuolella. Hän rohkeni kääntyä katsomaan suojuksen alle, mutta hän saattoi nähdä vain parin harallaan olevia sääriä voimakkaine polvineen, jotka vaikuttivat kuin kiveen veistetyiltä, ja voimakkaat, ohjaksia pitelevät kädet. Hän muisti kulkurin, joka oli kivunnut suojuksen alle hänen taakseen ja ilmeisestikin oli välttänyt upseerin huomion.
»Se on tuo vanha kulkuri», mutisi hän itsekseen ja lisäsi kateellisena: »Hän ymmärtää, kuinka hevosia on käsiteltävä.»
Vielä kolme mailia ajettiin täyttä ravia. Mutta nyt alkoi hämärä muuttua yöksi. Sillä, joka piteli ohjaksia oli varmaankin kissan silmät, sillä esiratsastajasta ei ollut mitään hyötyä. Mutta Gaillon ei voinut olla enää kaukana. Eihän Vernonista ollut sinne enempää kuin kolme virstaa, ja miksi ihmeessä virta oli nyt joen vasemmalla eikä oikealla puolella? Ja minkä tähden se vaikutti niin kapealta, enemmän Euren kuin Seinen kaltaiselta? Se mutkitteli kapeana nauhana pajupuitten alastomien oksien alla, jäätynyt jäinen pinta uhmaten pimeää.
»Missä hitossa...?» mutisi ajaja itselleen silloin tällöin tutkien hämärtävin silmin maisemaa. Pienen matkan päässä erottautui lumesta pari taloa ja kirkko nelikulmaisine torneineen ja pienistä ikkunoista tuikki unisten silmien lailla valoa läpi harvojen ympärillä kasvavien puiden. Mutta Gaillon ei paikka varmastikaan ollut! Ajaja hieroi silmiään. Hän oli äkkiä täysin valveilla. Hän sieppasi ohjakset, piti niitä lujalla, ja valjakko pysähtyi höyryn noustessa pilven lailla hevosten vapisevista jäsenistä. Kapteeni kirosi ja huusi kovaa: »Eteenpäin!» ja sitten: »Onko tämä Gaillon?» Hän ratsasti ajajan viereen. »Onko tämä Gaillon?» toisti hän osoittaen etempänä näkyvää kylää.
»Ei, eipä suinkaan», vastasi ajaja. »Ei ainakaan...»
»No, missä pirussa me sitten olemme?»
Ajaja raapi päätään ja vannoili, ettei hän, piru periköön, tiennyt sitä.
»Olen ilmeisesti kääntynyt väärälle tielle», sanoi hän levottomasti.
»Sanoithan ajaneesi tällä tiellä jo viisitoista vuotta!»
»Mutta en koskaan tällaisella kirotulla ilmalla!» Ja hän jatkoi mutinaansa postivaunuista... ei niillä ajettu talvella muutoin kuin hyvällä ilmalla... joskus tosin lumipyry saattoi yllättää, mutta sellaista tapahtui harvoin... eikä ollut hyväksi hevosille olla liikkeellä, kun oli noin paljon lunta... oli ollut hulluutta lähteä Nantes'ista tänä aamuna ja luulla, että illalla oltaisiin Gaillonissa. Ajaja mutisi edelleen upseerin yrittäessä nähdä jotain ja ilmeisestikin ollessa kahden vaiheilla siitä, uskaltaisiko hän suututtaa kiukkuista kansanedustajaa ja herättää hänet.
»Missä sinä eksyit tieltä?» kysyi hän vihaisena. »Emmekö voi kääntyä takaisin?»
»Ainoa käännös, josta minä tiedän, on aivan Vernonin luona. Meidän täytyisi kulkea kolme virstaa takaisin päin.»
Tällä kertaa kapteeni kirosi, sanoi jotain siivotonta. Tavallinen kiroilu ei enää hänelle riittänyt.
»Mikä kylän nimi on?» kysyi hän, kun hän ei enää jaksanut enempää sadatella. »Tiedättekö sen?»
Ajaja ei tiennyt.
»Mahtaako siellä olla mitään hotellia, josta voisimme saada yösijaa?»
»Varmastikin», vastasi toinen.
»Eteenpäin, siis!»
Ajaja mutisi ja jankutti ja kiroili vielä melko lailla, kun kapteeni oli loppulauseekseen sanonut: »Kansalainen kansanedustajalla on varmaankin yhtä ja toista epämiellyttävää sanottavanaan sinulle tästä viivytyksestä!»
Jotain epämiellyttävää! Hänelläkin olisi puolestaan jotain epämiellyttävää sanottavanaan tuolle vanhalle kulkurille, joka tiesi kaiken hevosista, mutta ei mitään tiestä Gailloniin! Paholainen yksin tiesi, missä he nyt olivat. Hän itse oli ajanut valtateillä viisitoista vuotta. Pariisi, Nantes, Vernon, Rouen, hän tiesi niistä kaiken, mutta hän oli Pariisista kotoisin. Kuinka hän siis voisi tietää mitään kyläteistä ja näistä Jumalan hylkäämistä kylistä? Tämä oli luultavasti Le Roger, ja siinä tapauksessa hän kyllä oli kuullut puhuttavan jostain likaisesta pesästä, josta siellä saisi vuoteen ja illallisen. Mutta talli kaikille näille hevosille... Jos hän uskaltaisi, antaisi hän ilmi tuon vanhan kulkurin siitä, että hän oli saattanut heidät kaikki tällaiseen pulaan, mutta hän pelkäsi rangaistusta, jonka hän luonnollisestikin ansaitsisi siitä hyvästä, että oli ottanut vieraan miehen ilman lupaa mukaansa.
Mutta ei kestäisi kauaakaan, ennen kuin tuon vanhan pahantekijän selkä saisi maistaa ruoskaa, niin ajatteli ajaja tarttuessaan erikoisen tarmokkaasti ruoskaansa ja sitten läimäyttäessään sillä ja maiskuttaessaan suullaan. Valjakko lähti jälleen liikkeelle. Lumi pyrysi miesten ja hevosten ympärillä ja pisteli heitä kasvoihin kuin lukemattomat pienet piiskaniskut. Vielä kymmenen minuuttia kesti tämä sietämätön matkanteko yhä lisääntyvässä hämärässä, päät taipuneina lunta vasten myrskyä halkomaan ja likomärkiä ohjaksia pitelevät kädet kohmeessa. Ja sitten ilahdutti ajajan silmiä viimeinkin pylväs, josta riippui ikävästi natiseva rautalyhty, ja sen heikossa valossa näkyi merkintä: Le Bout du Monde.
»Maailman loppu!» Yhtä sopiva kuin tervetullutkin nimi! Koko kylän muodosti toivoton ryhmä autionnäköisiä taloja, jotka kyyristyivät muutamine latoineen ränsistyneen majatalon ympärille. Jäätynyt joki mutkitteli kylän ympärillä ja takana näkyivät lumenpeittämät pellot.
Ajaja pysähtyi ja katseli ympärilleen epäluuloisena ja katkerana. Ei näyttänyt siltä, kuin tästä Jumalan hylkäämästä paikasta voisi saada kunnon illallista ja mukavaa vuodetta. Oli ainoastaan eräs asia, jonka odottaminen tuotti iloa, ja se oli ne pieksäjäiset, jotka hän järjestäisi tuolle helvetilliselle kulkurille. Siellä oli kylliksi melua ja hälinää peittämään uhrin huudot — sotilaat nousivat alas ratsuiltaan ja hevoset tömistelivät ja hirnuivat, ketjut kilisivät, kahleet kalisivat, ja valjaat natisivat, ovet paukkuivat ja kansanedustaja kiljui, kiroili ja sadatteli majatalon isännälle. Siinä oli yllin kyllin touhua ja juoksua ja kiroilua, ennen kuin isäntä kerkisi kiiruhtamaan paikalle.
Ajaja huusi olkansa taakse: »No niin, alas sieltä ja äkkiä!»
Mutta suojuksen alta ei kuulunut äännähdystäkään. Ajaja kurkisti pimeän suojuksen alle, mutta tuo kurja kulkuri ei totisesti ollutkaan siellä. Ajaja kiipesi alas tavallista nopeammin, hän ei välittänyt määräyksistä, joita hänelle huudettiin eikä kansalainen kansanedustajan kirouksista. Hän työntyi läpi sotilasjoukon, hän töykki vankia ja matkustajia pois tieltään, vieläpä hän törmäsi kansanedustajan pyhitettyyn olemukseen. Hullun lailla hän juoksenteli sinne ja tänne, kurkistaen jokaiseen nurkkaan, jokaiseen latoon, joka puun taakse, mutta missään ei ollut merkkiäkään siitä vanhasta roistosta, joka oli ilmestynyt kuin lumesta polkaistuna Vernonissa hävitäkseen jälleen pimeyteen »Bout du Monden» luona.
Maailman loppu! Tosiaankin, jollei kansalliskonventti olisi kieltänyt ankarasti asetuksella sitä, olisi ajaja tehnyt ristinmerkin huomattuaan, että mies oli tosiaankin täydellisesti hävinnyt.
Paholainenkaan ei voisi tehdä enempää, vai mitä?
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Seurasi tosiaankin suuri sekamelska ja tavaton määrä sadattelua ja kiroilua, ennen kuin kaikki miehet ja hevoset, puhumattakaan vaunuista ja satulavehkeistä olivat katon alla sinä iltana. Mukavuudesta ei ollut tietoakaan tuossa köyhässä kyläpahasessa, ei edes itse hotellissakaan. Nyt oli ilmestynyt melkeinpä kaksikymmentä miestä vaatimaan vuodetta ja illallista ja yksitoista hevosta, joiden piti päästä talliin ja saada purtavaa. »Bout du Monden» mahdollisuudet olivat melkeinpä olemattomat, kun tuli kysymykseen näiden vaatimusten täyttäminen.
Majatalon isäntä esitti tietenkin ylitsevuotavasti anteeksipyyntöjä. Ei koskaan ennen ollut niin ylhäinen seurue kunnioittanut hänen taloaan käynnillään! Le Roger oli kaukana Pariisin — Rouen'in valtamaantieltä, hyvin harvoin nähtiin vaunujen kulkevan kylän läpi, puhumattakaan vaunuista, joilla oli niin suuri saattojoukko kuin näillä. Mitä tulee postivaunuihin esiratsastajineen, niin sellaisia ei kylässä ollut koskaan näkynyt kaikkein vanhimpienkin asukkaiden muistin mukaan. Joskus ratsun selässä Elboeufiin matkaavat valitsivat tämän tien mieluummin kuin pitemmän tien, joka kulki Gaillonin kautta, mutta...
Tällöin keskeytti Chabot isännän maantieteelliset esitelmät kiehuen kärsimättömyydestä ja käski lyhyesti häntä hankkimaan parasta ruokaa, mitä talo saattoi tarjota itselleen ja saattojoukon kapteenille sekä suuren kolpakollisen hehkuviiniä. Mitä muuhun seurueeseen tuli, saisivat he tyytyä siihen, mitä muutoin olisi saatavissa.
Kapteeni ja isäntä tottelivat halukkaasti. »Bout du Monden» läheisyydessä oli suuri oljilla katettu lato, johon kaikki hevoset toistaiseksi raahattiin, ja kaiken heinän ja rehun, minkä sotamiehet onnistuivat löytämään köyhästä kylästä, he antoivat väsyneille eläinraukoille. Muutamien miesten käskettiin jäädä hevosia vartioimaan. Sitten sullottiin vaunut ja kaikki satulavehkeet erääseen läheiseen katokseen, joka oli avoinna kaikille taivaan tuulille. Ja sillä hyvä! Miehet taas ryntäsivät kaikki pieneen hotelliin ja näpistelivät kaikkea, mitä vain saivat käsiinsä, ryöstivätpä he eräästä ulkovajasta puitakin, joista he tekivät aimo valkean ruokasaliin, ja siellä he toivoivat voivansa saada unta maaten lattialla sotilasvaippoihinsa kääriytyneinä aterian jälkeen, jonka muodostivat kurja sianliha, kova leipä ja kuivat pavut.
Vanki parka oli siellä heidän keskellään. Ei kukaan ollut vaivautunut antamaan hänelle mitään juoda tai syödä. Koska hänet vietäisiin Rouen'iin teilattavaksi, ei hänen syöttämisessään olisi ollut mitään järkeä! Mutta määräykset, joiden mukaan häntä täytyi pitää tarkasti silmällä olivat perin jyrkät, ja sotilaita oli määrätty pitämään aina kaksin vartiota koko yön aikana ja pitämään häntä silmällä. Vähimmänkin aiheen takia tuli kaikki miehet herättää, sillä vangin säilyminen oli heille kaikille hengentärkeätä. Annettuaan nämä ohjeet ja täten miehiään uhattuaan seurasi kansalainen Chabot isäntää kapteenin seuraamana pitkin rikkonaisia portaita ylempään kerrokseen, jossa heille tarjottiin kaltevakattoisessa huoneessa illallista. Tässä huoneessa, joka ei ollut oikeastaan muuta kuin ullakkokomero, oli kenttävuode, joka oli hät’hätää kyhätty kasaan kansalainen Chabot'ta varten, ja nurkassa oli patja ja tyynyt kapteenia varten. Tämä oli parasta, mitä isäntä saattoi saada aikaan näitä ylhäisiä henkilöitä varten, jotka kunnioittivat käynnillään hänen köyhää taloaan, ja olihan huoneessa joka tapauksessa rautauunissa räiskyvä valkea, ja se oli kaukana liiaksi kansoitetun ruokasalin melusta ja hämmingistä.
Chabot'n mieliala oli pahimmillaan. Syötyään ja juotuaan itsensä kylläiseksi hän paneutui kenttävuoteelle ja koetti päästä uneen, mutta hän ei kyennyt muuta kuin hiukan torkahtamaan. Koko yön hän heittelehti edestakaisin, raivoissaan kaikesta ja kaikille. Silloin tällöin hän nousi ylös heittääkseen pölkyn tuleen, sillä oli perin kylmä. Hän piti silloin niin suurta meteliä kuin mahdollista ja tallusteli kolistellen edestakaisin huoneessa herättääkseen kapteenin, joka kuorsasi tyytyväisenä. Tuskin hän vaipui uneen, kun häntä alkoivat kiusata kaikkien niiden kuvat, joiden syytä hänen nykyinen epämukava asemansa oli. Hän uneksi hetkestä, joka ei hänen toivonsa mukaan ollut kaukana, jolloin hän voisi suomia heitä sanoillaan ja ruoskia heitä sydämensä halusta. Niitä oli tuo tyttö, Josette Gravier, joka oli ensin rohjennut uhkailla häntä ja sitten petkuttaa häntä, samoin tytön rakastettu, Reversac, tuo vanki-pahainen alakerrassa, joka ei enää onneksi voisi välttää giljotiiniä. Niitä oli myös tuo hullu ajaja, joka oli tuonut hänet, François Chabot'n, kansanedustajan, tähän jumalanhylkäämään soppeen, ja vihdoin vartioston kapteeni, jonka keskeytymätön kuorsaus karkotti kaiken unen toivonkin. Eipä edes hänen virkaveljensä Chauvelin olisi nyt säästynyt löylytykseltä, jos hän vain olisi ollut siellä!
Yön tunnit kuluivat hitaasti. Pieninkin ääni kavahdutti Chabot'n nostamaan päänsä pielukselta ja nousemaan istuvaan asentoon vuoteelleen kuunnellakseen. Vanki, jolla piti ostettaman kirjeet, oli tosin hyvin vartioitu, mutta huoli hänestä kiihdytti kuitenkin Chabot'n hermoja. Mutta mitään ei tapahtunut, ja hetken kuluttua oli yön hiljaisuus ottanut valtaansa »Bout du Monden».
Kaukaa kuului läpi hiljaisuuden kirkonkellon kuusi lyöntiä. Oli vielä aivan pimeätä, vain tuli rautauunissa loi hehkullaan heikkoa valoa huoneeseen. Vaunujen ja saattojoukon lähtö veisi varmastikin jonkin aikaa, ja kun hän, Chabot, ei kuitenkaan voinut nukkua, ei ollut mitään syytä muidenkaan nukkua! Hän hyppäsi vuoteestaan ja herätti kapteenin.
»Mitä nyt, mitä kello on?» kysyi tämä silmät vielä unesta raskaina.
»Helvettiin kellot!» vastasi Chabot epäystävällisesti. »On joka tapauksessa tarpeeksi myöhäistä teidän lopettaa kuorsaamisenne ja alkaa huolehtia tehtävistänne!»
Hyvin pahalla tuulella, mutta uskaltamatta mutista vastaan, nousi kapteeni ja veti saappaat jalkaansa. Kaikki nukkuivat vaatteissaan näinä aikoina, varsinkin tämän kaltaisella matkalla, eikä mikään peseytyminen tullut luonnollisestikaan kysymykseen »Bout du Mondessa», muualla kuin ulkona pumpun luona, ja nyt oli siihen aivan liian kylmä ilma. Kapteenin aamusiivous rajoittui siis siihen, että hän veti takin päälleen, kiristi vyötään ja silitti tukkaansa, ja kaikki tämä oli tehtävä pimeässä. Hän kurkisti ulos ikkunasta.
»Tuuli on tyyntynyt», huomautti hän, »mutta lunta on tulossa varmaan vielä koko joukko!»
»Olkoon vain», vastasi Chabot, »me lähdemme liikkeelle, oli ilma sitten millainen tahansa!»
Hänkin oli vetänyt takin ylleen ja saappaat jalkaansa, mutta hän oli vielä paitahihasillaan ja hänen karkea, kiharainen tukkansa seisoi pystyssä tupsuina kuin huonosti kammatun villakoiran turkki. Hän alkoi marssia edestakaisin pimeässä ja kirosi karkeasti, kun hän sattui potkaisemaan jalallaan tuolia. Kun kapteeni meni ulos huoneesta, huusi hän tämän jälkeen:
»Käskekää isännän tuoda minulle kynttilänjalat ja suuri haarikallinen omenaviiniä, mutta sen pitää vaahdota kunnollisesti!»
Hän jatkoi kävelyään edestakaisin huoneessa kiroillen ja sadatellen aina vuoroonsa. Hän kaiveli hampaitaan ja syljeskeli aina silloin tällöin lattialle. Pari kertaa hän meni ovellekin ja kuunteli sekavia ääniä, jotka kantautuivat sinne alhaalta. Kun nuo kaksikymmentä miestä herätettiin, seurasi tietenkin kiroilua ja huutamista ja kulkemista edestakaisin käytävissä. Huoneen ullakkoikkuna avautui talon taustalle, jossa oli verrattain rauhallista, mutta hetken kuluttua kuuli Chabot sieltä miesten ääniä, heidän kannustensa kilinää ja heidän raskaita askeleitaan heidän lähtiessään ilmeisestikin huolehtimaan hevosista. Lato, johon hevoset oli viety yöksi, oli pienen matkan päässä kylästä, ja Chabot onnitteli itseään siitä, että hän oli herättänyt tuon upseerikuhnurin ajoissa. Hän oli nälkäinen ja hänen oli kylmä huoneessa palavasta valkeasta huolimatta, ja hän sadatteli määrättömästi isännälle tämän tuodessa hänelle höyryävää omenaviiniä ja parin palavia kynttilöitä. Edellisen illan aterian jäännökset olivat vielä pöydällä, hän työnsi maltittomana syrjään likaiset lautaset ja astiat ja kaatoi itselleen tuopillisen kuumaa juomaa isännän pyydellessä anteeksi sekasortoa sillä verukkeella, että hänellä oli niin kauheasti hommaa nyt, kun niin perin suuri joukko oli tullut arvaamatta hänen pieneen taloonsa. Saisiko hänen tyttärensä tulla ylös huolehtimaan kansanedustajan tarpeista?
Mutta Chabot oli ennen kaikkea halukas pääsemään pois.
»Meidän täytyy päästä Rouen'iin ennen pimeän tuloa», sanoi hän happamesti, »ja päivät ovat niin pimeät. En tahdo enää mitään! Menkää hoputtamaan miehiä ja auttamaan heitä hevosten valjastamisessa, niin että me voimme lähteä tunnin kuluessa!»
Hän joi omenaviinin ja tunsi heti voivansa paremmin, mutta hän ei voinut istua hiljaa. Marssittuaan edes takaisin huoneessa vielä pari kertaa hän meni ikkunan luo ja yritti kurkistaa ulos, mutta pienet ruudut olivat paksuina liasta ja lumen kehystämät ja ulkona oli pilkkoisen pimeätä. Hänen hermonsa olivat jännittyneet ja hän sadatteli Chauvelin'ia, joka oli saanut hänet tekemään yksinään tämän epämukavan matkan. Ja sitten häntä vaivasi vastuunalaisuus vangista ja tuo alinomainen puhe englantilaisista vakoilijoista. »Mitä vielä!» mutisi hän itsekseen, osoittaakseen itselleen omaa rohkeuttaan; »totta kai kaksikymmentä tällaista pukaria, joita minulla on mukanani voi pitää ne aisoissa!»
Miksi siis tämä hätäilevä levottomuus ja tämä voittamaton tunne uhkaavasta vaarasta? Äkkiä hän tunsi kuumenevansa: veri tulvi hänen päähänsä ja hänen otsansa hikeentyi. Hän meni ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta kylmä puuska sai hänet värisemään. Hän pelkäsi jo sairastuvansa kuumeeseen ja yritti sulkea ikkunan jälleen, mutta saranat olivat ruosteessa ja hänen sormensa olivat jäykät kylmästä.
»Kirottu kapine!» puhisi hän hampaittensa välistä ja puuhaili ikkunan kimpussa.
»Antakaa minun auttaa, kansalainen», sanoi miellyttävä ääni aivan hänen vieressään.
Chabot käännähti kannoillaan tukahduttaen kauhun huudon.
Pitkä, leveäharteinen mies, joka oli puettuna yksinkertaiseen hänen suurenmoista vartaloaan erinomaisesti pukevaan mustaan pukuun sulki parast’aikaa ikkunaa. Lujin taitavin sormin hän veti sen aivan kiinni.
»Kas niin! Nyt on kaikki hyvin, vai mitä arvelette, hyvä herra? Olen unohtanut nimenne», sanoi hän keveästi naurahtaen. Sitten hän lisäsi; »Nyt me voimme keskustella!»
Hän hieroi hoikkia käsiään ja harjasi pitsireunusteisella nenäliinalla tomua takistaan.
»Eikö tässä maailmankolkassa olekin likaista?» huomautti hän.
Chabot oli vaipunut kenttävuoteelle mykkänä ja kauhistuneena. Hän tuijotti tuota pitkää olentoa, jonka hän vain vaivoin saattoi erottaa hämärässä. Äskeisen postivaunujen ajajan tapaan hän olisi voinut tehdä ristinmerkin, jos hän olisi uskaltanut, sillä miehen täytyi ilmeisestikin olla Lucifer! Hän oli pitkä ja hoikka ja hänen mustat vaatteensa sulautuivat ympäröivään pimeyteen, vain kaulaa ympäröivä valkea kaulus, hihojen kalvosimet ja kenkien kirkkaaksi kiilloitettu nahka, pilkottivat kynttilän häilyvässä valossa.
»Kuka te olette?» huohotti hän hetken kuluttua sillä muukalainen ei ollut liikahtanut, ja Chabot'sta tuntui, että koko ajan oli kylmä ja pilkallinen silmäpari tuijottanut häneen pimeästä. »Kuka te olette?» toisti hän tukahtuneella äänellä.
»Paholainen, niinhän te arvelette», vastasi toinen keveästi ja hilpeästi, »mutta istuutukaa toki!»
Hän siirsi tuolin lähemmäksi pöytää.
»Pelkäänpä, että minulla ei ole paljoa aikaa tuhlattavanani», jatkoi hän hilpeästi, »ja teidän on tässä mukavampaa kuin tuolla kovalla vuoteella!»
Ja kun Chabot ei liikahtanut, vaan istui vain paikoillaan takanvalossa, toisella kädellään vuoteeseen nojaten, jatkoi muukalainen:
»Kas, katsokaapa kättänne, herra Mikä-teidän-nimenne-nyt-olikaan, sehän näyttää aivan siltä, kuin te olisitte kastanut sen vereen!»
Chabot silmäsi koneellisesti sitä kättään, jota vieras osoitti. Takan punaisessa kajossa näytti tosiaan siltä kuin... Hän veti äkkiä pois kätensä ja hieroi sitä takkiaan vasten. Sitten, aivan kuin jonkin tuntemattoman voiman pakottamana hän nousi ja astui askeleen pöytää kohden, mutta pysähtyi sitten ja ryntäsi ovelle. Mutta muukalainen ennätti ennen häntä, tarttui hänen ranteeseensa ennen kuin hän ennätti tarttua lukkoon, ja veti hänet vastustamattomalla otteella takaisin pöydän luo ja pakotti hänet istuutumaan tuoliin. Itse hän asettui tuoliin pöydän toiselle puolelle ja huomautti hiljaisesti:
»No, nythän me voimmekin keskustella!»
Chabot oli tällä hetkellä aivan varma siitä, että mies oli lihaksi tullut paholainen. Hänen kasvatuksensa, joka oli seuraillut seminaarin ahtaita ratoja, oli saanut hänet pitämään sellaista mahdollisena, ja niinä lyhyinä vuosina, jolloin hän oli toiminut kapusiinimunkkina, oli häneen — istutettu usko kaikkiin mahdollisiin pahoihinhenkiin ja haltioihin, samoin kuin helvetin todellisuuteen ja ikuiseen kadotukseen. Pakkanen, kauhu ja kaikenkaltainen epämukavuus olivat myös omiaan karkottamaan hänen rohkeutensa. Kuin lumottuna hän katsoi tuota tummaa olentoa, joka kaatoi hehkuviiniä häntä varten tuoppiin ja ojensi tuopin hänelle.
»Juokaa tämä, mies», sanoi pimeästä kuuluva pehmeä ääni, »ja reipastukaa! Meillä ei ole aikaa hukattavaksi!»
Chabot otti tuopin, mutta pani sen koskemattomana pöydälle.
»Samapa se», sanoi vieras hilpeästi, »mutta koettakaapa ymmärtää, mitä minä sanon teille! En ole mikään teidän sukulaistenne ruumiillistuma kuten näytte luulevan, olenpahan vain aivan tavallinen englantilainen herrasmies. Minulla sattuu olemaan hallussani eräitä kirjeitä, joita te jonain huolettomana hetkenä uskaltauduitte kirjoittelemaan eräälle Bastien de Croissylle...»
Kun hän mainitsi kirjeet, pääsi Chabot'lta käheä huudahdus: hänen sormensa tarttuivat solmioon, sillä hänestä, tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi tukehtumaisillaan. »Tekö?» huohotti hän, »teilläkö...?»
»Niin! Palveluksessanne! Tiedän kaiken noista kirjeistä, sitähän te yrititte kai sanoa!»
Hänen katseensa ei päästänyt Chabot'ta, ja tämä tuntui olevan sen lumoama. Katse ei päästänyt häntä, hän yritti paeta sitä ja ponnisti äärimmilleen kootakseen voimansa. Vähitellen selvisi hänelle, että kysymyksessä ei ollut ruumiillistunut paholainen, vaan paremminkin vihollinen, joka yritti voittaa hänet, yritti petkuttaa häntä noilla kirjeillä, aivan kuin tuo tyttökin oli yrittänyt tehdä. Tämä oli varmaankin jokin toinen hänen armastelijoistaan — niin, varmaankin joku, jonka hän oli hankkinut itselleen Englannissa äskettäin! Ehkä jokin niistä vakoilijoista, joista Armand Chauvelin oli niin usein yrittänyt puhua, mutta epäilemättä toinen rakastettu, ja jos hän, Chabot, olisi kyllin typerä tehdäkseen hänen kanssaan sopimuksia, huiputettaisiin häntä vielä kerran!
Tämä ajatus rauhoitti häntä. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan rauhalliseksi. Pyörrytys tuntui hävinneen, hän otti tuopin ja joi omenaviinin pohjaan saakka. Hänen kätensä oli aivan tanakka eikä hän pitänyt kiirettä. Kapteeni palaisi pian ja yhdessä he nauraisivat tämän hullun yltiöpään hämmennykselle, kun hän huomaisi itsensä vahvasti köytettynä tytön entisen rakastajan vierestä.
Kaikki oli perin yksinkertaista ja huvittavaa. Ei, ei ollut mitään syytä kiirehtiä! Olisi todellakin ollut perin ikävää ja pitkäveteistä, jos ei tätä juttua olisi sattunut. Kynttilät sähisivät, ja Chabot otti kynttilänniistimet ja käytteli niitä perin voimaperäisesti ja huolellisesti. Hän ei ollut huomaavinaankaan vieraan välinpitämätöntä asennetta hänen istuessaan siinä vastapäätä kovin puhtaat kädet yhteen puristettuina.
»Tuo kynttilä kaipaisi vieläkin siistintää», huomautti hän, ja Chabot yritti matkia hänen huoletonta asennettaan sanomalla: »Luuletteko niin, kansalainen?» ja niisti huolellisesti pahennusta herättäneen kynttilänsydämen.
Hän nautti tosiaankin jokaisesta tämän odottamattoman haastattelun hetkestä. Kuinka typerää hänen puoleltaan säikähtää sillä tavoin. Paholainen, tosiaankin. Vain eräs englantilainen yltiö, joka oli pistänyt päänsä leijonan kitaan haluten ilmeisestikin päästä giljotiiniin. Ja sitä paitsi saattoi vakoilijan ampua ilman oikeudenkäyntiä tunnin kuluttua ja kapteeni pitäisi kyllä huolta siitä, ettei hän pääsisi puhumaan. Kapteeni tulisi takaisin hetken kuluttua, ja ravintolahuoneessa olisi joka tapauksessa vähintään tusina miehiä, niin että mitä syytä oli pelätä, kun kerran kaikki oli hyvin ja huvittavaa?
Vieras ei liikahtanut. Chabot nojautui pöydän yli pää käsien varassa.
»Tiedättekö te, herra englantilainen, että te kiinnostatte minua suuresti», sanoi hän täysin välinpitämättömänä.
»Sepä hauskaa», vastasi toinen.
»Erikoisesti nuo kirjeet, tiedättekö!»
»Tosiaanko?»
»Minusta olisi hauskaa saada kuulla, kuinka te olette saanut ne haltuunne?»
»Tyydytän tiedonhalunne mitä suurimmalla mielihyvällä», vastasi vieras. »Otin ne madame de Croissyn taskusta hänen nukkuessaan!»
»Roskaa!» huomautti Chabot yrittäen näyttää kyllin huolettomalta, vaikkakin nimi de Croissy oli kaikunut epämiellyttävältä hänen korvissaan. »Mitä ihmettä de Croissyn leskellä olisi saattanut olla tekemistä muka minun kirjoittamieni kirjeiden kanssa?»
»Unohdatte hyvä herra», vastasi englantilainen rohkeasti, »että te olitte itse kirjoittanut kirjeet rouvan miehelle ja että te murhasitte hänen miehensä erikoisen raukkamaisella ja raa'alla tavalla saadaksenne nuo kirjeet haltuunne ja että rouva sen jälkeen siitä syystä päätti lähteä Englantiin ja otti kirjeet mukaansa.»
»Roskaa! Olen kuullut tuon tarinan aikaisemminkin!»
»Oletteko? Tosiaan huvittavaa, vai mitä?» huomautti vieras miellyttävästi hymyillen.
»Ei tosiaan lainkaan niin huvittavaa, kuin että te muka otitte kirjekäärön naisen taskusta hänen huomaamatta kadottaneensa niitä!»
»Perin älykästä teidän puoleltanne, hyvä kansalainen Mikä-teidän-nimenne-nyt-taas-olikaan! Tosiaankin oikea teidän ristikuulustelutaitonne mestarinäyte, sanoisin! Olisitte tosiaankin ollut mainio asianajaja!» Hän nauroi lyhyeen, ja Chabot sähisi kuin ärsytetty kissa. »Mutta tosiaankin», huomautti vieras hämääntymättä, »rouva olisi epäilemättä huomannut menetyksensä! Olette oikeassa siinä kohden! Mutta minä olin varovainen valmistaakseni samanlaisen käärön ja panin sen hänen taskuunsa!»
Ja kun Chabot ei vastannut mitään ja ilmeisestikin mietti, mikä hänen seuraava vetonsa olisi tässä ainutlaatuisessa kaksintaistelussa, jatkoi englantilainen:
»Tällöin oli minun menettelytapani, kuten huomannette, sama kuin yhteisen ystävämme Chambertin'in, kun hän varasti pikku Josette Gravier'lta käärön, jota hän luuli korvaamattomaksi, ja teetätti sen tilalle toisen, joka oli aivan samanlainen. Pidän tosiaankin paljon herra Chambertin'istä, mutta on ihmeellistä, että niin älykäs mies tekee itsensä silloin tällöin naurunalaiseksi!»
»Kuka Chambertin?»
»Suokaa anteeksi — Chauvelin!»
»Yritättekö väittää, että se oli hän?»
»No tietysti! Kuka muu?»
»Ja että hän sai käsiinsä nuo kirotut kirjeet?»
»Ei, ei, hyvä herra Miksi-te-itseänne-taas-kutsuittekaan», vastasi vieras hilpeästi naurahtaen. »Minulla on täällä nuo siunatut — ei, kirotut kirjeet mukanani, aivan kuin minulla oli äsken kunnia selittää teille!»
Ja hän taputti hienoilla kapeilla käsillään vasenta rintataskuaan. Chabot tarkkaili häntä hetkisen kulmiensa alta. Miehen rauhallisuus ja hävyttömyys hermostuttivat häntä, ja hänestä alkoi tuntua, että vaikka hän oli luullut leikkivänsä kuin kissa hiirellä, osat alkoivat jollain tavoin ikään kuin vaihtua. Mutta tätä oli kestänyt nyt jo joka tapauksessa liian kauan. Oli aika tehdä leikistä loppu, ja hetkikin oli perin sopiva, sillä hän kuuli alhaalta kapteenin äänen, joka käski isäntää tuomaan hänelle lisää kuumaa omenaviiniä. Hän oli ilmeisestikin palannut ladolta ja jättänyt miehet syöttämään ja satuloimaan hevosia.
Chabot naurahti ajatellessaan vieraan hämmennystä, kun kapteeni alkaisi astella ylös portaita, ja nauttien tulevasta riemuvoitostaan hän silmäili vastustajaansa omasta mielestään sekä tutkivasti että pilkallisesti.
»Ehkäpä te näyttäisitte minulle ne kirjeet, ennen kuin me jatkamme neuvottelua», alkoi hän hitaasti.
»Kaikella muotoa», vastasi englantilainen rohkeasti. Ja Chabot'n äärettömäksi hämmästykseksi hän otti povitaskustaan pienen sinetöidyn käärön, joka oli aivan samannäköinen kuin se käärö, jota pieni Josette parka oli niin luottavaisesti säilyttänyt povellaan. Chabot kavahti nähdessään sen.
»Murtakaapa sinetit, herra englantilainen», sanoi hän surkeasti ivallisuutta tavoitellen, »vai teenkö minä sen?»
Mutta vieraan kaunismuotoiset sormet aukoivat jo sinettejä. Chabot veti kynttilät lähemmäksi ivallinen ilme kasvoillaan. Pian oli sinetit murrettu ja päällyspaperi putosi pois paljastaen tällä kertaa eri käsialoilla kirjoitettuja kirjeitä paperipalojen asemesta. Chabot'sta tuntui, kuin olisivat silmät pullistuneet ulos hänen niitä tuijottaessaan, keikkuvat kynttilänliekit valaisivat päällimmäistä kirjettä, jonka käsialasta ei voinut erehtyä — se oli hänen omaansa — François Chabot'n käsialaa. Ja siinä oli muitakin. Hän muisti niistä jokaisen, ja tuijotti puhuvia käsialoja — omaansa — Baziren ja Fabren.
»Kirottua!» huudahti hän ja yritti nopeasti tarttua kirjeisiin. Mutta vaikka vieraan kädet olivatkin sirot ja hoikat, olivat ne erinomaisen voimakkaat ja nopeat. Hetkisessä hän oli koonnut jälleen kirjeet, pannut ne paperiin ja nyörinpätkä, jonka hän oli vetänyt jostain esille, piti kääröä jälleen varmassa kasassa. Chabot ei saanut silmiään hänestä käännetyksi. Mutta kun hän huomasi vieraan aikovan panna käärön takaisin taskuunsa, kirkaisi hän ääni intohimosta käheänä: »Antakaa nuo kirjeet minulle!»
»Kaikki aikanaan, hyvä herra! Ensin meidän täytyy tosiaan keskustella, kuten minulla on ollut kunnia jo aikaisemmin teille huomauttaa!»
Chabot nousi hitaasti seisomaan. Kapteenin ääni kuului alhaalta samoin kuin sotilaitten jalkojen töminäkin. Kaikki se sai hänet rohkaistuksi. Hulluhan hän oli, kun hän pelkäsi tätä hävytöntä typerystä!
»Tämä on teidän viimeinen mahdollisuutenne», sanoi hän hyvin hiljaa, vaikkakaan hän ei voinut estää ääntään hiukan vapisemasta. »Joko te annatte minulle kirjeet nyt heti, ja siinä tapauksessa saatte lähteä täältä vapaana miehenä ja mennä minne helvettiin te haluatte, tai...»
Samalla hetkellä kuului ääntensorina yltyvän. Jotkut sotilaista olivat ilmeisestikin kokoontuneet ikkunan alle keskustelemaan jostain äsken tapahtuneesta. Chabot ja vieras saattoivat erottaa katkelmia heidän puheistaan:
»Onneksi ei hevosia...»
»Satulat ovat...»
»Niin ovat vaunutkin...»
»Parasta ilmoittaa kansalainen kapteenille...»
Ja niin edespäin, kunnes he hetken kuluttua siirtyivät pääsisäänkäytävän puolelle, joka oli toisella puolella taloa. Vieras hymyili sitä kuunnellessaan. Mutta Chabot ajatteli vain sitä, että koko vartioväki olisi kohta kokoontuneena taloon. Kaksikymmentä harjoitettua miestä yhtä röyhkeätä vakoojaa vastaan! Hänen vaaleat keltaiset silmänsä kiiluivat hämärässä kuin kissan silmät. Hän hekumoi tulevalla voitollaan nuollen huuliaan kuin ahne rakkikoira ruokaa nähdessään.
»Tai», jatkoi hän sähisten hampaittensa välistä, »minä kutsun vartioston kapteenin tänne ja ammutan teidät tunnin kuluttua!»
Vastauksen asemesta vieras nousi hitaasti seisomaan. Kiihoittuneen Chabot'n mielestä hän näytti kauhistuttavan suurelta ja peloittavalta ja koko hänen olemuksessaan oli päättäväisyyden ja ruumiillisen voiman tuntua. Vaistomaisesti tämä likainen matelija, tämä pelkurimainen salamurhaaja, tämä virkaheitto munkki kyyristyi tuon valtavan, käskevän muukalaisen edessä, kauhuissaan peläten oman kurjan henkensä takia. Hän hiipi pöydän ympäri englantilaisen kävellessä päättäväisenä ikkunan luo, sitten hän syöksähti ovelle odottaen koko ajan tuntevansa jälleen rautaisen otteen käsivarressaan. Käsi lukolla hän katsahti taakseen viholliseensa, joka par'aikaa aukaisi ikkunaa. Hänen kätensä vapisivat ja hänen polvensa tuntuivat pettävän hänet, sillä ikkunasta tuleva veto oli niin voimakas, että hän ei saanut ovea auki, ja vasta myöhemmin hän huomasi, että ovi olikin lukossa. Hän kuuli vieraan päästävän kummallisen kirkaisun, samanlaisen hän oli kuullut ennenkin perin kylminä talvina, jolloin lokit tapaavat ilmestyä Pont-Neufin kohdalle Pariisiin risteilemään. Alhaalta vastattiin huutoon samalla tavalla, ja silloin vieras heitti käärön alas ikkunasta. Kuului vielä kolme vieraalta sointuvaa sanaa, joita Chabot ei ymmärtänyt.
Sitten vieras meni takaisin pöydän luo ja istuutui. Ja vielä kerran hän kertasi tuon vallankumouksellistamme hermostuttavan lauseen:
»No, nythän me voimme keskustella!»
Chabot hapuili ovenripaa Hän oli juuri kuullut miesten astuvan sisään taloon.
»Siitä ei ole hyötyä, ystäväiseni», huomautti vieras kuivasti. »Panin oven lukkoon sisääntullessani. Ja tässä on avain», lisäsi hän ja pani pöydälle ruosteisen vanhan avaimen.
»Istuutukaahan», huomautti hän hetken kuluttua, kun Chabot ei liikahtanut. Chabot näytti tosiaankin siltä, kuin hänet olisi liisteröity kiinni tuohon lukittuun oveen. »Vai tulenko minä hakemaan teidät?»
»Te paholainen! Te koira! Te kirottu...», mutisi Chabot epäselvästi.
»Antakaa nuo kirjeet takaisin minulle tai...»
»Tulkaa toki ja istuutukaa», huomautti toinen kylmästi. »Teillä on täsmälleen viisi minuuttia aikaa, jolloin te vielä voitte pelastaa nahkanne! Minun ystäväni on täällä, tämän ikkunan alla ja jos ei hän seuraavan viiden minuutin kuluttua saa minulta samanlaista merkkiä kuin äsken, kiirehtää hän noiden kirjeiden kanssa Pariisiin, ja kolmen päivän kuluttua ne on julkaistu kaupungin jokaisessa sanomalehdessä ja julistettu Ranskan jokaiselta katolta!»
»Se ei ole totta!» mutisi Chabot käheästi. »Ei hän voisi tehdä sitä! Eihän hän pääsisi läpi Pariisin porttien!»
»Uskaltaisitteko te tosiaan vaarantaa niin paljon?» vastasi vieras rohkeasti. »Jos tosiaan uskallatte, niin tässähän on avain... kutsukaa vartijat... tehkää, mitä ikinä haluatte...»
Hän nauroi miellyttävää, tarttuvaa naurua, täynnä iloa siitä, että hän sai kokea tämänkin vaarallisen, jännittävän seikkailun, täynnä itseluottamusta, huimapäisyyttä! Se oli naurua, joka oli omiaan ilahduttamaan rohkeata sydäntä ja luomaan kauhua pelkureiden mieliin.
»Yksi minuutti on jo melkein kulunut», ilmoitti hän ja otti esille housuntaskustaan jalokivin koristellun kellon, joka oli pistettynä pieneen kellotaskuun, ja hän veti sen esille toisen miehen nähtäväksi.
Kerrotaan, että linnut ja kaniinit, jotka pytonkäärme aikoo niellä, ovat niin käärmeen lumoamat, että ne eivät yritäkään paeta, vaan joutuvat jotenkin hypnotisoiduiksi ja lähestyvät itsestään lähemmäksi ja lähemmäksi tuhoatuottavia leukoja. Tuossa pitkässä englantilaisessa, jolla oli niin hilpeät, huolettomat silmät ja helposti hymyyn taipuva suu, ei todellakaan ollut mitään käärmemäistä, mutta Chabot muistutti aivan hypnotisoitua kaniinia. Hän kulki hitaasti, hyvin hitaasti huoneen poikki ja istui pian kiusaajaansa vastapäätä.
»Melkein kaksi minuuttia viidestä on kulunut», sanoi viimeksi mainittu, »ja luulen todellakin, että kuulen ulkoa teidän ystävänne kapteenin askelten lähestyvän portaissa!»
Sillä hetkellä valtasi Chabot'n innoitus. Tällä kauhean nöyryytyksen ja todellisen perikadon hetkellä hän muisti ystävänsä Chauvelin'in, näki hänet kuin näyssä istumassa edessään »Valkoisen Hevosen» majatalon yksityishuoneessa Rouen'issa. Mitä hän sanoikaan puheen ollessa vangitusta Reversacista ja hänen kullastaan Josettesta? Jotakin turvakirjeistä, joita piti tarjota heille korvaukseksi kirjeistä! Turvakirjeistäkö? Turvakirjeistä todellakin! Chauvelin'han oli lisännyt hiljaisella, terävällä äänellään: »Minä varustan ne luonnollisesti salaisella merkillä. Sen tuntee jokainen pääkomissaari Ranskassa ja se tekee jokaisen turvakirjeen mitättömäksi!»
Niin juuri hän sanoi: »Tekee jokaisen turvakirjeen mitättömäksi!» Ja Chauvelin tunsi sen salaisen merkin niinkuin kaikki pääkomissaarit koko Ranskassa. Jospa hänen nyt onnistuisi pelata korttinsa varovaisesti ja jos hän ennen kaikkea onnistuisi salaamaan pelkonsa! Niin, ennen kaikkea ei pitänyt näyttää pelkoaan!
Ja Chabot sanoi istuutuen pöydän ääreen ja sivellen leukaansa:
»Luulen teidän tahtovan turvakirjettä jollekulle petturille, vai mitä?»
Mutta innoitus näyttäytyi vain harhakuvaksi ja voitto perin lyhytaikaiseksi. Heti seuraavassa hetkessä Chabot'n toiveet murskaantuivat surkeasti, sillä vieras vastasi yhä hymyillen:
»En, ystäväiseni, en tahdo mitään turvakirjettä, jonka te tai joku teidän ystävänne on tehnyt mitättömäksi salaisella merkillä!»
Ja Chabot vaipui taas istumaan tuoliinsa hikoillen yli koko ruumiin. Hän ihmetteli jo, eikö hänen ensimmäinen vaikutelmansa sittenkin ollut oikea, mieshän tuntui olevan oikea ajatustenlukija. Ehkäpä hän sittenkin oli paholainen?
»Mitä te sitten oikeastaan tahdotte?» kysyi hän vapisten ja ällistyneenä.
»Että te menette ja avaatte oven tällä avaimella ja kutsutte tuota vartiostonne ylvästä kapteenia!»
Hitaasti, kuin jonkin näkymättömän ja pakottavan voiman vaikutuksesta horjui Chabot ovea kohden. Vieras sanoi hänelle huolettomasti olkansa takaa: »Kun hän tulee, sanokaa hänelle, että hän lähettäisi puolestanne viestin kansalainen Pailleron'in luo. Kansalainen Pailleron'illa on hauskat pienet katetut vaunut, joita hän käyttää ammatissaan kuljettaessaan tavaroita Elboeufistä tänne. Teidän lähettinne tulee kertoa kansalainen Pailleron'ille että kansalainen kansan edustaja François Chabot tahtoo heti lainata vaunuja omaan henkilökohtaiseen käyttöönsä. Ja hänelle maksetaan korvaukseksi summa rahaa etukäteen!»
Chabot teki viimeisen yrityksen vastustaakseen kiusaajaansa: »Sehän on hulluutta!» huusi hän. »En aio tehdä sitä! Jos kutsunkin kapteenin, teen sen vain käskeäkseni ammuttaa teidät!»
»Taas on kulunut minuutti», huomautti toinen rohkeasti, »ja luulenpa, että kapteeni on tulossa ylös portaita!»
»Te helvetin koira!»
»Minun ystäväni tuolla alhaalla taitaa jo ihmetellä, onko hänen lähdettävä Pariisiin, vai eikö...»
Chabot'n hapuilevat sormet askartelivat lukon kimpussa. Avain kiertyi lukossa.
»Kas niin, se on oikein», sanoi englantilainen, »mutta kehoitan teitä oman itsenne takia hallitsemaan hermojanne! Kapteeni tulee par'aikaa ylös portaita. Teidän täytyy selittää hänelle kaikki noista vaunuista sekä myös se, että te aiotte tunnin kuluttua lähteä liikkeelle kahden ystävänne seurassa, joista toinen on nyt erehdyksestä vangittuna ja joista toinen on tässä, teidän nöyrin palvelijanne!»
Chabot oli kuin koira, häntä koipien välissä. Hän livahti pois ovelta ja aivan piestyn koiran tavoin hän teki viimeisen yrityksen purra pieksävää kättä.
»Luulette minua varmaankin houkaksi...», alkoi hän, yrittäen mahtailla.
»Niin luulenkin», vastasi toinen suoraan. »Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Kysymys on siitä, että aion pakottaa teidät auttamaan kahden nuoren viattoman ihmisen pelastamisessa teidän omista murhaavista kynsistänne. Josette Gravier on melkoisen hyvässä turvassa tällä hetkellä, ja Maurice Reversac on täällä meidän lähellämme. Ehdotan, että me saatamme heidät Havreen ja katsomme, että he pääsevät johonkin vuorolaivaan, joka on lähdössä meidän rannoillemme. Ne ovat, se teidänkin täytynee myöntää, nykyään huomattavasti vieraanvaraisempia kuin Ranskan rannat. Tällä matkalla on teidän apunne, hyvä herra, oleva aivan korvaamaton, joten teidän on parasta tulla meidän kanssamme kansalainen Pailleron'in vaunuilla, ja minulla on oleva suuri kunnia olla teidän ajajanne. Ja kun me saavumme jonkin kaupungin tai kunnan portille tai sillan päähän, te saatte näyttää kauniit kasvonne vartijoille ja ilmoittaa henkilöllisyytenne kansalliskonventin jäsenenä ja pitää kiinni oikeuksistanne sellaisena saada vapaasti matkustaa läpi maan ajajanne ja poikanne kanssa, sillä me kutsumme Reversacia mukavuuden vuoksi teidän pojaksenne. Ja sekä Elboeufissä että Dieppessä, samoin kuin rannikolla ja jokaisella portilla teidän miellyttävä olemuksenne ja teidän ystävällinen, vaikutusvaltainen äänenne herättävät varmaankin sitä palvelevaisuutta, jonka ne ansaitsevat! Niin, pyydän teitä todellakin kutsumaan vartioston kapteenin ja selittämään hänelle kaiken tarpeellisen! Meidän pitäisi jo kohta päästä lähtemään!»
Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja haukotteli hieman, sitten hän nousi ja silmäili ylhäisestä korkeudestaan virkaheiton munkin vääntelyä. Chabot oli turhaan koettanut koota ajatuksiaan tehdäkseen jonkinlaisen suunnitelman, saadakseen ajatella, ajatella, herra Jumala! Keksiäkseen jotain ja ennen kaikkea kootakseen rohkeutta siitä tietoisuudesta, että tämä mies, tämä inhoittava vakoilija, tämä röyhkeä paholainen, itseasiassa oli yhä vielä hänen vallassaan! Nyt, tällä hetkellä, hän saattoi vielä toimittaa hänet heti ammuttavaksi... tai sitten Rouen'issa, jossa Chauvelin odotti häntä, voisi hän... voisi hän...
Mutta aivan kuin toinen olisi ymmärtänyt hänen mietteensä hän keskeytti hänen ajatuksenkulkunsa sanoen: »Ette te voisi tehdä mitään Rouen’issa, ystäväiseni, sillä sallikaa minun vakuuttaa teille, että minun ystäväni on kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua Pariisissa, ja siellä hän aikoo antaa kirjeet 'Moniteurin' ja 'Père Duchesnen' toimituksiin, jos en minä tahdo itse antaa niitä teille.»
»Ja jos myönnyn teidän raukkamaisten uhkaustenne painostuksesta», kähisi Chabot hampaittensa välistä, »jos puutun tähän epämiellyttävään ilveilyyn, mistä minä silloin voin tietää, että teidän liittolaisenne, joka on varmaan yhtäläinen roisto kuin tekin, antaa minulle loppujen lopuksi kirjeeni?»
»Ette te voikaan sitä tietää, ystäväiseni», vastasi toinen yksinkertaisesti, »sillä enhän voi odottaakaan, että te ymmärtäisitte, mitä merkitsee englantilaisen herrasmiehen kunniasana!»
»Mistä voin sitä paitsi tietää, ettei mitään kirjeistä pidätetä, jos ne saisinkin?»
»Siinäpä se: ette te voi tietää sitä mitenkään! Mutta muistakaa, ystäväiseni, että on olemassa eräs asia, jonka te tiedätte aivan varmasti, ja se on se, että jos minun suunnitelmani noiden kahden nuoren ihmisen pelastamiseksi epäonnistuu, silloin julkaistaan nuo teidän kirjeenne jokaisessa uutislehtisessä koko Ranskanmaassa niin totta kuin me molemmat tällä hetkellä olemme elossa. Teidän nimestänne tulee lentävä nimitys kaikelle, mikä on inhoittavinta ja petollisinta, eikä saastaisinkaan ryysyläinen koko maassa tahdo puristaa teidän kättänne!» Muukalainen oli puhunut harvinaisen vakavasti, joka oli sitä vaikuttavampaa, kun hänen keskustelusävynsä oli siihen saakka ollut perin keveätä. Chabot, aina kerskaileva Chabot, oli ennen kaikkea suuri pelkuri. Jokainen häntä uhkaava vaara teki hänet kiemurtelevaksi madoksi. Hän tiesi hyvin kyllä, että hänen tappionsa oli täydellinen, ja hän oli viimeinkin tajunnut, ettei hän millään uhkauksella saisi englantilaista luopumaan tarkoituksestaan.
Huoneessa vallitsi hetkisen jännittynyt hiljaisuus. Kapteenin askeleet lähestyivät hitaasti portaissa. Vieras naurahti iloisesti ja istuutui jälleen vastapäätä kiemurtelevaa uhriaan. Hän kaatoi kaksi tuopillista omenaviiniä, ja oven avautuessa hän sanoi par'aikaa mukavan tuttavallisesti:
»Terveydeksenne, hyvä François, ja meidän yhteisen matkamme kunniaksi!»
Hän piti raivosta kuohuvaa roistoa kurissa magneettisilla silmillään ja oli nostavinaan tuoppia huulilleen. Sitten hän pysäytti sen ja jatkoi hilpeästi:
»Näittekö muutoin toissapäivän edellisen 'Moniteurin'? Siinä oli raivoisa, arvatenkin Couthon’in innoittama hyökkäys Dantonia ja hänen toimintatapojaan vastaan!»
Chabot kiristeli hampaitaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut myydä vaikkapa sielunsa paholaiselle, jos hän olisi voinut lyödä tuota konnaa.
Kun kapteeni huomasi, että kansalainen kansanedustaja keskusteli tuttavan kanssa, pysähtyi hän kunnioittavasti ovelle. Hän seisoi kunnia-asennossa, kunnes Chabot kääntyi ja katsoi häneen väsynein, tihruisin silmin.
»Mitä nyt, kapteeni?» kysyi hän paksulla, väsyneellä äänellä, vieraan, joka ilmeisestikin huomasi nyt vasta upseerin läsnäolon noustessa kohteliaasti seisomaan.
»Minun on ilmoitettava, kansalainen kansanedustaja», vastasi kapteeni, »että yön kuluessa jotkut pahantekijät löysivät tiensä vajaan, jossa säilytettiin vaunuja ja satuloita, ja tekivät niille melko tavalla vahinkoa.»
»Vahinkoako? Mitä vahinkoa?» mutisi Chabot epäselvästi, vieraan mutistessa jotain kohteliaasti valittavaa.
»He ovat katkaisseet satulavyöt, ohjakset ja jalustinhihnat, ja vaunujen kahden pyörän puolapuut ovat keskeltä poikki. Vie enemmän kuin päivän korjata kaikki vahingot.»
»Toivon todellakin kansalainen kapteeni», sanoi vieras myötätuntoisesti, »että olette saaneet nuo pahantekijät kiinni!»
»Voi ei! Vahinko oli tehty yön kuluessa. Lato on jonkin matkan päässä tästä talosta eikä kukaan kuullut mitään. Roistot pääsivät pakoon.»
Chabot oli sanaton, tosin hänen päähänsä oli mennyt omenaviini, jota hän oli nauttinut niin perin paljon, mutta vasta raivo ja epätoivo mykistivät hänet peräti.
»Rakas François», sanoi englantilainen hyväntahtoisen hävyttömästi, »se on tosiaan ikävää kaikille näille mainioille sotureille, joiden täytyy viettää vielä parisen päivää tässä jumalanhylkäämässä paikassa. Tiedän kyllä, miltä se tuntuu», jatkoi hän kääntyen kapteenin puoleen, »sillä sellaista on minullekin sattunut joskus, kun olen ollut matkoilla kauppa-asioissa näissä syrjäisissä seuduissa.»
»Ah! Te ehkä sitten tunnette myös Le Roger'n entuudestaan, kansalainen?» kysyi kapteeni.
»Olen ollut täällä kerran ennen. Olen ammatiltani kauppamatkustaja, ja matkustelen maaseudulla melko usein. Saavuin eilen illalla St. Pierrestä vain puoli tuntia teidän jälkeenne ja iloitsin kuultuani, että vanha ystäväni François Chabot oli myös pysähtynyt tänne yöksi. Olin onneksi saanut kansalainen Pailleron'in lupaamaan, että hän kyyditsisi minut katetuilla vaunuillaan Louviers'hen mutta minulle olisi sekä ilo että kunnia kyyditä kansalainen kansanedustaja Rouen'iin, jos hän niin tahtoo!»
»Matkustaminen tulee olemaan raskasta!»
»Ehkäpä, mutta ystävälläni Pailleron'illa on hyvät hevoset, jotka hän lainaa minulle.»
»Sehän on tosiaan onnellista», huomautti kapteeni.
Hän näytti siitä huolimatta epäröivän. Ja kun Chabot yhä oli ääneti, kosketti vieras häntä kevyesti olkapäähän.
»Eikö se ollutkin hauskaa, François hyvä?»
Chabot katsahti kiusaajaansa. »Menkää helvettiin!» mutisi hän tukahtuneesti.
»Kansalainen kapteeni odottaa ohjeita, ystäväni!»
»Antakaa te sitten ohjeet!»
Vieras naurahti iloisesti. »Pelkään pahoin, että omenaviini oli juovuttavaa», selitti hän upseerille. »Mutta ehkäpä te tahtoisitte lähettää jonkun kansalainen Pailleron'in luo tiedoittamaan, että kansalainen kansanedustaja, on valmis lähtemään. Luulenpa, että lumisade on hetkeksi lakannut ja me voimme keritä Louviers'hen ennen puoltapäivää!»
Tässä ei ollut mitään, mikä olisi ollut omiaan herättämään epäluuloa kapteenissa. Kansalainen kansanedustaja, joka tosiaan näytti siltä, kuin olisi kärsinyt kuuman, höystetyn juoman vaikutuksesta, nyökäytti päätään aivan kuin vahvistaakseen ystävänsä antamat ohjeet. Ja sitä, että vieras oli hänen ystävänsä ei kapteeni mitenkään voinut epäillä, hehän keskustelivat niin ystävällisesti hänen astuessaan sisään.
Ja olihan aivan selvää, ettei niin korkea-arvoinen herra kuin kansanedustaja tahtonut jäädä autioon kylään lumen keskelle vähintään kahdeksi päiväksi, vaan käyttäisi ilomielin poistumisen mahdollisuutta, jonka hänelle tarjosi hänen hyvä ystävänsä. Ja jos kapteenilla olisikin ollut jokin epäluulo mielessään kytemässä, olisi se hävinnyt, kun vieras sanoi kansalainen Chabot'lle:
»Rakas François», sanoi hän, koskettaen taaskin hänen olkapäätään, »olette unohtanut mainita kelpo kapteenille tuosta nuoresta miehestä nimeltään Reversac!»
»Vangistako?» kysyi kapteeni.
»Juuri hänestä!»
»Hän on tällä hetkellä aivan turvallisesti ravintolahuoneessa!»
»Siinäpä se», vastasi vieras ja tiukentaen kapteenin huomaamatta otettaan Chabot'n olkapäästä hän jatkoi: »Koetahan nyt, rakas François, selittää kansalainen kapteenille...»
Chabot vääntelehti otteessa, joka tuntui kuristavan kuoliaaksi hänen tahdonvoimansa. Hänessä ei ollut jäljellä enää vähääkään rohkeutta, ei henkistä eikä ruumiillista, joka olisi auttanut häntä väittämään vastaan. Hän saattoi vain mutista pari sanaa ja tuijottaa hämärin silmin hymyilevää vihollistaan. „
»Selitähän nyt, rakas François», pyysi toinen.
Chabot löi nyrkillään pöytään että läjähti.
»Hiiteen selitykset!» kirkaisi hän vihaisesti. »Vanki Reversac tulee minun kanssani ja sillä hyvä!»
Ja kun kapteeni menetti hetkeksi tasapainonsa kuullessaan tämän odottamattoman käskyn ja jäi seisomaan ovelle, huusi Chabot hänelle: »Ulos!»
Ja vieras meni ovelle täydellisen kohteliaana ja aukaisi sen upseerin mennä ulos.
»Omenaviini oli aivan liian juovuttavaa»; sanoi hän alentaen äänensä kuiskaukseksi, »mutta kansalainen kansanedustaja on varmaan voiva paremmin, kun hän ensin pääsee ulkoilmaan!» Ja senjälkeen hän lisäsi: »Hän ei tahdo laskea vankia silmistään ja olenhan minä paikalla ja voin pitää huolta heistä kummastakin!»
»Hyvä on! Ei ole minun asiani huomauttaa mistään», sanoi sotilas kuivasti. »Jos kansalainen kansanedustaja on tyytyväinen...»
»Oh! Hän on aivan tyytyväinen, vakuutan sen teille! Olettehan tyytyväinen, vai mitä, rakas vanha ystävä?»
Mutta näin kysyessään hän sulki kerkeästi oven lähtevän sotilaan jäljestä, sillä ne hävyttömyydet, joita Chabot vastaukseksi lateli, olisivat loukanneet vieläpä vanhan tasavaltalaisen sotilaankin korvia.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli »Bout du Monden» majatalon etuoven eteen ajanut kahden voimakkaan normandialaishevosen vetämät katetut vaunut. Kylässä olivat pian kaikki kuulleet, että kansalainen kansanedustaja oli lähdössä vangin kanssa Le Roger'sta erään ystävän seurassa.
Hän tuli ulos majatalosta suureen takkiinsa kietoutuneena. Hän ei katsonut ei oikealle eikä vasemmalle, eikä hän vastannut edes niihin kunnioittaviin tervehdyksiin, joita hänelle osoittivat ovelle häntä hyvästelemään tulleet majatalon isäntä ja emäntä. Heti hänen perässään seurasi vanki, hatutta ja takitta ja kylmästä väristen.
Mutta kansanedustajan ystävä kuitenkin herätti eniten huomiota. Hän oli hyvin pitkä ja hänen vaatteensa olivat perin hienot. Ylt'ympäriinsä kuiskailtiin, että hän oli kauppamatkustaja, joka ansaitsi rahaa salakuljettamalla konjakkia Englantiin.
François Chabot ja vanki sulloutuivat parhaansa mukaan vaunuihin ja vieras mies tarttui ohjaksiin. Hän maiskautti suutaan, rapsautti hevosia piiskallaan ja keveät ajoneuvot lähtivät liikkeelle pitkin lumista maantietä ja olivat pian kadonneet näkyvistä.
Harmaa hämärä oli juuri hälvenemäisillään, taivas oli kirkas ja lupasi kaunista ja aurinkoista säätä. Miehet, jotka olivat olleet mukana saattojoukossa samoin kuin nekin, jotka olivat istuneet sisällä vaunuissa vankia vartioimassa, istuskelivat nyt ravintolasalissa pohtimassa laihojen aterioittensa välissä niitä hämmästyttäviä seikkailuja, joihin he viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin aikana olivat joutuneet. Kaikki myönsivät, että seikkailut olivat alkaneet silloin, kun Vernonin majatalon luona oli jostain tuntemattomasta syystä kuulunut pistoolinlaukaus ja kun tuo entinen tallirenki, joka näytti aivan kurjalta maankiertäjältä, oli yht'äkkiä ilmestynyt. Siitä, mitä maantiellä tapahtui, ei kukaan päässyt koskaan täydelleen selville, sillä ajaja piti sen omana tietonaan, ymmärtäen olevansa aivan liian syyllinen, sillä hänhän oli antanut kulkurin nousta vaunuihin ja sallinut tuon entisen tallirengin omiaan kykenevämpien käsien tarttua ohjaksiin.
Toisten jutellessa näytti ajaja vaipuneen täydelliseen äänettömyyteen. Hän joi määrättömästi, ja kun kaikki tiesivät, että hän oli juovuspäissään arvaamattoman väkivaltainen, jättivät he hänet rauhaan. Vaunuihin ja satuloihin yöllä kohdistunut tuhotyö oli vieläkin enentänyt hänen pahaa tuultaan. Hän piti sitä kaikkea itseensä kohdistuneena ilkeytenä, jonka alkulähteenä oli jokin, tuon kirotun maankiertäjän muodossa ruumiillistunut pahahenki. Kyläläiset yrittivät itse ottaa selville, kuka oli ilkityön tehnyt, mutta tunnit kuluivat eikä mitään tulokseen johtavaa käynyt ilmi. Lumi sen ladon ympärillä, jossa satulat ja vaunut olivat, oli niin tiukkaan sulloutunutta askelten jäljiltä, että oli mahdotonta päätellä, mihin suuntaan pahantekijät olivat paenneet.
François Chabot'lle oli matka Le Roger'n ja rannikon välillä kuin painajaisunta. Hän oli todellisemmin tuon röyhkeän englantilaisen vakoojan vankina kuin kukaan ylimys oli koskaan ollut terroristien vankina. Ja ajatusten ja suunnitelmien ja hyödyttömien toiveitten takoessa hänen kuumeisissa aivoissaan etenivät vaunut lumenpeittämällä tiellä, ja ajajan paikalla hänen edessään istui mies, joka oli syynä hänen nöyryytykseensä ja epätoivoonsa. Ollapa rohkeutta tehdä siitä loppu ja työntää veitsi tuohon leveään selkään! Mutta toivominen ei auttanut mitään, sillä häntähän uhkasi siinä tapauksessa kirjeiden julkaiseminen lehdessä, josta kaikki, jotka sitä halusivat, saattaisivat ne lukea. Ja ne veisivät hänet varmasti mestauslavalle ja häpeään. Chabot saattoi oikeastaan kiittää kohtaloaan siitä, ettei hänellä ollut veistä, mitä käyttää! Hän olisi muutoin ehkä jonain hulluuden hetkenä tappanut kiusaajansa ja myös sen nuorukaisen, joka istui hänen vieressään vaunuissa.
He saapuivat keskipäivällä Louviers'hen. Kaupungin portilla pysäytti heidät vartiosto. Englantilainen hyppäsi alas paikaltaan ja hänen antaessaan merkin näytti Chabot paperinsa ja henkilöllisyystodistuksensa:
»François Chabot, kansanedustaja kansalliskonventissa Loire et Cherin piirikunnasta...»
Ja hän selitti vieressään istuvan nuorukaisen pojakseen ja toisen omassa erikoisessa suojeluksessaan matkustavaksi ystäväkseen. Vartiosto teki kunniaa. Upseeri kajahdutti:
»Tasavallan nimessä, saatte mennä!»
Painajaisunta tosiaankin, tai ehkäpä helvetin esikartanoita?
He väistivät Rouen'ia, kiersivät sen ja kääntyivät kylätielle. Ajaja pysähdytti äkkiä pienen, melkoisen rappeutuneen talon edessä, joka oli rikkaruohojen peittämän puutarhan keskellä. Puutarhaa ympäröi monin paikoin sortunut muuri ja sen erotti tiestä matala rautainen portti. Ajaja hyppäsi alas, kiinnitti ohjakset muuriin ja kumartui sitten tavalliseen hävyttömään tapaansa kurkistamaan vaunuihin. Hän työnsi Chabot'n syliin käärön ja pullon ja sanoi lyhyesti:
»Syökää ja juokaa, ystäväiseni! Monsieur Reversacilla ja minulla on hiukan asiaa taloon.»
Entinen vanki astui vaunuista ja he menivät yhdessä taloon. Jokunen ohikulkija sivuutti vaunut Chabot'n istuessa siellä vedossa ja palellen. Hän söi ja joi, sillä hän oli janoinen ja nälkäinen, mutta näihin aikoihin hän oli kokonaan jättänyt ajattelemisen. Hänestä ei enää lainkaan tuntunut siltä kuin hän olisi aivan tavallinen elävä ihminen, vaan automaatti, joka sai liikkua ja puhua noiden valkoisten hoikkien käsien häntä koskettaessa tai noiden hitaitten, syvien silmien katseen häntä siihen kehoittaessa.
Kului monta minuuttia, ennen kuin hän kuuli vanhan talon raihnaisen oven jälleen vinkuvan saranoillaan. Nuo kaksi miestä tulivat yhdessä pitkin polkua, mutta he eivät olleet yksin. Heidän kanssaan oli tyttö, ja Chabot huudahti käheästi tuntiessaan tytön Josette Graviereksi, joka oli pitänyt häntä narrinaan ja nyt sai olla hänen nöyryytyksensä todistajana.
Tämä sapetti häntä ehkä enemmän kuin mikään hänen aikaisemmista kokemuksistaan. Hän, röyhkeä kerskailija, joka oli suunnitellut näiden viattomien tuhoa, oli nyt välikappaleena heitä vapauttamassa ja onnellistuttamassa. Hän sulki silmänsä säästääkseen itsensä siltä voitonriemulta, joka varmaankin loistaisi heidän silmistään.
Kuinka vähän hän ymmärsikään ihmisluonnetta! Josette ja Maurice eivät muistaneet vihollistaan, eivät niitä kauheita vaikeuksia, joita he olivat kestäneet, heidän mielensä olivat täynnä rakastettua, he ajattelivat vain toisiaan, ja sitä onnea, että saivat istua siinä käsitysten. Surun kohdatessa ja kuoleman uhatessa he olivat viimeinkin ymmärtäneet rakkauden suuruuden ja sen onnen, jonka se heille tuottaisi, jos Jumala sallisi heidän vihdoinkin päästä yhteen.
Ja tästä nyt saavutetusta onnesta he saivat kiittää sitä urhoollista miestä, joka oli ollut Josetten unelmien sankari. Ja kun hän ensi kertaa oli huomannut, kuka hänen vapauttajansa oli, ja kun hän ymmärsi, että hänen oli kiittäminen juuri Punaista neilikkaa pelastuksestaan, olisi hän ilomielin polvistunut hänen eteensä ja suudellut hänen käsiään pohjattoman kiitollisuuden vallassa, jos mies vain olisi sen sallinut.
Näistä kahdesta tuntui matka myös unelmalta, mutta se oli unelmaa maanpäällisestä paratiisista, he istuivat käsi kädessä ja huomasivat tuskin, että heidän lähellään oli vaunun nurkkaan kyyristyneenä hiljaisena ja liikkumattomana tuo ruma ja epämiellyttävä olento.
Heistäkin hän oli automaatti, jota salaperäinen Punainen neilikka liikutteli. Häneen tuli eloa vain, milloin vaunut pysäytettiin jonkin sillan korvassa tai kunnan rajalla. Silloin hän pisti ruman päänsä ulos ikkunasta ja kertasi ilmeettömällä ja kaiuttomalla äänellä nimensä ja arvonsa. Ja Josetten ja Mauricen täytyi nauraa hihittää kuullessaan, kuinka heitä sanottiin tuon kauhean miehen pojaksi ja tyttäreksi ja tuota komeaa pitkää muukalaista hänen ystäväkseen.
Vartiosto lausui aina: »Tasavallan nimessä, saatte mennä!» ja salaperäisen muukalaisen ajamat vaunut keinuivat jälleen eteenpäin.
He pysähtyivät matkallaan pieneen hotelliin noin puolen mailin päässä Elboeufistä. Ruoka oli siellä niukkaa ja huonosti keitettyä, vuoteet olivat kovia, paikka oli likainen ja huoneet kylmiä; mutta pelkkä tietoisuus siitä, että sai nukkua Mauricen kanssa saman katon alla, sai Josetten kapeasta telttavuoteestaan huolimatta tuntemaan kuin olisi ollut taivaassa.
Heidän lähestyessään rannikkoa sai ensimmäinen tuulahdus mereltä Josetten muistelemaan edellistä merimatkaansa, jonka hän oli tehnyt Mauricen takia. Ja kun he sitten tulivat Havreen ja saivat jättää vaunut läpäistyään tavalliset muodollisuudet kaupungin portilla, muistui kaikki hänelle entistä elävämmin mieleen. Salaperäisen muukalaisen saattelemina he kävelivät rantalaiturilla menneisyyden kohotessa Josetten sielunsilmien eteen kuin yhäti muuttuva sarja kaleidoskooppikuvia. Hän muisti kansalainen Armand'in ja kuuli mielessään jälleen hänen sujuvan valheellisen puhetapansa, näki hänen vaaleat silmänsä, joiden loiste oli niin petollinen ja valheellinen. Hän painautui lähemmäksi Mauricea ja tämä kietoi kätensä tytön ympärille taluttaakseen hänet laiturille, josta päästiin paraikaa Englantiin lähdössä olevaan vuorolaivaan.
Olisi surullista seurata heitä sinne. Näinä aikoina löysivät monet, muun muassa Louise de Croissy ja pieni Charles-Léon, turvan vieraanvaraisesta Englannista. Ystävien auttamina ja tuhansien sydämien tervetulleiksi toivottamina he ahersivat saadakseen jokapäiväisen leipänsä tehden työtä pelloilla tai tehtaissa ja odottaen aikaa, jolloin heidän omassa kauniissa isänmaassaan jälleen vallitsisi laki ja oikeus ja tekisi heille mahdolliseksi palata hävitettyihin koteihinsa.
Josettesta ja Mauricesta ei ole muuta kerrottavaa kuin että heidän rakkaudenunelmansa toteutui ja he löysivät onnensa.
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
»Ja nyt me menemme hakemaan noita siunattuja kirjeitä!»
Sir Percy Blakeney, jonka maailma tunsi paremmin Punaisen neilikan nimellä, oli seisonut rannalla ja katsellut, kuinka vuorolaiva purjehti virtaa alaspäin. Hän piti käsikynkästä kiinni François Chabot'ta, joka kerran oli ollut kapusiinimunkki, mutta oli nyt kansanedustaja kansalliskonventissa. Hän piti kiinni Chabot'sta ja tämä seisoi myös katsellen laivan jälkeen, joka liukui pois hänen näköpiiristään.
Painajainen ei ollut kuitenkaan vielä päättynyt, sillä hänellä, François Chabot'lla oli vielä jäljellä matka Rouen'iin säälimättömän kukistajansa voitonvaunuihin kytkettynä.
He pysähtyivät tienvarrella samaan taloon, josta he olivat hakeneet Josetten matkaansa. Tällä kerralla käski Sir Percy Chabot'n seurata itseään taloon. Kuinka kaikki tapahtui, sitä ei Chabot saanut koskaan tietää. Hän ei voinut muistaa, kuinka se kävi, mutta äkkiä hän huomasi sormeilevansa noita kohtalokkaita kirjeitä. Ne olivat siinä kaikki — kolme hänen itsensä kirjoittamaa, kaksi hänen lankonsa Baziren kirjoittamaa, ja kaksi Fabre d'Eglantinelta — yhteensä seitsemän kirjettä, vain pieniä lappusia, mutta minkä hinnan ne olivatkaan vaatineet! Kauhea epätoivo valtasi luopion. Rikosten valtava taakka painosti hänen surkeata sieluaan ja hän tunsi ensimmäisen aavistuksen rangaistuksesta, joka oli tuleva. Hylkiö painoi päänsä pöydälle laskemiensa käsien varaan ja purskahti katkeraan itkuun.
Kun itkukohtaus oli ohi, katsahti hän ympärilleen ja huomasi, että salaperäinen muukalainen oli mennyt.
Eräs vuoden synkimmistä päivistä alkoi jo hämärtää. Katsoessaan ulos ikkunasta Chabot näki lyijynharmaiden, luntaennustavien pilvien ajautuvan taivaalla. Raskaita hiutaleita alkoi hitaasti putoilla. Kaikkialla hänen ympärillään oli ehdottoman hiljaista. Talo oli ilmeisestikin aivan autio. Hän pikemminkin horjui kuin käveli ovelle. Hän asteli polkua pitkin muurissa olevalle matalalle portille. Täällä hän seisoi hetkisen katsellen ylös ja alas kapeaa kujaa ja raskaat lumihiutaleet peittivät hänen olkapäänsä ja hänen vanukkeisen, huonosti kammatun tukkansa. Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin pyöränjäljet lumessa, eikä pitkään aikaan näkynyt yhtään ohikulkijaa. Sitten ilmestyi kuitenkin pari miestä — maanviljelijöitä ulkonäöstään päättäen — ja Chabot kysyi heiltä:
»Missä me olemme?»
Miehet pysähtyivät ja tarkastelivat hämärässä kummastuneina tätä puolittain lumenpeittämää, hatutonta miestä.
»Mitä te tarkoitatte sillä kysymyksellä?» uteli heistä toinen.
»Juuri sitä, mitä minä sanoin», vastasi Chabot samaan elottomaan sävyyn. »Mikä on lähin kaupunki tai kylä? Olen joutunut tähän taloon, ja se on autiona.»
Miehet olivat hämmästyneitä.
»Eikö siellä ole ketään?»
»Ei sieluakaan!»
»Vielähän pari päivää sitten maanviljelijä Marron ja hänen vaimonsa olivat siellä ja heillä oli luonaan eräs tyttö!»
»He ovat lähteneet varmaankin Elboeufiin, jossa heidän vanha isoäitinsä asuu», päätteli toinen. »Tiedän, että he puhuivat siitä!»
»Elboeufiinkö?» uteli Chabot. »Kuinka kaukana se on?»
»Penikulma ja yksi neljännes», vastasi mies, »ei sen enempää!»
Penikulma ja neljännes, ja oli tulossa pimeä ja lunta satoi lakkaamatta! Oli niin kylmä, niin kylmä! Ja Chabot oli hyvin väsynyt.
»No niin, kansalainen», huusi mies hänelle. »Me olemme juuri matkalla sinnepäin. Tahdotteko tulla samaa matkaa?»
Penikulma ja neljännes, ja Chabot oli niin kauhean väsynyt!
»Ei, kiitoksia vain, kansalaiset», mutisi hän avuttomasti. »Kävelen sinne huomenna!»
Hän kääntyi kantapäillään ja meni takaisin yksinäiseen taloon. Tuo päävihollinen, joka oli tuonut hänet tänne, oli jättänyt hänelle hiukan ruokavaroja ja pullollisen hapanta viiniä. Huoneessa oli valkea ja yläkerrassa oli eräässä huoneessa kenttävuode ja sillä muutamia valkoisia villapeittoja.
Chabot kietoutui niihin ja vaipui rauhattomaan uneen.
Seuraavana päivänä hän marssi Elboeufiin ja sitä seuraavana päivänä hän matkusti vaunuilla Rouen'iin tapaamaan virkaveljeään Armand Chauvelin'ia ja antamaan hänelle sen ojennuksen, jota tämä kaipasi. Sillä hänen syytään oli, hänen juoniensa ja niiden hurjien juttujen syytä, joita hän oli kertonut Punaisesta neilikasta, että hänet, François Chabot, oli voitu nöyrryyttää ja tehdä epätoivoiseksi. Noiden kahden miehen keskustelu oli myrskyisä ja lyhyt. He erosivat katkerina vihollisina.
Viikon kuluttua oli Chabot taasen ylellisessä huoneistossaan Rue d'Anjoun varrella ja kuukauden kuluttua mestauslavalla. Hänet oli ilmiantanut epäluulonalaiseksi Armand Chauvelin, Yleisen Turvallisuuden Komitean jäsen, syystä että Chabot oli auttanut pakenemaan kaksi kuolemaan tuomittua petturia: Josette Gravier'n ja Maurice Reversacin, eikä ollut toimittanut oikeuden eteen kuuluisaa vakoilijaa, jota sanotaan Punaiseksi neilikaksi!